3 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 NUMERO 6/2016 26.8.2016, Turun yliopiston ylioppilaskunnan julkaisu, 86. vuosikerta. www.tylkkari.fi ToimiTus Rehtorinpellonkatu 4 A, 20500 Turku, tyl@utu.fi, puh. 045 356 4517 Twitter: @Tylkkari, Instagram: @turunylioppilaslehti PÄÄToimiTTAJA Lauri Hannus, tyl-paatoimittaja@utu.fi ToimiTTAJAT Miikka Rusi & Atte Uusinoka KAnsiKuvA Lauri Hannus ilmoiTusmyynTi Kari Kettunen, puh. 0400 185 853, kari.kettunen@pirunnyrkki.fi & Erja Lehtonen, puh. 0400 185 852, erja.lehtonen@pirunnyrkki.fi, www.pirunnyrkki.fi PAino I-Print Oy, Seinäjoki, ISSN 1458-0209. PAinos 8000 kpl. 6/2016. 12 10 Lapsen itkun läpi muistat, miltä vapaus tuntui, mahdollisuus juoda kaljaa aamuun asti tiistaina ja että millään ei ollut merkitystä, koska lisäaikaa sai pyytämällä ja kaikki oli sovittavissa. s. 6 4 Cheekkien aika on ohi 5 Jouko Pihon profetiauni käy toteen 6 Koko yliopistoura 3000 kirjaimella 7 Kymmenen vuotta Yo-kylän yksiössä 8 Turun tarramoralisti lyö moraalin miekalla 10 Nuorison poliittinen eläin on Pikachu 12 Karoliina Korppoo tekee pelejä 16 Källskärin saari on aristokraattinen päiväuni 20 Itä-Hollola kuulostaa rosoiselta ja lempeältä 24 Kun rakastut, löydät kaupungin 26 Taide on aistien salavihkainen ystävä 28 Broadway historian apajilla 29 Sapuskaa, hautajaisia ja turpaanvetoa 31 ”Kaikenlaiset hullut siis mahtuvat mukaan.” 24
4 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 Pääkirjoitus Lauri Hannus, päätoimittaja twitter: @laurihannus Toimitukselta VR, teet meille hyvää Kirjoittaja on toimittaja, joka suosii DuettoPlus-vaunun paikkaa numero 207. Wilhelmiina Palonen Ehta meininki voittaa Jokaisen pitäisi välillä matkustaa junalla, joutua istumaan tuntematonta vastapäätä ja myöhästyä tunteja. Muiden ihmisten sietäminen pakottaa tarkistamaan asenteensa. Istun junassa kahden hengen työskentelykopissa ja vastapäätä istuu nainen. Katsomme molemmat puhelimiamme, mutta nainen ei jaksa pysyä virtuaalisesti maailmassa. Sarah avaa keskustelun. Hän on Uudesta-Seelannista ja työmatkalla, Suomessa ensimmäistä kertaa. Aloitamme ehkä Donald Trumpista, pohdimme Pokémon Gota ja vertailemme äitiysrahamalleja. Keskustelu katkeaa aina, kun harmaassa peltomaisemassa näkyy traktori tai viljalaatu vaihtuu. Sarah yrittää ottaa valokuvia, hän on maatalousalalla. En osaa kertoa viljelytavoista juuri mitään. Sarah pohtii millenniaalien aikakäsitystä ja mainitsen, että teen sukupolvien eroista juuri juttua. Hänellä on artikkeli, joka minun kuulemma ehdottomasti pitää lukea. Illalla sähköpostiini kilahtaa valokuvia. Sarah on löytänyt lehden matkalaukustaan ja kuvannut jokaisen sivun. Kuukautta myöhemmin istun junassa, joka seisoo kolme tuntia sähkövian vuoksi. Jatkoyhteys menee, mutta VR tarjoaa taksin. Niin istun seuraavat tunnit autossa tiiviisti tuntemattomien ihmisten ja koiran kanssa. Kuski on valinnut radiokanavan ja kuuntelemme kerta toisensa jälkeen paikallisia uutisia. Seuraavalla matkalla yksi humalainen mies pitää koko vaunua hereillä läpi yön. Mies soittaa vaimolleen puheluita, ja karikolla olevan parisuhteen asetelma selviää pikkuhiljaa kaikille meille. Haluaisin ehkä lukea verkkouutisia, mutta mietin tahtomattani koko ajan, pitäisikö Paulan ottaa Jorma vielä takaisin. Toimittajalle sattuma tarkoittaa sitä, että onkin yhtäkkiä töissä. Ei maailmaa voi havainnoida suunnitelmallisesti, kahdeksasta neljään juuri silloin, kun toimituksellisesti olisi paras hetki. Mutta on herättely tervettä muillekin. Ihmisen on hyvä olla välillä sattuman varassa ja liian lähellä muita ihmisiä, vaikka se tarkoittaisi kiusallisuutta, epämukavuutta tai myöhästymisiä. Kaikkein parasta se on arjessa ja odottamatta, ei silloin kun on muutenkin valmistautunut reppureissaamaan ja avoin yllätyksille. Yllättävissä tilanteissa ihminen on hetken avuton ja alttiina. Silloin on pakko sietää muita ja ottaa vastaan muitakin kuin itse valikoimiaan seuralaisia, reittejä ja puheenaiheita. Ja se tekee hyvää. ika aJoin me tarvitsemme uuden tarinan. Epävarmuuden ja taloustaantuman kourissa kollektiivinen vastauksemme on ollut omaa erinomaisuuttaan jatkuvalla syötöllä rummuttava superyksilö: siis hieman lapsenomainen karikatyyri, jota eivät työttömyyden ja syrjäytymisen kaltaiset uhkakuvat kosketa. Cheek, Elastinen, Jutta Gustafsberg. Rautaa on pumpattu, minää hoettu ja voittamaan synnytty maskuliinisen soturi-ihanteen muotin mukaan. Se on kaikki kuule itsestä kiinni. Edellä kuvattu voittajatarina onkin ymmärrettävä aikana, jolloin yhteiskunnan tukiverkot tuntuvat heilahtelevan ja sota kytee lähimaissa. Sankarin viittaan ripustautuminen antaa toivoa siitä, että kaikesta mennään läpi punttisalilla marinoidun Mooseksen voimin. Yksilöhurmosta palvotaan paradoksaalisesti massassa, samanlaisin iPhone-kuulokkein vierekkäisillä juoksumatoilla. Ihmiset kuitenkin kyllästyvät lopulta aivan kaikkeen. Myös superyksilön tarina tulee hiipumaan alitajuntamme perukoilta, ja hiipuminen on luultavasti jo alkanut. Puutuminen on luonnollista. Betoninkova kuori on melko työläs kantaa, ja jokainen tietää, kuinka kireiksi väkinäinen hammashymy voi poskilihakset vetää. Maassamme on kasvava joukko nuoria taiteilijoita, joita platinankimaltava menestysihanne ei voisi vähempää kiinnostaa. Suomalaisen musiikin kohistuimmat uudet nimet tilittävät melko estottomasti omista ongelmistaan ja elämänsä nurjista puolista, ja silti kaikilla on oikein hauskaa. Itä-Hollola Installaation perustajajäsen Robert Niemistö on yksi näistä tyypeistä. Hän kertoo avoimesti masennuksestaan ja tarjoaa haastattelutilanteessa proteiinismoothien sijasta irtokarkkeja ja kahvia. Niemistö ei käytä ylisanoja itsestään, mutta puhuu vuolaasti musiikista, jonka tekeminen antaa hänelle voimaa. Ylioppilaskylästä ponnistavalle soittajalle piisaa keikkatarjouksia, vaikkei takana ole minkäänlaista markkinointikoneistoa. Rehellisyys kun kiinnostaa jälleen. Niemistön kaltaiset tyypit eivät luultavasti edes tavoittele stadionluokan menestystä, sillä mitäpä hauskaa siinä olisi. Tärkeintä on tehdä jotain mielekästä, ja se, mitä olet, riittää. Tässä kaikessa on jotain hyvin raikasta ja lohdullista. Myös Turun ylioppilaslehti tarvitsee silloin tällöin uuden tarinan. Jätän päätoimittajan työni tämän lehden jälkeen ja siirryn kohti uusia tehtäviä. Seuraajani nimi ei ole vielä tätä kirjoittaessani tiedossa, mutta hänelle aukeaa tilaisuus kokeilla ja hämmentää, kertoa jotain uutta näistä poikkeavin sanoin. Kiitän lämpimästi kaikkia lukijoita ja koko tekijäkuntaa. On ollut hauskaa, tuntui omalta. A
5 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 Sigrid selvittää Kysy mitä vain – Sigrid tietää vastauksen tai konsultoi kössiremmiään. kysynsigridilta@turunylioppilaslehti.fi Pyhä Sigrid! Mitä kesällä 2016 oikein tapahtui? Kaikki tuntuu nyt syksyn alussa niin häkellyttävältä. tapahtui seuraavaa: vihasimme rasisteja ja morsetimme heidän möläytyksensä kaikkiin sosiaalisen median kanaviimme. Kaipasimme kosketusta kumppaniltamme ja likistyimme hänen viereensä sohvalle katsomaan, kuinka HBO-barbaarit silpovat ja naivat toisiaan [trigger warning] . Nauliinnuimme Donald Trumpin jokaisen hiuskakkaran liikkeestä, ja toivoimme, että maailma unohtaisi, mutta emme itse aikoneet. Teimme, luimme ja jaoimme nettijuttuja otsikolla ”11 tapaa, joilla listat yksinkertaistavat maailmaa, ja miksi se on paha juttu”. Kurlasimme Klikinsäästäjän klikkiotsikoita suussamme ja nautimme siitä. Söimme hattaraa Joonas Konstigin ja Antti Nylénin välissä. Lensimme Arabiemiraatteihin neljän yön lomalle ja luimme paluumatkalla Mondon juttua PohjoisViron luomukohteista. Hidastimme elämää kuudenkymmenen selainikkunan mitalla ja poistimme elämästämme kaikki iloa tuottamattomat tavarat loputtomiin pursuavan keskustelupalstan vertaistuella. Menimme viskijatkoilta joogan kautta töihin. Toivoimme, etteivät ikääntyvät sukulaisemme löydä koskaan Snapchatiin. Olimme läsnä, olimme tässä. Teimme, luimme ja jaoimme nettijuttuja otsikolla ”11 tapaa, joilla listat yksinkertaistavat maailmaa, ja miksi se on paha juttu”. Täysosuma Nimimerkin ”Sisar Etelä-Suomesta” profetiauni. www.jouko-piho.fi Olin unessa ikään kuin Suomen lounaisrannikolla tai jossain Turun ja Porin välisellä alueella, jossa oli ainakin aiemmin toimineet hyvät liikenneyhteydet kaupunkien välillä. Mutta tilanne oli muuttunut. Kulkuyhteydet olivat katkenneet, palveluja ei ollut eikä käsittääkseni sähköjä liioin. Meno näytti kaikin puolin ”vanhanaikaiselta” ja sekavalta. – Gösta
6 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 Kolumni Ylioppilaan tarina ensimmäinen vuosi yliopistossa on vapauden ja veljeyden aikaa. Luot lukioaikaisen nahkasi ja otat elämän vastaan avosylin. Kohotat maljan jos toisenkin. Nuoren ihmisen voimalla omistat tuntemasi maailman, joka laajenee päivä päivältä. Kliseitä kaikki, mutta siksi niin tosia. Seuraavana vuonna juhlat jatkuvat. Postiluukusta on kuitenkin kolahtanut kirje, jossa opintojen etenemistahti todetaan riittämättömäksi. Tukia on nosteltu enemmän kuin kursseja suoritettu. Raavit päätäsi, mutta hoidat asian olankohautuksella. Tekojen seuraukset tuntuvat kaukaisilta. Kolmantena vuonna todellisuus lyö kasvoihin nyrkkiraudalla. Opintojesi rakenne on korttitalo, joka on kasattu rypistyneistä korteista. On ryhtiliikkeen aika. Kandisemmaan on mentävä, pisteitä kasattava, tutkinto suoritettava. Seuraa tiheäliikkeistä räpiköintiä ja tuplatenttejä. Pisteitä kertyy, mutta stressi on loputonta. Itket itsesi uneen ja toivot, että olisit tehnyt kaiken kunnolla alusta asti. Paska homma, mutta tulipahan tehtyä. Kandidaatin on helpompi hymyillä. viimeistään nyt koittaa epäröinnin aika. Pitäisikö vaihtaa pääainetta? Pitäisikö vaihtaa koulua, maata, puoluetta? Päättämättömyyden tuska repii ihmisen hajalle. Kyynisesti sysäät nuoren itsessäsi sivuun ja keskityt. Tulosta syntyy. Juuri kun olet parhaimmillasi opiskelijana, työelämä saapuu. Se hiipii kalenteriisi takaportista. Ensin on kenties pizzojen paistoa tai pesulatyötä. Lopulta lähes oman alan kesätöitä ja kas, saat määräaikaisuuden. Opinnot ovat täysin kesken, mutta et voi kieltäytyä. Voit käydä elokuvissa, ostaa housut, ostaa polkupyörän. Horisontti kirkastuu. Vähitellen kohoat köyhyydestä ja lunastat arvosi veronmaksajana. Joskus noin seitsemäntenä vuonna valmistut, sillä et saa vakituista työtä ilman maisterin papereita. Gradun kirjoittaminen on ulostamista. Puristat kaiken imemäsi tiedon ulos somassa ruskeassa paketissa ja toivot, että se riittää. Että kipu hellittää. Saat gradusta cumun tai magnan. Se kuvaa koko yliopistoaikaasi. Ensin olit kehno ja lopulta erinomainen, mutta keskiarvoksi tulee kolme eli hyvä eli riittävä. Olet suorittanut yliopiston. Olet valmis. muutat pääkaupunkiin, saat lisää töitä, lisää vastuuta. Parisuhteesi vakiintuu, ystäväsi vanhenevat. On harmaita hiuksia ja pyöreitä vatsoja. Tulee lapsia, tulee vanhempia. Lapsen itkun läpi muistat, miltä vapaus tuntui, mahdollisuus juoda kaljaa aamuun asti tiistaina ja että millään ei ollut merkitystä, koska lisäaikaa sai pyytämällä ja kaikki oli sovittavissa. Muistat miltä häpeä tuntuu ja miltä keskiyön humalainen kebab-onni. Kaikki kliseitä, mutta siksi niin tosia. Aamuauringon valaistessa kasvosi päätät hakea yliopistoon. Teksti pohjautuu omiin ja muiden kokemuksiin. Seuraa tiheäliikkeistä räpiköintiä ja tuplatenttejä. Pisteitä kertyy, mutta stressi on loputonta. Itket itsesi uneen ja toivot, että olisit tehnyt kaiken kunnolla alusta asti. Aleksi MAlinen Kirjoittaja on viestintäalalla työskentelevä humanisti, jota odotetaan graduseminaarissa.
7 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 Ylioppilaan tarina aamuyöstä juhlista palaava Tero Ahlgren törmää kettuun lähellä kotioveaan. Kohtaaminen äityy monen minuutin hiljaiseksi tuijotuskilpailuksi. Lopulta kettu livahtaa takaisin Aurajoen rantatörmälle ja Ahlgren luhtikäytävää pitkin kolmannen kerroksen asuntoonsa. Taas yksi uusi tuttavuus, hymähtää Ahlgren, joka on tottunut tiuhaan vaihtuviin naapureihin. Folkloristiikkaa opiskeleva Ahlgren on aivan tavallinen Ylioppilaskylän asukas. Tosin hän on viihtynyt kylässä jo kymmenen vuoden ajan, mikä on harvinaista. Vielä hätkähdyttävämpää Ahlgrenin asuintaipaleesta tekee se, että hän on asunut koko ajan samassa 17,9 neliön kokoisessa yksiössä. Ahlgren muutti ylioppilaskylään Salon seudulta. Isossa maalaistalossa kasvaneelle opiskelijalle pieni neliömäärä tuntui aluksi ahtaalta. Vuosien mittaan tiiviiseen asumiseen on kuitenkin tottunut. ”Nyt se on aika kotoisa pieni sopukka. Tilaa kyllä täytyy käyttää käytännöllisesti.” Myös alueen maine on kohonnut hänen silmissään arvonnousun. ”Kuulin nuoruudessani huumeneulatarinoita Turun yo-kylästä, mutta maineen perättömyyden huomasi aika nopeasti. En ole törmännyt yhteenkään neulaan, ja poliisiautonkin olen nähnyt kotikulmillani vain kahdesti.” Miljoonien vartija Vuosikymmen on ylioppilaskylässä poikkeuksellisen pitkä asumisaika. Keskimäärin länsipuolen asunnoissa asutaan 2,1 vuotta, eikä tilastossa ole edes mukana vaihto-oppilaiden pikaisia asuinjaksoja. Ahlgrenin asuntotyyppi, keittiötön pikkuyksiö onkin monille vain kuukausien majapaikka. Ruoanlaitoin sijasta aika kuluu yhteisöllisessä toiminnassa asukastoiminnassa. Vakioasukas on toiminut jo viiden vuoden ajan ylioppilaskylän länsipuolen taloudenhoitajana, omien sanojensa mukaan ”kuittirumbasta vastaavana”. Kuluvan vuoden alusta kuittirumba on ollut hieman suurisuuntaisempaa, sillä Ahlgren valittiin Turun ylioppilaskyläsäätiön hallitukseen vuosille 2016–2018. Hallitus päättää TYS:n yleisestä toimintalinjasta sekä konkreettisista investoinneista, muun muassa tulevien asuntokohteiden rakentamisesta. ”Vuosikymmen Yo-kylän yksiössä voi joidenkin mielestä olla opintojen pitkittymiseen viittaava heikkous, mutta itse koen pitkän asumiseni hallitustyön kannalta ehdottomasti vahvuudeksi”, Ahlgren kertoo. oMaksi kuuluva Yhteisö Ylioppilaskylä ei ole mikään monoliitti, vaan eri vaiheissa rakennetuilla alueilla vallitsee Ahlgrenin mukaan erilainen henki. Kylän itäpuolen hän hahmottaa etenkin perheellisten paikaksi. Länsipuolesta taas tekevät eloisan muun muassa kansainväliset opiskelijat. ”Jos menee tästä kadun toiselle puolelle, niin siellä ovat vaihtaritalot, joissa on ihan säännöllisesti koko rakennuksen kattavia bileitä. Sellaisia ei pahemmin muualla Turussa ole.” Länsipuolella on Ahlgrenille kaikki tarpeellinen lähikaupasta ja kotoisasta Three Beers -baarista alkaen. Parasta kylässä on hänen mukaansa ”omaksi kuuluva yhteisö” – siis samanhenkisten ihmisten seura. Ahlgrenin mukaan Ylioppilaskylä on muuttunut vuosikymmenessä melko vähän. Maisemaa ovat muovanneet pikemminkin viereisille niityille nousseet Ikituuri ja Nummenranta sekä Aurajokirannan kovan rahan asunnot. Paljoa huonoa sanottavaa hän ei kotikaupunginosastaan keksi, ainakaan kesällä. ”Onhan alue toki vähän karun betonisen näköinen silloin, kun lehtiä ei ole puissa.” Kysyttäessä pienen neliömäärän vaatimasta minimalistisesta sisustuksesta hän naurahtaa. ”Olen tosi huono heittämään tavaraa pois, mutta olen myös huomannut, että yhteen asuinneliöön mahtuu aika paljon.” Lähivuosina tilaihme saattaa jäädä kuitenkin taakse, sillä Ahlgrenin opintaival lähestyy päätöstään. Maisteriksi valmistumisen jälkeen TYS:n asunnoissa saa asua vuoden, sitten säännöt pakottavat muuttamaan. Toisaalta jatko-opintoja harkitseva vakiasukas saisi tohtoriopiskelijana uuden asumisoikeuden ylioppilaskylän asuntoihin. ”Mikäli jäisin asumaan TYS:lle, haluaisin kuitenkin ehkä hieman nykyistä isomman asunnon. ” • vuosikYMMen 17,9 neliön varassa TeksTi: lAuri HAnnus Tero Ahlgrenilla tuli elokuussa täyteen kymmenen vuotta Ylioppilaskylän yksiössään. Vakiasukas on päässyt myös mukaan päättämään koko turkulaisen opiskelija-asumisen tulevaisuudesta. Tero Ahlgren järjesti pitkän asuintaipaleensa kunniaksi juhlat ystävilleen. Ne pidettiin luonnollisesti läntisen Ylioppilaskylän kerhotilassa. la ur i h an n us
8 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 tarroristi tuoMitsee sinutkin TeksTi jA kuvAT: ATTe uusinokA ”Teini polttaa tupakkaa, valistusta uhmaa. Pedagogit, neuvokaa ojentamaan tuhmaa! Remmi paras lääke on, sitä antakaatte, piiskaamalla pehikon järkiinsä taas saatte.” sanat kuulostavat menneiden aikojen paatokselta, jolla pyritään varoittelemaan yhteiskuntajärjestyksen romahduksesta. Yllä oleva teksti kuitenkin esiintyy vuonna 2016 Turun ydinkeskustassa. Siitä otettu kuva on lisätty Tarroristi Turussa -Facebookryhmään, jolla on hieman yli tuhat seuraajaa. Turun Tarroristi liimailee kotitekoisia, äärikonservatiivisia mielipiteitä sisältäviä tarroja ympäri kaupungin parkkija pankkiautomaatteja. Hänestä tiedetään hyvin vähän. Emme esimerkiksi tiedä Tarroristin sukupuolta tai ikää. Turun yliopiston folkloristiikan tohtorikoulutettava Antti Lindfors kertoo Tarroristi-ilmiön luovan hänessä hämmennyksen, huvituksen ja kriittisyyden sekaisia tunteita. ”Tarroristi vaikuttaa omiin silmiini kotikutoiselta yhdistelmältä uskonnollista konservatiivia, taaksepäin katsovaa nykymaailman kriitikkoa, yleisen tapainturmeluksen ja etenkin naisten epäterveiden elämäntapojen moralistia”, Lindfors kertoo. Lindforsin mukaan tarrojen monitulkintaisuus ja tietojen puute mahdollistaa hyvin vaihtelevia päätelmiä Tarroristista. ”Onko kyse todella autenttisesta, nykymaailmaa tulisesti halveksivasta jäärästä, ’radikaalikonservatiivisesta valistajasta’ kuten FB-ryhmässä kuvaillaan, vai jonkinlaisesta karkean tyyppihahmon parodioinnista tai julkisen tilan taideperformanssista?” Lindfors pohtii. Tarroristi Turussa Facebook-ryhmän perustaja Taukki uskoo vahvasti Tarroristin olevan asiansa kanssa vakavissaan. ”En missään nimessä usko Tarroristin olevan trolli. Tämä perustuu siihen, että minä olen nähnyt näitä Turussa jo toistakymmentä vuotta sitten”, Taukki laukoo. häpäisYä ja naisvihaa Taukki on profiloinut Tarroristin eläkkeellä olevaksi uskonnolliseksi naiseksi, joka on huolissaan maailman rappiosta. Taukki kokee tarrojen olevan yhden henkilön eräänlainen hätähuuto. ”Minä näen hänet sellaisena väkivallattomana Batmaninä. Kukaan ei tiedä kuka hän on ja hän vain yrittää huutaa järjestystä tähän kaoottiseen maailmaan”, Taukki pohtii. Taukki ei ota kantaa siihen, toivooko hän Tarroristin pysyvän anonyyminä. Jotkut silminnäkijähavainnot kertovat tarraajan olevan vanha mies, mutta kukaan ei ole virallisesti julistautunut itse Tarroristiksi. Taukki epäilee, että jotkut kyllä tietävät Tarroristin henkilöllisyyden. ”Totta kai olen utelias siitä, että kuka hän voisi olla. Tämäkin tilanne, jossa ei tiedetä kuka hän on, toimii hyvin”, Taukki pohtii. Esitän Taukille näkemykseni siitä, että Tarroristi olisi vanhempi, yksinäinen ja naisille katkeroitunut mies, joka purkaa tällä tavalla patoutuneita pettymysten tunteitaan naisia ja nyky-yhteiskuntaa kohtaan. Taukki on hetken hiljaa ja sanoo, ettei ole koskaan ajatellut henkilöllisyyttä tältä kantilta. ”Tarroissa puututaan erityisen kovasti naisten ulkonäköön ja siihen miltä naiset näyttävät tupakoidessaan, kuinka tyhmiä he ovat kun tupakoivat ja kuinka lihavia naiset ovat. Kun ajattelee miehen käyttäytymistä, niin kuka mies kävisi noin voimakkaasti naisia vastaan?” Taukki pohtii. Taukki kaivaa taskustaan paperin, johon hän on koonnut katukuvasta löytyneiden tarrojen viestejä. Hänen mielestä seuraava tarra todistaa Tarroristin olevan nainen. ’Terasseilla kaljottelevat ja savuttelevat akan vähkyrät ovat häpeäksi sukupuolelleen. Kahvilakäynnit sivistyneelle daamille sopivia kyllä’. Taukki laittaa paperin takaisin taskuun suunpielet Minä näen hänet sellaisena väkivallattomana Batmaninä. Kukaan ei tiedä kuka hän on ja hän vain yrittää huutaa järjestystä tähän kaoottiseen maailmaan.
9 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 Tämä katutaideaspekti on kiinnostava. Tämä henkilö paheksuu ilkivaltaa ja roskaamista, mutta samalla hän itse tekee sitä tarroja liimaamalla. hymyssä ja sanoo ”Musta tuntuu, että mies ei sanoisi näin, mutta ei sitä tiedä”. Tohtorikoulutettava Antti Lindfors toteaa, että olennaisempaa olisi pohtia viestien peilaamista yleisempään yhteiskunnalliseen kehitykseen kuin Tarroristin sukupuoleen. ”Yksi ongelmallisimmista ja häiritsevimmistä piirteistä tarroissa on saarnaavan moralisoinnin kohdistuminen naiseen ja naisten käyttäytymiseen lasten fyysisen kurittamisen ohella. Naisten ja erityisesti äitien hyvinvointiin kohdistuva moralisointi on tarrojen kyseenalaisinta materiaalia, koska kyse on myös laajemmasta yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta ilmapiiristä”. turun oMa jouko piho Tarroristin tarrat tiedetään hyvin Turussa. Facebook-ryhmän lisäksi monet paikalliset, ryhmästä tietämättömät henkilöt, tietävät Tarroristin tarrat. Taukki muistelee hänen ensimmäisten henkilökohtaisesti todistettujen tarrojen julistaneen ”Tupakoivat ovat säälittäviä addikteja” ja ”Sivistynyt ihminen ei kailota”. Ne pistivät Taukin silmään erityisen voimakkaiden mielipiteiden ja omanlaisen arvomaailman takia. Hän alkoi kuvata itselleen tarroja ja pian kävi ilmi, että muutkin harrastivat kuvausta. Tämän johdosta Taukki ajatteli, että nämä kaikki kuvat voisi kerätä yhteen samaan paikkaan ja näin Facebook-ryhmä oli syntynyt. Antti Lindforsin mukaan yksi kiinnostavimpia piirteitä koko ilmiössä onkin sen suosio Facebookissa. Ryhmän jäsenistä enemmistö on taustoiltaan korkeakoulutettuja, nuorehkoja liberaaleja. Hänen mukaan juuri tämän ryhmän mielenkiinto Tarroristia kohtaan juontuu jyrkästi ristiriidassa olevasta maailmankuvasta. Lindforsin vertaa Tarroristin suosiota kansanedustajaehdokas Jouko Pihon nettisuosioon. Molemmat perustuvat Lindforsin mukaan ylilyötyyn uskonnolliseen konservatismiin. ”Tarrojen ironisella myötäilemisellä tehdään Tarroristin edustama vieras ja ahdas maailmankuva vaarattomaksi. Veikkaan, että suurin osa FB:ssä Tarroristia seuraavista pitävät viestejä huvittavina, mihin viittaavat monet kommentit ja reaktiot ryhmässä” Lindfors kertaa. Taukki kokee tarrat ensisijaisesti huumorina. Hänen mielestä on ylipäänsä todella hauskaa, että tällainen hahmo on olemassa. Taukin mukaan Tarroristissa on niin sanottua kuolevan maailman kaikua. ”Suurin osa ihmisistä ei jaksa tämän kaltaista keskustelua internetissä, mutta tässä on joku, joka käy monologia kaupunkitilassa katutaiteen keinoin. Tämä katutaideaspekti on kiinnostava. Tämä henkilö paheksuu ilkivaltaa ja roskaamista, mutta samalla hän itse tekee sitä tarroja liimaamalla” Taukki pohtii. tarraaMinen käY kalliiksi Kiinteistöliikelaitoksen ylläpitopäällikkö Mari Helin muistuttaa, että kaiken näköinen liimaaminen ja tarraaminen on heille iso ongelma, joka tuo ylimääräisiä kustannuksia. ”Valotolpat ja esimerkiksi seinät lisäävät yleistä roskaisuutta ja näiden puhdistaminen on melko kallista. Ne on joka tapauksessa puhdistettava. Samalla kun Tarroristi moittii roskaamisesta, joutuu hän roskaamisen maksajaksi” Helin kertoo. Kiinteistöliikelaitos on parhaillaan tilaamassa keskusta-alueen tolppien puhdistamista. Pelkästään tämän alueen tolppien puhdistaminen maksaa noin 10 000 euroa. Tähän kuuluu tarrojen poistaminen ja tolppien peseminen. ”Jos puhutaan yleisesti roskaamisesta, johon sisältyy tarrojen laittaminen, kaiken kaikkiaan roskien poistamiseen menee vuodessa noin 500 000 ja ilkivaltaan noin 100 000 euroa” Helin kertoo. Helinin mukaan tolppien puhdistus kestää noin kuukauden ajan ja tämän jälkeen tolpat pysyvät puhtaina tarroista ja ilmoituksista noin viikon. Tarrorismi on jatkunut Turun ydinkeskustassa jo monien vuosien ajan. Helin kokee, että tarrojen liimaaminen on vanhanaikainen tapa ja toivookin, että Tarroristi keksisi itselleen toisen keinon ilmaista itseään. Taukki kokee Tarroristi-ilmiön itselleen mielikuvitusta kiihottavana salapoliisijuttuna. Hän kuitenkin toivoo, että asia ei koskaan ratkeaisi. ”Sehän on nyt selvää, että Tarroristi on pankkiautomaattien valvontakameranauhoilla. Jos joku haluaisi tietää Tarroristin henkilöllisyyden, se kyllä saataisiin selville”, Taukki pohtii ja jatkaa: ”Toivottavasti hän ei kuitenkaan lopettaisi toimintaansa”. • Taukin nimi on muutettu. Haluatko nähdä tarroja luonnossa? Taukin mukaan Tarroristin vakiopaikkoja ovat esimerkiksi ydinkeskustan pankkiautomaatit ja Kristiinankadun parkkiautomaatit.
10 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 ketterän voiMaton sukupolvi TeksTi: wilHelMiinA pAlonen / kuviTus: ellA kAirA Millenniaalit ovat poliittisesti kuin joukko Pikachuja, jotka eivät syystä tai toisesta pääse kehittymään seuraavalle tasolle. Olento on söpö ja tarkka omista valinnoistaan, muttei erityisen voimakas. Eikä sen kehittäminen seuraavalle tasolle onnistu ollenkaan niin helposti kuin useimpien muiden Pokémonien. karkeasti arvioituna neljännes maailman ihmisistä on 15-30-vuotiaita. On tietysti aivan erilaista olla nuori aikuinen länsimaissa kuin olla sitä esimerkiksi Kiinassa tai Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Siitä huolimatta tätä sukupolvea, millenniaaleja, yhdistää internetin äärellä ja maailmanlaajuisten talouskriisien varjossa kasvaminen. Maailma on ollut lähempänä kuin millään muulla sukupolvelle aiemmin. Oikeastaan millenniaalit muistuttavat Pikachua. Pikachu on keltainen sähköhiiri, joka on vuonna 1996 ilmaantuneena laskettavissa melkein millenniaaliksi itsekin. Olento edustaa uudenlaisten globaalien markkinoiden aikaa siinä mielessä, että Pokémoneja suunniteltiin jo alusta alkaen sopiviksi sekä Japanin omille markkinoille, Eurooppaan että Yhdysvaltoihin. Laaja levitys piti ottaa huomioon esimerkiksi siinä, että nimet istuvat mahdollisimman moneen suuhun. Olento on söpö ja tarkka omista valinnoistaan, muttei erityisen voimakas. Eikä sen kehittäminen seuraavalle tasolle onnistu ollenkaan niin helposti kuin useimpien muiden Pokémonien. animaatiossa pikachu ei suostu matkustamaan pokémoneille tarkoitetussa pallossa, niin kuin siltä odotettaisiin. Se haluaa kävellä itse ja suhtautuu kouluttajaansa Ash Ketchumiin nuivasti, kunnes kiintyy tähän vähitellen. Vähän samaan tapaan millenniaalien on moitittu käyttäytyvän työelämässä: lojaalius työnanantajaa kohtaan ei ole enää taattu, vaan uraa luotsataan aktiivisemmin itse. Toisaalta pätkätyöllistyminen ja silpputoimeksiannot ovat lisääntyneet, haluttiin sitä tai ei. Globaalisti tarkasteltuina millenniaalit ovat olleet aiempiin sukupolvin verrattuina osin huomattavan onnekkaita: älypuhelimissa on saatavilla kaikki maailman tieto, äärimmäinen köyhyys on vähentynyt kovaa kyytiä ja lukutaidottomuus on yhä harvemman ongelma. Eliniänodotus on noussut huimasti. Koulutustaso on korkeampi kuin aiemmilla sukupolvilla. Samaan aikaan työpaikoista on pula, eikä kukaan tiedä mitä kiihtyvä automatisaatio tuo tullessaan. Kansainvälisesti tarkasteltuna näkyy synkkä trendi: nuorten työttömyys on kaksi kertaa todennäköisempää kuin vanhempien sukupolvien edustajien. Eikä se työttömyys ole mitään robottiyhteiskunnan perustulon varassa loikoilua, vaan toivotonta ja lakoon painavaa näköalattomuutta. Epävarmuus heijastuu suhteessa työhön, mutta sen lisäksi myös poliittisiin asenteisiin. Kansainvälisen politiikan professori Daniel W. Drezner kirjoitti kesällä The Washington Postissa kansalaisten luottamuksesta instituutioihin ja asiantuntijuuteen. Tai oikeastaan sen luottamuksen eroosiosta, jota on näkyvissä sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Hän esittää, että sekä Brexit että Donald Trumpin menestys ovat osoituksia tästä ilmiöstä. Politiikan instituutioiden ei tarvitse pysyä aina samoina, mutta tällä hetkellä puuttuvat merkit siitä, mitä on tulossa tilalle. Luotto instituutioihin ja asiantuntijoihin rapisee, mutta muutos näyttää kanavoituvan lähinnä protestiääniksi eikä konkreettisiksi yhteiskunnallisiksi vaatimuksiksi. Passiiviset Pikachut saattavat toki kerääntyä vi
11 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 TOP-SÄÄTIÖN stipendit lahjakkaille opiskelijoille ja apurahat tieteelliseen tutkimus-, julkaisuja koulutustoimintaan sekä taiteen tukemiseen. Julistetaan täten haettavaksi. Stipendejä myönnetään ensisijaisesti turkulaisissa korkeakouluissa opiskeleville lahjakkaille 1. ja 2. vuoden opiskelijoille ja varsinaissuomalaisille eri korkeakouluissa opiskeleville lahjakkaille 1. ja 2. vuoden opiskelijoille. Hakuaika vuosittain syyskuun 30. päivään mennessä. Sähköinen hakulomake täytettävissä www.top-saatio.? . Apurahoja myönnetään ensisijaisesti perustutkinnon jälkeisiin opintoihin/tutkimustoimintaan turkulaisissa korkeakouluissa sekä varsinaissuomalaisen taiteen ja kulttuurin tukemiseen. Hakuaika vuosittain syyskuun 30. päivään mennessä. Sähköiset hakulomakkeet täytettävissä www.top-saatio.? . Stipendeistä ja apurahoista päätetään vuosittain marrasjoulukuussa pidettävässä säätiön hallituksen kokouksessa. Saajille ilmoitetaan päätöksestä kirjeitse. Lisätiedot: www.top-saatio.? Apurahan saajien on vuoden sisällä annettava säätiön hallitukselle kirjallinen selvitys apurahan käytöstä. TOP-SÄÄTIÖ hallitus haisiksi joukoiksi. Arabikevääksi nimetty vallankumousten sarja antoi viitteitä, että edessä voisi olla uudenlaisia myrskyjä. Sosiaalisen median piti avittaa uutta sukupolvea uudessa demokratisoitumisen aallossa. Jatkuvasti esille pulpahtelevat sovellukset ja verkkosivustot eivät kuitenkaan ole lunastaneet odotuksiaan muutosvoiman saralla. Esimerkiksi Twitterissä käydään poliittista keskustelua, mutta levinneimmät viestit ovat usein karkeita meemejä tai puolipoliittisia sutkautuksia. pokémon-sarJassa keskeisessä roolissa oleva Pikachu saa yhdessä jaksossa tilaisuuden kehittyä Raichuksi, joka on sen suurempi ja voimakkaampi muoto. Pikachu ei kuitenkaan halua tehdä sitä, vaan jää vanhaan olomuotoonsa. Peleissä Pikachu saattaa ruveta itkemään, jos pelaaja koettaa kehittää sitä, eikä vain suostu kehittymään. Vai voiko kyse olla siitä, että se ei vain kykene siihen? Millenniaalit vaikuttavat olevan ensimmäisenä sukupolvena tilanteessa, jossa merkittävän suurella osalla ei ole mahdollisuutta saavuttaa korkeampaa elintasoa kuin vanhemmillaan on ollut. Nuori sukupolvi on jäänyt paitsioon, jossa talous toistuvasti sakkaa, poliittista valtaa ei ole jaossa ja maapalloa uhkaa lämpeneminen. Perheen perustaminen ja vakaille työmarkkinoille siirtyminen lykkääntyvät. Länsimaissa väestö vanhenee. Brexit-äänestyksen jälkeen esillä olivat karut luvut: nuorimmista 73 prosenttia olisi halunnut jäädä Euroopan unioniin, kun taas yli 65-vuotiaista jäämisen puolesta äänesti vain 40 prosenttia. Väestönkehitys heijastuu politiikkaan laajemminkin. Saksassa eläkejärjestelmä vetelee viimeisiään, kun sen kustannuksia on lisätty surutta. Ratkaisuksi on ehdotettu esimerkiksi äänioikeuden antamista kaiken ikäisille, niin että vanhemmat voisivat äänestää lapsiensa puolesta. Millenniaalien äänestyskäyttäytymistä on toki tutkittukin. Esimerkiksi eurooppalaisessa EUYOUPART-tutkimuksessa sen katsottiin vaihtuneen äänestysvelvollisuuden idean noudattamisesta viileämpään suhtautumiseen, jossa omaa poliittista identiteettiä peilataan koko äänestysinstituutioon. Tutkijat ovat tunnistaneet nuorissa illuusiottomuuden, joka näkyy siinä, että vaalien kautta vaikuttamiseen ei luoteta, etenkin kun oman sukupolven voimaton vähemmistöasema suhteessa keski-iän ylittäneisiin on nähtävissä. Oli se sitten väestönkehityksen seurausta tai ei, millenniaaleja vaikuttaisi vaivaavan poliittinen apatia. poliittisen aktiivisuuden ei tarvitse kanavoitua pysyvästi samojen instituutioiden kautta, mutta jotenkin sen pitäisi ilmetä. EUYOUPART-tutkimuksessa esitetään nuorten suhtautuvan politiikkaan varuillaan ja ironialla. Tutkimusten mukaan nuorten kiinnostus politiikasta on jo useita vuosia kasvanut, mutta äänestysinto ei. Tämä on yleiseurooppalainen tendenssi. Se kielii siitä, että poliittinen jännite etsisi uutta tapaa purkautua. Vanhenevassa maailmassa ja Euroopassa voi tuskin jäädä odottelemaan, että mandaatit tipahtelevat syliin. Väestökehityksestä johtuvat valta-asetelmat purkautuvat luonnollisesti itsestään, vaikka se tapahtuisikin hitaasti. Millenniaalien asema saattaa kuitenkin muilla tavoin. Työ ja sen tarve muuttuvat tulevaisuudessa väistämättä. Sitran tuoreessa raportissa todetaan ytimekkäästi, että digitalisaation myötä Suomi joko uudistuu tai taantuu. Työn jäsentyminen on pakko miettiä jotenkin uudelleen. Vanhojen itsestäänselvyyksien murentuminen myös vaikuttaa poliittisten ryhmittymien jakoihin ja tapaan tehdä politiikkaa. Voi olla, että pienet sähköhiiret ovat juuri sopivan ketteriä tulevaisuutta varten. • Nuori sukupolvi on jäänyt paitsioon, jossa talous toistuvasti sakkaa, poliittista valtaa ei ole jaossa ja maapalloa uhkaa lämpeneminen. Perheen perustaminen ja vakaille työmarkkinoille siirtyminen lykkääntyvät.
Kyllähän nämä ovat aika kummallisen näköisiä. Yksi muoto, yksi väri. Valkoisia kuutioita kallion päällä. Eihän ne näytä asuttavilta. Silti niihin leimaudutaan.
13 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 TeksTi: jouko luHTAlA / kuvAT: joel forsMAn Cities: Skylines -videopeli myi päivässä 250 000 kappaletta. Viikossa 500 000. Vuodessa 2 miljoonaa. Tamperelaisen Colossal Orderin tekemän kaupunginrakennussimulaattorin suunnitteli Karoliina Korppoo, suomalaisen videopeliteollisuuden Virallinen Nainen. yvä”, Karoliina Korppoo naurahtaa, kun sanon, että en aio kysyä, millaista on olla nainen pelialalla. Kylmä fakta on, että pelialan viitekehyksessä Korppoon sukupuolella on väliä. Valehtelisin jos väittäisin, etteikö se olisi yksi merkittävä syy siihen, että istun juuri tällä sohvalla muistiinpanovihko kädessäni ja yksi Korppoon kissoista sylissäni. Korppoon sukupuoli tekee hänestä välittömästi erityisen, myytävän ja lähtökohtaisesti kiinnostavan. Helppo teema, pelialakontekstissa poikkeukselliset kuvat. Valmista printtikamaa. ”Mediahan naiseudestani on kiinnostunut. Toimittaja tulee studiolle, ja naisen nähtyään toteaa, että ’Ah, täällä on tämmöinen ihme’. Töissä se ei ole mitenkään tavatonta. Samalla tavalla miehet ja naiset istuvat palavereissa ja tekevät muistiinpanoja”, Korppoo ojentaa. ”Vaikka se kiinnostaa mediaa, niin ei se muita hetkauta. Ihmettely on jäänne 90-luvulta. Ennakkokäsitys. Peliala mielletään osaksi poikakulttuuria, mutta todellisuudessa naisia on aina ollut mukana.” Sekä Korppoo että kissa ovat selvästi tottuneet toimittajiin. Yksi kehrää ja toinen vastaa mietitysti, jopa rutiininomaisesti. Pelintekijästereotypiaan kuuluvaa nörttiujoutta en havaitse. ”Pelimaailman maine poikien klubina on rakennelma. Ensimmäisiä konsoleita markkinoitiin koko perheen laitteina. Sitten piti myydä pojille ja tytöille omat lelut.” Paitsi Korppoolle, niin lupasin myös itselleni, että tästä ei tule taas yhtä juttua, jossa Korppoo puhuu ikuisuuden sukupuolensa ja uransa kanssakäymisestä. Se, että Korppoota luultiin pelialan tapahtumissa aluksi aveciksi, on liian monta kertaa kirjoitettu anekdootti. Korppoo on tässä jutussa ensisijaisesti pelisuunnittelija, ei nainen. Paitsi jos siitä naiseudesta sattuu saamaan vaikkapa näppärän kärjen. visioita. sokeaa miesneroutta. Tekijät palavat loppuun. Hirvittävän pitkiä päiviä. Ei palkkaa. Ei naisia. Tällainen on Yle Areenaan tuotetun 11-osaisen Bitwisards nuoret gurut kyberavaruudesta -sarjan piirtämä kuva suomalaisen peliteollisuuden kasvukipuvuosista. Toisin sanoen meno on kuin videopelialan klisee-aapisesta. Colossal Order on erilainen pelifirma. Siellä on huomattu Bitwisardsin esittämän kulttuurin kääntöpuoli: intohimo ei maksa laskuja. ”Pelialalla on sellainen legenda, että viimeiset viikot ennen pelin valmistumista istutaan toimistolla yöt ja viikonloput. Kutsumusala ja näin. Jengi väsyy, palaa loppuun ja lähtee muille aloille siinä vaiheessa, kun he ovat taitavia”, Korppoo harmittelee. Veteraanien tilalle tulee märkäkorvia. Kun tulokkaat ovat oppineet hommansa, ei viikonloppujen istuminen pizzalaatikkojen päällä käy enää päinsä. Lapsi parkuu ja elääkin pitäisi. ”Alan käytännöt ovat vähän huonoja. Me tullaan bisnes edellä. Firma perustettiin siksi, että saadaan mukava työpaikka. Meillä on hyvät työajat, joten meille myös tulee kokeneita ja osaavia ihmisiä töihin. Jos koodaaja sanoo, että tässä menee kolme viikkoa, niin me laitetaan kalenteriin kolme ja puoli viikkoa.” Yleensä pelifirmat ovat aluksi pieniä: tekijöistä on aina pulaa, varsinkin kun visiot eivät aina ole realistisia. Halutaan scifi-versio World of Warcraftista, koska se nyt vain olisi tosi kova juttu. ”Lähdetään ideasta, eikä siitä, mistä seuraava palkka tulee. On tärkeää olla luova, mutta on paljon helpompi olla luova, jos on ruokaa kaapissa.” Pääkoodaaja on aivan liian usein myös toimitusjohtaja. ”Silloin yhdellä ihmisellä on kaksi eniten aikaa vievää hommaa, ja sitten ollaan helisemässä, kun koodari ei ehdi koodata”, Korppoo sanoo. Colossal Orderilla asiat tehtiin toisin. Toimitusjohtajaksi palkattiin pelialan ulkopuolelta Mariina Hallikainen. ”Mariina totesi, että pelit ovat tuotteita, joita myydään. Kukaan ei istu öitä toimistolla. Tehdään, mitä on sovittu ja sillä hinnalla, mikä on sovittu. Joudumme edelleen lempeästi opettamaan julkaisijaa, että jos he tilaavat tuotteen x, niin he saavat x:n, eivätkä x:ää ja y:tä samaan hintaan. Jos haluaa lisää, pitää maksaa lisää.” Colossal Orderin tapa hoitaa hommat ajallaan jaksaa hämmästyttää. ”Kun me palautimme ensimmäisen Cities in Motionin päivää ennen deadlinea, niin julkaisija kysyi, että onko se nyt oikeasti valmis? Pelialalla on harmillisesti poikkeavaa, että työt tehdään sekä suunnitellusti että aikataulutetusti.” kun videopeli on 75 prosenttisesti valmis, iskee käsityskyvyn ylittävä tuska. On aina iskenyt, ja tulee aina iskemään. Mutta kuten mitä tahansa luovaa kipua, niin myös 75 prosentin pelintekotuskaa täytyy ymmärtää. ”Tuntuu, että peli ei tule koskaan valmiiksi ja vaikka pelisuunnittelija H ”
14 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 tulisikin, niin se on ihan paska. Ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko peli hyvä vai huono se vain tuntuu surkealta”, Korppoo tietää. ”Tulee helposti ajatus, että jos me laitettaisiin peliin tämmöinen ja tommoinen juttu, otettaisiin tämä pois, ja tuota vähän muutettaisiin, niin ehkä se sitten olisi parempi. Pelistä alkaa nopeasti tulla jotain ihan muuta kuin mitä oltiin alun perin ajateltu.” Paineet kasaantuvat. Alkaa hallitsematon alamäki. Osat eivät toimi yhdessä, aikataulut venyvät, eikä kukaan oikeastaan tiedä, mitä ollaan tekemässä. Korppoo päätyi Colossal Orderille juuri tällaisessa tilanteessa. Colossal Order oli monen muun tamperelaisen pelifirman tapaan perustettu vuonna 2009 Universomon raunioille. Kymmeniä ihmisiä työllistänyt Universomo lopetettiin pian sen jälkeen, kun 80-luvun lopussa perustettu THQ oli lafkan ostanut. Colossal Orderin ensimmäisen pelin, kaupunkiliikennesimulaattori Cities in Motionin, suunnittelua oli johtanut kaksi eri henkilöä, joista jälkimmäinen oli hyllyttänyt suurimman osan edeltäjänsä aikaansaannoksista. ”Sitten hän lähti pois, eikä koskaan tullut takaisin.” ”Colossalilla oli kaksi puolikasta peliä, ja eri osista piti kasata toimiva paketti. Otin kaiken, mikä oli valmista, ja käytin siitä niin paljon kuin ikinä vain voin.” Tässä tiivistyy jotain oleellista Korppoon tavasta suunnitella pelejä. Turhaa työtä vältetään, sillä graafikko ei jaksa vääntää hienosäädettyä pilvenpiirtäjää kovin moneen kertaan. ”Ykkösvahvuuteni on, että mä haluan käyttää koko tiimiä. Jotkut suunnittelijat – ja niinkin voi menestyä – tulevat firmaan autereina, jumalina, jotka kertovat, miten peli tehdään. Kun yhden ihmisen pitää keksiä kaikki ideat, niin siinä kestää huomattavan kauan.” ”Meillä koko tiimi kokoontuu ideoimaan. Se on hauskaa, kun ei ole mitään vastuuta siitä, voidaanko jotain ajatusta oikeasti toteuttaa. Mitä enemmän ideoita, sen parempi. Mulla on silloin paljon materiaalia, jota työstää. Mitä voi oikeasti tehdä, mitä kehitellä pidemmälle? Haluan hyödyntää kaikkien luovaa energiaa – kaikilla on ideoita. Se motivoi, kun kaikki tuntevat, että he pääsevät osallistumaan.” Kun jossain määrin järkeviä ideoita on riittävästi, alkaa Korppoon leipätyö. Ensin pitää löytää ne jyvät, joista muodostuu yhtenäinen, budjettiin ja aikatauluun mahtuva kokonaisuus. Tämän jälkeen Korppoo sanallistaa ideat paketiksi, niin että tuotantoporras ymmärtää, mitä heiltä seuraavien kuukausien aikana halutaan. ”Jos mulla on maailman paras idea, mutta en pysty selittämään sitä, niin ei sitä kukaan koodaa valmiiksi.” cities: skylines tehtiin tietty pelaajaryhmä mielessä. Pätevää kaupunginhallintasimulaatiota ei ollut ilmestynyt pitkään aikaan, ja kun Maxis möhli SimCityn jatko-osan, olivat ovet auki uudelle yrittäjälle. Karoliina Korppoo uskoo, että kohderyhmäajattelussa piilee videopeliteollisuuden – myös sen suomalaisen haarakonttorin – tulevaisuus. Pelejä tehdään jatkossa kohdistetummin. ”Ei ole järkevää loputtomasti kilpailla teinipojista. Heitä on tietty määrä, ja heillä on tietty määrä rahaa – enempää sieltä ei saa. Jos hyviä pelejä tulee yhtä aikaa kymmenen, niin rahat jakaantuvat niiden kesken”, Korppoo sanoo. Pelialan tietynlainen sirpaloituminen tai pikemminkin kasvaminen on tuonut mukanaan Kim Kardashian: Hollywoodin ja Pokemon Go’n kaltaisia ilmiöitä. Pelejä, joita pelaavat myös ja joissain tapauksissa ennen kaikkea sellaiset ihmiset, joiden ei katsota olevan perinteisiä videopeliharrastajia. ”Tosi moni firma varmasti etsii sitä seuraavaa kultakaivosta. Luulen, että pian alkaa tulla pelejä ikäihmisille. Heillä on paljon rahaa ja aikaa. Sieltä olisi saatavilla koko markkina, kilpailua ei ole.” Kilpailua ei myöskään ole Suomessa. Kun Colossal Order perustettiin, pyysi toimitusjohtaja Mariina Hallikainen kollegoitaan lounaalle. Hän halusi vinkkejä, ja niitä myös sai. ”Työntekijät siirtyvät projektista ja pelistä toiseen, ja samalla siirtyy myös tietotaito. Yhteisöllisyys on vahvaa, piirit ovat aika pienet. Ei me täällä keskenämme kilpailla.” Pelialan megalomaanisin trendi on jo jonkin aikaa ollut mobiili. Sijoittajat ovat seuranneet perässä. Tämä näkyy myös Suomessa, Rovion ja Supercellin kotimaassa. Mobiilia on helpompi tarjota rahoittajille kuin PCtai konsolipelejä. Tämän sai huomata aikanaan myös Colossal Order. Yksityinen raha ei haistanut Colossalin PC-pelien tuloskuntoa, vaan rahoitus tuli pääosin julkisilta tahoilta, kuten ELY-keskukselta ja Tekesiltä. ”Moni on katsonut Supercelliä ja todennut, että ’minäkin haluan’. Sijoittavat helposti kuvittelevat mobiilin automaatiksi, mutta moni on jo huomannut, että eihän se näin olekaan. Varmaa pelialalla on vain se, että asiat tulevat aina muuttumaan. Siinä muutoksessa pitää olla nopeasti mukana.” karoliina korppoon suunnittelemat Cities in Motion, Cities in Motion 2 ja Cities: Skylines ovat kaikki olleet enemmän tai vähemmän kriitikoiden kehumia, kaupallisia menestystuotteita. Cities: Skylines tosin meinasi jäädä haaveeksi. Colossal Order halusi tehdä kaupunkisimulaattorin, mutta kun konkari-Maxis, genren arkkivaari ja esikuva, ilmoitti tekevänsä uuden SimCityn, unohdettiin Colossalilla koko idea. Maxisin kanssa kilpailu olisi typerää. SimCityn julkaisu oli kuitenkin katastrofi. Teknisiä ongelmia oli runsaasti, eikä peli ollut muutoinkaan sitä, mitä fanit halusivat. Peli myi hyvin, mutta siihen petyttiin. ”Kun SimCity tuli ulos, niin alkoi näyttää siltä, että toisellekin kaupunkisimulaattorille olisi kysyntää. Jos Maxis olisi tehnyt simcitymaisen SimCityn, niin me oltaisiin sitten tehty jotain aivan muuta”, Korppoo muistelee. Mutta kun eivät tehneet. Cities: Skylinesista tuli lukemattomille pelaajalle se peli, joka SimCityn piti olla. Tällaiset pelit eivät synny sattumalta. Karoliina Korppoo, taidat olla aika hyvä pelisuunnittelija? ”Kyllä mä luulisin näin. Mutta ei se menestystä selitä. Media helposti maalaa sankaritarinoita ihmeellisistä taitureista. Hän tuli, sai idean, teimme sen, ja tässä se mestariteos nyt jalosti kohoaa.” ”Monilla pelialan opiskelijoilla on ajatus, että kun he tekevät maailman hienoimman pelin, niin se menestyy vain siksi, koska se on niin hyvä. Näin se ei vain nykypäivänä toimi. Massaa on niin paljon, että ei sieltä nouse esille ihan vain sillä, että on tosi hyvä. Pitää olla näkyvyyttä.” Mainostusta Colossal Order sai, kun se meni kimppaan strategiapelien julkaisuun erikoistuneen Paradox Interactiven kanssa. Jos Paradox sanoo, että tuo ei toimi, eikä sitä saa kaupaksi, niin heitä kannattaa uskoa. ”Ei me osata myydä pelejä, me osataan tehdä niitä. Jos me oltaisiin jouduttu itse kauppaamaan ensimmäisiä pelejämme, niin en tiedä olisiko koko firmaa enää.” Hiteistä kirjoitetaan, niistä puhutaan ja – totta kai – niitä myös pelataan eniten. Peliteollisuudesta on muotoutunut elokuvamaailman tapaan tuskastuttavan hittivetoinen ala. Korppoon mielestä on ”huonoa bisnessuunnittelua, jos ajatellaan, että peliä tehdään kaksi vuotta makaronit suussa, ja liksaa saadaan sitten, kun pelistä tulee hitti.” ”Hitit ovat niin harvinaisia, että niiden varaan ei pitäisi perustaa mitään. Pitää olla realistinen. Jos firmassa on 16 ihmistä, niin ei voi olettaa, että jokainen tuote myy kaksi miljoonaa. Hienoa jos näin käy, mutta sen varaan ei voi, eikä saa tehdä yhtään laskelmaa.” Niin, Cities: Skylines on todella myynyt hämmästyttävät kaksi miljoonaa kappaletta. Harvemmin sitä pääsee jauhamaan urheilutoimittajan vakiojargonia, joten käytän tilaisuuden häikäilemättä hyväkseni: miltä menestys tuntui? ”Olihan se aika hienoa. Toimitusjohtaja tuli ennen julkaisua lehdistökiertueelta, ja kertoi, miten ihmiset olivat tulleet tauoilla pelaamaan uudestaan ja uudestaan meidän peliä. Hän selitti innoissaan, miten tästä tulee tosi iso hitti.” ”Me muut oltiin, että ’juu, joo, niin varmasti, totta kai, ainahan se on innoissaan’. Julkaisupäivänä tehtiin sitten poikkeuksellisesti iltavuoro, koska jos jotain hajoaa, niin se pitää korjata. Sitten alkoi myynti. Olihan se uskomatonta.” ”Mutta se on niin paljon säkästä kiinni. Yleisön pitää tietää, että jokin peli on olemassa. Jos samaan aikaan tulee joku superhittipeli, niin ihmiset ostavat sen. Meillä sattui kaikki osumaan täydellisesti yhteen.” • Ei ole järkevää loputtomasti kilpailla teinipojista. Heitä on tietty määrä, ja heillä on tietty määrä rahaa – enempää sieltä ei saa.
15 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016
16 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 Kaukana ulkomerellä on asumaton saari, jossa kallioiden suojassa kukkii englantilainen puutarha. Sen keskellä hirsitemppeli odottaa tuulen tuiverruksessa seuraavia juhlijoita. TeksTi: wilHelMiinA pAlonen / kuvAT: TeeMu perHiö aariryhmä erottuu kartalla erillään muista, Ahvenamaan pääsaaren kaakkoispuolella. Siellä on Kökar, Suomen toiseksi pienin kunta, jonka luodot kurottavat etelämmäs kuin valtion sisäiset aluevedet. Kivisen saarisilpun läntisellä reunalla on pieni, epäsäännöllisen muotoinen saari. Asumattoman saaren nimi on Källskär, joka ehkä viittaa suojaan tai kalliotaskuihin, joista hylkeenpyytäjät ovat käyneet retkillään hakemassa vettä. Nykyisin saarta kutsutaan myös Kreivin saareksi. Oikeastaan kreivi oli yhtä aatelisarvoa alempi, vain vapaaherra, mutta tällaisen ei Källskäristä puhuttaessa anneta häiritä. Källskär on luotojen keskellä oleva salainen puutarha, jossa tärkeintä on tarina. Niinpä aluksi täytyy vain tietää, että olipa kerran Tukholmassa 1950-luvulla aatelisperheen isä, joka tahtoi päästä eroon pojastaan, joka piti alppiruusuista, antiikin kulttuurista, kroketista ja toisista miehistä. Isä antoi poikansa valita, ottaako tämä perintönsä ennakkona ja lähtee iäksi Tukholmasta, vai jääkö kokonaan vaille rahojaan. Kreivi otti rahansa ja lähti. päivettynyt mies seisoo laiturilla ja odottaa. Katse arvioi meitä kuvaajan kanssa. ”Källskär?” hän kysyy. Sitten mies, Stig, johdattaa meidät matalan, kattamattoman veneensä luokse. Olemme ajaneet Turusta ensin Korppooseen ja tulleet sieltä yhteysaluksella vajaa kolme tuntia tänne, Kökarin pääsaarille. Kökarin kutsuminen kunnaksi hämää. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että yhdellä saarista on koulu, K-kauppa ja kunnantalo. Reilun kahdensadan ihmisen kunnassa ei tarvitse asua kauaakaan, jotta huomaa miten pieni ja suljettu yhteisö toimii. Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu romaani Jää kuvaa juuri Kökarin yhteisöä, vaikka nimeä ei suoraan teoksessa ole mainittu. Stig kääntää veneen kokan avomerelle ja ohjaa veneen pääsaarten ohitse. Me olemme matkalla Kökarinkin mittapuulla syrjään. Vene on juuri tervattu, aurinko helottaa, eikä kukaan meistä puhu mitään. Oikealla puolella avautuu lähes puhdas horisontti. Siellä ei tule mitään vastaan ennen Ruotsia. Juuri sieltä kreivi, siis vapaaherra Göran Åkerhielm, tuli Källskäriin 1950-luvun lopulla. Källskärin yhteydessä puhutaan yleensä kahdesta ihmisestä. Toinen on jo mainittu Åkerhielm ja toinen on Tove Jansson. Janssonista puhutaan osin siksi, että saari on kuin suoraan hänen teoksistaan. Villeimmissä turistitarinoissa väitetään, että juuri täältä on peräisin inspiraatio muumikirjojen kesyttömään luontoon ja jopa muumitalon katon merkilliseen nuppiin. Oikeasti Jansson kävi kreivin vieraana vasta kirjoitettuaan suurimman osan muumiteoksistaan. Kreivi halusi takkansa yläpuolelle maalauksen, johon pyysi “esimerkiksi muutamaa hysteerista vilijonkkaa”. Jansson, joka ei yleensä maalannut muumeja, teki kreiville taulun. Vilijonkat tosin näyttävät mystisen kalliosaaren edessä lähinnä hämmentyneiltä. olemme melkein perillä. Vene lipuu suojaisaan poukamaan, jossa on hienoa hiekkaa ja pieniä simpukoita. Pääskyt syöksyvät taivaalla ja vesi on kirkasta. Poukama on saaren pohjoinen satama. Tänne kreivikin rantautui ensimmäisen kerran ja tämän osan saaresta hän olisi tahtonut omakseen. Saaristossa on kuitenkin vaikea saada maata vanhoilta suvuilta. Niinpä kreivi joutui tyytymään saaren suojattomaan puoleen. Jatkamme poukamasta veneellä eteenpäin ja kierrämme saarta. Koko eteläinen kylki on kallioista seinämää, jota ovat hioneet ensin jääkausi ja sittemmin aavalta työntyvät vesimassat. Källskär oli kallioineen tunnettu jo ennen Kreiviä, koska juuri täällä eteläisessä seinämässä on merkillisin saaristosta löytyvä luonnonkiven muodostuma, Källskärin kannu. Se on ollut suojeltu 1920-luvulta lähtien. Sen lisäksi saarella on useita valtavia pirunpeltoja ja kokonainen kiviranta, jonka pyöreiksi hioutuneissa kivissä voi nähdä muinaisten myrskyjen muodostamia aaltoja. Neljän metrin korkuinen, sileästä vaaleanpunaisesta graniitista muodostunut Källskärin kannu näkyy selvästi veneeseen, kun livumme hiljaa ohitse. Tutkijoiden mukaan Källskärin kannu on ikään kuin käänteinen hiidenkirnu. Vesi ja irtokivet eivät olekaan kalunneet kiveen onkaloa, vaan ne ovat hioneet pehmeämmän kallioaineksen pois kovan graniittiesiintymän ympäriltä. Ja vaikka kivimuodostelma on nimetty kannuksi, niin oikeastaan kaunein osa muodostelmaa on kannun taakse jäävä onkalo, joka näyttää valtavalta vulvalta. Se on niin suuri, että sinne mahtuu vaivatta useampi ihminen istumaan sisälle. harvan tulee mieleen rakentaa unelmiensa puutarha keskelle ulkoluotoja. Kirjailija Pirkko Saision mielestä kenenkään, joka tuntee suomalaista kesämökkikulttuuria, ei pitäisi ihmetellä kreivin vimmaista halua rakentaa Källskäriin paratiisiaan. Kreivi menee vain harvinaisen pitkälle. Eteläisen sataman kivirakennelmat ovat osin hajonneet. Ne on alun perin rakennettu käsin, ja esikuvana on ollut muinainen Aleksandrian satama. Kreivi ilmeisesti haaveili jonkinlaisesta kivisestä majakasta tai riemukaaresta, mutta siitä on jäljellä vain hajanaisia lohkareita. Paikallisten silmissä Kreivi oli tietysti täysi kahjo. Saaren eteläinen kylki oli huono paikka minkälaiselle betoniin valetulle laiturille hyvänsä, puhumattakaan miniatyyriversiosta antiikin satamasta, johon Kreivi ei syystä tai toisesta halunnut muuta kuin luonnon materiaaleja. Joka talvi ulkomeren ahtojäät työnsivät sataman kiIsä antoi poikansa valita, ottaako tämä perintönsä ennakkona ja lähtee iäksi Tukholmasta, vai jääkö kokonaan vaille rahojaan. Kreivi otti rahansa ja lähti. kreivin ruusutarhassa S
17 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016
18 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 Vaaleanpunaiseen seinään on kiinnitetty metallisia koukkuja, jotka esittävät pieniä uniformupukuisia miehiä. Pyyhkeet voi ripustaa miesten ylöspäin kaartuviin peniksiin. venlohkareet kasaan. Saarelaisten mukaan Kreivi ei välittänyt. Hän palkkasi ihmiset rakentamaan sataman uudestaan ja uudestaan. Kökarissa elettiin pitkään tiukalla. Toimeentulo karun luonnon keskellä oli niukkaa ja karjalle kokeiltiin esimerkiksi syöttää luodoilta löytynyttä sammalta, kun rehu ei riittänyt. Kreivi maksoi paikallisille tuplaten sen, mitä töistä pääsaarilla sai. Töihin tullessa piti vain muistaa tuoda sangollinen multaa kummassakin kädessä. Se oli puutarhaa varten. Majoitumme pieneen mökkiin kivisataman viereen. Saamme puiset sauvat käärmeiden varalle. Jää epäselväksi, onko kepeillä tarkoitus vain pelästyttää käärmeet pois tieltä vai hakata ne hengiltä. Mökiltä lähtee kiemurtelemaan kivettyjä polkuja sisemmäs saareen. Puutarha tulee vastaan heti puiden kätköissä. Se on rakennettu kallioiden lomaan suolle. Pensaiden kätköissä on kopioita kreikkalaisia jumalia esittävistä veistoksista. Marmorijäljennökset loistavat valkoisina hämärässä. Yleisilme on silti häkellyttävän englantilainen. Näin ulkomerellä pitäisi kasvaa suunnilleen vain kanervaa ja kitukasvuisia koivuja. Täällä alppiruusut kuitenkin kohoavat puumaisina, kastanja kukoistaa ja viiniköynnökset talvehtivat. Keskellä puutarhaa on krokettikenttä, jossa Kreivi vieraineen pelasi erityisesti kello neljän teen jälkeen. Kroketti löytyy huussin nurkasta. Porteissa roikkuu pieniä kelloja, jotka kilahtelevat, kun pallon lyö lävitse. Napakka lyönti lähes halkaisee puisen pallon. Åkerhielm loi kesiksi Källskäriin oman pienoismaailmansa, johon hän kutsui itseään kiinnostavia ihmisiä. Yhteysaluksen sijaan hän saapui Kökariin usein lentokoneella. Ja jos hän sai idean pitää illalla rapujuhlat, hän tarinan mukaan tilasi ravut saareen helikopterilla. Keskellä puutarhaa on hirsimökki, jonka edustalla on hirsistä muodostunut kehikko. Se on ilmeisesti saanut vaikutteita kreikkalaisten temppeleistä. Sen päädyssä on tulisija ja kivinen pöytä, joka näyttää jonkinlaiselta uhrikiveltä, mutta on toiminut kuulemma Kreivin juhlissa juustotarjottimena. Mökin ovat suunnitelleet Reima ja Raili Pietilä, aikansa tunnetuimpiin lukeutuva arkkitehtipariskunta, joiden käsialaa on myös presidentin virka-asunto Mäntyniemi. Kreivi halusi itselleen kansallisromanttis-kreikkalaisen hirsimökin, vaikka Raili Pietilä sanoi hirren kestävän huonosti ulkosaariston kosteutta. Sisällä häivähtää homeen haju. Nuhjuisuutta lukuun ottamatta kaikki on kuitenkin kuin Kreivin jäljiltä. Hyllyissä on satoja niteitä klassikkokirjallisuutta: Oscar Wildea, George Orwellia ja Shakespearea. Samoin koko Tove Janssonin tuotanto ja Anni Blomqistin Myrskyluoto-sarja, jonka fiktiivisen saaren esikuva on myös Ahvenamaan saaristossa. Ikkunoissa on koristeina kamelin nahasta leikattuja nukkehahmoja. Katseenvangitsija on kuitenkin suuri maalaus takan yläpuolella, kopio Janssonin turvaan siirretystä työstä. Keittiössä on avohyllyillä viinilasit ja Kyprokselta tuotu astiasto keraamisine kolpakoineen 25 ihmisen seurueelle. Uuniin on muurattu latinaksi lause ”Tuli syttyy ja sammuu, tuhka jää. Tämä on elämän totuus.” huussissa patetia unohtuu ja tuntuu siltä kuin Kreivi iskisi silmää haudan takaa. Hyllyssä on lukemisena bridge-oppaita ja ovessa on iso patakunin
19 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 gatarta kuvaava juliste. Vaaleanpunaiseen seinään on kiinnitetty metallisia koukkuja, jotka esittävät pieniä uniformupukuisia miehiä. Pyyhkeet voi ripustaa miesten ylöspäin kaartuviin peniksiin. Illalla, kun meidät on jätetty yksin saareen ja pilvinen ilta tummuu, tavoittelemme kreivin aikoja ja juomme kuohuviiniä alppiruusujen keskellä, pienen lammen ääressä. Tuuli puskee mereltä, suoraan anorakkien lävitse. Lopulta on pakko mennä sisälle ja sytyttää sauna. Saarelle ei tule vettä eikä sähköä. Kännykkäverkot tavoittavat vain muutamassa kohtaa saarta. Aurinkopaneelit riittävät kännyköiden latureihin ja jääkappiin. Vesi saunaan ja huussiin on vedetty letkuilla kalliosyvennyksistä, joihin on kertynyt sadevettä. Ensimmäisenä iltana saunan pimeydessä emme vielä huomaa, että veden mukana hanoista tulee eläviä nuijapäitä. Kun yö pimenee kokonaan, saari muuttuu villiksi. Tuuli ujeltaa suoraan mereltä ja joku tai jokin vinkuu mökin lattian alla. Kreivi vietti saarella aikaa paljon yksin ja pitkälle syksyyn. Kerran hänen jalkansa jäi kivien väliin jumiin, kun hän oli yksin saarella, ja kesti tunteja ennen kuin hän sai itsensä irti. Tarinan mukaan silloin hän päätti luopua saaresta. Källskäristä lähdöstä on monia tarinoita. Yksi niistä menee niin, että kesken illallisen Kreivi nousi pöydästä, johti hämmentyneen ruokaseurueen veneeseen, lähti, eikä koskaan palannut. Toinen, vähän totuudenmukaisempi, kertoo, että Åkerhielm marssi Ahvenanmaan maakuntahallituksen toimistoon, allekirjoitti paperit korkeimman virkamiehen selkää vasten ja poistui sitten sanomatta sanaakaan. Papereista kävi ilmi, että Åkerhielm jätti saaren maakuntahallitukselle. Kreivi itse pakkasi taas laukkunsa ja lähti Sveitsiin, jonne hänet myöhemmin haudattiin. Se ainakin on totta, että Källskär siirtyi maakuntahallitukselle, joka ylläpitää saarella edelleen kesäisin taiteilijaresidenssiä. aamulla selviää, että mökin alla vinkuja on minkki. Puutarhaan paistaa aurinko. Kiipeämme kallioille, joilla on huvimaja, jota kutsutaan Punssiverannaksi ja ilkosillaan juokseva pronssinen Hermes. Åkerhielm sijoitti jumalien sanansaattajan näkyvimmälle paikalle paljasta horisonttia vasten. Patsaspojan pakarat ovat hapettuneet vihreiksi ja osittain lokin jätöksien peitossa, mutta sen poikamaisuus on tallella. Källskär on helppo nähdä pakopaikkana, jonne on valikoitu seurapiirielämästä se, mitä on haluttu. Se on silti myös muuta, omalaatuinen memento mori -kuvaelma, jossa ulkoluoto hetken kukkii ruusuja. • Kun yö pimenee kokonaan, saari muuttuu villiksi. Tuuli ujeltaa suoraan mereltä ja joku tai jokin vinkuu mökin lattian alla.
20
21 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 rokki on tärkeä asia Kräk! Vapautunut kitaristi lyö soittimensa kaulan mäsäksi. Lava on pieni peltinen autotalli ja bändi on ollut kasassa vasta seitsemän kuukautta. Ei ole silti mikään ihme, että yleisöä hakeutuu jatkuvana virtana festivaalien rujoimmalle esiintymispaikalle. Itä-Hollola Installaatio on yksi syy siihen, että suomenkielinen rock on taas mielenkiintoista. TeksTi: MiikkA rusi / kuvAT: lAuri HAnnus n kiehtovaa ajatella, että maantieteelliset paikat tuottavat kuuloistaan ja näköistään musiikkia. Ajatella, että genret saavat muotonsa kuin rantakalliot – ympäristönsä hiljaa kuluttamina, vallitsevan ajan olosuhteiden määräämänä. Ajatellaanpa vaikka Birminghamia ja metallimusiikin syntyä. Natsit pommittivat Britanniaa syksyn 1940 ja kevään 1943 välisenä aikana raskaasti. Birmingham oli yksi eniten kärsineitä kohteita: vanhaan teollisen vallankumouksen keskuskaupunkiin pudotettiin lähes 2000 tonnin verran pommeja niin kutsutun Birmingham Blitzin aikana. Sodan jälkeen syntynyt birminghamilaisten sukupolvi otti 60-luvun lopun psykedeelisen rockin ja yhdisti sen Luftwaffen kylvämään hävitykseen, teollisuuskaupungin metalliduunarien hikeen sekä Englannin Midlandsin karuun harmauteen. Syntyi raakaa, tummanpuhuvaa kitaramusiikkia, jonka nimeksi tuli heavy metal. Vastaavia pareja keksii nopeasti muitakin: Jamaika ja auringon korventama reggae, 60-luvun lopun Kalifornia ja vaahtopäinen surf rock tai Nigeria ja polyrytminen afrobeat. Mielikuvissa äänet, maisemat, hajut, maut ja värit sekoittuvat yhdeksi tulkinnaksi paikasta. Mutta sitten on toisaalta myös Hollola – hieman alle 25 tuhannen asukkaan kunta Lahden kyljessä. Yritän miettiä Hollolalle ääntä, mutta korvani vain humisevat tyhjyyttään. yhden tulkinnan tarjoaa Itä-Hollola Installaatio: bändi, jonka vauhdikkuutta moni yhtye kadehtisi. Se perustettiin tämän vuoden tammikuussa, mutta soitti jo puolta vuotta myöhemmin kahdella suomalaisen musiikkiväen lempilapsella: heinäkuussa H2Ö:ssä ja elokuussa Flow Festivalilla. Se on saavutus jopa 2010-luvulla – tällä meidän postmodernilla, välittömällä aikakaudellamme. Onhan sitä pitkään jo noustu tyhjästä myyntilistojen huipulle, esimerkiksi Idolsin tai vielä sitä aiemmin Tangomarkkinoiden myötä. Tällä bändillä ei kuitenkaan ole takanaan isoa levy-yhtiötä, markkinointikoneistoa, keikkamyyjiä tai oikeastaan edes kunnollisia treenimahdollisuuksia. Intohimoa, näkemystä ja tunnetta sen sijaan riittää. Soundi-lehden Flow-tärpeissä bändiä suositellaan, koska kolmikko ”soittaa rokkia aivan kuin olisivat itse keksineet sen hetki sitten.” Tässä määritelmässä on kieltämättä jotain hyvin osuvaa. Istumme yhtyeen perustajan, Ylioppilaskylässä asuvan 23-vuotiaan Robert Niemistön kanssa hänen pienen treenikämppä-studio-kotinsa pihalla ja tuijotamme ränsistynyttä tenniskenttää. Niemistö puhuu Hollolasta kauniisti. Vanhaa kotikuntaansa miettiessä hän muodostaa romanttisia virkkeitä, kuten: ”Hollola on mun koti edelleen.” ”Mietin usein, että haluan muuttaa takaisin Hollolaan.” ”Moporassaaja ja skeittari hengailivat j-rokkarin kanssa.” ”Juuri sopivan kokoinen paikka.” Sitten on vielä tietysti Itä-Hollola Installaation omintakeista kotiseuturakkautta uhkuva kappale Vittu mä en muuta Helsinkiin, jossa kieltäydytään erilaisista syistä muuttamaan Helsinkiin. ”Parasta Hollolassa on se, että siellä saa olla ihan rauhassa. Jos lähtee illalla johonkin kävelemään, niin voi olla että ei näe ketään. Siellä missä asuin yläasteajan on ihania metsäpolkuja ja kolme järveä vierekkäin. Siellä mä kävelin ja kuuntelin The Smithsiä. Se oli mun juttu”, Niemistö kertoo. Musiikin lisäksi toinenkin elintärkeä ystävyys sai alkunsa nuorena poikana Hollolassa. ”2001 tai 2002 aloitin skeittaamisen, silloin oli buumi. Hollolassakin oli skeittipaikka, joka oli aina täynnä. Pari vuotta myöhemmin siellä ei käynyt enää ketään.”, Niemistö muistelee. Se oli lökäpöksyjen hetkellinen kultakausi. Niemistön rakkaus skeittaamiseen on kuitenkin säilynyt. Erityisesti skeittileffat ja niiden äänimaisemat tekivät elinikäisen vaikutuksen. ”Skeittileffojen musa on vaikuttanut siihen, miten oon pienestä pitäen kuunnellut hyviä bändejä ja hyvää musaa. Mun mielestä skeittaus ja musiikki eivät myöskään ole kauhean kaukana toisistaan: skeittibrändi on vähän kuin bändi ja skeittileffa on niiden levy”, Niemistö vertaa. kotimaisen musiikkimaailman terävimmässä kärjessä on viime vuosina käynyt monia ilahduttanut DIY-rokkareiden ja erilaisten outsider-artistien tuuli. Myös Itä-Hollola Installaatio – vain omakustanteisia kasettijulkaisuja tehnyt, koruttomassa opiskelija-asunnossa treenaava ja nauhoittava nuori yhtye on helppo liittää tähän ilmiöön. O Parasta Hollolassa on se, että siellä saa olla ihan rauhassa. Jos lähtee illalla johonkin kävelemään, niin voi olla että ei näe ketään.
22 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 Suomenkielistä lyriikkaa, lo-fi -äänimaailmaa, maalaisromantiikkaa ja 70-lukulaista rock-estetiikkaa hyödyntävän liikkeen jonkinlaisena keulakuvana voi pitää Jukka Nousiaista, omaperäistä trubaduuria, josta on tullut suomirockin ehkä rakastetuin eksentrikko. Tässä joitain skenen avainasioita: vastakulttuurisuus, c-kasetit, satunnaisesti lipsahtelevat kirosanat. Ei autotunea eikä silottelua. Omakustanteisuus, omaehtoisuus ja omaperäisyys. Jossain kaukana tosi-tv:n musiikkiohjelmista ja niin kovin laskelmoivalta tuntuvasta levybisneksestä operoivat Räjäyttäjät, Litku Klemetti, Itä-Hollola Installaatio sekä heidän värikkäät sielunkumppaninsa. He ovat soraääniä ja vastavoimaa musiikkikentällä. Muistutuksia siitä, että silottelemattomuudessa piilee kauneus ja että rokki on erittäin tärkeä asia. En tiedä onko suomirock koskaan tarvinnut pelastajaa, mutta uusia impulsseja kylläkin. Sellaisia esimerkiksi Nousiainen on antanut. Niemistön mukaan vahingossa. ”Jukka Nousiainen ollut monelle aika inspiroiva artisti, juttelin juuri sen kanssa Tampereella. Sehän ei ollut aluksi kauheen kiinnostunut soittamaan, tai ainakaan tekemään mitään rokkibändiä. Se oli ollut katusoittamassa Jyväskylässä, Teemu Bergman oli kävellyt kännissä ohi ja todennut ’vittu sä oot hyvä’ ja järkännyt Jukalle keikan”, Niemistö naurahtaa. ”Tavallaan se on vaan itsekin jotenkin ajautunut siihen hommaan, eikä toiminta oo varmaan ollut kovinkaan suunniteltua. Mä ajattelen, että en itsekään oo kovinkaan paljon suunnitellut juttuja. Mä vaan teen ja katson mitä tapahtuu, se sopii mulle hyvin. En oo kauhean suunnitelmallinen ihminen”, hän sanoo. Omien biisien tekeminen ja bändin perustaminen ei ollut itsestäänselvyys Niemistöllekään. ”Ennen tätä vuotta oon ollut jatkuvasti aika masentunut. Viime syksynä aloin ottamaan tosissaan asioita ja aloin hyväksyä että voisin vaikka kokeilla tämmöistä musiikkia. Että ehkä on mielenterveyden kannalta hyvä, että teen asioita itse. Keikkoja on riittänyt aika hyvin, ihmiset ovat kai kokeneet että meidän musiikissa on jotain uutta ja mielenkiintoista”, Niemistö kertoo bändin lähtökohdista. ”Nyt haluaisin tehdä musaa vaan koko ajan. Se on mun elämä”, hän jatkaa. itä-hollola installaation soundia ei ole helppo määritellä. Yhtyeen kappaleissa kuuluvat kaikenkirjavat vaikutteet: inspiraatiota antaa eri vuosikymmenten kitararock, mutta toisaalta myös elokuvat, sarjakuvat ja ”yleinen tee-se-itse –meininki”. Kysyn miten Itä-Hollola Installaation soundi on saanut muotonsa. ”Mä tykkään aika autenttisen kuuloisista jutuista. Tykkään aika paljon Bob Dylanin Bringing It All Back Home Blonde on Blonde -ajan soundeista. Sitten yksi levy, jossa oon aina ajatellut olevan superhyvät soundit on Neil Youngin Harvest ”, hän aloittaa. Lista paisuu Niemistön päästessä vauhtiin: ”My Bloody Valentinen Loveless . PJ Harveyn kahdel
23 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 la ekalla levyllä on hyvät soundit. Wu-Tangin 36 Chambersilla on tosi hyvät soundit. Kari Peitsamo on ehkä ollut isoin suomenkielinen vaikute. Tykkään aika paljon Topi Sorsakoskesta ja Agentsista, se oli mun viime kesän villitys. Tuomari Nurmio. Risto. Litku Klemetti, Räjäyttäjät, erityisesti Surrur. Sain juuri Joni Ekmanin uuden kasetin, se oli aika hyvä.” Lopulta soundeillakaan ei ole kuitenkaan merkitystä. ”Mulla ei ole mitään kauheen tarkkaa, tiettyä juttua minkä tyyppistä musaa pitäisi tehdä tai minkä tyyppistä soundia pitäisi olla. Mä oon kokeillu kaikkea. Tärkeintä mulle on vaan tehdä hyviä biisejä”, Niemistö sanoo. ”Jos joku kappale ei ole tarpeeksi hyvä, ei siihen kannata polkea delay-pedaalia ja muuta päälle, se ei sitä paranna. Korkeintaan vaan sekoittaa”, hän tarkentaa. Itse soundit saattavat vaihdella, mutta yhteistä kaikille Niemistön äänittämille biiseille on niiden: kulmikas, suriseva lo-fi –äänimaailma. Viehättääkö käppäisyys? ”Kyllä se mua viehättää. Tuntuu, että siinä on enemmän vaan jotain fiilistä, jos tehdään käppäisesti jotain. Ehkä noi skeittihommat on vaikuttanut siihen. Skeittaamisessa on nimittäin paljon sellaista käppämeininkiä. Tehdään itse ja tehdään vähän sinne päin – kunhan tehdään ja yritetään. Mua harvemmin kiinnostaa kauhean hinkatut tuotteet”, Niemistö kertoo. Kaunein taide, hauskin huumori tai vaikuttavin musiikki syntyy harvoin rajattomien resurssien myötävaikutuksella. Usein kaikkein kiinnostavinta jälkeä syntyy nimenomaan puutteellisista lähtökohdista ja teknisestä vaatimattomuudesta. Ehkä se on inhimillisyyttä. kotonaan niemistö laittaa CD:n soimaan. Levy on ensimmäinen sooloalbumi yhdeltä rockin historian omaperäisimmältä hahmolta, Syd Barrettin maaninen The Madcap Laughs (1970). ”Mua kiehtoo yllättävyys ja tietynlainen tajunnanvirta, koska joskus se osuu kohdalleen aika hyvin. Ihan ekat Pink Floydit ja Syd Barrettin soittotapa ovat vaikuttaneet paljon. Kun kuuntelin ekan kerran, ajattelin, että onpas outoa. Mutta sehän vain soittaa niin kuin soittaa oman fiiliksensä mukaan. Iso vaikuttaja siinä, että ’kappas noinkin voi tehdä’. Ei Barrettia nimittäin ole kiinnostanut mitä muut siitä ajattelevat”, Niemistö hymyilee. ”Ihmisen oma olemus pitäisi yrittää välittää soitossaan. Itsensä likoon pistäminen viehättää”, hän sanoo. Uskon, että tässä on Itä-Hollola Installaation vetovoiman perimmäinen syy: peittelemätön, vimmainen itseilmaisu. Parhaiten tämä tulee näkyviin poppoon live-esiintymisissä. Ruissalon H2Ö-festivaalilla bändi soitti ahtaassa, peltisessä autotallissa maalattialla. Keikan edetessä haltioitunutta yleisöä kerääntyi jatkuvasti lisää kehnosta näkyvyydestä huolimatta. Lava oli nimittäin loivassa ylämäessä, eikä esimerkiksi autotallin takaosassa hurjasti takonutta rumpalia juuri näkynyt. Yhden pitkän ulvotussoolon jälkeen juoksulenkkarit jalassa esiintynyt Niemistö paiskoi kitaraansa maahan niin, että sen kaula vääntyi mutkalle. Tietysti se oli rock-klisee, mutta mahtava sellainen. Onneksi soittimia löytyi lisää. ”Live on live ja levy on levy. Ne on kaksi eri asiaa. Oma asennoituminen livekeikkaan on sellainen, että sitä on hankalaa toisintaa studiossa. Livenä kitaranpaiskomismeininki tuntuu hyvältä”, Niemistö pohtii. Tutkimme yhdessä kitaran saamia vaurioita. Ehkä soitinkorjaaja saa siitä vielä soivan. ”Pidän livessä siitä, kun homma ei pysy kontrollissa ja karkaa käsistä. Omassa elämässään pelkää sitä, että kontrolli katoaa, mutta lavalla sen voi heittää vittuun”, hän naurahtaa. Tärkeintä on, että heittäytyy. Juuri siitä Niemistö laulaa kappaleessa Arvottomat: ”minä olen minä ja toivon, että se riittää.” • Pidän livessä siitä, kun homma ei pysy kontrollissa ja karkaa käsistä. Omassa elämässään pelkää sitä, että kontrolli katoaa, mutta lavalla sen voi heittää vittuun. – MEANINGFUL SUFFERING IN A GODLESS UNIVERSE? Debaters: Paul Copan Professor of Philosophy of Religion, Palm Beach Atlantic University Matti Kamppinen Professor of Comparative Religion University of Turku MON 12 SEP | 4-6 PM Åbo Akademi, Arken A102 (Armfelt) Moderator: Antti Laato, Professor of Exegetics, Åbo Akademi Org. by Veritas Forum Finland | veritasforum.fi | fb.com/VeritasForumFinland In cooperation with Seita, OPKO Turku and the Faculty of Theology in Åbo Akademi ! ! ! "#$%&'()#$!*+#&),&+-!!"#$$%#&$""'($')%% *+!",&%#$-.%,+'##$#!-%/0#$$,$-%1#".2.3%% 40+!%/0,''-%#&$""'/''-%$+&$#!!-%(&0,,&&//!)%% *"'%15"!1"".6%-$$-%(.7(!#".//!%,&!#&$"&-)% ! "#$%&'()#$!*+#&),&+-!!"#$%%&!'(#)%*#+,"!-!.'"# #)*%+#$!&/0+!'1/1#)*!/'1"#%)#-$.""!-.$#+,"!-2## 3%+/#.'1#4$.5#6!78#,"2#9/7#!'#7%,-8#6!78#,":# "%#6/;$$#%*(.'!</#.#7*5%,72# ! .,,/0112223$#$%&'()#$4+#&),&+-35(!!6!$47$8435(!
24 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 Et ole todella asunut tietyssä kaupungissa, ennen kuin olet rakastunut siellä intohimoisesti ja mielellään vielä traagisesti – ja näin tullut tahtomattasikin piirtäneeksi siitä oman päänsisäisen kartan tunteidesi väreillä, väittää toimittaja Artemis Kelosaari. TeksTi: ArTeMis kelosAAri / kuviTus: konsTA HorMiA yliopistoJen käytävät ja luentosalit ovat arvaamattoman vaarallisia paikkoja. Ainakin nuorelle viattomalle opiskelijalle, joka on vasta saapunut uuteen kaupunkiin ja ihmeelliseen yliopistomaailmaan. Kursseilla saattaa nimittäin, jonain kauniina päivänä, törmätä johonkuhun ihanaan olentoon… ja yhtäkkiä sinulla onkin syy olla jättämättä väliin yhtäkään luentoa kyseiseltä kurssilta. Kerron sinulle jotain: et enää koskaan tule näkemään tuota nimenomaista luentosalia tai käytävänkulmaa samanlaisena. Vielä valmistumispäiväsi tienoilla tulet kävelemään sen ohi kasvoillasi onnellinen, tietäväinen hymy. Tai sitten kyynelet silmissä. Tai ehkä hammasta purren, vihan jäytäessä sisuksiasi. Jälkimmäisissä tapauksissa saatat jopa vältellä kyseistä paikkaa, tai sen puoleen mitä tahansa paikkaa joka hiemankin yhdistyy asianosaiseen henkilöön mielessäsi. Olet ehkä kuullut pelon maantieteestä. Käsitettä teki 1990-luvulla Suomessa tunnetuksi tutkija Hille Koskela, ja vielä tunnetummaksi sen nosti Anja Kauranen (nyk. Snellman) samannimisellä romaanillaan. Pelon maantiede tarkoittaa ihmisen päänsisäistä karttaa kotikaupungistaan: karttaa, jossa tietyt alueet on merkitty varsinkin öiseen aikaan ”punaisella” eli vaarallisiksi, karteltaviksi, pelottaviksi. Ne voivat olla esimerkiksi pimeitä kujia, varjoisia puistoja tai torinkulmien taksija grillijonoja. Samalla tavoin toinen yhtä voimakas tunne – rakastuminen – piirtää puumerkkejään ihmisen mielikuviin lähiseuduistaan. Pelon rinnalle nousee intohimon maantiede. paikka ei ole vain paikka ”Ajatuksesi toimii hyvin”, sanoo Hille Koskela, joka on nykyisin Turun yliopiston maantieteen professori, kun esittelen hänelle teoriaani intohimon maantieteestä. Kun on rakastunut tai elänyt läpi kiihkeän ja traagisen romanssin, suhde tilaan muuttuu. Tiettyihin paikkoihin, jotka näyttäytyvät rakkaustarinan kannalta merkityksellisinä, muodostuu aivan omanlaisensa tunneside. Nuo paikat joko vetävät puoleensa tai saavat karttamaan niitä, tai jopa molempia; riippuen niihin liittyvien muistojen myönteisyydestä tai kielteisyydestä sekä suhteen senhetkisestä tilasta. ”Rakastumisessa on aika paljonkin samaa kuin pelossa”, Koskela toteaa. ”Se on positiivinen tunne, mutta samalla lailla se liittyy aina tiettyyn paikkaan. Jos jossain on rakastunut, sen paikan kyllä muistaa; vaikka itse tilanne olisi ohi, paikka piirtyy muistiin.” Hän painottaa paikan kokemisen henkilökohtaista tasoa eli sitä, että eri yksilöt näkevät saman paikan eri tavalla riippuen siitä, millaisia tunteita se heissä herättää. Pelon maantieteessäkään ei ole välttämättä kyse paikan realistisesta vaarallisuudesta, vaan siihen liitetyistä mielikuvista, jotka aiheuttavat pelon tunteen. Samalla tavoin rakastuneena katsoo ikään kuin ruusunpunaisten lasien läpi vaikkapa sitä Turun yliopiston luentosalin edustaa, missä ensi kerran keskusteli ihastuksen kanssa. Ja jos romanssi etenee, annan pienen varoituksen sanan: pian koko henkilökohtainen karttasi Turun keskustasta hehkuu vaaleanpunaisia pisteitä siellä täällä. Cafe Artissa istuimme ensi kertaa kahvilla, tuossa nimenomaisessa kohdassa jokirantaa suutelimme ensi kertaa, Cosmic Comic Cafesta lähdimme ensi kertaa yhtä matkaa kotiin yöksi… Koskela on teoksessaan Pelkokierre (2009) luokitellut pelottavia tiloja muun muassa sen mukaan, onko henkilö itse todella kokenut siellä kauheita vai onko kyse vain yleisistä mielikuvista. Vastaavasti intohimon maantiedettä voi lähestyä esimerkiksi kysymällä, onko kyse pelkästä paikkaan liittyvästä muistosta vai aidosta todennäköisyydestä ihastuksen kohtaamiseen. Varmasti nimittäin hänen kantakapakkaansa astuminen tai hänen kotikulmillaan kuljeskelu tulee sekin saamaan silmäsi pälyilemään ympäriinsä eri tavoin kuin missään muualla. Joko odotuksesta, jos romanssille kuuluu hyvää – tai sitten pelosta, mikäli se ei olekaan mennyt niin kuin elokuvissa. triggerivaara! Vaikka näet olisit miten rakastunut, sinulle saattaa käydä ikävästi. Ihana olento ei joko lämpene sinulle alun perinkään tai hänen tunteensa viilenevät ennen omiasi. Tai – kauhujen kauhu! – hän löytääkin toisen, jonka valitsee sinun sijastasi. Siinä vaiheessa, kun olet saanut hänet ahdistetuksi johonkin kahvilannurkkaan totuuden hetkeä varten ja kuullut häneltä ne sanat, joita olet pelännyt, kyseinen kahvilannurkkakaan ei enää koskaan näytä mielessäsi samalta. Se ei kuitenkaan värjäydy mielessäsi vaaleanpunaiseksi, vaan pikemminkin verenpunaiseksi. Torjutuksi tai jätetyksi tuleminen aiheuttaa monesti suorastaan fyysistä kipua – kuin ihastuksesi työntäisi kylmän veitsen kylkiluidesi välistä sisään. Pelkästään myönteisiä muistoja herättävä paikka, kuten vaikka se kuuluisa luentosalin edusta, ei välttämättä vaikuta liikkumiseen. Toisin on negatiivisten tunteiden laita. Pelon maantiede saa valitsemaan kävelyreitit toisin, nopeuttamaan askeliaan, vaihtamaan kadun puolta. Sama pätee intohimon maantieteen verenpunaisiin paikkoihin – saatat äkkiä huomata vältteleväsi sitä kahvilaa, jossa tulit jätetyksi, tai kääntäväsi pääsi vaistomaisesti poispäin kävellessäsi sen ohi. Turkulainen psykoterapeutti Ville Kuusinen selittää, miksi. Hänen mukaansa muistot toimivat Saatat äkkiä huomata vältteleväsi sitä kahvilaa, jossa tulit jätetyksi, tai kääntäväsi pääsi vaistomaisesti poispäin kävellessäsi sen ohi. intohiMon Maantiede
25 kokemustallenteina eli skeemoina: tietyn tapahtuman yksityiskohdat, kuten paikka, sen äänet ja läsnäolijoiden vaatevalinnat, yhdistyvät kokijan mielessä yhdeksi koherentiksi kokonaisuudeksi. Myöhemmin yksikin näistä asioista riittää palauttamaan koko tapahtuman mieleen. Toisin sanoen se toimii laukaisevana tekijänä, joka saa muistin kaivamaan skeeman esiin. Laukaiseva tekijä on toiselta nimeltään trigger – periaatteessa juuri se sama trigger, joista nykyisin usein varoitetaan esimerkiksi tekstien alussa. Ainakin samasta ihmismielen mekanismista on kyse, liittyväthän trigger warningit yleensä aivan eri kaliiberin traumoihin. Kuusinen jatkaa, että skeemat voivat säilyä vuosikausia yksilön mielessä ja aktivoitua aina sopivan triggerin – kuten aivan liian tutun paikan näkemisen – kohdalla. ”Mikäli muisto on positiivinen, vapautuu sen avulla endorfiinia joka saa ihmisen jopa itkemään ihanien muistojen kautta, mutta jos muisto on negatiivinen, vapautuu adrenaliinia ja muisto voi herättää paljonkin vihaa ja fyysisiä reaktioita.” Adrenaliinia. Samaa taistele tai pakene -hormonia, joka pelkoonkin yhdistyy. Ei ihme, että intohimon maantieteen verenpunaiset paikat tuntuvat lähes pelottavilta. Ja jos romanssi on päättynyt huonosti, jopa onnelliset muistot ja niiden tapahtumapaikat alkavat maistua katkeransuloisilta. Mutta ainakin sinä, traagisesti rakastunut nuori opiskelija, olet kokenut kaupungin – tässä tapauksessa Turun – intensiivisemmin kuin minkään muun tunteen ruhjomana kykenee. Olkoon se laihana lohtunasi. •
26 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 aistit pYsäYttävät Yksilön Taide on syrjäyttänyt kaljakarsinat nykyaikaisen festivaalikokemuksen ytimessä. Maantieteen opiskelijasta tuottajaksi päätynyt Maria Junno tietää, miten rakennetaan kokonaisuus, joka saa kiireisen juhlijan herkistymään. kuvitellaan taidenäyttelyn avajaiset, jotka kestävät kaksi päivää melkein kellon ympäri. Viini virtaa, bändit soittavat, ja osa väestä on melkoisessa humalassa. Tästä huolimatta kävijät törmäävät taideteoksiin kuin puolivahingossa. Syntyy kohtaamisia ja uusia ajatuksia. Joku herkistyykin. Tällaisia tilanteita on toki jo olemassa, sillä taide on saavuttanut vankan jalansijan suomalaisilta, aiemmin pääosin musiikilla väkeä viekoitelleilla kesäfestivaaleilta. Flow Festivalin visuaalista ilmettä suitsutetaan kansainvälisessä mediassa taajaan, mutta monissa kotimaisissa arvioissa turkulaista, vuosina 2014–2016 järjestettyä H2Ö:tä pidettiin taideohjelman osalta edelläkävijänä. Tämä siitä huolimatta, että festivaali tehtiin niukalla budjetilla ja pääosin vapaaehtoisvoimin telakka-alueella: ympäristössä, jossa kaoottisuus on taattua. H2Ö:n taideohjelmasta vastanneelle Maria Junnolle jatkuva säätäminen on vain osa työn viehätystä. Hän sanoo kasvaneensa paitsi sietämään jännitystä ja epävarmuutta, melkeinpä kaipaamaan niitä. ”Aina kun tehdään taidetta tilaan, joka ei ole niin sanotusti valkoinen kuutio, täytyy sitten myös rehellisesti tuoda esille siihen kuuluva epävarmuus, mutta myös se, että aina löydetään ratkaisu: jos tämä juttu ei toimikaan, niin keksitään jotain muuta.” Telakka tekikin työstä välillä melko hankalaa. Veneiden, kuljetustelineiden ja satamanosturien viidakkoa tihentämään tulivat vielä viranomaisen vaatimat anniskeluaidat. Junnolle koko vaikeaselkoinen neliöpeli on vain osa mielekkäiden tuotantotöiden haastetta. Tärkeintä on pystyä tekemään töitä yhdessä. ”Ja se yhdessä voi tarkoittaa niin virolaista raksaäijää, yritysjohtajaa kuin harjoittelijoitakin. Kaikki ovat yhtä varteenotettavia ongelmanratkaisijoita.” Samalla kun tilaan tehty taide on vähän hankalaa, se tuottaa Junnon mukaan usein kaikkein hauskimmat lopputulokset. ”Viime vuoden H2Ö:ssä joku Hesarin toimittaja ihmetteli, että onko tämä kyseinen kaapelikela taidetta vai ihan tavallinen kela.” nykyisin helsingissä asuvalla Maria Junnolla ei ole lainkaan muodollista taidekoulutusta. Yliopistolla suoritetut opinnot ovat kuitenkin loksahtaneet tuottajan työn kannalta kohdalleen. ”Tuotannoissani yhdistävänä tekijänä ovat aina aika ja tila. Olen opiskellut ihmismaantiedettä ja historiaa, ja tämä tausta antaa sisältöjen suhteen selkeää osaamista.” Junno päätyi yliopistolta taidekentälle Aninkaistenkadun piskuisen B-gallerian kautta, jonka ennakkoluuloton ilmapiiri antoi Junnon mukaan sekä vapauksia että kontakteja. B:ltä Junno meni Turun kaupungin kulttuuritoimeen hallinnoimaan EU-projektia, jossa vietiin taidetta lähiöihin. H2Ö:n edeltäjään, vuosina 2009–2013 järjestettyyn Ilmiöfestivaaliin Junno hymähtää tulleensa huijatuksi mukaan. ”Tuomas Sara oli yhteydessä, ja sanoi että ihan sellainen pieni dekojuttu. Eihän siitä tietenkään mitään pientä tullut, vaan iso duuni, ja samaan aikaan itselle tosi merkityksellinen.” Uittamon rannalla järjestettyä, kotikutoista Ilmiötä seurasi vuonna 2014 saman tekijäporukan H2Ö. Ruissalon telakalle sovitettu vaihtoehtofestivaali nousi heti ensimmäisenä vuonna valtakunnallisen huomion kohteeksi. H2Ö:stä tuli se juttu, jonne mentiin, vaikka suurin osa bändeistä ei sanonut mitään. Yksi selittäjä oli alueen mielikuvituksellinen ilme, jonka avulla rasvaisesta telakkamiljööstä saatiin kiehtovan kaunis. Kunnianhimoinen ote tarkoitti käytännössä valtavaa työmäärää. Junno työskenteli H2Ö:n taiteen parissa tiiviisti aina puolet vuodesta kerrallaan. TeksTi jA kuvAT: lAuri HAnnus
27 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 Tekijätiimi kehitti jokaiselle vuodelle teeman ja etsi teoksia siihen lomittuen. Kolmannen ja viimeisen festivaalin teokset tarkastelivat aineen olomuodon muutosta ja siten heijastivat osiltaan itse festivaalin kohtaloa: telakasta ja siten myös H2Ö-konseptista luopumista. ”Alue, johon teokset rakennettiin, oli muutoksessa, ja se myös näkyi itse teoksissa. Tämä vuoropuhelu oli mielestäni aivan ihanaa.” Junnon mukaan olennaista tapahtumataiteessa on se, että sen kohtaaminen on aina hieman suunnittelematonta toimintaa. ”Kaikki ovat hirveän avoimia, vaikka eivät sitä ehkä tiedosta. Yhtäkkiä sitä saattaa vaikkapa huomata ajaneensa virtual reality -venettä, ja ajaneensa sitä aika kauan. Se on parasta! Perusvisiitissä museoon tai galleriaan sosiaalinen puoli on paljon kapeampi.” Toki installaatio tai performanssi voi myös ärsyttää, jos sen ohi yrittää kiiruhtaa seuraavalle keikalle. Tuottajaa negatiiviset tunnereaktiot eivät haittaa, sillä ne kuuluvat asiaan. Junno kertoo silti tuntevansa ”äidillistä onnea” siitä, että H2Ö:n taiteesta on tullut tekijöille lähes pelkästään positiivista palautetta. Työkseen prosesseja kontrolloiva Junno nauttii itsekin siitä, kun taide lyö vastoin omia odotuksia. ”Yksi parhaita hetkiä oli kirjailija Charles Bukowskin oloisja näköiskilpailun voittajaveto, jossa viehättävä nuori neito lausui oman runonsa Bukowskin humalaisen angstiseen tyyliin. Se oli niin uskottava ja oma, että meni suu auki ja jauhot suuhun.” hyväksyvä Ja utelias. Ei haluta miellyttää, mutta halutaan, että kaikilla on superkivaa. H2Ö:n luoneen kollektiivin taidefilosofia kuulostaa Maria Junnon kuvailemana kuin hissipuheen mittaiselta yhteiskuntasopimukselta. Teoksissa olennaista ei ole se, ovatko ne jotain kiinteää vai tapahtuvaa. Ne tähtäävät yllättävyyteen, reaktion ja ajatusten herättämiseen. Tapahtumapaikka, telakka itsessään, oli Junnon mukaan ohittamaton ja monessa kohtaa raivostuttava, mutta rakkaaksi muodostunut. Nyt nosturit ovat jääneet taakse ja H2Ö:n tekijöiden tulevat aikeet ovat vielä hämärän peitossa. Junno ei vielä valota tulevaa, mutta puhuu tilan ja tekijöiden ”uudesta avioliitosta”, jossa paikka määrittää lopputulosta aivan yhtä paljon kuin tekijätkin. Yhtä olennaisia ovat myös yleisöt, joiden tarpeet sanelevat sitä, mitä taidetapahtumalta nykyisin halutaan. Nämä tarpeet eivät synny tyhjästä, vaan ne muotoutuvat ajassa. Nykyinen festivaalikonsepti syntyivät suurten joukkoliikkeiden 1960-1970-luvuilla, jolloin muun muassa kotimaiset Pori Jazz ja Ruisrock näkivät päivänvalonsa. Woodstock-ajan lapsille massaan sulautuminen oli voimavara ja valittu joukko identiteetin mittari. Tällä hetkellä maailmankuvaa seulotaan omillaan, älypuhelimien kautta. Joukoissa seisominen ei tyydytä enää festivaalivierastakaan, mikä aiheuttaa erikoisen ongelman: massatapahtumissa massat ärsyttävät, ja tungoksesta valitetaan helposti. Maria Junno ei pidä sanasta individualismi, jolla on hänen mukaansa ”ruma klangi”. Jokainen kokee tapahtumat omilla aisteillaan, mutta juuri pysähtymisen kautta muodostuu tunne yhteisöstä. ”Festivaaleilla halutaan kauneutta eri tasoilla, arjesta erottumista. Kokemus on totta kai henkilökohtainen, mutta sen voi kokea yhdessä. Kaikille aisteille suunnattu taide auttaa rentoutumaan ajassa, jossa on pakottava tarve olla koko ajan yhteydessä kaikkiin.” Hyvin yllättävätkin teokset voivat virkistää mediaähkyn uhria. Junno mainitsee esimerkkinä Anni Puolakan teoksen Death Metal Meditaatio , jossa hyväksyntää huokuva meditaatio yhdistettiin tuhoa ja kuolemaa käsittelevään musiikkiin. Yhdistelmä on länsimaiselle ihmiselle hätkähdyttävä, vaikka juuri kuolemaan valmistautuminen on yksi buddhalaisen meditaation muoto. H2Ö:ssä teos sai hyvän vastaanoton. Jakamisen ja tallentamisen keskellä moni taideteos pelaa hetkellisyydellä: nopealla kokemuksella, josta ei saa aivan kiinni. Festivaalitaiteessa kyse on kuukausien mittaisesta työvaiheesta, jonka tulokset ovat nähtävillä parin päivän aistiähkynä. Sitten kaikki kerätään pois, ja kokonaisuus hajoaa. Maria Junnoa töiden lyhyt elinkaari ei kaiherra. ”Se on haikeaa, mutta kaunista. Totta kai valokuvaajat ja media yrittävät dokumentoida mahdollisimman paljon, mutta kävijät ovat ne, jotka päättävät, mitä teoskokonaisuudesta loppujen lopuksi muistetaan.” Junnolle tärkeintä on festivaalin aikana koettu välitön palaute, kuten ihmisten ilmeet ja eleet. Silti sosiaalinen media on täysin luonteva osa teosten vaikutuspiiriä, sillä siellä taiteelle syntyy yhteisiä merkityksiä. ”Kaikki se, mitä jaetaan – ylisanat ja ne pienemmät sanat, sekä oudot poseeraukset teosten kanssa”, Junno kuvailee. Myös teosten valmistusprosessi kytkee tekijöitä ja yleisöä toisiinsa. Taiteesta kasvaa Junnon mukaan itseään suurempi asia, kun siihen on sitoutunut paljon lahjakkaita ihmisiä. Juuri tämä yliyhteisöllisyys on tapahtuman rakentamisen ytimessä. Kyse on hetkellisestä projektista, jota tuottaja kontrolloi, mutta joka syntyy sadoissa käsissä kuin luonnostaan. ”Kokonaisuuden tekemiseen osallistuu valtava määrä ihmisiä. Se näkyy siinä, miten ihmiset ovat alueella kuin se olisi oma.” • Festivaaleilla halutaan kauneutta eri tasoilla, arjesta erottumista. Kokemus on totta kai henkilökohtainen, mutta sen voi kokea yhdessä. Sirja Mobergin teos Määrittämätön läsnäolo (2015) oli osa H2Ö:n taideohjelmaa.
28 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 TeksTi: ilkkA HeMMilä miten äpärä orpopoika karibilaiselta pikkusaarelta kasvaa rakastetuksi puheenaiheeksi? New Yorkissa tämä tapahtuu teatterin lavalla laulaen. Lin-Manuel Mirandan luoma Broadway-musikaali Hamilton on ollut yli vuoden ajan viihdemaailman kiintopiste Yhdysvalloissa. Helmikuussa 2015 ensiiltansa saanut esitys maan perustajaisiin kuuluvan Alexander Hamiltonin elämästä on pyörinyt täysille saleille innostuneen mediahuomion saattelemana. Suosion on taannut aiheen ennakkoluuloton tulkinta. Show sovittaa maan ensimmäisen valtionvarainministerin elämän hiphop-musikaaliksi, joka ammentaa R&B’n koko kirjosta. Vastaitsenäistyneen valtion taloushuolet saavat puhtia esityksessä, joka pukee poliittiset väittelyt rap battlen muotoon. Samalla myyttisiksi sankarihahmoiksi nostetut perustajaisät palaavat maan pinnalle. Visionääriset uranuurtajat paljastuvat omaa etuaan ajaviksi riitelijöiksi, jotka laiminlyövät perheitään – eli ihmisiksi, joiden vikoihin yleisö voi yhä samaistua. Onnistunut toteutus on kietonut maan pauloihinsa. Kesällä Broadwayn Tony-palkintogaalassa Hamilton keräsi 11 voittoa 13 mahdollisesta kategoriasta. suosion kasvaessa teos on törmännyt historiafiktion mittapuuhun: historiallisen paikkaansapitävyyden arviointiin. Pohdinnan takana piilee julkilausumaton oletus siitä, ettei suosittu fiktio tee samaa oikeutusta tarinan kohteelle kuin kurinalainen tietokirjallisuus. Fiktion tarkoitus ei tosin ole kertoa totuutta vaan hyvä tarina, ja sellaiselle Alexander Hamiltonin elämä tarjoaa oivan pohjan. Jumalan selän takaa ponnistanut itsepäinen Hamilton saavutti amerikkalaisen unelman, kunnes kuoli kaksintaistelussa entisen ystävänsä ja USA:n silloisen varapresidentin Aaron Burrin kanssa. Hyvästä pohjamateriaalista ja sen pääasiallisesta kunnioittamisesta huolimatta musikaalin lähes jokainen laulunumero karsii, yksinkertaistaa tai muutoin vääristää historiallisia tapahtumia. Miranda on myöntänyt alleviivanneensa Burrin ja Hamiltonin välistä juopaa taiteellisen vapauden nimissä. Nyansseille ei juuri jää aikaa, sillä muoto asettaa vaatimukset sisällölle. Musikaalilla on kaksi ja puoli tuntia aikaa 47 vuotta kestäneen elämän käsittelyyn. Ahtaassa tilassa kirjoittaja joutuu keskittymään koherentin kokonaisuuden luomiseen. Kunnianhimoon ja valtaan liittyvien teemojen korostamiseksi Miranda karsi tarinasta seitsemän Hamiltonin kahdeksasta lapsesta, mitä harva biografi saisi anteeksi. Tämä on sikäli ironista, että ymmärrettävyyden vuoksi myös historiantutkimus kumartaa tarinallisuuden edessä. Historiaa, kuten muitakaan tieteitä, ei enää pidetä objektiivisena totuutena määrätystä asiasta vaan tutkijan valintojen tuloksena. Omien päätösten tiedostaminen ja erittely on tutkijan keino puolustautua kritiikkiä vastaan etukäteen. mirandan ratkaisu musikaalinsa legitoimiseksi on samankaltainen. Esitys tuo avoimesti esille oman tarinallisuutensa. Avauskappaleesta alkaen hahmot pohtivat rooliaan musikaalissa suhteessa sen nimihenkilöön. Samalla rakastetut poliitikot ja sotilaat paljastavat haavoittuvaisuutensa epäröimällä, kuinka jälkipolvet tulevat muistamaan heidät. Päättelyn tulos on karu. Ponnisteltuaan läpi sotien, romanttisten seikkailujen ja poliittisten suhmurointien hahmot huomaavat, etteivät he voi hallita muistoaan. Tältä pohjalta myös Alexander Hamiltonin muisto elää edelleen. Siitä kuuluu yhtä lailla kiitos historiantutkijoille kuin Mirandalle, joka laati hittimusikaalinsa matkalukemistoksi ostamansa elämänkerran inspiroimana. Lienee lähinnä luontevaa, ettei kukaan yksittäinen henkilö määrää historian käytöstä. Hyvälläkään tarinalla ei ole merkitystä ilman yleisönsä odotuksia ymmärtävää kertojaa. Lin-Manuel Mirandan ansiosta lava on hiphoppaavan Hamiltonin. Niin paljon kuin musikaalin yksityiskohdista haluaisinkin nillittää, hyvää show’ta on pakko kunniottaa. Viihteen voima nimittäin innosti turkulaisen historianopiskelijankin perehtymään 200 vuotta sitten kuolleiden amerikkalaisten elämäntarinoihin – ja tulemaan tietoiseksi niistä otetuista vapauksista. • rap-kronikka haastaa historian Hamilton-musikaalin tulkinta historian merkkihenkilöstä kerää suitsutusta ja epäilyttää. Historianopiskelija ja sivutoiminen kulttuurikriitikko aprikoi, onko fiktio hyvä keino menneisyyden tapahtumista kertomiseen. jo an m ar cu s
29 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 katJa uusihakalan ja Matti Eräsaaren toimittama Ruoan kulttuuri sisältää yhdeksän tutkimusartikkelia, jotka lähestyvät ruokaa ja syömisen kulttuuria antropologisesta näkökulmasta. Kirjaan kirjoittaneet tutkijat työskentelevät joko Helsingin tai Manchesterin yliopistoissa, ja kenttätyö on vienyt heidät Kaakkois-Aasian, Latinalaiseen Amerikkaan sekä Afrikkaan. Artikkelit käsittelevät pitkälti ruoan sosiokulttuurisia merkityksiä ja symboleja. Tämän vuoksi kirjan otsikko on hieman turhan laaja ja vaatimaton sisältöön nähden. Omituinen ratkaisu on sekin, että johdanto on tästä n. 230 sivun teoksesta lähes 40 sivun mittainen. Ruoan sosiaalista puolta korostavien artikkelien lisäksi käsitellään myös ruoasta kieltäytymistä sekä yksin syömistä. Anu Lounela tarkastelee artikkelissaan keskijaavalaisten tapoja syödä seuratta ja nopeasti ennemmin kuin nautiskellen ja yhdessä. Lounela muistuttaa, että ”länsimaisessa ruokatutkimuksessa yleistynyt väite, että yhteinen ruokahetki toimii sosiaalisten siteiden vahvistajana, vastaa lähinnä nykyisiä länsimaisia käsityksiä ruokailusta”. Katja Uusihakalan artikkeli diasporassa elävien valkoisten rhodesialaisten vieraanvaraisuudesta ja ruokanostalgiasta tuo hienoa ristivalotusta alkuperäiskansojen tutkimukseen. Kiehtova on myös Heidi Härkösen Kuubaa käsittelevässä artikkelissaan esittämä ajatus siitä, kuinka valtion tilanne voi heijastua ruumiiseen nimenomaan ruoan välityksellä. Artikkelit ovat hyvin toimitettuja, eikä laadussa ole juurikaan vaihtelua. Ruoan kulttuuri onkin mainio lisä viime aikojen tasokkaaseen ja mielenkiintoiseen ruokakirjatulvaan. Tapaustutkimusten avulla on helppo saada tietoa ei-eurooppalaisista tavoista kokea ruoka esimerkiksi hoivanpitona, yksityisenä tai yhteisöllisenä tapahtumana. Marissa Mehr Katja Uusihakala, Matti Eräsaari: Ruoan kulttuuri. Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen. SKS 2016. Elokuva Levy Kirja tapaustutkiMuksia ruoan MerkitYksistä avoiMen arkun hautajaiset voittaja vieraalla Maalla chicago nimettiin viime vuonna jälleen kerran Yhdysvaltojen korruptoituneimmaksi kaupungiksi. Samalla myös kaupungin murhatilastot ovat synkentyneet entisestään. Työryhmien raportit kertovat poliisilaitoksen rakenteellisesta rasismista ja virkavallan mustiin kohdistama väkivalta on suoranainen epidemia. Kaiken sekasorron keskellä kaupungista on noussut aalto uuden sukupolven hiphop-artisteja, jotka ovat tehneet kaupungin skenestä synonyymin korkealaatuiselle, sielukkaalle ja innovatiiviselle räpille. Yksi mielenkiintoisimmista nimistä on Noname (oik. Fatimah Warner), Chance the Rapperin levyiltä tuttu 24-vuotias chicagolainen, jonka tuore debyyttalbumi on nimeltään Telefone. Telefonella Nonamen rauhallinen, jutusteleva ulosanti kuulostaa vaivattomalta ja rehelliseltä, samalla kuitenkin rytmisesti kiinnostavalta. Yhdessä uneliaiden neo-soulista ammentavien biittien kanssa se istuu levyn useihin itsetutkiskeleviin teemoihin: henkiseen eheyteen, aikuistumiseen ja tuskaiseen itseluottamuksen etsimiseen. Kantavin aihe on kuitenkin kuolema, joka on läsnä kaikkialla. Yksi albumin monista tähtihetkistä on poliisiväkivaltaa käsittelevä kappale Casket Pretty . Kappaleessa leikkisä, kevyt tausta kohtaa raskaan, kuolettavan aiheen – yhdistelmä, joka tuntuu kiehtovan chicagolaisartistia. Se toistuu levyn muuten pehmeässä, naivistisessa kansimaalauksessa, jossa nuoren mustan naisen päälaella on pääkallo. Aavemaista tunnelmaa korostaa kappaleen taustalla vienosti kuuluva vauvan jokellus. ”Too many babies in suits”, räppäri toistelee. Hautajaispuku ei kuulu lapselle. Levyn päättää aiheeltaan yhtä lailla synkkä, gospel-sointuinen Shadow Man , jossa Noname sekä artistivieraat visioivat omia hautajaisiaan hätkähdyttävällä arkisuudella. Heille ajatus kuolemasta nuorena on valitettavasti tullut jo tutuksi. Telefone on kypsä esikoisalbumi täynnä tyyliä, herkkyyttä ja surun sekaista kauneutta. Näissä hautajaisissa arkku on avoin. Miikka Rusi Noname – Telefone omakustanne, 2016 urheiluelokuvat ovat usein kertomuksia itsensä haastamisesta suurta koitosta varten. Yhteenotto huipentaa kokonaisuuden, mutta kuten tunnettu latteus kertoo, matka on usein päämäärää tärkeämpi. Matkaan keskittyy myös Juho Kuosmasen esikoispitkä elokuva Hymyilevä mies , joka kuvaa suomalaisnyrkkeilijä Olli Mäen valmistautumista historialliseen MM-otteluun elokuussa 1962. Mäen (Jarkko Lahti) suurin haaste on ottelua edeltävä mediahuomio ja sponsorityö. Ne merkitsevät vierasta maailmaa amatööritaustaiselle urheilijalle, joka vastaa tutuilleen uraa koskeviin kysymyksiin vaatimattomalla äänellä pukeutumisen ja autonhuollon välissä. Hymyilevä mies ampaisi kuuluisuuteen, kun se voitti keväällä nuorten kykyjen Un Certain Regard -kilpasarjan Cannes’n elokuvajuhlilla. Lienee väkinäistä verrata Kuosmasta suomalaisen elokuvan edelliseen arvostelumenestyjään Aki Kaurismäkeen, mutta ohjaajien töistä löytyy samaa pilkettä. Kaurismäen tapaan Kuosmanen kuvaa humaanisti ihmistä ilmiön keskellä, ja höystää tarinansa leikittelevällä tragikomiikalla. Kokonaisuus on kuitenkin uuden tekijäpolven oma esitys. Eloisa elokuva imaisee maailmaansa. Kuva ja henkilöt kuvassa liikkuvat vaivattomasti – sulavaa kameratyöskentelyä ja hienovaraisia näyttelijäsuorituksia on lumoavaa seurata. Ratkaisu kuvata 16 millimetrin mustavalkoiselle filmille luo elokuvalle pehmeän ilmeen. Yhdessä onnistuneen lavastuksen, puvustuksen ja maskeerauksen kanssa kuvausformaatti täydentää hentoa vaikutelmaa menneestä ajasta, jossa nykyinen urheiluspektaakkelien kulttuuri oli vasta lastenkengissään. Lämminhenkinen Hymyilevä mies kuvaa ytimekkäästi ihmisen pyrkimystä olla uskollinen itselleen. Taidokkainta puolitoistatuntisessa elokuvassa on se, että siinä ei ole mitään ylimääräistä. Mestariteokseen ei tarvita täytteitä. Ilkka Hemmilä Hymyilevä mies (Suomi, 2016, 93 min) O: Juho Kuosmanen; K: Mikko Myllylahti, Juho Kuosmanen; N: Jarkko Lahti, Oona Airola, Eero Milonoff jo an m ar cu s
TEATTERIIN ARKENA KYMPILLÄ! Viime hetken opiskelijaetu on voimassa ma–to kaikissa Turun Kaupunginteatterin omissa esityksissä Logomoja Domino-teattereissa, jos katsomossa on tilaa. Kympin lipun voi lunastaa saman päivän aikana Hallin Lippis -lippukassalta tai teatterista tuntia ennen esitystä. OPISKELIJ AKANTAASIAKKAA NA SAAT HALVIMM AT LIPUT! Kysy lisää: kaupungin teatteri.m yynti@tu rku.? ENSI-ILTA DOMINO-TEATTERISSA 21.10.2016 LIPUT 45/40/37 € • MYYNTIPALVELU 02 262 0030 • TURUNKAUPUNGINTEATTERI.FI • #TKTEATTERI ROOLEISSAMM. MIKAELSAARI, ANNA VICTORIA ERIKSSON, AKI LOUHELA, VEETI KALLIO kasarimusikaali SYKSY | KONSERTTITALO KE 30.11. & TO 1.12. & PE 2.12. | 19.00 WE COME IN PEACE Atso Almila, kapellimestari Kristofer Eng, theremin Orvar Säfström, juontaja SCIENCE FICTION -KONSERTTI! 21/16/9€ (Lippu.fi:stä alk. 23,50/18,50/9,50 €) H A LO 4 : IM A G E U S ED B Y KIN D P ER M IS S IO N O F M IC R O S O FT Turun kulttuuria tukemassa
31 TURUN YLIOPPILASLEHTI 6/2016 akateeMinen vuosi starttaa karnevaaleilla avaJaisviikko käynnistyy maanantaina 5.9. TYYn ja yliopiston yhteisillä avajaiskarnevaaleilla, joiden aikana opiskelijat voivat tutustua Turun yliopiston ylioppilaskunnan, Turun yliopiston sekä TYYn järjestöjen toimintaa. ”Avajaisyhteistyö Turun yliopiston kanssa on sujunut hyvin”, kertoo TYYn hallituksen järjestöja kulttuurivastaava Laura Aaltonen. ”On hienoa, että yliopisto ottaa järjestöt niin hyvin huomioon tapahtumassa. Ne ovat olennainen osa opiskelijaelämää.” Keskiviikkona 7.9. ohjelma huipentuu syksyn suurimpiin opiskelijabileisiin. ”Tyylikäs avaus on viikon kohokohta. Sinne tulee paljon väkeä”, Aaltonen lupaa. Aaltoselle vuoden 2016 avajaiset ovat järjestyksessään jo viidennet. Hänelle on tärkeää, että opiskelijat pääsevät tutustumaan toisiinsa heti uuden lukuvuoden alussa. ”Verkostoituminen lisää sisältöä koko opiskeluajalle ja siitä voi olla hyötyä myöhemminkin, esimerkiksi työelämässä”, Aaltonen sanoo. Katso tarkempi avajaisohjelma: www.tyy.fi TYYN AVAJAISVIIKON OHJELMAA: Maanantai 5.9. klo 12 16 TYYn ja TY:n Avajaiskarnevaali Yliopistonmäellä Tiistai 6.9. Sitsilaulupiknik Yliopistonmäellä klo 15-17 Kansainvälinen lautapeli-ilta Turku-salissa klo 18 Keskiviikko 7.9. Tutustuminen TYYn harrastusjärjestöihin klo 17-19 TYYlikäs Avaus -bileet klo 21 04 TYYn avajaisviikon ohjelma esittelee opiskelijakulttuurin koko kirjon. Luvassa on sitsilauluja, lautapelejä, TYYn järjestöjä ja tietenkin TYYlikäs avaus eli syksyn suurimmat ja poikkitieteellisimmät bileet. Hei sinä siellä! Onko musiikki lähellä sydäntäsi? Oletko aina haavellut musisoinnista muiden kanssa, mutta sorminäppäryytesi ei ole aivan Eddie Van Halenin tasolla? Ei hätää! Opiskelijasekakuoro Cantus Mercurialis aloittaa syyskautensa 29.8. klo 18.15, jolloin uudet laulajat ovat tervetulleita riveihimme. Taiteellinen johtajamme Pekka Nebelung kuuntelee harjoitusten alussa äänialasi, joten ei haittaa, vaikka et sitä etukäteen tiedä. Harjoittelemme aina maanantaisin klo 18-20.30 Turun kauppakorkeakoulun Mercatorilla. Mikäli et ehdi ensimmäisiin harjoituksiin, voit tulla mukaan myös 5.9. Lämpimästi tervetuloa! Lisätietoa kuorosta löytyy sivuilta www.cantusmercurialis.fi sekä facebookista. Tiedustelut: puheenjohtaja@cantusmercurialis.fi TVO ry, eli Turun yliopiston Varsinaissuomalainen osakunta, on toiminut vuodesta 1928. Nykyisellään osakunnalla on hulppea tila osoitteessa Köydenpunojankatu 14. Tila sisältää myös baarin, josta voi ostaa edullisesti erinäisiä virvokkeita. Tärkeintä on kuitenkin, että TVO:lla järjestetään paljon hyviä keikkoja! Toiminta on poikkitieteellistä sekä -taiteellista. Kaikenlaiset hullut siis mahtuvat mukaan. TVO:lta on mahdollista löytää samaistuttavaa porukkaa sekä päästä puuhailemaan itselleen tärkeiden asioiden parissa. TVO:lla kannustetaan siis toteuttamaan itseään. Jos toiminta kiinnostaa sinua, on siihen liittyminen helppoa. Esimerkiksi internetissä osoitteessa tvo.utu.fi voit täyttää lomakkeen. Tule ihmeessä paikan päälle haahuilemaan tai muuten vain ihmettelemään. Juomaan vaikka pari kaljaa ja kuuntelemaan rokkia. Syksyllä TVO:lla järjestetään ”Touhutorstai” nimistä tapahtumaa, johon sinä tai järjestösi voi tarjota ohjelmaa. Ota yhteyttä ohjelmapaallikko@gmail.com, jos mielessäsi on kaikkien aikojen mega-show. tim o ko va la tYY palaa kotiin 1950-luvulla valmistuneen Ylioppilastalo A:n peruskorjaus aloitettiin keväällä ja viimeiset kuukaudet ovat täyttyneet remontin äänistä. Väistötiloissa majailleelle TYYlle poranjyrinä on ollut lupaus uudistetusta toimistosta. ”Toimistolla tärkeintä eivät kuitenkaan ole seinät, vaan se, että remontin myötä TYY pystyy palvelemaan jäseniään entistä paremmin”, toteaa TYYn järjestöja hallintoasiantuntija Virva Viljanen. Maanantaina 29.8. myös TYYn kanslia palaa takaisin tutulle paikalleen ja normaaleihin aukioloaikoihin, mutta kanslian tilat ovat jatkossa avarammat ja viihtyisämmät. Syksyllä myös Turku-sali ja TYYn sauna otetaan taas käyttöön. Varauksia loppuvuodelle voi tehdä jo nyt. TYYn toimisto on sijainnut remontin ajan TYYn vanhan kirjaston tiloissa Ylioppilastalo B:ssä. Kotiinpaluun jälkeen tila siirtyy opiskelijajärjestöjen käyttöön. Ylioppilastalo A:n alimpien kerrosten remontti on loppusuoralla. Myös Turun yliopiston ylioppilaskunta muuttaa takaisin perinteiselle toimistolleen. ”Järjestöillä on tärkeä rooli TYYn toiminnassa ja siksi on hienoa, että väistötilat saavat nyt uuden elämän opiskelijoiden tiloina”, Viljanen sanoo ja haluaa samalla kiittää muutossa avustaneita järjestöjä Tyrmyä, Katkoa ja Pultereita. Remontin jälkeen kaikkein olennaisin säilyy kuitenkin ennallaan. Turun yliopiston ylioppilaskunta valvoo edelleen jäsentensä etuja ja haluaa tehdä Turun yliopistosta parhaan mahdollisen paikan opiskella. Tervetuloa uusitulle toimistolle, ovet ovat avoimet. Tarkemmat yhteystiedot ja aukioloajat löydät osoitteesta www.tyy.fi/yhteystiedot
Do you have an open mind and passion for new innovations? Want to present your ideas on stage at Slush and win 10 000 €? Accenture Digital Innovation Challenge 2016 – ADIC16 – is here! Be part of the action and become an innovator. Check out accenture.fi/ADIC16 for more information and apply now!