Enemmän ihmisoikeuksia, vähemmän krääsää. Enemmän ihmisoikeuksia, vähemmän krääsää. Synttärit tulossa ja kaapit pursuaa tavaraa? Ei hätää, asiaan löytyy eettinen ja maailmaa parantava ratkaisu. Perusta oma varainhankintakampanja Amnestyn Facebook-sivuille facebook.fi/amnestyfinland tai osoitteeseen oma.amnesty.fi. Jaa sivua kavereille ja vinkkaa tekemään lahjoitus ihmisoikeuksien puolesta. Ei krääsälle, kyllä ihmisoikeuksille! PS Iso kiitos.
Enemmän ihmisoikeuksia, vähemmän krääsää. Enemmän ihmisoikeuksia, vähemmän krääsää. Synttärit tulossa ja kaapit pursuaa tavaraa? Ei hätää, asiaan löytyy eettinen ja maailmaa parantava ratkaisu. Perusta oma varainhankintakampanja Amnestyn Facebook-sivuille facebook.fi/amnestyfinland tai osoitteeseen oma.amnesty.fi. Jaa sivua kavereille ja vinkkaa tekemään lahjoitus ihmisoikeuksien puolesta. Ei krääsälle, kyllä ihmisoikeuksille! PS Iso kiitos.
HEI NÄ– ELO KUU N MER KKI TUO TTE ET IC-98:n viimeaikaisia teoksia yhdistävät pohdinnat ympäristötuhosta ja ihmisen jälkeisestä maailmasta. Helsingin Taidehalli 26.5.–5.8.2018 Nervanderinkatu 3, Helsinki 12 €/8 €/Museokortti www.taidehalli.fi IC-98: 2016–2018 GALLEN-KALLELAN MUSEO BRETT ANDERSON: HIILENMUSTAT AAMUT Outsidereiden prinssi, Suede-yhtyeen Brett Anderson, kirjoittaa runollisissa muistelmissaan miten hiilenmustalla 1970-luvulla eksentristen työläisvanhempien kodissa kasvoi romantikko, joka oppi näkemään nurjan puolen kauneuden. Punk-LP:t, isosiskolta peritty kitara ja vinyylisoitin, David Bowie ja The Smiths mullistivat futista potkineen ja sanomalehtiä jakaneen pikkupojan maailman. Teos on tarina oluen ja maitoteen kyllästämästä köyhyydestä, kirpparivaatteista, rakkauksista, kuolemista ja Lontoon syrjäkujista. Sirje Niitepõldin suomennos on erinomainen. Kirja myynnissä kirjakaupoissa ja nettikaupassa sammakko.com Vahvasti humaloitua, mutta juotavuus huipussaan. Craft-oluiden viimeisimmät trendit suosivat edelleen viime ajoilta tuttua katkeraa ja vahvasti humaloitua makumaailmaa, mutta oluenystävät vaativat tämän rinnalla juomaltaan yhä enenevissä määrin myös ns. hyvää juotavuutta. Tämän kesän ehdottomasti mielenkiintoisin olutuutuus, Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Atlanta American Pils 5,0 % vastaa tähän huutoon, sillä siinä suosionsa aallonharjalla ratsastavat jenkkihumalat kohtaavat juotavuuden maksimoivan pilspohjan – lopputuloksena on raikas ja rapean katkera olut, joka sopii monipuolisesti erilaisiin käyttötilanteisiin. laitilan.com UUTUUS ATLANTA AMERICAN PILS 5,0 % Antti Kalakiven kirjassa Helsingin graffitikulttuuria ja tekijöitä käydään läpi mittavasti kuvin, lukuisten maalarien kertomien tarinoiden kautta. Kirjassa esitellään keskeisimmät maalauspaikat vuosien varrelta. Se toimii tärkeänä dokumenttina jo kadonneista teoksista sekä siitä, miten graffitikulttuuri on muuttunut vuosien saatossa alakulttuurista mainstreamiksi. Kirja toimii historiikkina ja tekijän kunnianosoituksena Helsinki-graffitille. 50€ + postikulut Tilaukset: kauppa.voima.fi tai tilaukset@voima.fi PERINTÖ – HELSINKI GRAFFITI 1992–2017 Jauhelihakansasta jauhomatokansaksi! Ensimmäinen kotimainen hyönteiskeittokirja esittelee paitsi joukon maittavia reseptejä, myös tietoutta hyönteisten saatavuudesta, pyydystämisestä ja kotikasvatuksesta. www.like.fi TOPI KAIRENIUS: HYÖNTEISKOKKI FOOTB-ALL MIX Venäjän 2018 jalkapallon MMkisojen kunniaksi Julistemuseo tarjoaa 32 futisaiheista julistetta 32 suunnittelijalta, yhden jokaisesta MMkisoihin osallistuvasta 32 maasta. Julistenäyttelyn on tuottanut Bolivian julistebiennalen johtaja Susana Machicao yhdessä brasilialaisen graafikon Felipe Tabordan kanssa. Molemmat ovat tuttuja myös Lahden julistebiennalesta ja -triennalesta samoin kuin useimmat näyttelyyn osallistuvat graafiset suunnittelijat. Julistemuseon tuottama näyttely 7.6.–28.11.2018 Hiihtomuseossa www.lahdenmuseot.fi ZAPA on Kadotetuista tunnetun Ahti Pelttarin uusi bändi ja alter-ego. ZAPA oli Kadotettujen kolmas albumi ja biisi vuodelta 1987. Nyt se on Ahdin trio, jossa rumpuja soittaa Henrik Duncker ja bassoa Jyrki Robert Nikkinen. Julkkarit Tenhossa 9.6.! Mestaritesota myyvät ainakin Levykauppa X, Digelius, Keltainen Jäänsärkijä, Fennica Records, Rolling Records, Black&White Records, Teen Wolf Records sekä Sauna Arla. ZAPA: LUOKSES SUN Gallen-Kallelan Museon kaunis miljöö, ainutlaatuinen arkkitehtuuri ja viihtyisä kahvila meren rannalla tarjoavat hienot puitteet kulttuurihenkiselle kesäretkelle. Yhtä säätöä -näyttely kertoo Mary Gallénin elämästä tarjoten näköaloja arkeen tunnetun taiteilijan puolisona, taiteilijan elämään, matkoihin ja työskentelyyn. Esillä on useita harvoin nähtyjä teoksia. Avoinna joka päivä klo 11–18. Opastukset ke ja su klo 13. Gallen-Kallelan tie 27, Espoo Kesän kaikki tapahtumat: www.gallen-kallela.fi K u s t a n n u s o s a k e y h t i ö S a m m a k k o ILMOITUS Ka nsi: Ve lda Pa rkk ine n TANGO!
Maria & Whitney HEI NÄ– ELO KUU N MER KKI TUO TTE ET IC-98:n viimeaikaisia teoksia yhdistävät pohdinnat ympäristötuhosta ja ihmisen jälkeisestä maailmasta. Helsingin Taidehalli 26.5.–5.8.2018 Nervanderinkatu 3, Helsinki 12 €/8 €/Museokortti www.taidehalli.fi IC-98: 2016–2018 GALLEN-KALLELAN MUSEO BRETT ANDERSON: HIILENMUSTAT AAMUT Outsidereiden prinssi, Suede-yhtyeen Brett Anderson, kirjoittaa runollisissa muistelmissaan miten hiilenmustalla 1970-luvulla eksentristen työläisvanhempien kodissa kasvoi romantikko, joka oppi näkemään nurjan puolen kauneuden. Punk-LP:t, isosiskolta peritty kitara ja vinyylisoitin, David Bowie ja The Smiths mullistivat futista potkineen ja sanomalehtiä jakaneen pikkupojan maailman. Teos on tarina oluen ja maitoteen kyllästämästä köyhyydestä, kirpparivaatteista, rakkauksista, kuolemista ja Lontoon syrjäkujista. Sirje Niitepõldin suomennos on erinomainen. Kirja myynnissä kirjakaupoissa ja nettikaupassa sammakko.com Vahvasti humaloitua, mutta juotavuus huipussaan. Craft-oluiden viimeisimmät trendit suosivat edelleen viime ajoilta tuttua katkeraa ja vahvasti humaloitua makumaailmaa, mutta oluenystävät vaativat tämän rinnalla juomaltaan yhä enenevissä määrin myös ns. hyvää juotavuutta. Tämän kesän ehdottomasti mielenkiintoisin olutuutuus, Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Atlanta American Pils 5,0 % vastaa tähän huutoon, sillä siinä suosionsa aallonharjalla ratsastavat jenkkihumalat kohtaavat juotavuuden maksimoivan pilspohjan – lopputuloksena on raikas ja rapean katkera olut, joka sopii monipuolisesti erilaisiin käyttötilanteisiin. laitilan.com UUTUUS ATLANTA AMERICAN PILS 5,0 % Antti Kalakiven kirjassa Helsingin graffitikulttuuria ja tekijöitä käydään läpi mittavasti kuvin, lukuisten maalarien kertomien tarinoiden kautta. Kirjassa esitellään keskeisimmät maalauspaikat vuosien varrelta. Se toimii tärkeänä dokumenttina jo kadonneista teoksista sekä siitä, miten graffitikulttuuri on muuttunut vuosien saatossa alakulttuurista mainstreamiksi. Kirja toimii historiikkina ja tekijän kunnianosoituksena Helsinki-graffitille. 50€ + postikulut Tilaukset: kauppa.voima.fi tai tilaukset@voima.fi PERINTÖ – HELSINKI GRAFFITI 1992–2017 Jauhelihakansasta jauhomatokansaksi! Ensimmäinen kotimainen hyönteiskeittokirja esittelee paitsi joukon maittavia reseptejä, myös tietoutta hyönteisten saatavuudesta, pyydystämisestä ja kotikasvatuksesta. www.like.fi TOPI KAIRENIUS: HYÖNTEISKOKKI FOOTB-ALL MIX Venäjän 2018 jalkapallon MMkisojen kunniaksi Julistemuseo tarjoaa 32 futisaiheista julistetta 32 suunnittelijalta, yhden jokaisesta MMkisoihin osallistuvasta 32 maasta. Julistenäyttelyn on tuottanut Bolivian julistebiennalen johtaja Susana Machicao yhdessä brasilialaisen graafikon Felipe Tabordan kanssa. Molemmat ovat tuttuja myös Lahden julistebiennalesta ja -triennalesta samoin kuin useimmat näyttelyyn osallistuvat graafiset suunnittelijat. Julistemuseon tuottama näyttely 7.6.–28.11.2018 Hiihtomuseossa www.lahdenmuseot.fi ZAPA on Kadotetuista tunnetun Ahti Pelttarin uusi bändi ja alter-ego. ZAPA oli Kadotettujen kolmas albumi ja biisi vuodelta 1987. Nyt se on Ahdin trio, jossa rumpuja soittaa Henrik Duncker ja bassoa Jyrki Robert Nikkinen. Julkkarit Tenhossa 9.6.! Mestaritesota myyvät ainakin Levykauppa X, Digelius, Keltainen Jäänsärkijä, Fennica Records, Rolling Records, Black&White Records, Teen Wolf Records sekä Sauna Arla. ZAPA: LUOKSES SUN Gallen-Kallelan Museon kaunis miljöö, ainutlaatuinen arkkitehtuuri ja viihtyisä kahvila meren rannalla tarjoavat hienot puitteet kulttuurihenkiselle kesäretkelle. Yhtä säätöä -näyttely kertoo Mary Gallénin elämästä tarjoten näköaloja arkeen tunnetun taiteilijan puolisona, taiteilijan elämään, matkoihin ja työskentelyyn. Esillä on useita harvoin nähtyjä teoksia. Avoinna joka päivä klo 11–18. Opastukset ke ja su klo 13. Gallen-Kallelan tie 27, Espoo Kesän kaikki tapahtumat: www.gallen-kallela.fi K u s t a n n u s o s a k e y h t i ö S a m m a k k o TÄSSÄ LEHDESSÄ MUUN MUASSA 6 / 2018 • 7 VOIMA Hämeentie 48, 00500 Helsinki, puhelin 044 238 5109, sähköposti voima@voima.fi, toimituksen sähköposti toimitus@voima.fi, voima.fi | VASTAAVA PÄÄTOIMITTAJA Jari Tamminen 050 331 4357 | VIERAILEVA PÄÄTOIMITTAJA Janne Saarakkala | ULKOASU Ninni Kairisalo & Antti Kukkonen, mainosgraafikko Ninni Kairisalo | MUU TOIMITUS Annika Pitkänen, Velda Parkkinen, Tuomas Rantanen, Iida Simes & Kaisu Tervonen | TOIMITUSJOHTAJA Teemu Matinpuro | YHTEYSPÄÄLLIKKÖ Antti Kurko 040 834 0286 | KUSTANNUSPÄÄLLIKKÖ Tuomas Rantanen 040 507?7165 | AVUSTAJINA TÄSSÄ NUMEROSSA Heidi Backström, Timo Kalevi Forss, Johanna Hammarberg, Olena Ieleskyna, Marko Laihinen, Jamie MacDonald, Nauska, Piia Peltola, Pilvi Porkkala, Pontus Purokuru, Laura Railamaa, Nora Rinne, Aleksis Salusjärvi & Janne Siironen | JULKAISIJA Voima Kustannus Oy | YHTIÖN OSAKKAAT Rosebud Books Oy, Luonto-Liitto, Maan ystävät, Suomen Rauhanpuolustajat, Heikki Hiilamo & Tuomas Rantanen | JAKELU Jari Tamminen 050 331 4357 | TILAUKSET Antti Kurko 040 834 0286 | VOIMAN VUOSITILAUS 10 numeroa 39 euroa | PAINO Sanomapaino, Vantaa | PAINOS 70 000 | ISSN 1457-1005 | REKISTERISELOSTE voima.fi/rekisteriseloste | VOIMA – Lisää sieniä! Ka nsi: Ve lda Pa rkk ine n La ura Ra ilam aa 6 9.7.–26.8.2018 13 27 Blondit amatsoonit 44 TANGO! 52 TÄMÄ VOIMAN taideja sivistyspoliittinen numero on yhteistyö Todellisuuden tutkimuskeskuksen kanssa, jonka taiteellisena johtajana toimin. Todellisuuden tutkimuskeskus on vuonna 2001 perustettu, Helsingistä käsin toimiva kollektiivi, jonka teokset ovat esitys taidetta. Esitystaide on 2000-luvulla nimetty taiteenala, joka sijaitsee teatterin ja performanssitaiteen välimaastossa. Esitystaide on kytköksissä myös kulttuurin yleiseen esityksellistymiseen. Todellisuuden tutkimuskeskuksen pyrkimyksenä on havainnoida, kyseenalaistaa ja uudistaa todellisuutta tekemällä siitä esityksiä sekä osallistumalla julkiseen keskusteluun. Ja tässä sitä ollaan, valikoitujen kirjoittajien kanssa tutkimassa taiteen tilaa ja samalla esittelemässä sitä, mitä jännittävää taiteiden eri saroilla on meneillään tänä kesänä. TAIDEHAN VOI HYVIN! Teatterin tiedotuskeskus TINFO:n tilastojen mukaan esittävien taiteiden esityksistä ja tapahtumista nautti viime vuonna yli 4,2 miljoonaa katsojaa. Tässä lehdessä koomikko Jamie MacDonald todistaa klubitaiteen – dragin, stand upin ja burleskin – ilmiömäistä nousua valtavirtaan ja taiteilija Antti Majava kertoo, että puhe kuvataiteen marginaalisuudesta on roskaa. Kävijämääriltään kuvataiteen volyymi on tilastollisesti yhtä suuri kuin urheilussa. Silti väitän, että samalla tavalla kuin viinasta viedään nyt alkoholi ja kolasta sokeri, taidetarjonnasta on katoamassa taide, varsinkin silloin, kun siitä pitäisi jotain maksaa. Mitä se tarkoittaa ja mistä se voisi johtua? Tilanne on hälyttävä. Teatteriohjaaja Piia Peltolan tilastoihin perustuvan analyysin mukaan suomalaisen laitosteatterin taiteellinen taso näivettyy resurssien puutteesta ja pakosta täyttää salit. Iida Simeksen raportista käy selväksi, että taidetarjonnastaan tunnetuksi tulleille kunnille ja kaupungeille taide merkitsee imagonostetta, jolla paikkakuntaa markkinoidaan uusille asukkaille. Mitään se ei saisi silti maksaa ja halvemmalla pitäisi päästä. Ammattikoululaisille luku taitoa opettanut journalisti Aleksis Salusjärvi ennustaa, että tätä menoa kaikki kulttuuripalvelut ajetaan alas parissakymmenessä vuodessa, eikä syynä ole vain talouskuri. Kasvava, syrjäytyvä kansanosa ei koe kulttuuripalveluja enää tarpeellisiksi – tai ne ovat yksinkertaisesti liian kalliita. KYSE EI SIIS OLE vain jostain niin tulkinnanvaraisesta kuten taiteen tasosta vaan siitä, osataanko ja halutaanko taidetta enää ollenkaan lukea ja sen vapautta arvostaa. Mitä väliä, saatat nyt puuskahtaa. Sillä on väliä siksi, että taiteen ja tieteen ”hörhöilevä” vapaus on herkkä mittari sille, miten vapaa ja huomioonottava yhteiskunta kaiken kaikkiaan on. Eli kyse on sinun vapaudestasi. Siitä, paljonko sinulle ja sinun lapsillesi tullaan jättämään tilaa toteutua, ei vain kuluttajina ja veronmaksajina, vaan ihmisinä. Teatterilegenda Bertolt Brechtiä lainatakseni: ”Jos ei tehdä enää taidetta, on sota.” JANNE SAARAKKALA Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Riihimäen Teatterin taiteellinen johtaja ”JOS EI TEHDÄ ENÄÄ TAIDETTA, ON SOTA.” EPÄTYYPILLISEN TYYPILLISET TYÖT 48 Pääkirjoitus Ilmiö-festivaali 43
8 • 6 / 2018 Kunnat korostavat imagoaan taiteen kehtoina silloinkin kun eivät halua satsata kulttuuriin. TEKSTI IIDA SIMES Kulttuuri, säästökohtei sta helpoin Artikkeli S ODANKYLÄ on ”Lapin tähtikunta”. Sellaiseksi Sodankylän nostavat elokuvafestivaalilla vierailevat tähdet. Verkkosivuillaan Sodankylä ylpeileekin elokuvajuhlien kuvilla. Alueen megabisneksestä, kaivostoiminnasta, ei saa aikaiseksi yhtä hienoja mainoksia. ”Taidekaupunki Mänttä-Vilppula” kehuskelee Serlachius-museollaan ja taidenäyttelyillään. Kesällä vain vähän yli 10 000 asukkaan pikkukaupungissa järjestetään Mäntän kuvataideviikot, jotka kiinnostavat taideturisteja ja saavat paljon julkisuutta tiedotusvälineissä kautta maan. ”Riihimäki tunnetaan ennakkoluulottomana yritysten, kulttuurin ja teknologian kotikaupunkina, jonka vahvuutena on robotiikkaan ja teatteriin erikoistunut koulutus”, kertoo Riihimäki-strategia. Kaupunki on ollut erityisen ylpeä ammattiteatteristaan. Riihimäen teatteri palkittiin vuonna 2017 Vuoden teatterina. Nyt teatterin talous on kriisissä, koska kunta aikoo vähentää sille osoitettavaa tukea. Samoin monet Suomen kulttuuritapahtumat sinnittelevät hyvin pienten kunnallisten tukien varassa, vaikka kuntien markkinoinnissa kulttuuria hyödynnetään paljon. RIIHIMÄKI on kantahämäläinen lähes 30 000 asukkaan kaupunki. Se on satsannut kulttuuripalveluihin huomattavasti yli Suomen keskiarvon asukasta kohti. Esimerkiksi teatteriin se sijoittaa varojaan lähes tuplasti yli maan keskiarvon, niin kuin teatterikaupungin kuuluukin. Riihimäen teatteri on kuitenkin sinnitellyt lakkautusuhan alla jo pitkään. Keväällä 2018 Riihimäen kaupunki teetti konsulteilla raportin, joka tutkaili kaupungin lähitulevaisuuden näkymiä. Väestö ikääntyy, työikäisten määrä laskee ja palveluiden tarve kasvaa erityisesti vanhustenhoidossa. Tarvitaan säästöjä. ”Säästetäänkö lakisääteisistä palveluista, joissa ei ole laskennallista säästöpotentiaalia, vai säästetäänkö ei-lakisääteisistä palveluista, joissa on laskennallista säästöpotentiaalia?” pohtii raportti. Suomeksi tämä tarkoittaa, ettei lain mukaan voi säästää palveluista, joiden takaaminen kuntalaisille kuuluu kunnan tehtäviin. Sellaisia ovat esimerkiksi perusterveydenhuolto, päivähoito, peruskoulut, vesihuolto ja jätehuolto. Niinpä selvityksen pääasiallinen kysymys ei salli minkäänlaista valinnan mahdollisuutta, se on kuin vanha tuttu ”säästät tai itket ja säästät” -uhkaus. RIIHIMÄELLÄ SÄÄSTÖJÄ etsitään kunnan vapaa-ajan ja kulttuurin palveluista. ”Teatteri on imagollisesti tärkeä”, kommentoi Riihimäen markkinointija viestintäpäällikkö Vivikka Richt. ”Yllättävän monet kauempanakin tietävät, että Riihimäellä on teatteri.” Riihimäki haluaa houkutella kaupunkiin matkailijoita ja uusia asukkaita. Se mainostaa mielellään sijaintiaan rautateiden solmukohdassa. Turisteja kaupunkiin tuo myös lasimuseo, joka on jäänne melkein kolme vuosikymmentä sitten lakkautetuista, legendaarisista Riihimäen lasin tehtaista. Riihimäki ylpeilee myös Suomen suurimmalla nuorisoteatterilla, mutta nuorisotoimintaan Riihimäen sat saus asukasta kohti on vain noin puolet Suomen keskiarvosta. Jos kaupungin ammattiteatteri kärsii, menetys on opinhaluiselle nuorisollekin iso. ONKO TEATTERIN menojen leikkaamisesta jo päätetty? ”Ei”, vastaa Richt. ”On vain tehty selvityksiä, miten liikunnan ja kulttuurin puolelta voisi säästää. Ei kenelläkään ole halua lakkauttaa teatteria.” Kaupunki kuitenkin haluaisi lakata olemasta sen omistaja. Nyt Riihimäki etsii yhteistyökumppania, jonka omistukseen teatteri voisi siirtyä. Teatterin tulevaisuuden selvitysryhmän raportti valmistuu syksyllä. Selvitysryhmän puheenjohtajana toimii Riihimäen elinkeinojohtaja Mika Herpiö. Teatteri ja nuorisotoiminta ovat hänenkin mielestään tärkeitä Riihimäelle. ”Täällä kulttuuripalvelut ovat pyöräilymatkan päässä toisistaan. Kulttuuri-ihmisiä me halutaan tänne asumaan.” Köyhtyvien kuntien unelma on löytää jostain uusia, maksukykyisiä asukkaita. Nuorten perheiden takia on tärkeää, että koulut ovat kunnossa. Viestintäpäällikkö Richtin mukaan iso osa Riihimäen menoista on aiheutunut investoinneista kouluihin. Niinpä home ongelmia ei ole. SODANKYLÄSSÄ KOULUJEN homeongelma sen sijaan on ikävän tuttu. Elokuvajuhlien tärkeimpiä keskuspaikkoja – sen hermokeskus ”KULTTUURI-IHMISIÄ ME HALUTAAN TÄNNE ASUMAAN.”
Tämän Voiman vieraileva päätoimittaja Janne Saarakkala on toiminut Riihimäen Teatterin taiteellisena johtajana vuodesta 2015 lähtien. 6 / 2018 • 9 Kunnat korostavat imagoaan taiteen kehtoina silloinkin kun eivät halua satsata kulttuuriin. Kulttuuri, säästökohtei sta helpoin ja talkoolaisten majapaikka – on Kitisenrannan koulu. Se on historiallisesti arvokas, Helsingin Olympiastadioninkin suunnitelleen Yrjö Lindegrenin vuonna 1952 valmistunut työ. Ja pahasti homeessa. Pinta-alaltaan Sodankylä on Suomen toiseksi suurin kunta, mutta Lapin harvaan asuttuun tyyliin asukkaita on vain 8 500. Mutta milläpä muulla kunnalla on arkistoissaan kuvia, kun Samuel Fuller, Michael Powell, Thelma Schoonmaker, Jacques Demy, Stanley Donen, Jim Jarmusch, Krzysztof Kieslowski, Agnes Varda, Wim Wenders tai Jean-Pierre Léaud kertovat elokuvistaan, syövät Lapin herkkuja ja lätkivät hyttysiä. Kerrotaan tarinoita elokuvajuhlien alkuvuosista, kun Etelä-Suomesta tuli yleisöä tuijottamaan elokuvia, ja ulkona paikalliset seisoivat yleisönä tuijottamassa elokuvien sijaan etelän vieraita. Sodankylän valtuuston puheenjohtaja Pekka Heikkinen on oppinut arvostamaan elokuvajuhlia, joille kunta uhraa hieman yli sadan tuhannen euron avustuksen vuosittain. Elokuvakulttuuriin Sodankylän budjetissa riittänee rahaa. ”Kyllä se tuki tulee moninkertaisena takaisin”, vakuuttaa Heikkinen painottaen, että kun kävijät jättävät rahaa kunnan yrittäjille, tuki onkin elinkeinoelämän tukea. Heikkisellä on itselläänkin taustaa festareiden talkootöistä. Hän tuli mukaan vuonna 2003 auttamaan serbialaisohjaaja Emir Kusturican kuljettamisessa. Ohjaajan nimi lausutaan ”Kusturitsa”. ”Ihmettelin ensin, että ’mikä mä oon, kuski-ritsa!’” nauraa Heikkinen muistellessaan elokuvajuhlien vetäjän, Peter von Baghin määräävää puhelua. TAIDETTA RAKASTANUT bisnesmoguli Gustav Adolf Serlachius perusti Mäntänkoskelle vuonna 1868 puuhiomon. Häntä on edelleen kiittäminen Ylä-Pirkanmaalla sijaitsevan Mänttä-Vilppulan vilkkaasta kulttuurielämästä. Suomen kuuluisimpiin kuvataiteen tapahtumiin lukeutuva Mäntän kuvataideviikot ja Serlachiuksen museot houkuttelevat kaupunkiin satatuhatta kävijää vuosittain. Lehtitietojen mukaan he tuovat alueelle kymmenen miljoonan euron tulot. Kaupunki osallistuu kuvataideviikkojen rahoitukseen vain muutaman kymppitonnin satsauksella. Museota hallinnoi säätiö. ”Me olemme tosi etuoikeutettuja, että meillä on nämä säätiöt”, tunnustaa Mänttä-Vilppulan kaupunginjohtaja Markus Auvinen viitaten muun muassa Gösta Serlachiuksen taidesäätiöön. Auvinen uumoilee, että edessä on kaupungin menojen säästökuuri. ”Pieniä leikkauksia joudutaan tekemään.” Mäntän rooli taidekaupunkina näkyy kouluissa. Kuvataidetta on painotettu opetusohjelmissa, ja oppilaat vierailevat museoissa. KUN KUNTIEN TALOUTEEN on hiipinyt tapa johtaa julkisia kokonaisuuksia kuin liikeyrityksiä, kulttuurista ja taiteista haetaan mitattavaa ja näkyvää hyötyä. Abstraktejakin taidemuotoja halutaan välillä lautakunnissa ja valtuustoissa puolustaa hyvin vointia lisäävillä vaikutuksilla. Suomen itsenäisyyden rahasto Sitra on tukenut keskustelua taiteen ja kulttuurin vaikutuksista. Muuta mien Sitran sivuilla julkaistujen kirjoitusten mukaan taide-elämykset voivat vaikuttaa elämänlaatua parantaen ja jopa kipua lievittäen. Usein siteerattujen brittitutkimusten mukaan taiteelliseen toimintaan osallistuvien terveydenhoitomenot ovat pienemmät kuin heidän, jotka eivät taiteiden pariin löydä. Jopa pelkällä kirjastokortin hankkimisella on väitetty olevan hyödyllisiä terveysvaikutuksia. Taide voi tuottaa mielihyvää, mutta taideteosten pitäisi olla tärkeitä myös itseisarvoltaan, tapasi hiljattain edesmennyt kriitikko Otso Kantokorpi muistuttaa. Kantokorven mukaan taide saattaa häiritä, hämmentää ja jopa ravistella, ja kokemuksen kautta ihminen muuttuukin pikkuhiljaa – joskus jopa niin, että kestää pitkään, ennen kuin taiteen kokija ymmärtää teoksen merkitystä tai vaikuttavuutta. Eikä taide ei ole vain apuväline arjessa pärjäämiseen, vaan mielihyvän sijaan se saa aikaan halun muuttaa maailmaa. Vallitsevaan järjestelmään kahliutuvat poliitikot saattavat pelätä juuri sitä. KULTTUURISTA JA TAITEISTA HAETAAN MITATTAVAA JA NÄKYVÄÄ HYÖTYÄ.
Suomalaisen teatterikentän taiteellinen taso on näivettymässä, eivätkä valtion rahoitusta nauttivat teatterit tue yhdenvertaisuutta. TEKSTI PIIA PELTOLA KUVA ANNIKA PITKÄNEN Artikkeli O LET todennäköisesti käynyt VOS-teatterissa. Maassamme on valtava verkosto teattereita, joita koskee ”laki valtionosuusjärjestelmän rahoituksesta”. Tätä kutsutaan tuttavallisemmin VOS-teatteriverkostoksi. Verkostoon kuuluu Rovaniemeltä Helsinkiin 46 draamateatteria sekä 11 tanssiryhmää ja -tuotantokeskusta. Teatteria tehdään jatkuvasti enemmän. Nykyisen hallituksen kaudella valtionosuutta nauttivien teattereiden rahoitusta on kuitenkin koko ajan leikattu. Lukuunottamatta vuosia 2009– 2011 VOS on myös pidetty irrallaan yleisestä kustannuskehityksestä. Rahoittamalla taidetta yhteiskunta takaa avoimen keskusteluilmapiirin. Esimerkiksi Unkarissa, jossa julkinen taiderahoitus on käytännössä lakkautettu, yleisöille tarjoillaan vielä viihdettä, mutta taiteilijoiden yhteiskuntakriittisten puheenvuorojen paikalla kaikuu tyhjyys. Keskityn kirjoituksessa pääkaupunkiseudun ulkopuolella sijaitsevien VOS-teattereiden eli niin kutsuttujen kaupunginteattereiden taiteelliseen tarjontaan ja toimintaan. VOS-LAITOSTEN ulkopuolisella vapaalla kentälläkin nautitaan valtion tukia Taiteen edistämiskeskuksen (Taike) myöntäminä apurahoina. Näiden tahojen ei tarvitse tehdä taiteellisia kompromisseja, jotta ne tavoittaisivat valtavia yleisömääriä ja näin kattaisivat kustannuksensa. Vaikka pääkaupunkiseudun free lancereiden ja ryhmien henkilökohtaiset ta loudet kurjistuvat, yleisöt saavat nauttia yhä monimuotoistuvasta ja uudistuvasta esittävästä taiteesta, joka etsii keveitä tuotanto tapoja. Toisin käy VOS-teattereissa: palkkakustannukset nousevat jatkuvasti mutta tulot eivät, ja ainoa mahdollisuus on karsia varsinaisesta toiminnasta. Yhtäkkiä on tärkeintä tehdä vain sellaista, mikä myy varmimmin salit täyteen. Samalla vuorovaikutus muun kentän kanssa vähenee, kun vierailijoiden palkkaamisen sijaan kaikki tehdään kiinnitetyn väen turvin. Täydennyskoulutukseen ei haaskata resursseja. Yhä pienempi henkilöstö paiskii yhä enemmän töitä. Varsinkin nuoret näyttelijät palavat VOS-teattereissa loppuun. Mekanismi on selvä. Maksimiyleisöjä kosiskelevan toiminnan lopputulos on empiirisesti todistettavissa, mutta siitä ei voida oikein puhua, koska Suomessa ei ole ollut teatteritaiteen laadun mittareita tai seurantaa. Valtion rahoitusta ohjaavat henkilötyövuodet eikä laadun arviointi, mutta VOS-verkoston periaatteista voidaan johtaa toiminnalle muutama kriteeri. VOS-verkosto sisältää ajatuksen yhteiskunnan kerrokset läpäisevästä sivistysliikkeestä. Sen toimintaan viittaa perustuslain 15. artikla, jossa taataan kaikille yhdenvertainen pääsy kulttuuripalvelujen pariin. Laissa annetun tehtävän mukaisesti voisi todeta, että VOS-teatterissa laatua on monimuotoisuus ja intersektionaalinen ajattelu, joka ottaa huomioon eri tekijöiden – muun muassa sukupuolen, luokan, iän ja etnisen taustan – risteämisen niin tekijöiden, teosten kuin yleisöjenkin kohdalla. MITEN MONIMUOTOISUUS ja intersektionaalinen ajattelu näkyvät numeraalisissa tilastoissa? Teatterin tilastointia Suomessa tekee Teatterin tiedotuskeskus (TINFO), joka kokoaa vuosittaisen Tilastot-julkaisun ja yllä pitää Ilonaesitystietokantaa. Ne edustavat kovinta faktaa koskien VOSteattereita. Ohjelmistorakenne on säilynyt lähes samana ainakin 1980-luvulta lähtien. On puhenäytelmää, musiikkiteatteria ja jokin lastenjuttu tai monologi esitys. Produktioiden määrä on kuitenkin kasvanut tasaisesti. Näytäntökaudella 2016–2017 pääkaupunkiseudun ulkopuolisten kaupunginteattereiden tai vastaavien toimijoiden suuren näyttämön yksittäinen esitys löysi 5 000– 20 000 katsojaa, pienen näyttämön esitys 500–5 000 katsojaa. Yleisöhitti saattoi kerätä jopa 50 000 katsojaa. Todennäköisesti pitää paikkansa, että jos yleisöiksi halutaan vaikkapa nuoria, maahanmuuttajia tai kehitysvammaisia, heidän pitää saada myös toimia tekijöiden, kertojien, maailman kuvaajien ja rakentajien tehtävissä. Osaltaan tähän vastaa yleisötyö, joka erottuu monotonisesta tilastokohinasta positiivisena trendinä. Yleisötyö käsittää monenlaista taidetta soveltavaa toimintaa, joka useimmiten liittyy johonkin meneillään olevista esityksistä. Vuonna 2013 yleisötyötapahtumia järjestettiin VOS-teattereissa vajaat 5 000 kertaa, kun vuonna 2017 tapahtumia oli jo 7 573. Yleisötyö on suotuisa trendi siinäkin mielessä, että sen kohdalla ei huomaa eroa pääkaupungin ja muun Suomen teattereiden välillä. Yleisötyöhön pääsi suurinpiirtein sata kertaa vuodessa, oli lähin VOS-teatteri missä hyvänsä kohdassa valtakuntaa. TEATTERIYLEISÖJEN vanheneminen on ilmiö, joka tunnistetaan kentällä mutta jota on vaikea todentaa. Teatteritalojen vakinaisen henkilökunnan kohdalla kehitys on helpompi osoittaa. 46–60-vuotiaiden työntekijöiden ryhmä on kaikkein suurin, kun alle 31-vuotiaiden joukko on vuosina 1998–2017 pienentynyt lähes kolmestasadasta alle kahteensataan henkilöön. Näyttelijäopiskelijoiden asenteet VOS-teattereita kohtaan näkyvät Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja TINFOn yhdessä tuottamassa Risteyksessä-selvityksessä. ”Kaupunginteattereissa tai vastaavissa” työskentelystä erittäin kiinnostuneita kertoi olevansa kolmannes vastaajista. Näyttelijäopiskelijat myös näkivät, että suomalaisen teatterin suurimpia uhkia ovat kaupallisuus, markkinasuuntautuneisuus, itsesensuuri, riippuvuus suurista yleisöistä sekä taiteilijoiden heikko taloudellinen asema. Risteyksessä-tutkimuksessa huomattiin myös, että vuonna 2016 valmistuneiden miesja naisoletettujen näyttelijöiden työllistymismahdollisuuksissa VOS-teattereihin on merkittävä sukupuoliero. Naisoletettujen näyttelijöiden edustus ja palkkaus ovat heikommat. Sama pätee ohjaajiin. TINFOn näytäntökausitarkastelussa 2016–2017 ohjaajat jakautuvat oletettujen sukupuolten mukaan niin, että naiset ohjaavat 28 prosenttia, miehet 48 prosenttia ja loput 24 prosenttia on ryhmäohjauksia. Työryhmäohjausten yleistymisessä voi nähdä paljon hyvää, mutta naisten ja miesten tekemien ohjausten määrien välinen suhde on muuttunut kaudesta 2012–2013 vain noin prosenttiyksikön verran. Näyttelijöiden kohdalla kyse on tilaisuuksien lisäksi roolien kokoluokasta, ja ohjaajien kohdalla räikein ero näkyy siinä, minkä kokoisille näyttämöille eri sukupuolten edustajia valitaan. Yli 400 katsomopaikkaa käsittävien näyttämöiden ohjaajien tasa-arvolukemat kausilta 2015–2016 ja 2016–2017 TASAPÄISTÄVÄN TEATTERIN NOUSU 10 ILMIÖTÄ VOISI VERRATA HAITALLISIIN VIERASLAJEIHIN.
6 / 2018 • 11 Culture goes kapakka HELSINGIN KALLIO on esitystaiteen kyllästämä. Erityisesti drag, burleski ja stand up -komedia nauttivat suosiota. Vielä viisi vuotta sitten burleski nähtiin Helsingissäkin nörttien yliseksualisoituna vaihtoehtokulttuurina. Spoken word -keikoille mentiin kuuntelemaan vihaisia ihmisiä, joilla ei ole kustannustoimittajia, ja drag oli matkalla unohdukseen. Pelkkä stand upin mainitseminen herätti myötähäpeää. Nyt meillä on esiintyjiä, jotka elävät lipputuloilla, uusia klubeja perustetaan ja uusia esiintyjiä hakeutuu alalle. UNDERGROUNDELI VAIHTOEHTOTAITEITA yhdistää yksi asia: niitä ei tueta merkittävillä apurahoilla. Backstage on portaikossa, tai se tarkoittaa paria tuolia tungettuna tahmaiseen nurkkaan oluttynnyrien sekaan. Harjoittelu on vapaaehtoista, ja hiottu esiintyminen häviää merkityksessä raa’alle energialle. Esiintyjät ovat osa yhteisöä, ja esityksen jälkeen he saavat juoman baarista ja tulevat yleisön joukkoon. Jos haluaa lavalle, pitää vain pyytää. Sen takia ei tarvitse käydä kouluja. Lava on koulu, jonne pitää kiivetä satoja kertoja ennen kuin hommasta alkaa saada liksaa – jos silloinkaan. Teatteritaustaisena näen, että monilla esiintyjillä ei ole ammattitaitoa, jota vaadittaisiin ammattiteatterissa. Näen eleitä, jotka eivät mene perille vaan katoavat. Ehkä vitsin kärki olisi ollut napakampi sanajärjestystä vaihtamalla. Tiedämme, ettei se mennyt täydellisesti, mutta olemme täällä osittain juuri sen takia. Ravintola Lepakkomiehen Jaahas-drag-illoissa on avoin ja aktiivinen tunnelma. Drag Me To HEL puolestaan ei ole pelkästään esitys vaan kokonainen yhteisö. Minun ja Aatu Raitalan kuukausittainen englanninkielinen Comedy Idiot on saanut oman kulttimaineensa ja seuraajansa. Samoin Heikki Viljan Kallio Komedibolaget. Uusia rutiineja kehitetään päivittäin ja viikoittain, eikä kenenkään tarvitse odottaa apurahapäätöstä tarttuakseen hommiin. Esiintyjät kertovat omia, eivät muiden tarinoita. Tällä hetkellä tämä tuntuu juuri oikealta tavalta paketoida taidetta. Ehkä osa yleisöstä suhtautuu nykyään epäilevästi siihen, että esiintyjä kertoo toisten tarinoita – esityksen autenttisuutta arvostetaan. SAMAAN AIKAAN koomikot tietävät, että heidän alansa tähdet nettoavat kymmeniä miljoonia tuotteistetuilla esityksillään Netflixissä. Jokainen drag-taiteilija taas tietää, että pääsy RuPaul’s Drag Race -tosi-tv-ohjelmaan on lippu kansainväliseen menestykseen. Ehkäpä näiden osallistavien ja rahoitusta vailla olevien taidemuotojen suosion takana ei olekaan kansantaiteen uusi tuleminen. Ehkä kyseessä onkin itsekäs kunnianhimo ja nyökkäys alati läsnäolevalle amerikkalaiselle kulttuurille, joka ohjaa taidettamme – ja unelmiamme. JAMIE MACDONALD (suomentanut Jari Tamminen) Kolumni ovat vielä keskiarvoakin huonommat: 32 prosenttia on naisoletettujen ohjauk sia, 68 prosenttia miesoletettujen. Suomen teatteriohjaa jien ja dramaturgien liitto (STOD) on myös kritisoinut ammattilaisuusastetta – vuonna 2017 vain 73 prosenttia VOSteatterissa ohjaavista oli koulutuksen tai vastaavan kokemuksen kautta pätevöitynyt ammattilainen. MITEN SITTEN OHJELMISTOT palvelevat monenlaista kansaa, houkuttavat heitä yhteisöllisen taidemuodon pariin ja sivistävät? Käytetyt alkuperäisteokset antavat osviittaa taiteellisen kunnianhimon tasosta, sillä useimmat esitykset perustuvat johonkin tekstimateriaaliin, ja vähemmän tunnettujen tai täysin uusien teosten esittely katsojille vaatii rohkeaa näkemystä. Kun katsotaan ohjelmistoja näytäntökausilta 1985–1986, 1995–1996, 2005–2006 sekä 2016–2017, esiin piirtyy angloamerikkalaisen bulevardikomedian suosion kasvu. Ilmiötä voisi verrata haitallisiin vieraslajeihin, jotka yleistyessään tukahduttavat muun. Ensimmäisenä tarkastelukautena liikenteessä oli parisenkymmentä ulko maista klassikkoa, ja niitä esitettiin lähes jokaisessa VOS-teatterissa. Ulkomaisia nykytekstejä esitettiin tusinan verran. Nämä teoslajit ovat liki pitäen kadonneet ohjelmistoista, mutta kaikkialla voi nähdä menestyskomediaa maailmalta. Kotimaisen uuden draaman osuus on kasvanut, mutta romaani dramatisointeja tehdään useimmiten vain myyntihiteistä. SUOMAL AINEN JÄRJESTELMÄ, joka suosii viihteellisiä ohjelmistoja, on kansainvälisesti poikkeuksellinen. Muualla kaupallinen teatteri farsseineen, formaattimusikaaleineen ja kabareineen toimii erillään. Kun viihteellistä ohjelmistopolitiikkaa viljellään julkisesti tuetuissa t eattereissa, sitä voisi verrata kouluruokalan kalapuikkopäivään: annokset tekevät kauppansa, ja vain muutama valittaa vatsanpuruja. Mikäli kalapuikkoja tarjottaisiin joka päivä, osa lapsista saisi kotoaan mukaan omat, terveellisemmät eväät. Suurin osa ei saisi terveellistä ruokaa enää edes koulussa. Tilastojen ja tutkimusten kautta hahmottuu kuva sisäisesti degeneroituvasta ja eriarvoistavalla tavalla jakautuvasta taiteenalasta. Tällä hetkellä näyttää, että suomalainen käsitys moni muotoisuudesta ja intersektionaalisen ajattelun toteuttamisesta VOSteatterissa on se, että kalapuikkoja on tarjolla joka päivä. Kirjoittaja on teatteriohjaaja sekä Suomen Teatteriohjaajat ja dramaturgit ry:n hallituksen jäsen. Jam ie M acD on ald on sta nd up -ko om ikk o Ve ld a Pa rk kin en
12 • 6 / 2018 To im itu ks ell ist a ain eis to a Kun halutaan kahvi ilman kofeiinia, sota ilman sotaa ja taide ilman taidetta, mistä on kyse? TEKSTI JANNE SAARAKKALA KUVA VOIMA/HÄIRIKÖT-PÄÄMAJA Sisällön puute myy paremmin O LEN TOTTUNUT viestintään, jossa taustalla on aina jokin ajatus tai sanoma, vähintään viite siihen, miksi viesti on haluttu välittää, perustelu. Joitakin vuosia sitten taiteilijakollegani, joka on yhtä keski-ikäinen kuin minä, päätti tutustua vloggaamiskulttuuriin. Katsottuaan useita vlogeja hän totesi: ”Ei niissä ei tarvitse olla mitään pointtia, joka legitimoi postauksen. Itse asiassa pointti voi olla haitaksi.” Toimittaja Saska Saarikoski varoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan 1.2.2018 pseudojournalismin leviämisestä. Esimerkkinä hän käytti Pohjoismaita seuraavan yhdysvaltalaisen toimittajan The New York Timesissa julkaistua artikkelia, jonka tarkoitus oli käsitellä Suomen presidentinvaaleja. Sen sijaan juttu keskittyi yksinomaan presidenttipari Niinistön koiraan, Lennuun. ”Lennu-tarina oli hyvä esimerkki kovasti yleistyneestä media-ilmiöstä: jutusta, joka ei kerro mistään”, Saarikoski kirjoittaa. ”Perinteisesti on ajateltu, että tarinalla on muoto ja sisältö. Muotoon kuuluvat vauhdikas aloitus, sujuva kerronta ja joskus myös suloiset lemmikit. Niiden alta löytyy kuitenkin se varsinainen syy, miksi juttu on kirjoitettu. Ei välttämättä enää.” TEATTEREISSA, erityisesti suurilla näyttämöillä, tämä sama ilmiö näkyy vaatimuksena saada teatterielämys ilman taidetta. Kun teatterilipuista ollaan valmiita maksamaan, taide ennakoimattomana ja häiritsevänä elinvoiman ilmaisuna, samoin kuin sen välittämät yhteiskunnalliset viestit ja huomiot, pyritään työntämään pois keskiöstä, nurkkaan, jossa taide muuttuu mausteeksi, piiloutuu varjoihin ja pahimmillaan lakkaa kokonaan olemasta. Teatterin maksavan keskivertoasiakkaan mielestä tämä tuntuu nyt olevan toivottavaa. Kymmenen vuotta sitten minua alkoi kiinnostaa, onko minulla ja keskivertoasiakkaiden muodostamalla ”suurella yleisöllä” mitään yhteistä kosketuspintaa. Siksi olen opetellut suuren näyttämön ohjauksissani naamioimaan taiteen viihteeksi. Yritän piilottaa mahdollisimman taitavasti villeimmät ideani ja sen, mitä haluan sanoa, että ne eivät häiritsisi suuren yleisön viihtymistä ja että vain taiteen harrastaja voisi ne esityksistäni halutessaan poimia. Salien täyttöasteista päätellen saan näistä opinnoista arvosanaksi seiskan tai kasin. Yhteistä kosketuspintaa siis on, mutta se ei juuri nyt lohduta. Teattereiden suurten näyttämöiden suhde taiteeseen muistuttaa uhkaavasti taiteilija Riiko Sakkisen näyttelyä MuNA – Museum of No Art (2014), joka koostui pelkästään museokaupan halvoista ja näennäisen tyhjänpäiväisistä esineistä sekä näyttelyä varten painetuista mainosjulisteista. ”MuNA on dystooppinen museo, jossa taiteella ei ole merkitystä. MuNA:ssa tärkeää ovat raha, valta, brändi ja kävijämäärät”, Sakkinen selventää Serlachiusmuseon esittelytekstissä. ÄLKÄÄ YMMÄRTÄKÖ VÄÄRIN, ei taide ole mikään automaattisesti autuaaksi tekevä asia. Taide on minulle institutionalisoitua vapautta tai pyrkimystä siihen. Se on eräänlainen mahdoton tehtävä, jota on jännittävää toteuttaa ja seurata. Taiteilijan kohdalla se tarkoittaa käytännössä vapautta (ja vaatimusta) tehdä, mitä tahtoo, mutta myös taitoa: kokemusta sekä ymmärrystä oman taiteenlajin perinteestä ja hyviksi havaituista lainalaisuuksista. Ymmärrän sen, että toisia taiteilijan vapaus ärsyttää – kukapa ei haluaisi tehdä, mitä mielii, ja saada siitä joskus jopa palkkaa – mutta en ymmärrä sitä, ettei taidollakaan näytä olevan arvoa. Teattereissa näyttävät myyvän yhä enemmän laiskasti tai hutiloiden tehdyt kierrätysteokset, mitäänsanomattomat pseudoteatteriesitykset. Tämä oli mielessäni, kun pohdin Riihimäen Teatterin toimitusjohtajan kanssa, mikä olisi myyvä juttu ja kuka sellaisen osaisi tehdä. Ehdotin, että palkataan joku keskinkertainen ja laiska, annetaan hänen valita mitä tahansa kevyttä ja pidetään huoli, ettei tekeleeseen jää ripaustakaan omaperäisyyttä. Toimitusjohtaja kieltäytyi – kunniaksi hänelle. JO 2000-LUVUN ALUSSA filosofi Slavoj Žižek kiinnitti huomiota leviävään antiessentialistiseen ilmiöön, jossa pyritään esimerkiksi juomaan kahvia ilman kofeiinia, kolaa ilman sokeria, kaljaa ilman alkoholia ja käymään sotaa ilman sotaa (tietokoneen ruudulla tai lähettämällä tunnuksettomia ”vihreitä miehiä”). Esimerkeissä voi nähdä jonkinlaisen terveyttä palvelevan päämäärän. On saatava kaikki kiihottava mutta ilman epäterveellistä, uhkaavaa tai omaatuntoa häiritsevää sisältöä. Siksi sitä hävitetään myös taiteesta, journalismista ja politiikasta. Žižekin mukaan olemme jo vuosia eläneet post-politiikaksi kutsuttua tyhjäkäynnin aikaa, jossa valtiollisten ja kansainvälisten yhteisten asioiden hoitaminen on redusoitu vain asiantuntijoiden hallitsemaksi yhteiskuntaelämäksi, jossa vaikuttaa tällä hetkellä vain yksi elinvoimainen poikkeus: kansallismielinen konservatismi. Miksi näin? Länsimaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa tiedetään, että toimiemme vuoksi ilmasto lämpenee, meret täyttyvät muovista ja eläinlajeja kuolee sukupuuttoon. Köyhtyneiden ja sotien runtelemien maiden kansalaisilla ei ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin lähteä maanpakoon ja päätyä vaatimaan sisäänpääsyä rikkaiden maiden rajoille. Me tiedämme, että näiden aikaansaatujen vinoutumien korjaaminen ja kestävämpi kehitys tarkoittaisi väistämättä luopumista saavutetusta yltäkylläisyydestä, sen jakamista. Uskon, että juuri siksi mikään ei liiku. Koska me emme halua luopua mistään. On parempi olla kuulematta, näkemättä ja tietämättä mitään, tekemisestä puhumattakaan. Sellainen myy paremmin. On mukavampaa vajota fiktiiviseen nostalgiaan. On lohdullista yrittää vain viihtyä ja sopeutua – esimerkiksi siihen, että meillä on plagioituja graduja ja kasvava määrä demokratioita, jotka eivät oikeasti ole demokraattisia. Käytännössä tämä tarkoittaa ihmisen kehityksen pysähtymistä. Kirjoittaja on sekä Riihimäen Teatterin että Todellisuuden tutkimuskeskuksen taiteellinen johtaja. Riiko Sakkisen MuNA – Museum of No Art -näyttelyn muodosti turhanpäiväisiä, MuNA-logolla varustettuja muistoesineitä myyvä museo kauppa. Valikoimassa oli tiskirätin (kuvassa) ohella muun muassa pehmonalle, mittanauha, kertakäyttösadetakki ja purukumipakkaus. Essee
6 / 2018 • 13 To im itu ks ell ist a ain eis to a
Sarjakuvia maahanmuutosta! Mitä sä täällä teet? 10 €. Ajankohtainen sarjakuvakirja maahanmuuttajista ja heidän tarinoistaan. Jo 18 vuotta murrosia¨ssa¨ 10€ Tilaukset: kauppa.voima.fi ”ENEMMÄN FUNDAMENTTIA”
6 / 2018 • 15 Pilv i Po rko la on esit ysta ite lija ja -tu tkija , jok a toim ii tällä he tke llä tait eell ise n tutk im uks en pro fes sor ina Taid eyli op isto n Tea tte riko rke ako ulu ssa . Kolumni Sarjakuvia maahanmuutosta! Mitä sä täällä teet? 10 €. Ajankohtainen sarjakuvakirja maahanmuuttajista ja heidän tarinoistaan. Jo 18 vuotta murrosia¨ssa¨ 10€ Tilaukset: kauppa.voima.fi ”ENEMMÄN FUNDAMENTTIA” Uuspoliittinen esitystaide KYMMENEN VUOTTA SITTEN kirjoitimme Janne Saarakkalan kanssa Teatteri-lehteen (2/2008) artikkelin, jossa peräänkuulutimme esitystaiteen poliittisuutta. Ilma piiri ei tuolloin ollut taiteen poliittiselle tarkastelulle otollinen. Taiteilijat kokivat poliittisuuden jollain tapaa kiusallisena ja luotaantyöntävänä. Poliittisuus haiskahti 1970-luvulta ja ummehtuneelta. Me sen sijaan olimme saaneet vallankumouksellisen herätyksen – esitystaiteen oli politisoiduttava! Kymmenessä vuodessa maailma on muuttunut. Kun katsoo kulttuurilaitosten ohjelmistoja tänään, ei voi olla törmäämättä taiteen poliittisuuteen. Zodiakin ohjelmistosta löytyy afrofuturismia ja globaalin talouden pohdintaa, Kiasma-teatteri tarjoaa ilmastonmuutoksen käsittelyä, Mad House Helsinki feminismiä ja identiteettipolitiikkaa. Rahoittajien nettisivut vahvistavat asian. Kun Koneen Säätiö rahoittaa ekologisia kysymyksiä ja aktivismitaidetta, yksi asia on selvä: poliittisen taiteen aika on nyt. Tuntuisi jopa naiivin röyhkeältä tänä päivänä, taiteen uuspolitisoitumisen aikana, hakea apurahaa taiteelle, jolla ei ole minkäänlaista yhteiskunnallista ulottuvuutta. MITÄ UUSPOLITISOITUMINEN sitten tarkoittaa? Se tarkoittaa, että taide on yksi keskusteluareena muiden joukossa. Taiteessa ajatellaan, pyritään vaikuttamaan. Samat yhteiskunnalliset kysymykset, joista keskustellaan muilla areenoilla, ovat ajankohtaisia myös taiteessa. ”Uusi” tarkoittaa tässä yhteydessä taiteen sitoutumista tämän ajan kysymyksiin ja ilmiöihin. Se tarkoittaa, että taiteilijat kokevat tarvetta ottaa poliittisia asioita esiin. Väitöskirjassani Esitys tutkimuksena – näkökulmia poliittiseen, dokumentaariseen ja henkilökohtaiseen esitystaiteessa (Taideyliopisto 2014) ymmärsin poliittisen laajalla skaalalla: poliittisuus voi olla paitsi sanoman välittämistä myös muodon poliittisuutta – tai molempia. Poliittisuus voi olla myös lukutapa: katsoja katsoo poliittisten silmälasien läpi ja tulkitsee näkemäänsä suhteessa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Taiteen poliittisuus ei tarkoita vain julistavaa taidetta vaan poliittisuus tiivistyy maailmankuvassa, jota esitykset ehdottavat, ja siinä, millaista paikkaa taiteelle osana yhteiskuntaa tarjotaan. TAITEEN POLITISOITUMISELLA on myös toinen puoli. Kerta toisensa jälkeen huojun esityksestä ulos uupuneena siitä informaation määrästä, jonka esitys on eteeni vyöryttänyt. Toisinaan informaatio sekoittuu moralismiin, eikä taide vain tarjoile tietoa vaan myös opettaa ja tuomitsee: ”Meidän asian puolesta, muita ja muiden asioita vastaan.” Tekijät ovat haasteen edessä. Kuinka toteuttaa poliittista taidetta, joka ei pelkisty vain julistamiseen tai mene informaation ehdoilla? On kysyttävä, miksi on tärkeää, että juuri tämä asia käsitellään taiteen keinoin. PILVI PORKOLA V OIMAN uutena päätoimittajana aloittaa elokuun alusta Jarkko Kumpulainen. Monipuolisesti radiossa ja lehdissä työskennellyt 42-vuotias Kumpulainen on toiminut ennen kiinnitystään pitkään ItäSuomen ylioppilaslehti Uljaan päätoimittajana. ”Hyvä journalismi on hyvin taustoitettua, ymmärtävää, uutta ajattelua ruokkivaa ja tietoa välittävää, Jokaisen jutun pitäisi myös pystyä esittämään jollakin tasolla uutinen”, hän määrittelee alansa standardeja. Samalla hän linjaa median tämän hetken suurimmaksi haasteeksi aikapulan. ”Media-alalla on jo monta vuosikymmentä eletty kestämättömässä tilanteessa, jossa sisältö pitäisi toimittaa aina nopeammin ja halvemmalla. Harvemmassa toimituksessa on enää aikaa syventyä ymmärtämään niitä asioita, joita journalismissa pitäisi käsitellä.” Kumpulainen luonnostelee myös Voimalle sopivaa ratkaisua ongelmaan. ”Näkisin, että Voimalla on tila ja mahdollisuus olla lehti, joka voi välttää pahinta ajankohtaisuuksien perässä säntäilyä ja tarjota hengästyneen reaktiivisuuden sijaan jonkinlaista syvempää perustaa ajan ilmiöiden ymmärtämiselle.” TÄHÄN ASTI sivustakatsojana lehteä seuranneen Kumpulaisen silmin Voima näyttäytyy vahvana mielipide vaikuttajana suomalaisessa demokratiassa. ”Voima on parinkymmenen vuoden ajan tuottanut yhteiskunnalliseen keskusteluun oppositioasennetta, joka on rikkonut vallitsevaa staattisuutta ja konsensusta. Lehdellä on tärkeä tehtävä nimenomaan vastaääntä tuottavana mediana.” Kumpulaisen mukaan toimivassa demokratiassa tarvitaankin vallitsevan kritiikin lisäksi vastakuvia toisenlaisesta mahdollisesta. Ne tekevät kontrastillaan myös vallitsevan maailmanjärjestyksen ymmärrettävämmäksi. ”Tarvitaan äänenpainojen kirjoa, koska kulloinkin valittu tie ei ehkä ole ainoa tapa edetä tai alkuunkaan oikea. Pitää pystyä löytämään laajemmin ihmisyyden näkökulmia. Vastaääni ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö pystyttäisi myös yhteiseen toimintaan samalla, kun tuotetaan kärkevää kritiikkiä. Demokratia on aina kesken.” YHTEISKUNTAKRITIIKIN ohella muun muassa teatteria, musiikkia, sienestystä ja uimista harrastava Kumpulainen kokee taustaltaan sopivansa hyvin Voiman peräsimeen. ”Olen kasvatustieteiden läpi tärvelemä. Varmaan yritän vielä kuolinvuoteellakin oppia jotain, koska koen, että – jos biologinen jälkikasvu lasketaan pois yhtälöstä – ainoa mielekäs tapa olla elämässä on olla oppimassa.” Uutistoimittajan taustalla Kumpulainen pitää median ensimmäisenä tehtävänä tiedon välittämistä. ”Mutta lopulta lehtityössäkin on kysymys todellisuutemme luomisesta eli ihmisyyden kuvien ja mallien tuottamisesta – tiedosti asian tai ei.” Voiman välittömässä näköpiirissä ei näy suuria muutoksia. ”Etsin peruslinjaa, jossa on vähemmän aktuellia ja enemmän fundamenttia. Muuten syksyn ajan tutkimme Voiman ja maailman tilannetta ja itseämme. 20-vuotisjuhlavuoden alussa sitten nähdään, millainen on uusi uljas Voima 2019.” Voiman uusi päätoimittaja Jarkko Kumpulainen puolustaa yhteiskunnallisia vastaääniä. TEKSTI TUOMAS RANTANEN KUVA NAUSKA Pi lvi Po rk ol a
— 6 — Kalle Niinikangas Leninin konsepti I Rytmiset voimistelijat tekevät kuvioita hänen silmissään, energiajuomaa hörppivät nuorukaiset temppuilevat hänen aivojensa skeittiparkissa. Hänen jakauksensa on sotilasparaati jossa saivareet seuraavat täiden ohimarssia. Hänen jalkansa tanssivat balettia käsien veistäessä kansoista patsaita. Hänen nenänsä soi kuin okariino ja varpaillaan hän johtaa maailman orkestereita. Hänen suunsa huutaa julistuksia ja laulaa Kansainvälistä yhtäaikaa. Hänen heinäsuovansa on kodikas kuin linna. Hän on pronssia, betonia, terästä hän on lihaa ja verta, pienin kirjasimin painettuja ajatuksia, hän on pingottunutta nahkaa ja balsamointiainetta. Hänen kasvonsa ovat kiharatukkaisen sedän rintamerkki, hänen torsonsa on paperipaino. Hänet on louhittu peruskalliosta, kaadettu sulana sosialismina valumuottiin, hänen kallonsa on kaivettu tyhjiin, hänen aivonsa on tutkittu ja punnittu. Hänestä on tehty turistinähtävyys jossa vierailu oli ammoin kansalaisvelvollisuus ja jonne päästäkseen piti jonottaa kuin elintarvikeliikkeeseen. II Yhteiskuntamme on ajautunut ongelmiin, käytöstä poistettujen leninien kierrättäminen ei enää suju. Alkuun tyhjiin likistetyistä sai pantin, suhteen ollessa suurin piirtein sellainen, että kahdellakymmenellä vanhalla sai uuden täyden mutta sitten palautusautomaatteja koetettiin manipuloida ja esimerkiksi Suomen järjestelmiin syötettiin paremman pantin toivossa liettualaisia ja valkovenäläisiä lenineitä. Tämä huomattiin valveutuneiden henkilöiden toimesta, he kiinnittivät huomiota repsottaviin viivakoodeihin ja petos saatiin päätettyä mutta nyt kaikki aukiot, torit ja niityt käytöstä poistetut lentokentät ja satamalaiturit ovat jalustoiltaan revittyjä lenineitä täynnään. Maailmanrauhan kannalta tämä on huolestuttavaa. Tutkijat ovat laskeneet, että toimettoman populaation ylittäessä kriittisen massan niille ei enää riitä henkilökohtaista kumppania ja patsaat saatetaan sulattaa ja valaa uudelleen vallankumouksen kanuunoiksi. III Muistan aina ensimmäisen Leninimme. Odotimme sitä yli kymmenen vuotta. Siihen asti saimme lainata äitini enon Leniniä. Olimme valinneet lisävarusteeksi takin ja karvahatun. Takki oli kiinni, sillä äitini mielestä ulsteri auki leuhottava Lenin tulkittaisiin näillä leveysasteilla kansan vihollisuudeksi. Kun Lenin tuotiin, avasin heti oven ja istuin sen tukevalle heinätäytteiselle etupenkille. Mittaristo oli selkeä. Rattia pystyi kääntämään vain vasemmalle eikä peruutusvaihdetta ollut. Ikkunoista näki tulevaan, maahan, jonka itse Vladimir Iljitš oli suunnitellut, taustapeilissä tuprutti savua. Hansikaslokeron kansi oli jämäkkä Tavaratilassa oli kokoontaitettava retkipöytä ja liina, jolla silmämme sidottiin. Näin meistä oli tullut edistyksellisiä ja saatoimme tuomita taantumuksellisiksi kaikki muut. IV Olisin halunnut koruttoman haudan, en tällaista pompöösiä mutta toveri Stalin, Koba minä varoitin tovereita hänestä sillä pidin häntä raakalaisena. Hän loi minusta uskonnon jonka varjolla ajoi häpeilemättömästi omaa agendaansa. Ensimmäiset puiset mausoleumit olivat vain harjoitelmia, mutta nykyisen 12-metriä korkean rakennuksen katolta seurasivat jälkeeni tulleet paraateja. Olen itsekin noussut sinne usein, nähnyt, kuinka imperialistit yhä lahjovat työläisiä. Sämpylän ja pihvin hinta mittaa elintasoindeksiä nyt, neonvalot loistavat Punaiselle torille. On arvioitu, että säilyn yhä ainakin sata vuotta. Lueskelen toisinaan huoltokirjaani. Siitä selviää konservointiaineeni kulloinen koostumus, sen vaihtoväli. Kerran vuodessa pääsen preservointikylpylään. Puku ja kravatti vaihdetaan kolmen vuoden välein. Ajatuksiani analysoidaan lakkaamatta, tekojani tutkitaan yhä, niistä väitellään vielä. Olinko minä hyvä vai paha, kenen etua edustin. Itse olen nykyään vaiti. Anna Elomäki on kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen katsauksen feministiseen taloustieteelliseen tutkimukseen. Koko teksti on ladattavissa Kalevi Sorsa -säätiön sivuilta: www.sorsafoundation.f i Tarvitsemme feministisempää talouspolitiikkaa! Mitä se on? Tiedon haluis ille! Avoimen yliopiston opintoja kaikille kiinnostuneille Turussa, Porissa ja opistoissa ympäri Suomea. Verkko-opintoja täysin etäopiskeluna. Kysy lisää: avoin@utu.fi www.utu.fi/avoin y l i o p i s t o k a i k i l l e • Mediatutkimus, taidehistoria ja musiikkitiede • Mediakasvatus • Digitaalinen kulttuuri • Luova kirjoittaminen • Kulttuurihistoria • Uskontotiede • Arkeologia ja historia • Maantiede • Ympäristötiede • Tulevaisuudentutkimus • Tietojenkäsittelytiede • Oikeustiede • East Asian Studies: Contemporary East Asia • Monikulttuurisuus • Kasvatustiede • Psykologia ym. puh. 044-726 5030 tai toimisto@limingantaidekoulu.fi www.limingantaidekoulu.fi ? KUVATAIDELINJA ? VAPAALINJA ? SARJAKUVA/ ANIMAATIOLINJA AVOIN YLIOPISTO Lukuvuosi 13.8.2018–24.5.2019: Keski-Pohjanmaan kansanopisto Opistontie 1, 68300 Kälviä, www.kpedu.fi Koulutuksen suoritettuasi osaat suunnitella ja toteuttaa kuvakokonaisuuden, hankkia työllesi rahoituksen ja asettaa teoksesi ammattimaisesti esille. Voit opiskella työn ohessa tai päätoimisesti kansanopistolinjalla. Valokuvataidett a opiskelemaan koulutukset alkavat elokuussa 2018 kpedu. fi/valok uvaus TIL AA NY T Näkymätön sukupuoli on ensimmäinen suomalainen tietokirja muunsukupuolisuudesta. Kirja koostuu valokuvista, omaäänisistä henkilötarinoista ja sarjakuvista, joissa kerrotaan, miltä tuntuu kasvaa transihmisenä, muunsukupuolisena tai sukupuolettomana kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän keskellä. Tilaa kirja kätevästi Voima-kaupasta! Tilaukset www.kauppa.voima.? , spostilla tilaukset@voima.? tai puhelimitse 044 238 5109. NÄKYMÄTÖN SUKUPUOLI 25€ Maailma on totta. Tilaukset: mondediplo.fi/tilaa Diplo – maailmanpoliittinen aikakauslehti – nyt huima kesätarjous! kotiinkannettuna kympillä! 10 € 4 lehteä loppuvuosi, elikkäs vain
— 6 — Kalle Niinikangas Leninin konsepti I Rytmiset voimistelijat tekevät kuvioita hänen silmissään, energiajuomaa hörppivät nuorukaiset temppuilevat hänen aivojensa skeittiparkissa. Hänen jakauksensa on sotilasparaati jossa saivareet seuraavat täiden ohimarssia. Hänen jalkansa tanssivat balettia käsien veistäessä kansoista patsaita. Hänen nenänsä soi kuin okariino ja varpaillaan hän johtaa maailman orkestereita. Hänen suunsa huutaa julistuksia ja laulaa Kansainvälistä yhtäaikaa. Hänen heinäsuovansa on kodikas kuin linna. Hän on pronssia, betonia, terästä hän on lihaa ja verta, pienin kirjasimin painettuja ajatuksia, hän on pingottunutta nahkaa ja balsamointiainetta. Hänen kasvonsa ovat kiharatukkaisen sedän rintamerkki, hänen torsonsa on paperipaino. Hänet on louhittu peruskalliosta, kaadettu sulana sosialismina valumuottiin, hänen kallonsa on kaivettu tyhjiin, hänen aivonsa on tutkittu ja punnittu. Hänestä on tehty turistinähtävyys jossa vierailu oli ammoin kansalaisvelvollisuus ja jonne päästäkseen piti jonottaa kuin elintarvikeliikkeeseen. II Yhteiskuntamme on ajautunut ongelmiin, käytöstä poistettujen leninien kierrättäminen ei enää suju. Alkuun tyhjiin likistetyistä sai pantin, suhteen ollessa suurin piirtein sellainen, että kahdellakymmenellä vanhalla sai uuden täyden mutta sitten palautusautomaatteja koetettiin manipuloida ja esimerkiksi Suomen järjestelmiin syötettiin paremman pantin toivossa liettualaisia ja valkovenäläisiä lenineitä. Tämä huomattiin valveutuneiden henkilöiden toimesta, he kiinnittivät huomiota repsottaviin viivakoodeihin ja petos saatiin päätettyä mutta nyt kaikki aukiot, torit ja niityt käytöstä poistetut lentokentät ja satamalaiturit ovat jalustoiltaan revittyjä lenineitä täynnään. Maailmanrauhan kannalta tämä on huolestuttavaa. Tutkijat ovat laskeneet, että toimettoman populaation ylittäessä kriittisen massan niille ei enää riitä henkilökohtaista kumppania ja patsaat saatetaan sulattaa ja valaa uudelleen vallankumouksen kanuunoiksi. III Muistan aina ensimmäisen Leninimme. Odotimme sitä yli kymmenen vuotta. Siihen asti saimme lainata äitini enon Leniniä. Olimme valinneet lisävarusteeksi takin ja karvahatun. Takki oli kiinni, sillä äitini mielestä ulsteri auki leuhottava Lenin tulkittaisiin näillä leveysasteilla kansan vihollisuudeksi. Kun Lenin tuotiin, avasin heti oven ja istuin sen tukevalle heinätäytteiselle etupenkille. Mittaristo oli selkeä. Rattia pystyi kääntämään vain vasemmalle eikä peruutusvaihdetta ollut. Ikkunoista näki tulevaan, maahan, jonka itse Vladimir Iljitš oli suunnitellut, taustapeilissä tuprutti savua. Hansikaslokeron kansi oli jämäkkä Tavaratilassa oli kokoontaitettava retkipöytä ja liina, jolla silmämme sidottiin. Näin meistä oli tullut edistyksellisiä ja saatoimme tuomita taantumuksellisiksi kaikki muut. IV Olisin halunnut koruttoman haudan, en tällaista pompöösiä mutta toveri Stalin, Koba minä varoitin tovereita hänestä sillä pidin häntä raakalaisena. Hän loi minusta uskonnon jonka varjolla ajoi häpeilemättömästi omaa agendaansa. Ensimmäiset puiset mausoleumit olivat vain harjoitelmia, mutta nykyisen 12-metriä korkean rakennuksen katolta seurasivat jälkeeni tulleet paraateja. Olen itsekin noussut sinne usein, nähnyt, kuinka imperialistit yhä lahjovat työläisiä. Sämpylän ja pihvin hinta mittaa elintasoindeksiä nyt, neonvalot loistavat Punaiselle torille. On arvioitu, että säilyn yhä ainakin sata vuotta. Lueskelen toisinaan huoltokirjaani. Siitä selviää konservointiaineeni kulloinen koostumus, sen vaihtoväli. Kerran vuodessa pääsen preservointikylpylään. Puku ja kravatti vaihdetaan kolmen vuoden välein. Ajatuksiani analysoidaan lakkaamatta, tekojani tutkitaan yhä, niistä väitellään vielä. Olinko minä hyvä vai paha, kenen etua edustin. Itse olen nykyään vaiti. Anna Elomäki on kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen katsauksen feministiseen taloustieteelliseen tutkimukseen. Koko teksti on ladattavissa Kalevi Sorsa -säätiön sivuilta: www.sorsafoundation.f i Tarvitsemme feministisempää talouspolitiikkaa! Mitä se on? puh. 044-726 5030 tai toimisto@limingantaidekoulu.fi www.limingantaidekoulu.fi ? KUVATAIDELINJA ? VAPAALINJA ? SARJAKUVA/ ANIMAATIOLINJA AVOIN YLIOPISTO Lukuvuosi 13.8.2018–24.5.2019: Carl Sebastian Lindberg VAPAANA TAITEILIJANA ” Freedom is just another word for nothing left to lose”. Kris Kristoffersson: Me and Bobby McGee Kuvataiteilijan vapaus on vapautta tietyistä työajoista, ärsyttävistä pomoista ja mahdollisesti rasittavista työkavereista. Mutta se on myös vapautta säännöllisesta toimeentulosta ja työehtosopimuksista. uomen taidemarkkinat ovat pienet, ja jos tekee sellaista taidetta (kuten itse teen videotaidetta), josta ei pääsääntöisesti synny taideartefakteja, myyntiä on hyvin vähän. Opetus ja kulttuuriministeriön raportin mukaan kuvataiteilijoiden tuloista noin 15 prosenttia koostuu myynnistä, 18 prosenttia apurahoista ja 63 prosenttia, eli suurin osa koostuu muusta kuin taiteellisesta työstä tulevasta tulosta. Kyseessä voi olla esimerkiksi työttömän peruspäiväraha tai erilaisia pätkätöitä. Kuvataiteilijoista vain 3 prosenttia tekee töitä vakituisessa työsuhteessa. Opetustöitä on vähän suhteessa kuvataiteilijoiden määrään. Viime vuosina on myös lakkautettu useita taidekouluja. Toisin kuin muusikoille ja näytteilijöille kuvataiteilijoita varten ei ole instituutioita, jotka voivat tarjota säännöllisen palkan varsinaisen ammatin harjoittamisesta. Museonäyttelykin tar koittaa valitettavan usein vain tilaisuutta esitellä töitä ilman korvausta. Harva taiteilija kuitenkaan kieltäytyy museonäyttelystä. Se mahdollistaa joka tapauksessa, että nimeä tulee lisää ja sitä kautta ehkä paremmat mahdollisuudet saada sekä apurahoja että tilaisuuksia myydä teoksia. Itseasiassa suurin osa kuvataiteilijoista ottaa palkattoman mutta ilmaisen museonäyttelyn vastaan mielellään, koska Suomessa kuvataiteiljat joutuvat usein maksamaan näyttelystä gallerioille vuokraa. Kuvataiteilijat siis maksavat siitä että pääsevät harjoittamaan työtään. Koska muut ansaintakeinot ovat kuvataiteilijoille niin vähäisiä, ovat apurahat meille hyvin tärkeitä. Suuri osa ajastamme meneekin erilaisten apurahahakemusten laatimisessa. Haemme apurahoja paitsi työskentelyyn myös galleriavuokriin ja työvälineisiin. Työvälineisiin kuten kameroihin, tietokoneisiin, tai työhuonevuokraan, on erityisen vaikeata saada tukea, joten usein olemme pakotettuja käyttämään osan työskentelykustannuksiin saaduista apu rahoista työvälineisiin ja galleriamaksuihin. Köyhyysrajaksi on Suomessa vuonna 2017 määritelty yksinelävälle 1185 euroa kuukaudessa verojen jälkeen. Yksinhuoltajan ja kahden alle 14-vuotiaan lapsen perheessä raja taas kulkee 1897 eurossa. Esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksen kuukausiapuraha, 1709 e/ kk on verovapaata tuloa, mutta lakisääteisen Maatalousyrittäjien keskusliiton (joka hoitaa siis myös taiteilijoiden ja tutkijoiden apuraha-asioita) noin 11 prosentin MYEL-eläkemaksun jälkeen jää jäljelle vain 1521 euroa kuukaudessa. Esimerkiksi yksinhuoltajana kahden lapsen kanssa olet siis automaattisesti apurahan saajana noin 375 euroa köyhyysrajan alapuolella. Myös yhden lapsen yksinhuoltaja jää samassa tapauksessa köyhyysrajan alapuolle. Ja tästä kaikesta siis ei vielä ole vähennetty työhuonevuokraa, galleriavuokraa tai muita ammatista johtuvia tulonhankkimiskuluja, jotka kuvataiteilijat usein maksavat työskentelyapurahoillaan. Valtion apurahan euromäärää tulisi mielestäni ehdottomasti nostaa, jotta se paremmin turvaisi taiteilijoiden työskentelyolosuhteita ja nostaisi heidät köyhyysrajan yläpuolelle. Myös apurahojen kokonaismäärää tulee nostaa. Kuvataiteilijoiden ja monitaiteen apurahanhakijoiden on vaikeinta saada Taiteen edistämiskeskuksen työkentelyapurahoja; esimerkiksi vuonna 2017 vain joka kahdestoista sai mainitun apurahan. Vertailun vuoksi arkkitehtuurin hakijoista jopa joka toinen sai apurahan. Työskentelyapurahojen lisäksi pitäisi kehittää myös museoiden ja gallerioiden rahoitusta, jotta taiteilijoille maksettaisiin näyttelyn pitämisestä, eikä kuten usein nyt on laita, taiteilja maksaa töidensä näyttelystä joko ilmaisella työllä tai näyttelyvuokrilla, usein molemmilla. * Tällä hetkellä elän kuten moni muukin kuvataiteilija: työttömyyskorvauksella. Haen töitä ja apurahoja ja teen mahdollisuuksien mukaan eri pätkätöitä. Olin mukana yhdessä 99 muun taiteilijan kanssa tekemässä Sauli Niinistön virallista muotokuvaa, joka julkistettiin äskettäin. Tein yhden osan sadan siivun mosaiikista ja siitä Valtioneuvoston kanslia maksoi minulle 300 euroa veronalaista tuloa. Omaa palastani varten leikkasin 10 euron setelin palasiksi, ja tein siitä kollaasiin valkoisella taustalla, joka ehkä hieman muistuttaa venäläisten suprematistien töitä. Palkka jonka työstä ansaitsin on juuri ja juuri tarpeeksi jotta täytän uuden työttömien aktiivimallin ehdot, sen mukaan työttömien tulee todistaa aktiivisuutensa pätkätöillä. Merkitsen Kelan lomakkeeseen, että olen tehnyt yhden päivän töitä Valtioneuvoston kanslialle, ei sen enempää ettei työttömyyskorvaustani leikata tai pahimmassa tapuksessa peruta kokonaan. Tällä hetkellä minulla on useita apurahahakemuksia vetämässä, olen esimerkiksi hakenut Taiteen edistämiskeskukselta työskentelyapurahaa ensi vuodeksi. Vielä enemmän kuin että tämä yksi arpa menisi läpi (arvonnalta se usein tuntuu kun niin harva menee läpi) toivon että kuvataiteen rahoitusta kehitettäisiin, jotta useampi kuvataiteilija pääsisi ylös köyhyyskuopasta. Samalla yhä useampi taiteilija voisi tulla toimeen tekemällä varsinaisen ammatinsa töitä. Sitä odotellessa soitan TE-keskukseen, sillä en pystynyt vastaamaan heidän soittaessaan minulle säännöllistä tarkastusoittoaan. Joudun puhelinjonoon. Odotusmusiikkina soi Roger Millerin ”King of the Road” klassikkorallatus rahattomasta kulkurista. I’m a man of means, by no means King of the road ! VILHELM SJÖSTRÖM TIL AA NY T Näkymätön sukupuoli on ensimmäinen suomalainen tietokirja muunsukupuolisuudesta. Kirja koostuu valokuvista, omaäänisistä henkilötarinoista ja sarjakuvista, joissa kerrotaan, miltä tuntuu kasvaa transihmisenä, muunsukupuolisena tai sukupuolettomana kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän keskellä. Tilaa kirja kätevästi Voima-kaupasta! Tilaukset www.kauppa.voima.? , spostilla tilaukset@voima.? tai puhelimitse 044 238 5109. NÄKYMÄTÖN SUKUPUOLI 25€ Maailma on totta. Tilaukset: mondediplo.fi/tilaa Diplo – maailmanpoliittinen aikakauslehti – nyt huima kesätarjous! kotiinkannettuna kympillä! 10 € 4 lehteä loppuvuosi, elikkäs vain
18 • 6 / 2018
6 / 2018 • 19 TEKSTI KAISU TERVONEN KUVAT VELDA PARKKINEN Rakkaudella kuorrutettua kritiikkiä Sonja Kuittinen ja Fanni Noroila rikkovat rajoja räppiduo Sofassa ja asettavat rajoja teatterityössään. R ÄPPIDUO SOFA perustettiin keväällä 2013, mutta kokoonpanon tarina alkoi edeltävänä syksynä. Näyttelijäopiskelijoilla Sonja Kuittisella ja Fanni Noroilalla oli ollut liuta vastoinkäymisiä. ”Perhepiirissä oli ollut jotain tosi ikäviä tapahtumia. Istuttiin sporapysäkillä lonkerot kädessä, sihautettiin ne auki. Me toivottiin, että keväästä tulee upea. Saatiin turvaa siitä ajatuksesta, että kaikki muuttuu jotenkin dramaattisesti, kun kevät tulee”, Kuittinen kertoo. Joululomalla kaksikko viesti toisilleen. He päättivät, että upean kevään rakennuspalikoihin kuuluvat tanssija pianotunnit. Niinpä he buukkasivat molempia. ”Keväällä me myös hankittiin skeittilaudat ja juhlittiin paljon. Sitten oltiin, että mites toi räppääminen – mä oon aina halunnut räpätä. Niin mäkin! Se olis ihan mahtavaa!” Noroila muistelee. Tuskainen syksy ei siis tuottanut angstista singer-songwriter-materiaalia vaan huumoripitoista, feminististä ja pirskesoveliasta räppiä. Sofa räppää legginseistä, nuoriin naisiin kohdistuvista odotuksista, kehorauhasta ja juhlimisesta. ”Tietyllä tavalla koko Sofan eetos on sellainen, että me halutaan luoda mahdollisia maailmoja tai horisontteja. Jos meillä on paska fiilis, me ei välttämättä haluta vahvistaa sitä”, Noroila sanoo. ”Me mietitään aina sitä, vahvistetaanko me olemassa olevia rakenteita vai horjutetaanko me niitä. Ja miten me voidaan kirjoittaa joku asia kepeämmin ja ilmoisemmin, niin että meillä on valta ja voima sen asian kanssa”, Kuittinen täydentää. Sofan biisit eivät ole uhrinäkökulmasta kirjoitettuja. Helmikuussa ilmestyneelle Puolukoita-ep:lle kuukautisistakin on saatu voimabiisi: ”Nyt tippuu puolukoita, se on meidän supervoima.” SEKÄ NOROILA että Kuittinen ovat tehneet kaveriporukassa lauluja, näytelmiä ja elokuvia jo lapsena. ”Halusin innokkaasti esiintyä sukujuhlissa ja päiväkodissa. Olin hirveän katkera, kun olin päiväkodissa mutta en vielä esikoulussa, ja esikouluikäiset pääsivät joulukuvaelmassa esittämään Mariaa ja Josefia. Olin sitä mieltä, että mä olisin ollut paras jo viisivuotiaana”, Noroila nauraa. Hänestä tuli kuvaelman katkera pääenkeli. Kuittinenkin aloitti esiintymisen jo lapsena. Hän perusti kavereidensa kanssa oman ilmaistutaitokerhon. ”Oikeastaan jo alakoulussa heräsi se tutkimisen mahdollisuus, se kuinka voi luoda jotain ja kuinka sillä voi leikkiä. Ja myös miten hauskaa se on. Sieltä tuli se tekemisen kulttuuri, eikä mikään muu oikeastaan enää kiinnostanutkaan.” KUITTINEN JA NOROIL A pääsivät Teat terikorkeakouluun samana vuonna, 2011. Ensimmäisen vuoden keväänä he olivat samassa näytelmässä ja ystävystyminen alkoi. ”Toka vuonna Teakissa me klikkauduttiin vahvasti. Meissä ehkä yhdistyi semmoinen vinksahtaneisuus tai hyvä hulluus: molemmat lähtee sähäkästi toteuttamaan asioita. Yhdessä pystyi myöntämään sen, että mä en osaa tai mua hävettää ja pelottaa, mutta mua on aina kiinnostanut kirjoittaminen ja musiikki”, Kuittinen kertoo, ja Noroila on samaa mieltä:. ”Meitä yhdistää se, että uskallamme olla keskeneräisiä tai ainakin myönnetään itsellemme, että emme ole vielä ihan kaikessa kauhean taitavia tai täydellisiä. Ja me uskallettiin yhdessä mennä sitä kohti, ajateltiin että voidaan yhdessä kehittyä näissä asioissa.” Kaksikko kävi yhtä aikaa vaihdossa Tukholman Dramatiska Högskolanissa. He tekivät Teatterikorkeakoulusta yhteisen lopputyön: näytelmän Anjaeno, jonka alaotsikoksi he kirjoittivat ”kaikkien aikojen esitys vaikka olisikin ihan paska”. Sen jälkeen Kuittinen ja Noroila ovat näytelleet Kansallisteatterin Macbethissa ja perustaneet feministisen taidekollektiivi Les Poxxxin yhdessä opiskelutoveri Julia Lappalaisen kanssa. Sofa on heidän ”ystävyytensä rakkauslapsi”, mutta ei sen ainut ulostulema. ”Kuulostaa ihan mielipuoliselta, kun nuo kaikki lukee peräkkäin”, Kuittinen nauraa. ”Mutta harvemmin sitä löytää ihmistä, jonka kanssa klikkaa niin hyvin, jonka kanssa sielut on sympatiassa sillä tavalla, että on turvallista tehdä töitä. Toistemme reflektiopinta on meille tosi tärkeä”, Noroila jatkaa. TAITEILIJAKAKSIKON yhteistyö perustuu sille, että heillä on samankaltainen maailmankuva ja taidekäsitys. Sen kulmakiviä ovat feministinen ja kriittinen ajattelu. ”Meistä vallan rakentuminen on tosi kiinnostavaa – ja myös vallattomuus. Ja ne aseet, millä sortoa ja alistamista vastaan voi taistella: huumori, ystävyys, pehmeys ja rakkaus ja ilo”, Noroila summaa. Sofa on täydellinen väline kaksikon taidefilosofialle. Heidän tekemänsä räppi kätkee kriittisyyden piikit näkyville ja kuorruttaa sanomisensa rakkaudella. Se huutaa, että legginsit on housut, ja ”jos laitat mun feediin vittumaista kommenttii, mä vastaan yksisarvis emojil”. ”Me molemmat halutaan olla jatkuvassa liikkeessä ajatuksellisesti. HaluArtikkeli