Enemmän ihmisoikeuksia, vähemmän krääsää. Enemmän ihmisoikeuksia, vähemmän krääsää. Synttärit tulossa ja kaapit pursuaa tavaraa? Ei hätää, asiaan löytyy eettinen ja maailmaa parantava ratkaisu. Perusta oma varainhankintakampanja Amnestyn Facebook-sivuille facebook.fi/amnestyfinland tai osoitteeseen oma.amnesty.fi. Jaa sivua kavereille ja vinkkaa tekemään lahjoitus ihmisoikeuksien puolesta. Ei krääsälle, kyllä ihmisoikeuksille! PS Iso kiitos.
Enemmän ihmisoikeuksia, vähemmän krääsää. Enemmän ihmisoikeuksia, vähemmän krääsää. Synttärit tulossa ja kaapit pursuaa tavaraa? Ei hätää, asiaan löytyy eettinen ja maailmaa parantava ratkaisu. Perusta oma varainhankintakampanja Amnestyn Facebook-sivuille facebook.fi/amnestyfinland tai osoitteeseen oma.amnesty.fi. Jaa sivua kavereille ja vinkkaa tekemään lahjoitus ihmisoikeuksien puolesta. Ei krääsälle, kyllä ihmisoikeuksille! PS Iso kiitos.
HEI NÄ– ELO KUU N MER KKI TUO TTE ET IC-98:n viimeaikaisia teoksia yhdistävät pohdinnat ympäristötuhosta ja ihmisen jälkeisestä maailmasta. Helsingin Taidehalli 26.5.–5.8.2018 Nervanderinkatu 3, Helsinki 12 €/8 €/Museokortti www.taidehalli.fi IC-98: 2016–2018 GALLEN-KALLELAN MUSEO BRETT ANDERSON: HIILENMUSTAT AAMUT Outsidereiden prinssi, Suede-yhtyeen Brett Anderson, kirjoittaa runollisissa muistelmissaan miten hiilenmustalla 1970-luvulla eksentristen työläisvanhempien kodissa kasvoi romantikko, joka oppi näkemään nurjan puolen kauneuden. Punk-LP:t, isosiskolta peritty kitara ja vinyylisoitin, David Bowie ja The Smiths mullistivat futista potkineen ja sanomalehtiä jakaneen pikkupojan maailman. Teos on tarina oluen ja maitoteen kyllästämästä köyhyydestä, kirpparivaatteista, rakkauksista, kuolemista ja Lontoon syrjäkujista. Sirje Niitepõldin suomennos on erinomainen. Kirja myynnissä kirjakaupoissa ja nettikaupassa sammakko.com Vahvasti humaloitua, mutta juotavuus huipussaan. Craft-oluiden viimeisimmät trendit suosivat edelleen viime ajoilta tuttua katkeraa ja vahvasti humaloitua makumaailmaa, mutta oluenystävät vaativat tämän rinnalla juomaltaan yhä enenevissä määrin myös ns. hyvää juotavuutta. Tämän kesän ehdottomasti mielenkiintoisin olutuutuus, Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Atlanta American Pils 5,0 % vastaa tähän huutoon, sillä siinä suosionsa aallonharjalla ratsastavat jenkkihumalat kohtaavat juotavuuden maksimoivan pilspohjan – lopputuloksena on raikas ja rapean katkera olut, joka sopii monipuolisesti erilaisiin käyttötilanteisiin. laitilan.com UUTUUS ATLANTA AMERICAN PILS 5,0 % Antti Kalakiven kirjassa Helsingin graffitikulttuuria ja tekijöitä käydään läpi mittavasti kuvin, lukuisten maalarien kertomien tarinoiden kautta. Kirjassa esitellään keskeisimmät maalauspaikat vuosien varrelta. Se toimii tärkeänä dokumenttina jo kadonneista teoksista sekä siitä, miten graffitikulttuuri on muuttunut vuosien saatossa alakulttuurista mainstreamiksi. Kirja toimii historiikkina ja tekijän kunnianosoituksena Helsinki-graffitille. 50€ + postikulut Tilaukset: kauppa.voima.fi tai tilaukset@voima.fi PERINTÖ – HELSINKI GRAFFITI 1992–2017 Jauhelihakansasta jauhomatokansaksi! Ensimmäinen kotimainen hyönteiskeittokirja esittelee paitsi joukon maittavia reseptejä, myös tietoutta hyönteisten saatavuudesta, pyydystämisestä ja kotikasvatuksesta. www.like.fi TOPI KAIRENIUS: HYÖNTEISKOKKI FOOTB-ALL MIX Venäjän 2018 jalkapallon MMkisojen kunniaksi Julistemuseo tarjoaa 32 futisaiheista julistetta 32 suunnittelijalta, yhden jokaisesta MMkisoihin osallistuvasta 32 maasta. Julistenäyttelyn on tuottanut Bolivian julistebiennalen johtaja Susana Machicao yhdessä brasilialaisen graafikon Felipe Tabordan kanssa. Molemmat ovat tuttuja myös Lahden julistebiennalesta ja -triennalesta samoin kuin useimmat näyttelyyn osallistuvat graafiset suunnittelijat. Julistemuseon tuottama näyttely 7.6.–28.11.2018 Hiihtomuseossa www.lahdenmuseot.fi ZAPA on Kadotetuista tunnetun Ahti Pelttarin uusi bändi ja alter-ego. ZAPA oli Kadotettujen kolmas albumi ja biisi vuodelta 1987. Nyt se on Ahdin trio, jossa rumpuja soittaa Henrik Duncker ja bassoa Jyrki Robert Nikkinen. Julkkarit Tenhossa 9.6.! Mestaritesota myyvät ainakin Levykauppa X, Digelius, Keltainen Jäänsärkijä, Fennica Records, Rolling Records, Black&White Records, Teen Wolf Records sekä Sauna Arla. ZAPA: LUOKSES SUN Gallen-Kallelan Museon kaunis miljöö, ainutlaatuinen arkkitehtuuri ja viihtyisä kahvila meren rannalla tarjoavat hienot puitteet kulttuurihenkiselle kesäretkelle. Yhtä säätöä -näyttely kertoo Mary Gallénin elämästä tarjoten näköaloja arkeen tunnetun taiteilijan puolisona, taiteilijan elämään, matkoihin ja työskentelyyn. Esillä on useita harvoin nähtyjä teoksia. Avoinna joka päivä klo 11–18. Opastukset ke ja su klo 13. Gallen-Kallelan tie 27, Espoo Kesän kaikki tapahtumat: www.gallen-kallela.fi K u s t a n n u s o s a k e y h t i ö S a m m a k k o ILMOITUS Ka nsi: Ve lda Pa rkk ine n TANGO!
Maria & Whitney HEI NÄ– ELO KUU N MER KKI TUO TTE ET IC-98:n viimeaikaisia teoksia yhdistävät pohdinnat ympäristötuhosta ja ihmisen jälkeisestä maailmasta. Helsingin Taidehalli 26.5.–5.8.2018 Nervanderinkatu 3, Helsinki 12 €/8 €/Museokortti www.taidehalli.fi IC-98: 2016–2018 GALLEN-KALLELAN MUSEO BRETT ANDERSON: HIILENMUSTAT AAMUT Outsidereiden prinssi, Suede-yhtyeen Brett Anderson, kirjoittaa runollisissa muistelmissaan miten hiilenmustalla 1970-luvulla eksentristen työläisvanhempien kodissa kasvoi romantikko, joka oppi näkemään nurjan puolen kauneuden. Punk-LP:t, isosiskolta peritty kitara ja vinyylisoitin, David Bowie ja The Smiths mullistivat futista potkineen ja sanomalehtiä jakaneen pikkupojan maailman. Teos on tarina oluen ja maitoteen kyllästämästä köyhyydestä, kirpparivaatteista, rakkauksista, kuolemista ja Lontoon syrjäkujista. Sirje Niitepõldin suomennos on erinomainen. Kirja myynnissä kirjakaupoissa ja nettikaupassa sammakko.com Vahvasti humaloitua, mutta juotavuus huipussaan. Craft-oluiden viimeisimmät trendit suosivat edelleen viime ajoilta tuttua katkeraa ja vahvasti humaloitua makumaailmaa, mutta oluenystävät vaativat tämän rinnalla juomaltaan yhä enenevissä määrin myös ns. hyvää juotavuutta. Tämän kesän ehdottomasti mielenkiintoisin olutuutuus, Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Atlanta American Pils 5,0 % vastaa tähän huutoon, sillä siinä suosionsa aallonharjalla ratsastavat jenkkihumalat kohtaavat juotavuuden maksimoivan pilspohjan – lopputuloksena on raikas ja rapean katkera olut, joka sopii monipuolisesti erilaisiin käyttötilanteisiin. laitilan.com UUTUUS ATLANTA AMERICAN PILS 5,0 % Antti Kalakiven kirjassa Helsingin graffitikulttuuria ja tekijöitä käydään läpi mittavasti kuvin, lukuisten maalarien kertomien tarinoiden kautta. Kirjassa esitellään keskeisimmät maalauspaikat vuosien varrelta. Se toimii tärkeänä dokumenttina jo kadonneista teoksista sekä siitä, miten graffitikulttuuri on muuttunut vuosien saatossa alakulttuurista mainstreamiksi. Kirja toimii historiikkina ja tekijän kunnianosoituksena Helsinki-graffitille. 50€ + postikulut Tilaukset: kauppa.voima.fi tai tilaukset@voima.fi PERINTÖ – HELSINKI GRAFFITI 1992–2017 Jauhelihakansasta jauhomatokansaksi! Ensimmäinen kotimainen hyönteiskeittokirja esittelee paitsi joukon maittavia reseptejä, myös tietoutta hyönteisten saatavuudesta, pyydystämisestä ja kotikasvatuksesta. www.like.fi TOPI KAIRENIUS: HYÖNTEISKOKKI FOOTB-ALL MIX Venäjän 2018 jalkapallon MMkisojen kunniaksi Julistemuseo tarjoaa 32 futisaiheista julistetta 32 suunnittelijalta, yhden jokaisesta MMkisoihin osallistuvasta 32 maasta. Julistenäyttelyn on tuottanut Bolivian julistebiennalen johtaja Susana Machicao yhdessä brasilialaisen graafikon Felipe Tabordan kanssa. Molemmat ovat tuttuja myös Lahden julistebiennalesta ja -triennalesta samoin kuin useimmat näyttelyyn osallistuvat graafiset suunnittelijat. Julistemuseon tuottama näyttely 7.6.–28.11.2018 Hiihtomuseossa www.lahdenmuseot.fi ZAPA on Kadotetuista tunnetun Ahti Pelttarin uusi bändi ja alter-ego. ZAPA oli Kadotettujen kolmas albumi ja biisi vuodelta 1987. Nyt se on Ahdin trio, jossa rumpuja soittaa Henrik Duncker ja bassoa Jyrki Robert Nikkinen. Julkkarit Tenhossa 9.6.! Mestaritesota myyvät ainakin Levykauppa X, Digelius, Keltainen Jäänsärkijä, Fennica Records, Rolling Records, Black&White Records, Teen Wolf Records sekä Sauna Arla. ZAPA: LUOKSES SUN Gallen-Kallelan Museon kaunis miljöö, ainutlaatuinen arkkitehtuuri ja viihtyisä kahvila meren rannalla tarjoavat hienot puitteet kulttuurihenkiselle kesäretkelle. Yhtä säätöä -näyttely kertoo Mary Gallénin elämästä tarjoten näköaloja arkeen tunnetun taiteilijan puolisona, taiteilijan elämään, matkoihin ja työskentelyyn. Esillä on useita harvoin nähtyjä teoksia. Avoinna joka päivä klo 11–18. Opastukset ke ja su klo 13. Gallen-Kallelan tie 27, Espoo Kesän kaikki tapahtumat: www.gallen-kallela.fi K u s t a n n u s o s a k e y h t i ö S a m m a k k o TÄSSÄ LEHDESSÄ MUUN MUASSA 6 / 2018 • 7 VOIMA Hämeentie 48, 00500 Helsinki, puhelin 044 238 5109, sähköposti voima@voima.fi, toimituksen sähköposti toimitus@voima.fi, voima.fi | VASTAAVA PÄÄTOIMITTAJA Jari Tamminen 050 331 4357 | VIERAILEVA PÄÄTOIMITTAJA Janne Saarakkala | ULKOASU Ninni Kairisalo & Antti Kukkonen, mainosgraafikko Ninni Kairisalo | MUU TOIMITUS Annika Pitkänen, Velda Parkkinen, Tuomas Rantanen, Iida Simes & Kaisu Tervonen | TOIMITUSJOHTAJA Teemu Matinpuro | YHTEYSPÄÄLLIKKÖ Antti Kurko 040 834 0286 | KUSTANNUSPÄÄLLIKKÖ Tuomas Rantanen 040 507?7165 | AVUSTAJINA TÄSSÄ NUMEROSSA Heidi Backström, Timo Kalevi Forss, Johanna Hammarberg, Olena Ieleskyna, Marko Laihinen, Jamie MacDonald, Nauska, Piia Peltola, Pilvi Porkkala, Pontus Purokuru, Laura Railamaa, Nora Rinne, Aleksis Salusjärvi & Janne Siironen | JULKAISIJA Voima Kustannus Oy | YHTIÖN OSAKKAAT Rosebud Books Oy, Luonto-Liitto, Maan ystävät, Suomen Rauhanpuolustajat, Heikki Hiilamo & Tuomas Rantanen | JAKELU Jari Tamminen 050 331 4357 | TILAUKSET Antti Kurko 040 834 0286 | VOIMAN VUOSITILAUS 10 numeroa 39 euroa | PAINO Sanomapaino, Vantaa | PAINOS 70 000 | ISSN 1457-1005 | REKISTERISELOSTE voima.fi/rekisteriseloste | VOIMA – Lisää sieniä! Ka nsi: Ve lda Pa rkk ine n La ura Ra ilam aa 6 9.7.–26.8.2018 13 27 Blondit amatsoonit 44 TANGO! 52 TÄMÄ VOIMAN taideja sivistyspoliittinen numero on yhteistyö Todellisuuden tutkimuskeskuksen kanssa, jonka taiteellisena johtajana toimin. Todellisuuden tutkimuskeskus on vuonna 2001 perustettu, Helsingistä käsin toimiva kollektiivi, jonka teokset ovat esitys taidetta. Esitystaide on 2000-luvulla nimetty taiteenala, joka sijaitsee teatterin ja performanssitaiteen välimaastossa. Esitystaide on kytköksissä myös kulttuurin yleiseen esityksellistymiseen. Todellisuuden tutkimuskeskuksen pyrkimyksenä on havainnoida, kyseenalaistaa ja uudistaa todellisuutta tekemällä siitä esityksiä sekä osallistumalla julkiseen keskusteluun. Ja tässä sitä ollaan, valikoitujen kirjoittajien kanssa tutkimassa taiteen tilaa ja samalla esittelemässä sitä, mitä jännittävää taiteiden eri saroilla on meneillään tänä kesänä. TAIDEHAN VOI HYVIN! Teatterin tiedotuskeskus TINFO:n tilastojen mukaan esittävien taiteiden esityksistä ja tapahtumista nautti viime vuonna yli 4,2 miljoonaa katsojaa. Tässä lehdessä koomikko Jamie MacDonald todistaa klubitaiteen – dragin, stand upin ja burleskin – ilmiömäistä nousua valtavirtaan ja taiteilija Antti Majava kertoo, että puhe kuvataiteen marginaalisuudesta on roskaa. Kävijämääriltään kuvataiteen volyymi on tilastollisesti yhtä suuri kuin urheilussa. Silti väitän, että samalla tavalla kuin viinasta viedään nyt alkoholi ja kolasta sokeri, taidetarjonnasta on katoamassa taide, varsinkin silloin, kun siitä pitäisi jotain maksaa. Mitä se tarkoittaa ja mistä se voisi johtua? Tilanne on hälyttävä. Teatteriohjaaja Piia Peltolan tilastoihin perustuvan analyysin mukaan suomalaisen laitosteatterin taiteellinen taso näivettyy resurssien puutteesta ja pakosta täyttää salit. Iida Simeksen raportista käy selväksi, että taidetarjonnastaan tunnetuksi tulleille kunnille ja kaupungeille taide merkitsee imagonostetta, jolla paikkakuntaa markkinoidaan uusille asukkaille. Mitään se ei saisi silti maksaa ja halvemmalla pitäisi päästä. Ammattikoululaisille luku taitoa opettanut journalisti Aleksis Salusjärvi ennustaa, että tätä menoa kaikki kulttuuripalvelut ajetaan alas parissakymmenessä vuodessa, eikä syynä ole vain talouskuri. Kasvava, syrjäytyvä kansanosa ei koe kulttuuripalveluja enää tarpeellisiksi – tai ne ovat yksinkertaisesti liian kalliita. KYSE EI SIIS OLE vain jostain niin tulkinnanvaraisesta kuten taiteen tasosta vaan siitä, osataanko ja halutaanko taidetta enää ollenkaan lukea ja sen vapautta arvostaa. Mitä väliä, saatat nyt puuskahtaa. Sillä on väliä siksi, että taiteen ja tieteen ”hörhöilevä” vapaus on herkkä mittari sille, miten vapaa ja huomioonottava yhteiskunta kaiken kaikkiaan on. Eli kyse on sinun vapaudestasi. Siitä, paljonko sinulle ja sinun lapsillesi tullaan jättämään tilaa toteutua, ei vain kuluttajina ja veronmaksajina, vaan ihmisinä. Teatterilegenda Bertolt Brechtiä lainatakseni: ”Jos ei tehdä enää taidetta, on sota.” JANNE SAARAKKALA Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Riihimäen Teatterin taiteellinen johtaja ”JOS EI TEHDÄ ENÄÄ TAIDETTA, ON SOTA.” EPÄTYYPILLISEN TYYPILLISET TYÖT 48 Pääkirjoitus Ilmiö-festivaali 43
8 • 6 / 2018 Kunnat korostavat imagoaan taiteen kehtoina silloinkin kun eivät halua satsata kulttuuriin. TEKSTI IIDA SIMES Kulttuuri, säästökohtei sta helpoin Artikkeli S ODANKYLÄ on ”Lapin tähtikunta”. Sellaiseksi Sodankylän nostavat elokuvafestivaalilla vierailevat tähdet. Verkkosivuillaan Sodankylä ylpeileekin elokuvajuhlien kuvilla. Alueen megabisneksestä, kaivostoiminnasta, ei saa aikaiseksi yhtä hienoja mainoksia. ”Taidekaupunki Mänttä-Vilppula” kehuskelee Serlachius-museollaan ja taidenäyttelyillään. Kesällä vain vähän yli 10 000 asukkaan pikkukaupungissa järjestetään Mäntän kuvataideviikot, jotka kiinnostavat taideturisteja ja saavat paljon julkisuutta tiedotusvälineissä kautta maan. ”Riihimäki tunnetaan ennakkoluulottomana yritysten, kulttuurin ja teknologian kotikaupunkina, jonka vahvuutena on robotiikkaan ja teatteriin erikoistunut koulutus”, kertoo Riihimäki-strategia. Kaupunki on ollut erityisen ylpeä ammattiteatteristaan. Riihimäen teatteri palkittiin vuonna 2017 Vuoden teatterina. Nyt teatterin talous on kriisissä, koska kunta aikoo vähentää sille osoitettavaa tukea. Samoin monet Suomen kulttuuritapahtumat sinnittelevät hyvin pienten kunnallisten tukien varassa, vaikka kuntien markkinoinnissa kulttuuria hyödynnetään paljon. RIIHIMÄKI on kantahämäläinen lähes 30 000 asukkaan kaupunki. Se on satsannut kulttuuripalveluihin huomattavasti yli Suomen keskiarvon asukasta kohti. Esimerkiksi teatteriin se sijoittaa varojaan lähes tuplasti yli maan keskiarvon, niin kuin teatterikaupungin kuuluukin. Riihimäen teatteri on kuitenkin sinnitellyt lakkautusuhan alla jo pitkään. Keväällä 2018 Riihimäen kaupunki teetti konsulteilla raportin, joka tutkaili kaupungin lähitulevaisuuden näkymiä. Väestö ikääntyy, työikäisten määrä laskee ja palveluiden tarve kasvaa erityisesti vanhustenhoidossa. Tarvitaan säästöjä. ”Säästetäänkö lakisääteisistä palveluista, joissa ei ole laskennallista säästöpotentiaalia, vai säästetäänkö ei-lakisääteisistä palveluista, joissa on laskennallista säästöpotentiaalia?” pohtii raportti. Suomeksi tämä tarkoittaa, ettei lain mukaan voi säästää palveluista, joiden takaaminen kuntalaisille kuuluu kunnan tehtäviin. Sellaisia ovat esimerkiksi perusterveydenhuolto, päivähoito, peruskoulut, vesihuolto ja jätehuolto. Niinpä selvityksen pääasiallinen kysymys ei salli minkäänlaista valinnan mahdollisuutta, se on kuin vanha tuttu ”säästät tai itket ja säästät” -uhkaus. RIIHIMÄELLÄ SÄÄSTÖJÄ etsitään kunnan vapaa-ajan ja kulttuurin palveluista. ”Teatteri on imagollisesti tärkeä”, kommentoi Riihimäen markkinointija viestintäpäällikkö Vivikka Richt. ”Yllättävän monet kauempanakin tietävät, että Riihimäellä on teatteri.” Riihimäki haluaa houkutella kaupunkiin matkailijoita ja uusia asukkaita. Se mainostaa mielellään sijaintiaan rautateiden solmukohdassa. Turisteja kaupunkiin tuo myös lasimuseo, joka on jäänne melkein kolme vuosikymmentä sitten lakkautetuista, legendaarisista Riihimäen lasin tehtaista. Riihimäki ylpeilee myös Suomen suurimmalla nuorisoteatterilla, mutta nuorisotoimintaan Riihimäen sat saus asukasta kohti on vain noin puolet Suomen keskiarvosta. Jos kaupungin ammattiteatteri kärsii, menetys on opinhaluiselle nuorisollekin iso. ONKO TEATTERIN menojen leikkaamisesta jo päätetty? ”Ei”, vastaa Richt. ”On vain tehty selvityksiä, miten liikunnan ja kulttuurin puolelta voisi säästää. Ei kenelläkään ole halua lakkauttaa teatteria.” Kaupunki kuitenkin haluaisi lakata olemasta sen omistaja. Nyt Riihimäki etsii yhteistyökumppania, jonka omistukseen teatteri voisi siirtyä. Teatterin tulevaisuuden selvitysryhmän raportti valmistuu syksyllä. Selvitysryhmän puheenjohtajana toimii Riihimäen elinkeinojohtaja Mika Herpiö. Teatteri ja nuorisotoiminta ovat hänenkin mielestään tärkeitä Riihimäelle. ”Täällä kulttuuripalvelut ovat pyöräilymatkan päässä toisistaan. Kulttuuri-ihmisiä me halutaan tänne asumaan.” Köyhtyvien kuntien unelma on löytää jostain uusia, maksukykyisiä asukkaita. Nuorten perheiden takia on tärkeää, että koulut ovat kunnossa. Viestintäpäällikkö Richtin mukaan iso osa Riihimäen menoista on aiheutunut investoinneista kouluihin. Niinpä home ongelmia ei ole. SODANKYLÄSSÄ KOULUJEN homeongelma sen sijaan on ikävän tuttu. Elokuvajuhlien tärkeimpiä keskuspaikkoja – sen hermokeskus ”KULTTUURI-IHMISIÄ ME HALUTAAN TÄNNE ASUMAAN.”
Tämän Voiman vieraileva päätoimittaja Janne Saarakkala on toiminut Riihimäen Teatterin taiteellisena johtajana vuodesta 2015 lähtien. 6 / 2018 • 9 Kunnat korostavat imagoaan taiteen kehtoina silloinkin kun eivät halua satsata kulttuuriin. Kulttuuri, säästökohtei sta helpoin ja talkoolaisten majapaikka – on Kitisenrannan koulu. Se on historiallisesti arvokas, Helsingin Olympiastadioninkin suunnitelleen Yrjö Lindegrenin vuonna 1952 valmistunut työ. Ja pahasti homeessa. Pinta-alaltaan Sodankylä on Suomen toiseksi suurin kunta, mutta Lapin harvaan asuttuun tyyliin asukkaita on vain 8 500. Mutta milläpä muulla kunnalla on arkistoissaan kuvia, kun Samuel Fuller, Michael Powell, Thelma Schoonmaker, Jacques Demy, Stanley Donen, Jim Jarmusch, Krzysztof Kieslowski, Agnes Varda, Wim Wenders tai Jean-Pierre Léaud kertovat elokuvistaan, syövät Lapin herkkuja ja lätkivät hyttysiä. Kerrotaan tarinoita elokuvajuhlien alkuvuosista, kun Etelä-Suomesta tuli yleisöä tuijottamaan elokuvia, ja ulkona paikalliset seisoivat yleisönä tuijottamassa elokuvien sijaan etelän vieraita. Sodankylän valtuuston puheenjohtaja Pekka Heikkinen on oppinut arvostamaan elokuvajuhlia, joille kunta uhraa hieman yli sadan tuhannen euron avustuksen vuosittain. Elokuvakulttuuriin Sodankylän budjetissa riittänee rahaa. ”Kyllä se tuki tulee moninkertaisena takaisin”, vakuuttaa Heikkinen painottaen, että kun kävijät jättävät rahaa kunnan yrittäjille, tuki onkin elinkeinoelämän tukea. Heikkisellä on itselläänkin taustaa festareiden talkootöistä. Hän tuli mukaan vuonna 2003 auttamaan serbialaisohjaaja Emir Kusturican kuljettamisessa. Ohjaajan nimi lausutaan ”Kusturitsa”. ”Ihmettelin ensin, että ’mikä mä oon, kuski-ritsa!’” nauraa Heikkinen muistellessaan elokuvajuhlien vetäjän, Peter von Baghin määräävää puhelua. TAIDETTA RAKASTANUT bisnesmoguli Gustav Adolf Serlachius perusti Mäntänkoskelle vuonna 1868 puuhiomon. Häntä on edelleen kiittäminen Ylä-Pirkanmaalla sijaitsevan Mänttä-Vilppulan vilkkaasta kulttuurielämästä. Suomen kuuluisimpiin kuvataiteen tapahtumiin lukeutuva Mäntän kuvataideviikot ja Serlachiuksen museot houkuttelevat kaupunkiin satatuhatta kävijää vuosittain. Lehtitietojen mukaan he tuovat alueelle kymmenen miljoonan euron tulot. Kaupunki osallistuu kuvataideviikkojen rahoitukseen vain muutaman kymppitonnin satsauksella. Museota hallinnoi säätiö. ”Me olemme tosi etuoikeutettuja, että meillä on nämä säätiöt”, tunnustaa Mänttä-Vilppulan kaupunginjohtaja Markus Auvinen viitaten muun muassa Gösta Serlachiuksen taidesäätiöön. Auvinen uumoilee, että edessä on kaupungin menojen säästökuuri. ”Pieniä leikkauksia joudutaan tekemään.” Mäntän rooli taidekaupunkina näkyy kouluissa. Kuvataidetta on painotettu opetusohjelmissa, ja oppilaat vierailevat museoissa. KUN KUNTIEN TALOUTEEN on hiipinyt tapa johtaa julkisia kokonaisuuksia kuin liikeyrityksiä, kulttuurista ja taiteista haetaan mitattavaa ja näkyvää hyötyä. Abstraktejakin taidemuotoja halutaan välillä lautakunnissa ja valtuustoissa puolustaa hyvin vointia lisäävillä vaikutuksilla. Suomen itsenäisyyden rahasto Sitra on tukenut keskustelua taiteen ja kulttuurin vaikutuksista. Muuta mien Sitran sivuilla julkaistujen kirjoitusten mukaan taide-elämykset voivat vaikuttaa elämänlaatua parantaen ja jopa kipua lievittäen. Usein siteerattujen brittitutkimusten mukaan taiteelliseen toimintaan osallistuvien terveydenhoitomenot ovat pienemmät kuin heidän, jotka eivät taiteiden pariin löydä. Jopa pelkällä kirjastokortin hankkimisella on väitetty olevan hyödyllisiä terveysvaikutuksia. Taide voi tuottaa mielihyvää, mutta taideteosten pitäisi olla tärkeitä myös itseisarvoltaan, tapasi hiljattain edesmennyt kriitikko Otso Kantokorpi muistuttaa. Kantokorven mukaan taide saattaa häiritä, hämmentää ja jopa ravistella, ja kokemuksen kautta ihminen muuttuukin pikkuhiljaa – joskus jopa niin, että kestää pitkään, ennen kuin taiteen kokija ymmärtää teoksen merkitystä tai vaikuttavuutta. Eikä taide ei ole vain apuväline arjessa pärjäämiseen, vaan mielihyvän sijaan se saa aikaan halun muuttaa maailmaa. Vallitsevaan järjestelmään kahliutuvat poliitikot saattavat pelätä juuri sitä. KULTTUURISTA JA TAITEISTA HAETAAN MITATTAVAA JA NÄKYVÄÄ HYÖTYÄ.
Suomalaisen teatterikentän taiteellinen taso on näivettymässä, eivätkä valtion rahoitusta nauttivat teatterit tue yhdenvertaisuutta. TEKSTI PIIA PELTOLA KUVA ANNIKA PITKÄNEN Artikkeli O LET todennäköisesti käynyt VOS-teatterissa. Maassamme on valtava verkosto teattereita, joita koskee ”laki valtionosuusjärjestelmän rahoituksesta”. Tätä kutsutaan tuttavallisemmin VOS-teatteriverkostoksi. Verkostoon kuuluu Rovaniemeltä Helsinkiin 46 draamateatteria sekä 11 tanssiryhmää ja -tuotantokeskusta. Teatteria tehdään jatkuvasti enemmän. Nykyisen hallituksen kaudella valtionosuutta nauttivien teattereiden rahoitusta on kuitenkin koko ajan leikattu. Lukuunottamatta vuosia 2009– 2011 VOS on myös pidetty irrallaan yleisestä kustannuskehityksestä. Rahoittamalla taidetta yhteiskunta takaa avoimen keskusteluilmapiirin. Esimerkiksi Unkarissa, jossa julkinen taiderahoitus on käytännössä lakkautettu, yleisöille tarjoillaan vielä viihdettä, mutta taiteilijoiden yhteiskuntakriittisten puheenvuorojen paikalla kaikuu tyhjyys. Keskityn kirjoituksessa pääkaupunkiseudun ulkopuolella sijaitsevien VOS-teattereiden eli niin kutsuttujen kaupunginteattereiden taiteelliseen tarjontaan ja toimintaan. VOS-LAITOSTEN ulkopuolisella vapaalla kentälläkin nautitaan valtion tukia Taiteen edistämiskeskuksen (Taike) myöntäminä apurahoina. Näiden tahojen ei tarvitse tehdä taiteellisia kompromisseja, jotta ne tavoittaisivat valtavia yleisömääriä ja näin kattaisivat kustannuksensa. Vaikka pääkaupunkiseudun free lancereiden ja ryhmien henkilökohtaiset ta loudet kurjistuvat, yleisöt saavat nauttia yhä monimuotoistuvasta ja uudistuvasta esittävästä taiteesta, joka etsii keveitä tuotanto tapoja. Toisin käy VOS-teattereissa: palkkakustannukset nousevat jatkuvasti mutta tulot eivät, ja ainoa mahdollisuus on karsia varsinaisesta toiminnasta. Yhtäkkiä on tärkeintä tehdä vain sellaista, mikä myy varmimmin salit täyteen. Samalla vuorovaikutus muun kentän kanssa vähenee, kun vierailijoiden palkkaamisen sijaan kaikki tehdään kiinnitetyn väen turvin. Täydennyskoulutukseen ei haaskata resursseja. Yhä pienempi henkilöstö paiskii yhä enemmän töitä. Varsinkin nuoret näyttelijät palavat VOS-teattereissa loppuun. Mekanismi on selvä. Maksimiyleisöjä kosiskelevan toiminnan lopputulos on empiirisesti todistettavissa, mutta siitä ei voida oikein puhua, koska Suomessa ei ole ollut teatteritaiteen laadun mittareita tai seurantaa. Valtion rahoitusta ohjaavat henkilötyövuodet eikä laadun arviointi, mutta VOS-verkoston periaatteista voidaan johtaa toiminnalle muutama kriteeri. VOS-verkosto sisältää ajatuksen yhteiskunnan kerrokset läpäisevästä sivistysliikkeestä. Sen toimintaan viittaa perustuslain 15. artikla, jossa taataan kaikille yhdenvertainen pääsy kulttuuripalvelujen pariin. Laissa annetun tehtävän mukaisesti voisi todeta, että VOS-teatterissa laatua on monimuotoisuus ja intersektionaalinen ajattelu, joka ottaa huomioon eri tekijöiden – muun muassa sukupuolen, luokan, iän ja etnisen taustan – risteämisen niin tekijöiden, teosten kuin yleisöjenkin kohdalla. MITEN MONIMUOTOISUUS ja intersektionaalinen ajattelu näkyvät numeraalisissa tilastoissa? Teatterin tilastointia Suomessa tekee Teatterin tiedotuskeskus (TINFO), joka kokoaa vuosittaisen Tilastot-julkaisun ja yllä pitää Ilonaesitystietokantaa. Ne edustavat kovinta faktaa koskien VOSteattereita. Ohjelmistorakenne on säilynyt lähes samana ainakin 1980-luvulta lähtien. On puhenäytelmää, musiikkiteatteria ja jokin lastenjuttu tai monologi esitys. Produktioiden määrä on kuitenkin kasvanut tasaisesti. Näytäntökaudella 2016–2017 pääkaupunkiseudun ulkopuolisten kaupunginteattereiden tai vastaavien toimijoiden suuren näyttämön yksittäinen esitys löysi 5 000– 20 000 katsojaa, pienen näyttämön esitys 500–5 000 katsojaa. Yleisöhitti saattoi kerätä jopa 50 000 katsojaa. Todennäköisesti pitää paikkansa, että jos yleisöiksi halutaan vaikkapa nuoria, maahanmuuttajia tai kehitysvammaisia, heidän pitää saada myös toimia tekijöiden, kertojien, maailman kuvaajien ja rakentajien tehtävissä. Osaltaan tähän vastaa yleisötyö, joka erottuu monotonisesta tilastokohinasta positiivisena trendinä. Yleisötyö käsittää monenlaista taidetta soveltavaa toimintaa, joka useimmiten liittyy johonkin meneillään olevista esityksistä. Vuonna 2013 yleisötyötapahtumia järjestettiin VOS-teattereissa vajaat 5 000 kertaa, kun vuonna 2017 tapahtumia oli jo 7 573. Yleisötyö on suotuisa trendi siinäkin mielessä, että sen kohdalla ei huomaa eroa pääkaupungin ja muun Suomen teattereiden välillä. Yleisötyöhön pääsi suurinpiirtein sata kertaa vuodessa, oli lähin VOS-teatteri missä hyvänsä kohdassa valtakuntaa. TEATTERIYLEISÖJEN vanheneminen on ilmiö, joka tunnistetaan kentällä mutta jota on vaikea todentaa. Teatteritalojen vakinaisen henkilökunnan kohdalla kehitys on helpompi osoittaa. 46–60-vuotiaiden työntekijöiden ryhmä on kaikkein suurin, kun alle 31-vuotiaiden joukko on vuosina 1998–2017 pienentynyt lähes kolmestasadasta alle kahteensataan henkilöön. Näyttelijäopiskelijoiden asenteet VOS-teattereita kohtaan näkyvät Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja TINFOn yhdessä tuottamassa Risteyksessä-selvityksessä. ”Kaupunginteattereissa tai vastaavissa” työskentelystä erittäin kiinnostuneita kertoi olevansa kolmannes vastaajista. Näyttelijäopiskelijat myös näkivät, että suomalaisen teatterin suurimpia uhkia ovat kaupallisuus, markkinasuuntautuneisuus, itsesensuuri, riippuvuus suurista yleisöistä sekä taiteilijoiden heikko taloudellinen asema. Risteyksessä-tutkimuksessa huomattiin myös, että vuonna 2016 valmistuneiden miesja naisoletettujen näyttelijöiden työllistymismahdollisuuksissa VOS-teattereihin on merkittävä sukupuoliero. Naisoletettujen näyttelijöiden edustus ja palkkaus ovat heikommat. Sama pätee ohjaajiin. TINFOn näytäntökausitarkastelussa 2016–2017 ohjaajat jakautuvat oletettujen sukupuolten mukaan niin, että naiset ohjaavat 28 prosenttia, miehet 48 prosenttia ja loput 24 prosenttia on ryhmäohjauksia. Työryhmäohjausten yleistymisessä voi nähdä paljon hyvää, mutta naisten ja miesten tekemien ohjausten määrien välinen suhde on muuttunut kaudesta 2012–2013 vain noin prosenttiyksikön verran. Näyttelijöiden kohdalla kyse on tilaisuuksien lisäksi roolien kokoluokasta, ja ohjaajien kohdalla räikein ero näkyy siinä, minkä kokoisille näyttämöille eri sukupuolten edustajia valitaan. Yli 400 katsomopaikkaa käsittävien näyttämöiden ohjaajien tasa-arvolukemat kausilta 2015–2016 ja 2016–2017 TASAPÄISTÄVÄN TEATTERIN NOUSU 10 ILMIÖTÄ VOISI VERRATA HAITALLISIIN VIERASLAJEIHIN.
6 / 2018 • 11 Culture goes kapakka HELSINGIN KALLIO on esitystaiteen kyllästämä. Erityisesti drag, burleski ja stand up -komedia nauttivat suosiota. Vielä viisi vuotta sitten burleski nähtiin Helsingissäkin nörttien yliseksualisoituna vaihtoehtokulttuurina. Spoken word -keikoille mentiin kuuntelemaan vihaisia ihmisiä, joilla ei ole kustannustoimittajia, ja drag oli matkalla unohdukseen. Pelkkä stand upin mainitseminen herätti myötähäpeää. Nyt meillä on esiintyjiä, jotka elävät lipputuloilla, uusia klubeja perustetaan ja uusia esiintyjiä hakeutuu alalle. UNDERGROUNDELI VAIHTOEHTOTAITEITA yhdistää yksi asia: niitä ei tueta merkittävillä apurahoilla. Backstage on portaikossa, tai se tarkoittaa paria tuolia tungettuna tahmaiseen nurkkaan oluttynnyrien sekaan. Harjoittelu on vapaaehtoista, ja hiottu esiintyminen häviää merkityksessä raa’alle energialle. Esiintyjät ovat osa yhteisöä, ja esityksen jälkeen he saavat juoman baarista ja tulevat yleisön joukkoon. Jos haluaa lavalle, pitää vain pyytää. Sen takia ei tarvitse käydä kouluja. Lava on koulu, jonne pitää kiivetä satoja kertoja ennen kuin hommasta alkaa saada liksaa – jos silloinkaan. Teatteritaustaisena näen, että monilla esiintyjillä ei ole ammattitaitoa, jota vaadittaisiin ammattiteatterissa. Näen eleitä, jotka eivät mene perille vaan katoavat. Ehkä vitsin kärki olisi ollut napakampi sanajärjestystä vaihtamalla. Tiedämme, ettei se mennyt täydellisesti, mutta olemme täällä osittain juuri sen takia. Ravintola Lepakkomiehen Jaahas-drag-illoissa on avoin ja aktiivinen tunnelma. Drag Me To HEL puolestaan ei ole pelkästään esitys vaan kokonainen yhteisö. Minun ja Aatu Raitalan kuukausittainen englanninkielinen Comedy Idiot on saanut oman kulttimaineensa ja seuraajansa. Samoin Heikki Viljan Kallio Komedibolaget. Uusia rutiineja kehitetään päivittäin ja viikoittain, eikä kenenkään tarvitse odottaa apurahapäätöstä tarttuakseen hommiin. Esiintyjät kertovat omia, eivät muiden tarinoita. Tällä hetkellä tämä tuntuu juuri oikealta tavalta paketoida taidetta. Ehkä osa yleisöstä suhtautuu nykyään epäilevästi siihen, että esiintyjä kertoo toisten tarinoita – esityksen autenttisuutta arvostetaan. SAMAAN AIKAAN koomikot tietävät, että heidän alansa tähdet nettoavat kymmeniä miljoonia tuotteistetuilla esityksillään Netflixissä. Jokainen drag-taiteilija taas tietää, että pääsy RuPaul’s Drag Race -tosi-tv-ohjelmaan on lippu kansainväliseen menestykseen. Ehkäpä näiden osallistavien ja rahoitusta vailla olevien taidemuotojen suosion takana ei olekaan kansantaiteen uusi tuleminen. Ehkä kyseessä onkin itsekäs kunnianhimo ja nyökkäys alati läsnäolevalle amerikkalaiselle kulttuurille, joka ohjaa taidettamme – ja unelmiamme. JAMIE MACDONALD (suomentanut Jari Tamminen) Kolumni ovat vielä keskiarvoakin huonommat: 32 prosenttia on naisoletettujen ohjauk sia, 68 prosenttia miesoletettujen. Suomen teatteriohjaa jien ja dramaturgien liitto (STOD) on myös kritisoinut ammattilaisuusastetta – vuonna 2017 vain 73 prosenttia VOSteatterissa ohjaavista oli koulutuksen tai vastaavan kokemuksen kautta pätevöitynyt ammattilainen. MITEN SITTEN OHJELMISTOT palvelevat monenlaista kansaa, houkuttavat heitä yhteisöllisen taidemuodon pariin ja sivistävät? Käytetyt alkuperäisteokset antavat osviittaa taiteellisen kunnianhimon tasosta, sillä useimmat esitykset perustuvat johonkin tekstimateriaaliin, ja vähemmän tunnettujen tai täysin uusien teosten esittely katsojille vaatii rohkeaa näkemystä. Kun katsotaan ohjelmistoja näytäntökausilta 1985–1986, 1995–1996, 2005–2006 sekä 2016–2017, esiin piirtyy angloamerikkalaisen bulevardikomedian suosion kasvu. Ilmiötä voisi verrata haitallisiin vieraslajeihin, jotka yleistyessään tukahduttavat muun. Ensimmäisenä tarkastelukautena liikenteessä oli parisenkymmentä ulko maista klassikkoa, ja niitä esitettiin lähes jokaisessa VOS-teatterissa. Ulkomaisia nykytekstejä esitettiin tusinan verran. Nämä teoslajit ovat liki pitäen kadonneet ohjelmistoista, mutta kaikkialla voi nähdä menestyskomediaa maailmalta. Kotimaisen uuden draaman osuus on kasvanut, mutta romaani dramatisointeja tehdään useimmiten vain myyntihiteistä. SUOMAL AINEN JÄRJESTELMÄ, joka suosii viihteellisiä ohjelmistoja, on kansainvälisesti poikkeuksellinen. Muualla kaupallinen teatteri farsseineen, formaattimusikaaleineen ja kabareineen toimii erillään. Kun viihteellistä ohjelmistopolitiikkaa viljellään julkisesti tuetuissa t eattereissa, sitä voisi verrata kouluruokalan kalapuikkopäivään: annokset tekevät kauppansa, ja vain muutama valittaa vatsanpuruja. Mikäli kalapuikkoja tarjottaisiin joka päivä, osa lapsista saisi kotoaan mukaan omat, terveellisemmät eväät. Suurin osa ei saisi terveellistä ruokaa enää edes koulussa. Tilastojen ja tutkimusten kautta hahmottuu kuva sisäisesti degeneroituvasta ja eriarvoistavalla tavalla jakautuvasta taiteenalasta. Tällä hetkellä näyttää, että suomalainen käsitys moni muotoisuudesta ja intersektionaalisen ajattelun toteuttamisesta VOSteatterissa on se, että kalapuikkoja on tarjolla joka päivä. Kirjoittaja on teatteriohjaaja sekä Suomen Teatteriohjaajat ja dramaturgit ry:n hallituksen jäsen. Jam ie M acD on ald on sta nd up -ko om ikk o Ve ld a Pa rk kin en
12 • 6 / 2018 To im itu ks ell ist a ain eis to a Kun halutaan kahvi ilman kofeiinia, sota ilman sotaa ja taide ilman taidetta, mistä on kyse? TEKSTI JANNE SAARAKKALA KUVA VOIMA/HÄIRIKÖT-PÄÄMAJA Sisällön puute myy paremmin O LEN TOTTUNUT viestintään, jossa taustalla on aina jokin ajatus tai sanoma, vähintään viite siihen, miksi viesti on haluttu välittää, perustelu. Joitakin vuosia sitten taiteilijakollegani, joka on yhtä keski-ikäinen kuin minä, päätti tutustua vloggaamiskulttuuriin. Katsottuaan useita vlogeja hän totesi: ”Ei niissä ei tarvitse olla mitään pointtia, joka legitimoi postauksen. Itse asiassa pointti voi olla haitaksi.” Toimittaja Saska Saarikoski varoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan 1.2.2018 pseudojournalismin leviämisestä. Esimerkkinä hän käytti Pohjoismaita seuraavan yhdysvaltalaisen toimittajan The New York Timesissa julkaistua artikkelia, jonka tarkoitus oli käsitellä Suomen presidentinvaaleja. Sen sijaan juttu keskittyi yksinomaan presidenttipari Niinistön koiraan, Lennuun. ”Lennu-tarina oli hyvä esimerkki kovasti yleistyneestä media-ilmiöstä: jutusta, joka ei kerro mistään”, Saarikoski kirjoittaa. ”Perinteisesti on ajateltu, että tarinalla on muoto ja sisältö. Muotoon kuuluvat vauhdikas aloitus, sujuva kerronta ja joskus myös suloiset lemmikit. Niiden alta löytyy kuitenkin se varsinainen syy, miksi juttu on kirjoitettu. Ei välttämättä enää.” TEATTEREISSA, erityisesti suurilla näyttämöillä, tämä sama ilmiö näkyy vaatimuksena saada teatterielämys ilman taidetta. Kun teatterilipuista ollaan valmiita maksamaan, taide ennakoimattomana ja häiritsevänä elinvoiman ilmaisuna, samoin kuin sen välittämät yhteiskunnalliset viestit ja huomiot, pyritään työntämään pois keskiöstä, nurkkaan, jossa taide muuttuu mausteeksi, piiloutuu varjoihin ja pahimmillaan lakkaa kokonaan olemasta. Teatterin maksavan keskivertoasiakkaan mielestä tämä tuntuu nyt olevan toivottavaa. Kymmenen vuotta sitten minua alkoi kiinnostaa, onko minulla ja keskivertoasiakkaiden muodostamalla ”suurella yleisöllä” mitään yhteistä kosketuspintaa. Siksi olen opetellut suuren näyttämön ohjauksissani naamioimaan taiteen viihteeksi. Yritän piilottaa mahdollisimman taitavasti villeimmät ideani ja sen, mitä haluan sanoa, että ne eivät häiritsisi suuren yleisön viihtymistä ja että vain taiteen harrastaja voisi ne esityksistäni halutessaan poimia. Salien täyttöasteista päätellen saan näistä opinnoista arvosanaksi seiskan tai kasin. Yhteistä kosketuspintaa siis on, mutta se ei juuri nyt lohduta. Teattereiden suurten näyttämöiden suhde taiteeseen muistuttaa uhkaavasti taiteilija Riiko Sakkisen näyttelyä MuNA – Museum of No Art (2014), joka koostui pelkästään museokaupan halvoista ja näennäisen tyhjänpäiväisistä esineistä sekä näyttelyä varten painetuista mainosjulisteista. ”MuNA on dystooppinen museo, jossa taiteella ei ole merkitystä. MuNA:ssa tärkeää ovat raha, valta, brändi ja kävijämäärät”, Sakkinen selventää Serlachiusmuseon esittelytekstissä. ÄLKÄÄ YMMÄRTÄKÖ VÄÄRIN, ei taide ole mikään automaattisesti autuaaksi tekevä asia. Taide on minulle institutionalisoitua vapautta tai pyrkimystä siihen. Se on eräänlainen mahdoton tehtävä, jota on jännittävää toteuttaa ja seurata. Taiteilijan kohdalla se tarkoittaa käytännössä vapautta (ja vaatimusta) tehdä, mitä tahtoo, mutta myös taitoa: kokemusta sekä ymmärrystä oman taiteenlajin perinteestä ja hyviksi havaituista lainalaisuuksista. Ymmärrän sen, että toisia taiteilijan vapaus ärsyttää – kukapa ei haluaisi tehdä, mitä mielii, ja saada siitä joskus jopa palkkaa – mutta en ymmärrä sitä, ettei taidollakaan näytä olevan arvoa. Teattereissa näyttävät myyvän yhä enemmän laiskasti tai hutiloiden tehdyt kierrätysteokset, mitäänsanomattomat pseudoteatteriesitykset. Tämä oli mielessäni, kun pohdin Riihimäen Teatterin toimitusjohtajan kanssa, mikä olisi myyvä juttu ja kuka sellaisen osaisi tehdä. Ehdotin, että palkataan joku keskinkertainen ja laiska, annetaan hänen valita mitä tahansa kevyttä ja pidetään huoli, ettei tekeleeseen jää ripaustakaan omaperäisyyttä. Toimitusjohtaja kieltäytyi – kunniaksi hänelle. JO 2000-LUVUN ALUSSA filosofi Slavoj Žižek kiinnitti huomiota leviävään antiessentialistiseen ilmiöön, jossa pyritään esimerkiksi juomaan kahvia ilman kofeiinia, kolaa ilman sokeria, kaljaa ilman alkoholia ja käymään sotaa ilman sotaa (tietokoneen ruudulla tai lähettämällä tunnuksettomia ”vihreitä miehiä”). Esimerkeissä voi nähdä jonkinlaisen terveyttä palvelevan päämäärän. On saatava kaikki kiihottava mutta ilman epäterveellistä, uhkaavaa tai omaatuntoa häiritsevää sisältöä. Siksi sitä hävitetään myös taiteesta, journalismista ja politiikasta. Žižekin mukaan olemme jo vuosia eläneet post-politiikaksi kutsuttua tyhjäkäynnin aikaa, jossa valtiollisten ja kansainvälisten yhteisten asioiden hoitaminen on redusoitu vain asiantuntijoiden hallitsemaksi yhteiskuntaelämäksi, jossa vaikuttaa tällä hetkellä vain yksi elinvoimainen poikkeus: kansallismielinen konservatismi. Miksi näin? Länsimaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa tiedetään, että toimiemme vuoksi ilmasto lämpenee, meret täyttyvät muovista ja eläinlajeja kuolee sukupuuttoon. Köyhtyneiden ja sotien runtelemien maiden kansalaisilla ei ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin lähteä maanpakoon ja päätyä vaatimaan sisäänpääsyä rikkaiden maiden rajoille. Me tiedämme, että näiden aikaansaatujen vinoutumien korjaaminen ja kestävämpi kehitys tarkoittaisi väistämättä luopumista saavutetusta yltäkylläisyydestä, sen jakamista. Uskon, että juuri siksi mikään ei liiku. Koska me emme halua luopua mistään. On parempi olla kuulematta, näkemättä ja tietämättä mitään, tekemisestä puhumattakaan. Sellainen myy paremmin. On mukavampaa vajota fiktiiviseen nostalgiaan. On lohdullista yrittää vain viihtyä ja sopeutua – esimerkiksi siihen, että meillä on plagioituja graduja ja kasvava määrä demokratioita, jotka eivät oikeasti ole demokraattisia. Käytännössä tämä tarkoittaa ihmisen kehityksen pysähtymistä. Kirjoittaja on sekä Riihimäen Teatterin että Todellisuuden tutkimuskeskuksen taiteellinen johtaja. Riiko Sakkisen MuNA – Museum of No Art -näyttelyn muodosti turhanpäiväisiä, MuNA-logolla varustettuja muistoesineitä myyvä museo kauppa. Valikoimassa oli tiskirätin (kuvassa) ohella muun muassa pehmonalle, mittanauha, kertakäyttösadetakki ja purukumipakkaus. Essee
6 / 2018 • 13 To im itu ks ell ist a ain eis to a
Sarjakuvia maahanmuutosta! Mitä sä täällä teet? 10 €. Ajankohtainen sarjakuvakirja maahanmuuttajista ja heidän tarinoistaan. Jo 18 vuotta murrosia¨ssa¨ 10€ Tilaukset: kauppa.voima.fi ”ENEMMÄN FUNDAMENTTIA”
6 / 2018 • 15 Pilv i Po rko la on esit ysta ite lija ja -tu tkija , jok a toim ii tällä he tke llä tait eell ise n tutk im uks en pro fes sor ina Taid eyli op isto n Tea tte riko rke ako ulu ssa . Kolumni Sarjakuvia maahanmuutosta! Mitä sä täällä teet? 10 €. Ajankohtainen sarjakuvakirja maahanmuuttajista ja heidän tarinoistaan. Jo 18 vuotta murrosia¨ssa¨ 10€ Tilaukset: kauppa.voima.fi ”ENEMMÄN FUNDAMENTTIA” Uuspoliittinen esitystaide KYMMENEN VUOTTA SITTEN kirjoitimme Janne Saarakkalan kanssa Teatteri-lehteen (2/2008) artikkelin, jossa peräänkuulutimme esitystaiteen poliittisuutta. Ilma piiri ei tuolloin ollut taiteen poliittiselle tarkastelulle otollinen. Taiteilijat kokivat poliittisuuden jollain tapaa kiusallisena ja luotaantyöntävänä. Poliittisuus haiskahti 1970-luvulta ja ummehtuneelta. Me sen sijaan olimme saaneet vallankumouksellisen herätyksen – esitystaiteen oli politisoiduttava! Kymmenessä vuodessa maailma on muuttunut. Kun katsoo kulttuurilaitosten ohjelmistoja tänään, ei voi olla törmäämättä taiteen poliittisuuteen. Zodiakin ohjelmistosta löytyy afrofuturismia ja globaalin talouden pohdintaa, Kiasma-teatteri tarjoaa ilmastonmuutoksen käsittelyä, Mad House Helsinki feminismiä ja identiteettipolitiikkaa. Rahoittajien nettisivut vahvistavat asian. Kun Koneen Säätiö rahoittaa ekologisia kysymyksiä ja aktivismitaidetta, yksi asia on selvä: poliittisen taiteen aika on nyt. Tuntuisi jopa naiivin röyhkeältä tänä päivänä, taiteen uuspolitisoitumisen aikana, hakea apurahaa taiteelle, jolla ei ole minkäänlaista yhteiskunnallista ulottuvuutta. MITÄ UUSPOLITISOITUMINEN sitten tarkoittaa? Se tarkoittaa, että taide on yksi keskusteluareena muiden joukossa. Taiteessa ajatellaan, pyritään vaikuttamaan. Samat yhteiskunnalliset kysymykset, joista keskustellaan muilla areenoilla, ovat ajankohtaisia myös taiteessa. ”Uusi” tarkoittaa tässä yhteydessä taiteen sitoutumista tämän ajan kysymyksiin ja ilmiöihin. Se tarkoittaa, että taiteilijat kokevat tarvetta ottaa poliittisia asioita esiin. Väitöskirjassani Esitys tutkimuksena – näkökulmia poliittiseen, dokumentaariseen ja henkilökohtaiseen esitystaiteessa (Taideyliopisto 2014) ymmärsin poliittisen laajalla skaalalla: poliittisuus voi olla paitsi sanoman välittämistä myös muodon poliittisuutta – tai molempia. Poliittisuus voi olla myös lukutapa: katsoja katsoo poliittisten silmälasien läpi ja tulkitsee näkemäänsä suhteessa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Taiteen poliittisuus ei tarkoita vain julistavaa taidetta vaan poliittisuus tiivistyy maailmankuvassa, jota esitykset ehdottavat, ja siinä, millaista paikkaa taiteelle osana yhteiskuntaa tarjotaan. TAITEEN POLITISOITUMISELLA on myös toinen puoli. Kerta toisensa jälkeen huojun esityksestä ulos uupuneena siitä informaation määrästä, jonka esitys on eteeni vyöryttänyt. Toisinaan informaatio sekoittuu moralismiin, eikä taide vain tarjoile tietoa vaan myös opettaa ja tuomitsee: ”Meidän asian puolesta, muita ja muiden asioita vastaan.” Tekijät ovat haasteen edessä. Kuinka toteuttaa poliittista taidetta, joka ei pelkisty vain julistamiseen tai mene informaation ehdoilla? On kysyttävä, miksi on tärkeää, että juuri tämä asia käsitellään taiteen keinoin. PILVI PORKOLA V OIMAN uutena päätoimittajana aloittaa elokuun alusta Jarkko Kumpulainen. Monipuolisesti radiossa ja lehdissä työskennellyt 42-vuotias Kumpulainen on toiminut ennen kiinnitystään pitkään ItäSuomen ylioppilaslehti Uljaan päätoimittajana. ”Hyvä journalismi on hyvin taustoitettua, ymmärtävää, uutta ajattelua ruokkivaa ja tietoa välittävää, Jokaisen jutun pitäisi myös pystyä esittämään jollakin tasolla uutinen”, hän määrittelee alansa standardeja. Samalla hän linjaa median tämän hetken suurimmaksi haasteeksi aikapulan. ”Media-alalla on jo monta vuosikymmentä eletty kestämättömässä tilanteessa, jossa sisältö pitäisi toimittaa aina nopeammin ja halvemmalla. Harvemmassa toimituksessa on enää aikaa syventyä ymmärtämään niitä asioita, joita journalismissa pitäisi käsitellä.” Kumpulainen luonnostelee myös Voimalle sopivaa ratkaisua ongelmaan. ”Näkisin, että Voimalla on tila ja mahdollisuus olla lehti, joka voi välttää pahinta ajankohtaisuuksien perässä säntäilyä ja tarjota hengästyneen reaktiivisuuden sijaan jonkinlaista syvempää perustaa ajan ilmiöiden ymmärtämiselle.” TÄHÄN ASTI sivustakatsojana lehteä seuranneen Kumpulaisen silmin Voima näyttäytyy vahvana mielipide vaikuttajana suomalaisessa demokratiassa. ”Voima on parinkymmenen vuoden ajan tuottanut yhteiskunnalliseen keskusteluun oppositioasennetta, joka on rikkonut vallitsevaa staattisuutta ja konsensusta. Lehdellä on tärkeä tehtävä nimenomaan vastaääntä tuottavana mediana.” Kumpulaisen mukaan toimivassa demokratiassa tarvitaankin vallitsevan kritiikin lisäksi vastakuvia toisenlaisesta mahdollisesta. Ne tekevät kontrastillaan myös vallitsevan maailmanjärjestyksen ymmärrettävämmäksi. ”Tarvitaan äänenpainojen kirjoa, koska kulloinkin valittu tie ei ehkä ole ainoa tapa edetä tai alkuunkaan oikea. Pitää pystyä löytämään laajemmin ihmisyyden näkökulmia. Vastaääni ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö pystyttäisi myös yhteiseen toimintaan samalla, kun tuotetaan kärkevää kritiikkiä. Demokratia on aina kesken.” YHTEISKUNTAKRITIIKIN ohella muun muassa teatteria, musiikkia, sienestystä ja uimista harrastava Kumpulainen kokee taustaltaan sopivansa hyvin Voiman peräsimeen. ”Olen kasvatustieteiden läpi tärvelemä. Varmaan yritän vielä kuolinvuoteellakin oppia jotain, koska koen, että – jos biologinen jälkikasvu lasketaan pois yhtälöstä – ainoa mielekäs tapa olla elämässä on olla oppimassa.” Uutistoimittajan taustalla Kumpulainen pitää median ensimmäisenä tehtävänä tiedon välittämistä. ”Mutta lopulta lehtityössäkin on kysymys todellisuutemme luomisesta eli ihmisyyden kuvien ja mallien tuottamisesta – tiedosti asian tai ei.” Voiman välittömässä näköpiirissä ei näy suuria muutoksia. ”Etsin peruslinjaa, jossa on vähemmän aktuellia ja enemmän fundamenttia. Muuten syksyn ajan tutkimme Voiman ja maailman tilannetta ja itseämme. 20-vuotisjuhlavuoden alussa sitten nähdään, millainen on uusi uljas Voima 2019.” Voiman uusi päätoimittaja Jarkko Kumpulainen puolustaa yhteiskunnallisia vastaääniä. TEKSTI TUOMAS RANTANEN KUVA NAUSKA Pi lvi Po rk ol a
— 6 — Kalle Niinikangas Leninin konsepti I Rytmiset voimistelijat tekevät kuvioita hänen silmissään, energiajuomaa hörppivät nuorukaiset temppuilevat hänen aivojensa skeittiparkissa. Hänen jakauksensa on sotilasparaati jossa saivareet seuraavat täiden ohimarssia. Hänen jalkansa tanssivat balettia käsien veistäessä kansoista patsaita. Hänen nenänsä soi kuin okariino ja varpaillaan hän johtaa maailman orkestereita. Hänen suunsa huutaa julistuksia ja laulaa Kansainvälistä yhtäaikaa. Hänen heinäsuovansa on kodikas kuin linna. Hän on pronssia, betonia, terästä hän on lihaa ja verta, pienin kirjasimin painettuja ajatuksia, hän on pingottunutta nahkaa ja balsamointiainetta. Hänen kasvonsa ovat kiharatukkaisen sedän rintamerkki, hänen torsonsa on paperipaino. Hänet on louhittu peruskalliosta, kaadettu sulana sosialismina valumuottiin, hänen kallonsa on kaivettu tyhjiin, hänen aivonsa on tutkittu ja punnittu. Hänestä on tehty turistinähtävyys jossa vierailu oli ammoin kansalaisvelvollisuus ja jonne päästäkseen piti jonottaa kuin elintarvikeliikkeeseen. II Yhteiskuntamme on ajautunut ongelmiin, käytöstä poistettujen leninien kierrättäminen ei enää suju. Alkuun tyhjiin likistetyistä sai pantin, suhteen ollessa suurin piirtein sellainen, että kahdellakymmenellä vanhalla sai uuden täyden mutta sitten palautusautomaatteja koetettiin manipuloida ja esimerkiksi Suomen järjestelmiin syötettiin paremman pantin toivossa liettualaisia ja valkovenäläisiä lenineitä. Tämä huomattiin valveutuneiden henkilöiden toimesta, he kiinnittivät huomiota repsottaviin viivakoodeihin ja petos saatiin päätettyä mutta nyt kaikki aukiot, torit ja niityt käytöstä poistetut lentokentät ja satamalaiturit ovat jalustoiltaan revittyjä lenineitä täynnään. Maailmanrauhan kannalta tämä on huolestuttavaa. Tutkijat ovat laskeneet, että toimettoman populaation ylittäessä kriittisen massan niille ei enää riitä henkilökohtaista kumppania ja patsaat saatetaan sulattaa ja valaa uudelleen vallankumouksen kanuunoiksi. III Muistan aina ensimmäisen Leninimme. Odotimme sitä yli kymmenen vuotta. Siihen asti saimme lainata äitini enon Leniniä. Olimme valinneet lisävarusteeksi takin ja karvahatun. Takki oli kiinni, sillä äitini mielestä ulsteri auki leuhottava Lenin tulkittaisiin näillä leveysasteilla kansan vihollisuudeksi. Kun Lenin tuotiin, avasin heti oven ja istuin sen tukevalle heinätäytteiselle etupenkille. Mittaristo oli selkeä. Rattia pystyi kääntämään vain vasemmalle eikä peruutusvaihdetta ollut. Ikkunoista näki tulevaan, maahan, jonka itse Vladimir Iljitš oli suunnitellut, taustapeilissä tuprutti savua. Hansikaslokeron kansi oli jämäkkä Tavaratilassa oli kokoontaitettava retkipöytä ja liina, jolla silmämme sidottiin. Näin meistä oli tullut edistyksellisiä ja saatoimme tuomita taantumuksellisiksi kaikki muut. IV Olisin halunnut koruttoman haudan, en tällaista pompöösiä mutta toveri Stalin, Koba minä varoitin tovereita hänestä sillä pidin häntä raakalaisena. Hän loi minusta uskonnon jonka varjolla ajoi häpeilemättömästi omaa agendaansa. Ensimmäiset puiset mausoleumit olivat vain harjoitelmia, mutta nykyisen 12-metriä korkean rakennuksen katolta seurasivat jälkeeni tulleet paraateja. Olen itsekin noussut sinne usein, nähnyt, kuinka imperialistit yhä lahjovat työläisiä. Sämpylän ja pihvin hinta mittaa elintasoindeksiä nyt, neonvalot loistavat Punaiselle torille. On arvioitu, että säilyn yhä ainakin sata vuotta. Lueskelen toisinaan huoltokirjaani. Siitä selviää konservointiaineeni kulloinen koostumus, sen vaihtoväli. Kerran vuodessa pääsen preservointikylpylään. Puku ja kravatti vaihdetaan kolmen vuoden välein. Ajatuksiani analysoidaan lakkaamatta, tekojani tutkitaan yhä, niistä väitellään vielä. Olinko minä hyvä vai paha, kenen etua edustin. Itse olen nykyään vaiti. Anna Elomäki on kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen katsauksen feministiseen taloustieteelliseen tutkimukseen. Koko teksti on ladattavissa Kalevi Sorsa -säätiön sivuilta: www.sorsafoundation.f i Tarvitsemme feministisempää talouspolitiikkaa! Mitä se on? Tiedon haluis ille! Avoimen yliopiston opintoja kaikille kiinnostuneille Turussa, Porissa ja opistoissa ympäri Suomea. Verkko-opintoja täysin etäopiskeluna. Kysy lisää: avoin@utu.fi www.utu.fi/avoin y l i o p i s t o k a i k i l l e • Mediatutkimus, taidehistoria ja musiikkitiede • Mediakasvatus • Digitaalinen kulttuuri • Luova kirjoittaminen • Kulttuurihistoria • Uskontotiede • Arkeologia ja historia • Maantiede • Ympäristötiede • Tulevaisuudentutkimus • Tietojenkäsittelytiede • Oikeustiede • East Asian Studies: Contemporary East Asia • Monikulttuurisuus • Kasvatustiede • Psykologia ym. puh. 044-726 5030 tai toimisto@limingantaidekoulu.fi www.limingantaidekoulu.fi ? KUVATAIDELINJA ? VAPAALINJA ? SARJAKUVA/ ANIMAATIOLINJA AVOIN YLIOPISTO Lukuvuosi 13.8.2018–24.5.2019: Keski-Pohjanmaan kansanopisto Opistontie 1, 68300 Kälviä, www.kpedu.fi Koulutuksen suoritettuasi osaat suunnitella ja toteuttaa kuvakokonaisuuden, hankkia työllesi rahoituksen ja asettaa teoksesi ammattimaisesti esille. Voit opiskella työn ohessa tai päätoimisesti kansanopistolinjalla. Valokuvataidett a opiskelemaan koulutukset alkavat elokuussa 2018 kpedu. fi/valok uvaus TIL AA NY T Näkymätön sukupuoli on ensimmäinen suomalainen tietokirja muunsukupuolisuudesta. Kirja koostuu valokuvista, omaäänisistä henkilötarinoista ja sarjakuvista, joissa kerrotaan, miltä tuntuu kasvaa transihmisenä, muunsukupuolisena tai sukupuolettomana kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän keskellä. Tilaa kirja kätevästi Voima-kaupasta! Tilaukset www.kauppa.voima.? , spostilla tilaukset@voima.? tai puhelimitse 044 238 5109. NÄKYMÄTÖN SUKUPUOLI 25€ Maailma on totta. Tilaukset: mondediplo.fi/tilaa Diplo – maailmanpoliittinen aikakauslehti – nyt huima kesätarjous! kotiinkannettuna kympillä! 10 € 4 lehteä loppuvuosi, elikkäs vain
— 6 — Kalle Niinikangas Leninin konsepti I Rytmiset voimistelijat tekevät kuvioita hänen silmissään, energiajuomaa hörppivät nuorukaiset temppuilevat hänen aivojensa skeittiparkissa. Hänen jakauksensa on sotilasparaati jossa saivareet seuraavat täiden ohimarssia. Hänen jalkansa tanssivat balettia käsien veistäessä kansoista patsaita. Hänen nenänsä soi kuin okariino ja varpaillaan hän johtaa maailman orkestereita. Hänen suunsa huutaa julistuksia ja laulaa Kansainvälistä yhtäaikaa. Hänen heinäsuovansa on kodikas kuin linna. Hän on pronssia, betonia, terästä hän on lihaa ja verta, pienin kirjasimin painettuja ajatuksia, hän on pingottunutta nahkaa ja balsamointiainetta. Hänen kasvonsa ovat kiharatukkaisen sedän rintamerkki, hänen torsonsa on paperipaino. Hänet on louhittu peruskalliosta, kaadettu sulana sosialismina valumuottiin, hänen kallonsa on kaivettu tyhjiin, hänen aivonsa on tutkittu ja punnittu. Hänestä on tehty turistinähtävyys jossa vierailu oli ammoin kansalaisvelvollisuus ja jonne päästäkseen piti jonottaa kuin elintarvikeliikkeeseen. II Yhteiskuntamme on ajautunut ongelmiin, käytöstä poistettujen leninien kierrättäminen ei enää suju. Alkuun tyhjiin likistetyistä sai pantin, suhteen ollessa suurin piirtein sellainen, että kahdellakymmenellä vanhalla sai uuden täyden mutta sitten palautusautomaatteja koetettiin manipuloida ja esimerkiksi Suomen järjestelmiin syötettiin paremman pantin toivossa liettualaisia ja valkovenäläisiä lenineitä. Tämä huomattiin valveutuneiden henkilöiden toimesta, he kiinnittivät huomiota repsottaviin viivakoodeihin ja petos saatiin päätettyä mutta nyt kaikki aukiot, torit ja niityt käytöstä poistetut lentokentät ja satamalaiturit ovat jalustoiltaan revittyjä lenineitä täynnään. Maailmanrauhan kannalta tämä on huolestuttavaa. Tutkijat ovat laskeneet, että toimettoman populaation ylittäessä kriittisen massan niille ei enää riitä henkilökohtaista kumppania ja patsaat saatetaan sulattaa ja valaa uudelleen vallankumouksen kanuunoiksi. III Muistan aina ensimmäisen Leninimme. Odotimme sitä yli kymmenen vuotta. Siihen asti saimme lainata äitini enon Leniniä. Olimme valinneet lisävarusteeksi takin ja karvahatun. Takki oli kiinni, sillä äitini mielestä ulsteri auki leuhottava Lenin tulkittaisiin näillä leveysasteilla kansan vihollisuudeksi. Kun Lenin tuotiin, avasin heti oven ja istuin sen tukevalle heinätäytteiselle etupenkille. Mittaristo oli selkeä. Rattia pystyi kääntämään vain vasemmalle eikä peruutusvaihdetta ollut. Ikkunoista näki tulevaan, maahan, jonka itse Vladimir Iljitš oli suunnitellut, taustapeilissä tuprutti savua. Hansikaslokeron kansi oli jämäkkä Tavaratilassa oli kokoontaitettava retkipöytä ja liina, jolla silmämme sidottiin. Näin meistä oli tullut edistyksellisiä ja saatoimme tuomita taantumuksellisiksi kaikki muut. IV Olisin halunnut koruttoman haudan, en tällaista pompöösiä mutta toveri Stalin, Koba minä varoitin tovereita hänestä sillä pidin häntä raakalaisena. Hän loi minusta uskonnon jonka varjolla ajoi häpeilemättömästi omaa agendaansa. Ensimmäiset puiset mausoleumit olivat vain harjoitelmia, mutta nykyisen 12-metriä korkean rakennuksen katolta seurasivat jälkeeni tulleet paraateja. Olen itsekin noussut sinne usein, nähnyt, kuinka imperialistit yhä lahjovat työläisiä. Sämpylän ja pihvin hinta mittaa elintasoindeksiä nyt, neonvalot loistavat Punaiselle torille. On arvioitu, että säilyn yhä ainakin sata vuotta. Lueskelen toisinaan huoltokirjaani. Siitä selviää konservointiaineeni kulloinen koostumus, sen vaihtoväli. Kerran vuodessa pääsen preservointikylpylään. Puku ja kravatti vaihdetaan kolmen vuoden välein. Ajatuksiani analysoidaan lakkaamatta, tekojani tutkitaan yhä, niistä väitellään vielä. Olinko minä hyvä vai paha, kenen etua edustin. Itse olen nykyään vaiti. Anna Elomäki on kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen katsauksen feministiseen taloustieteelliseen tutkimukseen. Koko teksti on ladattavissa Kalevi Sorsa -säätiön sivuilta: www.sorsafoundation.f i Tarvitsemme feministisempää talouspolitiikkaa! Mitä se on? puh. 044-726 5030 tai toimisto@limingantaidekoulu.fi www.limingantaidekoulu.fi ? KUVATAIDELINJA ? VAPAALINJA ? SARJAKUVA/ ANIMAATIOLINJA AVOIN YLIOPISTO Lukuvuosi 13.8.2018–24.5.2019: Carl Sebastian Lindberg VAPAANA TAITEILIJANA ” Freedom is just another word for nothing left to lose”. Kris Kristoffersson: Me and Bobby McGee Kuvataiteilijan vapaus on vapautta tietyistä työajoista, ärsyttävistä pomoista ja mahdollisesti rasittavista työkavereista. Mutta se on myös vapautta säännöllisesta toimeentulosta ja työehtosopimuksista. uomen taidemarkkinat ovat pienet, ja jos tekee sellaista taidetta (kuten itse teen videotaidetta), josta ei pääsääntöisesti synny taideartefakteja, myyntiä on hyvin vähän. Opetus ja kulttuuriministeriön raportin mukaan kuvataiteilijoiden tuloista noin 15 prosenttia koostuu myynnistä, 18 prosenttia apurahoista ja 63 prosenttia, eli suurin osa koostuu muusta kuin taiteellisesta työstä tulevasta tulosta. Kyseessä voi olla esimerkiksi työttömän peruspäiväraha tai erilaisia pätkätöitä. Kuvataiteilijoista vain 3 prosenttia tekee töitä vakituisessa työsuhteessa. Opetustöitä on vähän suhteessa kuvataiteilijoiden määrään. Viime vuosina on myös lakkautettu useita taidekouluja. Toisin kuin muusikoille ja näytteilijöille kuvataiteilijoita varten ei ole instituutioita, jotka voivat tarjota säännöllisen palkan varsinaisen ammatin harjoittamisesta. Museonäyttelykin tar koittaa valitettavan usein vain tilaisuutta esitellä töitä ilman korvausta. Harva taiteilija kuitenkaan kieltäytyy museonäyttelystä. Se mahdollistaa joka tapauksessa, että nimeä tulee lisää ja sitä kautta ehkä paremmat mahdollisuudet saada sekä apurahoja että tilaisuuksia myydä teoksia. Itseasiassa suurin osa kuvataiteilijoista ottaa palkattoman mutta ilmaisen museonäyttelyn vastaan mielellään, koska Suomessa kuvataiteiljat joutuvat usein maksamaan näyttelystä gallerioille vuokraa. Kuvataiteilijat siis maksavat siitä että pääsevät harjoittamaan työtään. Koska muut ansaintakeinot ovat kuvataiteilijoille niin vähäisiä, ovat apurahat meille hyvin tärkeitä. Suuri osa ajastamme meneekin erilaisten apurahahakemusten laatimisessa. Haemme apurahoja paitsi työskentelyyn myös galleriavuokriin ja työvälineisiin. Työvälineisiin kuten kameroihin, tietokoneisiin, tai työhuonevuokraan, on erityisen vaikeata saada tukea, joten usein olemme pakotettuja käyttämään osan työskentelykustannuksiin saaduista apu rahoista työvälineisiin ja galleriamaksuihin. Köyhyysrajaksi on Suomessa vuonna 2017 määritelty yksinelävälle 1185 euroa kuukaudessa verojen jälkeen. Yksinhuoltajan ja kahden alle 14-vuotiaan lapsen perheessä raja taas kulkee 1897 eurossa. Esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksen kuukausiapuraha, 1709 e/ kk on verovapaata tuloa, mutta lakisääteisen Maatalousyrittäjien keskusliiton (joka hoitaa siis myös taiteilijoiden ja tutkijoiden apuraha-asioita) noin 11 prosentin MYEL-eläkemaksun jälkeen jää jäljelle vain 1521 euroa kuukaudessa. Esimerkiksi yksinhuoltajana kahden lapsen kanssa olet siis automaattisesti apurahan saajana noin 375 euroa köyhyysrajan alapuolella. Myös yhden lapsen yksinhuoltaja jää samassa tapauksessa köyhyysrajan alapuolle. Ja tästä kaikesta siis ei vielä ole vähennetty työhuonevuokraa, galleriavuokraa tai muita ammatista johtuvia tulonhankkimiskuluja, jotka kuvataiteilijat usein maksavat työskentelyapurahoillaan. Valtion apurahan euromäärää tulisi mielestäni ehdottomasti nostaa, jotta se paremmin turvaisi taiteilijoiden työskentelyolosuhteita ja nostaisi heidät köyhyysrajan yläpuolelle. Myös apurahojen kokonaismäärää tulee nostaa. Kuvataiteilijoiden ja monitaiteen apurahanhakijoiden on vaikeinta saada Taiteen edistämiskeskuksen työkentelyapurahoja; esimerkiksi vuonna 2017 vain joka kahdestoista sai mainitun apurahan. Vertailun vuoksi arkkitehtuurin hakijoista jopa joka toinen sai apurahan. Työskentelyapurahojen lisäksi pitäisi kehittää myös museoiden ja gallerioiden rahoitusta, jotta taiteilijoille maksettaisiin näyttelyn pitämisestä, eikä kuten usein nyt on laita, taiteilja maksaa töidensä näyttelystä joko ilmaisella työllä tai näyttelyvuokrilla, usein molemmilla. * Tällä hetkellä elän kuten moni muukin kuvataiteilija: työttömyyskorvauksella. Haen töitä ja apurahoja ja teen mahdollisuuksien mukaan eri pätkätöitä. Olin mukana yhdessä 99 muun taiteilijan kanssa tekemässä Sauli Niinistön virallista muotokuvaa, joka julkistettiin äskettäin. Tein yhden osan sadan siivun mosaiikista ja siitä Valtioneuvoston kanslia maksoi minulle 300 euroa veronalaista tuloa. Omaa palastani varten leikkasin 10 euron setelin palasiksi, ja tein siitä kollaasiin valkoisella taustalla, joka ehkä hieman muistuttaa venäläisten suprematistien töitä. Palkka jonka työstä ansaitsin on juuri ja juuri tarpeeksi jotta täytän uuden työttömien aktiivimallin ehdot, sen mukaan työttömien tulee todistaa aktiivisuutensa pätkätöillä. Merkitsen Kelan lomakkeeseen, että olen tehnyt yhden päivän töitä Valtioneuvoston kanslialle, ei sen enempää ettei työttömyyskorvaustani leikata tai pahimmassa tapuksessa peruta kokonaan. Tällä hetkellä minulla on useita apurahahakemuksia vetämässä, olen esimerkiksi hakenut Taiteen edistämiskeskukselta työskentelyapurahaa ensi vuodeksi. Vielä enemmän kuin että tämä yksi arpa menisi läpi (arvonnalta se usein tuntuu kun niin harva menee läpi) toivon että kuvataiteen rahoitusta kehitettäisiin, jotta useampi kuvataiteilija pääsisi ylös köyhyyskuopasta. Samalla yhä useampi taiteilija voisi tulla toimeen tekemällä varsinaisen ammatinsa töitä. Sitä odotellessa soitan TE-keskukseen, sillä en pystynyt vastaamaan heidän soittaessaan minulle säännöllistä tarkastusoittoaan. Joudun puhelinjonoon. Odotusmusiikkina soi Roger Millerin ”King of the Road” klassikkorallatus rahattomasta kulkurista. I’m a man of means, by no means King of the road ! VILHELM SJÖSTRÖM TIL AA NY T Näkymätön sukupuoli on ensimmäinen suomalainen tietokirja muunsukupuolisuudesta. Kirja koostuu valokuvista, omaäänisistä henkilötarinoista ja sarjakuvista, joissa kerrotaan, miltä tuntuu kasvaa transihmisenä, muunsukupuolisena tai sukupuolettomana kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän keskellä. Tilaa kirja kätevästi Voima-kaupasta! Tilaukset www.kauppa.voima.? , spostilla tilaukset@voima.? tai puhelimitse 044 238 5109. NÄKYMÄTÖN SUKUPUOLI 25€ Maailma on totta. Tilaukset: mondediplo.fi/tilaa Diplo – maailmanpoliittinen aikakauslehti – nyt huima kesätarjous! kotiinkannettuna kympillä! 10 € 4 lehteä loppuvuosi, elikkäs vain
18 • 6 / 2018
6 / 2018 • 19 TEKSTI KAISU TERVONEN KUVAT VELDA PARKKINEN Rakkaudella kuorrutettua kritiikkiä Sonja Kuittinen ja Fanni Noroila rikkovat rajoja räppiduo Sofassa ja asettavat rajoja teatterityössään. R ÄPPIDUO SOFA perustettiin keväällä 2013, mutta kokoonpanon tarina alkoi edeltävänä syksynä. Näyttelijäopiskelijoilla Sonja Kuittisella ja Fanni Noroilalla oli ollut liuta vastoinkäymisiä. ”Perhepiirissä oli ollut jotain tosi ikäviä tapahtumia. Istuttiin sporapysäkillä lonkerot kädessä, sihautettiin ne auki. Me toivottiin, että keväästä tulee upea. Saatiin turvaa siitä ajatuksesta, että kaikki muuttuu jotenkin dramaattisesti, kun kevät tulee”, Kuittinen kertoo. Joululomalla kaksikko viesti toisilleen. He päättivät, että upean kevään rakennuspalikoihin kuuluvat tanssija pianotunnit. Niinpä he buukkasivat molempia. ”Keväällä me myös hankittiin skeittilaudat ja juhlittiin paljon. Sitten oltiin, että mites toi räppääminen – mä oon aina halunnut räpätä. Niin mäkin! Se olis ihan mahtavaa!” Noroila muistelee. Tuskainen syksy ei siis tuottanut angstista singer-songwriter-materiaalia vaan huumoripitoista, feminististä ja pirskesoveliasta räppiä. Sofa räppää legginseistä, nuoriin naisiin kohdistuvista odotuksista, kehorauhasta ja juhlimisesta. ”Tietyllä tavalla koko Sofan eetos on sellainen, että me halutaan luoda mahdollisia maailmoja tai horisontteja. Jos meillä on paska fiilis, me ei välttämättä haluta vahvistaa sitä”, Noroila sanoo. ”Me mietitään aina sitä, vahvistetaanko me olemassa olevia rakenteita vai horjutetaanko me niitä. Ja miten me voidaan kirjoittaa joku asia kepeämmin ja ilmoisemmin, niin että meillä on valta ja voima sen asian kanssa”, Kuittinen täydentää. Sofan biisit eivät ole uhrinäkökulmasta kirjoitettuja. Helmikuussa ilmestyneelle Puolukoita-ep:lle kuukautisistakin on saatu voimabiisi: ”Nyt tippuu puolukoita, se on meidän supervoima.” SEKÄ NOROILA että Kuittinen ovat tehneet kaveriporukassa lauluja, näytelmiä ja elokuvia jo lapsena. ”Halusin innokkaasti esiintyä sukujuhlissa ja päiväkodissa. Olin hirveän katkera, kun olin päiväkodissa mutta en vielä esikoulussa, ja esikouluikäiset pääsivät joulukuvaelmassa esittämään Mariaa ja Josefia. Olin sitä mieltä, että mä olisin ollut paras jo viisivuotiaana”, Noroila nauraa. Hänestä tuli kuvaelman katkera pääenkeli. Kuittinenkin aloitti esiintymisen jo lapsena. Hän perusti kavereidensa kanssa oman ilmaistutaitokerhon. ”Oikeastaan jo alakoulussa heräsi se tutkimisen mahdollisuus, se kuinka voi luoda jotain ja kuinka sillä voi leikkiä. Ja myös miten hauskaa se on. Sieltä tuli se tekemisen kulttuuri, eikä mikään muu oikeastaan enää kiinnostanutkaan.” KUITTINEN JA NOROIL A pääsivät Teat terikorkeakouluun samana vuonna, 2011. Ensimmäisen vuoden keväänä he olivat samassa näytelmässä ja ystävystyminen alkoi. ”Toka vuonna Teakissa me klikkauduttiin vahvasti. Meissä ehkä yhdistyi semmoinen vinksahtaneisuus tai hyvä hulluus: molemmat lähtee sähäkästi toteuttamaan asioita. Yhdessä pystyi myöntämään sen, että mä en osaa tai mua hävettää ja pelottaa, mutta mua on aina kiinnostanut kirjoittaminen ja musiikki”, Kuittinen kertoo, ja Noroila on samaa mieltä:. ”Meitä yhdistää se, että uskallamme olla keskeneräisiä tai ainakin myönnetään itsellemme, että emme ole vielä ihan kaikessa kauhean taitavia tai täydellisiä. Ja me uskallettiin yhdessä mennä sitä kohti, ajateltiin että voidaan yhdessä kehittyä näissä asioissa.” Kaksikko kävi yhtä aikaa vaihdossa Tukholman Dramatiska Högskolanissa. He tekivät Teatterikorkeakoulusta yhteisen lopputyön: näytelmän Anjaeno, jonka alaotsikoksi he kirjoittivat ”kaikkien aikojen esitys vaikka olisikin ihan paska”. Sen jälkeen Kuittinen ja Noroila ovat näytelleet Kansallisteatterin Macbethissa ja perustaneet feministisen taidekollektiivi Les Poxxxin yhdessä opiskelutoveri Julia Lappalaisen kanssa. Sofa on heidän ”ystävyytensä rakkauslapsi”, mutta ei sen ainut ulostulema. ”Kuulostaa ihan mielipuoliselta, kun nuo kaikki lukee peräkkäin”, Kuittinen nauraa. ”Mutta harvemmin sitä löytää ihmistä, jonka kanssa klikkaa niin hyvin, jonka kanssa sielut on sympatiassa sillä tavalla, että on turvallista tehdä töitä. Toistemme reflektiopinta on meille tosi tärkeä”, Noroila jatkaa. TAITEILIJAKAKSIKON yhteistyö perustuu sille, että heillä on samankaltainen maailmankuva ja taidekäsitys. Sen kulmakiviä ovat feministinen ja kriittinen ajattelu. ”Meistä vallan rakentuminen on tosi kiinnostavaa – ja myös vallattomuus. Ja ne aseet, millä sortoa ja alistamista vastaan voi taistella: huumori, ystävyys, pehmeys ja rakkaus ja ilo”, Noroila summaa. Sofa on täydellinen väline kaksikon taidefilosofialle. Heidän tekemänsä räppi kätkee kriittisyyden piikit näkyville ja kuorruttaa sanomisensa rakkaudella. Se huutaa, että legginsit on housut, ja ”jos laitat mun feediin vittumaista kommenttii, mä vastaan yksisarvis emojil”. ”Me molemmat halutaan olla jatkuvassa liikkeessä ajatuksellisesti. HaluArtikkeli
Kanneltalo 29.8.–1.9.2018, KokoTeatteri 17.–25.11.2018 Mukana myös Lainsuojattomatfestareilla! quovadis.fi Maailman terät ei meihin pysty! – aikuistumisriittejä Marko Järvikallas YADin jäsenmaksu 6,-/vuosi tai ELINKAUTINEN YAD-jäsenyys 60 ,-/ elämä Jäsenmaksun voi maksaa verkkokaupassa www.yad.fi/yadstore tai suoraan tilille FI28 8000 1401 4735 26 Mainitse viestikentässä nimi ja osoite. www.yad.fi/facebook www.yad.fi/twitter www.yad.fi/youtube www.yad.fi/instagram TILAA UUTISKIRJE: JÄSENYYS ON KANNANOTTO HUUMEETTOMAN ELÄMÄN PUOLESTA. Jäsenenä saat alennusta YADin tapahtumista/ koulutuksista ja jäsenlehti Yadilaisen kotiisi/ s-postiisi 4 kertaa vuodessa. Jäseneksi voivat liittyä kaikki YADin toiminnasta kiinnostuneet. Toimintaa tarjoamme 13–35-vuotiaille. Save The Date KELTAMUSTA 30-VUOTISJUHLASEMINAARI PE 12.10. KLO 10—16 G ET TOGETHER -MIITTI ENTISILLE JA NYKYISILLE YADILAISILLE LA 13.10. KLO 10—17 PAIKKA: TANSSISALI LUTAKKO, JKL -->> WWW.YAD.FI SEURAA MEITÄ: LIITY MEIHIN: Youth Against Drugs — 30 vuotta vaihtoehtoisia vetoja Tukijäsenyys 20,-/vuosi Yritystai yhteisötukijäsen 100 ,-/vuosi KIINNOSTAAKO HUUMEET? NIIN MEITÄKIN. YAD Youth Against Drugs syntyi vuonna 1988 parin punkkarin huolestuttua kavereidensa huumeiden käytöstä. Vuonna 2018 YAD on valtakunnallisesti toimiva nuorten vapaaehtoisjärjestö, joka on vakiinnuttanut asemansa suomalaisen ehkäisevän huumetyön asiantuntijana. YAD:n tavoitteena on vaikuttaa huumeasenteisiin ja vähentää huumeista aiheutuvia haittoja sekä käyttäjiin kohdistuvaa leimaamista. Jos koet jutun omaksesi, käy tutustumassa www.yad.fi ja tule mukaan toimintaan. VENUS TURKIKSISSA Broadwaylla ja West Endissä yleisön vietellyt Venus turkiksissa on seksikäs ja älykäs musta komedia vallasta, alistumisesta ja antiikin jumalattaresta. Ensi-ilta Musiikkiteatteri Kapsäkissä ke 18.10. klo 19 Muut esitykset: 20.10. | 26.10. | 27.10. | 2.11. klo 19 Liput Lippupisteestä: 34,50 / 30,50 € | Show & Dinner: 74,50 € +toimitusmaksut(alk.1€|lippu.fi) Rooleissa: Sami Saikkonen & Sonja Sorvola Teksti: David Ives Suomennos: Reita Lounatvuori | Ohjaus: Jermo Grundström Tuotanto: Musiikkiteatteri Kapsäkki & Oy Dance Like Ab Esityksen oikeuksia valvoo Nordic Drama Corner ROUTE COUTURE 20e Tilaukset www.kauppa.voima.fi TIL AA NY T TILAA VOIMA! Jo 18 vuotta murrosia¨ssa¨ 4/2018 TOUKOKUU | VOIMA.FI Ina Mikkola mediassa kasvanut Tilaukset www.kauppa.voima.fi, spostilla tilaukset@voima.fi tai puhelimitse 044 238 5109. 39€ Voima-l ehden vuosiker ta & Naomi Klein: Kun ei ei riitä kotiin kannett una
Kanneltalo 29.8.–1.9.2018, KokoTeatteri 17.–25.11.2018 Mukana myös Lainsuojattomatfestareilla! quovadis.fi Maailman terät ei meihin pysty! – aikuistumisriittejä Marko Järvikallas YADin jäsenmaksu 6,-/vuosi tai ELINKAUTINEN YAD-jäsenyys 60 ,-/ elämä Jäsenmaksun voi maksaa verkkokaupassa www.yad.fi/yadstore tai suoraan tilille FI28 8000 1401 4735 26 Mainitse viestikentässä nimi ja osoite. www.yad.fi/facebook www.yad.fi/twitter www.yad.fi/youtube www.yad.fi/instagram TILAA UUTISKIRJE: JÄSENYYS ON KANNANOTTO HUUMEETTOMAN ELÄMÄN PUOLESTA. Jäsenenä saat alennusta YADin tapahtumista/ koulutuksista ja jäsenlehti Yadilaisen kotiisi/ s-postiisi 4 kertaa vuodessa. Jäseneksi voivat liittyä kaikki YADin toiminnasta kiinnostuneet. Toimintaa tarjoamme 13–35-vuotiaille. Save The Date KELTAMUSTA 30-VUOTISJUHLASEMINAARI PE 12.10. KLO 10—16 G ET TOGETHER -MIITTI ENTISILLE JA NYKYISILLE YADILAISILLE LA 13.10. KLO 10—17 PAIKKA: TANSSISALI LUTAKKO, JKL -->> WWW.YAD.FI SEURAA MEITÄ: LIITY MEIHIN: Youth Against Drugs — 30 vuotta vaihtoehtoisia vetoja Tukijäsenyys 20,-/vuosi Yritystai yhteisötukijäsen 100 ,-/vuosi KIINNOSTAAKO HUUMEET? NIIN MEITÄKIN. YAD Youth Against Drugs syntyi vuonna 1988 parin punkkarin huolestuttua kavereidensa huumeiden käytöstä. Vuonna 2018 YAD on valtakunnallisesti toimiva nuorten vapaaehtoisjärjestö, joka on vakiinnuttanut asemansa suomalaisen ehkäisevän huumetyön asiantuntijana. YAD:n tavoitteena on vaikuttaa huumeasenteisiin ja vähentää huumeista aiheutuvia haittoja sekä käyttäjiin kohdistuvaa leimaamista. Jos koet jutun omaksesi, käy tutustumassa www.yad.fi ja tule mukaan toimintaan. VENUS TURKIKSISSA Broadwaylla ja West Endissä yleisön vietellyt Venus turkiksissa on seksikäs ja älykäs musta komedia vallasta, alistumisesta ja antiikin jumalattaresta. Ensi-ilta Musiikkiteatteri Kapsäkissä ke 18.10. klo 19 Muut esitykset: 20.10. | 26.10. | 27.10. | 2.11. klo 19 Liput Lippupisteestä: 34,50 / 30,50 € | Show & Dinner: 74,50 € +toimitusmaksut(alk.1€|lippu.fi) Rooleissa: Sami Saikkonen & Sonja Sorvola Teksti: David Ives Suomennos: Reita Lounatvuori | Ohjaus: Jermo Grundström Tuotanto: Musiikkiteatteri Kapsäkki & Oy Dance Like Ab Esityksen oikeuksia valvoo Nordic Drama Corner ROUTE COUTURE 20e Tilaukset www.kauppa.voima.fi TIL AA NY T TILAA VOIMA! Jo 18 vuotta murrosia¨ssa¨ 4/2018 TOUKOKUU | VOIMA.FI Ina Mikkola mediassa kasvanut Tilaukset www.kauppa.voima.fi, spostilla tilaukset@voima.fi tai puhelimitse 044 238 5109. 39€ Voima-l ehden vuosiker ta & Naomi Klein: Kun ei ei riitä kotiin kannett una
24 • 6 / 2018 Kuvataide marginalisoidaan urheilun ylivoimalla, näivettyvällä taidejournalismilla ja koulutuspoliittisilla ratkaisuilla, uskovat taiteen ammattilaiset. TEKSTI HEIDI BACKSTRÖM KUVA LAURA RAILAMAA Kuvataiteen alivoimapeliä S AKSASSA tehty tutkimus osoittaa, että klassisen musiikin konserteissa on enemmän kävijöitä kuin Bundesliigan jalkapallo-otteluissa. Taiteilija Antti Majava uskoo, että Suomessa todettaisiin todennäköisesti sama tilanne, jos asiaan perehdyttäisiin. ”Meillä on tapana puhua kuvataiteesta ikään kuin se olisi jotain, mistä kukaan ei tiedä mitään, että kansalaisia ei voisi vähempää kiinnostaa, vaikka todellisuudessa kuvataide on kävijämäärältään suurimpia vapaa-ajan aktiviteetteja koko maassa. Silti media pitää yllä kuvaa, että lätkällä on isompi merkitys kuin taiteella.” Antti Majava on vuonna 2008 Kuvataideakatemiasta valmistunut taiteilija, joka kuuluu Mustarinda-taiteilijaseuran aktiiveihin ja on yksi monitieteisen tutkimusyksikkö BIOSin jäsenistä. Ulrika Ferm valmistui Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1998 ja Berliinin Universität der Künstesta 2001. Nykyisin Ferm toimii Taideyliopiston Kuvataideakatemian paikkaja tilannesidonnaisen taiteen professorina. Molemmat ovat näkemysrikkaita kuvataiteen puolestapuhujia, joita yhdistää ärtymys kuvataiteen leimaamisesta marginaaliseksi toiminnaksi. Heidän mielestään puhe kuvataiteen marginaalisuudesta pitää sen marginaalissa. Taustalla Majava näkee yhteiskunnallisen agendan, jota urheilun korostaminen palvelee paremmin. Se on bruttokansantuotteeseen keskittyvä, vääristynyt tapa mitata arvoa. ”Taide ei tuota BKT:ta samalla tapaa kuin urheilu, jossa on tuotemyyntiä, sponsorointia, mainontaa ja niin edelleen.” URHEILU LIIKUTTA A mahdollisesti enemmän rahaa, mutta jos tarkastellaan kävijämääriä, taiteen volyymi on yhtä suuri. Jääkiekon SM-liigan yleisömäärä oli vuonna 2017 noin 1,3 miljoonaa. Vuonna 2016 Suomen taidemuseoissa kävi noin 2,3 miljoonaa ihmistä, joista noin 1,3 miljoonaa maksoi sisäänpääsymaksun. Majavan mielestä taiteilijoilla ei ole ollut sananvaltaa taiteen taivuttamisessa väkisin BKT-talkoisiin. ”Kaikki inhimillinen toiminta on pyritty saamaan bruttokansantuotteen piiriin, ja BKT:lla mitattavasta tuloskasvusta on tullut yhteiskunnan ainut päämäärä.” Yleisölle on opetettu, että taiteesta puhuminen on vaikeaa, jopa turhaa. ”Kulttuurijournalismi on usein hämmästyttävän epäkiinnostavaa. Joskus tulee mieleen, että hyödyttääkö tämä taiteen marginalisointi jotakuta.” Artikkeli
6 / 2018 • 25 Kuvataiteen alivoimapeliä ”Taide ei tuota BKT:ta samalla tapaa kuin urheilu, jossa on tuotemyyntiä, sponsorointia, mainontaa ja niin edelleen.” URHEILU LIIKUTTA A mahdollisesti enemmän rahaa, mutta jos tarkastellaan kävijämääriä, taiteen volyymi on yhtä suuri. Jääkiekon SM-liigan yleisömäärä oli vuonna 2017 noin 1,3 miljoonaa. Vuonna 2016 Suomen taidemuseoissa kävi noin 2,3 miljoonaa ihmistä, joista noin 1,3 miljoonaa maksoi sisäänpääsymaksun. Majavan mielestä taiteilijoilla ei ole ollut sananvaltaa taiteen taivuttamisessa väkisin BKT-talkoisiin. ”Kaikki inhimillinen toiminta on pyritty saamaan bruttokansantuotteen piiriin, ja BKT:lla mitattavasta tuloskasvusta on tullut yhteiskunnan ainut päämäärä.” Yleisölle on opetettu, että taiteesta puhuminen on vaikeaa, jopa turhaa. ”Kulttuurijournalismi on usein hämmästyttävän epäkiinnostavaa. Joskus tulee mieleen, että hyödyttääkö tämä taiteen marginalisointi jotakuta.” Majavan mielestä taidetta pelätään sen potentiaalisen muutosvoiman vuoksi. Taide voi avata sekä tekijöissä että yleisössä prosesseja, jotka voivat johtaa murrokseen. ”Sehän pätee kaikkiin yhteiskuntiin, joissa on jonkinlainen valtarakenne, jota halutaan varjella”, Ferm huomauttaa. ”Taide ei ole helposti suitsittavissa eikä tyhjentävästi selitettävissä. Urheilun arvo puolestaan on helppo selittää hyödyn ja rahan kautta. Maratonin jälkeen ei myöskään tehdä vallankumousta.” MAJAVAN OPISKELUAIKOINA 2000-luvun alussa korostettiin, ettei kulttuuritoimijoilla ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa omiin asioihinsa. ”Kun kysyit proffalta jostain epäkohdasta, hän sanoi, ettei voi vaikuttaa asiaan. Kysyit rehtorilta tai opetusja kulttuuriministeriöstä, niin vastaus oli sama. Kysyit presidentiltä asti ja sait vastauksen, että näin nämä markkinavoimat meitä liikuttavat”, Majava kertoo. Ferm tunnistaa lannistamisen mentaliteetin myös 1990-luvun laman opetuskulttuurissa. ”Meille opetettiin, että ellei taiteen tekemiseen liity kärsimystä, se ei ole oikeaa taidetta”, hän puuskahtaa. ”Rehtori kertoi meidän vuosikurssille ensimmäisenä päivänä, että meistä yksi tai kaksi tulee oikeasti toimimaan taiteilijana. Ehkä. Mitä nuori sillä tiedolla tekee, vaikka se olisikin totta? Nyt itse professorina aloitan näin: taiteilijan koulutus on maailman paras koulutus, tällä voi tehdä mitä vaan!” Ferm näkee, että tapa puhua taiteesta taidepiirien sisälläkin on monipuolistunut kahdessakymmenessä vuodessa. ”Nykyisin voidaan jo puhua esimerkiksi esteettisistä kriteereistä ja muutenkin tekeminen on läpinäkyvämpää. Enää ainut oikea tapa tehdä taidetta ei ole ’taidetta taiteen vuoksi’ -ajattelu.” Majava jatkaa: ”Mun opiskeluaikoina ihanteena oli joku punkkaritaiteilija, joka huutelee kadulla, että ulos valkoisesta kuutiosta ja instituutioista!” Koomista hänestä on se, että tämä ajattelu ei muuttanut mitään: instituutiot pysyivät yhtä vahvoina kuin ennenkin, mutta taiteilijat heikensivät huomaamattaan omaa asemaansa. ”MEILLÄ ON NYKYISIN instituutioiden johdossa porukkaa, joilla on hyvä akateeminen taidehistorian tietämys, mutta ei kosketusta kansainväliseen kuvataidekenttään”, pohtii Antti Majava. Tämä johtaa Majavan mielestä siihen, että Suomessa on iso joukko hyviä taiteilijoita, mutta ei arvostusta heidän tekemiselleen. ”Meillä on siis yksiääninen mutta hyvä koulutus, iso yleisö, ja meillä voisi olla kansainvälisiä huippunimiä, mutta samaan aikaan meillä on estab lishment, joka ei tunnista heitä.” Majava pitää tätä ongelmallisena, sillä museot ja kuraattorit vaikuttavat ensisijaisesti siihen, miltä kuvataidekenttä näyttää kansalaisille. Toinen kohta, johon Majavan syyttävä sormi osoittaa, on kuvataiteen brändi. ”Suomessa kuvataiteen brändiä ja merkitystä on vaalittu hemmetin huonosti. Kansalaisille ei pystytä kommunikoimaan, että se on tosi coolia ja vakavasti otettavaa toimintaa.” Suomessa on myös totuttu, että kuvataidetta pitää tehdä ja kokea ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi. ”Juuri kukaan ei ole valmis ostamaan kuvataidetta tai tukemaan sitä muilla keinoin”, Majava ynnää ja muistuttaa samaan hengenvetoon, että kaikki teokset eivät ole myytäviksi tarkoitettujakaan. ”Mutta jos meillä olisi taidemarkkinat, joissa ostettaisiin taidetta, vapautuisi apurahoja niille, joiden taide ei tuota myytäviä objekteja.” FERM USKOO professorina opiskelijoihinsa, tuleviin taiteilijoihin ja heidän kykyynsä tuoda työtään esiin. Hän on kuitenkin huolissaan, että työelämävalmiuksien opettamisessa korostuu ajatus vallitseviin oloihin sopeutumisesta, vaikka nuorille pitäisi ennemmin opettaa asioiden kyseenalaistamista ja näyttää vaikutusmahdollisuuksia. ”Virallinen retoriikka Taideyliopistossa – niin kuin kaikkialla – on tällä hetkellä hyvin uusliberalistinen”, Ferm sanoo. Hän kavahtaa nykyistä agendaa, jossa taide halutaan ensisijaisesti välineellistää palvelemaan muita päämääriä. Silloin on riski, että mennään kohti taidetta ilman taidetta. ”Briteissä on nähtävissä, että taiteen avulla halutaan korvata sosiaalisia peruspalveluja, jotka julkisen sektorin pitäisi hoitaa mutta jotka taiteilijat tekevät mieluusti ja vieläpä halvemmalla.” Samalla korostuvasta yksilökeskeisyydestä ollaan taidekentällä pyrkimässä pois päin. ”Viimeisen 10–15 vuoden aikana on syntynyt monia taiteilijavetoisia organisaatioita, jotka ajavat asioita yhteisvoimin”, Ferm kertoo. Majava nyökyttelee yhteisöllisyydelle, mutta toivoo tulevilta taiteilijoilta äänekkäitä kannanottoja. Hän uskoo, että aikamme vaatii näkyviä taidepersoonia. ”Isoon sektoriin mahtuu paljon erilaisia tärkeitä marginaaleja, joiden vaaliminen ei perustu hämärään velvoitteeseen ylläpitää verovaroin marginaalista toimintaa vaan siihen, että nämä marginaalit ovat ison ja tärkeän taideja kulttuurikentän ja sitä kautta koko yhteiskunnan olemassaolon edellytys”, Majava tiivistää. Moneen muuhun maahan verrattuna taiteilijan asema Suomessa on kuitenkin vielä hyvä, Ulrika Ferm ja Antti Majava toteavat lopuksi. ”Mutta se turhautuma pitää purkaa!” Majava huudahtaa. ”Se vaatisi yksinkertaisesti sen, että taiteilija ei kokisi olevansa marginaalissa vaan yksi yhteiskunnan keskeisimpiä toimijoita.” Professori Ulrika Ferm haluaa opettaa taideopiskelijoille kapinoimista. Antti Majava kaipaa huhtikuussa edesmenneen Otso Kantokorven kaltaisia taideajattelijoita. Seppo Renvallin puistossa sijaitseva Niina Tervon ja Minnamari Toukolan Kasvihuone-installaatio on esimerkki yhteisöllisestä, kantaaottavasta taiteesta, joka on avointa ja ajassa muuttuvaa. ”JOSKUS TULEE MIELEEN, ETTÄ HYÖDYTTÄÄKÖ TÄMÄ TAITEEN MARGINALISOINTI JOTAKUTA.”
K LASTEN FESTARIT LA 4.8.2018 KLO 10–16, HESPERIAN PUISTO, HELSINKI KOKO PERHEEN ILMAISTAPAHTUMA! JAMKIDS OPEN STAGE • JÄTTITRAMPOLIINI • POMPPULINNOJA JÄTTISAIPPUAKUPLASHOW • HELSINGIN KAUPUNGIN ELÄINALUE TEEMANA ELÄINYSTÄVÄMME LASTEN FESTARIT. FI MIMI JA KUKU • KENGURUMEININKI • TAIKURI PASPARTUU MAKSUTON TAPAHTUMA ! #maailmantango Syksyn tunnelmallisin kaupunkifestivaali 14.–16.9. Tampereella OHJELMA JULKAISTAAN 1.8. MAAILMANTANGO.NET 2 1 8
6 / 2018 • 27 Suomalainen tango valloittaa Saksaa, jossa sen perintöä vaalitaan. TEKSTI TIMO KALEVI FORSS KUVAT NAUSKA tään olemattomiin. Vain tämä voi olla tie kansainväliseen menestykseen. Mitäpä jos unohdamme tämän neuroottisen isompien miellyttämisen, joka tuskin maailman suurimpia makumestareita kiinnostaakaan. Meillä on Suomessa musiikillinen kansallisaarre, jonka arvoa emme ymmärrä. Se on suomalainen tango, uniikki kulttuurinen fuusio, Toivo Kärjen sanoin saksalaisen marssimusiikin ja venäläisen romanssin risteytys. Sekoitukseen kuuluu myös ripaus suomalaista kansan musiikkia, jatsia, argentiinalaisia vaikutteita sekä annos kaihoa, tuskaa, romantiikkaa ja pateettisuutta. Kun tämä kaikki esitetään vielä Olavi Virran tasoisen laulajan äänelTango, sauna ja sekahaku Tango, sauna ja sekahaku K UN suomalaista musiikkia viedään maailmalle, kansalliset erityispiirteet pyritään häivyttämään mahdollisimmin tarkkaan. Vientimusiikin on oltava salonkikelpoista. Anglosaksisen popkulttuurin tyylit tulee hallita perusteita myöten. On kyse sitten metallista tai euroviisupopista, englannin lausumisesta on hyvä saada hiottua suomalainen aksentti kokonaan pois, jotta uskottavuus säilyisi. Kaikenasteinen junttius, metsäläisyys taikka karheus häivytelä ja eksoottisella suomen kielellä, se ei jätä ketään kylmäksi. SUOMALAISEN TANGON erityislaadun on ymmärtänyt Saksassa jo pitkään asunut tapahtumatuottaja ja muusikko Timo Valtonen. Hän on keikkailut ympäri Saksaa oman Tangon Taikaa -bändinsä kanssa laulaen suomalaista tangoa suomeksi. Vuodesta 2013 hän on järjestänyt FINtango-kulttuurifestivaalia. Tangolähettiläs Valtonen on tuonut Hampuriin, Berliiniin ja monelle muulle saksalaispaikkakunnalle muun muassa Markus Allanin, Marita Taavitsaisen, M. A. Nummisen ja Suomalainen tango on kontaktilaji. LASTEN FESTARIT LA 4.8.2018 KLO 10–16, HESPERIAN PUISTO, HELSINKI KOKO PERHEEN ILMAISTAPAHTUMA! JAMKIDS OPEN STAGE • JÄTTITRAMPOLIINI • POMPPULINNOJA JÄTTISAIPPUAKUPLASHOW • HELSINGIN KAUPUNGIN ELÄINALUE TEEMANA ELÄINYSTÄVÄMME LASTEN FESTARIT. FI MIMI JA KUKU • KENGURUMEININKI • TAIKURI PASPARTUU MAKSUTON TAPAHTUMA ! #maailmantango Syksyn tunnelmallisin kaupunkifestivaali 14.–16.9. Tampereella OHJELMA JULKAISTAAN 1.8. MAAILMANTANGO.NET 2 1 8 Reportaasi
28 • 6 / 2018 Pedro Hietasen, Johanna Juhola Reaktorin, Amadeus Lundbergin, Tangoorkesteri Unton ja Sanna Pietiäisen. Suojelijakseen FINtango on saanut elokuvaohjaaja Aki Kaurismäen, joka toteaa suomalaista tangokulttuuria esittelevässä FINtangon flaijerissa vaatimattomaan tyyliinsä: ”Tango würde in Finnland erfunden.” Eli ”tango olisi pitänyt keksiä Suomessa”. ”Kiinnostus suomalaiseen kevyeen musiikkiin alkoi Saksassa 1980luvun lopussa. Sitä ennen suomalaisista ei tiedetty täällä juuri mitään. Yksi tärkeä tekijä on Aki Kaurismäen elokuvat”, kertoo tangolähettiläs Valtonen. ”Saksalaiset näkevät ja kuulevat suomalaisessa tangossa sellaisia piirteitä, mitä me itse emme havaitse. Yksi on tangon luonnonläheisyys, joka on meille liiankin itsestään selvää.” SUOMALAISTA TANGOA on markkinoitu ulkomailla ennen kaikkea melankolian kautta. ”Ruotsissa vaikuttaa ruotsinsuomalainen tangobändi Darya & Månskensorkester. Kun he käyvät Saksassa keikalla, he painottavat aina suomalaisen tangon synkkyyttä”, Valtonen kertoo. FINtangossa on nähty myös muunlaista tangoa. ”Eivät saksalaiset ajattele suomalaista tangoa surun kautta. He käyttävät termiä gemütlichkeit, jonka voisi kääntää vaikka tunnelmalliseksi tai viihtyisäksi. Juuri tämän takia saksalaiset pitävät suomalaisesta tangosta”, kertoo Valtonen. Toukokuussa 2018 FINtango järjesti ison puistofestivaalin Hampurin Planten un Blomen -puistossa sekä perinteiset lavatanssit Pohjois-Saksan maaseudulla Lutterbekissä. Tapahtumissa soittivat Valtosen oma Tangon Taikaa ja helsinkiläinen Vallilan Tango. Tangon kuuntelemisen lisäksi ohjelmassa oli tanssiopetusta, saunomista, suomalaista ruokaa ja tangoaiheinen valokuvanäyttely. Saksalaisyleisöä saapui tapahtumiin runsaasti, ja yleisö suhtautui näkemäänsä ja kokemaansa innostuneesti. VALTONEN JÄRJESTI ensimmäisiä tango keikkoja 1990-luvun puolivälissä. ”Vielä 1990-luvulla koko suomalaisuuteen suhtauduttiin häpeillen ulkomailla. Ja Saksassa suomalaisista tiedettiin korkeintaan, että he juovat paljon viinaa”, Valtonen kertoo. Jo silloin yleisössä oli kuitenkin paljon parikymppisiä nuoria. Kun Valtonen tovereineen järjesti ensimmäisen ison konsertin vuonna 1998 Hampurin Rote Florassa, paikalle saapui 400 innostunutta ihmistä, heistäkin suurin osa nuoria. Valtonen spiikkaa yhtyeensä keikoilla kappaleiden suomenkielisiä tekstejä saksaksi avaten kuulijoille suomalaisen tangon maailmaa. ”Tangoihin liittyy luonnostaan kertomuksia Suomesta. Suomalainen tango on hyvä lippulaiva suomalaisen kulttuurin viemisessä ulkomaille”, Valtonen uskoo. FINtangoa järjestetään ympäri vuoden seitsemässä eri kohteessa. Lisäksi Hampurissa järjestetään kerran kuussa tangoiltoja yhdessä FINtangon kannatusyhdistyksen kanssa. ”Se on ollut maksimi, mitä pystymme järjestämään. Olemme pystyneet keskittymään Pohjois-Saksaan ja KeskiVallilan Tango tynnyrisaunassa. Timo Valtonen ja Tangon Taikaa panevat parastaan. Tansseissa tunnelma tiivistyy. Solmio tekee miehen. FINtangon ammattija tyylitaitoinen henkilökunta näyttää esimerkkiä. Saksalaismediaa kiinnostaa myös suomalainen ruoka.
6 / 2018 • 29 Saksaan. Kysyntää olisi paljon enemmän, mutta meidän voimavaramme riittävät tähän. Lisäresurssit olisivat kipeästi tarpeen, sillä konkreettinen kysyntä olisi lähes kaksinkertainen.” Tangon tunnetuksi tekemisen näkymät näyttävät valoisilta, mutta jatkuvia kompastuskiviä ovat olleet kotimaisen tukipolitiikan niukkuus ja suomalaisten oma nihkeä asenne. ”Olen joutunut seuraamaan monta vuotta, kuinka heikoilla kantimilla suomalaisten suhtautuminen omaan tangoonsa ja kulttuuriperintöönsä on”, Valtonen kertoo. Saksalaisohjaaja Viviane Blumenschein teki suomalaisesta tangosta vuonna 2013 dokumentin Mittsommer nachtstango (Poski poskea vasten). Suomessa elokuva jäi todella vähälle huomiolle, mutta saksalaisteattereissa se keräsi 50 000 katsojaa. YKSI OLENNAINEN OSA FINtango-tapahtumia on tanssiminen. Suomalaisen tangon saloihin vievät tanssinopettajat Leena Erholtz ja Mika Lustig. ”Saksalaiset ovat innostuneita ja jopa haltioituneita suomalaisesta tangosta. Kun opetamme heitä, he myös kyselevät innokkaasti. Suomessa opettaessamme ihmiset ovat hiljaa ja odottavat, mitä tapahtuu seuraavaksi. Saksalaiset eivät ymmärrä kappaleiden sanoja, vaan he eläytyvät kappaleiden melodioihin. Suomessa tangossa jurot miehet ovat antaneet laulajan puhua puolestaan. Laulaja on hoitanut puhumispuolen, kun suomalainen mies on hakenut naista tanssimaan”, kuvailee Mika Lustig. Suomalainen tanssilavakulttuuri edustaa saksalaisille eksotiikkaa. Suomalainen tango on kuitenkin jokamiehen ja -naisen laji toisin kuin argentiinalainen tango, joka saatetaan kokea taiteelliseksi ja taitoa vaativaksi. ”Suomalainen tango on saksalaisille tunnetila, joka välittyy musiikista ja melankoliasta. Tanssin tekniikka tai kappaleiden tarinat eivät ole heille olennaisia, vaan kyse on yhteensulautumisesta ja yhdessä liikkumisen ilosta. Myös yhteinen onnistumisen tunne on tärkeä. Korostamme opetuksessa vartalokontaktia. Sekin on saksalaisille uusi asia”, sanoo Leena Erholtz. ”Olemme halunneet tuoda esiin suomalaista tangoa mahdollisimman matalan kynnyksen lajina. FINtango on onnistunut siinä tosi hyvin. Sekä tanssin että musiikin saralla yleisömäärät puhuvat puolestaan”, Erholtz lisää. Suomalaisissa lavatansseissa soitetaan kaksi tangoa, kaksi valssia, kaksi foxia ja jatketaan samalla tavalla. Tämä sekä miestenja naistenhaku ovat piirteitä, joihin ei juuri törmää Suomen rajojen ulkopuolella. ”Suomalainen tanssilavakulttuuri on ainutlaatuista, sellaista ei ole missään muualla. On uskomatonta, ettei sitä Suomessa oikein ymmärretä arvokkaana kulttuuriperintönä. Suomalainen tango on elinvoimaista, kunhan sitä viedään oikeaan suuntaan. Täytyy vaalia itse tangokulttuuria. Siitä ei saa tehdä liian markkinavetoista. Saksassa suomalaista tangoa pidetään kulttuurina, ja Suomessa se on enemmän humppameininkiä, jossa massat puhuvat”, sanoo Leena Erholtz. Suomessa tango on liiaksi kaupallistunut ja laimentunut persoonattomaksi tusinaviihteeksi markkinoiden puristuksessa. Tanssinopettajien Leena Erholzin ja Mika Lustigin urakka on päättynyt. Hampurin Planten un Blomenissa viihdytään tangon parissa (niin tanssien kuin kuunnellen). Saksalaismediaa kiinnostaa myös suomalainen ruoka. Planten un Blomenin tango-dj:t Grönfors ja Benjamin Wild.
30 • 6 / 2018 KUN SUOMALAISESTA tangosta kysyy FINtangon yleisöltä, palaute on poikkeuksetta positiivista. Hampurin Planten un Blomenin monituhatpäinen yleisö kuuntelee musiikkia intensiivisesti, mutta kiihkeintä meno tanssilattialla. ”Jos vertaan suomalaista ja argentiinalaista tangoa, suomalainen tango ei ole niin hienostelevaa ja sofistikoitunutta. Sitä on helppoa oppia tanssimaan. Kuka vain pystyy tanssimaan suomalaista tangoa, siksi pidän siitä. Kaikki tanssivat suomalaista tangoa: nuoret ja vanhat, intellektuellit ja työläiset”, hehkuttaa tangofani Tabea. ”Suomalainen mollitango iskee suoraan ihmisten tunteisiin”, kertoo Manfried, joka toimii myös aktiivina Hampurin paikallisessa FINtangon ystävät -yhdistyksessä yhdessä puolisonsa Annen kanssa. Anne kertoo harrastuksestaan: ”Täällä soitetaan vähän vanhempaa musiikkia. Olemme käyneet myös Suomessa lavatansseissa, valitettavasti musiikki ei siellä oikein puhutellut meitä. Pidän itse enemmän näistä vanhoista tangoista, niissä on tunnetta. Saksassa suomalaista tangoa tanssivat monet eri kansallisuudet, muutkin kuin saksalaiset ja suomalaiset”, Anne kertoo. Suomalainen tango yhdisti Manfriedin ja Annen. Vuonna 2005 Manfriedin oli tarkoitus osallistua FINtangon järjestämiseen kumppaninsa kanssa, mutta tällä todettiin nopeasti levinnyt syöpä, ja hän ehti menehtyä ennen festivaalia. Talkootyö FINtangon ystävissä oli tärkeää Manfriedin toipuessa tragediasta. Talkooporukoissa hän tutustui Annen, jonka kanssa hän on tätä nykyä naimisissa. TANGON SOITTAMINEN Suomen rajojen ulkopuolella on elämys myös muusikolle. Vallilan Tango on käynyt Keski-Euroopassa useita kertoja, ja vastaanotto on ollut poikkeuksetta lämmin. ”Suomalaiselle yleisölle Vallilan Tango on tanssiorkesteri, jonka tehtävänä on saada ihmiset tanssimaan. Keikkamme Suomessa ovat juhlia, joita kuvaa parhaiten sana lavatanssit. Kun taas soitamme Saksassa, on kyse kulttuuritapahtumasta”, kertoo bändin laulusolisti Hans Wessels. Vallilan Tango on erikoistunut suomalaiseen 1930ja 1940-luvun iskelmämusiikkiin. Seitsemänhenkisen bändin sointi on rikas, ja perinteisen haitarisäestyksen lisäksi sovituksiin satsattu paljon. Viulu, trumpetti, klarinetti ja saksofoni värittävät sointia, jonka kruunaa saksalaisilta salassa pysyvänä elementtinä hollantilaislaulaja Wesselsin ulkomaalaisella aksentilla laulettu suomen kieli. Saksalaiset kokevat Vallilan Tangon aitona ja konstailemattomalla yhtyeenä. Tangofani Tabea hehkuttaa: ”Pidän paljon Vallilan Tangosta. He ovat kaikki yksilöitä, vaikka muusikoita on seitsemän. He soittavat hienosti yhteen. Asun kaupungissa, joka on erittäin posh. Hampurissa on paljon miljonäärejä. Viihdyn paremmin rentojen, sosiaalisten ja kulttuurista kiinnostuneiden ihmisten seurassa. Vallilan Tango on todella autenttisen kuuloinen yhtye.” Vallilan Tangon klarinetisti-saksofonisti Antti Alavuotunki nauttii myös täysin siemauksin Saksassa keikkailusta. ”Laulajamme Hans ei ole omaksunut suomalaisen tangolaulajan maneereita vaan tuo mukanaan raikkaan tuulahduksen eurooppalaisesta chanson-meiningistä. Meillä on mukana pieni pilke silmäkulmassa. Meistä kellään ei ole tanssimuusikkotaustaa, vaan tulemme sen genren ulkopuolelta ja teemme asiat omalla tyylillämme.” TANGON TAIKA A -yhtye oli saanut vahvistuksekseen myös kuvataitelijana tunnetun Mimosa Palen, joka asuu tätä nykyä Berliinissä. Hänen instrumenttinsa on saha. Soitin sopii mainiosti tangolähettiläs Timo Valtosen antautuvien tulkintojen taustalle. ”Suomalainen tango on Saksassa käsite, mikä saattaa tuntua hieman yllättävältä. Jos tutustun uuteen ihmiseen ja kerron olevani Suomesta, saan kuulla sanat ’suomalainen tango’ ja päälle leveän virnistyksen. Suomi on pieni pohjoinen maa, jossa on pimeää ja kylmää. Suomessa ei oikein kasvakaan mikään. Suomalainen tango on täydellinen vastakohta argentiinalaiselle tangolle. Suomalaiseen tangoon liittyvä mielenmaisema saa saksalaisten silmissä jo hullunkurisia piirteitä. Se mikä meille on totisinta totta, on saksalaisille usein huumoria”, Mimosa Pale kertoo. Timo Valtosen Tangon Taikaa on tehnyt yli 600 keikkaa. Yksi mielenkiintoinen projekti on ollut yhteistyö hampurilaisen dj Benjamin Wildin kanssa, joka tunnettaan myös elektronisen musiikin tekijänä. Wild toimi dj:nä myös Planten un Blomenissa. Benjamin Wild on oikea mies tiivistämään suomalaisen tangon salaisuuden saksalaisten näkökulmasta: ”Pidän suomalaisen tangon mollimelodioista, ne poikkeavat aika lailla saksalaisesta kansanmusiikkiperinteestä. Mollitangoissa kuuluvat itäiset vaikutteet. Pidän erityisesti vanhoista 1960-luvun ’vintage-tangoista’. Suomalainen tango on hyvin rehellistä ja todellista. Vaikka en ymmärräkään kieltä, tangoja on silti aina mielenkiintoista kuunnella.” FINtango-projektin alkuvuosina 2003?2005 Valtosella oli vielä aikaa tehdä itsekin pari elektronista tangoa Wildin kanssa. Tuolloin syntyi ”Rakasta, kärsi ja unhoita”. Yle valitsi biisin vuonna 2017 suomalaisen elektronisen musiikin retrospektiiviin, vaikkei sitä ole edes virallisesti julkaistu. Timo Valtonen tekisi mielellään enemmänkin omaa musiikkia, mutta tällä hetkellä hänen aikansa ja energiansa menee lähes kokonaan FINtangon organisaatiotyöhön. FINTANGO SA APUU elokuussa Suomeen. Parikkalan Uukuniemellä järjestetään FINtangoFi-otsikolla kulkeva tangon, luonnon ja maaseutukulttuurin viikko, jossa ulkomaalaiset ja suomalaiset kohtaavat muun muassa leppoisien saunatanssien merkeissä. Syksyllä suomalaista tangoa kuullaan myös Berliinissä ja Schleswigissä. FINtangoFI Parikkalassa 11.–19.8. fintango.fi fintango.de Onnistuneen tangotapahtuman jälkeen palautuu parhaiten juomalla riittävästi. Hä m ee nt ie Viid es lin ja nä kin ku ja k a a rl en k at u sö rn äi st en ra nt at ie Vaasankatu Helsing inkatu st ur en ka tu BraHenkenttä Hakaniemenranta si lt a sa a re n k at u teoll isuus katu junatie työp ajan katu sö rn äi st en ka tu M M M alek sis kiVen katu to ine n lin ja ko lm as lin ja kulmaVu orenkat u siltaVuorenranta VegeKallio 1 2 6 5 7 Heluna Shop Ekolo Kind of Green Vegekauppa The Matcha Store Silvoplee 4 3 Soi Soi 6 3 2 4 1 7 Korkealaatuista matchaa ja vihreää teetä Japanista, kahvia ja yrttejä. Paljon luomua. Osta mukaan tai nauti paikan päällä. WWW.THEMATCHASTORE.COM • Hämeentie 23 5
Hä m ee nt ie Viid es lin ja nä kin ku ja k a a rl en k at u sö rn äi st en ra nt at ie Vaasankatu Helsing inkatu st ur en ka tu BraHenkenttä Hakaniemenranta si lt a sa a re n k at u teoll isuus katu junatie työp ajan katu sö rn äi st en ka tu M M M alek sis kiVen katu to ine n lin ja ko lm as lin ja kulmaVu orenkat u siltaVuorenranta VegeKallio 1 2 6 5 7 Heluna Shop Ekolo Kind of Green Vegekauppa The Matcha Store Silvoplee 4 3 Soi Soi 6 3 2 4 1 7 Korkealaatuista matchaa ja vihreää teetä Japanista, kahvia ja yrttejä. Paljon luomua. Osta mukaan tai nauti paikan päällä. WWW.THEMATCHASTORE.COM • Hämeentie 23 5
32 • 6 / 2018 ANTTI KALAKIVI PERINTÖ Fame Sog Snow, Fiksausjaardit 2001 Lero, 2000 TOJ TRY PAL AYS Para Japhy, Pasila 2016 Eco Criwx, Sörnäinen 2005 Neljännesvuosisata Helsinki-graffitia KAUPUNKI MUUTTUU, ja uutta tulee vanhan tilalle. Vuosikymmeniä käytössä olleet maalauspaikat katoavat. Maalauksien tekoon ja tilanteisiin liittyvät tarinat unohtuvat, ja osa tekijöistäkin on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Kirjan Perintö: Helsinki-graffitia vuosilta 1992–2017 idea tuli siitä, että nämä maalaukset, paikat, tarinat ja tekijät ansaitsevat tulla esitellyiksi tyyleineen, aatteineen ja ajatuksineen. Pitkän prosessin jälkeen syntyneeseen kirjaan on koottu laajasti Helsingin graffitihistoriaa sekä kuvien että tekstin muodossa ja myös maalarien äänen on annettu kuulua. Kirja toimii yhtä aikaa historiikkina ja tekijän kunnian osoituksena Helsinki-graffitille. Antti Kalakivi: Perintö: Helsinkigraffitia vuosilta 1992–2017 (Omakustanne 2018, 308 s.)
34 • 6 / 2018 Toimin kahdessa maailmassa, jotka tietävät tuskin mitään toisistaan: olen esitystaiteilija ja Salkkari-näyttelijä. TEKSTI NORA RINNE Lepsu viihde, ankara taide Essee V ALMISTUIN teatteritaiteen maisteriksi esitystaiteesta ja teen esitysinstal laa tioi ta Kiasma-teatterin kaltaisiin ympäristöihin. Pohdin esittävää taidetta ja kirjoitan siitä sivuten taidehistoriaa, taiteen teoriaa ja filosofiaa. Opetan esitysdramaturgian tuntiopettajana Teatterikorkeakoulussa. Mutta olen myös Salkkari-Camilla ja yksi Tuhmista tädeistä. Kerron ammattilaisen kauniisti meikkaamana päivälehden haastattelijalle kesäsuunnitelmistani ja siitä, miten pidän itseni kunnossa. Taiteestahan ei oikein tahdo saada palkkaa. Kuten taiteilija Teemu Mäki on todennut, suurin taiteen tuki yhteiskunnassamme ei ole apurahajärjestelmä vaan sosiaaliturva, jonka varassa valtaosa teoksista valmistuu. Apurahoja ei riitä koko uralle, joka kuukaudeksi ja vuodeksi, ei kenellekään. Esitystaiteilijan töitä on vaikea myydä, ne eivät asetu museon varastoon tai yksityisasunnon koristeeksi, eikä kukaan ole valmis maksamaan lipuista sellaisia summia, että taiteen tekemiseen kulutetuista tunneista kuittaisi edes minimipalkkaa. Työskentelin jonkin aikaa valmistumiseni jälkeen juuri näiden rahoituskanavien turvin, mutta yhtälö alkoi tuntua vinoutuneelta. Olin työkykyinen ihminen ja nostin vähän väliä tukia. En pystynyt suoltamaan montaa teosta vuodessa, tarvitsin elämää väliin. Tuntui, että minun kuuluisi tehdä jotain muutakin. Palasin entuudestaan tuttuun viihdetyöhön ja jatkoin taiteen parissa osa-aikaisesti viihteen rahoittamana. VIIHDE EI OLE mikä tahansa työpari taiteelle. Jos taiteilija opettaa taidekoulussa, hän on löytänyt kunniallisen tavan elättää itsensä ja perheensä taiteen tekemisen ohessa. Jos hän tekee viihdettä, se on vähän kuin pastori strippaisi itselleen kesälomarahat. Viihde on nykytaiteen vastapari. Kun taiteilija pyrkii osoittamaan tekevänsä Taidetta, teos on saatava erottumaan juuri viihteestä. Taide ei houkuttele tai miellytä vaan yllättää. Taiteen äärelle astellaan totisina kuin ennen kirkkoon: tietoisina siitä, että tämä saattaa kirpaista ja vaatia voimia mutta tekee lopulta hyvää. Viihteen tekijäkin haluaa erottautua, muttei niinkään taiteesta vaan siitä toisesta viihdeteoksesta, joka veti miljoonayleisöjä. Hän tietää, ettei viihteen äärelle tulla velvollisuudentunnosta. Jos yleisö ei viihdy, se lähtee, ja viihteen tekijän leipä loppuu. OPISKELUAIKANANI silloinen Teatterikorkeakoulun lehtori Juha-Pekka Hotinen esitteli erottelua taiteen ja viihteen aikasuhteesta: viihde auttaa unohtamaan ajan kulun, taide muistuttaa siitä. Erottelu antaa paikan sekä viihteelle että taiteelle: viihde ei ole huonoa taidetta, se on vain muuhun tarkoitukseen. Erottelussa taiteen ja viihteen välillä on kuitenkin myös vaaransa. Viihde voi tulla vastuuttomaksi ja taide ko peaksi, eikä kumpikaan halua ottaa vastaan tehtävää ihmiskunnan kasvattajana tai paremman maailman luojana. Taiteen keskeiset erottelut eivät ole aina olleet nykyisen kaltaisia. Esimerkiksi antiikin kreikassa sanaa ”taide” ei nykymerkityksessään ollut ja pohdinnat koskivat kunkin taiteenlajin arvoa erikseen, niiden suhdetta tietoon ja totuuteen. Pohdinnan ytimessä ei ollut se, mikä tekee taiteesta taidetta, vaan se, onko taiteista yhteiskunnalle hyötyä vai haittaa. Viihde–taide-jaottelun kannalta kiinnostava antiikin kirjoittaja on Horatius (65–8 eaa.), jonka runossa Ars Poetica (Runotaide) keskeisenä näyttäytyy runoilijan taito yhdistää huvi ja hyöty. Horatius kirjoittaa: ”Runoilijat pyrkivät joko hyödyttämään tai viihdyttämään tai sanomaan sellaista, mikä viehättää ja kelpaa samalla elämänohjeeksi. […] Yksimielisen kannatuksen saa se, joka yhdistää hyödyn ja huvin, viihdyttää lukijaa ja antaa hänelle samalla virikkeitä.” Renessanssin aikaan alkanut keskustelu mausta sekä romantiikan aikakaudella huippunsa saavuttanut ajatus nerotaiteilijasta johdattelivat ajattelemaan, ettei kuka tahansa tunnista taidetta, eikä kuka tahansa voi sellaista saada aikaan. Huono maku saattaa innostua mistä vain nätistä tai hauskasta, hyvää makua ei näin helpolla miellytetä. TAITEILIJA JA TAIDEINSTITUUTIOT asiantuntijoineen ovat muodostuneet keskeisimmiksi erottelijoiksi taiteen ja ei-taiteen välillä. Se, mitä taiteilija tekee taideinstituutioiden puitteissa, on taidetta. Valta on taiteilijalla ja instituutiolla, ei teoksen osilla tai ”kenellä tahansa”. Vaikka neromyytti murtuu ja taiteilijakuva laajenee, taiteilijan rooli taiteen takaajana ja tuotemerkkinä on vahva. Kun taiteilija on jossain määrin korvannut taiteen, kuten Marja Sakari on esittänyt, taiteilijan taiteili juus muuttuu hyvin tärkeäksi. Se että jokin on taiteilijan tekemää, vakuuttaa teoksen taiteeksi. Taiteilijan ei tule sotkeutua identiteetissään, hänen on pysyttävä vakavana ja omistautuneena, jotta voimme olla varmoja, että taide on siellä, missä hänkin. Taiteilijalla voi olla viihdemenneisyys, hupsu nuoruus, jos hän katuu, puhdistautuu, lupaa ettei enää. Minä lankean viihteen tekoon päivittäin, seuraavaksi tänään klo 15.15 (viihteessä ollaan hyvin täsmällisiä). Ehkä pyhitän itseni 50-vuotiaana, kun viihde sylkäisee minut ulos kuin happaman marjan. Sitten otan vaatteet pois, kaadan päälleni purkin piimää ja astun puhdistuneena taiteeseen muistuttamaan sinua ajasta ja kuolemasta. Lupaan, ettet tule viihtymään. ”JOS TAITEILIJA TEKEE VIIHDETTÄ, SE ON VÄHÄN KUIN PASTORI STRIPPAISI ITSELLEEN KESÄLOMARAHAT.” 1.–5.8.2018 CELEBRATING 20 YEARS AT THE HEART OF PIANO MUSIC Pianomusiikin ystävien kohtaamispaikka The meeting point for friends of piano music www.mantanmusiikkijuhlat.fi Fr em an tle M ed ia/ M TV 3 Nora Rinne esitysinstallaatiossaan Infantiili Amnesia (2012). Ka ns all isg all er ia/ El la To m m ila . Nora Rinne Camilla Mustavaaran roolissa tv-sarjassa Salatut elämät (2018). Tärkeä dokumentti jo kadonneista teoksista ja graffitipaikoista maalarien kertomana. 50€ + postikulut >> kauppa.voima.fi / tilaukset@voima.fi PERINTÖ – HELSINKI GRAFFITI 1992–2017
TAMPERE HELSINKI TURKU Mänttä-Vilppula JYVÄSKYLÄ KEURUU JÄMSÄ LAHTI 75 4 Mäntän kuvataideviikot Pekilo, Tehtaankatu 21, 35800 Mänttä +358(0)44 259 9194, kuvataideviikot@gmail.com Avoinna joka päivä klo 10–18 www.kuvataideviikot.fi XXIII MÄNTÄN KUVATAIDEVIIKOT K u va : M el in a Pa ak ko n en : Se u ra a Jo h ta ja a, 20 17 , ko lla as i (y ks it yi sk o h ta ) KARTASTO | Löydä reittisi maleksijan paratiisiin! 17.6.–31.8.2018 | Kuraattori Veikko Halmetoja 1.–5.8.2018 CELEBRATING 20 YEARS AT THE HEART OF PIANO MUSIC Pianomusiikin ystävien kohtaamispaikka The meeting point for friends of piano music www.mantanmusiikkijuhlat.fi Ka ns all isg all er ia/ El la To m m ila . Teurastamo Night Market 23. 24.8. Artists and market vendors OPEN CALL 5.7. 14.8. www.teurastamo.com/nightmarket VAPAA PÄÄSY! AFTERWORK 16 -> // LIVE 18.30 -> T YÖPA JANKATU 2, HELSINKI TEURA STAMO.COM /TEURASTAMOHELSINKI @TEURASTAMO A F T E R W O R K & P I H A K E I K K A SAMAE KOSKISEN KORVALÄÄKE, DELIA ST.CLAIRE SEKSIKÄS SUKLAA, DOSDELA, KARI TAPIIRI + DJ OTTOPETTERI COLOR DOLOR, LAC BELOT LYÖMÄTTÖMÄT, SOFA, + DJ OTTOPETTERI BIGFEET & LALA, PIETARIN SPEKTAAKKELI KILOMBO JAM FIESTA: KUUKUMINA, AFRIKA AKAY DEGG, + DJ EL PIBE TUOMARI NURMIO, EINARI STYLMAN CREAT #EROTICLIFESTYLE DJ´S 06.07 13.07 20.07 27.07 03.08 17.08 31.08 Tärkeä dokumentti jo kadonneista teoksista ja graffitipaikoista maalarien kertomana. 50€ + postikulut >> kauppa.voima.fi / tilaukset@voima.fi PERINTÖ – HELSINKI GRAFFITI 1992–2017
VANTAAN TAIDEMUSEO Artsissa 29.7.2018 asti. AVOINNA ti–ke 11–18 to 13–20 | pe–su 11–16 VAPAA PÄÄSY! Vantaan taidemuseo Artsi | Myyrmäkitalo | Paalutori 3, 01600 Vantaa www.artsimuseo.com | artsi@vantaa.fi | @artsimuseo ERKKI PIRTOLAN KUVIA JA SANOJA TULOSSA 30.8. ku va Pa pu Pi rt ol a VAPAA PÄÄSY! Finlaysonin alue, Tampere Avoinna ti–su 11–18 www.tyovaenmuseo.? teossa 8.6.–26.8.2018 www.itepirkanmaalla.net ninni@kaligraphics.fi / www.kaligraphics.fi KALI GRAPHICS KUVITUKSET & GRAFIIKAT
6 / 2018 • 37 Y LIPAINOINEN, someriippuvainen, lukutaidoton ja degeneroitunut nuoriso saa periä kuolleen ja mädäntyvän hyvinvointivaltion. Sitä ennen viimeinen kaupunginteatteri on sulkenut ovensa, eikä Suomessa ole enää yhtään julkista kirjastoa. Tämä tapahtuu tilastojen valossa parinkymmenen vuoden kuluessa. PISA-tulosten heikkeneminen on paljastanut, että pojista 16 prosenttia on uuslukutaidottomia. He eivät hallitse sisälulukutaitoa eli eivät esimerkiksi tunnista tekstistä kaksoismerkityksiä. Tutkimukset väittävät, että pojista on tullut tyhmempiä, ja syy siihen on se, että he eivät harjoita lukutaitoaan. Sivistys on kuolemassa. Elämme yhteiskunnassa, joka kasvattaa suuren vähemmistön alisuoriutujia. Tyttöjen ja poikien välinen ero koulumenestyksessä on Suomessa OECD-maiden suurin. KAKSI VUOTTA SITTEN aloin työskennellä nuorten parissa. Olen opettanut kolmea tuhatta heikosti lukevaa nuorta. En löytänyt tästä joukosta käytännössä yhtään heikkolahjaista. Saattaa olla, että kykyni ei riitä heidän arvioimiseen, mutta minusta lukutaidon ongelmat paljastuivat motivaation ongelmiksi. Taitoa on kaikilla nuorilla, mutta syy sivistää itseään klassikkokirjallisuudella puuttuu. He tuntevat olevansa ulkopuolisia ja siksi alisuoriutuvat. He eivät näe sivistyksen relevanssia samalla tavalla kuin me yhtenäiskulttuurissa kasvaneet. Taiteen kohtalo repeävässä yhteiskunnassa on kiinnostava. Alkiolaiset, oikeistolaiset ja vasemmistolaiset sivistysihanteet ehtivät synnyttää kattavat julkiset rakenteet oikeastaan kaikille taiteille. Orkestereita, teattereita, museoita ja kirjastoja löytyy tiheänä verkkona halki valtion. Julkisrahoitus tukee kulttuuria kaikkiaan noin miljardilla eurolla vuodessa, mikä kestää Tuhon siemenet kylvettiin 30 vuotta sitten. Taide on tehnyt siitä lähtien kuolemaa. TEKSTI ALEKSIS SALUSJÄRVI KUVA NINNI KAIRISALO kansainvälisen vertailun. Ongelma on yleisön polarisoituminen. Suomessa elää yksin yli miljoona ihmistä. Määrä on kaksinkertaistunut 20 vuodessa. Samalla syrjäytyminen on kasvanut epidemiaksi. Köyhyydessä elää Suomessa niin ikään miljoona ihmistä. Julkisuuden viesti tälle joukolle on selvä: he ovat perässä vedettävä taakka tuottavalle Suomelle. Markkinatalouden mekanismi käskee meitä tuhoamaan nilkuttavat, lahjattomat ja sairaat ihmiset – ja niin onkin pikkuhiljaa tapahtunut. He eivät opiskele, käy töissä, äänestä tai ylipäätään osallistu yhteiskuntaan millään tavalla. Nuorista aikuisista tähän joukkoon kuuluu 70 000 ihmistä. Keski-iän ylittäneet naiset ovat sivistyksen selkäranka, ja heidän ansiostaan voidaan ylipäätään enää puhua kansallisesta sivistyksestä. Mutta hekään eivät kykene kääntämään pielessä olevaa kurssia edessä häämöttävältä karikolta. Kirjastoja on suljettu Suomessa 1970-luvulta saakka yksi viikossa. Maaltamuutto on kirjastoverkon harvenemisen suurin syy, mutta yhtä lailla sivukirjastoja suljetaan suurissa kaupungeissa. Tahdin jatkuessa nykyisellään viimeinen kirjasto suljetaan Suomessa 15 vuoden kuluttua. Kirjamyynti on vähentynyt nopeimmillaan 10 prosenttia vuodessa – muutos on edennyt hiipumisen sijaan romahduksina, joskin pientä elpymistä on juuri nyt näkyvillä. SIVISTYSTASON HEIKKENEMISEN takana olevat syyt ovat sosiaalipoliittisia, mutta älypuhelimella turmeltu nuoriso on julkisuuden syntipukki. Laiteriippuvainen some-nuori kun ei lue kirjaa, ei käy teatterissa – hän siis tyhmenee, näin on julkisesti päätetty. Totuus on karumpi, ja se näkyy kaikissa länsimaissa: talouden yksityistäminen on synnyttänyt osattomien armeijan, joka tunnetaan NEET-nuorisona (Not in Employment, Education or Training). Heidän ongelmansa eivät liity älykkyyteen vaan yhteiskuntaan. He ovat alle 30-vuotiaita yksin asuvia lapsettomia ihmisiä – etupäässä miehiä – joiden elämänpiirin kapeus on kasvattanut etäisyyden heidän ja yhteiskunnan välille. Tilastoissa he näkyvät kansaa tyhmentävänä ja koulustasoa laskevana joukkona, vaikka todellisuudessa heidän suoritustasoaan laskee se yksinkertainen syy, että heitä arvioivat mittarit ovat heidän kannaltaan toissijaisia. Lukutaitotesti tai armeijan älykkyystesti ovat heille yhdentekeviä, koska ne edustavat yhteiskunnallisia instituutioita, joihin nuoret eivät koe liittyvänsä kuin korkeintaan välillisesti. Samalla tavalla en itse lotkauta evääni, jos minulta penätään tietämystäni kolminaisuusopin dogmista. Mitä väliä. Tämän vuosisadan kertomus suomalaisuudesta on aivan toinen kuin viime vuosisadan. Tasapaksu äidintissiyhteiskunta – tai hyvinvointiyhteiskunta – näyttää jäävän kahden vuosikymmenen mittaiseksi jaksoksi. Elimme lyhyen Belle Époquen, josta olemme pikkuhiljaa heräämässä maailman lopun aamuun. 1990-luvun lama repi väestön kahtia muovaamalla tuottavuusyhteiskunnan, jonka ulkopuolelle on pysyvästi jäänyt iso joukko ihmisiä. Taide ei tavoita näitä ihmisiä, koska taiteilijoista ja kulttuurialan ihmisistä lähes kaikki kuuluvat korkeasti koulutettuun eliittiin. Pienen historiallisen hetken korkeakulttuuri tarkoitti kansallista sivistystä, mutta nyt erojen järjestelmä on piirtänyt rajan korkean ja matalan välillä uudelleen näkyviin. Taiteen tulevaisuus näyttää turvatulta vain norsunluutorneissa. Aleksis Salusjärvi on kulttuurijournalisti, kirjallisuusja kuvataidekriitikko sekä ammatti koululaisten lukutaidon opettaja Lukukeskuk sen ja UPM:n Sanat haltuun -hankkeessa 2016–2018 Tyhmyys käy ylitsemme VANTAAN TAIDEMUSEO Artsissa 29.7.2018 asti. AVOINNA ti–ke 11–18 to 13–20 | pe–su 11–16 VAPAA PÄÄSY! Vantaan taidemuseo Artsi | Myyrmäkitalo | Paalutori 3, 01600 Vantaa www.artsimuseo.com | artsi@vantaa.fi | @artsimuseo ERKKI PIRTOLAN KUVIA JA SANOJA TULOSSA 30.8. ku va Pa pu Pi rt ol a Essee ninni@kaligraphics.fi / www.kaligraphics.fi KALI GRAPHICS KUVITUKSET & GRAFIIKAT
Valkoisten vankina Tammisaaren punavankileiri 1918 Pekka Railon muistelmista dramatisoitu näytelmä glimsgloms.com GLIMS & GLOMS / TUOMO RAILO Louhisali, Espoon kulttuurikeskus, Tapiola 18.9. ja 19.9. 18.10., 19.10. ja 20.10. kaikki esitykset klo 19 Liput 29 / 15 € VAIN VIISI ESITYSTÄ! KOEN VANMECHELEN IT’S ABOUT TIME 19.5.–16.9. GÖSTA | MÄNTTÄ | SERLACHIUS.FI |SERLACHIUSBUSSILLA TAMPEREELTA SUORAAN MUSEOIHIN! Koen Vanmechelen, Symbiosis, 2008. 2 1 . 9 . – 2 8 . 1 1 . 2 1 8 F R E D R I K I N K AT U 1 8 , 1 2 H E L S I N K I W W W. T E AT T E R I TA KO M O. F I L I P U T 2 8 / 1 4 E U R O A . L I P U T T I K E T I S TÄ W W W. T I K E T T I . F I A L E N Tuuletar____ 6.–15.8. +23.8. 2018 www.e tno-esp a.fi www.fb .com/et noespa
6 / 2018 • 39 Viron BaltoScandal-festivaali on teatterin rakastajan mekka. TEKSTI JOHANNA HAMMARBERG Loputtomia kesäöitä ja arvaamatonta taidetta Artikkeli Valkoisten vankina Tammisaaren punavankileiri 1918 Pekka Railon muistelmista dramatisoitu näytelmä glimsgloms.com GLIMS & GLOMS / TUOMO RAILO Louhisali, Espoon kulttuurikeskus, Tapiola 18.9. ja 19.9. 18.10., 19.10. ja 20.10. kaikki esitykset klo 19 Liput 29 / 15 € VAIN VIISI ESITYSTÄ! V IRO viettää tänä vuonna itsenäisyytensä 100-vuotisjuhlaa. Maa itsenäistyi siis 1918, mutta jo yhden vuorokauden kuluttua saksalaiset miehittäjät ottivat vallan itselleen. Naapurimaat Suomi ja Viro olivat sata vuotta sitten samankaltaisissa lähtöasetelmissa. Valtioiden historiat eroavat kuitenkin merkittävästi toisistaan. Näkyykö tämä taiteessa? Miten? Satunnainen turisti voi Tallinnan vanhassakaupungissa harhaillessaan ja perinnerihkamaa hypistellessään erehtyä luulemaan, että Viro on jämähtänyt jonnekin 1900-luvun alun tai 1800-luvun puolelle myös taidekentällä. Näin ei ole. Viro on polariteettien maa: perinteitä ja historiaa arvostetaan, mutta räväyttää saa. Voisi jopa väittää, että sotia lukuun ottamatta kohtuullisen turvallisesti omiin oloihinsa eristäytynyt Suomi on taide-elämän näkökulmasta konservatiivinen ja tylsä Viroon verrattuna. Ettekö usko? Paras paikka asian toteamiseen on uuden itsenäisyyden ja rajojen avautumisen myötä perustettu Balto Scandalnykyteatterifestivaali, jota vietettiin tänä vuonna heinäkuun alussa. Festivaali järjestetään joka toinen vuosi Länsi-Virumaan Rakveressa. Alunperin festivaalin nimi viittasi siihen, että pääosa ryhmistä tuli Baltiasta tai Skandinaviasta. Ohjelmisto laajeni pian kansainväliseksi, mutta nimen leikki on edelleen totta: ohjelmistossa on aina jotakin skandaalimaista. BALTOSCANDALIN yhteydessä skandaali tarkoittaa uutta, jotakin ”vähän yli”, jotakin häiritsevän lähelle tulevaa. Oma suosikkini vuosien takaa on Anders Härmin loistokas luentoperformanssi Be Drunk, Be Very, Very Drunk (2002– 2005), jonka aikana hän tempaisi pullollisen viinaa, tuli känniin, rähisi yleisölle ja rikkoi paikkoja. Kuka tahansa kuraattori ei ota noin arvaamattomia esityksiä ohjelmistoonsa, mutta BaltoScandalin Priit Raud ottaa. Tästä syystä pikkiriikkisessä virolaisessa maalaiskaupungissa järjestettävä pieni festivaali on noussut arvostettujen kansainvälisten nyky teatterifestivaalien kastiin. Tämän vuoden ohjelmiston tematiikasta Priit Raud kirjoittaa näin: ”BaltoScandal katsoo tulevaisuuteen ja tunnustelee yhteiskunnan pulssia. Festivaali tulee olemaan kiehtova ja rentouttava. Huomaavainen ja vapauttava. 15. festivaali tulee todennäköisesti ottamaan huomioon niin meidät itsemme kuin koko yhteiskunnan, ottamatta kumpaakaan liian vakavasti. Puhumme rajuista asioista, mutta emme moralisoi. Näytämme maailman sellaisena kuin se on. Emme ole samaa mieltä kaikesta: me kritisoimme, mutta myös hyväksymme. Osoitamme kunnioitusta toisiamme ja toistemme tekemisiä kohtaan. Me emme opeta ketään.” KUNNIANHIMON ja tinkimättömyyden lisäksi BaltoScandalin ytimen muodostaa sen erityislaatuinen tunnelma. Fiilis on samankaltainen kuin Sodankylän elokuvajuhlilla: ollaan jossakin in the middle of nowhere, pelataan fudista juuri löytyneiden parhaiden kavereiden kanssa, katsotaan järjettömät määrät esityksiä – kesäyö on loputon – ja tuntuu kuin ihan kaikki olisivat saapuneet paikalle. Tänä vuonna Suomen teatteriohjaajat ja dramaturgit ry:n porukka lähti kokemaan BaltoScandalin hurmaa. Teatteriohjaaja Satu Linnapuomi odotti erityisesti kokeellisen teatteriryhmä Forced Entertainmentin esitystä. ”Brittiryhmä on ollut koossa yli 30 vuotta, ja heidän teoksiensa voi sanoa kuuluvan nykyteatterin kaanoniin. Mua kiinnostaa heidän teatterin rajoja venyttävä ja utelias lähestymis tapansa.” Toinen Linnapuomen ennakkosuosikki oli Jérôme Belin Gala. ”Se on teos, joka yhdistää ammattitanssijoita ja amatöörejä, tuo esille sellaisia ihmisiä, joita ei yleensä näyttämöllä nähdä.” Linnapuomi kehuu myös Balto Scandalin hintatasoa ilah duttavaksi. Perusliput mak savat vain 15 euroa, ja Tallinnasta kulkee kerran päivässä ilmainen festaribussi Rakvereen. TÄMÄN VUODEN festivaaliohjelmistoon kuului myös suomalaisen Wauhaus-ryhmän teos Flashdance sekä Suomessakin paljon työskennelleen ruotsalaisen Markus Öhrnin ja sveitsiläisen tanssija-koreografi-esiintyjä Marie-Caroline Hominalin yhteis teos. Ja oli ohjelmistossa toki virolaisiakin esityksiä. Niistä erinomainen esimerkki on Johan Ulfsakin Teateri 99 -ryhmälle ohjaama Dreamers. Mutta parasta BaltoScandalissa on kaikki. Kirjoittaja on käsikirjoittaja-ohjaaja www.baltoscandal.ee/en 2 1 . 9 . – 2 8 . 1 1 . 2 1 8 F R E D R I K I N K AT U 1 8 , 1 2 H E L S I N K I W W W. T E AT T E R I TA KO M O. F I L I P U T 2 8 / 1 4 E U R O A . L I P U T T I K E T I S TÄ W W W. T I K E T T I . F I A L E N Tuuletar____ 6.–15.8. +23.8. 2018 www.e tno-esp a.fi www.fb .com/et noespa
40 • 6 / 2018 Luovuus täyttää tyhjiä tiloja. Elokuussa Helsingin Herttoniemessä kokeillaan päivän ajan, miltä kävelytunneli vaikuttaa taiteella ja skeittauksella täytettynä. TEKSTI JARI TAMMINEN Tunnelista kajahtaa Artikkeli I TÄISTÄ HELSINKIÄ halkova nelikaistainen Itäväylä on kuin haava kaupunkirakenteessa – sen ylittäminen jalkaisin on kiellettyä, ja alikulkujakin on harvakseltaan. Herttoniemen kohdalla Itäväylä muodostaa jakolinjan asuinja teollisuusalueiden välille. Alikulkutunnelit ovat usein ankeita ja epäviihtyisiä tiloja, mutta niitä voi petrata. Lisäksi niille voi keksiä uudenlaisia käyttötapoja. Herttoniemi Block Partyn yhteydessä järjestettävä RajuMe-näyttely tutkii päivän ajan sitä, miltä alikulku voisi näyttää ja tuntua – ja mitä sellaisessa voisi tehdä ripeän siirtymisen lisäksi. Tila täyttyy taiteesta ja tee-seitse-henkisistä skeittirakennelmista. ”Löydämme aivan varmasti taiteen ja skeittauksen avulla tilasta uusia asioi ta”, kuraattori Patricia Petchenenko toteaa. ”Skeittaaminen on katukulttuuripainotteista, ja minulle on ollut tärkeää, että näyttelyn sijainti ja ympäristö tukevat tätä. Olisimme voineet järjestää näyttelyn jonnekin autohalliin tai kahvilaan, mutta silloin näyttelyn teemat eivät olisi menneet käsi kädessä tilan kanssa.” TAIDE ON VERRATON TAPA vaikuttaa julkisen tilan estetiikkaan, ja skeittaus puolestaan on laji, jossa löydetään erilaisia tapoja olla rakennetussa ympäristössä. Näyttelyyn osallistuvat yhdeksän taiteilijaa ovat myös skeittaajia. ”Tunnen paljon mimmiskeittareita, ja minua on kiinnostanut jo pidemmän aikaa heidän vahva yhteisöllisyytensä”, myös Tiketti Gallerian kuraattorina toimiva Petchenenko kertoo. ”Olen myös huomannut, että monille heistä taide on iso osa elämää. Osa tekee sitä työkseen, osa opiskelee sitä ja osa harrastaa sitä. Siitä tämä näyttely lähti avautumaan.” Monilla osallistujilla taide tukee skeittaamista ja toisin päin. ”Kun olen katsonut, miten mimmit skeittaavat ja kuinka ja millaista taidetta he tekevät, niin aika monilla on oma tyylinsä. Se tyyli skeitata tukee tapaa tehdä taidetta. Tietenkin aikaisemmat harrastukset näkyvät myös.” Yhdellä skeittaamiseen vaikuttaa tausta musiikin parissa ja toisella telinevoimisteluharrastus. TAITEILIJAT OVAT valikoituneet melko luontevasti ja itseohjautuvasti skenen kanssa keskustellen. Kaikki lähti liikkeelle Natalie Ahosesta, jonka Petchenenko tunsi entuudestaan. Ahonen tuo näyttelyyn kaksi suurta tekstiiliteosta, joissa hän yhdistää tuftaamista ja muita ryijytekniikoita, joita harvemmin nähdään betonisissa tunneleissa. ”Lähtökohtani on kiinnostus toteuttaa erilaisilla tekstiilitekniikoilla abstraktia ja kolmiulotteista pintaa. Innoittajana minulla on graffiti ja tagit, mutta haluan myös raikastaa perinteisiä tekstiilitekniikoita nykytaiteessa”, Ahonen itse kertoo. Viime vuosina katutaidetta on maalattu jos minnekin, ja myös tästä herttoniemeläisestä tunnelista löytyy graffiteja. RajuMe-näyttely ei kuitenkaan aio keskittyä graffiteihin. HIENOINEN YLLÄTYSELEMENTTI sisältyy siihen, että tunneli aukeaa Itäväylän remontin ja rakennustöiden jäljiltä vasta heinäkuun puolivälissä. Aikaa näyttelyn kokoamiseen jää hyvin vähän. Tämä ei haittaa – tee-seitsemenoon sopii spontaani sovittaminen ja asioiden säätö viime tingassa. ”Kesän aikana selviää, mitä alueelle rakennamme”, Petchenenko kertoo Näyttely ja skeitti-infra rakennetaan yhtä päivää varten, jonka jälkeen ne puretaan. Rakennustöihin on luvassa vetoapua skeittivaatteita valmistavalta Vansilta. Ison yhtiön saamisella mukaan on Petchenenkolle kuitenkin lisäresursseja suurempi merkitys: Vans on juuri julkistanut ensimmäisenä skeittikenkiä valmistavana firmana malliston naisten koko numeroilla. Vaikka kenkää sovitettaessa ei soviteta numeroita, on tämä avaus symbolisesti tärkeä. ”Jokainen meistä määritellään jo syntymässä esimerkiksi sukupuolen, ihonvärin ja etnisen taustan mukaan. Ne määrittävät sen, miten meihin suhtaudutaan ja mitä saamme tai emme saa tehdä.” Naisia ei ole aina kannustettu miehisenä pidetyn skeittauksen pariin. Jo sillä, että kaupasta löytyy itselle osoitettuja varusteita, voi olla iso merkitys. Herttoniemi Block Party 25.8. klo 10–22. RajuMe-näyttely Konemestarinkadun alikulkutunnelissa. RajuMe-ryhmä (vasemmalta oikealle): Djemile Ramadani, Jasmin Elena, Kukka Suvioja, Ines Särkkä, Natalie Ahonen, Venla Rantanen, Helmi Silvo, Saara Maria Tikka ja Meri Peltonen. Natalie Ahonen: Pain, part 2 KAKSI MINIOOPPERAA YHDESSÄ ILLASSA 1.9. KLO 18.30 ROOLEISSA Juha Kotilainen, Teppo Lampela, Reetta Ristimäki TEKSTIT Maritza Núñez SÄVELTÄJÄT Max Savikangas, Lauri Toivio, Tuomas Turriago, Markus Fagerudd OHJAUS Vilppu Kiljunen ja Kimmo Kahra Suomenlinnassa LIPUT TIKETISTÄ: 39,50e (sis. palvelumaksun) TENALJI VON FERSEN, SUOMENLINNA 2.9.KLO 15 VÄ LIL AS KU DA NIE L FIL IPP O S U O M A L A I N E N N elli Ke nttä 10€
Ter o Ju ssila KAKSI MINIOOPPERAA YHDESSÄ ILLASSA 1.9. KLO 18.30 ROOLEISSA Juha Kotilainen, Teppo Lampela, Reetta Ristimäki TEKSTIT Maritza Núñez SÄVELTÄJÄT Max Savikangas, Lauri Toivio, Tuomas Turriago, Markus Fagerudd OHJAUS Vilppu Kiljunen ja Kimmo Kahra Suomenlinnassa LIPUT TIKETISTÄ: 39,50e (sis. palvelumaksun) TENALJI VON FERSEN, SUOMENLINNA 2.9.KLO 15 VÄ LIL AS KU DA NIE L FIL IPP O S U O M A L A I N E N JOENSUUN TAIDEMUSEO ONNI Kirkkokatu 23, Joensuu ti, to-su 10-16, ke 10-20 | 3-7 € www.joensuuntaidemuseo.fi 10€
Dekkarit-festivaali 27.-29.7.2018 Rikospaikkana Varkaus ? Warkauden Klubi, Ahlströminkatu 13 ? brott.fi MOUNT EVEREST ”Uuu, baby. I’m so cold and lonely.” KÄSIKIRJOITUS JA OHJAUS ANTTI HIETALA ROOLEISSA MINNA HAAPKYLÄ LOTTA KAIHUA PAAVO KINNUNEN PIRJO LONKA PYRY NIKKILÄ LIPUT TIKETTI JA Q-TEATTERI WWW.Q-TEATTERI.FI ENSI-ILTA 19.9. TYÖVÄEN KIRJALLI S U U D E N P Ä I V Ä WERSTAS 1.9. 2018 www.tyovaenkirjallisuudenpaiva.com VAPAA PÄÄSY! Työväenmuseo Werstas Väinö Linnan aukio 8, Tampere VAPAUS, VASTUU, VALLANKUMOUS MUKANA MM. A nnA K ontulA S uSinuKKe K oSolA H eidi K öngäS o SSi n ymAn S Ari n äre K eijo S ieKKinen Kirjamyyntiä ja näytteilleasettajia! Kuva: Eli Kaarto SUSINUKKE KOSOLA WWW.MITASMITASMITAS.FI ninni@kaligraphics.fi / www.kaligraphics.fi KALI GRAPHICS Roland Schimmelpfennig on jo 2000-luvun alkupuolelta lähtien tullut tunnetuksi teatterista, joka tutkii identiteettejä ja ihmissuhteita maailmantalouden ja ekologian näkökulmasta. Den Stora Elden kääntää terävän ja kriittisen katseen nykypäivän yhteiskuntaamme, näistä Schimmelpfennigille ominaisista lähtökohdista käsin. Ruotsinkielinen esitys tekstitetään THEA -mobiilisovellukseen suomeksi ja englanniksi. Ohjaus Anders Carlsson Näyttämöllä Maria Ahlroth, Martin Bahne, Iida Kuningas, Oskar Pöysti, Jessica Raita Konsepti Maria Lundström Lavastus ja puvustus Janne Vasama Äänisuunnittelu Ville Kabrell Valosuunnittelu Lauri Lundahl Videosuunnittelu Jonatan Sundström Ensi-ilta 14.9.2018 Esitykset 14.9.–6.11. ja 12.1.-2.2.2019. Liput 30 € / 24 € / 16 € Roland Schimmelpfennig DEN STORA ELDEN Teatteri ja lipputoimisto: Välimerenkatu 14, Jätkäsaari Liput: 09 440 224, viirus@viirus.fi, viirus.fi, lippu.fi Kuva: Jonatan Sundström
6 / 2018 • 43 Turkulainen Ilmiö-festivaali järjestetään joka kerta ehkä viimeistä kertaa. TEKSTI KAISU TERVONEN KUVA LAURA RAILAMAA Kavereiden kesäjuhla Dekkarit-festivaali 27.-29.7.2018 Rikospaikkana Varkaus ? Warkauden Klubi, Ahlströminkatu 13 ? brott.fi MOUNT EVEREST ”Uuu, baby. I’m so cold and lonely.” KÄSIKIRJOITUS JA OHJAUS ANTTI HIETALA ROOLEISSA MINNA HAAPKYLÄ LOTTA KAIHUA PAAVO KINNUNEN PIRJO LONKA PYRY NIKKILÄ LIPUT TIKETTI JA Q-TEATTERI WWW.Q-TEATTERI.FI ENSI-ILTA 19.9. I LMIÖ on pieni festaripioneeri. Vuonna 2009 perustetun turkulaistapahtuman kantava ajatus oli alusta asti tarjota kokonaisvaltainen ja monitaiteellinen elämys – sekä myös muutamia ilmaislavoja. ”Kyllähän Ilmiössä oli se konsepti jo, kun lähdettiin ekaa tapahtumaa tekemään vuonna 2009. Ei kenelläkään meistä ollut silloin hajua, että tästä voisi tulla jotain niin sanotusti ’vakavaa’. Yhdistyksen tilillä oli 300 euroa”, kertoo tapahtuman vastaava tuottaja Tuomas Sara. Saran lisäksi haastateltaviksi ovat saapuneet tuottaja Salla Karvonen ja logistiikkatuottaja Miikka Mäkipaakkanen. Heinäkuussa Uittamon kansanpuistossa esiintyy artisteja kuten Joana & Bossakopla, Gurr ja Mystisen naaraan portti. Festivaali tunnetaan ohjelmistosta, joka ei ole omistautuneimmallekaan marginaalimusiikin ystävälle kokonaan ennalta tuttu. ”Mä itse diggaan meidän ohjelmistosta aina, vaikka 80 prosenttia artisteista on sellaisia, joita en tiedä ennalta: ohjelmisto on yllätys itsellekin joka vuosi”, Mäkipaakkanen sanoo. ”Katsoin tämän vuoden Sidewaysiä. Jos puhutaan suomalaisartisteista, niin tosi moni niistä oli jo esiintynyt meillä. Mutta paljon aiemmin”, Karvonen puolestaan toteaa. Mahtuu tapahtumaan muutama jo jollain tasolla breikannutkin artisti, kuten tänä vuonna Draama-Helmi. Osa isommista artisteista tosin esiintyy projektikokoonpanossa ja oudolla nimellä. ”Mun lemppari oli viime vuonna Kelohirsien läpi käy korppi -bändi. Se oli Pekko Käpin ja Risto Ylihärsilän yhteisproggis. Se oli anagrammi tai jotain niiden nimistä”, Karvonen nauraa. KARVONEN on ollut festivaalitiimissä vuodesta 2013, Sara ja Mäkipaakkanen alusta asti. ”Meillä on aika iso ydintiimi. Tällä hetkellä noin 12–15 henkeä. Ydintiimiin kuuluu tiedottajia, rakennustuottajia, valosuunnittelija, sähkösuunnittelija…”, Karvonen aloittaa, ja Sara jatkaa: ”…graafikkoa ja ohjelmatuottajaa. Se on siinä mielessä poikkeuksellinen porukka, että myös valoja sähkösuunnittelija on olleet suunnittelutiimin ytimessä, mikä ei varmaan ole festivaaleilla se normaalikuvio. Mutta meillä on luovaa ja hyvää porukkaa, joiden näkemystä ja osaamista kannattaa hyödyntää alusta asti.” Haastateltavat kuvailevat tiimiä epähierarkkiseksi. Festivaalia suunnitellaan yhdessä viikkokokouksissa, joissa laitetaan ruokaa ja syödään. ”Muistan yhden viikkokokouksen, kun ei puhuttu sanallakaan mihinkään festariin liittyvästä. Syötiin vaan ruokaa ja juotiin kaljaa”, Sara muistelee. ”Ei meillä kenellekään ole niinkään ammatillista suhdetta toisiinsa. Kaikki toimii enemmän tai vähemmän kaveri pohjalta joka suuntaan”, Mäkipaakkanen täydentää. HEINÄKUUSSA JUHLITA AN Ilmiön kymmenvuotisjuhlaa. Homma on kuitenkin ollut katkolla useamman kerran. Ilmiötä tehtiin alkuun vuosina 2009–2013. ”Siinä oli vähän ’tupla tai kuitti’ -fiilis sen viimeisen Ilmiön jälkeen. Päästiin tavallaan sellaiseen lakipisteeseen, ettei voida tehdä tätä enää paremmin tai isommin. Tulee ihmismäärässä tappi vastaan, ei voi olla enempää bändejä, eikä mahdu enempää ohjelmaa. Oltiin myös aika väsyneitä, kun oltiin vuosia tehty hommaa pro bono”, Mäkipaakkanen kertoo. Jengillä riitti kuitenkin edelleen innostusta ja halua uusiin haasteisiin. Kun tapahtumapaikaksi löytyi Ruissalon telakka-alue, festivaalitiimi päätti lopettamisen sijaan tehdä isompaa ja ammattimaisemmin tehtyä tapahtumaa: syntyi H2Ö. ”H2Ö oli ihan eri mittaluokan projekti. Kapasiteetti oli kolminkertainen, tapahtuma oli kaksipäiväinen ja budjetti kuusinkertainen – ja työmäärä varmaan kymmenkertainen”, Sara sanoo. Isompi H2Ö järjestettiin kolme kertaa. Sen jälkeen oli taas edessä valinta: lopettaako vai muuttua. Tiimi päätti palata Ilmiön pariin. ”Olimme kasanneet H2Ö:tä varten aikamoisen höyryveturi-tiimin, joten Ilmiö ei ollut enää niin kuluttava kenellekään. Se oli vähän niin kuin olisi järkätty itsellemme karonkka”, Sara muistelee. ”Ollaan tehty vuosi kerrallaan. Meillä ei ole ollut mitään kolmevuotissuunnitelmia. On haisteltu sen edellisen festarin jälkeen, että haluaisiko jengi tehdä tätä vielä”, Karvonen toteaa. ILMIÖ ON MYYNYT välillä loppuun, välillä ei. Suurin osa rahoituksesta tulee lipputuloista, mikä tarkoittaa, että tapahtuma pyörii lippuriskillä ja yleisön varassa. Turun kaupungilta ja valtiolta on tippunut jonkin verran rahaa, mutta kokonaisbudjetin rinnalla summat ovat pieniä. ”Me ollaan väliinputoaja: me ei olla kaupallinen toimija, mutta toisaalta vaihtoehtomusiikki ja -kulttuuri on rahoittajien ja kaupungin silmissä kuitenkin liian populaarikulttuuria”, Karvonen kertoo, ja Sara jatkaa: ”Ja populaarikulttuurin pitäisi heidän näkemyksensä mukaan itse maksaa itsensä. Se, mitä me tehdään, ei ole riittävän kaupallista, että sillä tienaisi, mutta ei myöskään riittävän taiteellista, että se saisi julkista rahaa.” Ilmiö 28.7. Turun Uittamon kansanpuistossa www.ilmio.fi/2018 Artikkeli Haastattelu tehtiin Tuomas Saran (oik.) omistamassa Bar Ö:ssä, joka työllistää satunnaisesti myös muita ilmiöläisiä. Vasemmalla Miikka Mäkipaakkanen, keskellä Salla Karvonen ja taustalla Ville Vuorenmaan seinälle maalaama teos Sokerina pohjalla: suola. ninni@kaligraphics.fi / www.kaligraphics.fi KALI GRAPHICS Roland Schimmelpfennig on jo 2000-luvun alkupuolelta lähtien tullut tunnetuksi teatterista, joka tutkii identiteettejä ja ihmissuhteita maailmantalouden ja ekologian näkökulmasta. Den Stora Elden kääntää terävän ja kriittisen katseen nykypäivän yhteiskuntaamme, näistä Schimmelpfennigille ominaisista lähtökohdista käsin. Ruotsinkielinen esitys tekstitetään THEA -mobiilisovellukseen suomeksi ja englanniksi. Ohjaus Anders Carlsson Näyttämöllä Maria Ahlroth, Martin Bahne, Iida Kuningas, Oskar Pöysti, Jessica Raita Konsepti Maria Lundström Lavastus ja puvustus Janne Vasama Äänisuunnittelu Ville Kabrell Valosuunnittelu Lauri Lundahl Videosuunnittelu Jonatan Sundström Ensi-ilta 14.9.2018 Esitykset 14.9.–6.11. ja 12.1.-2.2.2019. Liput 30 € / 24 € / 16 € Roland Schimmelpfennig DEN STORA ELDEN Teatteri ja lipputoimisto: Välimerenkatu 14, Jätkäsaari Liput: 09 440 224, viirus@viirus.fi, viirus.fi, lippu.fi Kuva: Jonatan Sundström
44 • 6 / 2018 KUVATAIDE Artikkeli Blondit amazoonit on musiikin, teatterin ja performanssin koelaboratorio. Kuten koelaboratorioissa usein, myös amazoonien esiintymisissä on yllätyksiä – myös esiintyjille itselleen. TEKSTI JARI TAMMINEN KUVA OLENA IELESKYNA P ARI TUNTIA ennen konsertin alkamista Caitzu ompelee vimmaisesti helsinkiläisen teatteriravintola Kapsäkin ikkunapöydässä. Tavoitteena on saada Blondit amazoonit -yhtyeen esiintymisasut kuntoon. On ihan normaalia, että Caitzu säätää esiintymisasuja viime hetkeen saakka, koska hän kehittää lähes joka keikalle uudet asut. Blondeista amazooneista ei ole järkevää puhua pelkästään yhtyeenä. Kyseessä on enemmänkin määrittelyjä pakeneva musiikin, teatterin ja performanssin sekoitus. ”Joskus me päätettiin, että me ei sanota millekään ’ei’. Ehkä tämä on sitten sen tulos”, laulusta ja melodicasta vastaava Meiju huomauttaa. ”Tämä on vapaa lennähdys.” Blondit amazoonit muodostuu nykyisellään neljästä muusikosta ja edellä mainitusta pukusuunnittelijasta, jota ei lavalla liiemmin nähdä. Kaikki ovat kuitenkin elintärkeitä kokonaisuudelle. Porukasta neljä vaikuttaa teatterialalla, kaksi on kirjailijoita ja kaksi arkkitehtia. Tässä haastattelussa amazoonit esiintyvät taiteilijanimillään. AMAZOONIEN KAPPALEIDEN sanoitukset kumpuavat arjesta, elämästä ja yllättävistä ajatusketjuista. Ne tarjoavat kosketuspintaa todennäköisesti kaikille ja samalla muistuttavat elämän monimuotoisuudesta. Välillä kuulijalle kerrotaan, että ”pistin paskaksi mun kännykän”, koska oli ”nihkeä tilanne”. Seuraavaksi tarina eteneekin jo siihen, että koko elämä on mennyt paskaksi ja se vasta nih keää onkin. Myös se, että ”Anu feidas” vituttaa ja sienestämään halutaan, koska ”metsässä on ihanaa, toimistossa vihaan vaan”. ”Tämä bändi ja biisit toimivat myös terapian korvikkeena, kun voi vaikka kertoa toimistotyön ajoittaisesta nihkeydestä”, Meiju toteaa. Sienestysteema on näkynyt myös lavalla, kun yhtye kiipesi yleisön eteen jättimäisiksi sieniksi pukeutuneena. Esityksissä on nähty myös muun muassa musisoivia kukkia ja supersankareita. Esiintymisasut ja yllätykset ovat osa amazoonien vetovoimaa. Eikä yllätyksiä ole varattu pelkästään yleisölle – välillä myös esiintyjät kokevat niitä. Esimerkiksi sillä kerralla, kun kireään spandexiin ahtautuneen basistin päähän kiinnitetty jättiläismäinen kukka putosi kesken keikan. Tai sillä kertaa, kun ilmapalloihin verhoutunut rumpali ei kuullut kanssasoittajia, kun ilma pallot nirskuivat toisiaan vasten korvan juuressa. ”Palkkatöissä olisin ihan murskana, kun kukkapipo ei pysynyt esiintyjän päässä. Se olisi suunnaton kauhun paikka”, esiintymisasua edelleen ompeleva Caitzu toteaa hyväntuulisena. ”Kokeiltiin isoa ja mentiin isosti myös metsään. Emme ainakaan tuota puolikasta tai beigeä jälkeä.” Sitä paitsi yleisö noukki pudonneen kukan lattialta, ja loppukeikan eturivissä tanssittiin kukka päässä. PALKKATÖIDEN PUOLELLA Caitzu on palkittu teatteripukusuunnittelija ja lavastaja. Alkujaan häntä pyydettiin katsomaan vähän esiintymisasuja amazoonien ensimmäistä keikkaa varten, ja sitten homma eskaloitui. ”Tämä vaatepuoli on alkanut elämään vähän omaa elämäänsä. Minusta on kiinnostavaa, kuinka monenlaisella ja erilaisilla tavoilla ihminen voi olla upea lavalla. Haluan auttaa ihmisiä löytämään uusia ilmenemismuotoja itselleen.” Laulaja Meiju on samoilla linjoilla. ”En ikinä pukeutuisi niin kuin Caitzu minut pukee, mutta lavalla tursuileva ihokaspuku ei haittaa. Se on hyvää oman häpeän kohtaamista ja sallivuutta omaa itseään kohtaan.” Myös basisti-laulaja Paula myöntää nauraen kokeneensa esiintymisen joskus tuskaiseksi. ”Mutta tämä onkin sellainen ’häpeä on hyvä tunne’ -projekti”, hän sanoo ja jatkaa: ”Tässä voi tehdä asioita, joita ei muuten tekisi. Pukeutuminen auttaa siinä.” Paula huomauttaa, että esiintyjyys ja se, kuinka bänditilanteissa ollaan, ovat ”kauhean normitettuja”. ”Ihmisiä ohjataan tiettyihin suuntiin ja olemaan tietynlaisia”, Paula sanoo. ”Eri näköiset ja oloiset ihmiset voisivat esiintyä vapaammin, mikäli normit eivät olisi niin tiukat. Minulla bändiesiintyminen lähtee osittain sellaisesta heteronormatiiviseen kulttuuriin ja myös bänditoimintaan liittyvästä vitutuksesta, mutta tulokulmia tässä bändissä toimimiseen voi toki olla muitakin.” ”Lukemattomat normeista poikkeavat olemisen tavat ovat mahdollisia. Omalla lavapresenssillämme haluam me rohkaista ihmisiä huomaamaan näitä laajoja maisemia”, rumpali Ensio linjaa. TÄMÄ NORMIEN vierastaminen näkyy kaikessa amazoonien toiminnassa. Koska ihminen kuitenkin hahmottaa maailman kategorisoimalla, on amazoonien genreksi määritelty queercore, 1980-luvulla syntynyt punkin alalaji. Muitakin mahdollisia määritelmiä on. Punk vie ajatukset kauaksi bändistä, joka on esiintynyt vuodesta 2015 alkaen melodica-basso-rummut-triona. Yhtyeen soundi kuitenkin otti aimo harppauksen perinteisen bändisoiton suuntaan, kun tänä keväänä porukkaan liittyi kitaristi Pasi Eleonoora Karisma. Hän kuvaa bändin tekemisen tapaa ”poikkeuksellisen estottomaksi tavalla, joka on harvinaista maailmassa. Jopa teatteriproduktioissa.” ”Kaikissa rokkibändeissähän on kitara. Tuleeko meistä nyt tosi normaaleja?” Paula kysyy huolestuneena. Ehkä normcore ei kuitenkaan ole välitön uhka Blondeille amazooneille. Blondit amazoonit ilmaiskeikalla 5.8. Turun Kirjakahvilassa Queer Punx For Seitan Festissä. Er ik oi s m en on m e star i t Maailma ei ole valmis. Tarvitaan enemmän kirjoja. Rosebud Citycenter, Asematunneli. Yli 25 000 kirjaa, pokkaria ja elokuvaa. Ajattomia klassikoita ja uusinta uutta. Yli 4 000 pokkarin valikoima. Lapsille oma kauppa Rosebud Mini. 15€ 15€ 29€ 25€ 19€ 7€ 7€ 5€ 5€ 9,50€ 15€ 13,50€ Päättymättömiä kuvioita Avoinna päivittäin 11-17, vapaa pääsy www.wiurilankesa.fi Tuotantoa tukevat Salon kaupungin kulttuuripalvelut ja Wiurilan kartano Anna Aho Henna Aho Eeva-Kaisa Ailus Soili Arha Katri-Maria Huhtakallio Eliisa Isoniemi Raija Jokinen Laura Koivu Katja Kotikoski Ville Lehtinen Juha Menna Heli Mäki-Ar vela Suvi Nurmi Samu Raatikainen Manja Riihelä ja Mikko Sakala Elina Ruohonen Pia Salo Kirsi-Marja Sirén Pekka Suomäki Katja Öhrnberg WIURILAN KESÄ WIURILAN KARTANo, Viurilantie 126, Halikko El in a R uo ho ne n, Vä ijy , 20 17 Nykytaiteen näyttely Wiurilan kartanon historiallisessa miljöössä 29.6.-26.8. TAIDEKESKUS ANTARES SIPPOLA 2018 TAIDE – VÄLINE Kulttuuriyhdistys Antares ry la 9.6.–su 29.7. OPEN SESSION su 22.7. alkaen klo 14 PÄÄSTÄ MEIDÄT PAHASTA la 4.8.–su 2.9. Braun, Juutilainen, Koivumäki, Kärki, Larsson, Lehtonen Braun, Pitkänen, Puhakka, Rönnholm, Turakka-Purhonen, WYRD kollektiivi ESITYSTAITEEN PÄIVÄ la 11.8. alkaen klo 14 ROKOKOONEITO, KISSA JA KOIRA – Pietiläinen P ja T, Raskinen RUMMUT – Hukkataival, Iivonen, Törmälä Taidenäyttelyt 5€, esitystaide vapaa pääsy +358 44 9819 506 info@galleriaantares.fi WWW.GALLERIAANTARES.FI M ar ja H ein o 20 18
KUVATAIDE Blondit amazoonit on musiikin, teatterin ja performanssin koelaboratorio. Kuten koelaboratorioissa usein, myös amazoonien esiintymisissä on yllätyksiä – myös esiintyjille itselleen. Er ik oi s m en on m e star i t Maailma ei ole valmis. Tarvitaan enemmän kirjoja. Rosebud Citycenter, Asematunneli. Yli 25 000 kirjaa, pokkaria ja elokuvaa. Ajattomia klassikoita ja uusinta uutta. Yli 4 000 pokkarin valikoima. Lapsille oma kauppa Rosebud Mini. 15€ 15€ 29€ 25€ 19€ 7€ 7€ 5€ 5€ 9,50€ 15€ 13,50€ Päättymättömiä kuvioita Avoinna päivittäin 11-17, vapaa pääsy www.wiurilankesa.fi Tuotantoa tukevat Salon kaupungin kulttuuripalvelut ja Wiurilan kartano Anna Aho Henna Aho Eeva-Kaisa Ailus Soili Arha Katri-Maria Huhtakallio Eliisa Isoniemi Raija Jokinen Laura Koivu Katja Kotikoski Ville Lehtinen Juha Menna Heli Mäki-Ar vela Suvi Nurmi Samu Raatikainen Manja Riihelä ja Mikko Sakala Elina Ruohonen Pia Salo Kirsi-Marja Sirén Pekka Suomäki Katja Öhrnberg WIURILAN KESÄ WIURILAN KARTANo, Viurilantie 126, Halikko El in a R uo ho ne n, Vä ijy , 20 17 Nykytaiteen näyttely Wiurilan kartanon historiallisessa miljöössä 29.6.-26.8. TAIDEKESKUS ANTARES SIPPOLA 2018 TAIDE – VÄLINE Kulttuuriyhdistys Antares ry la 9.6.–su 29.7. OPEN SESSION su 22.7. alkaen klo 14 PÄÄSTÄ MEIDÄT PAHASTA la 4.8.–su 2.9. Braun, Juutilainen, Koivumäki, Kärki, Larsson, Lehtonen Braun, Pitkänen, Puhakka, Rönnholm, Turakka-Purhonen, WYRD kollektiivi ESITYSTAITEEN PÄIVÄ la 11.8. alkaen klo 14 ROKOKOONEITO, KISSA JA KOIRA – Pietiläinen P ja T, Raskinen RUMMUT – Hukkataival, Iivonen, Törmälä Taidenäyttelyt 5€, esitystaide vapaa pääsy +358 44 9819 506 info@galleriaantares.fi WWW.GALLERIAANTARES.FI M ar ja H ein o 20 18
46 • 6 / 2018 Ste fan Bre m er Sielu ämpärissä S UVILAHDESSA sijaitsevassa tanssisalissa harjoitustaan huhkii viidestä aikuisesta ja viidestä 12–14-vuotiaasta koostuva työryhmä. Parin viikon päästä Hampurin Dangerous Minds -festivaalilla ensi-iltansa saavan esityksen muoto on jo hahmottunut. Sen ensimmäisessä osassa esiintyjät muodostavat äänensävyjä välttelevän puhekuoron, jossa kukin kuvaa suhdettaan rahaan. Seuraavassa osassa mallinnetaan liike-improvisaation keinoin ihmisten välisiä suhteita. Kolmannessa vaiheessa näyttämöllistetään algoritmeja ja talouskalkyylejä minimalististen kehollisten kaavojen kautta. Esitys päättyy kaikki rajoittavat rakenteet nollaavaan punk-kohtaukseen. Kyseessä on esitystaideryhmä Oblivian uusin teos Children and Other Radicals. Sen Suomen ensi-ilta on elokuussa Helsingin juhlaviikoilla. ”On mahtavaa tehdä esitystä lasten kanssa. Olemme oppineet yhdessä paljon rahasta ja demokratiasta ja siitä, miten voidaan ruumiillistaa rahan maailmaa. Kuten siitäkin, miten kasvava kuilu erottaa niitä, jotka tietävät, mikä raha on, ja niitä, jotka eivät sitä tiedä”, selittää tanssija-koreografi Annika Tudeer. OBLIVIA on Tudeerin yhdessä brittikollegansa Anna Krzystekin ja solistipianisti Timo Fredrikssonin vuonna 2000 perustama esitystaideryhmä. Tudeerin oma tie ilmaisulajin pariin kulki Limingan tanssilinjan ja Amsterdamin kesäkurssien sekä 1980-luvulla tapahtuneen uuden tanssin nousun kautta. ”Olin hyvin kiinnostunut näistä fyysisen ilmaisun uusista muodoista. Toimin pitkään myös vuonna 1986 perustetussa Zodiakissa. 90-luvun puolivälissä kuitenkin koin, etten kestä enää taidekentän egoja ja diktatorisia työtapoja ja katosin yliopistolle lukemaan pohjoismaista kirjallisuutta. Se oli ihanaa”, kertoo Tudeer ja jatkaa: ”Oblivia syntyi, kun minulta tilattiin sarja tanssiteoksia Helsingin kulttuuripääkaupunkivuonna. Aikaisempien kokemusten takia halusin kokeilla kollektiivista työskentelytapaa hierarkkisen sijaan. Tosin alkuun olin itse niin innostunut, että muut eivät heti pysyneet mukana.” Ensimmäiset neljä vuotta Oblivian esitykset olivat paikkasidonnaisia ja käsittelivät vallankäyttöä eri muodoissa. ”Meillä ei ollut niissä niinkään visioita siitä, mitä pitää tehdä, vaan miten. Mietimme myös, kuinka tehdä taidetta yhdessä toisia kunnioittaen ja samalla tiedostaen, että puhuminen ei aina ole vahvuus”, kuvaa Tudeer. KANSAINVÄLISTÄ HUOMIOTA Oblivia sai Entertainment Island 6 -projektin (2008–2010) kautta. Se sisälsi alun perin kolme esitystä, valokuvanäyttelyn, kirjan ja seminaarin. Viihdemaailmaa oblivialaisittain etäännytettynä käsittelevä teos nähtiin kolmeosaiseksi esitykseksi jalostetussa muodossa eri puolilla Eurooppaa yli 70 kertaa. ”Tämän teoksen kohdalla esityksiin vakiintui nykyinen muoto, missä näyttämöllä ei ole mitään muuta kuin me esittäjät itse.” Tudeer innostuu samalla kuvaamaan ryhmän kehittämää Do-WhatYou-Saw-työmetodia. Siinä osallistujat kirjoittavat, mitä esityksen teemasta tulee mieleen, ja näistä kirjoituksista kukin poimii jonkun lauseen ja tekee sen pohjalta improvisoidun prototyyppisoolon. ”Prosessin hauskin vaihe on, kun kukin tekee vuorollaan soolon siitä, mitä näkee jonkun toisen tekevän. Todellinen työ taas alkaa siinä vaiheessa, kun ryhdymme järjestämään kertynyttä materiaalimäärää varsinaiseksi esitykseksi.” VIIME VUONNA Oblivia-yhteisö ajautui syvään kriisin, kun Suomen ohella Skotlannissa vaikuttanut Anna Krzystek kuoli traagisessa raitiovaunuonnettomuudessa Brysselissä. ”Se oli kauhea menetys inhimillisesti ja esitystaiteelle. Vielä on vaikea sanoa, miten tämä vaikuttaa Oblivian tulevaisuuteen”, huokaa Tudeer. Silti tänä keväänä Children and Other Radicals -esityksen valmistamisen rinnalla Mad Housessa ja Kanneltalossa esitettiin myös edellisenä vuonna Stuttgartiin Theater Rampeen valmistunutta Nature Theatre of Oblivia -teosta. Siinä työryhmä ilmentää kehoillaan metsää sekä paikkana että mielentilana. Sen tekemisessä sovellettiin ryhmän uudempaa Show-And-Tell-AndShare-työmetodia. ”Ensin menimme yhdessä metsään ja olimme aikamme sen hiljaisuudessa. Takaisin tultuamme esitimme toisillemme, mitä kukin oli saanut metsästä mukaansa. Oleellista oli saada välitettyä esimerkiksi havainnoidun puun liike eikä vain sen hahmo.” Tudeer tekee soolona stand up -keikkoja, joissa hän saattaa suorasukaisesti suomia uusliberalismia tai käsitellä esimerkiksi feminismiä, ilmastonmuutosta tai pakolaisuutta. Entä millä tavalla Oblivian esitykset ovat poliittisia? ”Meillä valtarakenteiden analyysi ei enää ole aina pääfokuksessa. Kaikki esityksemme ovat kuitenkin äärimmäisen humaaneja ja eksistentiaalisia. Niissä tutkitaan eri teemojen alla ihmisen olemisen ydintä ruumiillisesta näkökulmasta. Minimalismi saattaa hämätä katsojaa, mutta se, että tätä perusasiaa syvennetään aina uudestaan ja uudestaan, on minusta tässä ajassa erittäin poliittinen teko.” Oblivia: Children and Other Radicals 29.–30.8. Kansallisooppera, Almin sali www.oblivia.fi Esitystaiteen pioneeriryhmä Oblivia kairaa minimalistisin keinoin ihmisyyden ydintä. TEKSTI TUOMAS RANTANEN Kehon kautta LAPSET JA MUUT RADIKA ALIT . Eturivissä vasemmalta alkaen Anna– Maija Terävä, Annika Tudeer, Mikko Bredenberg, Alice Ferl ja Timo Fredriksson. Takarivissä Saga Korkeamäki, Amos Korkeamäki, Victor Lietz, Max Uusitalo ja Marie Bergholm. Saa ra Au tere Artikkeli
6 / 2018 • 47 Ste fan Bre m er TEKSTI TUOMAS RANTANEN TEKSTI TUOMAS RANTANEN Takaisin käenpesään Sielu ämpärissä I W O U L D P R E F E R N O T T O JOANNA HAARTTI, SIMON HÄGER PATRICK HENRIKSEN JA HELLEN WILLBERG LAVASTUS JA PUKUSUUNNITTELU: KAISA RASILA Lisäesitykset yleisön pyynnöstä 15.8. KLO 19, 16.8. KLO 19, 17.8. KLO 19 JA 18.8 KLO 14 SUOMENKIELINEN TEKSTITYS MILJA SARKOLA LIPUT: TEATTERIN LIPPUKASSA AVOINNA 7.8. ALKAEN MA–LA KLO 12-18 SEKÄ 1 TUNTIA ENNEN ESITYKSEN ALKUA, PUH.: +358 (0)9 6162 1411 VOIT OSTAA LIPUT MYÖS LIPPU.FI VERKKOKAUPASTA ? ? ? SVENSKATEATERN.FI ? LIPPU.FI ????? ”I Would Prefer Not To on paitsi syvällinen myös hauska” – HELSINGIN SANOMAT / SÄKÖ ”En fullträff” – HUFVUDSTADSBLADET / MÄKELÄ A MERIKK AL AISEN vastakulttuurikirjailija Ken Keseyn Yksi lensi yli käenpesän (1962) käsittelee yhteiskunnallista vallankäyttöä ja sen haastamista. Siinä renttumainen Randle P. McMurphy yrittää väistellä saamiaan pikkutuomioita tekeytymällä hulluksi. Mielisairaalassa hän ajautuu valtataisteluun autoritäärisen hoitaja Ratchedin kanssa. Teos tunnetaan myös Milos Formanin ohjaaman ja Jack Nicholsonin tähdittämän elokuvan (1975) kautta. Ryhmäteatterin sovituksessa Juha Kukkosen ohjaus on tarkkaa ja Janne Siltavuoren lavastus tavoittaa hyvin sairaalamiljöön sulkeutuneisuuden. Toisaalta Robin Svartström löytää – Nicholsonin ikonisesta varjosta huolimatta – pääroolin egoismin ja empaattisuuden jännitteeseen omiakin sävyjä. Robert Kockin Päällikkö Bromdenissa on koskettavaa inhimillisyyttä, ja Minna Suuronen rehkii tuottaakseen hoitaja Ratchedin demoniseen hahmoon edes hiukan välittämistä. Esityksen haaste on siinä, että se toistaa etenkin elokuvan asetelmia niin tarkkaan, että tässä ajassa elävälle omalle sanomalle jää niukalti sijaa. Rakenteellisen alistamisen vastustaminen on teemana ikuinen, mutta huumeja seksivallankumouksesta innostuneen Keseyn ja aikansa sosialistista järjestelmää kritisoineen Formanin näkökulmia olisi suonut päivitettävän edes pari askelta hyvinvointivaltion kontrollikeinojen suuntaan. Toimiva ratkaisu on se, että osa alkuperäisistä mieshahmoista on muutettu naisiksi. Silti sukupuolisen – ja etnisen – valtajärjestyksen näkökulmasta rooleja olisi voinut päällekirjoittaa rohkeamminkin. Ken Kesey & Dale Wasserman & Juha Kukkonen: Yksi lensi yli käenpesän Suomenlinnan kesäteatterissa 1.9. asti. T EATTERIKORKEAKOULUN ja Aurinkoteatterin yhteistuotanto Baikal Brothers Ky on ansaitusti nostettu Tampereen Teatterikesän ohjelmistoon. Leea Klemolan ohjaamassa ja yhdessä Rosa-Maria Perän ja työryhmän kanssa kirjoittamassa näytelmässä taiteellista kriisiä oireileva Metal Shaman -bändi lähtee junalla videon tekoon Baikalin Olkhon-saarelle. Retken oppaina hääräävät epämääräistä matkailutoimistoa pyörittävät kaksosveljet Risto (Jonnakaisa Risto) ja Jukka Tarvainen (Inka Reyes). Anne Karttusen kekseliäs lavastus loihtii näyttämölle rautatieaseman, junamatkan ja maailmanlopun majatalon ympäristöt. Silti enemmän kuin retki maantieteellisestä paikasta toiseen, kyseessä on road movie -tyylin trippi itsensä hukkaamisen ja hiukan löytämisenkin pariin. Tekemisen metodi ja aihe kulkevat käsikynkässä. Pääosin valmistumisvaiheen näyttelijäopiskelijoista koostuvan ensemblen jäsenet ovat työstäneet ”itsensä sisällä piileskelevää toistaiseksi tuntematonta henkilöä” todellisella Trans-Siperian-junamatkalla. Tärkeämpää kuin moninaisten juonenkäänteiden paketointi onkin kaikkien hahmojen hedelmällinen kompleksisuus ja heidän katarttinen kehittymisensä. Tässä suhteessa erityisen riipaiseva on Henna Sormusen suoritus koulunsa jumppasalin polttaneena ahdistuneena teininä. Kohtaus, jossa ruotsalaistaustainen wannabesamaani Gunnar (Pietu Wickström) onnistuu puoskaroimaan Theo-paran sielun ämpäriin, riemastuttaa vielä yhdeksän kuukauden jälkeenkin. Leea Klemola & Rosa-Maria Perä & työryhmä: Baikal Brothers Ky Tampereen Teatterikesässä 8.8. ja 9.8. Arviot Saa ra Au tere
48 • 6 / 2018 Työmarkkinat ovat muuttuneet, mutta se ei näy julkisen puheen tasolla. TEKSTI JARI TAMMINEN Epätyypillinen on tyypillistä M ATIN JA TEPON ikivihreä iskelmä vuodelta 1982, ”Mä joka päivä töitä teen”, on patriarkaalisen sukupuolijärjestyksen monumentti. Se myös kuvaa suomalaisen yhteiskunnan suhdetta työhön – töitä on tehtävä joka päivä, jotta ihminen saisi arvoa ja arvostusta. Yhteiskunta ja työmarkkinat ovat muuttuneet verrattomasti sitten 1980-luvun, mutta tämä ei aina näy julkisessa puheessa. SANAT MÄÄRITTELEVÄT maailman ja suhteemme siihen. Se, jolla on valtaa määritellä keskustelussa käytetyt sanat, määrittelee maailman. Kun esimerkiksi työmarkkinatoimijat, tutkijat ja media puhuu epätyypillisestä työstä, määritellään sitä, miten työhön ja työntekijöihin suhtaudutaan. Noin 1,5 miljoonaa suomalaista on ”tyypillisessä” työsuhteessa ja 700 000 tekee ”epätyypillistä” työtä. On hyvin kyseenalaista, voiko 700 000 ihmisen ryhmää kuvailla ”epätyypilliseksi”. Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta -teoksen toimittaneet Anu Suoranta ja Sikke Leinikki perustelevatkin hyvin, että olisi parempi puhua ”muussa kuin vakituisessa ja kokoaikaisessa palkkatyössä” olevista henkilöistä. Vaikka kyseessä onkin karmaiseva lausehirviö ja poikkeuksellisen epäkäytännöllinen määritelmä, on se vähemmän arvovärittynyt ja leimaava. Ja haluammeko todellakin leimata kolmasosan työvoimastamme? Sanojen merkityksillä pelataan myös, kun nykypuheessa työläisiä ja työntekijöitä kutsutaan palkansaajiksi. Valpas kansalainen kiinnittää aina huomiota pyrkimyksiin vaihtaa käytössä olevia termejä. Näin on käynyt esimerkiksi, kun hyvinvointivaltio on vaihtunut poliittisten kommentaattorien puheissa hyvinvointiyhteis kunnaksi. SUORANTA JA LEINIKKI kysyvät, että kun vakituinen ja kokoaikainen nähdään työelämän – ja samalla yhteiskunnan – perustana, miten sen ulkopuolelle jäävät suhteutuvat työmarkkinoihin ja yhteiskuntaan. Mikäli yhteiskunta ei kykene muuttamaan rakenteita vastaamaan työelämän todellisuutta, on odotettavissa vastareaktioita. Yksi riemastuttava ja kiinnostava vastareaktio työelämän ongelmille on Työstäkieltäytyjäliitto (TKL), joka nousi julkisuuteen helmikuussa TEtoimistossa suoritetun aktion myötä. TKL:n konsultit marssivat aikaisemmin työvoimatoimistona tunnettuun TEtoimistoon ja alkoivat jakaa toimiston ”asiakkaille” neuvoja työn välttelyssä. Koska yhteiskuntamme syviin rakenteisiin on koodattu ajatus siitä, että ”työn teko kannattaa aina”, olivat reaktiot TKL:n tempaukseen eloisia. Nyt TKL on julkaissut Tekstejä työstäkieltäytyjille -pamfletin, joka yhdistää liiton toimintaan sisäänrakennettua karnevalismia ja vakavaa pohdintaa. Aikaisemmin eri yhteyksissä julkaistuista kirjoituksista koostettu pamfletti toistaa itseään mutta tulee samalla alleviivanneeksi perusteesejään: työ ei saa olla ihmisen arvon mitta ja on pähkähullua väittää, että ”kaikki työ on arvokasta” tai että ”kaiken työn vastaanottaminen on tehtävä kannattavaksi”. Jokainen maapallon resurssien rajallisuuden hahmottava ymmärtää, että kaikki työ ei suinkaan ole hyväksi. Kiinnostavimmillaan pamfletti on huomioidessaan, että työntekijöiden ja pääoman välinen konflikti on vähitellen ujutettu työntekijöiden ja työttömien välille. Työntekijöiden ja työttömien välinen konflikti on järjetön erityisesti tilanteessa, jossa työttömiä on verrattomasti enemmän kuin avoimia työpaikkoja. Työttömien syyllistämisessä ja kyykyttämisessä ei olekaan aidosti kyse työttömien ”aktivoimisesta”, vaan kuten Juhana Vartiainen on todennut: tavoitteena on tehdä ”työvoiman ulkopuolella tai työttömänä oleminen hieman vastenmielisemmäksi”. TKL:N VÄITTEET ja linjaukset ovat osin absurdeja. Pamfletin avaavassa ohjelma julistuksessa esitetään TE-toimiston sekä työja elinkeinoministeriön julkaisuihin varoitustarroja, jotka kertoisivat julkaisujen haittavaikutuksista. Työstäkieltäytyjäliitto itse linjaa olevansa ”tosissaan muttei vakavissaan”. Kyseenalaistamalla yleisesti hyväksytyt totuudet yhteiskunnasta ja perustelemalla väitteensä TKL tuo raikkaan tuulahduksen työvoimapoliittiseen keskusteluun, joka on jumiutunut pitkälti poliittisten puolueiden ja etujärjestöjen poteroiden väliseen ristituleen. Työstäkieltäytyjät kieltävät koko nykykeskustelun lähtökohdat – ja tulevat näin haastaneeksi samaiset lähtökohdat. Tämä on arvo itsessään. TKL:n irrottelu tarjoaa hyvän vastapainon Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta -teoksen akateemisemmalle otteelle. Ja meidän kaikkienhan tulisi olla kiinnostuneita aiheesta – kyse ei ole sen vähemmästä kuin elämäntapamme tulevaisuudesta. Anu Suoranta & Sikke Leinikki: Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta – Mikä on työn ja toimeentulon tulevaisuus? Vastapaino 2018. 176 s. Työstäkieltäytyjäliitto: Tekstejä työstäkieltäytyjille. Työstäkieltäytyjäliitto 2018. 95 s. Artikkeli
Työmarkkinat ovat muuttuneet, mutta se ei näy julkisen puheen tasolla. Epätyypillinen on tyypillistä Tiedettä kansalle! TEKSTI IIDA SIMES #mycalvins #leonardcohen #väkivaltaporno TEKSTI ANTTI KURKO Arviot hingoittavat koko kansakuntaa – eivät vain sivistyneistöä tai eliittiä – tekemällä jo etukäteen tyhjiksi yritykset puolustaa kriittistä ajattelua niiden omista lähtökohdista.” Näitä lähtökohtia Sari Kivistö ja Sami Pihlström avaavat hienosti. Suoraan yhteiskuntaan saati liiketoimintaan vaikuttaminen ei ole tieteen tekemisen lähtökohtana. Pikaisia tuottoja vaativalle elinkeinoelämälle tieteentekijät joutuvat selittämään, että näennäisen hyödyttömältä vaikuttava tutkimus voi osoittautua pitkän ajan kuluessa arvokkaaksi. Tutkijoiden teos ei ole helppolukuinen. Silti se onnistuu vakuuttamaan siitä, miten akateemisen sivistyksen ja tieteentekemisen ytimeen voi päästä kuka tahansa. Eri tieteenalojen ja niistä kiinnostuneiden kohtaamiselle on paikkansa. Tuota paikkaa eli kirjastoa, ”todellisuuden monimuotoisuuden ja jopa äärettömyyden symbolia”, kirjoittajat puolustavat umbertoecomaisen kiihkeästi. Teos antaa sivistyksen puolustukseen vankan filosofisen perustan. Pamfletti tämä ei ole, vaan tästä pamflettien tekijät saavat uutta virtaa. sa esseessä. Teennäisessä luksuskaupungissa pilvenpiirtäjät kurottavat kohti taivaita ja turisteja kehotetaan ”testaamaan luottokorttiensa rajoja”. Mall of the Emirates -ostoskeskuksen laskettelurinteessä lumilautaillaan ja ihastellaan pingviinejä, samalla kun ympäröivällä aavikolla lämpötila tavoittelee 50 astetta. Voisiko kapitalistisen maailman loppu käynnistyä mistään muualta? Kirjallisuus ja lyriikka ovat esseissä vahvasti läsnä. Hosseini pohtii, mikä tekee Leonard Cohenin Death of a Ladies’ Man -levystä ongelmallisen ja miksi Ruudolfin ”Leijonakuningas” on parempi voimalaulu kuin R. Kellyn alku peräiskappale. Henkilökohtaisimmilla tasoilla liikutaan käsiteltäessä sivullisuuden tunnetta Albert Camusin ja Roberto Bolañon romaanien kautta sekä esseessä ”Vähän saa kuristaa”, jossa Hosseini puhuu mieltymyksestään väkivaltaiseen seksiin ja kertoo, miksi Sons of Anarchy on kiihottavampaa viihdettä kuin Fifty Shades of Grey. Sari Kivistö & Sami Pihlström: Sivistyksen puolustus Gaudeamus 2018, 248 s. Silvia Hosseini: Pölyn ylistys Savukeidas 2018, 185 s. P OPULISTISESSA keskustelussa sivistykseen ja akateemiseen elämänmuotoon suhtaudutaan vihamielisesti. Eikä tieteentekijän pidä linnoittautua torniinsa: ”Poliitikot, jotka pilkkaavat tieteenharjoittamiselle omistautunutta sivistyneistöä, kuten nykyhallituksen johtavatkin ministerit ovat tehneet, vaE SSEISTI Silvia Hosseinin esikoisteos Pölyn ylistys ravistelee rakenteita samankaltaisella henkilökohtaisella otteella kuin Roxane Gayn Bad Feminist ja Koko Hubaran Ruskeat tytöt. Kirja alkaa esseellä, jossa Hosseini tarkastelee, miten yritysten brändityö on sosiaalisen median myötä ulkoistettu kuluttajille. Instagramiin on esimerkiksi ladattu #mycalvins-tunnisteella puoli miljoonaa kuvaa ihmisistä yllään Calvin Kleinin vaatteet. Tuotemerkeistä on tullut somen myötä myös henkilökohtaisen brändin rakennuspalikoita. Pisimmälle itsensä brändäämisen ovat vieneet lifestyle-bloggarit, joille jokainen päivitys ja kuva on mainos yrityksestä ja itsestä. Viesti ulospäin rakennetaan virheettömäksi, ja esimerkiksi masennuksesta kertova julkaisu koristellaan tarkkaan harkituin asuja sisustuskuvin. Kapitalismia käsitellään laajemmin Dubain kaupunkia – tai pikemminkin illuusiota kaupungista – kuvaavasMEP Täydellä tarmolla & suurella sydämellä Höpöhöpö. MERJA KYLLÖNEN EUROOPAN PARLAMENTIN JÄSEN MERJAKYLLONEN.FI S ILLÄHÄN SITÄ on kuitattu kaikenlaista: sisäilma ongelmista johtuvat päänsäryt ja äänen käheys; homeen tai hajuveden hajusta aiheutuvat hengitys vaikeudet; milloin mikäkin syöpää aiheuttava kemi kaali, rakennusmateriaali tai säteily. Turha valittaa, mikään ei ole vialla. Tai jos olisikin, niin vä hän maalia päälle, kyllä se siitä. Onneksi ympäristöherkkyyttä aletaan nyt jo paremmin tunnistaa – niin terveydenhuollossa kuin julkisuudessa. Vuo den 2015 alusta ympäristöherkkyys lisättiin suomalaiseen tautiluokitukseenkin. Oirenimike selkeyttää ja yhtenäistää erilaisista oireista kär sivän potilaan tilan määrittelyä sekä mahdollistaa tunnistus, tutkimus ja hoitokäytäntöjen ohjeistuksen ja esiintyvyyden seurannan. Aivan liian usein ympäristöherkkyydestä kärsivät jäävät kuitenkin edelleen yksin. Herkimmät ovat ”etujoukoissa”: oi reet ilmenevät sellaisilla altisteiden pitoisuuksilla tai voimak kuuksilla, jotka ovat murtoosa tunnetuista terveydellistä haittaa aiheuttavista pitoisuuksista tai voimakkuuksista. Kun muut eivät haista tai tunne mitään, on todelliset oireet helppo kuitata kuvitelluiksi. Oireilevalla elämä muuttuu hankalaksi. Kun kerran on altis tunut ja reagoinut, laukeavat oireet yhä herkemmin ja arkea joutuu väkisinkin rajoittamaan. Hengen pidättely kassajonos sa tai bussissa vielä onnistuu, mutta vaikea ympäristöherk kyys aiheuttaa yhtä vaikeasti ratkaistavia ongelmia kuin vaik kapa fibromyalgia, krooninen kipu tai unettomuus. Jos oireet, kipu ja kärsimys eivät näy ulospäin, on niitä help po vähätellä. Terveysongelmien ohella ympäristöherkät kärsivät usein ongelmista asumisessa, työympäristössä ja toimeentulossa. Vaikeimmissa tapauksissa ihminen saattaa joutua koko yh teiskunnan ulkopuolelle, kun oireilun laukaisee pieninkin epä sopiva ärsyke. Ei jätetä ihmisiä yksin! Sosiaali ja terveyspalvelujen integraatio on erityisen tär keä sellaisissa tilanteissa, joissa sairauksen syyt, oireilu ja seuraukset ovat hyvin monimuotoiset. Lainsäädäntö ja arjen ratkaisut niin rakentamisen laadun, kemikaaliturvallisuuden kuin teknologiankin suhteen vaikuttavat ihmisten elämään – myös tuleviin sukupolviin. Vähättelyn sijaan voisimme nähdä ympäristöherkät ihmi set ihmiskunnan etujoukkoina: oireilujen syitä on syytä tutkia ja edetä varovaisuusperiaatteen mukaisesti. Ku va : N ic k Tu lin en
Kivi parrasvaloissa Kerro muistosi Aleksis Kiven teksteihin perustuvista esityksistä 31.10.2018 mennessä! Muistot voivat liittyä esittävän taiteen eri lajeihin ja yhtä hyvin ammattilaisten kuin harrastajien esityksiin. Muistitietokeruun järjestävät Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Teatterimuseo yhteistyössä Aleksis Kiven Seuran kanssa. Lisätietoja: www.finlit.fi/kivi_parrasvaloissa www.finlit.fi/kivi_parrasvaloissa SCIFI-VILIMIT KUOPIO 4.–7.10.2018 AVAJAISET 4.10. ”KIELLETTY PLANEETTA” (1956) – SAVON KIELELLÄ! • KIRJAILIJA JOHANNA SINISALO • LIVE CINEMA: CREEPING TERROR • EPÄMIELLYTTÄVÄ TOTUUS 2 • KLASSIKKOSARJA • OHJELMAKARTTA julkistetaan elokuussa: WWW.VILIMIT.FI Kielletty Planeetta David Rogers PUHALLUS Svengaava huijarikomedia Elokuvaklassikko ensimmäistä kertaa pohjoismaisella teatterinäyttämöllä. OHJAUS Tommi Kainulainen KANTAESITYS 6.10.2018 LIPUT 30 € / 27 € / 21 € lauantaisin voimassa peruslippu 30 € sis.palvelumaksun Kesän aikana liput www.lippu.fi Lippupiste 0600 900 900 (2 €/min+pvm) Teatterin lipunmyynti avautuu 7.8. Lippumyymälä 0600 30 5757 (1,53 €/min+pvm) Ryhmämyynti (03) 752 6000 www.lahdenkaupunginteatteri.fi Matkoja mukavuusalueella Hyppää kyytiin ja reissaa vaikkapa Helsingin ja Turun, Kotkan tai Kuopion välillä! Aina mukavuusalueella. www.pohjolanliikenne.fi
6 / 2018 • 51 Esikoiskokoelmasi kutsun itseni kylään (Aviador 2018) on tuore tapaus. Moni haaveilee oman runoteoksen aikaansaamisesta – miltä se sinusta tuntuu? Pikkuhiljaa tosi hyvältä. Hioin sitä aivan loppuun asti ja vasta nyt julkkarien jälkeen olen ehtinyt fiilistellä. Hienoa, kun sen sai valmiiksi. Olet pujottanut runosi minä-muotoon. Miksi? Koska se tuntuu luontevalta, vahvalta. Olen aiemmin kirjoittanut runoja myös muissa muodoissa ja ehkä varonut sitä, että runojen sisältö yhdistettäisiin suoraan kirjoittajaan. Mitä tapahtuu, kun onnistuneesti esittää oman runonsa ääneen? Tuntuu, että aika pysähtyy siinä hetkessä, ja itsen ja yleisön välille muodostuu lyhyt yhteys. Pääsee itsekin tekstiin sisälle toisella tapaa ja joskus olenkin esityksen jälkeen kirjoittanut runosta uuden version. Missä kohden runoilija ja performanssitaiteilija sinussa pitävät toisiaan kädestä kiinni? Jos vaikkapa yleisö on rauhaton, pitää ottaa esiintyjän roolia enemmän, hidastaa, painottaa. Pitää vahvan tauon. Toisaalta rajoja ei ole, kirjassakin on pari tekstiä, jotka ovat olleet mukana myös runoperformanssissa. Olet koulutukseltasi kirjallisuustieteen tohtori. Antaako analyyttinen tietomieli runoilijalle tilaa tulla ja olla? Antaa, varsinkin nyt, kun lopetin tutkijan työn pari vuotta sitten. Ei se toki muutoinkaan ole pilannut omaa luomista ja teksteistä nauttimista. Ovatko runouden ja myös muun taiteen ainoat todelliset kattoaiheet seksi ja kuolema? No ei. Esimerkiksi Tua Forsströmin runoissa kuvataan pieniä hetkiä arjessa ja luonnossa ja väliin tehdään viiltäviä ihmissuhdekuvauksia. Toisaalta, voiko olla ihmisen tekemää runoutta, joka ei olisi ihmiskeskeistä? Sää suasit aika karheenrohkeeta puhekiältä sun runoissas, kui nii? Täysin kirjakielinen runo, jossa kuvataan vahvoja tunteita ja kokemuksia, ei toimi. Puhekieli on lähempänä todellisuutta. Kokoelmassa toistuu muutamaan kertaan säe ”en haluu olla paha, haluun olla paha” – ratko hieman sen saumaa auki? Tahdon antaa lukijalle täydet vapaudet sisällön tulkitsemisen suhteen, mutta itse pidän säkeestä, koska siinä on ne kaksi ristiriitaista halua samaan aikaan. Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen? Mitä teet seuraavaksi? Kirjoitan kahta eri kokoelmaa, se mille sain Taiken rahoituksen käsittelee globaalien uh kien nivoutumista perhesuhteisiin. Toinen on salainen intohimokokoelma! Muutamat valitut sanat tapahdumme pakkaamisten välissä nesteen sinetti avataan pikkarit oikeinpäin nurinpäin oikeinpäin illalla muistetaan hammaslanka ja kulmapihdit hyvän repun olkaimet eivät hierrä hyvän takin taskuihin mahtuu mitä myös vastaantulija tarvitsee Hanna Storm Puhekielellä todellisuutta lähemmäs TEKSTI JA KUVA MARKO LAIHINEN Erimielisyyden ylistys Tutkijaliiton Jacques Rancière -julkaisut peilaavat hyvin tätä aikaa. TEKSTI TUOMAS RANTANEN Kivi parrasvaloissa Kerro muistosi Aleksis Kiven teksteihin perustuvista esityksistä 31.10.2018 mennessä! Muistot voivat liittyä esittävän taiteen eri lajeihin ja yhtä hyvin ammattilaisten kuin harrastajien esityksiin. Muistitietokeruun järjestävät Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Teatterimuseo yhteistyössä Aleksis Kiven Seuran kanssa. Lisätietoja: www.finlit.fi/kivi_parrasvaloissa www.finlit.fi/kivi_parrasvaloissa SCIFI-VILIMIT KUOPIO 4.–7.10.2018 AVAJAISET 4.10. ”KIELLETTY PLANEETTA” (1956) – SAVON KIELELLÄ! • KIRJAILIJA JOHANNA SINISALO • LIVE CINEMA: CREEPING TERROR • EPÄMIELLYTTÄVÄ TOTUUS 2 • KLASSIKKOSARJA • OHJELMAKARTTA julkistetaan elokuussa: WWW.VILIMIT.FI Kielletty Planeetta J ACQUES RANCIÈRE (s. 1940) on ranskalainen filosofi, joka määrittelee itsensä vuoden 1968 sukupolven perilliseksi. Yhtenäisen teorian rakentamisen sijaan hän on pyrkinyt purkamaan päättäjien ja hallitta vien, opettajan ja oppilaiden sekä teatterin esittäjien ja katsojien välisiä hierarkioita. Anna Tuomikosken toimittama Jacques Rancière ja erimielisyyden näyttämöt on jatkoa Tutkijaliiton myös julkaisemalle Rancièren esseekokoelmalle Vapautunut katsoja (2016). Siinä Rancière pohtii muun muassa, miten esittävän taiteen piirissä käytännössä kaikki uudistaminen on nojannut kahteen traditioon, brechtiläiseen ja artaudilaiseen. Erilaisista yhteiskunnallis-kehollisista tavoitteistaan huolimatta molemmissa koulukunnissa pyrkimys on Rancièren mielestä esityksen itsensä hävittäminen. Hän itse haluaa nostaa esityksissä yleisön tulkinnan tasa-arvoiseen asemaan tekijyyden rinnalle. Toisaalta Rancière varoittaa esittävässä taiteessa yleistyneestä poikkitaiteellisen ilmaisun itsetarkoituksellisuudesta. Samalla hän katsoo, että juuri tällaisissa välineissä pesii mahdollisuus muuttaa teatteri aidoksi tasa-arvon näyttämöksi. Siinä esittäjä toimii itsekin katsojana, samalla kun muiden katsojien tulkinnat muokkaavat aktiivisesti esityksen sisältöä. JACQUES RANCIÈRE ja erimielisyyden näyttämöt -teoksessa suomalaiset eri alojen tutkijat laajentavat Rancièren antiautoritäärista perusnäkemystä estetiikan, oikeuden ja yhteiskunnallisen vallankäytön piireihin. Kirjan valaisevassa johdannossa Anna Tuomikoski kuvaa, miten tärkeänä pohjalankana Rancièren ajattelussa kulkee Michel Foucault’lta vaikutteita saanut idea poliisiksi nimetyn yhteiskunnallisen järjestysja hyvinvointikoneiston ja politiikaksi kutsutun ihmisten tasa-arvoisen osallisuuden välisestä sovittamattomasta jännitteestä. Vastakkainasettelu ilmentää perustavaa teesiä, jonka mukaan tasaarvo ei ole politiikan päämäärä vaan nimenomaan sen lähtökohta. Siksi kaikki hyvääkin tarkoittava tasa-arvopolitiikka, jossa alistetussa asemassa olevat eivät itse ole määrittelemässä omaa asemaansa ja näkökulmaansa, on enemmän o miaan rakentamaan kuin purkamaan epätasa-arvoa. FILOSOFISESTA LÄHTÖKOHDASTAAN huolimatta teos tarjoaa poikkeuksellisen konkreettisia soveltamisen esimerkkejä. Esimerkiksi omassa artikkelissaan oikeusfilosofian dosentti Ari Hirvonen analysoi ensin Rancièren demonstroimia käsityksiä syrjityn asemasta yhteisössä ja näyttämön uudelleen määrittämisen mahdollisuudesta. Sitten hän soveltaa tätä tarkastelutapaa Helsingin Rautatien torilla pitkään mieltään osoittaneiden turvapaikanhakijoiden pyrkimykseen tulla tunnustetuksi aidoksi keskusteluosapuoleksi itseään koskevan päätöksenteon näyttämölle. Dokumentaristi Susanna Helke havainnollistaa Rancièren ajatuksia sosiaa lisen valokuvan ja elokuvan historian kautta. Tällaisen dokumentoinnin kohteena olevien syrjäytyneiden oma aktiivisuus on usein tavoitettavissa lähinnä otoksiin vähemmän tarkoituksella jääneistä yksityiskohdista. Tämän tradition murtajaksi – ja samalla jonkinlaiseksi malliksi rancièrelaisittain virittyneestä journalismista – Helke asettaa metodin, jossa kohteena olevien sallitaan ylittää ennakkokäsitykset oikeudestaan olla aktiivisia oman asemansa tulkitsijoita. Jacques Rancière ja erimielisyyden näyttämöt on tässä ajassa tärkeä filosofinen puheenvuoro keskusteluun siitä, kenelle osallisuus kulloinkin kuuluu. Anna Tuomikoski (toim.): Jacques Rancière ja erimielisyyden näyttämöt. Politiikka, oikeus, taide. Tutkijaliitto, Paradeigma-sarja 2017, 245 s. Arviot Matkoja mukavuusalueella Hyppää kyytiin ja reissaa vaikkapa Helsingin ja Turun, Kotkan tai Kuopion välillä! Aina mukavuusalueella. www.pohjolanliikenne.fi
52 • 6 / 2018 ELÄVÄ KUVA Dokumentit Maria by Callas ja Whitney kertovat 1900-luvun suurista äänistä, jotka kestivät supertähteyden painetta pitkään. TEKSTI JANNE SIIRONEN Essee Supernovat P OSEERATESSAAN ensimmäisen albuminsa takakannessa Norma Kamalin uimapuvussa ja kasvot aurinkoon käännettynä, nuori Whitney Houston näyttää meren vaahdosta nousseelta Venukselta. Epätodelliselta. Tämä ilmestys oli Aristalevy-yhtiön pomon Clive Davisin visio uusimmasta löydöstään. Whitneystä rakennettiin alusta alkaen suurinta mahdollista mustaa supertähteä: crossover-artistia, jonka imago ja soundi sopisivat yhtä hyvin valkoiselle MTV:lle kuin R’n’B -radioon. Aretha Franklinin tuskaisa vaikerrus ja lohduttava lämpö olivat histo riaa – nyt elettiin 80-lukua. Whitneyn ääni raikasi häikäisevän puhtaana kuin uutuuttaan hohtava tennari pari. Se soi ja kujersi innostavana, motivoivana, melkeinpä käskevänä. Dream it – Be it – Buy it – Just do it. Whitney nousi seitsemän kertaa peräkkäin Yhdysvaltojen sinkkulistan kärkeen. Albumit Whitney Houston ja Whitney möivät ennätykselliset 45 miljoonaa kappaletta. Todellinen Whitney-mania koettiin 90-luvun alussa Bodyguard-elokuvan myötä. Sen ääniraita on edelleen kaikkien aikojen myydyin soundtrack-levy. KEVIN MACDONALDIN ohjaaman Whitney-dokumentin katsoja tajuaa nopeasti, kuinka suuri paino Houstonin hartioilla lepäsi. Oma perhe, musta yhteisö, kirkko, levy-yhtiö, yleisö… kaikki valmiina pettymään kulta tyttöönsä. Sama Whitney, joka käytti jo 16-vuotiaana huumeita, halaa promokuvassa pehmonallea ja esiintyy huumeiden vastaisella videolla Nancy Reaganin rinnalla. Sama Whitney, joka jakoi vuosia elämänsä ”parhaan ystävänsä” Robyn Crawfordin kanssa, tuntee äitinsä Cissyn ja tämän kotikirkon intensiivisen paheksunnan. Oikea Whitney oli kotoisin New Jerseyn rotu mellakoista tutusta Newarkista, musiikkivideoiden pastellimaailman tyttö taas asuu jossain Bill Cosby Shown Huxtablen perheen naapurustossa. 1980-luvun rasistisessa ja homofobisessa musiikkiteollisuudessa Whitneyn imagosta sanitoitiin ghetto. Whitney ei saanut olla liian musta. Ja jo pelkkä ajatus, että Whitney olisi jotenkin queer, oli mahdottomuus. Kun Oprah kysyi muutama vuosi sitten haastattelussa Cissy Houstonilta, olisiko tämän tyttären homoseksuaalisuus vaivannut häntä, vastasi Cissy ”ehdottomasti”. TÄNÄ PÄIVÄNÄ edes Houstonin perhe ei jaksa kiistää Whitneyn suhdetta Robyn Crawfordiin. Tässä dokumentissa häntä ei silti kuulla. Toisesta tabusta kuitenkin puhutaan. Whitneyn veli paljastaa, että heidän serkkunsa, laulajana itsekin menestynyt Dee Dee Warwick käytti häntä ja Whitneytä seksuaalisesti hyväkseen tämän ollessa vain seitsemänvuotias. Kun Whitneyn elämää, sen kompleksisuutta ja paineita tarkastelee, on helpompi ymmärtää tähden vääriä valintoja. Whitneyn voima on siinä, että se on puhdas aristotelinen tragedia kaikessa vääjäämättömyydessään. Katsojaa itkettää – ei pelkästään tarinan päähenkilön kohtalo – vaan myös se, että ehkä asiat olisivat voineet mennä toisin. Ehkä toisenlaisessa maailmassa Whitneyllä olisi ollut mahdollisuus valita paremmin. TOM VOLFIN Maria by Callas ei lähde toistamaan Callasmyytin kliseitä. Kertojaääni kuuluu Marialle itselleen. 1900-luvun merkittävimmän sopraanon, ”La Divinan”, kirjeistä ja haastatteluista koostuva elokuva sivuuttaa tyystin monet kohuaiheet, kuten valtavan painonpudotuksen, vaikean äitisuhteen sekä myöhemmät ongelmat lääkkeiden kanssa. Samoin kuin Houston, kreikkalaiseen siirtolaisperheeseen Brooklynissa vuonna 1923 syntynyt Maria oli kunnianhimoisen äitinsä tähtituotanto, lapsesta asti lavoille koulittu pieni ihme. 13-vuotiaana hänet hyväksyttiin Kreikan valtiolliseen musiikkiakatemiaan , ja myöhemmin hän opiskeli kuuluisan koloratuurisopraano Elvira de Hidalgon oppilaana. Suuri läpimurto tapahtui 1949 Venetsiassa. Callaksen maine jumalaisena kaunottarena syntyi hänen pudotettuaan painoaan rajusti vuoden 1953 aikana. 36 kiloa kevyempänä Callas sopi paremmin ajan kauneusmuottiin ja oli valmis supertähteyteen. DOKUMENTTI KUVA A Callas-ilmiön kuumeisuutta. Callaksen tasolla artisti on kuin huippu-urheilija: laulaminen on fyysinen suoritus, joka vaatii kaiken. Perheen hankkiminen tuntui tähdestä mahdottomuudelta, kompromissilta. Ehkä ajalle tyypillisesti hän suhtautui kohtaloonsa fatalistisesti: oma menetetty lapsuus tai lapsettomuus saattoivat surettaa, mutta kohtaloaan ei voi valita. Aina Callas ei ollut hybriksen ulottumattomissa. Hän kuvailee esimerkiksi suhdettaan miljardööri Aristotle Onassikseen kuin kahden jumal olennon kohtaamisena. Myrskyisä suhde päättyi kivuliaasti, mutta dokumentti pitää tämänkin tragedian inhimillisissä mittasuhteissa. Myös diivan ikääntyminen ja äänen muuttuminen käydään läpi vain niin syvältä kuin mihin Callaksen muistiinpanot antavat mahdollisuuden. Dokumentti päätyy Callaksen myöhempien vuosien arkistofilmeihin. Niissä naurava Callas muistuttaa, että suurimmankin tähden elämä koostuu pienistä, usein arkisista hetkistä. Ehkäpä Callaksen viimeisten vuosien vetäytymistä erakkoelämään ei pitäisi nähdä turhan traagisessa valossa. Jospa jalustalle nostettu tähti yritti vain laskeutua kaikessa hiljaisuudessa takaisin maan pinnalle. Whitney elokuvateattereissa 14.7. ja Maria by Callas 10.8. Tukea maahan muuttaneiden miesten työllistymiseen ja kotoutumiseen MIES! Ryhdy vapaaehtoiseksi! 044 751 1338 • vieraasta.veljeksi@miessakit.fi
6 / 2018 • 53 ELÄVÄ KUVA Detroit: Become Human on myyntimenestys ja huonon käsikirjoittamisen monumentti. TEKSTI PONTUS PUROKURU Melodraamaa moottorisahalla D AVID CAGEN MISSIO on videopelien kohottaminen taiteenmuodoksi. Pariisilaisen Quantic Dream -studion perustajan ohjaamat pelit ovat interaktiivisia B-luokan elokuvia, jotka muuttuvat pelaajan teke mien valintojen mukaan. Ne perustuvat taitaviin näyttelijöihin, koukuttavaan rytmitykseen ja valtaviin tuotantobudjetteihin. Cagen pelit toimivat parhaiten kohtauksissa, jotka pysyvät arjen mikrotasolla. Heavy Rainissa (2010) pelaaja ajaa päähahmon partaa ja pyörittää yksinhuoltajan huushollia. Beyond: Two Soulsissa (2013) siivotaan ennen treffejä, osallistutaan lastenkutsuille ja autetaan synnytyksessä. Uudessa Detroit: Become Humanissa (2018) tiskataan ja työnnetään pyörätuolia. VUOTEEN 2038 sijoittuva Detroit kertoo ihmisten orjuuttamista androideista, jotka alkavat itsenäistyä ja kapinoida. Samalla robottien syrjäyttämät työttömät ihmiset purkavat turhautumistaan androideihin. Kyse on siis ihmisyydestä, tekoälystä, työn tulevaisuudesta ja lajisorrosta. Pelaaja ohjaa vuorotellen kolmea ohjelmointinsa kyseenalaistavaa androidia. Kotiapulainen Kara hoitaa isänsä kaltoin kohtelemaa pikkutyttöä. Markus-niminen hoiva-androidi nousee robottikapinan johtajaksi. Ovelaksi asetelma muuttuu sillä, että androidi-etsivä Connor jahtaa kapinallisia robotteja. Pelaaja siis pannaan pelaamaan itseään vastaan. Pääpahiksena ei toimi jokin lukitusti käsikirjoitettu vastustaja vaan pelaajan omat valinnat. HARMI VAIN , että Cage on huono käsikirjoittaja ja kliseinen ohjaaja, jonka dramaturginen hienovaraisuus on moottorisahan tasoa. Dialogi on lapsellista, ja useimmat kohtaukset on pakko päättää mahtipontiseen kaahaamiseen ennalta-arvattavilla urilla. Vielä ongelmallisemmaksi Detroitin tekee pelin tapa kirjoittaa rasismista tunnetun teollisuuskaupungin menneisyys piiloon. Androidien kokema syrjintä on tökerö vertauskuva rodullistettujen todellisuudessa kohtaamasta sorrosta. Pelin juonikuviot ja retoriikka on kopioitu 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeestä, ja mukana on halpa Martin Luther King -jäljitelmä. DETROIT on ristiriitainen sekasotku. Se on yhtä aikaa viihdyttävä, hyvin tuotettu ja täysin typerä. Jos haluaa pelata paremmin käsikirjoitettuja tarinavetoisia pelejä, valinnanvaraa alkaa olla, kuten indiedraama Life is Strange, kerronnallisesti upea What Remains of Edith Finch, twin peaksmainen Oxenfree ja juustoisuuttaan itsetietoisesti syleilevä kauhuseikkailu Until Dawn. Arvio Tukea maahan muuttaneiden miesten työllistymiseen ja kotoutumiseen MIES! Ryhdy vapaaehtoiseksi! 044 751 1338 • vieraasta.veljeksi@miessakit.fi
54 • 6 / 2018 ELOKUVAT Peyton Reed: ANT-MAN AND THE WASP Elokuvateattereissa nyt. Marvelin supersankarisamposta on materialisoitunut jälleen uusi tuotos. Nappia painamalla kokoaan muuttelevien muurahaismiehen ja ampiaisnaisen tarinassa lainataan nokkelasti sellaisia vanhoja klassikoita kuin Mies joka kutistui (1957), Fantastinen matka (1966) ja Jättiläisnaisen hyökkäys (1958). Vaikka Ant-Manin (2015) jatko-osa nojaa edeltäviin Marvel-elokuviin, perehtymätönkin pääsee nopeasti jyvälle, mistä tuulee. Tarinassa pyritään pelastamaan muurahaismiehen tulevaa anoppia mikrobien maailmasta. Mutkia matkaan aiheuttaa reistailevan ihmepuvun ohella kaljakorin kokoiseksi pienennetyn laboratoriorakennuksen joutuminen kerta toisensa jälkeen hukkaan, salaperäisen Aaveen väliintulot, toheloivat kumppanit sekä omiin henkseleihinsä kompastelevat rosvot ja poliisit. Missään ei ole lainkaan järkeä, mutta efektit pelittävät asianmukaisesti, hahmoissa on lajityyppitiedostavaa ironiaa, ja kieli poskella kirjoitettu dialogi on välillä oikeasti hauskaa. Jos jättää aivot narikkaan, elokuvaa voi pitää ajoittain jopa viihdyttävänä. TUOMAS RANTANEN Mari Rantasila: PULUBOIN JA PONIN LEFFA Ensi-ilta 3.8. Kotimaisten lastenkirjojen filmatisointeja on tehty viime vuosina kiitettävän kunnianhimoisesti. Aikaisemmin tänä vuonna ensi-iltansa sai Supermarsu ja nyt Puluboin ja Ponin leffa. Jotkut tarinat ovat tiukasti sidottuja alkuperäiseen formaattiinsa, ja siirtyminen toiselle alustalle ei vaan onnistu. Siinä missä Supermarsu onnistui lomittamaan fantasiajaksot ja todellisen maailman, Puluboin fantasia laimennetaan valkokankaalla ikävästi. Kirjassa lukija voi itse valita, onko kyse fantasiamaailmassa tapahtuvasta sadusta vai tosimaailmassa elävien lasten mielikuvituksen kuvaamisesta. Meidän perheessä näiden teosten kohdalla lapset ovat mieltäneet tarinat kuvaukseksi fantasiamaailmasta, jossa tapahtuu ihmeellisiä asioita. Me aikuiset olemme nähneet tarinat enemmänkin kuvauksena mielikuvituksesta ja allegorioitakin olemme löytäneet. Elokuvassa sama kaksilla rattailla ratsastaminen ei onnistu yhtä helposti. Veera Salmen Puluboi ja Poni -kirjoissa Mai-tyttö, eli Poni, pukeutuu hevosen turpa -naamariin ja liikkuu keppihevosen kera. Puluboi on hänen mielikuvituskaverinsa – mainostoimistourasta unelmoiva toripulu – joka auttaa kohtaamaan arjen ja perhe-elon hankaluudet. Kirjassa tekniikka tai fyysisen maailman säännöt eivät rajoita Puluboin ulkomuotoa. Elokuvassaan ohjaaja Mari Rantasila on päätynyt kuvaamaan Puluboin hassusti meikattuna ihmisenä. Tämä valinta rajaa auttamatta yleisön mielikuvituksen lentoa. JARI TAMMINEN Mikko Mäkelä: A MOMENT IN THE REEDS Elokuvateattereissa nyt. Ajankohtaiset Luca Guadagninon Call Me By Your Name, Robin Campillon BPM, Greg Berlantin Minä, Simon ja Sebastián Lelion Tottelemattomuus osoittavat, että homous on nosteessa valtavirtaelokuvien aiheena. Tähän sarjaan pyrkii myös Mikko Mäkelän A Moment in the Reeds. Sen kioskikirjaromantiikkaa ja arkirealismia yhdistävässä tarinassa kirjallisuutta Pariisissa opiskeleva Leevi ( Janne Puustinen) palaa kesäksi kotiseuduilleen suomalaiseen järvimaisemaan. Suhde äksyn ennakkoluuloiseen isään ( Mika Melender) on kitkainen, mutta tunnelma sähköistyy toisella tavalla, kun mökkiremonttia tekemään saapuu syyrialainen arkkitehti Tareq ( Boodi Kabbani). Nuorten miesten leiskuvaa lempeä varjostaa elämäntilanteiden yhteensovittamattomuus sekä Tareqin huoli sisällissodan uhkaamasta perheestään, jolta hän joutuu kätkemään homoutensa Leeviäkin tarkemmin. Elokuvan näyttelijätyö on mukiinmenevää ja dialogi arkisen uskottavaa. Elokuvallisesti kekseliästä on viittailu Terrence Malickin jokseenkin heteronormatiivisissa elokuvissaan suosimiin kuvallisiin maneereihin. Tällä kertaa vesi väreilee ja korret ja puun latvukset huojuvat tuulessa kahden miehen välisen rakkauden äärellä. Kokonaisuutta rasittaa se, että materiaalia on valittuun mittaan nähden niukasti ja sen draamasta uupuu kierrettä ja kulmaa. TUOMAS RANTANEN A Moment in the Reeds Herman Yau: SHOCK WAVE Ensi-ilta 27.7. Hongkongilainen toimintaelokuva muistuttaa monesta tutusta leffasta: ensimmäisenä mieleen tulevat menneiden vuosikymmenien teokset Daylight – paniikki tunnelissa, Die Hard ja Pelham 1-2-3 kaapattu. Alamaailman pomomies kaappaa tunnelin täydeltä ihmisiä, joukossa muun muassa turistibussi ja perheitä. Hän uhkaa tappaa panttivangit yksi kerrallaan, ellei saa vankilassa istuvaa veljeään luokseen. Räjähteitä on kaikkialla, aseita monella. Herman Yaun ohjaama ja yhdessä Erica Leen kanssa kirjoittama Shock Wave pelaa rikollispomon Peng Hongin ( Wu Jiang) ja pommiryhmää johtavan poliisi J. S. Cheungin ( Andy Lau) välisellä jännitteellä. Elokuvan alussa nähdään, kuinka Cheung peitetehtävissä ollessaan pettää Peng Hongin ja järjestää tämän veljen poseen. Kosto on suloinen, räjähdepitoinen ja valtakunnan uutiskanavilla. Viihdyttävää perustoimintaa on onnistuneesti tilkitty miesten välisellä draamalla. Cheungin poliisikollega potee traumaa, rikollispomon velipoika miettii arvojaan ja poliisi-isä ja -poika tukevat toisiaan. Nämä ovat tuntevia ihmisiä, jotka ovat räjähdysvaaran alla. Naishahmoja on oikeastaan vain yksi, ja hänelle on varattu hysteerisen uhrin osa. Opettaja Carmen Lin ( Jia Song) hahmo pyytää kyynelsilmin sankaria lausumaan ne ”sanat, jotka jokainen nainen haluaa kuulla”. Kohtauksesta jää olo, etteivät ne sanat liity tasavertaiseen toimijuuteen. KAISU TERVONEN Puluboin ja Ponin leffa 3.8. KOONNUT TUOMAS RANTANEN Torstaisin Yle Teema & Fem: Happy Valley. varjojen laakso, toinen tuotantokausi (Britannia 2016) Sally Wainwrightin luoma poliisisarja kuvaa yorkshirelaisen pikkukaupungin poliisipäällikkö Catherine Cawoodin pyristelyä pikkurikollisuuden, huumeiden ja omaan perheeseensä kohdistuvien uhkien keskellä. Sosiaalinen realistisuus ja pääosaa esittävän Sarah Lanca shiren häikäisevä roolityö nostavat sarjan brittidraamojen parhaaseen A-luokkaan. Molemmat kaudet löytyvät Netflixistä. 14.7. Yle Teema & Fem: Mansikkapaikka (Ruotsi 1957) & Kesäyön hymyilyä (Ruotsi 1955) Ingmar Bergmanin tuotannossa toistuvat elämäntuskan, kuolemanpelon, rakastumisen ja traumaattisesti karille karahtavien ihmissuhteiden teemat. Niiden esillepanon ääripäät voi löytää erityisen kompaktisti samana heinäkuisena iltana. Silloin tarjolla ovat sekä maestron jo alle nelikymppisenä kirjoittama ikoninen ikääntymisdraama ja kaksi vuotta sitä aikaisemmin ensi-iltaan tullut, lemmenpolkuja sielukkaan shakespearelaisittain sotkeva ikivihreä komedia. 15.7. Yle TV2: Jalkapallon MMkisojen loppuottelu Paatuneinkin kulttuuritiukkapipo joutunee viimeistään heinäkuun puolessavälissä antamaan periksi ja vaientamaan omatuntonsa kitinän jalkapalloon liittyvistä taloudellisista, poliittisista ja kulttuurisista pulmista. Mikäli jalkapallon esitystaiteelliset ja draamalliset ulottuvuudet eivät vielä tällä kuurilla aukea, Yle Areenassa on koko kesän nähtävillä myös tuore ruotsalainen dokumentti Zlatan – voittamaton ruotsalainen. Yle Areena koko kesän: Vuosi New York Times toimituksessa (USA 2018) Emma-palkitun Liz Garbusin dokumentti seuraa presidentti Donald Trumpin virkakauden alkuvaiheita maailman yhden arvostetuimman päivälehden toimituksen näkökulmasta. Kerrankin kohtuullisesti resurssoidun toimituksen ammattimaisten työtapojen seuraamisen ohella neliosaisessa sarjassa puretaan ansiokkaasti journalistien työn ajankohtaisia haasteita. Ei vähiten niitä, jotka ovat nousseet Trumpin tehtyä politiikasta näyttämön, jossa lähdekritiikille ei anneta arvoa ja totuus on muuttunut mielipidekysymykseksi. HBO Nordic: Pose (USA 2018–) Brad Falchukin, Steven Canalsin ja Ryan Murphyn koskettava televisiosarja sijoittuu 1980-luvun lopun New Yorkin drag-piirien harjoittamien tanssiturnajaisten sfääriin. Kameran edessä nähdään televisiohistorian suurin joukko transsukupuolisia ja muuten LGBTIQ-taustaisia näyttelijöitä. Alakulttuurissa koettavat traagiset selviytymiskamppailut muistuttavat siitä, että ulossulkevien ennakkoasenteiden miinottamassa maailmassa on aina haasteensa esittää valtavirran odotuksista ulkoisesti eroavaa minuutta. Voiman TV-tärpit Shock Wave 27.7.
( Andy Lau) välisellä jännitteellä. Elokuvan alussa nähdään, kuinka Cheung peitetehtävissä ollessaan pettää Peng Hongin ja järjestää tämän veljen poseen. Kosto on suloinen, räjähdepitoinen ja valtakunnan uutiskanavilla. Viihdyttävää perustoimintaa on onnistuneesti tilkitty miesten välisellä draamalla. Cheungin poliisikollega potee traumaa, rikollispomon velipoika miettii arvojaan ja poliisi-isä ja -poika tukevat toisiaan. Nämä ovat tuntevia ihmisiä, jotka ovat räjähdysvaaran alla. Naishahmoja on oikeastaan vain yksi, ja hänelle on varattu hysteerisen uhrin osa. Opettaja Carmen Lin ( Jia Song) hahmo pyytää kyynelsilmin sankaria lausumaan ne ”sanat, jotka jokainen nainen haluaa kuulla”. Kohtauksesta jää olo, etteivät ne sanat liity tasavertaiseen toimijuuteen. KAISU TERVONEN Kansan Sivistysrahaston apurahat ovat haettavana elokuussa Kansan Sivistysrahasto tukee apurahoilla sivistystyötä, kulttuuria, yhteiskunnallista tutkimusta ja kansainvälisen solidaarisuustyön tiedotusta. Sivistysrahaston kohderyhmänä on erityisesti suomalainen työikäinen väestö. Apurahan hakeminen tapahtuu sähköisesti, Kansan Sivistysrahaston verkkosivujen kautta 1.-31. elokuuta. Ohjeet hakemiseen löytyvät osoitteesta www.sivistysrahasto.fi Harri Larjosto, Aqua, 2005, käsitelty valokuva Herkulliset ja edulliset lounas-, lista& take awayannokset. Käytämme tuoreita vihanneksia. Tarjolla runsaasti vegaaniannoksia. Keittiö suosittelee: Tofua inkiväärikastikkeessa AUKIOLOAJAT: ma 11–14 ti–pe 11–21 ja la–su 12–21 Kinaporinkatu 2, Helsinki, (09) 701 2961 Sörnäisten metroaseman vieressä