• soundgarden tarja turunen?turisas carcass?revamp doom unit?witherscape henkilökuvassa kauko röyhkä leffavieraana ismo alanko NRO. 8 • (ELOKUU) • 2013 • (#181) • INDIEROCKPUNKMETALZINE • UUTISET • HAASTATTELUT • LEVYARVIOT • ELOKUVA-ARVIOT • D E G N E V A D L O F N E V E S
• SUE NYT MYÖS APP STORESSA. TSEK. SUE » 2 « NRO. 8
• SU SUE S UE UE NR NRO RO. RO R O.. 8 O » 3 « NNRO.
• TOIMITTAJALTA TÄSSÄ NUMEROSSA » Uutiset. 04 TOIMITTAJALTA 06 NEWSFLASH 09 SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN 19 20 22 23 24 25 » Haastattelut. » Arviot. 10 12 14 16 26 30 37 38 39 HENKILÖKUVA: KAUKO RÖYHKÄ AVENGED SEVENFOLD SOUNDGARDEN TARJA TURUNEN PRKL: UUTISET JA SETÄ JUSSIN TUPA CARCASS TURISAS REVAMP DOOM UNIT WITHERSCAPE PRKL: ARVIOT ARVIOT REPLAY QUIZ ON JA MONOLOGEJA MUSIIKISTA VIIMEINEN SANA Sue #181 valmistui seuraavien levyjen vaikutuksen alaisena: Off The Bone THE CRAMPS Aealo ROTTING CHRIST Scum NAPALM DEATH Iceflower TAI SHAN Behaviour PET SHOP BOYS » EI ENÄÄ FESTAREITA O len viettänyt tänä kesänä kuusi viikonloppua rockfestivaaleilla. Käpertyessäni pikku hiljaa kerälle syyshorrosta varten, tuijottaessani alati tyhjää pankkitiliäni ja silitellessäni paidan alla orastavaa kaljamahaani joudun toteamaan, että siinä on muutama viikonloppu liikaa. Tappioni eivät ole olleet ainoastaan taloudellisia tai fyysisiä. Kesäni on ollut tylsämielinen. Demonstroin kahden esimerkin avulla miksi. On Ankkarock vuonna 2006. Olen juuri täyttänyt 17. Seuraan edellisenä vuonna hienon First Aid Kit -levynsä julkaisseen Disco Ensemblen keikkaa eturivistä selvin päin. Olen suunnattoman innoissani, pogoan ja huudan kertosäkeitä niin lujaa, että ääneni käheytyy. On Ilosaarirock vuonna 2013. Täytän pian 24. Seuraan Disco Ensemblen keikkaa seisoskellen miksauskopin luona. Soundit ovat paskat. Meininki ei nappaa. Vituttaa. Lähden VIP-alueelle juomaan kahvia ja lukemaan päivän lehden. Ollaanpa hetki rehellisiä. Kukaan ei käy 20 vuotta täytettyään isoilla festivaaleilla katsomassa bändejä, sillä niillä esiintyvät vuodesta toiseen samat kovat kotimaiset. Discoensemblet, samuliputrot ja vonhertzenbrothersit ovat kokeneelle festarikävijälle vain puuduttavaa taustaviihdettä anniskelualueella seisoskeluun ja sen yhden kiinnostavan keikan odotteluun. Bändien katsomisen sijaan festareilla käydään juomassa hirvittävät lärvit, polttamassa ihonsa auringossa ja puhumassa bajamajakaupalla paskaa. Mutta samaa voi harrastaa Suomessa paljon aidattua festarialuetta miellyttävimmissäkin olosuhteissa. En olekaan enää muutamaan vuoteen ymmärtänyt, miksi ihmiset ostavat isojen festivaalien yli sata euroa maksavia pääsylippuja. Jos minun tulisi sijoittaa satoja euroja kesäiseen viihteeseen, suosisin vain pienfestivaaleja. Pienten festivaalien, kuten helsinkiläisen Kuudes Aistin tai turkulaisen Ilmiön, ei tarvitse nuoleskella suurta ja hahmotonta yleisömassaa. Sen sijaan ne voivat tehdä rohkeita ohjelmistolinjauksia, hankkia lavoilleen tuoreita artisteja ja luoda tapahtumalleen selkeän identiteetin. Kun ostat lipun, tiedät sijoittavasi laadukkaaseen kulttuurituotteeseen. Ilmiön periaatteena esimerkiksi on, että artisti buukataan ohjelmistoon vain yhtenä vuonna. Kuudes Aistissa ei puolestaan edes tarvitse tuntea artisteja entuudestaan, sillä järjestäjien makuun voi luottaa. Aistissa on läsnä jatkuva, kutkutteleva jännite, kun vaikkapa hardcore-klassikko Negative Approachin testosteronipitoiselta keikalta voi siirtyä ihailemaan keimailevaa räppäri Le1fiä. Tätä kirjoitettaessa festarikesän koitoksista on jäljellä enää Flow: Suomen taitavimmin brändätty festivaali, sushin ja skumpan teemapuisto. Se on perinteisesti ollut tapahtuma, josta on kannattanut maksaa rahaa. Summan vastineeksi on nimittäin saanut kokonaisvaltaisen elämyksen, joka on ollut harkittu pienintä yksityiskohtaa myöten. Vaan ei sinnekään viitsisi enää mennä. Flown jatkuvasti konventionaalisemmat ja nostalgiapainotteisemmat buukkausvalinnat ovat tehneet siitä keski-ikäisen ja -luokkaisen tapahtuman. Tänä vuonna vanhempanikin ostivat liput. JOONAS KUISMA Kirjoittaja uskottelee itselleen lopettavansa festareilla käymisen, mutta löytää itsensä taas ensi vuonna Laulurinteeltä ja Suvilahdesta. AVENGED SEVENFOLD S. 12 CARCASS S. 20 Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Toimitus: Aleksi Ahonen, Annika Brusila, Anni Eerola, Henri Eerola, Jarkko Fräntilä, Pyry Hallamaa, Markku Halme, Tero Heikkinen, Pete Heikkilä, Tuomas Jalamo, Vesa Kataisto, Anni Kemppainen, Jukka Kittilä, Minna Koivunen, Joonas Kuisma, Jussi Lahtonen, Ilkka Lappi, Jouko Lehtinen, Niina Linna, Aku-Tuomas Mattila, Marjut Mutanen, Jari Mäkelä, Jyrki Mäkelä, Aki Nuopponen, Katri Ojala, Pau, Ville Pekkala, Miki Peltola, Mika Penttinen, Markus Perttula, Mikko Toiviainen, Tomi Tuominen, Volvo-Pete (ATK-huolto) Julkaisija: Suezine Oy Toimitusjohtaja: Kimmo Nurminen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 24 euroa/12nroa Tilaukset: 02 - 251 0899 Email: toimitus@sue.fi Painopaikka: SanomaPaino, Hämeen Paino Oy Forssa 2013 ISSN 1238 - 1853 Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kimmo Nurminen, Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 / 040 - 762 1453 SUE » 4 « NRO. 8
• KE 14.8. EEVIL STÖÖ, DJ KRIDLOKK & KUBE 8€ TO 15.8. THE PASSIVES PE 16.8. JUHO SALMI & SUURI VOIMA LA 17.8. MIXXED 10€ SU 18.8. PIMEYS TI 20.8. HELSINKI SOUNDPAINTING ENSEMBLE & RISTO KE 21.8. KUNINKAAT TO 22.8. CRAZY LITTLE KILLER QUEEN & THE SLIGHTLY MAD ORCHESTRA PE 23.8. VIITASEN PIIA LA 24.8. ART GOES KAPAKAN VIRALLISET PÄÄTÖSBILEET: NEØV & ÅÄÖ KE 28.8. SALLAN JA MIRON MATKA MAAILMAN YMPÄRI 5€ PE 30.8. LOVEX, LEVYJULKKARIT 10€/12€ LA 31.8. MIXXED 10€ lebonk.fi YRJÖNKATU 24, HELSINKI AVOINNA: Ke, to ja la 21-04 Pe 17-04 Ikäraja 24v. Keikoille 18v. Jonne Aaron Elonkeruu = Oll i Lindholm Heikki Silvennoinen = Sami Hintsanen Pin Up Girls Liput: alkaen 20,50€ sisältäen toimitusmaksun www.lentokonetehdas.fi AKKARIKERHOLLA KÄRTSY VAPAA PÄÄSY PELLE MILJOONA UNITED 5 € LA 17.8. DEALS DEATH (SWE) + PIT MESSIAH 10 / 12 € KE 21.8. SCANDINAVIAN HANKS VAPAA PÄÄSY TO 22.8. TAITEIDEN YÖ: THE NIGHT OF STALLU – SAAMELAISEN MYTOLOGIAN YÖ VAPAA PÄÄSY PE 23.8. LIKE TORCHES (SWE) + NEW DEADLINE VAPAA PÄÄSY KE 28.8. RUST’N RAGE + SERPICO VAPAA PÄÄSY TO 29.8. STONEWALLSTREET + FOLLY MOLLY VAPAA PÄÄSY PE 30.8. THE BRAINS (CAN) + FLESH ROXON + THE SHRIEKS 8 / 10 € LA 31.8. MUN MUSIIKKI KLUBI - HEIKKI SALO 5 € PE 6.9. CHERRY & THE VIPERS LEVYNJULKKARIT 5 € LA 7.9. XE-NONE (RUS) + FEAR OF DOMINATION JAMIT JOKA TOINEN TIISTAI + COLD COLD GROUND 10 / 12 € STAND UP ON THE ROCKS KE 11.9. ALEGORICA (BRA) + SUPPORT VAPAA PÄÄSY KESKIVIIKKOISIN 5 € PE 13.9. DOOM UNIT 6 / 8 € MA 16.9. HEART IN HAND (UK) + NAPOLEON + URMA SELLINGER + TURN THE TABLES 8 / 10 € KE 14.8. PE 16.8. MIKONKATU 15 HELSINKI ROCKS.FI KESKIVIIKKOISIN KATTOTERASSILLA KLO 19 BRYN JONESIN WOODSTOCK WEDNESDAYS JA KLO 22 KATTO-KLUBI | MOLEMPIIN VAPAA PÄÄSY IKÄRAJA K-20 KEIKOILLE K-18 TORSTAISIN KATTOTERASSILLA LECLASSIC BY DJ:S WEL-Z & DEE | VAPAA PÄÄSY! ENNAKKOLIPUT UUSI PERJANTAI DJ’S JOKA PERJANTAI KLO 23 | LIPUT 6€ HINTOIHIN LISÄTÄÄN TIKETISTÄ MAHDOLLISET TOIMITUSKULUT TO 15.8. - PE 16.8. LOPPUUNMYYTY PMMP TAMPERE ESA PULLIAINEN C-COMBO MR BREATHLESS PE 23.8. KLO 21-04 ALK. 13,50/14 € TAVASTIAN KESÄKLUBI: TULLIKAMARINAUKIO 2 TO 29.8. THE BRAINS (CAN), FLESH ROXON, THE SHRIEKS, 12/10 € KE 4.9. KORPIKLAANI, 17/15 € TO 5.9. XE-NONE (RUS), FEAR OF DOMINATION, COLD COLD GROUND, 12/10 € PE 4.10. HERRA YLPPÖ & IHMISET, 17/15 € TO 10.10. TURMION KÄTILÖT, BLACK LIGHT DISCIPLINE, 17/15 € LA 26.10. D.O.A. (CAN), WASTED, 24/20 € FRENCH FILMS THE LIEBLINGS LA 24.8. ALK. 21,50/23 € SCANDINAVIAN MUSIC GROUP SU 25.8. KLO 14 ALK. 13,50-54 € (1-5 HLÖ) TAVASTIAN LASTENKONSERTIT: TEA HIILLOSTE KE 28.8. ALK. 18,50/19 € ALLAH-LAS (USA) BLACK LIZARD PE 30.8. ALK. 14,50/15 € THE FLAMING SIDEBURNS TURKU LA 31.8. ALK. 13,50/14 € PÄÄ KII RÄJÄYTTÄJÄT, GRETEL HUMALISTONKATU 8 A KE 4.9. XE-NONE (RUS), FEAR OF DOMINATION, COLD COLD GROUND, 12/10 € TO 5.9. KORPIKLAANI, 17/15 € PE 13.9. MAIDENFEST 2013, 12 € TO 3.10. TURMION KÄTILÖT + SUPPORT, 17/15 € PE 11.10. HERRA YLPPÖ & IHMISET, 17/15 € PE 18.10. VISTA CHINO (USA), 30/27 € KE 4.9. ALK. 26,50/30 € TUKIKONSERTTI HYKSIN TEHO-OSASTOILLE KEN HENSLEY & FRIENDS CRAZY WORLD TO 5.9. ALK. 26,50/28 € Q.STONE PE 6.9. ALK. 15,50/16 € ELASTINEN LA 7.9. ALK. 21,50/22 € KOTITEOLLISUUS KE 11.9. ALK. 21,50/22 € LOOPTROOP ROCKERS (SWE) PAKKAHUONE | TAMPERE PE 13.9. ALK. 23,50/24 € AU REVOIR SIMONE (USA) TI 19.11. LA 21.9. ALK. 13,50/14 € RECKLESS LOVE FLOGGING MOLLY (IRL/USA) 42 / 37 € MA 9.12. TAVASTIAN LAUANTAIDISKO JOKA LAUANTAI 23.30–04 ALK. 6 € URHO KEKKOSEN KATU 4-6, 00100 HELSINKI WWW.TAVASTIAKLUBI.FI LIPUT ENNAKKOON TIKETISTÄ THE SOUNDS (SWE) 38 / 37 € KATSO KAIKKI TAPAHTUMAT JA LISÄTIEDOT WWW.KLUBI.NET 5 « sähköpostiin tai kännykkään ? Varatut tai maksetut liput noudettavissa myös Verkkokauppa avoinna 24/7 ? Toimipisteet 14 kaupungissa. Elektroniset liput » suoraan R-kioskeilta kautta maan ? Palvelumaksu alk. 1,50 – 3,50 € / lippu ? Postimaksu: Kotimaa 7 € / lähetys | muut EU-maat 10 € / lähetys | muut maat 25 € / lähetys SUE NRO. 8 Ennakkoliput www.tiketti.fi - Hintoihin lisätään mahdolliset toimitusmaksut. LA 17.8. ALK. 14,50/15 €
• NEWSFLASH MISTAKEN FOR STRANGERS ON DOKUMENTTI THE NATIONALISTA. ? Newyorkilainen A Place To Bury Strangers palaa vuosien tauon jälkeen Suomeen. Noiserock/post-punk/shoegaze-yhtye esiintyy Helsingin Tavastialla tiistaina 1.10. ? Brittiläinen Hurts saapuu Suomeen syksyllä. Uuden albuminsa Exilen tänä vuonna julkaissut synapopduo astuu estradille Helsingin Jäähal- UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) lissa lauantaina 2.11. ? Raskasta instrumentaalimusiikkia soittava Russian Circles sekä synkästä folkistaan tunnettu Chelsea Wolfe saapuvat Helsingin Tavastialle keskiviikkona 6.11. ? Kymmenen vuoden tauolta palanneen The Postal Servicen paluukiertueet ovat päättyneet. Benjamin Gibbard jatkaa uraansa Death Cab for Cutie -yhtyeessään. ? Kanadalainen laulaja-lauluntekijä ja kitaristi Bruce Cockburn aloittaa Euroopan-kiertueensa Lahden Wanhalta Walimolta 25.10. ? Neil Young & Crazy Horse joutui keskeyttämään Euroopan-kiertueensa pian Helsinginkeikan jälkeen. Kitaristi Frank ”Poncho” Sampedro loukkasi kätensä eikä voi soittaa vähään aikaan. ? George Duke on kuollut. 67-vuotiaanan menehtynyt jazz- ja funkmuusikko sairasti leukemaa. » MUSIIKKIA & ANARKIAA Musiikkielokuvat ovat suosittu osa Rakkautta & anarkiaa -festivaalin ohjelmistoa. F estivaalijohtaja Pekka Lanerva kertoo, että musiikkielokuvagenren laadukkaampaa laitaa pyritään saamaan ohjelmistoon joka vuosi. – Tavoittelemme tasokkaita musiikkielokuvia, ei niinkään mitään dvd plus lisämatsku -osastoa. Leffoissa pitää olla sisältöä ja ideaa. Hyvänä esimerkkinä tasokkaasta musiikkielokuvasta tämän vuoden R&A-tarjonnassa Lanerva pitää The National -elokuvaa Mistaken for Strangers, jonka yksi teema on ohjaaja Tom Berningerin ja hänen veljensä, laulaja Matt Berningerin suhde. – Mistaken for Strangers on dokumentti The Nationalista, mutta se on samalla muutakin, jotain enemmän, Lanerva sanoo. – Konserttikiertuedokumentin ympärillä on tarina, jonka keskiössä on yllättävä hahmo. Mistaken for Strangers ei ole poikkeus siinä, että tasokas musiikkielokuva saa usein alkunsa ohjaajan intresseistä. – Niin on syntynyt myös Shane Meadowsin herkullinen Stone Roses -elokuva Made of Stone, joka myös R&A:ssa esitetään. Siitä leffasta näkee, että ohjaaja on älytön fani. Taitavana ohjaajana hän osasi kuitenkin tehdä mielenkiintoisen elokuvan myös siltä pohjalta. Lanerva on seurannut musiikkielokuvan kehitystä pitkään työnsä puolesta. Suurta kehityskulkua suuntaan tai toiseen hän ei ole huomannut – joillakin musiikkielokuvilla on taiteellista arvoa, joillakin ei ole. – Usein kehitys kulkee niin, että menestyneiden musiikkielokuvien vanavedessä tulee muita kunnianhimoisia musiikkielokuvia. Esimerkiksi Buena Vista Social Clubin ilmestyttyä sen huomasi. Sellaisina aikoina tuotantoyhtiöt myös satsaavat musiikkielokuvaan. Musiikkielokuvan nousukaudet ovat jääneet lyhyiksi. – Ne eivät pääse helposti teatterilevitykseen, koska ne eivät välttämättä kiinnosta massayleisöä. Musadokkareilla on kuitenkin aina oma yleisönsä. Mistaken for Strangersin ja Made of Stonen lisäksi Rakkautta & anarkiaa -ohjelmistossa on muitakin musiikkia liippaavia leffoja. Festivaalilla nähdään kongolaisten katulasten bändistä kertova Kinshasa Kids, Harry Dean Stanton -dokumentti Partly Fiction, Elvis-imitaattorin elämää luotaava Last Elvis ja muusikonuran alussa pyristelemisestä humoristisesti kertova The Great Hip Hop Hoax. Rakkautta & anarkiaa järjestetään Helsingissä 19.–29.9. Festivaalilla nähdään ennätykselliset 300 elokuvaa: 160 pitkää elokuvaa sekä lyhytelokuvien sarja. ? Laulaja Tim Smith on lähtenyt Midlakesta. Kaikessa hiljaisuudessa kokoonpanoa vaihtanut yhtye julkaisee uuden Antiphon-albuminsa marraskuussa. ? Beady Eyen kitaristi Gem Archer kaatui kotonaan portaissa ja sai kallonmurtuman. Bändi on joutunut perumaan keikkoja Archerin toipumisen ajalta. ? Lähes 40-vuotisen uran luonut ja uuden albumin tänä vuonna julkaissut brittinelikko Wire esiintyy Tavastialla torstaina 7. marraskuuta. ? Black Lizard keikkailee: 28.8. Helsingin Tavastia, 31.8. Jyväskylän Lutakko Liekeissä, 21.9. Kuopion Henry’s Pub, 12.10. Loimaan Bar Edgar. ? Iron Sky -leffan ohjaajan Timo Vuorensolan industrialbändi Älymystö tekee paluun. Mahtipontisesti nimetty Magnum Opus -albumi ilmestynee ensi vuonna. » UUTISET » ARVIOT » KOLUMNIT » LIVERAPORTIT » LEFFA-ARVIOT »SUE.FI FACEBOOK.COM/SUEZINE SUE TWITTER.COM/SUELEHTI » 6 « NRO. 8
• 1 v. Pro Rock & Pop Since 2003 Ei ikärajaa, rajattu anniskelualue Klubi aukeaa klo 20 Pe 06.09. klo 20 Isac Elliot 22,50 € / 27,50 € ovelta La 07.09. klo 20.30 Lahti goes Hard and Heavy Shades of Purple, Wild Spirit, Void in Black 20,50 € / 25,50 € ovelta La 14.09. klo 19-1.30 Children of Bodom Support: Tuoni Finlandia-klubin 10v-juhlakeikka 48,50 €, Ruoka & Rock 79 €, VIP-Finlandia 99 € Pe 27.09. klo 21 Reckless Love 22,50 € / 27,50 € ovelta La 28.09. klo 20 Raaka-Aine, Madison Roam & Band of Vipers 17,50 € / 22,50 € ovelta Pe 18.10. klo 21 Anna Puu 23,50 € / 28,50 € ovelta La 19.10. klo 21 Tuomari Nurmio: Dumari ja Spuget Skulaa tai delaa! 27,50 € / 32,50 € ovelta La 26.10. klo 21 Klamydia 23,50 € / 28,50 € ovelta La 02.11. klo 21 Herra Ylppö & Ihmiset 23,50 € / 28,50 € ovelta Pe 08.11. klo 21 Skandinavian Hunks 28,50 € KE 4.9. La 09.11. klo 20 Lahen Elmun Gaalailta TOMAHAWK, BOSNIAN RAINBOWS Pertti Kurikan Nimipäivät, The Blanko, Rytmihäiriö 32,50 € / ovelta 37,50 € LA 7.9. HEAD HUNTERZ LIVE!!! LIVE!!! LIVE!!! La 16.11. klo 21 Kotiteollisuus 23,50 € / 28,50 € ovelta To 23.8. Mesak, Zentex; vapaa pääsy Pe 23.8. Dumari & Spuget, The Atomic Blast, Maailmanlopun tyttö & Hyeenat; 10/12 €, ennakot Tiketti To 5.9. Pagan Altar (UK), Tombstoned; 17/19 €, ennakot Tiketti To 24.10. Majical Cloudz (CA); 12/14 €, ennakot Tiketti Tarkemmat tiedot ja muiden iltojen ohjelma: www.kuudeslinja.com Pe 22.11. klo 21 Viikate 23,50 € / 28,50 € ovelta La 23.11. klo 21 Raappana & Sound Explosion Band 20,50 € / 25,50 € ovelta Pe 29.11. klo 21 Haloo Helsinki! 23,50 € / 28,50 € ovelta Su 01.12. klo 16 Hevisaurus 22,50 € La 07.12. klo 13 Satu Sopanen & Tuttiorkesteri 11,50 € / 15,50 € ovelta La 07.12. klo 21 Apulanta 23,50 € / 28,50 € ovelta Avoinna ke 22–04, to 23–04, pe–la 22–04, poikkeuksellisista aukioloajoista tiedotetaan erikseen. Arkisin ensimmäinen bändi aloittaa klo 22:30. Kaikukatu 4 (sisäpiha) . K20. Hinnat sisältävät palvelumaksun. uutokset mahdollisia. SIBELIUSTALO Ankkurikatu 7, Lahti. www.finlandia-klubi.fi SUE » 7 « NRO. 8 PE 20.9. COCK SPARRER, WASTED, TAMMERFIST SU 29.9. THE GAZETTE MA 30.9. EDITORS LA 5.10. ANE BRUN TI 22.10. SUZANNE VEGA PE 1.11. AIRBOURNE, BLACK SPIDERS, CORRODED PE 8.11. BIFFY CLYRO TO 21.11. FLOGGING MOLLY TI 26.11. STEVEN WILSON AND BAND KE 27.11. DEAD BY APRIL SU 8.12. BRING ME THE HORIZON TI 17.12. SATYRICON ENNAKOT: TIKETTI HINTOIHIN LISÄTÄÄN TIKETIN TOIMITUSKULUT ENEMMÄN KEIKKOJA JA INFOA: WWW.THECIRCUS.FI THE CIRCUS, SALOMONKATU 1 – 3 (KAMPIN TORI), 00100 HELSINKI
• NEWSFLASH » HAUSKAA SANOMAA S UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) yyskuun loppupuolella järjestettävällä tuOKio-klubi 2013 -kiertueella Kuuma lumi -yhtye sekoittaa latinalaiset rytmit suomalaiseen kansanmusiikkiin ja rockiin. Kiertuetta varten kootun bändin toinen laulaja ja tunnetuin jäsen on Yona. Yonan lisäksi bändissä ovat haitaristi Markku Lepistö, kitaristi Miikka Paatelainen, tresisti Tero Toivanen, basisti Carlos D’l Puerto ja perkussionisti Ricardo Padilla. Toinen laulaja on yhtyeen kokoaja Oskari Mänttäri. – Olen suunnitellut TuOKio-kiertueet aiempinakin vuonna, ja nyt olen poikkeuksellisesti myös bändin jäsenenä lavalla, Mänttäri sanoo. – Kokosin bändin soittajista, jota osaavat yhdistää latinomusiikin ja rockin elementtejä. Kuuma lumi esittää Hannu Sepposen sille kirjoittamia biisejä, joita yhdistää kiertueen teema ”ilman rajoja”. Laulunaiheita ovat muun muassa ihmisoikeudet ja ympäristöasiat. TuOKio-klubi on vuosittain uudistuva konserttikiertue, jolla on sanoma. OK-opintokeskus suunnittelee ja tuottaa kiertueet yhteiskunnallisesti tärkeistä teemoista. Kiertueiden ytimenä ovat niitä varten tilatut uudet sävellykset. Näin pyritään taiteen keinoin ja elämystasolla herättämään keskustelua ajankohtaisista aiheista. – Sanomallisuus tulee esiin laulujen sanoissa, mutta Sepponen on osannut kirjoittaa vakavista asioista positiivissävyisiä tekstejä. Nämä illat eivät ole vakavia vaan hauskoja, Mänttäri sanoo. Kiertue: 18.9. Tampereen Klubi, 20.9. Turun Klubi, 21.9. Helsingin Apollo Live Club, 27.9. Jyväskylän Ilokivi, 28.9. Oulun Kulttuuritalo Valve (vapaa pääsy), 29.9. Seinäjoen Nuorisokeskuksen sali (vapaa pääsy). www.tuokio-klubi.fi PIETARI ESIINTYY GETTO PARTYSSA. » GETTOBILEET Festivaaliksi kasvanut Ghetto Party tarjoilee vaihtoehtoista räppiä. J yväskylän Ravintola Rentukassa järjestetään 4.-5. lokakuuta vaihtoehtoisen rytmimusiikin festivaali Ghetto Party. Tapahtuma järjestetään nyt ensimmäisen kerran kaksipäiväisenä festivaalina. Vuosina 2009– 2012 se oli klubi-ilta. – Ghetto Party -klubit aloitettiin, kun Jyväskylän ainoa räppikeikkoja tarjonnut baari suljettiin, kertoo tapahtuman järjestäjä Marko Kainulainen. – Sille oli kovasti kysyntää. Kun räppitarjonta lisääntyi, säännöllisen klubin järjestäminen ei tuntunut tarpeelliselta. Festivaaliksi Ghetto Party muuttui, koska kaupungin raptarjonta kaipasi monipuolistamista. – Keikoilla esiintyy yleensä kourallinen paikallisia artisteja ja muutama eturivin nimi. Ghetto Partyn artistit eivät ole esiintyneet täällä koskaan tai pitkään aikaan. Pyrimme välttämään soittolistoilla ja isoimmilla festareilla esiintyviä artisteja. Ne käyvät täällä muutenkin. Pääesiintyjät ovat Reilukerhonakin tunnettu kolmikko Tuomio, Kone & Setä Koponen sekä Laineen Kasperin, Raipatin, Aztran, Hahon, Peeällän & KD:n muodostama Kaucas. Ghetto Partyssa sanailevat myös Jontti & Shaka, Pietari & Tykopaatti, Haamu, kotimaisen gangstaräpin kummisetä Petos, Dxxxa D yhdessä Hzzzt:n kanssa ja Tapani Kansalainen. Paikallista osaamista esittelevät Korstoraatio sekä FunkyDuke. DJ-keikkasettien välissä soittaa oululaisorkesteri Funksons. Lavalla luukuttaa myös OG Ikonen. – Uskon, että vaihtoehtoinen rap kiinnostaa ihmisiä. Esimerkiksi Tuomio, Kone ja Setä Koponen eivät ole juuri keikkailleet viime vuosina. Petos ei ole koskaan esiintynyt Jyväskylässä, ja Kaucas kävi täällä viimeksi vuonna 2007. SUE » 8 « NRO. 8
• » SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN TOMI TUOMINEN » PARTY POOPER H einäkuussa muutama facebook-ystäväni postasi valokuvia Royal Summer Cruisen kymmenvuotisjuhlaristeilyltä, joka kiertää kerran kesässä Turun saaristossa house-musiikin säestyksellä. Yläkannelta räpsäistyt kuvat näyttivät laivan kannen täynnä iloisia, leveästi hymyileviä, vähäpukeisia nuoria ja kauniita ihmisiä bailaamassa kuin viimeistä päivää. Sen sijaan, että olisin tuntenut kateuden piston, koin lähinnä pakokauhua. ”Onneksi en ole tuolla hikisten, paidattomien douchebagien keskellä kuuntelemassa musiikkia, josta en liiemmin pidä. Onneksi olen verkkarit päällä kotisohvalla ja katson televisiota.” Olen tiskijukka, joka inhoaa bilettämistä. Helposti voisi ajatella, että kyse olisi iästäni, joka lähentelee neljääkymmentä, mutta ei. En ole koskaan kokenut olevani bailaaja. Alakoulun diskoihinkaan en koskaan mennyt, vaikka kerran oman luokan tytöt jopa lähestyivät minua kirjeellä aiheesta. Vaikka toimeentuloni muodostuu osittain levyjen soittamisesta, en ole koskaan liiemmin välittänyt kenenkään muiden dj-keikoista. Poikkeus sääntöön ovat Esko Routamaan loppuun asti harkitut keikat ja Jori Hulkkosen Turun kesäöissä pyörivät Ydintalvipuutarha-illat, jotka kummatkin tarjoavat musiikillisesti hieman painavampaa sisältöä. Musiikkia, joka on tarkoitettu kuunneltavaksi, ei niinkään bailattavaksi. Jos festivaalin ohjelmassa lukee artistin nimen perässä sulkeissa dj, niin voit olla varma, että skippaan sen keikan. Paljolti tästä syystä Turun festarikesässä minua vetää puoleensa livemusiikkiin painottava Ilmiö samanaikaisesti järjestettävän dj-painotteisen Turku Modernin sijasta. Livemusiikkia seuraan useimmiten salin etuosasta, mutta jommalta kummalta reunalta kädet puuskassa ja aistit valppaina seinään nojaillen ja katsellen. En siksi, että olisin rockpoliisi tai kriitikko, joka on tullut arvostelemaan esitystä, vaan siksi, että kulutan elävää musiikkia pääasiassa korvillani ja silmilläni, en perseelläni, nyrkeilläni tai pohkeillani. En tunne tarvetta tanssia tai riehua keikalla. Imen musiikista muunlaisia tuntemuksia. Jos joskus näette kroppani nykivän spastisesti musiikin tahdissa, pistäkää jokin esine suuhuni, etten pure kieleeni, ja soittakaa ambulanssi. Varokaa suustani pursuavaa vaahtoa. Kiitos huolenpidosta jo etukäteen. Epilepsia voi puhjeta aikuisiälläkin. House-risteilykuvista mieleen palautui elävästi aiemmin kesällä koetut edestakaiset laivamatkat Ruissaloon katsomaan loistavaa Pet Shop Boysiä. Keskustasta näppärästi jokea pitkin festarialueelle kuljettava laiva on tarkoitettu nopeuttamaan festarin työntekijöiden, artistien, toimittajien ja vippien pääsyä alueelle. Ei enää pitkää pyöräilyä keskustasta tai öistä rämpimistä kapeata tietä pitkin pilkkopimeässä yössä miljoonan humalaisen seassa. Idea on hieno, mutta siinä on yksi suurehko miinuspuoli. Nykyisin on tapana, että useimmille festareille voi ostaa VIP-lipun, joka oikeuttaa pääsyyn VIP-alueelle hengaamaan Juhani Tammisen ja Sedu Koskisen kanssa ja Ruisrockin tapauksessa myös tuohon laivamatkaan. Molempiin suuntiin tuli siis istuttua Jersey Shore -lippatukkien ja möhömahaisten S-etukorttituristien seurassa, jotka olivat joko maksaneet itsensä vipeiksi, saaneet tuon statuksen lahjana työpaikaltaan tai bonuksena S-marketista. Siinä vaiheessa, kun kanssamatkustajamme alkoivat heitellä tyhjiä oluttölkkejä Aurajokeen, aloin huonosta uimataidostani huolimatta toivoa, että laiva ajaisi kiveen ja uppoaisi hyiseen meren syliin. Miksi kaikkein urpoimmilla ihmisillä on aina eniten rahaa? Kun myöhemmin näin kuvan Royal Summer Cruise -risteilyltä, se näytti paljaine miesvartaloineen tismalleen siltä kuin joku olisi pistänyt musiikin soimaan ja ottanut kuvan tuolta Ruisrock-lauttamatkalta. Tappajahai ei pääse pelottavuudessa lähellekään houseristeilyä. Olen jo vuosia tavannut buukata itseni soittamaan levyjä uuden vuoden aaton, vapun ja juhannuksen aikaan. En liiemmin välitä glitterperuukeista, ilotulitteista, vappuviuhkoista tai karnevaaleista. Mieluummin olen turvassa dj-kopissa soittamassa lempimusiikkiani ihmisille kuin kaduilla juhlakansan tönittävänä ja hieltä haisevien humalikkojen ja festarihattujen ympäröimänä. Tässä kuussa menin bileinhossani niin pitkälle, että buukkasin itseni soittamaan levyjä omana syntymäpäivänäni. Kun se jokaviikonloppuinen synttäritoivoja tällä kertaa tulee pyytämään toivebiisiä: ”Hei mun kaverilla on tänään synttärit, voitko soittaa sille Studio Killersiä?” niin vastaan, ”Hei, mulla on tänään synttärit ja mä soitan nyt mulle tätä Ramonesia ja sen jälkeen Undertonesia.” O’Connell’s ,ULVK %DU 5DXWDWLHQNDWX 7DPSHUH ZZZ RFRQQHOOV ? ALWAYS FREE ENTRY MUSIC: 21:30 COMEDY: 20:00 Comedy y O’Connell’s OC //Stand Up Club 16 Aug g Folk It! night\\ Redhill Rats 23 Aug g Anni Mattila 30 Aug The Hearing JadaJada Improv 6 Sept 13 Sept ” En tunne Club O’Gaea O Gaea present\\ Atlético ético Kumpula Kumpul Kumpu p la la Liisa & Dem Babies “An Odyssey Through The Underground” 18th-19th October 2013, Helsinki, Finland. tarvetta tanssia tai riehua keikalla. Imen musiikista muunlaisia tuntemuksia. Pe 18.10.2013 CIRCLE, ARKTAU EOS, HEBOSAGIL, SINK + MORE La 19.10.2013 MIKA VAINIO, RADIOPUHELIMET, FUN, VIISIKKO + mORE TOMI TUOMINEN supermassive.fi on turkulainen tiskijukka, joka on pohjimmiltaan kuitenkin ihan leppoisa ja hauska jätkä. SUE » 9 « NRO. 8 15 Aug 5 Sept
• HENKILÖKUVA ja, mutta kokoonpano vaihtui usein ja riitelimme paljon. Nartussa oli monta voimakasta persoonaa, jotka eivät aina vetäneet yhtä köyttä. Nartulla oli oma juttu, joka erotti sen muista bändeistä. Narttu ei tehnyt nyyhkymusaa enkä populistista renttumeininkiä. Linja oli runollinen mutta tyly. Diggasimme The Velvet Undergroundia, Rollareita ja muita syntisiä juttuja. Minä olin bändin epämuusikko, joka teki melkein kaikki biisit. Olen kirjoittanut paljon naisista kertovia lauluja. Sellaiset kuuluvat rock’n’rolliin. Biiseissäni on myös ulkopuolisuutta, mystisyyttä ja tunnelmallisuutta. Tekstini ovat aika henkilökohtaisia. Osa asioista on tapahtunut minulle, osan toivoisin tapahtuvan minulle ja osan pelkään tapahtuvan minulle. Käytän kaikenlaista materiaalia mielikuvituksesta omiin ja muiden kokemuksiin. Lopussa Nartun musiikki muistutti ranskalaista elokuvataidetta. Se oli hienostunutta kamaa, joka meni välillä yli yleisön hilseen. Siihen aikaan kukaan ei saanut tehdä mitään progeen vivahtavaakaan. Me teimme. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA TOMMI TUKIAINEN » ONNELLINEN ULKOPUOLINEN Kauko Röyhkä ei sovi valmiisiin muotteihin. un äitini näki Miss Farkku-Suomi -elokuvan, hän sanoi, että ”ei meillä noin rumaa ollut!” Lavastaja tosiaan veti Välden kodin vähän överiksi. Olimmehan me köyhiä, mutta emme niin surkeissa oloissa. No, se onkin ?ktiivinen elokuva, vaikka pohjautuukin omaelämäkerralliseen romaaniini. Olen avioton lapsi. Kasvoin äidin kanssa, isä eli muualla avioliitossa. Minulla on kolme velipuolta, joita en ole tavannut. Isäänikään en ole koskaan tavannut. En ole juuri ollut tekemisissä koko hänen sukunsa kanssa. Kerran, kun telkkarissa lauloi Kauko Käyhkö, äiti sanoi, että ”tuo on vähän saman oloinen mies kuin isäsi.” Se taisi jäädä alitajuntaan. Kun kaverit myöhemmin perustivat koulussa laulukvartetin tyttöjä K viihdyttääkseen, ehdotin, että voisin tulla mukaan ja esiintyä nimellä Kauko Röyhkä. Käyhköhän lauloi aikoinaan Kipparikvartetissa. En koskaan liittynyt laulukvartettiin, mutta nimi pysyi. Kun olin pieni, meillä oli kotona aina matkaradio päällä. Myöhemmin sain mankan, jolla kuuntelin David Bowieta, New York Dollsia ja muuta hyvää musaa kaseteilta. Sitten hankin stereot ja levyjä. Musiikki oli niin hienoa, että minäkin halusin tehdä sitä. Ensin se tuntui mahdottomalta, kun en osannut soittaa mitään. Sitten tuli punk ja vapautti ihmiset. Ei tarvinnut olla taitava, kunhan oli mielenkiintoinen. Aloin soittaa bassoa, laulaa ja tehdä biisejä. Perustimme Ruki Vehrin kanssa Oulussa Narttu-nimisen bändin. Ensimmäiset kei- kat olivat vuonna 1979. Oulun Nartun jätkät eivät jaksaneet treenata, joten muutettuani Turkuun perustin siellä uuden Nartun. Turussa tutustuin oululaiseen kitaristiin Riku Mattilaan, joka halusi alkaa soittaa kanssani. Tulin Turkuun opiskelemaan, mutta ei minulla ollut akateemista kunnianhimoa. Halusin tulla taiteilijaksi. Syksyllä 1979 sain kustannussopimuksen ensimmäisestä romaanistani. Kirjan julkaisua odotellessa pääsin vielä levyttämäänkin. Kirja ja levy julkaistiin samoihin aikoihin. Se oli mahtavaa aikaa. Kaikki unelmani toteutuivat kerralla. Alussa sain paljon kylmää vettä niskaani, mutta 80-luvun mittaan Rikun kanssa perustamastani Nartusta tuli tunnettu ja arvostettu bändi. Meillä oli paljon keikkoSUE » 10 « NRO. 8 OMALLA TIELLÄ 90-luvun taitteessa narttu hajosi, ja perustin uuden bändin. Levyni myivät aika vähän, mutta ei minulla silti huonosti mennyt. Meillä oli paljon keikkoja läpi vuosikymmenen, ja uuden kustantajan Liken ansiosta kirjani alkoivat myydä paremmin. Kaksi aurinkoa -romaani oli jopa Finlandia-ehdokkaana. Vaikka 80-luvulla oli bändejä, jotka tekivät indiekamaa, sen sanan käyttö yleistyi vasta 90-luvulla. Tunsin jonkinlaista yhteenkuuluvuutta joidenkin suomalaisten indiebändien kanssa. Ne olivat kiinnostavampia kuin massarokkarit. En silti halunnut ottaa sitäkään viittaa harteilleni. Haluan olla kaikkien kuppikuntien ulkopuolella. En tahdo kuulua ryhmiin. Haluan vain tehdä sen mitä teen niin hyvin kuin osaan. 90-luvulla perustin perheen. Sain ensimmäisen vaimoni kanssa kaksi tytärtä. Vaikka se oli ristiriitaista aikaa, en koskaan ole katunut perheen perustamista. Isäksi tuleminen oli hieno homma. Kaksi vanhinta lastani ovat jo aikuisia ihmisiä. 90-luvulla olin tehnyt musiikkia yli kymmenen vuotta saavuttamatta suurta kaupallista menestystä. Minua alettiin pitää has-beeninä. 90-luvun alussa nousi kohu, kun sanoin huvikseni eräässä talkshowssa olevani satanisti. Se toi huonoa julkisuutta, mutta myös respectiä grunge- ja hevipiireissä. Vaikeinta aikaa oli 2000-luvun alkupuoli. Silloin tuntui, että Suomessa ei haluta kuunnella mitään muuta kuin heviä. Toisaalta Liekki ja Zen Café soittivat sellaiselle yleisölle, joka olisi voinut kiinnostua minustakin. Kun sitten teimme Riku Mattilan kanssa yhteislevyn vuonna 2008, asemani parani. Se albumi ja sen avausbiisi Helvetti olivat monen mielestä kovia juttuja. Erosin ensimmäisestä vaimostani vuonna 2001 ja menin yhteen nykyisen vaimoni Olgan kanssa. Meillä on viisivuotias poika. Kaikki kolme lastani ovat kiinnostuneita musiikista. Nuorempi tyttäreni soittaa alttoviulua sinfoniaorkesterissa. TUOTTELIAS TAITEILIJA en ole koskaan ottanut tätä hommaa hirveän vakavasti. Minulla ei ole paineita olla yhtä hyvä kuin joku muu. En yritä tehdä tietyntyyppisiä biisejä, vaan annan tulla kaiken mitä tulee. Siksi minulla ei ole koskaan ollut tyhjän paperin kammoa. Olen aina ollut tuottelias. Biisejä on varastossa monta sataa. Ennemminkin täytyy miettiä sitä, milloin minun kannattaa tehdä levy ja kenen kanssa. Nautin biisien tekemisestä. Se ei ole koskaan ollut minusta ikävää. Myös kirjojen kirjoittaminen on edelleen tosi mukavaa, vaikka se voikin olla välillä raskasta. Nautin myös Facebookiin kirjoittamisesta. On kivaa, kun yleisö vastaa. En tavoittele sillä mitään hyötyä enkä piilottele mielipiteitäni. Jos joku siitä suuttuu, suuttukoon. Melkein aina joku suuttuukin. Aika usein suuttujat ovat leijonakorutyyppejä tai sitten niiden vastapuolen jyrkkiä aktivisteja. En oikein sovi mihinkään valmiisiin ajatusmalleihin. Vaikka tykkäänkin New York Dollsista, joka oli kunnon rock’n’rollkliseebändi, rokkiroolit ovat minulle vieraita. Olen mieluummin herrasmies. Monet luulevat, että elämäni on ollut tosi risaista, mutta en ole koskaan ollut mikään sekoilija. Olen aina hoitanut asiani kunnolla. Vanhenemista tulee mietittyä jonkin verran. En halua päätyä huonokuntoiseksi ja huonovointiseksi. Siksi yritän pitää kunnostani huolta. Olen edelleen kiinnostunut hyvästä musiikista. Hyvä musiikki on jollain tavalla mielenkiintoista. Mielenkiintoiseksi musiikin tekee se, että se on kaunista tai tehokasta tai muuten tunteisiin vetoavaa. Sellaista kuulee tänä päivänä aika harvoin. En ymmärrä mitään rapista tai metallin suuntauksista, vaan yritän löytää vanhassa mielessä hyviä biisejä. Sellaisia ei juuri kukaan tunnu enää tekevän. Kierrätysbändejä riittää, mutta niillä ei ole uutta annettavaa. Minulla ei ole hinkua olla julkisuudessa. En tarvitse sitä mihinkään. Siksi minua ei ole helppoa saada mukaan telkkariohjelmiin. Ne ovat usein liian manipuloituja ja niissä pitää mennä falskeihin rooleihin. Minulla on tällä hetkellä hyvä maine. En halua pilata sitä osallistumalla paskajuttuihin. Asiallisiin ja oikealla tavalla hauskoihin ohjelmiin voin kyllä lähteäkin mukaan. Musiikki- ja kirjallisuuslehtiin tehtävät haastattelut ovat asia erikseen, niitä voin tehdä. Minulla on hyvät välit ihmisiin eikä katkeruutta ketään kohtaan. Arvostan musiikkia, kirjallisuutta, perhettäni, hyviä ystäviä ja hyvää, tasapainoista elämää. « KAUKO RÖYHKÄ Muusikko ja kirjailija Jukka-Pekka Välimaa, s. 12.2.1959 Valkeakoskella Kasvanut Oulussa, asunut Helsingissä, asuu Turussa Levyttänyt musiikkia ja julkaissut kirjoja vuodesta 1980 lähtien Ajankohtaista: Kauko Röyhkä & Nartun livelevy Pois valoista ilmestyy syyskuussa, romaani Poika Mancini elokuussa
• Pe 18.10. Turku, Klubi Liput alk. 29/30€. Ennakko: Tiketti. La 19.10. Jyväskylä, Lutakko Liput alk. 33/30 €. Ennakko: Tiketti ja www.jelmu.net Su 20.10. Helsinki, Nosturi Liput alk. 35 €. Ennakko: Tiketti. facebook.com/VistaChinoMusic Annankatu 21, 00100 Helsinki, K22 Ma-ti 16-02, ke-la 16-04, su 18-04 Ohjelmailtoina lipunmyynti klo 20.00 alkaen. Keikat alkavat klo 21 (kaksi bändiä) tai klo 22 (yksi bändi). Ke-su iltaisin 2e eteispalvelumaksu. Opiskelijakortilla 1e alennus ovilipuista (ei koske erikoisohjelmistoja, ennakkolippuja eikä loppuunmyytyjä keikkoja). www.tiketti.? www.barloose.com KE 14.08. AT WINTERS END, NORTHERN DISCIPLINE 6€ + klo 23-04 DJ WALLO 3€ TO 15.08. MOWGLI, SILMÄ 6€ + klo 23-04 DJ MORTTI 3€ PE 16.08. 3+2=6 FESTIVAL: RELENTLESS, MIAU, FERAL BURN 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + klo 23-04 DJ HRA METZOLA 4€ LA 17.08. 3+2=6 FESTIVAL: THEE GRAVEMEN (S), JAVA SKULL (DK), BLACK MAGIC SIX 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + klo 23-04 BIG SHAKE DJ’S SAMPSA VILHUNEN & VESA YLI-PELKONEN 4€ SU 18.08. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: klo 23-04 DJ JS STRUMMER Vapaa pääsy! KE 21.08. RADIO HELSINGIN KESÄKLUBI: MIREL WAGNER, DJ MANNA & JANNE F (YLÄKERTA 18-21) Vapaa pääsy! + THE NOIR BRIGADE, GOD GIVEN ASS 6€ + klo 23-04 DJ WALLO 3€ TO 22.08. BAR LOOSEN TAITEIDEN YÖ: AND THEN YOU DIE, SUB ROSA, HÖYRYJÄNIS, RAMBAMALAM Vapaa pääsy! + klo 23-04 ERIFEST DJ´S Vapaa pääsy! PE 23.08. COLD MAILMAN (NOR), EVA ON THE WESTERN CASTLE ISLAND 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + klo 23-04 CLUB GIRLS & BOYS 4€ LA 24.08. TJ FINLAND TURBO CUP 2013: THUNDERBAUM, TRASHCAN DANCE, MARIA 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + klo 23-04 TJ FINLAND TURBO CUP 2013 DJ´S 4€ SU 25.08. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ MORTTI klo 23-04 Vapaa pääsy! KE 28.08. ON THE BOAT, UUMA 6€ + klo 23-04 SUOMEN SUURIMMAT DJ´S 3€ TO 29.08. CAROLINE STREET, TBA 6€ + klo 23-04 DJ MORTTI 3€ PE 30.08. THE PERFECT PILL, BUZZ OF EVIL (LT) 6€ + klo 23-04 CLUB SKENE - ONE OFF DJ´s JOHN WAYNE & SLIM MIKE 4€ LA 31.08. HPNB, OAKLYN 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + klo 23-04 KLUB SUTINAA! DJ HYVÄVILLE 4€ SU 01.09. DJ WALLO klo 23-04 Vapaa pääsy! KE 04.09. SOLD OUT, JARSPIS´S ALLSTARS, THE B AND THE BAND 6€ TO 05.09. THAT NASTY RASH, NOKU 6€ PE 06.09. THE CHANT, RAIN DIARY 6€ LA 07.09. DISGRACE´s 25th ANNIVERSARY PARTEE W/ FRIENDS 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti SU 08.09. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ JOHN WAYNE klo 23-04 Vapaa pääsy! KE 11.09. RADIO HELSINGIN KESÄKLUBIN PÄÄTTÄJÄISET: THE LIEBLINGS, RADIO HELSINGIN DJ:T (YLÄKERTA 18-21) Vapaa pääsy! + STUPIDO-KLUBI: KAUPUNKIKULTTUURIN SYYSJUHLA - TEKSTI-TV 666, TBA 6€ PE 13.09. HINDRIA SPACEFOLK 10/12€ Ennakkoliput: Tiketti LA 14.09. CLUB CASINO LIVE: THE VALKYRIANS, SURFFIVEIKOT 10/12€ Ennakkoliput: Tiketti + klo 23-04 CLUB CASINO DJ*S JOHN WAYNE & LORD FATTY SU 15.09. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ JOHN WAYNE klo 23-04 Vapaa pääsy! KE 18.09. [di unru], TRIGGERHAPPY 6 €€ PE 20.09. REPTILE YOUTH (DK), CONSTABLES 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti SU 22.09. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ WALLO klo 23-04 Vapaa pääsy! PE 27.09. TUOMAS HENRIKIN JEESUKSEN KRISTUKSEN BÄNDI 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti SUE TO 15.8. PE 16.8. LA 17.8. SU 19.8. TI 20.8. KE 21.8. OI!KESÄ! DJ JUSSI40, ILOISET TUNNIT 23-04 FREE DJ LAURILA 5€ DJ MIGULI 5€ SELLAINEN PUISTOJUHLA -JATKOT! 2,50€ SUPERTIISTAI, DJ MIGULI 2,50€ DISCOTHEQUE NECRONOMICON , DJ:T ZYNTHEXIA, JYRKI WITCH JA MEKE 2€ GOOTTIROCK, POST-PUNK, MINIMAL WAVE, 80’S, ITALO, INDUSTRIAL, EBM TO PE LA SU TI KE TO PE LA PE 22.8. 23.8. 24.8. 25.8. 27.8. 28.8. 29.8. 30.8. 31.8. 6.9. ILOISET TUNNIT 23-04 FREE LIVE: NEOV, DJ JIRCI 6€ DJ LAURILA 5€ SUPERSUNNUNTAI, DJ MR. WILLY 2,50€ SUPERTIISTAI, DJ JIRCI 2,50€ ILOISET TUNNIT 23-04 FREE ILOISET TUNNIT 23-04 FREE DJ JUSSI40 5€ DJ TOMI 5€ LIVE: RELENTLESS + THE SPREADS, DJ JIRCI 6€ TI, KE , TO, SU 23-04 t PE & LA 22-04 t K20 » 11 « NRO. 8
• HAASTATTELU » YHÄ LAPSI TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA LEVY-YHTIÖ Avenged Sevenfold on Amerikassa miljoonia myynyt yhtye. Sitä ei uskoisi helsinkiläisessä hotellissa, kun bändin jäsenistä toinen lipittää Lapin Kultaa ja toinen intoilee Iron Maidenin Eddie-nukesta. uomalaisten metalli-intoutta on selitelty milloin pimeillä ja pitkillä talvilla, milloin osittain masennukseen taipuvaisella mielenlaadullamme. Toki näiden kahden asian syy-seurausyhteyksistä voidaan taittaa peistä läpi maailman tapin niin kauan, että tappi kuluu loppuun. Silti suurin syy metallimusiikin puremalle taitaa härmässäkin olla se vanha tuttu: ystävät. Kun kaveripiiri ottaa ensimmäisiä askeliaan musiikin ihmeellisessä maailmassa, nuori ajautuu helposti muiden mukaan. Metallimusiikin aggressiivisuus ja asenne on usein helppo samaistumiskohta teini-iän ongelmissa painiville nuorille. Kun musiikkityyli kulkee tarpeeksi monelta sukupolvelta toiselle, siihen kasvaa sisään ja se virtaa veressä automaattisesti. Tästä on kyse vuonna 1999 Huntington Beachissä Kaliforniassa perustetun Avenged Sevenfoldinkin jäsenten tapauksessa. – Isälläni oli suunnaton vaikutus musiikkimakuuni, yhtyeen laulaja M. Shadows kertoo. Hän istuu hotellihuoneen leveällä sohvalla vieressään bändin hieman vähäpuheisempi basisti Johnny Christ. Tämä lipittää Lapin Kultaa pienestä tuopista, jota piilottelee jostain syystä pöydän alla. – Isäni kuunteli aina rockmusiikkia soittavia radiokanavia automatkoilla, kun olin pieni. Guns N’ Roses, Megadeth ja Metallica olivat 90-luvun alussa Amerikassa megaluokan yhtyeitä, joten kasvoin niiden parissa, sanoo vuonna 1982 syntynyt Shadows. – Minulla on itse asiassa ihan sama juttu, Johnny Christ kertoo. – Vanhempani kuuntelivat aina metallimusiikkia. En edes oikein tiedä miksi. Mutta metalli on tullut minullekin verenperintönä. – Yksi isäni suosikkilevyjä on Queensrychen Operation Mindcrime, Shadows jatkaa ylpeänä. – Amerikkalaisen metallin S siikkia eivätkä tyydy kuuntelemaan ainoastaan metallia. – Minusta liian monet tyytyvät kuuntelemaan ainoastaan tietynlaista musiikkia, Shadows kertoo. – Sillä kuitenkin ajaa itsensä pian taiteelliseen umpikujaan. Mieli on pidettävä avoinna moniin eri suuntiin. Me emme yhtyeenä tee oikeastaan mitään muuta kuin puhumme musiikista. Jatkuvasti ja koko ajan. Kun istumme keikkabussissa, puhumme musiikista. Jos olemme jossain yksin, kuuntelemme musiikkia, ja vertailemme sitten kuuntelukokemuksia keskenämme. Avenged Sevenfoldin kuudes studioalbumi Hail to the King ilmestyy elokuussa. Ennakkokuuntelun perusteella albumilta löytyy kaksi selvästi muusta materiaalista erottuvaa kappaletta. Levyn puolivälistä löytyvä Crimson Day ja albumin päättävä Acid Rain ovat hitaita biisejä, joiden aikana voi hyvin kuvitella keikkatilanteessa kymmenien tuhansien sytkäreiden nousevan ilmaan ja metallipariskuntien halaavan toisiaan. – Noissakin kappaleissa toivottavasti kuuluu se, ettemme ole pelkästään yksipuolisia metallipäitä. Esimerkiksi Acid Rainissä lähdimme yhdistelemään Elton Johnia ja 70-luvun psykedeelistä rockia. Siinä biisissä on mukana jousisektio, josta yritimme tehdä mahdollisimman vanhahtavan ja eeppisen kuulostamatta kornilta. Kappaleen rumpuihin taas haimme sellaista 70-luvun Tom Petty -henkistä soundia. Crimson Day taas on silkkaa Elton Johnin Rocket Mania, Shadows kertoo. Albumilla kaikuu esimerkiksi bluesin sävyjä, joita Avenged Sevenfoldin kappaleista on harvemmin saanut kuulla. – Lähdimme tekemään tätä levyä historian kautta, Shadows kertoo. – Sen sijaan, että olisimme ottaneet mallia vaikkapa Metallicasta, lähdimme tutkimaan niitä yhtyeitä, jotka ovat vaikuttaneet omiin idoleihimme. Minusta uudella levyllämme kuuluu selvästi esimerkiksi AC/DC:n, Rolling Stonesin, UFO:n ja vaikkapa Led Zeppelinin aiheuttamat mullistukset musiikissa. – Nykyään ihmiset unohtavat esimerkiksi Rolling Stonesin tapauksessa, että se yhtyehän oli joskus rockmusiikin pahuuden ruumiillistuma. Nyt se nähdään vain vanhojen miesten bändinä, mutta Stoneshan oli joskus yhteiskunnan vihollinen numero yksi. Aivan kuten Beatleskin. ” Olisi hienoa päästä aiheuttamaan pahennusta johonkin maahan. kautta aloin sitten kaivella syvemmälle ja syvemmälle metallimusiikin historiaan ja esimerkiksi Eurooppaan, josta löytyi ja löytyy yhä uskomattomia bändejä kuten Children of Bodom ja Sonata Arctica. Aloin myös tutkia vanhempaa metallia, ja sieltäkin löytyy loistavia eurooppalaisia yhtyeitä kuten Helloween ja tietenkin Iron Maiden. YLLÄTTÄVIÄ VAIKUTTEITA shadows luettelee bändejä sujuvasti ulkomuistista. Molemmat Avenged Sevenfold -muusikot ovat amerikkalaisen mediakoulun kasvatteja ja mainitsevat suomalaisia yhtyeitä haastattelun aikana parinkin otteeseen. Tämän kaksikon suusta kuultuna bändien nimien tiputtelu ei ole kuitenkaan pelkkää suomalaisiin korviin tarkoitettua PR-työtä. Nämä miehet selvästikin rakastavat mu- JÄÄHALLI LEIKKIKENTTÄNÄ avenged sevenfold saapuu Suomeen marraskuussa. Yhtye esiintyy Helsingin Hartwall-areenalla. Vaikka se soitti Suomessa jo vuonna 2010 oman keikan, vasta nyt yhtye tuo maahamme omasta mielestään täydellisen shown. – Meillä on sellaisia lavarakennelmia, nostureita ja showelementtejä, että lupaan ihmisten tuijottavan keikkaamme suu auki hämmästyksestä. Vasta nyt saamme tuotua Eurooppaan täysmittaisen Avenged Sevenfold -kokemuksen. SUE Aiotteko panna paremmaksi kuin Iron Maiden, jonka kanssa olitte kiertueella vuonna 2008? – En tiedä, voiko siitä pistää paremmaksi. Yritämme kuitenkin kovasti, Shadows jatkaa. Kai te muuten ymmärrätte, että olette vain isoja lapsia, joilla tällä hetkellä sattuu olemaan käytössä maailman isoimmat Lego-palikat? Saatte elää kolmekymppisinä lapsuuttanne uusiksi ja rakennella täysin mielipuolisia asioita isolla rahalla. Jumalauta, että olen kateellinen. – Tiedän! Tämä on ihan uskomattoman siistiä! Kun muksuna katselin Iron Maidenin ikonista Eddie-hahmoa lavalla, en olisi osannut kuvitellakaan, että saisin joskus edes yrittää suunnitella jotain vastaavaa, Shadows sanoo virne kasvoillaan. Mitä tavoitteita teille sitten tämän kiertueen jälkeen muka jää jäljelle? – Kiertää maapallo uudelleen! Johnny Christ huudahtaa. – Minä ainakin haluan soittaa maissa, joissa meitä ei ole ennen nähty ja joissa musiikkiamme pidetään vielä jotenkin vaarallisena ja demonisena. Uudella levyllä laulamme saatanasta ja muista cooleista jutuista, eikä meitä varmasti päästetä soittamaan tiettyihin maihin. Olisi hienoa päästä aiheuttamaan pahennusta johonkin maahan ja käännyttää siellä nuoria metallimusiikin pariin, Shadows kertoo. KE 6.11. HARTWALL AREENA, HELSINKI ANARKIA EI TOIMI vaikka saatanalla ja kauhukuvastolla leikittely kuuluu myös Hail to the Kingillä, on Avenged Sevenfoldin kappaleissa ja sanoituksissa aina ollut myös vakavampia teemoja. Niin tälläkin kertaa. – Ai mistäkö levyn laulut kertovat? Saatanasta tietenkin! Vakavasti puhuen esimerkiksi levyn nimikappale kertoo siitä, kuinka ihmiskunta on aina valinnut itselleen johtajan. Itse asiassa sama pätee myös eläinkuntaan. Vahvin on aina joukon päämies. Yleensä päämieheksi kuitenkin päästään tappamalla, kiristämällä ja muita hyväksi käyttäen. – En usko, että ihmiskunta koskaan muuttuu. Hemmetti, olemme olleet samanlaisia idiootteja ja tuhansia vuosia. Haluaisitko sitten yhteiskunnan olevan anarkistisempi ja ilman sääntöjä? Ja jos saisit itse valita, olisitko mieluiten kaikesta päättävä Jumala, pienemmän ryhmän johtaja vai rivisotilas? – Anarkistisessa yhteiskunnassa kaikki olisivat rivisotilaita, joten haluaisin olla sotilas. En usko, että anarkistinen yhteiskunta voisi kuitenkaan koskaan onnistua. Ihmiskunta tekee samat virheet aina uudelleen ja uudelleen. Joka nostaisi itsensä vallanhimoissaan kuitenkin muiden yläpuolelle, Shadows kertoo. Entäpä sinä, Johnny Christ? Johnny ottaa huikan oluestaan ja hymyilee leveästi. – Jumala. Laittaisin kaikille itsestään liikoja luuleville luun kurkkuun. Ja saisin viimein pomottaa myös bändikavereitani. « » 12 « NRO. 8
• IA SUE » 13 « NRO. 8
• HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA LEVY-YHTIÖ » TSUNAM SELVINN Soundgarden on palannut jäädäkseen. Sen jäsenet keskittyvät musiikkiin ja kunnioittavat toisiaan. oundgardenin basisti Ben Shepherd (s. 1968) ei tee siitä numeroa, mutta sen huomaa hänestä heti. Hän ei halua olla rocktähti tai legenda. Hän haluaa olla vain jätkä, joka soittaa bassoa rockbändissä. Se ei ole hänestä työtä vaan etuoikeus. Laulaja Chris Cornell ja kitaristi Kim Thayil perustivat Soundgardenin vuona 1984. Rumpali Matt Cameron liittyi bändiin pari vuotta myöhemmin. Shepherd tuli yhtyeeseen vasta vuonna 1990, mutta oli silti paikalla, kun kaikki alkoi. – Kun Soundgarden soitti ensimmäisen keikkansa, minä olin yleisössä. Muistan, että olin vaikuttunut bändistä. Soundgardenilla oli oma soundinsa jo silloin. Minusta bändi kuulosti isommalta ja paremmalta kuin muut. Minullakin oli silloin bändi, ja Soundgardenin jätkät kävivät katsomassa keikkojani. Alkuaikoina Soundgarden keikkaili paljon punkskenessä. Kuinka se oikein oli mahdollista? Onhan punk monimuotoista musiikkia, mutta Soundgardenin psykedeelinen, raskas ja jännitteinen rock ei mielestäni mene punkista, vaikka olisi kuinka avarakatseinen. – Underground, joksi me niitä ympyröitä silloin kutsuimme, hyväksyi kaikenlaiset bändit. Siihen aikaan ”crossover” eli genrejen yhdistäminen oli yleistä ja ihan luonnollista. Siihen ei liittynyt mitään kaupallisuuden tavoittelua tai väkinäisyyttä. Me soitimme väkevää musiikkia, jonka tahdissa ihmisten oli hauskaa riehua – siinä oli elementtejä metallista ja punkista. Soundgarden lämmitteli usein hardcorebändejä. Soundgardenin ensimmäinen ja tuntemattomin pitkäsoitto Ultramega Ok julkaistiin vuonna 1988. Näin bändinne ensi kertaa televisiossa vuonna 1990, kun Headbanger’s Ball -ohjelma näytti Loud Love -videon. Louder Than Love -albumi (1989) nosti Soundgardenin globaaliin tietoisuuteen, ja Badmotor?nger (1991) oli läpimurtolevynne. Tuntuiko sinusta, että menestys tuli nopeasti? – Ei oikeastaan. Kaikki tapahtui vähitellen. Jokainen levy ylitti odotukset. Levyyhtiömme hoiti asiamme hienosti. Se ei yrittänyt puskea Soundgardenia nopeasti läpi, vaan rakensi meille kestävän uran. S ALAS HARJALTA soundgarden keikkaili 90-luvun puolivälissä paljon. Shepherd kuulostaa huvittuneelta, kun häneltä kysyy, kävivätkö kuuluisuus ja kiertueet raskaiksi. Hän tuntuu pitävän moista niin sanottuna länsimaisen ihmisen ongelmana. – Minulla on nopea ja sopeutuva aineenvaihdunta ja aina sydän syrjällään, joten kiertueet sopivat minulle tosi hyvin. En koskaan ajatellut olevani kuuluisa. En ha- lunnut olla ketään isompi enkä tunnetumpi enkä coolimpi. Olen tosi kiitollinen siitä, että olen päässyt tällaiseen asemaan. Ajattelin jo 90-luvulla, että vau, saanko minä oikeasti tehdä tätä työkseni. Soundgarden jatkoi voittokulkuaan vielä Superunknownilla (1994) ja Down on the Upsidella (1996), kunnes hajosi vuonna 1997. Matt Cameron sanoi joskus, että musiikkibisnes söi Soundgardenin. Mitä se tarkoittaa? – Kyllä siinä niin kävi. Kun olimme saaneet levyn ja kiertueen tehtyä ja palasimme kotiin, siellä odotti markkinointisuunnitelma seuraavaa levyä ja kiertuetta ajatellen, emmekä me olleet vielä edes aloittaneet uusien biisien tekemistä. Tuntui kuin olisi jäänyt hyökyaallon alle. Miten koit sen henkilökohtaisesti? – En minä halunnut lopettaa. En olisi halunnut edes ottaa etäisyyttä bändiin tai pitää lomaa. Olisin vain halunnut jatkaa soittamista. Vaikuttiko menestys lopettamispäätökseen? Soundgarden on myynyt yli 20 miljoonaa levyä. Sellaisen saavutuksen jälkeen ei kai ole enää paljonkaan saavutettavaa? – Tuo on tosi outo tapa ajatella. Itse en edes tiennyt, että Soundgarden on myynyt niin paljon levyjä, ennen kuin kerroit sen. En juuri ajatellut koko asiaa. Minua kiinnostaa enemmän, kuinka paljon uusia biisejä me olemme kirjoittaneet. PALUUN AIKA tammikuun ensimmäisenä päivänä 2010 Chris Cornell kertoi Twitterissä, että Soundgardenin kahdentoista vuoden tauko oli päättynyt. Saman vuoden huhtikuussa bändi soitti paluukeikkansa, ja seuraavan vuoden puolella se alkoi äänittää uutta albumia. – Paluu ei tosiaan ollut mikään vaikea päätös ainakaan minulle, Ben Shepherd sanoo. – Tuntui luonnolliselta palata bändiin, josta ei koskaan edes halunnut lähteä. Kun bändi kasvaa niin suureksi kuin Soundgarden, se ei koskaan poistu jäsentensä elämästä, vaikka nämä eivät enää yhdessä soittaisikaan. – Kun Soundgarden ei ollut toiminnassa, lakimiehet huomauttivat, että ”te tulette aina olemaan bisnessuhteessa toisiinne.” Kun panimme bändin takaisin kasaan, voimme keskittyä sen bisneksen parhaisiin puoliin eli soittamiseen ja biisien tekemiseen. Meidän ei olisi koskaan pitänyt hajota. Paluualbumi King Animalin tekeminen kesti pitkään. Se ilmestyi lopulta marraskuussa 2012. Oliko kynnys kirjoittaa uutta materiaalia korkea? – Ei, siinä oli kyse vain aikatauluttamiSUE sesta. Levyn biisit olivat valmiina jo hyvissä ajoin. Mattin ja Chrisin piti hoitaa pois alta muita velvoitteita. Loppujen lopuksi saimme tehdä albumin omaa tahtiamme. Siksi siitä tuli juuri sellainen kuin halusimme. Toivon, että teemme lisää levyjä. Onko sinulla muita projekteja Soundgardenin lisäksi? – Julkaisen nyt elokuussa soololevyn. Aloin tehdä sitä jo ennen Soundgardenin paluuta, mutta julkaisu viivästyi, kun nämä muut kiireet vievät aikaa. Soololevyn väsääminen on aika yksinäistä puuhaa. Kukaan ei sano, että onpas tuo sinun uusi biisisi tyhmän kuuloinen. HYVÄ OLLA ben shepherd kertoo, että tapahtumarikkaasta urasta huolimatta tai sen vuoksi Soundgardenin jäsenten välit ovat aina pysyneet hyvinä. – Me olemme aina kunnioittaneet toisiamme. Bändin jätkät ovat minulle kuin veljiä, ja heidän kanssaan on aina hauskaa. Lisäksi meillä on homma aina hallussa. On paljon sellaisia bändejä, joiden soittajat ajelehtivat ja ovat toisten ohjailtavina. Soundgardenissa ei ole koskaan ollut sellaista. Tässä bändissä on älykkäitä ja ahkeria tyyppejä, jotka ottavat musiikin vakavasti. Sellaisessa yhtyeessä on hyvä olla. Mitä eroa on olla bändissä nyt ja 90-luvulla? – Suurin ero on se, että meillä on nyt parempi käsitys siitä, miten musiikkiteollisuus toimii. Sen ansiosta voimme päättää omista asioistamme paremmin kuin ennen. – Tämä aika ei muistuta 90-lukua oikeastaan lainkaan. Musiikin maailma oli erilainen silloin. Music Television oli valtava, globaali yhteisö, jota lähes kaikki musiikista kiinnostuneet katsoivat. – Nykyisin kaikki on sirpaleista ja hajallaan. Youtube on ehkäpä lähinnä sitä, mitä MTV oli 90-luvulla. Music Television ampui itseään jalkaan, kun se ei enää satsannut musiikkivideoihin. Jos se olisi keskittynyt olennaiseen, se saattaisi omistaa Youtuben tänä päivänä. Mitä ajattelet sanasta ”grunge”? Me, jotka tiedämme jotain rockista, tiedämme, että 90-luvun suuria ”grungebändejä” eli Soundgardenia, Nirvanaa ja Pearl Jamia ei yhdistänyt musiikillisesti juuri mikään. – Totta. Jos käyttää sanaa ”grunge”, ei puhu musiikista vaan sen markkinoinnista. Seattlen bändejä yhdisti lähinnä se, että ne halusivat rokata lujaa. Ja se anti-LAasenne, josta se ?anellipaitamuotikin lähti. Me vain emme pitäneet niitä paitoja siksi, että ne olisivat olleet jonkun mielestä cooleja. Ne olivat vain paitoja. « » 14 « NRO. 8
• MISTA NEET ” En edes tiennyt, että Soundgarden on myynyt niin paljon levyjä, ennen kuin kerroit sen. KE 4.9. HARTWALL AREENA, HELSINKI SUE » 15 « NRO. 8
• HAASTATTELU harkinneeksi. Hän on nauhoittanut ääntään jopa ”puhesuorana”, josta ei usko faniensa edes tunnistavan itseään. Riskejä on otettu myös rekisterin suhteen. Turunen kertoi jo What Lies Beneath -levyn tiimoilta antamissaan haastatteluissa alkaneensa käyttää ensimmäistä kertaa koko rekisteriään. Tälläkään kertaa ei äänihuulia ole säästelty. – Minulla on se vika, että kirjoitan laulullisesti vaikeita kappaleita. Säkeistöt menevät matalalta ja kertosäkeet perkeleen korkealta, hän nauraa. – Keikoilla uusien kappaleiden esittämisessä voi olla hankaluuksia, mutta sitä pitää kiroilla sitten paikan päällä. TEKSTI JOONAS KUISMA KUVA EUGENIO MAZZINGHI » VÄREJÄ PIMEÄSSÄ Colours In The Dark on Tarja Turusen kolmas studioalbumi sitten Nightwish-vuosien. Laulaja puhui Suelle kirjoitustyöstään, taiteilijaidentiteetistään ja äitiydestään. n alkukesä vuonna 2013. Odotan Tarja Turusta hermostuneena Helsingin Mikonkadun Radisson Blu -hotellin aulabaarissa. Baarin sisustus on naurettavan korni ja irrallinen suhteessa hotellin aulan muutoin valoisaan ilmeeseen. Se on täytetty lukuisilla samettipäällysteisillä divaaneilla, sen yleisilmettä hallitsevat lattiasta kattoon ulottuvat koristeelliset pilarit ja baarin nurkasta toiseen kerrokseen nousevat jylhät portaat. Ympäristössä on uusgoottilaisuutta, joka ei ole varma omasta itsestään. Huoneen dramaattisuus soveltuu kuitenkin täydellisesti Tarja Turusen haastattelemiseen. Nykyisin Argentiinassa yhdessä miehensä, musiikkimanageri Marcelo Cabulin kanssa asuvasta Turusesta huokuu tähden aura, erikoinen sekoitus oopperadiivaa ja rockkuuluisuutta. Kaikki huomio kiinnittyy välittömästi häneen hänen astuessaan huoneeseen, ja mauton interiööri muuttuu silmänräpäyksessä kuin tätä tilaisuutta varta vasten suunnitelluksi kulissiksi. Tervehdittäessä Turusen intensiivinen katse vangitsee ja seuraava puolituntinen kuluu yhdessä hujauksessa. Mielikuvani Turusesta on perustunut Tuomas Holopaisen kirjoittamaan kirjeeseen, jolla hän julkisesti erotti tämän Nightwish-yhtyeestä vuonna 2005. Siinä Holopainen manasi Turusen muuttuneen ”herttaisesta maalaistytöstä diivaksi”. Koko varautuneisuuteni murenee kuitenkin heti alkuunsa. Tu- O runen ei ole diiva. Hän on ihastuttava ja helposti lähestyttävä ihminen, joka on kiinnostunut vastailemaan kysymyksiin elämästään ja uudesta, elokuussa ilmestyvästä Colours In The Dark -albumistaan. Vaikka Turunen viettää nykyään hyvin kosmopoliittia elämää, on hänen puheeseensa jäänyt tunnistettavia kaikuja kotoa PohjoisSuomesta, kuten ”mie”- tai ”meikäläinen”. Suomesta hän kertoo kaipaavansa hiljaisuutta ja ystäviä, mutta rakastaa myös Argentiinan värikkyyttä ja ihmisten sisukkuutta kohdata ympäristön epäkohdat. Vangitsevan auran lisäksi Turusesta henkii syvä tyytyväisyys. Tyytyväisyys omaa työtä, mutta myös elämää kohtaan. Hän sai vuoden 2012 syksyllä ensimmäisen lapsensa, Naomin. Naomi on jo ollut mukana konserttielämässä, muun muassa haastattelun aikana käynnissä olevalla Beauty And The Beat -kiertueella, jonka vuoksi Turunen on käymässä Suomessa. Hän esiintyi toukokuussa Musiikkitalossa yhdessä sinfoniaorkesterin, kuoron ja heavyrumpali Mike Terranan kanssa. – Naomin kanssa kaikki on sujunut todella hyvin, Turunen huokaa hymyillen, mutta huomauttaa, että tulevalle kiertueelle on hankittava lapsenvahti, koska lapsen isällä on kiire aikuisten kaitsemisessa. – Tyttö on terve, sosiaalinen ja tottunut alusta asti koviin ääniin, vaikka pitääkin konserteissa kuulosuojaimia päässään. Naomi tulee varttumaan perheessä, jossa musiikki on molempien vanhempien työ ja suuri osa arkea. Voiko tyttö, jonka ääntelyä nauhoitettiin uudelle albumille, mitenkään välttää muusikon uraa? – Omat vanhempani olivat todella kannustavia, kun päätin lähteä opiskelemaan musiikkia. He panostivat paljon opintoihini, Turunen kiittelee. – Toivon, että Naomista kasvaa vahva, hän tekee omat valintansa ja löytää oman intohimonsa, jota seurata. TUSKAA JA ILOA colours in the Dark on Turusen kolmas soololevy. Sitä hallitsee mahtipontisuus ja monipuolisuus, joka paljastuu jo levyn ensimmäisellä kappaleella Victim of Ritualilla. Sen aloittaa klassinen bolero-intro, josta siirrytään metallisäkeistöön. Sinne tänne on siroteltu myös elektronisia elementtejä. Kappale on kestoltaan lähes kuusiminuuttinen. Se on uudella, runsaalla ja rönsyilevällä levyllä keskimittainen kappale. – Ai sie olet jo päässyt kuuntelemaan sitä, apua! Turunen nauraa ja päivittelee, että albumin elokuiseen julkaisuun on vielä kovin pitkä aika. – Rakkauteni dramaattisuutta ja mahtipontisuutta kohtaan tulee sekä oopperataustastani että metallimusiikista, jossa tekstitkin ovat yleensä hyvin teatraalisia. Turunen kirjoitti Colours In The Darkia noin kaksi vuotta What Lies Beneath -albumin kiertuetauoilla. Hänellä oli apunaan ruotsalainen SUE » 16 « NRO. 8 säveltäjäporukka ja yhdysvaltalainen lauluntekijä Johnny Andrews. Albumin ainoan varsinaisen balladin Until Silencen hän puolestaan teki yhdessä suomalaisen Poets Of The Fall -yhtyeen kanssa. Miksauksesta vastasi juuri HIMin albumin valmiiksi saanut, U2:n ja Pearl Jaminkin kanssa yhteistyötä tehnyt Tim Palmer. Muutoin Turunen sävelsi ja tuotti albumin itse. – Olen tehnyt jo pitkään työtä samojen muusikoiden kanssa ja he ovat kasvaneet sisään työhöni, hän kehuu. – Tällä levyllä kaikki osui nappiin ja visioni, juuri mainitsemasi monipuolisuus, pääsi toteutumaan. Turunen kertoo kirjoittaneensa uuden albumin kappaleita Argentiinassa jopa aurinkorannalla. Hän on käsitellyt paljon elinympäristönsä epäkohtia, mutta pyrkinyt korostamaan kauniita värejä ja hyviä asioita. Samalla teksteihin on tarttunut vahva ripaus mystiikkaa, joka on aina kiinnostanut Turusta. Sukellusta harrastava laulaja on löytänyt veden alta maailman, joka muistuttaa puhdasta fantasiaa. Teema on kuultavissa esimerkiksi levyn päättävällä Medusa-kappaleella. – Yhdistän Colours In The Darkilla epäkohdat positiivisuuteen, todelliseksi tunneihmiseksi tunnustautuva Turunen summaa. – Musiikki on hieno väline, johon voin purkaa niin oman kuin läheisteni tuskan. Laulaja kertoo ottaneensa uuden albumin kirjoitusprosessissa vapauksia, joita ei olisi ennen tullut edes TAITEILIJAN OMAKUVA colours in the Dark yhdistelee siis jälleen Turusen aikaisemmasta työstä tuttuja elementtejä, metallia ja klassista laulua, toisiinsa. Maallikosta voi tuntua, ettei laulaja ole ottanut missään vaiheessa merkittävää taiteellista irtiottoa menneeseen Nightwish-uraansa. Itse hän on kuitenkin täysin eri mieltä. – Olen kyllä edelleen samassa genressä, mutta musiikillisesti työtäni ei voi verrata pätkääkään Nightwishiin, hän toteaa jyrkästi. – Totta kai se joskus kuulostaa samalta, koska molemmissa laulaa sama tumma sopraanoääneni. Turunen kertoo kuunnelleensa viime aikoina lähinnä yhdysvaltalaista rock-musiikkia: bändejä kuten Alice In Chains, Avenged Sevenfold ja Disturbed. Omassa sävellystyössään hän pyrkii kitararif?en yksinkertaisuuteen, pois guitar slinger -melodisuudesta. Melodisuus tulee musiikkiin sinfoniallisena. Mutta onko Turunen klassinen laulaja vai rockari? Kiinnostaako häntä ooppera oopperana vai siinä populisoidussa muodossa, jossa hänen lauluaan on totuttu kuulemaan? Onko hänen laulaja- ja taiteilijaidentiteettinsä hänelle selvä? – Kyllä on, vaikka miulta usein kysytään, että olenko mie lintu vai kala, Turunen sanoo varmasti ja myöntää kauhistuvansa aina, kun häntä esimerkiksi Beauty And The Beat -kiertueella kutsutaan oopperalaulajaksi. – Mie olen laulaja. Mie laulan sielullani ja tärkeintä musiikissani on aitous ja tunne. Turunen huomauttaa, että vaikka hän on crossover-artisti, on olemassa lukemattomia musiikin tyylilajeja, joihin hän ei voisi koskaan koskea. Hän sanoo skaalansa metallin ja klassisen musiikin piirissä olevan lopulta hyvin suppea. Metalli kuitenkin viehättää edelleen laulajaa. Hän nauttii musiikkilajin kauneudesta, syvyydestä ja sen antamasta energiasta. – Rockin tekeminen antaa miulle hirvittävän vapauden räiskyä. Ei tarvitse jatkuvasti pelätä pienimpiä teknisiä virheitä, Turunen huomauttaa. – Toki väsyn rock-kiertueilla paljon enemmän kuin klassisilla kiertueilla. Sitä tulee otettua vähän, ?uh, sivuaskelia itse suorituksessa, koska fanit ovat niin ihania. Ennen kaikkea sävellystyön vasta muutama vuosi sitten aloittanut laulaja haluaa korostaa elinikäistä oppimista, oman työnsä kehollisuutta ja ympäristön vaikutusta ääneen. – Minulla ollut paljon käännöksiä elämässäni. Ensin pitkä bändiura, sitten sooloura, Turunen päättää. – Jossain vaiheessa piti alkaa etsiä identiteettiään. Olen kuitenkin löytänyt varmuuden ja turvan omasta musiikistani. Se on tässä. «
• HAASTATTELU Ti 19.11.2013 Tampere, Pakkahuone Ke 20.11.2013 Oulu, CLUB Teatria To 21.11.2013 Helsinki, The Circus Liput alk. 39 € / ovelta 42 €. Ennakko: Tiketti. Liput alk. 39,50 € / ovelta 42 €. Ennakko: Lippupalvelu. Liput alk. 44 € / ovelta 45 €. Ennakko: Tiketti. www.floggingmolly.com SUE » 17 « NRO. 8
• CHECK OUT! DISTRIBUTED BY SUE » 18 « NRO. 8 NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
• ? Venäläinen dance metal -bändi Xenone saapuu minikiertueelle Suomeen: 4.9. Turun Klubi, 5.9. Tampereen Klubi, 6.9. Kuopion Henry’s Pub, 7.9. Helsingin On the Rocks. Kaikilla keikoilla on mukana suomalaisia bändejä, mm. Fear of Domination. ? Progemetallibändi Myon vaihtoi laulaja Jukka Nummen paikalle Marco Mannermaan. Ensimmäiset ääninäytteet löytyvät jo netistä. ? Kitaristi Jonas Kjellgren on eronnut Scar Symmetrystä ajan puutteen vuoksi. Entinen sekstetti aikoo jatkaa viisimiehisenä. ? Laulaja Samuele Pintus on jättänyt italialaisen progemetallibändin Solid Visionin. Bändi etsii monipuolista ja hyvin englantia ääntävää vokalistia. ? Puolalainen progedoombändi Gallileous ja kotimainen darkmetalbändi 0xíst kiertävät Suomea: 10.10. Tampereen Vastavirta, 11.10. Riihimäen Papillon ja 12.10. Helsingin PRKL Club. ? Behemoth on lykännyt uuden levynsä julkaisun ensi vuoteen, jolloin luvassa on myös mittava kiertue. Albumin nimi on tyhjentävästi The Satanist. » HEVIN HENKI Suomeen saapuva Rotting Christ uskoo undergroundiin ja evoluutioon. R otting Christ tekee marraskuussa Suomen-kiertueen. Suomalaisen Rebelheadin kanssa keikkaileva kreikkalainen äärimetallibändi soittaa peräkkäisinä iltoina Turussa, Tampereella, Kouvolassa ja Helsingissä. Kyseessä ei ole mikä tahansa Välimeren rantaasukkien pohjoisenmatka, vaan Rotting Christin 25-vuotisjuhlakiertue. Tolisin veljesten Sakisin ja Themisin johtama yhtye äänitti ensimmäisen demonsa Decline’s Returnin vuonna 1988. Uusin albumi Kata to Daimona Eaytoy ilmestyi kuluvan vuoden keväällä. Musiikista ja lyriikoista vastaa laulaja-kitaristi Sakis Tolis. Hänen johdollaan bändi on kasvanut black metal- ja grindcoreyhtyeestä eeppiseksi, raskaaksi ja synkeän tunnelmalliseksi bändiksi. – Metallimusiikki on tietenkin suurin vaikuttajani, mutta yritän aina tehdä Rotting Christin biiseistä persoonallisia ja omaperäisiä, Sakis sanoo. Rotting Christ on tehnyt yksitoista albumia ja työskennellyt muun muassa sellaisten visionäärien kuin Dan Swanön, Waldermar Sorychtan ja Peter Tägtgrenin kanssa. Tolisin mukaan on elinehto, että tähtäin pysyy kehityksessä. – Rotting Christ on muuttunut paljon. Nykyisin soitamme tunnelmallisempaa musiikkia kuin alussa. Jos ei kehity, kuolee. Se on evoluutiota. Ja se on myös hevin henki. Rotting Christ on pysynyt koossa 25 vuotta, koska olemme aina pyrkineet eteenpäin. Vaikka Rotting Christin musiikki on muuttunut monimuotoisemmaksi, sen kunnianhimo on selvästikin taiteellista eikä kaupallista laatua. Rotting Christ on ylpeästi marginaalibändi, jota ei saa jäämään valtavirtaan hukuttamallakaan. – Ei kannata edes yrittää ehdotella meille myyvempiä ratkaisuja, Sakis nauraa. – Minä en vihaa kaupallista musiikkia, mutta kaupallisuus ei ole Rotting Christin tavoite. Olen maanläheinen ihminen enkä halua olla tämän kuuluisampi. En myöskään pidä ihmisistä, joiden elämän tarkoitus on kerätä rahaa. Minä olen onnellinen, kun vaikka joku brasilialainen tulee kiittämään, että musiikkini puhuttelee hänen sieluaan. Rotting Christ elää undergroundhengestä. 25 vuotta Rotting Christin perustamisen jälkeen Sakis Tolis ja rumpali Themis Tolis ovat yhtyeen johtajat ja ainoat alkuperäisjäsenet. Sakis naurahtaa, että bändin luotsaaminen velipojan kanssa ei ole aina herkkua, mutta sillä on puolensa. – Helppoa se ei ole. Kyllähän me riitelemme. Se on selvää, kun tekee töitä niin läheisen ihmisen kanssa. Mutta toisaalta: keneen voi luottaa, jos ei omaan veljeensä? Kuka tuntee sinut paremmin kuin veljesi? Kuka puolustaa sinua, jos ei veljesi? Ajatus Suomessa soittamisesta ilahduttaa iloluontoista kreikkalaista jopa enemmän kuin kiertueenmainostajia keskimäärin. – Suomi on todellinen metallimaa. Kun tulemme sinne, esitämme niin varhaisia demobiisejä kuin uusimpia kappaleitamme. Odotan sitä kovasti. Rotting Christ Suomessa: 20.11. Turun Klubi, 21.11. Tampereen Klubi, 22.11. Kouvolan Rytmikatti, 23.11. Helsingin Nosturi. » LIIAN HALPAA KALJAA F estarikesä alkaa hiljalleen kääntyä loppusuoralle. Traditionaalisesti kesä-Suomi käytännössä sulkeutuu viimeistään sen jälkeen kun peruskoulut alkavat. Sillähän ei ole väliä, että Euroopassa elokuu on lomakuu ja ulkomaisia turistejakin saattaisi kiinnostaa tulla Suomeen. Tosin eipä kai sitä muuta voi odottaakaan systeemistä, jossa kesäisin torit ja keskustan kadut tyhjenevät arkisin klo 18 jälkeen ja viikonlopuksi tykkänään. Joskus joku torimyyjä kainosti ehdottaa, että voisihan sitä myydä torituotteita sellaiseenkin aikaan, että työssä käyvät ihmiset niitä ennättäisivät edes joskus ostamaan. Silloin torimyyjäyhdistyksien puheenjohtajat ynnä muut Tärkeät Ihmiset jyrähtävät, että moinen ei kuulu torikulttuuriin. Yleisimmän kesäviihdykkeen tarjoavat tässä vaiheessa örisevät, aggressiiviset alkoholistit. Kun tummaksi ahavoituneet ikuisen kesän lapset tulevat kuset housuissa huutamaan ohi uskaltautuville japanilaisille turisteille, niin johan siinä on pohjoisen eksotiikkaa kerrakseen. Öriseviä alkoholisteja ovat tietysti myös fes- tarit täynnä. Suurin ja lapsellisin narinahan on joka vuosi sama, eli suurin yksittäinen tekijä tapahtuman onnistumiselle on kaljan hinta. Sehän on joka vuosi kuulemma aivan liian korkea. Kuitenkin sama kansa valittaa, että kaljajonot kestivät liian pitkään, koska tätä mahdotonta riistoa piti kuitenkin kokea tuoppi toisensa jälkeen, festaripäivästä toiseen. Kysynnän ja tarjonnan lain nojalla on helppo todeta, että Suomessa festarikalja on liian halpaa. Hintaa pitäisi nostaa, jotta jättijonot hälvenisivät ja festarikansa kenties ehtisi keskittymään muuhunkin kuin kaljateltassa pönöttämiseen. Vaikkapa niihin bändeihin. Kenties joku on kuullutkin, että festareilla soittaa ihan oikeita yhtyeitä, monet vieläpä kaukai- silta mailta tulleita? Niitä jotkut tarujen mukaan katsovat ja kuuntelevatkin sillä aikaa kun mallassiepot hekumoivat masokistisella jonotusnautinnollaan. Ja ainahan se jono kestää vähintään tunnin, eikö? Jos hinta tekisi oikeasti tiukkaa, niin silloin ei kenellä tahansa olisi varaa kiskoa olutta kitusiinsa litratolkulla ilman, että se oikeasti tuntuu mitenkään budjetissa. Kyse on vain siitä, että kaljatuopin hinnasta valittamisesta on muodostunut pakollinen suomalainen kesätraditio, jota olisi pakko noudattaa vaikka olut maksaisi euron per tuoppi. Suurempi ongelma ovat pikemminkin olutkarsinat, jotka häiritsevät sijoittelullaan myös sellaisten ihmisten kulkureittejä, jotka eivät ” Kysynnän ja tarjonnan lain nojalla on helppo todeta, että Suomessa festarikalja on liian halpaa. SUE » 19 « NRO. 8 ? Helsingin Nosturissa 11.-12.10. järjestettävä Metalheim Festival on julkistanut ohjelmistoaan: Thyrfing, Einherjer, Wolfheart, Shear, Hateform, Ratface, Twilight of the Gods, Deathchain, Milking the Goatmachine, Convulse, Hooded Menace, Feastem ja Avra. ? Raskastakin raskaampi kotimainen duo Mystons tekee seuraavan albuminsa Hiili Hiilesmaan kanssa. M. ja John Myston ovat antaneet levylle työnimeksi Black Matter. ? Metallican 3D-elokuvan Through the Neverin ensi-ilta lähestyy. Soundtracklevy ilmestyy syyskuun 20. päivänä. ? Sebastian Bach tekee uutta albumia tuottaja Bob Marletten kanssa. Levyllä vierailevat muun muassa Steve Stevens ja Duff McKagan. ? Porvaricoreyhtye Bob Malmström kiertää Englantia ja Saksaa, mutta myös Suomea: 31.8. Helsingin Horror Shop, 31.8. Kotkan Back Room, 19.9. Helsingin Lepakkomies, 20.9. Turun Klubi ja 21.9. Porin Baarikaappi. ? Basisti Robin Everhart on eronnut hardrockbändi Rival Sonsista, koska jatkuva kiertäminen kävi raskaaksi. Bändi kertoo eron sujuneen sopuisissa merkeissä. » SETÄ JUSSIN TUPA koe tarvetta liittyä ihmiskarja-aitauksen riemuihin. Siksipä parhaita ovatkin sellaiset kesäkekkerit, joissa karsinoita ei ole, ja joissa vallitsee ainakin illuusio vapaudesta. Tämä tietysti edellyttää sitä, että festivaalit ovat kauttaaltaan K18-tapahtumia, mutta miksipä ne eivät sitä olisi? Ehkei niin sanottujen normaalien festivaalienkaan kuuluisi olla koko perheen kekkereitä. On lähinnä surullista nähdä tapahtumia, joissa pienet pellavapäät saavat säntäillä ympäriinsä väistellen päihdevammaisia mudassa rypijöitä sekä paidattomien bodarien reuhomista. Toki festareiden kieltäminen kokonaan alaikäisiltä vaikeuttaisi festarinhimoisten teini-ikäisten elämää, mutta alaikäisyys kyllä paranee ajan kanssa kaikilta muilta paitsi Peppi Pitkätossulta ja Peter Panilta. JUSSI LAHTONEN Ehdotan täten festarikaljojen hinnoittelijaksi Kalervo Kummolaa. TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN ? Italialaisen Ufomammutin psykedeelinen metalli soi livenä 9.10. Jyväskylän Lutakossa, 10.10. Helsingin Kuudennella linjalla, 11.10. Tampereen Yo-talolla ja 12.10. Oulun Nuclear Nightclubissa. NEWSFLASH ? Swallow the Sun lähtee kymmenvuotisjuhlakiertueelle: 18.9. Oulun Nuclear Nightclub, 19.9. Kuopion Henry’s Pub, 20.9. Joensuun Kerubi, 21.9. Turun Klubi, 26.9. Tampereen Klubi, 27.9. Helsingin On the Rocks, 28.9. Jyväskylän Lutakko.
• HAASTATTELU » JÄREÄÄ K Carcass ei ole palannut menneisyyteen. Sellainen ei kuulu äärimetallin Beatlesin tyyliin. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT ADRIAN ERLANDSON iverpoolista tulee tärkeitä bändejä. Vuonna 1960 perustettu The Beatles on vaikutukseltaan todennäköisesti maailman merkittävin yhtye. 80-luvun puolivälissä syntynyt Carcass puolestaan on vaikutusvaltainen tekijä äärimetallin marginaalissa. Nuo scouse-kvartetit ovat kaukana toisistaan ajassa ja musiikissa, mutta kummankin uraa leimaa loputon uudistumisen palo. Carcass oli etulinjassa silloin, kun punk ja metalli jalostettiin ääribrutaaliksi hybridiksi, jota tänään kutsutaan grindcoreksi. – Vuonna 1986 liityin basistiksi Disattackiin, jonka laulaja oli tuttavani, laulaja-basisti Je? Walker muistelee Carcassin esihistoriaa. – Bändin rumpali oli aika löysä. Ehdotin kitaristi Bill Steerille, että etsisimme paremman. Billin kaveri Ken Owen oli juuri hommannut rumpusetin ja tuli bändiin. Vaihdoimme bändin nimeksi Carcass ja lähdimme Discharge-punkista rajumpaan suuntaan. Oliko Englannissa aktiivinen grindcoreskene? Ainakin Carcassin ja birminghamilaisen Napalm Deathin jäsenet tunsivat toisensa hyvin. – Kyllä, mutta se oli punkskene. Vierastin grindcore-sanaa pitkään, koska Mick Harris keksi sen Napalm Deathille. Kesti kauan, ennen kuin mikään muu bändi julistautui grindcoreyhtyeeksi. Miksi itse kutsuisit alkuaikojenne musiikkia? – Vihaan myös sanaa crossover, mutta sitä punkin ja metallin sekoittaminen on. Kun Napalm Death alkoi soittaa nopeasti, se kuulosti Siegen ja Celtic Frostin yhdistelmältä. Ultranopea nottinghamilainen Heresy taas sekoitti Kill ’Em All -ajan Metallicaa ja Dischargen hardcorea. Piditkö musiikkianne vallankumouksellisena? – Ainakin se kapinoi valtavirtaa vastaan. Thrash metal oli Englannissa suosittua. Lukemattomat laimeat Metallica-kloonit yrittivät kuulostaa amerikkalaisilta. Thrash oli meille valtavirtamusiikkia. Meitä kiinnosti nopeampi ja aggressiivisempi musiikki, Death, Morbid Angel, demobändit ja underground. L KEHITYS carcass teki primitiivisen Reek of Putrefaction -debyyttinsä neljässä päivässä vuonna 1988. Sitten tulivat harkitummat Symphonies of Sickness (1989), Necroticism – Descanting the Insalubrious (1991), Heartwork (1993) ja Swansong (1996). Kuten Beatles 60-luvulla, muutosta pelkäämätön Carcass kasvoi levy levyltä monimuotoisemmaksi. Tavaramerkiksenne muodostuivat sanoitukset, joiden kylmäävä kuvasto oli suorastaan lääketieteellistä. Kuinka keksitte tuon konseptin? – Deathmetallin sarjakuvamaisuus tuntui lapselliselta. Halusimme vältellä kliseitä. Emme laulaneet zombeista vaan älyllisemmistä aiheista. Ken kirjoitti ensimmäiset tieteelliset tekstit, ja jatkoimme niiden viitoittamaan suuntaan. Emme opiskelleet lääketiedettä emmekä olleet kypsempiä kuin muutkaan ikäisemme, mutta kun valitsee sanansa oikein, vaikuttaa ?ksulta. Sinä ja Bill Steer olitte vegaaneja. Vaikuttiko se sanoituksiinne? – Se avasi tietynlaisen kyynisen näkökulman. Moraali?loso?amme oli aika omalaatuinen. Jos joku moitti tekstejämme vastenmielisiksi, saatoimme sanoa, että älä viitsi, itse jäystät kuolleita eläimiä. Symphonies of Sicknessin tuotti Colin Richardson, joka on luottomiehenne tänäkin päivänä. Kuinka tutustuitte häneen? – Colinin piti olla pelkkä äänittäjä. Hän kuitenkin alkoi huomautella, että pystymme parempaan. Colinilla on tarkka korva vireen ja tempojen suhteen. Ilman häntä toinen levymme olisi yhtä levällään kuin ensimmäinen. Joku muu olisi vain painanut äänitysnappia. Missä määrin Richardson vaikutti Carcassin soundiin? – Me teimme Colinista tuottajamme, mutta jos tarkkoja ollaan, bändi on aina ollut mukana tuotannossa. Meillä on aina ollut vahva näkemys. Emme ole sätkynukkeja. Kukaan ei sanele meille mitään. On silti hyvä, että joskus joku lyö meitä karttakepillä kynsille. Carcass muuttui jatkuvasti, ja grindcorepioneerista kasvoi melodeathin tienraivaaja. Olitteko aina yhtä mieltä siitä, millaista musiikkia seuraavaksi teette? – Carcass ei muuttunut vaan kehittyi. Siitä voisi piirtää kaavion. Symphonies jatkaa Reekin linjaa, mutta biisit ovat pitempiä. Necroticism vie Symphoniesin konseptin pidemmälle ja on melkein progelevy. Heartworkilla ja Swansongilla temmot hidastuivat. Julkaistuaan edellisiä levyjä helpommin lähestyttävän Heartworkin vuonna 1993 Carcass solmi sopimuksen Columbia Recordsin kanssa. Se ei johtanut mihinkään. Pitkän paikallaan polkemisen päät- teeksi bändi lähti yhtiöltä julkaisematta mitään. – Silloin oltiin sitä mieltä, ettei metallilla ole tulevaisuutta. Grunge painoi hevin maan rakoon. Se vaikutti levy-yhtiöiden suhtautumiseen. Jotkut Columbialla halusivat tehdä töitä Carcassin eteen, mutta heille ei annettu resursseja. Bändi jäi kellumaan tyveneen. Carcassin viidennen albumin Swansongin julkaisi Earache. Aivan kuten Beatles vuonna 1970, Carcass hajosi ennen viimeisen albuminsa julkaisua. Miksi Swansong jäi sillä erää joutsenlauluksenne? – Siinä iässä kymmenen vuotta tuntuu ikuisuudelta. Kaikki tavoitteemme oli saavutettu. Ei tuntunut hyvältä jatkaa. Uusia ideoita ei ollut eikä vanhojen kierrättäminen kiinnostanut. Ajattelimme, ettei Carcass voi tulla enää suositummaksi. Soitimme viimeisen Yhdysvaltain-kiertueemme samoissa klubeissa kuin ensimmäisen, ja niiden välissä oli monta vuotta. Periaatteessa Carcassin kaltainen undergroundbändi olisi voinut saada arvostusta 90-luvun lopulla. – Niin, taisimme olla väärässä. Tuli uusia bändejä, jotka olivat saaneet vaikutteita meiltä, ja ne olivat suositumpia kuin Carcass oli ollut. Niillä oli levy-yhtiöt, jotka osasivat myydä musiikkia. No, nyt on revanssin paikka, sillä Carcass on palannut. – Me soitamme edelleen niissä samoissa klubeissa! Paluu death metal -ghettoon! PALUU vuonna 2008 carcass teki jotakin, mihin Beatles ei pysty: se lähti paluukiertueelle. Miten siihen tultiin? – Se ei ollut mikään Tiellä Damaskokseen -tyyppinen tarina, vaan monen tekijän summa. Mihin meninkin, aina joku kysyi, että koska Carcass palaa yhteen. Myös entinen kitaristimme Michael Amott kuumotteli meitä, että olisi hyvä idea pistää Carcass taas kasaan. Ihmiset tuntuivat uskovan, että se on vain ajan kysymys. Minä en. – Sitten mietin, että ehkäpä se ei olekaan tuhoon tuomittu idea. Ratkaiseva hetki oli, kun Amott ja Bill jammailivat yhdessä Carcassin ri?ejä. Billille valkeni, että hän osaa vieläkin soittaa tällaista musiikkia. Miten ensimmäiset keikat menivät? – Luulin, ettei meitä tule katsomaan kuin joku syrjäseutujen setämies. Mutta väkeä olikin paljon, ja jotkut fanit olivat tosi nuoria. En odottanut sellaista vastaanottoa. Carcass ei ole pelkkä nostalgia-akti. Paluukiertue on iso askel, mutta paluualbumi on vielä isompi. Kuka otti levyn puheeksi? – Minä. Olimme Brasiliassa, kun sanoin, että olen valmis tekemään uuden albumin. Bill ei sanonut siihen mitään, ja ilman häntähän Carcass ei levytä. Päätös ei ilmeisesti ollut nopea. – Uusien biisien tekeminen ei ollut relevanttia paluumme alussa. Ajan mittaan alkoi tuntua hölmöltä soittaa vain vanhoja biisejä, sillä nykyinen Carcass on järeän kaliiberin bändi. Vuonna 2011 Bill soitti minulle ja otti levyn tekemisen puheeksi. – Monet ulkopuoliset sanoivat, ettei meidän kannattaisi tehdä mitään uutta. Se alkoi ärsyttää. Oli mukavaa tehdä päin vastoin kuin neuvottiin. Ei se kenellekään kuulu, mitä minä ja Bill Carcassilla teemme. Ja mehän emme tietenkään tee mitään, mikä tahraisi Carcassin nimen. Monet fanit arvuuttelevat, millaista Carcassia uusi Surgical Steel -levy on. Sehän voisi olla yhtä hyvin grindcorea kuin melodeathia. – Emme ole palanneet menneisyyteen. Jokainen levy on aikansa tuote. Surgical Steel on tyyliltään kai jossain Heartworkin ja Necroticismin välissä, mutta sillä on myös aineksia Reekistä ja Symphoniesista. Millaista levyn tekeminen oli? – Jos olisimme palkanneet Rick Rubinin tuottajaksemme miljoonalla dollarilla, hän olisi varmaan sanonut, että ”kuunnelkaa levyjä, jotka motivoivat teitä silloin, kun olitte nuoria.” Niitä me kuuntelimmekin. – Surgical Steel syntyi luonnollisesti. Sillä on jotain samaa kuin jokaisella vanhalla levyllämme, mutta emme silti koonneet kollaaseja vanhoista biiseistä kopioiduista osista. Teimme uudenlaisen levyn. Carcassin kuuden albumin joukossa ei ole kahta samanlaista, mutta meillä on tunnistettava tyyli. Niin on. Aivan kuten Beatlesilla. « MA 9.12. KAAPELITEHDAS, HELSINKI ” Luulin, ettei meitä tule katsomaan kuin joku syrjäseutujen setämies. SUE » 20 « NRO. 8
• KALIIBERIA RUMPALEISTA carcassissa soittavat alkuperäisjäsenten Je? Walkerin ja Bill Steerin lisäksi kitaristi Ben Ash ja rumpali Daniel Wilding. Alkuperäinen rumpali Ken Owen sai vuonna 1999 aivoverenvuodon. Vaikka Owen Surgical Steelillä ja toisinaan Carcassin keikoilla vieraileekin, hän ei voi enää soittaa ammatikseen. Sen sijaan Owen opiskelee ja säveltää. – Ken on samassa kunnossa kuin aikoinaan kymmenen kuukauden koomasta herättyään. Hänen lähimuistinsa on vaurioitunut ja hän väsyy helposti. Hän on silti luonteeltaan sama vanha Ken, Je? Walker sanoo. Nykyinen rumpalinne, Abortedissa ja Heaven SUE » 21 « NRO. 8 Shall Burnissa soittanut Daniel Wilding on syntynyt vuonna 1989. Mistä löysitte hänet? – Olimme samalla kiertueella Amerikassa ja ihastuimme hänen soittoonsa. Bill ehdotti, että pyydämme Danin bändiin. Se oli hyvä valinta. Dan on nuori mutta kypsä, kokenut ja maailmaa kiertänyt rumpali, jonka kanssa on helppoa tulla toimeen. Millaisina soittajia Owen ja Wilding mielestäsi ovat? – Ken oli arvaamaton rumpali, ja tämä on kohteliaisuus. Hänen soittonsa on hänen persoonansa jatke. Ken ei koskaan halunnut pysyä paikoillaan tai pitää kiinni samoista asioista. Juuri se teki hänestä kiinnostavan soittajan. Dan itse asiassa muistuttaa luonteeltaan aika paljon Keniä, mutta soittaa omalla tyylillään.
• HAASTATTELU – Täysi takinkääntö Turisas 2013 ei silti ole. Orkestereita on edelleen mukana, kuoroja ääniteltiin runsaasti, kaikenlaisia soittimia viilettää joka puolella ja musiikki kasvaa melkoisiin mittoihin. Kyse oli ennemmin tasapainon muuttamisesta. Orkesteria on mukana ehkä puolilla levyn biiseistä ja se komppaa bändiä eikä päinvastoin. Turisas 2013 onkin ensimmäisillä kuunteluilla melko hämmentävä kokemus. Toisaalta sen tunnistaa välittömästi Turisaaksi, mutta koko levyn läpi kulkiessaan saa yllättyä kerta toisensa jälkeen uudenlaisien ratkaisujen myötä, jotka pitävät Turisaan seikkailuhenkeä vahvasti yllä. – Paras juttu tässä bändissä on se, että me määrittelemme koko ajan itse itseämme, Mathias summaa. – Senpä takia olemme saaneet paljon palautetta, jonka mukaan Turisas ei enää kuulosta Turisaalta. Muutaman kerran biisit kuunneltuaan samat ihmiset palaavat kuitenkin hehkuttamaan niitä! Ihmisillä on yhtä voimakas mielipide Turisaan soundista, kuin makaronilaatikon mausta. Ehkä meidän tehtävänämme on osoittaa sille 15 vuotta Saarioisten makaronilaatikkoa syöneelle ihmiselle, miltä se voi maistua ihan uudenlaisilla mausteilla ja aineksilla höystettynä. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA STEPHANIE CABRAL » UUDET VAATTEET Turisas on jälleen luonut nahkansa kadottamatta tunnistettavinta sisintään. ämeenlinnalaislähtöisen Turisaan kulkemaa tietä voisi kutsua määrätietoiseksi ja kompromissittomaksi taruksi. Jo joukon debyytti Battle Metal toi metallikansan kuultavaksi jotain täysin uutta. Vaikka bändi olisi voinut jatkaa menestyksekkäästi sillä tiellä, valitsi se ihan toisenlaisen polun. Debyyttiä seuranneet albumit The Varangian Way ja Stand Up And Fight eivät olleet ainoastaan massiivisia konseptialbumeita. Ne raivasivat Turisaalle tien kiertueille ympäri maailman ja yhä syvemmälle jatkuvasti kasvavan eeppisen metallin kannattajakunnan sydämiin. – Jälkeenpäin katsottuna The Varangian Wayn jälkeen oli ihan tajuton buumi, Turisaan nokkamies Mathias Nygård aloittaa hymyillen. – Kiersimme Eurooppaa ja varsinkin Brittejä jatkuvasti, eikä siellä tainnut ilmestyä vuoteen ainuttakaan Metal Hammerin numeroa, jossa ei olisi ollut jonkinlaista juttua meistä. Ei sitä meinannut edes osata sisäistää tuolloin. – Sitten Stand Up And Fight ilmestyi ja kaikki oli jotenkin... erilaista. Se överein hype oli ehkä kaikonnut, mutta siinä tapahtui ihan erilaista kasvua. Uusia faneja ilmaantui joka puolelta. Siinä tunsi saavuttaneensa tinkimättömyydellään jotakin. H RIVIT UUSIKSI kaiken tämän jälkeen ei ole ihme, ettei Turisas selvinnyt seikkailuistaan ilman uhreja. Kahden tuoreimman albumin julkaisun välillä peräti puolet bändin kokoonpanosta vaihtui. Mathias tähdentää nopeasti, että suurin osa muutoksista oli tiedossa hyvissä ajoin ja että ne tapahtuivat silkassa yhteisymmärryksessä. – Esimerkiksi alkuperäisen rumpalimme Tuden kanssa oli ollut vuosikausia puhetta siitä, miten paljon tätä oikeasti kiinnostaa rumpujensoitto ja kiertäminen. Se oli tiedossa pitkään. Ulospäin saattoi vaikuttaa siltä, että meillä hajosi puoli bändiä ihan yks kaks, mutta etsimme tarkoituksella oikean hetken, jolloin nämä kaikki muutokset voisivat tapahtua vahingoittamatta bändiä. – Ainahan sitä olisi voinut toivoa, että Turisas pitää yhtä ikuisesti, mutta ei elämälle mitään voi, viulisti Olli Vänskä tuumailee. – Eikä pidä voidakaan. Tärkeämpää on olla rohkea ja tarttua niihin muutoksiin, joita oikeasti kaipaa. Löysimme rytmipuolelle kaksi todella mahtavaa kaveria ja bändi kehittyi tavallaan luonnollisesti siihen suuntaan, mihin se oli muutenkin matkalla, kun bändiin saatiin Jaakon kaltainen kiertueelle hanuristin kanssa. Pari viikkoa myöhemmin Chicagon-keikan jälkeen tämä karkasikin takaisin Suomeen äkkilähdöllä, Mathias manaa. – Ajoitus ei ollut ainoastaan huono, vaan äärimmäisen surkea. Olimme puolentoista vuoden ajan valmistelleet levyä, otimme promokuvia, joissa Nettakin oli hyvin esillä, kuvailimme musavideota ja edessämme oli huikea jenkkirundi täynnä mahdollisuuksia. Jouduimme soittamaan rundin rampana loppuun näiden oikkujen myötä. Samaan hengenvetoon Mathias toteaa kuitenkin myös, että haitarin rooli Turisaan musiikissa oli muuttunut jo aiemmin. Siitä oli tullut kuin hauskan näköinen syntetisaattori. Kyse ei enää ollut haitarin soittamisesta haitarin soittamisen tähden. – Viimeistään Stand Up And Fightilla tämä musiikki alkoi olla todella kaukana polkkahanurisetistä. Vaikka alkuaikoinamme mikitimme ai- löytö tähän saumaan, Olli jatkaa. – Mies on soittanut vaikka minkälaista musaa. Turisas on varsinkin keikoilla melko progesoundinen bändi, ja koskettimet hammondeineen korostavat tätä entisestään. Siinä on sellaista rootimpaa otetta, minkä myötä meidän ei enää tarvinnut peitellä mitään, vaan saatoimme tuoda synat mukaan ihan täysillä. MAKARONILAATIKKOA? the varangian way aloitti suureellisen tarinan, jonka tultua päätökseen Stand Up And Fightilla oli Turisas kuin varoittamatta valtavien mahdollisuuksien äärellä. Mathias myöntääkin bändin olleen tilanteessa, jossa se koki useammankin tien tulleen kolutuksi loppuun ainakin tällä erää. – Stand Up And Fightin jälkeen jäi vaivaamaan pieni ähky. Sävellykset ja orkestraatiot olivat kasvaneet sellaisiin mittoihin, joissa bän- ” Paras juttu tässä bändissä on se, että me määrittelemme koko ajan itse itseämme. groovaava rockrumpali. Täysin sopuisasti muutokset eivät tapahtuneet. Kaksikon äänensävyt muuttuvat kireämmiksi, kun nostan esille hanuristin vaihtumisen synistiksi sen jälkeen, kun bändissä muutaman vuoden vaikuttanut Netta Skog päätti alkuvuodesta jättää joukon lähes varoittamatta. – Niin, mehän lähdimme jenkki- na haitarin soimaan ihan omana itsenään, päätyi Netta aika nopeasti soittamaan monenlaista midi-töttöröötä myös keikoillamme. Vaikka se oli hauska kikka bändin lavaolemuksessa, oli meille Netan lähdettyä ihan selvää, ettemme lähde etsimään uutta hanuristia Kultaisen harmonikan ?nalisteista. – Robert oli juuri oikeanlainen SUE » 22 « NRO. 8 di uhkasi jäädä kaiken sen massan komppaajaksi. Oli huojentavaa tajuta, että kahden levyn mittainen tarinajatkumo oli loppuun käsitelty ja saatoimme tehdä jotain ihan muuta. Siksi lähdimmekin kirjoittamaan biisejä sillä periaatteella, että kirjoitamme musiikkia musiikin tähden ja katsomme myöhemmin, mitä siitä oikein syntyi. IISAKIN TALO näennäisesti riisutumman ja bändivetoisemman soundin voisi luulla johtaneen helpompaan luomisprosessiin. Hetken ynnäiltyään kaksikko joutuu torppaamaan ajatuksen. Ihan edellisten levyjen kaltaista Iisakin kirkkoa Turisas 2013:sta ei tullut, mutta ei tämäkään rakennelma kauaksi näistä mitoista jäänyt. – Oli se siinä mielessä helpompaa, että jossain vaiheessa sitä vain havahtui siihen ajatukseen, kuinka kaikki palaset alkavat olla kasassa, Olli muistelee. – Lähdimme tämän jälkeen mainitulle jenkkikiertueelle ja palasimme sillä ajatuksella, että eihän tästä puutu kuin pientä hiomista, mutta päädyimmekin työstämään albumia melkein kellon ympäri vielä puolitoista kuukautta. Kyllä ne orkestraatiot, kuorot, soundit ja muut vaativat silti aikansa. – Se oli ehkä hieman omaakin syytämme, Mathias naureskelee. – Halusimme tehdä mahdollisimman paljon itse. Sessiomme ovat liian usein olleet laboratoriotyöskentelyä, jossa kaikki on hiottu ja analysoitu liian tarkkaan. Nyt pyrimme huolehtimaan äänityksistä ja soundeista itse. Demotimme kaiken huolella, ja jos joku kuulosti hyvältä jo demolla, ei sitä lähdetty väkisin äänittämään uudelleen. Tämä ajatus näkyy selvästi myös levyn visuaalisessa annissa. Nimeä Turisas 2013 ja albumin in your face -tyyppistä kantta voi pitää suoranaisena kannanottona. Mathias toppuuttelee hieman ja toteaa sen edustavan ennemmin levyn synnyn henkeä. – Tajusimme vasta jälkeenpäin, että levystä tuli sellainen kuin siitä tuli omalla painollaan. Ilman mitään suureellisia suunnitelmia ja ilman ulkopuolisia paineita. Teimme levyä elämällä juuri siinä hetkessä. Siksi nimi ja kansi istuvat levylle paremmin kuin hyvin. Jos albumin nimi olisi vaikkapa The Epic Saga of Norsemen, jengi sivuuttaisi sen olankohautuksella ja meille itsellemme se ei merkitsisi mitään. Tämä otsikko taas kertoo tasan sen, että Turisas on tässä ja nyt. «
• » YLÖS TUHKISTA Floor Jansen jatkaa loppuunpalamisen jälkeistä itsetutkiskelua ReVampin toisella albumilla. T si. Se tapahtui vasta, kun olimme yrittäneet perinteistä treeniksellä jammailua heikoin tuloksin ja päätyneet pallottelemaan ideoitamme sähköpostien välityksellä. Todelliseen lentoon ReVampin toinen albumi WildCard lähti kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun Floorin pitkäaikainen muusikkokumppani Joost van den Broek alkoi tuottajaksi. Viimeistään tämän myötä jo valmiiksi monipuolinen albumi kypsyi melkoiseksi metallikeitokseksi. – Olen aina halunnut säveltää musiikkia ilman mitään rajoja. Nyt se onnistui aiempaa estottomammin. Arjan sävelsi paljon todella teknisiä juttuja, jotka toivat levylle kaivattua aggressiivisuutta. Kun Joost astui mukaan, sävellyksiin versoutui isoja sovituksia, ja viimeistään silloin levyn tunnelma vinksahti. Floor on tunnettu todella monipuolisena ja rajoja rikkovana laulajana, mutta ReVampista muodostunut hänelle jopa kaikkia aiempia orkestereita ja vierailuita vapautuneempien tulkintojen lähde. – Jos levyllä kuullaan minulta klassista laulua, rokkaamista, poptunnelmointia ja jopa örinää, aletaan olla aika laajan kontrastin äärellä, Floor hihkuu. – Minulle on aina tärkeää haastaa itseni. Minusta laulajan ei tule koskaan olla täysin tyytyväinen aikaansaannoksiinsa, eikä varsinkaan kuvitella, että tämä olisi joskus saavuttanut huippunsa ja olevansa niin sanotusti ”valmis” laulaja. Lopuksi Floor innostuu hehkuttamaan vierailijoita, sillä vaikka mimmin oma äänikin olisi riittänyt kattamaan sekä idän että lännen, tuskin kukaan voi olla innostumatta Devin Townsendin ja Epican Mark Jansenin kaltaisista vierailijoista piipahtajista. – Mark oli luonnollinen valinta levyn epicamaisimpaan kappaleeseen, ja olihan meidän jo aikakin laulaa taas samalla levyllä! Oli ihan mieletöntä saada Devin mukaan ikään kuin vastapalvelukseksi Deconstruction-vierailulleni. Devin ei tunnu tekevän mitään vähän sinnepäin. Hän kirjoitti ihan tajuttomat laulusovitukset osuuksiinsa. Siinä on loputtoman lahjakas kaveri, Floor ylistää puhelun päätteeksi. « HAASTATTELU TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA NUCLEAR BLAST avoitan hyväntuulisen Floor Jansenin Saksasta, missä laulajatar on valmistautumassa Nightwishin keikkaan Wacken Open Airissa. Keikan ilmoitettiin päätyvän pian julkaistavalle blu-ray/dvd-tallenteelle. Tämä sai jopa Floorin itsensä miettimään, mitä kaikkea vuoden aikana on tapahtunut. – Onko siitä vasta vuosi, kun Nightwish otti minuun yhteyttä, Floor hihkaisee. – Ajoitus oli täydellinen. Olin juuri toipumassa pahasta burnoutista eli työuupumuksesta ja palaamassa takaisin musiikin pariin. ReVamp oli juuri valmistelemassa uutta albumiaan. Kun sain puhelun, tiesin, että nyt tulee tapahtuu jotain hienoa. Yhteiskunta ajaa ihmisiä yhä useammin loppuun palamisen partaalle. Kun totean monien vähättelevän näitä asioita, muuttuu iloisen Floorin ääni vakavammaksi. Hän alkaa kertoa omista kokemuksistaan Hollannin mutkia suoriksi vetävien sairaaloiden parissa. – Burnout sekoitetaan ihan liian usein masennukseen. Se ulottuu lääkäreihin asti, joilla on aina kiire määrätä lääkkeitä. Fyysisten syiden etsimisen sijaan jonkun olisi pitänyt katsoa minua silmiin ja sanoa: Olet 30-vuotias fyysisesti terve nainen, joka on aina väsynyt, joka on aina sairaana ja joka ei meinaa kyetä enää hengittämään. – Kesti kuukausia, ennen kuin psyykkisiä mahdollisuuksia edes harkittiin. Tämä tapahtui vasta kun kaikki muu oli rajattu pois ja minulle oli tuputettu vaikka minkälaisia lääkkeitä. Asiat alkoivat sujua vasta sitten, kun olin jo täysin romahtanut enkä kyennyt tekemään enää mitään. Lopulta oli vain kyettävä rakentamaan unelmansa uudelleen. Lopulta Floor tunsi olevansa tarpeeksi voimissaan palatakseen rakastamansa musiikin pariin, ja ReVamp sai luvan aktivoitua. Muutama vuosi sitten julkaistu debyytti oli todella lupaava albumi, mutta Floor korostaa, että toista albumia lähdettiin säveltämään ihan eri lähtökohdista. – Debyytti oli hyvin pitkälti minun ja palkattujen muusikoiden säveltämä. Tällä kertaa halusin keikoilla yhteen hioutuneen bändin säveltävän levyn. Kesti aikansa, ennen kuin Arjan nousi selkeäksi biisinikkarik- TO 7.11. NOSTURI, HELSINKI UUSI ALBUMI KAUPOISSA 23.8.2013 SIS. “GET AWAY” -SINGLEN + + + + + ”Vitun kova!” - Kadun mies, Tesoma www.doomunit.com www.facebook.com/doomunit1 SUE » 23 « NRO. 8 KEIKAT 23.8. 6.9. 13.9. 14.9. TAMPERE JACK THE ROOSTER NOKIA CLUB PINTA HELSINKI ON THE ROCKS TALLINK SILJA EUROPA RADIO ROCK -RISTEILY 27.9. PORI MONTTU 28.9. JYVÄSKYLÄ RED NECK
• HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA JARMO KATILA ESTEITÄ japen kanssa jutellessa käy pian selväksi, ettei Doom Unitin toiminnasta paljon lööppejä leivota. Tamperelaisyhtye revittelee mieluummin musiikissa kuin otsikoissa. Ohjenuorana on tehdä albumeja, joiden skaala on laaja. – Meillä on aina ollut tarkoitus tehdä levyjä, jotka yltävät marginaalista toiseen, Jape kertoo. – IIIlevyllä venyminen nopeista biisistä laahaukseen korostuu. Seassa on jopa aika punkkia kamaa. Hän jatkaa, että niin mukavaa puuhaa kuin levyjen tekeminen onkin, se ei muutu yhtään helpommaksi edes kokemuksen karttuessa. – Kaikki menee aina aluksi hyvin, mutta sitten eteen tulee joku vitun este, josta on vaikea päästä yli tai ympäri. Alkaa tuskailu, puurtaminen ja stressi. Yleensä se este havaitaan, kun joku kysyy, että ”paljonkos sulla, Jape, on tekstejä valmiina?” Joskus on pitänyt vastata, että ei yhtään. Nyt oli onneksi vain neljät lyriikat tekemättä. Tästä johtuu, että edesmenneen Bloodpit-yhtyeen laulaja Antti Ravin on kirjoittanut Japen kanssa lyriikoita muutamaan uuden levyn biisiin. – Soitin Antille ja pyysin sen ABC:lle juomaan kahvia ja pistämään tekstit kuosiin. Se toimi muuten helvetin hyvin. Jos ja kun Doom Unit tekee lisää levyjä, minä pyydän Antin mukaan jo aiemmin. Sillä lailla sanoista tulee monipuolisempia ja näkökulma vaihtuu. Antilla on paljon hyviä ideoita. III ilmestyy elokuun loppupuolella. Kun Japelta kysyy, odottaako hän eniten myyntilukuja, levyarvosteluja vai fanien kommentteja, hän antaa ymmärtää, että se kaikki merkitsee aivan yhtä paljon tai vähän. – Mulla ei ole odotuksia. Ne täyttyivät jo silloin, kun levy tuli valmiiksi. Tärkeintä on, että III on olemassa. Tästä eteenpäin asiat eivät enää ole meistä kiinni. Nyt tapahtuu mitä tapahtuu. PE 13.9. ON THE ROCKS, HELSINKI » ARJEN SANKARIT Doom Unit ei tee raskaan rockin soittamisesta numeroa. Romantiikka – se ei sovi jätkälle. oom Unitin Facebook-sivulla on käynnissä kisa. Bändi pyytää fanejaan kaivertamaan grillimakkaraan taideteoksen ja lähettämään siitä valokuvan raadin arvioitavaksi. Parhaat tuunaajat palkitaan. Elokuussa veistelijät voivat ostaa palanpainiketta, kun Doom Unitin uuden III-albumin kunniaksi pantu olut tulee saataville. Makkaraa ja kaljaa. Rehtiä perusevästä, joista useimmat pitävät ja loput eivät halua pitää. Hienostelematonta taidetta, jota tehdään lihaa säästämättä. Tämä sopii bändille, jonka musiikkia eräs kriitikko sanoi ”kaljanjuontirockiksi”. D Doom Unitin laulaja-kitaristi Jape sanoo, että vaikka bändijuomat viineistä väkeviin ovat nyt suuressa huudossa, olut osuu parhaiten Doom Unitin tyyliin. Siis jos häneltä edes kysyttäisiin. – Multahan ei ole kysytty muuta kuin että sopiiko mulle bändikaljan tekeminen. Minä sanoin, että sopii. Aivan kuten Doom Unitin uusi oheistuote on keskikalja eikä sushimatto, levyjen tekeminen ei ole sille sarja eksentrisiä taideratkaisuja. Kaukana on glamour ja romantiikka, ja eväät ovat simppelit studiossakin. – Meidän levyt ovat aina syntyneet niin, että me mennään ja pan- naan rokkia nauhalle. Sitten katsellaan, että tuli sitten tällainen levy tällä kertaa. Ei siinä ole mitään sen ihmeempää. Kaikki Doom Unitin levyt on tuottanut Happoradiosta tuttu AH Haapasalo. Uusimmalla levyllä hänen panoksensa on entistäkin suurempi, sillä Haapasalosta tuli keväällä myös Doom Unitin basisti. – Basisti vaihtui kesken sessioiden. Sellaista sattuu yhtyeille. En halua mennä yksityiskohtiin, mutta eipä se kovin dramaattinen tapahtumasarja ollut, Jape valottaa. – AH:n oli varmaankin aika helppoa ottaa virka vastaan, kun bändin koko tuotanto on ennestään tuttu. SUE » 24 « NRO. 8 KILOMETRIT jape puhuu doom Unitista intoilematta ja hyvin realistisesti. Ehkäpä vuodet bändissä ovat opettaneet pitämään jalat maassa. Doom Unitin ura alkoi vuonna 2009, kun se voitti Killing Time -biisillä Radio Rockin Starba-kilpailun. Bändin ensisingle oli valmis radiohitti, joka lennätti marraskuussa 2009 julkaistun Cross the Linen albumilistan toiselle sijalle. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu The Burden of Bloom ei myynyt yhtä hyvin, mutta nousi kuitenkin sijalle 20. Kisan tuoma julkisuus auttoi bändin alkuun, eikä Doom Unitin laulaja-kitaristi kadu siihen osallistumista hetkeäkään. – Kisasta oli pelkästään hyötyä. Me oltaisiin joka tapauksessa soitettu tätä musaa, mutta kisan kautta ihmiset kuulivat meitä. Jos jotkut pitävät meitä ikuisesti bändikilpailun voittajana, niin se on ihan ?ne. Ei se mua hämää. Jape sanoo kuunnelleensa Doom Unitin kahta ensimmäistä levyä aivan hiljattain keikkatauon ratoksi. – Olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka hyviä ne ovat. Eivät alkaneet posket punoittaa sen enempää kuin korvatkaan. Joissain kohdissa vain tuli ajatelleeksi, että jaa, tuohon aikaan me ajattelimme tuon asian noin. Huomasin kehittyneeni laulajana tässä viiden vuoden aikana. Myös biisit ovat nykyään parempia. Kun III ilmestyy, Doom Unit kipuaa keikkabussiin. Livesettiin on treenattu 15 biisiä, puolenkymmentä kultakin albumilta. Jos Japea on uskominen, kiertueista on romantiikka vielä kauempana kuin levyjen tekemisestä. – Keikkailu on yksinkertaista hommaa. Istut autoon, matkustat johonkin, odotat helvetin kauan ja soitat. Sitten menet takaisin autoon istumaan. Kilometrejä kertyy, mutta välimatkat eivät koskaan lyhene. Pitkät odotusajat ovat koituneet monen rokkarin kohtaloksi, kun rundilla ei ole muuta tekemistä kuin juoda kaljaa. Miten Doom Unit kuluttaa luppoajan? – No, me juodaan sitä kaljaa. Ei mielellään liikaa ennen keikkaa kuitenkaan. Se on totta, että siellä on vaikeaa keksiä mitään järkevää tekemistä. Me ollaan pyritty aikatauluttamaan reissut niin, että turha odottelu jäisi mahdollisimman vähiin. Mutta aina sitä silti on. Kyllä siinä heikommalle luonteelle saattaa keitto alkaa maistua. Ryyppääminen on hyvää viihdettä ja kelpo harrastus, mutta se voi mennä myös liiallisuuksiin. Miten käy Doom Unitin, kun se lähtee kiertueelle mukanaan bussillinen bändin omaa olutta? – Jaa-a. Se jää nähtäväksi. « KUUNTELUSSA Jape kertoo hankkineensa viimeksi Biffy Clyron ja J. Karjalaisen uusimmat albumit. Hänelle tärkeimmät levyt on kuitenkin tehty 90-luvulla. Morbid Angel: Blessed Are the Sick (1991) – Minulle tärkein dödöosaston levy. Tätä vanhaa suosikkia tulee kuunneltua vieläkin paljon. Olen yrittänyt innostua myös nykymetallista, mutta aika heikoin tuloksin. Silloin tällöin löytyy death metalista tai grindcoresta jotakin aika mielenkiintoista, mutta eipä löydy Morbid Angelin tokan albumin veroista. Toimii tosi hienosti autossa kuunneltuna. Corrosion of Conformity: Deliverance (1994) – Pepper Keenanin bändin neljäs levy on saatanan kova lätty. Kuuntelin sitä viimeksi tänä aamuna. Se on vaikuttanut paljon mun näkemykseen siitä, millaisia biisejä haluaisin tehdä. Jos joskus saisin tehtyä yhtä kovan biisin kuin Albatross, voisin laittaa hanskat naulaan. Down: NOLA (1995) – Yksi kaikkien aikojen parhaita rocklevyjä. Henkilökohtaisesti tärkeä levy, joka pysyy kuuntelussa. Siinä on hieno soundi, on kaikenlaista vanhan liiton kolinaa ja kilinää. Biisit ovat todella hyviä. Down perustettiin projektibändiksi, mutta aika tiukastipa ukot tuntuvat siinä vieläkin pysyttelevän, vaikka muitakin bändejä on. COC:n Pepper Keenan vaikuttaa myös Downissa, ja laulaja Phil Anselmo on edelleen äijä paikallaan.
• » HÄMÄRÄN KOITTO Metalliguru Dan Swanön ja kitaristi Ragnar Widerbergin luotsaama Witherscape on elävä todiste melodisen äärimetallin ajattomuudesta. O ” Kynnykseni julkaista uutta musiikkia on ollut viime vuosina valtava. soundiemme ohella Judas Priestin viidestä ensimmäistä albumista, Opethin Ghost Reveriesin soundista, omasta Moontower-soolostani, Rushista, Marillionista, Voivodista ja toisaalta myös Dead for A Dayn ja Alter Bridgen kaltaisista ihastuksista. En koskaan tee musiikkia sillä päämäärällä, että sen on kuulostettava joltain muulta, mutta aina jälkikäteen on hauskaa tunnistaa, mitä kaikkea on sotkenut mukaan alitajuisesti. Valtaosa The Inheritancen kappaleista syntyi kahden muusikon yhteistyön hedelminä. Ideoita työstettiin yhdessä lähes loppumattoman innostuksen siivittämänä. – Periaatteenamme oli, ettemme kutsuneet yhtäkään osaa lähtökohtaisesti säkeistöksi, kertosäkeeksi tai väliosaksi. Se on jotenkin niin SUE » 25 « NRO. 8 väkinäistä tällaisessa musiikissa, Dan hymähtää. – Sen sijaan meillä oli tukku tähän tunnelmaan sopivia osia, joille pyrimme löytämään kodin erilaisien kokonaisuuksien sisällä. – Esimerkiksi Astrid Fallsin introsta ei tullut lopulta introa lainkaan, minkä sijaan se melodia oli niin herkullinen, että se päätyi keskeiseksi osaksi itse kappaleen rakennetta. Tämä ei tapahtunut, ennen kuin sain Ragnarilta ideantyngän kertsimelodiaan. Olimme molemmat kuin toistemme ideoitten tuottajia. Se luovuuden ?ow oli mahtavaa ja tavallaan koko Witherscapen synty. The Inheritancen sävellykset synnyttivät lopulta levylle myös sen tekstien teeman. Albumi kun herätti molemmissa tekijöissään niin voimakkaita mielikuvia, että ne oli suorastaan pakko muovata sanoitusten muotoon. Lopulta The Inheritancesta muodostui täysipainoinen konseptialbumi. – The Inheritance kertoo tarinan nuoresta varakkaassa perheessä kasvatetusta miehestä, joka eli Ruotsissa 1800-luvun lopussa. Tämän perheenjäsenet sairastuvat ja kuolevat äkillisesti ilman tunnistettavaa selitystä. Pian perheen lakimies ilmaantuu paikalle, ja mies perii perheensä omaisuuden, mukaanlukien tilan Tukholman pohjoispuolella. Tämä hämmentää perijää kovasti, koska hän ei ole koskaan kuullut paikasta aiemmin. Uteliaisuus vie voiton, mies matkaa sukutilalleen ja... enempää en voi kertoa! Tarina jatkuu albumilla, Dan hymyilee salaperäisesti. « TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA ERIK OHLSSON Widerbergia kohtaan. Näiden kahden eri ikäisen ja lähtökohdiltaan hyvin erilaisen muusikon kohtaaminen kun toimi mainitun writer’s blockin muurinmurtaja. – Työskentelin taannoin ekstrana paikallisessa musiikkikaupassa. Eräänä päivänä Ragnar palkattiin sinne hoitamaan pakkaamisia ja muita pikkuhommia. Hän osoittautui aivan mahtavaksi tyypiksi ja järkyttävän hyväksi kitaristiksi, jolla oli yhtä paljon oikeita hetkiä odottaneita ri?ejä ja biisiaihioita kuin minulla itsellänikin. Kun ensimmäistä kertaa jammailimme yhdessä, tunsin että nyt tapahtuu jotain ainutlaatuista. Ei kulunut aikaakaan, kun kaikki estoni uuden metalliprojektin suhteen kaikkosivat ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen! Witherscapea voisi helposti luonnehtia 90-lukulaisen ruotsalaisen tunnelmametallin, progressiivisemman otteen ja modernin soundin keitokseksi, mutta kyse on muustakin. Debyyttialbumi The Inheritancen juuret eivät sittenkään piile vain äärimetallissa vaan paljon syvemmällä raskaan musiikin historiassa. – Witherscapen resepti koostuu meidän omien tunnistettavien HAASTATTELU nko siitä jo kymmenen vuotta, kun Dan Swanö todisti viimeksi äärimetallikynänsä ehtymättömyyttä kokonaisien levyjen mitassa Edge of Sanityn ja Bloodbathin merkeissä? Niin siinä vain pääsi käymään, että jossain vaiheessa jopa Swanön kaltainen muusikko törmäsi monien kiroamaan writer’s blockiin. Vaikkei mies hiljaiseloa viettänytkään, oli jokin muuttunut. – En halua julkaista mitään, mikä ei pistä ihoani kananlihalle ja saa minua juoksemaan ympäri huonetta moshaten mahdollisimman typerän näköisesti, Dan toteaa. – Kynnykseni julkaista uutta musiikkia on ollut viime vuosina valtava. Laatuvaatimukseni ovat kohonneet pilviin sekä säveltäjänä että musiikinkuluttajana. Kuullessani käsittämättömän hyvää uutta musiikkia tai saadessani itse aikaiseksi sellaista olen kuitenkin jälleen kuin 13-vuotias! Dan jaksaa puhua itsestään ja musiikistaan vaatimattomaan sävyyn. Kun nostan pöydälle miehen uuden projektin Witherscapen, alkaa loputtoman oloinen kiitosten suma bändin toista puolikasta, Ragnar
• LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton CARCASS – Surgical Steel (Nuclear Blast) Legendaarinen Carcass kokosi rivinsä uudelleen vuonna 2007. Reunion-vaihetta kesti muutaman vuoden, ja lopulta bändin kaksi perustajajäsentä eli laulajabasisti Je? Walker ja kitaristi Bill Steer ottivat ja sävelsivät upouuden albumin. Surgical Steel ilmestyy 17 vuotta jäähyväislevyksi tarkoitetun Swansongin jälkeen. Fyysisesti yksi on joukosta poissa, sillä aivoverenvuodon aikoinaan saanut rumpali Ken Owen ei ole enää soittokunnossa. Hänkin on levylle panoksensa antanut vierailevana vokalistina. Nykyisin rumpalina on nuori Daniel Wilding, joka syntyi niihin aikoihin kun Carcassin ensilevy Reek Of Putrefaction ilmestyi. Pitkäaikainen kitaristi Michael Amott päätti keskittyä Arch Enemyyn ja hänet korvasi Ben Ash. Vanhojen bändien paluulevyt pitkän aikavälin jälkeen ovat monesti ongelmallisia, varsinkin, kun on kyse yhtyeistä jotka ovat olleet luomassa uusia musiikin lajityyppejä. Paluulevyihin kohdistuu valtavia paineita, ja tasokaskin levy joutuu epäreiluun tilanteeseen, jossa sitä vertaillaan kaanoniin nostettuihin klassikkoalbumeihin. Jotta vääränlainen nostalgia ei pääsisi häiritsemään levyn arvostelua, niin muutaman Surgical Steel -kierroksen jälkeen oli tarpeen kuunnella Carcassin koko tuotanto putkeen. Carcassin musiikillinen kehitys kun on lähes yhtä kuin äärimmäisen metallin kehitys. Debyytin ja Swansongin väliin mahtui vain seitsemän vuotta, mut- 9 ta sinä aikana Carcass loi nahkansa joka levyllä uudestaan aina grindcoresta melodiseen death metaliin. Uusi albumi ei enää toimi pioneerina uusille kuolonmetallin lajityypeille. Se ei ole tarkoituskaan, sillä aika aikaansa kutakin uuden aallon kärjessä. Surgical Steel tekee omanlaisensa aikamatkan ja ammentaa Carcassin vaiherikkaasta historiasta. Pelkistettynä Surgical Steel on ristisiitos kahden olennaisimman Carcass-albumin eli Necroticism... Descanting The Insalubriousin ja Heartworkin linjoista. Vahvan rytmikkäät ri?t, nopean aggressiiviset kuviot ja moneen suuntaan polveilevat melodiat lyövät kättä. Levyn tuottanut Colin Richardson on kuin bändin ylimääräinen jäsen, hänhän on tuottanut Carcassin kaikki levyt debyyttiä lukuun ottamatta. Miksauksen viimeistellyt Andy Sneap on saanut kaivettua yhtyeen soundista irti sen olennaisimmat osat, mutta ei ole kuitenkaan jäänyt menneisiin juoksuhautoihin. Levyn alku on päännyökkäys alkupään tuotantoon. Intro 1985 viittaa bändin perustamisvuoteen, ja Thrasher’s Abattoir on ehtaa varhais-Carcassia, alle parin minuutin mittainen ilkeä runttaus. Seuraavat kappaleet eli Cadaver Pouch Conveyor System, A Congealed Clot Of Blood ja The Master Butcher’s Apron ovat nopeaa tykitystä, joissa on oivallisia yksittäisiä ri?ejä ja tinkimätöntä aggressiota, mutta joissa ei ole kuitenkaan erimerkiksi Symphonies Of Sickness -levyn biisien syvyyttä. Carcassin paluu seisoo tukevasti omilla SUE » 26 « NRO. 8 jaloillaan, mutta ei tässä vaiheessa vielä irtaudu maan kamaralta. Tämän jälkeen seuraa kuitenkin jättipotti, kun yhtye heittää kuin leikitellen kehiin kolme huippuvetoa, joista mikä tahansa olisi ansainnut paikkansa takavuosien klassikkolevyillä. Karkaistun, ruostumattoman teräksen standardin yhteensopimattomuudesta kertova Noncompliance To ASTM F 899-12 Standard on levyn kohokohtia ja oikeuttaa yksinään koko paluulevyn. Kuolonmetallin ystäville kappale aiheuttaa laadullaan sekä silmäkulmien kostumista että lievän rytmihäiriön silkasta liikutuksesta. Myös The Granulating Dark Satanic Mills sekä Un?t For Human Consumption jatkavat samaa kiitoa kuolonmetallitaivaan kirkkaimpina tähtinä vuosikausiin. Levyn loput kappaleet päihittävät nekin valtaosan bändeistä, jotka ovat melodista kuolonmetallia tehneet kuluneiden vuosien aikana. Bändin uran pisin biisi Mount Of Execution lopettaa albumin tyylillä. Albumi paranee sitä mukaa kun se etenee ja sitä mukaa mitä enemmän sitä kuuntelee. Keskivaiheen ultimaaliset Carcass-biisit ovat kertaheitolla klassikkokamaa, ja lopuista avautuu joka kerta uusia nyansseja ja uusia kiinnekohtia. Tämän vuoden kahdesta parhaasta uudesta levystä kummatkin ovat olleet brittiläisiä ja kummatkin on tehty 16-17 vuotta edellisen levyn ilmestymisen jälkeen. Ihmeellinen on elämä. JUSSI LAHTONEN
• 7 LINGUA MORTIS ORCHESTRA FEAT. RAGE LMO (Nuclear Blast) JUSSI LAHTONEN 6 GORGUTS COLORED SANDS (Season Of Mist) Ranskankielisen Kanadan alueelta Quebecista kotoisin oleva Gorguts oli tasokas ja omaperäinen death metal -bändi, jonka varhaiset levyt 1990-luvun alkupuolella ovat saavuttaneet kulttimaineen. Erityisesti kakkoslevy The Erosion Of Sanity (1993) oli ja on edelleen erinomainen albumi, joka toimi aikoinaan heti kättelyssä kun allekirjoittanutkin sen tuoreeltaan osti. Levy on edelleen levyhyllyssä, puolen metrin päässä käden ulottuvilla. Hyvä musiikki kun ei vanhene. Gorgutsin myöhemmän vaiheet eivät sen sijaan olleet aivan yhtä loistokkaita. Yhtyeellä kesti viisi vuotta julkaista seuraava levy, ja Obscura-albumi jäikin monelle nimensä mukaiseksi eli varsin hämäräksi. Seuraavan levyn jälkeen bändi lopulta hajosi muutamaksi vuodeksi, kunnes teki taas comebackin. Colored Sands on bändin ensimmäinen studiolevy 12 vuoteen. Paluu ei ole kivuton eikä ongelmaton, sillä vuosien saatossa mammuttitauti on iskenyt ja turvottanut kanukit pahasti. Bändin kuolonmetalli on aina ollut teknistä ja taktista, mutta siinä missä mainittu kakkoslevy kesti alle 37 minuuttia paluulevy kestää lähes 63 minuuttia. Siinä on vähintään kolmasosa liikaa. Biisit ovat järjestään ylipitkiä, ja tekninen vyörytys on noussut itsetarkoitukseksi. Bändin ainoa alkuperäisjäsen on kitaristi-laulaja Luc Lemay, ja tämän päivän Gorgutsissa ei ole valitettavasti paljoakaan jäljellä kahden vuosikymmenen takaisesta havumetsien kanukkien luomisvoimasta. JUSSI LAHTONEN 6 REVAMP WILD CARD (Nuclear Blast) Kun Nightwish antoi jälleen kenkää naislaulajalleen, niin hollantilainen amatsonilaulajatar Floor Jansen kutsuttiin pikahälytyksellä paikkaamaan. Floor otti niin vakuuttavasti tontin haltuunsa, että Nightwishin keikkoihin tuli uutta puhtia. Vakipaikasta ei ole ollut julkisuudessa puhetta, mutta turhahan se olisi Nightwishin aloittaa tuhannen laulajattaren demotalkoita seuraavan levyn laulajaa mietittäessä. Floorilla on kuitenkin oma bändikin Re- LEVYARVIOT Pitkän linjan saksalainen heavy metal -yhtye Rage teki 90-luvun lopulla kolme albumia, joissa se soitti sinfonista metallia ja käytti klassisen musiikin ilmaisukeinoja. Albumitrilogia Lingua Mortis, XIII sekä Ghost jätti jälkensä, vaikka bändi myöhemmin palasikin kolmen miehen voimatrio-kokoonpanoon. Nyt Rage teki päätöksen jakautua kahdeksi eri bändiksi. Rage-nimellä on luvassa perinteisempää hevimetallia, kun taas Lingua Mortis Orchestra (featuring Rage) keskittyy sinfonisempaan metalliin, pidempiin sovituksiin ja klassisten instrumenttien hyödyntämiseen. Kummassakin runkomiehistö on sama, eli yhtä hyvin levy olisi voitu julkaista nimellä Rage feat. LMO. Konsepti antaa klassisesti koulutetulle Rage-kitaristi Victor Smolskille mahdollisuuksia käyttää koko repertuaariaan. Smolski tarttuu muun muassa selloon ja koskettimiin. Lisäksi LMO-kokoonpano tarjoaa Peavy Wagnerin vokaalien tueksi kaksi naislaulajaa. Mukana on myös kaksi täyttä klassista orkesteria. Ragen halu ja kyky tehdä erilaisia levyjä ja erilaisia sovituksia on kunnioitettava, sillä bändi ei jämähdä paikoilleen kuten monet ikäisensä veteraanibändit. Sinfonista metallia on vain viime vuosina tullut niin paljon, että se ei säväytä niin kuin 1990-luvun jälkipuoliskolla. Hetkittäin LMO saa askelmerkit kohdalleen. The Devil’s Bridessa on draivia ja rytmiä, samoin Witches’ Judgessa. Avausbiisi Cleansed By Fire on mielenkiintoinen, mutta ei loppuun asti koherentti. Teemalevyn tosipohjainen konsepti noitavainoista on sinänsä historiallisesti kiinnostava, mutta LMO ei silti kohoa keskikastin yläpuolelle. TURISAS – Turisas2013 (Century Media) Turisas julkaisee neljännen kokopitkänsä kaksi vuotta edellisen eli Stand Up And Fightin jälkeen. Aikaisemmat levyjen julkaisuvälit ovat olleet kolmesta neljään vuoteen, joten Turisaan mittapuulla neloskiekko tulee suorastaan nopeasti. Bändin suosio on kasvanut levy levyltä, ja tahti on ollut kiivasta. Matkan varrella myös kokoonpano on elänyt, ja Mathias ”Warlord” Nygårdin joukot ovat nytkin hieman uudistuneet. Edellislevyn jälkeen rumpali ja basisti ovat vaihtuneet. Taistelumetallin tangomarkkinoihin vaihtaneen hanuristi Netta Skogin tilalle ei ole otettu suoraa korvaajaa, mutta riveissä on uusi kosketinsoittaja. Kappaleisiin on haettu selvästi enemmän suorasukaisuutta ja vähemmän eeppistä pauhua. Studiobiisit kuulostavat pitkälti siltä miltä ne voisivat kuulostaa livenä. Uudistuksessa on etunsa ja haittansa, sillä keikalla kipaleet varmasti iskevät kiinni, mutta monimuotoisuuden vähentäminen studiossa johtaa myös yksioikoisempaan ilmaisuun. Levy on laadu- kasta ja varmaa työtä, mutta ei niin omaleimainen ja mukaansatempaava kuin edeltäjänsä. Vaikka muutama villi seikkailusanoituskin on mukana, niin tekstit jättävät pääosin taakseen historialliset aihepiirit sekä varjaagien matkat ja liikkuvat yleisemmällä tasolla. Aivan kaikkea eksotiikkaa ja hämärän höyrypäisiä linjauksia ei toki ole unohdettu, esimerkiksi huuruinen ja vimmainen Run BhangEater, Run on levyn parhaasta päästä. Vamp, joka rakennettiin hänen ympärilleen, kun After Forever lopetti toimintansa. Yhtyeen debyytti oli persoonaton soololevy, jossa taustamies Joost van den Broek teki biisit ja antoi muiden muusikoiden soittaa ne. Kakkoslevy sentään kuulostaa enemmän oikealta bändiltä, sillä jäsenet ovat keikkailleet kolmisen vuotta yhdessä. Albumin keskiössä on kolmiosainen The Anatomy Of A Nervous Breakdown -kokonaisuus, jonka kaksi ensimmäistä osaa On The Sideline ja Limbic System avaavat levyn. Trilogia saa täydennyksensä levyn puoliväliin sijoitetulla kolmososalla Neurasthenia. Trilogia on levyn kiinnostavinta antia, muuten biisit ovat geneerisempää huttua. Äänimaailma on melkoisen laskelmoidun kuuloinen ja varman päälle vedetty näennäisrankkoine kitarari?eineen. Yhtye saisi huoletta painottua popmetalliin, jota se sisimmässään kuitenkin on. Samoin Floorin äänelle saisi antaa ilmaa ja tilaa, eikä haudata sitä trendikkään särökitaroinnin alle. Floor kun on kuulasääninen ja vahvaääninen vokalisti, joka ansaitsisi arvoisensa puitteet. Vaikka sitten Nightwishin seuraavalla levyllä? vin monen bändin kannattaisi muutenkaan venyttää. Teknisyydestä ja melodisuudesta huolimatta yhtyeellä on ärhäkkä päin pläsiä -asenne, jota tukevat sopivan rouheat ja elävät soundit. Muniinpuhaltelu-teknisyydestä ei kukaan pääse orkesteria syyttämään. Let It Burn polttaa parhaiten, ja Human Re-Forged takoo mukavasti. Levyn parhaisiin vetoihin kuuluva Hollow Eyes ei jätä kylmäksi sekään. Every Song Is a Song About Deathin puhtaat lauluosiot tuovat hyvää vaihtelua, mutta niissä olisi vielä hiomisen varaa, toisin kuin mainiosti rähisevillä ärinävokaaleilla. Vahva debyytti jättää monet veteraanit ja isojen ?rmojen julkaisut taakseen, ja tästä on oikein hyvä jatkaa. Biiseissä kuuluu bändin vahva osaaminen ja uskallus poiketa kaavasta. Levy kuulostaa silti yhtenäiseltä, tiiviiltä paketilta, vaikka yksittäisissä kappaleissa on vahvoja kontrasteja lyhyistä tykitysbiiseistä kokeellisempiin raitoihin. Vokaaleissakaan ei sorruta yksitotiseen kärinään, vaan mikrofonia kuritetaan muunlaisella kurinalla ja örähtelyllä. Levyn jälkipuolisko on melkoista paahdetta, jossa ei energiaa säästetä eikä maitohappoja pelätä. Derisive Philosophy päättyy voitokkaissa merkeissä The Triumphiin. 7 JUSSI LAHTONEN 8 DEVIANT TACTICS THE HORIZON WENT BLACK (omk.) Tamperelainen Deviant Tactics perustettiin 2005, ja yhtye on siitä asti tehnyt töitä melodisen death metalinsa kanssa. Yhtye ehti muutama vuosi sitten julkaisemaan sinkunkin saksalaiselle Alterstream-yhtiölle, ja keikkoja on kertynyt meillä ja muualla. Nyt ensilevy on vihdoin valmis. Ammattimaisesti Fantom-studioilla Tampereella tuotettu albumi julkaistaan bändin itsensä toimesta, mikä on nykypäivänä täysin varteenotettava vaihtoehto. Kymmenen biisin lätty pysyttelee viisaasti ihannemitoissa, mitä death metal -levylle tulee, eikä vajaan 35 minuutin kestosta koSUE JUSSI LAHTONEN 8 MORMÂNT DE SNAGOV DERISIVE PHILOSOPHY (Pest Records) Turkulainen black metal -bändi Mormânt De Snagov julkaisi ensilevynsä kolme vuotta sitten, ja nyt on vuorossa toinen tuleminen romanialaisen Pest Recordsin myötävaikutuksella. Yhtye ei ole liiemmin paistatellut otsikoissa, mutta bändin jäsenet ovat kaikki kokeneita muusikoita, joilla on pitkän linjan ura takanaan yhtyeissä kuten Fall Of The Leafe ja Searing Meadow. Alkutuotanto oli primitiivisempää ja perinteisempää ug-bläkkistä, mutta iän ja ajan myötä corpse-maskit ovat karisseet naamasta ja yhtyeen linja selkiytynyt. Soundit ovat hyvän kuuloiset ja selkeät, ja vähän alle puolen tunnin mittainen albumi pitää pakan hyvin kasassa. Levyn avaava Comatose on samalla albumin pisin biisi, jossa rauhallisempi tempo luo hyvin mustanpuhuvaa tunnelmaa. Vastaavasti The End of My Thoughts tarjoaa raakaa rypistelyä, ja Abnormities nappaa kurkusta kiinni heti alkusekunneista eikä hellitä ennen kuin uhri on reilun kolmen minuutin päästä vainaa. » 27 « NRO. 8 JUSSI LAHTONEN JUSSI LAHTONEN 7 JESUS CHRÜSLER SUPERSTAR AMONG THE RUINS AND DESOLATE LANDS (Vön Hell Records) Jesus Chrüsler Superstarin konsepti kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Yhtye, jonka ensikuvina ovat avoimesti Entombedin death’n’roll-vaihe sekä Motörhead, ja joka on nauhoitettu legendaarisen Tomas Skogsbergin tuotannossa klassisessa Sunlight-studiossa. Levy on yksinkertaisesti pakko katsastaa. Albumi onkin räkäisen rokkaava kuolonmetallin ja rock’n’rollin ristisiitos. Ne biisit ja kohdat, jotka ovat lähimpänä esikuvien soundia, toimivat mallikkaasti. Erityisesti Carpenter Songin napakka ri?ttely ja Some Good And Some Goodin ronski bassottelu vievät mennessään. Basistivokalisti Robban tasapainottelee L-G Petrovin myöhäisemmältä uralta tutun käheän huutamisen ja semi-lemmymäisen kähinän välillä. Itsensä Petrov vierailee näyttämässä laulamisen mallia biiseissä Before I Turn You Down sekä Death Row Blues. Vetoapu auttaa, mutta Robben saisi silti reilusti äristä, niinhän Petrovkin tekee. Öristä miehen kuuluu, murahdellen mikkiin tarttua, kuten viidakon sananlasku sanoo. Valitettavasti yhtye on ottanut esikuvakseen myös The Hellacoptersin, joka sai alkunsa kun Entombedin vanha rumpali Nicke
• lakitarat rökittävät toisiaan ja kannubasari jytää, mutta basso jää hieman piiloon. Erityismaininta Dimille laulusta; vesikauhu, susiulvonta ja demonipappius ovat synnyinlahjoja. ANNIKA BRUSILA 7 CHURCH OF VOID DEAD RISING LEVYARVIOT (Svart Records) Joskus on parempi edustaa puhtaasti skeneään. Toisaalta taas tyylien sekoittelu ja skenecrashing tuovat lisäpurtavaa loppuun kaluttuihin luihin. Jyväskyläläinen Church of Void liputtaa olevansa uuden aallon doombändi. Viimevuotisen ep:n perään julkaistava debyyttialbumi onkin toisaalta vanhan koulukunnan ränttädoomia, mutta enimmäkseen semihiottua suomimetallia. On sitten makuasia, onko melange toimiva ja onnistuuko kahden lipun kantaminen. Itseäni ilahduttaa melankolinen perintösynkkärynkytys, kun taas suomettunut metallilaukka ei nappaa juurikaan. Ri?t ovat välillä kovastikin paikkaansa puolustavia ja jämäköitäkin, mutta paikoin itseään toistavia ja normiosastolle lipsahtavia. Eritoten lauluosuudet viittaavat tuulikoneen viitoittamaan suomimetalliin, joka on suunta, johon itse en tunne vetoa. Sinänsä soundit ovat tasapainossa ja kokonaisuus on hyvin rakennettu. Son of a Witch on levyn eliittiä, mukavasti tykittävää masennusri?ä, jossa on klassikon ainekset. Myös Dead Rising erottuu kauniilla slovarialullaan ja uskaliaan keveällä bassollaan, mutta taittuu imelyyteen. Levy jättää tunteen, että tämä kierros pokerissa meni ohi, mutta kaikkia kortteja ei vielä ole jaettu. Onko tulossa rankempi käsi? ANNIKA BRUSILA 9 WATAIN - The Wild Hunt (Century Media) Uppsalasta tulee muutakin kuin ekonomeja. Sieltä tulee myös Watain, black metalia soittava bändi, jonka linjauksissa nimenomaan saatanallisuudella on aina ollut tavanomaista suurempi painoarvo. Soitto on rankkaa ja tekstit samoin, koska Saatana sanoo niin. Yhtyeen musiikilliset lähtökohdat ovat alkujaan yhdistelmä varhaisempaa Bathorya sekä edesmenneen Jon ”ammun itteni” Nödveidtin johtamaa Dissectionia. Bändin viides kiekko onkin aiempaa selkeämpi ja avoimempi hatunnosto bändin esikuville. The Wild Hunt on monimuotoinen ja monipuolinen levy, jossa eri biiseissä kuuluu vahvasti oma persoonallisuus samalla kun ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta. Nimikkobiisin jylhä poljento on erityisen vakuuttava, ja se päihittää stereotyyppisemmät tykityskärinäbiisit mennen tullen. Yhtye rikkoo omia rajojaan They Rode Onissa, jossa käytetään puhtaita vokaaleja. Tunnelma on muutenkin vahva, kiitos hitaamman temmon ja ”vähemmän on enemmän”-linjauksen ansiosta. Kappale herättänee Watain-fanien parissa keskus- telua, mutta se on ehdottomasti levyn kohokohtia. Levyn jälkipuolisko kohoaa alkupuoliskoa vahvemmaksi, sillä alkupuolella Watain sortuu turhaan perusrymistelyyn, jossa se ei koskaan ole ollut erityisen vahva. Äänimaailma on muuten kohdallaan, mutta rumpujen läpsyttelysoundi häiritsee ajoittain, erityisesti Sleepless Evilissa kuulostaa kuin joku hakkaisi rumpujen sijasta työtuolia. Siitä huolimatta The Wild Hunt on Watainin uralla jälleen uusi vahva askel eteenpäin. Andersson päätti pistää rahoiksi ja siirtyä voimapopin kanssa ?irttailevaan mainstreamautotallirokkiin. The Hellacopters oli yliarvostettu ja pitkitetty vitsi, jonka paras hetki koitti kun bändi vihdoin ymmärsi lopettaa. JCS on heikoimmillaan silloin kun se yrittää lähteä kopterilinjalle. Silloin kun bändi keskittyy ydinosaamiseensa, se on parhaimmillaan kivenkova. en julkaisujen parissa? Ei missään tapauksessa. Standardien valossa albumi pesee valtaosan genreveljistään, mutta eritoten viimeisimmillä albumeillaan selkeät tavaramerkkinsä suvereenisti hanskannut yhtye on tätä nykyä lähinnä lainasoittajien miehittämä musiikillisten alalajien sulatusuuni. takovan kimmoisa käskytys tekevät suosikkibiisin valinnan vaikeaksi. Emotionaalisiksi ja orkestraalisiksikin kehittyvien painokkaiden doomrunttausten väliin on sujautettu pari hyvin lyhyttä kitaraherkistelykappaletta kuin levähdyshetkiksi. Helvetin kova levy. Vaikea täällä kotona on nyrkkiä alhaalla pidellä. 8 JUSSI LAHTONEN 6 CHIMAIRA CROWN OF PHANTOMS (E1 Music) Missä kulkee raja väkisin pyristelyn ja tyylikkään perääntymisen välillä? Ainakin ohiolaisen Chimairan tapauksessa juuri tässä. Ulosantiaan aika-ajoin varioineen bändin ystävillä on omat suosikkialbuminsa, mutta siitä ei pääse mihinkään, että Age of Helliin (2011) asti oli vain yksi Chimaira. Sittemmin 4/5 bändin persoonaa määrittäneistä soittajista on karauttanut muualle. Eritoten ri?mestari Rob Arnoldin ja kosketinvelho Chris Spicuzzan jättäen taakseen valtavat saappaat. Laivaa väen vängällä pinnalla pitävää Mark Hunteria ei voi syyttää yrityksen puutteesta. Ikävää vain, että levyltä soi kovasti Chimairaksi tahtovia mutta siinä kuitenkin paikoin jopa koomisesti epäonnistuvia säveliä. Tyylitajua ja persoonallisuutta ei oppikirjoista imetä. Onko Crown of Phantoms sitten taidokasta ja vauhdikasta metakkaa? Mahdollisesti. Onko sillä mitään tekemistä Chimairan aiempi- HENRI EEROLA JUSSI LAHTONEN ANNIKA BRUSILA 9 EXITUS STATUTUM EST HOMINIBUS MORI (Svart Records) Lähes neljännesvuosisata sitten kotimainen Exitus oli olemassa pienen hetken ajan. Keikkojen lisäksi bändi julkaisi vain yhden demon vuonna 1990. Nyt materiaali on remasteroitu gatefold-vinyyliksi, jonka mukana tulee bonus-cd ennen julkaisemattomia live- ja treeninauhoituksia. Exitus möyri oman aikansa doomissa, deathissa sekä thrashissa. Tunnelma on melankolinen, pimeä ja lohduton ja samalla rankempi ja onnistuneempi kuin kymmenien myöhemmin genressä pitkäänkin häärineiden bändien. Meininki on painokasta ja alleviivaavaa, ri? on vakaa kuin peruskallio ja basso miellyttävän jämäkkä ja tiukka. Mörinälaulu istuu pirtaan kuin naula kämmenselkään. Vaikka tyyli edustaa aikaansa mahtavasti ja mieleen tulevat Penancen ja Dream Deathin kaltaiset bändit, kuulostaa musiikki silti käsittämättömän ajankohtaiselta. Black Heritage pillastuvine tehobasareineen, Reprobaten vangitseva, hienotempoinen, kärsivällisesti roikkuva ri? sekä Tears of Despairin SUE 9 RANGER KNIGHTS OF DARKNESS (Ektro) Ylipelottomuus voi olla typerää ja nulikkamaista, mutta se voi myös olla jumalaton energiapommi. Kotimainen Ranger debytoi Slayer-tyylillä kovan luokan kaljahormonimölyä, jossa heviä pursuaa överinopeudella enemmän kuin ihmisparat ehtivät kerralla soittaa. Kerta toisensa perään rytmit ovat hajoamaisillaan käsiin, ja kuin ihmeen kautta kohkaamisesta selvitään uusiin salamointeihin. Välillä ollaan lähes huonouden rajamailla, kliseiden taivaassa, ja samalla koetaan hurmos siitä, että maailmassa on joku muukin, joka ymmärtää, mikä täällä saatana mitään merkkaa! Oldschoolius, angelwitchiys ja apinahevi ovat käsin kosketeltavissa, ja on tässä hikipisara Spiritus Mortistakin. Ranger repii peruskamaa, mutta uskottavalla ja tuoreen tuntuisella otteella. Jos tämä on laskelmoitua tai matkittua, se ei voisi vähempää häiritä. Levy on tasaisen kaameaa tylytystä, joskin avausraita Rangerin heviliekki on polttavin. Tup- » 28 « NRO. 8 THE TANGENT LE SACRE DU TRAVAIL (Inside Out Music) Brittein Saarten uusprogeguru Andy Tillisonin johtama The Tangent tarjoilee kahdeksannella studioalbumillaan ”Työn rituaalilla” alaotsikkoa myöten sähköisen sinfonian. Viiteen osaan jaettu teemalevy luo arkisen ”ysistä viiteen ja television ääreen” -työpäivän ympärille kunnon proge-seikkailun. Kyseessä ei siis ole pelkkä kurttuotsainen oravanpyöräyhteiskuntaa vastustava saarna. Bändin kriittinen kuvaus on yhtaikaa vakava ja erittäin humoreski. Musiikillisella osastolla on katettu todellinen juhlapöytä. Levyn käynnistävä orkestraatio on vikkelässä melodisuudessaan kuin jonkin kadotetun Pixar-elokuvan avauskohtauksesta. Progressiivinen rockvaihde on otettu 1970-luvun kultavuosilta. Tarttuvuutta ja mukaansatempaavaa rytmiikkaa tarjoillaan vuolaasti. Komppiosaston viereltä löytyvät harmonialaulut, Emerson, Lake & Palmer -henkiset urkuarmeijat sekä värikkäät puhallinarsenaalit. Välillä heitetään smooth jazziksi, ja groove on pitelemätön. Moderni soundimaailma pääsee oikeuksiinsa eritoten syntsasoolojen ja tunnelmallisempien hetkien aikana. Uuden vuosituhannen suuria proge-eepoksia mittaillessa Le Sacre Du Travail nousee keveästi kärkikahinoihin. Soiton riemu yhdistyy välittömästi samaistuttavaan lyyriseen aihepiiriin todella vaikuttavasti. Lapsesi myyvät kuitenkin työsi jäämistöt Ebayssa, joten älä ota sitä liian vakavasti. ALEKSI AHONEN 7 NEW YEAR’S DAY VICTIM TO VILLAIN (Century Media) Teemu Selänteen kotinurkilta Yhdysvaltain länsirannikolta ponkaiseva New Year’s Day panostaa tutuilla pelimerkeillä, mutta tekee sen melko tehokkaasti. Laulaja Ashley Costellon johtama äänimassa on hyvin mietittyä modernia raskasrockia, josta löytyy riittävästi potkua sekä dynamiikkaa. Kokonaisuus tuo mieleen astetta raskaamman Paramoren. Aivan yhtä syvään purevia koukkuja ei New Year’s Day ole työstänyt, mutta melodista tarttumapintaa on silti saatavilla. Myönteisimmän vaikutuksen pumppu saa aikaan avausralli Do Your Worstin ja Bloody Maryn kaltaisilla nopeammilla iskusävelmillä. Mainiosti liisteriset laulumelodiat ohjaavat kuulijan huomion kiitettävän usein pois
• ALEKSI AHONEN 6 IWRESTLEDABEARONCE LATE FOR NOTHING ALEKSI AHONEN 8 ARC ANGEL HARLEQUINS OF LIGHT (Frontiers) Arc Angelin 30-vuoden takainen debyytti on aor-genren unohdettu klassikko. Sillä välin, kun huimiin hintoihin kohonneesta albumista odotellaan Rock Candy Recordsin kautta uusintapainosta, tarjoaa itse arkkienkeli Je? Cannata tuoretta musiikkia. Jo 60-luvun lopulla uransa rumpalina Jasper Wrath -yhtyeessä aloittanut multiinstrumentalisti ei ole välivuosikymmeninäkään ollut tyystin hiljaa, vaan on säännöllisen epäsäännöllisesti julkaissut levyjä omalla nimellään. Näistä suurinta kulttiarvoa nauttii Images of Forever vuodelta 1988, jolta uudelleen versioidaan aikoinaan videotäkyksi valittu Fortune Teller. Je? Cannatan kädenjälki on ollut tunnistettava kautta vuosikymmenien. Harlequins of Light tarjoa totutusti kuulaita vokaaleja, tuuheita syntikkamattoja, pömpöösejä kitaravalleja sekä välillä jopa etnorytmejä. Tosin jos Arc Angelin esikoiseen vertaa, tuimin syntetisaattoritulitus jätetään Nightsatanin kaltaisille tulokkaille. Jos Cannatan visiolle pitäisi etsiä vertailukohtaa, se olisi Trevor Rabinin aikaisen Yesin, Alan Parsons Projectin ja Toton ristisiitos. Yksi kappale tosin erottuu akanana jyvistä sekä hyvässä että pahassa. California Daze on kuin suoraan Night Rangerin viimeisimmältä. MIKA PENTTINEN 7 FIND ME WINGS OF LOVE (Frontiers) Find Me tarjoaa projektipohjaista melodista hard rockia pääosin ruotsalaisvoimin toteutettuna mutta amerikkalaisittain laulettuna. Tekijäpuolella on myös yksi entinen mitalitason suomalainen lyhyen matkan juoksija, Uusikaarlepyystä Tukholmaan emigroitunut Sören Kronqvist, joka on aikaisemmin saanut sävellyksiään muun muassa Joe Lynn Turnerin laulettavaksi. Varsinaisena kapellimesta- LEVYARVIOT (Century Media) Yhdysvaltalainen IWRESTLEDABEARONCE sekoittelee tavallaan useita aikamme modernien heavybändien standardeja. Bändin nimi on poskettoman hoopo. Mikissä yhdistellään aggressiivista miesärinää sekä kuulasta naislaulua. Hardcoren kanssa ?irttaillaan ahkerasti eikä teknisemmin nytkyvää rytmiikkaakaan unohdeta. Mausteena on vähän elektronista pulputusta. Kaiken päälle biisimateriaali on odotetun keskinkertaista. Väheksymättä täytyy painottaa kuinka jykevä soittotaito koko pumpulla on. Tympeiden breakdownien ympärille runsaasti levitelty kikkailu kantaa hetken, muttei tarjoa paljon koukkuja. The Map onnistuu seesteisemmällä dynamiikallaan kiinnostamaan hetken keskiarvoa paremmin. Carnage Asadan väliosan latinogroovessa on sellaista linjasta poikkeavaa ideaa, jota levyllä saisi löytyä paljon enemmän. Kokonaisuudelle huomattavinta hallaa tekee biisirakenteiden sillisalaattimaisuus sekä lauluosaston karjuntapuoli, joka on huuto-oksennusmaisuudessaan auttamattoman monotoninen. Näin yksipuolinen elementti sulautuu lopulta huonosti kiihkeästi sinkoilevan soitannon keskelle. Jos kevyt-versio The Dillinger Escape Planista kuulostaa vetoavalta ajatukselta, kannattanee Late for Nothingiin tutustua. Hyperaktiivisesta metalcoresta yleisesti enemmän pitävät voinevat lisätä annettuun arvioon pisteen tai kaksikin. rina toimii moni-instrumentalisti Daniel Flores, jonka kanssa Kronqvist julkaisi pitkäsoiton Crash The System -otsikon alla muutama vuosi sitten. Laulaja on haalittu Atlantin takaa. Robbie LaBlanc aloitti uransa veljensä Brianin kanssa jo 80-luvulla Fury-yhtyeessä. Veljekset palasivat parikymmentä vuotta myöhemmin studioon Blanc Facesina, joka on sittemmin julkaissut kaksi hyvinkin suositeltavaa albumia. Daniel Flores on ?irttaillut hankkeissaan progressiivisen ja hieman ankarammankin musiikin kanssa. LaBlancin laulettavaksi on valikoitunut kuitenkin ehtaa Ameriikan aaooärrää, jossa basso pumppaa kuin Journeyn Frontiers-albumilla aikoinaan. Kokonaisuutta tosin vaivaa kappaleiden samankaltaisuus, mikä sinänsä on ihme, koska sisällöntuottajia on ollut lukuisia. Kenties Floresille onkin liian monen session myötä alkanut kasvaa puuta korvakäytäville. MIKA PENTTINEN 8 MAT SINNER BACK TO THE BULLET (AFM) Kun Sinner teki syksyllä 1987 uransa siihen mennessä kaupallisimman levyn Dangerous Charmin, sen ura karahti kiville. Bändistä ei tullutkaan Saksan Bon Jovia, vaikka albumi oli pullollaan tarttuvia biisejä ja balladiosastokin kunnossa. Seuraava Sinner-pitkäsoitto ilmestyikin vasta viisi vuotta myöhemmin. Välissä julkaistiin tämä Mat Sinnerin soololevy, joka on nyt saatavissa uudelleen eBayn kaltaisten areenoiden luoman uusiokysynnän takia. Back To The Bulletkaan ei sytyttänyt maailmaa tuleen, vaikka 1990 oli viimeinen vuosi, jolloin tämän kaltaisella tavaralla oli vielä vakavia mahdollisuuksia maailmanvalloitukseen. Mat Sinnerillä on ollut aina Thin Lizzyä muistuttavaa melodiantajua, eikä karheassa tulkinnassaankaan ole mitään vikaa. Bändiläisiään on karannut muun muassa Acceptiin, Bon?reen ja U.D.O:on, mutta aina on uusia löytynyt, eikä musiikin taso ole pahemmin kärsinyt. Back To The Bullet jatkaa vuoden 1985 A Touch Of Sinistä alkanutta hyvien Sinner-levyjen sarjaa. Albumin julkaisu omalla nimellä lieneekin ollut vain jonkinlainen irtiottoyritys, kuten myös Osmonds-cover Crazy Horses, jolla on yritetty metsästää pikahittiä. alternative artwork levyn lyyrisestä annista. Näin emo-tionaalinen (sic) runoilu ei vain nappaa. I’m No Good osoittaa, että keskitempoinenkin tamppaus on hallussa. Victims ja Angel Eyes toisaalta osoittavat, että levyllä on tukahduttavan tylsätkin hetkensä. Victim to Villain tuo mieleen ne samat ?ilikset, joita My Chemical Romancen tiukimmat rallit saavat aikaan. Orastava diggailu aiheuttaa hienoista häpeää, mutta ajoittaista tarttuvuutta ja päännytkytystä ei voi kieltääkään. THE NEW STUDIO ALBUM! OUT AUGUST 23RD Available as: LTD. DIGIPAK incl. patch, alternative artwork · STANDARD CD · LP+CD VATTNET VISKAR MIKA PENTTINEN 7 SKY SWALLOWER · Out September 6th FERGIE FREDERIKSEN ANY GIVEN MOMENT (Frontiers) Fergie Frederiksenin edellinen soolo, kahden vuoden takainen Happiness Is The Road syntyi raskaiden syöpähoitojen sivutuotteena. Entisen Toto- ja Le Roux -äänen tulkinnassa ei kuitenkaan ollut nokan koputtamista, mutta arvosanaa hilasi alas vasemmalla kädellä hyväksytty biisistö. Kolmannella varsinaisella pitkäsoitollaan aineisto on tasokkaampaa, mutta hieman turhan talouslaatuista. Levyä kuuntelee mielellään taustalla, mutta kolmannes kappaleista soljuu jälkiä jättämättä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tämän myötä levyn päättävä uudelleenversiointi Toton Angel Don’t Crysta kuulostaa paremmalta kuin se onkaan. Toisaalta Toto ei Fergien aikaiseen materiaaliin ole juuri kajonnut 80-luvun jälkeen, joten jonkunhan se pitää siitäkin aikakaudesta muistuttaa. Issa Oversveenin kanssa duetoitu Not Alone taas kaatuu vokalistien äänien täydelliseen yhteensopimattomuuteen. Frederiksenin albumeilla on tavannut olla eri taustavoimat. Tällä kertaa tahtipuikkoa on heiluttanut italialainen Alessandro Del Vecchio, joka on selvästi ottamassa Dennis Wardin paikkaa Frontiers Recordsin yleismiehenä. Tiedä sitten johtuuko tuottajasta vai Frederiksenistä itsestään, että Any Given Momentissa on aistittavassa ilmiselvää 70-lukuisuutta. MIKA PENTTINEN  sue.fi  SUE » 29 « NRO. 8 Blackened atmospheric doom metal that merits comparisons ranging from Godspeed to Neurosis to Swans to Agalloch. PINKISH BLACK RAZED TO THE GROUND Out September 13th Seven tracks of dark, haunting death-rock. 65DAYSOFSTATIC WILD LIGHT · Out September 13th Celebrating instrumental Post-Rock, “Wild Light” is where the music leads. THOUGHT CHAMBER PSYKERION · Out September 13th Superb true progressive metal with a technical sci-? twist for fans of DREAM THEATER, YES, RUSH or PLANET X.
• MICHAEL MONROE – Horns And Halos (Spinefarm) Mr. ”Rock Like Fuck” on täällä taas – itsensä kuuloisen, mutta kaikkialta sopivasti lainailevan kokonaisuuden kanssa, joka osuu luotettavasti tauluun, vaikkei aivan napakymppiin ylläkään. Hanoi Rocksin tultua ja mentyä Michael Monroe on taas kerran tehnyt itsestään ajankohtaisen ilmestyksen pestaamalla taustalleen kunnioitettavan all star -bändin, julkaisemalla parhaan soololevynsä ja ottamalla omakseen valtakunnan rock-uskottavimman mainosspotin. Edellisen levyn Sensory Overdriven (2011) jälkeen on yhtyeen muonavahvuudesta poistunut sen salainen sävellysase. The Wildheartsista tuttu Ginger on vaihtunut Backyard Babiesista tuttuun Dregeniin. Muu joukkue pysyy muodostelmassa Sami Ya?a – Steve Conte – Karl Rock?st. Soitannollisesti eroa on lähes mahdoton huomata, mutta materiaalin luonteessa muutos kuuluu: perinteiset popbiisit ovat tehneet tilaa jamittelevammille biiseille sekä soulri?eille, ja aiemmille levyille niukasti sirotellut balladit loistavat nyt poissaolollaan. Suuresta tyylillisestä irtiotosta on silti turha puhua. TNT Diet aloittaa albumin ärhäkkäästi, silti sopivasti melodisin koukuin varustettuna. Olisi silkkaa ammusten tuhlausta olla käyttämättä sitä tulevien keikkojen aloitusbiisinä. Heti perään tarjoillaan pilottisinkkunakin julkaistu New York -nostalgisointi Ballad Of The Lower East Side. Popimman Backyard Babies -materiaalin alueella liikkuva biisi tuntuu toimivan albumiformaatissa paremmin kuin singlelohkaisuna. Yhdessä ja erikseen talsitut kilometrit kuuluvat bändisoitossa positiivisesti. Soitto rullaa, mikäli mahdollista, vielä vastustamattomammin kuin Sensory Overdrivella. Maestro kukkoilee yhä tutulla asenteella, mutta aiempi yliyrittäminen on poissa, ja laulumelodioiden korkea karjuminen on vaihtunut keveämpään falsettiin. Eighteen Angels groovaa mukavan soulahtavasti, mutta sävellys ei jätä suurempia muistijälkiä. Saturday Night Special taas rokkaa letkeästi John Fogertyn hengessä – ei maailman omaperäisintä, mutta hyvän meiningin baarirokkausta yhtä kaikki. Samankaltaista hyvän tunnelman retroilua edustaa myös Jagger/Richards-laulukirjasta häpeilemättömästi lainaileva Child Of The Revolution. Nimibiisi ja Soul Surrender puolestaan risteyttävät reggaerytmejä punkhoilauksiin. Hanoi Rocks -tunnelmat ovat uutukaisella vielä edeltäjäänsäkin pienemmässä roolissa. Paras muistuma noista ajoista on huuliharppuintron, hanoimaisten komppikitaroiden ja iskevän kertosäkeen kannattelema Half The Way. Verrattain lyhyen (36 minuuttia) albumin saattelevat loppuun rauhallisempi Ritual sekä groovaavaan bassolinjaan ja saksofonikuvioon nojaava Hands Are Tied, jotka ovat kyllä mukavia kuunnella, mutta myös valitettavan helppoja unohtaa. Ballad Of The Lower East Siden ohella levyn hitikkäimmäksi ralliksi yltää Stained Glass Heart, hieman yllättäen Foo Fightersin, tuoreemman Aerosmithin ja U2:n mieleen tuova kappale. Monen nuoremman rokkarin levyllä moiset vaikutteet olisivat tavanomaisia, mutta 1970-luvun nimiin vannovan Monroen käsittelyssä 1990-luku soi virkistävän modernina. Levy jää kokonaisuutena paria täydellistä pophelmeä vajaaksi. Silti se, mikä melodisessa ilotulituksessa menetetään, saadaan lähes kokonaan takaisin hyvän tunnelman ja toimivan yhteissoiton kautta. Vaikkei Horns And Halos ole edeltäjänsä veroinen potentiaalisten hittisinkkujen aarreaitta, on se silti vähintäänkin pätevää rokkausta tämän hetken ajattomimmalta rock ’n’ roll-yhtyeeltä. 8 LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton JUHANI MISTOLA SUE » 30 « NRO. 8
• 8 MARK LANEGAN IMITATIONS ARI VÄNTÄNEN 7 BLACKFIELD BLACKFIELD IV (Kscope) Brittiläisen Porcupine Treen Steven Wilsonin ja israelilaisen Aviv Ge?enin yhteisprojekti Black?eld on tehnyt neljä albumia viimeksi kuluneen yhdeksän vuoden aikana. Welcome to My DNA -levystä (2009) lähtien vetovastuussa on ollut Ge?en. Black?eld IV:llä kiireinen Wilson on enää vierailijan ja nimellisen tuottajan roolissa. Black?eldillä ei ole mitään tekemistä Porcupine Treen pitkien, kompleksisten ja joskus raskaiden kappaleiden kanssa. Se on aina ollut popprojekti, johon Steven Wilsonin progeotteet ovat kaivaneet syvyyttä. Wigwamia mukaillen Black?eld siis soittaa eräänlaista deep popia. Kaikki Black?eld IV:n biisit ovat Ge?enin käsialaa. Hänen ja Wilsonin lisäksi tällä mietteliäällä, monin eri tavoin kauniilla ja tunnelmallisella taiderocklevyllä laulavat Mercury Rev’n Jonathan Donahue, Sueden Brett Anderson ja Anatheman Vincent Cavanagh. Parhaimmillaan albumi on pink?oydmaisilla Pillsillä ja Kissed by the Devilillä, joiden synkkä särmikkyys ja näennäinen rauhallisuus viehättävät. Sen sijaan Springtimen ja Fakingin kaltaiset yllättävänkin geneeriset laulut eivät houkuta äärelleen toista kertaa. Black?eld IV on monipuolinen ja virtaviivainen levy, mutta se ei mene tarpeeksi syvälle poppiin eikä progeen. ARI VÄNTÄNEN 8 DIANA PERPETUAL SURRENDER (Jagjaguwar) Kieran Adamsin, Joseph Sabasonin, Carmen Ellenin ja Paul Matthewn kanadalaisyhtye on tämän kuukauden kiintoisin tuttavuus. Silti – koska olen riittävän monta kertaa vaipunut makeaan päiväuneen chillwave-hattaraa kuunnellessani – osaisin arvostaa ep-formaatin renesanssia popmusiikissa. Dianalla ei riitä huippumateriaalia vielä edes vähän yli puolituntisen debyyttialbuminsa täytteeksi. Silloin kun Dianan kappaleet ovat hyviä, ne ovat loistavia. Sabasonin saksofoni oli yksi edellisvuoden parhaan albumin, Destroyerin Kaputtin kantavia elementtejä. Tuttu soundi sekä sumuinen Avalonin tunnelma hallitsevat myös Perpetual Surrenderin nimikappaletta. Sitä seuraavat biisit taas muistuttavat hieman haahuilevampaa Chairliftia; varsinkin kun laulajatar Ellen ääni monistuu Anna-kappaleessa korkean ja matalan rekisterin vuoropuheluksi. Olen testannut Perpetual Surrender -cd:tä useilla laitteilla. Albumi lienee parhaimmillaan bändin keikalla singback-olosuhteissa, LEVYARVIOT (Vagrant) Sana coverlevy maistuu laimealta. Kun artisti tuhlaa studioaikaa vanhan kertaamiseen, hänellä tuntuu olevan ongelmia luovuutensa tai levy-yhtiönsä kanssa. Mark Laneganin coverlevy ei ole ainakaan sopimusehtojen täytettä. Blues Funeral (2012) päätti diilin 4AD:n kanssa, ja Imitations on laulajan debyytti Vagrantilla. Imitations yllättää positiivisesti myös musiikilla. Se on kaihoisa, kiireetön levy, jolla kitarat soivat puhtaasti ja luonnollisesti. Karheakurkkuinen Lanegan ei ole koskaan laulanut näin hyvin, ja se on täysin lainamateriaalin ansiota. Hiljaisiksi sovitetut hienot sävellykset päästävät Markin äänen paikkoihin, joihin hänen omat biisinsä eivät yleensä löydä. Maailma ei tarvitse Laneganin versiota You Only Live Twice -bondtunnarista eikä enää kenenkään versiota Mack the Knifestä tai Autumn Leavesista. Hall & Oatesin She’s Gone, Chelsea Wolfen Flatlands, Frank Sinatran Pretty Colors ja Patsy Clinen Lonely Street sen sijaan ovat kiinnostavia valintoja, ja Gérard Manset’n Elégie Funèbre on aluevaltaus itsessään. Kun karu jenkkiäijä neiteilee ranskaksi, on aseet laskettava. Imitations on hyvä kokonaisuus, Patti Smithin Twelven tavoin esimerkki sielukkaasta lainalevystä. XYSMA – Lotto (Svart Records) Paska musiikki on maailman tärkeintä musiikkia. Ilman sitä emme huomaisi parempaa. HellDorado-kokoelma vuodelta 1998 kuvastaa aikaa, jolloin metallista alkoi jälleen tulla kaupallisten tahojen silmissä myyntikelpoisempaa. Tyylitajuttomasti, vailla kokonaisnäkemystä kasattu läjä kappaleita kertoi lähinnä metallin sisällöllisestä puutostilasta. Xysman Shortest Route on levyn parasta antia, mutta 16-vuotiaalta biisi meni vähän ohi. Ei siksi, että se olisi kuulostanut huonolta, vaan siksi, etten ymmärtänyt, mitä suoraviivainen rokitus teki metallikokoelmalla. Ainoa kokoelman kappale, joka levyhyllyssäni asustaa, on King Diamondin One Down Two to Go, kehno biisi yhdeltä Kinkun vähemmän tärkeistä albumeista. Nyt, Svart Recordsin vinyylijulkaisun myötä toivotan tervetulleeksi hyllyyni Shortest Routen seuralaisineen. Vaikka Lotto on tullut aiemminkin päällisin puolin tutuksi, antaa vinyyli uuden mahdollisuuden ottaa selvää, mistä siinä on kyse. Aikoinaan levy kuulosti ohuelta, nykyään ilmavalta. Jos Lotto ilmestyisi ensi kertaa tänään, joku loudness warin sotasankari haluaisi tuottaa sen tukkoon. Näennäinen yksinkertaisuus ei tee Lotosta yksitotista. Aloituskaksikko Shortest Route ja We Just Came Inside määrittävät perusvireen, jonka säilyttäen yhtye uskaltautuu leikkimään. Erityisen lennokkaasti se leikkii uskomattoman tarttuvilla Do ’n Dolla ja New Gel In Townilla, kahdella Xysman kenties parhaalla biisillä. Vinyyliformaatti korostaa sitä, ettei Loton loppupuoli pysty häkellyttämään alun lailla. Lavalla b-puolen biisitkin ovat todistaneet mahtinsa, mutta Loton viisi ensimmäistä kappaletta ovat ne, jotka tekevät siitä yhden hienoimmista suomalaisista rocklevyistä. Niiden jälkeen sinänsä moitteettomien viiden jälkimmäisen on helppo ottaa vuoronsa. Uskallan väittää Xysman perimmäiseksi valtiksi sitä, että yhtye oli jatkuva muutostila, eikä yksikään levy onnistunut täysin vangitsemaan sen olemusta. Minulle Lotto on se albumi, joka pääsi lähimmäksi. Kenties yhtyeelle itselleenkin, huhujen mukaan uusi kynäilty kappale kun on Loton suuntaan kallellaan. helvetin lujaa luukutettuna, samalla kun skeneilijän oma kuulo on asianmukaisesti suojattu korvatulpilla. Ainakin omassa promokappaleessani soundit säröytyvät omituisesti joissain kappaleissa (enkä nyt tarkoita sirinää New House -biisin lopussa tai äänen pätkimistä Curtains-outrossa). Muodikkaan lo?soundin saavuttamiseen ei enää tarvita heikkotasoista vinyyliprässäystä tai luokatonta YouTube-kopiota. Pikaisen Spotify-tarkastuksen perusteella uudelta albumilta löytyy suunnilleen saman verran kelpo biisejä kuin duon koko tuotannosta aikaisemmin. Ihan kiva puolen tunnin rupeama siis. 8 9 JARI MÄKELÄ 8 NO AGE AN OBJECT (Sub Pop) Vaikka vokalisti-rumpali Dean Spuntin ja kitaristi Randy Randallin kalifornialaisduo on ehtinyt julkaista aikaisemmin jo kokoelmalevyn sekä kaksi varsinaista albumia lukuisten ep- ja singlejulkaisujen lisäksi, on se tähän asti onnistunut hukkumaan ns. jättömaaindieksi kutsutun persoonattoman ryönän sekaan. Ainoa varma muistikuva yhtyeestä on lukemattomat kerrat divarilevyjä plärätessä vastaan tullut Nouns-debyytin (2008) kansikuva. Kaltaiselleni (punaviher)sokealle ärsyttävän värinen, silti pop-taiteellisen tyylikäs An Object -pakkaus on parhaimmillaan (No Ground, C’mon Stimmung, Lock Box, Circling with Dizzy) piristävän primitiivistä, aggressiivista ja antiikkista postpunk-soundia noin kolmenkymmenenviiden vuoden takaa, ajalta ennen kuin koko genreä oli vielä edes keksitty. Kymmenen vuotta myöhemmin tällaista Velvet Undergroundin, krautrockin, Wiren ja Joy Divisionin perinteitä jatkavaa junnausta ja -meluamista julkaistiin jo enemmän. Mukana on myös ripaus kahden ensimmäisen albumin aikaista The Killsiä, mutta samasta sylttytehtaasta hekin olivat lähtöisin. SUE JARI MÄKELÄ 8 SAM PHILLIPS PUSH ANY BUTTON (Littlebox Recordings) Sam Phillipsin ura on noin 30 vuoden mittainen. Hän aloitti kristillisellä rockilla ja vaihtoi maallisempaan ilmaisuun 80-luvun lopussa. Monet tuntevat Phillipsin tv-taituri Amy Sherman-Palladinon luottosäveltäjänä. Hänen tuotantonsa on niin lamauttavan laaja, että se aiheuttaa helposti lapsellista tarrautumista yhteen levyyn, josta tulee itselle sitäkin tärkeämpi. Minulle tuo levy on ollut vuoden 2001 riisutun rento Fan Dance. Phillips ei yleisesti ottaen ole kovin runsas sanoittaja, ei Push Any Buttonillakaan. Hän luottaa sanoituksissaan hokemiin, yksi lause saattaa olla koko kertosäe. Välillä hän on niin ytimessä, että muuta ei tarvitakaan, mutta osa tähän maneeriin nojaavista kappaleista ei seiso omillaan. Levyllä on kuitenkin useita hienoja sovituksia, jotka korottavat monet kappaleet kivoista hienoiksi. Muun muassa See You in Dreams ja All Over Me kuulostavat todella tutuilta ja lohduttavan turvallisilta, minun Sam Phillipsiltäni. Push Any Button on paljon Fan Dancea reippaampi levy. Aloituskappaleen lisäksi muun muassa Things I Shouldn’t Have Told You ja Can’t See Straight tekevät siitä hyvän mielen levyn, johon oli ilo tutustua. Phillipsin vakavassa äänensävyssä on nyt pieni, ylväs hymy. » 31 « NRO. 8 ANNI EEROLA JUKKA KITTILÄ LEMURIA THE DISTANCE IS SO BIG (Bridge Nine Records) Lemuria on melodista kilttiä indiepunkkia soittava newyorkilainen trio. Bändillä on plakkarissaan monenlaisia pikkujulkaisuja, ja The Distance Is So Big on sen kolmas kokopitkä albumi. Lemurian uusin albumi on kirkassoundisempi kuin miltä levyn edeltäjät pintaraapaisun perusteella vaikuttavat. Lauluvastuu on jaettu kitaristi Sheena Ozzellan ja rumpali Alex Kernsin kesken. Jompikumpi on aina suuremmassa vetovastuussa. Brilliant Dancer on Ozzellan tyttömäisen mutta alanismorissettemaisen epätäydellisen äänen ja rosoisen runnovan kertosäkeen loistava yhdistelmä. Tähtäimessä ei ole nättiys. Clay Baby taas esittelee Kernsin laulutaidot. Osa levyn kappaleista jää tusinakamaksi, mikä onkin tämän musiikkityylin kirous. Oahu, Hawaii kuitenkin on perinteikäs popkappale, jonka kertosäkeen huhuilu jää päähän soimaan ja joka osoittaa, että Lemuria osaa tehdä puhdasta ja simppeliä musiikkia. Bändistä löytyy myös sanoituslahjakkuutta. Muun muassa Congratulation Sex ja Dream Eater vaikuttavat ensi kuulemalta kieli poskessa sanoitetuilta, mutta ovatkin yllättävän täynnä merkitystä. Lemuria taitaa oman perusgenrensä todella hyvin. Punkahtava epätasatahtisuus taitetaan aina oikealla ja monesti viimeisellä hetkellä ennen ärsytyskynnyksen ylittymistä. ANNI EEROLA 7 JAY-Z MAGNA CARTA HOLY GRAIL (Roc-A-Fella/Roc Nation/Universal) Yeezusin ristille on tunkua, sillä myös rapvaltias Jay-Z liikkuu korskeasti nimetyllä kahdennellatoista levyllään taivaallisissa sfääreissä. Tarkoituksellisen hämäräksi jätetyn,
• kinnyt sinulle enemmän, niin tässä olisi kymmenen biisin naseva kokoelma. Tuskin yhtye pystyy tästä enää koskaan paremmaksi laittamaan. JARI MÄKELÄ 8 LEVYARVIOT BOARDS OF CANADA – Tomorrow’s Harvest (Warp Records) Minulle opetettiin tässä tovi sitten, että Boards of Canada on ?ilismusaa. Tässä genressä ei välttämättä tarvita minulle henkilökohtaisesti tärkeinä pitämiä säkeistöä, kertosäettä tai c-osaa. Kappaleet voi rakentaa yhden teeman varaan, jonka monotonista sykettä muuntelemalla saadaan aikaiseksi kuuntelijan henkiseen olotilaan vaikuttava musiikkielämys. Ok. Boards of Canadan konsepti toimii. Kappaleet toimivat periaatteella syntetisaattoriteema, nykivä rumpukomppi ja muut elemen- 9 ristiinnaulitsemisessa vuodatetun veren, riistetyn kuninkuuden tjsp. sanoman keskiössä on kaksi Kanye Westin kanssa julkaistulta duettoalbumilta Watch The Throne (2011) poisjätettyä biisiä. Justin Timberlaken ?ittaama Holy Grail (Kurt Cobain pyörii hyrrän lailla) sekä Pharrel Williamsin tuottama ja Frank Oceanin hunajakuorruttama Oceans ovat samalla MCHG:n parhaat kappaleet. Travi$ Scottin levylle alunperin tarkoitetuista biiseistä on napattu pari täkyä, Rick Rossin nenän edestä yksi. Modernilta blaxploitaatio-henkiseltä säveltäjältä Adrian Youngelta on lainattu kaksi groovea. Nickels And Dimes on Gonjasu?-cover. Vanha kilparatsu Nas on alistettu BBC-partyanthemin vierailijakaartin rivijäseneksi. Timbalandin tuotanto säihkyy kuin Beyonce-vaimon (joka tietenkin vierailee albumilla) hammaslaminaatti. Vertasin Kanye Westiä heinäkuun Suen Yeezus-arviossani David Bowieen. West ja Jay-Z ovat tämän päivän Bowie ja Iggy Pop, mutta MCHG:llä Jay-Z ei ole Pop vaan Tonight-levyn aikainen väsähtänyt Bowie. Barack Obaman kaveri ja korporaatioiden luottomies on keskinkertaisimmillaankin viihdyttävä, mutta ei kaikkein uskottavin paasaaja. JARI MÄKELÄ 7 NANCY IDDQD (Kooma) Jyväskyläläistynyt Nancy-yhtye on valmistellut kunnianhimoista IDDQD-debyyttialbumiaan pitkään ja hartaudella. Lopputulema kuulostaa miellyttävältä: melankoliselta ja sopivan kimurantilta 2000-luvun indierockilta. Nancyn yhteydessä ei kuulemma sovi tehdä suoria vertauksia pariin bändiin, mutta minkäs teet, kun jo ennen ensimmäistä kuultua nuottiakaan yhtyeen nimestä tulee mieleen Placebo ja mahtipontinen avausraita His Majesty’s Secret Rabbit Hole taas kuulostaa taustoiltaan häkellyttävän paljon Mewltä. tit minimiin. Usein tuntuu siltä että Boards of Canadan muodostavat veljekset, Michael Sandison ja Marcus Eoin, antavat koneiden hoitaa soittamisen heidän poltellessaan paukkua vieressä. Tarkempi kuuntelu kuitenkin paljastaa alati muuttuvia pieniä nyansseja musiikissa, niin soitetuissa nuoteissa kuin niiden ajoituksessa. Musiikki on soitettu pieteetillä ja tarkoituksella ja se myös kuuluu. Veljekset ovat säveltäneet uusimmalle levylleen tummia ja mollipainotteisia kappaleita. Monet teemat ammentavat 70- ja 80- lu- Kolmas ja mielestäni tärkeä – vaikka varmasti vähemmän ilmiselvä – teatraalisen mieslaulajan Marko Tapion ja bändin kosketinsoitinvoittoisen soundin herättämä mielleyhtymä on The Ark. Nancyn biisejä ei ole rakennettu glamrock-boogien tahtiin kulkeviksi meneviksi rallatuksiksi, mutta Atomkraft? Nein Danke!-, Tanger- ja 7.1-kappaleiden kaltaiselta Ola Salon ja Jens Anderssonin yhteistyö olisi voinut rinnakkaisulottuvuudessa kuulostaa. Mainitut bändit kuuluvat kaikki suosikkeihini, mutta niiden paljon hypetetyille kotimaisille (The Arkin tapauksessa ulkomaisillekaan) vastineille en ole koskaan lämmennyt. Nancyn Doom-klassikkopelin kuolemattomuuskoodin mukaan nimetty, taiteellista korkealentoisuutta kurkotteleva synteesi kuulostaa lupaavalta, vaikka punainen lanka levyn jälkipuoliskolla katkeaakin. Päätösbiisi The Illusionist palauttaa albumin korkeammalle räiskintätasolle. JARI MÄKELÄ 6 JAMES SKELLY & THE INTENDERS LOVE UNDERCOVER (Cooking Vinyl) Vuosituhannen alun kitarabändien joukossa itsensä läpilyönyt pohjoisenglantilainen The Coral oli aikoinaan persoonallinen tapaus. Garagerockin tai postpunkin sijaan bändi imi vaikutteensa 60-luvun soulista sekä Loven ja The Zombiesin psykedeliasta. Viime vuoden alussa seitsemättä albumiaan valmistellut yhtye löi kuitenkin kesken studiosessioiden pillit pussiin ja ilmoitti keskittyvänsä jäsentensä sooloprojekteihin. Ensimmäisenä ehätti matalamman pro?ilin psykedeliapop-levynsä julkaisemaan rumpali Ian Skelly. Hänen vokalistiveljensä, The Coralin pääasiallinen biisintekijä James, on vuorossa nyt. The Intenders -taustayhtye on käytännössä sama kuin The Coral muutamilla ulkopuolisilla muusikoilla vahvistettuna, mutta lukuun ottamatta paria ylösrakentaSUE vun kauhuelokuvien teemoista ja äänimaailmoista. Vaikka albumilla on seitsemäntoista kappaletta, se ei tunnu ollenkaan liian pitkältä. Pikemminkin se tarjoaa päivään sopivan 62 minuutin tauon, jolloin voi hetkeksi sammuttaa moottorit. Boards of Canadan musiikkia ei voi kuunnella hölkätessä tai tiskatessa. Sen kuuntelu saa mielikuvituksen liikkeelle ja on parhainta nautittuna esimerkiksi Alan Mooren sarjakuvien kanssa. THOMAS LILLEY vampaa kappaletta – Ian-veljen kanssa tehtyä What A Day -balladia ja akustista Darkest Days -päätösraitaa – albumin biisimateriaali on keikkakäyttöön suoraviivaiseksi sovitettua, maanläheistä ja keskinkertaista perinnemusaa. Useimmat kappaleet kuulostavat melko laiskan sävelkynän tuotoksilta. Esimerkiksi You And I on suoraa lainaa The Driftersin Save The Last Dance for Me -klassikosta. Do It Again bluesrockaa vaikkapa The Heavyn hengessä, verevin soulveto on Paul Wellerin kanssa kimpassa sävelletty avausraita You’ve Got It All. JARI MÄKELÄ 7 FRANZ FERDINAND RIGHT THOUGHTS, RIGHT WORDS, RIGHT ACTION (Domino) Neljännellä kerralla Franz Ferdinand on päättänyt pelata varman päälle. Party like it’s 2006! Skottikvartetin uutuusalbumi kuulostaa siltä, kuin se olisi julkaistu saman tien kakkoslevy You Could Have It So Much Betterin perään. Bändin synnit on anteeksi annettu, mutta suosikkiasema menetetty, sillä useampi vuosi on välissä tuhraantunut. Jos Alex Kapranos ja kumppanit haluavat jatkaa musiikin tekemistä Franz Ferdinandin nimellä, heidän ei kannata luopua bändin pinnalle nostaneesta tavaramerkkisoundista. Hyväntuulisen hölmöt rallatukset eivät yllä Madnessin klassikkomelodioiden tai The Damnedin powerpop-pörinöiden tasolle, mutta ovat useimmiten Kaiser Chiefsin hittiyritelmiä kiinnostavampia ja jäntevämpiä. Heinäkuun lopussa julkaistuja pirteitä maistiaisia, albumin nimeä toistavaa Right Actionia ja Love Illuminationia ei sattumalta nostettu esille kokonaisuudesta. Upouusista tuttavuuksista ripeä Bullet ja Arctic Monkeys- tai jopa QOTSA-henkinen päätöskappale Goodbye Lovers and Friends toimivat parhaiten. Oletko sinä valmis Franz Ferdinandin comebackiin? Mikäli bändi on joskus mer- » 32 « NRO. 8 HOPEAJÄRVI S/T (Ektro) Helsingissä 2011 perustetun Hopeajärven jäsenet ovat jo monessa suomalaisessa vinomusiikkibändissä marinoituneita konkareita (mm. DWNSTRS, Yön syke, Pasilan savuissa). Ei ole siis yllätys, että Hopeajärven debyytti on laadukkaasti tuotettua ja hyvin soitettua kappalepainotteista kulmikasta post-punkvääntöä. Ektron kimurantisti englanniksi(!) kirjoitettu saatekirje tosin tuottaa mielikuvan kokeellisesta progebändistä. Itse asiassa se saatekirje ei oikein kerro mitään hyödyllistä yhtyeestä. Yhtyeen jäsenet sijoittavat itsensä Sielun Veljien kulmikkaimpien laulujen, Radiopuhelinten vittumaisimpien biisien ja kirskuvimman post-punkin tuntumaan, mutta kappaleiden rytmisyys, sovitukset ja sanoitukset muistuttavat voimakkaasti myös Lasten mehuhetki -aikakauden Tuomari Nurmiota. Laulaja Teemu Tannerin poikamainen ja haavoittuva lauluääni sopii nykivään, lukuisilla koukuilla maustettuun musiikkiin ja teksteihin kuin nakutettu. Hopeajärvi jatkaa Radiopuhelimien ja Sydän, Sydämen viitoittamaa tietä ansiokkaasti. Vielä yhtye ei ole keksinyt pyörää uudelleen, mutta albumi yltää silti kuukauden ehdottomaan kärkeen. Levy kärsii myös hieman dynamiikan puutteesta. Jatkuva paahtaminen tuottaa tasapaksun levyn, jossa parhaat kappaleet (Kuoppa, Kiinnostaa) eivät erotu edukseen. Edes yksi taktisesti sijoitettu, hitaammalla tempolla sovitettu kappale olisi jakanut levyn helpommin sisäistettäviin yksikköihin. Kuuluuko sellainen tähän musiikkityylin? En tiedä. Haittaako se? THOMAS LILLEY 7 GAUNTLET HAIR STILLS (Dead Oceans) Gauntlet Hair on kahden nykyään Yhdysvaltojen Denverissä asustavan yläastekaveruksen, Andy Rauworthin ja Craig Nicen bändi. Kuten monet tämän päivän taiteilijat, kaksikko on päättänyt hoitaa kaikki perinteisen rockyhtyeen soittimet kahdestaan. Tämä huolestuttava trendi, jossa lahjoiltaan kuitenkin vain keskinkertaiset muusikot mieltävät itsensä nykypäivän mikeold?eldeiksi, johtaa harvoin tyydyttävään lopputulokseen. Kappaleista ei saada niiden todellista potentiaalia esille. Onneksi tälle levylle on sentään löydetty Unknown Mortal Orchestran Jacob Portrait tuottamaan. Levy on tuotettu tyylikkäästi ja linja pysyy yhtenäisenä, vaikka tuotantotyylejä on haettu Animal Collectivesta New Orderin ja Depeche Moden kautta Nine Inch Nailsiin asti. Kappalemateriaalissa on vielä hieman hiottavaa, vaikka levyn aloittava Human Nature ja kolmas kappale Simple jäävät helposti päähän soimaan. Levy on 31 minuutin lyhyydessään mukavaa vaihtelua usein liian pitkiksi venähtäville levyille. Gauntlet Hairissa ei ole periaatteessa mitään vikaa, sillä tuotanto ja kappaleet ovat pitkälti kunnossa. Silti kappaleissa ei ole tarpeeksi koukkuja ja tarttuvuutta nostamaan Stills-levyä kuukauden kärkikahinoihin, vaikka levyn pistää ihan mielellään soimaan taustamusiikiksi. Tämän lisäksi selkeän oman leiman lyömistä vaikeuttavat Andyn ja Craigin persoonaa kaipaavat lauluäänet sekä luonteikkaan oman tyylin puuttuminen. THOMAS LILLEY 8 LIGHTNING DUST FANTASY (Jagjaguwar) Harvoin tulee vastaan artisteja, joista ei ole aikaisemmin kuullut mitään ja joiden soundiin ja kappaleisiin ihastuu heti. Yllättävää kyllä, olinkin vain hetkeä aikaisemmin ostanut Black Mountainin uusimman levyn, jossa vaikuttavat molemmat Lightning Dustin jäsenet, Amber Webber ja Joshua Wells. Läheltä liippasi näemmä.
• THOMAS LILLEY 8 KUBE LENTOKONETILA (Monsp) Vantaalainen Kube on räppipiireissä seniori, mutta albumisarjassa debytantti. Viimevuotisella Kubenrapinat-mixtapella hyvän boren aikaan saanut Kube jatkaa Lentokonetilalla Monsp Recordsin katalogia pääosin kunniakkaasti. Laiskempi kuuntelija voisi ohittaa Kuben olankohautuksella ja lokeroida räppärin annin helppoihin karsinoihin ”perusräppi” ja/ tai ”lähiöräppi”. Kuben freesi ja omaperäinen, tiukasti 2010-lukulainen tuotanto sisältää kuitenkin enemmän kuin ensikuulemalta arvaa. Levyä kuunnellessa mielessä poukkoilee hyvänlaatuinen vaikutepirtelö, jossa sekoittuvat Olari, ambient, reggae ja viime vuosina suomalaisiakin puhuttanut Memphissoundi. Suurin onnistuminen ovat grand maestron itse loihtimat linjakkaat ja sopivan vaihtelevat biitit. Koukkuja, melodioita ja ideoita on reilusti keskivertoräppibiisejä enemmän. Ikävä kyllä herran lyyrinen anti ei ole samalla tasolla taustojen kanssa. Kube räppäilee osaavasti räppielämästä, swagista, unelmista, paremmasta huomisesta, perheestä ja pajarista, mutta jää usein alle levyn vierailijoiden tason. Ajoittainen sanoman puute ei pistä liiemmin korvaan, sillä Kubella on monipuolinen ääni ja ?ow kunnossa. Välillä turhan kirkasotsainen ja naiivi riimittely kuitenkin ärsyttää. Tuotannon lisäksi levyn ehdoton neronleimaus ovat ?ittaajavalinnat. Kovinta kärkeä edustavat härkäsen ja diipin biitin voimin eteenpäin puskeva Noin (feat. Lommo & Mindman), musan tekemisestä kertova Rytmi veres (feat. Kesken & RPK) sekä liki yhdeksänminuuttiseksi kasvava Kenkäboxi RMX, jossa varsinkin OG Ikosen ja Särren vierailut piristävät. Lentokonetila erottuu edukseen tyylikkään tuotantonsa sekä Kuben perinteistä räbäytystyyliä ja melodista laulua kiinnostavasti rikkovalla puhelaululla. MIKKO TOIVIAINEN 9 THE LEO BUGARILOVES HITS & MISSES COMPILATION 19882002 (Karkia Mistika) Huh huh sentään! 500 kg lihaa -kulttiyhtyeen jäsenten Pupu Lihaviston ja R.K. Kiven jouluna 1981 perustama The Leo Bugariloves on yhtye toiselta planeetalta. Terveet Kädet -luotsi Läjä Äijälän liittymisen myötä trioksi lihonut bändi on niin sanotusti niin nextillä levelillä, että kuulijan kannattaa jättää aivonsa narikkaan suosiolla. Sen jälkeen on hyvä hävittää narikkalappu ja istua alas tai paremminkin mennä oitis lattialle makaamaan, jos haluaa olla putoamatta kärryiltä. Musiikkia on usein hankala sanallistaa, mutta Leo Bugarilovesin kohdalla se on miltei mahdotonta. Tavallaan yhtye kuulostaa siltä kuin Motelli Skronkle ja M.A. Numminen jamittelisivat happopäissään ruotsinlaivalla Radiopuhelinten kirjoittamia lastenlauluja, mutta ei tämäkään luonnehdinta onnistu vangitsemaan yhtyeen kummallisuudesta edes murto-osaa. Junnaavaa spaghetti western rockabillyä, monotonista sur?krauttia, psykedeelistä iskelmää, valkoisen miehen rock’n’rollia, synapoppia ja ties mitä sekoitteleva bändi esittää jonkinlaista polari- soitunutta pseudopopmusiikkia. Kuulostaa aivan siltä kuin The Leo Bugariloves ei olisi koskaan kuullutkaan termistä ”populäärimusiikki”. Yksittäisiä kappaleita en edes tohdi sanoin kuvata – sitä varten pitäisi kehittää jo aivan oma merkistönsä. Tässä kokoelmassa on niin vahva kokonaisvaltaisen sisäistetyn oman maailman, toiseuden ja käsittämättömyyden tuntu, että paketin kuvaaminen persoonalliseksi tuntuisi vähättelyltä ja suorastaan loukkaukselta yhtyeen esittämää äänitaidetta kohtaan. Olen hyvin hämmentynyt. MIKKO TOIVIAINEN 9 GRANT HART THE ARGUMENT (Domino) Saattaa hyvin olla, että 52-vuotias Grant Hart on The Argumentilla tehnyt oman magnum opuksensa. The Argument on reilusti yli tunnin mittainen vaihtoehtorocklevy, joka perustuu John Miltonin 12 kirjan pituiseen runoteokseen Paradise Lost, joka puolestaan perustuu raamatun luomiskertomukseen. Lähtökohdat ovat siis vähintäänkin hulppeat. Hüsker Dün rumpalina ja toisena biisinkirjoittajana muistettu Hart on neljännellä sooloalbumillaan ottanut lautaselleen melkoisen kakkupalan. Ihmeen kaupalla hän tuntuu kuitenkin lusikoivan sen suuhunsa. The Argument on monimuotoisuudessaan hämmentävä kokemus. Se muistuttaa enemmän Sufjan Stevensin Illinois-mestariteosta kuin ikääntyvän altrock-ikonin väsähtänyttä soololevyä. Miltonin tarinaa kuljetetaan milloin operettina, milloin psykedeelisenä rockina. Välillä tuotanto kolisee kuin Bone Machinen aikaisella Tom Waitsilla. Vanhemmiten Hartin lauluääni on alkanut kuulostaa hyvin paljon nuorelta David Bowielta, mistä keitokseen tulee vielä yksi ulottuvuus lisää. Siinä missä biisikrediiteistä mustasukkainen entinen bändikaveri Bob Mould on Sugarin jälkeisellä soolourallaan saanut aikaan lähinnä puolivillaista vanhan toistoa ja vaivaannuttavia elektrokokeiluja, pudottaa Hart sellaisen pommin, että ketään ei tämän jälkeen enää pitäisi edes kiinnostaa Hüsker Dün reunion-kiertue. LEVYARVIOT Black Mountainin hard rock-vaikutteista poiketen Lightning Dustin lähestymistapa on hyvin minimalistinen, mutta samalla melodisempi. Aikaisempien Lightning Dust -levyjen folksovitukset akustisine kitaroineen on jätetty kokonaan pois ja tilalle on tuotu modulaarisyntetisaattoreita ja rumpukoneita. Harvakseltaan ripotellut läskit ja pehmeät synasoundit kannattelevat juuri ja juuri Amberin määrätietoista mutta herkkää laulua. Levyn ehdottomia kohokohtia ovat avauskappale Diamond, hienolla arpeggiosynalla etenevä Fire Me Up sekä todella hienosti sävelletty ja sovitettu Agatha. Levylle olisi tosin toivonut parempaa draamankaarta. Nyt tarttuvin kappale on pistetty heti kärkeen, eikä ihan samaan kyetä loppulevyllä. Kritiikki saattaa tosin olla tarpeetonta, sillä Fantasyn kuuntelee mielellään alusta loppuun saakka vaikka kaksi kertaa peräkkäin. PELLE MILJOONA UNITED - DIASPORA Parasta Pelleä yli kymmeneen vuoteen! TOMI TUOMINEN 8 VÅR NO ONE DANCES QUITE LIKE MY BROTHERS (Sacred Bones) Pari vuotta sitten entuudestaan täysin tuntematon tanskalainen kolkko punkbändi Ice Age nousi komeetan lailla indiemusiikin taivaalle debyyttilevyllään. Nyt bändin Elias Bender Rønnenfelt palaa uudella projektilla, joka on eräänlainen Kööpenhaminan eläväisen hardcore-skenen superbändi. Vaikka bändi koostuu pelkästään punkmuusikoista, se on melko kaukana punkista. Ice Agen tapaan Vårin soundi on kolkosti kumiseva ja synkkä, mutta nyt äänessä ovat pääosin elektroniset instrumentit. Vahvasti 80-luvun alkupuolen brittiläiseltä postpunkilta kuulostava albumi on tinkimättömän näkemyksellinen. Jos Franz Ferdinand aikalaisineen pyrki 10 vuotta sitten apinoimaan kyseiseltä aikakaudelta Pop Groupin, Slitsin ja Delta 5:n tanssittavan punkdisco-poljennon, niin Vår tarttuu Cabaret Voltairen tai Throbbing Gristlen tyyliseen hypnoottiseen teollisuuskolisteluun. Bändi tekeekin sen erittäin onnistuneesti. Tässä levyssä ei lempeän nimensä lisäksi ole mitään miellyttävää, hupaisaa tai hyväntuulista. No One Dances Quite Like My Brothers on minimalistista, militanttia ja kurinalaista taidetta taiteen vuoksi. Kaltaiselleni suurelle Liars-fanille Vårin debyytti on erittäin tervetullut uutuus. MIRKKA & MADRUGADA - PIIRI Mirkka tuo Brasilian lämmön musiikillaan Suomeen. Nauti. TOMI TUOMINEN 6 GLASVEGAS LATER... WHEN THE TV TURNS TO STATIC (Go Wow) Muistan, miten White Liesin debyytti To Lose My Life... silitti minua vastakarvaan, kun työskentelin levykaupassa. Teini-ikäinen melodramaattisuus oli uudessa ennätyslukemassa singleraita Deathissa, albumin nimessä ja bändin soundissa ylipäänsä. Kursorinen silmäys Glasvegasin levyyn aiheuttaa saman puistatusreaktion. Yhden biiSUE AIYEKOOTO & AFROBEAT INTERNATIONAL - OLURUMBI Tony Allenin kehuma nigeria-suomalainen afrobeatbändi. » 33 « NRO. 8
• sin nimi on I’d Rather Be Dead (Than Be With You), ja levyn soundi on sama mahtipontinen stadionmylvintä ylidramaattisella otteella. Sekä Glasvegas että White Lies ovat kolmannen tai jopa neljännen sukupolven synkistelijöitä, ja jokaisella kierrolla seos on vain laimentunut. Alussa oli Joy Division ja varhainen U2, joihin kaikki pohjautuu, 2000-luvun alussa tulivat Interpol, Editors jne. ja niiden jälkeen tämä nykyinen polvi, joka on vain harmaa varjo alkuperäisestä ideasta. Later...When The TV Turns To Static on kuin kolmekymmentävuotisen rikkinäinen puhelin -leikin tulos. Ian Curtis soitti Transmissionin jollekin, joka teki siitä oman tulkintansa seuraavalle ja nyt vuonna 2013 tuhansien puhelujen jälkeen se kuulostaa tällaiselta. I’d Rather Be Dead (Than Listen To This Album Again). LEVYARVIOT TOMI TUOMINEN 6 GREY REVEREND A HERO’S LIE (Motion Audio) Minua on helppo huijata. Näen levyn kannessa arvostamani levy-yhtiön logon ja riemusta kiljuen nappaan levyn arvosteltavakseni. Kukaan ei kuitenkaan ole kertonut minulle, että Ninja Tunella on alamerkki Motion Audio, jonka julkaisut eivät ole uraauurtavaa ja rajaaitoja kaatavaa elektronista musiikkia vaan leirinuotiotunnelmointia rippileiriltä. Kenties kaikkein vaikein musiikinlaji on ns. singer/songwriter-kama. Äärimmilleen riisuttu mies ja kitara -asetelma laittaa biisit ja vokalistin äänen kovaan testiin. Kestävätkö ne lähemmän tarkastelun ilman hämäävää studiokikkailua tai huomion itseensä kiinnittäviä muita muusikoita? Grey Reverendin tapauksessa on pakko todeta, että eivät kestä. A Hero’s Lie on turhan persoonatonta kitarannäppäilyä meikäläisen makuun. Kuin valju Coldplay- tai James Blunt -klooni akustisena. Kun Justin Vernon, Nick Drake tai Elliott Smith saavat tällä asetelmalla tehtyä täysin aseista riisuvaa neroutta, on levy pakko laittaa levy samalle mittapuulle ja todeta, että täl- lä kertaa ponnistus ei riitä. Grey Reverend voi unohtaa levyttämisen ja mennä puistoon soittamaan Wonderwallia. TOMI TUOMINEN 5 MODERAT II (Monkeytown Records) Morjens rocktoimittaja, me maksettiin sun palkka tämmösillä seteleillä, joista puuttuu palasia sieltä täältä ja osa niist seteleistä on leimasimella merkattu, ett ne on yhä meidän omaisuutta. Ei ne rahat varmaan pankkiin kelpaa eikä niillä muutenkaan mitään tee, mutt näetpä edes vähän, ett miltä setelit näyttää. Kun valtaosa isojenkin medioiden levyarvioista kirjoitetaan ilman palkkaa ja se ainoa ilo, jonka toimittaja työstään saa on pahvikantinen promolevy, on levy-yhtiöltä kohtalaisen halpamaista lähettää arvosteltavaksi levy, jossa biiseistä on vain kahden minuutin näytteet. Ensinnäkin albumin arvioiminen tällaisesta silvotusta torsosta on vaikeaa. Biiseistä ei saa kokonaiskuvaa ja kahden minuutin välein tunnelma vaihtuu edellisen snippetin feidatessa ulos ja uuden feidatessa sisään. Toisekseen: miksi minä tekisin palkatonta työtä levyn eteen, jolle en pysty keksimään muuta paikkaa kuin polttokelpoisen jätteen astia taloyhtiömme pihalla? Tätä ei halua kuunnella kotona, tätä ei voi soittaa djkeikoilla, eikä tästä myöskään voi arviota kirjoittaa. Täysin hyödytön kapine. Kuulemieni pätkien perusteella veikkaisin, että olisin pitänyt tästä levystä. Se olisi luultavasti ollut kahdeksan ellei peräti yhdeksän pisteen levy. Koska levy-yhtiö kuitenkin arvioi minun työpanokseni roskisjätteen arvoiseksi, niin minäkin arvioin Moderatin kakkoslevyn viiden pisteen levyksi. TOMI TUOMINEN 8 EMPIRE OF THE SUN ICE ON THE DUNE (Capitol) Luke Steele ja Nick Littlemore olivat studiossa miksaamassa uutta Empire Of the Sun -levyä. Levy kuulosti tosi äänekkäältä ja kom- SUE pressoidulta mutta samalla äärimmäisen sliipatulta. Luke kysyi Nickiltä, että: ”What do you think, Nick? Is it loud enough?”, johon Nick: ”Little more.” Empire Of The Sunin toinen albumi on turboahdettua musiikkia. Jonkin toisen levyn perään kuunneltuna äänenvoimakkuutta pitää vähentää puoleen, tai kaiuttimet räjähtävät ja naapuri soittaa ovikelloa. Ice on the Dune on myös jollain tapaa hyvin biisiorientoitunut albumi. Minun on vaikea kuvitella kuuntelevani sen vapaaehtoisesti alusta loppuun. Liki jokainen biisi täyttäisi minkä tahansa indiediscon tanssilattian, mutta kun niitä puhtaaksi puleerattuja muotovalioita on 12 peräkkäin, tuntuu urakka täysin ylivoimaiselta. Empire Of The Sunin musiikki edustaa samaa maksimalismia kuin bändin levynkannetkin. On monenlaista valoefektiä, lens ?area, liian täydellisiksi photoshopattuja muovisia indiepoppareita, pyramideja, valkoisia kyyhkysiä ja hehkuvia planeettoja. Huonoa makua, joka on viety niin överiksi, että siitä on tullut hyvää. Vaikka Ice on the Dune on lähes kuuntelukelvoton kokonaisuus, odotan jo innolla tätä iltaa kun pääsen ensimmäistä kertaa tykittämään levyn yksittäisiä biisejä isosta klubiPA:sta. Kotikuuntelussa tämä levy on ehkä kuuden pisteen arvoinen, mutta tiskijukan työkaluna se lähentelee täyttä kymppiä. TOMI TUOMINEN 7 PINKUNOIZU THE DROP (Full Time Hobby) Vuosi sitten keväällä arvostelemani debyytin jälkeen tanskalainen Pinkunoizu on ollut ahkera. Toukokuussa ilmestyi ep-levy ja elokuussa käsillä on jo toinen kokopitkä. Joko bändi koostuu työttömistä, joilla on liikaa aikaa bändille, tai sitten The Dropin säveltämisessä ja äänittämisessä on hätäilty. Melkein tekisi mieleni uskoa jälkimmäiseen teoriaan. Kun debyyttilevy Free Time oli kekseliästä ja melodista Animal Collective -psykedeliaa, on The Drop selvästi ihastunut junnaavaan ja paisuttelevaan nykykrautsoundiin ja lähes jokainen levyn biiseistä pe- » 34 « NRO. 8 rustuu yhden sointukierron loputtomalle toistamiselle. Mieleen tulee väistämättä paitsi New Yorkin Secret Machines, myös hieno ruotsalaisbändi Silver Bullit. Muutamat suvantokohdat vapauttavat hektisestä jumituksesta, mutta pääosa levystä ollaan monotonisesti puuskuttavan junan kyydissä. Pseudokraut on nykyisessä indiemusiikissa niin loppuunkaluttu luu, että meikäläinen ei enää jaksa satoja samalta kuulostavia bändejä, jotka jokainen uskoo keksineensä pyörän uudelleen. Free Time oli vuosi sitten piristävä tuttavuus, mutta The Drop saa bändin osakkeiden arvon putoamaan. TOMI TUOMINEN 9 THE LIEBLINGS TAKE US TO YOUR LEADER (GAEA Booking & Records) Ah, mitä ilotulitusta. The Lieblingsin debyyttialbumi Take Us to Your Leader aiheutti välittömästi samat ilahtumisen tunteet kuin The Krispiesin Solid Gold Rockstarsin kuunteleminen ensimmäisen kerran. Kyseessä on juuri sellaista rempseän iloista kitararockia, joka herättää 15-vuotiaassa välittömästi halun perustaa oman bändin ja päästä osalliseksi siitä soittamisen ilosta, jota musiikki kanavoi. Siinä missä Krispies oli Lemonatorin ja Egotripin jäsenten terapiaprojekti, tuntuu The Lieblingsin albumi enemmän jäsentensä (The Wrecking Queensin Katja Tolonen, The Sugarrushin Andy J. Prinkkilä ja Coma Silvennoinen sekä The Pansiesin Sam Shingler) magnum opukselta. Alusta asti paahdetaan täysillä, mutta virkistävän rennolla otteella. Levy on kuin luotu kesän viimeisiin lämpimiin ja hiljalleen pimeneviin hetkiin. The Lieblings liikkuu powerpopin raameissa, ja The Posies, Pixies ja Teenage Fanclub pysyvät mielessä, vaikka bändi onnistuu kuulostamaan tuoreelta ja modernilta. Tuotanto soi monipuolisen raikkaana stemmalaulujen ja kitarari?en vuorotellessa, ja rumpaloinnissa on juuri niin paljon energiaa kuin levyurille mahtuu. Kuunnelkaa vaikka menevät Romance Kills tai Mexico. MARKUS PERTTULA
• » REPLAY JARI MÄKELÄ THE RAVEONETTES – Chain Gang of Love (Columbia) M na 1995 julkaisema omakustannesingle valittiin Kerrang-lehdessä viikon singleksi, ja bändi sai jakelusopimuksen Universalin kanssa. Yhtye muutti jopa asumaan Britanniaan, mutta kolmen vaisusti menestyneen studioalbumin jälkeen homma lopahti vuonna 1999. Wagner jatkoi perustamassaan surfrockbändissä The Tremolo Beer Gutissa, kunnes keskittyi lempilapseensa The Raveonettesiin. The Raveonettesin musiikillinen perusidea oli nupullaan jo PYJ:n postuumilla demokokoelmalla Hi-Fi Low Life (1999). The Tremolo Beer Gutin tuotannossa viljellyt retrommat vaikutteet jalostivat Wagnerin ideaalisoundia edelleen. Ilman karismaattista visuaalista keulakuvaa introvertin lauluntekijän suunnitelma kansainvälisestä läpimurrosta olisi kuitenkin jäänyt toteutumatta. Aisapari löytyi vuonna 2001 kuvankauniista Sharin Foosta, jonka Wagner istutti basson varteen. Foosta tuli The Raveonettesin kasvot ja mediasuhteiden hoitaja. Hänen laulunsa on useimmiten miksattu Wagnerin alle melkein kuulumattomiin, ja levyllä häntä ei ole edes väitetty basistiksi Chain Gang of Love -albumin jälkeen. Duon kahdestaan äänittämä Whip It On oli liki täydellinen parikymmentäminuuttinen. The Raveonettesin androgyyni laulusoundi muistutti The Everly Brothersis- ta ja 60-luvun tyttöyhtyeistä, äänivalli Phil Spectorista ja The Velvet Undergroundista, meteli The Jesus And Mary Chainista ja My Bloody Valentinesta. Ainakaan Suen paperiversiosta ei elokuussa 2003 ilmestyneen debyyttialbumin Chain Gang of Loven levyarviota löytynyt. Kesäkuussa Provinssirockin teltassa todistamani perusteella verrattomasti möykännyt The Raveonettes esiintyi Suen heinäkuun numerossa Kivi Larmolan Rautamaailma-laitepalstan jutussa. Siinä puhuttiin matolaatikoista ja kitaroiden virityksistä. Julkaisun esilletuomista ei ehkä pidetty tarpeellisena. Ehkä albumia pidettiin niin suurena pettymyksenä, ettei sitä edes haluttu arvioida. Rumba-lehden arvostettu Samuli Knuutikin luonnehti Chain Gang of Lovea suoraviivaiseksi, mutta hän ei noteerannut sitä edes albumiksi. Levyn kaikki kappaleet kulkivat tällä kertaa b-duurissa. Tinkimättömyys ei edelleenkään tarkoittanut tasapaksuutta, vaan edellistä monipuolisempaa 13 biisin kokonaisuutta. Yksikään kappale ei ylittänyt kolmen minuutin kriittistä rajapyykkiä, joten mittaa albumilla oli ruhtinaalliset 33 minuuttia. Chain Gang of Loven toiseksi tuottajaksi istahti yli 60-vuotias Richard Gottehrer. Hänen panoksensa pehmensi Wagnerin musiikillista ilmaisua, mutta ennen SUE » 35 « NRO. 8 muuta hän osallistui duon vetävimmän ja nostattavimman kertosäkeen omaavan That Great Love Sound -hittibiisin säveltämiseen. Samankaltainen menopala oli toiseksi singleksi lohkaistu kiihkeä Heartbreak Stroll. Muuten levy oli temmoiltaan esikois-ep:tä rauhoittuneempi tapaus. Omia suosikkejani ovat shoegazing-kesähitti Noisy Summer ja kieroutunut New York -popballadi Little Animal. Suicidemaisella The Love Gang -kappaleella Foon laulu paistoi läpi selvemmin kuin kertaakaan aikaisemmin. Jälleen Gottehrerin kanssa yhdessä tuotetulla, läpimurroksi suunnitellulla Pretty in Black -albumilla (2005) vieraili tukku The Raveonettesin newyorkilaisia sankareita. Yhtye luopui riippakiveksi muodostuneesta dogma-ajattelus- taan. Maine kasvoi, mutta suurmenestys jäi haaveeksi. Kitarasärön ja meluvallin perusteisiin syventyneellä Lust Lust Lust -albumilla (2007) ei enää ollut mukana ulkopuolisia muusikoita. Osa Wagnerin tanskankielisen soololevyn (2008) kappaleista päätyi uusiksi The Raveonettesin jäähyväislevyksi uumoilemalleni depressiiviselle Raven in The Gravelle (2011), mutta duo palasi jälleen Gottehrer-tuotantoyhteistyöhön Record Store Day -julkaisulla Into The Night (2012) ja vuosi sitten ilmestyneellä loistavalla Observator-albumilla. JARI MÄKELÄ Kirjoittaja on turkulainen popmusiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa. LEVYARVIOT elupop-duo The Raveonettesin kahdeksan biisin esikois-ep Whip It On (2002) oli aikansa hypetetyimpiä julkaisuja. Ep:ltä lohkaistiin kaksi singleä, mikä oli aika erikoista. Äänitteen kesto ei täyttänyt albumistandardeja, mutta sille myönnettiin kuitenkin vuoden tanskalaisen rockalbumin palkinto paikallisessa Grammis-gaalassa. Hypetykselle allergisessa suomalaisessa rocklokerikossa The Raveonettesiin suhtauduttiin epäilevästi. Kenen levypomon sukulaisia mahtoivat olla kuin tyhjästä ilmaantuneet photogeeniset tanskalaiset Sune Rose Wagner ja Sharin Foo, joiden kaikki biisit kulkivat elokuvaohjaaja Lars Von Trieriltä lainatun dogma-idean mukaan b-mollissa? Huhujen mukaan digijakeluun erikoistunut manageri Scott Cohen sekä Blondien ja The Go-Go’sin debyyttialbumien tuottajalegenda Richard Gottehrer kilpailuttivat duon levytyssopimusta isojen lafkojen kesken. Sony voitti huutokaupan kahden miljoonan dollarin ennakoilla. Søndeborgin pikkukaupungissa varttunut kitaristilaulaja Wagner on jäänyt musiikilliseen painoarvoonsa nähden salaperäiseksi hahmoksi. Viisitoistavuotiaana Wagner perusti vaihtoehtorockbändin, mikä myöhemmin muutti nimensä muotoon Psyched Up Janis. PYJ:n vuon-
• » LEFFAVIERAS ENSI-ILLAT ISMO ALANGON FANITUSLISTAT Aution saaren elokuva – Autiolle saarelle pitäisi ottaa jotain ei-feikkiä kivaa, ei mitään masentavaa tai synkkää tai raakaa. Aki Kaurismäen Le Havre voisi olla hyvä vaihtoehto. Se tuli mieleen varmaan siksi, että se on aika uusi leffa, joka on vielä hyvin mielessä. Siinä on niin positiivinen perusvire, elämänmakuinen tatsi ja mieletöntä lämpöä. Henkilöt on aitoja ja fiilis sellainen, että se tuntuu oikeasti eletyltä elämältä. » ELOKUVA ILMAN YLLÄTYKSIÄ 3 2 vuotta sitten Hassisen Koneen albumilla laulettiin ”Jeesus tulee, oletko valmis?” Nyt saa ensi-iltansa Marja Pyykön ohjaama, Pia Pesosen teokseen Urho Kekkonen Strasse pohjaava elokuva Kekkonen tulee! Sen keskiössä ovat pienen lappilaiskylän asukkaat, jotka kukin tavallaan suhtautuvat tietoon siitä, että presidentti Urho Kaleva K. on lupaunut piipahtamaan heidän kotikonnuillaan. Jos joku ihminen olisi tämän elokuvan suhteen epäosuva valinta, niin ei ainakaan Ismo Alanko. Ei, vaikka hän elokuvaharrastustaan seuraavanlaisesti kommentoikin: – Mä en tosiaankaan ole mikään intohimoinen leffafriikki, käyn aika helvetin vähän elokuvissa. Kyllä elokuvia tietysti näkee myös telkkarin välityksellä, ja kun niitä nykyään saa vuokrattua kaukosäätimellä, niin tuleehan niitä katsottua. Enimmäkseen kuitenkin kotioloissa, ja aika random-pohjalta, eli ihan mitä sattuu. – Kekkonen tulee! oli jollain tavalla vähän vaivaannuttava, vähän kuin sketsikokoelma, jossa tyylilaji jäi aika lailla epäselväksi. Kaikki henkilöt olivat niin mielettömän ohuita karikatyyrejä, että kehenkään oli jotenkin älyttömän vaikea samastua – paitsi tietenkin se pääosatyttö (Wilma Rosenqvist), joka oli kauhean sympaattinen ja ihastuttava. Esimerkiksi sen insinöörin rouvan puhetyyli ei ainakaan mulle lähtenyt ollenkaan, vaikka toki ymmärrän, että sen oli tarkoitus olla hauska. – Mulle jäi oikeastaan vähän epäselväksi se, mitä tolla koko leffalla yritettiin kertoa. Oliko tarkoituksena kritisoida sitä, että ihmiset sokeasti ihailivat Kekkosta? Jos siitä oli kyse, niin siihen tarkoitukseen se oli kyllä ihan liian heppoinen ja ohut. Toisaalta jos haluttiin pilkata 70-luvun Lapissa asuvia ihmisiä, niin… no, tuskin sentään ja ei tietenkään… vähän sellainenkin fiilis pääsi hetkeksi ajatuksiin livahtamaan. Yhdenkään henkilöhahmon naurettavuudessa ei kyllä ollut mitään sympaattista, vaan ne oli pelkästään naurettavia. Olihan mukana silti myös useampiakin pohjimmiltaan hyviä, syviä ja hienoja ajatuksia…? – Niin olikin, mutta kun niitä raapaistiin vain pinnalta. Aika paljonhan siinä viitattiin psyyken hajoamiseen ja häilyvyyteen ja haurauteen, mutta kyseistä aihetta on aika vaarallista sorkkia pelkästään pikku vitsinä. Mä en tiedä onko mun psyyke liiankin häilyväinen ja heikko, mutta muhun on teini- WHITE HOUSE DOWN Ohjaus: Roland Emmerich ½ Koska kukaan muu ei aio luokitella tätä toimintakomediaksi, niin pakkohan meikäläisen on rohkaistua tämän sankarillisen tehtävän suorittajaksi ja ensimmäisen kiven heittäjäksi. Kyse on isänmaamme edusta! Muutenhan kaikki muunmaalaiset pitäisivät meitä vielä enemmän tosikoina kuin tosiasiassa olemme. Isänmaan edusta on kyse myös White House Downissa, tosin jenkkiläisten silmälasien läpi katseltuna. Tämän yli kaksituntisen ”pätkän” ensimmäinen neljännes käytetään paitsi henkilöiden esittelyyn, myös isänmaan mielikuvitellulla moraalisella ja sotilaallisella ylemmyydellä ylpistelyyn. Äänen lausuttujen rivien välissä on kukkupäin täysin naiiveja yleistyksiä ja muka-totuuksia. Itse en pystyisi kuuntelemaan niitä nauramatta edes aivokuolleena koomalaisena. Puolen tunnin kohdalla käynnistyykin sitten räiskinnällinen hurvittelu, kun sänkipos- iästä lähtien tehneet voimakkaan vaikutuksen nimenomaan sellaiset leffat, joissa käsitellään psyyken murentumista tai rajoilla olemista. – 70-luvulla Yksi lensi yli käenpesän, Kellopeliappelsiini ja muut niiden kaltaiset olivat mulle kokemuksia, joiden jälkeen leffateatterista ulos kävellessä oli olo kuin heikoilla jäillä astellessa. Siitä menee itsekin aika pihalle. Ja just sen takia tää leffa tuntui heppoiselta, koska aiheesta laskettiin niin pinnallista leikkiä. – Tavallaan toi oli ihan erillisistä episodeista koostuva tarina. Ja siltikin siinä oikeastaan koko ajan arvasi, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Siinä mielessä juoni ei ollut millään tavalla kiinnostava. Mä en ole sitä kirjallista alkuperäisteosta lukenut, mutta voisin kuvitella, että tosta leffasta olisi voinut saada aikaan tosi hauskaa ja osuvaa satiiria. Kyllähän tässä jollain tavoin tavoiteltiin absurdia komediaa, siinä oli niitä unenomaisia kohtauksia ja Lapin maiseman keskellä tapahtuvia mielipuolisia kohtauksia, mutta jotenkin se tyylilaji ei asettunut kokonaiseksi. – Mun mielestä se (Jukka) Puotilan ja (Aake) Kallialan homopariskunta oli aika häiritsevä. Siinä mentiin jo nii-in huonon sketsiviihteen puolelle, että voi että. Järkevintä olisi ollut poistaa sen kaksikon jutut koko elokuvasta. Se olisi tosi huonoa missä hyvänsä sketsiviihdeohjelmassa, saatika nyt kun se laitettiin kokoillan elokuvaan. – Musiikki oli siinä mielessä hyvää, että se ei häirinnyt. Heti alkusekunneilla sen vahva soundimaailma hörisytti korvia. Pian musiikin huomioarvo vielä lisääntyi, kun alkuteksteissä kerrottiin tekijäksi Antti ”Letku” Lehtinen. Mulla useasti tökkii leffojen musiikki, mutta tuo ei tökkinyt millään tavalla. Siinä mielessä se puolusti hyvin paikkaansa tossa kokonaisuudessa. – Tähän leffaan oli valittu kunnianhimoinen aihe ja kunnianhimoinen tyylilaji, mutta ei siinä päästy maaliin saakka. Mielenjäävä leffakohtaus – Life Of Brianin loppukohtaus, jossa äijät roikkuu ristillä ja laulaa Always Look On The Bright Side Of Life. Mä tykkään onnellisista lopuista. Mun mielestä elokuva on kusetusta jos siinä on masentava loppu. Tässä oli tehty se hieno ratkaisu, että onnellinen loppu revittiin esiin vaikka väkisin. Siinä kohtauksessa on absurdi huumori viety tosi pitkälle. Vaikuttava leffakokemus – Vähän päälle 10-vuotiaana mä näin leffateatterissa konserttidokkarin, jossa esiintyi Little Richard, Jerry Lee Lewis ja Chuck Berry. Se oli ennen kuin mä aloitin rockin soittamisen, silloin mä treenasin vielä selloa. Mä olin erittäin kiinnostunut kaikesta showmeiningistä, mihin ehkä vaikutti myös se, että Jyrki Hämäläinen haukkui Suosikissa suomalaisia ”lyhtypylväsmuusikoita” ja hehkutti kaikkia artisteja joilla oli mieletön show. Kaikki tän leffan persoonat, Little Richard varsinkin, teki muhun aikamoisen vaikutuksen. Leffateatterissa se tuli lujaa ja isolta screeniltä, mikä vielä helpotti pikku-Ismon eläytymistä. Ihkaensimmäiset leffakokemukset – Kaksi ihan ekaa mieleen tulevaa fiktioleffaa muistan siitä, että nukahdin niissä molemmissa kesken. Ensimmäinen oli Dr. Doolittle ja toinen Ben Hur. Taisin olla vielä liian nuori sellaisiin. MARKKU HALME TÄHDET Alanko  Halme  KEKKONEN TULEE!, SUOMI 2013. OHJAUS: MARJA PYYKKÖ. PÄÄOSISSA: WILMA ROSENQVIST, MERJA LARIVAARA, MARJAANA MAIJALA, KONSTA MÄKELÄ,VILLE VIRTANEN, KRISTIINA ELSTELÄ. MUSIIKKI: ANTTI LEHTINEN. KESTO: 85 MIN. kiset ja tatuoidut ryökäleet ottavat haltuunsa Valkoisen talon eli maailmanpelastajien päällikön palatsin. Presidentin ja vähintäänkin puolen valtakunnan pelastajiksi nousevat presidentin turvamieshommista hylätty John Cale sekä hänen pikkuvanhalla tavalla ääriskarppi tyttärensä Emily. Mutta mikä vinkeintä, roistot eivät ole korealaisia, kiinalaisia tai edes kommunisteja, vaan pikemminkin äärioikeistolaisia. Varsinkin Emilyn suusta suoltuu varsin tehokkaasti hymyilyttäviä kiteytyksiä. Myös viimeisessä kolmanneksessa on kaiken actionistisuuden oheen sijoitettu runsas määrä sanallista ja toiminnallista huumoria – pääosin tahallista, mutta silloin ja tällöin myös tahatonta. Mutta mikä tärkeintä, missään vaiheessa ei sorruta tylsän ja tympeän ”äijähuumorin” käyttöön. Emmerich osaa asiansa: homma kulkee kuin junan vessa, eli samaa vääjäämätöntä vauhtia kuin tehokkainkin veturi. MARKKU HALME SUE PAIN & GAIN Ohjaus: Michael Bay  Viimeistään nyt on aivan selvää, että Michael Bay on Amerikan Spede Pasanen, joka vain upottaa puujalkansa kimalteeseen ja rymistelyyn. Hänen sfääreissään ns. pienen budjetin elokuva Pain & Gain on edelleen silkkaa pulttiboisia blingblingillä kuorrutettuna. Löyhästi tositapahtumiin perustuva tarina floridalaisesta Sun Gym -jengistä, joukosta muskeleillaan ajattelevia gangsteriyrittäjiä, on lihallistunut valkokankaalle pikavauhdilla äärilleen pumpattujen päätähtien esittämänä. Osakehuijauksista aiemmin tuomittu Lugo (Mark Wahlberg) löytää todellisen kutsumuksensa fitness-ohjaajana. Tämä ei vielä riitä kattamaan hänen visiotaan amerikkalaisesta unelmasta, joten hän värvää kumppaneikseen gangstalumoisen Adrianin (Anthony Mackie) sekä Jeesus-friikahtaneen Doylen (Dwayne Johnson). Ensimmäinen tavoite on saada horoja ja » 36 « NRO. 8 Seuraava Sue ke 11.9. kokkelia. Siinä auttaa merkittävästi kuntosalin ja strippausklubin yhteistyö. Seuraavaksi innoittajaksi löytyy menestyksiä maalaava egosaarnaaja, jonka ohjeistus saa Lugon keksimään idean niljakkaan pikkurikkaan kidnappaamisesta. Kaikki ei mene kuin Strömsössä, mutta kokkeli, stereoidipiikit ja silkka typeryys ajavat kolmikkoa eteenpäin. Komedian sävy menee mustaksi ja vähitellen huumori alkaa rapista kokonaan pois. Oivaltavinta on Coolion Gangsta’s Paradisen käyttäminen Pain & Gainin tunnusmusiikkina. Ei todellakaan ole epäilystä siitä, että tässä katsotaan Bayn elokuvaa. Hän ohjaa henkilöitään kuin Transformers-robotteja. Varsinkin Wahlberg irvistelee leukaluut rouskuen. Tyypillistä on myös se, että eniten on säästelty naishahmojen vaatekankaassa. Pain & Gainin tarina mahtuisi varttiin, mutta kestoa on kaksi tuntia, kun ihan kaikki pitää selittää, löperöimpiä vitsejä myöten. Nimensä veroinen elokuva. VESA KATAISTO
• Huh huh, mikä elokuva. Mestariohjaaja Michael Haneken intensiivinen Rakkaus nappasi Oscar-ehdokkuuksia tärkeimmissä kategorioissa. Se on harvinainen kunnia ei-englanninkielisille elokuville. Rakkaus nimettiin ehdolle muun muassa vuoden parhaasta elokuvasta, ohjauksesta sekä naispääosasta. Leffa vei kotiin parhaan ulkomaalaisen elokuvan pystin. Lähinnä ohjaajansa kotimaasta johtuen Rakkaus edusti Itävaltaa. Lähtöasetelma on yksinkertainen. Iäkäs rouva löydetään kodistaan kuolleena. Sitten mennään ajassa viikkoja taaksepäin ja seurataan naisen yleiskunnon totaalista heikkenemistä, ihmiskehon rappeutumista kohti vääjäämätöntä kuolemaa. Elämänhalu on tyystin kadonnut, kun edes musiikki ei enää soi. Nimensä mukaisesti elokuva kertoo rakkaudesta: aviomies seuraa ja tukee vaimoaan lop- puun saakka. Jos tällainen kärsimysnäytelmä ei ole osoitus aidosta rakkaudesta, mikään ei ole. Tätä elokuvaa on vaikea suositella kenellekään, jolta on lähiomainen poistunut pitkän sairauden jälkeen. Haneken “selviytymisleffa” on kaikessa lohduttomuudessaan kutakuinkin rankinta, mitä elokuva formaattina pystyy tarjoamaan, mutta hammasta purren sen pystyy ehkä loppuun saakka katsomaan. Leffa kummittelee katsojan päässä vielä pitkään. Muusikkopariskuntaa esittävät Jean-Louis Trintignant ja Emmanuelle Riva ovat viime vuoden parhaimmistoa roolisuorituksissaan. Nuori Jennifer Lawrence voitti Oscarin 85-vuotiaan Rivan sijaan, mikä lukeutuu Oscar-akatemian suurimpiin vääryyksiin. Rakkaus voitti Palme d’Or -palkinnon, eli ainakin Cannesissa sen arvo ymmärrettiin. Haneken maailma on filosofinen ja vertauskuvallinen. Kun asuntoon lentänyttä pulua yritetään vapauttaa, on kyse oikeasti jostain aivan muusta. Silti Rakkaus lienee katsojia mielellään manipuloivan ohjaajan “helpoin” elokuva. Levyllä ei ole ekstroja. TERO HEIKKINEN SUE TOP GUN – LENTÄJISTÄ PARHAAT (3D)  (USA 1986) 80-luvun suurimpiin menestyksiin lukeutuva Tony Scottin toimintaleffa Top Gun on nyt julkaistu 3D-muodossa ja jopa melko onnistuneesti. Aina kaksiulotteisuus ei käänny 3D:ksi näin hyvin eikä se yleensä tuo minkäänlaista lisäarvoakaan. Sen verran hyötyä 3D-konversiosta on ollut, että kuva ja ääni ovat nyt astetta paremmat. Top Gun on paikoin jopa naurettava. Romantiikka on päälle liimattua eikä lainkaan uskottavaa, ja nykyäänhän leffa ymmärretäänkin lähinnä homoeroottisena machoiluna. Tom Cruisen ja Kelly McGillisin välinen kemia ei toimisi, vaikka legendaarisen imelä kasarihitti Take My Breath Away soisi taustalla läpi elokuvan. Ekstroja uudessa Blu-ray -julkaisussa on paljon, mutta käytännössä nekin ovat edellisen julkaisun toistoa. » 37 « NRO. 8 MAHTAVA OZ  (USA 2013) L. Frank Baumin Oz-ihmemaahan perustuvien lastenkirjojen tunnetuin filmatisointi on vuoden 1939 Ihmemaa Oz, jolle Sam Raimin alkuvuodesta valmistunut visuaalisesti upea Mahtava Oz toimii eräänlaisena esiosana. Koska kyseessä on jo kaksiulotteisena leffana passeli väripaletti, myös 3D toimii erinomaisesti. Elokuvan alkuosa nostaa hattua Victor Flemingin ohjaamalle klassikkoelokuvalle olemalla mustavalkoinen ja 4:3-kuvasuhteessa noin parinkymmenen minuutin ajan. Ohjaajan kauhuleffatausta (Evil Dead) näkyy, ja Mahtava Oz on hitusen liian pelottava perheen pienimmille, kun taas aikuisille se on jopa liian lapsellinen. Levyllä on ekstroja kaikkine dokkareineen ihan kiitettävästi, mutta Disneylle ominaista hehkutusta ne kaikki ovat. EPÄILLYT  (USA, Saksa 1995) X-Men -leffoja tehtailleen ohjaaja Bryan Singerin paras elokuva nauttii tätä nykyä kulttimainetta, mutta miten paljon arvostusta se saisi osakseen ilman sitä loppukohtausta? Christopher McQuarrien Oscarilla palkittu alkuperäiskäsikirjoitus herää eloon loistavien näyttelijöiden (mm. Kevin Spacey ja Gabriel Byrne) siivittämänä. Epäillyt on tiivistunnelmainen rikostrilleri, joka uskaltaa olla rakenteellisesti ei-kronologinen mutta ei kuitenkaan ole sekava. Spacey voitti ensimmäisen Oscarinsa tästä elokuvasta, ja ovathan ne tunnistusrivija kuulustelukohtaukset jo legendaarisia. Levyllä ei ole ekstroja. TERO HEIKKINEN » SUE.FI DVD-ARVIOT RAKKAUS  (ITÄVALTA, RANSKA, SAKSA 2012). OHJAUS: MICHAEL HANEKE. PÄÄOSISSA: JEAN-LOUIS TRINTIGNANT, EMMANUELLE RIVA, ISABELLE HUPPERT, ALEXANDRE THARAUD. KESTO: 2H 7MIN. IKÄRAJA: 12. VALAMIESTEN RATKAISU  (USA 1957) Sidney Lumetin esikoisohjaus nauttii yli viiden vuosikymmenen jälkeen suurta arvostusta. Se on IMDb:n katsojien suosikki ja löytyy kymmenen parhaan joukosta kaikkien aikojen leffojen top-listalta. Valamiesten ratkaisun tapahtumat on sijoitettu yhteen huoneeseen ja se on dialogivoittoinen, ja siksi se ei ollut aikoinaan erityisen menestyksekäs lippuluukuilla. Elokuva (erinomainen alkuperäisnimi on 12 Angry Men) on loistavien roolihahmojen (esittäjinä mm. Henry Fonda ja Lee J. Cobb) riemuvoitto. Siitä on kiittäminen lähinnä Reginald Rosen käsikirjoitusta. Tässä oikeussalidraamassa ei ole räjähdyksiä tai muutakaan actionia, ja silti se onnistuu olemaan jännittävämpi kuin suurin osa trillereistä. Kuvakulmilla ja lavasteiden ahtaudella on korostettu intensiivisyyttä hienosti. Tarinan tapahtumia seurattiin alunperin televisiosarjana, ja leffakin on filmattu myöhemmin uudelleen jopa itsensä William Friedkinin toimesta. Blu-ray-kiekolta löytyy mm. dokkareita sekä melko väsynyt asiantuntijan kommenttiraita.
• » MONOLOGEJA MUSIIKISTA JARKKO FRÄNTILÄ V uosien 1992 ja 1994 välillä ostin Nick Cave And the Bad Seedsin Henry’s Dream -albumin divarista useampaan otteeseen. Yritin kuunnella levyä lukemattomia kertoja, mutta en koskaan saanut siitä täydellistä otetta. Papa Won’t Leave You, Henry, I Had a Dream, Joe sekä etenkin albumin lopettava vimmainen Jack the Ripper olivat mainioita kappaleita, mutta niiden välissä oli aivan liikaa ilmaa. Nick Cavelta tuli albumeita solkenaan. Vuonna 1994 ilmestyi Let Love In, jonka ostin innosta täristen. Do You Love Me -single soi tuolloin MTV:llä, ja sen pahaenteisyys iski vasten kasvoja. Muutamaa viikkoa myöhemmin palautin levyn divariin. Red Right Handiä lukuun ottamatta en osannut löytää albumista tarttumapintaa. Nick Caven laulutapa kuulosti korvaani yksipuoliselta ja tylsältä. Sama jatkui jokaisen Nick Cave -tuotoksen kanssa. Vuonna 1990 julkaistulta The Good Sonilta löytyvästä The Weeping Songista alkanut yritys ymmärtää goottilaista tarinankerrontataituria kariutui aina rantahietikkoon. Murder Balladsin Stagger Lee ei pelasta albumia, jonka ostin divarista ja palautin samaan divariin pari viikkoa myöhemmin. The Boatman’s Callin Into My Arms ja People Ain’t No Good olivat melankolisia mestariteoksia, mutta muuten... no, eiköhän asia tullut jo selväksi. Unkarin Sziget-festivaaleilla esiintynyt Nick Cave aiheutti kuitenkin sellaisen tunnemyrskyn, etten ole kokenut vastaavanlaista luultavasti koskaan. Idiootti myöntää virheensä. Nick Cave on jumalasta seuraava. Cavella on uskomaton kyky kietoa kuulija tarinoihinsa sisään. Luojan kiitos, Sziget-festivaalin päälavalla soundit olivat kristallinkirkkaat, ja kappaleet oli pakko kuunnella loppuun, jotta niiden tarinoista sai selvyyden. Ne toimivat ensikertalaisellekin hyvän novellin tavoin. Kun Cave istuutui pianonsa ääreen ja lauloi pakahduttavan Love Letter -balladin, huomasin kyynelten valuvan pitkin poskiani. Edellisen kerran muistan itkeneeni keikalla yli vuosikymmen sitten, kun Eels esiintyi Helsingin Makasiineilla vuonna 2001. Tuolloin Mark Everettin It’s a Motherfucker kirvoitti kyyneleet kasvoilleni menneen parisuhteen muistojen tulvahtaessa mieleen. Kyseinen ex-tyttis seisoi vieressäni enemmän kuin vaivautuneena. Se, että Cave onnistuu aiheuttamaan spontaanin itkureaktion elämän ollessa raiteillaan, kertoo omaa kieltään siitä, kuinka huikea karisma miehellä livetilanteessa on. Love Letterin jälkeen yritin huomaamattomasti pyyhkiä kyyneliä paidanhelmallani. Irrotin hetkeksi katseeni lavasta, ja vieressäni seisoi kaksi ilmeisesti toisilleen tuntematonta miestä. Festivaalialueen valot leikkivät heidän kasvoillaan, jotka olivat kyynelten kostuttamat. Samaa aikaan molemmat miehistä hymyilivät kuin idiootit. He sattuivat vilkaisemaan toisiaan ja purskahtivat vapauttavaan nauruun. Stagger Lee -kappaleen aikana Cave seisoo jälleen opetuslastensa syleiltävänä lavan edessä kuten hän tekee oikeastaan koko keikan ajan. Hän nojaa eturivin käsimereen ja kertoo kylmäävää tarinaa kaupungin pahimmasta kusipäästä, joka pakottaa miehetkin polvilleen imemään elintään. Demoninen versio rullaa eteenpäin Bad Seedsin soittamana ja Cave tuijottaa yleisöä. Joku ilman paitaa lavan reunassa seisova parikymppinen mies huutaa Cavelle jotain, ja ojentaa kättään häntä kohti. Cave kääntyy hänen puoleensa, ja ojentaa sormensa miehen suuntaan. Lavakamera kuvaa kaiken. Näky on yksi yhteen Michelangelon Aatamin luominen -maalauksesta. Bändi soittaa, kunnes vähitellen soitin soittimelta putoaa kyydistä. Lopulta vain bassokuvio säestää Caven ja idoliaan ihastelevan miehen tuijotuskilpailua. Hetki tuntuu kestävän ikuisuuden. Lopulta Caven ja miehen sormet ovat toisistaan vain viiden sentin päässä. Kun bändi räjäyttää ilmoille massiivisen äänivallin ja kertosäe kajahtaa ilmoille, Cave sylkäisee miehen eteen, vetää kätensä takaisin vierelleen ja jättää miehen hapuilemaan ilmaa. Sen jälkeen Cave ei hievahdakaan, vaan tuijottaa miestä, kunnes tämä laskee viimein kätensä alas. Nick Cave osoittaa nuorisolle kaapin paikan. Tämä on, vittu, hänen maailmansa. Nick Cave on 55-vuotias, mutta lavan edessä ihmisten syleiltävänä ollessaan hän on iätön rockmusiikin messias. Tai paholainen. Tai mihin kukaan uskookaan. «
• 1. Tarja Turusen kanssa on soittanut Mike a) Terrani b) Terrana c) Terrano 2. Kauko Röyhkän kanssa on soittanut Ruki a) Vehr b) Inen c) Yasuaki 3. Doom Unitin laulaja-kitaristi on a) Jepe b) Jope c) Jape 4. Carcassin rumpali on nyt a) Ken Owen b) Michael Ash c) Daniel Wilding 5. Witherscapessa vaikuttaa Dan a) Swanö b) Lilker c) Hawkins 6. Soundgarden perustettiin vuonna a) 1984 b) 1986 c) 1988 7. Miika Söderholm ei soita yhtyeessä a) Ypö-Viis b) Pojat c) Karanteeni 8. Michael Monroen rumpali on Karl a) Rockfist b) Rockcock c) Orff 9. Lotto on Xysman albumeista a) toinen b) kolmas c) neljäs 10. Kuumaa lunta -bändissä laulaa a) Yoko b) Yona c) Yolanda 11. Rakkautta & anarkiaa esittää a) teatteria b) elokuvia c) palopuheita 12. Rotting Christ tulee a) Kreikasta b) Turkista c) Israelista 13. Turisaan debyyttilevy on a) Bottle Metal b) Brittle Metal c) Battle Metal 14. Re-Vampin laulaja on a) Katto-Kassinen b) Floor Jansen c) Mick Wall 15. Ghetto Party -festivaali on a) Turussa b) Oulussa c) Jyväskylässä 1b2a3c4c5a6a7c8a9c10b11b12a13c14b15c VIIMEINEN SANA PAHOLAISEN ÄÄNITORVI ELI IDIOOTIN TUNNUSTUS SUE » 38 « NRO. 8
• » VIIMEISET SANAT #35 ARI VÄNTÄNEN Ypö-Viis- ja Pojat-mies Miika Söderholm pääsee viimeisiin sanoihinsa vauhdilla. Sitten viime näkemän... oli kivaa nähdä Ypö-Viis-kaverit jälleen kerran. Viimeksi ostamani levy... on Luonteri Surfin Voi. Erinomainen levy! Kun pop soi, Hesan nainen, Katapultti... hienoja biisejä! Viimeksi katsoin leffan... En muista, mutta Yle Teemalta on tullut kesän mittaan film noir -leffoja. Monet niistä ovat hyviä ja mielenkiintoisia. Muuten en ole mikään leffa-intoilija. Viimeinen asia, johon suostuisin, on... sinapin levittäminen ruisleipäviipaleelle. Se ei ole luonnollista. Toinen on aladobin syöminen. Ja piimän juominen. Jäähalleissa voisi järjestää pilkkikisoja, tulisi sinnekin jotain järkevää toimintaa. Viimeksi itkin, kun... olin ollut pitkään iloinen. Nauroin niin pitkään, että vedet tulivat silmistä. Tulkitsin sen itkuksi. Vakavasti puhuen en edes muista, milloin viimeksi itkin. Olen kai aika onnellinen ihminen. Viimeksi nauroin... juuri ennen kuin pillahdin itkuun. Liittyy edelliseen. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön tyyppinen tilanne. Nauran aika usein, maailmassa on niin paljon naurettavaa. Viimeisin levy, jota suosittelin kaverilleni... En mä ole mitään suositellut. Viimeinen levy, jota suosittelisin, on mikä tahansa Mamban levy. Viimeksi näin unta... heräämisestä, loman loppumisesta ja duuniin lähtemisestä. Tarkemmin ajateltuna eihän se ollut unta ollenkaan, vaan PELKISTETTYÄ TODELLISUUTTA. Viimeksi lauloin suihkussa... The Tornados -yhtyeen instrumentaalikappaleen Life on Venus. Tää oli vale. Viimeksi, kun olin humalassa... unohdin, että mun piti vastata näihin kysymyksiin. Viimeistään on aika lopettaa, kun... ei kuule mitään eikä muista ketään. Viimeiset sanani ovat... ”Menipäs tämä nopeasti.” SUE » 39 « NRO. 8
• KEIKALLA HARTWALL AREENALLA 6.11. Liput myynnissä nyt Lippupisteessä! VUODEN ODOTETUIN ROCKALBUMI KAUPOISSA 23.8. SUE » 40 « NRO. 8 avengedsevenfold.com facebook.com/AvengedSevenfold twitter.com/TheOfficialA7X