NRO. 2 • (HELMIKUU) • 2014 • (#187) • INDIEROCKPUNKMETALZINE • UUTISET • HAASTATTELUT • LEVYARVIOT • ELOKUVA-ARVIOT • KANSIKUVA TEEMU LEINONEN ? tuomo ? happoradio ? loner fin ? black twig ? iiwanajulma ? kuolemanlaakso ? bullet for my valentine ? sonata arctica henkilökuva niko toiskallio leffavieraana ville juurikkala viimeinen sana suvi isotalo STAM1NA
Seuraa @ilosaarirock 11.-13.7.2014 \\ Laulurinne \\ Joensuu www.ilosaarirock.? \\ www.fb.com/ilosaarirock ? (UK) ? (US) ROB ZOMBIE (US) ? (US) HAIM (US) ? (UK) ? (DEN) ? (SWE) Ohjelma julki Sulon päivänä to 13.2. Tsekkaa netistä! SUE » 2 « NRO. 2
OLAVI UUSIVIRTA IKUISET LAPSET KEVÄÄN KEIKAT: UUTUUSALBUMI KAUPOISSA 28.2. WWW.OLAVIUUSIVIRTA.COM | WWW.FACEBOOK.COM/OLAVIUUSIVIRTA 14.03. 15.03. 20.03. 21.03. 28.03. 29.03. 04.04. 05.04. 11.04. HELSINKI, TAVASTIA HYVINKÄÄ, JALOSTAMO KUOPIO, HENRY'S PUB OULU, 45 SPECIAL TURKU, KLUBI LAIHIA, HOTELLIRAVINTOLA ROUTE TAMPERE, YO-TALO JYVÄSKYLÄ, LUTAKKO HAMINA, SEURAHUONE 12.04. 17.04. 18.04. 19.04. 25.04. 26.04. 30.04. 03.05. VIITASAARI, PIHKURI JOENSUU, KERUBI VARKAUS, PASHAFEST HELSINKI, KORJAAMO HÄMEENLINNA, SUISTO-KLUBI LAPUA, BAR OSCAR HELSINKI, M/S SILJA EUROPA KOUVOLA, HOUSE OF ROCK IISAN SOOLOALBUMI NYT KAUPOISSA. MUKANA HITIT “PERJANTAI”, “S€ PYÖRITTÄÄ” JA “PUUTARHAJUHLA (FEAT. KNIPI)”. BECK MORNING PHASE SUE » 3 « NRO. 2 WWW.FACEBOOK.COM/IISAOFFICIAL Erinomainen uutuusalbumi kaupoissa 25.2.
TOIMITTAJALTA TÄSSÄ NUMEROSSA » Uutiset. 04 TOIMITTAJALTA 06 NEWSFLASH 09 SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN 19 20 22 23 24 PRKL: UUTISET JA SETÄ JUSSIN TUPA STAM1NA KUOLEMANLAAKSO BULLET FOR MY VALENTINE SONATA ARCTICA » Arviot. » Haastattelut. 10 12 14 15 16 17 HENKILÖKUVA: NIKO TOISKALLIO TUOMO HAPPORADIO LONER FIN BLACK TWIG IIWANAJULMA 26 30 35 36 37 38 39 PRKL: ARVIOT ARVIOT REPLAY LEFFAVIERAANA VILLE JUURIKKALA DVD- JA BLUE-RAY-ARVIOT QUIZ ON JA MONOLOGEJA MUSIIKISTA VIIMEINEN SANA SUVI ISOTALO Sue #187 valmistui seuraavien levyjen vaikutuksen alaisena: Gobbledygook POVERTY STINKS Fun? WIDOWS Thank God It’s Monday AIRDASH S.E.X. NEUMAN JUSSI PEPE JIPPO Seven And The Ragged Tiger DURAN DURAN Sue 20 vuotta: » ALKUHÄMÄRISSÄ T ämä on tarina kahdesta koulupinnarista, jotka perustivat lehden. Kävimme Suen ensimmäisen taittajan Sami Vaaran kanssa kaksikymmentä vuotta sitten Turun iltalukiota. Perjantaisin meillä oli lukujärjestyksessä vain englannintunti, mutta sekin oli liikaa. Eräänä perjantaina sain Samin muilutettua Tinatuoppiin kuningasideallani, että jätetään lukio väliin ja perustetaan tänään se lehti, josta on ollut puhetta. Istuimme tärkeinä Tiniksen takapöydässä miesten vessan oven vieressä ruutulehtiö pöydällä, olutta siemaillen ja kynänpäitä pureskellen. Laitetaan ranskalaisin viivoin tähän kohdat, millainen lehti tehdään. Ei siihen montaa viivaa tullut, mutta aikamoinen imperiumi niistä on vuosien myötä kehittynyt. Pääajatus oli tehdä tiedotuslehtinen Auran Panimo -yhdistyksen jäsenille. Tämä tapahtui siis aikana, jona ei ihan savumerkein tiedotettu, mutta eipä paljon puuttunut. Tietokoneet olivat autotallin oven kokoisia eikä niitä ollut joka jätkällä. Mekin – nykyinen päätoimittaja Kimmo Nurminen oli myös mukana – jouduimme lainaamaan Samin työpaikan, kaupunkilehti Turkulaisen koneita. Hienoista koneista huolimatta ei maailmankaikkeuden ensimmäinen Sue paljon kannellaan luvannut. Kuva Circlen sedästä oli sinällään hyvä, mutta eipä tullut mieleen, että sen olisi voinut suurentaa koko etukannen kokoiseksi. Ei, pikkuruinen kuva keskelle suurta valkoista kantta ja päälle isolla ”Sue 1”. Oli kuin K-kaupan mainos. Lauantaimakkara ja psychoplasma tarjouksessa viisi markkaa. Sisällön tuottaminenkin haki vielä uomaansa. Pari iltaa luin rocklehtiä nenä painomusteen täplittämänä ja mietin, miten niiden jutut oli rakennettu. Oli tarkoitus perustaa katu-uskottava rokkilehti. Pian tajusimme, ettei Auran panimo -fokus taida pelittää. Jos Rovaniemen maakuntakirjastoon tilataan Sue, niin pakkohan meidän on muustakin kirjoittaa kuin Panimosta. Että jospa aletaan tehdä lehteä ihan valtakunnallisella tasolla. Ja siitä se sitten lähti. Huikeita, ihania vuosia oli, mutta todella kuluttavia. Puhelin soi jatkuvasti ja postissa kolisi rahaa ja tilauskuoria aivan solkenaan. Postinkantajilla oli tapana niputtaa meille tulevat kirjelähetykset kuminauhalla yhteen ja rysöä ne postiluukusta sisään. Mahtoivat ne miettiä, että mikähän se on tämä salaperäinen Sue, joka toimii varissuolaisessa kerrostalo-osoitteessa. Lehden nimi tulee verbistä ”sue”, haastaa oikeuteen. Parasta kaveriani nauratti uhoni kirjoittaa kaikki salat julki. ”Joka viikko tulee haaste oikeuteen. Parhaana kaksi.” Uskalsi ryökäle vielä ääneen epäillä, että ”kukahan sulle kertoo nämä paljastukset?” Kuulkaa, vihjepuhelin toimi ja välillä käytiin takahuoneissa norkoamassa. Nykyinen toimittajatiimi tekee aivan upeaa työtä. Pitkä pätkä on historiaa takana, toivottavasti vielä enemmän edessä. Muistakaa edesmenneen Kaaoksen Jakken kauniit sanat Suesta: ”Tämä on aivan täydellinen lehti. Tästä ei puutu kuin televisio-ohjelmat!” Pidetään tämä. VIKI HEINONEN Entinen päätoimittaja, joka on ennemmin se kuuluisa juoppo kuin anonyymi alkoholisti. TUOMO S. 12 STAM1NA S. 20 Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Toimitus: Aleksi Ahonen, Annika Brusila, Anni Eerola, Henri Eerola, Jarkko Fräntilä, Pyry Hallamaa, Markku Halme, Tero Heikkinen, Pete Heikkilä, Tuomas Jalamo, Vesa Kataisto, Anni Kemppainen, Jukka Kittilä, Minna Koivunen, Joonas Kuisma, Jussi Lahtonen, Ilkka Lappi, Jouko Lehtinen, Thomas Lilley, Aku-Tuomas Mattila, Marjut Mutanen, Jari Mäkelä, Jyrki Mäkelä, Aki Nuopponen, Katri Ojala, Pau, Ville Pekkala, Miki Peltola, Mika Penttinen, Markus Perttula, Mikko Toiviainen, Tomi Tuominen, Volvo-Pete (ATK-huolto) Julkaisija: Suezine Oy Toimitusjohtaja: Kimmo Nurminen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 24 euroa/12nroa Tilaukset: 02 - 251 0899 Email: toimitus@sue.fi Painopaikka: SanomaPaino, Hämeen Paino Oy Forssa 2014 ISSN 1238 - 1853 Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kimmo Nurminen, Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 / 040 - 762 1453 SUE » 4 « NRO. 2
TO 13.2. PE 14.2. LA 15.2. TI 18.2. KE 19.2. PE 21.2. MIKONKATU 15 HELSINKI WWW.ROCKS.FI IKÄRAJA K-20 KEIKOILLE K-18 ENNAKKOLIPUT TIKETISTÄ LA 22.2. TI 25.2. KE 26.2. PE 28.2. LA 1.3. KE 5.3. PE 7.3. LA 8.3. PE 14.3. HINTOIHIN LISÄTÄÄN TOIMITUSKULUT ETEISPALVELUMAKSU 3€ ANDY CAIRNS (IRE) ACOUSTIC SOLO + NURIA 14,5 / 15 € YSTÄVÄNPÄIVÄ-TANSSIT BY ROCK-IT-LAUNCHER & SPECIAL GUESTS 5 € NICOLE + MYSTONS 8 / 10 € BREAK A LEG-KLUBI / JAMIT VAPAA PÄÄSY STAND UP ON THE ROCKS - ALI JAHANGIRI JA FRENDIT 5 € FEAR OF DOMINATION + RAGE MY BITCH +SAINT OF DISGRACE 11,5 / 12 € MAAILMAN PARAS BÄNDI 8 / 10 € ROCKSIN JAMIT VAPAA PÄÄSY STAND UP ON THE ROCKS - ALI JAHANGIRI JA FRENDIT 5 € THE BRAINS (CAN) + FLESH ROXON + SUPPORT (TBA) 13 / 15 € VERHOT - LEVYNJULKKARIT 5 € RIISTETYT - LEVYNJULKKARIT + J.M.K.E (EST) 8 / 10 € SISTER (SWE) 10 / 12 € THE BITCH PARTY 2014 5 € METSATÖLL (EST) + KUOLEMANLAAKSO + SOULTHROWER (EST) 13,5 / 14 € KE 12.2. ALK. 11,50 € SU 16.2. LOPPUUNMYYTY TO 13.2. ALK. 13,50/14 € TI 18.2. ALK. 16,50/17 € ASTRID SWAN, ANNI BONOBO (UK) DAVE LINDHOLM ANTERO LINDGREN SHINING (NOR) FOR THE IMPERIUM PE 14.2. KLO 20 ALK. 13,50/15 € KE 19.2. ALK. 21,50/23 € JARKKO MARTIKAINEN JA LUOTETUT MIEHET, LAURA MOISIO PE 14.2. KLO 23.30 VAPAA PÄÄSY VALTAKUNNALLINEN KEIKKAPÄIVÄ: REINO NORDININ BONGO ROCK TANGO A LA YONA! TO 20.2. ALK. 11,50/12 € JUKKA ÄSSÄ KORIA KITTEN RIOT PE 21.2. ALK. 14,50/15 € POISONBLACK BEAST (SWE) LA 15.2. ALK. 16,50/18 € FINNTROLL URHO KEKKOSEN KATU 4-6 | 00100 HELSINKI | K-18 | KATSO KAIKKI KEIKAT WWW.TAVASTIAKLUBI.FI TAMPERE TURKU TULLIKAMARINAUKIO 2 HUMALISTONKATU 8 PE 14.2. 15 / 13 € PE 14.2. 15 / 13 € ANDY CAIRNS (THERAPY?, IRE) FINNTROLL LA 15.2. 10 / 8 € LA 15.2. 15 / 13 € NOLLA NOLLA NOLLA 1981 ANDY CAIRNS (THERAPY?, IRE) LA 1.3. 16 / 14 € PE 21.2. 10 / 8 € SAMULI PUTRO JUKKA ÄSSÄ OCHRE ROOM KORIA KITTEN RIOT KE 26.2. 14 / 12 € THE BRAINS (CAN) FLESH ROXON TO 27.2. 14 / 12 € LA 1.3. 10 / 8 € IISA PE 14.3. & LA 15.3. 18 / 16 € STAM1NA PE 21.3. 12 / 10 € ROBERT DAHLQVIST (SWE) MA 24.3. 18 / 16 € TUOMO, ANNI LA 1.3. 20 / 18 € PARIISIN KEVÄT THE HEARING TI 4.3. 12 / 10 € BLACKLISTED LIGHTHOUSE PROJECT NEW WATERS (USA) UNCLE ACID & THE DEADBEATS (UK) THE OATH (SWE) KE 9.4. 18 / 15 € RED FANG (USA) HOT TIPS! TURKU 7.3. & TAMPERE 9.3. 18 / 16 € SUPERSUCKERS (USA) PAKKAHUONE, TAMPERE PE 28.3. 40 / 37 € GOGOL BORDELLO (USA) TURKU TO 22.5. & PE 23.5. 30 / 27 € (PE LOPPUUNMYYTY!) PENTAGRAM (USA) RANGER SEREMONIA KATSO KOKO OHJELMA JA LISÄTIEDOT WWW.KLUBI.NET ENNAKKOLIPUT WWW.TIKETTI.FI HINTOIHIN LISÄTÄÄN TOIMITUSKULUT SUE » 5 « NRO. 2 Toimipisteet 17 kaupungissa ? Elektroniset liput suoraan sähköpostiin tai kännykkään Palvelumaksu alk. 1,50–3,50 € / lippu ? Postimaksu: Kotimaa 7 € / lähetys muut EU-maat 10 € / lähetys ? EU:n ulkopuoliset maat 25 € / lähetys
NEWSFLASH ? Astrid Swan on Suomen-kiertueella: 28.02. Jyväskylän Lutakko, 7.3. Suomenlinnan Winter Blues – Jääkellari, 8.3. Helsingin Lavaklubi, 13.3. Tampereen Klubi. ? Newyorkilainen vaihtoehtoikoni Lydia Lunch Retrovirus-yhtyeineen esiintyy Helsingin Korjaamolla 7.3. Keikka painottuu artistin no wave- ja punktuotantoon. UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) ? Kanadalainen, Berliinissä asuva duo Nadja tulee kahdelle keikalle Suomeen: 19.3. Helsingin Bar Loose, 20.3. Jyväskylän Lutakko. ? Helsingin Kuudennella Linjalla soi Amerikanrap: Clear Soul Forces 22.2. ja Antwon 1.3. ? Järvenpään Blues-Jazz Diggareiden levymessut järjestetään Järvenpää-talolla 23.3. Diggarit kokoavat levykansan yhteen jo 15. kerran. ? Sleepy Sleepers tekee paluun keikoille. Mato Valtosen ja Sakke Järvenpään hurtti elämäntyö esiintyy Lahden Finlandia-klubilla 5.4. Keväällä ilmestyy kokoelmalevy. ? Jyrockin (Jyväskylä 11.-12.4.) esiintyjiä ovat mm. Jenny Wilson, Everything Is Made in China (RUS), Sturle Dagsland (NOR), Cola & Jimmu, Tuomo, Ruger Hauer ja Damn Seagulls. » SYNTTÄRIT SUOMESSA Austin Lucas saapuu suosikkimaahansa vanhenemaan. F olkpunk-vaikutteisesta countrysta ja americanasta tunnettu yhdysvaltalaisartisti Austin Lucas esiintyy 35-vuotissyntymäpäivänään, keskiviikkona 5. maaliskuuta Helsingin LeBonkissa. Indianan syrjäseuduilla kasvanut Lucas aloitti uransa punkin parissa, mutta on sittemmin kääntänyt suuntansa countryn, folkin ja americanan suuntiin. Ensimmäisen soololevynsä The Common Coldin vuonna 2006 julkaissut artisti on sittemmin tehnyt lukuisia levytyksiä, joita on ilmestynyt myös suomalaisen Combat Rock Industryn kautta. Viimeisin pitkäsoitto on viime vuoden bändilevy Stay Reckless. – Luultavasti merkittävin muutos on se, että minusta on tullut parempi biisintekijä, mutta liittyy siihen kehitykseen muutakin, Lucas pohtii soolouransa vaiheita. – Intoilen nykyisin erilaisesta musiikista kuin vuonna 2003 The Common Coldia tehdessäni. Silloin kuuntelin Bill Monroeta tauotta. Nyt kuuntelen George Straitia, Buzzcocksia, Son Voltia ja Waylon Jenningsiä. Siitä syntyy erilaisia biisejä. Nuoren Austin Lucasin suuria punksuosikkeja olivat suomalaiset hardcorebändit, ja vielä nykyisinkin hän ylistää Suomea suoraan ja sumeilematta. Siinä näyttää olevan kyse jostakin henkilökohtaisemmasta kuin vanhasta punkista ja amerikkalaisesta ystävällisyydestä. Lucas on viettänyt paljon aikaa Euroopassa, hän on muun muassa asunut vuosia Prahassa, ja Suomi on löytänyt paikkansa hänen lempimaidensa listalta jo kauan sitten. – Kävin Suomessa ensi kertaa seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten, kun bändini Guided Cradle soitti Puntala-Rockissa. Ennen festivaalin alkua kävimme Tampereen Vastavirta-klubilla katsomassa Terveitä käsiä. Oli mieletöntä olla siellä sellaisen legendaarisen bändin keikalla, jota en koskaan kuvitellut näkeväni livenä. Se oli mahtavaa. Sanotaan, että suomalaisiin on vaikeaa tutustua. Pitääkö se paikkansa? – Suomi on suosikkimaani nimenomaan ihmisten vuoksi. Sain ensimmäiset kaverit Suomesta sillä Terveiden käsien keikalla, ja saan uusia jatkuvasti. Väitän, että olen saanut uuden suomalaisen ystävän kahden tunnin välein sinä aikana, jonka olen siellä ollut. Te olette kauniita, kilttejä, lämpimiä ja ulospäin suuntautuneita ihmisiä varsinkin muutaman oluen jälkeen. Lucas saapuu Helsinkiin taustayhtyeensä The Bold Partyn kanssa. Illan aikana lavalle nousevat myös Austin Lucasin kanssa kiertävä yhdysvaltalainen folkpunk-artisti PJ Bond sekä kotimainen lämmittelijä Polar Motor. Lucas kertoo rakentaneensa 35-vuotispäivänsä kunniaksi toisenlaisen settilistan. – Se on erilainen kuin edellisillä Suomen-keikoillani. Soitan monta biisiä kahdelta viime levyltä, mutta treenaan The Common Cold- ja Putting The Hammer Down -albumeilta. Yritän rakentaa tosi tasapainoisen kokonaisuuden. AUSTIN LUCAS Ke 5.3.2014 Helsinki, LeBonk ? Kings of Conveniencesta tuttu Erlend Øye konsertoi Helsingissä. Sooloalbumiaan viimeistelevä norjalaisartisti soittaa akustisen trio-keikan Tavastialla 27.4. ? Viime vuonna uuden albumin julkaissut Manic Street Preachers saapuu keväällä Suomeen. Yhtye soittaa Helsingin The Circus -klubilla keskiviikkona 7.5. ? Dubstepista, elektronisesta tanssimusiikista ja hiphopista ammentava Foreign Beggars esiintyy Helsingin Nosturissa perjantaina 9.5. ? Schoolboy Q saapuu ensimmäiselle Suomen-vierailulleen keväällä. Helmikuussa uuden studioalbumin julkaiseva amerikkalainen räppäri räppää Helsingin Nosturissa 25.5. ? Legendaarinen Television konsertoi Helsingin The Circus -klubilla 10.6. Taidepunkin keskeisiin nimiin kuuluva nelikko soittaa erityisesti Marquee Moon -aikakauden tuotantoa. ? Seinäjoen Provinssirock ilmoitti buukanneensa (27.-28.6.) Prodigyn, MIA:n ja Rudimentalin. Uusia kotimaisia nimiä ovat Sanni, Viikate ja Softengine. » UUTISET » ARVIOT » KOLUMNIT » LIVERAPORTIT » LEFFA-ARVIOT »SUE.FI FACEBOOK.COM/SUEZINE SUE TWITTER.COM/SUELEHTI » 6 « NRO. 2
LA 22.02. KLO 21 Amorphis 25,50 € / ovelta 30,50 € LIVE!!! LIVE!!! LIVE!!! La 15.2. Aksim, Chydeone; 9 € Pe 21.2. Pietarin Spektaakkeli, Laineen Kasperi; 9 € La 22.2. Clear Soul Forces (US); 18/20 € Pe 28.2. Siinai, Antero Lindgren; 8 € La 1.3. Antwon (US), Jodarok Trio; 18/20 € Pe 14.3. Roope Salminen & Koirat; 8/10 € La 15.3. Lossi T & Juoksut; 8 € Ke 19.3. Samae Koskinen, Ville Leinonen, Pikku Kukka; 13 € Tarkemmat tiedot ja muiden iltojen ohjelma: www.kuudeslinja.com LA 01.03. KLO 20.15 Amaranthe (SWE) & Smash Into Pieces (SWE) 22,50 € / ovelta 27,50 € PE 07.03. KLO 21 Pariisin kevät & Black Twig 20,50 € / ovelta 25,50 € LA 08.03. KLO 20.30 Stam1na & Cherry & The Vipers 20,50 € / ovelta 25,50 € PE 21.03. KLO 21 Egotrippi 22,50 € / ovelta 27,50 € PE 28.03. KLO 21 Jukka Poika & Sound Explosion Band 23,50 € / ovelta 28,50 € PE 04.04. KLO 21 Samuli Putro 23,50 € / ovelta 28,50 € LA 05.04. klo 21 Sleepy Sleepers 28,50 € / ovelta 33,50 € Hämeentie 13, Helsinki. Sisäänkäynti pihan puolelta (Kaikukatu 4). K18, pe & la K20. Ennakot Tiketti. PE 11.04. KLO 21 Neljä Ruusua 22,50 € / ovelta 27,50 € LA 19.04. KLO 21 Happoradio 23,50 € / ovelta 28,50 € La 26.04. klo 13 Satu Sopanen & Tuttiorkesteri LA 1.2 TRASHDISCO VOL.15 Laulukarnevaalit! Ipana-rock. 12,50 € / 15,50 € ovelta PE 7.2 LA 26.4. KLO 21 Jenni Vartiainen KAAOSZINE.FI: CHURCH OF THE DEAD CORPSESSED & LECTERN (ITA) 24,50 € / ovelta 29,50 € PE 09.05. KLO 21 Anna Abreu LA 8.2 PRKL GOES STUDENT PARTY!! 20,50 € / ovelta 25,50 € www.?nlandia-klubi.? KE 12.2 OBLITERATION (NOR) NEKROMANTHEON (NOR) PE 14.2 LA 08.03. KLO 22 VASARA KLUBI: OBSCURE BURIAL MAVETH Kauko Röyhkä solo 17,50 € / ovelta 21,50 € PE 14.03. KLO 22 Pelle Miljoona United LA 15.2 KURITUSHUONE: (akustisesti) 17,50 € / ovelta 21,50 € ATRETIC INTESTINE VON DÖBEL +1 To 17.04. KLO 22 Jonna Tervomaa 17,50 € / ovelta 21,50 € PRKL CLUB KAISANIEMENKATU 4, 00100 HELSINKI www.sibeliustalo.? Hinnat sisältävät palvelumaksun. SIBELIUSTALO Ankkurikatu 7, Lahti. INFO@PRKLCLUB.FI WWW.PRKLCLUB.FI SUE » 7 « NRO. 2
NEWSFLASH UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) » RUISROCKIN TURKU » UUSIA JUHLIA T Tampereelle ja Vantaalle rakennetaan uusia rockfestivaaleja. ampereen Eteläpuistossa, tiensä päähän tulleen Sauna Open Airin entisellä tapahtumapaikalla järjestetään kesäkuun 6.-7. päivinä alueen mukaan nimetty South Park -festivaali. South Park kertoo tuovansa Tampereelle ”tunnettuja kansainvälisiä ja kotimaisia rocknimiä sekä laajan kattauksen ronskia, laadukasta festariruokaa.” Festivaalin järjestää South Park Tampere Oy, jonka joukoista löytyy vaikuttajia mm. Himos Festivalista ja Chilifest Finlandista. Tapahtuma kertoo panostavansa musiikin ohella festivaalialueen viihtyisyyteen. South Parkin ensimmäiset esiintyjät julkistetaan järjestäjien mukaan vielä helmikuun aikana. Uudellamaalla tapahtuu samantapaista ke- urun Ruisrock (4.-6.7.) julkisti helmikuussa yli kaksikymmentä uutta kiinnitystä. Ruissalon ulkomaanvieraita ovat muun muassa The Offspring, Suede, Bastille, Wiz Khalifa ja First Aid Kit. Kotimaista tähdistöä ensi kesän festivaalilla edustavat esimerkiksi Jenni Vartiainen, Pariisin kevät ja Kolmas nainen. Paikallistasolla on vuosikymmeniä ihmetelty, kuinka hankalaa turkulaisten bändien on päästä soittamaan kotikaupunkinsa suurelle festivaalille. Nyt tilannetta ratkotaan Ruisrockin ja Turku Rock Academyn yhteistyöllä. Viime vuonna Ruisrockissa soitti kaksi uraauurtavan bändikoulutusohjelman yhtyettä, tänä vuonna kolme. – Viime vuonna Ruisrockissa Harmi ja Alice Airbuzz vetivät kumpikin erittäin hyvän keikan. Molemmilla oli yleisöä ja molemmat saivat posi- tiivista palautetta, Turku Rock Academyn Tomi Arvas sanoo. – Tänä vuonna Ruisrockissa esiintyy yksi Turku Rock Academyn bändi per päivä. Turku Rock Academyn Mark Bertenyi naurahtaa, ettei vuosikymmeniä kaupungin rockpiireissä puuhattuaankaan ole vielä koskaan soittanut Ruisrockissa ja kiittää festivaalia nuorten bändien tukemisesta. Ruisrockissa soittaminen on todella kova juttu kaikille bändeille, ja erityisesti turkulaisilla yhtyeillä se on aina kiikarissa. – Tämä on kultaakin arvokkaampi asia. Festivaalille piti ensin saada järjestäjä pääkaupunkiseudulta, että sinne saadaan turkulaisia bändejä esiintymään, Mark Bertenyi sanoo. Ruisrockissa esiintyvät Turku Rock Academy -bändit julkistetaan huhti-toukokuulla. Ruisrockin nimekkäin paikallinen esiintyjä on festivaalin vakiokasvo Michael Monroe. « T hitystä, mutta suomalaisten esiintyjien voimin: Vantaalla Hiekkaharjun urheilupuiston ja ammattiopiston alueille järjestetään 1.-2. elokuuta Tikkurila Festivaali. Tapahtuman ohjelmistossa on yli 40 kotimaista bändiä ja artistia, kuten Michael Monroe, Apulanta, Scandinavian Music Group, Herra Ylppö ja Ihmiset, Pariisin Kevät, Anssi Kela ja Jonna Tervomaa. Musiikkikattausta täydentää Wallu Valpion isännöimän yli 3000 hengen klubiteltan tarjonta. Viikonlopun aikana telttalavan lauteille nousevat mm. Teflon Brothers, Gracias & The Globe, Pertti Kurikan Nimipäivät, Solonen & Kosola, Ruudolf & Karri Koira, Notkea Rotta All Stars vs SMC Lähiörotat ja Ruger Hauer. Tikkurila Festivaalin koko ohjelma julkistetaan maaliskuun alkupuolella. Tapahtuman päiväkapasiteetti on noin 10 000 vierasta. Haku 24.2.-14.3.2014 Hae opiskelemaan! Audiovisuaalisen viestinnän perustutkinto media-assistentti teatteri- ja esitystekniikka kuva ja ääni + IBCC graafinen suunnittelu pelikoulutus Tanssialan perustutkinto | tanssija Lue lisää: www.pkky.fi/amoo Pohjois-Karjalan ammattiopisto Outokumpu Lammenkatu 18, 83500 Outokumpu 013 244 3907 | amo.outokumpu@pkky.fi facebook.com/AmoOutokumpu Ennakot: Kulttuurispotti Asema | Läntinen Pitkäkatu 22, 20100 Turku _¬www.asematurku.fi SUE » 8 « NRO. 2
» SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN TOMI TUOMINEN DO YOU REMEMBER THE LAST TIME? V iikko sitten olin lähes jokaviikonloppuiseen tapaani paikallisessa yökerhossa soittamassa levyjä. Levylautasella taisi pyöriä jokin Prodigyn nopeampi ralli kun näin erään vanhan Motörhead-coverbändissä soittavan tuttuni entisestä kotikaupungistani astuvan baariin. Hetken humalaisesta mielijohteesta keksin, että Ace Of Spadeshan menisi Prodigyn perään kuin hanska käteen. Yllätin itsenikin biittimiksaamalla nuo kaksi eri maailmoista tulevaa biisiä täydellisesti ja saumattomasti yhteen. Näin vanhan kaverini ilahtuvan silminnähden hänelle osoitetusta tribuutista. Omat dj-keikkani toimivat paljolti juuri noin. Tunnistan vuosien kokemuksella tanssilattialta naamoja ja tiedän mistä musiikista kukin heistä pitää. Usein käy niin, että en pysty toteuttamaan jotain erikoisempaa toivebiisiä, mutta seuraavaksi viikonlopuksi olen pakannut mukaan tai mahdollisesti jopa hankkinut toivotun biisin ja soitan sen ajatellen, että ehkä viimeviikkoinen toivoja olisi sinäkin iltana paikalla. Toimitusajat ovat välillä pitkiä, mutta massasta poikkeavat hyvät toiveet pyrin yleensä toteuttamaan ennemmin tai myöhemmin. En koskaan suunnittele settejäni etukäteen. Siksi levylaukkuni on suurempi ja painavampi kuin useimmilla. Pakkaan laukkuun sellaista musiikkia, joka alkuillasta yhden oluen nousuhumalassa tuntuu jotenkin fiiliksiä nostattavalta tai innostavalta. Yleensä laukussani on kaikkea uusimmasta indiestä ja italodiscosta 60-lukuisen garagerockin kautta mustaan metalliin, mikä antaa minulle mukavasti liikkumavaraa settini sisällä. Jos baariin yllättäen astuu iso joukko tietyn musiikkilajin ystäviä, onnistun yleensä tanssittamaan heitä ainakin muutaman biisin ajan. En näe pointtia siinä, että suunnittelee dj-keikan viimeistä piirtoa vaille valmiiksi kotonaan ja miettii jokaisen biisivaihdoksen etukäteen. Se ei jätä tilaa biisitoiveille tai yllättäville käänteille. Saman tien voisi lähettää itsensä sijasta baariin Spotify-soittolistan. Keikka on käsikirjoitettu jo kotona, baarissa kuultava setti on vain toisinto siitä. Hengetöntä ja tylsää. Juuri tästä syystä en myöskään välttämättä muista, mitä olen minäkin iltana soittanut. Musiikki vie mukanaan ja muistiinpanojen tekemisen sijasta keskityn yleensä biittimiksaamiseen, biisien mukana laulamiseen, ilmarummuttamiseen, moshaamiseen ja oluen juontiin. Seuraavana aamuna minulla on jonkin asteinen päänsärky ja mahdollisesti joku valju muistikuva illan viimeisestä hitaasta. Muistan tanssilattian olleen täpötäynnä. Muistan yleisön laulaneen kertosäkeitä mukana. Muistan kaverit, jotka kävivät dj-kopissa moikkaamassa. Muistan mahdollisesti juoneeni kuusi olutta. Muistan, että minulla oli helvetin kivaa. Mutta vaikka poliisi kysyisi asiaa minulta ase ohimollani, en muistaisi kaikkia illan aikana soittamiani biisejä. Keskityn tunnelmaan, en tilastotieteeseen. Pari viikkoa sitten Teosto julkisti uudistuksen toiminnassaan. Ilmeisesti dj-puolelta tulleiden toiveiden täyttämiseksi Teosto alkaa vuoden 2014 alusta maksaa korvauksia myös dj-keikoilla esitetystä musiikista. Levyttävänä artistina sanon, että tämä on ehdottomasti askel oikeaan suuntaan. On pelkästään oikein, että artistit, joiden musiikkia dj-keikoilla soitetaan, saavat esityksistään heille kohdennetun korvauksen. Tiskijukkana tuntemukset sen sijaan ovat ristiriitaiset, kuten aiemmasta kävi ilmi. En minä kykene listaamaan soittamiani biisejä sen enempää kuin parturi-kampaaja kykenee listaamaan kaikkia hänen työpäivänsä aikana radiossa soineita biisejä. Tavallisimmillaan dj-keikkani kestää noin puoli yhdestätoista puoli neljään eli viisi tuntia. Sillä oletuksella, että keskiverto pop-biisi kestää noin kolme minuuttia, niitä mahtuu tuntiin 20 kappaletta ja viiteen tuntiin 100 kappaletta. Jos joku Teostolla kuvittelee, että edes vesiselvä tiskijukka pystyisi seuraavana päivänä listaamaan sata edellisenä iltana soittamaansa biisiä, niin hän on väärässä. Sitä paitsi kuka helvetti maksaa minulle palkan siitä tunnista tai kahdesta, jotka istun koneen ääressä syöttämässä biisitietoja Teoston sivuille? Tuskin ainakaan yökerhoyrittäjä. Teoston uusi järjestely ja sen toteutustapa suorastaan kannustavat huijaamiseen. Vaivojaan säästääkseen tiskijukka voi tehdä vakiolistan, jonka postaa jokaisen soitetun keikan jälkeen ja tämähän kumoaa koko uudistuksen alkuperäisen idean. Rahat eivät edelleenkään kohdennu oikeille artisteille. Monet dj-tuttavat ovat jo vitsailleet ”soittavansa” dj-keikoillaan tästä lähin ainoastaan oman tai kaveriensa bändien musiikkia. Mikäpä olisikaan helpompi tapa tienata hieman lisää taskurahaa kuin käydä joka ikinen viikonloppuilta ”soittamassa” viisi tuntia pelkästään oman bändinsä biisejä ja nostaa niistä Teosto-korvaukset neljä kertaa vuodessa. Huhujen mukaan hollannissa on käytössä sama käytäntö kuin Suomessa, mutta siellä se on toteutettu tekniikalla, joka pohjautuu Shazamin ja Audiogalaxyn kaltaisiin musiikkia tunnistaviin algoritmeihin. Ohjelma tunnistaa soitetut biisit ja listaa ne valmiiksi sikäläistä Teostoa varten. Vastaavanlainen systeemi toimisi meillä Suomessakin ja sille on olemassa toimiva tekniikka. Jostain syystä meillä kuitenkin halutaan toimia 70-luvun kekkoslovakia-tyyliin vaikeimman kautta. ” Vaikka poliisi kysyisi asiaa minulta ase ohimollani, en muistaisi kaikkia illan aikana soittamiani biisejä. TOMI TUOMINEN on turkulainen tiskijukka, joka soittaa yhdestä viiteen keikkaan viikossa ja suuntaisi Teosto-korvaukset enemmän kuin mielellään ne ansaitseville tahoille. SUE » 9 « NRO. 2
HENKILÖKUVA lä omakustannevinyyli, yksipuolinen seiska nimeltä Smiley Stylee. Se sai vähän paikallista huomiota – enimmäkseen negatiivista, koska hiphopia pidettiin siihen aikaan pelkkänä tämän viikon höpötyksenä. Toisaalta se sinkku nostettiin näyttävästi esille Suosikissa Tapani Ripatin palstalla. Menin yläasteen jälkeen lukioon mutta jätin sen kesken, koska se tuntui tylsältä. Sen jälkeen kävin armeijan, lyhyimmän mahdollisen palveluksen. Nyt on vaikeaa kuvitella, että yleensä menin sinne. Siviilipalvelus kai tuntui siihen aikaan ja siinä iässä liian erikoiselta ratkaisulta. Armeijassa ilmoitin ensimmäiseksi, että haluan pois sieltä mahdollisimman nopeasti. Nykyisin en tosiaankaan menisi inttiin. Mulla on edelleen tallessa armeijan lomalappu, jonka kapteeni on myöntänyt esiintymistä varten. Silloin nimittäin alkoivat popparileikit. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA ATTE HEINONEN » MALTILLINEN RADIKAALI Chydeone on nähnyt suomirapin synnyn ja nousun. Matkalla hän on löytänyt oman äänensä. tan Lathanin Beat Street -le?a tuli Suomessa teattereihin elokuun 10. päivänä 1984. Sen näkeminen oli mulle lähtölaukaus hiphopkulttuuriin. Sitä ennen olin kuullut vain Grandmaster Flashiä, jota kaverin sisko oli tuonut ulkomailta. Ensin se kuulosti vain jännältä, myöhemmin siitä tuli mulle tosi tärkeä artisti. Samanhenkisiä kavereita ei ollut kauheasti. 80-luvulla Turussa oli ehkä kymmenen tyyppiä, jotka tunsivat toisensa ja joita kiinnosti hiphop. Joskus jossain ostoskeskuk- S sessa järjestettiin muotinäytös, joissa esiintyi helsinkiläisiä breikkareita. Me mentiin juttelemaan niille ja alettiin pitää yhteyttä. Sillä lailla me rakennettiin itsellemme kulttuuria. Rap rantautui Suomeen yllättävän varhain. General Njassan I’m Young, Beautiful And Naturalia pidetään ensimmäisenä suomalaisena hiphoplevytyksenä, mutta raplevy se ei ole. Samana vuonna eli 1983 Kojo levytti Whatugonnadon, joka oli Billy Carsonin tekemä vahvasti Sugarhill Gang -vaikutteinen kappale. Se on oikea räppibiisi. Kiinnostuin hiphopissa ensin breikkaamisesta. Se markkinoitiin 80-luvulla isolla rysäyksellä ja sitä oli helppoa alkaa harrastaa. Myös gra?teja tuli maalattua. Vuonna 1984 tai 1985 olin ekan kerran mukana dj-keikalla, ja vuonna 1986 aloin soittaa levyjä itse. Musa oli aluksi mitä sattuu, mutta me soitettiin levyjä ja huudeltiin niiden päälle, eli hiphopjuttua sekin oli. Aloin soittaa dj-keikoilla yhä enemmän raplevyjä, ja vuonna 1987 kirjoitin jo omia räppejä. Eka sinkku tuli 1989. Me tehtiin Positive Noise Orchestra -nimelSUE » 10 « NRO. 2 KOMEETTA mulla oli tapana höpötellä mikkiin kaikenlaista dj-keikoilla. Kokeneemmat tyypit sanoivat, että siitä matskusta on mahdollista tehdä hitti. Ne tunsivat musa-alalla työskenteleviä ihmisiä, ja niin mä sain levytyssopimuksen. Tein pari levyä CBS:lle nimellä Nikke T. MC Nikke T:n eka albumi myi kultaa, yli 28 000 kappaletta. Olin silloin parikymppinen, ja olihan se helvetin hauskaa. Levymyynnistä sai rahaa ihan toisella tavalla kuin nykyään, ja keikkaa oli koko ajan. Niken levyiltä nostettiin sinkuiksi humoristisimmat biisit, mutta niillä on myös vakavia biisejä ja tekstejä. Ne totiset biisit kuulostavat minusta nykyisin vielä kornimmilta kuin ne hauskat. Koko se kuvio oli samankaltainen kuin nykyajan lapsitähtien urat. En tiennyt yhtään mihin olin menossa tai mitä olin tekemässä. Sanotaan, että se 90-luvun taitteen suomenkielinen humoristinen rap hidasti ja vaikeutti rapin juurtumista Suomeen. Olen osittain samaa mieltä. Se oli halpa huumoriversio alkuperäisestä, ja palaute oli sen mukaista. Rocktoimittajien mielestä rap ylipäätään oli vielä silloin ihan typerä juttu. Samaan aikaan myös hiphopiin vakavasti suhtautuvat tyypit vastustivat MC Nikke T:n kaltaisia popilmiöitä. Ensimmäinen vuosi oli mukava, mutta toisen albumin tekeminen tuntui jo väkinäiseltä. Se kuitenkin ilmestyi vuonna 1991 ja myi huonommin kuin eka. Kun Nikke-kausi päättyi, halusin lähinnä hautautua johonkin. 90-luvun alkupuolella me tehtiin Jaakko Salovaaran kanssa tosi vihaisia ja rosoisia räppidemoja. Se oli mulle terapiaa kaiken aiemmin tapahtuneen jälkeen. Niitä biisejä ei koskaan julkaistu, mutta vuosikymmenen puolivälissä mulla ja Jaakolla oli bändi nimeltä Kevyt jee. Se oli samalla lailla kaksijakoinen projekti kuin Nikke T, oli hassuttelujuttuja ja toisaalta vakavia biisejä. Musan suhteen kuitenkin tiesin jo paljon paremmin, mitä olen tekemässä. Kevyt jee hajosi yhden singlen ja albumin jälkeen, ja Jaakko alkoi tehdä konemusaa nimellä JS16. Mä menin iltalukioon ja suoritin sen loppuun puolessa vuodessa. RAPARTISTI 90-luvun puolivälissä suomirapin ajat alkoivat muuttua. Undergroundissa toimi paljon uusia tekijöitä, ja Fintelligens löi sen musan läpi valtavirtaan. Ne mainitsivat jossain haastattelussa, että myös turunmurreräpin kuuleminen vaikutti heidän päätökseensä alkaa tehdä räppiä suomeksi. Vuonna 2000 aloin räpätä Ritarikunnassa nimellä Chydenius. Taiteilijanimi oli peräisin Nikke T-ajoilta. Kerran Kokkolassa Chydenius-niminen majapaikka ei päästänyt meitä sisään, kun kello oli jo niin paljon. Yksi kaveri totesi, että ”chydenius on eestiä ja tarkoittaa persereikää.” Se läppä jäi elämään ja siitä tuli mulle nimi. Teosto ei hyväksynyt Chydeniusta taiteilijanimeksi, joten minusta tuli Chydeone, Chydejäbä ja Chyde. Voin edelleen allekirjoittaa osan 80-luvulla tekemistäni englanninkielisistä räpeistä, mutta vasta 2000-luvun alkupuolella löysin oman tyylini, jolla teen räppiä nykyisinkin. Eka sooloalbumi tuli vuonna 2003. 90-luvun lopulla opiskelin medianomiksi. Jätin ne opinnot kesken kolmen vuoden jälkeen, mutta niistä oli silti hyötyä, kun aloin tehdä YleX:lle ohjelmaa vuonna 2005. Mestarisoundi pyöri seitsemän vuotta. Se oli mulle iso onnenpotku. Sain tehdä valtakunnanverkkoon juuri sellaista ohjelmaa kuin halusin, ja siitä maksettiin ihan rahaa. Siihen aikaan tein myös kirjoitustöitä musamedioihin. Nykyisin teen ohjelmaa Bassoradiolle. Pari vuotta sitten avasin Turussa Kulttuurispotti Aseman. Se on levykauppa, mutta myös muutakin – me tehdään videoita, studioja äänentoistotöitä, mainonnan suunnittelua ja graa?sta suunnittelua. Aseman funktio on myös sosiaalinen. Olen tehnyt DJ-keikkoja kohta 30 vuotta, ja Aseman avaamisen jälkeen niiden kysyntä on kasvanut. Soitan levyjä parina iltana viikossa. Jos kuuntelee Ritarikunnan tuotannon ja soolotuotantoni, niin niistä kyllä hahmottuu, millainen tyyppi olen. Yritän olla uskomatta mihinkään ismeihin. Mihinkään pakettiajatteluun tai valmiisiin malleihin ei kannata lähteä mukaan. Uusin levy Jekyll & Chyde on modernimpi levy kuin edelliset. Olen siirtynyt soundeissa 90-luvulta 2000-luvulle. Levyllä puhutaan pienistä asioista nauttimisesta sellaisessa ”en etsi valtaa, loistoa” -hengessä. Se ei ole niin hippi- tai anarkistihenkistä musiikkia kuin Ritarikunta jyrkimmillään. Se kertoo, että ääripäiden välillä on välimaastoa. Silti ei tarvitse olla radikaali huomatakseen, etteivät asiat ole niin yksinkertaisia kuin millaisiksi ne usein esitetään. « CHYDEONE Niko Toiskallio, s. 6.10.1969 Räpartisti, DJ, radiotoimittaja, tapahtumanjärjestäjä, Aseman isäntä Asuu perheineen Turun keskustassa Ajankohtaista: Jekyll & Chyde -albumi ilmestyy 14.2. Julkaisukeikat: 14.2. Turun Klubi/Ilta, 15.2. Kuudes Linja, Helsinki
Annankatu 21, 00100 Helsinki, K22 Ma-ti 16-02, ke-la 16-04, su 18-04 Ohjelmailtoina lipunmyynti klo 20.00 alkaen. Keikat alkavat klo 21 (kaksi bändiä) tai klo 22 (yksi bändi). Ke-su iltaisin 2e eteispalvelumaksu. Opiskelijakortilla 1e alennus ovilipuista (ei koske erikoisohjelmistoja, ennakkolippuja eikä loppuunmyytyjä keikkoja). www.tiketti.? www.barloose.com + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + HELMIKUUSSA EI OLE TIPATTOMASTA TIETOAKAAN. PE 1 4 . 2 . + + + KEEP THE FAITH-KLUBI. NORTHERN SOUL / RNB / EARLY REGGAE /MOD. DJ:T SPESIAALI-EETU, PERRYMAN, RADIO 5,00€ LA 1 5 . 2 . + + + DJ LAURILA 5,00€ SU 1 6 . 2 . + + + SUPERSUNNUNTAI, DJ MR. WILLY 2,50€ TI 2,50€ 1 8 . 2 . + + + SUPERTIISTAI, DJ MR. WILLY PE 2 1 . 2 . + + + LIVE: HOPEAJÄRVI + THE ACHTUNGS, DJ JIRCI 6/5€ LA 2 2 . 2 . + + + DJ TOMI 5,00€ SU 2 3 . 2 . + + + SUPERSUNNUNTAI, DJ JUSSI40 2,50€ TI 2,50€ 2 5 . 2 . + + + SUPERTIISTAI, DJ LAURILA PE 2 8 . 2 . + + + DJ BALTTIKOIRA ANNANKADUN BAR LOOSE 5-VUOTTA! KE 12.02. #4: PJK-KLUBI - SONS OF SUN, SLOW BLVD, BYE MANDU Vapaa pääsy! + DJ MORTTI klo 23-04 3€ TO 13.02. #5: SANTA CRUZ, SHIRAZ LANE Vapaa pääsy! + DJ WALLO klo 23-04 3€ PE 14.02. #6: HASTA LA VISTA SOCIAL CLUB, STEREOIDS, ZAMORANO ( Kansallinen keikkapäivä) Vapaa pääsy! + CLUB SLIPOVER klo 23-04 4€ LA 15.02. STEREO8000, PENNILESS 9/11€ Ennakkoliput: Tiketti + BIG SHAKE with SAMPSA VILHUNEN & VESA YLI-PELKONEN feat. DJ LIAM LARGE (Jukebox Jam/UK) klo 23-04 4€ SU 16.02. WIZARD OF LOOSE Vapaa pääsy! + LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ MIKA JÄRVINEN klo 23-04 Vapaa pääsy! KE 19.02. TIISU, KAARIN 6€ + DJ IIRO klo 23-04 3€ TO 20.02. IVA NOVA (RUS), LADA NUEVO 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + 20.02. DJ IIRO klo 23-04 3€ PE 21.02. GOTHAM O.D, LIMELIGHT SHOWDOWN 6€ + KLUB SUTINAA! feat. DJ HYVÄVILLE klo 23-04 4€ LA 22.02. KLUB KALMA LIVE presents NOLLA NOLLA NOLLA 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + KLUB KALMA DJs Flux, HraNauha & Murha with special punk/postpunk/rock 4€ SU 23.02. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ MORTTI klo 23-04 Vapaa pääsy! KE 26.02. COLA & JIMMU (aka Nicole Willis & Jimi Tenor), HAUNTED BY HALLUCINATIONS (levyjulkkarit) 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ WALLO klo 23-04 3€ TO 27.02. PERIKATO, KYLMÄ SOTA, SEX DWARF (SWE) 6€ + DJ MORTTI klo 23-04 3€ PE 28.02. INDICA (LEVYJULKKARIT) 12/14€ Ennakkoliput: Tiketti + GRANDE ROCK feat. DJ SLIM MIKE & FRIENDS 4€ LA 01.03. ZEROES, VALHALL, HALTI 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + LOOSER-KLUBI: DJ´S NOORA KOBAIN & NATASHA NEVERMIND klo 23-04 4€ MA 03.03. BLACKLISTED (US), LIGHTHOUSE PROJECT, NEW WATERS 12/14€ Ennakkoliput: Tiketti KE 05.- 08.03. EMERGENZA FESTIVAL SU 09.03. WIZARD OF LOOSE Vapaa pääsy! TI 11.03. SAMETTIKLUBI - OPEN STAGE 18.30-22.00 3€ KE 12.-15.03. EMERGENZA FESTIVAL KE 19.03. NADJA (CAN/GER), SINK 11/13€ Ennakkoliput: Tiketti TO 10.04. JARKKO MARTIKAINEN 12/14€ Ennakkoliput: Tiketti PE 11.04. JUKKA ÄSSÄ, MODERNISTIT 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti TO 17.04. CONAN (UK) 13/15€ Ennakkoliput: Tiketti SU 20.04. ESOTERIC (UK), ISOLE (SWE), PROCESSION (SWE) 20/23€ Ennakkoliput: Tiketti LA 17.05. 1994 CLUB: THE HYPNOMEN, TBA 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti LA 24.05. TJ FINLAND HARD NIPPLES: MIND THE CRAP, DAGGERPLAY, NYRKKITAPPELU 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti 5,00€ OPISKELIJAKORTILLA ILMAINEN SISÄÄNPÄÄSY TIISTAISIN JA SUNNUNTAISIN. PERJANTAISIN JA LAUANTAISIN PUOLEEN HINTAAN. ETU EI VOIMASSA KEIKKAILTOINA EIKÄ PYHÄPÄIVINÄ. + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + RAVINTOLA DORIS ravintoladoris@gmail.com + ALEKSANTERINKATU 20 TAMPERE + + + + + + www.ravintoladoris.fi KE SONATA ARCTICA 12.2. TO 13.2. 24€/23€ HELMIKUU 2014 TURMION KÄTILÖT, FEAR OF DOMINATION 15€/13€ PE 14.2. Valtakunnallinen keikkapäivä: NANCY, UMEO ilmainen! LA 15.2. TO 20.2. PE 21.2. LA 22.2. RIISTET YT, EU-VOSTOLIITTO, NARKOOSI 6€/0€ S 10€/8€ THE BRAINS (CAN), FLESH ROXON, THE LEOPARD SCANDINAVIAN MUSIC GROUP, PIKKU KUKKA 15€/13€ JKL Riddims: LAULURASTAS, DJ Art Dictator, DJ Soul Rokker 10€ / 0€ PE 28.2. KAUCAS, OG IKONEN 8€/5€ LA KUUDES SILMÄ, 1981, THE ESCAPIST, COLD INSTITUTION 6€ / 0€ NDING J-TOWN YOUNG GUNS: NEW WATERS, FOU 0€ / 6€ T NEVERLAND, RATS WILL FEAS 1.3. PE 7.3. LA 8.3. LA 15.3. SU 16.3. KAMALA, RED ELEVEN, COLORIZER 6€ / 0€ (Kv. Naistenpäivä: Naisille ilmainen sisäänpääsy!) Orkidea & Friends On Tour: ORKIDEA, HEAVYWEIGHT DJ’S, ROYALTIES OF SOUND DJ’S 15€ / 12€ Lutakon lastenkonsertti: HEVISAURUS 15€ / 12€ (Halvempi hinta myös Jelmun jäsenten lapsille) KE 19.3. TO 20.3. MAIDEN UNITED (UK) 10€/8€ NADJA (CAN), VUOLLA 8€/0€ (K-18) EI IKÄRAJAA ELLEI TOISIN MAINITA. BAARI K-18. ENNAKKOLIPUT: WWW.JELMU.NET JA TIKETTI. HALVEMPI HINTA JELMU RY:N JÄSENILLE. TANSSISALI LUTAKKO. Lutakonaukio 3, 40100 Jyväskylä. (014) 617 866. jelmu@jelmu.net SUE » 11 « NRO. 2 WWW. JELMU. NET
HAASTATTELU TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVAT VILLE MALJA LA 19.4. KLUBI, TURKU » 12 « NRO. 2 SUE
» MUSIIKKIA 2010-LUVULTA Tuomo on tehnyt albumin, joka on repinyt täysiä pisteitä oikeastaan kaikista arvosteluista. Sue tapasi miehen aamiaisella ja kuunteli kertomuksia muun muassa Prince-fantasioista. H elsingissä on noin 20 astetta pakkasta. Tuomo Prättälä tilaa Kaapelitehtaan kahvilassa itselleen kupillisen sumppia ja sämpylän. Kello on 9.00, ja normaalit muusikot ovat yleensä tähän ai- kaan nukkumassa. Syy aikaiselle tapaamisajankohdalle on kuitenkin ymmärrettävä. – Meillä on treenikämppä tuossa alakerran bändikompleksissa, ja menen tämän jälkeen harjoittelemaan keikkasettiä tulevaa kiertuetta varten. En tosin ole saanut pitkään aikaan unta muutenkaan, joten aikainen herääminen ei haittaa. Mistä unettomuus? – No, levy on juuri ilmestymässä. Ainahan se unettomia öitä tietää. Päässäni pyörii miljoona asiaa. On helppo kuvitella Tuomon stressaavan tällaisista yksityiskohdista. Haastattelussa hän tuntuu ihan tavalliselta nuorelta muusikolta, ja on samaan aikaan itsevarman ja hieman ujon oloinen suomalainen mies. Mies, jolle jokin korkeampi voima on antanut enkelin lauluäänen ja kyvyn säveltää musiikkia, joka pakottaa liikkeeseen. SOUL MUUTTUU tuomon debyyttialbumi my Thing ilmestyi vuonna 2007. Se loi miehelle soulistin maineen. Tuomo on kantanut niskassaan soullaulajan leimaa tuosta levystä lähtien. Osittain tästä syystä johtui myös liki neljän vuoden tauko Tuomon uuden The New Mystique -levyn ja sitä edeltäneen, järjestyksessään kolmannen My Own Private Sunday -albumin välillä. – Tavallaan. Tai en tiedä. Sanotaanko että se oli osasyy siihen, miksi lähdin työstämään tätä uutta levyä eri tavalla kuin ennen. Kun uusi levy oli valmis niin tajusin, että onhan siinäkin vielä niitä soulvaikutteita jäljellä todella paljon. Minulle tärkeintä oli päästä eroon vanhoista levyistäni sen verran pitkäksi aikaa, etten enää tuntisi velvollisuudekseni tehdä nimenomaan soulmusiikkia. Koska soulmuusikoksi minut kaikissa lehtijutuissa on aina määritelty. Entisajan soultähdet olivat naistenmiehiä, joilla pyöri jaloissa yhtä paljon lehtolapsia kuin yleisön joukosta heiteltyjä pikkuhousujakin. Tätä nykyä soultähtien paikan ovat ottaneet räppärit. Kanye West aloitti 2000-luvulla soulsämplejen buumin. Westin debyyttialbumilla, vuonna 2004 julkaistulla The Collage Dropoutilla ujelsivat nopeutetut soulvokaalit ja rytmit. Pian kaikki kopioivat niitä. Tätä ennen Kanye oli hionut ja testaillut samplejen toimivuutta esimerkiksi Jay Z:n levyillä. Vuonna 2001 julkaistulta Jay Z:n Blueprintklassikolta löytyy kappale Girls Girls Girls. Just Blazen tuottama kappale ammensi sekin soundinsa vanhasta soulista, ja sillä kuultiin sample amerikkalaisen soullaulaja Tom Brockin There’s Nothing In This World That Can Stop Me From Loving Yousta. Biisillä Jay Z listaa naistyyppejä, jotka haluavat vain sitä yhtä asiaa. Tuomon levyllä on kappale Girls, jolla listataan naistyyppejä Jay Z:n ikivihreän tapaan. Tyyli kertoa kauniimmasta sukupuolesta on kuitenkin kovin erilainen Jay Z:llä. – Girls kuulostaa alussa Jay Z:n Girls Girls Girlsiltä ihan tarkoituksella. Sen arvosisältö on kuitenkin täysin päinvastainen kuin Jay Z:llä. Tämä saattaa mennä monilta ohi. Suomessa keskiverto musiikinkuuntelija rekisteröi suomeksi laulettujen kappaleiden sisällön, mutta englanniksi esitetyn materiaalin kanssa on usein toisin. – Kyllä se minua välillä häiritsee. Etenkin kun ottaa huomioon, kuinka paljon tekstit minulle itselleni merkitsevät. Tämän levyn kohdalla olen saanut kuulijoilta palautetta, että he ovat kiinnittäneet teksteihin enemmän huomiota kuin ennen. Ehkä olen onnistunut niissä paremmin. – Olen koko ajan yrittänyt kehittää itseäni tekstittäjänä ja laajentaa kappaleitteni aihepiirejä. Ensimmäinen levyni oli täynnä henkilökohtaista tilitystä. Se levy oli minulle kuitenkin tärkeä päänavaus. Pienen kriisin kautta löysin sisältöä teksteihini. Sitten myöhemmin minulle välähti, että voisihan sitä puhua jostain muustakin kuin vain itsestään! PRINCE-FANTASIAT the new mystique on hyppy 60-ja 70- lukuvaikutteisista kappaleista kohta trendikkäämpää musiikillista ilmaisua. Trendikkääksi sitä on silti vaikea haukkua, korkeintaan kehua. Nyt esikuvat ovat 80- ja 90-luvulta. Tästä huolimatta albumia on vaikea väittää lähiretroksikaan, sillä tämän päivän musiikki ottaa vaikutteensa menneiltä vuosikymmeniltä ja kaikki liittyy kaikkeen. The New Mystique syntyi kokeilunhalusta ja uteliaisuudesta, ei opportunismista. – Kun lähdin tekemään tätä albumia päätin, että teen musiikkia joka kuulostaa siltä kuin se olisi tehty 2010-luvulla. Kun päätin ottaa levylle mukaan enemmän elektronisia soundeja, pääsin toteuttamaan törkeimpiä Prince-fantasioitani. Edelliset levyni nojasivat kenties enemmän 70-luvun äänimaisemiin. Siinä kontekstissa Prince-vaikutteita oli niille levyille vaikeampi ujuttaa. Tuomo ei edes yritä peitellä musiikillista tietämättömyyttään nykyisiin musiikkitrendeihin liittyen. Tämä on piristävä poikkeus usein katuuskottavuuttaan varjeleviin muusikoihin verrattuna. Levyä tehdessään Tuomo päätti kysellä ehdotuksia ystäviltään, jotta olisi paremmin kartalla nykypäivän soundeissa. – Jossakin vaiheessa tajusin, etten ollut täysin kartalla kaikista uusista akteista. Esimerkiksi Flow-festivaalin viime vuosien hipsteriesiintyjiä tiesin lähinnä nimeltä, mutta en ollut koskaan tutustunut heidän musiikkiinsa kovinkaan tarkkaan. Pyysinkin Facebookissa ystäviltäni hyviä tärppejä ja kokosin heidän suosituksistaan Spotify-soittolistan. Kuuntelin levyjä läpi ja aina kun kuulin jotain kiinnostavaa, korvamerkitsin sen itselleni ja palasin sen pariin myöhemmin. – Eräs tärkeimpiä uusia löytöjä minulle oli Frank Ocean. Hän vaikutti hyvin paljon siihen, että The New Mystiquelta löytyy niin paljon soulja r’n’b-vaikutteita. – Olin vuosikausia ollut sitä mieltä, että nykyinen r’n’b on tylsää ja jo useaan otteeseen nähtyä ja kuultua. Frank Oceanin kappaleet kuitenkin koskettivat minua. Hänen tekstinsä ovat todella monitahoisia. Esimerkiksi Drake ammentaa samoista aineksista kuin Frank Ocean, mutta hänen musiikkiinsa en päässyt sisään lainkaan. Jokin Frank Oceanin musiikissa vain toimii minulle.« MITÄ JOS? M arkus Nordenstrengillä on Tuomon kanssa yhteisprojekti Young Male Spinsters. Voit lukea siitä enemmän Suen verkkosivuilta. Alta löydät Nordenstrengin vastauksen what if -tyyliseen kysymykseen siitä mitä olisikaan tapahtunut, mikäli Tuomo olisi Suomen sijaan syntynyt johonkin muuhun maahan. ”Niin Tuomo kuin minäkin teemme molemmat musiikkia, jonka juuret löytyvät rapakon takaa, ja josta hevi tai slaavilaiset sävelkulut ovat kaukana. Samaan aikaan asumme molemmat Suomessa, josta edelleen uupuu koneisto, know how ja rahoitus meidän kaltaisten artistien breikkaamiseen ulkomailla. Tuomo tosin on ollut paljon minua menestyneempi Suomessakin, eli kyllä siinä hänen musiikissaan on jotain sellaista joka suomalaisia kansanjoukkojakin tarvittaessa liikuttaa. Uskon silti, että jos Tuomo asuisi pysyväisesti vaikkapa New Yorkissa tai Los Angelesissa niin hänellä olisi pullat kyllä aika paljon paremmin uunissa. Toisaalta noissa paikoissa on myös enemmän tunkua ja kilpailua sekä selkään puukotusta. Olen silti varma siitä että soittajana, laulajana ja säveltäjänä Tuomolla olisi maailmalla vielä paljon enemmän kysyntää kuin täällä härmässä. Toisaalta sekä minulla että Tuomolla on aika hyvät oltavat täällä kotimaassa. Tuomo on äärilahjakas, ja hänen musiikillinen osaaminen on täysin lokeroimatonta. Maailmalla musaskenet tuppaavat oleman aika paljon fragmentoituneempia. Eli en tiedä voisiko Tuomo olla pitkän päälle se sama meidän tuntema Tuomo, jos hän asuisi vaikkapa Williamsburgissa.” SUE » 13 « NRO. 2
HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT VILLE JUURIKKALA » TUSKAN TUOLLE PUOLEN Happoradio nousi menestysangstin alhosta onnen levollisiin sfääreihin. apporadio oli alusta asti menestykseen merkitty bändi. Jo bändin vuonna 2002 julkaistu ensisingle Pahoille teille nostettiin YleX:n soittolistalle. Asemalla-debyyttialbumilta (2003) irrotettiin kaikkiaan neljä sinkkua, samoin seuraavana vuonna julkaistulta Pienet ja keskisuuret elämät -levyltä. Kolmannelta albumilta Vuosipäivältä (2006) niitä lohkesi kolme. Bändillä on tukenaan iso-levy yhtiö, joka luotti sen biisien hittipotentiaaliin ja teki lujasti töitä iskostaakseen kappaleet radiota kuuntelevan suuren enemmistön tajuntaan. Happoradio onkin niitä harvoja nykybändejä, joita ei ole koskaan kutsuttu indieksi – sen musiikkia ei ole suunnattu seiskoja spinnaaville klubi-dj:lle, trendsettereille, vinyylinhiplaajille tai rockkritiikeistä kiinnostuneille vaan kaikille muille. Sellaiset biisit kuin Pois Kalliosta, Kaupunki täynnä ihmisiä ja HC-sää olivat väkevää radiohappoa, joka syövytti yhtyeen nimen ihmisten mieleen. Vuonna 2008 puskeminen palkittiin. Hitit Che Guevara ja Puhu äänellä jonka kuulen tekivät Kaunis minä -albumista listaykkösen ja platinalevyn. Kuusi vuotta se vei, mutta Happoradio teki läpimurron. – Jokainen levy vaikutti siihen, laulaja-kitaristi ja toinen biisintekijä Aki Tykki sanoo. – Oli pienempiä hittejä, ja me painettiin helvetisti keikkaa. Siinä matkan varrella me kehityttiin biisintekijöinä, mikä varmaan vaikutti kaikkein eniten. Pitkän päälle se on ihan sama, mikä markkinointikoneisto bändin takana on, jos biisit eivät ole hyviä. Tykki sanoo, että menestys tuntui hyvältä ja ansaitulta. Se saavutettiin työllä ja sitkeydellä. – Minä ja meidän rumpali oltiin soitettu yhdessä kymmenen vuotta jo ennen ekaa Happoradio-levyä. Menestys teki käytännön asioista iloisempia. Oli kivempaa soittaa täydessä keikkapaikassa kuin kymmenelle ihmiselle. Tykki, kitaristi AH Haapasalo, basisti Jatu H Motti ja rumpali Markku DeFrost saivat nähdä myös nurjan puolen. Uuvuttavat kiertueet ja suorituspaineet kuuluvat Kaunis minän seuraajalla Puolimielellä (2010), joka Tykin mukaan on Happoradion ahdistunein levy. Haapasalo ja Tykki alkoivat kirjoittaa sen biisejä välittömästi kiertueiden päätyttyä. – Raskainta oli ehdottomasti aika juuri ennen Puolimieltä. Ekasta platinalevystä tuli mitalikrapula, ja tuntui mahdottomalta alkaa tehdä uusia biisejä. Henkinen rasitus kuului uusien biisien raskaissa aiheissa ja näkyi psyykeä pirstovassa kansitaiteessa, mutta Puolimieli meni vaivatta listaykköseksi. Sen jälkeen Happoradiolle oli samantekevää, kuinka kuuma se kuuluisa rauta oli – takominen oli kerta kaikkiaan lopetettava. ETÄISYYDEN OTTO kun bändi on tehnyt kaksi menestyslevyä, sillä on jo varaa pelata aikaa. Kokoelma Jälkiä 2001–2011 veti yhteen Happoradion ensimmäisen vuosikymmenen tärkeimmät etapit ja käänsi huomion itseensä siksi aikaa, että bändi sai levätä. Loma tuntui Happoradiosta ansaitulta siinä missä menestyskin. – Tämä on sellaista hommaa, että koko ajan on jotakin tekeillä. Jos nyt on vapaata, niin kohta ei ole, Aki Tykki sanoo. – Me päätettiin, että kokoelmalevyn julkaisun jälkeen pidetään ihan rehellinen loma. Sellainen, että ei edes nähdä toisiamme. Tykki jatkaa, että kyse ei ollut vain levon tarpeesta. Hän oli huomannut, että uusien biisien kirjoittaminen oli muuttumassa kaavamaiseksi, ja sitä Happoradio ei voinut itselleen sallia. – Kun bändi suunnittelee kuudetta levyä, sen on parempi kehitellä uusia lähestymistapoja. Biisien tekemisen pitää tuntua mielekkäältä itselle. Sitä kautta ne myös saa kuulostamaan mielekkäiltä. Itsestä ja muista. Toisinaan asiat tulevat niin lähelle niin lujaa, että ne näyttävät suhteettoman suurilta. Oikean perspektiivin löytää ottamalla etäiSUE syyttä. Aki Tykistä oli varsin mukavaa riisua Happoradion laulaja-kitaristin univormu – se pipo – ja olla Aki vain. – Loma oli lepoa. Hengailin kotona ja katsoin telkkaria, ja kävin äidin kanssa New Yorkissa. Oli hyvä olla vähän aikaa ihan vain oma itsensä eikä Happoradion laulaja ja toinen biisintekijä. Ammattimuusikon välivuotta voi kutsua romanttisesti vaikka luovaksi tauoksi, mutta käytännössä se on palkatonta lomaa siinä missä millä tahansa muullakin alalla. Tykki ja Haapasalo, jotka tekevät Happoradion biisit, selvisivät siitä Teostokorvausten ansiosta. Rytmiryhmä teki päivätöitä. – Tauko vaikutti Markun ja Jatun elämään varmaan enemmän kuin minun ja Haapasalon. Mutta kyllä nekin hengissä pysyivät. Rumpali tosin näytti vähän laihtuneelta, kun taas tavattiin. Kun Happoradio palasi yhteen, se ei enää näyttänyt jäsenistään valtavalta kolossilta, joka saattaisi kaatua ja murskata rakentajansa. Rockyhtye oli palannut luonnolliseen kokoonsa. mutta niidenkin kirjoittaminen sujui paremmin kuin edellisellä kierroksella. Me ollaan opittu, että jokaisen biisin jokainen kohta ei tarvitse olla ihan loppuun asti mietitty. Joskus voi vain mennä musan mukana. – Joka kerta se silti pelottaa, että saako enää koskaan kirjoitettua uutta biisiä. Sitä ottaa Amollin ja miettii, että ei tästä pääse mihinkään. Mutta pääsee siitä. Yleensä ä?ään. Alan jo uskoa siihen, että kyllä niitä biisejä tulee. Joskus ei vain ole oikea hetki. Silloin pitää odottaa seuraavaan päivään tai viikkoon tai kuukauteen. Happoradion kuudes albumi on nimeltään Elefantti. Sen sydäntä puristavien suurten tunteiden laulut ovat taattua Tykki–Haapasalo-mallia, mutta toisin kuin Puolimielellä, niiden pohjasoinnuissa väräjää toivo, ei epätoivo. Pilvet roikkuvat alhaalla, mutta Happoradio lentää norsunkorvilla matalapaineen yläpuolelle. – Minä olen ollut viime aikoina hirvittävän onnellinen, Tykki naurahtaa. – Levyä tehdessä alkoi huolestuttaa, kun tuli tehtyä ihmeen positiivissävytteisiä lauluja. Mietin, että pitääkö tässä väkisin kaivaa niihin angsteja. Eihän sitä tarvitse. Taide syntyy usein tuskasta, mutta myös levollisuus on hyvä mielentila tehdä musiikkia. Elefantti on onnellisempi albumi kuin Happoradion aiemmat levyt. Aki Tykki arvelee, että siinä on kyse paitsi levosta, myös henkisestä kypsymisestä. Aikuistumisesta. – Ateistin aamuhartaus, Elefantin viimeinen biisi, on Happoradion onnellisin kappale. Se on minun epäuskontunnustukseni. Sen biisin ja muutaman muun on kirjoittanut itsensä kanssa entistä paremmin sinut oleva ihminen. Aikuisuus on sitä, että omissa nahoissa on helppo olla. Ja elefantin nahkahan on melkein tuuman paksu. « TO 20.3. KLUBI, TURKU NORSUN SYNNYTYS happoradion tauko näytti pitkältä hermolomalta, mutta käytännössä bändi oli soittamatta vain muutamia kuukausia. Uutta levyä alettiin tehdä vuosi ennen sen ilmestymistä. Bändi palasi musiikin pariin pikku hiljaa, stressaamatta. Aki Tykki sanoo, että aivojen nollaaminen kannatti. Kun hän ja AH Haapasalo kävivät taas kirjoittamaan lauluja, tunnelma oli aivan toisenlainen kuin Puolimielen stressisessioissa. – Ihan aluksi ei syntynyt mitään, mutta niin se menee joka kerta. Sitten musiikkia rupesi tulemaan tosi helposti verrattuna edellisen levyn aikaan. Sanoitukset tulivat tuttuun tapaan valmiiksi vähän viime tipan jälkeen, » 14 « NRO. 2
» VIERAANTUNEET YHTEISÖLLISET Loner Fin näkee yhteisörahoituksen mahdollisuutena rahoittaa bänditoimintaa ja tehdä musiikkia levy-yhtiön toiveista välittämättä. L ” On hauskaa murtaa rajaa bändin ja yleisön väliltä. jon tiiviimmäksi kuin tavallisesti levyä tehdessä. – Ihmiset hakevat kontaktia ihan eri tavalla. Jotkut sanoivat, ettei heitä enää kiinnosta ostaa 20 euron levyä, mutta he haluavat tavata meidät. Yhden kaverin ostamaan pakettiin kuului, että grillattiin, laulettiin ja juteltiin sen kanssa. Se oli itse asiassa helvetin hienoa, paljon hienompaa kuin olisin kuvitellutkaan, Mikael selittää. – Kaikkea voi tehdä yhdessä ja on hauskaa murtaa rajaa bändin ja yleisön väliltä. Bändi ei istu enää yksin kammiossaan, kuten ehkä ennen. Monista alakulttuureista tuttu vuorovaikutteisuus bändin ja yleisön välillä on leviämässä myös valtavirtaiseksi laskettavien yhtyei- den keskuuteen. Loner Fin on tämän huomattuaan panostanut interaktiivisuuteen yleisönsä kanssa. Vankkaa kuulijakuntaa on haalittu jo ennen ensimmäisen levyn julkaisua keikkailemalla ja pitämällä yhteyttä Facebookin välityksellä. Kuuntelijat ovat päässeet vaikuttamaan treenattaviin cover-biiseihin, ja kilpailuja on pidetty. – Meillä oli just kilpailu Facebookissa, jonka voittaja sai postissa uuden levyn latauskortin ja Jukka Puurulan käytetyt alushousut. Voittaja kuittasi juuri, että paketti on tullut perille ja laittoi kuvan messiin, Mikael naureskelee. Yhteisörahoituksessa on myös huonot puolensa. Se ei usein yksin riitä koko levyn rahoitukseen, ja uusiin ilmiöihin liittyy aina en- nakkoluuloja. – Kun törmäsin ilmiöön ensimmäistä kertaa itse, ajattelin, että jos maksan jollekin 20 euroa, kuka sanoo, että näen muutakin kuin perävalot, Mikael tunnustaa. Kun yhteisörahoitus on vakiinnuttanut asemaansa, sillä ja sen poikimalla yhteisöllisellä ?iliksellä voi yhtyeen rumpalin Aten mukaan olla potentiaalia musabisneksen pelastajana jatkossakin. – Kun porukka alkaa oppia tuntemaan yhteisörahoitusta ja käyttämään sitä, miksei sillä voisi olla enemmänkin potentiaalia. Interaktiivinen meininki tulee olemaan entistä tärkeämpää. Jengi kokee, että on itse messissä ja bändin jäsenten kanssa konkreettisesti yhteydessä.« WXRPR WKH QHZ P\VWLTXH WXRPR NHLNRLOOD WDPSHUH NOXEL RXOX VSHFLDO HVSRR VHOORVDOL KlPHHQOLQQD VXLVWR NXRSLR KHQU\ V SXE KHOVLQNL IXQN\ HOHSKDQW M\YlVN\Ol WED WXUNX NOXEL NXRSLR WlKWL KHOVLQNL NRUMDDPR DOEXPL Q\W NDXSRLVVD ZZZ WXRPRPXVLF FRP ZZZ IDFHERRN WXRPRPXVLF SUE » 15 « NRO. 2 TEKSTI JUULIA JAULIMO KUVA LONER FIN nillä on taustaa esimerkiksi Iiwanajulmassa ja Don Huonoissa. Taustojen ja musiikin monipuolisuudesta huolimatta Loner Finin konsepti vaikuttaa tarkasti mietityltä. Mikael kuvailee vieraantuneisuuden tunnetta, jota levyn kannen hahmo kalanaamio kasvoillaan kuvastaa. – Monet varmaan ajattelevat, että Loner Fin on yksinäinen suomalainen. Olemme ajatelleet, että se on yksinäinen evä. Yksinäinen evä on levyn kannessa oleva hahmo. Mies, joka muuttuu kalaksi. – Tämä kuulostaa varmaan todella hullulta. Mutta mulle se on ihan aito tunne, että lähiöön muuttaminen muuttaa kalaksi. Se on vieraantumista, jota näkee nukkumalähiöiden bussipysäkeillä. Rahoituksensa Loner Fin on hoitanut enimmäkseen Mesenaatti.me-yhteisörahoituspalvelun eli vapaaehtoisten lahjoitusten avulla. Idea yhteisörahoituksesta tuli viime keväänä. Oli tiedossa, että levystä on tulossa vaikeasti määriteltävä eikä levy-yhtiön kanssa haluttu lähteä tappelemaan. Yhteisörahoitus toi bändin eteen myös yllätyksiä: vuorovaikutus kuulijakunnan kanssa paljastui pal- HAASTATTELU oner Fin kuvailee itseään bändiksi, jonka musiikissa rock yhdistyy spoken wordiin, konemusiikkiin ja intialaisiin elementteihin. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole ollut heittää kaikkia innostaneita aineksia samaan soppaan vaan luoda musiikkia ilman rajoituksia. Yhtyeen laulaja Mikael Vehkaoja kertoo, että Loner Fin on yrittänyt palata takaisin 1970-luvulle. Aikaan, kun musiikki oli ”vain musiikkia”. – Omat esikuvat ovat tehneet musiikkia aika lailla musan ehdoilla. Nykyään Suomi on rockpoliisivaltio, jossa ihmiset käyttävät enemmän aikaa genremääritelmien ajatteluun kuin musan kuunteluun. – Googlaamalla löytyy 1 600 musiikkigenreä. Me ollaan kapinallisia, jotka yrittää sniikata pakoon aidan raosta. 70-luvulla yleisö tai artistit eivät ajatelleet musaa niin, että onko se itärannikon sludgemetallia. Loner Finin tyylillinen laaja-alaisuus kumpuaa muusikkojen monipuolisista taustoista. Mikael on itse soittanut aiemmin Kyyriassa ja rumpali Atte Sarkima Havana Blackissa, ja yhtyeen muilla jäse-
HAASTATTELU » EI PERHEPIIRIN MUSIIKKIA TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA INA SAARINEN Black Twigin Aki Pohjankyrö kertoo Suelle indiekentän lainalaisuuksista ja siitä, mitä bändi nimeltä The Clientele hänelle merkitsee. he Clientele on Lontoossa vuonna 1991 perustettu yhtye, jonka musiikkia voisi luokitella dreampopiksi. Se julkaisi vuonna 2000 levyn Suburban Light. Albumi oli kokoelma aiemmin julkaistuja EP-levyjä ja singlejä. Se on myös levy, jonka nimeen Black Twigin laulajakitaristi Aki Pohjankyrö vannoo vielä tänäkin päivänä. – Aikoinaan The Clientele teki minuun todella suuren vaikutuksen. Palaan edelleen yhtyeen tuotantoon aina silloin tällöin. The Clientele toimi minulle myös eräänlaisena siirtymävaiheen yhtyeenä. Sen kautta löysin bändejä kuten Felt. En ole tietoisesti kopioinut Clientelen tyyliä mutta myönnän kyllä, että joissakin Black Twigin kappaleissa voi kuulla kaikuja sen tuotannosta. Solitille levyttävän Blag Twigin debyyttialbumi Paper Trees ilmestyi vuonna 2012. Sitä hehkutettiin oikeastaan kaikissa suurimmissa musiikkiin keskittyneissä printti- ja verkkolehdissä. Suessa albumi sai kahdeksan pistettä kymmenestä. Surisevaa indietä soittavien yhtyeiden levyjä arvioivat yleensä musiikkityylin jo haltuunsa ottaneet musiikkifanit, jotka ovat kasvaneet sisään indien maailmaan jo vuosikausia sitten. Black Twigin musiikki on pitkälti asianharrastajilta asianharrastajille tehtyä. Pohjankyrö kuitenkin kertoo, että keikoil- T la tulee usein palautetta myös indiekentän ulkopuolisilta ihmisiltä. Tuolloin vertailukohdat ja -yhtyeet voivat olla yllättäviäkin. – Ihmisethän puhuvat musiikista aina verrokkibändien kautta. Meidän on sanottu kuulostavan esimerkiksi Doorsilta sellaisten ihmisten toimesta, jotka eivät tähän indiemaailmaan ole niin sitoutuneet. Meitä verrataan joskus myös Joy Divisioniin, minkä vaikutteita en kyllä itse musiikissamme kuule. Black Twigin kakkosalbumi Heliogram kulkee samoja polkuja kuin yhtyeen ensimmäinen levy. Bändi lähtee uuden levyn julkaisun myötä kiertueelle, jolla se soittaa keikkoja toisten Solitille levyttävien bändien eli The New Tigersin ja Delay Treesin kanssa. Välissä on keikkoja myös Jaakko Eino Kalevin sekä Pariisin Kevään mukana, mutta pääasiallisesti Black Twigin tulevilla keikoilla indie kohtaa indien. Indie on aina ollut Suomessa pienen piirin harrastus. Pohjankyrö kuitenkin kieltää, että piirien pienuuden takia yhtye voi tulla sokeaksi omalle musiikkigenrelle. – Aiemmin olemme soittaneet melko vähän keikkoja samalla levy-yhtiöllä olevien yhtyeiden kanssa. Ai miksi? No ihan siitäkin syystä, että tuollaisina iltoina joku yleisön joukossa voi luulla, että lavalla vie- railee sama yhtye kahteen otteeseen, Pohjankyrö nauraa liioitellen. – Vakavasti puhuttuna enemmänkin mahdollisia ongelmia saattaa tuottaa kaveribändien jäsenten kanssa yhteisen ajan viettäminen ja musiikista puhuminen. Pitää varoa, ettei tässä ala tekemään mitään pienen perhepiirin musiikkia. Blag Twig esittää englanniksi laulettua indiemusiikkia, joten luonnollisesti yhtye on näin Shengen-aikoina käynyt keikoilla myös ulkomailla. – Meidän kokemuksemme ulkomailla soitetuista keikoista ovat olleet positiivisia. Yleisö on ollut innostunutta ja paikat ovat olleet täysiä. Vastaanotto on ulkomailla hieman erilainen kuin Suomessa. Tähän vaikuttaa varmasti se, että kotimaassaan yhtyeet ovat yleisölle vähemmän eksoottisia. Ja tietenkin esiintymisessä pitää olla jotain sellaista, että yleisöllä on joku syy raahautua paikalle. Eli peiliinkin on osattava katsoa, jos yleisö ei löydä keikoille. Suomessa surinaindietä soittaessa menestysmahdollisuudet ovat rajalliset. Oletteko osanneet pitää tavoitteet realistisina, vai oletteko te enemmänkin ihmisiä, jotka tuijottelevat tähtiin? – Ei tässä nyt hirveästi ole kuvitelmia siitä, että tästä ihan oikeaa rahaa saisi, Pohjankyrö naurahtaa. – Meille tämä on yhä harrastus, ja sellaisena tämä toivottavasti pysyy. Soittamisen on oltava hauskaa. « PE 7.3. FINLANDIAKLUBI, LAHTI ” Peiliinkin on osattava katsoa, jos yleisö ei löydä keikoille. SUE » 16 « NRO. 2
» TOIVOA UNOHTAMATTA I – Kaikki inhimillisen elämän kriisit ja käännekohdat muunnetaan sairauksiksi, joita pyritään hoitamaan lääkkeillä, Timo selventää albumilla käsiteltäviä epäkohtia. Oli hetkiä, kun levyn valmistuminen vaikutti Timon mukaan mahdottomalta, ja yhtyeen toinen kitaristi jätti yhtyeen hetkeksi. Albumi kuitenkin valmistui ja albumin julkaisusta muodostui vertauskuva elämän voitolle. Siitä sen lopullinen nimikin, Hallelujah. – Hallelujahin ei ole tarkoitus luoda sellaista kuvaa, ettei mistään tule mitään. Usein menee niin, että voimat loppuvat eikä jaksa enää taistella. Meidän tapauksessamme elämä voitti loppujen lopuksi. Ajattelimme: ”jumalauta jätkät, me ollaan tehty tätä pennusta asti yhdessä, me ei kyllä kaaduta tähän.” Levystä muodostui omakohtainen kuvaus siitä, miten yhtye näkee tämän hetken yhteiskunnallisen tilanteen. Tarkoitus on herättää muutkin miettimään, ei antaa valmiita vastauksia epäkohtien ratkaisuun. ” Hallelujahin ei ole tarkoitus luoda sellaista kuvaa, ettei mistään tule mitään. – Me tuomme asian esiin kuten me olemme sen nähneet. Jokainen tekee siitä sitten omat ratkaisunsa. Uuden levyn soundimaailma on räätälöity niin, että se tukee albumin sanomaa. Vaikka yhtyeen tyyli on muutenkin kehittynyt ja hioutunut bändin 14 olemassaolovuoden varrella, Iiwanajulma on kuitenkin pysynyt itselleen uskollisena. Timo pitää bändille ominaiselle tyylille tärkeänä tiettyä perkussiivisuutta ja rytmisyyttä. – Basisti- rumpali-yhteistyö toimii meillä ihan loistavasti, mikä on tärkeää, koska ihannoimme rytmimusaa, Timo selittää. Ehkä juuri bändin rytminen ja moderni lähestymistapa rock-musiikkiin aiheuttaa assosiaation Korniin, johon Iiwanajulmaa on useasti verrattu. – Kornissa perkussiivisuus tulee bassosta, mutta meillä se tulee ki- Lataa levy mp3-versiona 9,50 € molaisiksi. – Meidän musiikkimme ihanteet lepäävät grungen, industrialin ja rytmimusan synteesissä, Timo kertoo. – Suomimetallin nosteaikaa oli kymmenen vuotta sitten. Meillä alkaa bändinä olla selkeää nousua vasta nyt. Uuden levyn julkaisu on todella tuonut yhtyeelle uutta nostetta. Nyt vuorossa on tuon nosteen ylläpitoa keikoin, ja mahdollisesti parin uuden musiikkivideon julkaisu. Musiikkivideota tekemään on löydetty kiinnostavia yhteistyötahoja. – Sopimuksia ei ole vielä tehty, mutta luvassa saattaa olla todella mielenkiintoinen yhteistyöprojekti, Timo vihjailee. « PE 4.4. RENTUKKA, JYVÄSKYLÄ UUSI ALBUMI NYT KAUPOISSA! Hei, veltto latailija! Täytä oheinen kuponki ja kiikuta se postiin. Saat kotiisi oikean CD-levyn. P.S. Liikunta kannattaa. Jokaisesta myydystä cd-levystä maksetaan 1 euro i-Aid-järjestölle, joka auttaa katulapsia Intian Rajasthanissa. taroista, kun taas vahva pohja tulee bassojen ja rumpujen yhteistyöstä. – Vaikutteita tulee kyllä todella monesta suunnasta, esimerkiksi Faith No Morelta, Pearl Jamilta, Soundgardenilta, Meshuggahilta, Toolilta ja Nine Inch Nailsilta. Meillä on myös paljon mausteita maailmalta, Timo jatkaa. Musiikilliset mausteet ovat Timon mukaan enimmäkseen muualta kuin suomalaisen raskaan rockin piiristä. Vaikka esimerkiksi Stam1na ja Mokoma ovat Iiwanajulman muusikoille tuttuja ja vaikka Timo myöntää, että Iiwanajulma kulkee samalla genrealueella, he eivät miellä itseään varsinaisesti Sakara Records -bändien hengenhei- TILAUSKUPONKI NIMI KATUOSOITE POSTINUMERO POSTITOIMIPAIKKA SÄHKÖPOSTI TILAAN LEVYN: Loner Fin- Loner Fin CD HINTAAN 14,50€ + POSTIKULUT 2,50€ = 17,00€ (SIS. ALV 24%). Levy toimitetaan postitse. Toimituksen mukana tulee lasku 14pv maksuajalla. Secret Entertainment Asemakatu 11A 40100 JYVÄSKYLÄ ALLEKIRJOITUS (ALLE 18-VUOTIAAN HUOLTAJAN) & NIMENSELVENNYS SUE » 17 « NRO. 2 TEKSTI JUULIA JAULIMO KUVA IIWANA JULMA iwanajulma on julkaissut uuden albuminsa kuusi vuotta kestäneen hiljaiselon jälkeen. Työnimeä ”10-luvun itsemurha” kantaneen albumin teemana ovat ihmismielen synkät vedet. Yhtyeen kitaristi Timo Hänninen kertoo, että levy on aiempia henkilökohtaisempi. – Laulajamme Wille Hartonen sairastui vakavasti viime levyn julkaisun jälkeen. Hän joutui monta kertaa leikkaushoitoon. Lopulta Wille oli täysin toimintakyvytön ja kulki rollaattorilla, Timo taustoittaa. – Mukaan tulivat vahvat kipu- ja mielialalääkkeet. Sairautta yritettiin hoitaa pelkästään lääkitsemällä pureutumatta itse syyhyn. Wille joutui lääkeriippuvuuskierteeseen. Siitä irti pääseminen kesti kauan. Toipuminen kesti pitkään, ja siksi myös levyn teko viivästyi. Suomalaisen terveydenhoidon ja yhteiskunnan havainnointi henkilökohtaisesta näkökulmasta innosti kuitenkin lopulta tekemään levyn, jossa asiaan otetaan kantaa. HAASTATTELU Iiwanajulman tuoreimman albumin työstöprosessi oli rankka. Raskaat ajat poikivat entistä painavampaa sanottavaa.
CHECK OUT! DISTRIBUTED BY SUE » 18 « NRO. 2 NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
? Turun Klubin Turku Saatanalle -tapahtumassa (21.-22.2.) esiintyvät Horna, Glorior Belli, Sawhill Sacrifice, Alghazanth, Sacrilegious Impalement, Sargeist, Baptism ja Impaled Nazarene. Näytillä myös Loputon Gehennan liekki -dokumentti. ? Motörhead perui kevätkiertueensa Lemmyn terveysongelmien vuoksi. Myös 14.3. pidettäväksi suunniteltu Helsingin-konsertti peruuntuu. Liput voi palauttaa ostopaikkaan 17.3. mennessä. ? Saksalaisfestari Wacken Open Air järjestää Metal Battle Finland 2014 bändikilpailun muutaman vuoden tauon jälkeen taas Suomessa. Ennakkoilmoittautumiset ja lisätiedot: www. metalbattle.fi. ? Soilworkin laulaja Björn ”Speed” Strid tekee myös sessiolaulajan hommia. Jos haluaa Stridin laulamaan levylleen, tulee ottaa yhteyttä osoitteeseen speed.soilwork@hotmail.com. ? At the Gates julkaisee lopultakin uuden albumin. Kuluvan vuoden lopulla ilmestyvä At War With Reality on tehty samalla kokoonpanolla kuin vuoden 1995 Slaughter of the Soul. » HEVARIT ILMAN RAJOJA Baton Rogue Morgue ja Chris Holmes ryhtyvät yhteistyöhön. K itaristi Chris Holmes tiedotti loppuvuodesta etsivänsä bändiä Euroopasta, ja nyt entinen WASP-mies on päättänyt asettua maahamme. Suomalainen hardrockbändi Baton Rogue Morgue on Holmesin etsimä yhtye. Baton Rogue Morguen kitaristi Domino De La Rogue kertoo, että kaikki sai alkunsa bändin viime syksyn Amerikan-keikoilla. Hän päätti pyytää kitarasankariltaan audienssia, kun kerran kulmilla oli. – Chris Holmes on syy siihen, että aloin soittaa kitaraa kymmenvuotiaana. Otin yhteyttä ja kysyin, että voitaisiinko tavata. Yllättäen tuli vastaus, että totta kai onnistuu! Tapaaminen sovittiin Los Angelesin laidalle. – Se oli tosi köyhää seutua. Me mietittiin, ettei Holmes varmaan edes tule sinne, mutta tuli se, vähän myöhässä. Se on leppoisa tyyppi, jossa on elämää suurempi hehku. – Me juteltiin monta tuntia, ja Chris kiinnostui meidän bändistä. Se mietti, että jos muuttaisi pois Jenkeistä. Me puhuttiin, että Skandinaviaan voisi buukata kimppakeikkoja. Alkuvuodesta Chris ja managerivaimonsa Sarah ilmoittivat, että ”hoitakaa ne keikat, me tullaan Suomeen!” Los Angelesista tavoitettu Holmes sanoo, että juuri niin se meni. – Ystävystyin Baton Rogue Morguen tyyppien kanssa LA:ssa, ja pidän heidän musiikistaan. Aion muuttaa Suomeen, mutta en tiedä vielä tarkas- ti minne. BRM ja Holmes kiertävät Suomea huhtikuussa. – Aluksi Baton Rogue Morgue vetää setin tulevan ekan albuminsa biisejä. Sitten Holmes tulee lavalle, ja me soitetaan WASPin klassikkoja, kuten Wild Child, I Wanna be Somebody, LOVE Machine ja Blind in Texas, Domino sanoo. Yhteistyötä on tarkoitus jatkaa. Keikkakyselyitä on tullut Saksasta ja Englannista, mutta mitään ei ole vielä varmistettu. Se, jääkö Holmes Eurooppaan, riippuu siitä, miten homma toimii. – Los Angelesin hardrockskenen tilasta kertoo jotain se, että meidän keikalle siellä tuli ihan helvetisti porukkaa. Meille sanottiin, että me herätetään vanha skene henkiin. Jotakin me siis tehdään oikein. Chris Holmes on julkaissut viimeksi sooloalbumin Nothing to Lose. Se sai suorastaan epäuskoisen vastaanoton, koska se on niin halvalla ja hiomatta tehty. – Sitä ei voi kiistää, mutta jos Chrisin tuntee, tajuaa, mistä on kyse, Domino sanoo. – Se ei ajattele, että WASPin fanit ympäri maailmaa tarkkailevat, mitä se julkaisee. Se ei yrittänytkään tehdä soololevystään tai videoistaan hyviä. Siitä oli vain hauskaa tehdä ne. Chris on niin aito kuin aito voi olla. Chris Holmes & Baton Rogue Morgue: 2.4. Porvoon Taidetehdas, 3.4. Tampereen Rooster, 4.4. Hämeenlinnan Suistoklubi, 5.4. Helsingin Gloria, 12.4. Turun Klubi. » GAUSSIN KÄYRÄ VAI V-KÄYRÄ? Q uis custodiet ipsos custodes, kuten jo muinaiset roomalaiset höpisivät piirittäessään pientä mutta sitkeää gallialaiskylää ja niiden läpeensä doupattuja asukkaita. Kuka vartioi vartijoita? Tänä päivänä voidaan kysyä toinenkin kysymys: kuka kritisoi kriitikkoja? Mediakeskeisessä maailmassa ei välttämättä kovinkaan moni. Pahimmillaan liian arvovaltaisiksi ja vaikutusvaltaisiksi kohonneet kulttuurikriitikot tuntuvat olevan Jumalasta seuraavia – ylöspäin. Norsunluutornista on helppo kytätä ja lytätä sekä jakaa niukasti pisteitä ja tähtiä kaikille muille paitsi kaanoniin kuuluville tai omille harvoille suosikeille. Vähintään puolet kaikesta on huonointa mahdollisinta roskaa, loppuja sitten kehutaan oman poliittisen vakaumuksen ja oikkujen puitteissa. Toinen ääripää on sitten laskeutua norsunluutornista ja jalkautua kansan pariin, olla kaikkien kaveri ja jokaisen juomatoveri. Käyttäytymismallia kuvaa parhaiten jokeltelevan tarhaikäisen tai Facebookia käyttävän laumasielun fiksaatio peukkuun ja peukuttamiseen. Tykkään tykkään tykkään! Joka levy on vähintään kasi tai ysi, varsinkin jos niissä soittaa tuttuja ja kylänmiehiä. Lisäpisteitä heruu aina jos on kyse omasta lempparityylistä, ja ainahan ne ovat lemppareita. Jotta välttyisi ääripäiltä, niin omaa tekemistään on aina syytä tarkkailla vainoharhaisena kuin foliohattuinen salaliittoteoreetikko. Joskus ei aina tiedä mistä aloittaa ja vahingossa sekoittaa itsetutkiskelun itsesaastutukseen. Silloin on hyvä hankkia raakaa tilastollista dataa. Hyvänä apuna ovat kaksi kuuluisaa käyrää: Gaussin käyrä ja v-käyrä. Yksittäiset levyt ja yksittäiset kuukaudet voi- vat tuottaa mitä tahansa arvosanajakaumia, mutta jo vuoden mittainen seurantajakso mittaa vähän missä mennään. Kouluarvosanojen eli 4-10 välisen keskiarvon tulisi asettua sinne seiskan paikkeille. Oikeastaan jonkin verran yli koska pahnanpohjimmaisia eli nelosen levyjä tulee kyllä kuunneltua, mutta kaikki tuotantoarvot alittavasta moskasta viitsii harvoin kirjoittaa arviota loppuun. Parempi säästää paperia ja varoa, ettei nettikään tule täyteen. Ties vaikka bittiavaruus loppuisi, jos sen täyttäisi pohjasakalla. Oma viime vuoden keskiarvoni oli noin 7,5 kouluarvosana-asteikolla. Sekä lehteen että nettiin päätyneitä arvioita oli toistasataa. Gaussin ” Jotta välttyisi ääripäiltä, niin omaa tekemistään on aina syytä tarkkailla vainoharhaisena kuin foliohattuinen salaliittoteoreetikko. ? Kotimainen Simulacrum on tehnyt levytyssopimuksen Saksalaisen Power Progin kanssa. Ensimmäinen musiikkivideo-single Deep on the Trenches on julkaistu Youtubessa sekä bändin kotisivuilla. ? Kauhajoen Nummirock (19.-21.6.) julkaisi uusia esiintyjiä: Suicide Silence, Poisonblack, Kuolemanlaakso, Fear of Domination. Aiemmin on julkistettu mm. WASP, Stone ja Turisas. ? Varovasti, stagedaivarit: Suyicidal Sentencied -yhtyeen keikalla Sveitsissä lavalta yleisöön hypännyt mies putosi lattialle ja kuoli saamiinsa vammoihin kaksi päivää tapahtuneen jälkeen. ? Turmion kätilöt jatkaa mittavaa Teknodiktator-kiertuettaan. 15 keikan kevätrundi kulkee helmi-maaliskuulla Helsingistä Ouluun ja Vaasasta Lappeenrantaan. ? Mötley Crüe julkisti lähtevänsä jäähyväiskiertueelle. Välttääkseen zombin kohtalon bändi teki keikkailun lopettamisesta sitovan kirjallisen sopimuksen. ? Ronnie James Dion muistoa kunnioitetaan huhtikuussa nimivahvalla tribuuttialbumilla. Muun muassa Metallican tähdittämän This Is Your Life -levyn tuotot menevät Dion syöpärahastoon. » SETÄ JUSSIN TUPA käyrälle aseteltuna asteikko asettuu aika mukavasti. Kenties se on vähän etupainotteinen ja muutamalle albumille olisi voinut antaa pykälän pienemmänkin arvosanan. Mutta minkäs sille voi, jos Black Sabbathin ja Carcassin kaltaisia yhtyeitä julkaisee huippulevyjä, joille on pakko antaa huippuarvosana? Levyvuosi oli varsin laadukas ja tasainen, joten ei hyviä arvosanoja tarvitse vältelläkään. Keskiarvot ja mediaanit ovat apuvälineitä jälkeenpäin, eivät palloja jalassa etukäteen. Se toinen, vähemmän mainostettu tilastollinen apuväline on v-käyrä. Vitutuksessa on voimaa. Vaikka miten eri taidemuotoja ruotisi analyyttisesti, niin fiilispohjaista tunnetilaa ei ole syytä vähätellä. Jos ei kolahda niin ei kolahda, vaikka mikä suurmestari olisi teoksen tehnyt. Voisikin joskus tehdä terää poistaa kritiikeistä tähdet tai numerot ja korvata ne erilaisilla vitutuksen multihuipennuksilla. JUSSI LAHTONEN On mielessä vain V, lauloi Nykäsen Matti. SUE » 19 « NRO. 2 TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN ? Pitkän linjan brittiläinen doombändi Esoteric soittaa Helsingin Bar Loosessa pääsiäissunnuntaina 20.4. Lämmittelijät ovat chileläisperäinen Procession ja ruotsalainen Isole. NEWSFLASH ? Amerikkalainen kulttiyhtye Pentagram esiintyy suuren kysynnän vuoksi Tampereen Klubilla sekä 22.5. että 23.5. Helsinkiläinen Ranger ja tamperelainen Seremonia täydentävät hevi-illat.
» KUOLEMAN HAASTATTELU STAM1NA näyttää, että kehitys on parasta luontaisena ja kuolema luonnollisena. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA TEEMU LEINONEN LK? Se on Stam1nan uusi levy, se nyt on selvä, mutta mitä se tarkoittaa? Mikä on SLK? ”Nettisalapoliisit, käykää toimeen”, kehottaa laulaja-kitaristi Antti ”Hyrde” Hyyrynen internetissä. No, käydäänpä toimeen. Ollaan ihan sherlockina tässä. Näillä liksoilla googlettaa ihan mielellään. Ei tuossa ole kuin kolme kirjainta ja eihän tässä muutakaan tekemistä ole ollut päiväkausiin. SLK... Suomen liikemiesten kauppaopisto... ei... Mercedes Benz SLK... ei... Seurakuntien luontainen kehitys? Joo! Sehän se voi olla! Onhan Stam1nakin eräänlainen seurakunta. Ei uskonnollinen, mutta semmoinen sekalainen seuramiesjoukko. Kehittyä pitää lemiläisen hevibändinkin, ja tämän ohjelman avainarvot näyttävät sopivan siihen oivallisesti. ”Luovuus. Moninaisuus. Laatu. Prosessi. Tasapaino.” Mutta mitä Hyyrynen oikein laulaa SLK:n nimiraidalla, tuolla albumin päättävällä bii- S sillä? ”Salli luonnollinen kuolema”? Sitäkö tässä nyt haetaan? Ei se nyt oikein sovi. Soitanpa basisti Kai-Pekka ”Kaikka” Kangasmäelle ja osoitan kuinka hyvin seurakuntien luontaisen kehityksen arvot sopivat Stam1nan maailmaan. LUONTAINEN KEHITYS kaukana lemillä pirisee puhelin. – Haloo? Suesta terve, Kaikka, minulla on tässä muutamia sanoja. Mitä niistä tulee sinulle mieleen Stam1nan yhteydessä? Ensimmäinen on luovuus. – Jaa, luovuus... No, sitä ei ole Stam1nassa rajattu keneltäkään pois. Ellei säveltäjällä satu olemaan helvetin vahva visio siitä, miten biisin pitää mennä, niin kaikkien ideoille ollaan avoimia. Meillä sovitustyö on älyttömän luovaa toimintaa, joka tuo bändin parhaat puolet esiin. Esimerkiksi SLK:n Panzerfaust-biisi muuttui ekasta demosta täysin. Moninaisuus. Kuinka selvät rajat Stam1nan tyylillä on? – Meillä ei biisintekijöitä patisteta mukautumaan mihinkään. Levyä tehdessä ei ole kos- kaan puhuttu, että nyt tehdään sellaista tai tällaista musiikkia. Kolmen minuutin hiljaisuus -biisi on hyvä esimerkki Stam1nan moninaisuudesta. En olisi aikoinaan uskonut, että tämä bändi levyttää hitaan, säröttömän biisin, jolla vierailee Esa Pulliainen. Me halutaan kehittyä ja kokeilla uusia juttuja. Se pitää homman mielenkiintoisena. Laatu. Kuinka itsekriittinen Stam1na on? – Rima on korkealla. Keikan pitää olla niin hyvä, että itse viihtyisi yleisössä. Levyistä pitää tehdä niin laadukkaita kuin pystyy. Toisaalta en muista sellaisia tilanteita, että studiossa olisi mielisairaasti hinkattu jotain pätkää, joka ei ole enää tunteihin muuttunut miksikään. Prosessi. Kuinka vakiintuneet Stam1nan toimintatavat ovat? – Tietyssä mielessä tosi vakiintuneet. Viimeisen kuuden vuoden aikana uusi albumi on ilmestynyt aina parillisen vuoden helmikuussa, ja kiertueet on tehty samanlaiseen tahtiin. Siitä näkökulmasta prosessi on tosi vakiintunut. SLK:ta tehdessä kuitenkin kokeiltiin treenatessa uusia paikkoja ja uutta treenirytmiä. LA 22.3. PAKKAHUONE, TAMPERE SUE » 20 « NRO. 2 Tasapaino. Pysyykö Stam1nan jäsenen henkilökohtainen elämä ja työelämä balanssissa? – Kyllä tähän tottuu, kun tätä tekee kauan. Meillä viikonloppuvapaat ovat maanantaista keskiviikkoon. Muilla ne alkavat silloin, kun me lähdetään töihin. Jos tätä voi työksi sanoa. No niin, tiesinhän minä, että tämä toimii. LUONNOLLINEN LOPPU tokihan siitäkin oletuksesta voi lähteä, että tämä ”salli luonnollinen kuolema” -hokema SLK:n nimibiisissä liittyy jotenkin tuohon kirjainyhdistelmään. Jospa googletan ne sanat... ”Kuoleman lähestyessä omaisten ja potilaan kanssa voidaan kuolevan papereihin merkitä hoitolinjaus: papereihin voidaan kirjoittaa kirjaimet SLK eli sallitaan luonnollinen kuolema, jolloin hoitohenkilökunta tietää, että omaiset tai kuoleva eivät halua voittaa muutamaa ylimääräistä elinpäivää raskailla hoidoilla”, kertoo Wikipedia. Kuolemateoriaa tukee sekin, että Stam1nan nettisivuilla sanotaan, että SLK:n kap-
N KOODI paleet ovat lauluja päätepysäkeistä. Ei tarvitse olla vertauskuvien vesuvius käsittääkseen, että päätepysäkki on elämän lopun metafora. Sieltä ei ihmistä uusi bussi nouda. Paitsi hindut. Mutta kerrohan, Kaikka, eikö kuolemanlauluja ole ankeata esittää? – Kuolema on synkkä aihepiiri eikä kuolemasta laulaminen ole maailman kekseliäin juttu metallin alalla. Stam1nalle se kuitenkin on epätyypillistä. Antti sai käsiteltyä asiaa aivan omasta vinkkelistään ja kirjoitettua kiinnostavia lyriikoita, jotka voi tulkita monella tavalla. Olen kuitenkin kuullut, ettei SLK:n tekeminen ollut teistä kovin mukavaa. – Jossain vaiheessa studiosessioita näkyi epätoivon merkkejä. Jotkut olivat synkissä tunnelmissa. Tuntui, että osa bändistä odotti, että Stam1na tekisi tällä kertaa asiat jotenkin toisin. Meidän työskentelytyyli oli hyvin samanlainen kuin edellisilläkin levyillä. Se metodi on toiminut tähän asti hyvin. Onko Stam1nalla paineita uudistua uudistumisen vuoksi? – Ei kai sentään. Jos joku meistä ajatteli, että Stam1na tekee jotain täysin mullistavaa, niin siinä tapauksessa SLK meni vituiksi. Se ei ole triangeleilla soitettu akustinen levy, vaan sen ihan tunnistaa Stam1naksi. En tiedä, miksi kukaan edes olisi niin ajatellut, koska kolmen demokierroksen jälkeen oli selvää, millaisia biisejä levylle tulee. Ehkä henkilökohtaisen elämän ongelmat vaikuttivat joidenkin studio?iliksiin. Missä vaiheessa synkkyys hälveni, jos hälveni? – Silloin, kun Tue Madsen lähetti ensimmäiset miksaukset Tanskasta Suomeen. Ne olivat todella hyviä ja konkretisoivat sen, että hyvää settiä tässä on taas tehty. Kuuntele levyn kosketin- ja kitarajuttuja, löydät sieltä hitosti kaikkea uutta. Pieniä nyansseja. Vaikka SLK on jo kuudes levy, Stam1na ei kuulosta seestyneeltä. – En osaa sanoa, onko SLK rankinta Stam1naa, mutta edellisiä levyjä äärimmäisempi se ainakin on. Hitaat kohdat ovat hitaampia, nopeat nopeampia, ja meininki on tiukempi soundeista lähtien. Mitä tämä kaikki merkitsee? Levy, jolla lauletaan kuolemasta. Studiosessiot, joissa mietitään, pitäisikö koko tekemisen tapa mullistaa. Kiertue, jonka nimi viittaa saattohoitoon. Tekeekö Stam1na kuolemaa? – No tota... Ei sellaista ole ääneen sanottu. Kaikkihan kyllä loppuu joskus. En usko, että Stam1nan lähdön aika on vielä. SLK KAIKAN SANOIN Rautasorkka Täysimittainen, itsenäinen kappale, joka kuitenkin tuntuu levyn introlta. Hauska tunnelma. Kalmankansa Lähdin rakentamaan kappaletta alkuriffistä. Miulla oli epäilys, voiko Stam1na voi tehdä näin ”normaalisti” tasatahdein rullaavaa biisiä. Se kuitenkin kääntyi haluun haastaa omat tapansa. Tästä jäi se tunne, että tuli tehtyä jotakin uutta Stam1nalle säveltäjänä. Panzerfaust Levyn rankinta antia. At The Gatesin Slaughter of The Soulin diggailuni kuuluu tässä biisissä. Esimerkki siitä, kuinka paljon biisi voi muuttua bändin käsittelyssä. Pitäisi julkaista se demo vertailun vuoksi. Kuoliaaksi ruoskitut hevoset Rytmipohjaltaan perinteistä Stam1naa. Tässä kohtaa levyä vanha fani huokaa helpotuksesta, kun kuulostaa tutulta. Emil kaivoi tähän uusia kosketinsoittimia, Antti uuden laulutyylin. Masiina Pexi ei ole ennen säveltänyt niin hidasta biisiä. Siinä on niin paljon osia ja hidas tempo, ettei se meinannut asettua ollenkaan. Vähitellen se muotoutui bändin suosikiksi, joka esittelee meistä uusia puolia. Heikko ehkä Halusin tiputtaa tämän biisin helvettiin koko levyltä. Se ei tuntunut sopivan joukkoon, mutta asettui lopulta uomiinsa biisijärjestyksen ratkettua. Vinyylillä tämä aloittaisi b-puolen. Raikkautta synkistelyn jälkeen. Dynamo Erittäin epätyypillinen poljento Antin biisille. Treeneissä se halusi hylätä koko keskeneräisen biisin, kunnes joku kaivoi siihen yhden vanhan osan mukaan. Poppia, jossa yksikään kertosäe ei ole samanlainen kuin toinen. Kylmä kuuma kylmä Tämä taas on perinteisempi Antin sävellys. Ihmeellisiä rytmejä, joita sai treenikämpällä soutaa eestaas vaikka kuinka kauan. Hyvin erikoinen kappale, onneksi jaksettiin vääntää se valmiiksi. Usko pois Perinteistä Stam1na-osastoa. Löysi paikkansa samalla tavalla kuin Heikko ehkä. Tuo kokonaisuuteen duurivoittoista raikkautta ja lopun tuntua juuri ennen loppua. Kolmen minuutin hiljaisuus Tässä oli lähtökohtana musiikillisten teemojen toisto. Siitä lopusta saattaa löytää yhteneväisyyksiä levyn muihin kappaleisiin. Oli siistiä saada Pullaisen Esa vierailijaksi. Kunnioitamme häntä kovasti. SLK Pexin ja Antin yhteissävellys. Bläkkisriffejä, uutta ilmaisua meiltä. Jo demovaiheessa oli vahva tunne siitä, että tämä on hyvä päätös levylle. ” Jossain vaiheessa studiosessioita näkyi epätoivon merkkejä. SUE » 21 « NRO. 2
PE 14.3. ON THE ROCKS, HELSINKI HAASTATTELU TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA SUSANNA HONKASALO tipaton tammikuu, niin minulla on nyt menossa kuudes päivä ilman Pepsi Maxia. Tulijoutsenen on tuottanut debyytin tapaan Dark Fortressista ja Triptykonista tunnettu Victor Santura. – Tapasin Santuran ensimmäisen kerran Finnish Metal Expo -tapahtumassa, kun hän oli siellä soittamassa Triptykonin kanssa. Kun olimme tehneet ensimmäisen levymme tiesin, ettei yhteistyömme tule todellakaan päättymään siihen. Hänellä oli kanssamme samanlainen näkemys Kuolemanlaakson musiikista. En tiedä, mitä esimerkiksi joku Peter Tägtren olisi jostain Glastonburyn lehdosta ajatellut. Tulijoutsen äänitettiin metsän keskellä järven rannalla. Tämä sopi yhtyeelle paremmin kuin hyvin. Laakso myöntää paikan vaikuttaneen myös albumin kokonaistunnelmaan. – Kirjoitin monet levyn sanoituksista studiosessioissa, ja se vaikutti selvästi niiden sisältöön. Ja vaikuttaahan se myös tietenkin ihan yleiseen viihtyvyyteen. Työpäivän jälkeen saattoi mennä kalastelemaan, grillaamaan ja saunomaan vailla suurempia huolia. Victor ei ollut koskaan aiemmin elämässään soutanut, virvelöinyt tai perannut ka- » EI HIPSTEREILLE Kuolemanlaakson doom metal ei houkuttele puoleensa hipstereitä, kertoo yhtyeen kitaristi Markus Laakso. uolemanlaakson ensimmäinen albumi Uljas uusi maailma ilmestyi vuonna 2012. Svart Recordsin julkaisema komea doomlevy oli mielenkiintoinen kokonaisuus, jolle kappaleet oli tehnyt liki kokonaan yhtyeen kitaristi ja kosketinsoittaja Markus Laakso. Nyt Kuolemanlaaksolta on tullut uusi levy Tulijoutsen. Sue tavoitti Laakson kotoaan kesken kokkauspuuhien. – Olin kirjoittanut valmiiksi liki puolet ensimmäisen levyn kappaleista jo ennen kuin edes pyysin K bändiin ketään soittajia mukaan. Tätä uutta levyä suunnitellessa sanoin nykyisille bändin jätkille heti kärkeen, että jos kappaleita syntyy, niin antaa mennä vaan. Sen verran hyvää materiaalia sieltä sitten tuli, että tyytyväinen tässä on pakko olla. Tulijoutsen kestää yli 50 minuuttia. Paketti on täynnä tymäkkää doomia, ja levyn läpi kuunneltuaan olo on kuin olisi lekalla päähän lyöty. Ainoan pienen hengähdystauon tuo albumilta löytyvä seesteisesti nimetty Glastonburyn lehto. – Alkujaan tuo kappale oli ihan vain treenijami. Treenikämppämme tiloissa on kahvihuone, ja siellä oli akustinen kitara ja akustinen basso. Bändimme basisti Usva ja kitaristi Kouta alkoivat soitella niillä niitä näitä ja rumpalimme Tiera rummutti tahtia reisiinsä. Kappaleessa on käytetty perkussioinstrumentteina kaikkia mahdollisia asioita mitä keittiöstä vain sattui löytymään. Soittimina on niin sokeripusseja kuin kuskus- sekä kaurapakettejakin. Shakerinä toimi Pepsi Max -pullo, joka oli täytetty hiekalla. Minulla on paha Pepsi Max -addiktio. Jos muilla ihmisillä on ollut laa. Hän oli todella ?iliksissä tuollaisista jutuista. Death- ja doommetallista on tullut jos ei nyt trendikästä niin ainakin aiempaa suositumpaa viime vuosina. Osittain tähän on ollut osasyynä hipsteriraamattu Pitchforkin metallimusiikin hehkuttelu ja esiin nostaminen. Myytinmurtajat-ohjelmassa sarjan naispuolinen seksisymboli Kari Byron on esiintynyt jo vuosikausia Venom-paidassa. Laakso kuitenkin kiistää, että rankemman musiikin nousu suuremman kansan tietoisuuteen olisi jollain tavalla näkynyt heidän yleisössään. – Sanotaanko niin, että onneksi yleisömme joukossa ei ole alkanut näkyä pillifarkkuja tai ruutupaitaisia, nörttilasisia hipstereitä. Ehkä meidän musiikkimme on liian tylsää sellaiseen. Ulkomaalaisissa lehdissä olleet arviot ovat löytäneet Kuolemanlaakson musiikista selviä sävyjä suomalaisuudesta. Musiikin synkkyys muistetaan mainita lähes aina. Laakso kuitenkin kertoo, että seassa on myös ilkikurisempia sävyjä ja nyansseja. – Esimerkiksi ensimmäisen levyn viimeisessä, Aurinko-nimisessä kappaleessa kuuluu Studio Julmahuvin ystäville tuttu komppi koomikkoryhmän rumpalitapaus-sketsistä, jossa rumpalit metelöivät pitkän matkan bussissa. Pääpiirteissään musiikkimme on toki synkkää, mutta kyllä siellä välissä vilahtelee aina muitakin sävyjä. Ei siellä kaikki ihan harmaata ole. « ” Minulla on nyt menossa kuudes päivä ilman Pepsi Maxia. Out now! Feat. Neal Morse (ex-SPOCK‘S BEARD), Mike Portnoy (THE WINERY DOGS, ex-DREAM THEATER), Roine Stolt (THE FLOWER KINGS) and Pete Trewavas (MARILLION) UUSI ALBUMI “CIRCLE” KAUPOISSA 28.3.2014! Out now! GHOST EMPIRE The perfect balance between unrestrained aggression and catchy melodies! 17.4.2014 PAKKAHUONE, TAMPERE S / K -18, LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK. 24,50 18.4.2014 THE CIRCUS, HELSINKI K -18, LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK. 29,50 CLEAR (EP) · Out now! The new experimental recording featuring 7 unreleased tracks / 29:51min www.INSIDEOUTMUSIC.com www.CENTURYMEDIA.com SUE » 22 « NRO. 2
» STUDIOKARKURIT MAAILMALLA Bullet for My Valentine ei malta pysyä poissa tien päältä edes viidennen albuminsa valmistelujen äärellä. K ” Suomi on ainutlaatuinen ja täysin kaistapäinen keikkamaa! LA 1.3. THE CIRCUS, HELSINKI tä Helsingissä. Michael innostuu ensin muistelemaan lämmöllä bändin rantautumisia Suomen kamaralle, mutta uskaltautuu myös lupailemaan muutamia yksityiskohtia tulevista keikoista. – Olemme tainneet soittaa Suomessa nyt kymmenkunta keikkaa. Muistan edelleen kuin eilisen, kun soitimme ensimmäiset keikat Helsingissä ja Provinssirockissa. Osasimme odottaa jonkinlaista yleisöä paikalle, mutta sehän oli täydellisen hienoa kaaosta! Hurja määrä väkeä, jotka hoilasivat mukana kaikki biisimme jopa kitarasooloja myöten. Minun ei tarvitse edes mielistellä ketään itsetarkoituksel- lisesti, jos sanon Suomen olevan ihan ainutlaatuinen ja täysin kaistapäinen keikkamaa. – Juuri nyt haluamme tasapainoa studion ja kiertueiden välillä. Hiomme pikkuhiljaa uutta albumiamme, etenemme kiertueille, soitamme myös uusia biisejä ja annamme niiden muhia kaikessa rauhassa. Voitte siis olla varmoja siitä, että tulevat keikat koostuvat eniten odotetuista hiteistä, kourallisesta harvinaisempia biisejä, kokonaan uusista kappaleista ja taatusti mielettömän hyvästä meiningistä! Uusi albumi saattaa tulla hieman puun takaa, sillä Michael lupailee sen ilmaantuvan levykauppoihin jo loppuvuodesta, vaikkei edellisestä Temper Temper -kokopitkäs- täkään ole vierähtänyt aikaa vielä vuotta pidempää. Bullet for My Valentine on uudistunut joka levyllään, ja jos Temper Temper vei bändiä yhä melodisempaan suuntaan, uhkailee Michael linjan olevan nyt yhä lähempänä bändin räväkkää live-soundia. – Pakko takoa silloin kun rauta on kuumaa, vai mitä? Totta puhuakseni tunnemme olevamme nyt jonkinlaisen luovuuden puuskan vallassa, emme edes viitsi miettiä mitään totuttua levyjulkaisutahtia. Jos mielessämme on uusia polkuja ja olemme niin innostuneita siitä, että hyviä biisejä syntyy kuin itsestään, miksi istuisimme niiden päällä vaikka ensi vuoden syksyyn, Michael kysyy. Tähän ei taida olla kenelläkään vastaväitteitä. « W I T H I N T EM P TAT I O N UUSI ALBUMI NYT KAUPOISSA Sisältää hitin Paradise (What About Us?) feat. Tarja Turunen Within Temptation livenä Helsingin Kaapelitehtaalla 26.2.2014. Liput Lippupiste ja Tiketti. SUE » 23 « NRO. 2 www.within-temptation.com TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA SONY MUSIC Itsestäänselvyytenä Bullet for My Valentinen nousukiitoa ei voi pitää. Michael myöntää onnen ja tilaisuuksien olleen bändin puolella jopa uskomattomilla tavoilla, mutta korostaa samalla bändin tinkimättömyyttä ja vuosien ajan kestänyttä kovaa työtä tämän kaiken saavuttamiseksi. – Totta kai monet palaset ovat loksahdelleet hämmästyttävästi paikoilleen. Hioimme soundiamme vuosikausia jo ennen ensimmäistä levytyssopimusta ja olemme jatkaneet sitä tähän päivään saakka. – Haluan nähdä asian niin, että ensin tuli hyvin yhteen pelaava bändi, sitten tällä kemialla luodut biisit, sitten meistä innostuneet levy-yhtiöihmiset ja lopulta uskomattomat kiertueet ja festarit, jotka ovat kerta toisensa jälkeen johdattaneet meidät yhä laajemman avosylisen yleisön pariin. Emme ole koskaan kieltäytyneet työnteosta. Päinvastoin. Tämän asian vuoksi jaksaa raataa vaikka kuinka. Helmi–maaliskuun taitteessa Bullet for My Valentine nähdään Suomessa sekä Tampereella et- HAASTATTELU un Bullet for My Valentine nousi kaiken kansan tietoon viimeistään vuonna 2008 julkaistun Scream Aim Firen myötä, leimasivat monet tahot bändin välittömästi yhden hitin ihmeeksi tai vähintään kertakäyttöbändiksi, joka edustaa korkeintaan raskaan musiikin nousukiidon varjopuolia. Kuinka kävikään? Elämme vuotta 2014, Bullet for My Valentine on jälleen uuden albumin kimpussa ja kiertää jatkuvasti isommin. Ei hassummin bändiltä, joka on kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti luonut nahkansa uudelleen jo monta kertaa ja nojannut jatkuvasti vahvoihin kappaleisiinsa. – Ihminen on ennakkoluuloinen otus, me kaikki syyllistymme siihen, kitaristi Michael ”Padge” Padget naurahtaa. – Olen aina ajatellut niin, että mitä voimakkaamman vastareaktion saa aikaiseksi musiikilla, sitä paremmin on onnistunut tekemään jotain tunnistettavaa ja omaa. Olen joskus myös kuullut musiikkiamme haukuttavan kasvottomaksi, mutta sitä se ei taida olla ainakaan sen perusteella, miten voimakkaita reaktioita se herättää!
HAASTATTELU » SUDET ULV TEKSTI JUULIA JAULIMO KUVA VESA RANTA ” Kukahan näitä tekee? Se täytyy ottaa selville ja palkita heidät jotenkin! SUE » 24 « NRO. 2
VOVAT JÄLLEEN Sonata Arctica nauttii laajaa kansainvälistä suosiota hyvin erilaisten kuulijoiden parissa. Yhtyeen ympärille on kehkeytynyt jopa internet-meemi. iisitoistavuotisen uran tehnyt Sonata Arctica tunnetaan maailmalla syntetisaattoreiden siivittämästä hevistä, tarttuvista melodioista ja fanituotteissa esiintyvistä ystävällisen näköisistä susista. Tempon, melodisuuden ja laulun korkeuden perusteella Sonata Arctica niputetaan usein power metal -nimikkeen alle. Musiikissa ei kuitenkaan ole juuri kaikuja esimerkiksi Helloweenin ja Running Wildin kaltaisista yhtyeistä, joita usein pidetään lajityypin klassisimpina edustajina. Yhtyeen laulaja Tony Kakko on usein maininnut inspiraatiokseen Queenin, mutta Sonata Arctican kitaristi Elias Viljanen löytää taustalta muitakin vaikuttimia: – Itse näkisin, että Sonatan musiikki ei ole puhdasveristä powermetallia, ei välttämättä edes metallia, vaikka tuommekin musiikkimme esille hevimetallin rämpytyksellä, paukutuksella ja kiljumisella. Kuulen melodioissa ehkä iskelmällisyyttäkin – Tonyllahan on tanssi- ja iskelmäbänditaustaa nuoruudesta, tekivät humppakeikkoja nuorempana. – Sen kuulee, että Toni on kosketinsoittaja ja laulaja. Hän säveltää kappaleet ensisijaisesti koskettimilla ja ne on tehty lauluiksi, Sonatan basisti Pasi Kauppinen täydentää analyysiä yhtyeen tyylistä. – Sävellyksissä mennään laulumelodia edellä, ei ri?vetoisesti kuten moni muu hevibändi tekee, vaikka Slayer. Sonatan tyyppiset kappalerakenteet tulevat siitä, että musiikki sävelletään laulumelodian taustalle. V STRATO AVASI OVEN sonata arctica julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna 1999. Se ei ole ainoa suomalainen persoonallisella tyylillä läpi lyönyt bändi, joka aloitti 90-luvun lopulla. Hyvin eri lähtökohdista aloittaneet Children of Bodom ja Nightwish ovat ainakin hetkittäin Sonatan tapaan power metalin sateenvarjon alle laskettuja, mutta lopulta vaikeasti määriteltäviä yhtyeitä. Miksi sitten kansainvälisestikin lajissaan tunnustettuja ja laajaa crossover-suosiota nauttivia yhtyeitä sikisi Suomesta niin rutkasti 2000-luvun vaiheessa? Tarkkoja syitä eivät osaa nimetä edes muusikot ilmiön sisältä. Sormi tuntuisi kuitenkin osoittavan Stratovariuksen suuntaan. Timo Tolkin lempilapsi avasi monelle yhtyeelle ovet maailmalle ja levy-yhtiöiden sydämiin. – Oletan, että kaikki yhtyeet kyllä ruokkivat toisiaan. Stratovarius oli muutamaa vuotta meitä, Nightwishiä ja Bodomia aiemmin ja tavallaan avasi portit maailmalle. Ihmiset muuallakin alkoivat kiinnostua siitä, mitä Suomessa tehdään, Pasi pohtii. Suorakin kytkös Stratovariuksen ja Sonata Arctican menestyksen väliltä löytyy. Euroopan-kiertue, jolla Sonata lämmitteli Stratovariusta 2000-luvun alussa, poiki Eliaksen mukaan bändille paljon uusia faneja. – Silloin on varmasti tullut tunnettuutta. Alussa bändimme valttikortti oli, että jäsenet olivat todella nuoria, rumpalimme Tommy oli 17, ja vetivät isojen poikien maailmassa kuin kovat tekijät. Luultavasti siihen aikaan se on näyttänyt todella ennakkoluulottomalta, ja ihmiset ovat varmaan tykästyneet siihen nuoruuden intoon. Nykyään me ollaan vanhoja jo. Vielä ei näytä siltä, että melodiselta raskaalta rokilta katkeaisivat siivet, mutta Elias myöntää, että talouden suhdanteet purevat Sonataan kuin mihin tahansa muuhunkin tällä hetkellä. – Kyllä yleinen taloudellinen tilanne keikkalippujen myynnissä näkyy. Mutta täytyy vaan jaksaa painaa. Olisi kiva nähdä keikoilla mahdollisimman paljon ihmisiä. Ja ostakaa uusi levy, se on hyvä! kovin paljon uutta. Viime levyllä oli kappale Shitload of Money, joka sai monet takajaloilleen. Ihmiset ihmettelivät, että onko tämä jotain uutta hard rock -Sonataa. On tällä uudellakin levyllä rokkibiisi, mutta nyt yritetään vahvistaa sitä, mitä oikeasti ollaan ja halutaan olla, Elias kuvailee. Laulaja ja keulahahmo Kakko säveltää kappaleet edelleen. Muiden jäsenten käden jälki näkyy lähinnä soittotyylissä, jonka kukin tuo mukanaan. Myös uuden levyn biisilistaukseen ovat päässeet muutkin vaikuttamaan. – Tonylla oli lähemmäs sata kappaletta valmiina ja käytiin sieltä vähän valkkailemassa, Elias kertoo. – Ja soolokitaristinhan kuuluu aina sanoa: ”soolot on mun tavaramerkki.” Sooloissa saan toteuttaa itseäni. Julkaisun jälkeen Sonata Arctica lähtee kiertueelle Eurooppaan, kesällä se kiertää festareita, ja syksyllä bändi suuntaa Pohjois-Amerikkaan ja Venäjälle. Elias valittelee, että Suomessa yhtye ehtii keikkailla uuden levyn tiimoilta vasta ensi vuonna. – Tässä on jo ennen levyn julkaisua Suomen-keikat, joiden jälkeen tehdään EteläAmerikassa 15-vuotis-juhlakiertue. Viiden vuoden päästä on 20-vuotisjuhlakiertue! Musiikki ja yhtyeen toimintatavat ovat pysyneet ennallaan, mutta mies basson varressa on vaihtunut. Pasi Kauppiselle Pariah’s Child on ensimmäinen levy Sonata Arcticassa – soittajan ominaisuudessa. Pasi on äänittänyt, tuottanut ja miksannut jo useamman Sonata-albumin ja sitä kautta hänet lopulta löydettiin yhtyeen basistin pestiin. – Pasihan on todella monipuolinen sekä soittajana että musiikin tietämykseltään. Olimme bonganneet hänet jo etukäteen ja kun basistin paikka oli avoinna, ei tarvinnut hirveästi miettiä muita vaihtoehtoja. Onneksi Pasi sanoi haluavansa tulla, Elias kehuu. Myös Kauppisen soitannollinen repertuaari on laaja. Ennen Sonataa hän on soittanut yhtyeissä kuten Silent Voices, Winterborn ja Isäntä meidän. – Olen soittanut kaikenlaista hard rockin kautta progressiiviseen metalliin, laidasta laitaan. Mulla on thrashmetallia ja jopa punkkia taustalla, Pasi kertoo. – Itse olen soittanut nuoresta asti deathmetallia ja jopa blackmetallia, sitten ihan hardrockia, covereita, Kissiä ja jopa progemetallia – kaikkea. Mulle on ihan luontaista olla Sonatassa mukana, vaikka onkin tosi rankka hevitausta, vuonna 2007 Sonatassa aloittanut Elias kertoo taustastaan. – Rankka hevilapsuus, Pasi murjaisee. EI PAKKO TYKÄTÄ ei ole itsestäänselvyys, että Sonata tuntuu luontevalta äärimetallin parissa touhunneesta. Yhtyettä kuuntelevat monet sellaiset, joille hevi ei normaalisti maistu. Elias myöntää, ettei bändiä oteta raskaan musiikin kuulijakunnan parissa aina kovin vakavasti. – Kuulijakunnan laajuus on myös kompastuskivi hevipuolella: meitä ei oteta aina vakavasti. Olemme monien bändien kanssa kavereita, mutta pystyy aistimaan, mitä he ajattelevat Sonatasta. Ei se kummemmin vaivaa. mielestäni ihmiset saavat kaikki olla sellaisia kuin haluavat eikä kenenkään ole meistä pakko tykätä. Vaikka muutama hevarifani menetetäänkin, kuulijoita riittää. Pasi kertoo, että Sonatan kuulijakunnassa on ihmisiä ”perushevarista popin kuuntelijoihin” ja faneja on Eliaksen mukaan monista ikäryhmistä. – Yleisössä on todella paljon nuoria tyttöjä, joiden vaatetuksestakin näkee, että eivät ole käyneet aiemmin keikoilla. Vankka fanipohja tuntuisi löytyvän myös Punk In Finland -keskustelupalstalta. Sonata on nykyään jopa internet-meemi, kun foorumilla on muokattu Fingerpori-strippejä Sonata-aiheisiksi jo yli vuoden ajan. Pasi ja Elias ovat innostuneita huomiosta. – Hieno meininki! Meidän porukassa Fingerpori luetaan joka aamu, Pasi intoilee. – Luulen, että olen kuullutkin tästä ja olen saattanut nähdäkin muutaman, mutta en ole sitten uskaltanut mennä sinne ja olen päättänyt pyyhkiä sen mielestäni pois. Mutta täähän on tosi mahtavaa. Kukahan näitä tekee? Se täytyy ottaa selville ja palkita heidät jotenkin! täydentää Elias. « PE 14.2. RYTMIKORJAAMO, SEINÄJOKI TYYLI VAHVISTUU sonata arctican uusi levy Pariah’s Child ilmestyy 28. maaliskuuta. Pasi ja Elias paljastavat, ettei uuden levyn ole tarkoitus keksiä pyörää uudelleen vaan toimia läpileikkauksena yhtyeen urasta ja Tonyn sävellyskynän kehityksestä. – Uusi levy vahvistaa Sonatan tyyliä eikä ehkä tuo siihen SUE » 25 « NRO. 2
LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton KUOLEMANLAAKSO – Tulijoutsen (Svart) Kun tarttuu johonkin vuosikymmenien ajan muovautuneeseen musiikin tyyliin, on helppoa kulkea aidan matalimmasta kohdasta ja tyytyä helppoon pastissiin, minkä tuloksena saattaa syntyä varsin koviakin tekeleitä lopputuloksen kannalta, mutta se lopullinen henki saattaa hyvinkin jäädä uupumaan kaiken ytimestä. Tai sitten voit tehdä kuten Kuolemanlaakso on tehnyt jo kahden kokopitkän ja yhden EP:n ajan. Eli valjastaa vaikkapa lyijynraskaan melodisen doom metallin niin tunnistettavaan muotoon hyvinkin pienen oloisilla eleillä, että musiikille syntyy kokonaan oma sielu kuin itsestään. Päällisin puolin Kuolemanlaakso saattaa vaikuttaa hyvin tutulta suomalaiselta doomahtavalta metallilta, mutta mitä enemmän vielä edeltäjäänsäkin parempaan Tulijoutsen-albumin uppoutuu, sitä voimakkaampi twisti sen karun kauniista maisemista paljastuu. Olo on kuin olisi matkustanut suomalaiseen versioon Twin Peaksista, jossa monet asiat vaikuttavat aluksi tutuilta ja turvallisilta, mutta todella nopeasti pinnan alta alkaa paljastua yhä nyrjähtäneempiä puolia, kunnes mikään ei olekaan kovin itsestäänselvää. Ehkäpä Suomen Twin Peaks on kuin onkin... Kuopio? Kuolemanlaakson tapauksessa kauneus piilee yksityiskohdissa, jotka muodostavat lopulta koko valtavan kokonaiskuvan. Tulijoutsenta ei voi kukaan sanoa liian yksitotiseksi levyksi, kun sen melodioitten ja raskaitten ri?en syvyyksistä paljastuu jatkuvasti uusia puolia. Vai mitä sanotte kuunneltuanne peräkkäin vaikkapa rimpuilevan Aarnivalkean, letkeän Glastonburyn lehdon tai kasvavan Tuonen tähtivyön? Jo kolmen kappaleen otanta paljastaa osan Kuolemanlaak- 8 SUE son monitahoisesta viehätyksessä, mutta albumin todellinen ydin piilee kuitenkin jossain musiikillisen henkimaailman alueilla. Kuin viimeisenä silauksena pöydälle on pakko nostaa vielä sanoitukset yhdistettynä Mikko Kotamäen ääntelyihin. Suomenkieli on metallissa vähintään suuri haaste, sillä melkeinpä millä tahansa otteella meidän ulkomaalaisille kovin jännittävä kielemme kuvineen saattaa kuulostaa hyvinkin kornilta. Kuolemanlaaksossa sanallinenkin kuvasto on enemmän kuin paikallaan. Kotamäki on tullut tunnetuksi monenlaisesta äänenkäytöstä Swallow the Sunia ja Alghazanthia myöten, mutta uskallan väittää hänen olevan parhaimmillaan nimenomaan Kuolemanlaakson värikkään melankolian äärellä. Törmään toisinaan raskaan musiikin kuulijoihin, joille suomalaisuus metallissa on kirosana. Yhtä monille se on niin sanotusti sitä parasta ikinä. Suomalaisuus voi kuulua metallissakin niin monella tavalla, että tällaisista äärinäkemyksistä on monesti helppoa allekirjoittaa molemmat. Kuolemanlaakso on kuitenkin osoitus nimenomaan siitä ääripäästä, kun suhteellisen tuore suomalainen orkesteri onnistuu lajinsa parhaita puolia yhdistelemällä kuulostamaan näkökulmaltaan todella tuoreelta, suomalaiselta ja silti juuri niin inhimilliseltä, etten usko levyn voivan jättää ketään ainakaan täysin kylmäksi. Kuolemanlaaksoon kylvettiin jo ensimmäisen levyn kohdalla niin lupaavia taimia, että Tulijoutsenen kohdalla on mahtavaa huomata voivansa todeta, kuinka sadonkorjuun aika on alkanut. Nimenomaan alkanut, sillä aavistan Tulijoutsenenkin olevan vasta sitä kuuluisaa alkua. » 26 « NRO. 2 AKI NUOPPONEN
9 READY, SET, FALL MEMENTO LEVYARVIOT (Lifeforce) Uudesta metalcoreyhtyeestä kirjoittaminen lukijaa rikastuttavasti on maailman vaikein asia mutta siinä mielessä helppoa, että tässä genressä lopputulemia muodostuu ainoastaan kahteen suuntaan: hyvään tai huonoon. Oppi-isä Killswitch Engage täräytti viime vuonna julki klassikkoalbumiensa kanssa vertailua kestävän äänitteen. Sen myötä metalcorekarsinassa jälleen ahtaampaa mutta myös entistä olennaisempaa tehdä asiat persoonallisesti, loppuun asti ja kunnolla. Italialainen Ready, Set, Fall soittaa perustuksiltaan perituttua, Calibanin viime levyjen lailla musertavan raskasta breakdownaallokkoa, jota se kuitenkin höystää kevyemmillä, puhtaan laulun kyllästämillä osioilla. Peruskauraa? Olisi kyllä, mutta jokin mainituissa vokaaleissa on siinä määrin vänkyrässä, että eipä ihan joka päivä saa korville. Normeista poikkeava ?ilis saattaa myös muodostua taustalla humisevista Katatonia-tunnelmista. Ruotsibändin tavaramerkki -atmosfääriä onkin ujutettu kokovaltaiseksi, joskin huomaamattomaksi taustatekijäksi koko levyn mitalle. Vastakohtien välimatka on valtaosan ajasta siinä määrin posketon, että Ready, Set, Fallin voi perustellusti väittää luoneen omanlaisensa otuksen alkuaineesta, jonka on väitetty jo vuosia sitten syöneen itsensä sisältäpäin. HENRI EEROLA 7 MUSTASCH THANK YOU FOR THE DEMON (Gain) Muistan saaneeni ensikosketuksen hämmentävästi nimetyn ruotsalaisyhtyeen musiikkiin Tuskan päälavalta noin vuosikymmen sitten. Otti aikaa ja yhtyeen merkittävää lipeämistä alkuperäisestä musiikillisesta suunnastaan ennen kuin Mustasch tavoitti suuremman yleisön huomion. Kultaa ja kunniaa ropisi valtavirta- ja sinfoniaelementeillä silatulla Latest Version Of The Truthilla, jonka tunnisti toki Mustaschiksi mutta joka tarkoitti musiikillisen röyhkeyden ja aika-ajoin hyvin kryptisten sanoitusten merkittävää hiipumista. Yhtye on pysynyt vuodesta toiseen merkillepantavan omaleimaisena itsenään, mitä nyt tasalaatuisten albumikokonaisuuksien suhteen on ollut kerrasta toiseen hakemista. Onkin hieman outoa, että stadionsapluunaan itsensä koko lailla onnistuneesti brändännyt yhtye tinttaa jarrut pohjaan hetkenä, jona sen kaikkivoipuus on hyvässä mielessä tulvimassa yli äyräiden. Alkujärkytyksen jälkeen huomaa yksioikoisimmille alkuajoille kumartavan Thank You For The Demonin varsin viihdyttäväksi räiskäykseksi. Ilman selkeää pään ja hännän paikkaa Mustasch menettää osan hyökkäävyydestään mutta on vapautuneessa linjattomuudessaan kiinnostavampi kuin vuosiin. Tämä hetki göteborgilaisten uralla kaipasikin Borderlinen kaltaisia älyvapaita rytyytyksiä. HENRI EEROLA 7 ONE MACHINE THE DISORTION OF LIES AND OVERDRIVEN TRUTH (Scarlet Records) Kitaristi Steve Smyth voitaneen kai lukea monen kollegansa lailla väliinputoajamuusikoksi, joka ei vaikuttavasta katalogistaan huolimatta tunnu löytävän paikkaansa. Ensimmäiset varsinaiset näyttönsä Vicious Rumoursin kahdella albumilla soittaneen miehen viimeisin työnnäyte on Forbiddenin Omega Wave, mutta huomionarvoisin ilman muuta Nevermoren This Godless Endeavor. Ja kas kummaa, siltä miehen tuoreen projektin debyyttialbumi kuulostaa. Rinnalleen Smyth on haalinut kasan nimimiehiä, joista eittämättä mielenkiintoisin on viitisen vuotta sitten Mercenarysta eronnut tanskalainen laulaja Mikkel Sandager. Kaikesta päätellen Smythilla on jäänyt jotakin hampaankoloon ajastaan Nevermoren parissa, sillä musiikin lisäksi The Distortion Of Lies And The Overdriven Truthin laulut seilaavat plagioinnin ja törkeän plagioinnin välillä. Jos musiikki pistää korvat helottamaan, ei Sandageria aika ajoin edes tunnista itsek- STAM1NA – SLK (Sakara) Stam1nalla oli pari vuotta takaperin kaikki edellytyksen läväyttää vinksahtanut täyskäsi suomimetallin tähtitaivaalle. Huipputuottaja Joe Barresin hoteissa kuitenkin tehtiin albumillinen päämäärätöntä tajunnanvirtaa, joka oli vähällä vetää vessasta esittäjänsä tähän mennessä ansaitsemat prenikat viimeistä myöten. Vaikka uusia juonia punoessa kuulemma kahlattiin läpi helvetin esikartanon, ovat Lemin hirmut löytäneet jälleen oikeiden asioiden äärelle. SLK:n olisi mielellään kuullut Viimeisen Atlantiksen jälkeen jo siitä syystä, että se palaa Rajasta muistuttaviin kauhun tasapainolla leikitteleviin, tosissaan mutta ei vakavasti -tunnelmiin. Kuten Sta1mnan pirtaan parhaimmillaan kuuluu, ei SLK:n eri elementtien jatkuvassa ristiriitaisuudessa näe mitään väärää. Kahden edellislevyn mielikuvituksettomimmat hetket tarjoillut basisti Kai-Pekka Kangasmäki kunnostautuu nyt kertalaakista. Miehen sävellykset istuvat kokonaisuuteen mutkatta, kun taas Hyyrysen Kylmä kuuma kylmä -häröily olisi saanut jäädä leikkauspöydälle. Myöskään suoraviivainen jollotus Usko pois ei pärjää seitsemän sikamaisen hyvän kappaleen puristuksessa. Mikä kertoo ihan muusta kuin kitaristi Olkkosen sävelkynän tylsyydestä. Erityishuomio kiinnittyy sanoituksiin, joiden saralla suoraviivaisuus on saanut väistyä kielikuvien ja tulkinnanvaran tieltä. seen. Jokainen Mercenarya kuullut tietää, ettei mies oikeasti kuulosta Warrel Danelta. Kuuntelukokemus on kaksipiippuinen. Käsillä on ilman muuta keskivertometallia omalaatuisempaa mylläystä, mutta Sandagerin hoilottaessa nenästään tuttuakin tutumman ri?myrskyn päällä ei mieli anna rauhaa. neleet silmissä. Siksi Black?ngerkin ensin vaikuttaa erinomaiselta. Wagnerin ääni on nariseva, herkkä ja vahva. Kun se yhdistetään sopivaan täsmäri?in, lähtee 80-luvun Trouble-koneeni lentoon ja sen jälkeen on kurja myöntää, että monta vuotta levyttämättä olleen Wagnerin uusimman bändin levy ei ole kärkikastia. Albumilla vuorottelevat herkät slovarit ja vauhtibiisit. Sanoitukset ovat hyvin henkilökohtaisia, haavoittuvia ja kauniita. Balladit ovat levyn parasta antia. Kepityskappaleet puolestaan kuulostavat paikoin kovasti Troublelta tuttuine sävelkuvioineen ja kireine ri?eineen, mutta jotain masentavan näköalatonta niissä on. Rumputyöskentely on töksähtelevää ja muuntumatonta. Yhteentoista kappaleeseen mahtuu myös suoranaista huonoutta, esimerkiksi Keep Falling Down -jankutus notkauttaa tunnelman pahasti. Kimmoisakomppinen ja vinosoundinen Why God puolestaan on erinomainen. Bändin muista jäsenistä ei löydy tietoa edes vainukoiran avulla, mikä vahvistaa tunnetta siitä, että kyseessä on Wagnerin levy eikä uusi megabändi. nopeita tremolori?ejä Dark Funeralin ja Watainin tapaan, mikä tekee heistä astetta ärhäkkäämmän tapauksen. Kappaleiden temmot vaihtelevat riittävästi ja nopean sahauksen seassa on myös rokahtavampaa jyräämistä. Sävellykset ovat genren laatustandardien mukaisia, vaikka joukkoon mahtuu myös muutama mielikuvituksettomampi suoritus. Sovituksiin olisi itse panostanut hiukkasen enemmän, sillä nyt levyltä uupuu se viimeinen dynaaminen silaus. Myös rumpukomppien monotonisuus pistää välillä haukotuttamaan. Kokonaisuutena Ultimatum Necrophilia on kuitenkin hyvätasoinen levy, joka ei anna aihetta sen suurempiin valituksiin. 8 HENRI EEROLA 9 WOUNDED KINGS CONSOLAMENTUM (Candlelight) Vielä ei ole Wounded Kingsin edeltävä napakymppi In The Chapel Of The Night (2011) ehtinyt kylmetä, kun jo uusi mestariteos iskee säröllään, mätöllään ja pörinällään veret nenästä! Viime levyllään rivinsä ja tyylinsä täsmentänyt englantilainen occultdoomyhtye toistaa uutukaisellaan muhkeaa ja hapanta soundiaan niin vangitsevasti, ettei biisien toivoisi koskaan loppuvan. Laulaja Sharie Neyland on naissolistien ehdotonta kärkikaartia, hypnoottinen ja outo. Hän laulaa lakonisesti, majesteetillisesti ja maanisesti, kuin viimeinen hetkemme olisi käsillä. Erityisen pehmeät rummut ovat yhtä lailla tärkeä osa bändin taianomaista soundia. Levy on äänitetty livenä ja siitä huokuu levollisuus ja yhtä aikaa hyytävä uhka. Electric Wizardin tuottaja Chris Fielding on Consolamentumin takana, mikä ei lainkaan yllätä. Uutta lisämaustetta tuo ilmavuus esimerkiksi instrumentaalin Space Conquerorin akustisessa mutta kumeassa näppäilyssä. Levyltä ei erotu yhtään hittiä eikä hutia vaan se on tasainen ja hyvällä kaarella rakennettu. Ovet ja verhot kiinni, tätä kuunnellaan kuukausi yhteen pötköön. ANNIKA BRUSILA 7 BLACKFINGER BLACKFINGER (Church Within) Nyt on arvioija vaikeuksissa. Eric Wagner, kuninkaani, saisi laulaa vaikka Jänis istui maassa Cheekin kanssa, ja diggaisin kyySUE ANNIKA BRUSILA 8 SVARTTJERN ULTIMATUM NECROPHILIA (NoiseArt) Svarttjern on entuudestaan lukeutunut tuntemattomien ja keskinkertaisten black metal -yhtyeiden sankkaan joukkoon. Kolmannella levyllään bändi on kuitenkin sen verran vahvassa iskussa, että myös suurempien antikristillisten massojen saavuttaminen on hyvinkin mahdollista. Kun norjalaisviisikko lähtee vielä keväällä yhteiskiertueelle Behemothin ja Cradle of Filthin kanssa, niin kaikki eväät siihen ainakin on. Ensi kuulemalta Svarttjern tuo mieleen Ragnarokin, mikä ei sinänsä ole ihme, sillä vokalistin pallilla karjahteleva HansFyrste toimii myös kyseisen orkesterin laulajana. Svarttjern käyttää kuitenkin paljon enemmän » 27 « NRO. 2 HENRI EEROLA VILLE PEKKALA 6 WINTERSTORM CATHYRON (NoiseArt) Winterstorm olisi ihan varteenotettava tapaus, jos se olisi kieli poskessa kasattu huumoribändi, jonka tarkoituksena olisi tehdä parodiaa power metallista. Kyseessä on kuitenkin kolmatta levyään melkoisin ylisanoin markkinoiva saksalaisviisikko, joka on erittäin tosissaan valloittamassa genren kirkkainta valtaistuinta. Cathyron on juuri niin kliseistä poweria kuin vain kuvitella saattaa. Tuplabasarit ja tiluttelevat kitarat säestävät kelttiläisten melodioiden ylvästä marssia. Yhdessä hoilatuissa kertosäkeissä melkein silmät kostuvat. Oikeasti näin sieluttoman ja tahattomasti hauskan musiikin tekeminen on jo taito sinänsä. Erityisesti kappale Far Away paiskaa sukkahousut silmille ihan surutta. Se on yksi korneimmista kappaleista, mitä olen pitkään aikaan kuullut. Albumi ei missään nimessä ole totaalisen huono. Se on ammattimaisesti tuotettu ja soitettu, eikä siinä päällisin puolin olekaan mitään sen suurempaa vikaa. Esikuvilta pöllittyjen ri?en seasta löytyy jopa muutama ihan kelvollinen melodianpätkä. Kokonaisuutena
LEVYARVIOT tuhkista. Pieni dramatiikka on aina paikallaan, turhan latteaksi ei kannatakaan heittäytyä. Latteita melohevibändejä kun on maailma pullollaan. Yhtyeen tyyli on varsin teknistä, mutta siinä on kuitenkin tunnetta ja tahtoa mukana. Biiseissä on jonkin verran progesävyjä, mutta vaihteeksi tämä ei ole kirosana, sillä yltiöteknisen muniinpuhaltelun sijasta progeilu tukee biisien melodisempaa ja rokkaavampaa ydinaluetta. Paketti pysyy taitavasti ja kiinnostavasti kasassa, ja vaikka intron ja 13 biisin pläjäyksestä olisi pari kipaletta voinut karsiakin, niin kokonaisuus on kuitenkin tasokas ja ehyt. Levy jää hyvin mieleen ja houkuttaa uusiin soittokierroksiin. Nimikkoralli, Era Zero,Denied Deliverance, nimikkobiisi ja Circle Of Fire ovat erityisen mallikelpoista aussiheviä. Jälkimmäisessä biisissä vierailee myös Sonata Arctican Tony Kakko. JUSSI LAHTONEN 7 BEHEMOTH – The Satanist (Nuclear Blast) Pari vuotta itsenäisenä ollut Puola liittyi Natoon vuonna 1991 samalla kun Neuvostoliiton hirmuvalta romahti. Gdanskin telakoilta käynnistynyt vallankumous oli onnistunut. Gdanskista sai samana vuonna alkunsa myös toisenlainen kumous, kun 15-vuotias teinipoika Adam ”Nergal” Darski perusti Behemothin. Behemothista puolestaan tuli vuosien myötä yksi Puolan tärkeimmistä metallibändeistä. 1980-luvulla aloittanut Vader on vanhempi ja kivikova legendabändi, mutta Behemoth symbolisoi monella tavalla uutta Puolaa. Be- hemothin taival sai kuitenkin lähes ylitsepääsemättömän esteen, kun Nergal sairastui 2010 leukemiaan. Mutta mikäs pahan tappaisi. Nergal kuntoutui hiljalleen ja nyt, viiden vuoden tauon jälkeen uusi Behemoth-albumi on vihdoin valmis. Bändi aloitti black metalin parissa, mutta on lisännyt vähä kerrallaan kuolonmetallin osuutta. Viime vuosikymmenen puolivälissä elementit olivat Matti Nykäsen hengessä noin ?fty-sixty. Mustan metallin kaikuja on edelleen mukana, mutta nykyisin Behemoth on pääosin rehdin saatanallista death metalia. Erityisesti levyn keskivaiheen kohokoh- dat Ora Pro Nobis Lucifer, Amen ja nimikkobiisi ovat nyky-Behemothin tyylistä väkeviä esimerkkejä. Yhtyeen tekninen soitto on raivoavan nopeaa, ja satanistiri?t toisensa perään repivät raamattuja rikki. Pelkkää paahtoa biisit eivät kuitenkaan ole, vaan niihin on saatu lisäsävyjä taiten käytetyillä kosketinsoittimen soinnuilla, joista vastaa tietysti Nergal itse. Lisäksi death metal -painopisteen kasvaminen on saanut yhtyeen hieman hidastamaan tempoaan, joka on aiemmin ollut ylettömän rivakka. Behemoth on palannut vahvasti. levy on kuitenkin sen verran falski pläjäys, että vaikea tätä on kenellekään pokkanaamalla suositella. Mutta musiikkimaussaan ironiaa korostavien hipstereiden levyhyllyyn Cathyron voisi olla oiva hankinta. 8 sen ja rytmikkään poljennon kanssa. Kappaleet ovat pääosin varsin napakoita ja intensiivisiä, vaikkakin hetkittäin turhan tasamittaisen tuntuisia. Parhaiten yhtye pääsee oikeuksiinsa hitusen pidemmissä biiseissä kuten Broken, Unchained ja erityisesti The Tower Of Glass. Jälkimmäinen on albumin parasta antia ja hyvä työnäyte. Eivät nämäkään biisit viiden minuutin rajaa riko, mutta ne ovat silti dynaamisemman kuuloisia kuin naftimmat kolmen ja neljän minuutin rallit. Albumin tuotannosta vastaa Tuomas Saukkonen, joka soittaa sessiomuusikkona myös rummut. Saukkosen tuotantojälki on jälleen kerran erittäin ammattimaista ja tarkkaa, mutta Rain Of Acidin tyylille se ei silti ole aivan luontainen. Yhtye saattaisi hyötyä enemmän hieman groovaavammasta ja orgaanisemmasta soundista. Esa Uusimaan vokaalit ovat pääosin paikallaan, varsinkin brutaalimmat kohdat sujuvat mainion miehekkäästi. Wasteland Of Dreamsin puhetyyliset osuudet ja ärinät eivät kuitenkaan ole niin vahvoja kuin möreämpi ilmaisu, joten kannattaisi tehdä selkeämpi valinta ärjyvämmän ilmaisun suhteen tai sitten käyttää osassa biisejä vaikkapa vierailevaa tähteä tuomassa lisää kontrastia. 8 VILLE PEKKALA 9 VAN CANTO DAWN OF THE BRAVE (Napalm Records) Hulluja nuo metallimiehet ja -naiset. Tai a cappella -laulajat. Tai kummatkin. Heavy metalin esittämiseen kun ei tarvita välttämättä muita instrumentteja kuin ihmisääni. Rumpali on Van Canton ainoa myönnytys perinteisille soittimille, muuten yhtye jyrää ilmoille raskaat soundit puhtaasti viiden laulajan äänihuulien voimin. Edellisestä levystä Break The Silencesta on kolmisen vuotta. Viidettä täyspitkää Dawn Of The Bravea on kypsytelty kaikessa rauhassa. Konsepti on edelleen sama, eli hehkeä kaunotar Inga hoitaa naislaulut, Sly vastaa mieslauluista ja muut vokalistit hoitavat äänihuulillaan rytmiryhmän osuudet. Ross Thompsonin ja Stefan Schmidtin rakkatakka-”ri?tykset” ovat käsittämättömän tanakkaa kuultavaa, ja Ingo Sterzingerin matala bassojumputuslaulu täydentää paketin. Omat biisit kuten Fight For Your Life, Badaboom ja Steel Breaker ovat tarttuvia, melodisia ja koukuttavia. Bändi pystyy vetämään metallia laidasta laitaan, aina raskaammasta rypistelystä tarttuvaan eurodiskoheviin kuten Europe-cover Final Countdowniin. Ilman lainabiisejäkin pärjättäisiin, mutta taiten valitut coverit tuovat oman pikantin lisänsä. Final Countdownin lisäksi Bonnie Tyler -laina Holding Out For A Hero sekä Taru Sormusten Herrasta -elokuvista tuttu herkkä Into The West sopivat levylle kuin nenä päähän. Cover-pääpotin vie kuitenkin albumin päättävä huikea versio Paranoidista. Vaikka ydintuho tulisi ja veisi maailmasta ikuisesti sähköt, niin Black Sabbath saattaisi silti soida äänihuulien voimin! JUSSI LAHTONEN FLOTSAM AND JETSAM NO PLACE FOR DISGRACE 2014 (MetalBlade) 1980-luvun varhaista thrash metal -aaltoa edustanut Flotsam And Jetsam ei ole koskaan urallaan päässyt kuin kolmoskoriin, mutta bändillä on kuitenkin ollut hetkensä. Yksi niistä hetkistä oli 26 vuotta sitten ilmestynyt kakkosalbumi No Place For Disgrace, jonka yhtye on nyt nauhoittanut uudestaan. Uusioversiossa on kutakuinkin sama kokoonpano kuin varhaisvuosinakin lukuun ottamatta silloista basistia Jason Newstedia. Biisit ovat samat, mutta tuotantoarvot ovat nykypäivää hyvässä ja pahassa. Vanhassa versiossa ne olivat aiempaa kuppaisemmat, mutta toisaalta roso ja rähinä loi omaa taikaansa, johon tietokoneohjastetut nykypäivän kliiniset soundit eivät helpolla yllä. Lisäksi alkuperäinen albumi oli liki viisi minuuttia lyhyempi, joten soittamisen tempo on iän myötä vähän hidastunut. Levy kuulostaa silti raikkaalta ja tuoreelta. Jos albumi olisi upouusi julkaisu uudelta bändiltä, se olisi varsin vahva ja vaikuttava, joten veteraanien uusioversiotakaan ei ole syytä hyljeksiä. Pitkähköt biisit olivat hyvin teknistä thrashia aikoinaan, ja ne ovat sitä edelleen. Nimikkobiisi sekä I Live You Die pyyhkivät kevyesti pöytää liki viisikymppisten ikämiesten soittamana. Samoin tekee jyräävän raskas cover Elton Johnin klassikosta Saturday Night’s Alright For Fighting. Biisi onkin alkuaan ajoilta, jolloin Elton oli vielä sänkileukainen, katu-uskottava rokkari eikä kynttilä tuulessa. JUSSI LAHTONEN 7 RAIN OF ACID GHOST TOWN (Violent Journey Records) Vaasalainen Rain Of Acid julkaisee toisen kokopitkänsä, ensimmäinen oli vuonna 2011 tullut Lost Souls. Yhtyeen tyylilinjana on melodispainotteinen death metal, jossa sointuvat melodiat nivoutuvat yhteen ri?ryöpytykSUE JUSSI LAHTONEN JUSSI LAHTONEN 8 VANISHING POINT DISTANT IS THE SUN (AFM) Australian melodisen heavy metalin lippulaiva Vanishing Point on jälleen nostanut lippunsa salkoon ja purjehtinut näkyviin. Yhtye nauhoitti kymmenessä vuodessa neljä albumia ja katosi sen jälkeen tutkasta ainakin mitä studiojulkaisuihin tulee. Edellisestä albumista The Fourth Season on ehtinyt vierähtämään seitsemän vuotta. Sinänsä yhtye ei ollut kadonnut minnekään eikä päätynyt varsinaisesti viralliselle tauolle, mutta yhtä kaikki bändin lahjakas vokalisti Silvio Massaro ja kitaristi Chris Porcianko ovat kuvailleet uutta albumia nousuksi » 28 « NRO. 2 RED DRAGON CARTEL RED DRAGON CARTEL (Frontiers Records) Kitarasankari Jake E. Lee, 56, on kuin ikääntyvä villin lännen revolverimies, jota ikä hieman jo painaa, mutta jonka re?eksit ovat edelleen nopeat ja kokemus kovista tilanteista valtaisa. Taustaa on niin Ozzy Osbournen bändistä kuin Diostakin. Ozzyn kanssa Lee tilutteli Bark At The Moonilla ja The Ultimate Sinillä, Diosta Lee ehti lähteä ennen Holy Diveria. Onpa taustalla myös parin vuoden pesti Rattissa. Nyt Lee on palannut tauolta upouuden bändinsä kera. Musiikillinen linja on odotettu ja turvallinen mutta taiten soitettu ja viihdyttävä. Hard rockin ja kevyemmän heavy metalin välillä seikkaileva soitanta on pääosin melodisen tarttuvaa ja biisit notkeita. Rouhea Feeder osoittaa, että vähän mureampikin soundi luonnistuu. Osaa kipaleista olisi tosin voinut reilusti tiivistääkin, mutta pikku venytykset eivät muutu ylilyönneiksi. Kitarasoolot ovat luonnollisesti suuressa osassa, mutta sen verran on Jake E. Leellä nöyrää viisautta, ettei biisirakenteita tuhota jatkuvalla ja ylimitoitetulla tiluttamisella. Tämä olisi muun muassa Ynkka Malmsteenille ja monelle muulle kitaraheerokselle hyvä ohjenuora seurattavaksi, sillä mikään ei ole tylsempää kuunneltavaa kuin kitarasooloilla tapahtuva virtuaalikikkelin venytys. JUSSI LAHTONEN 9 W.E.T. ONE LIVE – IN STOCKHOLM (Frontiers) Amerikkalaisvokalisti Je? Scott Soton, Eclipsen Erik Martenssonin sekä Work Of Artin Robert Sällin mannertenvälisenä etäprojektina aloittanut WET teki harvinaisen esiintymisen Tukholmassa viime tammikuussa, mikä luonnollisesti taltioitiin äänen ja kuvan kera. Je? Scott Sotolle länsinaapuri on entisestään tuttu maa Yngwie Malmsteenin ja Talismanin kautta, ja loppuryhmä omaa kotikenttäedun. WETin viiden vuoden takainen debyytti kuuluu yhä 2000-luvun kaanoniin, mitä melodiseen hard rockiin tulee, mutta viimevuotinen kakkosalbumi Rise Up osoittautui pettymykseksi. Areena-olosuhteissa senkin sisältö saa yllättävää tulta alleen, joskin vaivaannuttava valerock Bad Boy sekä kliseehituri Love Heals olisivat vieläkin enemmän kotonaan esimerkiksi Tommi Läntisen levyllä. Yhdeksäntoistabiisistä settiä on jatkettu emoyhtyeiden tuotannolla, ja tuplaceedeen perään on laitettu kaksi studio-bonusraitaa. Talismanin katalogista repertuaariin on valittu ne tunnetuimmat eli Mysterious ja I’ll Be Waiting, jossa kuullaan julkaisun ainoa tyylirikko. Motherfuckersin huutelu yleisölle kun kannattaa jättää aivan eri lajityypin artisteille. WETin reipasta livemeininkiä kuunnellessa tulee miettineeksi, että porukassa olisi ainesta oikeaksikin keikkailevaksi bändiksi, mikä lieneekin ainoastaan kysynnästä kiinni. MIKA PENTTINEN www.sue.fi
LEVYARVIOT SUE » 29 « NRO. 2
LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton SCANDINAVIAN MUSIC GROUP – Terminal 2 (Sony) Kaikki tietävät Scandinavian Music Groupin tarinan: se syntyi Ultra Bran raunioille vuosituhannen alussa, ja nyt bändin perustamisesta onkin yhtäkkiä kulunut 12 vuotta ja se on myynyt vähintään kultaa jokaisella ilmestyneellä levyllään. Nyt on vuorossa jo seitsemäs levy, Terminal 2. Minne katosi päivät? Kolmen ensimmäisen levyn keskitien poprockin ja niitä seuranneiden kolmen levyn folk-americanan jälkeen on tullut aika jollekin aivan muulle. Vuonna 2011 julkaistu Manner kalusi viimeistään loppuun bändin koko folk-tematiikan, että uusiutuminen tuntui kuulijasta olevan sille ainoa vaihtoehto. Viime kesänä julkaistu ja huomattavasti aikaisempaa koneellisemmin koliseva single, Balladi 1, lähinnä hämmensi eikä tainnut juuri innostaa edes radiokanavia, mutta se oli erinomaisen hyvää esimakua tulevasta. Poissa ovat banjot, juureva nuotiolaulusoundi ja luontoallegoriat. Niiden tilalla on nyt niin muodikas 80-lukuinen äänimaailma, tosin ei niinkään Duran Duranin discohengessä vaan Policen ja Roxy Musicin viitoittamissa koleissa ja kaikuisissa sfääreissä. Aikaisemmin koleaa on ollut vain Terhi Kokkosen laulutyyli, josta en niinkään ole välittänyt, vaan ennemminkin pitänyt levyistä siitä huolimatta. Suen edellisessä numerossa olleessa yhtyeen haastattelussa kitaristi-säveltäjä Joel Melasniemi sanoo myös progen “kiinnostaneen ideatasolla”, ja se kuuluu. Positiivisesti. Terminal 2 ei avaudu yhdellä kuulemalla, eivätkä sen kappaleet erotu toisistaan heti sillä seuraa- 9 SUE vallakaan. Levyä joutuu kuuntelemaan yhä uudestaan, kunnes sen nyanssit alkavat erottua edes vähän. Tässä kontekstissa onkin hämmentävää, että vaikka pidän bändin americana-trilogian aloittajaa, Missä olet Laila? -albumia yhtenä 2000-luvun parhaimmista kotimaisista levyistä, on Terminal 2:n täysin toisenlaiseen maailmaan solahtaminen yllättävän kivutonta. Jo Hiukset-aloitusraidalla Kokkosen ääni hukkuu valtavaan jousiorkesterimassaan saaden kuulijan vähintäänkin kohottamaan kulmakarvojaan hämmästyksestä. Policen Walking On The Moon -vibat mieleen tuova Las Vegasin raunioilla osoittautuu suorastaan vangitsevaksi kappaleeksi ja levyn parhaimmaksi, se on pakko kuunnella monta kertaa peräjälkeen. Siinä viehättää etenkin hyvin kahdeksankymmentälukuinen kitarointi sekä tuntemattomammaksi käsitelty laulu. Muutenkin monessa biisissä tekee mieli vain jäädä kuuntelemaan musiikkia, vinksahtaneita soundeja, laulun jäädessä sivuseikaksi. Diskopala Ei paniikkia on ainoa nopeampitempoinen kappale, muuten levy nojaa verrattain hitaisiin sävelkulkuihin. Tuntuu kuin taidelukiolaiset olisivat vihdoinkin kasvaneet aikuisiksi tai ainakin aikuisemmiksi. Etenkin Pieniä teräviä timantteja maalaa osuvaa kuvaa sunnuntaisista asuntonäytöistä ja niistä pakotetuista rooleista, joita ikääntyminen tuo mukanaan. Ihmeekseni pidän tästä levystä paljon, enkä osaa yhtään kuvitella, minne bändi menee seuraavaksi. » 30 « NRO. 2 MARJUT MUTANEN
7 BOY GEORGE THIS IS WHAT I DO AKU-TUOMAS MATTILA 7 AORTAORTA VIOLENT MEDITATION (Rämekuukkeli / Sonitus Insulto) Aikana, jona ”albumi menettää merkitystään ” on ilo asettaa lautaselle Aortaortan Violet Meditationin kaltainen levy. Kaikki tähän kahden pienlevy-yhtiön yhdessä julkaisemaan 12”-vinyyliin liittyvät kannatuskysymykset ovat taiteellisia, eivät taloudellisia. Kannattiko julkaista Aortaortan kahdeksan biisin mittainen kakkosalbumi 300 kopion hyvälaatuisena vinyylipainoksena? Kannattiko painattaa kanneksi suureksi piirretyksi julisteeksi avautuva sarjakuvamainen kollaasitaideteos? Kannatti tietenkin. Tampereella kahdeksan vuotta sitten perustettu Aortaorta on noiserockbändi, joka julkaisi debyytikseen 10”-vinyylin vuonna 2006. Ensimmäinen pitkäsoitto ilmestyi vuonna 2009. Kolmessa päivässä äänitetty Violent Meditation on nimensä mukainen levy: se on sisäänpäin kääntynyttä mielentilojen tarkkailua, joka keskittyy psyyken pelottavien sopukoiden siivoukseen. Kuuntelukokemus on ahdistavasti puhdistava. Bändi kähisee ja murisee vakuuttavasti, mutta Violent Meditationin alkukantaiset, likaiset ja yksinkertaiset biisit viehättävät paljon enemmän lohduttomana maisemana kuin sävellyksinä. Lopulta mieleen jäävät parhaiten letkeästi ri?telty sivuvaikutuslitania Medical Violence, jonka lopulla soivat murheelliset jouset, ja versio The Urinalsin Ack Ack Ack Ackista, jonka The Minutemenkin aikoinaan versioi. ARI VÄNTÄNEN 8 RIDDARNA UNDER JORDEN (Novoton) Under Jorden on ruotsalaisen Riddarnan kolmas albumi. Kakkoslevyllä oltiin nimessä pilvien takana ja kolmannella sitten maanalaisia. Valoa ei Riddarnan musiikissa siis liikaa ole, ja post punkin varjo keinuu vähemmän kepeänä kappaleiden päällä. Riddarna on kuitenkin siitä hieno yhtye, että Under Jordenia on mahdoton laittaa tietyn genren sisään edes ahtamalla. Esimerkiksi Så hårt vois olla Queens of the Stone Agea, mikäli tämä olisi päättänyt lyödä kättä yhteen Interpolin kanssa. 70-luvun vaikutteet ovat yhä mukana, mutta kenties aiempaa enemmän taka-alalle työnnettynä. Slå mig on suoraviivaista rockia, ja albumin kohokohta. JARKKO FRÄNTILÄ LEVYARVIOT (Very Me /Kobalt Label Services) Mies eikä poika enää. Reilut kolmekymmentä vuotta ovat kasvattaneet Boy Georgea. Entinen kauniskasvoinen tyttöpoika on nykyään kauniskasvoinen mies, joka korostaa sukupuoltaan parralla. Myös ääni on iän myötä muuttunut miehekkääksi kähinäksi. This Is What I Do on Boy Georgen ensimmäinen oikea soololevy 18 vuoteen, mutta vaikka kyseessä onkin studiolevy eikä kooste eri aikakausien nauhoituksista, kuulijalle välittyy päinvastainen kuva. Säksättävää teknoa levyltä ei löydy, mutta muuten liikutaan – onneksi kuitenkin sujuvasti – alueilla, joilla Boy George on ennenkin liikkunut. Hieno avausraita King of Everything voisi olla vaikkapa Paul McCartneyn tekele, Live Your Life, My Star ja Love and Danger ovat reggaeta, My God menee jonnekin Culture Club -menneisyyteen, It’s Easy etenee kantrihölkkänä Crocodile Shoes -tyyliin, ja Play Me on triphopia, jota on totuttu kuulemaan Massive Attackin levyiltä. Levyn hienoin biisi Death of Samantha voisi puolestaan olla peräisin Sueden balladiparhaimmistosta. Genrehyppely ei haittaa kuuntelukokemusta, sillä vastaavanlaiseen on totuttu lukuisilla best of -levyillä, mutta tällä levyllä se häiritsee hieman ajatuksen tasolla. Ehkäpä Boy George on kuitenkin edelleenkin se innokas poika, joka etsii paikkaansa. Tai sitten Boy George vain tekee mitä haluaa. ”This Is What I Do.” YOURNALIST – Plays Jazz (Drink Tonight Records) Kuten arvata saattaa, ei Yournalist levyn nimestä huolimatta kakkosalbumillaan Miles Davisin tai Ornette Colemanin latuja hiihdä. Yournalistin ensimmäisen levyn Horror And Terrorin kohdalla mietti, mikä bändin identiteetti oikeastaan on. Oskari ja Santeri Ruohosen sekä Mikko M. Koskisen muodostama trio rönsysi oikealle ja vasemmalle sekä vuosikymmenestä toiseen. Yournalistin kakkoslevyä kuunnellessa tulee mieleen, että ehkä rönsyily onkin kolmikon juttu. 16 kappaleen levy pursuaa jälleen yltäkylläisenä laulukokoelmana, josta on hankala etsiä suurempaa yhtäläisyyttä. Kyllähän bändi samoilta soittajilta läpi levyn kuulostaa, mutta siihen kokonaisuutta sitovat elementit jäävätkin. Sen sijaan Yournalist tarjoaa lautasella maistiaisia vähän joka laatua ja jokaiselle jotain. Jazzina on 1990-lukulainen pomppumetalli, suriseva indiekitarointi, 1980-luvul- ta kaikuva syntikkasaoundi, funkahtava diskojytke... Suurimmat vaikutteet Plays Jazz ammentaa 1990-luvulta. Viitteitä on ainakin Alanis Morissettesta, Weezerista, grungesta ja brittipopista. Levylle tungetun musiikin määrä on hengästyttävä. Yournalist onkin parhaimmillaan parin kappaleen annoksissa, jolloin se on ajoittain erinomaisen riemastuttava. Kokonaisen levyn aikana ehtii tulla ähky moneen kertaan. 6 Näin minusta tuli ihminen ei sekään oikein tarjoa mitään erityistä tarttumapintaa, vaan toimii lähinnä yksittäisten biisien tasolla. Kokonaisuus jää vielä hajanaiseksi, aika kotikutoisen kuuloiseksi ja kypsyttelyä vaille. Toki biisimateriaali on monipuolista ja käsittelee useammankin tyylilajin, mutta samalla kuulijalle ei selviä kuka ja mikä Isotalo oikein musiikintekijänä on. Isojen balladien nainen? Lattarivirtuoosi? Rokkari? Samaan hengenvetoon on kuitenkin tunnustettava, että singlenä julkaistu Uusi, joka lainaa häpeämättömästi kahdeksankymmentäluvun käännösiskelmää ja F.R. Davidin Words-hittiä, on suorasukaisine sanoituksineen mitä mainioin popkappale, joka on viihtynyt kuulokkeissani lukuisia kertoja. Harmi vain, että se jää levyn ainoaksi täysosumaksi. vyn kappaleet. Rikastuttakaa ja rauhoittakaa elämäänne siis edes First Weeksin tai Hypericumin verran. 8 INDICA AKVAARIO (Suomen Musiikki) Indican edellisten levyjen maagiseen realismiin pyrkinyt prinsessapop sai aimo annokset sontaa niskaansa. Osittain siihen oli syytä, osittain ei. Yleensä suurin kritiikki esitettiin niiden toimesta, jotka eivät hörhelövaatteisiin ja pitsiin ole koskaan pukeutuneet. Uudella levyllään Indica suuntaa suorana iskelmäradioiden soittolistoille, eikä jälki ole alkupäässä lainkaan huonoa. Älä kanna pelkoa on silkkaa Stellaa, ja kertosäe jää soimaan päiväkausiksi. Suunta on vain ylöspäin on kuin Maija Vilkkumaata. Pisteet on annettava laulaja Jonsulle kappaleen sanoituksista. Pilvenpoltosta ei usein ole valtavirtapopissa laulettu näin alleviivaamattomasti, ja Jonsun lauluissa vihreä onkin ainoastaan osa normaalia juhlimista. Nirvanaan mainitsee myös saman laillistaako/eikö laillistaa -aineen. Onkin varsin mielenkiintoista nähdä, miten radiokanavat suhtautuvat kappaleisiin. Savuton ja onneton ei jätäkään sitten enää mitään arvailujen varaan. Keskivaiheen jälkeen albumiin ei jaksa kiinnittää enää huomiota. Popkappaleet jäävät taka-alalle, ja tilalle tulevat itsetutkiskeluksi tarkoitetut balladit, joista on vaikea löytää tarttumapintaa. Albumin kohderyhmään Paolo Coelholta kuulostavat lauseet saattavat upota kuin veitsi voihin. JARKKO FRÄNTILÄ 7 SUVI ISOTALO NÄIN MINUSTA TULI IHMINEN (Sound Of Finland) Näin minusta tuli ihminen on helsinkiläisen Suvi Isotalon kolmas levy, jonka tuottajana on edellislevyn tapaan toiminut kitaristinakin tunnettu Timo Kämäräinen. Aikaisemmista levyistä ovat pitäneet ainakin kriitikot, mutta suurta yleisöä ne eivät ole tavoittaneet. Ehkä yksi syy on siinä, ettei Isotaloa oikein tahdo erottaa esimerkiksi Yonasta, eikä kumpikaan artisti ole vielä breikannut ns. “isosti”. SUE MARJUT MUTANEN 9 GEM CLUB IN ROSES (Hardly Art) Amerikkalainen dream/ambientpoptrio Gem Club on kehittynyt paljon sitten debyyttialbuminsa Breakersin. In Roses esittelee kypsän ja jalostuneen yhtyeen, jolla on syvä ymmärrys kappaleidensa perimmäisestä luonteesta ja siitä, että ne vaativat aikaa ja tasalaatuisuutta, jotta kokonaisuus voi olla rutkasti enemmän kuin osiensa summa. Levystä on näin ollen saatukin lämmin ja soljuva. Albumi on samalla tavalla orgaaninen kuin esimerkiksi S. Careyn vuonna 2010 ilmestynyt All We Grow. Vokalisti Christopher Barnes ottaa nyt entistä vahvemmin tilaa itselleen. Hetkittäin ulosanti muistuttaa jopa Antony Hegartysta vähäeleisimmillään, vaikkei samanlaisiin kylmiin väreisiin nyt aivan päästäkään. Levy tuntuu hyvällä tavalla kaksituntiselta. Vaikka se onkin ennen kaikkea kokonaisuus, niin harva yksittäinen viisiminuuttinen saa välitettyä niin kokonaisvaltaista rauhan tunnetta kuuntelijalleen kuin tämän le- » 31 « NRO. 2 ILKKA LAPPI ANNI EEROLA 7 WILLIAM FITZSIMMONS LIONS (Groenland Records) Amerikkalainen William Fitzsimmons on julkaissut monta albumia, joista minulle tutuin on nyt käsittelyssä olevan Lionsin edeltäjä Gold In The Shadow vuodelta 2011. Fitzsimmons on yksi lukemattomista miespuolisista laulaja-lauluntekijöistä, joiden lauluääni on niin miellyttävä, että sille on mahdotonta sanoa ei, mutta joiden jättämästä muistijäljestä on vaikeaa tehdä pysyvää koska samankaltaisten artistien joukko on niin valtava. Lions joutuu tähän samaan painetestiin eikä selviä maaliviivalle aivan ruhjeitta. Levyltä irrotettu ensimmäinen single Fortune nostatti odotuksia levyn suhteen ja avauskappale Well Enough lunastaa ne hyvin. Kappale on kuulaudessaan ja Fitzsimmonsin tavaramerkkikuiskailuineen todella kaunis levyn aloitus. Toiston maku alkaa kuitenkin vaivata levyn puolenvälin tienoilla ja loppulevy jää helposti ajatuksenharhailun jalkoihin. Lions on yhtenäisempi pakkaus kuin poukkoilevampi Gold In the Shadow, joka on myös elektronisempi kuin uutukainen, jonka äänimaailma on paljon luonnollisempi. Lions on kaunis, mutkaton ja yksinkertaisesti hyvä levy. Tulen varmasti kuuntelemaan sitä paljon, mutta lähinnä muun tekemisen taustalla. Levy ei harppaa sitä ekstramailia, joka tekisi siitä erityisen. ANNI EEROLA 8 THE JEZABELS THE BRINK (PIAS Recordings) The Jezabels on yksi indiepopin öljytyimmistä koneistoista. Australialaisbändin nousukiito maailmalla on ollut häkellyttävä mut-
LEVYARVIOT JAMES VINCENT MCMORROW – POST TROPICAL (Believe) Tyrmistyin kuullessani ensimmäisen kappaleen irlantilaisen James Vincent McMorrow’n uudelta levyltä. Hurahdin McMorrow’n indiefolkdebyyttiin ja Post Tropicalin Cavalier kuulosti paikoitellen jopa karttelemaltani r’n’b:ltä. McMorrow on laulutaidoiltaan Bon Iverin eli Justin Vernonin sukulaissielu. Vernonin uusimman albumin täysin puskista tullut viimeinen kappale, lionelritchiemäinen Beth/ Rest oli ensimmäinen vertailukohtani Post Tropicalille. Kuin levyllinen Beth/Restiä toteutettuna niin, että se on johdonmukaisesti ja suoraselkäisesti koko levyn linja. Vertaus on kuitenkin aivan liian yksinkertaistettu arvio albumista. Mikään levy ei ole pitkään aikaan pistänyt kasvaessaan näin nöyräksi edessään ja kaatanut useita genreaitoja niin tehdessään. Levy on paljon hienovaraisempi ja intiimimpi ja ennen kaikkea ehjempi kokonaisuus kuin edeltäjänsä Early In The Morning. Äänimaailma on Post Tropicalilla paradoksaalisesti samaan aikaan todella niukka ja hyvin runsas. Sama pätee lyriikoihin, jotka ovat katkonaisia, mutta sanovat silti niin paljon. Hämmennyin itsekin huomatessani kyynelien valuvan Red Dustin ja Repeatingin aikana. Onneksi istun työpaikallani kasvot kohti seinää. Yksi paikka vuoden levyt listalta on virallisesti viety. tei yllättävä. Julkaistuna on yksi täydellinen EP-trilogia ja yksi hienosti omillaan seisova kokopitkä. Minulle The Jezabels esitteli aikanaan sellaisen melankolissävytteisen indiepopin muodon, jollaista en ollut kuullut koskaan aiemmin. Tunnustan maksaneeni 40 euroa nähdäkseni bändiltä puolen tunnin lämmittelysetin. Melankolia on toistaiseksi ainakin soundeissa mennyttä päivää. Kuten ystäväni asian ilmaisi, bändi on tällä hetkellä ymmärrettävästi ”hitti nyt tai ei koskaan” -vaiheessa. Vanhojen elementtien korvaajiksi on tullut tanssipoppi, stadionimaisuus ja kasarisynat. Laulaja Hayley Maryn Kate Bush -tyyliset ”korkeammat vaikutteet” ovat vahvemmin kuultavissa kuin koskaan aiemmin ja Maryn useasti enemmän lisämausteena ollutta erikoisen korkeaa ääniosaamista tarjoillaan paikoitellen liiankin suurina annoksina. Uusi linja ei ole täysin minun makuuni, mutta bändi heittäytyy siihen kokonaisvaltaisesti ja se on aina kunnioitettavaa. Albumin kolme ensimmäistä kappaletta sekä No Country ovat upeita biisejä, mutta levylle mahtuu aiempaa vertailukohtana pitäen hämmentävän paljon myös keskinkertaista materiaalia. The Jezabelsin ollessa kyseessä keskinkertainenkin on kuitenkin tasokasta. va Oasis. Brittipopin suurista nimistä se tuo eniten mieleen Blurin ajalta ennen Graham Coxonin Pavement-villitystä. Hyväntuulisilla leirinuotiotunnelmillaan se muistuttaa jossain määrin myös The Coralin 60-lukuisista rallatuksista. Uusi suunta istuu bändille huomattavasti entistä paremmin. Kun valtaosa albumin biiseistä on alle kolmiminuuttisia rykäisyjä ja Wesley Patrick Gonzalezin sävellyskynä on edelleen pysynyt terävänä, on Let’s Wrestlen kolmas albumi hyvinkin mieluisaa kuunneltavaa vanhalle Supergrass- ja Ash-fanille. Siinä on sellaista nuoruuden intoa, joka brittipopin vanhalta kaartilta on jo vuosia sitten valunut viemäriin. 6 10 ANNI EEROLA 8 LET’S WRESTLE S/T (Fortuna Pop) Jos lontoolainen Let’s Wrestle edellisellä Steve Albinin tuottamalla levyllään kuulosti leimallisen 90-lukuiselta ja amerikkalaiselta, niin nyt bändin soundissa on jäljellä enää 90-luku. Grunge ja amerikkalainen altsurock on bändin osalta historiaa. Nyt Let’s Wrestle tekee parhaansa kuulostaakseen kultakauden brittipopilta. Let’s Wrestle ei yllä Pulpin kuivakkaan nokkeluuteen tai Sueden dekadenttiin seksikkyyteen. Se ei myöskään halua olla arrogantti, sänkinaamainen ja lageria kittaa- TOMI TUOMINEN 7 SPEDE HASANEN S/T (Omakustanne) Kannabis ei ole koskaan varsinaisesti kuulunut omaan elämänpiiriini millään tavalla. Siksi albumillinen tiukasti tuon yhden aiheen ympärillä pyörivää suomiräppiä tuntuu aluksi hyvin vieraalta ajatukselta. Sitten muistan, että pidänhän minä Cypress Hillistäkin. Jos pääsee mystis-psykedeelisen levynkannen ohi, unohtaa kohtalaisen hölmön artistinimen ja antautuu levyn vietäväksi, niin Hasasen debyytti on jopa kohtalaisen miellyttävä kokemus. Levyn biitit ovat tavanomaista kierompia ja nykivät kautta linjan kiinnostavasti. Sekä Hasasen oma että vierailevien artistien ?ow on myös kiitettävää tasoa. Pitchshifterillä puoli oktaavia madallettu rap alkaa tosin olla jo turhan nähty temppu. Yksisilmäisesti yhden aiheen ympärillä riimittelyt koituvat omalla kohdallani albumin kompastuskiveksi. Toki aihetta lähestytään monilta eri suunnilta jointin käärimisestä, kasvien piilottamiseen talonmieheltä aina poliisiparanoiaan, mutta silti levy voisi minulle yhtä hyvin olla vaikka bulgariankielinen. Kykenisin samaistumaan siihen luultavasti yhtä syvästi kuin nytkin. TOMI TUOMINEN SUE ANNI EEROLA JIMI GOODWIN ODLUDEK (Heavenly) Olen aina pitänyt luoteisenglantilaista Dovesia äärimmäisen tyylitajuisena bändinä. Silloinkin kun sen biisit ovat koukuttomia ja mitäänsanomattomia, ne ovat silti aina tummanpuhuvia ja tyylikkäitä. Ehkä siksi odotin bändin johtohahmo Jimi Goodwinin soolodebyytiltä paljon. Nyt, kun Odludek on käsillä, on olo hieman kuin olisi odottanut Ringo Starrin soololevyn olevan The Beatlesin parhaiden albumien veroinen. Goodwin on itse sanonut koostaneensa levyä kuin mixtapea yhdistelemällä erilaisia tyylilajeja. Lopputulos on harkitun mixtapen sijasta tyylitajuton sillisalaatti pubirockia ja hieman toisenlaista pubirockia. Siinä ei ole jäljellä rahtuakaan niistä Hacienda/Ibiza-juurista, jotka toivat Dovesin musiikkiin silauksen ylellisyyttä ja ajattomuutta. Terracotta Warrior avaa levyn ryminällä ja odotukset pysyvät korkealla, mutta sen jälkeen Goodwin hukkaa punaisen langan. Edellisen levynsä vuonna 2009 julkaissut Doves lienee historiaa ja Odludek ei anna odottaa ainakaan Goodwinin jatkavan bändin perinteitä. Levy kuulostaa askeleelta vanhuuden kynnyksen yli. Kun Doves vielä rinnastui Radioheadiin tai Elbowiin, niin Goodwinin soolodebyytti tuo mieleen pikemminkin Elvis Costellon tai Nick Lowen. Jimistä on viitenä viime vuotena tullut vanha mies. TOMI TUOMINEN 9 BEYONCÉ S/T (Parkwood) Beyoncé Knowles onnistui siinä, missä edes suomalaiset pikkubändit eivät ole onnistuneet enää aikoihin. Hän onnistui julkaisemaan albumin täysin yllättäen. Yksikään nörtti ei viime marraskuussa kirjoittanut kädet vapisten googleen ”new Beyoncé, has it leaked yet?”, koska kukaan sisäpiirin ulkopuolella ei osannut edes aavistaa uuden al- » 32 « NRO. 2 bumin olevan tulossa. Knowlesin kaltaiselle megatähdelle tuo on melkoinen saavutus. Varsinkin tässä ajassa, jossa jopa Yhdysvaltain vakoilusalaisuudet vuotavat kaikkien tietoisuuteen. Kaiken lisäksi Beyoncén uutuus on niin kutsuttu ”visual album” eli jokaisesta biisistä on mukana isolla rahalla tehty musiikkivideo. Tämän kokoluokan salailu on onnistunut ainoastaan äänittämällä ja kuvaamalla albumi pienissä palasissa ympäri maailmaa. Totta puhuen en itse ole aiemmin liiemmin välittänyt Beyoncén tuotoksista. Minulle ne ovat olleet liian vaniljaa, liian keskitietä, liian kesyä. Toisin kuin pikkusiskonsa Solange, Beyoncé ei koskaan juurikaan ole ottanut riskejä. Hänen levynsä ovat olleet suoraa jatkumoa Destiny’s Childin listajyrälle. Tehokasta ja myyvää, mutta samalla kohtalaisen epäkiinnostavaa. Tätä uutta levyä olen kuitenkin kuunnellut luultavasti enemmän kuin mitään muuta levyä viimeiseen kuukauteen. Se on saamarin koukuttavaa ja Beyoncén kohdalla poikkeuksellisen oivaltavasti tuotettua R&B:tä, jolla on – harvinaista kyllä – myös tiukkaa feminististä sanomaa. Levy tuntuu tämän kokoluokan artistille äärimmäisen persoonalliselta. Se on täynnä pieniä katkelmia Beyoncén elämän varrelta, joista rakentuu kokonaiskuva siitä, mitä on olla nuori nainen nykyajassa. Ulkonäköpaineet, saavutusten vähättely ja ulkopuolisten kohtuuttomat odotukset kasaantuvat raskaaksi taakaksi kantaa. Mielelläni soisin, että useat suomalaisetkin nuoret naiset kuuntelisivat tämän levyn ja eritoten Flawless-biisin ajatuksella lävitse. Lopulta albumin ainoa varsinainen kauneusvirhe on lopun kaksi perättäistä slovaria. ”Never go full retard, man!” TOMI TUOMINEN 7 SUZANNE VEGA TALES FROM THE REALM OF THE QUEEN OF PENTACLES (Cooking Vinyl) Suzanne Vega on viime vuosina julkaissut levyjä lähes joka vuosi. Tales... on kuitenkin useamman vuoden tauon jälkeen uutta materiaalia sisältävä levy. Neljän levyn Close Up -albumit ovat uusintaversioita Vegan aiemmin urallaan julkaisemista lauluista. Suurimmat hittinsä jo 1980-luvulla hihastaan vetäisseen Vegan isoin valtti ja suurin kirous on naisen äärimmäisen tunnistettava ääni. Uuden levyn biisikymmenikkö on kaikin puolin mallikelpoista ja tyylitietoista materiaalia, jota Vegan laulu kannattelee hyvin. Levyn kappaleista kuitenkin puuttuu paria poikkeusta lukuun ottamatta särmää. Vaikka Vegan ääni onkin 54-vuotiaana nuoruuden kunnossa, tylsät sävellykset estävät uutta levyä nousemaan sille korkeimmalle vuorenhuipulle, jolle Vegan uran hienoimmat hetket ovat yltäneet. Yrityksen puutteesta ei silti voi Vegaa syyttää. Biiseihin on koko levyn mitalta ripoteltu pieniä koukkuja, mutta vaikka biisit soivat viimeisen päälle kauniisti ja ratkaisut tuovat eloa kokonaisuuteen, jotain jää puuttumaan. Sitä kaivattua särmää levyyn tuo muuta materiaalia rouheampana soiva I Never Wear White. Yksi täysosuma kymmenestä ei kuitenkaan riitä nostamaan levyä keskiverron yläpuolelle. ILKKA LAPPI 7 JUKKA ÄSSÄ IHMISTEN JÄLKEEN (Gaea) Jukka Ässä henkilöityy vahvasti aikanaan Tigerbombsista uralleen ponnistaneeseen monialataiteilijaan Jukka Salmiseen, mutta yhtä lailla tärkeä osansa Jukka Ässän musiikissa on kvartetin kolmella muullakin soittajalla. Jukka Ässä yllätti positiivisesti parin vuoden takaisella Mitäs tässä -debyytillä tallaten suomirokin perinteikkäitä polkuja. Ihmisten jälkeen kolahtaa edelleen poprokin karsinaan, mutta vivahteita on haettu entistä enemmän kotimaan iskelmäperinteestä. Useammankin uuden levyn biisin voisikin kuvitella soivan vaikka koivuntuoksuisissa lavatansseista. Tekstejä levylle ovat Salmisen lisäksi rustanneet muun muassa kitaristi Ville Wacklin sekä vastikään ensimmäisen soololevyn-
sä julkaissut Reginan Iisa Pykäri. Parilla biisillä tekstiä on ollut myös nikkaroimassa Anna Puu. Vaikka sanoituksia on tehnyt usea ihminen, kokonaisuus on teemoiltaan yllättävänkin yhtenäinen. Hengeltään musiikin perusvire on positiivinen. Jukka Ässän laulut tuntuvat tulevan paikasta, jossa pienistä arkisista hetkistä paljastuu elämän kauneus. Ässän laulut ovatkin sukua Tero-Petri Suovasen kappaleille. Biisin rakenteiden samankaltaisuuden lisäksi Salmisen ääni on aika lähellä Suovasen laulua. Tosin siinä missä Suovasen maailmassa on inhimillisiä pieniä tragedioita, talsitaan Jukka Ässän musiikissa kadun aurinkoisella puolella. 8 TOMMY CASTRO THE DEVIL YOU KNOW (Alligator) Kohti kuuttakymppiä käyvä Tommy Castro on yksi niistä lukemattomista blueskitaristeista, joka ei pitkästä ja menestyksekkäästä urasta huolimatta koskaan ole noussut isoihin otsikoihin varsinkaan valtavirran keskuudessa, vaikka hän on urallaan kiertänyt muun muassa B.B. Kingin lämppärinä. Kuten ennenkin, Castron levy rakentuu tuhdin kitaroinnin ympärille. Päävastuu kitaran soittamisesta on Castrolla itsellään, mutta yhdellä levyn kappaleella taitojaan käy esittelemässä myös Joe Bonamassa. Muutoinkin nimekkäitä soittajia on saatu mukaan vierailemaan. Pelkästään blueskitaran varassa Castron levyt eivät lepää. Vaikka keskiössä ovatkin jo nuorena miehenä omaksutut sähköbluesin perinteet, maustaa Castro musiikkiaan taitavasti. The Devil You Know’n biiseissä kokonaisuutta rikastutetaan muun muassa soulvivahteilla. The Devil You Know’lla Castro on löytänyt vaikeasti saavutettavan tasapainon. Rockia, bluesia ja soulia on yhdistetty musiikin historiassa lukemattomia kertoja, mutta tulokset ovat vaihdelleet. Castro heittää uutukaisellaan pataan eri musiikkityylejä sopivassa suhteessa. Mitään kovin kummallista Castro ei tarjoa, mutta onnistuu yhdistelemään tuttuja aineita jännittävällä ja persoonallisella tavalla. The Devil You Know on alkuvuoden pirteimpiä yllätyksiä tarjoten uusia kulmia useampaan kuuntelukertaan. ILKKA LAPPI 8 KALKITOS S/T (Plastic Passion) Synteettisen orgaanisesti sykkivä kolmihenkinen turkulainen Kalkitos tuo mieleen astetta elektronisemman, rauhallisemman ja popimman version Tuvalusta sekä aikuisemman ja tyylikkäämmän version Pieni ja lämpöinen -hitillään ihastuttaneesta Retropopista. Muun muassa Wojciechistä tuttujen muusikoiden Jari Oisalon ja Sami Lehtosen sekä edellä mainitun levyille taustoja laulaneen Mimmi Aaltosen trio on virkistävä lisäys kotimaisen vaihtoehtoisemman synapopin kaanoniin, josta puhuttaessa mieleen nousee äkkiseltään lähinnä vain Regina, joka viimeisimmällään vaihtoi syntetisaattorit kitaroihin. Mieleen nousee myös hämäriä konnotaatioita Rättö ja Lehtisalon sekä takavuosien kulttibändi Sel?sh Shell?shin suuntaan, vaikkei bändi näiltä varsinaisesti kuulostakaan. Yhdeksänbiisinen retrofuturistinen pläjäys toimii parhaiten astetta menevämmillä raidoilla kuten Jouko & John, Moporiksalaulu ja Pahis, joista varsinkin jälkimmäisintä soisi kuultavan Dynamon lisäksi myös Tavastian Lauantaidiskossa. Toivottavasti Kalkitos ei jää vain pienen piirin suosikiksi, sillä taitoa poppoolta ei ainakaan puutu. Omaperäinen pakkaus. MIKKO TOIVIAINEN 7 VERHOT: S/T (Exogenic Records) Vuoden 2012 Rock SM -skaban voittaja Verhot on kummallisesta nimestään huolimatta pätevän kuuloinen suomirockviisikko. Goot- TOMI TUOMINEN tiromanttinen kopla risteilee musiikillisesti jossakin Dingon, Turun Romantiikan ja Isoveljen viitoittamilla poluilla. Soitannollisesti ja tuotannollisesti hyvänkuuloinen ja visuaalisesti näyttävä ryhmä ei sinänsä tuo genreen mitään uutta, mutta pelaa hyvin yhteen peruskorttipakalla. Levyn kappaleista onnistuneimpia hetkiä edustavat singleinäkin julkaistut kaihoisa Odotan sekä ylväs Ote kirpoaa. Muukin biisimateriaali on hyvää, joskin turhan tasapaksua. Ainoa selkeä notkahdus on ilmeisesti tragikoomiseksi tarkoitettu Rokkipoliisin sisko, joka onnistuu olemaan ainoastaan koominen. Vieraannuttava efekti syntyy ensisijaisesti sanoitusten puolella. Esimerkiksi Tädit tuijottaa jättää kummallisen setämäisen ?iliksen, eikä levyn angstisuus muutenkaan välity oikein kotisohvalle saakka. Vieraantuneisuudesta ja ahdistuksesta on kuultu Suomessa hyvää lyriikkaa maailman sivu Mana Manasta Ristoon, mutta Verhojen tapauksessa tunteet tuntuvat ulkoa opetelluilta. Liian kilttiä, sisäsiistiä ja vaaratonta tämä vielä on, mutta jokin hyvän siemen bändiin on kylvetty. Toivottavasti se seuraavalla levyllä alkaa itää. MIKKO TOIVIAINEN 9 TEMPLES SUN STRUCTURES (Heavenly) Noel Gallagherin suosikkiyhtyeen debyytti on ensimmäinen todella potentiaalinen ehdokas vuoden 2014 albumit -listalleni. Levyn byrdsmäinen avauskappale Shelter Song herätti huomiota jo vuosi sitten Mojo-lehden neopsykedeliaa esitelleellä Echoes-kokoelmalla. Laulajakitaristi James Bagshawn ja basisti Thomas Warmsleyn kotistudioprojektina aloittanut kvartetti on vuoden verran yrittänyt pohjustaa albumiesikoistaan singlehitillä, mutta yksikään neljästä tärpistä ei ole onnistunut murtautumaan myyntitilastoihin. Sun Structures on täynnä tarttuvia ja iskeSUE viä biisejä, joissa olisi ainesta suuremmankin yleisön suosikeiksi. Bändin soundi on kuitenkin niin retro ja kaukana tyypillisestä listatavarasta, että albumin vastaanotto on kysymysmerkki. Kesäksi täyteen buukattu festivaalikalenteri povaa toivottavasti positiivista vastausta. Vielä ei Templesistä ole hypensä veroiseksi brittirockin 2010-luvun soihdunkantajaksi, sillä yhtyeen keskitempoiset biisit eivät perinteisessä mielessä rokkaa. Bändi yhdistää The Beatlesin myöhäiskauden kompit The Moody Bluesin mellotroneihin ja The Holliesin rikkaisiin melodioihin Arctic Monkeysin sielukkaalla laulusoundilla. Singlenä julkaistu Keep In The Dark muistuttaa hieman Tame Impalan taannoista hienoa Elephant-hittiä. Hieman arveluttavista aineksista koottu cocktail kuulostaa yllättäen tuoreelta ja täysin omintakeiselta. JARI MÄKELÄ 8 TUOMAS HENRIKIN JEESUKSEN KRISTUKSEN BÄNDI KÄKKYRÄLLÄÄN (Kioski) ”Kaikki hauska on syntiä, ja sehän kiinnostaa”. Käkkyrällään lienee noin kolmas albumi, jonka THJKB on äänittänyt rosoisen ja vittumaisen punklevynsä Ruuvimeisseli perseeseen (2010) jälkeen. Julkaisemallaan uutuudella bändi nousee aivan suomenkielisen (puhallin)rockin kärkikastiin, mikä ei yllätä niitä kuulijoita, joilla on tuntumaa jo Vade Retro Satanus I ja II -albumien (2009) antamista lupauksista. Tuomas Henrikki yhtyeineen on puhjennut kukkaansa. THJKB vihannee lokerointia, joten asemoin yhtyeen keskelle YUP:n progressiivisen virtuositeetin, Rättö ja Lehtisalon tyylitajussaan erehtymättömän absurdismin sekä albumin saatekirjeen kirjoittaneen Risto Ylihärsilän yhtyeen rankan indierocktilityksen muodostamaa pyhää karvakolmiota. Toinen määritelmäni sijoittaa yhtyeen janalle, jonka toisessa päässä söpöilee Suomen vanhin tenavatähti Aksu. THJKB sijoittuu tällä janalla lähemmäksi toisessa päässä primustelevan Ku- » 33 « NRO. 2 mikamelin poliittisesti aina korrektia Toppo Koposta. Käkkyrällään on ensimmäinen THJKB:n aidosti koskettavalta tuntuva levy. Levyltä paljastuu tutun, vieraannuttavaksi tarkoitetun ärsyttävyyden ja rumuuden ohessa kauneutta, empatiaa herättäviä kipuiluja uskosta, rakkautta, jopa toivoa. Toivon Käkkyrällään-vinyylipainosta, jonka voin sijoittaa VU:n ja Dandy Warholsin albumien väliin. JARI MÄKELÄ 8 DUM DUM GIRLS TOO TRUE (Sub Pop) Olen seurannut Dum Dum Girlsin uraa tiiviisti Richard Gottehrerin tuottamasta I Will Be -albumidebyytistä lähtien. Neljän vuoden aikana Kristin ”Dee Dee” Welchez taustavoimineen on siirtynyt 60-lukulaisesta garagepopista 80-lukulaiseen goottipoppiin. Uran kannalta ratkaisevalta näyttää The Raveonettesin Sune Rose Wagnerin liittyminen tuotantotiimiin Gottehrer-kytkennän kautta vuonna 2011. Too True on käytännössä Dee Deen ja Wagnerin duolevy. Valitettavasti albumi ei täytä sille asettamiani ennakko-odotuksia. Syynä on varmaankin kaikkia lankoja käsissään itse pitelevä Dee Dee. Hänen kohtalokkaat biisinsä, kuten Rimbaud Eyes, ovat enimmäkseen pintakiiltoa ilman tarpeeksi mieleenjääviä melodisia koukkuja tai kiinnostavia yksityiskohtia. Laahustava Lost Boys and Girls Club ei erottuisi levyltä ilman biisin ra?aavaa videota. Vokalistina ja tulkitsijana Dee Dee on kehittynyt roimasti. Viattomuutensa säilyttäneeltä Chrissy Amphlettilta kuulostava laulajatar kietoo kehräävällä äänellään kuulijan pikkusormensa ympärille. Naiivit ja kliseisetkin sanoitukset muuttuvat hänen ruusuisessa suussaan universaalisti koskettavaksi pop-runoudeksi. Vetoan päättäjiimme: jos lakkautatte kulttuurin ja historian opetuksen, teidän on luvattava, että edes tämä levy jaetaan kaikille peruskoulun neljäsluokkalaisille. JARI MÄKELÄ LEVYARVIOT (Johanna) Iisan ensimmäinen soololevy on lähtökohtaisesti hieman erikoinen konsepti. Regina meni tauolle vuoden 2011 Soita mulle -levynsä jälkeen, mutta jo pian sen jälkeen saimme kuulla duon toisen puoliskon Iisa Pykärin työstävän soolomateriaalia, jonka vieläpä tuottaa duon toinen puolisko Mikko Pykäri. Regina on kuollut, kauan eläköön Iisa. Loppuvuodesta ilmestyneet kaksi singleä lupailivat pitkälti sitä mitä tältä kaksikolta osasi odottaa. Soundillisesti ollaan lähempänä Reginan alkupään levyjä, mutta Mikon tuotantotyylistä ja Iisan lapsekkaasta tyylistä laulaa ei voi erehtyä. Siinä missä Reginan levyillä sävellystyöstä vastasi pelkästään Mikko, nyt sävellys on kolmea biisiä lukuun ottamatta kokonaan Iisan käsialaa ja nekin kolme biisiä on kirjoitettu yhteistyössä Mikon kanssa. Liekö sitten pelkkää sattumaa, että tähänastiset singlelohkaisut ovat molemmat näitä yhteistyön hedelmiä ja samalla ehkäpä myös eniten reginamaisia. Levyllä on sama kansisuunnittelija, levy-yhtiö ja tekijätiimi kuin Reginan viimeisellä. Ainoastaan artistinimi ja työjako on muuttunut. Mutta en minä valita. Olen pitänyt bändistä alusta alkaen. Jos seuraavaksi tulee levy artistilta nimeltään Mikko ja se kuulostaa tismalleen Reginalta, niin hankin senkin. ILKKA LAPPI 8 IISA S/T
9 (Psychout/Warner) Aika kuuluu aikakoneessakin. The Hellacoptersin debyytistä on lähemmäs 20 vuotta ja Imperial State Electric -saaga on edennyt jo kolmanteen jaksoonsa. Pelin henki on selvä: Ruotsi-rockin yleismies Nicke Andersson jatkaa sinnikästä taisteluaan perinteiden puolesta. Henkisen A-puolen käynnistävä voimakaksikko kiteyttää heti kättelyssä levyn ja itse asiassa koko bändin parhaat puolet. Emptiness Into The Void on selkeä vaikutecocktail 1970-luvun boogierockin helmistä, mutta niin hyvä, innokas ja lyhyt, ettei kuulija tajua, mikä siihen iski. Underwhelmed on puolestaan jälleen uusi todiste siitä, että Nicken olisi pitänyt kuulua KISSiin ensimmäisenä maskiaikana. Loistavan simppeli power pop -biisi kuulostaa olleen aina olemassa, mutta vakuuttaa jo pelkällä toimivuudellaan. Levyn huippuhetkiin kuuluvat myös muiden bändiläisten laulamat vedot, eli Stoogeshenkinen singlebiisi Reptile Brain ja utuinen Stay The Night. Idolit ovat halki levyn suuria ja jatkuvasti esillä, mutta jollain ilveellä ISE väistelee pastissileimasinta loppuun asti. Tuttu lahjakkuus, lämmin yleis?ilis ja viimeistään päätösraita Down In The Bunker riisunevat vanhan sotaratsun epäilevimmätkin fanit aseista. JUHANI MISTOLA JARI MÄKELÄ 7 NIGHT NURSE NIGHT NURSE (Wolverine) Vuosikymmenen verran Jim Dandy’s Revenge -nimellä psychobillya soittaneen bändin jäsenet ottivat pari vuotta sitten laulusolistikseen Nurse Camy -aliasta käyttävän sairaanhoitajattaren. Näyttävä kipusisko suoritti vanhan koulukunnan rokkareille ja punkkareille verensiirrot ja vaihtoi äijien kuluneimmat elimet vähemmän käytettyihin. Samalla bändin nimi vaihdettiin Night Nurseksi. Debyyttialbumin kappaleet ovat yhtä lukuun ottamatta yhtyeen musiikillisen johtajan, pystybasisti Tom Bonesin käsialaa. Bones on myös äänittänyt levyn, ja hänen ketterä billy-komppauksensa kuuluu kiitettävän selkeästi kitarataituroinnin keskeltä. Yksi kolmesta makeita kitarakuvioita tarjoavasta kepittäjästä on Jukka ”Mighty Mela” Melametsä, jonka nimiin on kreditoitu klassinen rock ’n’ roll- / rautalanka -instrumentaali Teenage Kaliman. Albumin perinteinen, välillä jopa iskelmällinen lähestymistapa miellyttänee rock ’n’ roll- ja rockabilly-genrejä pitempään seuranneita. Pari kliseisempää tunnelmointia olisi kuitenkin pitänyt vaihtaa vauhdikkaampiin esityksiin. Vaikka psychobillyn ja varsinkin horrorpunkin yleinen kompastuskivi – luokaton vokalisointi – vältetään, olisi Nurse Camyn alavireisimpiin lauluosuuksiin ja ääntämiseen myös voinut kiinnittää hieman enemmän huomiota kappaleita äänitettäessä. Cursed- ja Beauty Box -biiseillä Tom Bonesin lauluosuudet toimivat mainiona kontrastina. JARI MÄKELÄ 9 SUPERSUCKERS GET THE HELL (Steamhammer / SPV) Älä koskaan luota yhtyeeseen, joka väittää olevansa ”maailman paras rock ’n’ roll-bändi”, se ei luultavasti ole sitä. Supersuckers kuitenkin on, ainakin omasta mielestään, ja tässä tapauksessa se riittää. Omanlaistaan garage rockin, lehmipunkin ja hard rockin ristisiitosta vuodesta 1988 paiskonut bändi on kiertänyt lähes jokaisen suuren nimen kanssa ja edennyt jo yhdeksänteen albumiinsa. Musiikillisesti Supersuckers liikkuu vaarallisella alueella, josta se selviää hämmästyttävän puhtain paperein. Bändi pitää kielen poskessa olematta kuitenkaan huumoribändi ja välttää punaniskaisuuden synnin sopivan täpärästi. Laulaja Eddie Spaghetti ääntelee kuin Dave Wyndor?n maalaisserkku ja koko bändi kuulostaa elämää nähneeltä, vaan ei leipääntyneeltä. Perusrockin pahimmat sudenkuopat kierretään rosoisen yleisilmeen takaa tihkuvan popsensibiliteetin avulla ja tehokkaat sovituskikat tekevät selvää junnaavuudesta. Suoraviivainen sinkku- ja nimibiisi Get The Hell ei välttämättä anna parasta kuvaa koko levystä, mutta sitä seuraava slidekitaravetoinen Something About You, High Tonight ja Depeche Moden Never Let Me Down Againille uuden vaihteen silmään lyövä versiointi ovat maailman parasta kaljarokkia tänä vuonna – ainakin toistaiseksi. JUHANI MISTOLA sue.fi 7 NASHVILLE PUSSY UP THE DOSAGE (Steamhammer / SPV) Raskaan rockin mustakantiset levyt yhdistetään aina uuteen alkuun, kiitos Metallican ja AC/DC:n. Myös Atlantan boogiejyrä Nashville Pussy pyrkii samaan, mutta musiikillinen anti yltää vain varmaan perussuoritukseen. Vaikka yhtyeen kielisoittimista huolehtivatkin kitaristi Ruyter Suys ja tuore basisti Bonnie Buitrago, harhaluulot herkän naisellisesta kosketuksesta voidaan unohtaa välittömästi. Southern rockin, psychobillyn ja hard rockin välimaastossa pyörivän bändin soitto kulkee tuttuja testosteroninkatkuisia etelävaltioiden valtateitä. Levy käynnistyy jopa Alice Cooperin kasarituotannon mieleen tuovalla puolitemporaidalla Everybody’s Fault But Mine. Muissakin yhteyksissä esiin tulevasta mielleyhtymästä ovat vastuussa lähinnä hillbilly-ironiset tekstit ja Blaine Cartwrightin vokaalit, jotka tuovat persoonallista otetta melko tavanomaiseen biisimateriaaliin. Samaa tervetullutta poikkeamaa reitiltä tuovat leidien taustalaulut ja kantrivaikutteet, jotka soivat parhaiten bändille epätyypillisen kevyellä Hooray For Cocaine, Hooray For Tennessee -kappaleella. Albumin muut raidat käyvät milloin ZZ Topin (Up The Dosage), milloin AC/DC:n (Pussy’s Not A Dirty Word) lelulaatikolla. Vaikka tekijöidensä mukaan The South’s Too Fat To Rise Again, Etelä pysyy asemissaan tasavahvalla, joskin tasapaksulla, kokonaisuudella. JUHANI MISTOLA 8 DRIVE-BY TRUCKERS ENGLISH OCEANS (ATO) Drive-by Truckers on ennen tätä ollut arvioijalle vain nimenä tuttu yhtye. Kymmenennen levynsä julkaiseva yhtye leimautuu ns. alt. country / southern rockiksi, vannoo tuotannossa analogitekniikaan, ja yhtyeessä soittaa kolme kitaristia kuten Lynyrd Skynyrdissä. Speksit on kunnossa, levy lautaselle. Hienon kannen lisäksi levyllä on hienoja kappaleita. Musiikkityyli ei tarjoa mitään uutta, joten biisien onkin oltava timanttisia. Drive-by Truckersien kohdalla sävellykset ovat kuin työntekijän ruumiinontelossa salakuljetettuja raakatimantteja, joista hieno tuotanto ja etenkin koskettavat tekstit teroittavat Koh-i-noorin kaltaisia jalokiviä. Levyn aloittaa stonesmaisesti rokkaava Shit Shots Count, mutta monet kappaleet ovat huomattavasti melodisempia ja tunnelmallisempia kuten western-henkinen Made Up English Oceans ja heti perään kaihoisan optimistinen The Part of Him. Kolme laulutaitoista päälaulajaa tuovat kappaleisiin riittävää diversiteettiä, joita genre ja soitinvalinnat eivät suo. On tietenkin mukavaa kuunnella todella hienosti sujuvaa soittoa, jossa on hyvin paljon samaa boogieta kuin Barefoot Brothersilla. Levyltä puuttuu kuitenkin se Afrikan tähti ja etenkin hevosenkenkä, joka tekisi siitä klassikon. Tämä kannattaa silti kuunnella! THOMAS LILLEY Teryleenipunkkia tosikoille ja veitikoille. Se on Fakta Homma! KOLJOSEN TIEKIISTA: IIII K.A.A.K.K.O. 21.2. Synkintä suomalaista venäjäksi laulettua doomia! ?ÏÈÐÃ Ã ?ÕÈÐÈ www.facebook.com/koljosentiekiista LEVYARVIOT (Wichita) Lontoossa majaileva monikansallinen Cheatahs-yhtye kuulostaa ensikuulemalta hyvin paljon sekä 90-luvun alulta että My Bloody Valentinen ja Dinosaur Jr:n kombinaatiolta. Luulen kuitenkin, että monet tämän lehden lukijoista eivät ole noita bändejä tuohon aikaan kuunnelleet. Cheatahsin kitaravallit kuulostavat raikkailta tässä ja nyt, vaikka kaikki 90-lukulainen onkin ollut tulossa takaisin jo muutaman vuoden ajan, eikä bändiä enää voi tituleerata edelläkävijäksi tai ”vuoden 2014 soundin” edustajaksi. My Bloody Valentinen viimevuotista albumia voidaan pitää jonkinlaisena pettymyksenä, ja paljon puhuttu shoegaze-genren paluu taisi (taas) jäädä suutariksi. Suhdanteesta kärsivän Cheatahsin laulajakitaristi Nathan Hewitt, kitaristi James Wignall, rumpali Marc Raue sekä basisti ja albumin äänittäjämiksaaja Dean Reid ovat lyhyessä ajassa kasanneet paljon vetävämmän biisikokoelman kuin MBV:n Kevin Shields kuudessatoista vuodessa. Kuuntelun myötä todennäköisesti vain paranevan albumin parhaimmistosta kolme, The Swan, Kenworth ja Cut The Grass, on julkaistu aiemmin pikkulevyillä. Täysin uudesta materiaalista tällä hetkellä parhaiten toimivat yhtä aikaa sekä jyräävät että melodiset Geographic ja Get Tight. IMPERIAL STATE ELECTRIC REPTILE BRAIN MUSIC KYPCK: Imena Na Stene 21.3. UDQND NXVWDQQXV ZZZ UDQNDNXVWDQQXV ¦ SUE » 34 « NRO. 2 kypck-doom.com 8 CHEATAHS CHEATAHS 7 TRUCKFIGHTERS UNIVERSE (Fuzzorama) Ruotsalainen Truck?ghters on jo pitkän matkan taivaltanut bändi. Jo vuonna 2001 perustettu yhtye on lukuisien kokoonpanomuutoksien välissä ehtinyt julkaista neljä levyä ja lukuisia EP.tä ja sinkkuja. Bändi on jaksanut paiskia hommia ahkerasti ja saanut itselleen nimeä piireissä. Ainakin Josh Hommen mielestä kyseessä on maailman paras bändi! Arvostelijan mielestä Hommen oma pumppu on merkittävästi parempi, vaikka Truck?ghtersissa ei ole mitään vikaa. Biisit runnotaan läpi perinteisessä stoner-hengessä, tosin Truck?ghters osaa tehdä mainioita popkappaleita – Prophetista tulee mieleen hieno edesmennyt Mannhai-yhtye. Runnomisen välissä on monia hienosti sovitettuja melodisia osuuksia (Dream Sale), jotka nostavat Truck?ghtersin pisteitä selkeästi kilpailijoihinsa nähden. Se, mitä tapahtuu runnomiskohdissa, on täyttä vääryyttä. Kuuntelija voi vain kuvitella, mitä näissä kohdissa lauletaan, sillä koko taajuuskaistan täyttävä kitara on nostettu miksissä aivan pintaan ja peittää alleen laulut. Usein rumpujen iskevyys myös kärsii massiivisesta kitarasta (onkohan bassossakin säröä?), ja se taas vie kappaleilta tehoa. Tämä on sääli, sillä levyllä on mainiot kappaleet, soundit ja sovitukset. Loppumetreillä on mennyt läskiksi. THOMAS LILLEY 6 RIISTETYT KORPPIEN PARAATI (Stupido) Hardcore-veteraani Riistetyt on päivittänyt soundinsa 2000-luvun levyillään. Alkukantainen raakuus on jäänyt vuoteen -82. Nyt mennään metallisella otteella, ja pohjalla on tuttu ja turvallinen dis-beat. Bändin soittotaito on kuin toiselta planeetalta, jos verrataan vaikka Valtion vankina -LP:n aikaiseen kohkaamiseen. Se, onko Riistetyt jo liiankin virtuoosimainen tässä viitekehyksessä, on hyvä kysymys, joka herättää varmasti keskustelua hc/punk-leireissä. Korppien paraati toimii ensitahdeista lähtien kuin hyvin öljytty kone. Biisit vyöryvät päälle kiitettävän intensiivisesti mutta tasaisina pötköinä kuin liukuhihnalta. Teollinen maku jää karvastelemaan kitalaessa. Ainoastaan lähes eeppisiin mittoihin kasvava Sotakoira Zapata poikkeaa raikkaasti edukseen muista. Tekstit ovat genrelle uskollisesti synkkiä ja enemmän synkkiä. Niitä ei ole roiskaistu paperille ihan tuosta vain, mikä ei ole itsestäänselvyys näissä piireissä. Ne ovat funtsittuja, vertauskuvallisia tarinoita ihmisen ahneudesta ja maapallon tuhoamisesta. Bändin luulisi saavan uutta kuulijakuntaa metallijengin puolelta. Valhallan metallia pursuavat kitarari?t ihastuttavat tai vihastuttavat, riippuen ihan katsontakannasta. Itse kallistun jälkimmäiseen vaihtoehtoon. JOUKO LEHTINEN sue.fi
» REPLAY JARI MÄKELÄ FRANZ FERDINAND – Franz Ferdinand (Domino) S keltanokka. Yhtyeen aloittaessa hän oli kolmekymppinen opettaja, iltaisin Glasgown rockskenen veteraani, joka oli pyörittänyt liveklubia ja soittanut useissa levyttäneissä bändeissä. Tunnetuin näistä yhtyeistä lienee vuonna 1997 The Monochrome Set -bändin jäsenen tuottaman albumin levyttänyt The Karelia. Nimi ei viitannut suoraan itäisten heimojemme asuinalueisiin. Huntleyn isä on kreikkalainen, ja Karelia sikäläinen tupakkabrändi. Epäortodoksisesti soitinvalikoimaan kuuluneen trumpetin takia jazz-progeksi haukutun The Karelian levytykset kuulostavat laulajansa takia paljonkin Franz Ferdinandilta. Pohjimmiltaan uuden aallon artrockbiisit nykivät myös punkfunkisti, vuosia ennen kuin tyylistä tuli trendikästä. Huntleyn persoonallinen laulu oli jo omanlaisensa sekoitus Roxy Musicin Bryan Ferryn, Sailorin Georg Kajanuksen ja Skotlannin oman postpunk-sankarin, Orange Juicen Edwyn Collinsin tyyliteltyä yökerhovokalisointia. The Karelia hiipui menestyksen puutteeseen vuonna 1998. Huntley liittyi rivijäseneksi 90-luvun alusta toimineeseen The Yummy Fur -indiebändiin, jonka tie katkesi kosketinsoittajan itsemurhaan heti seuraavana vuonna. Yhtyeestä tarttui Huntleyn matkaan Franz Ferdinandin rum- pali Paul Thomson. Kehitteillä olevan bändinsä basistiksi Huntley pyysi ensin Belle & Sebastianissa trumpettia soittavaa ystäväänsä Mick Cookea, mutta suostutteli myöhemmin taidekoulussa opiskelevaa Robert Hardya opettelemaan bassonsoiton. Hardy oli soittajana täysi noviisi, mutta hän on ratkaiseva linkki bändin synnyssä. Hänen innoittamanaan Huntley suunnitteli Franz Ferdinandin visuaalisen ilmeen. Hänen kontakteillaan bändi sai ensimmäiset keikkansa ja taideopiskelijoista ensimmäisen fanipohjansa. Hardyn kautta kreikkalainen jumala tutustui visuaaliseen ja musiikilliseen aisapariinsa, Münchenissa klassisia soitonopintoja suorittaneeseen, jatsia ja etnoa Kamerakinossa sekä Embryossa soittaneeseen kitaristi Nick McCarthyyn. Kokoonpano valitsi nimekseen Franz Ferdinand vuonna 1914 murhatun Itävallan arkkiherttuan mukaan. Kruununprinssiin osuneet Sarajevon laukaukset käynnistivät ketjureaktion, josta syttyi ensimmäinen maailmansota. Kunnianhimoinen yhtye halusi tehdä tanssipunkillaan vastaavan vaikutuksen. Huntley vaihtoi taiteilijanimekseen eksoottisemmalta kuulostavan Kapranoksen. Levy-yhtiöksi löytyi pieni, mm. Clinic-yhtyettä julkaissut, logonsa takia visuaalisestikin sovelias Domino. Miljoonien myytyjen levyjen perusteella sijoitus osoit- SUE » 35 « NRO. 2 tautui erittäin kannattavaksi. Franz Ferdinand -albumi äänitettiin Malmössa tuottaja Tore Johanssonin kanssa. Skandinaavisella viilipyttymäisyydellä Johansson pehmensi bändin kulmikkaimman ”XTC tapaa Gang Of Fourin” -vision 2000-luvulle sopivaksi. Blurin jälkeen ei vastaavaa menestysartikkelia ollut Britanniasta tullut. Alussa mainittujen biisien lisäksi myös The Dark Of The Matinée, Michael ja albumiversiosta terästetty This Fffire lohkaistiin hittisingleiksi ja maailman indiediskojen tanssilattioiden täyttäjiksi. Franz Ferdinand -albumi ei sisällä ainuttakaan täytebiisiä. Romanttinen Jacqueline räjähtää kielisoittajien armottomaan tikkaukseen neljänkymmenenkolmen sekunnin korvilla. Sitä seuraavat toinen toistaan tarttuvammat ja valloittavammat pop-kap- paleet. Täyteen ahdettu tanssilattia työskentelee hymy korvissa hikisenä aina viimeisen 40”-kappaleen rauhoittavaan parivalssiin asti. Toinen pitkäsoitto You Could Have It So Much Better (2005) on jäänyt muistoihin jopa parempana kuin puhkisoitettu esikoinen. Bändin tulkinta oli kypsynyt huippuunsa. Vuosina 2004-2006, kuherruskuukautensa aikana, Franz Ferdinandilla oli Midaksen kosketus. Singlejulkaisujen bpuolille oli varaa hukata albumillinen huippubiisejä. Tour De Franz -dokumentista (2005) välittyy, että yleisön lisäksi myös bändillä oli tuolloin todella hauskaa. JARI MÄKELÄ Kirjoittaja on turkulainen pop-musiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa. LEVYARVIOT kotlantilainen Franz Ferdinand oli vuoden 2004 alussa kaikkien huulilla. Bändi lämmitteli Hot Hot Heatia ja Interpolia; trendikkäitä postpunk-yhtyeitä, joiden tyylin ja soundin se kaappasi, sekoittaen vaikutteet indierock-kelkkaan hyppäävälle suurelle yleisölle paremmin sopivaksi cocktailiksi. Itsevarma käyntikortti The Darts of Pleasure ja sen hävyttömästi päähän liimautunut riimi ”Ich heiße Super Fantastisch!” soi John Peelin ja Leena Lehtisen radio-ohjelmissa. Potentiaalisen menestystarinan haistanut NME suitsutti kannessaan komeilevaa Franzia ”yhtyeeksi, joka tulee muuttamaan elämäsi”. Tammikuussa toinen single Take Me Out nousi brittilistan kolmanneksi ja herätti kiinnostusta myös rapakon takana. Ensikuulemalta allergisia näppylöitä nostattanut, singleksi soveltumaton kooste kahdesta eri kappaleesta voitti minut nopeasti puolelleen. Biisistä tuli bändin tunnetuin tavaramerkki. Klassikkosinglen statusta edesauttoi seiskan tyylikäs kansitaide, joka albumin ja muiden singlelohkaisujen kansien tavoin oli mukaelma venäläisten konstruktivistien ja avantgardistien teoksista. Franz Ferdinandin karismaattinen keulahahmo, laulajakitaristi Alex Kapranos Huntley ei ollut mikään
» LEFFAVIERAS Ville Juurikkalan fanituslistat ENSI-ILLAT » PIMEYDEN ARMOILLA H elmikuussa leffavierailuhomma hoitui harvinaisen selkeästi. Leffaksi oli yksinkertaisesti pakko valita Lars von Trierille tyypillisen rankka ja ankara Nymphomaniac, josta lehdistönäytöksessä esitettiin peräkkäin kaksituntiset osat 1 ja 2, vain pienen hengähdystauon lomittamana. Sinnikästä kärsivällisyyttä vaativaan vierailijan pestiin tuntui sopivalta valita valokuvaaja, useita rokkikukkojakin linssinsä läpi tiiraillut Ville Juurikkala. Tarinassa nymfomaaniksi itsensä diagnosoiva nainen kertoo elämäntarinansa vanhemmalle herrasmiehelle, ja muistikuvat vuorottelevat keskustelupätkien kanssa. Kokonaisuus keskittyy seksiin, musiikkiin, matematiikkaan ja vaikka mihin. – Se alku oli kyllä niin makee kuin vain olla ja osaa. Tosi pitkä painostava pimeys ja äänimaailma, ja sen jälkeen lähtee Rammsteinin tykitys, jonka tunnistaa heti ensimmäisestä nuotista. Ja sitten taas hiljenee. Hemmetin rujoa ja rouheaa meininkiä. – Mä oon aikanaan tykännyt von Trierin jutuista tosi paljon, varsinkin Breaking The Wavesista, ja tv-sarja Rigetistä (Valtakunta). Mä ymmärrän myös hyvin sen dogma-jutun pääperiaatteen, jossa haluttiin lähteä vastaiskuun Hollywood-leffojen ylisliipattua kerrontaa vastaan, mikä oli sinänsä ihan hyvä asia. Se meni kuitenkin lopulta liian itsetarkoitukselliseksi hommaksi. – Tässäkin elokuvassa on pohja tietyllä tavalla dogmassa, mutta siihen on lisätty visuaalisuuden ja varsinkin äänimaailman suhteen tosi mielenkiintoisia ja rikkaita yksityiskohtia – siis vaikka se äänimaailma olikin todella karsittu, hirveän vähän musiikkia tai mitään. Yhtä aikaa karsittu ja rikas. Mä myös tykkään myös kerronnasta, missä välillä vedetään ihan täysillä, ja välillä taas annetaan tilaa hengittää. Väleihin on pistetty joko tilkkeiksi tai peräti rakennusaineiksi kuvastoa, joka tarjoaa tarvekaluja ihmisten puheen ja ajatusten tueksi. – Bachin musiikista kun puhuttiin, niin väliin iskettiin aika yllättäviä kuvia urkujen soittajan jalkojen liikkeistä – joissa on muuten on jännää seksualista symboliikkaa. Tällaisia puhuimme välitauolla, mutta kakkososan nähtyään ei Juurikkala ollut aivan yhtä myötämielinen. – Tarina oli kyllä tosi hyvä, mutta henkilöhahmot jäi mulle jotenkin vieraiksi. Mutta ehkä niistä oli tieten tahtoen tehty häiritseviä ja ärsyttäviä, että ne jäisi katsojan mieleen pyörimään, antamaan töitä aivoille ja ajatuksille. Etenkin mua häiritsi se, että tää seksiaddiktoitunut nainen vaikutti siltä, KORSO Ohjaus: Akseli Tuomivaara. Vantaan Korso on pikkukaupungin kokoinen lähiö. Siitä on viime vuosina tehty mm. useita biisejä sekä mainio lyhytelokuva Korsoteoria. Nyt on pitkän elokuvan vuoro. Ytimekkäästi Korsoksi nimetty elokuva kertoo parikymppisestä Markuksesta (Mikko Neuvonen), joka unelmoi pääsevänsä New Yorkiin ja sieltä katukoriksen kautta ponnistaen maailmantähdeksi. Mutta lähiöön syntyneen ja sinne juurtuneen ei ole helppoa repiä itseään täysin toisenlaisiin kuvioihin. Markus on tipahtamassa verkosta, amiskin jäi kesken eikä töistä ole mitään tietoa. Aika kuluu kaverien kanssa kaatuillessa ja Youtuben korisvideoita pyörittäen. Lopulta on pakko käyttää kyseenalaisia keinoja haaveiden toteuttamiseen, kun kukaan ei rohkaise katkaisemaan polkua kohti syrjäytymistä. Korso on ohjaaja Akseli Tuomivaaran sekä ettei se ollut ikinä edes nauttinut seksistä. Tai ei sitä ainakaan kovin hyvin näytetty, vaan tää leffa otti siihen aika inhorealistisen suhtautumisen. – Mulla on itselläkin aiempaa kokemusta erilaisista addiktioista, ja mä tiedän ihan omasta kokemuksesta, että riippuvuus voi jossain vaiheessa mennä jo niin pitkälle, että siinä tyydyttää vain sitä addiktiotaan, ilman mitään nautintoa sinänsä. Tässä tilanne tuntui olevan koko ajan sellainen. Siinä olisi saanut olla edes yksi kuvallisesti kaunis seksikohtaus, jossa olisi jotain lämpöä, mutta ilman sellaista tää tuotti mulle vähän epäuskottavan fiiliksen sen naisen addiktion suhteen. – Yksi juttu, joka mua on von Trierin myöhemmissä leffoissa häirinnyt on se, että niissä katoaa elämän kokonaisuus. Elämässä on valopuolia ja varjopuolia, mutta yleisestikin leffamaailmassa on ongelmana se, että usein unohdetaan se varjopuoli kokonaan. Von Trier taas menee jo vähän liikaa varjopuolelle, ja valoa näkyy vain pieni häivähdys. Toisaalta lehtijutuista päätellen myös sen sisäinen maailma tuntuu olevan aika pimeä… – Ja ainoa ihminen, johon oikeasti voi ja haluaa samaistua, on päähenkilön isä. Koko elokuvan nihilistinen arvomaailma sotii mun maailmankatsomustani vastaan. Pimeyttä saa ja pitää kyllä tutkia, mutta pitääkö siellä paskassa rypeä ihan yltympäriinsä? Musta tuntuu, että von Trier ei edes yritä nähdä valoa. – Mielenkiintoinen leffa ehdottomasti, ja erittäin taitavasti rakennettu. Omaperäiseltä elokuvakerronnaltaan, visuaaliselta kuvastoltaan ja äänimaailmaltaan sekä rohkeana tabujen avaajana toi ansaitsee täydet viisi tähteä, mutta sisällön uskottavuus ei vain yksinkertaisesti resonoi mun kanssa yhtään. Mä en pysty samaistumaan siihen enkä kokemaan sitä uskottavaksi. MARKKU HALME NYMPHOMANIAC, TANSKA/SAKSA/RANSKA/BELGIA 2014. OHJAUS JA KÄSIKIRJOITUS: LARS VON TRIER. PÄÄOSISSA: CHARLOTTE GAINSBOURG, STELLAN SKARSGÅRD, SHIA LABEOUF, CHRISTIAN SLATER, JAMIE BELL. KESTO: 118 MIN +124 MIN. TÄHDET Juurikkala Toteutus Sisältö Halme Toteutus½ Sisältö ½ monen muunkin työryhmään kuuluneen ensimmäinen pitkä elokuva. Sellaiseksi Korso on erinomaisen vakaata työtä. Tarina etenee vauhdilla ja edellyttää katsojalta tarkkuutta, muuten oleellista tietoa voi vilahtaa ohi. Näyttelijätyö on kautta linjan hallittua, harva repliikki kuulostaa paperiselta. Kirsikka Saaren ja Jenni Toivoniemen käsikirjoittama tarina ei täysin vältä betonilähiökuvauksen kliseitä, olematta silti mikään täältä mennään elämä -synkistely. Todellisuudessa Markus ja hänen kumppaninsa eivät toilailuistaan ihan näin helpolla selviäisi. Parasta Korsossa on sen tiiviisti rajattu näkökulma nuorten maailmaan. Elinpiiri pyörii kodin, ostarin ja itsevallatun ”nuorisotilan” ympärillä. Muu yhteiskunta ei pahemmin häiritse. Korso yllättää myönteisesti. Se on kuin päivitetty versio 1980-luvun nuorisoelokuvista vailla paatosta tai päälle liimattuja opetuksia. VESA KATAISTO SUE MANDELA: PITKÄ TIE VAPAUTEEN Ohjaus: Justin Chadwick Nelson Mandelan ankara elämänreissu nuoresta tasa-arvoaktivistista vankilan kautta aina rotuhygienistisen Etelä-Afrikan presidentiksi ja rauhannobelistiksi saakka on niin suuri ja mielenkiintoinen tarina, että se ehdottomasti ansaitsisi mahtavan ja hehkeän elokuvan. Tämä Mandelan omaelämäkertaan perustuva kuvaus on kuitenkin käsittämättömän keskinkertainen tekele, jossa suurten tunne-elämysten tuottamisyrityksissä sorrutaan halpahintaiseen sentimentalisointiin. Tämä taitamaton, tekonahkamainen tuotos ei anna kosketusta elävään elämään, vaan tuntuu laiskoille ihmisille tehdyltä tasa-arvonaistenlehden fiktiolta. Ja silti: Nelson ja Winnie Mandelan esittäjiksi on valittu mukavan läheisesti esikuviaan muistuttavat näyttelijät (Idris Elba ja Naomie Harris), jotka kaiken lisäksi suorittavat roolinsa elä- » 36 « NRO. 2 Aution saaren elokuva – Darren Aronofskyn The Fountain. Mun mielestä se on leffa, jonka tarinassa on valo ja varjo hyvässä tasapainossa. Jo Wrestler oli niin liikuttava, että tippa tuli linssiin, mutta se meni vielä hitusen verran liian paljon pimeän puolelle, mihin Aronofskylla on vähän taipumusta. Fountainissa päähenkilön vaimo kuolee syöpään, ja se kertoo enemmän kuolemasta kuin elämästä, mutta silti siinä on hyvää valoisuutta. Se näyttää elämän hienolla tavalla kokonaisuutena, jossa on yhtä lailla onnea kuin suruakin. Paras leffakohtaus – Walter Mittyn mielettömässä elämässä on kohtaus, joka ammatillisessa mielessä koskettaa mua ihan henkilökohtaisesti. Siinä päähenkilö löytää pitkään etsimänsä kuuluisan valokuvaajan vuoristosta, jossa se odottaa saavansa kuvatuksi lumileopardin, joka ei ikinä ihmiselle näyttäydy. Hetken kuluttua lumileopardi ilmestyy näkyville, mutta se valokuvaaja vain pyytää Walter Mittyä katsomaan sitä. Walter kysyy siltä, miksei se jo ota siitä kuvaa. Kuvaaja vastaa, ettei se halua antaa kameran häiritä sitä tilannetta. Leffasäveltäjäsuosikki – David Lynchin hovisäveltäjä Angelo Badalamenti, jonka kaikkein tunnetuin sävelmä on Twin Peaksin tunnusmelodia. Se tekee tummissa vesissä liikkuvaa musiikkia, joka lopulta nousee valoon. Mä yleensäkin tykkään taiteesta, jossa ensin mennään tumman puolelle, mistä kuitenkin noustaan valoon. Badalamentin musiikin tunnemaailmassa on tosi hyvin koko elämän kirjo. Unohtumaton leffakokemus – Mä olin 13-vuotias kun mun äiti (ohjaaja Kaija Juurikkala) vei mut Oulun lastenleffafestareille. Mä olin tosi vaikuttunut yhdestä mustavalkoisesta elokuvasta, joka kertoi ruton vaivaamasta maasta. Äidin mukaan olin ollut siitä aivan haltioissani, koska se meni tosi syvästi pimeyden puolelle. Vielä siihen aikaan mä olin hyvin viehättynyt pimeydestä. Seuraava Sue ke 12.3.2014 mänmakuisella intensiteetillä. He pitävät epäintensiivisen kerronnan vallan hyvin pinnalla, elleivät peräti pinnan päälle muodostamansa pehmeänlämpöisen jään päällä. No, ehkä avauskappaleeni oli liiankin julma kärjistys, mutta sen ytimestä en tingi. Käsikirjoitus on kuin Etelä-Afrikan mallinen Tuntematon sotilas, mihin mahtuu hyvinkin paljon osuvaa kuvausta kohtuuttoman järjettömän järjestelmän aikaansaamista inhimillisistä kärsimyksistä. Kylmät väreet kulkivat läpi oikeudenmukaisuus- ja reiluusaistimeni, kun vanki-Nelson ei edes saanut mahdollisuutta päästä hautaamaan omaa poikaansa. Oikeastaan voisi antaa vielä suhteellisuudentajupisteet siitä, ettei Special AKA:n hienolle hittibiisille Free Nelson Mandela annettu pienitasoista olennaisuuttaan suurempaa asemaa, vaan se kuullaan vain stadiontapahtuman taustalla. MARKKU HALME
SUE NYT MYÖS APP STORESSA! IHAN ILMAISEKSI. TIETTY. SUE » 37 « NRO. 2
» MONOLOGEJA MUSIIKISTA JARKKO FRÄNTILÄ M otörheadin piti tulla Suomeen ja Hartwall Areenalle maaliskuussa. Lemmy Kilmisterin terveys on kuitenkin niin huonolla tolalla, ettei miehen kroppa kestä kiertuetta. Läpi elämän jatkunut alkoholismi on jättänyt jälkensä. Motörheadin manageri Todd Singerman kertoi Decibel-sivustolle antamassaan haastattelussa, kuinka 68-vuotias muusikko on vaihtanut viskin punaviiniin. Ennen Lemmy joi vähintään pullon Jack Daniels -viskiä päivässä. Nyt hän juo pullon tai pari viiniä samassa ajassa. Managerin mukaan lääkäri kertoi Lemmylle, ettei hänen elimistönsä enää kestä alkoholia. Täysin hän ei sitä ole elämästään kuitenkaan onnistunut jättämään. Managerin sanojen mukaan Lemmy juo tätä nykyä viininsä salassa muiden katseilta, yksin omassa asunnossaan. Kuvitellaanpa, että varastomies joisi itsensä sellaiseen kuntoon, ettei hän pystyisi enää työskentelemään kunnolla. Tai eihän meidän tarvitse kuvitella. Alkoholismi on suomalaisten kansansairaus. Kaikki me tunnemme ystäväpiiristämme tai suvustamme sen yhden tutun, joka on syrjäytynyt työelämästä alkoholin väärinkäytön takia. Rockmytologiaan kuuluu itsetuhoisuus. Kun artisti kuolee huumeisiin, hänestä tulee legenda. Myös alkoholin yletön käyttö on rockmaailmassa ihailtava asia. Silloinkin, kun kyse on alkoholismista, jossa ei ole mitään hauskaa. Mikäli tavallinen duunari kittaisi lekallisen viskiä päivässä häntä kuvailtaisiin säälittäväksi alkoholistiksi, jonka elämä on luisunut raiteiltaan jo aikapäiviä sitten. Lemmyn tapauksessa asia oli päinvastoin. Omassa ystäväpiirissäni muutama ihminen oli aidosti pahoillaan siitä, että Lemmy joutui lopettamaan juomisensa. Mitä käy miehen rock’n’roll-mystiikalle? Lemmy valitsi elämäntapansa vapaaehtoisesti, ja se hänelle suotakoon. Aikuiset ihmiset ovat vapaita tekemään omia päätöksiä. Lemmystä tuli kuitenkin oman imagonsa vanki. Haastatteluissa muistettiin aina mainita, kuinka Lemmy kaatoi puolen litran tuoppiin kolme neljäsosaa viskiä ja loput Coca-Colaa. Viskikola teki Lemmystä myyttisen hahmon. Totuus lienee jossain puolivälissä. Mikäli Lemmy olisi läpi elämänsä juonut niin paljon kuin hänen väitettiin juovan, hän tuskin olisi näinkään pitkää uraa onnistunut tekemään. Lemmyn juomisesta tuli kuitenkin yhtä legendaarinen osa Motörheadin folklorea kuin Ace of Spadesista. Lemmyn juominen oli hyväksyttyä, sillä Lemmy on rocktähti. Rocktähtien kuuluukin olla ulkopuolisia, jotka eivät piittaa yhteiskunnan moraalikoodeista ja säännöksistä. Lemmyn tapauksessa ongelma on kuitenkin se, ettei hänen juomisestaan ole koskaan kirjoitettu kriittisesti. Lemmy on alkoholisti, jonka elämä on tämän addiktiosta huolimatta aina näyttänyt häntä ihaileville jollakin tapaa katu-uskottavalta ja coolilta. Mikäli Lemmy olisi ollut normaaleissa päivätöissä käyvä duunari samoilla elämäntavoilla, ei hän koskaan olisi pitänyt työpaikkaansa paria viikkoa kauempaa. Toisaalta eipä hän väitetyillä elämäntavoillaan luultavasti koskaan olisi töitä saanutkaan. Lemmyn kerrotaan maanneen elämänsä aikana tuhansien naisten kanssa. Pahan pojan imago toimi. Vaikka nahkahousuihin lorahtaisikin välillä kusi kun rakko ei enää toimi, niin mitä väliä? Lemmy on legenda, ja legendat saavat tehdä mitä haluavat. Kun addiktista tulee legenda, hänen käytöksensä vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Se, että Lemmy on elämänsä aikana juopotellut legendaarisia annosmääriä on määritellyt rockmusiikkia ja siihen liitettyjä myyttisiä piirteitä aivan liian kauan. Toivon sydämeni pohjasta, että Lemmy elää vielä kauan. Miehen haastatteluja on ilo lukea. Yhtä paljon toivon, että Lemmyn ongelmista puhutaan oikeilla nimillä. Lemmy ei elä paheellista rock’n’roll-elämää, kuten niin monet hänen aallonpohjaansa nimittävät. Lemmy on juoppo, eikä alkoholistin elämä ei ole millään tavalla ihailtavaa.
1. Happoradion laulaja-kitaristi on Aki a) Ase b) Mutka c) Tykki 2. Chydeone on oikeasti Niko... a) Kangas b) Ahvonen c) Toiskallio 3. SLK: on sallittava luonnollinen... a) kuolema b) kehitys c) käytös 4. Black Twig levyttää a) Solinalle b) Solitille c) Sonylle 5. Suen ensimmäinen päätoimittaja oli a) Sami Vaara b) Viki Kivinen c) Kimmo Nurminen 6. Austin Lucasin syntymäpäivä on a) 5.3. b9 5.4. c) 5.5. ” Lemmyn tapauksessa ongelma on se, ettei hänen juomisestaan ole koskaan kirjoitettu kriittisesti. 7. Suvi Isotalo: Näin minusta tuli... a) valmis b) hullu c) ihminen 8. Supersuckersissa on Eddie... a) Pasta b) Spaghetti c) Macaroni 9. Baton Rogue Morguen keikkavieras on a) Randy Piper b) Douglas Blair c) Chris Holmes 10. Loner Finin Jukka Puurula on tuttu a) Don Huonoista b) SMG:stä c) CMX:stä 11. Sonata Arctica täyttää nyt a) 10 b) 15 c) 20 12. Ruisrockissa soittaa a) Suede b) Blur c) Oasis 13. Leffavieras Ville Juurikkala on a) näyttelijä b) sellisti c) valokuvaaja 14. Iiwanajulman levy on a) Amen b) Hallelujah c) Hoosianna 15. Tuomon sukunimi on a) Pyttylä b) Rättälä c) Prättälä 1c2c3a4b5b6a7c8b9c10a11b12a13c14b15c VIIMEINEN SANA » LEMMY KILMISTER ON JUOPPO, EI LEGENDA SUE » 38 « NRO. 2
» VIIMEISET SANAT #40 ARI VÄNTÄNEN Suvi Isotalon viimeiset sanat eivät ole kaiken loppu. Sitten viime näkemän... hiukseni ovat kasvaneet. Viimeksi ostamani levy on... Anna-Mari Kähärän ja Jussi Tuurnan Manner, jonka annoin lahjaksi, mutta aion lainata sen itselleni. Viimeksi katsomani leffa oli... melkoista hömppää. Viimeinen asia, johon suostuisin, on... kympistä hyppääminen. Viimeksi nauroin, kun... rumpalimme Olli Krogerus kertoi vitsiä takahuoneessa. Viimeksi itkin, kun... rumpalimme Olli Krogerus kertoi vitsiä takahuoneessa. Viimeisin levy, jota suosittelin kaverilleni... oli Viljami Kukkosen seuraava levy. Viimeisin oma levyni Näin minusta tuli ihminen... on levy siitä, kuinka tullaan ihmisiksi. Viimeksi, kun olin humalassa... puhuin taksikuskille ummet ja lammet. Viimeksi näin unta, jossa... ystäväni teki kerrostalossa täytekerroskakkua, jonka täytteenä oli täytekeksejä. Viimeistään on aika lopettaa, kun... ei ole enää syytä jatkaa. Viimeksi suutuin, kun... katsoin dokumenttia Syyrian tilanteesta. Viimeiset sanani ovat... ”elämä saa jatkua”. SUE » 39 « NRO. 2
SCANDINAVIAN MUSIC GROUP TERMINAL 2 + + + + ”Scandinavian Music Groupin paras levy sitten vuoden 2007 Missä olet Lailan.” HS/Nyt + + + + ”Terminal 2 on alkuvuoden positiivisimpia yllättäjiä.” Rumba ON TOUR: 14.2. Sellosali, Espoo 21.2. Lutakko, Jyväskylä 22.2. Kerubi, Joensuu 1.3. Rytmikorjaamo, Seinäjoki 15.3.Tavastia, Helsinki 28.3. Yo-Talo, Tampere 25.4. Hulluporo-areena, Levi 10.5. Savoy Theatre, Helsinki 16.5. House of Rock, Kouvola 17.5. Henrys pub, Kuopio 14.6. Ilofestival, Tuusula 20.6. Valtteri Festival, Tampere SUE » 40 « NRO. 2