• lana del reypariisin kevätrage joose keskitalonapalm death mustascheluveitieisoveli mark laneganamberian dawn lullacrydomination black carnalationrevival hymns NRO. 2 · (HELMIKUU) · 2012 · (#163) · INDIEROCKPUNKMETALZINE · UUTISET · HAASTATTELUT · LEVYARVIOT · ELOKUVA-ARVIOT · KANSIKUVA TEEMU LEINONEN STAM1NA
• SUE » 2 « NRO. 2
• SOEN COGNITIVE 15.2. Tumman lohduttavia sävyjä ja progen toolahduksia paksulla pensselillä vetelevät nämä herrat. Ja mikäs on vedellessä, kun jamppojen CV:stä löytyvät muiden muassa Opeth, Death, Testament, Sadus ja Iced Earth! Nyt ollaan mahtipontisuuden alkulähteillä ja kuninkuusraveissa! Eli entistäkin jylhempää ja monipuolisempaa meininkiä puskee AD-leiristä! Studioon houkuteltu herrat T. Kotipelto ja J. Johansson, sekä ensimmäistä kertaa ilmielävä oopperakuoro! AMBERIAN DAWN Circus Black 29. 2. PRIMAL ROCK REBELLION Awoken Broken Pelko pois! Adrian Smithin (se hemmo siitä yhdestä bändistä) ja SikThin Mikee Goodmanin yhteistyön tulos ei olekaan osiensa summa - sellainen vaarallinen djentmaidenmutantti, vaan ehtaa juurevan raskaasti möyrivää rouhintaa & raastantaa. 29. 2. VANHAN LIITON ARGGI ON LÖYTYNYT! AVAA VAROVASTI TAI NAAMA SULAA! Poromiesten DeathRässit haudasta kaivettuina ja bonusbiiseillä haudutettuina! A.R.G. -89 debytti ekaa kertaa cd:nä: Entrance Astetta sofistikoituneempaa rässäystä vm -91: One World Without The End WWW.REINDEERMETAL.ORG www.spinefarm.fi N R O. NR O NRO RO. RO » 3 « NRO.. 2 22. 2. SU SUE SUE UE
• TÄSSÄ NUMEROSSA » Uutiset. 04 TOIMITTAJALTA 09 NEWSFLASH 09 SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN 24 25 26 28 29 30 31 34 38 43 44 45 46 47 NAPALM DEATH DOMINATION BLACK ELUVEITIE CARNALATION RAGE AMBERIAN DAWN LULLACRY PRKL: ARVIOT ARVIOT REPLAY ENSI-ILTAELOKUVA-ARVIOT DVD/BLU-RAY-ARVIOT QUIZ ON JA MONOLOGEJA MUSIIKISTA VIIMEINEN SANA Sue #163 valmistui seuraavien levyjen vaikutuksen alaisena: Lana Del Rey BORN TO DIE First Aid Kit THE LION'S ROAR Feist METALS Hüsker Dü CANDY APPLE CRY Shining BLACK JAZZ Lee Ranaldo BETWEEN THE TIMES AND THE... avintola Kuudes linja, Helsinki, 4.1.2012, levynjulkaisukeikalla Black Twig, lämmittelijänään Hope Comes In Many Forms. Illan pääesiintyjät kapuavat lavalle ja aloittavat ensimmäisen kappaleensa. Saavumme tilaan hieman myöhässä ystävieni kanssa ja päätämme etsiä paikan yleisön joukosta. Se ei ole vaikeaa. Lavan edessä on kymmenen neliömetrin suuruinen puoliympyrän muotoinen tila. Muodostamme siis eturivin. Kitaraindie iskee välittömästi rytmihermoon, raajat alkavat liikkua ja pää nyökkiä. Mutta ympärilläni on kuollutta. Ihmiset toljottavat lamaantuneen oloisina lavalle tai tuijottavat tyyriitä oluitaan kuin miettien mitä muuta silläkin rahalla olisi voinut hankkia. Sitten kappale loppuu. Yleisössä vaihdetaan hitaasti tyylikkääisiin vaatteisiin verhottujen kehojen asentoja ja aplodeerataan kohteliaasti. Minä hieman vislaan. Se tuntuu vallankumoukselliselta. Keikka on kokonaisuudessaan kädenlämpöinen. Ei se Black Twigistä johdu, sillä se soittaa hyvin, mutta yleisö ei herää alkukohmeestaan missään vaiheessa. Semifinal, Helsinki, 13.1.2012, esiintyjinä Black Audio, Fun ja The Duplo!. Ystäväni Petri on tuonut minut musiikkimakuni äärilaidalle. Olen tuntemattomalla maaperällä. Tämä ei ole salonkikelpoista shoegazea, tämä on jotain räkäisempää ja elinvoimaisempaa. Bändit ovat huippuiskussa. Funin Teemu Hietaniemi, jota kuulen ensimmäistä kertaa, nousee heti suomalaisten suosikkikitaristieni joukkoon. The Duplo!:n Aleksi Pahkala sukeltaa joka toisen biisin loppuessa lattiaan. Meiningin täytyy siis olla katossa? Ei. Yleisö on puristunut baaritiskiä vasten. Lavan edessä on suorakulman muotoinen tyhjä alue. Ei auta, että Pahkala pyytää tanssimaan. Ei auta, että menee eteen heilumaan. Kukaan ei pogoa. Paitsi yksi hyvin humalainen mies. Rock-keikka on onnistuessaan upea symbioottinen tapahtuma, jolla yleisö antaa energiaansa bändille, joka kanavoi sen soittoonsa ja lavaesiintymisensä. Siitä energia siirtyy uudelleen yleisölle. Lataus on voimakas. Rock-keikka puhdistaa katharttisesti seuraajaansa ja yleisön luovuttama virta soittajia. Ei siinä päihteitä (välttämättä) tarvita, vain volyymiä, hikeä ja liikettä. Erityisesti Helsingissä tuo konsertin voimaannuttava symbioosi tuntuu kuitenkin katkenneen. Yleisö tulee viihdytettäväksi. Se tulee keräämään jälleen yhden nimen näkemiensä bändien listaan. Se on kyyninen. Se epäilee. Se ei kannusta tai juhli. Se tuntuu melkein toivovan epäonnistumista. Silti se aina tulee paikalle. Miksikö? Olemaan paikalla. Näyttäytymään. En ole muusikko, joten en tiedä, millaista on soittaa sellaiselle yleisölle. Kai se on kuin selittäisi jälkiklassista narratologiaa kaksivuotiaalle. Parhaat tanssini olenkin tanssinut Kehä III:n ulkopuolella: radanvarren pikkukeikoilla, festivaaleilla ja toisissa kaupungeissa. Siellä, missä muusikkoja vielä vilpittömästi ihaillaan. Siellä, missä muusikot vielä kiittävät yleisöään vilpittömästi paikalle tulemisesta ­ ja tukemisesta. JOONAS KUISMA R LANA DEL REY. S. 12 TOIMITTAJALTA » Haastattelut. 10 12 14 15 16 17 18 21 22 HENKILÖKUVA: MARK LANEGAN LANA DEL REY JOOSE KESKITALO REVIVAL HYMNS MUSTASCH ISOVELI PARIISIN KEVÄT PRKL: UUTISET JA SETÄ JUSSIN TUPA STAM1NA » Arviot. » ROCK-KEIKAN KATKENNUT SYMBIOOSI PARIISIN KEVÄT S. 18 NAPALM DEATH S. 24 Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Avustajat: Aleksi Ahonen, Annika Brusila, Henri Eerola, Jarkko Fräntilä, Pyry Hallamaa, Markku Halme, Lotta Heikkeri, Tero Heikkinen, Pete Heikkilä, Tuomas Jalamo, Kimmo Jaramo, Vesa Kataisto, Anni Kemppainen, Kiira Kolehmainen, Jukka Kittilä, Minna Koivunen, Joonas Kuisma, Anna Lahokoski, Jussi Lahtonen, Jouko Lehtinen, Oskari Lehtinen, Niina Linna, Aku-Tuomas Mattila, Marjut Mutanen, Jari Mäkelä, Jyrki Mäkelä, Katri Ojala, Pau, Ville Pekkala, Miki Peltola, Mika Penttinen, Markus Perttula, Teemu Purhonen, Tuomas Tiainen, Tomi Tuominen, Volvo-Pete (ATK-huolto) Julkaisija: Suezine Oy Toimitusjohtaja: Kimmo Nurminen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 24 euroa/12nroa Tilaukset: 02 - 251 0899 Email: toimitus@sue.fi Painopaikka: SanomaPaino, Hämeen Paino Oy Forssa 2012 ISSN 1238 - 1853 Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kimmo Nurminen, Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 / 040 - 762 1453 SUE Kirjoittaja on junantuoma. » 4 « NRO. 2
• Verkkokauppa avoinna 24/7. Toimipisteet 20 kaupungissa. Elektroniset liput suoraan sähköpostiin tai kännykkään. LOS VAN VAN 7.3. The Circus, Salomonkatu 1-- 3, Helsinki. Liput 33,50/39/45 , ennakot Tiketistä. KE 15.2. PE 17.2. CLUB MERANO ALK.11,50/12 THEFUNKIEST 16V: DJ KRIDLOKK, EEVIL STÖÖ & KOKSU KOO, GASELLIT, NOAH KIN, PERHOSVEITSI-HEIKKI JA LIKA-AKI, DJ DIDIER, DJ ANONYMOUS ALK. 11,50/12 TULLIKAMARINAUKIO 2, TRE HUMALISTONKATU 8 A, TKU KE 22.2. AMON PE 24.2. LA 25.2. TI 28.2. AMARTH PROFANE OMEN ALK. 31,50/33 RECKLESS LOVE ALK. 13,50/14 IKÄRAJATON KL0 18 / K-18 KLO 21 TAMPERE TO 1.3. PE 2.3. INSOMNIUM, MYGRAIN 10 / 12 ALBUMIKLASSIKOT: TERVEET KÄDET, J.M.K.E., RIISTETYT, APPENDIX 13 / 15 PE 16.3. STAM1NA, ELÄKELÄISET, BARREN EARTH (PAKKAHUONE + KLUBI) 22 / 25 PE 23.3. PAIN OF SALVATION (SWE) CRYPTEX (GER) 18 / 20 Hintoihin lisätään mahdolliset toimitusmaksut. HUSKY RESCUE ALK.13,50/14 THE SUBWAYS (UK) CLARKKENT ALK.19,50/21 PERTTI KURIKAN NIMIPÄIVÄT M.A.NUMMINEN & PEDRO HIETANEN, DJ:T NJASSA & ANNA LAINE ALK.11,50/12 KE 29.2. KOVASIKAJUTTU!-BILEET: TO 1.3. KE 7.3. PE 9.3. LA 10.3. WILKO JOHNSON (UK) THE SOULS ALK.24,50/25 ANNA TERNHEIM (SWE) ALK.21,50/22 GRAVEYARD (SWE) DEATH HAWKS ALK. 18,50/19 MICHAEL MONROE 26,50/28 TURKU 17.2. 17.2. 24.2. 9.3. 10.3. LEATHERFACE (UK) ATOM NOTES CIGARETTE CROSSFIRE 12 / 14 FALL ON YOUR SWORD (DFA, USA) 6 STAM1NA, BOB MALMSTRÖM 16 / 18 MICHAEL MONROE 23 / 25 GRAVEYARD (SWE) DEATH HAWKS 15 / 17 TAMPERE 24.2. & TURKU 25.2. 15 / 17 JUKKA RUOSTILA & KAAOKSEN YSTÄVÄT TAKE IT OFF! - TAVASTIAN ROCK-DISCO JOKA PE KLO 23.30-04 VAPAA PÄÄSY TAVASTIAN LAUANTAIDISKO JOKA LA KLO 23.30-04 LIPUT ALK. 6 KE 15.2. "TÄSTÄ MINÄ TYKKÄÄN" -KLUBI ANNA PUU ALK. 8 TO 16.2. PE 17.2. CANDORLOOP LEVYNJULKAISUKEIKKA CARVED IN ASHES, MIR ALK.6 AINO VENNA, SUVI ISOTALO ALK.7 LA 18.2. "DOUBLE DEAL ROCKABILLY REVUE" REBOUND MAIBELL & THE MISFIRES ALK.7 TI 21.2. KE 22.2. HEIDI TUIKKANEN, HARMAINVALTA, ESTERIN TEEKANNU ALK.6 TRACEDAWN LEVYNJULKAISUKEIKKA FACE OF GOD ALK.6 HERRA YLPPÖ & IHMISET URHO KEKKOSEN KATU 4-6, 00100 HELSINKI WWW.TAVASTIAKLUBI.FI LIPUT ENNAKKOON TIKETISTÄ. KATSO LISÄÄ TAPAHTUMIA WWW.KLUBI.NET SUE » 5 « NRO. 2 Palvelumaksu 1,50 / lippu. Postimaksu: Kotimaa 7 / lähetys, Ulkomaat 15 / lähetys.
• NEWSFLASH UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) Punaisen Ristin Savo-Karjalan piiri järjestää rasisminvastaisen rap-kilpailun. Kisaan osallistutaan lähettämällä valmis kappale video- tai äänitallenteena 29.2. mennessä. Kilpailu on avoin kaikille alle 29-vuotiaille. www.punainenristi.fi/rap-kisa Hiphop-artisti Mos Def saapuu Helsinkiin. Yhdysvaltalaismuusikko nousee Kaapelitehtaan lavalle 1. maaliskuuta. Mos Defin uusin albumi on vuonna 2009 julkaistu The Ecstatic. Flavour Of The Month -klubi tuo Turun Pikku-Torreen ruotsalaista kitaraindiealan osaamista: 2.3. klubilla esiintyy 90-luvulla The Merrymakers -yhtyeessä vaikuttanut David Myhr. Turun Bar Kukassa järjestetään 2.-3.3. 270 minuuttia - superviikonloppu. Ohjelmassa on mm. keikat Black Twigiltä ja Wojciechilta, joka soittaa Ystävät, toverit -albuminsa kokonaan. Helsinkiläinen indierock-yhtye Koria Kitten Riot lähtee kiertueelle Saksaan. Yhtyeen toinen albumi The Lows & The Highs ilmestyy Saksassa, Sveitsissä ja Itävallassa maaliskuussa. Venäläinen rocktähti Zemfira konsertoi Helsingin The Circusissa 2.3. Zemfira on kotimaassaan platinaa myynyt laulaja-lauluntekijä. Norjalainen blackjazzmetalliyhtye Shining esiintyy Helsingin Tavastialla 3.3. Meininkiin voi tutustua vaikkapa marraskuussa ilmestyneeltä Live Blackjazz -livejulkaisulta. Problems? jää tauolle, sen jäsenet eivät: Tumppi Varonen liittyy Pelle Miljoona Unitedin basisti-laulajaksi, Rane Raitsikka keikkailee mm. Notkean Rotan kanssa, Jimi Serolta ilmestyy kirja ja rumpali Maukka Maunula soittaa Särkyneissä ja The Pistonesissa. Posthardcorea, vaihtoehtorockia ja punkkia soittava Lower Than Atlantis esiintyy Helsingin Gloriassa sunnuntaina 4.3. Illan muut bändit ovat brittiläinen Young Guns sekä kotimainen Hey Heather. Klassikkoalbumibuumi kiihtyy. Peter Hook & The Light esittää Joy Divisionin Closer-levyn 5.3. Helsingin Nosturissa. Bob Mould puolestaan soittaa Sugarin Copper Bluen livenä Helsingin Tavastialla 6.8. Vaihtoehtohiphopyhtye Das Racist esiintyy Helsingin Kuudennella Linjalla tiistaina 20.3. Illan avaa juuri debyyttialbuminsa No Matter the Seasonin julkaissut Noah Kin. » VIIHTYISYYS ON VALTTIA Uudistuvaa Ilosaarirockia tähdittävät Against Me!, The xx ja Antony and the Johnsons losaarirock on julkaissut noin puolet kesän 2012 ohjelmastaan. Joensuun Laulurinteellä soittavat muun muassa The xx (UK) ja Antony and the Johnsons (USA), joka esiintyy Joensuun kaupunginorkesterin kanssa. Ilosaarirockin ohjelmapäällikkö Panu Hattunen kertoo, että festivaalin ohjelma ei ole vielä läheskään valmis, mutta haluttuja nimiä on saatu kiinnitettyä tavallista nopeammin. ­ Antonyn ja kapunginorkesterin yhteiskeikka lämmittää mieltä, ilkamoi Hattunen. ­ Ollaan suunniteltu orkesteriprokkista jo pari vuotta, ja nyt natsasi parhaan vaihtoehdon kanssa. Muita Ilosaaren ulkomaanbändejä ovat punkrock-suuruus Against Me! (USA), vaihtoehtorocknousukas Pulled Apart by Horses (UK), reggaetähti Richie Spice (JAM), konemusiikin kulttinimi Modeselektor (GER), postrockryhmä 65daysofstatic (UK), jäähyväiskiertuellaan oleva Nasum (SWE) ja balkanbändi Goran Bregovic & Wedding and Funeral Band (BIH). Kotimaista musiikkia Ilosaaressa soittavat Children of Bodom, I Apocalyptica, PMMP, Chisu, Paleface, Pariisin Kevät ja GG Caravan. Festivaalin avaavalla Sulo-klubilla esiintyvät Michael Monroe, Stam1na, Viikate, Kauko Röyhkä & Narttu ja Haloo Helsinki. Ilosaarirockin alue uudistuu. Festivaalialueen takana oleva laaja nurmialue otetaan käyttöön, mikä nostaa festivaalin kapasiteettia. Uudelle alueelle siirretään festivaalin kolmoslava eli Sue-teltta. Alueuudistuksen myötä Ilosaarirockiin on mahdollista myydä aiempaa enemmän lippuja. Toiminnanjohtaja Markku Pyykkösen mukaan lipunmyynti ei kuitenkaan ole laajentamisen päämotiivi. ­ Tärkeintä on tehdä festivaalista yleisölle mahdollisimman viihtyisä. Laajentamisen avulla saadaan jonot lyhyemmäksi, lisää anniskelutilaa, lisää nurmikkoa ja ylipäänsä enemmän tilaa liikkua ja olla. Kun suunnitelmat ovat valmiit, katsotaan, myydäänkö aiempaa enemmän lippuja vai ei. Me ollaan luettu tarkkaan meille tullutta asiakaspalautetta ja toimitaan sen pohjalta. Ilosaarirock järjestetään Joensuun Laulurinteellä 13. -15. heinäkuuta. Festivaalin lipunmyynti käynnistyy 2. huhtikuuta. UUSI WWW.SUE.FI SUE » 6 « NRO. 2
• SUE » 7 « NRO. 2
• NEWSFLASH UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) Kauko Röyhkä keikkailee kesällä Narttubändin kanssa. Nyt aktivoituva kokoonpano on 90-luvun taitteessa hajonnut "viimeinen" Narttu (Kauko Röyhkä ­ laulu, Heikki Tikka ­ rummut, Mats Huldén ­ basso, Tommi Vikstén -kitara, Pekka Gröhn ­ koskettimet) täydennettynä vuosien 1985-1986 kitaristilla Jarmo Heikkisellä. Jyväskylän Freetimessa järjestetään 9.3. Jyrock Preheat '12, jossa soittavat Home Junior, The Mutants ja Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi. Tapahtuma edeltää Jyrockia, joka järjestetään 20. ­ 21.4. Ilokivessä ja jossa esiintyvät mm. Tundramatiks, Husky Rescue ja The New Tigers. Ruotsalainen folk-rock-psych-pop-kollektiivi The Amazing saapuu keikalle Suomeen. Lauluntekijä Christoffer Gunrupin ja Dungenistakin tutun Reine Fiskin yhtye esiintyy Helsingin Tavastialla 20.3. Popmetalyhtye Manzanan laulaja Piritta Lumous julkaisee maaliskuussa elämänkerrallisen romaanin. Roadkill-teoksen julkaisee Nordbooks. Kirjassa on sattumuksia Manzanan kuudelta Euroopan-kiertueelta. The Libertinesin ja Babyshamblesin nokkamiehenä tunnetuksi tullut, sittemmin soolouralle lähtenyt Peter Doherty esiintyy Korjaamolla, Helsingissä torstaina 29. maaliskuuta. Raskasta alternativerockia ja metallia yhdistelevä ruotsalainen Blindside nähdään 30.3. Joensuun Kerubissa ja 31.3. Helsingin Nosturissa. Yhdysvaltalainen Zola Jesus saapuu keväällä ensimmäistä kertaa urallaan Suomeen. Viime lokakuussa kolmannen albuminsa julkaissut muusikko nähdään Tavastialla sunnuntaina 1. 4. Brittiläinen elektroartisti Example eli Elliot John Gleave esiintyy 4.4. Helsingin Nosturissa. Keikka on Examplen ensimmäinen Suomessa. Bluesrockkitaristi Eric Sardinas saapuu Big Motor -yhtyeensä kanssa Suomeen. Sardinas esiintyy Virgin Oil Co:ssa Helsingissä 11.4. Norjalainen Wolves Like Us ja yhdysvaltalainen Junius esiintyvät Helsingin Semifinalissa 12.4. Vaihtoehtorockbändit aloittavat kuukauden mittaisen Euroopan-kiertueensa Suomesta. Raskasta ja instrumentaalista post-metalia soittava Russian Circles saapuu kevään kiertueellaan Suomeen. Yhdysvaltalaistrio nähdään Helsingin Virgin Oil Co:ssa 14.4. Ranskalais-suomalainen duo The Dø saapuu huhtikuussa klubikeikalle Suomeen. Olivia Merilahti ja Dan Levy bändeineen esiintyvät Tavastialla, Helsingissä 23.4. » HYVÄ HAPPI! Sue, kuokka ja Jussi -palkinnon sai Nuorisokeskus Happi. ­ Hapessa musiikin tekemisen, esittämisen ja äänittämisen kynnys on matalalla, muun kulttuuritoiminnan ohella, Suen Jarkko Fräntilä ja Lotta Heikkeri perustelivat palkinnonjakotilaisuudessa Femma-gaalassa. Syksyllä 2009 Sörnäisiin perustettu nuorten toimintakeskus Happi kuuluu Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskukseen. ­ Hapessa voi muun muassa tehdä musiikkia, teatteria, lyhytelokuvaa tai radio-ohjelmaa, painaa kangasta, valokuvata, lainata kameroi- ta, kirjoittaa lehtijuttuja, pelata ja suunnitella pelejä sekä järjestää tapahtumia sekä taidenäyttelyitä, kertoo Hapen tiedottaja Tuuli Kirjonen. Toimistopäällikkö Ulla Laurio-Mäkinen jatkaa, että Hapen ideana on antaa nuorille mahdollisuus toimia ja tulla nähdyiksi ja kuulluiksi yhteiskunnassa. ­ Toiminta tukee itsetuntoa ja yhteisöllisyyttä, mikä vaikuttaa nuorten hyvinvointiin. Happi tarjoaa myös mahdollisuuden olla osana harrastajayhteisöä, jossa on turvallista kasvaa ja etsiä itseään. Musiikkilehtenä Sue on erityisen vaikuttunut Hapessa toimivan Helsinki Freedom Records -levy-yhteisön toiminnasta. ­ HFR on rap-painotteinen, voittoa tavoittelematon pehmeiden arvojen levy-yhteisö. HFR:lla on levytysstudio Mummola ja demostudio Puukkopaja, joilla musiikin tekemistä voi opetella alusta saakka joko yksin tai porukalla, Kirjonen kertoo. HFR on ponnahduslauta ja julkaisukanava nuorille, lupaaville artisteille. ­ HFR:n kärkimuusikoita ovat Mikael Gabriel, joka sai esikoisalbuminsa jälkeen levytyssopimuksen Universalilta, sekä Flowboysfam. Uusia julkaisuja ovat Noah Kinin kehuttu No Matter the Season ja Jyrisen albumi. Sue, kuokka ja Jussi -palkinto koristaa nyt Helsinki Freedom Recordsin studiota. http://happi.nettiareena.fi/ » KOKEMUKSET KUULUVAT KAIKILLE Ruisrock haluaa olla kaikkien saavutettavissa. Se tarkoittaa, että tapahtuman suunnittelussa huomioidaan festivaalikävijöiden erityistarpeita. Erityistarpeet voivat liittyä esimerkiksi alueelle saapumiseen, liikkumiseen, ravintola- ja wc-palveluihin tai viestintään. Fyysistä saavutettavuutta on jo huomioitu pyörätuolikorokkeilla, invataksien pysähtymispaikoilla ja omalla sisäänkäynnillä pyörätuolia käyttäville. Ruisrock tekee viestintäyhteistyötä RAY:n kanssa, ja yhteistyökumppanina ja asiantuntijana projektissa on Turun Kynnys ry. ­ Saavutettavuuden lähtökohtana on fyysinen, henkinen, kielellinen ja taloudellinen tasaarvo. Vammaisten ihmisoikeusjärjestö Kynnys ry on tyytyväinen, että nämä teemat on otettu entistä voimakkaammin esille Ruisrockissakin. Tämä on tärkeää yhdenvertaisuuden edistämistä, kommentoi Turun Kynnys ry:n aluesihteeri Olli Nordberg. Ruisrock järjestetään Turussa 6.-8.7. Festivaalilla nähdään muun muassa Refused, Jimmy Cliff, Nightwish, Metronomy, Kauko Röyhkä & Narttu, Explosions in the Sky ja Michael Monroen 50-vuotisjuhlakeikka. www.ruisrock.fi » PING PONG! Tampereen Klubilla käynnistyy pingisklubi. Minna Koivusen ja Annastiina Airaksisen Pingisklubi tarjoaa pöytätennistä sekä teemailtoihin jaettua musiikkia. Tampereen Klubin DJkoppiin on houkuteltu tuoreita tiskijukkia. ­ Kolmella ensimmäisellä klubilla DJ:t ovat paremmin tunnettuja muusikkoina, Koivunen sanoo. ­ Jatkossa on tarkoitus pyytää tiskijukiksi muitakin musiikki- ja kulttuurialan tyyppejä. Jokainen DJ-pari päättää itse illan musiikillisen teeman. ­ Olemme pyytäneet DJ:ksi tyyppejä, joiden musiikista pidämme ja joiden musiikkimakuun luotamme, Airaksinen kertoo. ­ Musiikkityyliä ei ole rajattu, mutta radiopoppia ja heviä tuskin tullaan kuulemaan. Tulevaisuudessa Pingisklubilla saatetaan järjestää myös livekeikkoja. Mutta entäpä se pingis? Lyödäänkö palloa verissä päin? ­ Klubilla ei kisailla liian tosissaan vaan pelaillaan hyvässä seurassa hyvää musiikkia kuunnellen, Koivunen sanoo. ­ Loppuillasta vapautamme tanssilattian ja musiikki muuttuu tanssittavammaksi. ­ Pingistä ei edes tarvitse osata pelata etukäteen, Airaksinen jatkaa. ­ Itse en ole haka pöytäfutiksessa, mutta sitä on silti mukavaa pelata kaveriporukassa. Kannattaa tulla kokeilemaan ryhmäpingistä. Pingisklubi järjestetään Tampereen Klubilla tiistaisin kerran kuussa. Ensimmäiselle klubille pääsee sisään kaksi yhden hinnalla. www.klubi.net 15.2. 17.2. 19.2. 25.2. 2.3. 3.3. CLUB LOUHIMO: TRESPASSENGER, MINDMIRROR, CARU, BLUE VERTIGO PETRI NYGÅRD SEINÄJOEN HÄÄMESSUT AMON AMARTH (SWE), PROFANE OMEN MICHAEL MONROE STAM1NA, BOB MALMSTRÖM, UNBORN GENERATION VAASANTIE 11, 60100 SEINÄ JOKI www.rytmikorjaamo.fi SUE » 8 « NRO. 2
• » SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN TOMI TUOMINEN Heimolinnankatu 2, 32200 Loimaa 17.02. Peltonen & Lamminen Duo 18.02. Zalo-duo 25.02. Viper Arms 27.02. Metsberg Grop Live Blues Monday Kaksipäiväinen Yläkulovaroitus IV: 02.03. The Saturnettes + Rendes-Vouz 03.03. Crash Course Highway + Ignoring Timelines 09.03. Revival Hymns 10.03. Curimus levynjulkkarikeikka! 12.03. Metsberg Grop Live Blues Monday 16.03. Cassie Vapaa pääsy, K18, A-oikeudet, Avoinna 03 asti KAIKKI ON VÄÄRIN auan sitten, 90-luvulla, silloin kun ihmiset vielä halusivat maksaa musiikista, oli olemassa instituutio nimeltä Fazerin musiikkikerho. Se toimi aivan kuten kirjakerhot eli lähetti kuukausittain jäsenilleen lehden, joka kertoi mikä oli kerhon valitsema ­ useimmiten luokattoman huono ­ kuukauden levy. Tämä levy piti aina muistaa peruuttaa kirjeitse tai muuten sai postiluukustaan styroksiin pakattua musiikillista ongelmajätettä ja sen ohessa laskun 119 markkaa plus postikulut. Syy siihen, että kukaan halusi kuulua tällaiseen typerään, huonoa musiikkia puoliväkisin tuputtavaan kerhoon, oli liittymistarjous. Aina liittyessään kerhoon sai neljä vapaavalintaista levyä listalta todella edullisesti. Ja kun sanon "aina liittyessään" niin tarkoitan tietenkin, että joka kerta. Kerhosta sai erota tilattuaan tietyn määrän täyshintaisia äänitteitä. Pian sen jälkeen siihen pystyi liittymään uudelleen. Köyhän oli pakko yrittää. Yhdessä näistä neljän levyn liittymistarjouksista postiluukustani kolahti Mobyn Everything Is Wrong -albumi. Olin löytänyt tieni metallista grungen ja alternativen kautta elektroniseen musiikkiin luovimalla Prodigyn ja Chemical Brothersin rokkaavien biittien kautta ja väistellen musiikkia, jota vielä silloin kutsuimme teknoksi. Everything Is Wrong kuulosti aluksi nimensä mukaisesti aivan väärältä. Koko 90-luvun alun olin inhonnut teknoksi kutsumaamme eurodancea sen euforisten sointukulkujen, liiallisen helppouden ja loputtoman toiston vuoksi. Nyt soittimessani kuitenkin pyöri levy, jonka tietyt biisit eivät olleet kovinkaan kaukana Cappellan, Culture Beatin tai 2 Unlimitedin hooverjyystöstä. Hiljalleen, kuuntelukerta kerralta opin pitämään levystä, jopa rakastamaan sitä. Feeling So Real ja Everytime You Touch Me olivat tanssi-anthemeja nuorelle miehelle, joka ei ollut koskaan tanssinut. Ne saivat pulssin hakkaamaan ja endorfiinin erittymään aivan kuin Anthrax oli tehnyt kahdeksan vuotta aiemmin. Face of God Silently Moving Over Water puolestaan oli pohdiskelevaa ja ylevää ambientia, joka raumalaisen juniorin korvaan kuulosti hienolta taidemusiikilta. Everything Is Wrong oli levy, jota en kehdannut soittaa kavereilleni. Kuuntelin sitä salaa omissa oloissani ja tunsin sydämeni pakahtuvan. Kun jostain pitää todella paljon, siihen haluaa tutustua lähemmin. Joitain viikkoja levyä kuunneltuani kansivihon alun perin raskassoutuisilta vaikuttaneet kirjoitukset alkoivat kiinnostaa minua. Vannoutunut vegaani ja ilmeisen harras kristitty Moby oli kerännyt vihkoon faktoja lihan tuotannosta sekä eettiseltä että ekologiselta kannalta tarkasteltuna. Näitä tekstejä lukiessani ymmärsin, että everything todellakin oli wrong. Maailma oli hullu paikka, joka kasvatti eläimiä ravinnokseen vaikka samalla määrällä energiaa se olisi tehnyt huomattavasti suuremman määrän syötäväksi kelpaavia kasviksia. Viimeinen niitti oli sitaatti Albert Einsteinilta, jota siihen aikaan jostain syystä pidin kohtalaisen fiksuna jätkänä. "Nothing will benefit human health and increase the chances for survival of life on Earth as much as the evolution to a vegetarian diet." Asia oli päätetty puolestani New Yorkissa: minusta oli tuleva kasvissyöjä. Useimmin kuultu lausuma The Velvet Undergroundin debyytistä on, että vaikka sitä ei ilmestyessään vuonna 1967 myyty valtavia määriä, niin jokainen, joka levyn osti, perusti bändin. Haluaisin tietää, moniko vaikutteille altis nuori ryhtyi kasvissyöjäksi vuonna 1995 Everything Is Wrongin myötä. Sen tiedän, että yksikään levy sitä ennen tai sen jälkeen ei ole saanut minua muuttamaan koko elämänkatsomustani vastaavalla tavalla. Toki pääroolissa elämänmuutoksessani olivat levyn kansivihkosen tekstit eikä niinkään musiikki, mutta ilman sitä musiikkia en olisi luultavasti koskaan päätynyt kyseisten tekstien äärelle. Kasvissyönti löysi minusta otollisen maaperän itselleen. Jo huomattavasti aiemmin, yläaste-iässä, olin Napalm Deathin sanoituksia tutkiessani ymmärtänyt, että ylikansalliset jättiyhtiöt ovat vastuussa kaikesta maailman pahasta. Olin nuoresta asti ollut poikkeuksellisen huolissani maailman tilasta ja kylmän sodan lapsena pelännyt ydinsotaa enemmän kuin mitään. Everything Is Wrong -albumilta lisensoitiin muutamia biisejä mainoksiin, mutta tuo tieto ei ylittänyt uutiskynnystä täälläpäin. Mobyn seuraava levy Animal Rights oli raakaa punk-rockia, joka sai meikäläisen täyden hyväksynnän Burma Shave -covereineen. Vasta vuoden 1998 Play-albumi, jonka 18:sta raidasta jokainen lisensoitiin useaan kertaan eri mainoksiin ja elokuviin sai oppipojan kääntymään opettajaansa vastaan. Sama mies, joka oli tehnyt minusta kasvissyöjän, myi nyt sielunsa Nissanille, Bailey's-kermaliköörille ja kymmenille muille brändeille, jotka eivät istuneet nuoren aktivistinalun kapeaan katsantoon. Mobystä tuli minulle se hintelä kaljupäinen hittinikkari, joka omistaa teebaarin New Yorkissa. Vein Moby-levyt divariin, unohdin koko miehen olemassaolon ja jatkoin elämääni kasvissyöjänä. Nykyisin kaikki bändit myyvät musiikkiaan mainoksiin. Se on välttämättömyys, mikäli aikoo musiikintekijänä tulle toimeen edes kohtuullisesti. Jos joku kysyisi meidän bändimme musiikkia mainokseensa, silmääkään räpäyttämättä vastaisin "kyllä". Albumimme ei ole varsinaista musiikkikerhon kuukauden levy -ainesta ja keikkailusta kun rahaa ei juurikaan tule, joten mainosrahat olisivat enemmän kuin tervetulleita. Moby, jos luet tätä, kaikki on anteeksiannettu. Kiitos kaikesta mitä teit elämälleni. Huusin juuri Everything Is Wrongin cd:n huuto.netistä. Mikään levy ei ole koskaan ollut sitä tärkeämpi. TOMI TUOMINEN K LOIVARI ry Sivulla keikkakalenteri. Liity myös facebook ryhmään Tämä ja monta muuta lehteä digitaalisena netissä! www.lehtiluukku.fi/lehdet/sue Keikat alkavat arkisin klo 21.30. Viikonloppuisin klo 21 (kaksi bändiä) tai klo 22 (yksi bändi). Ke-su-iltoina 2:n eteispalvelumaksu. Ohjelmailtoina lipunmyynti alkaa klo 20. Opiskelukortilla 1:n alennus ovilipuista. Ei koske loppuunmyytyjä keikkoja eikä erikoisohjelmistoja. Aukioloajat: Ma-ti klo 16-02, ke-la klo 16-04 ja su klo 18-04. BAR LOOSEN KEITTIÖ: ma-ti klo 16-01, ke-la klo 16-03 ja su klo 18-01. Annankatu 21, 00100 Helsinki K-22 on kulutusvalinnoilla vaikuttamiseen uskova turkulainen musiikinystävä, jonka mielipiteet olivat nuorena hyvinkin mustavalkoisia. Pe 17.2. ANNIE MALL, FACE OF GOD Liput 5 + klo 23 HELLHOLE RATRACE Dj's Poika & Hirviö Liput 3 La 18.2. VELVET SIX Liput 6, ennakot alk. 5 www.tiketti.fi + klo 23 THE BIG SHAKE! Dj's Sampsa Vilhunen + Vesa Yli-Pelkonen Liput 3 Su 19.2. klo 23 LATE NIGHT @ BAR LOOSE Dj's Mortti & Vertti Vapaa pääsy. Ke 22.2. Klo 19-21 KOTITEOLLISUUS.COM - vittuilua jo vuodesta 2001 -kirjan julkkarit + klo 21.30 LAST PANDA, BAGS OF OHOY Liput 5 To 23.2. TOOTHPASTE, SURVIAINEN Liput 6, ennakot alk. 5 www.tiketti.fi Pe 24.2. WEDDING CRASHERS, ALEXANDER IN PARIS, Bar Loose Dj's Liput 7, ennakot alk. 5 www.tiketti.fi La 25.2. PROBLEMS, HUNTERS, Dj Lord Fatty Liput 12, ennakot alk. 10 www.tiketti.fi Su 26.2. LATE ZOMBIE LOVE NIGHT @ BAR LOOSE, Dj Jyrki69 Vapaa pääsy. Ke 29.2. EVA ON THE WESTERN CASTLE ISLAND, INDIAN TRAILS, ORIGINAL HETEROES Liput 6, ennakot alk. 5 www.tiketti.fi To 1.3. DANNY LIPS, DIAN Liput 5 Pe 2.3. UNKIND, TUKKANUOTTA, FINAL ASSAULT Liput 7, ennakot alk. 5 www.tiketti.fi + klo 23 KLUB SUTINAA! Dj HyväVille Liput 3, sis. eteispalvelumaksun 2 La 3.3. TBA Su 4.3. yläkerta klo 19: WIZARD OF LOOSE -musavisa. Vetäjinä Särmä, Parikka, Saloniemi Vapaa pääsy + alakerta klo 21: STUPIDO-KLUBI! SHOTGUN CLUB, SPANISH ARCHERS, Stupido Dj's Liput 4 Ke 7.3.-la 10.3. EMERGENZA FESTIVAL www.barloose.com Pe 9.3. klo 23 BIFF! BANG! POW! Dj's JR SOUL & SÄRMÄ Liput 3 La 10.3. klo 23 CLUB CASINO: Dj's Lord Fatty & John Wayne Liput 3 Su 11.3. klo 23 LATE NIGHT @ BAR LOOSE Bar Loose dj's Vapaa pääsy Ke 14.3.-la 17.3. EMERGENZA FESTIVAL www.barloose.com Pe 16.3. klo 23 HELLHOLE RATRACE Liput 3 La 17.3. klo 23 THE BIG SHAKE! Dj's Sampsa Vilhunen & Vesa Yli-Pelkonen Liput 3 Su 18.3. klo 23 LATE NIGHT @ BAR LOOSE Bar Loose dj's Vapaa pääsy. SUE » 9 « NRO. 2
• SU 26.2. THE CIRCUS, HELSINKI » SUURI TUNTEMATON Mark Lanegan on mies, jolla on maine. Mutta mitäpä se hänelle kuuluu. e on se ääni. Se kiitää linkkimastosta toiseen ja saapuu Suen toimitukseen reaaliajassa. Se on ystävällisempi ja vähäsanaisempi kuin äänilevyillä, mutta aivan taatusti se on Mark Laneganin ääni. Yhdysvaltalainen muusikko Mark Lanegan, 47, ei ole koskaan kertonut itsestään juuri mitään, ja se on voimistanut kulttia hänen ympärillään. Lanegan on rocktoimittajalle sitä mitä Mariaanien hauta kartanlaatijalle: suuri tuntematon. Keskustelijana Mark Lanegan on todellinen minimalisti. Kun hän katsoo vastanneensa kysymykseen, hän lakkaa puhumasta. Haluaisin tietää, miten sinusta tuli se mies, jonka maailma tuntee niin huonosti. Tuletko musikaalisesta kodista? ­ Äitini kyllä soitteli ukulelea ja sisareni pianoa. Ei heitä kuitenkaan voinut muusikoiksi sanoa. Enemmänkin he tykkäsivät kuunnella musiikkia. Seattle-bändit, mutta sitä pidetään yhtenä grungen edelläkävijöistä. Tunsitko kuuluvasi Seattlen skeneen? ­ "Skenen" määrittelevät aina ne, jotka ovat itse sen ulkopuolella. Totta kai minä panin merkille, että silloisessa kotikaupungissani oli muitakin bändejä. Jotkut niiden jäsenistä olivat ystäviäni. Emme kuitenkaan pitäneet skenekokouksia Seattlen kaupungintalolla. Olet sanonut, että sinusta tuli Screaming Treesin laulaja, koska olit liian huono rumpaliksi. Missä vaiheessa tartuit johonkin instrumenttiin? ­ En soittanut mitään soitinta ennen vuotta 1989. Siinä vaiheessa olin tehnyt muutaman levyn Screaming Treesin kanssa, ja halusin levyttää sooloalbumin. Siispä opettelin kitaralla sen verran sointuja, että niistä saattoi tehdä biisin. Ensimmäinen itse tekemäni laulu löytyy ensimmäiseltä soololevyltäni The Winding Sheetiltä (1990). Uusi Blues Funeral on jo seitsemäs sooloalbumisi. Syntyvätkö biisisi inspiraation tuloksena, vai onko laulujen tekeminen opittavissa oleva taito? ­ Kyllä inspiraatio on tärkeä juttu. Tarvitsen sitä siihen, että jaksan ryhtyä harjoittamaan oppimaani biisintekemisen taitoa. En koskaan tee mitään mitä minua ei huvita tehdä. Musiikin ja sanoitusten on synnyttävä luonnollisesti. Soittimen ääni kertoo minulle, mitä biisissä täytyy sanoa, ja yksi sana johtaa toiseen. Biisien tekemisessä minulle ei ole tärkeintä lopputulos vaan se, että nautin siitä prosessista. Screaming Treesin ensimmäinen albumi Clairvoyance ilmestyi vuonna 1986 ja viimeinen levy Dust vuonna 1996. Se bändi oli pitkään suuri osa elämääsi. Millaisia vuosia ne olivat sinulle henkilökohtaisesti? ­ Minä liityin Screaming Treesiin kakarana ja lähdin siitä miehenä. Siinä välissä opin tekemään ja soittamaan musiikkia. En kuitenkaan muistele niitä aikoja kovin usein. Muistan, kun kävin Suomessa ensimmäisen kerran. Kiersimme Eurooppaa Alice in Chainsin kanssa ja soitimme Helsingissä vuonna 1993. Monta vuotta myöhemmin huomasin palanneeni sille samalle klubille. ERAKON YHTEISTYÖT varjoissa viihtyvän miehen imagostaan huolimatta Mark Laneganin täytyy olla tyyppi, jonka kanssa on helppoa tulla toimeen. Hänen bändipestinsä ovat olleet pitkäaikaisia, ja hän on soittanut esimerkiksi Kurt Cobainin, Greg Dullin, Duff McKaganin, Izzy Stradlinin, Layne Staleyn, Jeffrey Lee Piercen, Isobel Campbellin ja monien muiden kanssa. Sen sijaan, että olisi polttanut siltoja takanaan, Lanegan on rakentanut yhä uusia. Mitä yhteistyöprojektit merkit- sevät sinulle? ­ Muusikot, joiden kanssa olen soittanut, ovat useimmiten vanhoja ystäviäni. Kuten Josh Homme, jonka olen tuntenut vuodesta 1996 ja jonka bändissä Queens of the Stone Agessa olin itsekin mukana. Olet tavallaan vastakohta urajäärille, jotka pysyvät samassa bändissä hamaan loppuun saakka. ­ On hienoa saada tehdä monenlaisia asioita monenlaisten ihmisten kanssa. Se pitää omaa kiinnostustani musiikkiin yllä. Olet esiintynyt myös suomalaisen Mannan levyllä. Mitä mieltä olet hänen musiikistaan? ­ Minusta Mannan Shackles on upea levy. Kaikkia levytyksiäsi yhdistää se, että ne tunnistaa välittömästi sinun tekemiksesi. Mikä saa musiikin kuulostamaan Mark Laneganilta? ­ No, ääneni on sellainen kuin on. Sen saundiin ei liiemmin vaikuta se, millaista musiikkia laulan. En koskaan analysoi sanoituksiani tai musiikkiani. Minusta on mukavaa työskennellä spontaanisti. Minulle ei ole mitenkään erikoista tehdä äänitysten aikana uusi biisi, joka äänitetään viisitoista minuuttia myöhemmin ja joka päätyy levylle. Blues Funeral kuulostaa paikoitellen yllättävän modernilta. Pyritkö tietoisesti muuttamaan musiikkiasi? ­ Toivon, että musiikkini kehitys on jatkuvaa. Se ei välttämättä tarkoita mullistavia muutoksia. Kehitys on sen toteuttamista, mikä minua milloinkin kiinnostaa. Kiinnostuksen kohteeni vaihtelevat niin kuin kaikilla muillakin ihmisillä. Jos rakastin jotakin kahdeksan vuotta sitten, se ei välttämättä ole päällimmäisenä mielessäni tänään. JULKISUUS JA MAINE haastattelu lähenee loppuaan, mutta ensivaikutelma on ennallaan: Mark Lanegan ei vaikuta kaverilta, jonka mielestä on hauskaa levittää elämänsä muiden syynättäväksi. Toisaalta hän ei myöskään kuulosta kyllästyneeltä tai koppavalta. Mitä ajattelet julkisuudesta? ­ Se ei ole parasta tässä työssä. On ihan mukavaa tavata ihmisiä ja jutella heidän kanssaan, mutta en tosiaankaan oikein tykkää puhua itsestäni. Aika usein kuitenkin kohtaan toimittajia, jotka ovat mukavia ihmisiä ja aidosti kiinnostuneita siitä mitä teen. Yksityiselämästäsi ei tiedetä paljon muuta kuin että asut Los Angelesissa. Sinulla on kuitenkin vahva maine. Oletko sellainen mies kuin muut kuvittelevat? ­ En tiedä. Minä olen kuka olen. Mitä minusta puhutaan? Sinua pidetään yksinäisenä sutena, joka on nähnyt elämän nurjan puolen ja palannut kertomaan siitä kokemusten karkaisemalla äänellään. ­ Se, millaisena muut minua pitävät, ei välttämättä perustu tosiasioihin. Mutta eihän se minulle kuulu. « HENKILÖKUVA TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA LIVENATION S Millainen oppilas olit koulussa? ­ En pärjännyt kovin hyvin. Vaikka vanhempani olivat opettajia, en tykännyt olla koulussa. Mitkä bändit saivat sinut rakastumaan rockiin? ­ Ensimmäinen tyyli, josta innostuin oikein kunnolla, oli alkuperäinen punk rock New Yorkista ja Englannista. Sitten tulivat The Stooges, Velvet Underground ja New York Dolls. Sinulla oli kuulemma rankka nuoruus. Kerrotaan, että sait 18-vuotiaana vankilatuomion huumerikoksista ja että vältyit linnareissulta vain suostumalla vuoden mittaiseen vieroitushoitoon. Myös välisi kotiväkeen olivat ilmeisesti huonot. Millä mielellä muistelet noita aikoja? ­ No, tuota... sanotaan niin, että nuoruuteni "rankkuus" on aika suhteellista. Enhän minä kuitenkaan kasvanut Darfurissa tai Ruandassa kansanmurhan aikaan. Mitä musiikki merkitsi sinulle vaikeina aikoina? ­ Joillekin ihmisille musiikki on aivan olennaisen tärkeää läpi elämän. Minä olen yksi heistä. 1990-luvulla mainitsit eräässä haastattelussa, että olet ajanut leikkuupuimuria. Miten muuten kuin laulamalla olet elättänyt itsesi? ­ Nuorena tein vaikka minkälaisia töitä. Yleensä ne liittyivät tavalla tai toisella maanviljelykseen, koska olen kotoisin maaseudulta. Olen ollut töissä farmeilla. Olen korjannut viljaa ja pakannut vihanneksia. Olen ollut myös kokkina aika monessakin paikassa. MIEHEKSI, MUUSIKOKSI mark lanegan on kotoisin Washingtonin osavaltion Ellensburgista. 1980-luvun puolivälissä hän perusti siellä psykedeelistä hard rockia soittaneen Screaming Treesin, joka sittemmin muutti sadan mailin päähän Seattleen. Screaming Trees ei saavuttanut yhtä suurta suosiota kuin monet muut SUE MARK WILLIAM LANEGAN Syntynyt 25.11.1964 Washingtonin Ellesburgissa Asuu Los Angelesissa Bändejä: Screaming Trees, Queens of the Stone Age, The Gutter Twins, Mark Lanegan Band, The Soulsavers, Mark Lanegan & Isobel Campbell Soololevyt: The Winding Sheet (1990), Whiskey for the Holy Ghost (1994), Scraps at Midnight (1998), I'll Take Care of You (1999), Field Songs (2001), Bubblegum (2004), Blues Funeral (2012) Lemmikit: kaksi koiraa » 10 « NRO. 2
• Ei ikärajaa, rajattu ann iskelualue, klo 20-(24 ) Pe 24.2. klo 21 20 / ovelta 23 Klamydia Impaled Nazarene, Cancerous Womb, Damngod, Fleshpress La 17.3. klo 21 20 / 18 S-etuhinta. Ovelta 23 Pe 16.3. klo 20.15 16 / ovelta 18 Haloo Helsinki! Support: New Deadline La 24.3. klo 21 21 / ovelta 24 Lauri Tähkä Mokoma Pe 30.3. klo 21 18 / ovelta 21 La 31.3. klo 21 18 / ovelta 21 Stam1na To 5.4. klo 21 20 / ovelta 23 Happoradio DUDE LADY LOOKS LIKE A Pe 17.2. Keep the Faith -klubi: Northern Soul / RnB / Early Reggae / MOD, dj:t Spesiaali-Eetu, Perryman, Radio 5 La 18.2. Dj Tomi 5 Su 19.2. Supersunnuntai: Dj Miguli 2 Ti 21.2. Supertiistai: Dj Eetu 2 To 23.2. Kaino-klubi: Iloiset Tunnit free Pe 24.2. Doris Live: Yournalist, dj Jirci 6 La 25.2. Dj Justin F 5 Su 26.2. Supersunnuntai: Dj Miguli 2 Ti 28.2. Supertiistai: Dj Laurila 2 Pe 9.3. Doris Live: Räjäyttäjät + Mental Problems 6 Pe 16.3. Doris Live: The Spoonshiners + Cry Bar 6 Aleksanterinkatu 20, Tre ravintoladoris@gmail.com · www.ravintoladoris.fi Ti, ke, to & su 23-04 Pe & la 22-04 Ikäraja kakskyt vee Pe 6.4. klo 21 21 / ovelta 24 Sunrise Avenue Reckless Love La 7.4. klo 21 20 / ovelta 23 Pe 13.4. klo 21 18 / 21 ovelta Notkea Rotta, SMC Lähiörotat Jukka Poika, Raappana & La 14.4. klo 21 20 / ovelta 24 sue.fi facebook.com /suezine Sound Explosion Band Pe 20.4. klo 21 20 / 23 ovelta Poets of the Fall Viikate Pe 27.4. klo 21 20 / ovelta 23 La 28.4. klo 20.30 20 / ovelta 23 Entwine & Before the Dawn Pe 11.5. klo 21 25 / ovelta 28 Rähinä Live Muutokset mahdollisia. SIBELIUSTALON LIPPUKASSA. Ankkurikatu 7, Lahti. Avoinna ma-pe 13-17. Ei toimitusmaksua. p. 0600 39 3949 (1,49 / min + pvm) puhelinvaraukset ma-pe klo 11-17. LIPPUPALVELUN KAUPAT JA NETTI Toimitusmaksut alk. 2,50 / lippu. Ovimyynti alkaa konserttipäivänä 1,5 tuntia ennen keikkaa. www.finlandia-klubi.fi SUE » 11 « NRO. 2
• » LIIAN TÄ " Halusin nimen, joka kuulostaa yhtä kauniilta kuin musiikkini. HAASTATTELU TEKSTI:: NEIL MCCORMICK / THE DAILY TELEGRAPH REVIEW / THE INTERVIEW PEOPLE KÄÄNNÖS: ARI VÄNTÄNEN KUVAT: NICOLE NODLAND SUE » 12 « NRO. 2
• ÄYDELLINEN Lana Del Reystä on tullut musiikkialan kiistellyin hahmo sen jälkeen, kun hän viime vuonna sytytti internetin liekkeihin. Nyt hän kertoo, miltä tuntuu olla yhtä aikaa ylistetty ja parjattu. n hyinen iltapäivä New Yorkissa. Tuuli saa lämpötilan tuntumaan kahdeksalta miinusasteelta. Lana Del Rey pyyhältää yksityisklubin aulaan. Hänen ympärillään on sellaisen ihmisen aura, joka elää aivan omassa mikroilmastossaan. Hän näyttää virheettömältä aivan kuten silloinkin, kun maailma ensi kertaa havahtui kiinnittämään häneen huomiota. Del Rey on pukeutunut tiukkoihin sinisiin housuihin, vihreään paitaan ja mokkatakkiin. Pitkät kastanjanruskeat hiukset kehystävät hänen kasvojaan täydellisesti, ja syvänruskeat silmät luovat vilpittömiä ja vankkumattomia katseita pitkien tekoripsien lomasta. Hän näyttää beatnikprinsessalta. Del Reyn olemus on tyttömäisen hento, mutta kameran eteen astuessaan hän muuttuu viattomasta ja vallattomasta tytöstä tiedostavaksi ja vietteleväksi vampiksi. Sitä ristiriitaista kaksijakoisuutta on vaikeaa määritellä, mutta sitä on myös hänen videoissaan, biiseissään ja valokuvissaan. Juuri se on nostanut hänet internetin kartoittamattomilta rajaseuduilta pop-zeitgeistin keskustaan. Lana Del Rey on henkilö, josta voi lukea monenlaisia asioita. Ja niin maailma on lukenutkin. O musiikkiani levy-yhtiöille vuosia, mutta kaikki pitivät sitä karmivana, outona, melkein psykoottisena. Sitten yhtenä päivänä ihmiset päättivät, että musiikkini ei olekaan liian outoa vaan liian täydellistä. Arvaapa mikä siinä on muuttunut? Se, että sitä alettiin soittaa radiossa. On yllättävää, että musiikkiani ylipäänsä pidetään poppina. Lana Del Rey näyttää itsevarmalta, mutta ilmeettömyyden takaa huokuu ruhjotun ihmisen uhmaa ja haavoittuneen ihmisen ahdistuneisuutta. Hänen musiikissaan on noita samoja ominaisuuksia. Yllättävintä on se, että hänen herkkä puolensa on niin lähellä tyyntä pintaa. ­ Olen sataprosenttisen vilpitön, hän vakuuttaa. MYRSKYISÄ NUORUUS lana del reyn oikea nimi on Elizabeth Grant. Hän syntyi 25 vuotta sitten ja kasvoi Lake Placidin pikkukaupungissa New Yorkin osavaltion maaseudulla. Hän tulee keskiluokkaisesta perheestä, mutta vastoin nettispekulointia Grantit eivät ole rikkaita. ­ Vanhempani eivät ole miljonäärejä, Del Rey tuhahtaa. ­ Ei meillä ollut rahaa. Se oli tavallista elämää. Vaikka Del Reyn kotikaupungin Lake Placidin nimi tarkoittaa tyyntä järveä, hänen nuoruutensa ei ollut leppoisa. ­ Kun olin hyvin nuori, tajusin, että SUITSUTUSTA JA LOUKKAUKSIA toukokuussa 2010 lana Del Rey, jolla ei vielä ollut levytyssopimusta, laittoi YouTubeen Video Games -kappaleen, jolla hän laulaa sensuellilla äänellään kivuliaan surullista melodiaa ja sanoja rakkaudesta. Video oli kuvitettu valokuvilla vanhasta Hollywoodista sekä auringon vaalentamilla otoksilla Del Reystä itsestään. Siinä oli outoa, toismaailmallista voimaa, ja kappale oli hiljaisen itsevarma ja taiteellinen. Vuoden loppuun mennessä Video Games oli katsottu YouTubessa 20 miljoonaa kertaa. Kun brittiläinen Stranger Records julkaisi biisin singlenä, se nousi listalla kymmenen kärkeen. Del Rey allekirjoitti ison levytyssopimuksen Universal Musicin kanssa ja singahti lehtien kansiin ja vuosiäänestysten kärkikahinoihin. Hänestä tuli vuoden puhutuin uusi tähti. Del Rey sai kuitenkin osakseen muutakin kuin suitsutusta. Häntä syytettiin takahuonesvengalien kavalan popsalaliiton tuloksena syntyneeksi keinotekoiseksi hahmoksi, tehdasvalmisteiseksi, Botoxilla siloitelluksi, pilalle passatuksi tyhjäpääksi, joka myytiin hyväuskoisen hölmölle maailmalle pin-up-indietyttönä. Loukkauksia sinkoili, ja Del Reyn aitoudesta vaadittiin todisteita. Hän vaikutti liian hyvältä ollakseen totta. ­ Se oli huvittavaa, Del Rey sanoo mutta ei hymyile. ­ Minulla ei ole käytössäni minkäänlaisia kepulikonsteja. En ole tehnyt mitään kummallista. En edes pukeudu huomiota herättävästi. Olin tyrkyttänyt kaikki kuolevat joskus ­ äiti, isä, kaikki tuttavani ja minä itse. Se ajatus musersi minut. Kävin läpi eräänlaisen filosofisen kriisin. Jostain syystä kuolevaisuuden tiedostaminen alkoi varjostaa elämääni. Olin hyvin onneton ja jouduin vaikeuksiin. Join paljon. Se oli rankkaa aikaa. Del Rey kertoo, ettei ole ottanut pisaraakaan kahdeksaan vuoteen. Kuinka pahaksi juominen meni? ­ Niin pahaksi, että se piti lopettaa. 15-vuotiaana Del Rey lähetettiin sisäoppilaitokseen Connecticutiin. Sitä aikaa hän muistelee uuden Born to Die -albuminsa päätöskappaleella What Makes Us Girlsillä. Hän kuvailee koulutyttöjengiään sanoilla "a freshman generation of degenerate beauty queens" ja kertoo itkeneensä hyvästellessään heidät rautatieasemalla: "I'm crying 'cos I know I'm never coming back." 18-vuotiaana Del Rey muutti New Yorkiin opiskelemaan fysiikkaa yliopistossa. Hän elätti itsensä erilaisilla hanttihommilla ja oli mukana alkoholin ja huumeiden vastaisessa työssä. ­ Olen aina myös kirjoittanut. Se on ainoa asia, jossa olen hyvä. Pidän myös laulamisesta ja filmien editoimisesta. Olen tehnyt kaikkea tuota, mutta ainoa todellinen tavoitteeni on ollut tulla hyväksi kirjoittajaksi. Del Rey kirjoittaa sanoituksia omasta elämästään. Yksi suosikkiaiheista on tiet- ty kehnosti päättynyt ihmissuhde. Siitä hän laulaa sellaisissa Born to Dien biiseissä kuin Off to the Races, Blue Jeans ja National Anthem. ­ Ei ollut minun vikani, että se suhde päättyi. Tapasin ihmisen, jonka kanssa halusin viettää loppuelämäni. Me molemmat olimme kuivilla, kun muutimme yhteen. Sitten hän joutui vaikeuksiin ja hänen täytyi lähteä. New Yorkissa hän myös opetteli soittamaan kitaraa ja alkoi esiintyä laulajalauluntekijöille tarkoitetuissa open mic -illoissa. Niissä Lizzy Grant loi itsensä uudelleen Lana Del Reyksi. Siinä ei ollut kyse internetpanettelijoiden väittämästä markkinoinnista vaan itsensä löytämisestä. ­ Ei minulla ole kahta persoonallisuutta. Lana Del Reyn ja Lizzy Grantin välillä ei ole minkäänlaista eroa. Minä vain halusin nimen, joka kuulostaa yhtä kauniilta kuin musiikkini. Samasta syystä käytän kuvia vanhasta Hollywoodista. Pidän niiden väreistä ja tekstuureista. Ei siinä ole kyse alitajuisista americana-viesteistä eikä vanhan ajan glamourin ihailusta. En tunne tarvetta livahtaa toiseen maailmaan tai muuttua joksikin toiseksi. Olen ollut tämä ihminen tässä maailmassa jo pitkään, ja olen tyytyväinen itseeni ja ympäristööni. KIUSATTU KAUNEUDENPALVOJA del rey olisi voitu luoda internetissä, ja tavallaan hänet luotiinkin. Hän on nykyajan ja nykyteknologian lapsi. Hän otti itselleen sopivan identiteetin ja oppi muuttamaan sisäisen maailmansa musiikiksi ja kuviksi. Lana Del Rey kertoi omaa tarinaansa omalla, uniikilla tavallaan. Sitten maailma paikansi hänet ja ylisti häntä, ja sitten kaikki hänen tekemisensä tyrmättiin internetin maanisessa maailmassa jo ennen kuin hänen uransa oli kunnolla edes alkanut. New Yorkin hyinen ulkoilma tuntuu tunkeutuvan huoneeseen. ­ Tiedän, mitä minusta ajatellaan, Del Rey sanoo ja vetää mokkatakin olkapäidensä suojaksi. ­ En vain ymmärrä miksi. Ja minä olen sentään aika fiksu. Juorunlietsojat ja nettitrollit eivät ymmärrä, miten kyberkiusaaminen vaikuttaa sen kohteeseen. Del Rey on tehnyt levyn, joka ansaitsee tulla kuulluksi, mutta nyt hän ei halua lähteä kiertueelle tai edes poistua New Yorkista. ­ Haluan pitää tämän pienimuotoisena. Halusin vain luoda jotakin kaunista, ja luulen onnistuneeni siinä. Del Reyn arvostelijat ovat epäilleet hänen aitouttaan, koska hän vaikuttaa liian inhimilliseltä. Pelkääkö artisti sitä, minkä hän on maailmaan vapauttanut? ­ Luuletko, että pelkään?, hän kysyy ääni väristen. ­ Saatat olla oikeassa. Mutta en minä sitä kenellekään kertoisi. « SUE » 13 « NRO. 2
• LA 3.3. KORJAAMO, HELSINKI Hiihtäessä korvessa -välisoitossa on kansitekstien mukaan "läsnäolo". ­ Roininen oli studiossa soittamassa isorumpua, mutta sitä kohtaa äänitettäessä hän vain istui soitin sylissään. Hän on silti osa kappaleen tunnetta. Keskitalo teki uuden albuminsa Kolmas maailmanpalo -kokoonpanon kanssa. Sillä on merkitystä lopputulokselle. ­ Tulee tehtyä kappaleita ajatellen, että tämähän sopisi Maailmanpalolle. Kun on kyseessä niinkin ammattitaitoiset henkilöt, saan mahdollisuuden tehdä vaikka mitä tai ainakin aavistuksen siitä, mitä voisi olla. ­ Mutta lopulta mie saatan sanoa, että eipä tehdäkään niin. VIINAA TAIVAASTA vyötä kupeesi ja tule! -levyn työnimi oli "Muunnelmia Faustista". Se viittasi tietenkin klassikkotarinaan, jossa päähenkilö myy sielunsa paholaiselle. Levyllä Keskitalo laulaa sellaisesta kaupankäynnistä useasti. Sielun myymistä on käytetty myös kaupallistumisen vertauskuvana, mutta Keskitalon maailmassa sillä on toinen merkitys. ­ Sielun myyminen on itsensä menettämistä. Sitä, että ajautuu elämän kummalliseen virtaan, joka vain vie johonkin. Keskitalo käyttää kappaleissaan raamatullista kuvastoa tavalla, joka on kaukana näennäisen lempeiden kristillisdemokraattien piiloaggressiivisesta jargonista. Pikemminkin se tuo mieleen 1900-luvun alun bluesmiehet. ­ Ja bluesmiehet olivat tosissaan. Myös minä olen tosissani käyttäessäni kristillistä kuvastoa. Se ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteistä eikä sen pidä ollakaan. Mitä selityksiä sille on? Teetkö sinä mytologiasta viihdettä vai sisältyykö lauluihisi sanoma? ­ Hyviin kertomuksiin liittyy aina jotakin enemmän kuin pinta antaa ymmärtää. Minulle ei ole taiteessa tärkeintä se, mitä haluaa kertoa, vaan se, että tunne ilmaisuvoimasta välittyy. Uskallan tehdä lauluja, jotka ovat minulle merkityksellisiä, vaikka ne olisivat muista korneja tai huonoja. Laulujeni pääosassa on usein antisankari, ristiriitainen hahmo, joka epäonnistuu tekemisessään. Joose Keskitalon oma ristiriita kiteytyy levyn nimikappaleessa. Se on pirullisesti jalan alle menevää rockia, jossa lauletaan, että ihmisen ei pidä suostua maallisiin tanssiinkutsuihin. Teetkö sinä tällä musiikillasi syntiä? ­ En tietenkään. Sen kappaleen idea tuli vanhalta saarnakasetilta. jossa joku kertoi, että "annettiin taivaasta viinaa, josta tuli se hyvä meno". Kappaleessa on lähes suora sitaatti siitä. ­ Rakastan vanhoja saarnakasetteja 1960-2000-luvuilta. Minulla on muun muassa kasettikokoelma Ihmiskunnan tuhon päivä 1-9, jossa sähköinsinööri Keijo Lindeman kertoo meille totuuden, Keskitalo sanoo ja nauraa sydämellisesti aivan oikeassa kohdassa. USKONASIOITA joose keskitalon musiikki ei ole uskonnollista siinä gospelin ja virsien propagandistisessa mielessä, jonka maallikko uskonnollisek- » MUUNNELMIA FAUSTISTA Joose Keskitalon maailmassa on asioita, joiden on hyvä jäädä mysteereiksi. oose Keskitalon musiikki ei ole kotoisin tästä ajasta ja paikasta. Hän tekee raadollisia ja kauniita folkin, bluesin, kansanballadien, rockin ja virsien sekaisia levyjä, joilla puhuvat riivaajat, pyhimykset, juopot, runoilijat, hullut, rakastavaiset, murhamiehet ja luontokappaleet. Uskonasiat ovat hänelle tärkeitä, ja yhtä mielenkiintoisesti niistä ovat laulaneet vain harvat. Keskitalo, 29, olisi halunnut tavata haastattelijansa, mutta olosuhteiden pakosta keskustelu joudutaan käymään puhelimitse. Se ei lopulta haittaa. Kun artisti kertoo uudesta Vyötä kupeesi ja tule! -levystä, hän on hyvin vahvasti läsnä. ­ Minulla oli paljon materiaalia. Piti vain keksiä syy, miksi tekisin le- J vyn, Keskitalo naurahtaa. ­ Lopulta sain kantavan ajatuksen, joka tekee albumista erityisen kaikkien maailman levyjen joukossa. Tein siitä kokoelman kertomuksia. Täysipainoisten kappaleiden välissä on lyhyitä skittejä. Ne ovat kuin kittiä, joka sitoo kokonaisuuden yhteen. Keskitalo tunnetaan kaunistelemattomasta saundistaan, eikä näiden novellimaisten laulujen taltiointiin tarvittu kallista studiota. Levy äänitettiin työhuoneella Helsingin Pihlajamäessä. ­ Nykytekniikalla huippujälkeä voi tehdä missä tahansa, mutta minulle laadukkuus ei ole itseisarvo. Yhtä hyvin voi tehdä surkeaa jälkeä, kunhan siihen on hyvä syy. Kyse on siitä, mikä palvelee musiikkia parhaiten. ­ Muistan, kun Luoja auta -levyn (2004) ilmestyttyä sain tarjouksen levyttää eräälle levy-yhtiölle. Sanoivat, että "tää sun demo on tosi hyvä, mitä jos tekisit oikean levyn". Kaveri visioi, että olisi kahdet rummut ja kosketinsoittaja ja ehkä viulusektio. ­ Minä kuitenkin haluan, että musiikkiin pystyy kuvittelemaan kaikenlaista. Pitää voida kuulla, kuinka mahtava joku kappale voisi olla. Se, mitä kappaleessa ei ole, on tärkeää. Se on tärkeämpää kuin se, mitä kappaleessa on. Hyvät rumpalit osaavat soittaa teknisesti mahtavia fillejä. Parhaat rumpalit osaavat olla soittamatta niitä. Sen ilmeisesti taitaa isorumpali Makro Roininen, jonka instrumentti Keskitalon uuden levyn SUE si musiikiksi ymmärtää. Hänellä on kuitenkin henkilökohtainen uskonnollinen vakaumus. ­ Minusta uskonnollisuus on osa ihmisyyttä. Jossain vaiheessa suomalaisessa kulttuurissa oli vahva taipumus yrittää karkottaa uskonnollisuus yksityisasiaksi, josta on noloa puhua. Miten niin "jossain vaiheessa"? Kirkosta eronneiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Eikö se ole kulttuurin maallistumista? ­ En puhu maallistumisesta vaan siitä, että uskontoa ei enää yritetä rajata omalle alueelleen yhtä tiukasti kuin ennen. Nykyään kaikenlaisiin uskontoihin suhtaudutaan myönteisemmin kuin ennen. Televisiossakin näkee ohjelmia, joissa kaikkea ei pyritä selittämään. Vielä 1980-luvulla viihdeohjelmissa yliluonnollisille ilmiöille löytyi lopulta aina selitys. Uskotko sinä yliluonnolliseen hyvään ja pahaan? ­ Kyllä, luterilaisessa mielessä. Martti Luther sanoi, että "paholainen on Jumalan kahlekoira". Sillä tarkoitetaan, että loppujen lopuksi kaikki on Kaikkivaltiaan Jumalan käsissä. Paholainen on Jumalan vasemman käden työtä. Se ei siis ole tasaväkinen kamppailu. Tuleeko hyvä voittamaan? ­ Kyllä. Miksi se taistelu yleensä sitten käydään? Onko paholainen Jumalan työkalu? ­ En lähtisi määrittelemään sitä liian tarkasti. Sen on hyvä jäädä mysteeriksi. Sanotaanhan, että Jumala on pelkästään hyvä, ei lainkaan paha... Siinäkin on oma ristiriitansa. Joose Keskitalo tuntee Raamatun, sillä hän opiskelee teologiaa Helsingin yliopistossa. Hän kertoo opintojen tuntuneen pakkopullalta, kunnes kandidaatin tutkintotyö osoittautuikin hauskaksi projektiksi. ­ Tutkin profetiaa Hesekielin kirjan ensimmäisestä luvusta. Hän kirjoittaa siinä näkemästään näystä, ja minulla on hyvä teoria siitä, mitä hän yrittää sanoa. ­ Suosittelen lukemaan sen ihan noin ohimennen, jos suinkin on aikaa, artisti kehottaa, kun yhteinen aikamme alkaa loppua. Hyvästeltyäni Keskitalon haen Raamatun ja luen. "Ja minä näin, ja katso: myrskytuuli tuli pohjoisesta, suuri pilvi ja leimahteleva tuli, ja pilveä ympäröitsi hohde, ja tulen keskeltä näkyi ikään kuin hehkuvaa malmia, keskeltä tulta. Ja sen keskeltä näkyivät neljän olennon hahmot. Ja näöltänsä ne olivat tällaiset: niillä oli ihmisen hahmo. Ja niillä oli neljät kasvot kullakin ja neljä siipeä kullakin. Ja säärivarret niillä oli suorat ja jalkaterät kuin vasikansorkat, ja ne välkkyivät kuin kiiltävä vaski. Ja siipiensä alla niillä oli, neljällä eri puolellansa, ihmiskädet. Kasvot ja siivet niillä neljällä olivat näin: Niiden siivet koskettivat toisiansa. Kulkiessaan ne eivät kääntyneet: ne kulkivat kukin suoraan eteenpäin. Ja niiden kasvot olivat ihmiskasvojen kaltaiset; mutta oikealla puolen oli niillä neljällä leijonankasvot, vasemmalla puolen oli niillä neljällä häränkasvot, myös oli niillä neljällä kotkankasvot. Niin niiden kasvot. Mutta siivet niillä oli levällään ylöspäin. Kullakin oli kaksi, jotka koskettivat toisen siipiä, ja kaksi, joilla ne peittivät ruumistansa. Ja ne kulkivat suoraan eteenpäin. Minne henki vaati kulkemaan, sinne ne kulkivat. Kulkiessaan ne eivät kääntyneet." « HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA SILLA VIRMAJOKI » 14 « NRO. 2
• » RIPEÄT FIILISTELIJÄT Revival Hymns tunnelmoi pidätellen mutta tekee kaiken muun rivakasti. R evival Hymnsin pitkien ja syvien biisien tunnelma kypsyy nautinnollisen hitaasti siellä, missä post-rock ja shoegazing kietoutuvat toisiinsa. Käytännön asiat bändi hoitaa huomattavasti soittamista nopeammin. Revival Hymnsin perusti Tampereella kaveripiiri, jolla oli treenikämppä ja tiedossaan suurpiirteiset suuntaviivat sille, millaista musiikkia olisi kiinnostavaa soittaa. ­ Meillä on erilaiset musiikilliset taustat, mutta kaikki bändissä tykkäävät isosta ja kaikuisasta äänimaisemasta ja maalailevasta ja dynaamisesta musiikista, kitaristi Ville Rantala sanoo. ­ Yhteinen sävel löytyi nopeasti. Se sävel soi, kun introvertti fiilistely kasvaa räiskähteleviksi tunnemyrskyiksi ja jykevöityy majesteettiseksi äänivalliksi. Ville Rantala, toinen kitaristi Sauli Hämäläinen, basisti Joonas Virta, rumpali Markus Grönfors ja laulaja Henri Annala alkoivat treenata yhdessä kesällä 2010. Kesällä 2011 ­ siis vain vuosi yhtyeen perustamisen jälkeen ­ bändi oli jo julkaissut ensimmäisen pitkäsoittonsa Feathersin tiedostokimppuna internetissä. ­ Se tapahtui suunnittelematta, Rantala tunnustaa. ­ Kun meillä oli biisejä valmiina, me päätettiin taltioida ne mahdollisimman hyvin. Äänitettiin ja miksattiin ne itse ja huomattiin, että meillähän on albumikokonaisuus kasassa. Kun ensimmäinen levy oli hahmollaan, bändi tarvitsi nimen. Siinä vaiheessa musiikin olemus oli soittajille jo niin selvä, että yhtyeen saattoi nimetä osuvasti. ­ Me haluttiin, että bändin nimi kuvastaa meidän musaa. Nimessä piti siis olla jotakin harrasta ja eeppistä. Sauli ehdotti "Revival Hymnsiä". Se kuulosti hyvältä, sopivalta ja toimivalta. Kun puitteet olivat nimeä myöten kunnossa, Revival Hymns latasi Feathersin nettiin siinä toivossa, että joku jossakin mahdollisesti pitäisi levystä ja kenties pyytäisi tamperelaisia keikalle johonkin. Asiat kuitenkin vyöryivät yli yhtyeen vaatimattomien tavoitteiden ihan omalla painollaan. ­ Saksalainen I.Corrupt.Records otti meihin yhteyttä ja ilmoitti, että haluaisi julkaista Feathersin vinyylinä. Suomessa me tehtiin diili Lionheart Records & Agencyn HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA REVIVAL HYMNS LA 10.3. S-OSIS, TURKU " Bändin nimi kuvastaa meidän musaa. Siinä on jotakin harrasta ja eeppistä. kanssa, joka myy meidän keikat ja julkaisee Feathersin cd:nä. Feathersia kuunnellessa kiinnostuksen ymmärtää. Vaikka bändi on vielä nuori ja sen oma ääni kehittymässä, potentiaalia on. 90-lukulainen shoegaze-estetiikka tuntuu pitkästä aikaa virkistävältä ­ etenkin, kun kyse ei ole yksipuolisesti vain siitä. Välillä Revival Hymns katselee kengänkärkiään poissaolevana kuin sulkeutunut teini, mutta välillä se tuijottaa tähtiin uhmakkaan varmana siitä, että kykenee tarttumaan niihin milloin haluaa. Verkkaisesti kasvavissa kappaleissa vaiheikas matka on ilmeisen paljon olennaisempi kuin päämäärä. Revival Hymnsin musiikkia voi kuvailla samaan hengenvetoon särkyväksi, suurieleiseksi, monikerroksiseksi ja jylhäksi. Keikoilla yhtye toimii sen mukaisesti. ­ Musiikin tunnelma rakentuu pikkuhiljaa, ja myös esiintyminen on fiilistelevää. Joidenkin mielestä tällainen musa voi olla livenä liiankin sisäänpäinkääntynyttä, mutta totta kai mekin halutaan, että yleisö pääsee mukaan tunnelmaan ja nauttii siitä. Toivottavasti me saadaan keikkoja ja päästään soittamaan myös ulkomaille. Kuten tyyliin kuuluu, ensimmäiset suunnitelmat reviirin laajentamiseksi ovat jo käymässä toteen. Kesäkuussa bändi keikkailee Sak- sassa instrumentaalista postrockia soittavan Kokomon kanssa. Näillä näkymin suunnitelmissa on kahdeksan tai yhdeksän keikan kiertue. ­ Toivottavasti me saadaan vielä lisättyä kiertueeseen keikkoja muissakin maissa, Rantala sanoo. Kiertue epäilemättä toteutuu, koskapa edes se, että joku Revival Hymnsistä ei pysty tulemaan keikalle, ei välttämättä muuta suunnitelmia. ­ Äskettäin Henri ei päässyt laulamaan yhdelle keikalle, ja me päätettiin soittaa instrumentaalibändinä. Vedettiin seuraavalle levylle tehtyjä biisejä ilman laulua, ja hyvin se tuntui toimivan. Ainakin me itse diggailtiin sitä. Vissiin jotkut yleisössäkin jaksoivat kuunnella.« AZEALIA BANKS (USA) EWERT AND THE TWO DRAGONS (EST) EXPLOSIONS IN THE SKY (USA) METRONOMY (UK) MUSTASCH (SWE) MICHAEL MONROE CHILDREN OF BODOM CHISU EPPU NORMAALI FINTELLIGENS FRENCH FILMS GG CARAVAN JUKKA POIKA & SOUND EXPLOSION BAND KAUKO RÖYHKÄ & NARTTU NOTKEA ROTTA PMMP REGINA SCANDINAVIAN MUSIC GROUP STAM1NA VON HERTZEN BROTHERS REFUSED JIMMY CLIFF TWO DOOR CINEMA CLUB (SWE) NIGHTWISH THE CARDIGANS (SWE) (JAM) (UK) Liput 3 päivää pe-su 115 + Tiketin toimitusmaksut. Katso ajankohtaiset uutiset ja muut lisätiedot osoitteesta: www.ruisrock.fi Mikonkatu 15, Helsinki Ikäraja K-20, Keikoille K-18, ennakkoliput Tiketistä. Lipunhintoihin lisätään mahd. toimituskulut. Verkkokauppa avoinna 24/7. Toimipisteet 20 kaupungissa. Elektroniset liput suoraan sähköpostiin tai kännykkään. Ke 15.2. Stand Up On the Rocks 8 To 23.2. Vapaa pääsy ROCKSIN AKKARIKERHON KUUKAUDEN ERIKOINEN: SWALLOW THE SUN vapaa pääsy klo 22 Pe 17.2. 5 DOWN UNDER TRAUMA THEATRE Pe 24.2. 5 La 3.3. Vapaa pääsy ROCKSTARBA 2012 BÄNDIKATSELMUS Yhteistyössä Hitlantis & Radio Rock HOUKUTUS SHOWMUSIKAALIN ENSI-ILTA Ke 7.3. Stand Up On the Rocks 8 Lippuja tapahtumiin myös La 18.2. 5 / 7 STALA & SO. ANCARA Ke 22.2. Stand Up On the Rocks 8 GIRL POWER ON THE ROCKS Krista ja vieraat vetää Living on a prayerista Detroit rock cityyn! vapaa pääsy klo 22 To 8.3. Vapaa pääsy Luottokunnan Virikeseteli Tyky-Kuntoseteli+ Smartumin Kulttuuriseteli Ke 29.2. Stand Up On the Rocks 8 ROCKSIN AKKARIKERHO: EL CORAZON vapaa pääsy klo 22 ROCKSIN AKKARIKERHON KUUKAUDEN ERIKOINEN: TRACEDAWN vapaa pääsy klo 22 CARNALATION TYRANT DISCIPLE PROCESS:PAIN La 10.3. 5 COYOTES Palvelumaksu SUE » / lippu. Postimaksu: Kotimaa 7 / lähetys, Ulkomaat 15 / lähetys. 1,50 15 « NRO. 2 www.ontherocks.fi KULTTUURISETELEILLÄ CHERRY & THE VIPERS La 25.2. 5 ROCKSIN AKKARIKERHO: ILJA JALKANEN
• tään suhdetta eikä levyä jaksa kuunnella kerralla. Sounds Like Hell, Looks Like Heaven on sopivan mittainen eli sopivan lyhyt. Siksi sen hintakin on sille sopiva. Seuraa kiivasta eipäs-juupas-sananvaihtoa musiikin kulutus- ja kuuntelutavoista, kohderyhmistä ja etenkin näkemysten yleistämisestä. Lievennykseksi basisti tokaisee lopulta, että 'joka tapauksessa Ralf on asiasta tätä mieltä'. Näin pääsemme asian ytimeen, Ralfin mielipiteeseen, joka on yhtä kuin bändin mielipide. ­ Bändissämme vallitsee diktatuurinen demokratia, Stam nauraa. BÄNDIN NÄKÖINEN LEVY ralf gyllenhammar tunnetaan kylillä oikukkaana ja hallitsevana persoonana, jonka mielipide näkyy ja kuuluu kauas. Stam kuitenkin toteaa Ralfin myös olevan antelias ja ystäviään kohtaan todella huomaavainen. ­ Ralf haluaa aina kuulla mitä muille kuuluu ja hän ajattelee meidän ja bändin parasta. Mediassa toisinaan vellovista paha poika -jutuista häneen liittyen emme tunnista puoliakaan. Levyntekoprosessissa hän päättää linjat, mutta yhteistyömme on samalla hyvää ja monipuolista. Minkälainen levy uunituore Sounds Like Hell, Looks Like Heaven on? ­ Vielä on liian aikaista sanoa kuinka se otetaan vastaan, tällä kertaa me todellakin saimme tehdä juuri sellaisen levyn kun halusimme. Ralf tuottajana pystyi bändin kanssa yhdessä päättämään sen sisällöstä täysin ja sen vuoksi se tuntuu todella toimivalta. Siinä on myös paremmat soundit kuin yhdessäkään aiemmassa levyssämme. Koko prosessi meni paremmin kuin koskaan, saimme juuri sitä mitä halusimme. Minusta paras biisi levyllä on melodinen ja energinen Your Father Must Be Proud of You. Kuinka kauan levyn teko kesti? ­ Tätä levyä on käytännössä tehty vuoden päivät. Ralf on tehnyt kaikki biisit sanoituksineen, paitsi kitaristimme David Johannesson oli tekemässä It's Never Too Latea ja Destroyed By Destructionia. Varsinaista studioaikaa oli suunnilleen kolme kuukautta, mutta siitäkin ajasta suurin osa oli normaalia työtä treenikämpällemme. Levyn on tuottanut Glaugmann, joka on tuunannut muun muassa Rammsteinia, Apocalypticaa ja Backyard Babiesia. Kuinka vapaat kädet hänelle nyt annettiin? ­ Ei kovinkaan vapaita, Ralfin näkemys on levyn punainen lanka. Glaugmann mixasi aikoinaan Black Cityn (single 2003) ja erittäin hyvää jälkeä tuli nytkin. Glaugmann yhdistää mainiosti omat ja bändin näkemykset. RUMPALIT JA SPONSORIT ellei levyistä nykyisin tihku bändin tilille mirhamia, keikoista tihkuu. Keikat eivät kuitenkaan ole Mustaschin ainoa tulonlähde. Bändillä on myös iso joukko sponsoreita, jotka ovat olleet mukana jo useamman vuoden. Yhteistyötä teh- TO 5.4. TAVASTIA, HELSINKI » PISTE RIITASOINNUILLE Mustasch tarjoaa kolmen minuutin mittaisia bilemetallibiisejä kymmenellä kruunulla. V iime vuonna Mustasch julkaisi kymmenvuotistaipaleensa kunniaksi albumin, joka koostui uudelleen äänitetyistä vanhoista biiseistä. Sen hinta oli demonstratiivisesti 99 Ruotsin kruunua, kun uutuuslevyjen normihinta naapurimaassa keikkuu 149 kruunun paikkeilla. Tätä alennettua hintaa bändi luonnehti kädenojennukseksi fanejaan kohtaan ja myös pyllistykseksi levy-yhtiöiden suuntaan, sillä jälkimmäiset kuulemma vievät liian ison palan levyjen ulosmyyntihinnoista. Nyt bilehevimetal-hårdrockyhtye julkaisee yhdeksännen kokopitkän levynsä Sounds Like Hell, Looks Like Heavenin. Hinnaksi tulee 100 kruunua. Miksi ihmeessä Mustasch ei pyydä tästä uudestakaan levystä enempää? ­ Albumi on vain 35 minuuttia pitkä, ei sen hinnan kuulu olla korke- ampi. Sitä paitsi on aika sama mitä levy kaupassa maksaa, ei bändi saa siitä yhtään enempää. Jos levy on kalliimpi, vetää joku välistä, toteaa bändin basisti Stam Johansson. Toimittajaparalle matematiikka on monimutkaista. Päässä piippaa hätävalo ja kysymyksiä sinkoilee nopeammin kuin Stam ehtii vastata. Miten käy levykauppiaan, jos levy pitää jakaa puoli-ilmaiseksi? Eikö bändi laske levytystyölleen mitään hintaa? Pedataanko levyllä vain tulevia keikkoja? Eikö kukaan enää kuuntele levyjä ekstaasissa kotonaan? Eikö albumeja enää kerätä kuin fetissejä, joita kuuntelun lisäksi katsellaan ja joiden esineellinen tunnearvo on korkea? ­ Levykauppa saa katteensa. Bändi ei saa mitään, ei korkealla eikä alhaisella hinnalla. Tulonlähteenä levyllä ei ole bändille mitään merkitystä. Hillot tulevat keikoista. Radiosoitto ja levy ovat tänä päi- vänä vain keikkojen promoamista. Levyjä on kyllä todella hauska tehdä, mutta ei niillä elä. Sinä ja minä olemme kasvaneet vinyyliaikakaudella. Silloin levyjä kerättiin, mutta ne ajat ovat ohi, Stam tykittää. Tässä kohdassa toimittaja on aikeissa väittää julmetusti vastaan, mutta ennen sitä hän päättää sohaista seuraavaa muurahaispesää. Bändin pomo, laulaja-kitaristi Ralf Gyllenhammar on lanseerannut viime kuukausina toisenkin teesin: biisi ei saa kestää kuin kolme minuuttia. Jos kappale on sitä pidempi, se ei kuulemma toimi eikä kukaan jaksa kuunnella sitä. Mitä ihmettä? ­ No, kuunteleeko kukaan esimerkiksi Soundgardenin uutta levyä kerralla alusta loppuun? Se on aivan liian pitkä, Stam napauttaa. ­ Biisin pitää olla lyhyt, ytimekäs ja toimia heti. Jos levyn biisit ovat liian pitkiä, niihin ei muodostu miSUE dään muun muassa liudan soitin-, vaate- ja alkoholijuomamerkkejä kanssa. Sopimukset ilmeisesti tyydyttävät molempia osapuolia, koska brändit kulkevat mukana? ­ Todellakin. Uutena juttuna on The Scandinavian Touring Car Championship, ruotsalainen uusien autojen rallikilpailu. Olimme juuri Göteborgissa heidän kanssaan kuvaamassa uuden singlemme The Challengerin videota. Soitamme myös myöhemmin keikan rallikisan finaalissa. Sponsorikuviot pysyvät entisellään, paitsi että voi olla, että rumpumerkki vaihtuu rumpalin myötä. Mustaschilta putosi tosiaan vastikään uutispommi; rumpali Danne McKenzie lopetti äkisti bändissä. Danne ehti olla mukana kolmisen vuotta, ja ulospäin homma näytti toimivan moitteettomasti. Eron syyksi kerrottiin suoraan, että Ralfin ja Dannen välit olivat tulehtuneet eikä yhteistyö enää tullut kyseeseen. Danne ja Ralf kuitenkin olivat kavereita ennen Dannen bändiin tuloa. Miten tässä näin kävi? Milloin heidän välinsä huononivat? ­ Kahnausta oli oikeastaan alusta asti, Stam yllättäen paljastaa. Danne tuli mukaan noin parinkymmenen testikeikan jälkeen mutta aika pian heille alkoi tulla keskenään näkemyseroja suurin piirtein kaikesta. Vähän ennen joulua tuli selväksi, että Danne lopettaa bändissä, jotta he Ralfin kanssa voisivat jatkaa alkuperäisasetelmassa eli kavereina. Missä merkeissä levyttäminen sujui jos heidän välinsä olivat tuossa vaiheessa jo tulleet finaaliin? ­ Ei se juurikaan vaikuttanut levyn tekemiseen. Rummut tehtiin erikseen muutamassa päivässä, kuten yleensä muutoinkin on tehty. Oli varmaankin suhteellisen hanurista havaita olevansa ilman rumpalia, kun uunituore albumi oli lanseerausvalmiina ja Pohjoismaat kattava keikkaputki alkamassa. Mustasch etsintäkuulutti uutta patteristia modernisti Twitterissä saaden satoja hakemuksia. Uusi rumpali Jejo Percovic löytyi kuitenkin hyvän vinkin ja ärhäköiden testisoittojen kautta. Kuka tämä kroatialaistaustainen herra oikein on? ­ Jejo on meillekin uusi tuttavuus. 41-vuotias tukholmalainen, taitava ja mukava. Hän on soittanut yli kymmenen vuotta Infinite Massissa sekä myös Bear Quartetissa. Jejo oli myös Candlemassissa vuosina 1998-1999. Hän on Black Sabbathin ja Deep Purplen kasvatti, mutta kuuntelee monipuolisesti erilaisia musiikkityylejä ja on myös DJ. Jejo ehtii treenata biisejä täysipainoisesti yli kuukauden ja tulee mukaan kiertueelle. Katsotaan sitten miten homma alkaa toimia. Alkamassa oleva kiertue ulottuu myös Suomeen. Viime kerralla illat olivat täällä loppuunmyytyjä ja meininki suhteellisen vauhdikasta. Minkälainen on täydellinen keikka Suomessa? ­ Soittoaika saisi olla mieluiten kello 22 pintaan, jolloin jengi ei vielä ole liian kovassa jurrissa. Ja täysi tupa, totta kai! « HAASTATTELU TEKSTI ANNIKA BRUSILA KUVA MUSTASCH " Bändissämme vallitsee diktatuurinen demokratia. » 16 « NRO. 2
• » PALIKAT UUSIKSI Brightboy muutti nimensä, musiikkityylinsä ja laulutekstiensä kielen. Syntyi Isoveli. O li Brightboy, joka vuonna 2006 julkaisi debyyttinsä Love for the Streets. Sen singlet Vanity Fair ja 1989 saivat hyviä arvosteluja ja runsaasti radiosoittoaikaa. Vuoden 2007 ilmestyi esikoisen seuraaja In The Shadow of Trance Formers. Se ei yltänyt edeltäjänsä veroiseen suosioon. Vuonna 2012 lähestulkoon sama bändi julkaisee levyn nimeltään 2012 ­ Isoveli-nimellä. Isoveljen rumpali ja sanoittaja Eero Alasuutari vastaa puheluuni Lontoosta, jossa opiskelee. Kuinka suomalaisessa bändissä soittaminen onnistuu saarivaltiosta käsin? ­ Se vaikuttaa tiettyihin asioihin. Lennot on varattava ajoissa, jotta keikka- ja treenimatkat eivät olisi kohtuuttoman kalliita. Myös Skypen käyttö on lisääntynyt huomattavasti. Mitä ihmettä Brightboylle tapahtui vuoden 2007 jälkeen? ­ Hurja määrä asioita. Vuoden 2008 alussa aloimme tehdä kolmatta albumia. Toiminta ei kuitenkaan enää tuntunut luontevalta, se vei aikaa ja lopulta ajauduimme tietynlaiseen solmuun, Alasuutari selostaa Brightboyn lopunaikoja. Myös miehistövaihdoksilla oli vaikutuksensa muutokseen. ­ Basistimme ja kosketinsoittajamme vaihtuivat vuosina 2007 ja 2008. Samaan aikaan lisäsimme keikkakokoonpanoomme torvisektion ja tuoreet sovitukselliset ideat alkoivat vaikuttaa myös biisinkirjoitustyöhön. Sitten vuonna 2010 tein parissa päivässä neljään biisiin uudet suomenkieliset tekstit. Ne toimivat heti ja kaikista tuntui, että solmut olivat viimeinkin auenneet. Lopulta muutos oli luonteva, ilman minkäänlaista bisnestoimintasuunnitelmaa. Muutoksen vaikutukset kuulee selvästi Isoveljen debyytillä. Love for the Streetsin aikaan trendikkäästä elektroindiestä on pääosin luovuttu ja tilalle on tullut vaikutteita esimerkiksi skasta ja reggaesta. Musiikkiin on tullut myös tiettyä iskelmällisyyttä. Ensimmäisen väitteen Alasuutari allekirjoittaa empimättä. ­ Minä ja laulaja-kitaristi-säveltäjä Antti Westman rakastamme brittiläisiä skabändejä kuten Madnessiä ja The Specialsia. Oli luontevaa ottaa nämä vaikutteet mukaan. Iskelmällisyyttä Alasuutari ei kuitenkaan niele ilman seikkaperäisiä perusteluja. ­ Myönnän, että Isoveljen musiikissa on tiettyä flirttailua iskelmän suuntaan. Osa tästä mielikuvasta johtuu tekstien suomenkielisyydestä, hän toteaa. ­ Kaikkihan HAASTATTELU TEKSTI JOONAS KUISMA KUVA LEVY-YHTIÖ PE 9.3. VIRGIN OIL, HELSINKI " Olemme lähteneet parantamaan musiikkityyliä, jota vihaamme. me Suomessa joudumme iskelmän ikeen alle jo lapsuudessamme. Voisi provokatiivisesti sanoa, että olemme lähteneet parantamaan musiikkityyliä, jota vihaamme. Niin, se suomenkielisyys. Samae Koskinen on haastattelussa kertonut, että siirtyminen kirjoittamaan englannista suomeksi tuntui samalta kuin jos olisi joutunut yleisön eteen munasillaan. Miltä väite kuulostaa vastaavan vaihdoksen läpikäyneestä sanoittaja Alasuutarista? ­ Kyllä Samae tiesi, mistä puhui. Suomen kielellä kirjoittaminen on kaksipuolinen kolikko. Toisaalta olet kirjoittajana täysin alaston etkä pääse minkään taakse piiloon. On suuri vaara tehdä itsestään pelle. Toisaalta äidinkielellään on mahdollista sisällyttää tekstiin sellaisia nyansseja, jotka eivät englanniksi onnistu. Ne myös aukeavat yleisölle paremmin. Tarkoitan tässä tapauksessa esimerkiksi yhteiskunnallisia viittauksia. 2012:sta löytyykin paljon pieniä poliittisia kommentteja. Ensisinkussa Tanssi tai kuole mainitaan Arkadianmäen apinatarha. Suorasanaisin selvitys on markkinatalouden ja kapitalismin vastainen Rahavaltakunta. Siihen Alasuutari suhtautuu jälkeenpäin hieman varautuen. ­ Se on kärjistys. Ajan myötä sanoitukset olisivat saattaneet hieman lientyä. Nimen, musiikkityylin ja sanoitusten kielen vaihtaminen ovat valtaisa muutos. Tanssi tai kuole -bii- sin saamaa vastaanottoa voi kuitenkin pitää positiivisena. Se on soinut aktiivisesti radiossa ja Youtubessa se on kuunneltu jo noin 70 000 kertaa. ­ Erityisesti Internet-suosiosta olen kikseissäni. Se osoittaa selvemmin, että ihmiset ovat hoksanneet jutun, jota me ollaan tekemässä. Brighboyn ajoista sosiaalisen median merkitys bändeille on koko ajan vain kasvanut, Alasuutari iloitsee. Oliko muutos siis kannattava? ­ Onhan tässä riskinsä. Isoveli on herättänyt myös vihareaktioita, jotka Brightboylle olivat tuntemattomia. Osa vanhoista faneista lähtee varmasti uuteen kelkkaan, toiset pudottautuvat pois. Niiden, jotka eivät ole tehneet meistä vielä lopullista päätöstä, kannattaa tulla keikalle. Niillä bändin uusi luonne aidoimmin ilmenee. « SUE » 17 « NRO. 2
• » MAAGISTA HAASTATTELU TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA KERTTU MALINEN SUE » 18 « NRO. 2
• A REALISMIA Pariisin kevät on noussut kuin varkain suomalaisten uudeksi kansansuosikiksi. Kaiken takana on vaatimaton mies, jonka sävelkorva hämmästyttää. ­ tiedätkö, minua potuttaa ihan suunnattomasti, kun Pariisin kevättä sanotaan fantasiamusiikiksi. Siitä tulee mieleen kappaleet, joissa lauletaan lohikäärmeistä ja muista vastaavista asioista. Aivot Pariisin Kevät -yhtyeen taustalla, Arto Tuunela, syö aamupalaa Helsingin Kalliossa orgaanista ruokaa tarjoilevassa kahvilassa eikä selvästikään yhdy näkemykseen siitä, että yhtyeen musiikissa olisi fantasiaelementtejä. ­ Okei, onhan tämä minun oma vikanikin, kun annoin uusimmalle levylle nimen Kaikki on satua. No, miltä kuulostaisi maaginen realismi? ­ Ihanaa! Tuon voin allekirjoittaa paljon paremmin. Kyse on siitä, että todellisuudesta laulaessaan pitää käyttää mielikuvitusta eikä kertoa vain siitä, mitä näkee. Olen yrittänyt nyt lähiaikoina aloittaa kahta kirjaa José Saramagolta, joka lasketaan tuon maaginen realismi - tyylisuunnan edustajaksi, mutta sen kieli on vaan sellaista... pidän esimerkiksi Oikukkaan kuoleman ja Kertomus näkevistä -kirjojen tunnelmasta, mutta ne ovat silti jääneet minulta kesken. Saramagon tyylissä on satumaisuutta, mutta se on samalla sellaista leppoisan tarinoivaa. Pidän siitä. Tuunelan puhetyyli ja ulosanti on vastakohta Saramagon rönsyilevälle ja parhaimmillaan sivujen mittaisille lauseille. Hän miettii usein vastauksiaan tuijottaen kahvilan ikkunasta lumiseen tyhjyyteen, vastapäisen keskiolutkuppilan sisälle, joka aamulla ammottaa tyhjyyttään. ­ Myös Bret Easton Ellisiä olen lukenut paljon. Luin juuri häneltä teoksen Less than Zero (Alta nollan), ja rakastin sitä: hän osaa luoda täysin omanlaisensa maailman, jossa ei kuitenkaan tapahdu oikeastaan mitään, ja tarina on täysin sivuroolissa. AINA TEKEMISTÄ pariisin kevät on noussut neljässä vuodessa suomalaisen popmusiikin huipulle kahdella albumilla. Vuonna 2008 ilmestyi Meteoriitti, joka hämmensi ilmestymisvuotenaan puhtaalla popmusiikilla, jota oli mahdoton luokitella mihinkään kategoriaan. Toisaalta siinä oli Leevi & the Leavingsin melankoliaa, toisaalta kaikuja nykyteknologian avulla työstetystä brittiläisestä laajakangasmusiikista, jota esimerkiksi Doves edustaa. Tuunela kuitenkin kiistää jälkimmäisen vaikuttaneen mitenkään yhtyeen musiikkiin. ­ Broidi on ehkä joskus suositellut Dovesia minulle, mutta en ole koskaan ottanut työkseni kuunnella sitä. Taidan olla muutenkin meidän bändissä se ainoa kaveri, joka ei kuuntele musiikkia niin paljon kuin haluaisi. Jotenkin sitä on olevinaan aina jotain muuta tekemistä, esimerkiksi juoksemisella kuntoaan ylläpitävä Tuunela kertoo. ­ En oikeasti tiedä, mistä se johtuu. Minulla on tällä hetkellä muutenkin sellainen vaihe elämässäni, etten oikein ehdi rauhoittumaan kunnolla. Minulla asioista innostuminen on kausittaista. Joskus tekee mieli lukea todella paljon, kun taas joskus keskittyminen johonkin kirjaan tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta. Joskus taas on sellaisia hetkiä, että on aivan pakko katsoa The Wireä dvd:ltä liki pakkomielteisesti. Pariisin kevään musiikki on raikas tuulahdus Amelie-elokuvaa ja Guillermo del Toron arkipäivästä ponnistavaa taianomaisuutta kaiken niin suomalaisen ankeuden keskellä. Tuunelan sanoitukset kuitenkin osaltaan sotivat yhtyeen musiikkia vastaan: ne ovat vähäeleisiä, arkipäiväisiä huomioita parisuhteista, vanhenemisesta ja ylipäänsä elämästä , aina kuitenkin hieman vinosta näkökulmasta katsottuna. Pariisin kevät onkin vastakohtaisuuksien musiikkia: suurta äänimaisemaa, joissa esiintyy pieniä, mutta omassa maailmassaan tärkeitä ihmisiä. Vähän kuin The Wiressä, jossa huumediilerit ovat oman ympäristönsä keskipisteitä. ­ Alunperin aloimme katsoa sarjaa yhdessä tyttöystäväni kanssa, mutta hän putosi kyydistä todella nopeasti: minulle tuli sarjaan sellainen pakkomielle, että minun oli pakko valvoa aamuneljään saakka ja katsoa sitä jakso toisensa perään. Olin aivan totaalisen koukussa siihen. lion kaupunginosassa asuvalta mieheltä, jolla nyt vain sattuu olemaan ylivertainen sävellyskynä verrattuna 99 prosenttiin niistä muusikoista, jotka haluavat huipulle. Ei kumireleitä päällä, ei nahkahousuja jalassa ja farkkuihin peitotut jalat tukevasti maassa. Carharttin takkikin on tunnistettava vain siksi, että omistin itse joskus samanlaisen. Pohjatyö on siis tehty huolella, ja edelliset albumit ovat myyneet tasaiseen tahtiin. Ne eivät ole olleet mitään jättimäisiä listapommeja, mutta Pariisin keväästä on tullut kuin varkain yksi tämän kevään potentiaalisista yllättäjistä. Kolmosalbumi Kaikki on satua ilmestyy helmikuussa. Edelliset levyt ovat myyneet tasaiseen tahtiin, ja saattaa olla todellisen läpimurron aika. Tuunela kieltää jyrkästi suunnitelleensa sen kummemmin mitä tekee, mikäli Kaikki on satua löytää tiensä ykkössijalle. ­ Totta kai toivon, että levy menestyisi hyvin. Yritän silti suhtautua mahdollisimman pessimistisesti sen vastaanottoon. Korkealta pilvilinnoista putoaminen on paljon veemäisempää kuin tupsahtaminen alas polven korkeudelta. Toisaalta olisi kyllä tyylikästä aloittaa sellainen kuukauden mittainen dokausputki ykkössijan kunniaksi. Heilutella setelinippuja ja kertoa kansalle baareissa että tuli tuossa tehtyä vähän levy, hän nauraa. ­ Vakavasti: sinä päivänä kun levy ilmestyy me ollaan treeneissä, ja viikko siitä eteenpäin kun listatilastot julkaistaan meillä on treenit. En ole edes ajatellut asiaa sen tarkemmin. Kuinka suomalainen vastaus voikaan olla: samaan aikaan toiveikas, ja samaan aikaan kyyninen. Realistinen, voisi joku tokaista ­ pessimistinenkin: enemmän Ellisiä kuin Saramagoa. « PE 16.3. YO-TALO, TAMPERE " Korkealta pilvilinnoista putoaminen on paljon veemäisempää SOITTAJAN PIENI KULMA ariisin keväässä soittaa osaavia muusikoita. Bändissä ovat Rubikin Artturi Taira ja Jussi Hietala, omaa yhtyettään pyörittävä Antti Pouta ja Ilari Kivelä, joka soitti Tuunelan kanssa Major Label -yhtyeessä jo ennen Pariisin Kevään olemassaoloa. Rumpalina yhtyeessä toimii tällä hetkellä myös Iconcrashin riveissä soittava Reko Aho. Artturi Taira, millainen Arto Tuunela on bändiliiderinä? ­ Arto on tehnyt laulut, joten me toteutimme hänen ideoitaan. Toki keksimme niihin myös omia pieniä kulmia, mutta Pariisin keväässä vallitsee valistunut diktatuuri. Niin sen pitää ollakin, onhan Pariisin Kevät Arton yhtye. Mihin Pariisin Kevään suosio mielestäsi perustuu? ­ Arton tekemisessä on mukana sellaista tekemisen riemua. Hänen musiikissaan ja persoonassaan on myös jotain vilpitöntä. Ja ovathan Pariisin kevään laulut ja sanoitukset ensiluokkaisia. Onko Pariisin kevään ja Rubikin välillä mielestäsi minkäänlaisia yhtäläisyyksiä? ­ Hahmotan aina musiikin sen parissa työskentelevien ihmisten ja prosessin kautta, en niinkään musiikkityyliä ajatellen. Niin Rubikissa kuin Pariisin keväässäkin musiikkia tekee tiivis ja hyvähenkinen porukka. Joku voisi sanoa, että molemmissa yhtyeissä voidaan tilanteet kääntää altavastaajan asemasta vähintään tasapeliin tai jopa kolmen maalin voittoon. Oletteko koskaan miettineet, kuinka suosittu yhtye Pariisin kevät olisi, jos se olisi tehnyt musiikkinsa englanniksi? ­ Äh, ei tuollaista voi miettiä. Tuota pitäisi kysyä Artolta. Kyse paljon myös tuurista. Kaikki on toki mahdollista, joten miksipä Pariisin Keväästä ei voisi kasvaa vaikka maailman isoin yhtye? Ei se ole ainakaan kappaleista kiinni. Ja kuka sitä tietää, mitä Arto on siellä studion syövereissä yksinään ollut tekemässä!, Taira vitsailee. P SUE » 19 « NRO. 2 kuin tupsahtaminen alas polven korkeudelta. EI DOKAUSPUTKEA vuonna 2010 ilmestyi Astronautti, joka muistetaan parhaiten Tämän kylän poikii -hitistä. Kun Pariisin kevät avasi keikkailu-uransa tuon vuoden Ilosaarirockissa, monet paikalla olleet yllättyivät totaalisesti: YleX-teltta pursuili väkeä, ja etenkin Tämän kylän poikii sai sellaisen vastaanoton, ettei sitä yhtyekään osannut villeimmissä kuvitelmissaankaan odottaa. Koko teltta lauloi mukana, ja Suen live-arviossa Jari Mäkelä kertoi liikuttuneensa kyyneliin. Hurmoshenkisistä keikoista huolimatta Tuunela saa olla kaduilla vielä rauhassa. Keikan jälkeen saattaa joku tulla aina silloin tällöin nykäisemään hihasta, mutta siihen se miehen sanojen mukaan oikeastaan jääkin. ­ Ei sitä oikein muuten tapahdu. Mutta ei minulle mitään sitä vastaankaan ole ­ totta kai sellainen lämmittää sydäntä! Aamupalaa mutustellessaan Tuunela vaikuttaakin aivan tavalliselta kolmekymppiseltä Kal-
• CHECK OUT! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE WWW. NUCL EAR BL AST. « NRO. 2 DE SUE » 20 NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
• Tampereen Yo-talolla järjestetään 3.3. The Darkness Festival III. Äärimetallitapahtumassa esiintyvät Barathrum, Black Feast, Charnel Winds ja Neutron Hammer. Killswitch Engagen uusi laulaja on yhtyeen alkuperäinen laulaja. Jesse Leach, joka lauloi bändin ensimmäisellä levyllä ja jätti yhtyeen vuonna 2002, on palannut ruotuun. Hardrockpioneeri Graham Bonnet tekee maaliskuussa Suomen-kiertueen: 14.3. Tampereen Klubi, 15.3. Helsingin Virgin Oil, 16.3. Kouvolan House of Rock ja 17.3. Imatran Osmo's Cosmos Bar. Taustabändissä on Yöstä ja Popdasta tuttuja soittajia. Brasilialainen thrash metal -veteraani Sepultura esiintyy 22.3. Helsingin Virgin Oilissa ruotsalaisen Scar Symmetryn ja tanskalaisen Hatespheren kanssa. Keravalainen death/thrashmetallibändi ReArmed lämmittelee yhdysvaltalaista Chimairaa maalis-huhtikuun vaihteessa Keski-Euroopassa. Re-Armedin ensimmäinen albumi Worldwide Hypnotize ilmestyi tammi-helmikuun taitteessa. Sólstafir saapuu viidelle keikalle Suomeen. Islantilaisrykmentti nähdään huhtikuussa Helsingissä (19.4. Nosturi), Tampereella (20.4. Yotalo), Jyväskylässä (21.4. Lutakko), Oulussa (22.4. Nuclear Nightclub) ja Turussa (23.4. Klubi). Yhdysvaltalainen Red Fang soittaa ensimmäisen Suomen-keikkansa Helsingin Tavastialla tiistaina 24.4. Illan avaa toinen jenkkibändi, swamp metal -yhtye Black Tusk. Kotimainen battle metal -bändi Turisas kiertää keväällä Pohjois-Amerikkaa. PaganFest: American Part III -rundilla suomalaissekstettiä lämmittelevät skotlantilainen Alestorm, italialainen Ex Deo, venäläinen Arkona ja yhdysvaltalainen Huntress. NEWSFLASH TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN » TUNTI TURPIIN Thrash-pioneeri A.R.G. on palannut. Porometalliklassikot soivat myös levyiltä. 1 980-luvulla uudet, tuimat tuulet pyyhkivät yli metallikentän. Suomalaisetkin hevimuusikot ahavoituivat niistä niin, että alkoivat soittaa rajusti ja nopeasti. Siinä missä Zero Nine oli Kuusamon anti perinteiselle hardrockille, A.R.G. oli saman paikkakunnan lahja thrashmetallille. Bändi itse tosin kutsui tyyliään porometalliksi. Basisti-laulaja Tepa Karjalaisen, rumpali Pasi Takkulan ja kitaristien Vesa Säkkisen ja Jari Kelloniemen A.R.G: julkaisi ensimmäisen singlensä vuonna 1988. Bändi oli aktiivinen aina 1990-luvun puoliväliin saakka. Hiljaiselo päättyi vasta 2010-luvulla, kun Karjalaiselle esitettiin suora kysymys. ­ Jalometalli-festivaalin Marco Järvenpää kysyi, että mitä pitäisi tapahtua, että A.R.G. soittaisi vuoden päästä päälavalla. Se kysymys osui maaliin. Soitin jätkille, että olisi hyvä keikka tiedossa ja vuosi aikaa treenata. Päätettiin kokeilla. Kuinka ollakaan, puuha oli lystiä. A.R.G:ssä soittavat samat miehet kuin ennenkin, paitsi että vuonna 2004 kuolleen Takkulan paikan on perinyt rumpali Timo Hanhijoki. Ja- lometallin jälkeen bändi on soittanut klubikeikkoja. ­ Bändi tiukkenee koko ajan, Karjalainen sanoo. ­ Me ollaan otettu tähän sellainen asenne, että "tunti turpiin". On ollut helkatin mukavaa. A.R.G. teki aikoinaan albumit Entrance (1989) ja One World Without the End (1991). Spinefarm on nyt julkaissut levyt uudelleen. ­ Me oltiin siinä uskossa, että masternauhat ovat kadonneet. Sitten Spinefarmin Teemu Suominen kertoi hommanneensa ne haltuunsa ja että Spine haluaa julkaista levyt uudelleen. Mikäpä siinä! Entrancea ei ole edes julkaistu cd:llä ennen tätä. Kulttuuritekohan se on! Karjalainen pyörittelee käsissään levyjen tekijänkappaleita, jotka posti on tuonut sopivasti Suen haastattelun alla. Bonusraidoiksi on digitoitu todellisia porometalliharvinaisuuksia; kaksi singleä ja EP, jotka bändi teki pitkäsoittojen lisäksi. Informatiiviset kansitekstit sisältävät muun muassa kommentteja nuoremman polven muusikoilta. ­ Yllättäen olen huomannut, että A.R.G. on vaikuttanut muihin bändeihin ja sitä on kuunneltu. Ei sitä silloin aikoinaan huomannut. Entäpä tulevaisuus? Pitäisikö A.R.G:n uusi tuleminen sinetöidä uudella albumilla? ­ Ollaanhan me mietitty levyn tekemistä. Kun saadaan aikaiseksi julkaisukelpoista uutta matskua, niin sitten sitä julkaistaan. Se voi olla pitkäsoitto tai joku minilevy. Joka tapauksessa me soitetaan tälläkin kierroksella niin kauan kuin se on mukavaa. www.reindeermetal.org Hippidoomyhtye Jex Thoth tekee toukokuussa neljän keikan Suomen-kiertueen: 9.5. Tampereen YO-talo, 10.5. Helsingin Kuudes Linja, 11.5. Jyväskylän Musta Kynnys ja 12.5. Oulun Nuclear Nightclub. Japanilainen death metal -bändi Coffins saapuu keväällä Suomeen. Yhtye esiintyy 9.5. Turun Klubilla, 10.5. Tampereen Klubilla, 11.5. Oulun Nuclear Nightclubissa ja 12.5. Helsingin PRKL-klubilla. Sonisphere-festivaali järjestetään Helsingin Kalasatamassa 4. kesäkuuta. Yksipäiväisen tapahtuman pääesiintyjä on Metallica, joka soittaa keikalla mustan albuminsa kokonaisuudessaan. Muita bändejä ovat Machine Head, Amorphis, Gojira ja Ghost. Metallifestivaali Hammer Open Air järjestetään 20.-21.7. Liedossa Mannin Navetalla. Yli 20 bändin esiintyjäkaartissa ovat mm. Deströyer 666, Asphyx, Necrophobic, Portrait, Charnel Winds ja Damngod. » PASKAMAINEN JUTTU? P askalla on tekijänsä, kuuluu vanhan television kahvimainoksen mukailtu versio. Sinnikkään väittämän mukaisesti 90 prosenttia kaikesta tehdystä olisi aina täyttä jöötiä. Erityisesti musiikin kohdalla väite tuntuu pitävän paikkansakin, niin luotaantyötävää korvasärkymateriaalia sitä kuulee, jos vain avaakin radion. Sen takia en radiota nykyisin avaakaan. Pitäkää soittolistanne, minä kelpuutan korkeintaan merisään. On tietysti selvää, että armoitettu metallimusiikki kuuluu tähän musiikin prosenttijengiin, 10% eliittiin, joka saa synninpäästön. Vai kuinka? Väärin, sillä metalliinkin pätevät samat lainalaisuudet. T-paidan typerä teksti "paskakin hevi on parasta" kertoo lähinnä t-paidan kantajan ulostepitoisuuden määrästä, ei mistään muusta. Paska hevi on paskaa heviä, ei yhtään mitään muuta. Toki se on rakenteeltaan kiinteämpää, normaalimman väristä ja hyvästä suolentoiminnasta kertovaa tavaraa siinä missä vaik- kapa "kantaaottava" kännäyspunk ja rytmisesti äännetty loruilu ovat musiikillisia vastineita harmaan liejuiselle varpusparviripulille, jonka seassa on punatautista verihyhmää ja sulamattomia maissinkuoria. Mutta vessaa vedettäessä ei kauneuspisteitä jaella. Lannallakin on silti oma, elintärkeä merkityksensä. Moni bändi on aloittanut uransa demo- ja ensilevyvaiheessa tekemällä kliseistä, onnetonta purinaa ja tilutusta, jonka jäljiltä on vaikea uskoa toiseen tulemiseen edes siinä vaiheessa, kun vaskipasuunat soivat ja Herra Sebaot poikineen heilahtaa paikalle apokalyptisessa hengessä. Mikäli moisen materiaalin kompostoi kunnolla, niin se muuttuu mullaksi ja multaan voi kylvää uuden elämän siemeniä niin ravintoa kuin esteettisiä arvoja varten. Ilman vahvaa lannoitetta jäisi moni ruokakasvi kasvamatta ja moni kukkaloisto näkemättä. Surkeimmankin musiikillisen tekeleen maatuneista jäännöksistä voi aikanaan versoa ja jalostua mestariteos. Joskus on siis hyvä muhia rauhassa mullan alla. Multaa tarvitaan runsain mitoin myös todellisten mestariteosten kasvattamiseen. Niiden, jotka tarvitsevat pitkät juuret ja jotka kasvavat muiden yläpuolelle. Monen underground-musiikkityylin rupuisten edustajien joukosta on aina välillä versonut albumi, joka on noussut lajityyppinsä yläpuolelle ja kenties määritellyt aivan uuden tyylin, aivan uuden kasvualustan, josta ponnistaa. Uusia metallilevyjä ilmestyy vuosi vuodelta isompia määriä. Valitettavasti monen firman julkaisupolitiikka muistuttaa nykyisin enemmän geenimanipuloitua tehoviljelyä kuin perinteistä kylvötyötä. Liian monet nykylevyt ovat varman » SETÄ JUSSIN TUPA päälle vedettyjä. Viat ja virheet on korjattu niillä samoilla tietokoneohjelmilla, joita lähes jokainen bändi ja studio nykyisin käyttää. Vaarana ei suinkaan ole se, että ilmestyneistä levyistä iso osa olisi hyvin huonoja vaan asia on juuri päinvastoin. Ne eivät ole riittävän huonoja. Albumit eivät vihastuta, mutta eivät myöskään ihastuta. Ei mennä rehellisesti metsään eikä poiketa vallitsevista trendeistä tai vallitsevan soundipolitiikan normeista. Tällöin ei hyödynnetä kompostin antia vaan köyhdytetään maaperää kemikaaleilla ja tyydytään satoon, joka on ehkä aiempaa tasalaatuisempaa mutta myös aiempaa mauttomampaa ja ravintoarvoiltaan köyhempää. Paska kaipaa siis tekijöitään jatkossakin. JUSSI LAHTONEN " Liian monet nykylevyt ovat varman päälle vedettyjä. Ne eivät ole riittävän huonoja. SUE Kirjoittajan talveen ei ole mahtunut ruskaa pakkasella. » 21 « NRO. 2
• HAASTATTELU TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA TEEMU LEINONEN SUE » 22 « NRO. 2
• » MUSIIKKIA LAPSILLE Stam1na ei ota itseään turhan vakavasti. Siinä saattaakin olla yksi syy siihen, miksi siitä on kasvanut Suomen mittakaavassa niin suuri metalliyhtye. uolimatta suosiostaan Stamina on saanut olla turvassa iltapäivälehtijournalismilta ja negatiiviselta julkisuudelta. Lemiltä ponnistanut yhtye on aina ollut myös musiikkitoimittajien suosikki. Staminan albumit ovat napsineet tasaiseen tahtiin hyviä pisteitä arvosteluista aina vuonna 2005 bändin nimeä kantaneesta debyytistä lähtien. Vaikka Stamina onkin vuosien varrella koristanut monenkin musiikkilehden kantta, on bändin solisti ja kitaristi Antti Hyyrynen silti tavallisen näköinen mies tavallisissa vaatteissa. Häntä saattaisi olla vaikea tunnistaa kadun vilinässä. Nyt bongaaminen on helppoa, sillä rockkuppila Loosessa ei ole ketään muuta hänen lisäkseen ­ ellei sitten henkilökunnan edustajaa ja tämän tuttua lasketa mukaan. Hyyrynen itsekin myöntää, ettei omaan naamaansa lehtien kansissa meinaa millään tottua. ­ Eihän se nyt normaalia ole. Eniten kommenttia niistä tulee yleensä kavereilta, jotka analysoivat ilmeitäni. Että siinä ja siinä kuvassa näytän siltä ja siltä ja ajattelen sitä ja sitä. Hauskaa tässä silti on se, että yhä hyvin harva tunnistaa minut kadulla. Kenties emme ole tarpeeksi esillä, tai meidän lasketaan yhä jonkinlaisen marginaaliin. Toisaalta erilaiset ilmeilyt ja partatyylit promokuvissakin vaikeuttavat tunnistamista. Hyyrysen tatuoinnit saattaisivat olla tunnistettava piirre, mutta nekin ovat nyt pitkähihaisen hupparin hihojen peitossa. Myöhemmin pöytään istuutuu myös yhtyeen kitaristi Pekka Olkkonen, joka tilaa itselleen kolmioleivän ja natustelee sitä kahvin hörpinnän ohessa. Hyyrynen tyytyy teehen. H 9. - 10.3. LUTAKKO, JYVÄSKYLÄ TASAISTA KASVUA jos oli debyytti menestys, jatkui suosio myös Uudet kymmenen käskyä -levyllä, joka päätyi Suomen virallisella albumilistalla sijalle kolme. Viimeistään tuolla levyllä Stamina varmisti ykkösrivin paikkansa teknistä, mutta silti hengittävää metallia soittavien yhtyeiden eturintamassa ei vain Suomessa, vaan myös kansainvälisessä mittakaavassa. Kymmentä käskyä seurasivat Raja (2008) sekä Viimeinen Atlantis (2010), jotka molemmat ponnistivat ilmestymisvuosinaan listaykkösiksi. Nyt on vuorossa bändin viides levy, Nocebo, jonka on helppo kuvitella nousevan edeltäjiensä tapaan suoraan listakärkeen. Ulkopuolisen tuottajan, muun muassa Queens of the Stone Agea, Toolia sekä legendaarista The Melvinsiä aikoinaan tuottaneen Joe Barresin kädenjälki uutukaisella näkyy ainakin siinä, että kappalemateriaali on dynaamista ja todella, todella koukuttavaa riffittelyä. Albumilta löytyy myös englanniksi laulettu kappale, Nomad. Onkin helppo laittaa foliohattu päähän: eiköhän Staminalla ole jo englanniksi laulettu albumi valmiina, vaikka sii- tä ei ilmeisesti sopimussyistä olekaan puhuttu sanaakaan. Eli kun Nocebo on tullut ulos ja tarpeeksi aikaa kulunut, tuleeko levy ulos myös ulkomaaksi laulettuna ­ muutamalla vanhalla hitillä varustettuna Kumpikaan staminalaisista ei vastaa kysymykseen suoraan, mutta virne suupielissä paljastaa, että ollaan lähellä totuutta. ­ No... minulla on ollut mielessä eräs tatuointiaihe, eli että hakkauttaisin rystysiin sana "ehkä". Olkoon se vastauksemme tuohon, Hyyrynen sanoo hymyillen. ­ Emme myönnä emmekä kiellä spekulaatiota, Olkkonen jatkaa. Kiertelevässä vastauksessa tulee hyvin ilmi myös yksi syy siihen, miksi yhtye on vuosien varrella hiipinyt niin vahvasti kansan tietoisuuteen: bändi ei ole koskaan ottanut itseään turhan vakavasti, ja niin yhtyeen keikat kuin haastattelutkin ovat yleensä piristävää luettavaa kaiken vakavasti otettavan artistisuuden keskellä. Staminan keikoilla näkeekin aina hämmästyttävän paljon hymyileviä kasvoja verrattuna musiikin aggressiivisuuteen. Yhtye on samalla lähtöviivalla yleisönsä kanssa, ja heillä näyttää aina olevan hauskaa lavalla, ja hauskanpito leviää myös yleisöön. Metallimaailman edustajat tuntuvat muutenkin suhtautuvan elämään ja musiikkiinsa huomattavasti löysemmin rantein kuin popparit, joiden haastattelut menevät usein vakuutteluksi siitä, kuinka sitä nyt ollaan ihan oikeita artisteja. ­ Ehkä poppareiden pitää todistella enemmän itselleen kuin muillekin olevansa oikea artisti. Että kyllä hän osaa, vaikka olisi minkä formaatin kautta päässyt levyttämään. Monissa levy-yhtiöissä profiloidaan artistit uudeksi Britney Spearsiksi tai Adam Lambertiksi, ja heidän odotetaan elävän formaatin mukaista elämää, puhuvan tietyistä asioista, Olkkonen toteaa. ­ Paavilla pitää olla se korkea hattu päässään, koska häneltä odotetaan sitä, Hyyrynen kiteyttää. ­ Olemme tehneet musiikkia jo todella pitkään samalla porukalla. Siinä pitää tuolloin olla varma luotto siihen, ettei kukaan tee tätä hommaa paremmin kuin me. Sen sijaan laulaja, joka tulkitsee muiden kappaleita, joutuu valitsemaan sanansa tarkemmin. OMA NAAMA ESILLÄ metallimusiikilla on ollut aina vankka jalansija Suomessa. Hieman yllättäen tilanne on sukupuolellisesti muuttunut päälaelleen niistä 80-luvun vuosista, kun metallimusiikki alkoi Suomessa löydä itseään läpi nuorison keskuudessa. Tuolloin oli vaikea löytää naispuolista henkilöä, joka olisi ollut millään tavoin innostunut metallimusiikista. Hyyrynen ja Okkonen myöntävätkin, että heidän keikoillaan eturivi alkaa olla jo täynnä SUE naisia. Tosin syy tähän on Hyyrysen mukaan käytännön sanelema. ­ Naiset ovat yleensä lyhyempiä, ja se moshpitti on siinä neljännen rivin paikkeilla, joten eturivissä on turvallisinta. Mutta voisiko tosiaan olla niin, että Suomen heviosaaminen ja mielenkiintoisimman musiikin tekeminen on houkutellut naiset luoksemme? Ehkäpä kaiken digitaalisuuden ja shoppailun seassa joitakin naisia viehättää heavymusiikin alkukantaisuus. Metallimusiikki on toisaalta myös monen lapsen suosikkimusiikkia. ­ Ehkä se on se äärimmäinen rytmillisyys joku sellainen juttu musiikissamme, joka vetoaa lapsiin, Okkonen toteaa. ­ Lapset osaavat ottaa musiikin aidosti vastaan ja he huomaavat, jos heitä yritetään houkutella huijata halvoilla konsteilla. Lapsille suunnattu musiikki juhlii tätä nykyä myös myyntilistoilla: siitä kertovat esimerkiksi Ipanapan-kaltaiset myyntihitit. ­ Lapset ovat muutenkin tarkkoja otuksia. Mutta onhan sitä myös todettu, että nerokkainta on perustaa joku monsteribändi, joka vetoaa perheen pienempiin. Sitä tulee aina keikalle vähintään kaksi henkilöä, kun tokihan sillä huoltaja pitää olla mukana. Ja paitakioskilta pitää tietenkin ostaa aina kaksi paitaa, lapselle yksi ja huoltajalle tietenkin yksi, Hyyrynen sanoo, ja Okkonen jatkaa pohdintaa: ­ Nuorilla ei ole rahaa tai halua ostaa enää fyysisiä levyjä, mutta lapsetpa haluavat. Ei siinä auta aikuisen kuin lähteä mukaan ja maksaa. Hmm, pitäisikö meidän tehdä seuraavaksi lastenlevy? Vai hetkinen, ollaanko me justiinsa tehty lastenlevy? ­ Niin, nyt kun sanoit, niin tuli oikeastaan mieleen: onko meillä tällä levyllä enää niin paljon kirosanoja kuin ennen? Hyyrynen jää miettimään. ­ Ei, kyllä siellä jossain kappaleessa ainakin muna mainitaan. Stamina: metallimusiikkia lapsille ja naisille. Ja rohkeille, itsevarmoille miehille, jotka katselevat mielellään paidattomia soittajia.« PUSKIJA JA PATISTAJA oe Barresi on tuottanut muun muassa Toolia, Queens of the Stone Agea ja Bad Religionia ­ ja Stam1naa. Mikä sai amerikkalaisen tuottajan kiinnostumaan suomalaisesta, suomeksi laulavasta bändistä? ­ Näin Stam1nan keikalla, kun tein töitä Apocalyptican kanssa. Lavashow ja fanien innostus teki minuun vaikutuksen. Ajattelin, että voimme tehdä yhdessä kaunista musiikkia. Mihin suuntaan halusit viedä Stam1nan? ­ Halusin tehdä musiikista aggressiivisempaa ja tuoda soundiin jotakin uutta. Käytimme Noceboa tehdessämme erilaisia instrumentteja ja tiloja. Puskin bändiä etsimään uusia soundeja ja soittotekniikoita mukavuusalueensa ulkopuolelta. J Millaiset äänityssessiot olivat? ­ Patistin kundeja soittamaan tuntikausia joka päivä, ja he olivat valmiit siihen ­ Stam1na on ahkera bändi. Levyn tekeminen oli hauskaa, ja kommunikointi sujui helposti. Kun tarvitsin tulkkia tarkkojen ohjeiden sanelemiseen, käytin Googlen translate-toimintoa! Ehditkö tutustua muuhun suomalaiseen musiikkiin? ­ Studiopäivien päätteeksi rentouduimme juomalla niitä mustia drinkkejä ja niitä kalapaukkuja ja kuuntelemalla levyjä. Stam1nan jätkät soittivat minulle sekä perinteistä että modernia suomalaista musiikkia. Se vaikutti tosi mielenkiintoiselta, mutta enhän minä niiden artistien nimiä muista. Paitsi Anna Erikssonin, koska hän on niin kaunis! ARI VÄNTÄNEN » 23 « NRO. 2
• " Ajatusmaailmamme keskiössä ovat ihmisten tasavertaiset sosiaaliset oikeudet. omaista isompaan osaan The Wolf I Feed -biisissä. ­ Se ei ollut suunniteltu juttu. Mitch teki biisin ja nauhoitti laululinjan vain suuntaviivaksi minulle. Nauhoitus kuulosti niin hyvältä, että ehdotin hänelle, että hän vetäisi säkeistöt myös lopulliseen versioon, Barney kertoo. Harrisin osuudet tuovat paitsi vaihtelua ulosantiin, myös hengähdystaukoja Barneylle. ­ En vähättele omia kykyjäni, mutta musiikkimme on luonteeltaan useimmiten todella nopeaa kamaa. Jotkut jutut ovat niin kaistapäisiä, että ilman Mitchin apua minulla olisi äkkiä taju kankaalla, solisti nauraa. JUHLALLISUUKSISTA VIIS Utilitarianin kenties yllättävimpiin hetkiin kuuluu John Zornin saksofonisoolo Everyday Pox -kappaleessa. Toisaalta, soolo uppoaa kappaleeseen niin mutkattomasti, että voi olla montaa mieltä siitä, onko se lopulta niin hämmentävä. ­ Tuumasimme Shanen (Embury, basisti) kanssa, että Johnin foni sopisi biisiin hyvin. Yleensä annamme vierailijoille jonkinlaiset suuntaviivat, vaikka jätämmekin tilaa heidän omalle ilmaisutavalleen. Johnille emme antaneet neuvon neuvoa. Eipä hän niitä tarvinnut, kuten lopputuloksesta huomaat, Barney toteaa. Tutummiksi poikkeamiksi linjasta ovat Napalm Deathin edellisillä albumeilla käyneet Barneyn puhtaat lauluosiot. Utilitarianilla noita osioita on entistä onnistuneemmin upotettu hitaampien biisien sijaan nopeatempoisempiin ND-standardeihin. ­ Ensimmäiset puhtaamman laulun kokeiluni tein jo 90-luvulla, mutta silloin en juurikaan luottanut kykyihini. Nykyään tiedän pystyväni ilmaisuumme sopiviin melankolisiin puhtaisiin osioihin. Ei minusta edelleenkään ole vetämään heleitä popharmonioita, mutta kenestä tänä autotunen luvattuna aikana edes on? Jos Napalm Deathin viimeisimmiltä albumeilta haluaa jotain valittamista kaivaa, voi todeta, että biisiryppäissä olisi tiivistämisen varaa. Barney myöntää, että asiasta keskustellaan jokaista levyä kasatessa. ­ Toisaalta, biisimme ovat aika lyhyitä, joten albumin kestot harvemmin venähtävät. Myönnän olevani traditionalisti, joka haluaa tämän tyylilajin levynsä lyhyinä ja iskevinä, sekä tietenkin kaoottisina ja ärsyttävinä. Tartun sanaan "ärsyttävyys". Solisti myöntää, että on vain hyvä, jos levy herättää jossakussa myös negatiivisia reaktioita. ­ Esimerkiksi uudempi death metal ei iske minuun, koska sille on käynyt niin kuin joka genrelle. Soundit on siistitty viimeisen päälle ja soitto on alistettu metronomin valtaan. Ei sellainen ainakaan minun niskakarvojani saa nousemaan. Napalm Death sen sijaan jatkaa niskavillojen nostattelua niin kauan kuin mahdollista. Yhtyeestä tuli viime vuonna kolmekymppinen, mutta juhlallisuudet se jätti väliin. ­ Emme ole sen sortin bändi. Eräs taho lupautui järjestämään pirskeet, mutta meissä heräsi heti epäilys heidän perimmäisistä motiiveistaan. Niin jäivät nekin juhlat juhlimatta, Barney kertoo. Ehkä teidän kaltaisellenne yhtyeelle paras tapa juhlia pitkää ikää onkin vain jatkaa levytysuraa ja keikkailua ja ikääntyä edelleen? ­ Täsmälleen. « HAASTATTELU TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVA CINDY FREY » KOLMEKYMPPINEN Napalm Deathia kutsuminen poliittiseksi yhtyeeksi ei kerro läheskään koko totuutta. itä on utilitarismi? Kansantajuisesti tiivistettynä kyse on siitä, että moraalisesti hyvän toiminnan mittapuuna toimiva onnellisuus ei koidu vain toimijalle itselleen vaan kaikille, joita toiminta koskettaa. Tällä seurausetiikan muodolla on erilaisia ilmenemistapoja, riippuen siitä seuraako ensisijaisesti Jeremy Benthamia, John Stuart Millia tai myöhempiä utilitaristeiksi nimettyjä. No, se utilitarismista. Mutta miksi tällainen vaatimaton tietoisku jutun alkuun? Siksi, että brittiläisen grindcoren grand old band Napalm Death on antanut uuden albuminsa nimeksi Utilitarian. Solisti Mark "Barney" Greenway, kutsuisitko itseäsi utilitaristiksi? ­ En oikeastaan tarkalleen tiedä, voiko minua kutsua sellaiseksi. Enkä edes halua lokeroitua minkään nimikkeen alle. Utilitarismin juuret kaivautuvat keskenään täysin vastakkaisiin aatepohjiin, enkä missään nimessä allekirjoita niitä kaikkia, vaikka perusajatusta kannatankin, Barney luonnehtii. Utilitarianin lyriikat eivät mahdu yhden, kantavan teeman alle, mutta Barneyn mukaan utilitarismin piirteitä on yhtä kaikki löydettävissä monista teksteistä. ­ Monet viimeaikaisten levyjemme nimet ovat olleet pitkiä ja sisältäneet tietynlaisia sanaleikkejä. Tällä kertaa halusin simppelin, ly- M hyen otsikon. Ja kyllähän utilitarismin perimmäinen periaate soveltuu lyriikoihimme. Barney löytää omasta ajattelustaan yhteyden käsittelemäämme ismiin siinä, että hän pyrkii huomioimaan, millaisia seurauksia hänen toiminnallaan on. Toisinaan usko toiminnan vaikutuksiin on koetuksella. ­ Toki välillä mietin, onko aivan sama, vaikka olisin kuin ne ihmiset, jotka eivät uhraa ajatustakaan tekojensa seurauksille. Uskon kuitenkin, että minulla on syy toimia niin kuin toimin. Se on eräänlainen ruohonjuuritason protesti, solisti pohtii. Tässä vaiheessa Barney käsittää esittämäni kysymyksen hieman väärin ja luulee, että kysyn näkeekö hän Napalm Deathin poliittisena bändinä. Keskustelu kääntyy niin kiinnostavaksi, etten koe tarvetta korjata väärinkäsitystä. ­ 20 vuotta sitten olisin vastannut toisin kuin tänään. Politiikka on pohjimmiltaan erilaisten yhteiskunnallisten tavoitteiden pallottelua edestakaisin. Tuossa pallottelussa ihmisoikeudet ja tasa-arvo ovat täysin toissijaisia. Napalm Deathin ja kaltaistensa bändien ajatusmaailman keskiössä ovat ihmisten tasavertaiset sosiaaliset oikeudet. Kutsuisinkin meitä poliittisen sijaan humanitaariseksi yhtyeeksi. Poliittista liikehdintää kommentoidessaan Barney välttää yleistyksiä. ­ Älä käsitä minua väärin. Tiedän, että jotkut lähtevät politiikkaan, koska uskovat voivansa vaikuttaa positiivisesti sen keinoin. Toisin kuin minä, jonka usko politiikkaan on useimmiten todella vähäinen. Monille ammattipoliitikoille kyse on uravalinnasta. He haluavat pitää kiinni työstään, ja silloin eettiset näkemykset jäävät aina kakkossijalle. Tällaisiin toimijoihin ei voi luottaa. He ovat valmiita mihin tahansa selviytyäkseen. OPPORTUNISMIN FRIIKKISIRKUS keskustelumme kääntyy barneyn oman poliittisuuden historiaan. Hän myöntää suhteensa politiikkaan olevan aivan toinen kuin takavuosina. ­ 20 vuotta sitten mantrani oli "vasen, vasen, vasen, vasen...". Tunnistan yhä vasemmistolaisen taustani, enkä häpeä sitä. Sen perua ovat ihmisoikeus- ja tasa-arvonäkemykseni. Elämä on kuitenkin paljon poliittista oikealle ja vasemmalle jaottelua laajempi kuvio. En puolustele vasemmalla tapahtuneita hirmutekoja, ne ovat tasan yhtä kaameita kuin oikeistolaisetkin, Barney painottaa. Suomi saa tänä vuonna uuden presidentin. Vaikka täkäläisetkin presidentinvaalit sisälsivät omat ylilyöntinsä ja lievästi sanottuna absurdit hetkensä, ei menoa voi verrata Yhdysvaltain presidenttikamppailun esivaaleihin. SUE ­ Republikaanien esivaalishow on ehkä typerintä, häpeällisintä, mitä olen koskaan nähnyt. Tiedäthän 1800-luvun friikkisirkukset, joissa yleisö maksoi itsensä kipeäksi nähdäkseen kaksipäisiä lapsia ja parrakkaita naisia? Nämä esivaalit ovat tismalleen samaa kamaa, Barney toteaa. Oltiinpa Suomessa tai Yhdysvalloissa, vaalien aikaan joka kolosta sikiää "asiantuntijoita", jotka heppoisin perustein opettavat toisille, miksi näiden tulisi tai ei tulisi äänestää. ­ Valinta on jokaisen oma. Jos näet kaikki vaihtoehdot omalle etiikallesi väärinä, sinulla on täysi oikeus jättää äänesi antamatta. Kaikki nämä Rock the Vote -jutut ynnä muut voi jättää omaan arvoonsa, Barney kommentoi. Poliittiset opportunistit tekevät kaikkensa, että mahdollisimman moni ajattelisi toisin kuin Barney. Tätä opportunismia käsittelee Blank Look About Face, joka käynnistyy marssinomaisella käskytyksellä. ­ Tarkoitus oli vain aloittaa kappale monotonisella toistolla. Mutta olet oikeassa, onhan siinä tiettyä marssirytmiikkaa. Aloitus on hyvällä tavalla ristiriitainen, itse kun en usko militarismiin, mutta intro sopii käsittelemääni aiheeseen. Vähemmän militaristinen, mutta vähintään yhtä päällekäyvä on kitaristi Mitch Harrisin korkeammalta repivä ääni, joka nousee vielä tavan- » 24 « NRO. 2
• » METALLIA ILMAN ETULIITTEITÄ Domination Blackin Dimension: Death -albumi kiersi muutaman mutkan ennen kuin oli valmis kuulijoiden korville. HAASTATTELU D omination Black julkaisi edellisen kokopitkän levynsä vuonna 2006. Yhtyeen basisti Lauri Eerola kuvaa uuden albumin julkaisun tuottamaa tunnetta helpottavaksi. ­ Yhtye on ollut olemassa ja elossa. Olemme tehneet keikkaa, eikä bändi ole koskaan kuopattu. Meillä oli kokoajan aikomuksena ja päämääränä tehdä levy. Bändillä oli ideana julkaista kokopitkä pian vuonna 2008 julkaistun Haunting-minicd:n jälkeen. Vaikka kappaleaihioita oli, eivät asiat menneet aivan suunnitellulla tavalla. Eteen tuli laulajanvaihdos. ­ Meidän yhtye on ollut aika tasa-arvoinen. Tämä on ollut meidän kaikkien yhteinen bändi, isolla B:llä, Eerola kertoo. ­ Sitten yhden jäsenen ajatukset alkoivat olla muualla, ja yhteisymmärryksessä aloimme etsiä uutta laulajaa. Tilanne oli se, että yksi perustajajäsenistä ei enää ollut mukana. Se lamaannutti bändin. Laulajan pestin otti vastaan Matias Palm, joka oli bändille tuttu entuudestaan. Kappaleiden työstäminen uudella kokoonpanolla alkoi laulajan löydyttyä. Aiemmin tehtyjä biisejä sorvattiin uuteen uskoon. ­ Vanhoista biiseistä jäi pohjat, joihin sitten lisättiin melodioita ja joita sovitettiin uusiksi. Meillä oli ennen laulajanvaihdosta valmiina aika paljon kappaleita, jotka sitten purettiin osiin ja kasattiin uudestaan. Bändin ja biisien hakiessa muotoansa levylle löysi tiensä muutama täysin uusikin kappale. Studioon bändi astui vuoden 2011 keväällä. Helmikuun 22. päivänä ilmestyvällä Dimension: Death -albumilla soittaa tyylillisesti avartunut yhtye, joka on saanut hyvän vastaanoton keikoilla. ­ Meidän uuteen tyyliin on oltu tyytyväisiä kautta linjan, vanhaa linjaa mitenkään väheksymättä. Uuden laulajan myötä tyylikin muuttui, joten vertailu nykyisen ja edellisen laulajan välillä on turhaa. Horror- ja thrashmetallin viitoittamalla tiellä astellut Domination Black ei ole genrejä täysin hyvästellyt, mutta levyllä on havaittavissa TEKSTI KATRI OJALA KUVA JARI HEINO " Ajateltiin olla kapinallisia ja ottaa luulot pois heti alkuun. uudistuksia. ­ Mukaan on tullut lisää melodioita, ja mikäli tämä ei ole hirveä kirosana, niin voisin sanoa, että siellä on vähän powermetalliakin. Jos tarkemmin luonnehtii, niin musiikki on tavallista heavymetallia tai metallia ilman sen kummempia etuliitteitä. Levy pitää sisällään yhdeksän metallikappaletta, joista ensimmäisellä on mittaa kunnioitettavat 10 minuuttia. ­ Bändin kanssa on joskus ollut puheetta, että pitäisi tehdä sellainen kiva pitkä ralli. Biisiä tehdessä huomasimme, että tästähän tulee pitkä biisi, emmekä sitten lyhennelleet sitä. Kappaleeseen tehtiin vielä väliosa ja riittävästi variaatioita, jotta se ei alkanut toistaa itseään vaan pysyi kiinnostavana. ­ Eihän se ole ennenkuulumatonta, että levylle tulee kymmenminuuttinen biisi, mutta ei ehkä kovin tavallista, että se tulee heti kärkeen. Ajateltiin olla kapinallisia ja ottaa luulot pois heti alkuun. Levyn julkaisusta vastaa Kanki Rekords, jonka toiminnassa Lauri on mukana. Bändin haistellessa otollista levy-yhtiötä oli molempien osapuolien eduksi tehdä levy Kanki Rekordsille. ­ Kanki Rekords on osa kotka- laista Back Room -ravintolayritystä. Yritystä perustettaessa oli puhetta, että jätetään tilaa muullekin toiminnalle kuten levy-yhtiölle. Yhtiön toinen julkaisu on kesän aikana ilmestyvä Wolftrapin albumi. Tulevaisuuden toiveena on Kanki Rekordsin bändien yhteiskiertue. Nyt Domination Black lähtee nöyränä liikkeelle. ­ Vähän tuntuu, että onkohan edellisestä levystä liian pitkä aika. Meille ei voi buukata hurjaa kiertuetta samaan malliin kuin viime levyn jälkeen. Muutamia keikkoja on kuitenkin sovittu, ja tarjouksia otetaan vastaan sitä mukaa kun niitä tulee. « SUE » 25 « NRO. 2
• HAASTATTELU TEKSTI ALEKSI AHONEN KUVA NUCLEAR BLAST » KAUTTA TEUTATEKSEN! Eluveitie haastaa Julius Caesarin. F olkmetallin aalto on kasvanut huumaavaa tahtia viimeisen kymmenen vuoden aikana, ja Suomi on ollut siinä hyvin edustettuna. Samassa rintamassa on mallikkaan kansanhenkisesti jytissyt myös Eluveitie Sveitsistä. Kahdeksanhenkisen orkesterin pääjehu sekä lauluntekijä Christian "Chrigel" Glanzmann perusti yhtyeen vuonna 2002 studioprojektiksi, jonka avulla yhdistellä suurimpia intohimojaan: metallia, kelttiläistä folkkia sekä historiallisia tarinoita. Ryhmän rumpalin Merlin Sutterin mukaan jo noissa ensimmäisissä sessioissa syntynyt EP oli pieni menestys. Siitä eteenpäin Eluveitie on ollut viiden levyn sekä kymmenen vuoden ajan tasaisesti kiihtyvässä nosteessa. Ryhmä nostaa haasteellisuuttaan uudella Helvetios-albumilla, joka on täysiverinen konseptilevy. Läpi lätyn kulkeva tarina keskittyy noin vuosina 58-51 eKr. käytyyn Gallian sotaan, eritoten nykyisen Sveitsin alueella eläneiden helvetialaisheimojen taisteluihin Julius Caesaria ja hänen valloitusretkellä ollutta roomalaisarmeijaansa vastaan. Kuten arvata saattaa, näin laaja teema ei ollut mitenkään hihasta hetken hupailuna temmattu ajatus. ­ Muistan puhuneeni Chrigelin kanssa puhelimitse asiasta noin vuosi sitten. Pyörittelimme yleistä ideaa konseptialbumin teosta. Pian sen keskustelun jälkeen hän lähettikin meille luonnoksen koko paketista, joka vaikutti meistä heti täydelliseltä, hehkuttaa Sutter. IHO KANANLIHALLE sota on aina ollut luonteva aihepiiri hevibändeille, mutta kokonaisen levyn keskittäminen yhteen tiettyyn konfliktiin tuo mukanaan haasteita. Onko parempi kuvitella luovasti tapahtumia vuosilta ennen ajanlaskumme alkua vai tehdä julmetusti taustatyötä? Fantasiaa vai faktoja? ­ Mukana on molempia ominaisuuksia. Tai noh, "fantasia" on ehkä hieman hutera sananvalinta. Näkökulmaa voisi ennemmin kutsua henkilökohtaiseksi. Me yritämme kertoa tarinamme aina henkilöhahmojen kautta. Jäykän faktojen seuraamisen sijaan keskitymme lyriikoissa enemmän siihen, mitä sen ajan ihmiset olisivat voineet kokea ja tuntea. ­ Tästä huolimatta Chrigel tutkii tarinoiden laajemmat historialliset taustat niin hyvin kuin mahdollista. Tieto syöpyy varmasti myös myöhemmin visioituihin hahmoihin, Sutter arvioi. Mitä tulee faktoihin kyseisestä sodasta, niin helvetialaiset olivat vain yksi monista heimoista, jotka taipuivat Rooman mahdin alle. Julius Caesar jätti jälkeensä kokonaisen kirjan verran kertomuksia kyseisistä valloituksista. Sotien historian kirjoittavat voittajat. Juuri tätä yleistä ilmiötä Eluveitie haluaa myös levyllään rikkoa. ­ Albumilla on ehdottomasti tuokin tarkoitusperä. Tärkein tietolähde sen materiaalillehan oli nimenomaan Caesarin sotapäiväkirja Commentarii de Bello Gallico (suom. Gallian sota). Caesar tahtoi tietysti antaa itsestään kirjassa mahdollisimman hyvän kuvan. Hänen tiedetään muutenkin käännelleen uransa aikana faktoja omaksi edukseen, joten meillä oli syytä esittää tarina helvetialaisten heimojen näkökulmasta. Mielestäni tämä ominaisuus tekee uudesta levystä ainutlaatuisen sekä koskettavan. Lukekaa ensin tarinoita vaikkapa Alesian taistelusta. Kuunnelkaa sen jälkeen meidän samaa nimeä kantava biisimme ja yrittäkääpä väittää, ettei ihonne mene kananlihalle, Sutter haastaa. Musiikillisesti Eluveitien sekoitus monipuolista kansanmusiikkia ja melodista deathmetallia menee nimenomaan folkinstrumentaatiossa pidemmälle kuin moni lajitoverinsa. Sutterin mukaan yhdistelmän suhdelukuja ei lasketa mitenkään matemaattisesti nypläten. ­ Vaistolla mennään! En tietysti tiedä tarkalleen, mitä Chrigelin päässä pyörii, mutta hänellä on selvästi näiden elementtien yhdistely hallussa. Enkä ole vielä kuullut kenenkään muun osaavan sitä samalla tavalla. Vakiintumisestaan huolimatta Eluveitie ei ole pystynyt välttymään lukuisilta soittajanvaihdoksilta. Uusien tekijämiesten ja -naisten löytämisen voisi kuvitella aiheuttavan paljonkin haasteita, kun eteen on tullut tarve löytää eksoottisempien soitinten taitajia. Sutter on ollut bändissä mukana jo vuodesta 2004 lähtien, joten hänellä on hyvä kokemuspohja näistä vaihdoksista. ­ Pitää myöntää, ettei korvaajien löytäminen aina ole ollut helppoa. Toisaalta olen myös yllättynyt siitä, kuinka helppoa on ollut löytää heviä vetäviä huilun, posetiivin ja säkkipillin soittajia. Suosiomme kasvu ei kuitenkaan ole tehnyt meistä mitenkään halutumpaa kohdetta soittajille. Joka kerta olemme itse ottaneet yhteyttä johonkuhun tuttuun tekijään, myös viimeisimmän vaihdoksen aikaan nykyiseen basistiimme. Koesoitoissa kävi useita henkilöitä, mutta lopulta rivistöön päätyi kuitenkin melko pienessä Zürichin skenessä pyörinyt heppu. Musiikillisesti komppanian tuotanto on pitänyt linjansa tanakasti kaikkien vaihdosten lävitse. Siitä on Sutterin mukaan kiittäminen keulahahmo Glanzmannin keskeisyyttä koko sävellysprosessissa. ­ On hyvä, etteivät mahdolliset vaihdokset tunnu vaikut- tavan ominaiseen soundiimme. Soittajillahan on toki omat persoonansa, jotka pääsevät parhaiten oikeuksiinsa konserttilavalla. ÄLÄ KERRO POMOLLE helvetiosin julkaistuaan eluveitie lähtee PohjoisAmerikan-kiertueelle sekä myöhemmin keväällä Manner-Euroopan-rundille. Aikomukset vievät joukkuetta paljon pidemmälle niin ajassa kuin paikoissakin. ­ Kiertuesuunnitelmat ovat juuri tällä hetkellä järjestäytymässä. Alustavasti olemme täyttäneet kalenterimme jo pitkälle vuoteen 2013. Valitettavasti ne luonnokset eivät ole vielä täysin julkista tietoa. Sen verran pystyn paljastamaan, että Helvetios-maailmankiertueemme tulee jättämään varjoonsa edellisen rundimme, joka oli sekin jo melko pitkä. Vierailemme ehdottomasti myös Suomessa, joko festivaalilla tai klubikeikalla. Metalliyhtyeille instrumenttien väliset soolotaistelut ovat tuttua huttua, ainakin mitä tulee esimerkiksi kitaroiden ja koskettimien välisiin suhteisiin. Hieman harvinaisempaa olisikin irtautua lavalla kaksintaisteluun folkahtavampien soitinten välillä. Sutter kertoo, että bändi on pohtinut jo moisia temppuja. Hän kuitenkin pyytää naurahtaen, ettei kukaan kertoisi asiasta Chrigelille. ­ Kumpi voittaisi tiluttelukilpailun säkkipillien ja posetiivin välillä...? En osaa sanoa, onko ihmisen tarkoitus tietää vastausta siihen. Uskon vahvasti, ettei ihminen halua tietää. Sveitsiläisen hevikentän globaali maine on pitkälti Krokuksen ja Celtic Frostin kaltaisten nimien harteilla, vaikka joukossa on monia oman yleisönsä suosikkeja kuten Samael, Gotthard sekä Eluveitie. Sutterin mielestä maassa riittää faneja sekä tarjontaa, vaikka laajemman tietoisuuden ja sveitsiläisten bändien välillä tuntuu olevan esteitä. ­ Pinnan alla riittää kyllä aktiivisia bändejä ja skene on muutenkin hyvin eläväinen. Mehän tunnuimme ensin menestyvän paremmin Sveitsin ulkopuolella kuin sen rajojen sisällä, mutta nykyään suosio on levinnyt myös kotipuoleen. Fanikantamme on jo hyvin vahvaa sekä luotettavaa. Rajojen yli ammattimaisesti menestyviä porukoita tuntuu ilmestyvän vain parin vuoden välein. En tiedä siihen tarkkaa syytä. Ehkä kiertueiden vaatima rankka elämäntyyli sekä muusikon kyseenalainen palkkataso eivät vetoa kovin hyvin sveitsiläisiin. Sveitsiläisillähän on yleisesti kansakuntana monissa piireissä todellisen puolueettomuuden leima. Merlinkään ei tarjoa tälle joskus humoreskeihinkin mittoihin venyvälle stereotypialle muuta kuin hörähtävää komppausta, oli kyse sitten urheilusta, politiikasta tai mistä tahansa. ­ Me emme oikeasti välitä paskaakaan. « " Kumpi voittaisi tiluttelukilpailun säkkipillien ja posetiivin välillä...? SUE » 26 « NRO. 2
• LEADERS OF THE EXTREME! UTALITARIAN · Julkaisu 29.2. Legendaarinen grindcore-yhtye palaa uuden, tiukan albumin kera kolmen vuoden odotuksen jälkeen. Brutaaliuden mestariteos "Utilitarian" tarjoaa paljon ajatuksia herättäviä tematiikkoja kulttuurista politiikkaan. Ei suositella kaikista herkimmille! CALIBAN I Am Nemesis Juuri Suomesssakin poikenneen saksalaisen modernin metallin mestarin uutukaisella vierailevat mm. Mitch Lucker (SUICIDE SILENCE) ja Marcus Bischoff (HEAVEN SHALL BURN)! Julkaisu 29.2. Julkaisu 29.2. ASPHYX Deathhammer Hollantilaisen doom / death metal -pioneerin väkevä uutuus! 21.07. LIETO Hammer Open Air Metal Festival ARCHITECTS The Here And Now (2012 Special Edition) Kovassa nosteessa olevan metalcoretulokkaan voi tsekata tuoreimmalta uutukaiselta sekä livenä 9. ja 10.3. Helsingin The Circuksessa! www.centurymedia.com [check out special and rare collector's items at www.cmdistro.com] Grind The Ocean · Julkaisu 29.2. Progressiivista metallia soittavan The Safety Firen debyytti, joka on jatkoa kriitikoidenkin ylistämälle "Sections" ep:lle! Tsek! SUE » 27 « NRO. 2
• » RIISUKAA NAAMIOT! Carnalation haluaa ihmisten lopettavan teeskentelyn. HAASTATTELU TEKSTI NIINA LINNA KUVA TERHI YLIMÄINEN LA 10.3. NUCLEAR NIGHTCLUB, OULU ­ tämä on niitä harvoja kertoja, kun bändin perustaminen kännissä on onnistunut!, toteaa seinäjokisen Carnalation-yhtyeen laulaja Jonne Soidinaho. Neljä vuotta kasassa ollut, grind corea ja death metalia yhdistelevä bändi on aikaisemmin julkaissut EP:n nimeltä Doomsday Diaries. Carnalationin perustaminen vuonna 2008 Provinssirockissa todellakin oli kannattava teko, sillä yhtyeen debyyttialbumin tuottajaksi saatiin Pain- ja Hypocrisy-yhtyeistä tuttu Peter Tägtgren. ­ Nightwishin miksaaja Kimmo Ahola soitti ja ehdotti Tägtgrenia meille tuottajaksi. Eihän me uskottu sitä. Kun asia varmistui, niin olimme aika ihmeissämme. Itselle varsinkin Hypocrisy on ollut tärkeä bändi. Oli uskomatonta päästä työskentelemään Peterin kanssa. ­ Haimme hänet Vaasan lentokentältä ja teimme hänen kanssaan hommia yksitoista päivää. Parin viikon päästä lensimme Ruotsiin neljäksi päiväksi tekemään loppumiksaukset. Kaikki meni tosi hyvin. Uskon, että levy ilmestyi niin nopeasti, koska ulkopuolinen tuottaja sai meihin niin hyvin vauhtia. ­ Hänen kanssaan oli hauska työskennellä, mutta hän myös vaati meiltä paljon. Tägtgrenin avulla saimme levylle sellaisen soundimaailman kuin haimmekin. Olen sitä miel- tä, että livevetojen räjähtävyys pitää kuulua myös levyllä. Erillisen tuottajan avulla varmistimme, että niin myös tapahtuu. Carnalationin levy kantaa nimeä Deathmask. Jonne kertoo nimen tarkoittavan "kuolinnaamioita, joita ihmiset kantavat yllään." ­ Ihmiset sokeutuvat kaikesta materiasta eivätkä enää ole ihmisiä toisilleen. Perisynti kateus on kantava teema tällä levyllä. Ihmiset eivät ajattele tekojaan tarpeeksi, vaan eteenpäin mennään muista välittämättä. Sellaisten teennäisten naamioiden kantaminen johtaa lopulta sisäiseen kuolemaan. Jonne kertoo biisien esittelevän yksitoista tapaa, joilla yhteiskunta luo noita naamioita muille ja itselleen. Levyltä löytyy vain neljä ihan uutta biisiä, loput on julkaistu aikaisemmin EP:llä. Carnalation kuitenkin halusi myös vanhat kappaleet mukaan levylle, koska ne loivat levyn teeman yhdessä uusien biisien kanssa. Idea levyn nimeen ja lyriikoihin tuli Nicolen Toni Nevanpäältä. Teemalevy on Jonnen mukaan linja, jolla bändi aikoo pysyä jatkossakin. ­ Teeman kautta kuulija pystyy ymmärtämään sen, miten levy kulkee eteenpäin. Lyriikat ovat muutenkin todella tärkeitä. Itselläni mielenkiinto lopahtaa heti hyvältäkin kuulostavaan bändiin, jos lyriikat ovat huonot. Deathmask on vähän yli puolen tunnin tykitys. Levyltä löytyy kuitenkin pari myös vähän hitaampaa kappaletta. Slovareista ei kuitenkaan ole kyse. ­ Koska levyltä löytyy niin paljon sellaista täysiäkaahaamisosastoa, halusimme ottaa mukaan myös hitaampia biisejä, jotka antavat kuuntelijalle pienen hengähdystauon. Ideana on kuitenkin ollut tehdä kunnon turpaanvetotyyppisiä biisejä, ja hyvin ollaan onnistuttu. Grind-vaikutteet tulivat aikoinaan mukaan parin bändin jäsenen toiveesta, ja olemme nykyiseen soundiimme todella tyytyväisiä. Tällä aiomme myös jatkaa. Carnalation pääsi esittelemään uuden levynsä isoolla kirkolla eli Helsingissä, kun se toimi Tavastialla lämppärinä brittiläiselle death metal -yhtye Vallenfyrelle, jossa soittaa muun muassa Paradise Lostista, At the Gatesista ja My Dying Bridestä tuttuja muusikoita. ­ Bändi ei ollut ennestään tuttu, mutta se kuulosti erittäin kovalta yhtyeeltä ja sitä se olikin. Olihan se kunniatehtävä päästä lämppäriksi, varsinkin kun se oli Vallenfyren ensimmäinen keikka. Jonne kertoo bändin olevan nälkäinen keikkailun suhteen. Carnalation toivoo kesälle paljon keikkoja. Myös festareille, mistä bändi alun perin sai alkunsakin. « SUE » 28 « NRO. 2
• » RAIVOKAS VENTTI Rage tarjoilee uusimmalla levyllään suoraviivaista metallia. HAASTATTELU S aksalainen metallimusiikki on 80-luvulta lähtien tehnyt itseään maailmanlaajuisesti tunnetuksi eritoten kahdella saralla. Kreatorin ja Destructionin kaltaiset rähisijät ovat luoneet standardit eurooppalaiselle thrashille, kun taas Helloweenista lähtien on laadukkaan powermetallin tuotanto ollut teutoneille hyvin ominaista kauraa. Rage on operoinut näiden leirien välimaastossa jo yli neljännesvuosisadan, ja nyt yhtye on julkaissut 21. levynsä. Asianmukaisesti nimetyllä 21:lla bändi menee kitaristi Victor Smolskin mukaan suoraan asian ytimeen. ­ Tällä kertaa päätimme pitää Ragen musiikin suoraviivaisen raskaana. 21 ei sisällä sen enempää orkesteria kuin koskettimiakaan, vain voimakasta triona vedettyä metallia. Kaikki uudet orkesterisävellyksemme saatetaan julkaista myöhemmin omana levynään. Edellisellä albumillaan Strings to a Webillä (2010) Rage todellakin venytti kunnianhimoaan raaemmista bluesrokkareista aina sinfoniaorkesterin kanssa vedettyihin pauhuihin asti. Tuore albumi on etenkin tähän taustaan verrattuna hyvin yksinkertaista turpiinlatomista. Smolskin mukaan tämä suuntaus ei kuitenkaan ollut minkään ankaran mittailun tulos. ­ Ragella on takanaan jo 28 aktiivista vuotta ja mielestäni jokaisella levyllämme on oma soundinsa. Etsimme aina uusia reittejä emmekä pelkää kokeiluja. Emme suunnittele tulevaa materiaalia ennakkoon vaan sävellämme hetken huuman mukaan. Emme edes kasaa kotona demoja, joita mailaisimme toisillemme. Olemme hyvin vanhan koulun muusikkoja, joten sulkeudumme mieluummin treenikämpälle ja rokkaamme kunnes pidämme siellä syntyneistä biiseistä. Psycho Terrorin ja Feel My Painin kaltaiset veisut erottuvat edukseen etenkin luihin asti iskevän groovensa ansiosta. Melodian määrästä huolimatta 21 on aggressiivinen paketti, jota varten Ragen ainoa jäljellä oleva perustajajäsen, basisti-laulaja Peter "Peavy" Wag- TEKSTI ALEKSI AHONEN KUVA NUCLEAR BLAST " Monet hävisivät yhden illan aikana kaiken. Likipitäen tuhosivat itsensä. ner opetteli hieman uusiakin temppuja. ­ Kappaleessa nimeltä Serial Killer Peter heittää peliin vähän örinääkin. Vuosi sitten aloin kerätä ideoita tulevaa soololevyäni varten. Yhdessä niistä kappaleista oli murinalaulua, ja pyysin Peavytä tekemään siitä kanssani demoversion. Hän ei ollut koskaan aiemmin laulanut sillä tavalla ja alkoi opetella murinalaulamista sitä juttua varten. Kun kokeilimme sitä elävänä treeniksellä, se toimi todella hyvin. Päätimme sen jälkeen käyttää uutta tyyliä myös Ragen materiaalissa, selittää Smolski. Vääräleuat saattaisivat luulla, että tuoreen albumin nimi luotiin jossain savuisessa suuren kasinon kabinetissa sumuisten pikkutunti- en aikana, sillä luku 21 liittyy myös Blackjackiin eli Ventti-korttipeliin. Smolski kuitenkin tähdentää, että nimen taustalla on pelkän järjestysluvun lisäksi myös historiallinen merkitys. ­ Eräänä päivänä treeniksellä laskimme kaikki Ragen levyt yhteen ja huomasimme, että uusi tuotos tulisi olemaan jo kahdeskymmenesensimmäinen plattamme. Samalla juttelimme myös Blackjackistä, koska olin paria päivää aiemmin palannut matkalta Las Vegasista. Näin siellä monia, jotka hävisivät yhden illan aikana kaiken. Likipitäen tuhosivat itsensä. Sitä voi verrata jokapäiväiseen elämään. Kaikki riskeeraavat joskus liikaa ja häviävät. Vaikka bändissä ei Smolskin mukaan ole yhtäkään kovan linjan uh- kapeluria, hän antaa kyllä auliisti arvionsa siitä, kenellä Ragen jäsenellä olisi paras pokerinaama tai muutoin vain likaisin tuuri bluffaamista varten. ­ Antaisin varmaankin ääneni Peavylle, koska bändikuvissamme hän näyttää hyvin vaaralliselta ja aggressiiviselta. Tosielämässähän hän on tosin melko komea henkilö, kitaristi naurahtaa. Smolski jatkaa linjallaan, kun tiedustelen lopuksi, mikä onkaan hänen mielestään heavy metalin syvin olemus. ­ Minulle metalli on kaikkein voimakkainta musiikkia. Muusikon näkökulmasta sen täysin villiä energiaa on hauska yrittää hallita ja siirtää oman soittonsa kautta faneille. « SUE » 29 « NRO. 2
• HAASTATTELU TEKSTI MINNA KOIVUNEN KUVA TONI HÄRKÖNEN SINFONISISSA TUNNELMISSA Amberian Dawn on uudella levyllään entistäkin eeppisempi. eljä albumia neljän vuoden sisällä. Tällaiseen julkaisutahtiin on kyennyt melodista power-metallia soittava Amberian Dawn, jonka uusin pitkäsoitto Circus Black ilmestyy 29. helmikuuta. Tahti kuulostaa hurjalta, kun useimmat bändit julkaisevat levyjä joka toinen tai joka kolmas vuosi. Yhtyeen kitaristi-kosketinsoittaja Tuomas Seppälä on kuitenkin toista mieltä. ­ Minun mielestäni se on ihan normaali tahti. Jos on hyviä biisejä, joita äänittää, ja olosuhteet ovat muuten kunnossa, en näe mitään syytä, miksei voi tehdä levyä vuodessa. Circus Black olisi ilmestynyt tätäkin aiemmin, itse asiassa jo viime syksynä, ellei bändissä olisi tapahtunut sairastapausta. ­ Levy viivästyi, koska toinen kitaristimme Kasperi Heikkinen loukkasi kesällä kätensä eikä pystynyt soittamaan ollenkaan. Odotimme monta kuukautta hänen parantumistaan. Kitaristi joutui jättämään yhtyeen viime syksyisen Euroopan-kiertueenkin väliin. ­ Kiertueen jälkeen totesimme, että levy pitää tehdä loppuun ilman häntä. Kahta viikkoa N ennen miksausta hän kuitenkin parantui ja pääsi vielä viimeisiin äänityksiin mukaan. Amberian Dawnin matka jatkuu musiikillisesti sillä eeppisellä linjalla, jonka se otti vuonna 2010 ilmestyneellä End of Eden -albumilla. Kappaleet ovat End of Edenin raitojakin sinfonisempia, ja levyllä on mukana oikea kuoro. Seppälä kertoo suunnan olevan luonnollinen jatkumo. ­ Ei se ole suunniteltu juttu. Minullahan biisinteossa tyylisuunta vaihtelee muutenkin kausittain. Jos vaikka alkuvuodesta teen power-metallia, saatan kesällä tehdä jotain aivan toisentyyppistä musiikkia. Nyt tuli tehtyä tämäntyyppisiä biisejä, jotka ovat sinfonisempia. Musiikin kehittyessä eeppisempään suuntaan eivät bändin omat rahkeet enää riittäneet, vaan Seppälä pyysi ulkopuolista apua sovitusten tekoon. Apuun kutsuttiin muun muassa Sonata Arcticalle ja Northern Kingsille orkestraatioita tehnyt tuottaja-säveltäjä Mikko P. Kuustonen. ­ Aikaisemmin olen tehnyt itse kaikki orkesterisovitukset, mutta ne vievät hirveästi aikaa. Halusin kokeilla jotain uutta. Olin kuullut Mikon tuotoksia ja tiesin, kuinka hyvä hän on. Mietin, että hän voisi parantaa kokonaissoundia ja niin hän paransikin. Kuustonen ei ole ainoa yhteistyöhenkilö Circus Blackilla. Mukana ovat myös Stratovariuksen laulaja Timo Kotipelto, Adamantran entinen laulaja Tuomas Nieminen ja Dreamtale- ja Anthriel-yhtyeissä laulanut Nils Nordling sekä Stratovariuksen kosketinsoittaja Jens Johansson. ­ Meidän tapauksessamme vierailijat eivät osallistu biisien tekoon vaan saavat valmiin biisin laulettavakseen ja soitettavakseen. Siksi heidän on helppo tulla äänitysti- "Kun on useampia laulajia, musiikkiin tulee enemmän väriä. lanteeseen ja tuoda omat persoonansa ja tulkintansa kappaleisiin. Ei ole sattumaa, missä kappaleissa kyseiset herrat laulavat. Seppälä bändijäseniensä kanssa mietti tarkkaan, millaisia miesääniä mikäkin kappale kaipasi tuekseen. ­ Kotipelto, Nieminen ja Nordling ovat kaikki erilaisia laulajia ja toivat omaa tyyliään musiikkiimme. Totesimme, että Kotipelto sopi Cold Kiss -kappaleeseen täydellisesti. Tykkään työskennellä laulajien kanssa ja kun on useampia laulajia, musiikkiin tulee enemmän väriä ja vivahteita. Amberian Dawnin jäsenistö on vakiintunut End of Eden -albumin julkaisemisen jälkeen vaihtuneeseen miehistöön. Silloin bändiin tulivat kitaristi Kimmo Korhonen, basisti Jukka Koskinen ja alkuperäisjäsen rumpali Heikki Saari. Laulaja-sanoittaja Heidi Parviainen on ollut mukana yhtyeen perustamisesta eli vuodesta 2006 lähtien. ­ Meillä on selkeä työnjako bändissä, ja kokonaisuus toimii tällä hetkellä hyvin. Vaikka minä teen biisit ja suurimman osan sovituksista, kaikkien soittajien oma persoona kuuluu aina musiikissamme. « SUE » 30 « NRO. 2
• » JOUTOKÄYNNISTÄ LIIKKEELLE HAASTATTELU Seitsemän vuoden hiljaiselon jälkeen albumin tehnyt Lullacry huomasi musiikkimaailman muuttuneen. K otimainen metallibändi Lullacry julkaisee maaliskuussa viidennen albuminsa Where Angels Fearin. Bändin edellisestä pitkäsoitosta on kulunut seitsemän vuotta. Yhtyeen kitaristi Sami Leppikangas toteaa, että Lullacry ei koskaan lopettanut toimintaansa, vaan oli enemminkin joutokäynnillä. ­ Nyt on erinomaiset fiilikset, kun onhan tässä järkyttävän pitkä aika mennyt edellisestä levystä. Sitä ei tajuakaan miten vuodet kuluvat kuin viikot. Nyt bändille on avattu täysin uusi luku. Vuonna 2010 Lullacry päätti selvittää, miksi kipinä musiikin tekoon oli hiipunut edellisen levyn jälkeen. ­ Teimme jonkinasteisen periaatepäätöksen, että nyt satsaamme ihan täysillä. Sitten löytyikin järkyttävän hieno kipinä siihen tekemiseen. Oli ihokarvat pystyssä, kun uusia biisejä alkoi syntyä. Vuonna 2005 ilmestyneen Vol.4levyn teko oli ollut raskas prosessi koko bändille. Sami aloitti uusien kappaleiden kirjoittamisen levyn julkaisun jälkeen, mutta niiden tekeminen ei tuntunut oikealta. ­ Biisien teko tuntui vaikealta, eikä ne olleet sitä tasoa mihin pyrin tai mihin olen tottunut bändin kanssa. Niillä biiseillä kuitenkin yritettiin muutamaa levydiiliä ja solmittiinkin sopimus saksalaisen levy-yhtiön kanssa, joka sitten ajautui konkurssiin. Tuntui, että se oli viimeinen pisara, eikä enää kiinnostanut mikään. Bändin jäsenet jatkoivat soittamista kukin tahoillaan. Kun yhteinen kiinnostus Lullacrytä kohtaan kasvoi, bändi lähti levyttämään uusia biisejä kesällä 2011. ­ Bändin hiljaiselo kuuluu musiikissa. Se kuuluu astetta kunnianhimoisemmissa sävellyksissä. Olemme kyllä aina sovittaneet biisejä huolella, mutta tässä on nyt jollain tapaa freesimpi lähestymistapa. Lullacryn kappaleista vastaa pääosin Sami, jolla on ollut tapana tehdä biisit ennakkoon asettamiensa TEKSTI KATRI OJALA KUVA AILA LEPPIKANGAS " Meillä on nyt langat omissa käsissä. raamien mukaan. Tavoistaan poiketen hän päätti nyt tehdä kappaleet mitään ajattelematta. ­ Siinä on aina riski, varsinkin kun teen biisit akustisella kitaralla, että niistä tulee iisejä ja rauhallisia. Huomasin, että riski kannatti, koska biisit ovat nyt oikeasti hienoja yksilöitä. ­ Where Angels Fear on vähän erityylinen levy kuin aiemmat. Se on hieman synkempi, raskaampi ja dynaamisempi. Uutta näkökulmaa sävellystyöhön Sami sai myös R.O.C.K-yhtyeen kanssa levyttämästä albumista. ­ Tein R.O.C.K:n biisejä Anssi Kipon kanssa ja huomasin, että siitä sai paljon positiivista energiaa. Kävimme myös Lullacryn biise- jä samalla tapaa läpi basisti Kimmo Hiltusen kanssa ja siitä oli paljon apua. ­ Panostimme Where Angels Fear -albumilla myös sanoituksiin. Tanja Lainio pystyy nyt samaistumaan biiseihin enemmän ja sen kyllä kuulee laulussa. Tällä kertaa hän laulaa enemmän lyriikoita, kun ennen se oli enemmän melodian laulamista. Bändin viritellessä toimintaansa uudelleen, he pohtivat musiikkia kokonaisuutena. Mukaan kuvioihin astui Mikko Herranen, joka tuotti levyn sekä esiintyy Tanjan kanssa Feel My Revenge -kappaleessa. ­ Mietimme silloin paljon tuotannollisia seikkoja, sitä, miten teemme levyä ja kenen kanssa. Pyörittelimme ajatusta, että teemmekö kaiken kuten ennenkin. Löysim- me paljon uusia näkökulmia moniin asioihin. Levy on erilainen Lullacrylle myös sen vuoksi, että se on tehty omalla levymerkillä. Musiikkibisnes oli muuttunut paljon seitsemän vuoden aikana. ­ Olen vanhan koulukunnan kaveri. Olen tottunut treidaamaan kasetteja, ja nyt koko musiikkibisnes on muuttunut meidän poissa ollessamme. Meillä on nyt langat omissa käsissä. Olemme neuvotelleet Euroopan-lisensoinneista, ja Skandinavian- ja Baltian-jakelun ja promootion hoitaa Playground. Lisäksi on varmistunut Pohjois- ja EteläAmerikan-lisensoinnit. ­ Tavallaan jää yksi välikäsi pois, kun ei ole Suomessa lafkaa, jolle pitäisi tilittää suurin osa tuloista. « SUE » 31 « NRO. 2
• LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton STAM1NA ­ Nocebo (Sakara) 6 Muikeasti menestyneen debyyttilevyn jälkeen Stam1nalle suotiin symbolinen vihreä valo villeimpien visioidensa toteuttamiseen. Vaikka toinen albumi Uudet kymmenen käskyä oli valtaosaltaan ilmiselvää Devin Townsend ­tribuuttia ja vaikka kolmoslevy Raja oli yhtä kikkakakkosten paraatia, ei kompurointia ilmennyt kuin ääripäiden äärellä: pateettisempi tunnelmointi sekä umpipäinen kohkaaminen ei ottanut onnistuakseen. Sen sijaan kahden mainitun ääripään välissä, melodioin kuorrutetun rynkkyhevin parissa Stam1na oli maailmanluokkaa. Neljännen tulemisen, maailmanlopun maalanneen Viimeisen Atlantiksen nimibiisi oli bändin paras slovari, mutta Jäteputkiaivojen jatkama suoraviivainen rykiminen ei edelleenkään pukenut bändiä. Ilmastonmuutosteemalla ovet aukesivat muuallekin kuin olutbaareihin. Kunnianhimosta ja sen toteuttamisesta sekä villeimpien visioiden konkretisoimisesta seuraa joko vielä tolkuttomampiin sfääreihin juoksuttava euforia tai kaikkensa antaneen artistin totaalikrapula. Tarkalleen ei käy ilmi kummasta Nocebon tapauk- sessa on kysymys, mutta joitakin suuntaviivoja on Aivohalvauksen viestistä helppo vetää: "luomistyö, prosessi, julkisuus, masturbaatiota!" Niinpä niin. Antti Hyyrynen on jo ehtinyt toteamaan uuden albumin kantavan teeman olevan "vittuun kaikki". Nocebo on jok'ikisen Stam1nan ansaitseman superlatiivin kumoava, mielen pahoittava vastareaktio. Olkoonkin mutkien suoristaminen tietoinen päätös ja irtiotto edeltäjän massiivisesta teemasta, mutta aiemmin poikkeuksellisen oivaltavaa lyriikkaa suoltaneen Hyyrysen ilmiselvyys lähinnä ärsyttää. Vaikka levyn selkein ongelma piileekin vokalistin lyriikkakynän hämmentävässä tylsyydessä, ei sävellysrintamallakaan ihmeitä tavoiteta. Esimerkiksi bändin uran alun mieleen tuova Valtiaan uudet vaateet olisi hyvin mahtunut Uudet kymmenen käskyä -levylle, mutta korkeintaan kakkosketjun laituriksi. Suurin kysymysmerkki on tuottajanpallille palkattu nimimies Joe Barresi, jonka mukamas oleellinen funktio ei ainakaan näihin korviin välity. Stam1na kuulostaa Stam1nalta, eikä ison veden takaa ole herunut mitään jo tuttua kokonaisuutta kiil- lottavaa. Päinvastoin: aiemmin lemiläisiä lähinnä vain sivulauseissa vaivanneet harmittomat lapsukset eli tönköt kielikuvat, turha kohellus ja ontuva draamantaju määrittävät nyt kokonaiskuvaa käsittämättömän rumaa kansitaidetta myöten. Lähinnä vaikuttaa siltä, että Amerikan-herra on virittänyt vieteriukon nakuttamaan ylinopeutta vain nähdäkseen mitä tapahtuu. Selkeimmin katajaan kapsahdetaan vierailevan sanoittajan kanssa; sinänsä kelpo biisi Tavastia palamaan! vesitetään Mariskan oksettavalla, typeriä "kusi valuu"- ja "muna seisoo" -fraaseja vilisevällä sanoituksella. Ennen kuin loppukin suola solahtaa haavoihin, sanottakoon, että kritiikki täytyy ymmärtää kontekstissaan. Jokainen Nocebon edeltäjistä on ollut julkaisuvuotensa eniten soittimessani pyörinyt kotimainen äänite. Viikon kestäneen tarkoituksenmukaisen, jopa pakon saneleman perehtymisen jälkeen on tauko tästä maniasta paikallaan. En ole niinkään varma, haluanko Stam1naa työmatkojeni ratoksi vuodelle 2012. HENRI EEROLA SUE » 32 « NRO. 2
• (Redhouse FMP) Alunperin Moravia-nimellä toiminut melodeathyhtye Tracedawn kiipesi siinä mielessä perse edellä puuhun, että varsinkin bändin debyytillä kuulijan huomio kiinnittyi lähinnä nuorten soittajien korkeaan tasoon ja ulkomusiikillisten puitteiden kiiltoon. Viimeistään kolmannen albumin ilmestyessä olisi hyvä havaita muutakin kuin koreat kuoret ja otelaudalla vilisevät sormet. Lizard Duskin kohdalla moni asia onkin muuttunut. Miehistövaihdoksien aiheuttama pysähtyneisyys on antanut aikaa säveltää ajan kanssa ja myös oivaltaa sovituksen merkitys. Oleellisin uusi asia on uusi mies mikin varressa, Amoralin kolmella ensimmäisellä albumilla kannuksensa hankkinut Niko Kalliojärvi. Hän on monen mielestä monotoninen korisija, mutta mielestäni paras alallaan. Miehellä on genren paras flow, ja olenkin aina viehättynyt Kalliojärven taidosta rytmittää sanottavansa lennokkaasti sekä mahduttaa paljon sanottavaa lyhyen ajan sisään. Harmi vain, että bandleader Tuomas YliJaskari haluaa pitää jo aiemmin lähinnä kiviriipasta käyneet puhtaat laulut mukana. Jo muutenkin äärimelodinen musiikki kun ei jollotusta kaipaa. Tämä käy hyvin ilmi You're Fired! -kappaleessa, jossa lava on yksin Kalliojärven. HENRI EEROLA 7 TRACEDAWN LIZARD DUSK LEVYARVIOT (Exile on Mainstream) Aikoinaan norjalainen ystäväni totesi, että "Winon ei tarvitse kuin avata turpansa, niin sinä olet polvillasi". Suureksi mielipahakseni hän oli väärässä. Elävän doomlegendan Wino Weinrichin ja tuntemattoman Conny Ochsin akustinen Heavy Kingdom on keskeneräinen tekele. Jos Winon edeltävä sooloalbumi, akustinen Adrift (2010) osui puun takaa herkkään kohtaan, tuntuu Heavy Kingdom sen turhalta jatkeelta. Soitto on epätarkkaa. Senkin saisi anteeksi, jos kuunnellessa tunteet ottaisivat vallan ja jokin sisällä liikahtaisi. Sävellykset vaikuttavat heppoisilta, kuin olisi tyydytty ensimmäiseen mieleen putkahtaneeseen jammailuun. Valonpilkahduksena Ochs tulkitsee Vultures by the Vinesin tarttuvasti ja kimmoisasti ja Winokin pääsee samalla jonkinmoiseen vauhtiin. Ilman tätä kappaletta levy olisi hyvin ontto. Wino on parhaimmillaan Dead Againissä, jossa "I don't care" -lyriikka on luontevaa, uskottavaa ja kitaroinnissa onnistunut ote. Hetkittäin kosketetaan pinnallisesti Dylanin, Neil Youngin ja Nirvanan Polly-mentaliteetteja, mutta kuin laiskuuttaan albumin tunnelma ei syvene. Levy on hyvin alakuloinen, pessimistinen, katkerakin. Siinä saattaakin olla sen ainoa tarttumapinta. Väsyneessä ja voimattomassa mielentilassa tämä saattaisi toimia. ANNIKA BRUSILA 6 WINO & CONNY OCHS HEAVY KINGDOM CARNALATION ­ Deathmask (Spinefarm) 8 Seinäjoella vuonna 2008 perustettu death metal -tulokas Carnalation julkaisi pari vuotta sitten EP:n ja nyt on vuorossa ensimmäinen täyspitkä Spinefarmin tallissa. Levyä tuottamaan on saatu melkoinen nimimies eli Peter Tägtgren, jota tuskin tarvitsee esitellä. Ei huonompi startti ensikertalaisille. Mutta mitäpä sitä tuhlaamaan vuosia ja taas vuosia siellä kellarissa, jos kerran paketti on jo kasassa, ote varman ammattilainen ja bii- sit väkevän voimallisia. Carnalation osaa myös aloittaa ja lopettaa ajoissa. Ensilevyn pituus on kuin allekirjoittaneen märistä fantasioista eli klassistakin klassisempi vajaat 36 minuuttia. Napakka pituus tekee levystä intensiivisen ja hallitun kokonaisuuden. Niin sitä pitää. Death metal on taitolaji, jossa linjaukset brutaalin aggression, teknisen osaamisen ja äänimaailman tasapainon välillä ratkaisevat paljon. Moni tekee virheen yrittäessään lisätä brutaaliutta puuroisilla ja yliampuvan rou- heilla soundeilla, osa taas keskittyy pätemiseen ja unohtaa rosoisemman emotionaalisen sykkeen. Carnalation kulkee näiden karikkojen yli varsin vaivattoman tuntuisesti. Kenties Tägtgreniltä on jokunen konkarin neuvo herunut, tai sitten bändille ei tarvitse selitellä asioita, jotka se on omaksunut vaistonvaraisesti. Contamination, Cadence of Insects, I Am God ja Omega Hour puhuvat itse puolestaan. JUSSI LAHTONEN Fogille, jossa vinha kepitys ja taidokkaat rytminvaihdokset onnistuvat. The Big Black (2000) on edelleen Orange Goblinin kovin albumi, joka kestää vertailun sekä aikalaisiinsa että genreen. ANNIKA BRUSILA 8 AMBERIAN DAWN CIRCUS BLACK 7 ORANGE GOBLIN A EULOGY FOR THE DAMNED (Candlelight) Englantilaiskvartetti Orange Goblinin seitsemättä täyspitkää odoteltiin viidettä vuotta. Edeltävä Healing Through Fire (2007) oli mainio mutta antoi osviittaa siitä, että räkäisimmät stonerkuviot eivät valitettavasti bändiä enää nappaa. A Eulogy for the Damned vaikuttaa pitkään muhineelta ja monipuoliselta, mutta myös oudon linjattomalta. Orange Goblin on aina sekoitellut stoneria heviin, metallia southern-rock'n'rolliin ja alternativea pubi-punkkiin. Nyt kuitenkin mukaan on lorahtanut sellainen määrä mainstreamrytkettä ja itseään toistavaa laulukuviota, että pettymys on isompi kuin kliimaksi. Bändin omankuuloinen tyyli on onneksi tallella ja oiva kokoonpanokin on pysynyt koossa. Äijäily, likaisuus ja käskyttävä, rouhea soundi on ollut Orange Goblinin kiehtova piirre. Osa siitä on hioutunut pois, eikä meiningin hajuttomuutta peitä vihaisinkaan ärinä. Irtopisteet Acid Trialin heviskaaloille ja riffeille sekä albumin ykkösvedolle The (Spinefarm) Viime vuosikymmenen puolella koitti melkoinen baby boom, kun metallimaailmaan putkahti iso katras bänditulokkaita, jotka kaikki soittivat sinfonisvaikutteista, kovalla pauhulla soitettua melodista power/hevimetallia ja joista jokaisen keulilla oli naislaulaja. Vaikutteet ja esikuvat olivat monella tulokkaalla ilmeiset, ja metallipiireissä aukeni hetkeksi markkinarako tietyntyyppisille yhtyeille. Sen jälkeen oli bändeistä itsestään kiinni, tarttuivatko ne saamaansa tilaisuuteen ja ponnistivatko ne tämän jälkeen omille itsenäisille jaloilleen. Moni vajosi sinne mistä oli tullutkin, osa jämähti esikuviensa B-luokan pastisseiksi tai tahattomiksi parodioiksi ja pieni osa löysi oman polkunsa. Amberian Dawn on yksi näistä harvoista jälkimmäisistä. Pari ensimmäistä levyä olivat innokkaita ja täynnä lupauksia, mutta osa näistä lupauksista täyttyi vasta kolmoslevy End of Edenillä, joka vahvisti bändin valitsemia linjauksia. Uusi albumi Circus Black vie Amberian Dawnia entisestään eteenpäin, entistä sinfonisempaan, orgaanisempaan ja vaihtelevampaan suuntaan. Ei ole haitaksi, jos bändissä on yksi Tuomas, joka tekee kaikki biisit. Amberian Dawnissa se on Seppälän Tuomas, joka on tehnyt biisit alusta asti. Seppälä on hyvä tirehtööri mustassa sirkuksessaan eikä anna minkään osa-alueen viedä liikaa tilaa kokonaisuudelta. Biisit ovat melodisia, tarttuvia ja tunnelmallisia eikä niitä ole turhan päiten venytetty. Albumilla on mittaa rapiat 40 minuuttia, mikä on onnistunut valinta. Moni kiekSUE ko kautta historian on kärsinyt tekijöidensä egoistisuudesta, kun biisejä on venytetty liikaa ja ähkystä kärsiviin kappaleisiin on turboahdettu sinfoniaorkesteria ja vielä vihonviimeistä nokkahuilua. On Amberian Dawnillakin kuoro, kapellimestari ja oopperalaulajia, mutta niitä ei ole ylikäytetty ja lopputulos on yllättävänkin ilmava ja dynaaminen. Circus Black pärjää mainiosti omillaan, ja nimikkobiisi, tunnelmallisempi Guardian, Charnel's Ball sekä Lily of the Moon toimivat mallikkaasti. Mutta hyvä isäntä antaa myös vierailleen mahdollisuuden osallistua. Timo Kotipellon vokaalit Cold Kississa antavatkin oman maittavan mausteensa levyn yleislinjaan, kuten myös Jens Johanssonin kosketintaituruus Crimson Flowerissa. Kun Amberian Dawnin ralliauto lähtee liikkeelle, niin Epican kaltaiset samaan aikaan levynsä julkaisevat bändit jäävät nieleksimään pölyä kalkkiviivoille. JUSSI LAHTONEN 6 RAGE 21 ja ylipitkiä, riffit aiempaa haaleampia ja yhtye toimii rutiininomaisesti ja paikoin lähes puolivaloilla. Aivan kuin yhtyeen pitkä ikä olisi viimein asettunut bändin harteille raskaana laahuksena. Bändin nokkamies, Peter "Peavy" Wagner on historian saatossa uusinut usein koko kokoonpanon. 2000-luvun taitteessa Wagner teki Ragen historian parhaimpiin kuuluvan ratkaisun potkimalla kaikki muut jäsenet pois ja muodostamalla voimatrion, jonka muina jäseninä olivat räväkkä jenkkirumpali Mike Terrana sekä klassisempi kitaristi Victor Smolski. Tämä kokoonpano tuli tiensä päähän vuonna 2006 ja Terrana korvattiin rauhallisemmalla Andre Hilgersillä. Samalla katosi iso osa voimatrion keskinäisestä kemiasta ja Terranan tuomasta vimmaisesta lisäenergiasta. Ragen raivo on hiljalleen hiipunut eikä voimatriossa ole enää entisenlaista voimaa. Kenties Wagnerin pitäisi vielä kerran luoda Rage uudestaan vaihtamalla kaikki jäsenet ja palaamalla perinteisempään bändiformaattiin. JUSSI LAHTONEN (Nuclear Blast) Saksalainen heavy power metal -yhtye Rage on pitkän uransa aikana tarjonnut paljon elämyksiä ja kirvoittanut paljon erilaisia ilmaisuja. Albumin nimi 21 ei kuvasta vain samannimistä korttipeliä, se kuvastaa myös Ragen studioalbumien kokonaismäärää. 21 albumia on kerrassaan huikaiseva määrä, johon ani harva yhtye on yltänyt. Lukumäärä on kuitenkin nimensä mukaisesti kaksiteräinen miekka. Tällä kertaa uusin Rage-albumi on nimittäin jotain, mitä Ragealbumit eivät yleensä ole olleet. Tarkempi termi on "pettymys". Selkeä pettymys. Korttipelissä ventti eli 21 on paras mahdollinen tulos, mutta arkikielestä on tuttu myös toisenlainen ilmaisu: jos joku on ihan ventti, niin häneltä on täysin puhti poissa. Voimat loppu, takki tyhjä, ei jaksa. Sitä on myös Ragen uutukainen. Biisit ovat lattean kuuloisia (Century Media) Lämpimät onnittelut brittiläisille työn sankareille ja death/grindcoren veteraanipioneereille ­ miehen ikä meni rikki viime vuonna, kun yhtye täytti 30 vuotta. On sitä siinä vuosia kerrakseen, varsinkin kun huomioi armottoman, säälimättömän ja tinkimättömän musiikkityylin kuluttavuuden. Napalm Death on aina paitsi keikkaillut paljon, myös nauhoittanut paljon. Levytystahti on ollut melkoisen vauhdikasta, ja Utilitarian onkin jo peräti neljästoista studioalbumi. Levyjen määrä ei ole kuitenkaan pelkästään hyvä asia, sillä yhtye on aika ajoin kärsinyt ennalta-arvattavuudesta ja lievästä monotonisuudesta. Nopeita death/grind-ralleja ja vahvasti kapitalismia kritisoivia sanoituk- 7 NAPALM DEATH UTILITARIAN » 33 « NRO. 2
• Karumman kuuloinen LA:n keikka on nauhoitettu Whisky A Go-Go -klubilla ja muhkeasti soiva Eindhovenin keikka on nimensä mukaisesti festariveto Dynamo Open Air -festareilta. Kumpikin on kuolonmetallin juhlaa alusta loppuun, aina Deathin varhaistuotannon brutaaleista klassikoista myöhempien levyjen proge-vaikutteisiin, teknisiin ja pidempiin biiseihin. Schuldinerin soittoa ei enää ole mahdollista kuulla livenä, mutta Vivus! on paras saatavissa oleva korvike. JUSSI LAHTONEN ASPHYX ­ Deathhammer (Century Media) 9 Kuolonmetalli on kärsinyt viime vuosina lievästä alennustilasta, sillä määrä ei ole korvannut laatua. Jos jonkinlaista death metal -pumppua on pukannut levyjään pihalle, ja kalmaa on työstetty laidasta laitaan. Osa on ollut hyvää, mutta albumien kokonaismäärä on ollut niin valtaisa, että harvasta on kyennyt nauttimaan vanhaan malliin. Onneksi on aina sentään hollantilainen kuolonmetalli ja Asphyx. Vajaa kolmisen vuotta sitten järeän paluun Death... The Brutal Way -levyllään tehnyt Asphyx pyyhkäisee risut ja männynkävyt syrjään uutukaisellaan. Deathhammer iskeytyy kylkeen kuin varttihullun Alibin kansikuvapojan vasaranisku ja jatkaa takomista, kun- nes jäljellä ei ole enää kuin veristä mössöä ja sensaatiolööpit. Vokalisti Martin van Drunen on nuoruutensa vedossa ja urahtelee brutaalin raastavasti kuin mätää täynnä oleva viemäri. Alkuperäisrumpali Bob Bagchus takoo työvälineensä lähes lattiasta läpi ja näyttää vuonna 2007 mukaan tulleelle kitaristi Paul Baayensille sekä 2010 basson varteen otetulle Alwin Zuurille, miten sitä komppia ja groovea saadaan tuotua biisiin kuin biisiin, oli tempo sitten hitaan raskas tai nopea rypistys. Kappale We Doom You to Death kuvaa oivallisesti Asphyxin nykylinjaa. Osa biiseistä on kolmen minuutin molemmin puolin huitelevia death metal -rykäisyjä, joista kivenkova The Flood tuo jo mieleen ensilevyn klassikon Verminin. Samoin nimikkobiisi on sivaltava tykitys. Keskimäärin joka toinen biisi onkin sitten murhaavan raskas, kuolondoom-painotteinen vyörytys. Jyhkeän pitkät möyrinnät kuten Minefield, huikea As The Magna Mammoth Rises sekä karskisti saksankielinen Der Landser saavat tuntumaan kuin Leopard-panssarivaunu ajaisi ensin yli ja peruuttaisi sen jälkeen vielä kerran yli. Muusikkolegenda Dan Swanön masterointi ja miksaus hivelee korvia, mikäli niistä on jotain vielä jäljellä levyn jälkeen. Albumi on Asphyxin parhaimpia koko 25 vuoden uralla, ja kovia kuolonmetallikiekkoja saa loppuvuonna tulla, mikäli ne Kuolonvasaran ohi tahtovat mennä. JUSSI LAHTONEN (Season Of Mist) Ajan pyörä vain pyörii. Ukrainan merkittävin ja laadukkain metalliyhtye Drudkh on vuosien varrella kehittynyt rosoisemmasta black metalista tunnelmallisemmaksi, maalailevammaksi ja monivivahteiseksi metalliksi, jossa ukrainalaisen kansanmusiikin vivahteet ja kansallisten runoilijoiden lyriikat ovat parantaneet kokonaisuutta. Edellinen levy Handful of Stars oli Drudkh-mittapuulla varsin hämyinen ja usvainen albumi. Nyt yhtye hakee intron ja neljän pitkän kappaleen verran tasapainoa sekä vanhasta black metal -linjasta että herkästä fiilistelystä. Intron jälkeinen avausbiisi Breath of Cold Black Soil saa kylmät väreet kulkemaan kosketinsoittimien jyhkeillä kajahduksillaan ja tunnelatauksellaan. Farewell to Autumn's Sorrowful Birds on puolestaan rosoisempaa ja arkaaisempaa menoa vanhan Drudkhin tyyliin. Night Woven of Snow, Winds and Grey-Haired Stars puolestaan alkaa tanakalla sykkeellä, joka antaa tilaa tunnelmanluonnille kunnes taas vaihtuu bassovetoiseksi, raa'aksi jytkeeksi. Kokonaisuus on tasapainoinen ja laadukas osoitus bändin nokkamiehen Roman Saenkon taidoista. Saenko on erittäin puuhakas ja tuottelias muusikko, sillä Drudkhilta on nyt tullut yhdeksän studiolevyä kymmenessä vuodessa, ja sen lisäksi Saenko on mukana lukuisissa muissa projekteissa kuten sadunomaisemmassa Old Silver Treessa, jolta tuli levy juuri viime vuonna. Ukrainasta kajahtaa! JUSSI LAHTONEN 8 DRUDKH ETERNAL TURN OF THE WHEEL LEVYARVIOT sia kun ei voi tehdä määräänsä enempää ennen kuin alkaa väkisinkin toistamaan itseään sekä biisien teemoissa että riffeissä. Tietyllä tavalla ND on death-grindin Motörhead: tasavarmoja ja laadukkaita mutta hieman yllätyksettömiä levyjä pukkaa aina tasaisesti ulos, bändi on parhaimmillaan keikoilla ja varhaistuotanto on edelleen se tärkein tuotanto. Myös Utilitarian on varmaa takuutyötä, hyvin nauhoitettu ja tunteella esitetty, mutta se on silti Napalm Deathin mittapuulla vain perusvarmaa keskikastia. Ei vähempää, muttei myöskään enempää. JUSSI LAHTONEN 8 CORROSION OF CONFORMITY CORROSION OF CONFORMITY valin kanssa. Pintadoa ei kukaan mies pysty korvaamaan, joten hänet korvasi kitarassa nainen, Katina Culture. Hordes of Zombies heittää intron jälkeen kehään 13 kuolonmetallin ja grindin hybridirallia, joissa puurretaan leukapielet jämäköinä ja tiukalla asenteella, hetkeksikään hellittämättä. 1980-luvun lopulla tämä olisi kohahduttanut kansaa. Nyt aikaa on kulunut jo liiaksi ja Terrorizerin kymmenet opetuslapset ovat tehneet samat asiat moneen kertaan uudestaan. Siitä huolimatta suoraviivainen pöristely ja hien pintaan nostattava mättäminen saa mielialan kohoamaan. JUSSI LAHTONEN 7 TERRORIZER HORDES OF ZOMBIES (Season of Mist) Sota terrorismia vastaan ei suinkaan ole ohi, sillä Terrorizer iskee jälleen. Terrorizer oli 1980-luvun lopulla yksi olennaisimmista death/grindcore-bändeistä siitä huolimatta, että yhtye julkaisi yhden ainoan albumin vuonna 1989 ja sekin nauhoitettiin vasta sen jälkeen kun bändi oli virallisesti jo hajonnut. World Downfall oli kulttilevy sanan varsinaisessa merkityksessä. Nauhoittamiseen ja miksauksiin kului aikaa kahdeksan tuntia, joten turhaan ei studiossa tupeksittu. Terrorizer palasi 2000-luvun puolivälissä, kun perustajajäsenet Jesse Pintado ja rumpali Pete Sandoval löysivät taas toisensa. Darker Days Ahead (2006) oli valitettavasti nimensä mukainen, sillä Pintado menehtyi samana vuonna ja Terrorizerin toinen tuleminen päättyi ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Mutta vielä vanhat jaksavat, sillä David Vincentin taannoinen paluu Morbid Angelin bassonvarteen sai hänet palaamaan takaisin myös Terrorizeriin yhdessä Sando- (Nuclear Blast) Hollantilaisen Epican uusinta, yli 73 minuutin mittaan yltävää teosta kuunnellessa sitä on entistä kiitollisempi siitä, että Nightwish ja Tuomas Holopainen ovat olemassa. Muuten tilanne voisi olla niin, että Requiem for the Indifferentin kaltaiset tökeröt möhkäleet olisivat ainoita levyjä, joita "sinfoniset" metallibändit pystyisivät tekemään. Siinä missä edellä mainittu Nightwish on rohkeasti ja ennakkoluulottomasti laukannut aivan omille poluilleen, kokeillut eri tyylilajeja ja hypännyt silmät kiinni tuntemattomaan, Epica on jähmettynyt ja paisunut. Epican uutukainen on kuin pullataikina, joka vain turpoaa ja turpoaa. Kaikki on entistä suurempaa, "bombastinen sinfonisuus" entistä suurellisempaa ja kaikkea on enemmän. Jos ennen joku osa-alue on ollut menestys, niin tokihan tuplamäärä vastaavaa tuo tuplamäärän menestystä, eikö vain? Sananlasku "vähemmän on enemmän" oliSUE 6 EPICA REQUIEM FOR THE INDIFFERENT si ollut Hollannissa tarpeen, sillä levyllä on yksinkertaisesti liikaa aivan kaikkea, ja seurauksena on pahimman luokan ähky. On liikaa teknistä instrumentaalisuutta, liikaa orkestraatiota, liikaa laukkaheviä, liikaa melodioita yhdellä kertaa, liikaa kaikkea. Yhtä ei sentään ole, vaikka lehdistötiedote sen mainitsee: on surkuhupaisa vitsi mainita "brutaali metalli" Epican kaltaisen bändin tiedotteessa. Jos Holopaisen Tuomas on elokuvallisen metallin Tim Burton, joka yllättää yleisönsä isollakin budjetilla, niin Epican Mark Jansen on sitten lajityyppinsä vastine Michael Baylle, joka tekee efekteillä kuorrutettuja, ylipitkiä ja sisällöltään köyhiä popcorn-spektaakkeleita. Toki jälkimmäisillä on ystävänsä ja varmasti on Epicallakin. JUSSI LAHTONEN 9 DEATH VIVUS! (Relapse Records) Perinteikkäälle levyfirmalle Relapselle on jälleen kerran pakko nostaa hattua siitä, että se ylläpitää ja vaalii death metalin korkeimpia ja ansiokkaimpia perinteitä ja kunnioittaa Death-yhtyeen ja edesmenneen Chuck Schuldinerin muistoa. Death oli kirjaimellisesti ja nimeään myöten koko kuolonmetallin ruumiillistuma ja suurin vaikuttaja lajityypin synnyssä. Albumit olivat ja ovat klassikoita, mutta yhtye oli vahva myös livenä. Vivus! sisältää uudelleenjulkaistuna, uudessa kuosissa ja Death-rumpali Richard Christyn kommenttien kera varustettuna kaksi livealbumia. Live in LA (Death & Raw) sekä Live In Eindhoven '98 antavat oivallisen kuvan siitä, miltä kovakuntoinen Death kuulosti keikalla. (Candlelight) Pitkän linjan jenkkibändi, monen monta tyylinmuutosta urallaan kokenut ja siinä sivussa miljoonaluokan levymyyntiin yltänyt Corrosion of Conformity tekee paluun usean vuoden tauon jälkeen. Taukoja bändi on pitänyt ennenkin yli 30 vuoden mittaisella urallaan, mutta nyt bändi palaa sikäli juurilleen, että yhtye on taas kolmijäseninen kuten se oli vuoden 1985 Animosity-albumillaan. Perustajajäsenet eli basistilaulaja Mike Dean, kitaristi Woody Weatherman ja laulava rumpali Reed Mullin eivät kuitenkaan soita alkuaikojen punkkia eivätkä viiltävän särmikästä crossover-thrashia kuten 1990-luvun alun Blind-levyllä ja sen videohitillä Vote With a Bullet. Nykyinen linja on hitaampaa, karheampaa ja samalla rokahtavampaa. Termi "southern rock & metal" tuntuu paitsi rajoittavalta, myös melko typerältä, mutta se ei ole silti täysin vääräkään termi. Ainakin se on parempi termi kuin mikään sludge. Biiseissä on tunnelmaa, yhdessä jammailun tuntua ja blues-vivahteita. The Moneychangers, El Lamento De Las Cabras, Psychic Vampire ja River of Stone ovat COCin kahdeksannen studiolevyn parhaimmistoa, eikä muukaan levy notkahda. Ansiokas paluu sorvin äärelle otetaan ilolla vastaan. JUSSI LAHTONEN (Century Media) Italialaisella Lacuna Coililla on tänä vuonna merkkipäivän paikka. On kulunut kutakuinkin vuosikymmen siitä kun yhtyeeseen voitiin vielä Comalies-albumin yhteydessä jotenkin liittää sana metalli ilman, että sana tarvitsi lainausmerkkejä ympärilleen tai vaikean oloista selittelyä musiikin lajityypeistä. Tämä ei tosin ole rapakontakaisia markkinamiehiä estänyt kaupittelemasta Lacuna Coilia "alter- 6 LACUNA COIL DARK ADRENALINE » 34 « NRO. 2
• native metalina". Mutta mitä "vaihtoehtoista" on bändissä, joka on avoimesti ja rehellisesti tähdännyt videohitti- ja radiosoittobändiksi? Sanotaan asiat niin kuin ne ovat, eli Lacuna Coil on goottivaikutteinen poprock-bändi, jonka lähes joka ainoa biisi rakentuu samalla tavalla eli melodisen tarttuvaan kertosäkeen hoilotukseen ja kertsin ympärille rakennettuihin peruskuvioihin. Ei tässäkään mitään ongelmaa sinänsä ole, valtaosa pop-bändeistä ja Idols-iskelmistä tehdään juuri samalla tavalla. Se vain on ongelma, että Lacuna Coil on nykyisin melkoisen tylsää. Cristina Scabbialla on toki kaunis ääni, kauniit kasvot ja terhakat tissit, mutta levyltä kuunnellessa tästä kolminaisuudesta jää jäljelle vain ääni, eikä se oikein riitä muun materiaalin ollessa laskelmoidun sliipattua ja varman päälle vetävää. Mitään adrenaliinia ei tästä levystä erity, ei tummaa eikä vaaleata. JUSSI LAHTONEN son yleisurheilijana. Aikaisemmilla pitkäsoitoilla uusioversiovalinnat ovat pääosin osuneet kappaleisiin, joita Turner on ollut mukana tekemässä. Siltä saralta olisikin ollut vielä ammennettavaa esimerkiksi Lee Aaronin ja Blonzin levyiltä löytyvien kontribuutioiden osalta. Tosin ei albumille valikoitunut uusi materiaalikaan sutta ole. rainbowt ja purplet on taas jätetty viisaasti artistin keikkarepertuaariin. JLT ei yllä enää korkeimpiin nuotteihin, ja alkujaan Michael Boltonin levyttämät You Wouldn't Know Love ja Gina onkin transponoitu alempaan sävellajiin. Aiemmin Turnerin studiotulkintaan on voinut luottaa, mutta liekö vokalistilla ollut uuvuttava Venäjän- tai Turkin-kiertue alla ennen laulupäiviä. Sunstorm on hanke lukuisten vastaavien joukossa, mutta se erottuu kaltaisistaan rokkaavamman ja irtonaisemman otteen ansiosta. MIKA PENTTINEN ta omien havaintojen jälkeen myös saatteessa käytetyn termiä sielukas. Ja kerrankin aiheesta. Essence of Fearin soidessa kolea veto käy läpi talon tavallista voimakkaampana. Galsan fiiliksen saavuttamiseksi ei ole edes tarvittu mitään yliampuvia kikkailuja. Rokkoisimmatkin maisemat saadaan aikaan harkitun tasokkaisiin sävellyksiin varsin tavanomaisella otteella, josta Sacrifice for Nothing käy mainiosta opinnäytteestä. Deadly Force puolestaan yllättää olemalla muuta materiaalia reilusti reippaampi, ja hoilauskertosäkeineen se kummasti piristää albumin puoliväliä. Klassikkokappaleita raskaan musiikin historian lehdille tältä levyltä ei tule jäämään. Sen verran rattoisasti reilu kolmevarttinen kuitenkin kuluu kerta toisensa perään, että jotain omaa tässä on keksitty. OSKARI LEHTINEN 6 RAM DEATH (Metal Blade) Ruotsista on tullut yksi jos toinenkin traditionaalisen heavy metalin taitaja, ja monet parhaimmista nykypäivän hevipumpuista ovat ruotsalaisia. Vastapainoksi maasta on tullut myös tolkuttoman paljon keskinkertaisuuteen hukkuvia, lähes täysin persoonattomia ja toinen toisistaan vaikeammin erotettavia kloonibändejä, joiden saamia levytyssopimuksia sopii vain ihmetellä. Mutta sehän ei ole tyhmä joka pyytää vaan se joka maksaa: on siis oletettava, että tylsimmälläkin ja kliseisimmälläkin poppoolla on kuulijansa ja levyillä ostajansa. Sellaisia on ainakin oltava RAMilla, koska RAM on saanut valmiiksi kolmannen studiolevynsä. Joka levyllä on ollut eri julkaisija ja vieläpä kerta kerralta isompi levy-yhtiö, joten jotain göteborgilaiset ovat tehneet oikeinkin. Eihän Death toki mikään floppilevy missään nimessä ole, mutta munaa siinä ei ole. Tuotannollisesti ja rakenteellisesti RAM on peruspätevää keskitasoa, ja kymmenestä biisistä pari kuten ...Comes from the Mouth Beyond sekä Under The Scythe ovat muita mieleenpainuvampia. Muuten biisit soivat sisäsiististi ja huomaamattomasti taustalla eivätkä töksähdä missään vaiheessa, joten vaikea levystä on vimmaa ja voimaa repiä. Ehkei ole tarkoituskaan. JUSSI LAHTONEN 7 WORTH THE PAIN NO REST NO PEACE 7 BIOHAZARD REBORN IN DEFIANCE (Turn & Run) Lokerointi on usein hanurista, myönnän. Silti on sanottava, ettei vastikään elinkaarensa toisen vuosikymmenen aloittaneen lappeenrantalaisryhmän hardcore iske omalle hcalueelleni. Laulun osalta kyllä. Joonas Halmela ylenantaa sanomaa kiukkuisesti ja vähän räkäisestikin, mutta muun ryhmän ulosanti sopisi parhaiten riuskan thrashin viitan alle. Hiukan pehmeä ja matanpuoleinen yleissointi ei aina ole miinusta, mutta hc-rähjäämisestä se tuntuu hiovan väkäsiä. Sellainen anteeksipyytelemätön ja nopeatempoinen tylytys, jota hc:lta odotan, on jossain muualla. Jos sanoisi, että rauhassa lepäämässä, olisi se liioittelua. Mistään hissimusasta ei sentään ole kyse, paitsi ehkä sellaisen hissin, joka kiitää kohti kuilun pohjaa vaijerien katkettua ja turvalukitusten petettyä. 19 minuutin kesto 8 kappaleen long playlle on ihmeteltävän vähän. Kovimmilla kierroksilla lingoten asia olisi ymmärrettävä, vaan kun huippunopeuksia ei tavoitella missään kohdin eikä keskivauhtikaan ole poikkeuksellisen kova, tuntuu, että työmaalla on hikisen aamupäivän jälkeen lyöty hanskat naulaan häivytty himaan. Urakka on jäänyt vähän puolitiehen, mutta tehdyltä osin työmiehet ovat palkkansa ansainneet. OSKARI LEHTINEN (Nuclear Blast) Jo kertaalleen uransa lopettanut ja tällä hetkellä triona operoiva legendaarinen Brooklynin räyhäryhmä Biohazard on palannut takaisin sorvin ääreen. Levy purkitettiin viime vuonna alkuperäisen miehistön toimesta, mutta äänittämisen jälkeen basisti-laulaja Evan Seinfeld jätti yhtyeen. Yhdeksännellä studioalbumillaan genren pioneeribändi tykittää takuuvarmaa metallisävytteistä hardcorea, joka ei turhia nöyristele tahi auktoriteetteja kumartele. 90-luvun kaltaisessa huippuiskussa ei yhtyeen sävellyskynä toki enää ole, mutta tinkimätön yhteiskuntakriittinen asenne on yhä tallella. Kappalemateriaali ei sisällä mitään ennenkuulumatonta tai mullistavaa. Joukosta erottuvat edukseen tällä kertaa ne hieman rauhallisemmat veisut, kuten Vows of Redemption tai Killing Me. Paras veto on kuitenkin viimeisenä tarjoiltava instrumentaalibiisi Season the Sky, joka tavoittelee Love Deniedista tuttuja fiiliksiä. Suoranaisen heikkoja kipaleita ei levyllä ole mukana, mutta 55 minuutin kokonaispituus on silti tällaisenaan liikaa. Täytematskua karsimalla olisi kestosta saatu helposti vartti pois ja samalla puhuttaisiin kompaktista kasin arvoisesta paketista. Nyt Reborn in Defiance jää tahattoman ironisesti leijumaan tasapäistävän harmaiden mielikuvien lintukotoon, jossa ei ole tilaa individualismille. VILLE PEKKALA tä, että bändin nousujohteinen ura jää viiden levyn mittaiseksi. Hävyttömän tarttuva ja hauskasti nimetty Career Suicide (Is Not Real Suicide) avaa tyylikkään levyn täydellisesti. Lightning & Snow hypnotisoi lähes blackmetallisella otteellaan, kun taas Finalityn minimalistinen kauneus ja intiimi tunnelma repivät auki vuosia vanhat haavatkin. Laadukas ja monipuolinen kappalemateriaali pitää sisällään katatoniamaista melodiantajua, My Dying Briden mieleen tuovia jylhiä goottisävyjä sekä hitaasti kasvavaa ja äärimmilleen virittyvää eteeristen kliimaksien juhlaa. Woods 5: Grey Skies & Electric Light on äärettömän syvien tunteiden luotaama reissu halki melankolian ja kyynisen todellisuuden. Taustalla on kuitenkin usko siitä, että elämä itsessään on ainutlaatuinen kokemus, jota ei kannata ylenkatsoa tai halveksua. Vaikka levyllä soivatkin pääasiassa mollisävelet, niin fiilis on optimistinen, kaihoisa sekä hyvin läsnä oleva. Kyseessä onkin albumi, joka tuo rutkasti toivoa introverttien yksilöiden pateettisiin sielunmaisemiin. VILLE PEKKALA 8 SUNSTORM EMOTIONAL FIRE (Frontiers) Joe Lynn Turnerin ja Pink Cream 69 -soittajien muodostaman Sunstormin kuuden vuoden takainen debyytti on myöhemmän ajan aor-klassikko. Tosin sen toteutuksessa hyödynnettiin siekailematta 80-luvun sävelaarteistoa. Kakkosella nojattiin jo enemmän Frontiers-levy-yhtiön hovikirjoittajiin, ja kolmannellakin kierroksella vanha liitto on vähemmistönä. Mielenkiintoisin biisiseppä ainakin suomalaisnäkökulmasta on ruotsalaistunut Uusikaarlepyyn poika Sören Kronqvist, joka alan piireissä tunnetaan mitalita- 8 NOWEN ESSENCE OF FEAR (Violent Journey) Vähintään neljän levyn kohdalla viidestä promomateriaalin, saatekirjeiden ja mainosten ylisanat paljastuvat banaalisti keskinkertaisten tuotosten haperoiksi kääreiksi vailla katetta. Poikkeukset ovat siksi aina toivottuja ja tervetulleita. Lahtelaisbändin death metalin ja thrashin aineksia sekoitteleva rymistely alkaa kierros toisensa jälkeen kuulostaa koko ajan sujuvammalta ja kiinteämmältä. Levyn materiaali kantaa loppuun asti ja siinä on tuntevinaan henkeä. Olikin mielenkiintoista huoma- Kanadalaisen Woods of Ypresin uutukainen julkaistaan erittäin ikävien uutisten äärellä, kun yhtyeen mystinen johtohahmo David Gold menehtyi liikenneonnettomuudessa viime joulukuussa. Sielukkaan laulaja-kitaristin poismeno jo 31-vuotiaana tarkoittaa si- 10 WOODS OF YPRES WOODS 5: GREY SKIES & ELECTRIC LIGHT (Earache) (Inverse Records) Kehitys kehittyy ja uudet tuulet puhaltavat aina, joskus voimakkaammin, joskus heikommin. Suunnat vaihtelevat ja alalla kuin alalla on uutuuksia mieluusti haistelevia ja toisaalla muutosvastarintaisia jässiköitä, joiden mielestä kaikki hyvä on jo keksitty. Suomalaisesta tuotannosta olen havainnut keskitasoltaan erittäin kovaksi jännitysja dekkarikirjallisuuden sekä metallimusiikin. Kummassakin on paljon maailmanluokan tekijöitä. Kymmenvuotissynttäreitään tänä vuonna viettävän tuusulalaisbändin death/metalcore edustaa metallimusiikin nykivää, teräväsärmäistä ja turhan teknistä linjaa, joka ei miellytä. Raskas ja täyteläinen soitto on varsin pätevää ja treenattua, mutta luo kelpo räyhäämisestä huolimatta jotenkin laskelmoidun tunnelman sävellyksiin. Huolellisesta ja pitkäjänteisestä pyörittämisestä huolimatta vaskoolin pohjalle ei jää ainuttakaan kultahippua, vaikka monin paikoin, erityisesti A World Without Realityn kohdalla jalometallin kimallusta hiekan seassa selvästi näkyykin. Perusmurinan sekaan sinne tänne sijoiteltu puhdas laulu on kulunut elementti sekin, koska kumpainenkaan ääntely ei persoonallisuudellaan erotu lukuisista muista samaa kaavaa käyttäneistä. Levyn ja sen tekijöiden lyttäämiseen ei ole mitään perusteita. On vain todettava, että teknisesti kehittyneen ja moderneilla muotoilukikoilla toteutetun tuotteen sijaan minulle sopii paremmin kestämään tehdyt tukevat karvalakkimallit. OSKARI LEHTINEN 7 NAILED COIL THE OUTCOME OF ANXIETY www.sue.fi Sounds like hell, looks like heaven Tiukkaakin tiukempaa rockia tajuntaan! Mustaschin uusi albumi nyt kaupoissa. en uom t S e myy u Lip oill tti eik Tike k astia ne o I, Tav SINK , Pakkahu EL 5.4. H MPERE eatria T A 6.4. T LU, Club . OU 7.4 SUE » 35 « NRO. 2
• LANA DEL REY ­ Born to Die (Interscope) 9 LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton Teininä minulla oli tapana ihastua poptähtiin. Ensin Tori Amosiin, sitten Björkiin, Sheryl Crowhun, Sophie B. Hawkinsiin, Liz Phairiin ja lopulta Shirley Mansoniin. Vaikka kaikilla edellämainituilla on edelleen paikka sydämessäni ja levyhyllyssäni, niin aikuisiässä löysin elämäni naisen ja poptähdet unohtuivat vuosikausiksi. Ainakin siihen asti kun näin Video Gamesin videon ensimmäistä kertaa viime vuonna. Lana Del Reyssä oli sitä kaivattua jotain. Biisi kuulosti täysin tuoreelta. 60-luvun Nancy Sinatran tai Dusty Springfieldin mieleentuovaa melodia, upea ja täysin persoonallinen lauluääni ja tyyli yhdistettynä moderniin tuotantoon. Ja se video. Del Reyn Youtuben leikkaushuoneen lattialle tippuneista videojätteistä ja omasta webcam-materiaalistaan itse koostama video sai tuntemaan kummallista nostalgian tunnetta asioista, joita ei ollut koskaan edes kokenut. Tämä oli liian hyvää ollakseen totta. Nyt, yli puoli vuotta myöhemmin, kuuntelen Lanan juuri julkaistua debyyttialbumia repeatilla ja yritän suurennuslasilla etsiä siitä jotain vikaa. Vikaa siksi, että eritoten amerikkalainen yleisö on aloittanut mittavan backlashin Lana Del Reytä vastaan. Pitkään aikaan ei yksikään artisti ole aiheuttanut tunteenpurkauksia ja polarisoinut mielipiteitä yhtä tehokkaasti kuin tämä 26-vuotias laulaja-lauluntekijä. Lyhyessä ajassa kaiken saavutettavissa olevan levytyssopimuksesta ja mallisopimuksesta satojen lehtien kansikuviin saavuttanut Del Rey herättää pahaa verta kotimaassaan, vaikka edustaa käytännössä amerikkalaisen unelman ruumiillistumaa. Suomalaiset pitävät itseään kateellisena kansana, mutta viimeistään Lana Del Reyn herättämät tunteet osoittavat, että kateus on universaalia. Kun joku menestyy "liian helposti" alkaa hylkivä vastareaktio. Täytyy myöntää, että oma ensivaikutelma Born to Diestä oli valjuhko. Tempot puksuttelevat kautta linjan alle sadan biitin minuutissa ja levy ei tunnu lähtevän millään käyntiin. Suhtauduin siihen aluksi ehkä sosiaalisten paineiden vuoksi skeptisesti, mutta nyt huomaan kuuntelevani levyä uudelleen ja uudelleen ja suosikkibiisini vaihtuu tiuhaan tahtiin. Raukeat hiphop-biitit yhdistyvät huikentelevaisen sinfonisiin sovituksiin ja helppoihin sanoituksiin kuolemasta ja rakkaudesta. Tätä perinteisempää poplevyä on vuonna 2012 vaikea löytää. Jokin merkillinen taika tai kipinä tässä levyssä kuitenkin piilee, ja se taika vetää puoleensa kuin erityisen isohuulinen magneetti. Born to Die on kuin 12 versiota The Verven Bittersweet Symphonystä. Ei varsinaisesti mitään uutta poptaivaan alla, mutta jotenkin tämän levyn kuuntelemista ei vain pysty lopettamaan. Edes Video Games ei vielä puolen vuodenkaan kuuntelun jälkeen ole kulunut puhki. Kun Born to Dietä tarkastelee täysin värittömien lasien läpi, on se saakelin hyvä poplevy. Jos Lanan liika medianäkyvyys alkaa ahdistaa kannattaa vetäytyä metsämökkiin unabomber-tyyliin. Tämä ei nimittäin varmasti ole viimeinen kerta, kun tästä naisesta kuullaan. TOMI TUOMINEN SUE » 36 « NRO. 2
• (Solina Records) Sydämeni on tulessa. Haluaisin kirjoittaa, että Burning Heartsin kakkosalbumi on vuoden kotimainen levy, mutta en uskalla, koska nyt eletään vasta helmikuuta. Jessika Rapon ja Henry Ojalan ympärille nelikoksi kasvaneen yhtyeen kolmella jäsenellä on Magenta Skycode -yhteyksiä, mikä kuuluu soitannossa sovitusten suuruudessa sekä biisien jylhässä tummuudessa. Mutta kuuluu musiikissa muutakin; Into the Wilderness ja Trade Winds ovat komeaa elektropoppia, johon totuteltiin jo 30 vuotta sitten Talk Talkin esikoisen avulla, ja välillä 90-lukuinen kenkiintuijottelu pitää katseet tiukasti alasuunnassa. Maistiaissinkkuna julkaistu Burn Burn Burn miellyttää moetuckermaisella rummutuksella sekä Jessika Rapon fraseerauksella, joka tuo erehdyttävästi mieleen vanhempaa sukupolvea edustavan suomenruotsalaisen laulajattaren eli French Kissin Gigin. Extinctions on tasaisen komea yhdeksän biisin paketti, mutta siitä huolimatta avausbiisin On the Last Day of the Decade ulottuu hieman muita korkeammalle. Biisiä lainaileva kansiteksti on yksi kaikkien aikojen hienoimmista; levy on omistettu muutaman nimeltä mainitun henkilön lisäksi "All those who didn't celebrate the last day of the decade". AKU-TUOMAS MATTILA 9 BURNING HEARTS EXTINCTIONS LEVYARVIOT 7 SNAKEBEAT FEED THE SNAKE (Full Impact Records) Konstailemattoman rockin ikiaikaisessa peruskuviossa on jotakin niin primitiivisesti vetoavaa ja nerokasta, että yhä uudet yhtyeet onnistuvat ammentamaan samoilta apajilta musiikkinsa ainekset kuulostamatta vanhentuneilta. Tampereen onkaloista toisen levynsä ulos pullauttanut Snakebeat pysyy uskollisena rockin ydinolemukselle, mutta sopivan reseptin ja osaavien toteuttajien ansiosta sekoittelee kliseistä kyllin kiinnostavan sopan. Täyteläisen rytmikitaroinnin ja leikittelevän melodisen leadkitaran yhteistyö toimii sopivalla jännitteellä ja yhdistää retrosoundia punkasenteeseen. Kitaristit hallitsevat instrumenttinsa kiitettävän monipuolisesti. Laulupuolella on pitäydytty räkäisessä huutoräyhäämistyylissä, jossa melodisuus rajoittuu lähinnä äänenpainojen vaihteluun. Tyylilajikysymyshän tuo, mutta voisihan sitä huutamistakin kokeilla muutamalla eri nuotilla. Lyriikat eivät ole syvällisimmästä päästä, mutta eipä tarvitsekaan, kun on kyse railakkaasta bilemusiikista joka toimii parhaiten livenä. Kappaleet ovat rakenteeltaan ja sävellystenkin osalta onnistuneita. Autotallin tuoksua ei ole kokonaan kuurattu pois, mikä on plussaa. Hitaampien biisien kohdalla tosin meno alkaa puutua, esimerkiksi (Nice) Price of Soul jättää kylmäksi. Parhaiten tunnelman nostaa nopeatempoinen I'm made of Fire. Myös mainio päätösbiisi Drone revittelee nöyristelemättömänä ja todistaa, että vanha kunnon rokkenrolli on yhä voimissaan. ANNA LAHOKOSKI JOOSE KESKITALO & KOLMAS MAAILMANPALO ­ Vyötä kupeesi ja tule! (Helmi-levyt) 10 Mistä tunnistaa täysien pisteiden levyn? Vilunväristyksistä selkäpiissä? Liikutuksen kyyneleistä? Tunteiden vellomisesta rinnassa? Loputtomista uusintakuunteluista? Joose Keskitalon levyt täyttävät lähes poikkeuksetta kupongin kaikki rastit. Vyötä kupeesi ja tule! ei tee tähän muutosta. Keskitalo on täysin poikkeuksellinen artisti Suomen mittakaavassa. Äärimmäisen tuottelias biisintekijä ei tunnu millään osuvan harhaan, vaikka levyjä tuleekin kohtalaisen tiiviiseen tahtiin. Jooselle ominaiseen tapaan tämänkin levyn kappaleet on kuultu keikoilla jo moneen kertaan. Meedio Mouhusta ja Aleksander Aa- vasta kertovat tarinat ovat tulleet tutuiksi jo edellisen levyn kiertueella ja kevään tulevilla keikoilla kuulemme jo varmasti taas seuraavan levyn materiaalia. Kolmas maailmanpalo -kokoonpanon hienot sovitukset ovat tuoneet lihaa ja läskiä Joosen biisiluurankojen ympärille. Ontuvasti vinksahtanut poljento esimerkiksi Mene säkin sisään -biisissä tuo mieleen niin Tuomari Nurmion kuin Tom Waitsinkin. Joosen keitokseen ominaisen mausteensa tuovat eritoten miehen kuumeiset sanoitukset, joissa kiihkeä kristillisyys yhdistyy omalaatuisella tavalla maalliseen raadollisuuteen. Kun tapaa hintelän ja silmälasipäisen Joosen elävässä elämässä, hänen tuotantonsa tuntevan te- kee melkeinpä mieli vaihtaa kadun puolta. Joose Keskitalossa erehtymätön biisinkirjoitustaito yhdistyy tietynlaiseen pelottavaan verkkaiseen maanisuuteen ja toisaalta maagisuuteen, joka pakottaa kuuntelemaan keskittyneesti. Joosen musiikki saa miettimään, että ero singer/songwriterin ja sarjamurhaajan välillä voi joskus olla hiuksenhieno. Levyn tunnelma on yhtäaikaa meditatiivinen ja hyytävän pelottava. Jos et ole koskaan nähnyt Joosea ja Kolmatta maailmanpaloa livenä, niin lupaa itsellesi nähdä se nyt kevään keikoilla. Tai hanki tämä levy, istu alas ja kuuntele. Se tulee muuttamaan elämäsi. TOMI TUOMINEN tavaa melankoliaa, mutta noste jää vajaaksi, kun kohokohta jääkin tulematta. Vaikka Heroic Symphonyyn on ladattu yllin kyllin sekä kaunista melodiaa että herkkyyttä, se kuulostaa etäiseltä. Elektronisempaa laitaa edustava Farewell And Goodbye valitettavasti lähtee laulutyylin osalta epäsuotuisaan amerikkalaishenkiseen, ylimieliseen suuntaan ja kuulostaa vaivaannuttavan väkinäiseltä. Shoegazea tai ei, jään kaipaamaan koskettavampaa sielukkuutta ja välittömyyttä, joka tässä teoksessa on jäänyt ylevien taiteellisten visioiden varjoon. ANNA LAHOKOSKI ja muiden eritteet, ontuva logistiikka, petolliset sutkipulkkiset, huonot yleisöt, käsiin mureneva laitteisto, sikamaiset promoottorit, egot ja väkivaltaiset alkuasukkaat. Yksikin noista riittää siihen, että unelma törmää äänen nopeudella muurinkovaan arkeen ja räjähtää valtavaksi pettymyksen tulipalloksi, jonka valo on hyvin inhorealistinen. Silloin ollaan kusessa. Joskus ihan fyysisesti. Toisinaan se on huutonaurun paikka, toisinaan hymähdyksen. ARI VÄNTÄNEN vetävä soitto on miksattu yhtä pintaan kuin laulu. Yhdeksännellä albumillaan Tindersticks esiintyy tutun herkkänä mutta uhkuu kokemuksen tuomaa varmuutta. The Something Rainilla jokainen idea hohtaa kirkkaana, jokainen ajatus selkeänä. ARI VÄNTÄNEN 6 VELVETCUT ELECTRIC TREE (Secret Entertainment) Velvetcut on ottanut uuden suunnan kolmannella albumillaan, joka on yhtyeen keulakuva Tomi Asuintupan yksin toteuttama. Hämärän peittoon jää mihin on tähdätty, kun lopputulos on kiinnostavista lähtökohdista ja tasokkaasta toteutuksesta huolimatta haahuileva. Eteerisyys, kuulaus, raikkaus, moderni äänimaailma ­ kuulostaapa ylevältä, mutta samat ominaisuudet voidaan tässä tapauksessa korvata myös sanoilla ponnettomuus, kalseus, hailakkuus ja kikkailu. Uskon progressiivisen kevytmetallin ja elektronisen indien kuuntelijana kuuluvani oikeaan kohderyhmään, mutta nyt ei osu eikä uppoa. Kylmäävästä yleisvaikutelmasta huolimatta levyltä löytyy myös miellyttäviä hetkiä. Avausinstrumentaali Climbing Up the Electric Tree enteilee lupaavaa tummasävyisenä tunnelmointina. Tyylikkään hillitysti kasvava Pulse of Earth taas toimii mutkattomuudessaan mukiinmenevänä rocksävellyksenä. Carouseliin on saatu kiteytettyä uskot- MIKKO SOVIJÄRVI, OLAVI RYTKÖNEN, JONI NIKKOLA SEN PITI OLLA NORMIKEIKKA II ­ VI**IKSI MENI SEKIN KEIKKA 7 8 TINDERSTICKS THE SOMETHING RAIN (Paasilinna) Keikkakommellukset eivät enää ole katoavaa kansanperinnettä. Timo Rautio keräsi niitä kolmeen Rokatessa roiskuu -kirjaan jo 2000-luvun alussa, ja Janne Kuusinen kokosi tanssimuusikoiden koettelemuksia kirjaan Ei kokolihaa soittajille (2004). Ensimmäinen Sen piti olla normikeikka (2010) sovelsi ideaa vähän eri tavalla: surkuhupaisista seikkailuistaan kertoivat bilemuusikot, juontajat, tanssijat ja viihdetaiteilijat. Normikeikka II päästää löysin rantein ääneen niin rokkarit, humppaveikot, promoottorit, teknisen henkilökunnan kuin kaikki muutkin. Konseptin uutuudenviehätys alkaa olla haihtunut, mutta aina hauskaa olla pittää, ja niin kauan kuin ihmiset esiintyvät, asiat menevät pieleen yhä uusilla, innovatiivisilla tavoilla. Mitkä tekijät sitten tekevät performanssimatkasta ikimuistoisen? Taitamaton päihteenkäyttö, epäinhimilliset olosuhteet, omat SUE (City Slang) Nottinghamin Tindersticks on jo parikymppinen bändi, mutta olennaisilta osin ihan ennallaan: sen biisit ovat kuin surutyön eri vaiheita. The Something Rainin käynnistää verkkaisesti fiilistellen seitsenminuuttinen narratiivi-jami Chocolate, ja laulaja Stuart A. Staples pääsee ääneen vasta kohtalokkaalla Show Me Everythingillä. Tindersticksin tunnistettavin elementti eli Staplesin tulkinta on tutun imelä ja melankolinen, draamakuningas kuulostaa siltä miltä karkin syöminen murheeseen tuntuu. Kokonaisuutena levyn tempo on turhankin verkkainen, The Fire of Autumnin kaltaisia kiivauksia olisi tasapainon tähden tarvittu enemmän. The Something Rainin äänimaisemaan on viisaasti jätetty paljon tilaa. Vaikka soitinten määrä ylittää reilusti perusrockbändin arsenaalin, sovitukset ja tuotanto sallivat kuulijan erottaa ihan kaiken, mitä kappaleissa tapahtuu. Ilmavasti ilmaisevan yhtyeen ja sen puhallin- ja jousiseurueen vetovastuussa on basisti Dan McKinna, jonka yksinkertainen, (Hype) Dave Lindholm on suomenkielisen rocksanoittamisen suunnannäyttäjä, jäljittelemättömissä oleva lauluntekijä ja tyylitajuinen kitaristi, mutta ei tee numeroa itsestään. Hänellä ei ole nettisivuja eikä häntä kiinnosta puhua toimittajille, mutta levyjä hän julkaisee niin usein, että hitaammat eivät edes kaikkia huomaa. Viime aikoina levyt ovat olleet hienoja. Lahti (2009) nousi Lindholmin parhaiden suomenkielisten albumien rinnalle, ja Otto Donnerin kanssa tehty svengaava More Than 123 oli hienoa jazzia. Uusi englannikielinen B. Inventive muistuttaa Daven Messengers- ja Redcloudsyhtyeistä ­ se rokkaa innokkaasti, mutta Daven laajaan tuotantoon kadoten. B. Inventive on tyylitajuista ja genressään omaperäistä bluesrockia, ja avausraita See You Tonight kelpaisi vaikka Pearl Jamille. Is the Net New Rock'n'Roll?- ja Why Church, Why Now? -biisien huvittavan davemaisista pohdiskelunimistä huolimatta kokonaisuus ei saa haukkomaan henkeä. Levy on kuitenkin riittävän fokusoitunut todistaakseen artistin elinvoimasta. Eli kuten pian 60 täyttävä Lindholm Erikois-Emman vuonna 2011 saatuaan sanoi: "Tää juttu ei oo enää alussa... mutta ei tää vielä lopussakaan oo." ARI VÄNTÄNEN 7 DAVE LINDHOLM B. INVENTINE » 37 « NRO. 2
• PARIISIN KEVÄT ­ Kaikki on satua (Sony Music) 8 7 Kun Pariisin Kevään Astronautti ilmestyi keväällä 2010, muistan sanoneeni useampaankin otteeseen, että sen kuuntelemisesta tulee sellainen olo kuin olisi vastikään rakastunut. Kesällä Ilosaarirockissa hoilattiin, että hei hei mutsi, mä en oo syöny mun lääkkeitä. Pariisin kevään kolmoslevy on toista maata. Arto Tuunela on sanonut, että levystä tuli "ei melankolinen vaan hiukan uhkaava, niin kuin uni voi olla", ja juuri sitä Kaikki on satua on aina levyn kantta myöten. Suhteessa on siirrytty siihen vaiheeseen, kun mietitään, että ollako vai eikö olla, ja vaakakuppi kallistuu sinne synkemmälle puolelle. Toisin kuin kahdella aikaisemmalla pitkäsoitolla, on Kaikki on satua -levyllä mukana koko kuusihenkinen bändi. Se ei juurikaan soundissa kuulu, sillä kaikki tutuiksi tulleet Pariisin kevät -elementit ovat läsnä nytkin. Uutta on kuitenkin se, ettei levy olekaan kuin kourallinen hedelmäkarkkeja, suun täydeltä makeaa, vaan sitä joutuu sulattelemaan pidemmän tovin kuin hyvin tummaa suklaata söisi. iTunesin ykkösenä viihtynyt Saari on pehmeä lasku satumaailmaan, jonka kirkkaimpina valoina paradoksaalisesti loistavat synkkäsävyinen Sytytä valo ja Kesäyö, levyn lempein biisi. MARJUT MUTANEN (Warner) Hip hopin kulta-ajalla kaksikymmentä vuotta sitten albumidebyyttinsä julkaissut Lonnie Lynn Jr. alias Common on merkittävimpiä 90-luvulla uransa aloittaneista räppäreistä. Kaupallisen läpimurron jälkeen julkaistu kenties paras albumi Electric Circus floppasi kymmenen vuotta sitten, ja uran pelastajaksi ilmaantui Kanye West, joka tuotti parhaiten menestyneet Common-albumit. Neljän vuoden takainen The Neptunes -tuotantoinen electropop-albumi ei menestynyt entiseen malliin, joten Westin piti palauttaa Common kultakantaan yhdeksännellä pitkäsoitolla. Muiden kiireiden takia julkaisu viivästyi, ja tuottajanpallilla komeileekin 90-luvun kolmen ensimmäisen Common-albumin tuottaja No I.D. The Dreamer/Believer -albumi on 90-luvun klassikoista muistuttavaa, r&b-vokalisteilla ja -sämpleillä maustettua, mutta korkeilla tuotantoarvolla ja korskealla asenteella varustettua älykköräppiä aikuiseen makuun. Nykyisillä levymyynneillä albumista ei ole Commonin uran kaupalliseksi pelastajaksi, mutta oma uskoni mieheen nousi kertaheitolla 100%. Kertakuuntelulla koukuttavat biisit ovat kestäneet jippoineen kulutusta jo kymmeniä kertoja. Suosikkejani ovat Curtis Mayfieldiä sämpläävä eroballadi Lovin' I Lost, vanhalta fiittaajalta Lily Allenilta pöllitty ELO-coverointi Blue Sky ja mahtava oldschool-veto Raw (How You Like It). JARI MÄKELÄ 9 COMMON THE DREAMER/THE BELIEVER LEVYARVIOT RITA LOVELY & THE SOULTWISTERS FAST LOVE (Jupiter) Liekö pohjoisten leveysasteiden ikipakkasista johtuvaa, mutta bilesoul on saanut Suomessa kovin vähän palstamillimetrejä osakseen. Toisaalta eipä tarjokkaitakaan ihan ruuhkaksi asti ole ollut. Yksi aukkoa paikkaava kokoonpano on toiseen levyynsä ehtinyt Rita Lovely & The Soultwisters. Kun kokoonpanossa soittaa Leevi Leppäsen ja Mikko Vuorelan kaltaisia kovan kaliiberin ammattilaisia, jälki on viimeisen päälle hiottua. Lisäksi Soultwisters on vuosien ajan pyörittänyt Helsingissä omaa klubi-iltaa, joten rutiinia bändistä löytyy yllin kyllin. Ajoittain tanssijalka vispaakin lupaavasti. Toisaalta variaatiota löytyy muun muassa funkiin ja bluesahtavaan menoon. Parhaimmillaan kokoonpano on kuitenkin vauhdikkaammissa numeroissa kuten Beat of Your Soulissa, joka kuulostaa Motownin kultakaudella pöytälaatikkoon unohtuneelta veisulta, ja bändin live-meininkiä lähimpänä polkevassa Put the Kettle on the Firessa. Livenä bändi pääseekin levyä paremmin elementtiinsä. Kokoonpanon huiman rutiinin kääntöpuolena on ajoittain esiin tunkeva geneerisyys, joka vie joistain kappaleista parhaan terän. Tanssisoulin fiiliksen taltioiminen levylle on varsin haastavaa, eikä siinä moni onnistu. Soultwisters selviytyy urakasta kunnialla, mutta silti suosittelen poppoon kokemista elävän yleisön edessä. ILKKA LAPPI seikkaillut musiikillisesti muun muassa reggaen maastoissa ja levyttänyt traditionaalisia irlantilaisia folk-balladeja. Uusin lisä naisen diskografiaan on jälleen askel lähemmäs keskitien poppia, ja hyvä niin. Flirttaillessaan vaihtoehtomusiikin kanssa, mutta silti pohjimmiltaan tukevasti keskikaistalla pysytellessään O'Connor on parhaimmillaan. Varsinkin levyn ensimmäinen puolikas on tunnelmaltaan erinomaista poppia. Artisti sekä levyn tuottamisesta vastannut John Reynolds selvästi ymmärtävät vahvuutensa. O'Connorin ääni on edelleen yhtä ilmeikäs kuin yli 20 vuotta sitten. O'Connor on parhaimmillaan rauhallisissa vedoissa kuten utuisana leijuvassa Reason With Messä. Loppua kohden levy hieman puuroutuu. Erinomaisen Back Where You Belongin jälkeen biisit ovat keskinkertaista massaa, vaikka toki artistin komeasti soivaa ääntä mielellään kuuntelee. Puutteineenkin käsissä on kuitenkin O'Connorin tasapainoisin levykokonaisuus vuosikausiin. ILKKA LAPPI sesti herkkää tunnelmointia, joka sopii hyvin lumisateisen sunnuntaiaamun kahvihetken taustalle. Testattu on. Yhtyeen harrastama akustinen pidättely on sen verran vaikea tyylilaji, että jonkun korvaan Nopat saattaa kuulostaa monotoniselta rämpyttelyltä. Puolen tunnin levy ei kuitenkaan ehdi puuduttaa, vaikka myönnettävä on, että Nopat toimii parhaiten pienissä erissä ja oikeassa mielentilassa. Viikonlopun aloittelu soundtrackiksi levystä tuskin on, vaikka levystä kuuntelukertojen lukumäärän kasvaessa löytääkin uusia nyansseja. ILKKA LAPPI 8 NOPAT KADUN TUOLLA PUOLELLA Viime aikoina otsikoissa lähinnä yksityiselämänsä kiemuroiden vuoksi vilahdellut Sinéad O'Connor on itsemurhahakuisuuden sivussa työstänyt valmiiksi yhdeksännen studioalbuminsa, joka katkaisee viiden vuoden levyttämättömyyden. Princen kynäilemällä Nothing Compares 2 U:lla hittilistoille 1990-luvun alussa rynninyt O'Connor on vuosien varrella tehnyt levyjä tasaiseen tahtiin pystymättä kuitenkaan uusimaan jättisuosiota. Vuosien vieriessä hän on 7 SINÉAD O'CONNOR HOW ABOUT I BE ME (AND YOU BE YOU)? (One Little Indian) (Kleppari) Kauan eläköön alitajuntaan hiljaa hiipivä villasukkafolk. Henrikki Lähdesmäen projektista vähitellen bändiksi kasvanut Nopat on viimein saanut julkaistua debyyttialbuminsa, jota ainakin teetä vihreistä kupeista juovat tytöt ovat odottaneet jo vuonna 2010 julkaistuista lyhyemmistä levyistä lähtien. Täyspitkällä debyytillään Nopat palkitsee kärsivällisen odotuksen. Kadun tuolla puolella ammentaa 60-lukulaisesta vähäeleisestä folkista tyylillä, johon Lähdesmäen ajoittain varsin paljon Lasse Mårtensonia muistuttava lauluääni istuu mummon kutoman villasukan tukevuudella. Nopat myös kierrättää härskisti vanhoja iskelmäkliseitä, mutta tippaakaan asiasta kiusaantumatta. Musiikin tavoin biisien tekstit ovat vähäeleisiä, joissa pienestä ja arkisesta kokemuksesta kasvaa suurempia oivalluksia. Yhdeksän kappaleen kokonaisuus on pääsääntöiSUE (Freetime Trash) Kun debyyttialbuminsa julkaiseva bändi saatekirjeessä nostaa referensseiksi sellaiset punklegendat kuin Iggy Popin ja Misfitsin, nousee rima omakätisesti melkoisiin korkeuksiin. Aivan nimekkäiden esikuvien korkeuksiin helsinkiläisbändi ei nouse, mutta ei yritys aivan ponnettomaksikaan jää. Biisien tempot ovat kohdillaan, eikä turhaan herkistelyyn sorruta. Biisien pituudet ovat oppikirjamaisesti keskimäärin kahta ja puolta minuuttia ja aihiot liikkuvat akselilla hipit hautaan ­ nyt rokataan täysillä. Viisi nuorta miestä ovat selvästi lukeneet punk-historiikkinsa ja viittauksia heitellään tasaisesti joka ilmansuuntaan. Elävimmin mieleen nousee 1990-luvulla vaikuttanut D Generation. Ajoittain Manfishin laulajan Merlotin ääni muistuttaa Jesse Malinin punk-kauden ääntelyä rikollisen paljon. Vaikka peruspalikat ovat hyvässä järjestyksessä punkrock-levyn tekemiseen, kokonaisuus jää aavistuksen valjuksi. Manfish selvästi vielä etsii ominta ääntään. Biisit ovat lupaavia, mutta isojen kalojen pyytämiseen koukut ovat vielä turhan pieniä. Debyytille mahdutettu kymmenen kappaleen ja kahden livevedon keitos on myös hieman tasapaksua. Kaikesta paistaa kuitenkin aito soittamisen halu ja usein se vie pitkälle. Ehkä vuonna 2018 Manfish on parasta mitä kotimaisella punkskenellä on tarjottavanaan. ILKKA LAPPI 7 MANFISH WHAT IS THIS MANFISH? Uuteen bändituttavuuteen rakastuminen on mahtava tunne. Arviolevyjen kanssa näin käy harvemmin. Skotlantilaisen Haight-Ashburytrion tapauksessa yhtyeeseen ennakkoluuloja ladannut nimi meinasi estää suhteemme syntymisen heti alkumetreillä. Onneksi levyltä löytyi myös kutkuttavasti She's So Groovy '86 -niminen kappale, jonka kuuleminen sulatti sydämeni saman tien. Vaikka Jennifer Thompson- ja Kirsty Reid -nimisten folk-neitosten äänet sointuvatkin hunajaisesti yhteen, täytyy promotiedotteen "psykedeelinen Abba"- ja "shoegazeFleetwood Mac" -vertailuja pitää liioitteluna. Haight-Ashburyn toisen albumin biisien tarttuvat melodiat ovat popahtaviakin, mutta naisten laulu kuulostaa enemmän The Banglesilta, mikä yhdistettynä Kristyn velipoika Scottin surinakitaraan ja perkussiohelinään saa aikaan selkeän C86- ja The Jesus And Mary Chain -mielleyhtymän. Koska Haight-Ashbury tulee JAMC:n tavoin Glasgowsta, on Reid-sukunimestä helppo spekuloida. Suoraan alenevassa polvessa sukua ei olla, mutta omenat eivät ole tipahtaneet kauaksi naapurin puusta. Trio kuulostaa naispuolisilla vokalisteilla varustetulta hipahtavammalta Black Rebel Motorcycle Clubilta (paitsi paremmalta). Kertaheitolla kolahtavan Freeloven (ei se Depeche Mode -biisi) on pakko olla joko cover, plagiaatti tai instant-klassikko. JARI MÄKELÄ 9 HAIGHT-ASHBURY HAIGHT ASHBURY 2: THE ASHBURYS (Lime) (DR2) Futisfani tai kenkäfetisistimpi henkilö tunnistanee australialais-brittiläisen The Terraces -yhtyeen debyytin kannessa olevat tohvelit välittömästi ­ itselleni sekä jalkineet että bändi ovat entuudestaan outoja. Kirveellä veistetyn näköinen raspikurkku Gary Buckley on vaikuttanut aikaisemmin jo vuonna 1979 perustetussa One Way System -orkesterissa, eivätkä muutkaan soittajat vaikuta ihan poikasilta. Ensikuulemalta bändi kuulostaa hiukan Rancidin koulukunnalta, mutta The Terracesin perusrockin ja '78-punkin juuret taitavat olla paljon kauempana menneisyydessä ­ jossain Gary Holtonin Heavy Metal Kids -yhtyeessä ja Charlie Harperin UK Subsissa ­ joiden hybridinä näitä punk-keskivertoa verkkaisempia singalong-rallatuksia voisi pitää. The Ruts ja The Members ovat olleet The Terracesin hengenheimolaisia. Päätöskappale Victoriaan on ladattu ripaus muinaista kevyehköä AC/DC-riffailua. 8 THE TERRACES THE TERRACES » 38 « NRO. 2
• The Terraces kuulostaa vanhanaikaiselta, ylpeästi sekä epämuodikkaasti työväenluokkaiselta, vähän vihaiselta (niin kuin pitääkin), rehellisesti matalaotsaiselta, kiireestä kantapäähän tatuoituihin amerikkalaisiin kolleegoihinsa verrattuna uskottavammalta, ja kaiken kaikkiaan sympaattiselta bändiltä, joka ei ole turhaan keksinyt ruutia uudestaan. Kymmenen biisin albumi kestää muutaman minuutin alle puoli tuntia, eikä mukana ole täytettä. JARI MÄKELÄ 7 WE HAVE BAND TERNION (Naïve) We Have Band on yhtä kuin Lontoossa vaikuttavat Darren Bancroft sekä aviopari Thomas ja Dede Wegg-Prosser. Yhtyeen debyyttialbumi WHB (2010) kehuttiin brittimediassa pystyyn, mutta Ternionilla on kotikutoisista läppärillä tehdyistä makuuhuoneäänityksistä otettu eteenpäin niin huima loikka, että We Have Band kuulostaa aivan eri bändiltä ­ tai oikeastaan bändeiltä, eklektisen trion persoonallisuus kun on edelleen hakusessa. Ternion on äänitetty analogisilla instrumenteilla oikeassa studiossa. 2000-luvun puolivälissä vaikuttaneen postpunk-bändi Clorin ex-jäsen Luke Smith on tuottanut aikaisemmin Shitdiscoa ja Foalsia. ESG-, Talking Heads- ja The Rapture -esikuvien mainitseminen tuntuu nyt WHB-esikoislevyä paljon perustellummalta. Mainittakoon ripaus muun muassa Editorsia, Interpolia ja jopa Heaven 17- ja New Order -mausteita, niin detaljirikkaamman ja rytmikkäämmän We Have Band -liemen koostumus alkaa hahmottua. What's Mine, What's Yours on erityisen upeamelodinen hymni. Albumin popahtava punkdiscomeininki katkeaa vain The Velvet Underground & Nicon mieleen tuovan Pressure On -päätösbiisin ajaksi, eikä huteja ole oikeastaan yhtään. Ternion on lupaava levy ja saattaa yllättävästikin kasvaa jatkokuuntelun myötä. JARI MÄKELÄ LEVYARVIOT VAN HALEN ­ A Different Kind of Truth (Interscope) 10 (Full Time Hobby) Kun tulevaisuudessa muistellaan nykyhetken pop-tarjontaa, niin toinen toistaan geneerisemmät elektron ja shoegazen välimaastossa helkäyttelevät tyttö/poika-duot ovat yksi aikaamme kuvaavimmista musiikki-ilmiöistä. Tähän kategoriaan vuoden 2010 lopussa kutistunut The Secret Machines -yhtyeen ex-kitaristi Benjamin Curtisin ja laulajatar Alejandra Dehezan SVIIB ei ole aivan paskimmasta ja yhdentekevimmästä päästä. Periaatteessa kiinnostavan ensialbumin Alpinismsin (2008) ja eletropopahtavamman Disconnect from Desire -kakkoslevyn (2010) jälkeen on Ghostory tasalaatuisempi ja "rokkaavampi", mutta kliinisyydessään ja valjuudessaan pettymys. SVIIB-yhtyettä vaivaa edelleen sama ongelma: kovin montaa kappaletta ei siltä peräjälkeen jaksa kuunnella. Mikäli albumiin yhtään jaksaa paneutua, löytyy siltä toki muutakin kuin U2:n Joshua Tree -levystä muistuttavaa pateettista maalailua ja vellovaa äänimaisemaa. Osa kappaleista käynnistyy kovin hitaasti ja niiden tunnelmaa kasvatellaan kaikessa rauhassa. Dehezan enkelimäinen ääni ei ole tippaakaan persoonallinen, mutta ei herätä voimakkaita vastareaktioitakaan. Oivimpia biisejä ovat teemalevyn päähenkilön nimikappale Lafaye ja liian pitkä Low Times. Levyn lopussa kitaravallia pitkään kehittelevä When You Sing toiminee keikkasetin päätösbiisinä. JARI MÄKELÄ 6 SCHOOL OF SEVEN BELLS GHOSTORY Uskomatonta. Tietenkin se, että maailman paras bändi on legendaaristen egotrippiensä lomassa saanut uuden studiolevyn pihalle. Edellisestä moisesta on 14 vuotta. Edellisestä moisesta yhtyeen ainoan oikean nokkamiehen David Lee Rothin kera on 28 vuotta. Ja nyt, Rothin palattua kööriin Van Halen on vieläkin maailman paras bändi. Uskomatonta. Onhan Timantti-Taavin laulu aina ollut loputonta karismaa ennen tekniikkaa, mutta julmettua, miten rennosti sekä fiiliksellä mies ir- rottelee. Klassiset puhutut murjaisut säkeistöjen väleissä ovat ennallaan, ja hymy on rajaton. Eddie Van Halen on kitaransa kanssa pitelemätön. As Is, Beats Workin', Outta Space, The Trouble with Never...ei näin armoton fanipoikakaan uskaltanut kuvitella tällaista riffien ja grooven juhlaa. Soolot ovat sulaa kultaa. Synkimmät hetket muistuttavat bändin aliarvostetuimmasta klassikosta Fair Warningista (1981). Hykerryttävä boogiepala Stay Frosty kumartelee debyyttilevyn Ice Cream Manin suuntaan. Komppi rullaa ylivertaisesti ja mikä käsittämättömintä, erotetun bas- sokuninkaan Mike Anthonyn taustalaulua ei tule liian kova ikävä. Jopa soundit ovat mahtavat. Siinä missä Reckless Loven kaltaiset imitaattorit turboahtavat levynsä muovisiksi tuhnuiksi, on A Different Kind of Truth turboahdettu aivot halkaisevaksi tornadoksi. Särmää sekä voimaa löytyy koko rahan edestä. Onko tässä juuri mitään uutta? Ei. Tekeekö tätä kukaan paremmin? Ei. Onko tässä vuoden kovin rock-levy? Ehdotto-perkeleenmasti. ALEKSI AHONEN ta. Transkaakon näkemyksellä avaruuden äänimaailmasta ei kuitenkaan ole mitään tekemistä kubricklaisen kliinisyyden tai georgelucaslaisen mahtipontisuuden kanssa. Transkaakon avaruus on pohjalaisen orgaaninen ja melankolinen. Se on tähtikirkas, syvän musta taivas, jolla revontulet välkkyvät hengityksen huurussa. Nämä mielikuvat aiheuttaa yhtyeen juureva sointi. Tuorlan musiikkityylin kohdalla voitaisiin puhua vaikkapa ambient-folkista, jossa on vahvoja kansanmusiikillisia vivahteita. Se perustuu soittimille, jotka eivät kuulu tyypilliseen bändikalustoon, kuten sähköbusukille, oboelle ja jousille. Myös kitaralla on suuri rooli esimerkiksi Taivas-kappaleessa, joka on levyn nopeatempoisempia raitoja. Muutoin pysytään rauhallisemmissa ja rauhoittavimmissa nopeuksissa. Tuorla on ammatti-ihmisten tekemä laadukas äänite. Se soveltuu erityisen hyvin illanistujaisiin, joiden osallistujilla on taipumusta erilaiseen subastanssikäyttöön, sekä keskiikäisille naisopettajille, joilla on vaikeuksia saada luokkaansa rauhoittumaan. JOONAS KUISMA Lanegan viljelee kovan elämän kliseitä toisensa perään, kuten "If tears were liquour / I'd drunk myself sick" muutoin mainiolla St. Louis Elegy -biisillä. Mutta mitäpä väliä teksteillä lopulta on, jos ne laulaa Laneganin äänellä. Se on tomwaitsmäisen tumma ja käheä, mutta siinä on säilynyt soinnillisuus, joka korostaa hienosti kappaleiden synkkäsävyisiä melodioita. Albumikokonaisuutta on kuitenkin vaikeaa saada haltuun. Mainittujen roots-biisien sekaan on tipoteltu monenlaista huttua, kuten elektropitoinen Ode to Sad Disco. Lanegan on tuutannut albumillisen niin tasaista pötköä, että lopusta olisi kannattanut saksia löysät pois. JOONAS KUISMA yrittää, ei Sounds from Nowheresvillen energiasta saa kiinni. Kaava on ankara: jos on liian vanha lauantaidiskoon, on liian vanha The Ting Tingsille. JOONAS KUISMA 6 THE TING TINGS SOUNDS FROM NOWHERESVILLE 7 MARK LANEGAN BAND BLUES FUNERAL 7 TRANSKAAKKO TUORLA (Aarnihauta) Tuorla on edesmenneen etnoryhmä Balkanin juhlan raunioille perustetun turkulaisen Transkaakon viides albumi. Tuorla on koostettu musiikista, jota seitsenhenkinen yhtye teki Tuorlan planetaarion elokuvaesitysten taustaksi vuosien 2009 ja 2011 välillä. Tuottajana on toiminut vaihtoehtomusiikin pioneeri Pentti Dassum. Musiikin on alkuperäisen käyttötarkoituksensa mukaisesti tarkoitus kuulostaa avaruudelta. Tyhjiöltä, tähdiltä, planeetoilta, galakseil- (4AD) Vastikään Mannan kanssa duetoinut Mark Lanegan julkaisee seitsemännen soololevynsä. Entisellä Screaming Treesin nokkamiehellä ja Queens Of The Stone Agen jäsenellä on ollut tapana kasata sooloilleen kovan luokan studiobändejä. Tällä kertaa mukana ovat vanhat tutut: tuottaja-muusikko Alain Johannes ja rumpali Jack Irons. Myös vierailevia muusikoitta on liuta, heidän joukossaan esimerkiksi Josh Homme. Blues Funeralin alku on vahva. Avausraita The Gravedigger's Song, jota hallitsee Ironsin jyskyttävä komppi ja sitä seuraava laahaava Bleeding Muddy Water johdattelevat bluesahtaviin hautajaistunnelmiin. Sanoituksissaan SUE (Sony) Kukaan ei ole voinut väittyä kuulemasta That's Not My Name -kappaletta. Biisiä, joka nosti The Ting Tingsin We Started Nothing -esikoisalbumin brittilistakärkeen. Biisiä, joka kulutettiin loppuun tv-ohjelmien mainoksissa ja valtavirtakanavien soittolistoilla. Biisiä, joka loi tekijänsä ja joka voi myös tuhota sen. Seuraavaa albumia lähdettiin tekemään Berliiniin, mutta työn tulos, Kunst-niminen levy, hylättiin ja suunnittelu aloitettiin alusta. Sounds from Nowheresville, englantilaisduon aktuaalinen toinen pitkäsoitto, ei täydellisesti lyttää Ting Tingsiä yhden hitin ihmeeksi muttei anna viitteitä kestomenestyjästäkään. Hang It Up voimakkaasti särötettyine kitaroineen on parhaita raitoja. Sillä Katie White vaihtaa puolivillaisen riot girl-räppäyksensä Maja Ivarssonia muistuttavaan esiintymiseen. Heti seuraavalla, helsinkiläisittäin ajankohtaisella Guggenheim-biisillä White palaa kuitenkin takaisin puhelauluun, jonka taustalla yritetään toistaa esikoisella toimineita hiljaa-lujaa vaihteluita a- ja b-osien välillä. Kohokohtia on siis aika vähän ja pääasiallisesti materiaali jää kehnoksi. Vaikka kuinka (Gaea Records) Tamperelainen, Teemu Markkulan johtama Death Hawks levittää debyyttilevyllään fataaliset siipensä kotimaisen surinaindien hallitseman rock-kentän ylle. Death Hawks muodostui vuonna 2010 folkpsyke-yhtye Genzalen jäsenistöstä. Taustoitukseksi on syytä mainita Markkulan projekteista myös Colonization 337, joka työstää tällä hetkellä debyyttialbumiaan. Death Hawks tekee Suomen mittakaavassa sen, missä Wolfmother onnistui laajemmalti vuoden 2006 esikoisjulkaisullaan. Se kaivaa 60- ja 70-luvun ikuisesti kestävästä perinnöstä folkia, bluesia ja progressiivista rockpsykedeliaa, joita se sovittaa omiin tarkoitusperiinsä. Hawkwindin ja Black Sabbathin kaltaiset vaikuttajat on helppo tunnistaa. Death Hawksin musiikki synnyttääkin 50 vuotta kattavan aikajännitteen, jossa samalla sekä kunnioitetaan mennyttä, että synnytetään jotain hyvin relevanttia uutta. How Dark Was The Land -raidalla Markkulan kaiutettu laulu kuulostaa paljon Captain Beefheartilta. Komea kitarariffi ja Tenho Mattilan urkubreikit tekevät biisistä kenties levyn parhaan. Death Hawk On My Trail on Neil Young -henkinen tyylipuhdas balladi, The Shining puolestaan järisyttävä krautjyräys. Ensisingle Death Has No Reprieve taasen on parhaita Suomessa aikoihin tehtyjä folk-kappaleita. Death & Decay ilmoittautuu välittömästi vahvaksi ehdokkaaksi Vuoden paras kotimainen debyyttialbumi-kisaan ja haukkaparvi jatkaa nousuaan yhä korkeammalle. JOONAS KUISMA 9 DEATH HAWKS DEATH & DECAY » 39 « NRO. 2
• costa ja 80-luvun alun tanssittavasta jälkipunkista ammentava suuri kokoonpano tekee musiikkia, jossa ulkokohtaiset seikat ovat kohdillaan mutta sisältö melko tyhjää ja merkityksetöntä. 70-luvulla, Motownin kulta-aikojen siintäessä jo kaukana taustapeilissä, yhtiö perusti rockia julkaisevan Rare Earth -alamerkin, jonka tunnetuin bändi oli niinikään nimeltään Rare Earth. Yläosattomissa soittaneet afropäiset ryhmät olivat jättäneet Motownsoundin taakseen ja siirtyneet aavistuksen kilpailevan Stax-yhtiön linjoille. PHC tuo tällä kakkosalbumillaan monellakin tapaa mieleen nuo 70-lukuiset pääosin mustat rockbändit, joista ei yksikään varsinaisesti breikannut tai tehnyt mitään erityisen muistettavaa. Form & Functionilta ei valitettavasti tunnu löytyvän sitä 15 to 20:n veroista ässäraitaa, joka saisi kuulijan laittamaan levyn soittimeensa sen toisen kerran. Nimensä mukaisesti levyn muoto ja toiminnallisuus ovat kunnossa. Bändi soittaa kuin hyvin rasvattu moottori ja groove on tiukka kuin polkupyörän pumppu, mutta sielu, sydän ja biisit puuttuvat. TOMI TUOMINEN 7 GRIMES ­ Visions (4AD) PERFUME GENIUS PUT YOUR BACK N 2 IT 9 8 Kanadalainen Claire Boucher saavutti poikkeuksellisen paljon huomiota jo ennen tämän varsinaisen debyyttilevynsä julkaisua. Kasettijulkaisut veivät hänet muotilehtien kansikuviin ja musiikkilehtien ennakkosuosikiksi. Tyylikkäältä avaruusoliolta näyttävä ja ajoittain hieman kuulostavakin Grimes on haastattelussa kutsunut omaa musiikkiaan postinternet-määreellä, joka on yllättävää kyllä jopa melko osuva. Visions on poikkeuksellisen lyhyen huomiokeston musiikkia. Se poukkoilee tyylistä ja aiheesta toiseen aivan kuin media nykyisin. Nyt se kuulostaa 90-luvun silotellulta R&B:ltä, mutta jo seuraavassa hetkessä se on muuntunut Knifen Silent Shoutin mieleentuovaksi pahaenteiseksi witchhouseksi tai Enyan mieleen tuovaksi new age-maalailuksi, jossa ihmisääni imitoi shakuhachia. Jännittävää ja loputtoman yllättävää. Grimes on uuden ajan artisti, joka osaa käyttää internetiä itsensä markkinoimiseen paremmin kuin useimmat. Visions on vahva debyytti, ja pitää muistaa sekin, että se on jo kolmas kokopitkä julkaisu häneltä reilun vuoden sisään. Vastaavanlaista tuotteliaisuutta harvemmin näkee. Kuulematta kahta kasettijulkaisua tulee helposti mieleen, että Grimes on menestyksensä ansainnut. Lykke Litä Amerikan kiertueella lämmitelleelle Grimesille on lupa povata valoisia aikoja. TOMI TUOMINEN CHAIRLIFT SOMETHING (Sony Music) Vuoden 2011 loppupuolella kuulin täysin odottamatta biisin nimeltään Amanaemonesia. Biisi ja sen vangitseva video piinasivat minua koko loppuvuoden ja pitkälle vuoden 2012 puolelle. Keskinkertaisen Does You Inspire You -debyytin muutamia vuosia sitten julkaissut, triosta duoksi kutistunut Chairlift oli tehnyt vuoden tarttuvimman pop-kappaleen, joka kesti kuusi minuuttia ja jossa oli enemmän osia kuin King Crimsonin albumilla keskimäärin. Nyt käsissä on kovien odotusten kakkosalbumi. Huiman sinkkubiisin asettamat odotukset jäävät väkisinkin toteutumatta, mutta Somethingillä on silti kiistämättömiä ansioita. Aloitusraita Sidewalk Safari on veistetty samasta puusta kuin loistava sinkku. Vokalisti Caroline Polachekin akrobaattinen äänenkäyttö muistuttaa ajasta, jolloin ihmiset vielä osasivat laulaa ilman efektilaitteita. Patrick Wimberlyllä on ilmiömäinen kyky kirjoittaa nerokkaan koukukkaita biisejä, jotka väistelevät popin määritelmää, mutta tarttuvat kuulijaansa silti tehokkaasti kuin takiainen. Something väsähtää hyvän startin jälkeen levyn loppupuoliskolla tempojen laskiessa slovarilukemiin ja koukkujen tylstyessä perusindien tasolle. Silti jo pelkkä Amanaemonesia ja muutama muu ässäraita riittävät nostamaan levyn kirkkaasti debyytin yläpuolelle ja alkuvuoden kiinnostavimpien uutuuslevyjen joukkoon. TOMI TUOMINEN elektronista musiikkia. Kun indierockista tuli 2000-luvulla valtavirtaa, yhtiöt kiinnittivät kitarabändin tai kaksi. Nykyisin ainakin XL:n ja Warpin pääpaino on indierockissa. My Best Fiend on Warpin uusin brooklyniläiskiinnitys, joka ammentaa psykedeelisen rockin historiasta ja Spiritualizedin kaltaisista 90-luvun brittisuuruuksista. My Best Fiend on parhaimmillaan kuin kevyemmällä kädellä soittava Black Angels. Huumeista, huuruista ja vainoharhaista rockia, joka ei kiirehdi mihinkään. Vokalisti Fred Coldwellin ajoittain Perry Farrellin mieleen tuova ääni johdattaa ajatukset 90-luvun kaliforniaan, mutta bändin tärkeimmät vaikutteet taitavat tulla saman osavaltion 25 vuotta varhaisemmasta musiikkikulttuurista. Loven, Spiritin ja Doorsin happorock saa My Best Fiendistä arvoisensa jatkajan ja Black Mountain oivallisen kollegan. Pitkähköt kappaleet johdattavat uskonnollisten, narkoottisten ja psykedeelisten teemojen läpi kädestä pitäen. ODVIP on biisi, jota istuessa ei pysty tekemään muuta kuin istumaan ja nyökyttelemään päätään biisin hitaaseen tempoon. Muukin levy on äärimmäisen rauhoittavaa kamaa. Blind Melonin, Jane's Addictionin ja ylipäätään hippirockin ystävät löytänevät My Best Fiendistä uuden suosikkihuumeensa. TOMI TUOMINEN jaan. Poikkeuksellisen pitkän kypsyttelyn jälkeen omakustannedebyytti on vihdoin valmis. Suomen Fleet Foxes on ehkä liikaa sanottu, mutta se on silti ensimmäinen mielleyhtymä levyn käynnistyessä. Monikerroksinen mutta samaan aikaan pienimuotoisen akustinen äänimaailma edustaa uskottavinta americanaa, jota pohjolassa on kuultu vähään aikaan. Mandoliini, pedal steel ja banjo vievät ajatukset kauas ulkona vaanivista tulipalopakkasista ja kaamoksesta. Kukkosen laulutapa tuo mieleen lähinnä Ville Leinosen, mutta hänen sanoituksensa ovat maanläheisempiä ja konkreettisempia. Heti alusta asti mukana olevat torvet ja Hoivaa-biisin pienoinen takapotku muistuttavat Viljamin toisesta intohimosta, reggaesta. Erikoinen yhdistelmä amerikan ja jamaikan perinnemusiikkia muistuttaa vanhasta Haikara-nimisestä suomiprogekokoonpanosta ja toimii kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti hyvin. Mörönsyötti muistuttaa siitä, että elämme musiikillisesti hyvin kiinnostavaa aikaa. Jos maailman makuuhuoneissa syntyy näin suurelta ja valmiilta kuulostavaa kamaa, niin mihin levy-yhtiöitä enää edes tarvitaan? Ajoittain levy on vaarassa lipsahtaa Arto Tammisen Neljän ruuhka -tyyppiseen turhan pliisuun puhalteluun, mutta toisaalta minä olen aina salaa pitänyt siitä biisistä. TOMI TUOMINEN (Matador) Seattlelaisen Mike Hadreasin sooloprojekti Perfume Genius yllätti kaikki Learningdebyytillään puolitoista vuotta sitten. Äärimmäisen omakohtainen ja intiimi albumi kertoi ravisuttavia tositarinoita Hadreasin elämästä erittäin pelkistetyllä instrumentaatiolla. Hadreasin kipeät muistot oli riisuttu paljaiksi ja tuloksena oli vuoden koskettavin albumi. Kakkosalbumi Put Your Back N 2 It jättää henkilökohtaisuuden jossain määrin taakseen ja ottaa universaalimman asenteen. Luiden ympärillä on selvästi enemmän lihaa ja sanoitukset käsittelevät elämää yleisemmällä tasolla. Hadreas on biisintekijänä kiinnostava, mutta ei omaa samanlaista persoonallista lauluääntä kuin vaikkapa Antony Hegarty tai Justin Vernon. Biiseissä kuten 17 ja Dirge Hadreas tuplaa omat vokaalinsa ja saa aikaan aavemaisen kiinnostavan laulusoundin. Sovitusten ollessa edelleen pääosin mies ja piano -suuruusluokkaa jää sufjanstevensmäinen suureellinen grandeur saavuttamatta. Useammankaan kuuntelukerran jälkeen Put Your Back N 2 Itistä on vaikea saada kunnon otetta. Se luiskahtaa karkuun aina kun luulee tavoittaneensa sen ytimen. Bon Iverin, Timber Timbren ja muiden nostettua singer/songwriter-riman erittäin korkealle on kuulijan kärsivällisyys koetuksella. Kannattaako tälle levylle uhrata aikaa, kun tarjolla olisi välittömän palkinnon tarjoavia, helpompia levyjä? TOMI TUOMINEN 9 VILJAMI KUKKONEN MÖRÖNSYÖTTI 8 MY BEST FIEND IN GHOSTLIKE FADING (Warp) Muinoin briteissä oli XL, MoWax, NinjaTune ja Warp, jotka kukin julkaisivat omanlaistaan (Omakustanne) Minun luultavasti tulisi jäävätä itseni tämän levyarvion kirjoittamisesta, mutta en millään malttaisi tehdä sitä. Opiskelin Viljamin kanssa samassa taidekoulussa eri aineita 90-luvun lopulla ja kisailimme jopa samassa musavisajoukkueessa. Niihin aikoihin Viljami soitti minulle cdr-demoSUE 6 PHENOMENAL HANDCLAP BAND FORM & FUNCTION (Tummy Touch) Newyorkilaisten tiskijukkien ja muusikoiden muodostama Phenomenal Handclap Band -kollektiivi jatkaa siitä mihin saman kaupungin Radio 4, Scissor Sisters tai !!! 2000-luvun alkupuolella jäivät. 70-luvun lopun dis- (Electric Blues Recordings) Mahtavaa, kun näivettyneeksi luultu hard rock -kenttä osoittaa vielä elinvoimaansa. Band of Skulls -yhtyeen toinen albumi Sweet Sour nostattaa hymyn huulille mureilla kitaroillaan ja äänivalleillaan, jotka johtavat Led Zeppelinin ja AC/DC:n jäljille. Suurin erottava tekijä edellä mainittuihin on laulajaduo Russell Marsden ja Emma Richardson, joiden pehmeät äänet ovat hitsautuneet yhteen hienosti. Sinkkujulkaisujen The Devil Takes Care of His Ownin ja Sweet Sourin raavas poljento kuuluu albumin raskaampaan puoleen, jota komppaa Hellacoptersin ja White Stripesin mieleen tuova You're Not Pretty But You Got It Goin' On. Hyvin mielenkiintoista on, että puolet levyn ajasta ollaan melko lailla päinvastaisissa tunnelmissa: esimerkiksi kappaleet Lay My Head Down ja Hometowns tuovat lauluharmonioineen mieleen lähinnä Simon & Garfunkelin. Englannin rock-toivot osaavat siis yllättää olemalla osaavia kahdella hyvin erilaisella musiikkikentällä. Omimmillaan he kuitenkin tuntuvat olevan sinkkujen osoittamalla tiellä, jolla tiukka energia välittyy jo ensisävelistä. MARKUS PERTTULA 8 BAND OF SKULLS SWEET SOUR » 40 « NRO. 2
• www.sue.fi www.facebook.com/suezine VAN HALEN IS BACK! ALBUMIKLASSIKOT GOES HARDCORE KEVÄÄN ENSIMMÄISEN ALBUMIKLASSIKOT-KONSERTIT PUREUTUVAT KOVAAN YTIMEEN ELI HARDCORE-PUNKKIIN. MUKANA ON KOLME HC-LEGENDAA SUOMESTA JA YKSI EESTISTÄ. TERVEET KÄDET PLAYS TERVEET KÄDET RIISTETYT PLAYS VALTION VANKINA APPENDIX PLAYS EI RAHA OO MUN VALUUTTAA J.M.K.E PLAYS KYLMÄLLE MAALLE PE 2.3. KLUBI, TAMPERE LA 3.3. NOSTURI, HELSINKI LIPUT 15 E (TAMPERE, ENNAKOT 13 E) WWW.ALBUMIKLASSIKOT.FI UUSI ALBUMI "A DIFFERENT KIND OF TRUTH" KAUPOISSA NYT! WWW.UNIVERSALMUSIC.FI WWW.FACEBOOK.COM/UNIVERSALMUSICFINLAND SUE » 41 « NRO. 2
• (Memphis Industries) Englantilainen Field Music ammentaa voimakkaasti Beatlesin Sgt. Pepper -tunnelmia uutukaislevyllään, joka seikkailee taidepopin, jazzin ja progressiivisen rockin alueilla taidokkaasti. Veljekset David ja Peter Brewis ovat onnistuneet luomaan ajattoman kepeän albumin, jonka leikkisyyttä korostavat kirkkaat melodiat ja poukkoilevat rytmit. Kuvaavaa on, että levylle on mahtunut 15 kappaletta, jotka yhteensä kestävät vain reilun puoli tuntia. Kappaleet luovat erityisen vahvoja visuaalisia mielikuvia: tarina alkaa E.L.O.-yhtyeen tahdissa ja vie kuulijan Sorry Again, Mate -kappaleen musikaaliteatterimiljööstä Sihijuomalle trendikkääseen lähikuppilaan, jossa soi kappale A New Town. Seuraava pysäkki on pikainen kirkkokonsertti How Many More Times? ja Ce Soir -kappaleiden ajan, ja sitten saavutaan farkkupaidassa indie-klubille ihmettelemään ­ Just Like Everyone Else. Plumb hämmentää 70-lukulaisuudellaan ja vaihtelevuudellaan, mutta onnistuu erinomaisesti myös tuomaan tuoreutta musiikilliseen antiinsa. Positiivisesta liikkuvuudesta paras esimerkki on kupliva A New Town, joka jauhaa leikkisästi soulahtavien bassolinjojen yllä. Orkestraalisemmasta puolesta vastaava From Hide and Seek to Heartache taas kertoo jo nimessään, mitä levy sisältää: leikkiä ja sydänsuruja. MARKUS PERTTULA 8 FIELD MUSIC PLUMB paita kaikista määritelmistä, ja senpä takia kokonaisuus onkin hajanaisen hallittu. Leper Clawsin junnaus sekoittuu kakofoniaan nautittavasti, kun taas Tormoz tuo mieleen Leo Bugarilovesin, joka on saanut lihaa ja soittimia soittonsa päälle. Sexual Forecast menee liikaa modernin, nykivän vaihtoehtomusiikin puolelle, mutta Lovers viihdyttää maanisuudellaan. Nimikappale taas kumartaa syvälle amerikkalaisen kitarasurinan suuntaan, ja "With pigskin hung upon your face" -lause kuulostaa melodialtaan hämmentävän tutulta. Taustalla soi viulu. Of Orgasmo päättää levyn meluun, jota kuuntelisi mielellään lisääkin ­ kumarrus kohti, kenties? Ghost Memoirin hajanaisuus on tällä kertaa vain positiivinen asia. Ennustan albumille kestävyyttä ja monia soittokertoja soittimessa. JARKKO FRÄNTILÄ 9 VELI-MATTI O ÄIJÄLÄ RASKAS TAAKKA 7 GONJASUFI MU.ZZ.LE. 7 DWNSTRS GHOST MEMOIR (Fullsteam) Ghost Memoir on Dwnstrsin tupla-albumin toinen osa, joka kokoaa yhtyeen viime vuonna julkaistujen kasettien osaset. Toinen osa tuplaa on Adventures of Hector, josta itselläni ei vielä ole äänihavaintoja. Ghost Memoiria on todella, todella vaikea lähteä niputtamaan mihinkään musiikkikategoriaan. Sen kummemmin miettimättä muutamassa päivässä äänitetyt kappaleet ovat va- (Warp) Gonjasufin edellinen levy A Sufi And a Killer meni itseltäni täysin ohi. Albumi oli täynnä päämäärätöntä neohippeilyä ja tylsyyttä, ja sen erikoisuus tuntui tarkoituksenhakuiselta. Mu.zz.le. kuulostaa yhä samalta, mutta nyt kokonaisuus pysyy paremmin hallussa. San Diegossa syntyneen joogaopettajan Sumach Ecksin kappaleissa on tälle kertaa jopa syvyyttä: Feedin' Birds soi kuin Portishead, kun taas Nikels And Dimesin konerytmit poukkoilevat komeasti eteenpäin. Venom taas on sitä dubin suuntaa, joka monille edustaa pelkkää luonnontuotteistusta ja tekosyytä päästä korkealle matalien äänien keinoin. Timeout taas kolisee rauhoittavasti. Kunnianhimon puutteesta Gonjasufin musiikkia ei voi syyttää. Vain 25 minuuttia kestävä levy on kunnioitettava kokonaisuus, jonka tekijällä on selvästi meditatiivinen visio. Näkökulmasta sitten riippuu, miten näkyihin suhtautuu. JARKKO FRÄNTILÄ (Joteskii groteskii/Vauva) Paremmin Läjä Äijälänä tunnetun Veli-Matti O Äijälän puoli-albumilla kuljetaan syvien aatosten vesissä. Kuolema hönkii teemana kautta levyn, ja huumaavan paksu elektroninen matto on henkeäsalpaava. Yön pikkutunteina kuulokkeista ensikuunneltuna tämä oli melkein pelottava kokemus. Industrial-vaikutteinen kuolema-elektro jyrisee voimalla. Sanat kumpuavat aavemaisesti jättäen kuuntelijan joko ahdistuksen tai lohdutuksen tilaan. Neljän biisin kokonaisuus on yhtenäinen ja hypnoottinen matka tuonpuoleiseen. Levyn aloittava Anna kuoleman tulla on anelu päästä pois tästä todellisuudesta. Jäinen kuin jää -biisissä äänivalli möyryää kokonaisvaltaisesti sielun jättäessä tomumajan. Nyt ollaan kylmenevän lihan ja pysähtyvän hengityksen hetkessä, jossa rajantakainen antaa jo viitteitä. Kuoleman maassa Äijälän vokaalit ovat hidastuneet alarekisteristä nousevaksi shamanistiseksi kurkkulaulannaksi, jota tasainen isku kuljettaa syvälle jäiseen maisemaan. Raskas taakka -päätöskappaleessa ihmisen ääni on jo kadonnut. Jäljellä on vain vaistojen varassa puuskuttava jyminä ja inhimillisyyttä hakeva, epätahdissa iskevä biitti. Seksuaalisuus, ulkopuolisuus ja kuolema ovat aina viehättäneet Äijälää, ja tämä on ehkä hänen kaunein elegiansa viimeksi mainitulle. Yksipuolisen vinyyli-LP:n tuonpuoleinen(!) on musta, paljas pinta, johon on valkoisella maalilla tuhrattu albumin nimi. MAKKE LUOJUS ni kappale tuntuu olevan pelkkää lauleskelua ilman kertosäettä tai minkäänlaista palkintoa odottavaiselle kuulijalle. Loppua kohden levyn ote sentään paranee, ja Puppets And Dolls -kappaleessa yhtye uskaltautuu esittelemään grooveosaamistaan. Astetta aikuismaisempi tyyli sopii bändille erinomaisesti, ja Palestine-kappaleessa on paatoksestaan huolimatta vänkää koukkua poliittiseksi slovariksi. Kokonaisuutena Fadeout kuitenkin feidaa. Kappaleissa on ideaa, mutta ne tahtovat silti lipsua käsistä ja soljua ulos korvista ennen suuren vaikutuksen tekemistä. Hetkittäin hhtye onnistuu väläyttelemään persoonansa piirteitä, mutta tyytyy turhan usein tarjoilemaan arkijuustoa gourmet-tuotteen sijaan. LOTTA HEIKKERI 8 PAYPERWORK & ANDY GYMHILL MOTOR MAN LEVYARVIOT 6 FADEOUT TO PROTECT OUR WAY OF LIVING (Secret Entertainment) Seinäjokelainen debytantti Fadeout tietää mitä tahtoo. Sen visioissa on vienosti progressiivinen, turvallisen tumma ja aavistuksen äkkiväärä rock, mutta toteutuspuolella ei suurta päämäärää tavoiteta. To Protect Our Way of Living -levy ei nouse kunnolla lentoon missään vaiheessa. Mo- (Monsp) Joskus sitä toivoo, että polttaisi pilveä. Kuten esimerkiksi Motor Manin tapauksessa: tuottaja Väiskin eli Andy Gymhillin sekä Loost Koos -räppäri Särren (Payperwork) albumi on niin lungia tavaraa, että käsi hakeutuu jatkuvasti imaginaariselle sätkäsatsille. Käytännössä albumi on Loost Koosia, mutta englanniksi laulettuna. Suomenkielisen Loost Koos -albumin vuoro on sitten toukokuussa. Loost Koosina tätä ei olisikaan oikein voinut julkaista: meininki on sen verran savuisempaa emoyhtyeeseen verrattuna, että ero on selvä. Everything's Gonna Be Fine Andy avaa levyn dubisti, ja Eat Catz kulkee yksinkertaisen pianosamplen johdattelemana. People Play God soi sentään tutun kesäisesti, ja Straight from the World I'm Part Ofilla Payperwork pääsee esittelemään flow-osaamistaan. For a Clock jumailee eteenpäin Warren G:n tahtiin ­ pehmeästi ja tasaisesti. Levyn kohokohta on kuitenkin Don't Believe the Hype Stranger, jonka Del La Soul -viittaus nostaa hymyn suupielille. Ensiluokkainen levy, jonka pituuskin pysyy kurissa. JARKKO FRÄNTILÄ SUE » 42 « NRO. 2
• » REPLAY JARI MÄKELÄ FU-TOURIST ­ The Universe is For Us (Epic) elmikuussa 2002 julkaistu Fu-Tourist-albumi The Universe is For Us on jälleen uusi ikkuna popin vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen. "Ihastuttavan positiivinen, sinisilmäinen ja toiveikas albumi", kirjoitti Tomi Tuominen arviossaan (Sue 2/2002). Yhtä aurinkoiselta Jori Sjöroos kuulosti seuraavan kerran vasta Magenta Skycoden Reliefillä (2010). Mitäpä, jos musiikillinen kameleontti ja multitalentti miekkonen olisi todenteolla breikannut The Universe is For Us -levyllä? Sjöroosin ura käynnistyi useimpien 70-luvun puolivälissä syntyneiden suomalaismuusikoiden tavoin metallibändissä. Vanhempien soittajien Xysma ja Disgrace olivat jo saavuttaneet äärimetallillaan kansainvälistä huomiota, eikä raskaan ja hidastempoisen funeral doomin pioneeribändiksi tituleerattu kaarinalainen Thergothon ollut postuumiksi jääneen italialaisen albumijulkaisunsa (1994) myötä pekkaa pahempi, vaikkakin undergroundimpi. Vuoden 1994 vaiheilla Sjöroos ja Thergothonin laulaja-kosketinsoittaja Niko "Skorpio" Sirkiä perustivat synkeää postpunkkia ja goottipoppia esittäneen This Empty Flow -yhtyeen. Sjöroos jätti rummut ja siirtyi kitaristiksi ja vokalistiksi. Yhtyeen tärkeimmäksi vaikuttajaksi on mainittu The Cure, H jonka nokkamies Robert Smithiltä Sjöroos lainasi myös ulkoisen habituksensa. Bändin esikoisalbumin Magenta Skycoden (1996) nimi herätettiin henkiin vajaa vuosikymmen myöhemmin. Vuosituhannen lopulla Sjöroos innostui kokeilemaan siipiään elektropopin saralla. Taiteilijanimen mies nappasi Radioheadin The Tourist -biisistä. Plastic Passionin Muovi-alamerkin vain 111 kappaleen painoksena julkaisema Fu-Touristin kakkossinkku herätti laajaa kiinnostusta ja sai radiosoittoa. Manageriksi kiinnitettiin aiemmin Ace Of Basen ja Leila K:n taustalla toiminut Maurice Hawkesworth. Levy-yhtiöiden välisen tarjouskilvan jälkeen Sonyn Epicalamerkki julkaisi King Kong of The Dance Floorin singlenä ja se nousi Suomen singlemyyntilistan top 20:een toukokuussa 2001. Suomalainen dance-musiikki oli turbobuustannut JS16:n tuottamilla Darude- ja Bomfunk MC's -hiteillä, ja Sony kaavaili Fu-Touristista ymmärrettävästi vielä isompaa ja uskottavampaa menestysartikkelia. Sjöroos oli karismaattinen, omavarainen säveltäjä ja tuottaja ­ Darudea potentiaalisempi artisti työstämään mainstreamhittejä. Pohjoisen rastalookinsa ansiosta Sjöroos muistutti hieman Bomfunk MC's:n läpimurtovideolla esiintynyttä Marlo Snellmania. Ei siitä haittaakaan ollut. Albumia työstettiin kaikessa rauhassa ja mehusteltiin vielä kahdella top kymppiin nousseella singlejulkaisulla. Elokuussa 2001 ilmestyi Big Trouble, joka oli ideoiltaan ensimmäisen hitin toistoa Bomfunkvaikutteilla; pienoinen harha-askel siis. Kolmantena singlenä albumin yhteydessä julkaistu Hawkesworthin sanoittama, ehkä tarttuvin hittibiisi You Came Alive (Take Control) edusti albumin filtteridiscolinjaa paremmin. Autotune-kuorrutus ja muotisoundit ovat pelkkää pintaa, minkä alle kätkeytyy upeita pop-biisejä. Uljaalla kertosäkeellä varustettu nimikappale ja kesäinen You Could Be Mine olisi helppo kuvitella Paulan ja Miran esittämäksi. Ordinary, Out of Our Head, New World Stranger ja Getting to Know You ovat Sjöroos-melodioita parhaimmillaan. Voi kuvitella, miltä ne kuulostaisivat ilmavina Magenta Skycode -sovituksina. Hyvät kappaleet toimivat aina. Sonyn Lontoon toimistosta FuTouristin keikalle saapunut silmäätekevä piti albumista, mutta ei vakuuttunut todistamastaan Hesperian yökerhokeikan meiningistä. Taktisen virhearvioinnin johdosta Fu-Touristin keikat olivat enimmäkseen hotellien yökerhoissa, joissa sen saama vastaanotto oli huonompi kuin rockklubeilla. Nelimiehisen livebändin rummuissa soitti Kevinin Vil- LEVYARVIOT le Särmä, syntikoita soitti entinen The Crash -kosketinsoittaja Jussi Lehtinen ja miksaajana sekä toisena syntikansoittajana toimi nykyinen Solina-yhtiön vetäjä Tom Riski. Sjöroos lauloi ja soitti kitaraa. Hopeiset esiintymisasut olivat lähes yhtä kuumia kuin soittajat, jotka nauttivat rock-tähteydestä täysin siemauksin. Vaikka The Universe is For Us -albumi nousi ilmestymisviikollaan albumilistan 14. sijalle, Fu-Touristin kohtaloksi koitui nopea trendikierto. Ranskalaistyylisen discon momentum oli ohitettu. Daft Punkin Thomas Bangalter oli lanseerannut filtteridiscon Stardust-projektinsa kanssa jo 1998. Stuart Pricen Les Rythmes Digitalesin hitit sisältänyt Darkdancer oli ilmestynyt keväällä 1999. Soft rock -bän- di Phoenix debytoi kesällä 2000. Mirwais julkaisi Production-albuminsa syyskesällä, ja hänen puoliksi tuottamansa Madonnan Music-albumi ilmestyi kuukautta myöhemmin. Edellämainituista aineksista kauhalla ammentanut The Universe is For Us julkaistiin auttamattomasti myöhässä. Vuosikymmenen suosituin suomirock-yhtye PMMP äänitti ensimmäisen demonsa vielä vuoden 2002 puolella. Muutaman vuoden kuluttua duon säveltäjä Think-Inkiä suitsutettiin jo omalla nimellään nerokkaana biisintekijä Jori Sjöroosina. JARI MÄKELÄ Kirjoittaja on turkulainen popmusiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa. SUE » 43 « NRO. 2
• » LEFFAVIERAS J-TANIN FANITUSLISTAT Aution saaren elokuva ­ Coenin veljesten Big Lebowski (1998). Jos jossain pitää yksikseen yrittää viihtyä, niin sitä varten tää on paras valinta. Sen verran komiikkaa pitää elämässä aina olla, että jaksaa yleensä elää. Muuten sitä roikkuisi pian palmun oksassa. Elokuvan tarina on rakennettu tosi hienosti, ja etenkin John Turturron roolihahmo toimii komeasti. Ja onhan siinä tehokkaita onelinereita vaikka kuinka paljon. Suosikkikohtaus ­ Pentuna me katottiin kaikki Ennustus-elokuvat. Ensimmäinen oli ihan hyvä, mutta jatko-osat aika karmeita. Kaikkein kamalimmasta eli neljännestä osasta mä en muuta muistakaan kuin loppukohtauksen. Siinä tää tyttöpuolinen saatanan perillinen kävelee isänsä kanssa pitkin hautausmaan polkua, joka risteää toisen polun kanssa. Kun kamera näyttää laajempaa kuvaa, ne kävelee pitkin väärinpäin olevaa ristiä. Tylyn hieno kohtaus, joka jaksaa naurattaa vieläkin. Suosikkiohjaaja ­ Joel & Ethan Coen. Niillä on aina hyvä jännite, todella hienoa kuvaa ja tarinoiden pohjalla aina hyvää taustoitusta. Koko niiden tekeminen on kaikin puolin todella harkittua. Mutta ehkä lopulta kaikki pohjaa loistaviin käsikirjoituksiin. Coenien elokuvat on viihdettä, joka tempaa helvetin hyvin mukaansa. Niitä katsoessa poistuu omasta maailmastaan täysin ja pääsee keskelle niiden luomaa maailmaa. Paras musiikkidokumentti ­ Ondi Timonerin Dig! (2004). Jos jossain on rock'n'roll high school, niin tän pitää sisältyä sen oppisuunnitelmaan. Lähtökohtana on hieno vastakkainasettelu, jossa rinnastetaan menestystä saavuttanut Dandy Warhols ja The Brian Jonestown Massacre, joka kyllä voisi menestyä, mutta bändi ryssii kaiken. Sen johtaja onnistuu tekemään kaiken mahdollisen tuhotakseen bändin uran, vaikka levy-yhtiö yrittää saada ne huipulle vaikka väkisin. ENSI-ILTA » HÄRMÄLÄINEN LÄNKKÄRI lack Magic Sixin raivoenergia jyrää keskivertoiset häjyt kumoon. Mutta entä jos vastaan tuleekin junkkarityyppisiä häjyjä, jotka sohivat ruostuneilla puukoillaan? No, otetaan selvää. Viedään duon kitaristi-laulaja J-Tan katsomaan JP Siilin uusi junkkarileffa Härmä. ­ Mun ennakko-odotukset ei olleet kauhean korkealla kun ajattelin, että tää yrittää kisata tosi perinteikkäässä puukkojunkkarielokuvien kategoriassa. Nyt kuitenkin päätettiin yhdistää se perinne amerikkalaiseen lännenelokuvatraditioon. Idea on ihan hieno sinänsä, mutta toteutus jäi vähän puolitiehen, vaikka loppukaksintaistelukin nähtiin. Ja tietenkin konna onnistui vielä viime hetkillä kaapimaan jostain aseen esiin, mutta se saatiin lopulta hengiltä, mikä on elokuvissa hyvin amerikkalainen ratkaisumalli liittyen kaikkeen rikollisuuteen. ­ Noissa hahmoissa oli, ihan amerikkalaistyyliin, vähän liiankin selkeä hyvä/paha-asettelu. Toisaalta Mikko Leppilammen hahmosta pahuus ei tullut tarpeeksi läpi, eikä Lauri Tilkasella ollut oikeastaan kuin se hyvän puoli. Kyllähän loppukohtauksessakin yritettiin vähän manata sitä pahaa esiin, mutta ei se kovin hyvin onnistunut. Tavallaan siinä oli kaksi vähän liian koreeta poikaa. Mieluummin mä olisin nähnyt vaikkapa Eero Milonoffin pääpahiksena. ­ Olisin myös toivonut vähän pahempaa loppua, eli että paha olisi todellakin saanut palkkansa, ja se pahan voittajan palkkahan on aina aikamoisen hyvä. Lopussa kuitenkin alleviivattiin turhankin paljon sitä, kuinka elämä jatkuu ja näin poispäin. ­ Idean tasolla tää oli hyvä ja rohkea veto. Ennen leffan alkua pelkäsin pahempaa, mutta leffan aikana odotin, että tästä tulisi vielä paljonkin parempi. Mulla käväisi mielessä jopa Paul Thomas Andersonin There Will Be Blood. Tavallaan odotin, että tästä samalla tavalla kehkeytyisi todellinen hyvän ja pahan taistelu, mutta ei se loppupeleissä ihan sinne saakka päässyt. ­ Yllättävän paljon tässä pitäydyttiin vanhassa suomalaisessa traditiossa, että saataisiin ne suuret ikäluokat vedettyä vielä elokuvateattereihin, eikä niinkään tähdätty taiteellisesti parhaaseen lopputulokseen. Aika pitkälle lopputulos vesittyi sillä, että tehtiin liian paljon kompromisseja. ­ Kun tää lähti liikkeelle mustavalkoisena, mä olin, että jumaliste, olisiko tää mustavalkoinen kokonaan. Siinä olisi saatu sitä rapaa ja B rosoa, mitä olisin kuvallisesti kaivannut, mutta ei. Siinä oli kyllä tosi nättiä kuvaa, mutta varsinkin se tervahaudanpolttamiskuva oli paljon paremman näköinen, kun siinä satoi vettä eikä taivas ollutkaan sininen. Siinä oli heti paljon synkempi ja pahempi tunnelma, joka poikkesi edukseen pittoreskeilla kuvilla ja kurkien huudoilla ja varsinkin musiikilla luodusta yleisfiiliksestä. ­ Kaikki kunnia Tuomas Kantelisen hienoille leffamusiikeille, mutta hän ei ole kaikissa elokuvissa ihan oikealla paikalla. Kyllä elokuvantekijät voisivat joskus miettiä jotain muutakin. Mä olisin ottanut musiikintekijäksi esimerkiksi J. Karjalaisen, jolla on hemmetin hyvä roots-pohja. Tai jotain kansanmusiikkipuolen ihmisiä. Olisi saatu vähän esiin tätä meidän hienoa kansanmusiikkiperinnettä. Nyt tarjottiin vaan tämmöstä paatoksellista kansallisromanttista musaa, mikä tyylilajina oli hakemalla haettu. ­ Tilanteista olisi tullut paljon uhkaavampia, jos siellä olisivat soineet kaikki senaikaiset jouhikot ja muut. Paikoitellen jopa aika tylyissä kuvissa tällainen lempeämpi musiikki käänsi tunnelman aika paljon veltommaksi, jotenkin keskitiemäiseksi. Kun onhan Pohjanmaa sentään täynnä kansanmuusikoita ja musiikkifestareita, kaikkea hienoa musiikkiperinnettä. Sen täysin käyttämättä jättäminen oli vähän kiittämätöntä. Tai siis olihan siellä niitä muutamia laulettuja rallatuksia, mutta nekin oli mun mielestä tosi kömpelöitä. ­ Tehokkaammalla musiikkipolitiikalla tää olisi voinut ansaita jopa kolme tähteä. Silti tällainen yritys oli tosi tärkeä ja merkittävä. Se oli selkeästi käsikirjoitettu, eikä tarinan kontekstissa jäänyt mikään hirveästi kismittämään. Mulle historiafriikkinä ajankuva on hemmetin tärkeä, eikä siitä tosiaan löytynyt nokan koputtamista. MARKKU HALME TÄHDET J-Tan ½ Halme Härmä, Suomi 2012. Ohjaus ja käsikirjoitus: JP Siili. Pääosissa: Lauri Tilkanen, Pamela Tola, Mikko Leppilampi, Esko Salminen, Lena Meriläinen, Aku Hirviniemi, Eero Milonoff, Pirkka-Pekka Petelius. Kesto: 128 min. Seuraava Sue ke 14.3. toki kaikenlaisia hämäyksiä, liitännäiskumppaneita ja -vastustajia. Mitään en spoilaa kertomalla, että mies paljastuu ex-poliisiksi, joka vaatii neuvottelukumppanikseen entisen naispuolisen kollegansa. Heidän välistään suhdetta/suhteettomuutta ei kuitenkaan osata kovin hedelmällisesti hyödyntää. Itse kärsin niin kamalasta korkean paikan pelosta, että joudun elokuvissakin peittämään silmäni, kun kamera kuvaa alla siintävää katua vähänkin korkeammalta. Jotenkin kuvaavaa elokuvan kaupalliselle varman päälle pelaamiselle on se, ettei minua edes huipannut. Kaikki alaspäin suuntaavat kuvakulmat ovat niin loivia, että kalsaripyykiltä säästyy herkkänahkaisinkin. Varmaan jopa vaippaikäinen. Lopetus on aika lailla tylsä, mutta toisaalta niin superhölmö, että hauskantyhmyys antaa katsojalle niin paljon iloa kuin vain osaa myötähäpeästä kiskoa. MARKKU HALME HUGO Ohjaus: Martin Scorsese martin scorsesen ensimmäinen "lastenelokuva" perustuu Brian Selznickin Hugo Cabret -nuortenkirjaan, joka on jo ilmiasultaan omalaatuinen kuvaromaani, jossa teksti jatkuu siitä mihin kuvakerronta lukijan jättää. Elokuvantekijänä Scorsese on enemmän säilyttäjä kuin uuden kehittäjä. Se selittää senkin, että Hugo on toteutettu kolmiulotteisena: kun efekti on lähes tyhjiin puserrettu, on Scorsesen aika käydä siihen käsiksi. Ammattimiehen varmuudella hän käyttää kolmatta ulottuvuutta sulavasti osana kerrontaa. Elokuvassa kellosepän poika Hugo Cabret (Asa Butterfield) jää orvoksi ja päätyy juopon setänsä apulaiseksi huolehtimaan Montmartren rautatieaseman kelloista 1930-luvun Pariisissa. Kun setäkin katoaa, Hugon ainoaksi toivoksi jää yrittää ns. herättää eloon mekaaninen kirjoittajanukke, johon Hugo uskoo olevan tallennettuna viesti hänen isältään. Saadakseen nuken toimimaan Hugo alkaa varastella lelukaupan valikoimasta osasia, mutta jää kaupan omistajan kiinniottamaksi. Tästä seuraa huonoja, mutta myös hyviä asioita. Hugo kohtaa ikäisensä Isabellen, joka hänen laillaan uskoo taikojen maailmaan, erityisesti elokuvien taikaan. Scorsese ottaa riskin ja aukaisee omat tunteensa valloilleen tyyliä, taitoa ja rahaa säästelemättä. Upeista ja kokeneista näyttelijöistä (mm. Ray Winstone, Ben Kingsley, Christopher Lee, Jude Law) huolimatta Hugo olisi voinut flopata ylitsepursuavuutensa takia. Onneksi amerikkalaisesta, bisnesorientoituneesta elokuvateollisuudesta löytyi vielä sydäntä ja ymmärrystä Scorseselle. Hugo sai 11 Oscarehdokkuutta. Hieman ylipitkäksi venähtäneessä Hugossa on ihmeen tuntua. Parasta on, että se tuo uusia lukijoita Selznickin kirjoille. VESA KATAISTO REUNALLA (Man on a Ledge) Ohjaus: Asger Leth ½ reunalla on suorastaan erinomaisen tyhjänpäiväinen elokuva, jota varten kannattaa varata paitsi popcorneja ja limpparia, myös paljon erilaisia irtokarkkeja. Vaikkei leffan juoni ei ihan idioottisimppeli olekaan, niin sen pikkuhiljainen avautuminen ei kummoisempia järisytyksiä tarjoa. Tarjolla on vain pehmeänlaista, mutta mukavalla tavalla viihdyttävää huttua, kivasti rytmitettyä palikkakerrontaa. Mies kirjautuu hotellin riittävän korkeaan kerrokseen, kirjoittaa viestin ja astahtaa ikkunasta ulkoseinän kapealle kerrostasanteelle. Sieltä hän uhkaa hypätä ­ tai tavallaan vain kertoo uhkaavansa hypätä. Itse asiassa ideana on lopulta vain houkutella riittävän suuri väkijoukko katsomaan tätä näytelmää, joka jatkuu leffan koko keston ajan. Mutta miksi, sitä ei tässä sovi paljastaa, tai menee juonesta viimeinenkin jännäripuhti. Mutta on siinä SUE » 44 « NRO. 2
• APINOIDEN PLANEETAN SYNTY USA 2011. Ohjaus: Rupert Wyatt. Pääosissa: James Franco, Andy Serkis, Freida Pinto, John Lithgow, Brian Cox. Kesto: 105 min. Ikäraja: 13. ierre Boullen romaaniin perustuvat Apinoiden planeetta -seikkailut ovat olleet suurhittejä ympäri maailmaa. Kymmenisen vuotta sitten ohjaaja Tim Burton lämmitteli uudelleen 60-luvun Apinoiden planeetta -klassikkoelokuvan. Siinä missä Burtonin hanke menestyi keskinkertaisesti, suuryleisölle tuntematon Rupert Wyatt onnistui loistavasti. Hänen ohjaamansa Apinoiden planeetan synty on tarinan esiosa. Kehittyneen teknologian ansiosta tässä versiossa ihmisapinat on tehty ensimmäistä kertaa aidon oloisesti (ja Oscarin arvoisesti) tietokoneilla, liikkeenkaappaustekniikkaa hyväksi käyttäen. Kyseisen taiteen kiistaton edelläkävijä Andy Serkis (King Kong, Kapteeni Haddock ja Klonkku) esittää pääroolin pääosin pienin elein, mutta suurella sydämellä. Yhteiskunnallisena kannanottona elokuva toimii alkuperäisen tapaan, mutta ihmisten ja apinoiden maailmat ­ esiosasta kun on kyse ­ eivät vielä tässä episodissa käänny täysin päälaelleen. Toimintaelokuvaa ei kannata myöskään odottaa. Kyseessä on älykkäästi kirjoitettu dramaattinen tieteistrilleri, jossa nähdään vartin verran menoa ja melskettä. Tarinassa viitataan useaan otteeseen tapahtumiin ja repliikkeihin, jotka ovat sarjan faneille ennestään tuttuja. Blu-rayn ekstroissa on paljon materiaalia kulissien takaa, ohjaajan ja käsikirjoittajien erilliset kommenttiraidat, useita koosteita ja poistettuja kohtauksia, joissa efektejä ei ole viimeistelty. Pääsemme nauttimaan Serkisin työstä liikkeenkaappauspuvussa, ja onpa hänelle omistettu oma minidokkarikin. FS-Filmin julkaisuna tuttuun tapaan lisämateriaaleissa on tekstitys myös suomeksi. Apinoiden planeetan synty keräsi liki puolen miljardin lipputulot. Jatko-osa on siis luvassa todennäköisesti jo kahden vuoden kuluttua, ja se tulee luultavasti olemaan tätä toiminnallisempi. TERO HEIKKINEN HOSTEL: PART III (USA 2011) Eli Rothin painajaismainen Hostel (2005) tarjosi ihan pätevää viihdettä graafisen väkivallan ystäville. Jatko-osa oli tarinallisesti silkkaa toisintoa, mutta yritystä siinäkin oli. Kolmas osa saapui lähes yllättäen. Se löytänee yleisönsä huolimatta siitä, että se on tehty suoraan videomarkkinoille. Se, ettei Hostel: Part III:tä tehty teattereihin, näkyy elokuvan rakenteessa. Ensimmäisen puolen tunnin aikana ei tapahdu juuri mitään, kun simppeli tarina on tavalla tai toisella venytettävä 90-minuuttiseksi. Pakolliset raa'at kohtaukset ovat Hosteliksi yllättävän kesyjä. Lisäksi niitä on melko vähän ja vain loppupuoliskolla. Kun goreilu on itseisarvo, uusin episodi pettää yleisönsä siltä osin. Budjettisyistä uutta näkökulmaa on haettu lokaatioista ­ itä-eurooppalaisista maisemista on nyt siirrytty Las Vegasiin ja juoneen on ympätty luvattoman paljon aineksia ranskalaisleffasta Marttyyrit (2008). HANNA (USA/Iso-Britannia/Saksa 2011) Suomessa harvoin kuvataan ison budjetin elokuvia. Toimintatrilleri Hannan ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia kuvattiin vaivihkaa Kuusamon liepeillä. Lumiset maisemat luovat hienon kontrastin, kun niistä hypätään Afrikan kuumuuteen. Elokuvassa puhutaan kuutta kieltä, mutta kotimaamme ei ole näissä edustettuna. Saoirse Ronan näyttelee teini-ikäistä tyttöä, joka on asunut ex-CIA-agentti-isänsä (Eric Bana) kanssa vuosikaudet keskellä ei mitään ­ Lapin metsissä. Isä on kouluttanut tyttöä taistelulajien ja selviytymisen mestariksi, ja nuoren ammattitappajan on nyt aika tehdä tilit selviksi menneisyytensä kanssa. Ekstroissa mm. ohjaajan kommenttiraita, poistettuja kohtauksia, vaihtoehtoinen loppu sekä making of, jossa minuuttikaupalla lisää suomalaista maastoa. DEAR MR. GACY (Kanada 2010) Totuuspohjaiset sarjamurhaajaelokuvat kiinnostavat, jos elokuvantekijät yrittävät ymmärtää tätä pahuuden ruumillistumaa, ihmiskunnan virhettä. Sympatiaa hirvittävät tappajat tuskin ansaitsevat, mutta heidän profiilinsa ja motiivinsa kiehtovat psykologisesta näkökulmasta. Kymmenittäin nuoria poikia julmalla, perverssillä tavalla tappanut John Wayne Gacy oli yksi tunnetuimmista sarjamurhaajista. William Forsythe näyttelee häntä pieteetillä. Käsikirjoittajat ovat ottaneet selkeitä fiktiivisiä vapauksia. Elokuvassa opiskelijapoika saa yhteyden vankilassa istuvaan Gacyyn. Kehkeytyy kiero "ystävyyssuhde", jolla on hintansa. Isommalla budjetilla kanadalaiset olisivat varmasti onnistuneet paremmin. Nyt tämä haiskahtaa hieman televisioproduktiolta. Väkevänä inspiraation lähteenä on toiminut mestariteos Uhrilampaat (1991), mutta sen tasolle ei tietenkään päästä. BEVERLY HILLS KYTTÄ (USA 1984) Blu-ray on verraton tapa kokea nuoruuden lempielokuvat kuin tuoreina tapauksina. 80-luvun suosituimpiin toimintaelokuviin lukeutuva Beverly Hills kyttä (sic) oli kirjoitettu alunperin Sylvester Stallonelle. Elokuvasta tuli komediallisempi, kun päärooliin palkattiin Eddie Murphy. Musiikki (legendaarinen tunnari), puvustus ja hiustyylit päivineen henkivät kasaria, ja olihan edellä mainittu koomikkokin vielä tuolloin oikeasti hauska. Koukkusormi (1999) taitaa olla Murphyn viimeisin aidosti huvittava elokuva, nykyään hän on lähinnä naurettava. Vika ei tosin ole yksin hänen. 2010-luvulla tämänkin käsikirjoituksesta muokattaisiin vähemmän väkivaltainen, lapsellisempi, poliittisesti korrektimpi, mutta toiminnallisempi leffa. Aika harvassa ovat nuo kauheatkankkuset ja boratit. TERO HEIKKINEN DVD/BLU-RAY P JOOSE KESKITALO & KOLMAS MAAILMANPALO V YÖTÄ KUPEESI JA TULE! CD / LP / DOWNLOAD www.helmilevyt.com SUE » 45 « NRO. 2
• » MONOLOGEJA MUSIIKISTA JARKKO FRÄNTILÄ TÄSMÄMARKKINOINTIA MUILLE KUIN MULLE 1. Lana Del Reyn ensimmäinen Youtube-hitti oli a) Radio Play b) Video Games c) Stereo Mix 1b2a3c4b5a6c7a8a9b10a11c12c13c14b VIIMEINEN SANA 2. Revival Hymns tulee a) Tampereelta b) Oulusta c) Turusta 3. Stam1nan uusi levy on a)Recebo b) Placebo c) Nocebo 4. Eluveitie on kotoisin a) Belgiasta b) Sveitsistä c) Saksasta 5. Sue, kuokka ja Jussi -palkinnon sai a) Happi b) Vety c) Helium 6. Pingisklubi alkaa maaliskuussa a) Helsingissä b) Turussa c) Tampereella 7. Joose Keskitalo opiskelee a) teologiaa b) biologiaa c) geologiaa 8. Kenen levyllä Mark Lanegan vieraili? a) Mannan b) Iida Umpikujan c) Samae Koskisen 9. Montako albumia Rage on tehnyt? a) 11 b) 21 c) 31 10. Napalm Deathin laulajan oikea etunimi on a) Mark b) Barney c) Shane 11. Carnalationin levyn tuotti a) Nicke Andersson b) Anssi Kippo c) Peter Tägtgren 12. Isoveli tunnettiin ennen nimellä a) Big Brother b) Ihmepoika c) Brightboy 13. Jari Oisalon bändi ei ole a) Wojciech b) Kalkitos c) Ultramariini 14. Black Sabbathin rumpali on a) Tony Iommi b) Bill Ward c) Geezer Butler 15. Kurren paras biisi on a) Estonia b) Kuuden vuoden kuuliaisuus c) Iltatuulen viesti Frontside Ollie. Ei, älä vielä heitä lehteä pois! Turkulaisen, 13-vuotiaan Robin Packalenin laulama, täsmämarkkinoitu teinihitti sai parissa päivässä pari miljoonaa katsojaa Youtubessa. Tätä kirjoittaessani katsomiskertoja on lähemmäs neljä miljoonaa. Robinin levy-yhtiö Universal Music teki Suomen olosuhteissa ja mittakaavassa sellainen markkinointiteon, ettei vastaavaan ole verkkoaikakaudella kukaan maamme rajojen sisäpuolella kyennyt ­ ja tuskin tulevaisuudessa vastaavaan ihan heti pystyykään. Ihan täydellinen menestys Universalin kampanja ei silti ollut: vielä löytyy pari miljoonaa suomalaista, jotka eivät videota ole nähneet. Onnittelut tai pahoittelut heille, riippuen katsantokannasta eli siitä, pitääkö Robinia ihan sympaattisena netti-ilmiönä vai osoituksena musiikkikentän rappeutuneisuudesta. Jos videolta on tähän mennessä onnistunut välttymään, ei pelkoa autotunen sävyttämän novelty-hitin näkemisestä oikeastaan enää ole. Frontside Ollie on (oli?) kuin jojot joskus kultaisen 90-luvun alussa: parin viikon villitys, joka valloitti jopa pääuutislähetykset ja vaipui sitten unholaan, muistikuvaksi menetetystä tunneista kävelevän koiran ja muiden temppujen parissa. Ennustus: vuonna 2013 yksikään ihminen maapallolla ei tule muistamaan Frontside Ollieta. Sitä muistellaan, kyllä, mutta ettäkö se muistettaisiin, hyräiltäisiin vanhan hitin kertosäettä? Tuskin. Kaikki kunnia silti Jimi Constantinelle ja Maki Kolehmaiselle: he tekivät täydellisen hitin, sillä hitti luo hypen, jonka avulla Robinin helmikuussa ilmestyvää debyyttiä tullaan myymään platinalevyn verran. Loput albumin materiaalista tullee olemaan huomattavasti mielikuvituksettomampaa popmusiikkia. Mutta mitä pahaa siinä on? Ilmiö Robin on markkinoitu teini-ikäiselle musiikin kuuntelijalle, ei kulttimusiikkia kuluttavalle perusnegatiivisille nostalgikoille. Robin on lapsille ja varhaisteineille markkinoitua musiikkia, mutta lapset ovat fiksumpia kuin me aikuiset: he arvostavat popmelodioita huolimatta siitä, kuka ne tekee. Robinin debyytti on ansainnut tulevan listasuosionsa, halusimme sitä tai emme. Oli hämmentävää huomata, kuinka jumalattoman suuren rintaman kappale sai vastaansa niin musiikkitoimittajia, musiikkialan toimijoita kuin aidosti fiksujakin ihmisiä. Päälle kolmekymppiset ihmiset julistivat fatwaansa ylituotettua ja täsmämarkkinoitua musiikkia kohtaan. Suurin rikos oli autotunen käyttö kappaleessa, koska autotune autotune blah blah blah. Nykyinen autotunea halveksiva yleinen mielipide tuo elävästi mieleen ajat, jolloin syntetisaattori oli se suurin saatana ja Pro Tools sen apuväline sieluttoman musiikin työstämiseen, rockmusiikin pahin vihollinen numero yksi. Tätä nykyä ei kai yksikään tekninen metalliyhtye äänitä levyjään ilman Pro Toolsia, ja synapelko kuulostaa yhtä järkevältä suhtautumiselta uuteen kuin pakeneminen elokuvateatterista siinä pelossa, että se valkokankaan juna tulee ihan oikeasti päälle. Frontside Ollie on hieno osoitus siitä, kuinka me kaikki ­ kaikki ­ olemme markkinavoimien vietävissä, kuin pässit elastisessa narussa: poukkoilemalla äänekkäästi ja täynnä pyhää vihaa jotain asiaa vastaan kimmahdamme halveksuvien Facebook-linkkiemme myötä vain vastustamamme asian syliin mukanamme kaikki ne ihmiset, joille mielipidettämme toitotimme. Myös syytös siitä, kuinka Robin on tuote on täysin absurdi. "Ei se tee edes omia kappaleitaan!" Ei tee, mutta miten Robinin tuleva albumi eroaa tässä suhteessa siitä, että Lasse Kurki, Knipi, Matti Markkola, Teemu Brunila, Risto Asikainen ja Samuli Laiho tekevät kappaleita Laura Närhelle, Kaija Koolle, Jenni Vartiaiselle, Anna Erikssonille ja Anna Puulle? Kyseisillä artisteilla on tarkka imago, ja levy-yhtiöissä on tehty tarkat laskelmat siitä, missä, mihin ja kenelle albumeja markkinoidaan. Edellä lueteltuihin artisteihin verrattuna Robin-tuote on sentään asenteeltaan ja musiikiltaan silkkaa punkkia. Siinä citypariskunnan suosimassa Anna Puun kappaleessa, jossa tiskiharjakomppi laahaa söpösti taustalla, on miljoona kertaa vähemmän vaaran tuntua kuin aidosti mielipiteitä jakavassa Frontside Olliessa. Tulee uusia trendejä, uusia muotivillityksiä, joita me emme ymmärrä. Olemme niihin liian vanhoja, liian nuoria, liian sopivia, liian villatakkisia, liian kuuroja. Emme koskaan voi ymmärtää tulevia sukupolvia ja se, mitä emme ymmärrä, kauhistuttaa meitä. Ei "huonon" musiikin vika ole musiikissa, vaan meissä. SUE » 46 « NRO. 2
• » VIIMEISET SANAT #18 ARI VÄNTÄNEN Viimeisen sanan sanoo Wojciechin maestro Jari Oisalo. Sitten viime näkemän olen... oppinut tykkäämään sinihomejuustosta ja jäänyt koukkuun Angry Birdsiin. Mutta moisesta henkisestä liikakasvusta huolimatta olen edelleen yhtä laiska kuin ennenkin. Sanotaan nyt vaikka näin, että olen oppinut paljon, mutta unohtanut enemmän. Viimeksi ostamani levy oli... ihan positiivinen yllätys, Van Halenin A Different Kind of Truth. Mulla oli kova Van Halen -kausi vuonna 1989, kuuntelin silloin bändin vinyylejä kotona kitaravahvistimen kautta. Ensimmäistäkään Eddie Van Halenin kitarariffiä tai -sooloa en kuitenkaan ole opetellut soittamaan. Yhden sormiharjoituksen kylläkin, ja se menee näin: tilulilu, tilulilu, tilulili... eiku: tilulilu, tilulilu... Viimeksi näkemäni elokuva oli... Ghostbusters 2. Aikamoista huttuahan tuo on, mutta ihan katsottavaa sellaista. Bill Murray on varteenotettava ehdokas Wojciechin Ystävät, toverit -levyn pohjalta tehtävän vielä käsikirjoittamattoman, hidastempoisen ja ylipitkän scifi-elokuvan Joe Starfenkroundiksi. Viimeinen asia, johon suostuisin, on... astuminen Voiman pimeälle puolelle. En nyt tiedä valomiekan valaisuominaisuuksista, mutta pimeässä kulkeminen leikkaava laserase kädessä kuulostaa hieman liian vaaralliselta hommalta. Enkä sitä paitsi edes usko, että siellä pimeällä puolella on mitään keksejä. Viimeksi itkin, kun... yritin kasata eräästä nimeltä mainitsemattomasta huonekaluliikkeestä ostettua yöpöytää ennen aamiaista. Tai pikemminkin se oli itkun- sekaista raivoa, joka purkautui ulos puolentoista tunnin räpeltelyn päätteeksi rumien sanojen saattelemana. Viimeksi nauroin, kun... katselin Seinfeldin 8. kauden jaksoja dvd:ltä. Nauran monta kertaa päivässä mutta useimmiten vain ajatuksissani, muita häiritsemättä. Viimeisin levy, jota suosittelin kaverilleni, on... Jon Hopkinsin säveltämä Monsters-elokuvan soundtrack. Mielenkiintoinen, erilainen scifielokuva, jossa oli lisäksi hienoa musiikkia. Viimeinen biisi Wojciechin akustisella keikalla 3.3. Turun Bar Kukassa on... salaisuus, joka tulee päättymään raikuviin suosionosoituksiin. Paljastan sen verran, että se saattaa olla Wostok, mutta yhtä hyvin se saattaa olla joku b-puoli. Viimeistään silloin on aika lopettaa, kun... Vatsa on täynnä, suksi ei luista, lusikka lentää nurkkaan tai kuten lastenlaulussa todetaan: kun tv:n iltasatu alkaa. Kaikki yhtä hyviä syitä lopettaa, mitä ikinä sitten onkaan lopettamassa. Joskus voi vain leikkiä lopettavansa ja muutaman vuoden päästä tekeekin comebackin. Viimeiset sanani ovat... Kosh? Kosh Naranek?? SUE » 47 « NRO. 2
• SUE » 48 « NRO. 2