ismo alanko?astrid swan?varvara ayreon?pestilence?seremonia medeia?apocalyptica?eläkeläiset accept?jaakko & jay?kari hotakainen oranssi pazuzu?the country dark rotting christ?mars red sky j.miettinen plays shitter limited NRO. 11 • (MARRASKUU) • 2013 • (#184) • INDIEROCKPUNKMETALZINE • UUTISET • HAASTATTELUT • LEVYARVIOT • ELOKUVA-ARVIOT • TH S D N U O S E
SUE » 2 « NRO. 11
THE SOUNDS WEEKEND UUS I A L B UMI N Y T K A UP O I S S A ! TH ES O UN 04. DS 12. LIV EN 05. T 12. A V A 0 T S 07. 6.12. A V A T I A 08. 12. C T A V S T I , Hels 12. inki A, AR AS H R 09. Y T M I B I A T I A , elsink 12. Hels i I A K PA inki OR REE 10 L I P .12. C L K K A H U J A A M N A , Tu U rku O UT O B N Y T E AT N E , Ta , Seinäjo mp ki TM R Y Y N I A , Oulu ere N ISS Ä! ÄS UO ME SSA www.the-sounds.com www.facebook.com/thesounds SUE UE E NR R O 11 » 3 « NRO.
TOIMITTAJALTA TÄSSÄ NUMEROSSA » Uutiset. 04 TOIMITTAJALTA 06 NEWSFLASH 09 SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN » Haastattelut. 10 12 14 15 16 17 18 19 HENKILÖKUVA: ISMO ALANKO THE SOUNDS ASTRID SWAN THE COUNTRY DARK ELÄKELÄISET J.MIETTINEN PLAYS SHITTER LIMITED JAAKKO & JAY VARVARA » VÄÄRÄ MIELIPIDE? 21 22 24 25 26 27 28 29 PRKL: UUTISET JA SETÄ JUSSIN TUPA AYREON APOCALYPTICA PESTILENCE ACCEPT ORANSSI PAZUZU & ROTTING CHRIST MEDEIA SEREMONIA & MARS RED SKY » Arviot. 30 34 39 40 41 42 43 PRKL: ARVIOT ARVIOT REPLAY LEFFAVIERAANA KARI HOTAKAINEN DVD- JA BLUE-RAY-ARVIOT QUIZ ON JA MONOLOGEJA MUSIIKISTA VIIMEINEN SANA CHRIS HOLMES Sue #184 valmistui seuraavien levyjen vaikutuksen alaisena: Magic And Loss LOU REED Transformer LOU REED Berlin LOU REED The Raven LOU REED Coney Island Baby LOU REED K uinka ei voi ajatella? Kyseistä nimeä kantavassa Raimo Pesosen kirjassa nimen perässä ei ole kysymysmerkkiä, mutta haluan lukea sen kysymyksenä. Nimi ärsyttää. Olen kateellinen. Olisin itse halunnut keksiä tuon nimen. Yhtä hyvä kysymys on: Kuinka ei voi kuunnella? Tai kuinka voi? On niin monta väärää tapaa kuunnella. Väärä ei terminä istu helpolla sanan mielipide eteen. Mielipidettä on mahdotonta kutsua aukottomasti vääräksi, oli se miten pöyristyttävä tahansa. Taiteessa, jossa henkilökohtainen kokemus on ydin, tämä korostuu. – Sulla on väärä mielipide, kuuluu toisinaan kommentti, kun on puhe musiikillisista mieltymyksistä. Väite lausutaan harvoin täysin tosissaan, mutta pinnan alla se ei ole vain vitsi. Kartamme vääriä musiikillisia mielipiteitä. Pyrimme olemaan oikeassa. Tiedostamatontahan tämä useimmiten on, mutta läsnä musiikillisissa valinnoissamme. Levyhyllyni kertoo, että olen harvoin väärässä. Jos nimeän jonkin levyn itselleni läheiseksi, on samainen levy yleisestikin tekijänsä keskeisiin luettu. Kuvio toistuu musiikkityylissä kuin musiikkityylissä. Sonic Youth? Goo. The Cure? Pornography. Alice In Chains? Dirt. Anthrax? Among The Living. Cypress Hill? Black Sunday. Darkthrone? Transilvanian Hunger. Ja entäs Terveet Kädet? En ole ikinä tavannut ketään, joka vastaisi muuta kuin Ääretön joulu. Tom Waitsin ja Neil Youngin kaltaisten urallaan paljon ehtineiden kohdalla mielipiteiden jakautuminen on oletetumpaa, mutta en minä Bone Machinen ja Zuman nimeämällä mitenkään poikkeava ole. Morphinen kohdalla on turha edes yrittää. Nimesipä minkä levyn tahansa, osuu oikeaan. Oikeassa oleminen on yllätyksetöntä. Se on äärimmäisen tylsää. Killing Joken suhteen olen sentään vääräoppinen. Brighter Than A Thousand Suns on yhtyeen ylittämätön mestariteos. En käsitä, miksi niin harva tajuaa tämän. Mutta tajuaisinko itsekään, ellei levykaupan myyjä olisi suositellut levyä muutama vuosi sitten, kun pläräsin Killing Jokeja läpi? Vannoisinko Night Timen tai debyytin nimeen? Olisiko Brighter Than A Thousand Suns jäänyt siihen muutaman Killing Joke -levyn ryppääseen, johon en ole edelleenkään tutustunut? Toinen vääryyteni on Portisheadin Third. Moni pitää levystä, mutta harvempi nostaa sen Dummyn ja Portisheadin rinnalle. Minä nostan sen niiden yläpuolelle. Mutta hämärästi muistan ystäväni tehneen samoin ensin. Väärässä ollessanikin olen kulkenut jonkun toisen johdattamana. Johdateltua tai ei, musiikki on ensisijaisesti tunnereaktioiden herättäjä, kuten kaikki taiteenlajit. Ja kun tunteet ovat vahvoja, on oikealle ja väärälle sijansa. Musiikillisiin vääryyksiin ei pidä ylireagoida. Mutta niihin saa reagoida. Eräs toinen ystäväni poistui joitain vuosia sitten anniskeluravintolasta tulistuneena kuultuaan väitteen, jonka mukaan Lamb Of God on parempi kuin Slayer. Väittäjä hämmästeli, ei kai hän tosissaan suuttunut. Minä en. Oma väärä on ainoa oikea väärä. JUKKA KITTILÄ Toimittaja ei pidä kolumneistaan. Hän toivoo mielipiteensä olevan väärä. THE SOUNDS S. 12 ISMO ALANKO S. 10 ELÄKELÄISET S. 16 APOCALYPTICA S. 24 Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Toimitus: Aleksi Ahonen, Annika Brusila, Anni Eerola, Henri Eerola, Jarkko Fräntilä, Pyry Hallamaa, Markku Halme, Tero Heikkinen, Pete Heikkilä, Tuomas Jalamo, Vesa Kataisto, Anni Kemppainen, Jukka Kittilä, Minna Koivunen, Joonas Kuisma, Jussi Lahtonen, Ilkka Lappi, Jouko Lehtinen, Thomas Lilley, Aku-Tuomas Mattila, Marjut Mutanen, Jari Mäkelä, Jyrki Mäkelä, Aki Nuopponen, Katri Ojala, Pau, Ville Pekkala, Miki Peltola, Mika Penttinen, Markus Perttula, Mikko Toiviainen, Tomi Tuominen, Volvo-Pete (ATK-huolto) Julkaisija: Suezine Oy Toimitusjohtaja: Kimmo Nurminen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 24 euroa/12nroa Tilaukset: 02 - 251 0899 Email: toimitus@sue.fi Painopaikka: SanomaPaino, Hämeen Paino Oy Forssa 2013 ISSN 1238 - 1853 Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kimmo Nurminen, Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 / 040 - 762 1453 SUE » 4 « NRO. 11
To 7.11. 5 € VANITY BEACH, WHC, SIR NENIS AKA SHARKSLAYER UUSI Pe 8.11. 8 €/10 € SATELLITE STORIES PERJANTAI La 9.11. 8 € CLUB BANGLES Ke 13.11. 5 € HYVÄ KLUBI: TUOMAS HENRIKIN JEESUKSEN KRISTUKSEN BÄNDI, HERMANNI TURKKI AINA PERJANTAISIN KLO 23 ALKAEN LIPUT 8 € To 14.11. 5 € PITKÄSEN MATTI JA HEIDÄN ALHAISUUTENSA, RUMA YRJÖNKATU 24, HELSINKI La 16.11. 12 € FADE TOUR 2013 PRESENTS JOHN ACQUAVIVA Ke 20.11. 3 € LATIN BEAT To 21.11. 8 €/10 € BLACK LIZARD, SEREMONIA Pe 22.11. 12 €/15 € ANNA PUU: JUURILLA-KLUBIKIERTUE La 23.11. 8 € AVOINNA: Ke, to ja la 21-04 Pe 17-04 MULTI CLIMEX + TIMEKILLERS VAPAA PÄÄSY BREAK A LEG KLUBI, ISÄNTÄNÄ PEKKA ANSIO HEINO VAPAA PÄÄSY PE 8.11. ROCKSTONITE! CONFESS (SWE) + THE RAGGED SAINTS + SMOKIN’ ACES 5 € STAND UP ON THE ROCKS ALI JAHANGIRI JA FRENDIT LA 9.11. BLAKE + BAD MOOD HUDSON 6 / 8 € KLO 20 KESKIVIIKKOISIN 5 € TI 12.11. ROCKSIN JAMIT VAPAA PÄÄSY PE 15.11. BARBE-Q-BARBIES + YEAR GONE 6 / 8 € LA 16.11. SVOPODA PLAYS POPEDA + VIERAILEVIA ARTISTEJA TRIBUUTTI 35-VUOTIAALLE POPEDALLE 5 € MA 18.11. BETRAYING THE MARTYRS (FRA) + ADEPT (SWE) + CIRCLE OF CONTEMPT (FIN) + CONSTRAIN (SWE) + NORMANDIE (SWE) 13 / 15 € KE 20.11. TRIBUTE TO BLACK SABBATH - MIKA JÄRVINEN & CO 5 € TO 21.11. BREAK A LEG KLUBI, ISÄNTÄNÄ PEKKA ANSIO HEINO VAPAA PÄÄSY PE 22.11. RAAKA-AINE 6 / 8 € LA 23.11. FINDUSTRY: ÄLYMYSTÖ + IIWANAJULMA + COLD COLD GROUND 8 € TI 26.11. ROCKSIN JAMIT VAPAA PÄÄSY TO 28.11. ROCKSIN PIKKUJOULUT KE 6.11. TO 7.11. Ikäraja 24v. Keikoille 18v MIKONKATU 15 lebonk.fi HELSINKI ROCKS.FI REPLAY IKÄRAJA K-20 Ke 27.11. 6 €/8 € BLACK TWIG, THE NEW TIGERS, UUSI PERJANTAI DJ’S KEIKOILLE K-18 ENNAKKOLIPUT To 28.11. 8 € TIKETISTÄ THE CAPITAL BEAT HINTOIHIN LISÄTÄÄN La 30.11. 8 € MAHDOLLISET TOIMITUSKULUT CLUB PARADISE ETEISPALVELUMAKSU 3€ KE 6.11. ALK. 19,50/20 € TAMPERE TO 7.11. ALK. 26,50/28 € WIRE (UK) THE NEW TIGERS TULLIKAMARINAUKIO 2 TO 14.11. PELLE MILJOONA UNITED, DAVE LINDHOLM & B. INVENTIVE, 15/13 € TO 21.11. ROTTING CHRIST (GRC), REBELHEAD, MÖRBID VOMIT, 18/16 € SU 24.11. SAX RUINS (JAP) VS. RUINS ALONE (JAP) VS. ONO RYOKO (JAP), BLACK MOTOR, 15/13 € PE 29.11. APULANTA, ANTAVAT KÄDET, 18/16 € LA 30.11. THE 69 EYES, SLEEP OF MONSTERS, 18/16 € PE 6.12. KLUBIN ITSENÄISYYSPÄIVÄBILEET: RISTO, RÄJÄYTTÄJÄT, 10/8 € PE 8.11. ALK. 19,50/20 € JONNA TERVOMAA MAAILMANLOPUN TYTTÖ & HYEENAT LA 9.11. ALK. 13,50/15 € WÖYH! TO 14.11. ALK. 21,50/23 € BLAZE BAYLEY (UK) PAUL DI’ANNO (UK) PE 15.11. ALK. 13,50/14 € MYRON & E (US) WITH THE SOUL INVESTIGATORS LA 16.11. ALK. 11,50/12 € TURKU LIEMINEN SU 17.11. KLO 14 ALK. 15,50-62,50 € (1-5 HLÖ) TAVASTIAN LASTENKONSERTIT: PAUKKUMAISSI HUMALISTONKATU 8 A PE 15.11. ANNA PUU, 17/15 € KE 20.11. ROTTING CHRIST (GRC), REBELHEAD, CANNIBAL ACCIDENT, 17/15 € PE 22.11. SATELLITE STORIES, THE REED FAGS, 9/7 € TO 28.11. STRATOVARIUS, 20/18 € PE 29.11. MOKOMA, 17/15 € SU 17.11. ALK. 23,50/24 € FUCK BUTTONS (UK) PE 22.11. ALK. 15,50/16 € NOTKEA ROTTA ALLSTARS VS. SMC LÄHIÖROTAT LA 23.11. KLO 14 ALK. 26,50/28 € NEKO CASE (US) SU 24.11. KLO 12 VAPAA PÄÄSY MYYNTIPAIKKA 35 € TAVASTIAN KIRPPUTORI WITH LUOMUSTUDIO PAKKAHUONE | TAMPERE TI 19.11. FLOGGING MOLLY (IRL/USA) 42 / 37 € PE 22.11. KOLMAS NAINEN 22/20 € TO 28.11. ALK. 29/30 € SOILWORK (SWE) KEEP OF KALESSIN (NOR) Ennakkoliput www.tiketti.fi - Hintoihin lisätään mahdolliset toimitusmaksut. RUSSIAN CIRCLES (US) CHELSEA WOLFE (US) PE 6.12. SUOMI 96 VUOTTA: 25/20 € SCANDINAVIAN MUSIC GROUP, ANNA PUU, YONA & PIENI LIIKKUVA PILVI TAVASTIAN LAUANTAIDISKO JOKA LAUANTAI 23.30–04 ALK. 6 € URHO KEKKOSEN KATU 4-6, 00100 HELSINKI WWW.TAVASTIAKLUBI.FI LIPUT ENNAKKOON TIKETISTÄ KATSO KAIKKI TAPAHTUMAT JA LISÄTIEDOT WWW.KLUBI.NET 5 « sähköpostiin tai kännykkään ? Varatut tai maksetut liput noudettavissa myös Verkkokauppa avoinna 24/7 ? Toimipisteet 18 kaupungissa. Elektroniset liput » suoraan R-kioskeilta kautta maan ? Palvelumaksu alk. 1,50 – 3,50 € / lippu ? Postimaksu: Kotimaa 7 € / lähetys | muut EU-maat 10 € / lähetys | muut maat 25 € / lähetys SUE NRO. 11
NEWSFLASH ? D-A-D juhlistaa 30-vuotista uraansa kokoelmalevyllä ja 30 Years 30 Gigs -kiertueella. Tanskalainen konkariyhtye esiintyy Helsingin Tavastialla 27. maaliskuuta. UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) ? Imperial State Electric tekee Suomenkiertueen. Nicke Anderssonin bändi esiintyy 29.1. Helsingin Tavastialla, 30.1. Tampereen Klubilla, 31.1. Oulun 45 Specialissa ja 1.2. Jyväskylän Lutakossa. ? Brittipunklegendat UK Subs ja T.V. Smith saapuvat alkuvuodesta kolmelle yhteiskeikalle Suomeen: 30.1. Helsingin Tavastia, 31.1. Turun Klubi ja 1.2. Tampereen Klubi. ? YouTube ja Teosto ovat solmineet lisensointisopimuksen. Suomalaiset musiikintekijät voivat jatkossa saada korvauksia, kun heidän musiikkiaan kuunnellaan YouTuben kautta Suomessa. ? Bonobo saapuu Suomeen. Elektronisen musiikin tuottaja ja dj esiintyy Helsingin Tavastialla 16.2. livebändin kanssa. » ROCKELOKUVIA JOENSUUSSA Rockelokuvafestivaali Rokumentin ohjelmisto on monipuolisempi kuin koskaan. J otkut festarin elokuvat käyvät rockin juurilla asti. Jon Brewerin B.B.King: The Life of Riley kertoo vuonna 1925 syntyneen blueslegendan tarinan. Jon Andersonin Born In Chicago taas on elokuva hetkestä, jona rock’n’roll syntyi. Myöhempiä virstanpylväitä sivuavat Dave Grohlin esikoisohjaus Sound City ja Chris Hegedusin ja D.A. Pennebakerin klassikko Jimi Plays Monterey. Pari elokuvaa kertoo bändeistä, jotka eivät saaneet tunnustusta omana aikanaan. Mark Christopher Covinon ja Jeff Howlettin A Band Called Death on detroitilaisen protopunkyhtyeen tarina. Samantapainen bändikohtalo on Drew DeNicolan ja Olivia Morin käsiteltävänä elokuvassa Big Star: Nothing Can Hurt Me. Festivaalijohtaja Petri Varis kertoo, että kadotettujen aarteiden kaivelu on hienoa. – Bändit eivät ehkä sano normikuluttajalle mitään, mutta kun katsoo leffan, tekee heti mieli tutustua. Tarinat ovat niin hyviä. Myös reaaliaikaisesti ylistetyistä yhtyeistä on tehty leffoja. Stone Roses: Made of Stone on Shane Meadowsin näkemys brittirocksuuruudesta. The National -elokuva Mistaken for Strangers kertoo paitsi yhtyeestä, myös ohjaajan elämästä kuuluisan laulajaveljen varjossa. Shaun Pettigrewin The Death and Resurrection Show kertoo Killing Joken legendan. – Killing Joke -leffa on perinteisten bändidokkareiden kunkku, ja se saatiin meille Euroopan-ensi-iltaan. Siinä bändissä riittää tarinoita kerrottavaksi, Varis iloitsee. Punk on läsnä useassa elokuvassa. Susanne Kumi Tabatan ohjaama Bloodied But Unbowed on dokumentti Vancouverin punkskenestä. Kevin Jonesin ja Deon Maasin Punk in Africa puolestaan kertoo Etelä-Afrikan punkeista. Matt Rigglen ja Deedle LaCourin elokuva Filmage: The Story of Descendents/All on tarina kahdesta bändistä sekä aikamatka pop- ja skeittipunkin juurille. Rockelokuvia on tehty myös musiikista erikoisissa olosuhteissa. Jeremy Xidon Death Metal Angola kertoo festivaalin järjestämisestä sodan raunioittamassa kaupungissa. Lisa Barros D’San ja Glenn Leyburnin ohjaama Good Vibrations puolestaan on elokuva Terri Hooleysta, joka perusti 70-luvulla levykaupan Belfastin pommitetuimmalle alueelle. Toisenlaiseen maailmaan vie myös Elena Tikhonovan ja Dominik Spritzendorferin Elektro Moskva, jossa kuvataan Neuvostoliiton elektronisen musiikin perintöä. Myös suomalaiset ilmiöt ovat päässeet elokuvien aiheiksi: Hiski Hämäläisen Suomibreikkiä 1983-2013 on dokumentti suomalaisesta breakdancesta, ja Viviane Blumenscheinin Poski poskea vasten kertoo suomalaisesta tangosta. Rokumentissa esitetään myös Jeanie Finlayn The Great Hip Hop Hoax, joka kertoo suuresta raphuijauksesta, jolla ilkikuriset opiskelijapojat pääsevät tähden elämän makuun. Hans Fjellestadin Sunset Strip puolestaan on tribuutti kuuluisalle rockkadulle. – Hienoa on ollut huomata, että musiikkielokuvissa on muunlaistakin kerrontaa kuin pelkkää bändihistoriikkia. Esimerkiksi Mistaken for Strangers tai The Great Hip Hop Hoax antavat paljon leffafaneille, vaikkei bändeistä tietäisi tai välittäsi, Varis sanoo. – Me halutaan pitää rima korkealla. Myös musadokkarilla voi olla sanottavaa maailmasta. Rokumentti järjestetään 13.–17.11. Joensuussa. ? Backyard Babiesin Nicke Borg soittaa soolokeikkoja Suomessa. Akustinen rock soi 23.1. Tampereen Jack the Roosterissa, 24.1. Helsingin LeBonkissa ja 25.1. Porin Kulttuurikulmassa. ? Lou Reed on kuollut. Yksi rockin historian merkittävimmistä muusikoista, lauluntekijöistä ja sanoittajista menehtyi 71-vuotiaana. Reed ei toipunut keväällä suoritetusta maksansiirrosta. ? Neøv esiintyy joulukuussa Belgiassa. Toista albumiaan tekevä kotimainen indiebändi on yksi Gentin Glimps-festivaalin esiintyjistä. ? Foo Fightersin keikkatauko päättyy: bändi esiintyy joulukuussa Mexico Cityssä. Yhtye valmistelee uutta albumia. ? Kokeellista rockia soittava Ritual Smoker julkaisee Not to Dominate, But to Serve -debyyttialbuminsa marraskuun lopulla. Singlet Wars ja White Lines ilmestyivät lokakuussa. ? Suomen piparipiirien suuresti arvostamat Don Johnson Big Bandin joulubileet järjestetään Helsingin Tavastialla 21.12. Lämmittelijänä on The Winyls. ? Musen konsertti viime kesältä tulee suomalaisiin elokuvateattereihin 8.11. MUSE – Live at Rome nähdään lähes 20 paikkakunnalla. » UUTISET » ARVIOT » KOLUMNIT » LIVERAPORTIT » LEFFA-ARVIOT »SUE.FI FACEBOOK.COM/SUEZINE SUE TWITTER.COM/SUELEHTI » 6 « NRO. 11
LIVE!!! LIVE!!! LIVE!!! Ke 6.11. Musta valo, Markus Perttula, Hopeakala; 6 € Pe 8.11. MOSS (UK), Seremonia; 12 € To 14.11. Telepathe (US); 14/16 € Pe 15.11. Shine 2009 La 16.11. Jacuzzi Boys (US), Kakkahätä ’77; 12 € Ke 20.11. Dead Meadow (US), Tombstoned; 18 € To 21.11. oOoOO (US), Butterclock (DE); 13/15 € Tarkemmat tiedot ja muiden iltojen ohjelma: www.kuudeslinja.com Avoinna ke 22–04, to 23–04, pe–la 22–04, poikkeuksellisista aukioloajoista tiedotetaan erikseen. Arkisin ensimmäinen bändi aloittaa klo 22:30. Kaikukatu 4 (sisäpiha) . K20. TO 7.11. Annankatu 21, 00100 Helsinki, K22 Ma-ti 16-02, ke-la 16-04, su 18-04 Ohjelmailtoina lipunmyynti klo 20.00 alkaen. Keikat alkavat klo 21 (kaksi bändiä) tai klo 22 (yksi bändi). Ke-su iltaisin 2e eteispalvelumaksu. Opiskelijakortilla 1e alennus ovilipuista (ei koske erikoisohjelmistoja, ennakkolippuja eikä loppuunmyytyjä keikkoja). www.tiketti.? www.barloose.com DREGEN PE 8.11. BIFFY CLYRO LA 9.11. JENNI VARTIAINEN TI 12.11. LISSIE KE 13.11. DIPLO KE 06.11. SVENSKA DAGENS MOTTAGNING PÅ BAR LOOSE: BOB MALMSTRÖM & HÄXJESUS 6€ + DJ MORTTI klo 23-04 3€ TO 07.11. TO 07.11. LIKE & LOOSE KIRJALLINEN AFTERWORK #4: TUOMARI NURMIO (Haastattelu 18.00). LIVE: Tuhannen ja yhden kapakan lauluja feat. DUMARI & CO. (klo 18.30-20.00) Vapaa pääsy. + LIV ANIMAL(levynjulkkarit), JUDITH REGWAN 6€ + ANKKURIKLUBI DJ´S klo 23-04 3€ PE 08.11. THESCAPE, NITROFORCE 9 6€ + DJ MIKA JÄRVINEN klo 23-04 4€ LA 09.11. NIEMINEN & LITMANEN, KALLE SALONEN 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + CLUB GIRLS & BOYS feat. DJ´s MORTTI & VERTTI klo 23-04 4€ SU 10.11. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ WALLO klo 23-04 Vapaa pääsy! MA 11.11. HONNINGBARNA (NOR) 8/10€ Ennakkoliput: Tiketti TI 12.11. PJK-KLUBI: JULES & SHINNY THINGS, NIMETÖN, SONS OF SUNS Vapaa pääsy! KE 13.11. SUPERJANNE, FRANKIE SAY RELAX 6€ + DJ WALLO 23-04 3€ TO 14.11. TIME MACHINE MEMORIES, KROHNSTADT 6€ + DJ MORTTI klo 23-04 3€ PE 15.11. DIVINE PAISTE (FR), CONSTABLES 8/10€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ JOHAN VENTUS & JONATHAN KÜSTER klo 23-04 4€ LA 16.11. BERLIN NUN, GET ME 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + BIG SHAKE w/ Djs Sampsa Vilhunen, Vesa Yli-Pelkonen & Special guest Dj Antti Eerikäinen klo 23-04 4€ SU 17.11. WIZARD OF LOOSE - ROCKHENKINEN TIETOVISA Vapaa pääsy + LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ MORTTI klo 23-04 Vapaa pääsy! TI 19.11. KALLE SALOSEN HAMMOND-KLUBI feat. MARKO HAAVISTO (Marko Haavisto & Poutahaukat) Vapaa pääsy! KE 20.11. KEVIN, MIKKO KAPANEN PLAYS KEVIN 6€ + DJ MORTTI klo 23-04 3€ TO 21.11. SEKSIHULLUT, SUR-SUR, MERRIES 6€ + DJ MIKA JÄRVINEN klo 23-04 3€ PE 22.11. SVART NIGHT #5: ORANSSI PAZUZU, SPEEDTRAP, RANGER 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ HRA MEZOLA klo 23-04 4€ LA 23.11. KUMIKAMELI, KOMETA 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + LOOSER-KLUBI: DJ´S NOORA KOBAIN & NATASHA NEVERMIND klo 23-04 4€ KE 27.11. TOMI SALESVUO EAST FUNK ATTACK 6€ + DJ WALLO klo 23-04 3€ TO 28.11. MARS RED SKY (FRA), TOMBSTONED 10/12€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ MIKA JÄRVINEN klo 23-04 3€ PE 29.11. STURLE DAGSLAND, SONÍA, NEAT NEAT 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + GRANDE ROCK feat. DJ SLIM MIKE & FRIENDS 4€ LA 30.11. ANKKURIKLUBI: HUNTERS, GOD GIVEN ASS, THE ACHTUNGS 6€ + TANSSI TAI KUOLE VOL.6 klo 23-04 4€ SU 01.12. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: ANKKURIKLUBI DJ´S klo 23-04 Vapaa pääsy! TI 03.12. SAMETTIKLUBI - OPEN STAGE 18.30-22.00 1€ KE 04.12. AT WINTERS END, DENIGRATE 6€ + DJ WALLO klo 23-04 3€ TO 05.12. BEASTMILK (LEVYJULKKARIT), ISLAJA 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ JUHA PERÄLÄ klo 23-04 4€ LA 16.11. J.KARJALAINEN TI 19.11. PROJECT ROCK TO 21.11. FLOGGING MOLLY LA 23.11. ATB TI 26.11. STEVEN WILSON AND BAND KE 27.11. DEAD BY APRIL TO 28.11. EPPU NORMAALI TO 5.12. PENDULUM&BORGORE PE 6.12. APULANTA, FLESH ROXON LA 7.12. SAMULI EDELMANN SU 8.12. BRING ME THE HORIZON, PIERCE THE VEIL, SIGHTS & SOUNDS PE 13.12. GHOST, DEAD SOUL, NIGHT TI 17.12. SATYRICON ENNAKOT: TIKETTI HINTOIHIN LISÄTÄÄN TIKETIN TOIMITUSKULUT ENEMMÄN KEIKKOJA JA INFOA: WWW.THECIRCUS.FI THE CIRCUS, SALOMONKATU 1 – 3 (KAMPIN TORI), 00100 HELSINKI SUE » 7 « NRO. 11
NEWSFLASH » TURKU PALKITSEE T UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) urun Klubilla järjestetään joulukuun 5. päivänä Turku Music Awards. Juhlagaala kokoaa turkulaiset musiikkialan toimijat saman katon alle muistelemaan hyvässä hengessä kulunutta kulttuurintäyteistä vuotta. – Idea Turku Music Awardsiin tuli siitä, että kun olin viitisen vuotta asunut Turussa ja tutustunut ihmisiin ja toimijoihin, huomasin kuinka paljon hienoja juttuja Turussa vuoden aikana tapahtuu ilman, että niitä erikseen framille nostetaan, tapahtuman luonut Pietu Sepponen kertoo. Kiveskives-bändistä tuttu ja Kivestivaaleista vastaava Sepponen on aktiivinen toimija Turun elävän musiikin parissa. Viime vuonna hän järjesti ensimmäisen Turku Music Awardsin käytännössä yksin. Miehen omista Spinal Tap -kauhuskenaarioista huolimatta ilta sujui mallikkaasti. Tänä vuonna tapahtuman järjestelyissä on mukana kymmenen hengen tiimi HUMAKin kulttuurituottajalinjalta sekä Paasikivi-opiston media-assis- tenttilinjalta. Sen myötä Turku Music Awards kasvaa ja uudistuu. – Kymmenkertainen lisätyövoima tuo mukanaan muun muassa nettisivut yleisöäänestyksineen, kuvausryhmän kanssa jalkautumista katukuvaan ja gallupeja sekä yhteistyökumppaneiden tarjoamia resursseja koristeluun ja tarjoiluihin, Sepponen kertoo. Turku Music Awards etenee palkintojen ja livemusiikin merkeissä. – Bändikattaukseen olen äärimmäisen tyytyväinen, saamme nauttia Riston, Death Hawksin ja Salaliiton keikoista. Palkintoja jakaa kymmenen turkulaista kulttuurialan toimijaa, joukossa myös Sue. – Kukin taho päättää itse kenelle haluaa palkintonsa antaa. Kriteerinä on ainoastaan kunnostautuminen 2013 vuoden aikana turkulaisen musiikkielämän jonkinasteisessa edistämisessä. Yleisöäänestyksessä annetaan vapaat kädet. Siinä saa äänestää vuoden 2013 turkulaista bändiä. » LÄHDE BÄNDIN MATKAAN! W annabe Tours – Seuramatkat helvetistä tarjoaa valmismatkapaketteja, joilla lomalainen reissaa rockbändien mukana. Foto Järvinen kertoo, että ajatus syntyi kolmisen vuotta sitten omalla keikkareissulla. – Sain idean pyytää frendit mukaan. Hommasin bussin ja kuskin ja kavereille laivaliput ja majoitukset. Törkeästi hommaa siinä oli, mutta tuli aivan käsittämättömän hauska reissu. Siitä jäi idea kytemään, että riemun vois tarjota muillekin. Ja sittenpä konseptoin sen. Reissuja on tehty muun muassa Moses Hazyn, Wedding Crashersin, Jaakko Laitinen & Väärä rahan, Tundramatiksin ja Stockersin kanssa. Järvisen mukaan bändit ovat suhtautuneet matkanjärjestäjän visioihin suopeasti. – Suurin osa bändeistä soittaa muusta syystä kuin siitä, miksi joku virkailija toimistossaan istuu. Vaikka olisi menestystavoitteita, soittaminen on aina samalla harrastus, joka rikastuttaa elämää. No, tämähän vie sen touhun uudelle tasolle. Tällaiset reissut ovat ikimuistoisia bändeillekin. Elämisen arvoisia hauskoja hetkiä! Wanna-Be Tour järjestää tällä hetkellä matkoja Baltian maihin ja Unkarin Sziget-festivaalille. – Tärkeintä on tarjota hyviä meininkejä ja reissuja. Matkustan itse aika paljon ja poimin samalla kohteita mukaan. Sziget on niin huikea festi, et- tä sinne pitää olla matka. Jatkossa reissataan ehkä muihinkin maihin tai muillekin festareille, jos hyviä kohteita löytyy. Sitä odotellessa suosittelen ottamaan Baltian-rundit haltuun. Aika spes- sua meininkiä on! Seuraava matka on Baltian-reissu Kiveskiveksen ja Yournalistin kanssa 28.11.-1.12. Lisätietoa on osoitteessa www.wannabetours.fi. O’Connell’s ,ULVK %DU 5DXWDWLHQNDWX 7DPSHUH ZZZ RFRQQHOOV ? MUSIC: 21:30 ALWAYS FREE ENTRY COMEDY: 20:00 JadaJada Improv Im Toothpaste 8 Nov 15 Nov 7 Nov ‘Folk It!’ night\\ \\ Ochre Room Comedy y O’Connell’s O Conne //Stand Up Club 22 Nov Pikku Kukka 29 Nov Naryan y <accoustic> accoustic JadaJada Improv 21 Nov 5 Dec SUE » 8 « NRO. 11 » NIGHTSATAN ELOKUVASSA L asermetalbändi Nightsatan on tehnyt elokuvan. Chrzun ohjaama Nightsatan and the Loops of Doom sai ensi-iltansa Helsingissä Night Visions -festivaalilla. – Tunteiden tulva on valtava, kun omasta pienestä bändistä on tehty jotain noin suurta ja upeaa, Nightsatanin Wolf-Rami kertoo. – Elokuva on uskollinen lapsuuteni suosikkielokuvien visuaaliselle ja temaattiselle maailmalle. Jo pelkästään siksi sitä on helppo rakastaa. Elokuva sijoittuu ydintuhon jälkeiseen tulevaisuuteen. Nightsatanin Inhalator 2, Mazathoth ja Wolf-Rami joutuvat panemaan kovan kovaa vastaan, jotta maailma pelastuisi. Bändin osuuksia kuvattiin viime keväänä. – Suomalainen metsä ei ole huhti-toukokuussa lämmin paikka postapokalyptiseen rooliasuun pukeutuneelle. Välillä hytistiin kylmästä, mutta kokemus oli huikea. Iso työryhmä teki elokuvaa päivätyönään, ja oli jännää päästä näkemään, miten elokuvaa tehdään. Paljon oli myös odottelua. Loistava stuntmies Eemeli Katajisto hoiteli taistelukohtaukset puolestani. Kun bändi on tehnyt elokuvan, mitä seuraavaksi? Wolf-Rami pohtii, että Commodore 64 -henkinen sivuskrollaava beat-em-up-peli ja action-figuurit olisivat mieluisia, mutta suurimmat ambitiot ovat sittenkin musiikissa. Nightsatanin toinen albumi ilmestyy alkuvuodesta. Wolf-Rami kertoo musiikin kehittyneen monikerroksisemmaksi ja progressiivisemmaksi. – Useimmat ekan levyn biisit pystyin soittamaan yhdellä syntetisaattorilla. Tulevilla keikoilla soitan samanaikaisesti kahta tai kolmeakin syntikkaa. Heavy metal on pienemmässä roolissa, luvassa on tunnelmallisempaa sointia ja lisää dynamiikkaa. – Haluamme kehittää myös lavashowta. Syntetisaattoria soittavalla miehellä heiluvat vain sormet, joten show pitää tehdä kiehtovaksi muilla tavoilla. «
» SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN TOMI TUOMINEN » DO YOU LIKE ROCK’N’ROLL MUSIC? L apsena fanitin vimmaisesti hevimusiikkia. Ostin kioskista King Sizeja Stara -julistelehtiä ja Suosikkia, jotta saisin vanhempieni kauhuksi ripustaa seinälle ison kuvan Gene Simmonsista sylkemässä verta rinnuksilleen. Menin jopa niin pitkälle, että ostin lähinnä teinitytöille suunnattuja ruotsalaista Okejta ja saksalaista Bravoa niiden mukana tulevien tarrojen vuoksi. En ymmärtänyt kummankaan lehden jutuista sanaakaan, mutta tarrojen joukossa oli Herreysin ja Duran Duranin välissä aina silloin tällöin Kissin tai Mötley Crüen kuvia. Siihen aikaan levyjä kuunneltiin uskovaisella hartaudella. Kun uuden älppärin sai ostaa korkeintaan kerran kuukaudessa, niin sitä yhtä levyä todellakin kuunneltiin lähes kyllästymiseen asti. Sen sanoitukset luettiin läpi lukuisia kertoja, soittajien nimet opeteltiin ulkoa ja jopa bändien mittavat kiitoslistat kahlattiin läpi. Musiikkilehdistä imettiin lisää tietoa bändeistä. Levyjen kansista etsittiin hienoja yksityiskohtia ja niistä tehtiin tulkintoja, joita esimerkiksi Derek Riggsin maalaama Somewhere In Time -kansi tai Edward J. Repkan tuotokset tarjosivat viljalti. Ne ruokkivat nuoren jätkän mielikuvitusta siinä määrin, että koulukavereiden kanssa tuli perustettua omia bändejä, jotka oikeiden soittimien puutteessa soittivat luudanvarsia ja poseerasivat pelottavan näköisinä raumalaisen kerrostalon betonipihalla. Biisin nimiä keksittiin ja logoja suunniteltiin, mutta harjat, ämpärit ja haravat eivät koskaan vaihtuneet oikeisiin instrumentteihin. Pystyn vieläkin muistamaan japanilaisen Loudnessin tai thrashmetalviisikko Death Angelin jäsenten nimet ulkoa, mutta samaa en valitettavasti voi sanoa suurimmasta osasta tämän päivän suosikkiyhtyeistäni. Rakastan musiikkia yhä intohimoisesti, mutta sitä on nykyisin tarjolla yksinkertaisesti vain liian paljon, jotta voisin välittää siitä samalla intensiteetillä kuin 12-vuotias takatukka-Tuominen välitti. Edellisaamuna lähdin suoraan vuoteesta levykauppaan. Vaikka olin luvannut tehdä erään lehtimainoksen heti herättyäni, lähdin aamupalaa syömättä levyostoksille. Odotettu, uusi Arcade Fire -levy poltti mielessä voimallisemmin kuin paahtoleipä ja tuoremehu tai pakottava työdeadline. Järkeilin itselleni, että saan työnikin paremmin tehtyä, jos voin sitä tehdessäni samalla kuunnella Reflektoria. Emmental-juustokin maistuisi paremmalta Win Butlerin laulaessa minulle. En voi väittää tietäväni kaikkien Arcade Firen jäsenten nimiä tai edes heidän tarkkaa lukumääräänsä. Kahden nähdyn keikan perusteella tiedän suunnilleen miltä he näyttävät, mutta en ripustaisi kenenkään heistä kuvaa sänkyni yläpuolelle. Silti Arcade Fire on niitä harvoja nykyajan bändejä, jotka saavat minut lähtemään suoraan sängystä, rähmät poskella levykauppaan. Bändejä, joiden takia voisin taas soittaa haravaa taloyhtiömme rappusilla. Ilman meikkejä tai suupielistä valuvaa tekovertakin Arcade Firessä on samaa supersankaripotentiaalia kuin 80-luvun puolivälin W.A.S.P:issa. Uusi Arcade Fire -levy on joka kerta tapaus. Levyt paketoidaan ja ennakkomarkkinoidaan suorastaan nerokkaasti ja jokainen albumi on bändiltä uusi uskalias harppaus tuntemattomaan. Arcade Firestä on yhdeksässä vuodessa kasvanut maailman isoin indierockbändi, 2010-luvun U2, jonka kädestä yleisö syö. Bändi, joka ainoana maailmassa voi pyytää levynsä tuottajaksi James Murphyn, videonsa ohjaajaksi Anton Corbijnin ja taustalaulajaksi David Bowien. Samanlaisia elämää suurempia ulkomusiikillisia tuntemuksia ovat tänä vuonna aiheuttaneet Daft Punkin Random Access Memories ja Boards Of Canadan Tomorrow’s Harvest. Kumpaisellekin niistä oli Reflektorin tapaan rakennettu suuri, mystinen ennakkomarkkinointikampanja. Vaikka ne erinomaisia levyjä ovatkin, juuri tuo markkinointi nosti ne massan yläpuolelle. Niistä tuli pelkkien levyjen sijasta tapauksia. Odotettuja päivämääriä, julkisuuteen sopivasti vuotaneita vihjeitä, juoruja ja salaliittoja. Ylisaturoituneessa musiikkibisneksessä tämä on yksi viimeisiä keinoja erottua, palauttaa entisaikojen loisto, palata aikaan, jossa levyt vielä merkitsivät jotain. Aikaan jolloin uutta Iron Maiden -levyä jonotettiin samalla hartaudella kuin GTA vitosta nykyisin. Lopulta kyse on samasta ilmiöstä kuin pelien, kirjojen ja kaikkien harrasteiden kohdalla. Lapsena oli loputtomasti aikaa tuhlattavaksi, mutta ei rahaa. Aikuisena tilanne on päälaellaan. Olisi rahaa ostaa vaikka kaikki maailman levyt, mutta ei enää aikaa kuunnella niitä. Vähemmän on tässä tapauksessa enemmän. Kun levyjä kykeni ostamaan vain vähän ja niiden harvojen parissa oli varaa kuluttaa mielettömät määrät aikaa, syntyi kiihkeitä rakkaussuhteita. Nyt, kun hyllyt notkuvat levyjä, netti pursuaa uutta musiikkia ja kaikki aika menee töihin ja laskujen maksamiseen, ei mikään enää voi säväyttää aivan niin voimallisesti kuin Among The Living teki vuonna 1987. ” Lapsena oli loputtomasti aikaa tuhlattavaksi, mutta ei rahaa. Aikuisena tilanne on päälaellaan. TOMI TUOMINEN on turkulainen tiskijukka, joka aikoo tänään asettua sohvalle, pistää Reflektorin soimaan, ottaa sisäpussit käteen ja seurata levyn kulkua sanoituksista. Samalla hän lukee bändin kiitoslistan ja opettelee vihdoin bändin jäsenten nimet. SUE » 9 « NRO. 11
” Olen mielelläni yksin ja hahmottelen käsitystä maailmasta musiikin ja lyriikan avulla. HENKILÖKUVA TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA NAUSKA » TUNTEMATTOMAN TUTKIJA Ismo Alanko on elämän mysteerin äärellä. Usein hän on liekeissä siitä. eidän perheen kaikista neljästä lapsesta tuli musiikin ammattilaisia. Eniten vanhemmat kannustivat klassisen musiikin ja kirjallisuuden harrastamiseen. Faijan puolelta tuli musiikki, mutsin puolelta kieli. Mutsin kirjahyllyn kautta tutustuin runouden klassikoihin. Koulussa olin hyvä äidinkielessä ja kielissä yleensä. Matikassa ja reaaliaineissa olin ihan paska. Minua kiinnosti sekä musiikki että kieli, ja omia biisejä tekemällä yhdistin ne kaksi asiaa. Ensimmäiset haparoivat tekeleet syntyivät 13-vuotiaana. Kirjoitin sekä suomeksi että englanniksi. Kuuntelin Hurriganesia niin innoissani, että remuenglanti lähti ihan luonnostaan. Hurriganes oli punkkia ennen punkkia: se vapautti nuorison soit- M tamaan. Elämää suuremmat tyypit soittivat yksinkertaista musiikkia, jonka rumpu- ja basso-osuudet oli mahdollista ottaa itsekin haltuun. Kitaristille Hurriganes oli haastavampi esikuva. Onneksi löysin Joensuusta Heiskasen Reijon, jonka kanssa perustin bändin jo 14-vuotiaana. 70-luvulla monet joensuulaiset lähtivät Ruotsiin kesätöihin tai pitemmäksikin aikaa. Sieltä sai töitä helposti. Kun kävi ilmoittautumassa, saattoi olla hommissa jo muutaman tunnin päästä. Minua vanhemmat Joensuun hipit lähtivät Tukholmaan, samoin monet ikäiseni. Minäkin lähdin Tukholmaan, kun lukio loppui. Siellä sai palkkaa, joka oli iso raha suomalaiselle nuorelle. Tein Ruotsissa biisejä, mutta bluokan kansalainen kun olin, en löytänyt soittokavereita. Samaan aikaan Suomessa julkaistiin klassikoita: Pelle Miljoonan Viimeinen syksy, Eppu Normaalin Maximum Jee & Jee ja Tuomari Nurmion eka levy. Suomessa tehtiin niin kiinnostavaa musaa, että päätin palata Joensuuhun ja perustaa bändin. BÄNDEISTÄ OMILLEEN hassisen kone -yhtyeeni julkaisi ekan levynsä vuonna 1980. Bändistä tuli suosittu ja se tuntui mahtavalta. Olin 19, ja jengi diggasi bändiäni. Aika pian se kuitenkin alkoi ahdistaa. Koin, että minulta odotetaan uusia saavutuksia. Siksi Täältä tullaan Venäjä -debyytin ja Rumat sävelet -kakkoslevyn (1981) välillä estoton ja hauska rempseys vaihtui angstiseen ilmaisuun. SUE » 10 « NRO. 11 Siihen aikaan liittyi sekä riemua että pelkoa. Sellaista se on, kun ujo maalaispoika pamahtaa parrasvaloihin. Ekan levyn Rappiolla-biisiä tehdessäni ajattelin, että on hauskaa, kun ihmiset rallattelevat tätä. Sitten, kun ne rallattelivat, en halunnut enää soittaa koko biisiä. Olin nopea liikkeissäni ja tiesin mitä tein. Hassisen kone teki lyhyessä ajassa kolme erilaista levyä. Uuden aallon rockista päädyttiin Harsoinen teräs -albumin (1982) psykedeeliseen progerockiin. Samalla vedettiin koko ajan keikkoja ja bailattiin. Lomia ei pidetty. Kahden ja puolen vuoden jälkeen bändi oli kaikin puolin ?naalissa. Hajotin Hassisen koneen. Se ei pelottanut, koska en ajatellut musiikkia urana. Vedin päivä kerrallaan. Hassisen koneen jälkeen halusin perustaa bändin, joka olisi uusi alkuräjähdys. Sielun veljet pantiin kasaan 1982. Se oli ankaraa primitiivistä rockia soittava kvartetti, jonka avulla sain tyhjennettyä pääni kaikesta tapahtuneesta. Hassisen kone keikkaili vain viikonloppuisin, Sielun veljet teki pitkiä rundeja. Kun on keikalla joka päivä, se kuvio alkaa kehittyä. Ja kun soittaa paskoissa mestoissa pienille yleisöille, ilo pitää repiä esiintymisestä. Hirveä kaaos päälle! Sielun veljet pyrki hurmokseen musiikissa ja vei meidät mukanaan. Paljonhan niistä Siekkareiden päihdehommista puhuttiin, mutta ei se mikään kamabändi ollut. Live-energia ei lähtenyt piristeistä. Nuorten miesten rockbändit toimivat aina niin kuin toimivat, mutta Sielun veljillä musiikki oli aina kaiken keskiössä. Sielun veljet oli alussa kuin perhe, lopussa kuin tavallinen bändi. Bändin lopun ajat 90-luvun alussa menivät apeissa tunnelmissa. Kun homma hyytyy, on aika lopettaa se. Sielun veljet sai arvoisensa lopetuksen vasta vuoden 2011 paluukiertueella. Soitto kulki hyvin ja bändissä oli hyvä ?ilis. Bändin hiipuessa aloin tehdä musiikkia omalla nimelläni. Ensimmäinen soololevy Kun Suomi putos puusta tuli 1990. Sielun veljet ja Hassisen kone olivat elättäneet sekä jäsenensä että henkilökuntansa. Se on Suomessa ihan saatanan raskas systeemi, koska on pakko keikkailla koko ajan. Se on uuden luomisen kannalta kestämätöntä. Sielun veljien jälkeen en enää halunnut perustaa bändiä, jossa olisin vastuussa kaikkien toimeentulosta. Viimeisen 20 vuoden ajan kokoonpanoni ovat olleet soittajakollektiiveja, jotka sitovat jäseniään vain periodeittain. TAITEILIJAELÄMÄSTÄ motiivini tehdä lauluja on aina ollut sama. Se on terapeuttista, eheyttävää, minulle välttämätöntä toimintaa. Olen mielelläni yksin ja hahmottelen käsitystä maailmasta musiikin ja lyriikan avulla. Se on tuntemattoman tutkimista, yritys ottaa selvää, että mistä vitusta tässä elämässä ja sen kaikissa vivahteissa oikein on kysymys. Se tuntuu minusta tarpeelliselta, terveeltä ja järkevältä. Ei ole olemassa hyvää ja huonoa musiikkia. Siksi ei voi puhua kehittymisestä lauluntekijänä. Esimerkiksi Hallanvaaralla (2002) ja Ruuhkainen taivas -levyllä (2006) halusin tehdä monimutkaista musiikkia. Toisaalta olen tehnyt levyjä, joilla on vähäeleisiä lauluja. Joskus haluan tehdä rönsyileviä ja tarinallisia biisejä, joskus tiiviitä. Kirjoitan kiinnostavista asioista, joita tapahtuu minulle, muille, ympäristölle tai yhteiskunnalle. Tässä iässä ei tee biisejä ihan samoista asioista kuin parikymppisenä. Uusimmalla levyllä Maailmanlopun sushibaarilla (2013) on pari biisiä, joissa puhutaan ajan kulumisesta. Sekin on asia, joka pitää käsitellä. Toisaalta monet elämän peruskysymykset ovat edelleen ratkaisematta. Elämän mysteerin ratkaiseminen voisi olla laulujeni perusteema. Se kuulostaa juhlavalta, mutta siihen liittyy paljon pieniä ja arkisia asioita. Taiteilijaelämä on epävarmaa, mutta mikä ei ole? Tämän vuoden alussa tiesin, että teen klubirundin keväällä, festarikiertueen kesällä ja juhlakiertueen syksyllä. Nyt tiedän vain, että ensi vuonna teen uutta musiikkia. Siinä kaikki. Ei se minua stressaa. Ei minun ole mikään pakko tehdä tätä, kai sitä aina jotenkin pärjää. Uskon, että ensi vuonna syntyy jotakin uutta. Aika näyttää, mitä. Työaikani vaihtelevat. Joskus kalenteri on täynnä treenejä tai studiota joka päivä kymmenestä kuuteen. Biisejä väännän silloin, kun on ?ilistä ja hyvä tilaisuus. Työrytmi riippuu myös elämäntilanteesta. Kun lapset olivat pieniä, piti aikatauluttaa rajusti. Nyt on aikaa vapaaseen haahuiluun. Usein lehdissä ihmetellään, että mitä joku bändi voi enää saavuttaa, kun se on jo niin suosittu. Se tuntuu tosi oudolta. Minä en ajattele musiikkia saavutusten kautta. Minulla on paljon unelmia. Haaveilen tekeväni musiikkia, joka kolisee täysillä ja jollaista kukaan muu ei ole tehnyt. Kun saa tehtyä biisin, josta on itse liekeissä, se tuntuu mahtavalta. Monet taiteilijat ja muusikot eivät suosittele tätä alaa kenellekään. On kuulemma sen verran kauhea ammatti. Minä taas suosittelen tätä kaikille. Nautin tästä suuresti. Tämä on ihan mahtavaa puuhaa. Ruvetkaa tekin ihmeessä taiteilijoiksi. « ISMO KULLERVO ALANKO s. 12.11.1960 Joensuussa, asuu Helsingissä Levyttäneitä bändejä: Hassisen kone, Sielun veljet, Ismo Alanko Säätiö, Ismo Alanko Teholla, Ismo Alanko Ajankohtaista: 12 keikan juhlakiertue 33 1/2 – Kolmannesvuosisata taiteilijaelämää alkaa 8.11. Hämeenlinnasta ja päättyy 7.12. Helsinkiin
+ DAMN SEAGULLS Ti 19.11.2013 Tampere, Pakkahuone Ke 20.11.2013 Oulu, CLUB Teatria To 21.11.2013 Helsinki, The Circus Liput alk. 39 € / ovelta 42 €. Ennakko: Tiketti. Liput alk. 39,50 € / ovelta 42 €. Ennakko: Lippupalvelu. Liput alk. 44 € / ovelta 45 €. Ennakko: Tiketti. www.floggingmolly.com MARRASKUU 2013 TO WÖYH!, TIMO RAUTIAINEN & VALTTERI TYNKKYNEN DUO 12€/10€ 7.11. PE + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + VON HERTZEN BROTHERS 17€/15€ 8.11. LA 9.11. MOKOMA, UNBORN GENERATION 15€/13€ PE LA SU TI PE SATELLITE STORIES, ALEXANDER IN PARIS 8€/0€ JKL PUNK / HC Sessions: PERTTI KURIKAN NIMIPÄIVÄT, RATTUS, J.MIETTINEN plays SHITTER LIMITED, NEUROOSILIITTO 8€/5€ 15.11. LA 16.11. KE DANKO JONES (CAN), THE BLANKO 28€/27€ 20.11. PE 22.11. STRATOVARIUS 20€/18€ LA 23.11. PARIISIN KEVÄT 16€/14€ KE 27.11. MARS RED SKY (FRA), WARCHIEF 8€/0€ (K-18) PE 29.11. KOLMAS NAINEN 20€/18€ (K-18) LA 30.11. Rockirppis klo 12-15: BLACK MOTOR live 0 8 .1 1 . 0 9 .1 1 . 10.11. 12.11. +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ PE LA SU TI PE LA SU TI 15.11. 16.11. 1 7. 1 1 . 19.11. 22.11. 23.11. 24.11. 2 6 .1 1 . PE 2 9 .1 1 . + + + LA RISTO, HANNIBAL & MUSTA MOOTTORI TO 5.12. EGOTRIPPI 8€/0€ (K-18) 15€/12€ SUPERSUNNUNTAI, DJ MIGULI 2,50€ SUPERTIISTAI SPECIAL! DJ:T RIKU (BIG POP) & MR. WILLY (DORIS) 2,50€ DORIS LIVE: THE NEW TIGERS, DJ JUSSI40 5,00€ DJ TOMI 5,00€ SUPERSUNNUNTAI, DJ JUSSI40 2,50€ SUPERTIISTAI, DJ LAURILA 2,50€ DORIS LIVE: SUR-RUR, SEKSIHULLUT, MERRIES, DJ JIRCI 6,00€ DJ LAURILA 5,00€ SUPERSUNNUNTAI, DJ MIGULI 2,50€ SUPERTIISTAI SPECIAL! 2,50€ KEEP THE FAITH -KLUBI. NORTHERN SOUL / RNB / 5,00€ 3 0 .1 1 . + + + 0 1 .1 2 . + + + 03.12. + + + DJ BALTTIKOIRA 5,00€ SUPERSUNNUNTAI 2,50€ SUPERTIISTAI SPECIAL! 2,50€ DJ:T RIKU (BIG POP) & MR. WILLY (DORIS) VIIKATE, THE MUTANTS 16€/14€ x JODAROK x Lil Xmas Skeittikisojen jatkot: DJ POLARSOUL AMEEBA, BALTIMOR, TOTAL RECALL 6€/0€ EI IKÄRAJAA ELLEI TOISIN MAINITA. BAARI K-18. ENNAKKOLIPUT: WWW.JELMU.NET JA TIKETTI. HALVEMPI HINTA JELMU RY:N JÄSENILLE. 5,00€ DJ:T SPESIAALI-EETU, PERRYMAN, RADIO LA SU TI PE LA DJ LAURILA EARLY REGGAE / MOD. 6.12. 7.12. 6,00€ DJ:T RIKU (BIG POP) & MR. WILLY (DORIS) Pöytävaraukset: info@jelmu.net, pöydän hinta: 5€/2€. Sisäänpääsy ilmainen! 30.11. DORIS LIVE: BRAINEATERS PLAYS MISFITS, DJ JIRCI OPISKELIJAKORTILLA ILMAINEN SISÄÄNPÄÄSY TI & SU, PE & LA PUOLEEN HINTAAN. ETU EI VOIMASSA KEIKKAILTOINA EIKÄ PYHÄPÄIVINÄ. WWW. + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + NET + RAVINTOLA DORIS ravintoladoris@gmail.com JELMU. TANSSISALI LUTAKKO. Lutakonaukio 3, 40100 Jyväskylä. (014) 617 866. jelmu@jelmu.net SUE » 11 « NRO. 11 + ALEKSANTERINKATU 20 TAMPERE + + + + + + www.ravintoladoris.fi
» KRUUNUN K HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA PER KRISTIANSEN ” Jos kaivautuu pinnan alle, löytää toisenlaisia asioita. SUE » 12 « NRO. 11
KAKSI PUOLTA The Sounds on bilebändi, jonka musiikissa on syvyyttä. Kaikessa on kaksi puolta. uomen festivaalikesän kynnyksellä tapahtuu aina kaksi asiaa. Ensin julkaistaan iloinen tiedote, jonka mukaan The Sounds soittaa yhdellä tai useammalla festarilla. Sitten netissä alkaa ärtynyt protestointi. Miksi The Sounds tulee taas festivaalille? Miksei sen tilalle oteta tasmanialaista Elitist’s Choicea, jonka ensimmäisestä ep:stä keskusteltiin torstaina kiivaasti erään blogin kommenttiosiossa? On täysin perusteltua kysyä, miksi The Sounds tilataan Suomeen joka kesä ja vielä talvisinkin. Vastauksen saa bändin keikalla samalla kun huomaa, että puheet vaihtelun virkistävyydestä ovat monen mielestä liioiteltuja. Kun sadan metrin säteellä lavasta kaikki hyppivät riemuisasti kuin tontut, on helppo käsittää, miksi festivaalit haluavat The Soundsin: siksi, että suuri yleisö haluaa The Soundsin. Se on monelle maailman paras bilebändi. – Musiikkimme on energistä, kitaristi Félix Rodríguez kertoo. – Kun ihmiset kuulevat sitä, he haluavat liikkua. Meidän keikallamme saa irrota arjesta ja antaa mennä. Siinä mielessä me tosiaan olemme bilebändi. Soitamme tehdäksemme kuulijat onnelliseksi. Siihen nähden on kiinnostavaa, että The Soundsin viides albumi Weekend on melko melankolinen levy. Surumielisyytensä kautta se luultavasti tavoittaa suomalaisyleisön, mutta bändin huolettoman ruotsalaisen imagon kanssa tunnelma on ristiriidassa. – Ihmiset olettavat aina, että The Sounds soittaa iloista musiikkia, Rodríguez sanoo. – Meissä on toinenkin puoli. Jos kaivautuu pinnan alle, löytää toisenlaisia asioita. Musiikissamme on aina ollut melankoliaa. Se ei ole niin kepeää poppia kuin ensin saattaa vaikuttaa. Kuuntele sanoituksiamme, niin huomaat, että siellä on monenlaista sisältöä. Kaikki eivät tietenkään kerro maailman tilasta, koska välillä täytyy olla hauskaakin. Kumpi te haluatte olla? Kepeä bändi vai vakava yhtye? – Me voimme olla bilebändi, jonka musiikissa on syvyyttä. S kymppisiä. Rodríguez pohtii, että sellainen vaikuttaa nuoreen ihmiseen. – Kun on 20-vuotias ja saa rakkauden- ja vihanosoituksia joka puolelta maailmaa, niin kyllä se jossain tuntuu. Toisaalta minulla on edelleen samat kaverit kuin ennen bändin perustamista. He väittävät, että olen samanlainen kuin ennenkin. Mutta jokainen on välillä typerä ja välillä ?ksu. Ystäväni kertovat kyllä, jos käyttäydyn ääliömäisesti. Kenties kaveripiirisi on pysynyt samana siksi, että asemassasi olevan on vaikea tietää uusien tuttavien perimmäisiä motiiveja. – Kuuluisuus kyllä muuttaa asioita. Tapaan usein ihmisiä, jotka haluavat olla kavereitani. Aika usein se johtuu siitä, että olen bändissä. Jotkut haluavat olla seurassani siksi, että olen joku tärkeä tyyppi. En pidä sellaisesta. Me teemme musiikkia, jota monet rakastavat. Ei tässä ole mitään sen kummempaa. BÄNDIN BALANSSI loppujen lopuksi kaiken ratkaisee tasapaino tai sen puute. Kun bändi on koossa pitkään, sen sisäiset voimasuhteet on punnittava uudelleen. Rodríguez, laulaja Maja Ivarsson, basisti Johan Bengtsson, rumpali Fredrik Blond ja kosketinsoittaja-kitaristi Jesper Anderberg perustivat The Soundsin viisitoista vuotta sitten Helsingborgissa. Rodríguez sanoo, että vuodet ovat tehneet bändille pelkkää hyvää. Weekendillä biisien tekeminen jaettiin tavalla, joka ei aiemmin olisi ollut mahdollinen. – Osan teimme yhdessä, osan tein minä, jotkut kirjoitti Jesper, jotkut Fredrik. On mukavaa nähdä, että bändikaverit kasvavat biisintekijänä. On hienoa, että vastuuta jaetaan yhä enemmän. Olen aina pitänyt tätä bändiä tiiminä. Nyt se on sitä entistä enemmän. – Meillä oli ennen isommat egot. Nykyisin ne ovat enemmänkin vahvat kuin isot. Meidän pitää tehdä niin kuin bändille on parasta. Ei ole väliä, kuka biisin on tehnyt. Jos se on hyvä, sitä soitetaan. Tietänet sanonnat monesta kokista ja lusikoista sopassa: kuinka takaatte sen, että uusien tekijöiden uudet biisit kuulostavat The Soundsilta? – Se onkin jännä ilmiö. Näin läheisessä jengissä saa huomaamattaan vaikutteita bändikavereilta. Sen myötä tulee helpommaksi luottaa toiseen biisintekijänä. Emme ole aina samaa mieltä, mutta luotamme toisiimme. Jos joku välttämättä tahtoo soittaa biisiä, josta toinen ei innostu, sitä soitetaan ja siitä keskustellaan kunnes selviää, toimiiko se vai ei. Ei kuitenkaan riidellä. Edellisellä albumillaan Something to Die Forilla The Sounds ruuvasi soundinsa tavallista synteettisemmäksi. Weekendillä ruotsalaiset palaavat eloperäiseen sointiin. Félix Rodríguez sanoo, että Weekend ei kuulosta edeltäjältään, koska The Sounds ei halua toistaa itseään. Pitkässä juoksussa kannattaa kartoittaa uusia reittejä ja välillä palata tutulle tielle. Nimi ”Weekend” viittaa vapaa-aikaan – siis normaalien ihmisten vapaa-aikaan, joka on The Soundsin työaikaa. Mitä Félix Rodríguez tekee silloin, kun The Sounds ei ole pitämässä bileitä yleisölleen? – Aika usein olen studiossa tekemässä musiikkia. En oikein nauti lomailusta. Totta kai keikkailusta ja bändistä on joskus hyvä pitää taukoa, mutta musiikista en tarvitse lomaa. Minusta on mukavaa pysyä aktiivisena ja luovana. Tykkään stimuloida aivojani. « MA 9.12. PAKKAHUONE, TAMPERE SUOSION HINTA myös muusikon elämässä on hilpeä ja vakava puoli. Vaakakupeissa ovat unelmat ja todellisuus, ja ne on saatava tasapainoon. Kun The Soundsin ensimmäinen pitkäsoitto ilmestyi vuonna 2002, bändi lähti kiertueelle, joka ei ole vieläkään loppunut. The Sounds on rakentanut suosiotaan levy levyltä. Se on käännyttänyt puolelleen joukon faneja jokaisella keikalla, ja konsertteja sillä on vyöllään tolkuton määrä. Joulukuussa bändi soittaa Suomessa seitsemän keikkaa. Félix Rodríguez naurahtaa olleensa matkoilla viimeiset viisitoista vuotta. – The Sounds on minun maailmani, jossa elän 24/7. En osaa kuvitella parempaa paikkaa itselleni. Rakastan työtäni. Tämä on unelmaduuni. Tietenkään jokainen päivä ei ole yhtä mahtava – onneksi ei ole, siinähän turtuisi. Tällaista on elämä tiellä, jonka olemme itse valinneet. Unelmatyön verot maksetaan yksityiselämästä. – Kun rakkailleni tapahtuu jotain tärkeää, minä olen jossain muualla. Usein en pääse mukaan kavereideni suuriin hetkiin, kuten syntymäpäiviin, lasten juhliin ja niin edelleen. Mutta hyvät ystävät ymmärtävät, ettei sille ole tehtävissä mitään. Kun The Sounds alkoi menestyä, sen jäsenet olivat pari- SÅ MYCKET BÄTTRE T he Soundsin laulaja Maja Ivarsson oli mukana Så mycket bättre -sarjan kolmannella Ruotsintuotantokaudella. Suomessa tuo ohjelmakonsepti tunnetaan nimellä Vain elämää. Félix Rodríguez ei ole yllättynyt kuul- SUE » 13 « NRO. 11 lessaan, että tuo show herättää Suomessa vahvoja tunteita puolesta ja vastaan (ja enimmäkseen puolesta). Niin se tekee Ruotsissakin. – Sä mycket bättre on todella suosittu Ruotsissa. Täytyy myöntää, että sellaiset ohjelmat eivät oikein kiinnosta minua. Katsoin sen kauden vain siksi, että Maja oli mukana. Oli hauskaa ja kiinnostavaa kuunnella, kun muut esittivät versioita meidän biiseistämme, kitaristi toteaa kohteliaasti. Rodríguez kertoo tuntevansa Vain elä- mää -tähden myös lahden tältä puolelta. – Eikös Laura Närhi ole nyt mukana siinä ohjelmassa Suomessa? Tein biisejä hänen ensimmäiselle soololevylleen yhden Matti-nimisen kaverin kanssa... Matti Mikkolan. Kun käymme Suomessa keikoilla, käymme usein myös Matin luona. Suomessa Vain elämää -ohjelmaa moititaan liian sentimentaaliseksi. Popelitistit ja rajut rokkarit eivät voi sietää sitä. Se on siis ikään kuin television The Sounds. – Sama juttu Ruotsissa!
HAASTATTELU » KOKEMUKSEN TUOMA LÄSNÄOLO TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA MIKKO RASILA Astrid Swan julkaisee viidennen albuminsa. Vuosien varrella moni asia on muuttunut, mutta moni pysynyt ennallaan. strid Swan ostaa itselleen kahvia Sanomatalon kahvilassa maanantaiaamuna kello 10.00. Tätä ennen hän on ehtinyt käydä jo Anna-lehden kuvaussessioissa. Tällä kertaa myös naistenlehdet ovat olleet kiinnostuneita Swanin tekemisistä ja uudesta Astrid4-levystä. Levy oli ennakkokuuntelussa blogialustana toimivana Lily-sivustolla, ja Swan on antanut haastatteluja myös Trendiin, Costumeen sekä Oliviaan. Vuonna 2005 ensimmäisen albuminsa Poverinan julkaissut artisti on tuntunut jonkinlaiselta väliinputoajalta suomalaisessa musiikkikentässä. Swanilla on aina ollut oma äänensä, mutta ihmisillä on pakkomielle tunkea muusikot ja artistit omiin lokerikkoihinsa. Astrid on aina kulkenut hieman valtavirran ulkopuolella, mutta toisaalta hän ei ole koskaan ollut puhdas indieartistikaan. – Ei minulla koskaan todellakaan ole ollut mitään sitä vastaan, että minusta kirjoitettaisiin naistenlehdissä. Ennen tuntui siltä, että olin jotenkin liian outo tai marginaalinen naistenlehdille, ja jäin eräänlaiseen välitilaa, Swan itse toteaa. – Toisaalta etenkin Poverinan aikaan oli hyviä nostoja myös naistenlehdissä. En siis ole myynyt kamalasti levyjä, vaikka melkein järjestäen levyt ovat saaneet mediassa erinomaisesti näkyvyyttä. Swan myöntää, että muutos kahdeksan vuoden takaisesta Poverinan tehneestä artistista tämän päivän naiseen on luonnollisesti ollut suuri. – Kahdeksan vuotta sitten minussa oli ehkä sellaista kokemattomuuden tuomaa toiveikasta uhmaa, joka on sittemmin muuttunut sellaiseksi... kokemuksen tuomaksi läsnäoloksi. Silloin sitä haaveili kenties ulkomaista ja katseli elämäänsä huomattavasti pidemmällä aikavälillä. Sitä oli koko ajan mielettömät skenaariot ja suunnitelmat menossa. Nyt sitä elää hetki kerrallaan. Ulkomailla soittaminen ei tänä päivänä ole niin suuri asia kuin ennen. Vielä Swanin ensimmäisen levyn aikoihin lehtijutuissa nostettiin aina esiin jos artisti tai yhtye oli käynyt ulkomailla soittamassa vaikkapa vain yhden pistokeikan. Musiikkimaailma on kuitenkin muuttunut. – Kaikkihan ulkomailla käyvät tätä nykyä keikoilla, eikä se ole enää niin suuri asia kuin ennen. Nykyään olisi kuitenkin ehkä taloudellisesti järkevämpää laulaa suomeksi ja julkaista levyjä kotimaassa kuin pakolla yrittää ulkomaille. Suomi ei kuitenkaan ole minun laulukieleni eikä tule koskaan olemaankaan. Mutta vaikkapa jotain lastenlaululevyjä myydään tuhottomat määrät! Siinä olisi oiva markkinarako. – Lapselleni olen laulanut suomeksi, mutta julkisesti en ole koskaan esiintynyt kotimaan kielellä. Kyllä meidän kotona soivat myös lastenlaulut. Vähän sitä tulee joskus kärsittyä niiden takia ja yritämme välillä työntää siihen rinnalle vähän muutakin musiikkia. Astrid4-albumi on saanut lähinnä ylistäviä arvioita kaikissa arvosteluissa. Poikkeus sääntöön löytyi Suesta, jossa Thomas Lilley antoi albumille kouluarvosanan viisi. – Se oli ensimmäinen arvio mikä levystä julkaistiin. Ajattelin, että tämän levyn kanssa mennään ihan täysin puihin. Mutta eihän siinä sitten loppujen lopuksi edes haukuttu levyä mitenkään pahasti. Muuten arvostelut ovat vähän yllättäneet minut. Itse antaisin albumille arvosanaksi viisi tähteä viidestä. Lou Reed on kuollut haastattelua edeltävänä iltana. – En itse lähtenyt Facebook-rippailuun mukaan, koska ajattelen kunnioittavani Reedin meininkiä enemmän jättämällä semmoisen laumareaktion väliin. Arvostan Reedia mielettömästi biisinkirjoittajana ja monen rockmaneerin keksijänä, mutta se on niin ikonin asemassa tässä kulttuurissa, että eiköhän sen arvostuksen pitäisi olla ihan itsestään selvää. Lou ei ole vain Kauko Röyhkän oma juttu, vaikka iltapäivälehdet ehkä joskus niin väittävätkin. « A ” Itse antaisin albumille arvosanaksi viisi tähteä viidestä. PE 15.11. KORJAAMO, HELSINKIN SUE » 14 « NRO. 11
» RAKKAUDELLA RAKKAUDESTA Kaikki rakastavat omalla tavallaan. Ei tarvitse olla perverssi pitääkseen The Country Darkista. Mutta ei siitä haittaakaan ole. K LA 7.12. HENRY'S PUB, KUOPIO ” Meitä pitävät perversseinä ainoastaan toiset perverssit. ja mielenterveydestä kuin kauniimpi sukupuoli. – Nykyajan naiset eivät vähästä hetkahda. He ovat yleensä tarpeeksi viisaita ymmärtämään, etteivät nuo meidän biisit ole mitään pahansuopaa matskua. Ronskit sanoitukset eivät ole poikineet ronskeja ehdotuksia kuppiloissa yön myöhäisinä tunteina. Sonninen kuitenkin muistelee, että eräs nainen kertoi kiihottuneensa The Country Darkin keikan aikana mutta mitään sen kummempaa ei ole ollut. – Meitä pitävät perversseinä ainoastaan toiset perverssit, mies naureskelee. Dead Man’s Handjob -albumin päättää kappale nimeltä Wank Alone, mutta alan harrastelijat ja ammattilaiset ovat varmasti pettyneitä levyn kansiin, joissa strategiset paikat on harmittavasti tussattu piiloon. Sonninen nauraa, etteivät he halunneet saastuttaa nuorison mieltä. Joku roti sentään. – Vakavasti puhuen haluamme, että levyjämme voi ostaa mistä liikkeestä tahansa ilman, että hyllyssä on plätyn kohdalla vain sensuurilaput. Vulva tuppaa herättämään enemmän polemiikkia ja hammasten kiristelyä kuin kirves päässä. Sad but true. PIF:llä (Punk In Finland -keskustelufoorumi, toim. huom.) joku ehdotti, että tehtäisiin sellainen versio levystä, jossa naisten ”pöksyt” voisi raaputtaa pois. Hieno idea. Levynkansista ei siis ole vankkumattomalle vänkkärille hirveästi iloa, ja netistä pornoa löytyy liian helposti. Ei syytä huoleen kuitenkaan, sillä herrat Hautalampi ja Sonninen antavat meille runkkareille muutaman kivan vinkin. – Yks hyvä konsti on ajaa uimarannalle sellasella pakettiautolla, missä on takaosassa ikkunat ja vetää käteen siellä kaikessa rauhassa, ehdottaa ensin mainittu. Sonninen neuvoo pysymään kotona tai naapurin kotona. – Kuvittele kaveriksesi karvainen naarasgorilla, jolle on siirretty Eva Braunin aivot ja makaa kätesi päällä niin, että se puutuu. Näin koet ihanan “dead man’s handjobin”. Levy vaan soimaan soundtrackiksi. « kau p 15.1 oissa 1.20 13 Uusi, ällistyttävän hieno Eläkeläiset-albumi. cd / vinyyli / download ja c-kasetti (tulossa) Levynjulkistamiskiertue: 15.11. Jyväskylä, Ilokivi 16.11. Joensuu, Kerubi JAKELU ATTCD-005 Sisältää mm. hitit ”Humppaa veressä”, ”Humppaa ja jenkkaa” ja ”Sieluni huutaa humppaa”. SUE » 15 « NRO. 11 TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA PETE HEIKKILÄ vaan luonnollista tehdä sanoituksia hieman eri aihepiiristä. Kuvittelin mielessäni sellaisen Johnny Wadd -tyylisen hahmon, joka heiluttaa naisten keskellä isoa lerssiään niin kuin helikopterin rupelia. Loppu sujuikin sitten itsestään, selittää Sonninen. Kuten edellisestä kommentista käy ilmi, The Country Darkin käsitys rakkaudesta ei aivan harlekiinia tai romanttista komediaa ole. Palaute on kuitenkin ollut pääsääntöisesti positiivista. Sonninen on tyytyväinen, että ihmiset pystyvät näkemään rasvaisen pornahtavan pinnan läpi ja haistavat kultaisen sydämen sykkeen. – Kyse on kumminkin pohjimmiltaan Tutti Frutti -tyylisestä rokettirollimeiningistä. Oksat pois ja sitä rataa. Miehet ovat olleet enemmän huolestuneita yhtyeen ulosannista HAASTATTELU uopion kantrikummajaisten kakkoslevy Dead Man’s Handjob nauhoitettiin omin avuin vanhassa kummitustalossa. Yhtyeen solisti M. Sonninen kertoo, että levylle haluttiin aiempaa rankempaa rock’n’rollia, kantrimeininkiä kuitenkaan unohtamatta. Rumpali J-P Hautalampi selittää, että kokoonpano oli nyt enemmän kasassa kuin viime kerralla. – Lisäks on tapeltu baareissa idioottien kanssa ja katkaistu olkapääsiteitä moottoripyöräillessä ynnä muuta mukavaa, mikä nostattaa niitä toimintatasoja musan suhteen. Musiikillisesti siis rämistään enemmän mutta lyriikkapuolella puhutaan kauniista asioista, kun Slaughterhouse Party -debyyttialbumin murhateemat ovat vaihtuneet rakkauslauluiksi. – Kuuntelin paljon vanhaa pornobluesia tyyliin Drill Daddy Drill, Walk Right In ja Rotten Cocksucker Blues sekä mm. Akti Ainon mahtavia sävellyksiä. Sarjamurhaajista tuli laulettua jo, joten nyt taisi olla
kö se raja menee, että tätä ei voi tehdä. Ei se raja mennyt siinäkään. Ainakin nyt tuntuu, että ratkaisu on ollut erinomainen. HAASTATTELU TEKSTI JUULIA JAULIMO KUVA HARRI HINKKA » HUMPPAA IKIVIHREISTÄ Eläkeläiset jatkavat totutulla alkoholinkatkuisella ja railakkaalla huumorihumppalinjallaan. läkeläiset on tehnyt omiakin kappaleitaan, mutta on ennen kaikkea tunnettu hittien ja klassikoiden humppaversioinneista. Repertuaari noin 20 vuoden uran varrelta on laaja, ja coveroitujen kappaleiden joukosta löytyvät muiden muassa HIM:in Wings of a Butter?y, Led Zeppelinin Rock and Roll, Madonnan Like a Virgin, Dead Kennedysin Kill the Poor ja Mirel Wagnerin No Death. Suurimmalla osalla Eläkeläisten yli kymmenestä studioalbumista on versiointeja klassikoiden lisäksi uusista hiteistä. Uudelta Humppakalmistolta löytyy kuitenkin ainoastaan ikivihreitä ja levyn nimi onkin sinänsä osuva. – Ne ovat kaikki tällaisia trad. statuksen kappaleita eli vähintään viisikymmentä vuotta vanhoja, kertoo Eläkeläisten rumpali ja laulaja Kristian Voutilainen. – Olemme melko tunnollises- E ti koko uramme versioineet 70-lukuista ja sitä uudempaa rokkia ja poppia. Jotkut yksittäiset kappaleet ovat olleet sitä vanhempia. Nyt on mukana todella vanhoja biisejä, varmaan sata vuotta jotkut. Uusien kappaleiden puutteen syynä ei ole ainoastaan taiteellinen tinkimättömyys. Eläkeläisillä on uransa aikana ollut toisinaan hankaluuksia saada levy-yhtiöiltä oikeuksia levyttää uusia versioita tunnetuista kappaleista. Jotkut yhtyeet tai levy-yhtiöt eivät ole myöntäneet oikeuksia ollenkaan, joiltakin prosessi vie vuosia. – On sellaisia artisteja, jotka eivät myönnä lupaa kenellekään. Esimerkiksi U2 ja Abba. Vaikka artisti ehkä antaisikin luvan, siinä on välissä kaiken maailman pomoa ja konttoria ja haaratoimistoa. Niihin ne jotenkin jumittuu. – Pahimmillaan se on ollut sitä, että siitä kun lupa on kysytty, on mennyt kuusi vuotta ennen kuin on saatu vastaus. Tällä kertaa Eläkeläisillä ei ollut aikaa odottaa kuutta vuotta. Bändi siirtyi Stupido Recordsilta Akun Tehdastuotannon hellään huomaan ja uusi levy haluttiin päästä tekemään uuden levy-yhtiön kanssa heti. Oli helpompaa valita kappaleita, joiden tekijänoikeudet ovat jo vanhentuneet. Kansanlaulujen ja vaikkapa La Bamban kaltaiset standardit ovat tuskin täysin tuntemattomia suurellekaan yleisölle, mutta onhan se tavallaan kohderyhmän rajaamista, että uusia kappaleita ei ole mukana lainkaan. Voutilainen vakuuttaa, että yhtye ymmärsi riskin. – Kyllä tämä riskiltä tuntui. Oli vahvoja epäilyksiä siitä, että tässä- HUUMORILINJALLA JATKETAAN uuden levyn henkinen perintö on hyvin samanlainen kuin edellistenkin ja tuskin kukaan mitään muuta odottikaan. Ehkä tunnetuimmassa Eläkeläiset-anekdootissa yhtyettä ohjeistetaan Saksankeikalla tekemään mitä vain haluaa, kunhan seksuaalivähemmistöt tai natsit eivät tule puheeksi. Yhtye avaa pelin huutamalla: ”Hello you homo Hitlers!” Suomen poliittisesti korrekteimman bändin manttelia yhtye ei edelleenkään lähde tavoittelemaan. Uudelta levyltä löytyy esimerkiksi kappale nimeltään Humppavammainen, jonka kertosäkeen sanat kuuluvat kutakuinkin näin: ”Oon humppavammanen / Oon humppavammanen / öyöyöyöyöy.” – Todennäköisesti siitä tulee sanomista. Nauratti niin helvetisti, kun sitä teki, mutta ei siinä ole mitään pahaa, se on täysin hyväntahtoinen kappale, Voutilainen kommentoi biisin huumoria. Imagoa ei siis ole mullistettu eikä hyväksi havaittua eikä humoristista konseptia ole lähdetty muuttamaan, vaikka kappaleet ovatkin vanhempia. Voutilainen toteaakin, että vakavan suomirockin kutsua on toistaiseksi pystytty vastustamaan purkamalla herkemmän ilmaisun tarvetta muihin projekteihin. – Melkein kaikkihan meistä tekee pateettista suomirockia vastapainoksi – se on sitten sitäkin pateettisempaa! Ja niitä muita musiikillisia projekteja löytyykin. Voutilainen itse tunnetaan myös Janne ”Ema” Hurskaisena. Hän soittaa rumpuja Jarkko Martikaisen uudessa bändissä ja hänellä on myös oma projektinsa Ema Hurskainen ja Musta Kappale, jossa hän laulaa ja soittaa kitaraa. Yhtyeen jäsenet ovat soittaneet myös esimerkiksi Pahoissa Agenteissa. Eläkeläisten jäsenten muiden yhtyeiden kautta voi päätellä jotain heidän musiikillisesta taustastaan, mutta Voutilainen ei sitä ja inspiraatiota Eläkeläisten takana juuri valota. – Vaihtelee varmaan hirveästi. Se on tietysti tylsä vastaus, että kuuntelee kaikenlaista, mutta itse en esimerkiksi kuuntele juuri mitään. Musiikki saa saman tien pistämään radion pois päältä, saan soittaa tarpeeksi muutenkin. – Tiedän kyllä, että yhtyeessä on pari innokkaampaakin. Ostavat levyjä ja kuuntelevat nuorisomusiikkia, vaikka ovat vanhoja miehiä jo. Bändin aiemmista haastatteluista on käynyt ilmi, että Eläkeläiset on perustettu niin sanotusti kännissä läpällä. Yhtyeen idea on kuitenkin sellainen, että tausta kiinnostaa laajemminkin. Millainen on esimerkiksi Eläkeläisten suhde humppaan musiikin tyylinä? Voutilainen toteaa, että yhtyeen jäsenten suhde humppaan kumpuaa lapsuudesta eivätkä he koe olevansa osa mitään varsinaista humppaskeneä tai ottavansa vaikutteita nykyisistä humppabändeistä. – En käy varsinaisissa tanssiravintoloissa, mutta omasta lapsuudesta ja nuoruudesta muistan, et- LA 16.11. KERUBI, JOENSUU SUE » 16 « NRO. 11 tä humpan jytke oli todella vahva Suomessa. Eläkeläiset on omia kokemuksia menneestä maailmasta. – Kyllä meitä varmaan kuuntelee sellainenkin porukka, joka kuuntelee ihan humppaa. Ainakin tuolla Keski-Euroopassa ihmiset ovat löytäneet muuta suomalaista musiikkia meidän kauttamme ja alkaneet opiskella kieltä. Humppavaikuttajia ei Suomessa tanssilavojen cover-bändejä lukuun ottamatta kovin paljoa edes ole. Voutilaiselle tulee mieleen lähinnä yhtyeitä, jotka yhdistävät humppaja perinnemusiikkielementtejä johonkin toiseen genreen, esimerkiksi heviin. – Kyllähän näitä aihetta sivuavia on, Korpiklaani esimerkiksi. Siinä on haitaria ja humpan poljentoa laajemmalti. Tundramatiksillakin voisi olla jotain humppavaikutteita ainakin keikoillaan. JUOMALAULUJA SUOMESTA muuallakin maailmalla tunnetaan crossovereita, joissa perinnemusiikki kohtaa rockin. Esimerkiksi Flogging Mollyn irkkupunk jopa kuulostaa ajoittain humpalta. Yhteistä Flogging Mollylle ja Eläkeläisille on myös se, että molemmat mielletään ”kaljoittelumusaksi.” Voutilainen rinnastaakin Eläkeläiset suomalaiseen juomalauluperinteeseen: varsinaisia juomiseen tarkoitettuja biisejä ei tehdä, vaan jostain olemassa olevasta kappaleesta väännetään ryyppäysversio. – Suomalaiset ovat suomalaisittain juodessaan laulaneet Popedaa, Hassisen konetta ja Eppu Normaalia vuosikymmeniä. Voutilainen kommentoi alkoholipolitiikkaa ja musiikkinsa mahdollisia vaikutuksia suomalaisten sisäänpäin kääntyneeseen ja muutenkin humalahakuiseen käyttäytymiseen varsin vähäsanaisesti: – Skål! Otetaan sille. – Jos juomalauluperinne on ruotsalaisilla sosiaalinen, meidän lähestymistapamme on humalahakuisempi. Saksalaisetkin tulevat keikoille pitämään hauskaa. Vaikka he juovat, viikonloppuna vähän enemmänkin, ei se ole sellaista kuin täällä meillä tai esimerkiksi Venäjällä. Täällä jengi on ihan pelti kiinni. Yhtyeellä on vankka kannattajakunta juuri saksankielisellä alueella Keski-Euroopassa. Humppakalmistolla on kuitenkin muutamia kappaleita, joista paistaa suorastaan välimeren aurinko tai lattaritunnelmat – onko tämä jonkinlainen laajennusyritys Saksan ulkopuolelle? – Toivottavasti laajennetaan myös Saksan ulkopuolelle! Keikkasuunnitelmiin nämä mahdolliset maailmanvalloitushaaveet eivät juuri vaikuta eivätkä Eläkeläisten tulevaisuuden suunnitelmat muutenkaan Voutilaisen mukaan juuri eroa bändin menneisyyden suunnitelmista. – Levynjulkaisun kunniaksi soitetaan tänä vuonna vielä muutama keikka Suomessa ja Venäjällä, talvi maataan sammuneina hangessa ja keväällä lähdetään viiden maan Keski-Euroopan kiertueelle. Kesällä ehkä festareita ainakin Suomessa ja toivottavasti muuallakin. Eläkeläisten nimessä herättää huomiota se, että kaikki yhtyeessä soittavat muusikot eivät näytä eläkeikäisiltä. Siispä lopuksi on kysyttävä: oletteko vanhuus- vai työkyvyttömyyseläkkeellä? – Työhaluttomuuseläkkeellä ollaan! «
» PUNKIA PELIMANNIPOLJENNOLLA J. Miettinen plays Shitter Limited tuo maineikkaan punkyhtyeen kappaleet keikoille kuultavaksi – yllätyksellisesti kansanmusiikkipoljennolla. J ” Ei tässä ketään olla lähdössä LA 30.11. KLUBI, TURKU Yleisö onkin Jukan sanojen mukaan ollut kuin nyrkillä päähän lyöty, kun bändi on soittanut versionsa ja niiden on todettu toimivan. Koska ero alkuperäisen ja coverbändin välillä on huomattava, ei miesten mielessä ole käynyt bändien vertailu. – Shitter Limitedin tuotanto on itselle hyvinkin tuttua vuosikymmenten takaa. Olen kuunnellut ja kunnioittanut sitä aina paljon. Koen olevani etuoikeutettu, kun saan soittaa musiikkia kahden ystäväni kanssa, vakuuttaa Risto. – Ei tässä olla haastamassa alku- tappamaan, se pitää jokaisen ymmärtää. SUE » 17 « NRO. 11 peräistä mitenkään, ei ole tullut edes mieleen, jatkaa Tero. Punkrykäysten muokkaaminen akustisille soittimille on ollut bändille haasteellista. Onnistumisen tunteita on koettu, kun mahdottomilta tuntuvat kappaleet ovat muovautuneet toimiviksi. – Ihan niin kovalla tempolla ei mennä kuin alkuperäisissä versioissa. Hieman hitaampi tempo pitää soittimet vireessä ja ehjänä, sanoo Miettinen. – Kappaleisiin saa ihan erilaisia ulottuvuuksia, kun työkaluina on akustinen kitara ja maniska. Olemme myös katsoneet, että vedetäänkö jotain toisenlaisesta kitaravireestä, jolloin siihen tulee tietynlaista syvyyttä, summaa Risto. – Setti toimii niin, että kitara hoi- taa muutamassa biisissä basson virkaa. Mandoliinilla soitetaan paljon melodioita plus se myös pitää rytmin kasassa. Tai niin ajattelen, kun huutelen menemään ottamalla rytmiä mandoliinin puolelta, tuumaa Miettinen. J. Miettinen plays Shitter Limitedin tarkoituksena on jatkaa keikkailua ja lavalla kohkataan seuraavaksi Jyväskylässä (16.11.), Tampereella (22.11.) sekä Turussa (30.11.). Kasassa on kolmen vartin setti, jonka soittamisesta miehet nauttivat. – Nyt on paketti hitsautunut kasaan ja on ilo soittaa, mutta jumaleisson, sitä duunia joutuu tekemään, kun jokainen akustisilla soittimilla tehty virhe tai laiskasti toteutettu ote kuuluu läpi, tunnustaa Risto. « TEKSTI KATRI OJALA KUVA WILLE MATTSSON nykypolitiikka ei toiminut pontena coverbändin tulemiseen, eikä uusia biisejä ole hänen sanojensa mukaan syntymässä. – Kyllähän sitä pitää olla pilkettä silmäkulmassa, kun on sellaisia sanoituksia tehnyt. Seison kyllä biisien takana, mutta ei tässä ketään olla lähdössä tappamaan, se pitää jokaisen ymmärtää. Huumori on samalla tapaa mukana nytkin, tämä ei ole sen enempää spedeilyä kuin alun perinkään, toteaa Miettinen. Olipa sitten syynä musta huumori tai mielen kierous, mutta jokin sai miehet tekemään punkbiiseistä akustisia versioita kansanmusiikkivivahteilla. – Onhan tämä aika perverssi ajatus; soittaa Shitter Limitedin biisejä mandoliinilla, mutta pakkohan se oli kokeilla, Tero naurahtaa. – Tämä on riittävän erilaista alkuperäiseen verrattuna. Ihmisille käy ilmi, että luvassa on jotain muuta kuin se alkuperäinen. On turha odottaa totuttua Shitter Limitediä ja perinteistä rockkokoonpanoa, kommentoi Risto. HAASTATTELU . Miettinen plays Shitter Limited -bändissä on mukana alkuperäisen Shitter Limitedin nokkamies Jukka Miettinen (huuto), Risto Koskinen (kitara) ja Tero Mäenpää (mandoliini ja huuliharppu). Coverbändi perustettiin Jukan juhlavuonna. – Riston kanssa huomattiin keväällä, että Jukka täyttää 50 vuotta ja mietittiin, että lähtisiköhän ukko Puntalaan keikalle. Ihme kyllä Jukka suostui, naureskelee Tero. Puntala-rockin yllätyskeikan positiivinen vastaanotto kannusti bändin soittamaan myös Jukan 50-vuotisjuhlilla. Jukka olikin koettanut kevättalvesta koota alkuperäistä Shitter Limited -yhtyettä juhliaan varten, siinä onnistumatta. – Shitter Limitediä on pyydetty keikoille vuonna 2006 järjestetyn neljän keikan kiertueen jälkeen. Bändiä ei kyllä enää saada kasaan, sillä me asutaan ympäri Suomea ja se tekee treenaamisesta hankalaa, Miettinen summaa. Pääosin 90-luvulla vaikuttanut Shitter Limited kohahdutti Suomea iltapäivälehtien lööppejä myöten karskeilla lyriikoilla politiikan henkilöistä. Sanojensa takana Miettinen seisoo yhä, mutta
HAASTATTELU myös ensimmäisestä levystä. Uusi levy on kovempi ja suoraviivaisempi. Ensimmäinen oli maanläheisempi. Luultavasti se johtuu siitä, että sitä levyä tuottanut Petteri Rajanti on sellainen vähän vanhempi ja hipimpi kaveri, Korpela analysoi. Muutamassa vuodessa Jaakko & Jay on tullut tunnistettavaksi bändiksi. Korpelan mukaan kaksikon musiikissa on kuitenkin tapahtunut seitsemän vuoden elinkaaren aikana myös muutoksia, vaikka keskeiset rakennuspalikat ovatkin olleet ensimetreistä lähtien samat. – Musiikillisesti muutosta on oikeastaan se, että folk on karissut viime vuosina vähemmälle musiikista. Aluksi biisit olivat myös hitaampia. Nyt sitä folkia ei välttämättä kauheasti ole enää jäljellä vaan nykyään punk on se määrittelevämpi tyyli. – Miehet tietysti ovat vähän muuttuneet. Ikää on tullut seitsemän vuotta lisää. Jaakkokin alkaa lähestyä kolmeakymmentä ikävuotta, mikä varmaan näkyy sanoituksissa jollain tavalla. Elämän isot skeemat ovat kuitenkin varmaan suurimmaksi osaksi samat. Samoja bändejä me edelleen kuunnellaan ja samoista asioista tykätään. Koitetaan pitää hauskaa, eikä oteta stressiä asioista. TEKSTI ILKKA LAPPI KUVA FULLSTEAM » KUOLINVUOTEELLA UPPORIKKAAT RIISTOSTA SUPERRIISTOON musiikillisesti folk saattaa olla karissut pois kaksikon tekemisistä, mutta duon laulaja-kitaristi Jaakon tekemisissä protestihenki ja yhteiskuntakriittisyys voi edelleen hyvin. Uudella levyllä sanan säilä heiluu varsinkin rahamaailman vallanpitäjien suuntaan. Jaakko & Jayn musiikissa havainnoidaan paljon ympäröivää maailmaa, eikä kaikki siinä ole kaunista katseltavaa. – Kyllähän maailmassa perimmäiset asiat ovat ennallaan edelleen. Jotkut syntyvät ja toiset kuolevat, mutta kyllä maailmasta ovat viimeisetkin järjen rippeet karisemassa. Ökymeininki tuodaan, ja halutaan tuoda, nykyään entistä selvemmin esille. Jos ennen maailmassa oli riistoa, niin nykyään on superriistoa. Aikaisemmin joku 72 optiomiljoonaa tienaava johtaja saattoi vielä kaunistella sanomisiaan, mutta nyt se sanoo mielipiteensä lehdissä ihan suoraan ja jos ne eivät miellytä muita niin ei sitä kiinnosta yhtään, Korpela havainnoi. – Ennen politiikka pystyi suitsimaan kapitalismia, mutta nykyään kaikki poliittiset päätökset tehdään talouden ehdoilla, hän jatkaa. Ajankuva näkyy monin tavoin myös musiikkimaailmassa. Suoraan musiikkiin liittymättömät asiat ovat nykyään pinnalla. Artistit myyvät naamaansa naistenlehdissä ja televisio-ohjelmissa. – Pelkkä musiikki ei tunnu nykyään enää riittävän. Esillä ollaan ulkomusiikillisilla asioilla ja koko ajan pitäisi olla jotenkin esillä sosiaalisessa mediassa ja muualla. Sekin on hassua, että parin vuoden tauko on pitkä ja sen jälkeen tehdään ”comeback”. Vaikka Kummelissahan tämä jo 1990-luvulla en- Folkpunkduo Jaakko & Jay kartuttaa henkistä lompakkoa sosiaalisella pääomalla ja PE 6.12. pitää siinä samalla hauskaa NUCLEAR stressaamatta. NIGHTCLUB, äsymättömällä keikkatahdilla mainettaan kerryttänyt folkpunkduo Jaakko & Jay on kerännyt keikasta, paikasta ja maasta riippumatta kiitosta. Hiki roiskuu, kaksikon jutut ovat levottomia ja biisien tempo lähes yli-inhimillinen. – Meidän meininki on treenikämpällä ihan samanlaista kuin keikallakin. Me soitetaan biisi, juodaan kaljaa, puhutaan paskaa keskenämme ja sitten soitetaan seuraava biisi. Jos biisi menee väärin, niin koitetaan sitten oikealla keikalla, josko menisi paremmin. Ainoa ero keikan ja treeniksen välillä on se, että keikalla seinät ovat kauempana, luonnehtii tamperelaisduon rumpali Olli Korpela. Paljon on ehtinyt vettä virrata Tammerkoskessa niistä hetkistä, jolloin duon perustuksia valettiin. Kaksikko löysi toisensa yhteisen ystävän kautta. – Jaakko muutti Tampereelle joskus 2005 tai 2006. Silloin olin bändissä, joka soitti sellaista Chicagopunkin tyyppistä musiikkia. Asuin V kommuunissa silloin ja yksi bändin soittaja ja kämppäkaverini meni erääseen kouluun, johon Jaakkokin tuli. Bändikaverini sitten kertoi uudesta kitarasankarista, joka oli samassa koulussa ja päätettiin ottaa se meidän lämppäriksi jollekin keikalle. Siitä asiat sitten vähitellen lähti tähän pisteeseen, että seison keskellä metsää jossain Turun ja Tampereen välillä ja puhun puhelimeen, Korpela kertaa. FOLKISTA RIISUTUT duon toinen kokopitkä levy Rauha ilmestyi syyskuun lopulla. Uusi levy on henkisesti lähempänä kaksikon keikkameininkiä kuin neljän vuoden takainen debyytti War Is Noise. Uusiutumista ei kuitenkaan rumpalin mukaan tietoi- sesti lähdetty hakemaan. – Harvoin me mitään suunnitellaan tai lähdetään tarkoituksella hakemaan. Asiat vain menevät luonnostaan johonkin suuntaan. Emme ole koskaan miettineet, että meidän pitäisi mahtua johonkin musiikilliseen tai muuhunkaan lokeroon. Tästä toisesta levystä tuli tällainen ja seuraavasta tulee taas luultavasti jotain ihan toisenlaista. – Edelliselle levylle laitettiin kaikenlaista ylimääräistä kilkutinta. Siellä oli torvia ja ksylofonia ja muuta. Uusi levy on karsitumpi ja pelkistetympi. Siinä ei oikeastaan ole mitään muuta kuin kitara ja rummut. Soundillisesti Rauha eroaa OULU ” Ennen politiikka pystyi suitsimaan kapitalismia, mutta nykyään kaikki poliittiset päätökset tehdään talouden ehdoilla. SUE » 18 « NRO. 11 nustettiin, kun siinä sanottiin, että ”hän teki comebackin, vaikkei koskaan missään ollutkaan”. – Levyjen elinkaarikin on kuulemma lyhentynyt koko ajan. En kuitenkaan jaksa stressata sellaisista asioista. Bob Dylanin levyjen elinkaari taitaa jatkua edelleen, Korpela huomauttaa. LUKEMATON RAIDERI jaakko & jay viettää kuluvan syksyn tuttuun tapaan tiiviisti tien päällä. Marras-joulukuussa duo kiertää vaihteeksi myös Suomea. Ohjelmassa on runsaat kymmenen keikkaa ympäri maata. Aiemmin syksyllä Jaakko & Jay kiersi Saksaa Disco Ensemblen kanssa. Väsymätön keikkailu alkaa näkyä ainakin keikoilla kuulijoiden määrän kasvuna. – Viimeisimmällä rundilla Saksassa näkyi meidän vanhoja keikkapaitojakin yleisön joukossa. Yksittäiset tyypit tulivat myös sanomaan keikkojen jälkeen, että tulivat nimenomaan meitä katsomaan eivätkä niinkään Disco Ensemblea. Jaakko & Jay on luonut maineensa nimenomaan kaiken likoon laittavana keikkabändinä. Kaksikko on kiertänyt lämmittelijänä Disco Ensemblen lisäksi muun muassa Frank Turnerin ja Billy Talentin kanssa. Varsinkin Turnerin kanssa Jaakko & Jay on kiertänyt paljon yhdessä. Yhteisten kiertueiden kautta hyväksi ystäväksi tullut Turner on jopa hehkuttanut tamperelaisduoa useaan otteeseen yhdeksi maailman parhaista liveakteista. – Alkujaan Fullsteamilta tarjottiin muutaman keikan lämppärin paikkaa meille, mikä tietenkin sopi hyvin. Oli tarkoitus, että toinen lämppäri jatkaa kiertueen loppuun Frankin kanssa, mutta se peruutti sitten ja meiltä kysyttiin halutaanko tehdä koko loppukiertue, Korpela muistelee muutaman vuoden takaista ensimmäistä yhteistä kiertuetta. – Se ensimmäinen kiertue oli meille kova juttu. Tiedettiin Million Deadin (Turnerin entinen bändi) tekemiset ja se oli piireissä tosi kova juttu. Oltiin lämppäripestistä tietenkin pähkinöinä, kun oltiin kuunneltu Million Deadia paljon. Frankin nykyinen meininki on tietenkin aika kaukana hc-punkista, mutta helvetin mukava kaveri se silti on, Korpela kehuu. Tavallisten keikkapaikkojen Jaakko & Jay on nähty mitä mielikuvituksellisimmissa paikoissa. Vastaavaa listaa monella bändillä ei ole heittää tiskiin. Vuosien varrella skaala on ollut Provinssirockin teltta-alueesta New Yorkin keskuspuistoon tai hevostallista saksalaiseen vallattuun taloon. – Saksassa ylipäätään on vahva keikkakulttuuri, mutta siellä on olemassa keikkojen suhteen kaksi todellisuutta. On tämä normaalikeikkailu. Toisaalta talonvaltausskene on aktiivinen ja iso Saksassa. Siellä ei niin sanotusti raideria kauheasti lueta vaan nukutaan sohvilla ja sellaista. Siinä skenessä ihmisille merkkaa aika paljon se, että tullaan sinne soittamaan, vaikka ollaan muka iso bändi, joka on käynyt isoissakin paikoissa keikoilla, Korpela tarinoi. – Squat-piireissä arvostetaan maanläheistä toimintaa. Sehän meidänkin lähtökohta on. Vielä ei ole kauheasti rahaa näkynyt tilillä, mutta me tehdäänkin musajuttuja muista kuin taloudellisista lähtökohdista. Tarkoitus on pitää hauskaa. Siinä karttuu sosiaalinen ja henkinen pääoma. Ne ovat kuitenkin se asia, mikä kuolinvuoteella merkitsee. «
CHECK OUT! DISTRIBUTED BY SUE » 20 « NRO. 11 NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
? Amorphis kiertää Suomea: 26.12. Jyväskylän Lutakko, 27.12. Tampereen Pakkahuone, 28.12. Seinäjoen Rytmikorjaamo, 29.12. Oulun Teatria, 30.12. Joensuun Kerubi ja 31.12. Helsingin Nosturi. ? Dauntless jää tauolle määrittelemättömän mittaiseksi ajaksi. Kotimaisen deathrashbändin kolmannen albumin Imbalancen voi ladata ilmaiseksi osoitteesta dauntlessdeath.com. ? Helsingin Hartwall-areenalla järjestetään 6.4. suuri Metal All Stars -konsertti. Moshtareina areenalla riehuvat mm. Phil Anselmo, Cronos, Max Cavalera, Joey Belladonna ja Udo Dirkschneider. ? 27.-29.6. Helsingissä juhlittava Tuska on kiinnittänyt bändejä ensi kesäksi: Children of Bodom, Neurosis, Dimmu Borgir, Powerwolf, Metal Church, Tankard ja Nails. » SOTURIEN TAIKAPIIRI Manowar tuo Magic Circle Festivalin Suomeen ensi kesänä. M agic Circle Festival on Manowarin oma festivaali, joka on aiemmin järjestetty vanhan mantereen puolella vain Keski-Euroopassa. – Perustimme Magic Circle Festivalin vuonna 2007 paikaksi, jossa Manowarin tosifanit kautta maailman voivat tavata toisiaan, basisti Joey DeMaio kertoo. – Siellä vietetään aikaa yhdessä, pidetään hauskaa, nauretaan paljon ja nautitaan ilmapiiristä ja hienosta musiikista. – Manowar-fanit ovat ainutlaatuisia. He ovat niin intohimoisia ja uskollisia, että sille ei ole vertaa. Heidän välillään on vahva side, ja keikkamme ovat heille kuin sukukokouksia. He eivät välttämättä ole verisukulaisia, mutta silti he ovat veljiä ja siskoja toisilleen. Jokainen uusi fani otetaan vastaan kuin kauan kadoksissa ollut sukulainen. Magic Circle Festival järjestetään Helsingin Suvilahdessa 25.–26. heinäkuuta. Tapahtuman pääosassa on musiikki, mutta siellä järjestetään myös monenlaisia muita aktiviteetteja. Aiemmilla festivaaleilla on nähty esimerkiksi Manowarmuseo, eukonkantoa sekä oluenjuontikilpailu- ja. Festivaalilla soittaa Manowarin ohella myös muita yhtyeitä. – Suunnittelemme tapahtuman yhdessä promoottorimme ja faniarmeijamme edustajien kanssa. Meille on tärkeää kuulla fanien mielipiteet ja antaa heidän osallistua suunnitteluun, heillehän tätä tehdään. Ohjelmassa on hauskoja kisoja, musiikkia, tyttöjä, kaljaa ja kaikkea muuta mukavaa, joka tekee festivaalista unohtumattoman, DeMaio sanoo. Uutta tietoa festivaalista päivitetään nettiin sitä mukaan kuin se varmistuu. – Veljemme Pietari Heino tekee hienoa työtä manowarfinland.com-fanisivullaan. Sieltä ja virallisilta Facebook-sivultamme saa uusinta myös Magic Circle Festivalista. Manowar viettää ensi vuonna Kings of Metal -levynsä (1988) 25-vuotisjuhlaa. Magic Circle Festivalilla kuullaan livenä koko albumin päivitetty versio Kings Of Metal MMXIV sekä bändin klassikoita. – Lavashow on myös uudistunut, mutta siitä en voi vielä paljastaa mitään. Paitsi sen, että siitä » JUKEBOX-KIERTUEET C over-bändit ovat pitkäaikainen ja perinteikäs musiikin esittämisen muoto. Niin kauan kuin on ollut biisien tekijöitä ja esittäjiä, on ollut myös niiden uudelleentulkitsijoita. Tämä on vain luonnollista, sillä hyvästä kappaleesta tekee monesti mieli tehdä oma tulkinta. Valtaosa muusikoista on joka tapauksessa opetellut soittamaan treenaamalla suosikkibändiensä kappaleita. Hei, jopa minä osasin joskus soittaa Smoke On The Waterin riffin. Valtaosa siirtyy cover-vaiheen jälkeen tekemään omia biisejään, mutta kaikki eivät. Parhaista tai ainakin innokkaimmista cover-bändeistä voi tulla omalla sarallaan hyvinkin maineikkaita ja tunnettuja. Joskus ne ovat myös ainoa tapa kuulla tiettyjä kappaleita livenä sen jälkeen kun alkuperäinen yhtye on pistänyt pillit pussiin tai siirtynyt manan majoille. Sekin on tuttu ilmiö, että kun laulaja saa kenkää erinäisten musiikillisten erimielisyyksien tai bisarrien puutarhaonnettomuuksien jälkeen, niin hän esittää jatkossa omilla soolokeikoillaan biisin tai pari vanhan bändin repertuaarista. Jos juuri muuta annettavaa ei ole, hän voi esittää lä- hes pelkästään näitä biisejä. Pahimmillaan jotkut jäävät rimpuilustaan huolimatta täysin menneisyyden vangiksi kuten vaikkapa Paul Di’Anno. Di’Anno on yrittänyt tehdä kaikenlaista muutakin, mutta tosiasiassa hän on tienannut leipänsä laulamalla yli 30 vuotta biisejä Iron Maidenin kahdelta varhaislevyltä. Retronostalgian ja rahan tarpeen myötä syntyvät allstars-rundit ja mestarit areenalla. Jukebox-kiertueet ovat eräänlainen cover-soittamisen tehostettu äärimuoto, ja mukaan remmiin voi napata hyvinkin erilaisia laulajia kunhan vain taustabändi osaa asiansa. Myös taustabändillä voi mainostaa, vaikka muusikoiden parasta ennen -päivä olisikin jäänyt kokonaisen sukupolven päähän jonnekin kylmän sodan tietämille. tulee naaman sulattava ja elämän muuttava kokemus, jota ei kannata missata, DeMaio lupaa. Manowar on parhaillaan studiossa päivittämässä Kings of Metalin materiaalia tähän päivään. – Kings Of Metal MMXIV sisältää uusia versioita albumin biiseistä sekä yllätyksiä ja bonuksia. On hienoa äänittää niitä kappaleita nykyajan teknologialla ja hienosäätää niitä vuosien kokemuksen avulla. Olemme tehneet kaiken niin hyvin kuin suinkin. Uskon fanien nauttivan levystä. – The Warrior’s Prayer MMXIV:ssä ovat mukana Flash Gordonissa ja Kenneth Branaghin elokuvissa näytellyt Brian Blessed ja tunnettu Hollywoodin ääniefektierikoismies Hamilton Sterling, joka on ollut tekemässä esimerkiksi elokuvia The Dark Knight – Yön ritari ja Master And Commander – Maailman laidalla. Kings Of Metal MMXIV ilmestyy ensi vuoden alussa, ja sitten alkaa kiertue. Manowarin nykykokoonpanossa vaikuttavat DeMaion lisäksi laulaja Eric Adams, kitaristi Karl Logan ja rumpali Donnie Hamzik. Nostalgiarokin ja sikermäbändien varaan voi laskea yllättävänkin paljon sitä mukaa kun rokkarit ja rock-kulttuuri ikääntyvät. Aina löytyy halukkaita muistelemaan menneitä, ja kaikkihan eivät suosikkibändejään koskaan nähneetkään silloin nämä olivat parhaassa vedossaan tai ylipäätään toiminnassa. Onhan se tyhjää parempi kuulla kovien vokalistien vetävän hittiputkea, jos ei ole heitä alkuperäiskokoonpanoissa nähnyt. Eivätkä kaikki ole niin kiinnostuneita muutenkaan, että jaksaisivat koko keikkaa samoilta artisteilta katsella. On täysin ok olla joidenkin bändien suhteen niin sanottu kokoelmalevymies. Minullakin on Rolling Stonesin koko 50 vuoden tuotannosta hyllyssäni tasan yksi kokoelma, joka riittää mainiosti. Siinä on tosin 50 biisiä, mutta kuitenkin. Jukeboksikeikat saavat kuitenkin toisinaan farssimaisia piirteitä. Suomeen ensi huhtikuus- ” Nostalgiarokin ja sikermäbändien varaan voi laskea yllättävänkin paljon sitä mukaa kun rokkarit ja rock-kulttuuri ikääntyvät. ? Slayer julkaisee uuden albumin ensi vuonna. Kitaristi Jeff Hannemanin kuoltua sävellysvastuu on toisella kitaristilla Kerry Kingillä, joka kertoo tehneensä jo 14 uutta biisiä jatkojalostusta varten. ? Architects saapuu klubikeikalle Suomeen. Metalcoren ja post-hardcoren välimaastossa seikkaileva yhtye soittaa Helsingin Nosturissa 24.3. ? Hyvinkäällä 16.-17.5. järjestettävä Steelfest julkisti esiintyjiään: Primordial, Inquisition, Deströyer 666, Vader, Nokturnal Mortum, Aura Noir, Urfaust, Aeternus, Baptism, Djevel, Desolate Shrine, Alghazanth, Raven Woods, Mustan Kuun Lapset, Lantern ja Maveth. ? Motörhead joutui siirtämään Euroopankiertueensa ensi vuoden puolelle. Terveysongelmista kärsinyt laulaja-basisti Lemmy Kilmister ei katso olevansa vielä kiertuekunnossa. ? Stonerbändi Truckfighters esiintyy Suomessa helmikuussa. Ruotsalaistrio soittaa Helsingin Nosturissa 13.2. ? Laulaja Benjamin Nominet on eronnut Sybreedistä, eikä bändi voikaan esiintyä Suomessa marraskuun lopulla. Keikkakaverit Soilwork ja Keep of Kalessin soittavat sovitusti 28.11. Helsingin Tavastialla, 29.11. Tampereen Klubilla ja 30.11. Seinäjoen Rytmikorjaamolla. » SETÄ JUSSIN TUPA sa tuloillaan oleva Metal All Stars -kiertue mainosti rehvakkaasti kovia artistikiinnityksiä. Liput olivat jo ehtineet myyntiin asti kun selvisikin, että osa mainostetuista artisteista ei ollut kuullut mitään koko tapahtumasta ja osan kanssa vasta neuvoteltiin. Jukeboksikeikat saavat kuitenkin toisinaan farssimaisia piirteitä. Suomeen ensi huhtikuussa tuloillaan oleva Metal All Stars -kiertue mainosti rehvakkaasti kovia artistikiinnityksiä. Liput olivat jo ehtineet myyntiin asti kun selvisikin, että osa mainostetuista artisteista ei ollut kuullut mitään koko tapahtumasta ja osan kanssa vasta neuvoteltiin. Muutama neuvottelu päättyi onnellisesti ja osa suurista lupauksista korvattiin muilla muusikoilla, mutta lievä sähläyksen maku jäi silti suuhun. Ei kannattaisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. JUSSI LAHTONEN Soittakaa Paranoid. SUE » 21 « NRO. 11 TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN ? Kalmah tekee vuoden ainoat klubikeikkansa Suomessa marraskuun lopulla: 27.11. Kuopion Henry’s Pub, 28.11. Tampereen Yo-talo, 29.11. Kouvolan Rytmi-katti, 30.11. Helsingin Nosturi. NEWSFLASH ? Ensi vuonna tulee kuluneeksi 15 vuotta Sonata Arctican ensimmäisen albumin julkaisusta. Yhtye juhlii kymmenen keikan kiertueella, joka alkaa 29.1. Helsingin The Circusista ja päättyy 15.2. Turun Logomoon.
HAASTATTELU TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT LORI LINDSTRUTH Uusi tuntematon universumi kohtaa vanhan kunnon Ayreonin. ähes kuusi vuotta sitten moni saattoi luulla Arjen Lucassenin luotsaaman Ayreonin tulleen tiensä päähän, kun tammikuussa 2008 julkaistu albumi 01011001 sinetöi omalla tavallaan koko tarinallisen Ayreonin universumin, jonka olimme oppineet tuntemaan jo kolmentoista vuoden ajan aina debyyttialbumi The Final Experimentistä lähtien. Kuten yleensä, yhden tarinan päätös oli kuitenkin vain usean muun tarinan alku. Viime vuosina Arjen Lucassen onkin pitänyt itsensä kiireisenä useiden muiden projektien kanssa. Pian Ayreonin luultujen viimeisien henkäyksien jälkeen tämä lyöttäytyi yhteen kitaristi Lori Linstruthin ja laulaja Jasper Steverlinckin kanssa, mikä johti synkistelyprojekti Guilt Machinen syntyyn. Pian tämän jälkeen alkujaan vuonna 2002 syntynyt hevimpi Star One sai jatkoa. Viime vuonna sen sijaan asiat alkoivat vaikuttaa yhä aurinkoisemmilta, kun Arjen julkaisi hyväntuulisen ja lähes itseironisen sooloalbuminsa, joka vei miehen tavaramerkit hyvinkin riisutuille suunnille. Kuudessa vuodessa Arjen Lucassenin elämässä tapahtui paljon, mikä kuului myös musiikissa. Käytyään läpi vaikean avioeron, masennuksen ja vakavan sairastumisen, syntyi miehen kynästä usean vuoden ajan tummanpuhuvaa musiikkia. Viimeistään sooloalbumi antoi ymmärtää asioiden muuttuneen ja nyt julkaistava seitsemäs Ayreon-albumi The Theory of Everything vain vahvistaa tätä ajatusta. Arjen myöntääkin eläneensä taannoin todella synkkiä aikoja, mutta löytäneensä myös Ayreonin nuoran uudelleen viime vuoden puolivälissä. – Se kaikki tuntuu todella etäiseltä ja hyvä niin, Arjen huokaisee hyväntuulisesti. – Sooloalbumini oli eräänlainen lopullinen irtiotto tuosta kaikesta. Kesällä 2012 huomasin istuvani kotistudiossani ja kokeneeni sen elämyksen, joka johti minut takaisin Ayreonin pariin. Tunsin ottaneeni tarpeeksi pesäeroa kaikkiin niihin aikoihin, joita olin muutamia vuosia aiemmin elänyt ja samalla pääni suorastaan pursusi ideoita uudenlaisen Ayreonin suhteen. Halusin vain tarttua kitaraani ja säveltää, säveltää ja säveltää. – En halunnut vain odottaa, että mi- L nulla on kasassa kymmeniä erilaisia melodioita ja ideoita. Halusin tarttua kokonaan uudenlaiseen haasteeseen. Minulla pyöri päässäni yksi ainoa melodia, joka ei meinannut jättää minua rauhaan. Siitä syntyi lopulta The Theory of Everythingin melodinen pääteema ja se kuvastaa hyvin paljon koko tätä projektia: Albumin oli tarkoitus olla yhtä aikaa selkeä irtiotto kaikista niistä sci?-maailmoista, joissa Ayreon oli aina aiemmin kellunut, mutta tunnustaa samalla kaikki ne tavaramerkit, jotka tekevät Ayreonista Ayreonin. TYHJÄT SIVUT kokonaan uuden konseptin luominen ei ole helppoa. Ei varsinkaan, kun koko kuulijakunta on elänyt aiemman teeman kanssa jo toistakymmentä vuotta ja koko Ayreon oli pohjautunut sci?rock-oopperaan, joka saattoi viedä kuulijansa mihin tahansa ihmismielen uumenien ja kaukaisien galaksien välillä. Vielä suureellisempien teemojen luomisen sijaan Arjen lähestyi tätä kaikkea kokonaan uudesta näkökulmasta ja lähti tavoittelemaan selvästi maanläheisempiä aiheita. – Halusin luoda teeman, johon olisi helppoa samaistua, joka herättäisi ajatuksia ja joka olisi lopulta paljon enemmän kuin miltä päällepäin näyttää. Annoin oman musiikkini ruokkia tätä kaikkea. En edes ajatellut koko teemaa yhtään, ennen kuin minulla oli suurin osa musiikista olemassa. Pyörittelin omia sävellyksiäni loputtomasti, annoin niiden herättää vapaasti mielikuvia. Mielessäni alkoi liikkua tiedettä ilman ?ktiota. Numeroita, teorioita ja jotain universaalia. – Lopullisen potkun tälle antoi sananparsi The Theory of Everything. Se kuulosti niin makealta ja eeppiseltä, että sen keksittyäni aloin pyöritellä konseptia yhä pidemmälle. Siitä syntyi lopulta todella monitahoinen tarina, joka keskittyy mielenkiintoisiin henkilöhahmoihin ja näiden välisiin kemioihin, mutta pohdiskelee samalla nimensä mukaisesti kvanttifysiikan ja universaalien fysiikan lakien välistä yhteyttä, niiden ristiriitoja ja olevaisuuden mahdottomuutta. Teema kenties kasvoi hieman alkuperäisestä ideastaan, mutta piti silti hienosti jalat maassa, Arjen nauraa. Lähestymistapa oli hyvinkin erilaiSUE » 22 « NRO. 11 nen verrattuna 01011001-albumiin. Jopa Arjenin omilla Facebook-sivuilla pyöriteltiin usein keskustelua, jonka mukaan 01011001-albumin massiivinen teema oli kyllä todella mielenkiintoinen, mutta samaan aikaan se jäi etäiseksi. The Theory of Everything lopulta vastaa tähän kaikkeen tekemällä kaikesta henkilökohtaisempaa. Jopa niin henkilökohtaista, että Arjen näkee tarinassa enemmän itseään, kuin muutamilla aiemmilla albumeillaan. – Kieltämättä 01011001 oli sellaista sci?-oopperaa, ettei välttämättä kukaan samaistunut forevereihin, planeetta y:n väkeen, kaikenlaisiin henkiolentoihin tai edes ihmisiin, joita teeman ohessa käsiteltiin. Tässä mielessä halusin kenties päästä lähemmäksi The Human Equationin (2004) henkilökohtaisempaa otetta. Tuolla levyllähän ihan kuka tahansa pystyi samaistumaan joko James LaBrien tulkitsemaan eksyneeseen päähenkilöön tai vaikka Marcela Bovion esittämään vaimoon. Hahmot olivat yksinkertaisia. Tarina ei niinkään. – The Theory of Everythingin päähahmo muistuttaa tietyllä tavalla pelottavan paljon itseäni ja sitä, miksi koen tulleeni viime vuosina. Ei kuitenkaan niin, että pitäisin itseäni nerona, Arjen hymähtää. – Päähenkilö on luova persoona, joka on kuitenkin sisimmässään jotenkin yksinäinen majakassaan asuva erakko, joka ei sosiaalisesta luonteestaan huolimatta kykene oikein avaamaan itseään muun kuin tieteen kautta. Ihan kuten minä teen musiikillani. PERUSTUKSET UUSIKSI yksi silmiinpistävimmistä asioista albumilla on sen rakenne. Ayreon on kenties opittu tuntemaan progemetallibändinä, mutta pohjimmiltaan Arjen on luottanut aina kappaleissaan perinteiseen laulun mahtiin. Vahvoihin melodisiin teemoihin, kertosäkeisiin ja tarttuvuuteen. Nyt lähestymistapa on hyvinkin erilainen, kun levyltä löytyy neljä yli 20-minuuttista kappaletta, jotka eivät paljasta kuulijalleen kaikkia puoliaan kovin helposti. – Tämä johtuu hyvin pitkälti siitä, että työskentelytapani tämän levyn kanssa erosi kaikesta siitä, mitä olen tottunut tekemään. Kuten mainitsinkin, en kerännyt kymmenittäin ideoita ennen kuin painuin studioon. Painuin suoraan studioon ja aloin työskennellä yksittäisien ideoitten varassa ja annoin musiikin versoutua tästä. Musiikkini ruokki itse itseään ja levylle syntyi aivan omanlaisensa ?ow, jonka keskellä en miettinyt ollenkaan kertosäkeitä, tarttuvuutta tai muita kaavamaisia juttuja. Annoin musiikin elää täysin vallattomasti omaa elämäänsä! – Levy onkin syntynyt täysin kronologisesti. Sen intro on ensimmäinen levylle syntynyt asia ja viimeiset tahdit sävelsin ihan viimeisenä. Tietenkin samat melodiset teemat toistuvat useasti pitkin albumia ja eri kappaleita, mikä sitoo kaikkea tietyllä tavalla yhteen, mutta voin kyllä myöntää levyn olevan hyvin erilainen kaikkeen aiempaan tekemääni verrattuna. Joku voi sanoa sitä aiempaa lennokkaammaksi, toinen taas aiempaa pirstaleisemmaksi, mutta itselleni tämä oli nimenomaan valtava haaste, joka kantoi paljon hedelmää. Ayreonilta on totuttu kuulemaan myös pitkiä kappaleita. Se ei ole ihme, kun ottaa huomioon Arjenin mieltymykset varsinkin 70-luvun vallatonta progerockia kohtaan. Kun pyydän häntä nimeämään muutamia itselleen mieluisimpia samalla ajatuksella syntyneitä albumeita progen värikkäämmästä historiasta, tarttuu Arjen nopeasti kahteen levyyn. – Ihan ensimmäisenä mieleeni tulee Yesin Tales From Topographic Oceans. Se ei ole suosikkini Yesin tuotannosta, mutta se on teemaltaan ja rakenteeltaan todella mielenkiintoinen albumi. Tuplavinyyli, jonka jokainen vinyylipuoli on yksi itsenäinen kappale, joista muodostuu yksi todella vahva kokonaisuus. Se on samalla tavalla näkökulmasta riippuen erikoinen tai vapautunut levy Yesin tuotannossa kuin The Theory of Everything on omassani. – Yksi on kuitenkin ylitse kaiken. Jethro Tullin Thick as a Brick. Siinä on yli 40-minuuttinen sävellys, jossa ei ole mitään sääntöjä. Se kappale on täysin vapaa kaikista niistä lukemattomista säännöistä, joita musiikissa tulisi muka noudattaa. Silti kaikki sen todella erilaiset osat käyvät jotenkin järkeen teeman ansiosta. Se on hieno esimerkki albumista, jossa musiikkia ei ole kirjoitettu teemaan tai päinvastoin. Sillä levyllä kaikki elää täydellisessä symbioosissa, Arjen ihastelee puhelun päätteeksi. «
” Mielessäni alkoi liikkua tiedettä ilman fiktiota. Numeroita, teorioita ja jotain universaalia. SUE » 23 « NRO. 11
” Meillä on sellainen viisi tai kahdeksan metriä korkea vauvan pää... HAASTATTELU Natseilta saamastaan ihailusta johtuen Wagner on ollut kipeä aihe Saksassa toisen maailmansodan jälkeen. Siksi Wagner Reloaded on rohkea taideteos: se kertoo paitsi säveltäjän elämästä, myös Wagnerin ja Natsi-Saksan postuumista suhteesta. Sellainen on omiaan kuumentamaan tunteita aatesuunnassa jos toisessakin. Richard Wagnerilla ei välttämättä olisi ollut natsisympatioita vaikka hän olisi natsien aikaan elänytkin. Hän oli paljon muutakin kuin kulttuurikonservatiivi. Hän oli iloluontoinen, puissa kiipeilystä pitävä kasvissyöjä, joka uskoi, että rikolliset voidaan parantaa ruokavalion muutoksilla. Hän oli myös velkojia pakoileva tuhlari, joka piti itseään merkittävänä nerona. Kaukaa katsoen hänen koomisin piirteensä oli silmitön suuruudenhulluus. – Wagnerille eivät kelvanneet edes valmiit oopperatalot, Toppinen käkättää. – Se suunnitteli ja rakennutti itse talon, joka oli hänen saatanan miljoona tuntia kestävien oopperoidensa arvoinen! Nyt puhutaan jätkästä, jolle mikään tavallinen ei riittänyt! Juuri siksi Wagner Reloaded onkin loistava heijastus Richardin persoonasta. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA SONYMUSIC » KUN MIKÄÄN EI RIITÄ Apocalyptica toteutti vapaavuotensa aikana suuruudenhullun suunnitelman. Sen keskiössä on vihattu ja ihailtu Richard Wagner. os se oli sabotaasi, se onnistui. Kun Apocalyptican ja koreogra? Gregor Seyffertin Wagner Reloaded -spektaakkelin kolmatta esitystä alettiin valmistella, tekijöitä odotti ikävä yllätys. Joku oli murtautunut varastoon ja tuhonnut lavasteita ja asuja. Ilkivalta oli niin perusteellista, että koko jättimäinen, poikkitaiteellinen musiikki- ja tanssiesitys oli peruttava. Richard Wagnerin syntymästä on kulunut kaksisataa vuotta, mutta hänen kiistelty persoonansa ajaa J ihmisiä äärimmäisiin tekoihin. Niin taiteessa kuin ilkivallassa. – On epäselvää, mikä teon motiivi oli ja kuka siitä on vastuussa, mutta sabotaasilta se vaikutti, Wagner Reloadedin säveltäjä, Apocalyptican Eicca Toppinen sanoo. Saksalainen säveltäjä, kapellimestari ja esseisti Richard Wagner (1813-1883) oli erikoinen ihminen. Hän vaali kotimaansa kulttuuria ja arveli juutalaisvähemmistön vaikuttavan siihen haitallisesti. Wagnerin ratkaisumalli asiaan oli vieraiden kulttuurien sulauttaminen valtaväestöön. Wagner oli pasi?sti ja kuoli kauan ennen natsiaatteen syntyä, mutta 1930-luvulla Hitler omi hänen musiikkinsa Kolmannen valtakunnan ääneksi. – Wagner kirjoitti 1800-luvulla juutalaisen musiikin haitallisesta vaikutuksesta saksalaiseen musiikkiin. Natsien oli helppoa ratsastaa tuollaisilla aiheilla, Toppinen kertoo. – Hitler oli suuri Wagnerin ihailija. Kerrotaan jopa, että hän sai idean holokaustista Wagnerin oopperan näytöksessä. SUE » 24 « NRO. 11 SIISTIT VISIOT wagner reloaded sai alkunsa, kun Bayreuthin oopperajuhlat pyysi Gregor Sey?ertiä tekemään sille erikoisohjelmaa. Koreogra? Sey?ert halusi teoksen kertovan Richard Wagnerin elämästä ja pyysi Toppista säveltämään siihen musiikin. Kun Apocalyptica-pomo kuuli Sey?ertin ideoita, hän lähti mukaan epäröimättä. – Ajattelin, että tää äijä on niin hullu, että jos kaikki menee putkeen, tästä tulee helvetin magee juttu. Sey?ertillä oli siistit visiot: ”Meillä on sellainen viisi tai kahdeksan metriä korkea vauvan pää...” Jo pelkkä esityksen mittakaava oli aivan poissa käsistä. Sey?ert laati Wagner Reloadedin tarinan. Toppinen sai sävellystyönsä avuksi kohtausluettelon sekä viitteitä niiden tunnelmista ja tapahtumista ja kestoista. – Se oli kuin olisi säveltänyt leffascoren ilman kuvaa. Alkuun pääseminen oli hankalaa. Kesti pari kuukautta tehdä jonkinlainen luuranko sataminuuttiselle esitykselle, jossa on musaa laidasta laitaan. Wagner sävelsi lähes yksinomaan oopperoita, Toppinen taas ei ole oopperamusiikin ystävä. Apocalyptica-mies tutustui säveltäjän tuotantoon kunnolla vasta tämän projektin kautta ja alkoi arvostaa sitä. – Wagner Reloadedissa on noin neljäsosa Wagneria ja loput minun sävellyksiäni. Seyfertillä oli visio siitä, että joku tietty näytös on yhtä kuin joku Wagnerin biisi, mutta mulla oli vapaat kädet toteuttaa se miten halusin. Joskus jätin ne originaalimuotoon, joskus runnoin niitä raskaalla kädellä. Wagner Reloadedin toteuttaminen kesti kolmisen vuotta. Sinä aikana Bayreuthin oopperajuhlat vetäytyi hankkeesta. Toppinen epäilee, että Bayreuth tuli toisiin ajatuksiin siitä, onko Wagner oopperajuhlan pro?iliin sovelias henkilö. Lokakuussa 2012 varmistui, että projekti toteutuu, kun Leipzigin alueen yleisradioyhtiö MDR otti sen festivaalinsa avajaisnumeroksi. Ja millainen numero Wagner Reloaded olikaan. Se sai ensi-iltansa Leipzig-areenalla heinäkuussa. Lava oli kooltaan 40 kertaa 70 metriä, ja sen päädyssä oli 12-metrinen torni, jonka huipulla Apocalyptica pöllytti sellojaan. Mukana oli 150 hengen orkesteri ja kuoro sekä sata tanssijaa, jotka kilpailivat yleisön huomiosta säkenöivien pyroefektien ja huumaavien videoprojisointien kanssa. Wagner Reloadedin näki kahtena iltana 11 000 ihmistä. – Siinä oli urheilujuhlan tuntua ja tekemisen meininkiä! Shown mittakaava oli älytön, ja se oli ihan fantastista. Molemmat illat oli myyty loppuun, Toppinen kertoo. – Oli hienoa, kun monen eri alan huippuosaajat työskentelivät kohti yhteistä päämäärää. Se oli todella antoisaa. Jos Richard Suuruudenhullu olisi istunut yleisössä, hän olisi luultavasti nauranut itseriittoisesti ja onnellisesti. LIIAN ISO AREENALLE spektaakkelimaisten esitysten jälkeen tuntuu oudolta, että Apocalyptica julkaisee Wagner Reloadedin tiimoilta pelkän livelevyn. Wagner Reloaded - Live in Leipzig -albumi sisältää osan esityksissä kuullusta musiikista, mutta visuaalinen puoli loistaa poissaolollaan. – Kuvatallenne on toiveissa kyllä. Me ollaan puhuttu jopa 3D-tallenteesta ja elokuvasta. MDR kuvasi ensimmäisen esityksen ja lähetti sen Saksan tv:ssä, mutta se ei ollut ihan vauhdikkain mahdollinen taltiointi, Toppinen kertoo. – Tässä on mukana niin monta liikkuvaa osaa ja hämmentäjää, että asiat tapahtuvat hitaasti. Me ei haluttu jäädä odottamaan pariksi vuodeksi, että toteutuuko se dvd vai ei. Sen sijaan me päätettiin julkaista nää ajankohtaiset, uudet Apocalyptica-biisit livelevynä. Musiikki toimii kyllä omana kokonaisuutenaankin. Kuvatallenteen julkaisun lisäksi on mietitty, kuinka valtavan Wagner Reloadedin voisi viedä muihin maihin, vaikkapa Suomeen. – Sellaisenaan sitä ei voi viedä mihinkään, koska se ei mahdu mihinkään – ei esimerkiksi Hartwall Areenalle. Alun perin oli puhetta, että ne lohikäärmeet ja jättiläiset suunniteltaisiin kuljetuskelpoisiksi, mutta eipä kyllä suunniteltu. Lohikäärme on 8-12 metrinen paksusta teräksestä tehty helvetillinen hökötys, jonka vie yksistään kokonaisen rekan! Kaikkiaan siinä showssa on yli 300 ihmistä töissä. Mutta kyllä se periaatteessa on mahdollista skaalata se pienemmäksi ilman, että olennainen katoaa. Wagner Reloadedin uusintaesitys on kesällä 2014. Wagner Reloaded toteutettiin Apocalyptican sapattivuoden aikana. Samaan aikaan Toppinen työsti rockbändinsä Cherry & The Vipersin albumia, joka ilmestyi syyskuussa. Apocalyptica tekee parinsadan keikan maailmankiertueita. Miksi Eicca Toppinen haluaa käyttää vapaa-aikansa mammuttimaisen tanssinäytelmäspektaakkelin säveltämiseen ja esittämiseen ja klubikeikkojen soittamiseen rokkibändin rumpalina? – Mä tykkään haasteista. Varsinkin sellaisista, jotka tuntuvat lähtökohtaisesti mahdottomilta, Toppinen nauraa. – Jotain vikaa mun päässäni kai on. «
» EPÄKUOLLEIN BÄNDI Pestilencen tuhovoimaisuus vain kasvaa yhtyeen vanhetessa. K olemme sitten epäkuollein death metal bändi, tai jotain? – Netti on monille edelleen liian iso peikko. Jos homma oikeasti toimii niin, että teen rungot biiseihin, lähetän ne jätkille, pallottelemme ideoita eestaas, saamme näin paljon aikaa kypsytellä juttuja ja tuloksena on näin murskaavaa death metallia, miksi me lentäisimme toistemme luokse ihailemaan toistemme rumia pärstiä? Tämä on kuitenkin johtanut myös siihen, ettei Pestilence ole juurtunut tiettyyn kokoonpanoon viimeisen viiden vuoden aikana. Tämä ei liity niinkään kemioihin, vaan on ennemmin tietoinen ratkai- ” Miksi me lentäisimme toistemme luokse ihailemaan toistemme rumia pärstiä? LUE SUE MYÖS NÄKÖISLEHTENÄ! SUE » 25 « NRO. 11 su, ainakin mikäli on bändin täysiverisenä nokkamiehenä tunnettuun Patrickiin luottaminen. – Pidän siitä ajatuksesta, että jokainen Pestilence -albumi eroaa edeltäjästään selvästi. Tämä voi kuulostaa täysin mulkkumaiselta, mutta uudet naamat pitävät minut varpaillani. Tunnen itseni luovemmaksi ja koen haastavani koko bändin uusiin suorituksiin. Syy kokoonpanon jatkuvalle elävyydelle on siis täysin itsekäs ja musiikin ehdoilla syntynyt juttu. Kun utelen Patrickilta, miten pitkälle hänen avoimuutensa tässä mielessä yltää, muuttuu mies täysin pitelemättömäksi. Ensin tämä toteaa jyrkästi, ettei oikeastaan kuuntele esimerkiksi metallimusiikkia enää juuri lainkaan tai varsinkaan ostele levyjä, mutta muuttaa heti perään linjaustaan hieman. – Hyvä musiikki on hyvää musiikkia, hyvät melodiat ovat hyviä melodioita ja ennen kaikkea hyvät rytmit ovat hyviä rytmejä, olivatpa ne peräisin metallista, rockista, popista, tanssimusasta tai ihan mistä tahansa. – En ole koskaan ymmärtänyt teknisyyttä teknisyyden tähden. Se on tappanut monet muuten potentiaaliset ri?metallibändit. Jos Pestilencen pistää osiin, voitte varmasti huomata, että seassa on kyllä kiemuraisia ri?ejä ja aika jännittäviä melodioita, mutta toisaalta kappaleemme kulkevat aika suoraviivaisia ja jopa perinteisiä polkuja, joiden kautta lauluja on sävelletty kautta aikojen. Metallikin voi olla iskevää olematta tuumaakaan lällyä, Patrick summaa. « TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA STEFAN SCHIPPER na, tuottajana, miksaajana että laulajana. Joskus olemme venytelleet rajojamme enemmän, joskus vähemmän, mutta tästä periaatteesta emme tingi. Obsideo on jälleen eräänlainen Pestilencen äärimmäisen murskaavan ri?ttelyn ja dynaamisuuden kiteytymä. – Tiesin jo rumpuäänityksien jälkeen, että nyt olemme saamassa aikaiseksi jotain ihan törkeän hyvää. Aavistelin tätä jo säveltäessäni biisejä, mutta jotenkin se kaiken konkretisoituminen äärimmäisen tiukkoihin rumpuraitoihin sai minut hykertelemään tyytyväisyydestä. Pestilencea voi monella tapaa kutsua vanhan liiton death metal -bändiksi, mutta mitä tulee sävellysprosessiin ja jopa studiotyöskentelyyn, ei bändi ole jäänyt kumartelemaan vanhoja keinoja. Patrick myöntääkin heti, että nykyisestä entistä pienemmästä maailmasta on bändille vain hyötyä. – Kaikkihan tapahtuu nykyään sähköisesti. Siis ihan kaikki, Patrick hohottaa. – En voisi kuvitellakaan nykyistä Pestilencea ilman internetia, sähköpostia, skypea ja muita mahdollisuuksia. Ehkä me HAASTATTELU uinka moni uskoi hollantilaisen Pestilencen tekevän vielä paluun bändin jätettyä death metallin vuonna 1994? Tai ettei vuodesta 2008 käynnistynyt paluu jäisi vain yhteen tai kahteen albumiin? No, uskoitte tai ette, tässä ollaan ja kitaristi-vokalisti Patrick Mameli ei voisi olla tyytyväisempi. – Muistan kyllä sen hevonpaskan määrän parin vuoden takaa! Kaikki ne puheet puolivillaisesta rahastuspaluusta, vertailut Consuming Impulseen ja haihattelut Martinin (Van Drunen, ex-vokalisti) perään, Patrick hymähtää. – Nämä epäilykset ovat karisseet viime vuosina. vaikka itse sanonkin, tämä johtuu siitä, että olemme tehneet vahvimpia levyjämme ikinä! Obsideo on hyvinkin pestilencemainen albumi. Toisaalta levy kuulostaa taatulta Pestilencelta bändin vahvimmilla tavaramerkeillä varustettuna. Kaiken seassa voi kuitenkin aistia ihan uuden twistin, jota on pitkällisenkin kuuntelun jälkeen vaikeaa pukea sanoiksi. – Pestilencen perimmäinen ajatus on aina ollut pyrkimykseni ylittää itseni sekä säveltäjänä, soittaja-
HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA LEVY-YHTIÖ » UUSI LUKU Acceptin ura on luovassa ja vitaalisessa vaiheessa. Kuka olisi uskonut? Ei Wolf Hoffmann ainakaan. un olin lapsi, kaikki ikäiseni kuuntelivat Acceptia, mutta kukaan ei osannut sanoa sen nimeä oikein. Jotkut sanoivat ”Assept”, toiset ”Akkept”, kukaan ei [æk’sept]. Saksalaisen hevilegendan hyväntuulinen kitaristi Wolf Ho?mann hyväksyy kaikki versiot. – Mahtavaa! ”Akkept!” Tykkään tuosta! Espanjalaiset sanovat ”Assept”. Kun minä olin lapsi, me ihmettelimme, miten Gibson-kitaran nimi sanotaan. ”Dzibson?” 1970-luvun puolivälissä Saksan Solingenissa perustettu Accept nappasi nimensä bluesrockbändi Chicken Shackin levyltä. Seuranneen kymmenen vuoden aikana Accept levytti paksun tukun klassikoita, joiden vaikutus metallin kehitykseen on kiistaton. Russian Roulette -albumin (1986) jälkeen Acceptin ja laulaja Udo Dirkschneiderin tiet erosivat. Tuhti vokalistijässikkä kuitenkin palasi bändiin 90-luvulla kolmen albumin ajaksi. Sen jälkeen Dirkschneider ei enää halunnut levyttää uutta materiaalia. Accept olisi voinut helposti muuttua tribuuttibändiksi itselleen ja kiertää nostalgiarockfestivaaleilla soittamassa vanhoja klassikkoja vanhoille faneille. Wolf Ho?mann K ei mene vannomaan, etteikö olisi tyytynyt siihenkin, mutta tyytyväinen hän ei olisi ollut. – Olisin kyllä halunnut enemmän. Menneisyyden uudelleen eläminen on tylsää. Asiat pitää tehdä kunnolla tai ei ollenkaan. Haluan Acceptin olevan aktiivinen bändi ja kiinni tässä päivässä. Matkan pitää jatkua eteenpäin. Uusi luku Acceptin tarinassa alkoi vuonna 2010. Bändi julkaisi Blood of the Nations -albumin amerikkalainen laulaja Mark Tornillo keulassaan, ja levystä tuli yllättävä myynti- ja arvostelumenestys. Kuolleelta näyttänyt heviraakki oli yhtäkkiä vitaalisempi kuin vuosikymmeniin. – Minä ja basistimme Peter Baltes halusimme jatkaa Acceptin perinteitä vahvalla, uudella, modernilla musiikilla, Ho?mann sanoo. – Mark teki siitä mahdollista. Hän iski sen kipinän, josta tämä aikakausi alkoi. KAPINASTA ennen blood of the Nationsin ilmestymistä Accept oli tehnyt vain yhden albumin ilman Udo Dirkschneideriä. Vuonna 1989 ilmestyneellä Eat The Heatilla lauloi komea amerikkalainen David Reece. Eat the Heat jäi aikansa kuvaksi. Rockkukko-Reecen Accept-tatuointi kirvelsi vielä, kun hän jo sai potkut. Aikansa kuva on myös Eat The Heatin biisi Generation Clash, joka kertoo hevinuorison kapinasta. Toisin kuin ennen, nykyisin metallista voi innostua vanhempiensa levyhyllyä tutkimalla. Jos isä, äiti ja lapsi kuuntelevat Possessedia, kyse ei voi olla ikäpolvikapinasta. – Hämmästelen tuota usein lavalla, kun katson yleisöä, Hoffmann sanoo. – Siellä 16-vuotiaat ja 60-vuotiaat diggailevat meitä kylki kyljessä. Generation Clash kertoi siitä, kuinka minun sukupolveni kapinoi vanhempia vastaan. Sellaista ei enää tapahdu. Keikoillamme käy kokonaisia perheitä. Acceptin toinen, vuonna 1980 julkaistu albumi oli nimeltään I’m a Rebel, ”olen kapinallinen”. Onko metallissa enää kapinaa jäljellä? – Ei siinä mielessä kuin ennen. Hyvä vain, ettei musiikkia oteta enää niin kuolemanvakavasti. Muistan sellaisen ajan, kun piti olla joko Iron Maiden -fani tai AC/ DC-fani – molempia ei saanut olla! Nykyisin musiikista pidetään musiikin vuoksi. Ei ole nyrkkitappeluja siitä, kenen joukoissa seisoo. Siltikin hevibändit irvistelevät niitti- nahka- ja denimasuissaan aivan yhtä rajusti kuin 80-luvun taitteessa. – Sellainen pitää maustaa ripauksella suolaa. Me heilutamme nyrkkejämme, mutta ei se ole totista touhua. Manowarin kaltaisille bändeille naureskellaan, koska niillä ei ole huumorintajua – tai siis ainakin SUE » 26 « NRO. 11 siikkia on kaikkialla. Hän ei ole sisällä Nashvillen skenessä, mutta viihtyy kaupungissa loistavasti. – Pidin aina Amerikasta ja halusin asua siellä. Los Angeles ja New York tuntuivat liian isoilta. Nashville on täydellinen kaupunki minulle. Peter muuten muutti Nashvilleen pari kuukautta sitten. Hän tulee meille tunnin päästä, ja me jatkamme uusien biisien tekemistä. Nyt voimme nähdä vaikka joka päivä! Acceptin kannalta on tärkeää, että Ho?mann ja Baltes ovat tekemisissä. He kirjoittavat nykyisin bändin uudet kappaleet, ja Tornillo työstää laulumelodioita ja tekstejä. Kiertueen alla bändi kokoontuu jossain päin maailmaa, treenaa hiukan, ja sitten mennään. Tällä hetkellä uusi Accept-levy on esituotantovaiheessa, jossa tehdään biisejä ja mietitään sovituksia. Bändi toivoo saavansa oman työnsä tehdyksi alkuvuodesta 2014, ja julkaisu on sitten levy-yhtiön asia. – Eiköhän tästä tule klassikko, Wolf Ho?mann arvioi varovasti. – Tällä kertaa emme hosu. Käännämme jokaisen nuotin ympäri kaksi kertaa ennen kuin asetamme sen paikalleen. – Olemme tehneet myös levyjä, jotka eivät sovi Acceptille. Toisinaan täytyy kokeilla tajutakseen, mikä toimii ja mikä ei. 90-luvulla monet bändit tekivät kaikenlaisia kokeiluja ja yrittivät laajentaa soundiaan. Useimmat niistä ovat palanneet tyyliin, josta ne alun perin tunnetaan. Se on kaksiteräinen miekka. Jos ei koskaan muutu, ihmiset sanovat, että tuo bändi vain toistaa itseään. Jos muuttuu, valitetaan, että tuo bändi ei kuulosta itseltään, emme me tuollaista halua kuulla. Ho?mann kertoo, että Accept kerää materiaalia historiikkia varten. Fanit lähettävät bändille kaikenlaista materiaalia, kuten kuvia, tarinoita ja videoita. Vielä ei ole selvää, toimitetaanko niistä kirja vai dvd. Jos Acceptista tehtäisiin kirja, mitä sen takakannessa lukisi? – Se on kirjailijan asia, mutta hurja tarinahan tästä tulisi. Mieti nyt sitäkin, että neljä vuotta sitten me kaikki elimme omaa elämäämme kuka missäkin. Olimme käytännössä eläkkeellä bändihommista. Sitten kuulimme Markista, ja Accept alkoi kutsua meitä, ja tässä sitä nyt ollaan. En olisi ikinä uskonut, että tällaista vielä tapahtuu. « KE 13.11. HARTWALL AREENA, HELSINKI ulospäin näyttää, ettei ole. Sinä olet itse asiassa poikkeus sääntöön. Kun nouset lavalle, kasvoillesi nousee iso hymy. – Minä nautin tästä niin paljon. Saan kiertää maailmaa, tavata faneja ja soittaa musiikkia, josta pidän. Se on lahja, jota osaan arvostaa enemmän kuin koskaan. Accept soittaa klassista kamaa, joka kiehtoo minua. Mutta loppujen lopuksi se on vain musiikkia. Ei tässäTULEVAT yriteSAKSALAISET tä muuttaa maailmaa tai keksiä läähe Scorpions tekee marraskuussa kolmen keikan Suomen-kierkettä syöpään. T tueen. Accept lämmittelee maanmiehiään Helsingin Hartwall- areenan konsertissa 13.11. TEKEILLÄ KLASSIKKO – Emme ole koskaansaksalaiennen soittaneet samalla keikalla The Scorpionaccept tunnetaan sin kanssa. Tähtien ollavain nyt oikeassa asennossa, Wolf Hoffmann sena bändinä, muttatäytyy nykyisin myhäilee. kitaristi Herman Frank asuu sielMilloin kuulit TheScwartzmanScorpionsista ensi kerran? lä. Rumpali Stefan – Kävin sen keikallaPeter 70-luvulla, nin koti on Sveitsissä. Balteskun olin vielä teini. Olen aina ollut kovapitkään Scorpions-fani. Ihailen ja kunnioitan sitä, miten paljon se bändi on saaasui Pennsylvaniassa, Torvuttanut. SeNew oli ensimmäinen bändi, joka pääsi Saksasta kansainväliselle nillo majailee Jerseyssä, ja Wolf uralle. Rudolf Schenker on esikuvani bändiliiderinä. Ho? mann on ollut Nashvillessa jo Tunnetko Scorpionsin parikymmentä vuotta. jäsenet? – Tunnen toki. Tutustuimme 80-luvulla, kun teimme levyjä Dierks-stuAcceptin uinuessa Ho?mann toiKölnin lähellä. The Scorpions midiolla ammattivalokuvaajana. Nyt ku- oli usein samaan aikaan siellä kuin mekin, ja ovat meistä tuli kavereita. vauskeikat kitaristille sivutoi– Käyn aina katsomassa Scorpionsia, kun se soittaa Nashvillessa tai minen työ, jolla saa nollattua pään missä nyt milloinkin olen. musiikista. The Scorpions soittaa myös 15.11. Seinäjoki Areenalla ja 16.11. OuluhalHoffmann kuvailee Nashvillea lissa. Noilla keikoilla Accept ole mukana. kauniiksi kaupungiksi, jossaei mu-
» KOSMISTA LAAJAKANGASHEVIÄ Oranssi Pazuzu piirtelee viivoja tomuun. J en ristiriitaisten mieltymystensä mukaan. Me myös haluamme pitää tietyt asiat koskemattomina. On hauskempaa jättää lopputulokseen arvaamattomuutta ja mahdollisuuksia pakkaa sekoittaviin assosiaatioihin. – Meille musiikissa on tärkeää, että se antaa kuulijalle mahdollisuuden tehdä omia tulkintoja. Varsinkin psykedeelinen musiikkihan on mitä suurimmassa määrin tarkoitettu herättämään kokijansa päässä vieraita tuntemuksia. Oranssi Pazuzu on siis kuin täydellinen osiensa summa. Mutta minkä osien? Jos on seurattava polkuja kaiken tämän alkulähteille, mistä vaikutteista uskaltaa sanoa Oranssin Pazuzun hämyisän kirjavan soundin koostuvan vaikkapa levyjen muodossa? Tehtävä ei osoittaudu haasteeksi Ontolle. – Blackmetallin suurin mestari itselleni on Darkthrone. Siinä yhdistyy murhaavan kylmä nihilismi ja vanhanaikainen hevijätkämeininki. Epäpyhä kolminaisuus ja Panzerfaust edustavat sitä, mistä blackmetallissa on kyse. – Psykedeelisen space rock -osaston laarista mieleen tulevat Canin HAASTATTELU o neljä vuotta sitten debyytillään Oranssi Pazuzu osoitti olevansa rajoja rikkova yhtye tavalla, jota Suomen rajojen sisällä tai oikeastaan sen ulkopuolellakaan ei oltu nähty. Nyt neljä vuotta myöhemmin ja kolmannen albumin tiimoilta tavoitettu Ontto uskaltaa todeta tämän olleen vasta alkua. – Bändin musiikillinen ajatus on tarkentunut ja kuvatulvan keskeltä on alkanut näkyä myös värikkäämpiä sävyjä. Ja on tässä tietty varmuuskin kasvanut, se on tuonut meidän tekemisiimme enemmän vapautta. Nyt tuntuu siltä, että tämä monen elementin seos sekoittuu kuin itsestään koko ajan lisää ja muodostaa yhtenäisemmän keitoksen. Musiikkia voi säveltää monella tavalla. Mainittakoon ääripäinä vaikkapa äärimmäisen järkeistetty tai ?ilispohjainen säveltäminen. Jos pitäisi arvata, voisi Oranssin Pazuzun kuvitella liikkuvan nimenomaan jälkimmäisissä sfääreissä, jossa bändi ei välttämättä edes kontrolloi täysin hengentuotoksiaan. – Meidän tapauksessamme tunnelma ja kokonaisuus kiteytyvät sitä myöten, kun biisien ideoita pyöritellään ja ?ilistellään kollektiivisesti, Ontto summaa. – Tämä bändi on tavallaan skitsofreeninen hirviö, joka runtelee kaiken omi- LA 23.11. VASTAVIRTA, TAMPERE ” Me tavoittelemme erilaista, utuisempaa kuvaa. Damo Suzuki -ajan levyt, joilla jumitetaan täyttä vapaalentoa intuitiosta toiseen. Sekä tietenkin Circlen vanhemmat hypnoottiset levyt, kuten Zopalki ja Taantumus. Ynnätään mukaan vaikka Primal Screamin Vanishing Point. – Psykeprogepuolelta mainittakoon The Soft Machine, jonka kolmas albumi Third edustaa niin syvältä kouraisevaa ja upottavaa psykejazzia dadaistilla progevivahteella, että se upottaa mukavasti tajunnanvirtaan. Valonieluksi nimetty kolmas albumi eroaa kenties kaikkein eniten edeltäjistään sen äänityspaikan ja -tapojen takia. Albumi kun äänitettiin Orgone Studioilla, Lontoossa, missä mukana hääräsi muuan Jai- me Gomez Arellano, jonka maaginen kosketus kuuluu selvästi levyn huuruportaaleissa. – Gomezin näkemys bändin soundista osui mainiosti yksiin meidän ajatustemme kanssa. Hän on todellinen musadiggari ja kiinnostunut black metalin lisäksi esimerkiksi 70-luvun progesta, mikä oli tietenkin meille pelkkää plussaa. Hän siis ymmärsi bändin estetiikan uskomattomalla tavalla. Ja mikä tärkeintä, Gomez osasi konkretisoida tämän kaiken studio-olosuhteissa melkoisilla analogisoundeilla ja efektipedaalivalinnoilla. Lopputulos on laajakankaalle leviävää kosmista heviä. Lopputuloksesta voi hyvällä omatunnolla sanoa, että se edustaa kaikkea muuta kuin sitä turboahdettua massiivista mössöä, johon nykymetallissa on liian usein totuttu. Oranssi Pazuzu ei ole pyrkinyt tähän erikoisuudentavoittelun takia, vaan yllätys yllätys, täydellisesti musiikin ehdoilla. – Kyse ei ole siitä, onko soundi modernia tai retroa, vaan halustamme välittää musiikin eri kulmat mahdollisimman kokonaisvaltaisesti oikeanlaista soundia hyödyntämällä. Vanha proge on lähellä sydämiämme. Me tavoittelemme erilaista, utuisempaa kuvaa. Valonielu äänitettiin siten, että nauhoitimme ensin biisit livenä, koko bändillä ja ilman klikkiraitaa. Saimme orgaanisen rytmipohjan, jonka päälle aloimme lisäillä raitoja. Näin saimme aikaan täyteläisen soundin ja laajan avaruuden, Ontto päättää. « us Venomiin, Bathoryyn, Celtic Frostiin ja Possessediin. Kreikka ei ollut ainoa paikka, jossa Rotting Christ joutui ongelmiin. Sen nimi herättää edelleen närää siellä missä fundamentalistiuskovaisilla on jalansija. – 1980- ja 1990-luvuilla herätimme kaikkialla negatiivista huomiota. Se johtui nimestämme. Eivätkä ne ongelmat ole vieläkään päättyneet. Viimeksi Malesiassa sateli niin paljon uhkauksia, että konserttimme piti peruuttaa. Se on erikoista. Enhän minä ole mikään terroristi vaan muusikko. Myös Rotting Christin okkultistisista laulunaiheita on kauhisteltu. Kerran jopa Megadethin Dave Mustaine, jonka sydämeen Jeesus oli hiljattain muuttanut, kieltäytyi soittamasta samalla keikalla Rotting Christin kanssa. Sakis Tolis kommentoi tuolloin olevansa pahoillaan Mustainen puolesta. – Tämä on metallia. Tällaisen musiikin kuuluu sotia konservatiivista ajattelua vastaan. Rotting Christ ei ole saatanallinen bändi. Meitä kiinnostaa mystiikka ja me olemme omistaneet kokonaisia albumeja niille teemoille, mutta siinäpä se. Rotting Christ on enemmän eskapistinen kuin satanistinen yhtye. Sakis Tolis kertoo olevansa kiinnostunut politiikasta ja siitä, miten hänen kotimaansa ihmiset voivat. Hänestä metallin ei kuitenkaan pidä olla poliittista musiikkia. – Hevin avulla pitää päästä pakoon niitä arjen ongelmia, joita politiikka aiheuttaa ja yrittää ratkaista. Haluan ajatella, että kun ihminen panee Rotting Christin levyn soimaan, hän pääsee paikkaan, jossa saa olla rauhassa todellisuudelta. Kreikassa sellaisille levyille on ollut viime aikoina tilausta. Maan taloudelliset ongelmat ovat kiristäneet kukkaronnyörejä ja pinnaa. Tolis pohtii, että pahasta voi seurata myös hyvää. – Kun yhteiskunta menee rappiolle, taide lähtee nousuun. Yhä useampi ihminen hakeutuu metallin ja muun äärimusiikin äärelle, koska sitä kautta pääsee pakoon hankaluuksia. Nyt elämä Kreikassa on hankalaa. Siksi musiikkia tarvitaan. Ihmisten elämää pitää yrittää parantaa. Rotting Christin yhdestoista albumi Kata Ton Daimona Eaytoy julkaistiin marraskuussa. Bändi juhlistaa neljännesvuosisadan mittaista uraansa kiertueella, joka kattaa myös neljä keikkaa Suomessa. Rotting Christ on kasvanut brutaalista blackmetalbändistä darkmetalliyhtyeeksi, ja se on löytänyt kapinalleen pohjan. – Rotting Christ -nimi viittaa siihen, että kaikki maailman uskonnot ovat mätänemistilassa. Siis kaikki, ei pelkästään kristinusko. Me olemme ylpeitä nimestämme, koska sen viesti on totuudenmukainen ja selkeä: Kristusta ei ole olemassa. « TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA MAIJA LAHTINEN KE 20.11. KLUBI, TURKU » HYVÄÄ PAHASTA Rotting Christ ei johdata kuulijaansa helvettiin vaan ulos todellisuudesta. uonna 2006 Kreikan ortodoksinen kirkko huolestui, kun Ateenan euroviisu?naaliin osallistui hyväntuulinen hirviöhevibändi Lordi. Ei ole ihme, että Rotting Christia on soimattu kotimaassaan. Onhan ”Mätänevä Kristus” bändin nimenäkin suorasukaisempi kuin vaikkapa samansukuiset Deicide ja Impaled Nazarene. – Aluksi se vain kuulosti rajulta, naurahtaa Sakis Tolis, joka perusti Rotting Christin vuonna 1987 vel- V jensä Themisin kanssa. – Olimme liian nuoria tajuamaan mistään mitään. Me kapinoimme kapinan tähden. Mutta täytyy myöntää, että se on edelleen aika ra?aava nimi. Rotting Christin uran alku oli hankala, koska se käynnisteli uraansa kaukana eurooppalaisista hevimetropoleista. Etelä-Euroopan maat eivät ole maallistuneet samaa tahtia Pohjoismaiden kanssa, ja Rotting Christin taidetta ei aina ymmärretty. – Muistan, kun tulin kerran kier- tueelta kotiin ja menin käymään äidin luona. Löysin hänet itkemästä. Hän oli lukenut sanomalehdestä, että Rotting Christin jäsenet ovat vaarallisia ja turmelevat nuoria. Sellaista on ikävää lukea omista pojistaan. Ei minun silti tarvinnut selittää äidilleni mitään. Hän tietää, että olen hyvä ihminen. Rotting Christ ei taistellut yksin kreikkalaisen metallin puolesta. Varathronin ja Necromantian jäsenet olivat Tholisin veljesten hyviä ystäviä. Bändejä yhdisti rakkaSUE » 27 « NRO. 11 TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA LEVY-YHTIÖ
HAASTATTELU TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA FULLSTEAM syvyyksiin uppotuessaan voi huomata, kuinka eri teräksestä kaikki tämä on taottu. – Suurin yksittäinen muutos on teeman puuttuminen, vaikkakin lyyrinen sellainen levylle lopulta kehkeytyi biisien ollessa sanoja vaille valmiita, Samuli pohtii. – Tällä kertaa teimme biisin kerrallaan ja etenimme täysin biisien ehdoilla. Jos biisissä oli voimakas osa tai ri?, päätimme seurata sitä oli suunta sitten mikä tahansa. Iconoclastic on ollut tähän asti haastavin levy toteuttaa juurikin siitä syystä, että ilmaisunvapaus on pakottanut miettimään tyylitajun säilymistä erikseen jokaisen biisin kohdalla. Lopulta sanoituksetkin lähtivät elämään omaa elämäänsä. Ne muodostavat myös Iconoclasticilla Medeian näköisen jännittävän kokonaisuuden, joka yhdistää ajatuksia herättäviä teemoja kärjistettyyn otteeseen, mikä istuu bändin musiikin ehdottomaan avoimuuteen täydellisesti. – Iconoclastic on jonkinasteinen yritys jakaa sanoittajien maailmankuvaa paljon edellistä konkreettisemmin. Trilogia esti meitä kertomasta muusta kuin siihen liittyvistä asioista. Nyt tuntuikin mahtavalta ladata pöytään täyslaidallinen henkilökohtaista totuutta. Asioita, joista on pitänyt kirjoittaa jo vuosikaudet. Sanoitusten kirjo on sinällään laaja. Osa käsittelee läheisten menettämistä, toiset paasaavat vahvoista mielipiteistä ja yksi kappale kertoo allekirjoittaneen näkemyksen suomalaisuudesta. – Jokaista kappaletta koristaa sitaatti yhdeltä lempiajattelijoistamme. Sitaattien tarkoitus on tuoda sanoille lisää painoa ja valottaa mistä sanoissa on tarkalleen ottaen kyse. mättä nykymetallille tyypilliseen te?onpintaisuuteen. – Koen että olemme tehneet ääntä per levy. Cult oli turboahdettu kuten sen biisitkin, Abandon All oli tumma ja Iconoclastic toivottavasti ilmava. Tärkeää meille ovat hyvät lähtösaundit, joihin esimerkiksi Iconoclastic pohjautuu täysin. Kaikki on luomua. Oma äänittäjä, miksaaja ja masteroijagurumme Janne ”Japi” Putkisaari vastaa soundiemme käytännön aplikaatioista. Iconoclastic on äänellisesti täysin hänen käsialaansa. PUUN JA KUOREN VÄLISSÄ äärimmäisen aktiivisena keikkabändinä tunnettu Medeia on nähnyt vuosien varrella kiertuekumppaneita laidasta laitaan ja toteuttanut paljon unelmiaan. Iconoclasticin julkaisun myötä bändi ei aio hidastaa. Päinvastoin. Samuli kertoo tien eteenpäin olevan jo hyvinkin valoisan oloinen. – Entombed ja The Dillinger Escape Plan ovat olleet itselleni ikimuistoisinta seuraa. Dillingerin lämppärislotti oli myös monella tapaa hyvin nöyryyttävä ja samalla opettavainen kokemus. En ole koskaan tuntenut esiintyväni niin surkeasti kuin katsellessani sen keikkaa meidän jälkeemme. Mitä keikkailuun tulee, niin eiköhän tässä seuraava vuosi aika aktiivisesti kirmata lavan päästä toiseen. Runsaalla keikkailulla on myös varjopuolensa. Ainakin kyynisimpien suomalaisten mielestä. Jossain vaiheessa nimittäin sai törmätä jopa kommentteihin, joiden mukaan Medeia oli aina ja joka paikassa, eikä näissä yhteyksissä jaksettu muistaa, kuinka kannuksensa ansainneesta bändistä puhutaan. – Onhan se totta että olimme yhdessä vaiheessa vähän joka paikassa, mutta mitä meidän olisi pitänyt tehdä? Kieltäytyä Ozzy Osbournen lämppärislotista, koska olimme jo lämpänneet liian monta merkittävää bändiä? En ole koskaan pahemmin miettinyt asiaa, olen vain soittanut tyytyväisenä kaikki hyvät keikat, joita meille on siunaantunut. Asiasta mielensä pahoittaneet voivat tulla seuraamaan headlinerkiertuettamme ensi vuoden alusta, Samuli lataa. Toiset kärkkäät kielet jaksavat myös muistutella siitä, kuinka bändi on ehdottomasti vahvimmillaan keikoilla, eivätkä Medeian albumit ole ehkä yltäneet ihan tälle tasolle. Esimerkiksi tuoreen Infernon arviossa Iconoclastic siunattiin arvosanalla 3/5 ja tätä perusteltiin hyvin pitkälti sillä, että levy on kyllä vallan hyvää jälkeä, mutta ei pärjää niin millään Medeian livekunnolle. – 3/5?. Johan nyt on. Onkohan siellä kuunneltu levyä tulpat korvilla? Sanotaan vaikka näin, että levyllä soitetaan ja livenä juostaan ympäri lavaa. Jokainen meistä on keikkatilanteen orja, ja siinä vaiheessa kun yleisö sytyttää meidät, niin monesti soittamisesta tulee hieman toissijaista ja keskitymme lähinnä kansankiihottamiseen. Käynnissä olevalla kiertueella on hypitty alas PA:n päältä, soitettu yleisössä, kaatuiltu lavalla ja käyttäydyttyä muutenkin melko edesvastuuttomasti. Livenä pidetään hauskaa ja studiossa purkitetaan musiikillisen kunnianhimon hedelmät, Samuli summaa. « LA 11.1. KLUBI, TURKU » LAJIN EVOLUUTIO Medeia takoo coreilevalla metallillaan kuulijaansa turpaan yhä useammasta suunnasta. äsymättömän oloisen Medeian syksyyn 2013 mahtuu vaikka ja mitä. Bändi ei ehtinyt edes julkaista uutta levyään ennen jo lähti tien päälle Eurooppaan Children of Bodomin ja Insomniumin kanssa. Portugalista tavoitettu kitaristi Samuli Peltola ei yritä peitellä innostuneisuuttaan kiertueen suhteen. – Rundi on sujunut ihan loistokkaasti! Me olemme jokaisen illan ensimmäinen akti ja ensimmäisen kiertueenpuolikkaan kakkospaikalla esiintyi muuan Insomnium. Puolivälissä kyseisen paikan valloitti puolalainen jyystöjengi Decapitated. Insojen kanssa matkattiin yhdessä tuumin hulppealla nightlinerilla. Nyt matka taittuu hieman vaatimattomammin omien kesken vanhalla minisleeperilla. Koko touhu on ollut melko älytöntä, mutta V ei kai täällä mitään ihan käsittämätöntä ole tapahtunut. Mitä nyt kiisseliä on juotu melkoisesti ja ollaan nautittu isoista keikkapaikoista, Samuli hehkuttaa. Täysi itsestäänselvyys tämä kiertue tai edes uuden albumin julkaisu ei ole ollut. Medeia on monen muun bändin tavoin joutunut taistelemaan kynsin hampain jatkuvasti muuttuvan musiikkibisneksen kiemuroissa. Samuli ei kuitenkaan koe bändin joutuneen varsinaisesti altavastaajan asemaan tai kokeneen ihan sen sortin vääryyttä, josta monet bändit jaksavat tolkuttaa. – Koemme olleemme melko onnekkaita levy-yhtiöiden ja etenkin keikkamyyntikuvioiden osalta. Mitä nyt eräs nimeltä mainitsematon levy-yhtiö tunaroi edellisen levymme julkaisun muualla kuin Suomessa ihan täydellisesti. Eurokiertuei- ” Kun yleisö sytyttää meidät, den saaminen on hyvästä yrityksestä ja ajoitusongelmista johtuen ollut meille pulmallista, mutta niin sitä vain täällä Lissabonissa ollaan ja Bodomien keikan seuraamisen ohella vastaillaan haastiksiin! IRTI KAHLEISTA kolmea aiempaa medeian albumia on yhdistänyt ainakin yksi asia: sanoitusteema. Se voi toisaalta antaa valtavasti kipinää musiikille mutta samalla myös rajoittaa sävellyksien mahdollisuuksia. – Trilogia ja sen palaset eli albumit toivat mukanaan vahvan temaattisen lähtökohdan jonka ympärille oli mielekästä luoda sisältöä. Tietysti vahva teemallisuus myös rajoittaa, sillä teemalevyt edellyttävät yhtenäistä ilmaisua kautta levyn. Kenties juuri tästä teemasta irtaantumisen takia uusi Iconoclastic onkin selvästi monipuolisinta Medeiaa tähän mennessä. Se kyllä kuulostaa ehdalta Medeialta, mutta samalla yhä syvemmälle levyn ri?en ja tunnelmien keskitymme kansankiihottamiseen. SUE » 28 « NRO. 11 ITSEPÄISESTI ETEENPÄIN jos medeian evoluutiota tarkastelee lyhyellä aikavälillä, eivät bändin ottamat harppaukset erotu välttämättä paljaalla korvalla. Kun asiaa konkretisoi asettamalla rinnakkain debyyttialbumi Quantum Holocaustin ja tuoreimman albumin Iconoclasticin, korostuu kehitys hyvin alleviivatusti. Samuli löytää tälle hyvin selvät syyt. – QHWD oli enemmän tai vähemmän kokoelma demoja ensimmäisen viiden vuoden ajalta. Itselleni Cult onkin kenties ensimmäinen eheä Medeia-lätty. Iconoclastic on parasta osaamistamme seitsemän vuotta debyyttimme ilmestymisen jälkeen. En löydä siitä kovinkaan montaa yhtymäkohtaa debyyttiin, ri?-ideologiaa lukuun ottamatta. – Teimme alunperin lyhyitä biisejä, jotka tankattiin täyteen ylitempoon vedettyjä teknisehköjä ri?ejä. Tuohon aikaan se oli formaatti, jonka osasimme ja jonka saimme toimimaan jokaisessa biisissä. Cultin loppupuolelle ja etenkin Abandon Allilla aloimme tehdä pidempiä biisejä koska uskalsimme vihdoin vierailla skaalan eri päissä. Iconoclastic kumartaa viimein hyvin syvään monipuolisen dynamiikan ja ilmaisun suuntaan. Hieman samaan tapaan jokaisen Medeia-albumin kohdalla on huomio kiinnittynyt yhä jalostuneempaan soundiin, joka yltää aina sävellyksistä tuotannollisiin puoliin saakka. Medeia on aina kyennyt yhdistämään lyijynraskasta massaansa hengittävään elävyyteen, tyyty-
» PAHUUDEN YTIMESSÄ Seremonia kirjoitti levyn planeetan suurimmasta pahasta. F Hawksistakin tuttu Markkula aloitti yhtyeessä keikkakitaristina, mutta sai sittemmin vakinaisen pestin yhtyeen riveistä. Bändin kokonaisilmeeseen hänen kitarointinsa on tuonut uusia tuulia. – Teemun soitto on maalailevaa, musikaalista ja monipuolista. Soitannollisia sävyjä on tullut lisää. Bändidynamiikka on pysynyt samana. Teemuhan äänitti ja miksasi ekan levyn ja soittikin jo ekalla keikalla. Soundillisesti Ihminen kuulostaa debyyttiä rikkaammalta ja kirkkaammalta. Vekan mukaan jälleen “samassa homeisessa huvilassa” äänitetty levy ei poikennut sessioiltaan erityisesti esikoisen äänityksistä, joskin keikkailun tuomaa itsevarmuutta osattiin tällä kertaa käyttää paremmin hyväksi. – Ekan levyn oli tarkoitus olla omakustanne, ja samankaltaisia 60-70-lukuisia soundeja lähdettiin tällekin levylle hakemaan. Ei meille mitkään superselkeät soittolistahevisoundit sopisikaan. Meillä on tarkka näkemys äänimaailmasta ja sen toteuttamisesta. Nauhoitustilanteessa haetaan jo lopullista levysoundia. – Esikoislevyn jälkeen bändin HAASTATTELU onal-levymerkin puuhamiehen Sami Sänpäkkilän ohjaamalla ilkikurisella Rock’n’rollin maailma -musavideolla indieväkeä kohahduttanut Seremonia on saattanut valmiiksi Ihminen-nimeä kantavan toisen albuminsa. Vain reilu vuosi eponyymin debyyttilevyn jälkeen julkaistava kakkosalbumi on aiempaa kristallisoituneempi näyte yhtyeen musiikillisista kyvyistä. Black Sabbathin, Led Zeppelinin, okkultismirockin ja 70-lukulaisen suomiprogen värittämä suomenkielinen psykedeliasävytteinen jytärokki on kerännyt maailmalla osakseen vuolaita kiitoksia, mutta kotimaan kentällä bändi on kohdannut erikoisia ennakkoasenteita kielivalintansa vuoksi. Jotkut ovatkin ohittaneet bändin pelkkänä ironisena vitsinä. – En olisi uskonut, mutta kyllä tuo outo nillitys tuntuu jatkuvan. Siinähän jatkuu, emme välitä. Yllättävän moni ympäri maailmaa ymmärsi jo ensimmäisen levyn kohdalla asioiden oikean laidan, yhtyeen bassotaiteilija Ilkka Vekka sanoo. Seremonian sanoituksista ja sävellyksistä vastaavan dynamo Ilkan lisäksi yhtyeeseen kuuluvat Noora Federley (laulu) Erno Taipale (rummut, huilu), Ville Pirinen (kitara) sekä Teemu Markkula (kitara). Viimeksi mainittu Death TO 21.11. LEBONK, HELSINKI ” Keikka on seremonia, siinä suoritetaan pyhää tehtävää. erityispiirteet ovat selkiintyneet ja niitä osattiin tietoisemmin hyödyntää. Rytmikkäitä ri?ejä, villiä rumpukolausta, hyytävää laulutulkintaa ja psykedeelisiä sovitusvalmiuksia käytettiin tehokkaammin hyväksi. Keikoilla on innostuttu soittamaan myös nopeampia huurujameja – sieltä tuli varmasti punkmaista äkäisyyttä biiseihin. Levyllä lauletaan pahaenteisesti mielisairauksista, koston jumalista ja sienenmuotoisista pilvistä. Sanoituksissa viljalti vieraileva myyttinen saatana esiintyy lähinnä ihmisen pahuuden vertauskuvana. Ihminen-otsakkeeseen päädyttiinkin, kun Vekka pohti, mikä on suurin yksittäinen paha planeetallamme. – Sanoitukset syntyvät kliseisesti sanottuna maailmasta ja ympäris- töstä. Usein aamulla herätessä pyörii päässä joku ri? ja siihen liittyvä tekstinpätkä, mistä lähden laajentamaan. Sanoitukselliset esikuvat löytyvät 70-luvun Suomesta: Juice Leskinen, Seppo Tammilehto (Kummitus), Vesa Lehtinen (Haikara) ja vastaavat. Vekka ja yhtyeen kitaristi Ville Pirinen työskentelevät kuvataiteen parissa. Kahden ammattikuvataiteilijan bändi on kerännyt kehuja myös okkultistisen rockin perinteitä kunnioittavasta visuaalisesta ilmeestään ja kuvastostaan. Keikoilla yhtye sonnustautuu tummiin vaatteisiin, ja vaikka alkuaikojen innostus kaapuihin on sittemmin laantunut, nähdään jokaisen jäsenen kaulalla Vekan suunnittelemat ja hänen ystäviensä toteuttamat kaulakorut. – Kyllä visuaalisuutta toki mietitään, mutten usko kuvataiteilijuu- den siihen juuri vaikuttavan. Levynkansissa taas mustavalkoisuus yksinkertaisesti toimii. Monissa diggailemissamme 70-luvun hardrock- ja progebändien levyissä on mustavalkoiset kannet – usein omakustanteisuudesta johtuen. Näistä voisi nostaa esiin esimerkiksi Ainigman, German Oakin ja Gravestonen. Enkä tiedä kansikuvat tehneen taiteilija Seppo Kekäläisen koskaan tehneen yhtäkään värillistä teosta. Hän on aika synkkä hahmo. – Pukukoodi on nykyään tosiaan vapaampi kuin alussa, mutta koru on kaikilla oltava keikalla kaulassa. Takahuoneseremonioita meillä ei ole – mennään vaan lavalle ja tykitetään. Se on se seremonia, ja siinä suoritetaan pyhää tehtävää, eikä tavallaan esiinnytä ollenkaan. « keikkailleet niin paljon ulkomailla. Soitamme kaikkialla missä vain voimme. Kuten muusikot hyvin tietävät, ei soittamalla välttämättä rahoiksi lyö. Joskus laskimme, että noin joka kuudennella keikalla saamme rahaa niin, että meille jää siitä ihan oikeasti voittoa käteen. Muuten kulumme menevät aina bensoihin, yöpymisiin ja muihin sellaisiin pakollisuuksiin. Phoenixin, Daft Punkin ja Airin kaltaiset elektronisen tanssimusiikin parista tutut artistit ovat tehneet englanniksi laulettua musiikkia suositummaksi Ranskassa. Maassa on kansallinen, hallituksen valvoma kielensäilytysohjelma, jonka tarkoituksena on turvata ranskan kielen asema. Esimerkiksi tietyn prosenttimäärän kansallisista radoista kuuluvasta musiikista pitää olla ranskankielistä. – Viisitoista vuotta sitten oli todella vaikea kuulla englanniksi laulettua musiikkia radiosta, mutta ranskalaisen elektronisen musiikin suosion kasvu maailmalla on auttanut meitäkin. Ranskasta tulee tällä hetkellä hyviä rockbändejä enemmän kuin ennen, ja suurin osa niistä laulaa englanniksi. Minulle kielivalinta on aina ollut selvä. Englanti on rockin kansainvälinen kieli, ja olen aina tehnyt kappaleeni englanniksi. En varmaan edes osaisi sanoittaa kappaleita äidinkielelläni. Asuin aikoinani Seattlessa, ja sekin auttoi minua pitäytymään englanninkielessä. Kuten niin usein ranskalaisilla on Julienillakin paksu, periranskalainen aksentti, mikä tekee välillä hänen puheestaan hankalasti ymmärrettävää. Toisaalta kieliongelmat näyttävät tämä haastattelun ajan olevan puhelinlinjan molemmissa päissä. Mars Red Sky sekoittaa stoner-sävyjä psykedelian eri väreihin. Mikä on paras tapa nauttia musiikistanne: selvin päin ja kädet puuskassa soittoanne analysoiden, muutaman kaljan jälkeen vai pilvessä (”high on drugs”)? Linjan toisessa päässä on vähän aikaa hiljaista. – Soitamme mielellämme baareissa ja keikkapaikoilla, joissa katto on matalalla ja olemme samalla tasolla yleisön kanssa, Julien sanoo lopulta. – Olemme kyllä soittaneet paljon festarikeikkojakin, mutta niillä lava on aina korkealla ja kaukana yleisöstä. Kun soitamme yleisön kanssa samalla tasolla tunnemme heidän läsnäolonsa paremmin, ja intoudumme usein intiimeillä keikoilla improvisoimaan ja luomaan välittömän tunnelman. Mars Red Skyn keikoilla on kyse yleistunnelmasta, ei yksittäisistä kappaleista. Ihan kaikki ei aina kieliongelmien takia mene putkeen, mutta kuin huomaamatta Julien paljasti syyn sille, miksi Mars Red Skyn keikkoja kannattaa mennä katsomaan, kun yhtye esiintyy marraskuun lopulla Jyväskylässä, Helsingissä ja Turussa.« TEKSTI MIKKO TOIVIAINEN KUVA LEVY-YHTIÖ PE 29.11. KLUBI, TURKU » VIRE ALAS, MIELI YLÖS Mars Red Sky soittaa musiikkia, jollaista ei ihan heti Ranskasta osaisi odottaa. ars Red Sky on psykedeliaa ja junnaavia riffejä toisiinsa yhdistelevä ranskalainen yhtye, joka soitti ensimmäiset keikkansa ulkomailla vuonna 2011. Sen jälkeen bändi on soittanut esimerkiksi jättimäisillä Roadburn-festivaaleilla Hollannissa ja monissa, monissa muissa maissa. Yhteensä yhtye on lätkinyt kartalle 20 nuppineulaa osoittamaan niitä maita, joissa trio on avaruusrockiaan esittänyt. M Mars Red Skyn soundi on omalaatuinen. Tempukseen yhtye keksi saman jipon jonka kautta syntyi esimerkiksi Korn-yhtyeen omalaatuinen äänimaailma. – Soitin ennen Calc-nimisessä popyhtyeessä, josta löytyi myös folkmusiikin sävyjä. Olen kuitenkin aina ollut Black Sabbathin ja Electric Wizardin ja niiden kaltaisen psykedeelisten yhtyeiden fani. Perustimme Mars Red Skyn vuonna 2011, mutta vuotta myöhemmin rumpalinvaihdoksen jälkeen hom- mat alkoivat rullata eteenpäin hämmästyttävällä vauhdilla. Viritimme soittimemme matalammalle kuin normaalisti, ja Mars Red Skyn soundi oli syntynyt, yhtyeen laulaja ja kitaristi Julien Pras kertoo puhelimitse kotoaan Ranskasta. Ranska ei ole varsinaisesti tunnettu rockmusiikin mekkana. – Ranskassa on muusikoille oma työllistämisohjelmansa, jonka avulla saamme tuloja, jos teemme vuodessa tietyn määrän keikkoja. Siinä on yksi syy siihen, että olemme SUE » 29 « NRO. 11 TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA CLEMENT MATHON
AYREON - The Theory of Everything (Inside Out Music) Hollannin oma progevelho Arjen Anthony Lucassen on jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan pitänyt teemalevyjen ja rockoopperan naurettavan mahtipontisia lippuja stratosfäärissä. Miehen musiikilliset jäljet ovat kulkeneet ambientista, kansanmusiikista ja hard rockista intergalaktisen metallin syövereihin viimevuotisella Lost in the New Real -soololevyllään sekä projekteissa kuten Ambeon, Star One ja Guilt Machine. Pitkäikäisin ja laajalti arvostetuin hänen proggiksistaan on Ayreon, joka on sci?in upotetun progressiivisen heviseikkailunsa aikana tutkinut asianmukaisen kosmisia teemoja. Ayreonin käsittelyssä ovat olleet mm. koomaan vajonneen ihmisen mielessä kelattu elämäntarina ja maailmankaikkeutemme synnyn takaperoinen tarkastelu. Jos Ayreon halusi mennä ajassa taaksepäin aina isoon alkuräjähdykseen ja vieläkin pidemmälle kosmoksen ytimeen, Ayreon loi sille soundtrackin. Kaikki tämä ja enemmän nivottiin yhteen osaksi mystisen Foreveralienrodun tarinaa, joka sai päätöksensä Timeline-kokoelmalevyllä (2008). Nyt Ayreon aloittaa uudelleen puhtaalta pöydältä. The Theory of Everything palaa tarinan puolesta maan pinnalle. Tiskiin lyödään nuoren neron ja hänen lähipiirinsä suunnitelmat ja kon?iktit. Stoori viittailee kevyesti vaikka tavallaan käänteisesti The Whon klassiseen Tommyyn (1969). Neljästä yli 20-minuuttisesta biisijärkäleestä koostuvana tupla-albumi on puolestaan suorempi kumarrus Yesin Tales from Topographic Oceansille (1973). Ayreonille perinteisesti mukana on tähtikaarti vierailijoita esittämässä teatraaliseesti jaetut laulu-osansa tai soittamassa orkesterikuopasta taidonnäytteensä. Tutuimmasta päästä mikrofonissa huomattavia kykyjään väläyttelevät Lacuna Coilin Cristina Scabbia, Grand Maguksen Janne Christofersson, Kamelotin Tommy Karevik ja mm. King Crimsonin, UK:n ja Asian riveissä marinoitu John Wetton. Suomi-kuvakin kiillottuu Marco Hietalan mylviessä albumin päähenkilön arkkivastustajana. Tuntemattomammasta laulajakaartista italialaisen Ancient Bardsin Sara Squadrani tekee huomattavan vaikutuksen. Pillipiiparina levyllä puhkuu Nightwishiin vastikään virallisesti liitetty Troy Donockley. Kiipparisoolojen puolella ei puolestaan paljoa kovemmaksi maailmanlaajuisesti enää päästä. Kun lurittelemassa käyvät Dream Theaterin Jordan Rudess, Yesissä jumaloitu juomamaisteri Rick Wakeman sekä ELP:n Keith Emerson, on peli selvä. Tällaisen kolossaalisen musiikkipaketin tiivistäminen sanoiksi on perkeleellisen vaikeaa. Mukaan on rutistettu ehkä piirun enemmän kelttiläistä folkkia kuin Ayreonilla tähän mennessä. Muuten tämä sinfonisesti progeileva sateenkaari loistaa läpi kaikkia niitä rockin ja metallin uruilla sekä kosketintulvilla ryyditettyjä puolia, joita Ayreonissa aiemmin on rakastanut. Albumin neljän mammuttimaisen vaiheen jakaminen nimellisesti kymmeniin osiin saa toivomaan entistä enemmän, että ennakkopromon mukana olisi jo tullut sanoitusvihko. Kunnon ooppera vaatii mukaansa libreton! Uskon sen olevan viimeinen palanen, joka auttaa saamaan valmiiksi vaikuttavasta musiikista ratkaisevan otteen. Tällaista levyä ei ole valettu muovimuottiin biisin pari latailevaa iTunes-yleisöä varten. Ajat muuttuvat, mutta luotan Lucassenin kaltaisten rohkeiden kaistapäiden pitävän lippunsa pystyssä. Me tarvitsemme tasaisin väliajoin The Theory of Everythingin kaltaisia teoksia muistuttamaan, että sävelten maailmassa on paljon toivoa. 9 LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton ALEKSI AHONEN SUE » 30 « NRO. 10
8 HAIL OF BULLETS III: THE ROMMEL CHRONICLES ALEKSI AHONEN 8 IHSAHN DAS SEELENBRECHEN (Candlelight) Norjan parhaan black metal-orkesterin Emperorin keulamiehenä lukuisat kannukset ansainnut Vegard Tveitan alias Ihsahn pitää yllä ronskia julkaisutahtia. Nietzscheläisittäin ”sielun tuhoksi” nimetty albumi on miehen viides soololevy seitsemään vuoteen. Laatu ei ole kuitenkaan kärsinyt matkan varrella. Haastetta kuulijalle heitetään tosin entistäkin ankarammalla kädellä. Jos Das Seelenbrechen on kuulokuva hajonneesta sielusta, niin jäljellä on helkkarin monimuotoinen palapeli. Ihsahn on venyttänyt kokeellisen intonsa mustan metallin syövereistä elektronisiin äänimaailmoihin asti. Levyn avaava Hiber rytmittelee lähinnä perinteisempiä progeheavylinjoja. Seesteisellä pianolla käynnistyvä Regen kaikuu Opethin henkeä, kunnes doom-ri?ttely ja Carl Orf?n klassiselta Carmina Buranalta maistuvat kuororäjäytykset vievät kappaleen omiin sfääreihinsä. Pulsen ambientilla kyllästetty tunnelmointi laittanee kovimmille kultisteille pusseittain jauhoja suihin. Toisessa ääripäässä Tacit 2 on perin raastava noise-siivu, jonka hektistä rumputyöskentelyä pitää kuitenkin ihailla. Ihsahnin luova liekki lepattaa yhä vahvasti kohti kokemattomia polkuja. Tämä levy on kuin priima sipuli. Herkun perässä kannattaa kuoria lukuisia kerroksia, vaikka välillä saattaakin itkettää. ALEKSI AHONEN 9 TOMBSTONED TOMBSTONED (Svart Records) Kotimainen doomstonertrio ei ole perustamassa uutta koulukuntaa, mutta on meiningissä paljon omaakin. Bändin doom ei ole laahausosastoa vaan ketterää käppäistä vauhtidoomia, jonkinlaista protostoneriakin. Mukana on letkeyttä, imeliä riffikuvioita ja kiivasta revittelyä. Sävyissä on sleepmäistä sekä electricwizardmaista raskasta jurnutusta ja samalla kiinnostavia astraalisia maisemia, jamittelun ja trippailunkin makua. Sensorini havaitsevat myös aavistuksen futukekkalointia, spaceotteita ja enemmän psykedeliaa kuin vuoden takaisella EP:llä. Erityisen kova avaruusväliosa on Daze of Disintegrationissa, jonka kantava ri? on myös helkatin mehukas. Levyn kokonaissävy on kuitenkin sumuista old school -doomhikistelyä ja stoneria. Erityisesti pidän bändin basistin ketteryydestä ja vahvasta otteesta sekä kappaleiden oivasta tavasta lähteä huikeaan lentoon kummallisen varkain. Levyllä on vain kuusi biisiä. Ei ainoatakaan oharia – täydellinen lähestymistapa. LEVYARVIOT (Metal Blade) Deathmetallin saralta on viimeisen vuosikymmenen aikana tullut kuultua monenlaista tulkintaa ja genrefuusiota. Suurin nautinto on kuitenkin usein löydettävissä perusasioiden ääreltä. Eikä perinteistä dödöä selkärangan tomuksi jauhavilla soundeilla ole tänä aikana tehnyt kukaan paremmin kuin hollantilainen Hail of Bullets. Sorakurkku Martin van Drunenin (Pestilence, Asphyx) johtama yksikkö laukaisee ilmoille nyt kolmannen studioälppynsä, jonka ri?ttely runnoo kuulijan alleen kuin kolonna Leopard Kakkosia. Nimensä mukaisesti levy kronikoi lyyrisesti yhden toisen maailmansodan kuuluisimman sotamarsalkan, Erwin Rommelin nousut ja syöksyt. Kenenkään ei tarvitse käydä huutelemaan, että nyt on kaapissa natsi. Levyn näkökulma on tiukasti historiallinen, eikä pelissä ole romantisointia. Swoop of the Falconin tai Farewell to African pikapieksennän tahdissa tehnee toisaalta tiukkaa erottaa sitäkään, kun läski tummuu. DG-7 osoittaa, että tankin teloissa on tuhovoimaa pienemmilläkin vaihteilla. Joskus on vain hyvä, ettei käydä paljoa kikkailemaan. Etenkin kun oheen sorvataan näin timanttinen soundimaailma. Himmel, murskatkaa! HELL – Chapter & Curse (Nuclear Blast) Brittiyhtye Hell julkaisi ensilevynsä Human Remainsin ei enempää eikä vähempää kuin 29 vuotta perustamisensa jälkeen. Aikaansa edellä ollut hevimetallibändi ei päässyt aikoinaan levyttämään täyspitkää, sillä useat vastoinkäymiset, kuten alkuperäislaulajan kuolema, hajottivat bändin 1987. Vanha veri veti kuitenkin takaisin, ja vanhoja tappiin asti hiottuja klassikoita sisältänyt debyytti räjäytti pankin. Nyt tiskiin pläjähtää kakkosalbumi Chapter & Curse, joka sisältää sekä vanhaa että uutta materiaalia. Kakkoslevyn voimaa ja vimmaa lisää se, että yhtye on viime vuosina päässyt tosissaan keikkailun makuun. Bändi on karkaistu keikkojen kuumassa ahjossa entistä kestä- vämmäksi, kuten vaikkapa viime kesän Hammer Open Airin mahtikeikan Liedossa nähneet voivat todistaa. Kokemukset kovista livekeikoista ovat lisänneet myös studiosessioiden intensiteettiä. Osa kappaleista on niinkin vanhoja kuin vuosien 1982-1983 demoilta, kuten muun muassa rautaisen pirullinen Deliver Us From Evil, keikoillakin ahkeraan kuultu The Disposer Supreme sekä tiukka instrumentaali Death Squad, josta katkelma kuultiinkin jo edellislevyn introna. Muu materiaali on pääsääntöisesti uutta, kuten jo EP:llä julkaistu vahva The Age Of Nefarius ja levyn musta helmi Something Wicked This Way Comes. Kitaristi Andy Sneap on yksi ansioituneimmista nykypäivän metallituottajista, jolla on plakkarissaan lukematon määrä A-sarjan albumeita tuotettuna. Hän on mies paikallaan tuottamaan myös oman yhtyeensä albumin. Sneapin soittokyvyt eivät kalpene tuottajan roolille, sillä miehen oma kitarointi kuulostaa yhtä tuoreelta kuin aikoinaan Sabbat-yhtyeen maineikkaissa albumeissa 1980-luvun lopulla. Hell yhdistää tajunnan räjäyttävällä tavalla 1980-luvun uuden aallon hevibändien energisen voiman pirulliseen teatraalisuuteen sekä nykypäivän huipputuotantoon. Chapter & Curse on äärimmäisen kova hevialbumi, jossa karismaattinen David Bower on vieläkin kovemmassa iskussa laulajana kuin ensilevyllä. Nyt on Helvetissä sauna lämpimänä! Tombstonedin vedenjakajana toimii solisti, jonka omalaatuinen ääni tuo mieleen The Curen soundin. Ja siitähän joko pitää tahi ei. Doomiin se tuo jonkin verran erilaista vinkkeliä. Terävänohut ja väkinäinen laulusoundi on yhtä aikaa riskaabeli mutta hyvällä tavalla spesiaali. Kaikilla mittareilla yksi tämän vuoden parhaista debyyteistä. 9 kavuustilan jälkihöyryissä uskaltanut luvata Triviumille sen pakonomaisesti janoamaa maailmanvalloitusta. Kuitenkin kävi niin, että rumpalinvaihdoksesta toipunut kvartetti ryhdistäytyi kertaheitolla. Se tarkoitti painopisteen siirtämistä takaisin sovituksiin ja yhtenäisyyteen. In Wavesilla (2011) edettiin jälleen kappaleiden ehdoilla. Mutta taas heilahtaa. Ei niin konkreettisesti kuin menneessä, mutta kuin väen vängällä Matt Heafy joukkoineen uskottelee itselleen jonkin olevan edelleen rikki. Nimellistä vikatilaa korjaamaan on hälytetty Disturbed-turpa David Draiman, jonka käsissä Triviumista on modifoitu viittä vaille Disturbed-coverbändi. Selkeimmin on rusikoitu Heafyn laulumelodioita, joiden rytmitys on suoraan tuottajan takataskusta. Vengeance Falls on musiikillisesti kenties Triviumin paras kokonaisuus, mutta käsittämättömiä identiteetinhallintaongelmia sisältävänä levynä se on myös skitsofreeninen kuuntelukokemus. 9 ANNIKA BRUSILA 7 CORRECTION HOUSE LAST CITY ZERO (Neurot Recordings) Nyt ei riitä, että fanittaa joko Eyehategodia tai Neurosista, mutta siitä on kyllä apua. Mike IX Williams (laulu) ja Scott Kelly (kitara, laulu) kyseisistä yhtyeistä ovat laittaneet hynttyynsä yhteen Correction House -noiseprojektissa. Lisäjäseninä ovat Bruce Lamont (saxofoni, laulu) sekä Sanford Parker (rummut, koskettimet). Debyytti mällää sairauksien, kauhistuttavien manifestien, varjojen ja rappion tunnelmissa. Äänimaisemissa on kaaosta, rätinää, sohimista ja kikkailua. Julistukset ja teolliset äänet voimistuvat ja katoavat, harmonia ja riitasoinnut vuorottelevat. Kolmen eri laulajan tyylit vievät tunnelmia hyvin eri suuntiin. Kokeileva systeemi tekee hienoja kepposia; tehdaslinjamainen naksunta kuulostaakin yhtäkkiä helikopterin säksätykseltä, linnunradan kosmiset vingahdukset ihmisen kauhunkiljahduksilta, ja sotilaallinen marssirumpu muuttuu konekiväärin tulitukseksi. Mukana on toistavuutta ja myös totaalisia irtiottoja. Tuhon keskellä Hallows of the Stream vaikuttaa Tom Waitsin sekoilusirkusvedolta ja Run Through the Night on kevyt kuin kesäilta. Dirt Poor And Mentally Ill tuo tuulahduksen New Orderin alkuaikojen tietokonefuturismista. Omat suosikkini ovat kuitenkin ne, joissa Williams julistaa tukahdutetulla huudollaan maailman päättyvän nyt heti. Kaiken kaikkiaan kovasti hankalaa kuunneltavaa. ANNIKA BRUSILA SUE ALTER BRIDGE FORTRESS (Roadrunner) Kasvukertomus. Sehän kitaristi Mark Tremontin menestystarina numero kaksi Alter Bridge on. Tarina ihmisistä, jotka jo ensimmäisen palstatilaa saavuttaneen yhtyeensä kanssa likipitäen kaiken saavuttaneina lähtivät puhtaalta pöydältä valloittamaan maailmaa. Uudestaan. Menneisyys myös toi mukanaan painolastin, eikä bändi vielä kolmannellakaan levyllään osannut tehdä lopullista pesäeroa menneen ja tulevan välille. Nyt, kun Creed hengittää jälleen ja Tremonti kanavoi raskaimmat ambitionsa sooloyhtyeensä polttoaineeksi, on Alter Bridge ensi kertaa kyennyt hakeutua ikiomaan lokeroonsa, luonnollisen äänensä äärelle. Rytmiryhmän toisesta työnantajasta ei muistuta kuin Tremontin laulama Waters Rising. Ensi alkuun tosin vaikuttaa siltä, että linja lyödään surutta tukkoon, mutta kun neljännen veisun Loverin myötä nyanssipadot aukeavat, tuntuvat kylmien väreiden aallot loputtomilta. Koska Alter Bridge tuntuu vasta nyt tiedostavan koko potentiaalinsa, on pisteisiin jätettävä korotusvaraa. Teatraalisuuden ja ryminän symbioosi on metallibändiksi lähempänä Led Zeppeliniä kuin yksikään yhtye aiemmin. Mielikuvaa ei heikennä kultakurkku Myles Kennedy, yksi harvoista, joita edes harkittiin Robert Plantin saappaisiin. HENRI EEROLA 7 TRIVIUM VENGEANCE FALLS (Roadrunner) Identiteettikriisiä puskee jo toista kertaa Triviumin uralla. Vaikka nuori yhtye löi läpi näyttävästi kakkosalbumi Ascendancyn melodiarikkailla raivonpurkauksilla, esiintyi jo kolmannella levyllä mutkat suoristanut Metallican ja Manowarin sekasikiö. Laihoin tuloksin. Päämäärättömyys korostui entisestään, kun The Crusaden (2006) jälkeen kurssi muuttui jälleen. Shogun (2008) perustui taitoon, ei niinkään tulkintaan, eikä sen se- » 31 « NRO. 10 JUSSI LAHTONEN HENRI EEROLA 7 SCAR THE MARTYR SCAR THE MARTYR (Roadrunner) Huhujen mukaan Slipknot-miehistö lyö ensi keväänä vihdoin ja viimein hynttyyt yhteen. Pitkä tauko ei ole ensimmäinen, eikä eritoten porukan aktiivisimmalle jäsenelle rumpali Joey Jordisonille ole aiheuttanut päänvaivaa keksiä tekemistä. Murderdolls-kollegan Wednesday 13:n kanssa tuskin kalenterit ihan heti osuvat yhteen, joten tällä kertaa kertynyt arsenaali oli suodatettava uuteen osoitteeseen. Huhujen mukaan osaa uusista biiseistä kaavailtiin emoyhtyeen käyttöön, mutta odottamaan kyllästynyt Jordison perusti Scar The Martyrin. Tämä on ainoastaan hyvä asia, kahdesta syystä. Ensinnäkään materiaali ei olisi kirveelläkään istunut Slipknot-sapluunaan, vaikka se tunnetusti joustava onkin. Kolikon toinen puoli on kolmasosa kappaleista, tarkemmin ottaen niiden ideaköyhyys. Kolmen
kä Venomin että Motörheadin, vaikka musiikillisesti ei ihan samalla viivalla ollakaan. Enjoy the Filthin ongelma on melkoisen yhdentekevä kappalemateriaali, joka onnistuu sytyttämään vain harvakseltaan. Biisit eivät ole mitenkään umpisurkeita, mutta kyllähän tässä vahva kierrättämisen haju löyhkää. Omaperäisyyttä tai innovatiivisuutta WANin kakkoslevyltä onkin turha etsiä. Kokonaisuus on suhteellisen tasapaksua saatanallista old school -runttausta, joka maistunee lähinnä genren suurkuluttajille. VILLE PEKKALA 8 LEVYARVIOT DEICIDE – In The Minds Of Evil (Century Media) Saatana elää ja voi hyvin, ja Hänellä on kesäasunto Floridassa. Glen Bentonin luotsaama Deicide on pyrkinyt murhaamaan Jumalan jo vuodesta 1984 alkaen. 2000-luku on ollut yhtyeelle varsin heikkoa aikaa ja välillä bändi on ollut kuin vaisu varjo 1990-luvun alun saatanallisesta vimmastaan. Kolmen ensimmäisen klassikkoalbumin muodostama epäpyhä kolminaisuus on edelleen omassa sarjassaan Saatanan lähettiläänä maan päällä, mutta In The Minds Of Evil osoittaa, että pitkään kestänyt ristittömyys- retki voi syttyä vielä uuteen roihuun. Deicidellä on pitkästä aikaa särmikäs, jämpti ote ja pimeät henkivallat ovat jälleen voimissaan. Yhtyeen yhdestoista albumi saapuu yhdennellätoista hetkellä, sillä niin yksitotista jurnutusta yhtyeen viimeisimmät albumit ovat olleet. Kiekko palauttaa uskon siihen, että 46-vuotiaan Bentonin kannatti sittenkin jättää lupaamansa itsemurha tekemättä sinä vuonna kun hän täytti Jeesuksen tavoin 33 eli vuonna 2000. Albumi potkii parhaimmillaan kuin vanhoina hyvinä päivinä, jolloin sen räyhäävän saatanallinen ryöpytys oli tuoretta ja elinvoimaista. Varsinkin nimikkobiisi pureutuu lihaan kuin aarpora. Muut ässät hihassa kuten Godkill, Kill The Light Of Christ sekä vihlovan vimmaisten soolojen Beyond Salvation ovat pelastuksen tuolla puolen. Deicide pitää tällä kertaa myös tarkkaa huolta siitä, ettei yksikään kipale suotta ylitä neljän minuutin rajapyykkiä. Deiciden kappaleethan ovat lähes aina olleet parhaimmillaan lyhyen intensiivisinä väkivallan purkauksina. pennin Panteraa on tässä maailmassa jo ihan tarpeeksi. Loppulevy onkin sitten vaikuttavaa, hieman jopa jalat alta vievää äänitaidetta. Fear Factory- ja Paradise Lost -vaikutteinen nykyhevi tekee hyvää korville, eikä tuntemattoman suuruuden, laulaja Henry Derekin osuuksista juuri löydy naputettavaa. Olisipa vain jättänyt rohinat rähisemättä ja keskittynyt puhtaisiin ääniin, sillä hämmentävä yhdistelmä Mike Pattonia ja Claudio Sanchezia pistää hymyn huulille. seen rockiin ja vähentäisi metallista ulosantiaan, niin puhuisimme huomattavasti fokusoituneemmasta ja laadukkaammasta kokonaisuudesta. metalia länsinaapuristamme. Alkujaan yhden miehen projektista ehdaksi nelihenkiseksi bändiksi kasvanut Cursed 13 on ehtinyt julkaista muutamia omakustanteita sekä yhden split cd:n ennen debyyttialbumiaan. Ruotsalaisten kaikesta tekemisestä paistaa läpi vankka DIY-meininki undergroundin hengessä. Siinä ei sinänsä olisi mitään vikaa, jos jätkillä olisi kykyä saada aikaiseksi edes kohtalaisen laadukasta materiaalia, mutta nyt puhutaan melkoisesta b-luokan ri?en muodostamasta sillisalaatista, joka rönsyilee hapuilevasti vähän joka puolelle. Kappaleiden sovituksiin ei ole panostettu ollenkaan ja kellarinkatkuiset kolkot soundit vain vahvistavat valjua yleisvaikutelmaa. Täysin vailla sävellystaitoa Cursed 13 ei ole, sillä muutamista kappaleista löytyy yllättävän toimivia melodianpätkiä sekä pirullisia äänimaisemia. Kappaleiden taso heittelee kuitenkin aivan liikaa. Erityisesti hitaat doomahtavat biisit erilaisine avaruusmaalailuineen ovat hyvin kankeita yritelmiä, joista oikein huokuu bändin suuri talenttivaje. Albumille on selvästi pyritty tunkemaan kaikki mahdolliset roskari?t ja vaillinaiset ideat, mikä tekee kokonaisuudesta todella hajanaisen ja luotaantyöntävän. 9 HENRI EEROLA 8 CONSTANTINE RESIGN DUE (Palokka Records) Aivan järjettömän hienon kansikuvan omaava Resign Due on jyväskyläläisen Constantinen toinen täyspitkä julkaisu. Kyseessä on tarinavetoinen konseptialbumi, jossa tongitaan mielen tummempia sopukoita. Bändi ei halua aihepiiriä sen tarkemmin avata, mutta sanoihin tutustuessa käy selväksi, että apatia, skitsofrenia sekä muutoksenhalu ovat kertomuksen keskeiset teemat. Tarina itsessään ei ole mitenkään omaperäinen, mutta teksteistä välittyvä henkilökohtainen tunnelataus koskettaa. Yhtyeen progevivahteinen metalli on varsin hillityn ja kypsän kuuloista. Erityisesti hitaammat biisit hengittävät sielukkaasti ja hohtavat elegantisti. Myös Jon Bon Jovilta kaikkine fraseerauksineen kuulostava vokalisti on omimmillaan juuri rauhallisemmissa kappaleissa. Levyn selvästi paras veisu on kuitenkin instrumentaali-nimibiisi, jossa jamitellaan koko tunneskaala läpi ?ilistä samalla kasvattaen. Lopun saksofoniosuuden lähennellessä jopa itsensä Kingston Wallin hekumallisuutta. Constantinen kakkosalbumi ei sävellyksellisesti aiheuta mitään wow-efektiä, mutta suoritus on kuitenkin perusvarmaa ja sinällään tasokasta. Yhtyeen heikkous on raskaiden osien väkinäisyydessä ja keskinkertaisuudessa. Jos bändi malttaisi keksittyä ydinosaamiseensa eli ?ilistelevään progressiivi- VILLE PEKKALA 9 CONVULSE EVIL PREVAILS (Svart) Suomalaisen death metallin ensimmäisen aallon akteihin kuulunut Convulse palasi elävien kirjoihin alkuvuonna julkaistun Inner Evil -EP:n myötä. Yhtyeen sitä edeltänyt julkaisu on niinkin kaukaa kuin vuodelta 1994, joten melkoisen pitkäksi venähtäneestä tauostahan tässä puhutaan. Convulsen laskeutuminen uudelle vuosituhannelle sujuu sopivan retroissa tunnelmissa. Soundit ovat lempeän old school -henkiset ja Luxi Lahtisen piirtämä kansikuva on verta ja kalmaa henkivä tuulahdus 90-luvun alusta. Örinävokaalit tulevat juuri sopivasti haudan takaa, jäämättä kuitenkaan liian taustalle. Biiseissä on mukana temponvaihtoja sekä hitaita jyräyskohtia, mutta pääpaino on kuitenkin rivakassa paahdossa. Erityisesti nopeat tremolori?t toimivat aivan tautisen hyvin. Häivähdyksen nykyaikaa levylle tuovat muutamat melodisemmat kohdat sekä akustiset kitaranäppäilyt. Evil Prevails sisältää mainioita vanhan liiton mättökappaleita, joissa aitous ja omistautuneisuus ovat vahvasti läsnä. Nyt ei siis puhuta mistään modernista suorittamiseen keskittyvästä sisällöttömästä hutusta, vaan autenttisesta pahuuden tuokiosta, jossa deathmetallin kulta-ajan hengessä menevät ri?t ja teemat yhdistyvät hienosti nykyajan laatustandardeihin. Albumi, joka tuo mieleen Napalm Deathin Harmony Corruptionin ja Entombedin Left Hand Pathin, ei mitenkään voi olla huono. VILLE PEKKALA 6 CURSED 13 TRIUMF (Carnal Records) Nyt pukkaa amatöörimäisen tunkkaista black SUE JUSSI LAHTONEN VILLE PEKKALA 7 WAN ENJOY THE FILTH (Carnal Records) Ruotsalainen WAN on habitukseltaan sen verran tökerönnäköinen tapaus, että ihan haudanvakavasti ei näitä hikisiä ja pyyleviä karjuja voi ottaa. Pakanallista blackmetallia suoltava poppoo julkaisi esikoislevynsä vuonna 2010, eikä konsepti ei ole siitä juuri muuttunut, sillä rupinen Bathory-henkinen runttaus on yhä tekemisen keskiössä. Albumilla paahdetaan biisejä läpi punkasenteella sen enempää miettimättä. 13 kappaletta puoleen tuntiin on varsin kompakti ja toimiva ratkaisu. Soundit ovat tarkoituksellisen raa’at, ja virheetön soittaminen ei ole tämän bändin kohdalla se oleellisin juttu. Fiiliksen ja asenteen puolesta yhtye tuo mieleen se- » 32 « NRO. 10 AVATARIUM AVATARIUM (Nuclear Blast) Yksi aikakausi päättyi, kun klassisen doom metalin konkari Candlemass ilmoitti päättävänsä levytysuransa. Keikkailu vielä jatkuu, kuten esimerkiksi viime kesän tiukka veto Hammer Open Airissa Liedossa osoitti, mutta basisti Leif Edlingin uusia sävellyksiä tulee ikävä. Hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, sillä vanha kettu otti ja perusti uuden bändin Avatariumin, jossa tarttuvan raskaat kappaleet jytisevät miehen tavaramerkiksi muodostuneella linjalla. Avatariumin kokoonpano on muutenkin vahva, sillä rumpali Lars Sköld on tuttu Tiamatista ja kitaristi Markus Jidell kuuluu Evergreyn miehistöön. Kosketinsoittaja Carl Westholmia nähtiin ja kuultiin Liedossakin Candlemassin livemiehistössä. Tärkein palanen kokoonpanossa on kuitenkin aivan uusi tulokas. Sulokas laulajatar Jennie-Anne Smith hurmaa äänellään ja saa ihmettelemään, missä näin tasokas artisti on aiemmat vuodet luurannut. Seitsemän kappaleen kokonaisuus on hallittu ja väkevä kokonaisuus täynnä kaihoa, kauneutta ja väkeviä doom-ri?ejä. Levyn avaavan Moonhorsen intiimin akustiset osiot ja kansanlaulumaiset hyminät yhdistettynä raskaisiin doom-jyrähdyksiin iskevät heti kiinni. Äänimaailmaa on ilo kuunnella, kun muhkean bassovetoisia soundeja maalataan isolla pensselillä ja Jennie-Annen herkemmät, haikeammat hyräilyt tuovat lisäkontrastia. Nimikkokappale sekä Bird Of Prey erottuvat erityisesti edukseen. Viimeinen kappale Lady In The Lamp on lähimpänä perinteisempää heviballadia, ja sellaisenaan hieman muita kappaleita valjumpi, mutta onpahan sitten jotain, mistä parantaa tulevilla levyillä. JUSSI LAHTONEN 7 PESTILENCE OBSIDIO (Candlelight) Hollantilaisen kuolonmetallin konkari Pestilence teki neljä vuotta sitten onnistuneen comebackin 16 vuoden levytystauon jälkeen. Sen jälkeen rytmi on löytynyt nopeasti ja Obsideo on jo kolmas täyspitkä albumi paluun jälkeen. Konkarijäsenet Patrick Mameli ja Patrick Uterwijk ovat saaneet tuekseen tuoreen rytmiryhmän eli Psycropticista tutun rumpali David Haleyn ja basistitulokas Georg Baierin. Baier tosin ei ehtinyt vielä levylle asti, vaan Mameli soitteli bassot. Konkarit soittavat luontevan dynaamisesti, mutta rumpali Haleylla on vielä totuttelemista, sillä miehen soittotyyli on teknisille nykyrumpaleille ominaisesti turhankin totista ja jäykkää. Se ei kappaleiden tehoa vähennä, mutta ainakin livetilanteissa löysempi ja rennompi ote tuo enemmän sykettä kuin monotoninen bassarien pauke. Lisäksi rummut on miksattu erikoisesti ja kuulostavat välillä oudolta läpsyttelyltä. Albumi on soundiongelmistaan huolimatta tiukkaotteista, intensiivistä kuolonmetallia klassiseen hollantilaistyyliin. Kappaleet pidetään lyhyinä ja iskevinä, mutta niiden sisälle on saatu mahdutettua paljon. Obsideo onkin bändin lyhin albumi sitten Spheres-levyn 20 vuotta sitten. Tunnelmat muotoutuvat lyhyessäkin ajassa ja sävyerot kulkevat rinta rinnan ri?ttelyn kanssa. NecroMorph hidastaa tahtia kuin Testimony Of The Ancients -klassikkolevyllä konsanaan, ja Mamelin aiempaa käheämpi laulutyyli tukee hyvin myös Aura Negativea. JUSSI LAHTONEN
9 GEHENNA UNRAVEL JUSSI LAHTONEN 8 GWAR BATTLE MAXIMUS (Metalblade) Pitkän linjan häröilyhirviöbändi GWAR koki traagisen menetyksen kaksi vuotta sitten, kun yhtyeen kitaristi Flattus Maximus -roolihahmo eli Cory Smoot kuoli sydänkohtaukseen vain 34-vuotiaana. Vaikka Smoot oli peräti viides Flattus Maximus yhtyeen lähes kolmekymmentävuotisen uran aikana, hän toimi Flattuksista pisimpään ja soitti bändissä yhdeksän vuotta. Smootin kuolema pysäytti ja ravisteli bändiä. Yhtyeen uusin albumi Battle Maximus onkin omistettu Smootille, ja samalla GWAR laittoi Flattus-hahmon eläkkeelle pysyvästi. Uudelle Maximukselle on kuitenkin tilausta, joten kitaraan tarttui Pustulus Maximus. Koko albumi onkin kieron omalaatuinen teemalevy siitä, kuinka Pustulus päätyy GWARin jäseneksi galaksienvälisen verisen välienselvittelyn lopputuloksena. Saisivat Idolsissa ja muissakin tosi-teeveeohjelmissa kandidaatit murhata toisiaan. Levy on huomattavasti pirteämpi ja parempi kuin vanha ja väsynyt edeltäjänsä, vuoden 2010 lattea albumi Bloody Pit Of Horror. Tiukka jäpätys, sooniset sivallukset ja sanoitusten hurtti huumori osuvat kohdalleen. Madness At The Core Of Time, Nothing Left Alive sekä kauhu- JUSSI LAHTONEN 6 LEAVES’ EYES SYMPHONIES OF THE NIGHT (Napalm Records) Eteerisen kauniisti laulava soprano Liv Kristine julkaisi viime vuonna neljännen sooloalbuminsa Libertinen. Popahtavampien soololevyjensä lisäksi rouva Krull julkaisee myös varsinaisen bändinsä Leaves’ Eyesin albumeita yhdessä aviomiehensä Alexander Krullin kanssa. Oman sattumansa soppaan lisää myös Krullin veteraanibändi Atrocity, joka sekin julkaisi taannoin albumin ja jonka jäsenistä moni soittaa myös Leaves’ Eyesissa. Kiirettä pitää pariskunnalla erilaisten yhtyeittensä kanssa. Ehkä kiirettä on ollut liiaksikin, sillä yhtyeen viides albumi Symphonies Of The Night ei ole niin soljuva ja tunnelmallinen kuin aiemmat, vahvasti maalailevat folk metal -albumit. Nyt bändi heittäytyy sinfonisempaan power/oopperaheviin. Tässä ei sinänsä mitään vikaa ole, mutta yhtye hylkää omat ominaispiirteensä yrittäessään hiihtää samoja latuja, joita vaikkapa varhaisempi Nightwish ja Within Temptation ovat jo hiihtäneet. Avausraita Hell To The Heavensin bombastisempi, jytkyttävän jyskyttävä komppi tuo enemmän kuin hieman mieleen Nightwishin I Wish I Had An Angelin pauhun. Albumin raskaampi kitarasoundi tuo enemmän mieleen Atrocityn kuin Leaves’ Eyesin vanhan tuotannon. Vaikutusta vahvistaa Alex Krullin möreä örinä vaimonsa taustalla kuten esimerkiksi Maid Of Lorrainessa. Bändi ei oikein kuulosta omalta itseltään, eikä kokonaisuus ole ammattimaisesti tuotetusta äänimaailmastaan huolimatta lainkaan niin luontevan kuuloinen ja mukaansatempaava kuin aiemmat levyt. Toivottavasti oma ilme löytyy jatkossa taas paremmin. Bändin kuusikko tasapainottelee herkempien ja tarttuvien melodioiden sekä brutaalin ryskeen välillä kuin nuorallatanssija. Konseptialbumin tarina on yhtä suuressa roolissa kuin musiikkikin, ja kokonaisuuteen on panostettu ajatuksella. Vaihtelevan monipuoliset biisit kuten albumin huippuhetkiin kuuluva Ghost Of Dawn sekä liki vartin mittainen päätösraita Endless Oceans Of Sin toimivat itsenäisesti hyvin mallikkaasti, mutta niiden anti on parhaimmillaan osana kokonaisvaltaista kokemusta. Tästä on oikein hyvä jatkaa. JUSSI LAHTONEN 8 STUD OUT OF THE DARKNESS (Stud) Melko tarkkaan kaksi vuotta sitten tapasin eräällä keikalla Stud-yhtyeen basistin, joka kertoi, että kauan sitten kuopattu yhtyeensä on tekemässä paluuta kitaristin merkkipäivän vieton yhteydessä. Kaksi syksyä myöhemmin Stud julkaisee esikoistäyspitkänsä. Basisti Pasi Hietanen tosin on siirtynyt nauhoitusten jälkeen EVP-jäseneksi. Stud ei aikoinaan julkaissut kuin yhden suomenkielisen singlen. Silloisessa Levyraadissa näytetyn Mä haluun elää -kappaleen tosin muistaa yllättävän moni. Kakkospuoli Viimeinen yö on löytänyt uuden paikan englanninnoksen myötä debyyttitäyspitkän nimiraitana. Vanhaa ohjelmistoaan hyötykäyttänyt Stud ei ole todellakaan tallentanut materiaaliaan ”tämän päivän soundeilla”, vaan äänimaailma on suoraan kolmenkymmenen vuoden takaa, jolloin Dio, Judas Priest ja Whitesnake tekivät parhaat työnsä. Kitaristi Mika Kansikkaan soitosta välittyy halu päästä pois pimeydestä, takaisin soittokuvioihin. Jotain on selvästi aikanaan jäänyt kesken. Stud on muutenkin soitannollisesti kovassa iskussa ollakseen ollut lähes neljännesvuosisadan sapattivapaalla. Studin täyspitkä olisi ollut mukava saada käsiinsä jo ensi kierroksella, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Voi vain kuvi- JUSSI LAHTONEN 8 GHOST VOYAGE ENDLESS OCEANS (omk.) Tamperelainen Ghost Voyage on ehtinyt viiden vuoden uransa aikana julkaista pari kiitettyä EP:tä ja kerännyt arvostusta sekä yleisöltä että kriitikoilta. Nyt on valmiina ensimmäinen kokopitkä albumi, jonka yhtye julkaisee omilla ehdoillaan ja omalla kustannuksellaan. Se on nykypäivänä parempi ratkaisu kuin levyn julkaisu väkisin ihan minkä tahansa sattumalafkan kautta, mutta sen verran tasokas esikoislevy Endless Oceans on, että tämän jälkeen luulisi olevan ottajia isommissakin piireissä. Rouhean ärjyvää mutta samalla synkeän tummanpuhuvasti tunnelmoivaa kuolondoomia kuuntelee mielellään, varsinkin kun levyn äänimaailma on hyvässä linjassa ja kypsän kuuloista. and the Ocean download Otherside LIVE: HKI LAVAKLUBI 15.11.+FOTOSHOP+ZEROES HKI ON THE ROCKS 15.12.(depechemode afterparty) facebook.com/andtheocean SUE » 33 « NRO. 10 tella, millaista muuta materiaalia on jäänyt aikoinaan arkistoon 80-luvun suomihevivihamielisessä ympäristössä. MIKA PENTTINEN 8 STRYPER NO MORE HELL TO PAY (Frontiers) Alkuperäiskokoonpanollaan yhä operoiva Stryper on ainoa metallipiireissä edes jossain määrin todesta otettu kristillinen hevibändi. Lisäksi se on ainoa laajemman yleisön tietoisuuteen päässyt genrensä edustaja, jonka soittajilla olisi ollut varmasti käyttöä sekulaareissakin orkestereissa. Alkujaan To Hell With The Devil 2 -nimellä uutisoidusta levystä luvattiin raskainta tähän mennessä, mikä sai pelkäämään pahinta. Bändi on kuitenkin oppinut erheistään alavirekitaroiden kanssa paluulevynsä Rebornin (2005) myötä. No More Hell to Pay soikin raskaasti Stryperille sopivalla tavalla. Stryper vuosimallia 2013 kuulostaa ristisiitokselta 80-luvun Kissistä ja Judas Priestistä. Bändille ominaiset hiturit jäävät tällä kertaa yhteen (The One) mutta pitäähän sitä rippikoulun illanviettoihinkin olla jotain tarjottavaa. Viimeisimmän varsinaisen studiolevyn Murder By Priden (2009) linja siis jatkuu, mutta tasaisemmalla kappalemateriaalilla. Tosin edellisen albumin nimiraidan kaltainen kohokohta puuttuu. Lainapeitteenä kuullaan tällä kertaa Doobie Brothersin tunnetuksi tekemä 60-luvun gospel Jesus Is Just Alright, jonka Stryper saa jytäämään yllättävän 70-lukuisesti. No More Hell to Payn rumpusoundit ansaitsevat muutenkin erityismaininnan ryskyessään kuin Led Zeppelinillä aikoinaan. MIKA PENTTINEN sue.fi LEVYARVIOT (Indie Recordings) Norjalainen Gehenna oli norjalaisen black metalin toisen aallon kärkiyhtyeitä, jonka 1990-luvun albumit edustivat genreä parhaimmillaan. Erityisen ansioitunut albumi Adimiron Black päivitti vuonna 1998 tehokkaasti Norja-bläkkistä pois okkultistis-fantastisista perushutuista kohti nihilistisempää maailmankatsomusta ja todellisia kauhuja kuten nykyaikaista sotaa. 2000-luvulla yhtyeen levytystahti on kuitenkin ollut verkkainen. Murder-albumin ja vuoden 2005 WW:n välillä meni viisi vuotta, ja sen jälkeen on kulunut peräti kahdeksan vuotta, ennen kuin Gehenna palaa Unravelin myötä levytysrintamalle. Unravelilla pinta on raastettu rikki. Albumi on keskitemmosta tunnelmansa ja intensiteettinsä ammentava, raskaalla kädellä vyöryävä kokonaisuus: raastavaa, repivää, ruhjovaa black metalia vailla pintakiiltoa. Kappaleet on asemoitu paikoilleen taitavasti. Esimerkiksi levyn puolivälissä oleva alle kolmeminuuttinen tykitysbiisi Nine Circles Of Torture on levyn ainoa lyhyt rykäisy. Se saa sykkeen nousemaan juuri ennen albumin pisintä ja synkeintä kappaletta, seitsemän minuutin rajan rikkovaa A Grave Of Thoughtsia. Nihilistinen, tuomiopäivän tulevaisuutta lupaileva ilmapiiri yhdistettynä kitaristilaulaja Sanrabbin riekkuvaan kärinään palauttaa taas uskoa black metalin teho- ja tuhovoimaan, joka on välillä kaikonnut sitä mukaa kun turhan monet genren edustajat ovat hioneet musiikkiaan liiankin kuulijaystävälliseksi tai keskittyneet yksitoikkoiseen peruspörinään vailla muuta antia. Gehennaa sai odottaa pitkään, mutta odotus oli sen arvoinen. tunnelmaisesti alkava Mr. Perfect ovat täynnä energiaa, kun bändi tykittää tosimielellä. Instrumentaalisen nimikkobiisin revittely antaa Pustulukselle mahdollisuuden näyttää miksi hän on lisänimeltään Maximus. Yksi on joukosta poissa, mutta hänen kunniakseen muu bändi on kovemmassa vireessä kuin kertaakaan 2000-luvulla.
LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton ARCADE FIRE – Reflektor (Merge Records) LCD Soundsystemin lopettamispäätös vuoden 2010 This Is Happening -levyn jälkeen oli monelle kova kolaus. Bändin nokkamies James Murphy oli elämää monelta kantilta nähnyt ja ainakin näennäisen älykäs popmusiikkifani, joka teki musiikkia toisille itsensä kaltaisille popmusiikkifaneille. Uutinen Murphyn tuottajanpestistä Arcade Firen Re?ektorilla otettiin siis ilolla vastaan. Kaksi aikamme nerokkainta tekijää tekisi yllättäen yhteislevyn. Re?ektorin ennakkoon julkaistu kahdeksanminuuttinen nimiraita antoikin odottaa juuri sitä; Arcade Fire jatkaisi siitä mihin LCD Soundsystem oli jäänyt. Arcade Firen neljännellä levyllä bändi käsittelee yhä paljolti samoja universaaleja teemoja kuin aiemminkin: elämää hektisessä ajassamme, vieraantumista ja kuolemanpelkoa. Tuskin kukaan kuitenkaan käsittelee noin vakavia aiheita popmusiikissa yhtä taitavasti ja sydämeen käyvästi kuin se. Kun Arcade Firen herkkä tunneäly ja James Murphyn kuivakka nokkeluus ja laaja popmusiikin tuntemus paiskaavat kättä, on tuloksena vertaansa vailla oleva musiikillinen ilotulitus. Vaikka tiedän, että bändin viulisti ja kakkosvokalisti Régine Chassagnella on sukujuuret Haitilla, en silti tulisi ensimmäisenä odottaneeksi Arcade Fireltä kepeitä reggae-sävyjä ja tomtomclubmaisia karibian rytmejä. Funeralilla (2004) ja jossain määrin vielä Suburbsillakin (2010) kuullut siniseen farkkuun puetut stadionrock-viitteet ovat Re?ekto- 10 SUE rilla jääneet kokonaan taka-alalle. Nyt yhtye rokkaa vapautuneemmin kuin koskaan aiemmin. Ennakkoon kuultu nimibiisi on Arcade Fireä selvästi diskoimmillaan. Sen intensiivinen ja kiihkeä tunnelma ja hengästyttävä tempo muuraavat albumin peruskiven, ja lausepari ”Our song it skips on little silver disks. Our love is plastic and they break it to bits.” on avain koko albumin tarinaan. Albumin toinen kohokohta on ensimmäisen levyn päättävä uljas Joan Of Arc, joka on kenties levyn suoraviivaisin popbiisi Chassagnen ranskankielisillä harmoniavokaaleilla. Re?ektorilla on äänessä vakavamielinen ja ehkä synkkäkin yhtye, joka Murphyn tanssittavan tuotantojäljen ansiosta on saanut silmiinsä veijarimaisen ja jopa humoristisen pilkkeen. Tuplalevyn mittaan venytetty 84 minuuttinen eepos tuntuisi ylipitkältä, ellei se olisi niin täyttä asiaa. Ainoastaan levyn viimeisen kappaleen Supersymmetryn perään liimattu yli viisiminuuttinen rupeama pulputusta ja kohinaa tuntuu tarpeettomalta. Orfeuksen ja Eurydikeen draaman muotoon puettu tarinan kaari kommentoi aikaamme ja tapaamme kuunnella ja kuluttaa musiikkia. Re?ektor on levy, joka haastaa kuulijansa monella eri tasolla. Se on albumi, jota kuunnellessa ei tiedä pitäisikö tanssia vai lukea ?loso?aa. » 34 « NRO. 10 TOMI TUOMINEN
8 TWIIK CHICKEN MOVEMENTS LEVYARVIOT (Cattrack) Twiik eli Tapio Wiik on lauluntekijä ja multi-instrumentalisti, joka on operoinut funkin, soulin ja rhythm & bluesin maailmoissa 80-luvun lopulta lähtien. Hän on soittanut Caribbean Slipover -reggaebändissä ja New Orleans -funkbändi Chicken Grassissa sekä säveltänyt musiikkia muille artisteille ja televisioon. Kuluvan vuosikymmenen alussa Wiik alkoi valmistaa Chicken Grassille ja Sidemovements-bändille tekemistään biiseistä albumia. Nyt tämä Wiikin itsensä tuottama ja äänittämä teos julkaistaan alkulähteet yhdistävällä Chicken Movements -nimellä. Chicken Movements on tyylikäs levy, jolla viettelevä smooth soul kohtaa tuiman deep funkin. Kokonaisuutena levy on enemmän romanttinen kuin rankka – välillä siltä kaipaa ronskimpia otteita – mutta myös tarpeeksi vaihteleva pysyäkseen kiinnostavana A Little Bit More -avauksesta aina Ditches-päätokseen saakka. Oulu ja funk eivät ole niin hankala yhtälö kuin luulisi. Funksons rytmittelee siellä rap- ja hiphop-pohjalta, ja onpa Radiopuhelintenkin myöhempi tuotanto pohjimmiltaan melko funktionaalista. Twiik on kaupungin funkkareista klassisin eli perinteille uskollisin. ARI VÄNTÄNEN 7 MISTY MOUNTAIN FOUNDATION S/T (Omakustanne) Painavan vinyylialbumin kannessa on punttisalilla käyvän Platonin näköinen sarvipää, joka istuskelee sienen päällä taikasauva kädessään. Jos tältä levyltä ei kuulu kaikuja 60–70-lukujen taitteesta, hajoaa Misty Mountain Foundation pian taiteellisiin erimielisyyksiin. Tuskin hajoaa, sillä kouvolalaisbändin debyytti vie psykedeelisen ja progressiivisen raskaan hippirockin äärelle: King Crimson -tribuuttibändiksi viisitoista vuotta sitten perustettu yhtye on soittanut omaa materiaalia nykyisessä kokoonpanossaan viisi vuotta. Ensimmäiseksi levy kolauttaa notkuvalla groovella. Raskasta rockia soitettiin näin ennen kuin se valettiin metalliin. Sitten vaikutuksen tekee soitto, jossa päästään myrskystä tyveneen koulutetun meteorologin varmuudella. Sitten miellyttää autenttinen analogisoundi. Biiseissä Uriah Heep kohtaa Jethro Tullin, mutta monikaan sävelkulku ei suostu jäämään mieleen. Albumi on julkaistu omakustanteena, koska bändi ei usko levy-yhtiöiden havaitsevan sen kaupallista potentiaalia. Vaikea tästä olisikin Boom-kahin haastajaa tehdä, mutta genressään Misty Mountain Foundation on hyvin potentiaalinen yhtye. Vanhojen hippien ja hipinmielisten soisi havaitsevan sen. ARI VÄNTÄNEN 7 ANTERO HALONEN JA VALLANKUMOUS VAPAUS (Omakustanne) Antero Halonen ja Vallankumous esittää tanssijana ja koreogra?na tunnetun Panu Varstalan lauluja. Tuomo Dahlblomin tuottama Vapaus tuntuu korvissa hyvältä. Soundi on lämmin ja bändi soittaa tyylikkäästi. Kontrabassoa soittaa komean diskogra?an kasvatellut Eeva Koivusalo. Kielisoittimia käsittelevät jazzyhteyksistä tuttu Dahlblom ja kamarimusiikista rockiin venyvä Jarmo Julkunen. Lyömäsoittimia lyö Hannu Risku, joka hänkin on ollut mukana monessa Paukkumaissista Astrid Swaniin. Parhaimmillaan Vapaus on perinnetietoista mutta persoonallista taiderockia. Liekeissä viittaa Tuomari Nurmion likaiseen juurisvengiin, hilpeä Missä onni asuu Miljoonasateen iloisiin hetkiin. Hallusinaatio muistuttaa Sielun Veljien akustisista levyistä ja Pelle Miljoonan paatoksesta, ja Laulu auringolle voisi melkein olla Dave Lindholmin laulukirjasta. Turhan monessa biisissä on teatterin tuntua. Sanoitukset, joissa seikkailee Arttu, ovat sisäänpäinlämpiäviä ja ärsyttäviä. Jotkut kappaleet kuulostavat sävelletyiltä sanoituksilta – sillä tavalla syntyy persoonallisia mut- GASELLIT – Aina (Monsp) Ohhoh. Gasellit on kypsynyt pojankoltiaisista nuoriksi miehenaluiksi. Päkän, Thube Hefnerin, Hätä-Miikan ja Musajusan muodostama kokoonpano kiinnitti räppipiirien huomion jo yhtyeen mukaan nimetyllä esikois-EP:llään (2010). Sitä seurannut esikoislevy Kiittämätön (2012) sisälsi neljä aivan huipputason räppibiisiä (Kiittämätön nilkki, Hiki, Pillist kii ja Ime huiluu), useita melko hyviä ja muutaman hieman yhdentekevämmän kap- paleen. Reilu vuosi debyytin jälkeen ilmestyvä Aina petraa epätasaisesta debyytistä kuulostaen harkitulta kokonaisuudelta. Erityiskiitoksen ansaitsevat Musajusan tasaisen tappavat taustat ja levyn kertosäkeet kautta linjan. Räppilevylle harvinaisesti jokainen raita puolustaa paikkaansa osana kokonaisuutta. Kymmenen kappaletta sisältävä Aina tuntuu jopa loppuvan joka kerta hieman kesken. Sanoituksissa ruoditaan pääasiallisesti rakkautta, ystävyyttä ja nuoruutta. Eri- tyisen vaikutuksen tekevät henkisestä veljeydestä kertova Heimo sekä Teinijäte. Jälkimmäisen Y-sukupolvea ruotivat sanoitukset tuntuvat ikävällä tavalla tutuilta: ”En kuulemma selviäis sodista / ei paljon paina mun Ikea-kodissa / mis kiitän luojaa uudest iPodista / ja mietin mahtaisko geelitukka komistaa.” Kiinnostavaa on, mihin suuntaan Gasellit seuraavalla levyllään suuntaa. Lahjakkuutta sälleillä tuntuu ainakin piisaavan. ta harvemmin kovin toimivia lauluja. Esimerkiksi Hyvä se on sitten olla... repriiseineen joutaisi runoraadin käsittelyyn. Jos Vapaus-levyn tunnelmaa pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi ”onnellinen”. Se on hyvä sana. dia keskittyi huomattavissa määrin Anna Calvin sukupuoleen ja ulkonäköön. Se sai minut lopulta olemaan tarttumatta levyyn. Kakkoslevyn kohdalla haluan nähdä sukupuolittuneen hypen lävitse. Löydän Calvista selvän hengenheimolaisen PJ Harveylle tai naispuolisen vastineen Cultin Ian Astburylle. Levyn tunnelma on samalla tavalla mudassa ryomivän ja juurakkoja repivän maanläheinen kuin Harveyn albumeilla parhaimmillaan, ja Calvin laulussa on samankaltainen ontto ja kaikuisa kuulaus kuin Astburyn kantavassa äänessä. One Breathin starttaava kaksikko Suddenly ja Eliza ottavat niin vahvan otteen rinnuksista, että levyn sisään on yksinkertaisesti pakko astua. Niiden jälkeen tunnelma seestyy juleecruisemaisen eteeriseen leijailuun, kunnes Love Of My Life palauttaa potkun. One Breath on sensuellia ähkintää ja huohotusta ja kiviporan lailla pureutuvia ri?ejä, mutta ennenkaikkea se on hienoja biisejä, tiivistä tunnelmaa ja kiinnostavaa soundia. Välillä biisit kipuavat pilviin kuin Muse eeppisimmillään, mutta koko ajan ne säilyttävät kosketuksensa multaan, veteen ja maaperään. tuksi, vaikka kyse oli vain omista ennakkotoiveistani. Muutamissa medioissa jo vuoden albumien kymmenen kärkeen listattu The Bones Of What You Believe ei yllä omalla listallani edes vuoden 40 parhaan levyn joukkoon. Siinä ei sinällään ole varsinaista vikaa, muttei myöskään sitä lopullista kipinää, joka nostaisi sen massan yläpuolelle. Ajattelin, että antamalla levylle vielä muutaman mahdollisuuden ymmärtäisin hypen, joka bändin ympärillä pyörii, mutta valitettavasti näin ei käynyt vieläkään. Debyytiksi The Bones Of What You Believe on mukiinmenevä, mutta tämä juttu on tehty yhtä hyvin ja paremmin satoja kertoja kuluneen kymmenen vuoden aikana. 9 ARI VÄNTÄNEN 9 LUKE TEMPLE GOOD MOOD FOOL (Secretly Canadian) Jos tekisin aivan helvetin hyvän modernin elektronisen indiefunklevyn, en pistäisi sen kanteen jonkun keittiössä otettua kuvaa itsestäni raitapaita päällä nojaamassa kättä poskeeni kuin idiootti. Pistäisin siihen paljon lasereita, hiekkarannan, palmuja, aurinkolaseja, kasariestetiikkaa tai ainakin aivan järjettömän lens?aren. Here We Go Magicin nokkamies Luke Temple päätyi jostain syystä ensimmäiseen vaihtoehtoon ja saa syyttää itseään jos tämä loistava levy ei myy. Dirty Projectorsista ja Glass Ghostista tuttujen kaveriensa kanssa Temple on tehnyt albumin, joka voisi soida tämän päivän indiediscossa yhtä hyvin kuin 80-luvun toimintakomediassa. Good Mood Foolia kuunnellessa tekisi mieleni ajella muskeliautolla Los Santosin katuja ja ammuskella ohikulkijoita ja paeta poliiseja. Siinä on sopivasti menneiden vuosien pehmorockia ja toisaalta modernia uskaliasta tuotantoa. Välillä uskon kuuntelevani Marvin Gayen Midnight Love -älppäriä, välillä taas The Internetin upouutta singleä tai Har Mar Superstarin kadonnutta ep:tä. Good Mood Fool on niitä joka kuukausi tapahtuvia mieluisia yllätyksiä, joita tapahtuu, kun valitsee arviolevyt täysin vaistojen varassa. Temple saa meikäläiseltä myös extra-arvostusta kuudennesta biisistä, jonka nimi on Sue. TOMI TUOMINEN 8 ANNA CALVI ONE BREATH (Domino) ”Wow! Katsokaa! Kaunis nainen, joka osaa soittaa kitaraa!” Debyyttilevyn aikoihin meSUE TOMI TUOMINEN 6 CHVRCHES THE BONES OF WHAT YOU BELIEVE (Universal) Lähtökohdat eivät ole hyvät. Ennen kuin olen saanut levyä edes käsiini, olen lytännyt Chvrchesin debyytin sosiaalisessa mediassa. En ymmärrä sen hienoutta. Se on vähän kuin Ladytronia ilman persoonaa tai biisejä. Sen keskinkertainen ja siloiteltu elektropop on kuultu tuhanteen kertaan. Chvrches-inhoni juontaa juurensa siihen, että bändi huijasi minua hävyttömästi. Ottamalla nimekseen Chvrches ja vielä vaihtamalla u:n tilalle v:n bändi antoi itsestään synkän, goottilaisen kuvan. Odotin witch housea tai edes jonkinlaista goottielektroa loistavan Crossoverin hengessä. Kun sitten kuulin bändiä ensi kertaa ja se oli duurivoittoista, harmitonta lallattelua, tunsin tulleeni kusete- » 35 « NRO. 10 MIKKO TOIVIAINEN TOMI TUOMINEN 8 POLICA SHULAMITH (Memphis Industries) Minneapolislaisen Polican debyytti Give You The Ghost oli yksi suosikkilevyistäni vuonna 2012. Se oli kuin popmusiikkia ulkoavaruudesta. Se toimi täysin epäinhimillisellä ja vieraalla logiikalla ja kuulosti ainoastaan itseltään, mikä on tässä ajassa yhä poikkeuksellisempaa. Kakkoslevy Shulamithillä kaikki tutut palaset ovat samoilla paikoillaan – Channy Leaneaghin autotunetetut alien-vokaalit, Ryan Olsonin nerokkaat biisit ja kahden rumpalin takomat polyrytmit, mutta silti tuntuu kuin jotain puuttuisi. Paremman sanan puutteessa tekisi mieleni sanoa, että puuttuva elementti on sielu. En tässä muutaman viikon tehokuuntelussa ole onnistunut löytämään levyltä yhtään Dark Starin veroista polvilleen herkistävää muotovaliota. Toisaalta Leaneaghin vokaalit alkavat kaikessa epäinhimillisyydessään muuttua jo inhimillisiksi, sillä lähin vertailukohta niille löytyy Portisheadin Beth Gibbonsin itkua lähentelevästä toivottomasta voihkinnasta. Singleraita Ti?llä vokaaleissa vierailee toinen autotunen suuri ystävä ja Olsonin vanha tuttu, Justin Vernon Bon Iveristä. Polica teki minuun viime vuonna niin lähte-
pään nyökkimään hyväksyvästi. Tätä seuraa ensimmäisenä singlenä tarjoiltu Puppa J:n feattaama mainio Nuori taimi sekä korniuden rajoilla taiteilevat Lakko ja Viinat kuohuu yli, minkä jälkeen palataan taas kultakantaan levyn parhaalla kappaleella Maattava maan tavalla. Viimeksi mainitun kruunaa Se-yhtyeen Yarin vierailu. Mikäli katu?loso?nen lähiöahdistus puree, on tämä ehdottomasti tutustumisen arvoinen paketti. MIKKO TOIVIAINEN 8 LEVYARVIOT MOONFACE – Julia With Blue Jeans On (Jagjaguwar) Mikä sai lahjakkaan kanadalaisen muusikon muuttamaan Suomeen, oli ensimmäinen asia, jota mietin, kun tutustuin Moonfaceen artistina. Hyvä syy löytyi: Helsingissä asuessaan Wolf Paraden laulajanakin tunnettu Spencer Krug teki yhteislevyn jumitusjumala Siinain kanssa. Hän on julkaissut Moonface-konseptilla muitakin musiikillisia kokeiluja. Tämä albumi on niistä neljäs. Julia With Blue Jeans On -levyllä mies luottaa vain itseensä ja kykyynsä loihtia koskettimistostaan kuulijan hypnotisoivia biisejä. Levy alkaa Thomas Newmanin tvtunnareita muistuttavalla Barbarian-pimputuksella ja tunnelma on toiveikas. Piano ja laulu soljuvat eteenpäin vaivattomasti ja kauniisti. Seuraavissa biiseissä luovitaankin jo synkemmissä sävelissä. Etenkin albumin nimibiisi vetää ihon kananlihalle. Mies ja piano -musiikkia parhaimmillaan, sanon minä! Julia With Blue Jeans On on intiimi ja voimakas, hetkittäin jopa hykerryttävän mahtipontinen levy. Livetilanteessa tällainen musiikki epäilemättä aktivoisi kyynelkanaviani yhtä vääjäämättömästi kuin tuoreen chilin kosketus. Useampi peräkkäinen kuuntelukerta puuduttaa rankasti, mutta tämän levyn perusteella kaivan kuunteluun miehen muunkin tuotannon. Jos Joensuun veljesten bändit kolahtavat, pidät tästäkin. mättömän vaikutuksen, että Shulamith ei olisi millään voinut yltää sille asettamiini valtaviin odotuksiin. Kunhan saan kuunnella levyä kaikessa rauhassa vielä muutaman viikon, voin sanoa onko se debyytin veroinen mestariteos. Sieluttomanakin Polica pesee kuitenkin helposti 90% tämän päivän popmusiikista. 7 pääasiallisena vokalistina irrottaa levyn bändin musiikin aiemmasta taianomaisesta unimaailmasta ja tuo musiikkiin urbaaneja sävyjä, joita en siihen osaa kaivata. Fonalilta Svartille vaihtanut Lauri Ainala on jälleen kerännyt ympärilleen joukon kovia tekijöitä. Joose Keskitalo käväisee parilla biisillä ja Sami Kukka vie Valkeat majat -biisin säkeistöissä tunnelman lähimmäs vanhaa folkPaavoharjua. Selkein vertailukohta levylle löytyy kuitenkin saman porukan aiemmasta Harmaa ghetto -hiphop-projektista tai Dälekin jylhästä ja synkästä noisehiphopista. Joko sinä tulet tänne alas... muistuttaa minua hassusti 90-luvun alkupuolen crossovertrendistä, jossa yhdisteltiin erilaisia musiikinlajeja ennakkoluulottomasti pääasiassa metalliin. Sen lopputulemana syntyivät muun muassa parjatut funk- ja rapmetalli. Paavoharjun kolmas yrittää yhdistää suomiräpin metsäfolkkiin ja tavallaan onnistuukin siinä, mutta pidän molemmista lajityypeistä enemmän erillään. Hyvin vaikea on keksiä tilannetta, jossa laittaisin tämän painostavan ja synkän levyn vapaaehtoisesti soimaan. 9 TOMI TUOMINEN 9 HAIM DAYS ARE GONE (Polydor) Vuoden parin välein ilmaantuu artisti, joka silittää tiettyä yleisöä vastakarvaan. Viimeksi tuota vakanssia piti Lana Del Rey, jonka yhteydessä musiikki jäi toisarvoiseksi puheenaiheeksi ja ulkoiset tekijät kuten hänen turpeat huulensa ja niiden mahdollinen epäaitous taistelivat palstamillimetreistä. Ilkeämieliset kommentoijat valtasivat Del Reystä kirjoittavat sivustot vihapuheillaan. Minusta Lanan debyytti oli aivan loistava poplevy siinä missä Days Are Gonekin. Vanha Portishead-yrmy Geo? Barrow ehti jo twiittaamaan siitä miten Haim kuulostaa hänestä vain Shania Twainilta. Omassa newsfeedissäni olen nähnyt samanlaisia tunteenpurkauksia. Minulle Haim edustaa samanlaista hyvin kirjoitettua, kesäistä ja hyväntuulista popia kuin vaikkapa Phoenix. Mukanokkelat blogaajat vertaavat Haimin sanoituksia korkeakirjallisuuteen ja tuhahtelevat epäuskoisina levyn simplistisille sanoituksille. Miksi ihmeessä poplyriikoita pitää verrata kirjallisuuteen, kun ne eivät sitä ole? Popmusiikin muotokieli on eri kuin edes halvimman Herttasarjan. Minulle riittävät mainiosti laulut auringonpaisteesta, nuoruudesta ja rakkaudesta. Ne ovat popia aidoimmillaan. Suurin osa tämän päivän levyistä sisältää yhden tai kaksi potentiaalista singleä, mutta Days Are Gonelta voisi vaivatta lohkaista 11 kappaletta. Jokainen levyn biisi on loppuun asti kiillotettu poptimantti, jonka tahdissa haluaisin ajaa kohti auringonlaskua ikkuna auki. Days Are Gone on vuoden 2013 parhaita poplevyjä. Se on luultavasti unohtunut ensi kesään mennessä, mutta huolettomuus ja kertakäyttöisyys on tämänkaltaisen popmusiikin luonne. TOMI TUOMINEN JUSTIN TIMBERLAKE THE 20/20 EXPERIENCE 2 OF 2 (Sony Music) Timberlaken Justi?ed-debyytin ilmestyessä 2002 olin kovimmassa Neptunes-kiimassani. Minua ei haitannut tuon siloposkisen kikkarapään N’Sync-menneisyys tai oman rockuskottavuuteni mahdollinen menetys, kun janosin uutta Neptunes-soundia Kelisin ja Clipsen levyjen rinnalle. Justi?ed ja sitä seurannut FutureSex/LoveSounds ovat kaikkine puutteineen minusta edelleen loistavia poplevyjä. Niitä vuosien tauon jälkeen seurannut Suit&Tie-single ei täysin vakuuttanut, ja 20/20 Experiencen ensimmäinen osa jäi hankkimatta. Toinen osa tarjoaa riittävästi purtavaa. Vaikka biisejä on maltilliset 11, levyn yhteiskesto kipuaa reilusti yli 70 minuuttiin. Kun kolmen minuutin popbiisit venytetään kukin kuuteen minuuttiin tai yli, käsissä on melkoisen pöhöttynyt ja mammuttitautinen albumi. 20/20 Experience kakkosen biisit eivät kuitenkaan ole progressiivista rockia polveilevine rakenteineen vaan keskitien kutupoppia ja modernia r&b:tä. Timbalandin eli Tim Mosleyn terävin kärki tuottajana on jäänyt kymmenen vuoden takaisiin huippuaikoihin. 20/20 Experiencellä hänen tuotantonsa on keskitien radiokamaa ilman oivalluksia tai koukkuja. Kanye West voi helposti tehdä yhdeksänminuuttisen biisin, joka on loistava jo siksi, että se on mittakaavassaan niin eeppinen ja suuruudenhullu kuin Electric Light Orchestra tuottamassa hiphopia, mutta Justinin yhdeksän ja puolen minuutin mittaisen True Bloodin idea olisi mahtunut reilusti vaatimattomampiinkin raameihin. Timberlaken ja Timbalandin eväspussin pohja on alkanut häämöttää, ja kaverit ovat päättäneet venyttää eepeen älppärimittoihin pumppaamalla joka biisiin hieman tyhjää ilmaa. TOMI TUOMINEN 7 PAAVOHARJU JOKO SINÄ TULET TÄNNE ALAS TAI MINÄ NOUSEN SINNE (Svart Records) Rakastan Ruger Haueria ja rakastan Paavoharjua, mutta en ole aivan varma kykenenkö rakastamaan molempia samanaikaisesti. Paperi T:n pesti Paavoharjun kolmannen levyn SUE EMMI KANTONEN TOMI TUOMINEN 8 TOINEN KADUNPOIKA NUORI (Stupido Records) Angolasta Suomeen 5-vuotiaana rantautunut Toinen kadunpoika eli Erasmo Tilson Amon on saanut osakseen varauksetonta hehkutusta jo ensimmäisistä levytyksistään saakka. Mixtapeja Kredibiliteetti vol. 1 (2006) ja Suomen vihatuin vol. 2 (2009) seurasi XO Recordsin kautta vuonna 2011 julkaistu debyyttisingle Pelasta sielusi, minkä jälkeen hiljeni. Rauhassa kypsytelty ja pitkään odotettu debyyttilevy ilmestyy nyt Stupido Recordsin kautta. Pääasiallisesti kypsyttely ja oman äänen etsiminen on tuottanut tulosta, ja levy kuulostaakin eheältä kokonaisuudelta, jonka tuotanto on useasta tuottajasta huolimatta yllättävänkin johdonmukainen joskin kappalemateriaaliltaan hieman epätasainen. Levyn kaksi ensimmäistä biisiä tuntuvat tilkkeeltä, mutta Tervetuloa viidakkoon -kappaleen eksoottinen laulusämple tukevalla rumpubassobiitillä ryyditettynä saa jo » 36 « NRO. 10 TOMMISHOCK LEGENDA LANGEN (Monsp) Emoyhtyeensä Ruger Hauerin riveissä kompleksista ja apokalyptista futuroräppiä esittävä Tommishock vakuuttaa myös nyt julkaistavalla toisella suomisoolollaan. Vastapoolina Ruger Hauerin fragmentaariseen inhorealismiin ja mustaan huumoriin kiedottuun yhteiskunnallisuuteen on Tommishockin levy introvertti, ahdistunut ja henkilökohtainen. Siinä missä viime vuonna ilmestynyt debyyttisoolo Uhanalainen muukalainen oli itseyden ja maailman pohdiskelua abstraktimmalla tasolla, on uusi Legenda Langen tämän siirtämistä yleisemmälle konkretian tasolle. Biiseissä vilahtelevat urpot hipsterit, klubit ja takahuoneet, raha, päihteet ja sekoilu sekä räppielämä ja sen glori?ointi. Kuvaavaa onkin, että levy liikkui aluksi leikillisesti työnimellä Huomioita kävelystä skenen päällä. Levyn alkupuoli liikkuu astetta rauhallisemmissa sfääreissä. DJ Kpian tuottama aloitusnelikko Vielä, Axxion, 2323230-6 ja Livena tempovat eteenpäin eteerisen synteettisissä synausvassa, mutta tällä kertaa astetta pidemmän korren vievät astetta ra?mmat ja perinteisemmät Erown tuottamat Stikk Up!, Luodinreiän läpi ja Mitä muuta. Vaikka Kestää-biisin tyylistä kertalaakista päähän jäävää hittiä ei levyltä löydy, esittelee Legenda Langen päämäärätietoista lyyristä taituruutta ja kiinnostavia tarinoita. MIKKO TOIVIAINEN 9 SUMIE SUMIE (Bella Union) Ruotsalainen Sandra Sumie Nagano hurmaa debyyttialbumillaan, joka on riisuttu kaikesta ylimääräisestä. Maagisen herkästä laulusta ja akustisen kitaran näppäilystä rakennettu musiikki maalaa Nick Draken Five Leaves Leftin kaltaisia tunnelmia pysytellen kuitenkin vielä pelkistetymmässä ilmaisussa. Ilmavuus on albumilla eduksi, melodiat ovat kirkkaan selkeitä ja levyn sointiin on saatu persoonallista puhinaa, mikä hetkittäin muistuttaa myös Vashti Bunyanin tuotannosta ja ylipäänsä 70-luvun nauhoitustekniikasta. Ajattomuuden tavoite toimii kiinnostavana vertailukohtana Sumien sisareen, joka laulaa modernimmassa indiepop-yhtyeessä Little Dragonissa. Minimalistinen musiikki on Sumien mukaan luonnollista seurausta äitiydestä, jonka myötä oli helpointa soittaa hiljaa. Ajatus äidistä soittamassa lastensa nukkuessa tuokin oman suloisen lisänsä tähän äänimaisemaan. Unenomaisuus ja rauha ovat vallitsevia tunnelmia. Kappaleessa Never Wanted to Be kuullaan myös päiväkirjamaista avautumista rakkauden lukitsemasta sydämestä. Bella Union on levy-yhtiönä tunnettu ajankohtaisesta ja kiinnostavasta artististikannastaan ja Sumie onkin siihen oivallinen lisä Hannah Cohenin ja Laura Veirsin rinnalle. Sumien vahvuus on ehdoton avoimuus ja yksinkertaisten melodioiden sitominen kiinnostaviksi kokonaisuuksiksi. MARKUS PERTTULA 7 THE NAKED AND FAMOUS IN ROLLING WAVES (Fiction Records) Uuden-Seelannin poptoivo The Naked And Famous jatkaa toisella albumillaan jättimäisillä äänivalleilla pomppimista. Edellisen levyn kaltaista Young Blood -hittiä ei tältä levyltä tunnu löytyvän, mutta kunnianhimo kuuluu jo ensimmäisen kappaleen A Stillnessin tuotannollisista kikkailuista, joihin on pyritty ahtamaan modernin popin kaikki mahdollisuudet tanssimusiikista nuotiokitaraan.
LEVYARVIOT Singlejulkaisu Hearts Like Ours pyrkii osoittamaan yhtyeen herkempää puolta ja onnistuukin luomaan tarttuvuutta. Maailmaa syleillään keskitempoon kesäfestivaalit mielessä. On helppoa kuvitella ekstaattiset massat laulamassa mukana tantereen tömistessä. Waltzissa laulajatar Alisa Xayalith antaa tilaa Thom Powersin äänelle, mikä toimiikin mukavasti duopohjaisena VETO-henkisenä rytmikkäänä tunnelmapalana. Kuten edellä mainittu mainio tanskalaisyhtye, yhdistää The Naked And Famous mielellään rockia ja tanssittavia klubisoundeja ronskiksi sekamelskaksi. Toinen hyvä esimerkki yhtyeen omaksumasta altsudiskosoundista on kappale I Kill Giants, joka tekee bändistä samalla vaikeasti määriteltävän. Se on sinänsä positiivista, sillä musiikillisten raja-aitojen hämärtäminen ja rikkominen on aina kiinnostavaa. In Rolling Wavesin tapauksessa kokemus jää kuitenkin hieman ontoksi, vaikka nuoruuden intoa pinnan alla piileekin. MARKUS PERTTULA 8 PENNILESS ROWS OF HOUSES (A West Side Fabrication) Elän siinä käsityksessä, että olen kenties kuullut niin Pennilessiä kuin Penniless People of Bulgariaakin livenä ja levyllä. Kuitenkin vasta, saatetta lainatakseni, “laskentatavasta riippuen yhdeksäs tai kymmenes levy” Rows of Houses on jo vuonna 1989 perustetun bändin ensimmäinen levy, jota olen oikeasti kuunnellut. Veikkaan menettäneeni vuosien saatossa jotain. Pennilessin powerpopin vanhat fanit ja kuuntelijat tuntuvat ymmärtäneen Rows of Housesin hienouden kutakuinkin kertalaakista, mutta uudelle kuulijalle sen avautumisessa on mennyt aikaa. Levyn avaava Are You Talking To Me? vie tunnelmallaan hetkeksi tv:stä tutulle Sillalle, mutta paljastuukin katkeransuloiseksi tilitykseksi ja samalla kenties levyn parhaaksi kappaleeksi ainakin allekirjoittaneen kirjoissa. Mutta eivätpä huonoja ole muutkaan. Siinä missä levy avautuu melankolialla, piiskaa Times Are Rough paikatkin hampaista ja A Walk Through The Crowds muut kuona-aineet päästä. Mukaan mahtuu myös Harbour Lightsin herkkää ja ajatonta tunnelmointia, jossa on häivähdys myöhempien aikojen Lemonatoria. Niin joo ja kaverit hei: jos biisien sanat painaa levynkanteen saakka, niin niistä soisi saavan selvää ilman apteekkaria ja suurennuslasia. MARJUT MUTANEN 7 JENNI VARTIAINEN TERRA (Warner) Minä pidän Jenni Vartiaisesta, sanottakoon se heti alkuun. Mutta niin Terra kuin myyntiennätyksiin ylettänyt edellislevy Seili ovat kummallinen yhdistelmä ilmeistä lahjakkuutta, täysin itsekritiikittömiä lyriikoita ja häpeilemätöntä laskelmointia. Terraa on moneen otteeseen ehditty tituleerata Vartiaisen Ray of Lightiksi Madonnan takavuosien albumin mukaan, eikä vertauskohta ole ollenkaan huono. Jos Suomessa jollakulla poptähdellä on rahkeita yrittää Madonnan saappaisiin, niin juuri Vartiaisella. Terrassa on itämaisia sävyjä ja Lofoottien karuutta sopivassa suhteessa, roppakaupalla hyviä sävellyksiä ja Vartiaisen kaunista lauluääntä, mutta sitten on se iso mutta. Ne sanoitukset. Mariska selviytyy sanoituksista suhteellisen kuivin jaloin, mutta Teemu Brunilaa on taas kiittäminen tai syyttäminen siitä, että nuoriso laulaa tulevan kesän festareilla siitä kuinka “tammikuu on synkkä ja hipaton” tai että “oon ollut etsimässä lempee about miljoona kertaa” Havaitsen tässä jotain ristiriitaa Vartiaisen aikuisemman, jo peräti kolmikymppisen naisen imagon kanssa. Levyn bonusraita ja joulumarkkinatäky Tule meille jouluksi on yksinkertaisesti kamala. Jos onnistuu sulkemaan korvaansa korniuksilta, on Terra oikein kelpo levy, jonka kappaleissa on tarttuvuutta ja ilmeistä hittipotentiaalia. Seuraavalta levyltä toivon rohkeampia irtiottoja, koska kykyä siihen on. MARJUT MUTANEN BEAST – Dead or Alive (Gaphals) Olen rakastunut. Komeaan kanteen pakattu tukholmalaisen Beast-yhtyeen uutuus on kuukauden iloisin rock ’n’ roll -yllätys. Tällaiselta sielukkaalta huutajalta The BellRaysin vokalisti Lisa Kekaula kuulosti nuorena. Ja kuka tietää, tältä Sahara Hotnights olisi saattanut kuulostaa, jos sen jumalainen lauluntekijä Joseph Forsman olisi astunut rumpujen takaa lavan eteen bändin keulakuvaksi. Ennen esikoisalbumiaan kolme seiskatuumaista singleä julkaissut Beast on paiskannut itseään epäonnisesti nimellä, jonka vuoksi se sekoitetaan helposti suosittuun korealaiseen poikabändiin. Siksi Beastin voi nähdä netissä huutamassa nimeään isoilla kirjaimilla ja loppuun lisätyllä huutomerkillä. Yhtyeen musiikki on äänekästä paahtoa protopunkin, Motörheadin protospeedin ja The Hellacoptersin actionrockin hengessä, eli yksinkertaisesti jäv- la bra rock ’n’ roll, mistä vuonna 2013 ei ole ylitarjontaa. Laulusolisti Marian ja kumppaneiden meininki on kuumimmillaan videobiisillä Night Lust, nimikappaleella Dead or Alive sekä raidoilla Save Me, Nightmare ja Outracin’ Hell. Vain 26 minuutin mittaisella levyllä on näiden lisäksi vielä neljä erinomaista biisiä. Albumia ei ole pituudella pilattu, joten pyöräytetäänpä se uudestaan! 9 tomasti jousikvartettien repertuaaria laajentamaan aikoinaan perustettu Kronos Quartet puolestaan on jo instituutio. Nimikappale alkaa räväkällä rytmisellä unisonolla, jonka jälkeen jouset siirtyvät limittäisiin rytmeihin. Sävellys ei perustu niinkään melodisille kaarille kuin lyhyille toisteisille kuvioille, jotka muuntuvat liukuvasti. Loppua kohden rivakka yhteinen askel löytyy jälleen. Levy antaa pitkään olettaa kyseessä olevan neliosainen jousikvartetto. Onkin hieno ja yllättävä hetki, kun Tenebre-kappaleen loppupuolella mukaan ui Sufjan Stevensin ääni. Päätösraita Tour Ei?elilla kuullaankin sitten jousien lisäksi nuorisokuoroa ja sekalaista soitinvalikoimaa. Kappalejärjestys pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti. Dessnerin sävellyksissä on dramatiikkaa ja sävyjä, tosin jousien eri sointimahdollisuuksia olisi voinut käyttää runsaamminkin hyväksi. Amerikkalaisen minimalismin vaikutus leijuu vääjäämättä ilmassa ja paikoitellen mieleen tuleekin Steve Reichin tuoreehko Double Sextet/ 2x5, jolla Dessnerkin soittaa Bang on a Canin riveissä. lemana. Vaikka laulajan ääni kantaa ja stemmat iskevät esimerkillisesti kertosäkeissä, heikko englannin ääntäminen tekee kuuntelusta kivuliasta. Uudeksi Rasmukseksi Twincityllä on uuden levyn kappaleiden kanssa pitkä matka. Toisaalta levy saattaisi toimia huomattavasti paremmin suomeksi laulettuna ja tämä mahdollistaisi varmasti syvempien ja merkittävämpien sanoitusten laatimisen kappeleille. Yhtye voisi kielenvaihdolla tavoittaa myös laajemman yleisön ja suosion, sillä suomeksi laulettuna yhtyeen kaihoisa ja sydänsuruinen soundi saattaisi hyvinkin vedota suomenkielistä musiikkia (esim. Uniklubi, Happoradio) kuuntelevaan yleisöön. 9 ODDARRANG IN CINEMA (Edition) Instrumentaalimusiikista käytetään usein luonnehdintaa “elokuvallinen”, kenties mielikuvituksen puutteessa. Rumpali Olavi Louhivuoren luotsaaman Oddarrang-yhtyeen kolmannen levyn kohdalla kyseinen määritelmä on kuitenkin perusteltu, eikä yksinomaan levyn nimen johdosta. Ilmavuus ja paljas tunteikkuus kuvaavat osuvasti sekä Louhivuoren soittoa ja sävelkieltä että useimpia projekteja, joissa hän on musisoinut; mainittakoon tässä vaikkapa Ilmiliekki ja trumpetisti Tomasz Stankon pienyhtye. In Cinemallakin on vaskielementti mukana, nimittäin Ilmari Pohjolan pasuuna, joka soi maanläheisesti ja puheenomaisesti. Tämä luo hienon kontrastin Osmo Ikosen hartaasti laulavalle sellolle. Näiden ja rumpujen lisäksi kuullaan kitaraa, bassoa sekä koskettimia. Persoonallinen instrumentaatio ja sen taidokas käyttö ovat eräitä Oddarrangin vahvuuksia. Sävellyksissä on sävykkyyttä, hienoa melodiankäsittelyä, dynamiikkaa ja muodon hallintaa. Pidempienkin kappaleiden rakenteet pysyvät kasassa ja musiikki kasvaa luonnollisen kauniisti. Elokuvateatterin pimeys pyrkii keskittämään aistit elokuvaan ja upottamaan katsojan kokemaansa. Kuulokkeet korvilla ja silmät ummessa on mahdollista jäljitellä tällaista tilannetta. In Cineman äänikuvaan onkin antoisaa uppoutua sinällään, mutta se toimii myös arkea ylevöittävänä ääniraitana. Cinemaagista! ALONZO AJU HEINO 8 BRYCE DESSNER & KRONOS QUARTET AHEYM (Anti-) Aheym on The Nationalista tutun Bryce Dessnerin debyyttilevytys – paremman määritelmän puutteessa – klassisena säveltäjänä. Kyseessä ei ole kuitenkaan Dessnerille outo maailma, onhan hän vaikuttanut myös Clogsissa ja Bang on a Canissa. EnnakkoluulotSUE ALONZO AJU HEINO 6 TWINCITY YOU LEFT US WHERE WE ARE (Omakustanne) Twincity on Helsingissä 2010 perustettu viiden hengen yhtye, joka kahden EP:n ja ahkeran keikkailun jälkeen julkaisi syyskuussa debyyttialbuminsa, You Left Us Where We Are. Bändi uskoo melodraamaattisen poprockin vetovoimaan, seuraavana Rasmuksena tai Sunrise Avenuena läpilyöminen on yhtyeen tavoitteena. Levy on laadukkaasti mutta hyvin konservatiivisesti tuotettu. Tuntuu kuin sovitusratkaisuja olisi lähdetty hakemaan varminta ja helpointa reittiä. Kappaleiden päämäärä on päästä kertosäkeeseen ja vetää lippu korkealle salkoon. Lippu kuitenkin jää roikkumaan märkänä rättinä puolimatkaan mielikuvituksettomien melodioiden ja tökeröiden, inhoimelien ja yksinkertaisten sanoitusten saatte- » 37 « NRO. 10 JARI MÄKELÄ THOMAS LILLEY 8 OF MONTREAL LOUSY WITH SYLVIANBRIAR (Polyvinyl) Loistavan Hissing Fauna, Are You The Destroyer? -albumin jälkeen olen uskollisesti hankkinut kaikki Of Montrealin levyt. Pitkämielisyyttäni on koeteltu rankalla kädellä, ja välillä Kevin Barnes tuntuu kusettaneen huolella. Äänilevymuotoon puetuissa ADHD-sairaskertomuksissa on kuitenkin aina ollut hyvät hetkensä, ja Solangen sekä Janelle Monaen vierailujen sulostuttama False Priest on erinomainen Prince-albumi. Viime vuonna ilmestyneiden vaisuhkojen Paralytic Stalksin ja Daughter of Cloud -kokoelman jälkeen Barnes tekee pienen korjausliikkeen ja pesäeron viime vuosien eklektiseen poukkoiluunsa. San Franciscossa kirjoitettu ja analogisesti 24-raitanauhurilla studiolivenä äänitetty albumi kuulostaa edeltäjiään intiimimmältä. Kitara- ja rumpusoundit ovat lämpimän vanhanaikaisia. Juurevammassa musiikillisessa ympäristössä Barnesin nasaali ääni tuo mieleen Ray Daviesin, Bob Dylanin sekä maestroja 70-luvulla idolisoineet Pete Perrettin ja Steve Harleyn. Länsirannikon kevytpsykedeliaa ja kantrisävyjä yhdistelevä Lousy with Sylvianbriar eroaa saman musiikillisen alueen hipsteriäänitteistä edukseen. Suurimmalta osalta
soundi edellä kulkevilta indieartisteilta ei varastaminen luonnistu, ja siinä missä Foxygen tai Ariel Pink kähveltävät kaikki sävellysideansa muilta, Barnes improvisoi noin tusinan parempaa omasta päästään. JARI MÄKELÄ 9 BEASTMILK CLIMAX LEVYARVIOT (Svart Records) Helsinkiläinen kolmisen vuotta sitten perustettu Beastmilk nauhoitti debyyttialbuminsa USA:ssa ja meininki on muutenkin kansainvälinen, sillä laulaja Kvohst, joka myös Hexvesselin Mat McNerneynä tunnetaan, on englantilainen. Beastmilkin apokalyptinen postpunk huhuilee enemmän 90-luvulle kuin gothic rockin alkuvuosiin. Vaikka musiikista tulee välillä mieleen The Cultin esiasteiden synkeimmät 80-luvun tekeleet ja Glenn Danzigin vokaalit, samalla mieleen muistuu myös parhaimmisto niistä levyistä, joita posti kuljetti aktiivisilta saksalaisilta levy-yhtiöiltä 20 vuotta sitten. Beastmilkin biisimateriaali rullaa eteenpäin reippaalla temmolla ja kielisoitinten hallitsema soundimaailma toimii samaan tapaan kuin The Curen kitaralevyllä Wishillä. Avausbiisi Death Re?ects Us on kestoltaan harmillisesti alle kolme minuuttia ja muutenkin biisit ovat genreen yleisesti suhteuttaen melko lyhyitä, mutta toisaalta Beastmilk pystyy tehokkuuteen, joka kaivaa biiseistä esiin hittipotentiaalia. Vaikea veikkailla, mitä Beastmilkista tulee, mutta jotenkin uskon ja ennen kaikkea haluan uskoa, että Climax ei ole Beastmilkin uran kliimaksi, vaan alku jostain suuremmasta. Jos joulukuu ei tuo mitään yllätyksiä, niin Climax on vuoden 2014 kovin kotimainen. AKU-TUOMAS MATTILA 9 THE HEAD AND THE HEART LET’S BE STILL (Sub Pop) Pitchfork arvioi seattlelaisen The Head and The Heartin hittidebyytin halvaksi ja kalas- A N T A K Black Magic Six: Halfway to Hell 12”MLP/MCD/Digi (out 22.11.2013, lim. ed. 333/333) televaksi alle nelosen levyksi. Harva otti sitä kuuleviin korviinsa. Tasapainoisten, melodisen koukuttavien, mutta arvokkaiden folkkappaleiden tekeminen on pirun vaikeaa. Jolla taito on, se taidon näyttäköön. Bändi kuulostaa häpeilemättömän toiveikkaalta, ja sen jäsenet ovat avoimesti puhuneet vastareaktiosta nykymusiikin negatiivisuuteen. Let’s Be Still ei ole niin varauksettoman optimistinen kuin edeltäjänsä, mutta se on monimuotoisempi ja harkitsevampi. Josiah Johnsonin, Jonathan Russelin ja Charity Rose Thielenin vokaalikombo on edelleen toimiva. Kenny Hensleyn piano on Thielenin viulun kanssa edelleen lyömätön yhdistelmä, mistä 10 000 Weight In Gold on vain yksi esimerkki. Lapsuuden kosketinsoittimien valmiista synasampleista muistuttava Summertime ja My Friends säröttävät hieman kokonaisuutta. Ajoittainen siirapin puolelle liukastuminen kuitenkin menettelee niin kauan kun vilpittömyys säilyy. Täysosumia on onneksi enemmistö: Another Storyn falsettilaulut menevät ytimiin asti ja Belle and Sebastianilta lainaava nimikappale vangitsee suuria olennaisuuksia. Asetuin jo ensimmäisen levyn kohdalla ylpeiden seattlelaisten kanssa samaan rintamaan. Sanokaa helpoksi, en välitä. Thielsenin sanoin ”these days are numbered”, kaikki vastaantuleva hyvä on otettava avosylin vastaan. ANNI EEROLA 8 TELENOVELAS I AM THE DESTROYER (Plastic Passion) Saatekirjeessään debyyttiään vaatimattomasti alkuräjähdykseen vertaava turkulainen Telenovelas saa välittömästi toisen käden hapuilemaan kaukoputkea ja toisen viinilasia. Haikea ja syksyisen kaunis I Am The Destroyer kuulostaa kieltämättä suurelta ja, noh... ei suomalaiselta. Se on täynnä pieniä yksityiskohtia kuten torvia, jousia, huutoja ja hienoja bassokulkuja. Kokonaisuute- K E E A R The Country Dark: Dead Man´s Handjob CD/LP/Digi na albumi on tasainen, harkittu ja sopivan mittainen. Yksittäisinä kappaleina parhaiten toimivat kitaroillaan The Strokesin mieleen tuova Intergalactic Debauchery At The Red Light District Of The Moon ja singlenäkin julkaistu avaus Existence On/O?. Queen Of The Moths rikkoo albumin kaavaa virkistävästi. Itunes-kirjastossani Telenovelas laskeutuu jonnekin Teenage Fanclubin, Tame Impalan ja Televisionin ulottuvuuksille. Tämä aakkossijoitus toimii yllättävän hyvin myös musiikillisesti ja auttaa lokeroimaan bändin ylipäänsä johonkin. I Am The Destroyeristä on aluksi hieman vaikea saada kiinni. Se tuntuu leijailevan jossain omassa todellisuudessaan. Jotkin yksittäiset lauseet ja Von Hö££en laulutyyli joissakin kohdissa saattavat lisäksi aluksi pistää korvaan. Päästyään ohi kevyestä avaruuspömpöösiydestään albumista kuoriutuu teos, jota voi lämmöllä suositella ainakin ennalta mainittujen yhtyeiden ystäville sekä muille öisille taivaantuijottajille. ANTTI YLI-HALLA 9 SIN COS TAN AFTERLIFE (Solina) Vajaa vuosi sitten Sin Cos Tan tuli puskista ja hurmasi kuulaalla soundillaan. Nyt Jori Hulkkonen ja Juho Paalosmaa hurmaavat uudelleen, mutta vanhan kierrättämiseen ei sorruta, vaikka kakkoslevy syntyikin nopeasti debyytin jälkeen. Täysin ympäri duo ei ole musiikkiaan kääntänyt. Paljon on debyytistä tuttuakin uudella levyllä. Jos piti kaksikon ensimmäisestä työnäytteestä, pitää melko varmasti myös Afterlifesta. Ensimmäiseen levyyn verrattuna Afterlife on lämpimämpi. Siinä missä debyytti oli kuulas syysaamu, on Afterlife aurinkoinen kevätilta. Muutos kuuluu myös suuressa kuvassa. Afterlife on ottanut pari askelta sivuun elektrosta ja on aiempaa selkeämmin synapoppia. Levyltä kuuluu Villa Nahin vaikutus selkeämmin kuin debyytiltä. M O V A ! Afterlifen tekemisessä on ollut mukana myös muita muusikoita. Samae Koskinen käy soittamassa parilla raidalla, ja Avant Garde -biisissä vierailevana vokalistina kuullaan Casey Spooneria. Afterlifen siemen istutettiin jo ensimmäisen levyn sessioissa, jossa syntyneitä biisejä hyödynnetään kakkoslevyllä. Sin Cos Tanin toinen albumi jatkaa debyytin viitoittamalla erinomaisella tiellä ja saa toivomaan, että myös sen sessioista jäi ylijäämäbiisejä, jotka toimivat katalyyttinä seuraavalle levylle. ILKKA LAPPI 7 BIRDY FIRE WITHIN (Warner Music) Musiikin jo äidinmaidossa imenyt ja sittemmin laulukilpailujen kautta läpilyönyt Birdy on edennyt toiseen albumiinsa. Debyytillä nainen coveroi Fleet Foxesin, Bon Iverin ja The Nationalin kaltaisia suuruuksia. Fire Within esittelee laajemmin 17-vuotiaan neidon osaamista myös biisintekijänä. Hän on itse kantanut päävastuun levyn biiseistä. Tukea ovat olleet antamassa lukuisat biisintekijät. Birdy on tehnyt yhteistyötä muun muassa Dan Wilsonin ja Fraser T. Smithin kaltaiset tekijät. Vaikka biisejä on ollut kirjoittamassa lähes kymmenen tekijää laulajan itsensä lisäksi, 11 kappaletta muodostavat melko yhtenäisen kokonaisuuden. Yhtäläisyydet viimevuosien suosituimpaan brittilaulajatar Adeleen eivät jää pelkästään Smithin esiintymiseen levyn kansiteksteissä. Birdyn kuulaassa lauluäänessä on paljon samaa kuin Adelen vastaavassa, vaikka aivan yhtä komeaksi Birdyn ääni ei ainakaan vielä olekaan kehittynyt. Levylle on mahdutettu useampi pianoballadi, jotka tuovat myös ajoittain mieleen Carole Kingin. Birdy ei ole vielä valmis, mutta hyviä elementtejä hänen musiikissaan on. Ehkä parin levyn päästä Birdy on brittiläisen musiikin suuri ilmiö. Laulajan lahjoista homma ei varmasti jää kiinni. ILKKA LAPPI Black Magic Six keikoilla: 22.11. Helsinki, Lepakkomies*, 23.11. Jyväskylä, Musta Kynnys, 30.11. Seinäjoki, Bar15, 5.12. Turku, Dynamo*, 6.12. Kouvola, House of Rock* , 7.12. Kuopio Henry´s Pub*, 14.12. Mikkeli, TBA, 20.12. Pori, Monttu, 21.12. Oulu, Nuclear Nightclub, 31.12. Helsinki, Wäiski. * = w/ The Country Dark & The Shrieks The Shrieks: Blood and Lunacy CD-EP/7”/Digi m u s i c f i n l a n d Ennakot: Kulttuurispotti Asema | Läntinen Pitkäkatu 22, 20100 Turku _¬www.asematurku.fi SUE » 38 « NRO. 10
» REPLAY JARI MÄKELÄ IGGY POP – Skull Ring (Virgin) -yhtyeen 34 vuoden tauon katkaissut The Weirdness (2007). The Stoogesin kauan odotettu paluu tapahtui jo Ari Väntäsen arviossaan ”vaihtelevantasoiseksi sekametelisopaksi” kutsumalla Skull Ring -albumilla. Ylikulkusiltaa The Trollsja The Stooges-kokoonpanojen välillä täydensi sekalainen seurakunta vierailijoita, joiden ansiosta paketti vaikutti kokoelmalevyltä. Jälkikäteen tarkasteltuna se paljastuu Iggy Popin vuosikymmenen parhaaksi rocklevyksi, sillä kiehtova chanson-albumi Préliminaires (2009) sijoittuu täysin laatikon ulkopuolelle. The Trolls -bändin aliarvostettua Beat ’Em Up -levyä (2001) on syytetty nu metal -vaikutteista, vaikka Iggyn 90-luvun luottokitaristi Whitey Kirstin ympärille koottu yhtye tyrkkäsi Avenue B -albumilla (1999) huolestuttavasti seestyneen artistin jälleen rokkaamaan. The Trollsia vaivasi paha karma. Neljä päivää Beat ’Em Upin ilmestymisen jälkeen Body Countissakin soittanut basisti Mooseman Roberts sai surmansa driveby shootingissa. Robertsin tilalle astunut Pete Marshall (ex-Samhain) hoiti bändin taipaleen päätökseen kunnialla. Seitsemän edellistä albumia rennompaa ja rullaavampaa The Trolls -kappaletta muodostaa Skull Ring -albumille jäntevän rungon. Vain pari biiseistä pitää luokitella täytekappaleiksi. Superbabe on hölmö rock’n’roll-kappale juuri minun makuuni. Synkkä ja doomimainen Inferiority Complex lisää albumin kepeään yleislinjaan sen kaipaamaa luonnetta. Alkuperäisen The Stooges -trion (basisti Dave Alexander menehtyi vuonna 1975) ylösnousemus nostaa Skull Ringin huimasti tavanomaisen Pop-levyn yläpuolelle. Iggy oli pitkään tyrmännyt bändin paluun turhana nostalgiana, mutta pehmennyt vanhuuttaan ajatukselle. Päihdekierteestä kuiville selviytynyt rumpali Scott Asheton jammaili Popin kanssa jo vuonna 1989, mutta tämän jälkeen Scottin sitkeät yhteydenotot saivat ainoastaan Iggyn managerin vaihtamaan puhelinnumeronsa. Rick Rubin yritti taivutella The Stoogesia studioon vuonna 1995, mutta legendan paluu eteni käytännön asteelle vasta kun Iggy tajusi, miten hauskaa kitaristi Ron Asheton piti The Stooges -klassikoiden parissa oman coverbändinsä kanssa. Ronin The Wylde Rattzista mukaansa nappaamalla Minutemen-basistilla Mike Wattilla täydennetty uu- si The Stooges sai Skull Ringille kasaan neljä erinomaista biisiä – neljä enemmän kuin vuosien rutistuksen jälkeen The Weirdnessille. Little Electric Chair on Shake Appeal -henkinen rallatus. Dead Rock Starilla Ron pääsee jo hieman revittelemään happoista kitaraansa. Viimemainittua biisiä seuraa albumilla laskelmoidun oloisesti turha cover naispuolisen Iggy Popin, Peachesin Rock Show -kappaleesta. Se kuulostaa taustoiltaan aivan samalta kuin Peachesin kolme vuotta aikaisemmin julkaisema originaali. Toinen Peaches-duetto Motor Inn on kelpo tavaraa, mutta naisen syyskuussa 2003 julkaistulle Fatherfucker-levylle päätynyt Kick It olisi ollut parempi valinta. Jos Skull Ringillä kuultaisiin sille ennakkoon kaavailtua Puff Daddya, RECKLESS LOVE HUMALISTONKATU 8 A, TURKU PE 8.11. LIVE, 14e / 12e (Tiketti) RECKLESS LOVE, HANGMAN’S VOODOO LA 15.11. LIVE, 17e / 15e (Tiketti) ANNA PUU, DEMOISELLE GOSSE KE 20.11. LIVE, 17e / 15e ROTTING CHRIST (GRC), REBELHEAD, CANNIBAL ACCIDENT PE 22.11. LIVE, 10e / 8e (Levykauppa Äx & 8raita) PENNILESS, PANSSARIJUNA, HILJAISET KALLOT TO 28.11. LIVE, 20e / 18e (Tiketti) STRATOVARIUS + SUPPORT PE 29.11. LIVE, 17e / 17e (Tiketti) MOKOMA PE 13.12. LIVE, 18e / 16e (Tiketti) SCANDINAVIAN MUSIC GROUP LA 14.12. ILTA, 22e / 18e (Tiketti) SIR ELWOODIN HILJAISET VÄRIT -duo SUE » 39 « NRO. 10 ANNA PUU STRATOVARIUS tätä kolumnia ei kenties olisi kirjoitettu. Iggyn aurassa pääsivät Combsin sijaan paistattelemaan punkpopyhtyeet. Nousukiitoa valmistelleen Green Dayn työstämä Private Hell on The Passenger -henkinen tarttuva hölkkä; Sum 41 -duettoa Ari Väntänen luonnehti osuvasti: ”parasta mitä ne idiootit tulevat koskaan julkaisemaan”. Ron Asheton kuoli sydänkohtaukseen vuonna 2009. Tänä vuonna julkaistu, kitaristi James Williamsonin kanssa äänitetty Raw Powerin jatkoosa Ready To Die osoittautui viihdyttäväksi, jopa yllättävän kovaksi albumiksi. JARI MÄKELÄ Kirjoittaja on turkulainen Iggy Pop -addikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa. LEVYARVIOT ”Palvokaa tätä sitkeää, jänteikästä miestä” (Ari Väntänen Sue 11/2003) on ollut yksi elämäni tärkeimmistä johtosäännöistä. Viikinki, jonka Ashetonin veljekset oppivat aikoinaan tuntemaan James Osterbergina, on minulle jumalasta seuraava. Ensimmäisellä nuorisotalokeikallani eläydyin coveroimaani I Wanna Be Your Dogiin niin vahvasti, että katkaisin ”vahingossa” mikkitelineeni. Sovelsin The Idiot -albumilta kopsaamaani laulutyyliä bändissä, jonka muut jäsenet ihailivat Ronnie James Dioa; kenkää tuli. Shadesbiisin kuultuani en riisunut aurinkolasejani kolmeen vuoteen. Koversin Cold Metal -seiskatuumaisen keskiön puukolla riittävän suureksi, että pystyin soittamaan sen puhki TVO:n jukeboksissa. 2000-luvulle päästyään Iggy Pop oli ylittänyt kunnioitettavan viidenkympin rajapyykin. Edellisen vuosikymmenen aikana idolini oli kadottanut poikamaisen ulkonäkönsä, mutta saavuttanut rock-ikonina aseman, jota kaupalliset flopit tai puolivillaiset julkaisut eivät kyenneet horjuttamaan. 2000-luvulla mies julkaisi neljä täysin erilaista studioalbumia, joista populaarikulttuurisesti merkittävin ja taiteellisesti huterin oli The Stooges
» LEFFAVIERAS KARI HOTAKAISEN FANITUSLISTAT ENSI-ILLAT Aution saaren elokuva – Ehdottomasti Mies ja alaston ase -trilogia. Mä en osaa pitää niitä varsinaisesti elokuvina arvossa, vaan mä pidän siitä elämänkatsomuksesta, joka perustuu siis jat-ku-vaan mokailuun. Mä en väsy niihin ikinä, vaikka kaikki ne mun mieleeni vähän liiankin hyvin jääneet kohtaukset on ihan helvetin lapsellisia. Mä en autiolla saarella haluaisi miettiä elämän tarkoitusta, vaan katsoa näitä elokuvia. » EPÄTODELLINEN TODELLISUUS M arraskuun vierailuleffaksi nappasimme Jari Halosen vuosikausia työstämän spektaakkelin Kalevala – uusi aika. Mytologisen menneisyytemme tapahtumat käyvät vuoropuhelua nykyhetken kanssa. Ja kun näin korkealentoisissa kansatieteellisissä sfääreissä liikutaan, ei arvottajaksi riitä kuin Finlandia-palkittu sanataitelija. Valitsimme tehtävään Kari Hotakaisen. – Aina puhutaan siitä, että taiteessa tekijän pitäisi luoda ihan oma maailmansa. Siinä tehtävässä tää leffa onnistui sataprosenttisesti. Vaikka Kalevalaan nojattiinkin, siinä oltiin täysin epäsuomalaisissa fiiliksissä mitä tulee elokuvalliseen ilmaisuun. Ote on umpipersoonallinen, se luo ihan oman elokuvallisen maailmansa. – Täysin David Lynchiä siinä mielessä, että siinä ei ollut mitään tunnistettavan arkirealismin painoa. Se on totaalisesti irti konventionaalisesta elokuvailmaisusta – paitsi tietysti se ihan ensimmäinen kuva, missä näkyi ne mereltä tulevat vanhat laivat. Se oli helvetin hieno, kuin suoraan jostain kansainvälisestä suurtuotannosta. – Välillä kuvaus oli muutenkin ihan häikäisevää, se oli niin sitä tiettyä omaa maailmaa. Nykyajan suhteen oli hyvä oivallus pistää kohtauksia johonkin metrokäytävään ja muihin epätyyppillisiin ympäristöihin, se toi helvetin hienosti tyylitellyn epätodellisen olotilan. – Jos suomalaista normielokuvaa menee kattomaan, niin siinä koko ajan ymmärtää kaiken, mutta samalla siihen kaikkeen voi väsyä, koska sen kuvattavan todellisuuden on nähnyt jo uutisissa, ajankohtaisohjelmissa ja missä tahansa. Tästä uuden maailman ja toisen todellisuuden luomisesta mä antaisin heti viisi tähteä. – Oli siinä myös asioita, jotka rupesi mua aika lailla häiritsemään. Varsinkin se näyttelijäilmaisun monotonisuus. Onko jokaisen kohtauksen pakko olla niin, että tyypit vapisee ja melkein itkee? Mutta toisaalta sehän nyt on vain tyylilaji, ja sen sitten joko ottaa tai ei ota. – Tää on ihan hullu elokuva. Aivan päätön, siis hyvässä mielessä. Siinä on myös ajatusta, ja ne ajatukset risteilee elokuvan aikana moneen suuntaan sen suhteen, mikä on hengen ja materian suhde. Ollaanko me menty ahneudessa ja itsekkyydessä niin pitkälle, että me myydään kaikki oma pois, minkä myötä meiltä menee myös henki. – Hyvin viitteellisiä oli nää ilmaisut siitä, mitä yrityskauppaa siinä oikeastaan oltiin tekemässä. Ollaanko me myymässä koko maailmankuvam- FILTH Ohjaus: Jon S. Baird Skottilaisen elämänmenon karvaisempaa puolta kuvaavia Irwine Welshin romaaneja on pidetty mahdottomina sovittaa elokuvamuotoon – kunnes Trainspottingista tuli menestys. Bairdin tulkinta romaanista Filth (suom. Paska) on lähes yhtä onnistunut näkemys, vaikka kopioikin hiukan häiritsevästi samoja visuaalisia kikkoja kuin Trainspotting. Vähän arkaaisempikin kerronta olisi riittänyt, sillä katsoja tajuaa muutenkin, ettei konstaapeli Bruce Robertson (aivan mahtava James McAvoy) ole tasapainoinen tapaus. Hän astelee vankin askelin kuningastietään kohti ylennystä ja sysii syrjään kaikki kilpailevat kollegansa, koska uskoo tietävänsä näiden heikkoudet. Hän tekee lähestulkoon jokaisen häntä lähestyvän elämästä yhtä helkkaria. Mutta Bruce on jo puolitiessä matkalla alas ja lujaa, vaikka häneltä kestääkin paljon katso- me Ruotsiin, myymässä suomalaisuuttamme jonnekin. Se oli lopulta ihan koomisuuteen asti hämäräperäistä, että mistä ollaan luopumassa ja mikä kauppa on käynnissä. Sen mä lasken isoksi ansioksi. – Toisaalta, mitä suomalaisuus sitten on? Tässä oli viehättävää se, että tämän elokuvan suomalaisuus oli Jari Halosen oma näkemys suomalaisuudesta. Ja sehän on pelkästään mukava juttu, että Markku Halmeella voi olla oma suomalaisuutensa ja Kari Hotakaisella omansa. Kuka suomalaisuuden voi lopulta mitenkään määritellä? – Meidän myyttinen Kalevalamme on tietenkin vain Elias Lönnrotin näkemys sen kuulemista tuhansista ja tuhansista lauluista ja säkeistä. Kertakaikkisen rohkea veto on tuoda Kalevalan hahmot tähän päivään. Koko tän jutun voi nähdä tällasena isona mielentilana, päähenkilön mielen järkkymisenä. jossa kaukainen menneisyys on ikään kuin sen ihmisen näkyjä. – Ja sehän oli ihan nerokasta, että kun synnytetään ja halutaan jotain uutta, niin sitä visuaalisesti merkataan vanhalla naisella, joka synnyttää. Synnyttäjähän yleensä on vitaalissa iässä oleva nainen. Se oli metafora siitä, että jos minä päätän synnyttää elämää, niin riippumatta siitä onko mies vai nainen, se uusi maailma rakentuu mielessä. Minäkin voin synnyttää itselleni uuden elämän vaikka tässä Fazerin kahvilassa. Ei se ole mitään muuta kuin mielentila. – Kokonaisuutena tää ansaitsee puutteineenkin nelisen tähteä. Tommonen elokuva vie mut oikeasti muualle, jonnekin ihan hevonkuuseen. Se on todellisuutta, mutta niin helvetin tyyliteltyä, että kun mä astun teatterista kadulle, mun ensimmäinen fiilis on, että missä helvetissä mä nyt olen. Ja missä mä äsken olin. – Ohjaajana Halonen on äärimmäisen tosissaan, mikä on arvo jo sinällään. Ja kun on oikein tosissaan, se tuottaa muutamiksi sekunneiksi myös tahatonta komiikkaa. Mikä on ihan mukava asia. Teksti: Markku Halme TÄHDET Hotakainen Halme KALEVALA – UUSI AIKA, SUOMI 2013. OHJAUS JA KÄSIKIRJOITUS: JARI HALONEN. PÄÄOSISSA: TOMMI, ERONEN, KONSTA MÄKELÄ, TANJALOTTA RÄIKKÄ, PIRJO LONKA, PAULI PORANEN, VILLE TIIHONEN, OLAVI UUSIVIRTA, ARI VAKKILAINEN, MAIJALIISA STRÖM. KESTO: 110 MIN. jaa pitempään tajuta se. Oma näppäryys sortaa konstaapelin yhä syvemmälle saastaan, eikä kiihtyvä päihdeongelma ainakaan helpota tilannetta. Welshillä ei taida olla erityisiä sympatioita poliisivoimia kohtaan, ja sen saa Filthin päähenkilö tuntea nahoissaan ja liiveissään. Kirjassa yhtenä kertojana on Robertsonia sisältä kaluava lapamato, jonka elokuva tulkitsee enemmän henkistä laatua olevaksi. Vaikka hahmoa on hiottu edes lievästi sympaattisempaan suuntaan, ei oikein pysty asettumaan hänen puolelleen. Ei edes sillioin kun Robertson yrittää hakea synninpäästöä yhden ja ainoan oikeamielisen tekonsa ansiosta. Aivan Danny Boylen kerronnan sujuvuuteen Baird ei yllä, mutta pitkälti kiitos erinomaisten näyttelijöiden, saasta toimii. Sanomaltaan kuvottava ja mustanhyytävä pahanmielen elokuva, joka silti onnistuu välillä tykittämään suoraan naurusuoneen. VESA KATAISTO SUE GRAVITY Ohjaus: Alfonso Cuarón ½ Mukavan villi idea, ja yksi niistä härvoista elokuvista, joissa 3D-tekniikka on todellakin perusteltua – ellei peräti välttämätön keino elokuvan elinedellytysten hengissäpidolle. Tapahtumaympäristönä on nimittäin avaruus, ja vieläpä pääosin ”ulkotiloissa” eli avaruusukkulan ulkopuolella. Viimeistä lentoaan tekevä astroäijä (George Clooney) ja ensimmäistä avaruusreissuaan kokeva feminautti (Sandra Bullock) ovat romanttisella avaruuskävelyllä korjailemassa Hubble-teleskooppia, kun venäläisten räjäyttämästä venäläisestä vakoilusatelliitista (no totta kai ja tietenkin) syntynyt avaruusromuläjä tuhoaa kaksikon reissuvälineenä toimivan sukkulan. Mieluummin olisivat sankarimme kumpikin omalla autiolla saarellaan. Niin, paitsi että niiden perinteisten autiosaarten kaukaisessa lähipiirissä ei ole tyhjiä ulkomaisia avaruusasemia, » 40 « NRO. 10 Suosikkikohtaus – Taksikuskissahan tää vähän yksinkertainen päähenkilö ei oikein tiedä, miten deittaillaan. Ensitreffeillä se vie naisen elokuviin, ja millaisen elokuvan se on valinnut: pornoa. Nuorena se kohtaus jäi mieleen erittäin hämmentävänä, myöhemmin se rupesi naurattamaan, ja jossain vaiheessa jo itkettämään sen kundin puolesta. Että miten vähissä voi sosiaaliset taidot olla. Suosikkiohjaaja – Martin Scorsese. Nimenomaan Taksikuskin takia mä rupesin seuraamaan hänen leffojaan. Sen ilmestyessä mä olin itse muuttanut kaupunkiin. Taksikuskin päähenkilö tekee asioita, joita mä en ikinä voisi kuvitellakaan tekeväni, mutta silti mä koko ajan näin sen oman yksinäisyyteni ja ulkopuolisuuteni kuvauksena. Scorsese on tehnyt aika epätasaista jälkeä, mutta varsinkin sen tuotannon alkuvaiheen ydin on jättänyt mun sieluun lähtemättömän jäljen. Ensimmäinen vaikuttava leffakokemus – Vuonna 1972 tuli tv:stä Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia pitkänä neliosaisena versiona, joka oli mulle todella ahdistava ja järkyttävä kokemus. Mä näin sen dokumenttina viereisestä kylästä, olihan meiltä matkaa Pihtiputaalle vain 65 kilometriä. Sen ekan osan esitysiltana mä lähdin luistinradalta kotiin vähän myöhässä, ja kaikki meidän kylän raitit oli täysin tyhjinä, mikä oli vähän outoa ja pelottavaakin. Sen katsominen oli kaikille tärkeä itsestäänselvyys. Kotona isäkin sanoi, että kymmenen minuuttia on jo mennyt, missä ihmeessä sä olit. Seuraava Sue ke 4.12. joille voisi ainakin hetkeksi pelastautua. Siis jos sinne asti vähillä happivarannoillaan nyt noin yleensäkään pystyisi pääsemään. Huikea visuaalinen anti vie katsojan mukanaan elävän ja uskottavan oloiseen tähteinväliseen tilaan. Kun herra Nautti intoutuu sanallisesti ihastelemaan kotipallomme tarjoamia näkymiä, tuli hieman kateellinen olo – ei sen takia, etteikö itsekin olisi saanut silmiinsä samanlaista näkymää vaan siksi, ettei saa olla ihan konkreettisesti siellä jossain. Kyseessä on trilleri, mutta vaikka se jokseenkin tulisilla hiilillä pitääkin, ei elokuva yllä psykologisesti kovinkaan kummoisiin sfääreihin. Visuaalisuus hakkaa henkisyyden sekä mennen että tullen. Suurimman osan filmin kestosta näkyy elokuvallisista tähdistämme vain osa naamasta, mikä ei kuitenkaan estä henkilöiden rakentumista sinänsä kerrassaan vakuuttaviksi hahmoiksi. Suurehko, joskin suhteellisen diibadaabainen nautinto. Tarjolla yksi nasta yllätys-pyllätys. MARKKU HALME
ODD THOMAS (USA, 2013) Odd Thomas (Anton Yelchin) omaa yliluonnollisia kykyjä. Hän pystyy kommunikoimaan kuolleiden kanssa ja näkee jatkuvasti henkiolentoja, joita saapuu paikalle silloin kun jotain pahaa on tapahtumassa. Stephen Sommersin ohjaamassa toiminnallisessa trillerissä ihan lahjakkaasta Yelchinistä yritetään tehdä isoa staraa, mutta leffaa ei Jenkeissä ole nähnyt vielä juuri kukaan kun Suomessa sen voi ostaa jo kotiinsa. Markkinointi taitaa olla pahasti pielessä, mutta ihan pätevää menoa tarina (Dean Koontzin romaanin pohjalta) tarjoaa etenkin nuoremmille katsojille. Varsinaiseksi leffasarjaksi tämä silti tuskin kehkeytyy. – 40V-JUHLAJULKAISU (1973/2000) (USA). OHJAUS: WILLIAM FRIEDKIN. PÄÄOSISSA: ELLEN BURSTYN, LINDA BLAIR, JASON MILLER, MAX VON SYDOW, LEE J. COBB. KESTO YHTEENSÄ: 122MIN/132MIN. IKÄRAJA: 16. William Friedkinin mestarillista Manaajaa on usein kutsuttu kaikkien aikojen pelottavimmaksi elokuvaksi, vaikka sen tekijät (ohjaaja, käsikirjoittaja, päänäyttelijät) eivät sitä osaa edes kauhuelokuvaksi mieltää. Tekovaiheessa ohjaaja lähestyi William Peter Blattyn tekstiä kuin se olisi jännitysmomenteilla höystetty draama. Ainakin leffan ensimmäiset kolme varttia ovat kaikessa tyyneydessään kaukana perinteisestä kauhuelokuvasta. Tyynen jälkeen tulee myrsky, ja Friedkin vie katsojan pahuuden syövereihin. Esiteini-ikäisen Linda Blairin on näyttelijänä astuttava maailmaan, jota hän ei pysty edes ymmärtämään. Vuonna 2013 Hollywood on konservatiivisempi eikä tällaista elokuvaa enää tehtäisi – saati nimettäisi Oscar-ehdokkaaksi peräti kymmenessä kategoriassa. Juoni lienee useimmille tuttu. 12-vuotiaan Reganin (Blair) käyttäytyminen muuttuu yhä oudommaksi, ja psykologit ja lääkärit ovat aivan pihalla tilanteesta. Äiti (Ellen Burstyn) on mel- keinpä militaristisen ateisti, mutta jossain vaiheessa hänenkin on hyväksyttävä se tosiasia, että tytär on riivattu. Manaaja ja demonin “vanha tuttu” (Max von Sydow) on tilattava paikalle. Siitä vastaa oman uskonsa kyseenalaistava katolinen pappi (Jason Miller). Ilmestyessään neljä vuosikymmentä sitten, ja vielä vuonna 2000 julkaistun version teatteriensi-illassakin Manaaja sai tuta uskovaisten vastustusta (myös Suomessa) eivätkä nämä ymmärtäneet, että elokuva ei ole valmistettu Helvetissä eivätkä tekijät ole paholaisen kätyreitä vaan juurikin päinvastoin. Tässä tarinassa jokainen nöyrtyy Jumalan voiman edessä. Kolmen levyn blu-ray sisältää kuvakirjan lisäksi molemmat versiot elokuvasta. Kymmenen minuuttia pidempi versio ei ole ohjaajan leikkaus vaan enemmänkin myönnytys Blattylle. Mukana on toki myös “se yksi kohtaus”, mikä ei teknisistä rajoitteista johtuen päätynyt teatteriversioon. Molemmat versiot löytyvät omilta levyiltään eri ekstroineen (joita on reilusti). Lisäksi kolmannella kiekolla on muutama täysin uusi dokumentti teräväpiirtomuodossa. HAROLD JA MAUDE (USA, 1971) Tästä Hal Ashbyn mestariteoksesta tulee aina hyvälle tuulelle ja se todellakin kestää katselukertoja. Harold ja Maude on poikkeuksellisen lämmin, erittäin hyvin näytelty ja kirjoitettu omalaatuinen rakkaustarina. Ei ole ihme, että se nauttii kulttimainetta. Monen leffafanin mielestä Harold ja Maude on jopa kaikkien aikojen paras elokuva. Yksinäinen liki 80-vuotias Maude ottaa viimeisistä päivistään kaiken irti. Parikymppinen Harold on rikas sinkkupoika, jolla on pakkomielle tekaista itsemurhia. Heti ensitapaamisesta lähtien epätodennäköinen parivaljakko oppii toisiltaan paljon. Puolitoistatuntisen elokuvan aikana katsojakin oppii tuntemaan heidät läpikotaisin. Ruth Gordon ja Bud Cort omivat roolinsa niin tehokkaasti, ettei muuta roolitusta pysty kuvittelemaankaan. Näyttelijöiden välinen kemia hakee vertaistaan, ja Cat Stevensin musiikki on yli neljä vuosikymmentä myöhemmin melkeinpä legendaarista. Harold ja Maude on täydellinen elokuva, joka inspiroi elokuvatekijöitä edelleen. RATKAISUN HETKI (USA, 1982) Paul Newmanin tähdittämä Ratkaisun hetki on oikeussalidraamaa sieltä paremmasta päästä. Tämä viiden Oscarin ehdokas (mm. paras elokuva) on hyvin kirjoitettu (aina loistava David Mamet) jännitysnäytelmä alkoholisoituneesta asianajajasta, joka uuden keissinsä tiimoilta löytää omatunnon, vaikka mies on vararikossa ja juttu olisi yhtä hyvin voitu sovitella isolla rahalla. Sidney Lumetin taidokkaassa ohjauksessa Newman vetää yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Ekstroissa on ohjaajan kommenttiraita, jossa Newmankin tekee pikavisiitin. Lisäksi levyltä löytyy viisi minidokkaria sekä leffan trailer. TERO HEIKKINEN TERO HEIKKINEN SUE.FI • FACEBOOK.COM/SUEZINE • TWITTER.COM/SUELEHTI SUE » 41 « NRO. 10 DVD-ARVIOT MANAAJA KON-TIKI (Norja/Iso-Britannia/Saksa/Ruotsi/Tanska, 2012) Norjassa elokuvan budjettiin voidaan laittaa yli kymmenen miljoonaa euroa – ainakin, jos aiheena on kansallissankari Thor Heyerdahl. KonTiki kertoo tämän norjalaistiedemiehen koko maailmaa ravisuttaneesta seikkailusta Tyynellä valtamerellä reilut puoli vuosisataa sitten. Jännittävässä leffassa dramaattiset ainekset ovat enemmän kuin kohdillaan, mutta silti erikoistehosteet jäävät päällimmäisenä mieleen. Ne ovat nimittäin Oscar-ehdokkuuden tasoisia, ja amerikkalaisena tuotantona Kon-Tiki olisi siinä kategoriassa noteerattukin. Välillä tuntuu kuin katsoisi jotain National Geographicin luontodokkaria, vaikka esimerkiksi hait ja valaat ovat silkkaa visuaaliefektiä. Leffa oli Oscar-ehdokkaana parhaan ei-englanninkielisen elokuvan kategoriassa, mutta voitto jäi jälleen kerran Norjalta saamatta. Suomessa kansallissankari Mannerheimista voitaisiin tehdä ison budjetin elokuva... Tai sitten ei.
» MONOLOGEJA MUSIIKISTA JARKKO FRÄNTILÄ » METALLICA JA MÄRÄT UNET
1. Ayreonin takana on Arjen a) Sankari b) Lucas c) Lucassen 2. The Country Darkin levy on Deadman’s... a) Tale b) Hand c) Handjob 3. Seremonian kitaristi on a) Ville Pirinen b) Kivi Larmola c) Juba Tuomola 4. Rotting Christ tulee a) Kreikasta b) Turkista c) Iranista 5. Rattuksen uusin jäsen on a) Nopsa b) Jopo c) Kombi 6. Pestilencen pomo on Patrick a) Mamero c) Mameli c) Mamis K ” Metallica johtaa seksiin! Ainakin melkein. 7. Oranssi Pazuzun debyytistä on vuosia a) 4 b) 2 c) 8 8. Kuka soittaa Shitter Limitediä? a) Miettinen b) J. Miettinen c) J. Karjalainen 9. Astrid Swanin uusi albumi on a) Astrid2 b) Astrid3 c) Astrid4 10. Ismo Alangon toinen nimi on a) Kalervo b) Kalevi c) Kullervo 11. Manowar tuo Suomeen a) musikaalin b) festivaalin c) lannevaatemalliston 12. Rokumentti järjestetään a) Oulussa b) Joensuussa c) Helsingissä 13. Eläkeläisten jäsen on Kristian a) Voutilainen b) Vikernes c) Vind 14. Apocalyptica julkaisi a) dvd:n b) livelevyn c) elokuvan 15. The Soundsin laulaja on a) Felix b) Emma c) Maja 1c2c3a4a5b6b7a8b9c10c11b12b13a14b15c VIIMEINEN SANA atri Helenaa sanotaan sinivalkoiseksi ääneksi. Juice Leskinen on kansallissankarimme, eläessään vähän änkerö kiukkuilija, joka osasi vittuilun jalon taidon. Olavi Virta. Matti Nykänen ja Sibelius ovat tietenkin kaikki oleellisia ihmisiä ja ilmiöitä katajaisen kansan historiassa. On kuitenkin yksi asia, joka yhdistää meitä suomalaisia alle 40-vuotiaita musiikin harrastajia tavalla, johon urheilusankarimme, säveltäjäneromme ja tunteiden tulkkimme eivät ole koskaan yltäneet. Se on ilmiö, joka yhdistää kontulalaista yksinhuoltajaäitiä, vaasalaista suomenruotsalaista purjehtijaa sekä ivalolaista metsien miestä. Sen ilmiön nimi on Metallica. Meillä kaikilla on omat muistomme, jotka liittyvät Metallicaan. Lars Ulrich, James Hetfield, Jason Newsted ja Kirk Hammett ovat olleet mukanamme jo yli kolmekymmentä vuotta (sori vaan Robert Trujillo, minulle sinä tulet aina olemaan se uusi isäpuoli, joka ei voi koskaan korvata sitä sivukaljuista bassotaiteilijaa). Yhtyeen merkitystä kokonaisen sukupolven kasvattajana on turha vähätellä. Metallica on meidän kaikkien ja kuuluu meille kaikille. Meillä kaikilla on omat anekdoottimme, jotka liittyvät yhtyeeseen jollain tavoin. Metallica pakottaa nukkumaan! Jotkut meistä ovat olleet ala-asteella luokkaretkellä Ahvenanmaalla ja olemme yrittäneet kuunnella Master of Puppetsin Orionia liki äänettömänä, jotta samassa huoneessa nukkuva luokanopettaja ei heräisi. Unicefkorvalappustereoiden kuulokkeet eivät kuitenkaan olleet nykyisten hitech-kuulokkeiden veroisia, ja keturalleenhan salakuuntelu meni ja kiinni jäätiin. Siinä sitä sitten sai tuijotella kattoa ja odotella unentuloa ilman musiikkia, samaan aikaan kun haluaisi uppoutua yhä uudelleen ja uudelleen jään alle toisella kasetilla olleen Trapped Under Ice -kappaleen tahdissa. Metallica johtaa seksiin! Ainakin melkein. Metallican parissa jotkut meistä suutelivat ensimmäisen kerran, kun jostain pohjoisesta tullut tyttö tuli tapaamaan Helsingin serkkuaan ja bongasi finninaamaisen ja epävarman hevipojan Metallica-collegepaidan. Siinä sitä sitten vaihdettiin limoja 13-vuotiaan itsevarmuudella keskellä skeittiramppia meren äärellä, kavereiden naljaillessa vieressä kuinka on tärkeää välillä myös hengittää tunkiessaan mahdollisimman epäeroottisesti mutta kiihkeästi kieltään kohti toisen osapuolen nielurisoja. Metallica totuttaa myös elämän pettymyksiin. Kenties tämä samainen skeittirampilla räkää vaihtanut poika kyseli seuraavat puoli vuotta milloin rampin tyttö tulee takaisin Helsinkiin – aina siihen saakka, kunnes se Helsingin serkku sanoi ettei odottelu välttämättä kannata. ...And Justice For All -college muistutti epäonnistuneesta elämän suurimmasta rakkaustarinasta liikaa ja jäi pojan kaappiin kuukausiksi. Helvetti sentään, Metallica saa meidät epäröimään sekunniksi omaa seksuaalisuuttamme. Vuonna 1991 yhtye julkaisi Black Albumin, joka myi kuusi miljardia kappaletta. Jossakin joku tuolloin 14-vuotias poika näki unta James Hetfieldistä, ja unessa Hetfield vaikutti liki kreikkalaiselta veistokselta pitkine hiuksineen, kivipestyine farkkuineen ja mustine nahkatakkeineen. Aamulla oli outo olo, ja kaverillekin piti kertoa hämmentävästä unesta. Ne oudot tuntemukset tietenkin pois jättäen, sillä 14-vuotiaana harvemmin tunnustetaan nähneensä potentiaalista homoseksuaalista kuvastoa omassa unessaan. Metallica vaihtui jossakin vaiheessa NoFX:iin ja skettipunkkiin. Tuli Bad Religion. Tuli rullaluistelu ja skeittipiirit ja aivoihin iskostui aatos siitä, että lähiön ostoskeskuksen portaita alas hyppiessään näytti coolilta ja tyylikkäältä ja vaaralliselta samaan aikaan. No, niin vaaralliselta kuin luistelija vain voi näyttää Lassi & Leevi -paita päällään. Tuli vanhojen tanssit ja se hetki kun tajusi, että skeittipunkkia kuuntelemalla ja viskiä juomalla pääsi suutelemaan sen koulun toisen skeittipunkkiin hurahtaneen tytön kanssa. Muistikuvat tuosta hetkestä ovat hieman hatarat, mutta Millencolin-fanius oli myöhemmin kuultujen huhujen mukaan yksi syy siihen, että tukkansa blondannut pseudoskeittari kiinnosti koulun käytävillä (tiedättehän mitä rullaluistelijoista sanotaan: oikea asenne, väärä laji). Metallicasta intohimoinen musafanitus sai alkunsa ja Metallicaan kiteytyy kaikki, mikä nuoruudessa on niin tärkeää. Myöhemmin bändistä tuli liian arkipäiväinen ja suosittu, jotta rakkaussuhteesta yhtyeeseen olisi halunnut puhua ääneen. Aina välillä tekee kuitenkin hyvää tunnustaa kuinka vanha suola janottaa, ja että se vanha rakkaus oli puhtaampaa ja intohimoismpaa kuin mikään muu rakkaus maailmassa. Ei sen pariin enää kuitenkaan palata halua. Olkoot siellä jossain, muistoissa, jään alle vangittuna. Siksi sinne keikoillekaan ei viitsi mennä. Ja mitä jos Hetfieldiä katsoessa se heilahtaa? SUE » 42 « NRO. 10
E A S T WAY L i v e P R O U D LY P R E S E N T: » VIIMEISET SANAT #37 ARI VÄNTÄNEN ROCK N’ ROLL FOREVER Chris Holmesin viimeiset sanat ovat kelpo elämänohje. Sitten viime näkemän... olen tehnyt soololevyn nimeltä Nothing to Lose. Nyt äänitän uutta albumia. Ke 13.11. HELSINKI Hartwall Areena Klo 20.00 ( ovet 18.30). Liput toimituskuluineen alkaen 63,50€ Viimeisin levy, jonka ostin... oli Jimi Hendrixin Band of Gypsys. Liput ennakkoon: Lippupiste. Viimeksi näin elokuvan... Avatar. Sininen kansa potki siinä amerikkalaisia persuksille. Viimeksi nauroin... kun näin naisen kadulla kantamassa kylttiä, jossa luki ”pray to end abortion”. Ensimmäistä kertaa samalla lavalla! Viimeksi näin unta... että en muistanut mitä olin tehnyt edellisenä iltana, kun olin humalassa. Viimeksi, kun olin humalassa... oli helmikuun viides päivä vuonna 1996. Viimeksi suutuin... eilen illalla, kun löin varpaani. Viimeksi itkin, kun... ensin löin varpaani ja sitten menetin viimeiset rahani kolikkopeliin. Viimeinen biisi Nothing to Lose -levylläni on... vain helsingissä Photo Marc Theis Viimeinen asia, johon suostuisin, on... lakata hengittämästä. + + EPPU NORMAALI Seinäjoella ja Oulussa nimeltään A Flat Minor. Pe 15.11. SEINÄJOKISeinäjoki Areena Viimeksi lauloin suihkussa... yhtä omaa, uutta biisiä, In Your Mouthia. Klo 20.00 ( ovet 19.00). Liput toimituskuluineen alkaen 62,50€ Liput ennakkoon: Menolippu, Lippupalvelu ja Tiketti. Viimeinen tekoni on... panna ne ihmiset maksamaan, jotka ovat velkaa. Viimeiset sanani ovat... ”tee muille niin kuin haluat heidän tekevän sinulle.” La 16.11. OULUOulu halli Toimi heti! Lippuja jäljellä rajoitetusti! Klo 20.00 ( ovet 19.00). Liput toimituskuluineen alkaen 62,50€ Liput ennakkoon: Menolippu, Lippupalvelu ja Tiketti. V IP -p a ke t i t k a i k i l l e p a i k k a k u n n i l l e : Ricky Warwick Scott Gorham Damon Johnson Marco Mendoza Jimmy DeGrasso Featuring Members of + supports La 16.11.2013 HELSINKI Virgin Oil THIN LIZZY+ supports Liput toimituskuluineen alkaen 45.50 € Keikkasetti koostuu uuden All Hell Breaks Loose –levyn La 16.11.2013 HELSINKI, Virgin Oil Liput toimituskuluineen alkaenThin 45.50 Lizzy € kappaleista sekä legendaarisista –biiseistä! E A S T W AY L I V E a n d E T C O N C E R T S & B O O K I N G P R O U D LY P R E S E N T: AN EVENING WITH Ma 24.2.2014 HELSINKI, JÄÄHALLI Klo 20.00 (ovet klo 19.00) Liput toimituskuluineen alkaen 52,50€. w w w. east w ay. f i SUE » 43 « NRO. 10
UUDET ALANKO-JULKAISUT NYT KAUPOISSA! KOL M A N N E S V UO S I S ATA TA I T E I L I JA E L Ä M Ä Ä / L I V E 29 Alangon klassista teosta sisältävä, studiossa livenä taltioitu kokoelma. CD1 CD2 01 Rakkaudesta 02 Päivän uutinen 03 Rakkaus on ruma sana 04 Hiljaa virtaa veri 05 Hullun paperit 06 Elämä on hauras 07 Hetki hautausmaalla 08 Harsoinen teräs 09 Tuulen selkään 10 Värityskirja 11 Räkäistä ja tarttuvaa 12 Totuus vai tequila 13 Rakas rämä elämä 14 Maailmanlopun sushibaari 15 Kun rakkaus on rikki 01 Kriisistä kriisiin 02 Rappiolla 03 Tällä tiellä 04 Kun Suomi putos puusta 05 Datsun 06 Levottomat jalat 07 Pentti 08 Piste 09 Pornogra?aa 10 Peltirumpu 11 Ekstaasiin 12 Vittu kun vituttaa 13 Taiteilijaelämää 14 Tuulipuvun tuolla puolen MAAILMANLOPUN SUSHIBAARI *ERIKOISPAINOS* Ylistetyn Maailmanlopun sushibaari albumin laajennettu versio, jonka toisena levynä tarjoillaan 17 liveversiota Alangon klassikkoteoksista. Erään näkemyksen mukaan parhaimmat ‘Kolmannesvuosisata taiteilijaelämää’ -livelevyn kappaleista. TILAA OMASI: ISMOALANKO.COM ISMO ALANKO 33 PE 8.11. HÄMEENLINNA, VERKATEHDAS LA 9.11. KUOPIO, MUSIIKKIKESKUS PE 15.11. LAHTI, SIBELIUSTALO LA 16.11. TAMPERE-TALO PE 22.11. JYVÄSKYLÄ, PAVILJONKI, AREENA LA 23.11. OULU, MADETOJAN SALI TO 28.11. MIKKELI, MIKAELI PE 29.11. SAVONLINNASALI LA 30.11. JOENSUU, CARELIA-SALI KE 4.12. TURKU, LOGOMO PE 6.12. HELSINKI, KULTTUURITALO LA 7.12. HELSINKI, KULTTUURITALO Konserteissa mukana myös erikoisvieraita uran varrelta. – KOLMANNESVUOSISATA TAITEILIJAELÄMÄÄ SUE » 44 « NRO. 10