59 Lutukka 37. 2021 C urtis M. Björk Kanadan Brittiläisestä Columbiasta määritti äskettäin noin kolmanneksen Helsingin kasvimuseon (H) pohjoismaisista ketunliekonäytteistä ja vielä suuremman osan yleisen herbaarion näytteistä. Björk on Teuvo Ahdin tuttava, ja tuttavuus johti siihen, että näytteemme lähetettiin lainaan Björkille. Hän on kirjoittamassa ketunliekojen suvun (Huperzia) käsittelyä Brittiläisen Columbian flooraan, ja näytteemme tarjosivat työhön hyvän vertailumateriaalin. Björk palautti määrittämänsä näytteet vuoden 2020 lopulla; tutkimus oli ilmestynyt jo kesällä 2020 suomalaisessa kasvitieteellisessä sarjassa (Björk 2020). Tutkimuksen tulos oli hämmenSuomen ketunlieot tävä: Suomessa ja koko Euroopassa kasvaa viisi Huperzia-lajia, kaksi niistä tieteelle uusia! Toinen uusista lajeista on tämänhetkisen tietämyksen valossa Euroopalle kotoperäinen. Muut lajeista on tavattu myös Aasiasta ja/tai Pohjois-Amerikasta. Lisäksi näistä maanosista tunnetaan muita, Euroopasta puuttuvia lajeja, ja yhteensä suvun holarktisen alueen lajiluku onkin yhdeksän. Ketunliekojen tutkimus on ollut Pohjois-Amerikassa selvästi aktiivisempaa kuin Euroopassa. Selvitysten lähtökohdatkin ovat olleet erilaisia: Amerikassa on useimmiten lähdetty eri lajeista ja niiden fylogeneettisistä suhteista, Euroopassa yhden lajin muuntelusta. Myös Pohjoismaissa, jopa Suomessa, ketunlieon muunteluun on kiinnitetty huomiota. Sienitutkija Harri Harmaja oli 1990-luvulla kiinnostunut muutamista kriittisistä putkilokasviryhmistä, muun muassa ketunlieoista ja otalieoista (tuolloin Lycopodium, nyk. Spinulum), joiden muuntelua hän pohti Lutukassa (Harmaja 1989, 1990) ja perinpohjaisemmin verkkosivuillaan. Ilkka Kukkonen puolestaan oli tutkinut pitkään ja perinpohjaisesti keltaliekoja (Diphasiastrum) (Kukkonen 1967) ja sai sillä perusteella kirjoitettavakseen koko liekokasvien Kaksi alalajia vai viisi lajia? PERTTI UOTILA ? Turveketunlieolla, Huperzia selago, itusilmuja on runsaasti ja ne muodostavat valekiehkuroita. Helsinki, Landbo, Storträsk, 6.8.2012 L. Helynranta
60 Lutukka 37. 2021 heimon niin Retkeilykasvion kaikkiin painoksiin (Kukkonen 1984, 1986, 1998) kuin Flora Nordicaan (Kukkonen 1994, 2000). Hän päätyi jakamaan ketunlieon ensin kahdeksi muunnokseksi, myöhemmin kahdeksi alalajiksi: eteläisempi subsp. selago ja pohjoisempi subsp. arctica. Jälkimmäiseen hän sisällytti myös Harmajan käsittelemän subsp. appressan, jota oli harvakseltaan aivan Etelä-Suomessa asti. Myös norjalainen Reidar Elven otti kantaa suvun taksonomiaan Norjan floorassa (Elven 2005) ja Panarktisessa floorassa (Elven 2011) noudattaen kummassakin pohjoisamerikkalaista käytäntöä käsitellä ketunlieot lajitasolla. Hänen mukaansa Pohjolassa on kolme lajia, joista pohjoisin, Huperzia arctica, on varsinaisen arktisen alueen (Huippuvuoret, Jan Mayen) laji, jota ei Suomessa kasva. Sen sijaan H. appressa on laaja-alainen Pohjolassa, samoin kuin H. selago. Suomessa nämä ketunliekoyksiköt on viime aikoina (Kurtto ym. 2019) käsitelty alalajitasolla nimillä H. selago subsp. selago (metsäketunlieko) ja subsp. appressa (keltaketunlieko); subsp. arctica ei tämän käsityksen mukaan kasvaisi Suomessa. Nimisotku ja uusia lajeja Kuten monia muitakin sukuja ja lajiryhmiä selviteltäessä myös Björkin (2020) ketunliekotutkimuksessa paljastui merkittävä nimistöongelma: Linnén antama nimi Lycopodium selago on Euroopassa ymmärretty eri tavoin kuin PohjoisAmerikassa. Tyyppinäytteen tutkiminen osoitti, että Linnén näyte Upsalassa (UPS) edustaa taksonia, jota Euroopassa on kutsuttu nimellä subsp. appressa, se ei siis olekaan EteläSuomessa ja koko maanosassa yleistä siirottavalehtistä rotua! Amerikassa sen sijaan L. selago -nimen tulkinta on vastannut tyyppinäytettä. Asia olisi voitu korjata kahdella tavalla eli joko hylätä Linnén arkki ja valita uusi tyyppi, joka edustaisi eurooppalaista käsitystä lajista, tai todeta, että tyyppi on oikein mutta eurooppalaisten käsitys siitä on väärä. Jälkimmäisessä tapauksessa eurooppalaisille kasveille pitäisi löytää uusi nimi. Björk päätyi perustellusti jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja kun käypää nimeä ei löytynyt, hän joutui kuvaamaan Euroopan ehkä yleisimmän ketunliekolajin uutena lajina nimellä Huperzia europaea. Samalla aiemmin Euroopassa ? Keltaketunlieko, Huperzia arctica, pystyine, kullankellertävine lehtineen ja runsaine itusilmuineen koristaa tunturipaljakkaa M uo nio , K eim iötu ntu ri 4.9 .2 01 2 L. H ely nra nta
61 Lutukka 37. 2021 usein H. appressaksi tai H. selago subsp. appressaksi kutsuttu taksoni sai nimekseen H. selago. Muutokset eivät jääneet tähän. Björk kuvasi tieteelle uutena vielä toisenkin lajin, Huperzia acicularis, jota kasvaa sekä Euroopassa että PohjoisAmerikassa. Lisäksi Madeiralta kuvattu ja sen lajistoon yleisesti hyväksytty H. suberecta osoittautui laaja-alaiseksi sekä Euroopassa, mukaan lukien Suomi, että Pohjois-Amerikassa. Myös H. arctica on laaja-alaisempi kuin aiemmin on ymmärretty, joskin hyvin selvästi pohjoiseen painottunut. Onko aihetta kritiikkiin? Björkin (2020) mukainen ketunliekojen luokittelu on huomattavan iso muutos siihen, miten suku on Euroopassa ja Suomessa aikaisemmin käsitelty, ja aiheuttaa jo siitä syystä vastareaktion. Lisäksi työ on mitä perinteisintä taksonomiaa ja perustuu pelkästään morfologisiin ominaisuuksiin. Edes suvun taksonomiassa tärkeitä kromosomilukuja ei ole voitu käsitellä, koska kromosomimääritysten todistenäytteet puuttuvat tai määrityksiä ei pysty luotettavasti muuten todentamaan. Luokittelun mahdollista hyväksymistä jarruttanee se, että nykytaksonomiassa lähes välttämättömiksi katsottuja molekyylimenetelmiä ei ole käytetty. Epäluuloisuutta saattaa aiheuttaa myös melko useiden sekanäytteiden esiintyminen keruissa. Eurooppalaisittain ongelmallista on myös, että Björkin työn kaikki Euroopasta määritetyt näytteet ovat Helsingin kasvimuseosta, joten muilla eurooppalaisilla ei ole ehdotetun uuden taksonomian mukaisesti määritettyjä näytteitä, joiden avulla asiasta saa toki monin verroin paremman käsityksen kuin vain julkaisua lukemalla. Kaiken kaikkiaan Euroopasta tutkittujen näytteiden määrä on todella alhainen koko maanosan ketunliekojen taksonomian ja levinneisyyden ymmärtämiselle. Uudistettavan Retkeilykasvion ketunliekojen kirjoittajana jouduin ottamaan kantaa Björkin esittämään lajijakoon ja Suomesta määrittämiin näytteisiin. Yritin opetella lajien eroja Björkin nimeämistä näytteistä ja ryhtyä määrittämään niitä näytteitä, jotka eivät olleet hänellä lainassa. Vaikka erot ovat pieniä, näytteet ovat kohtuullisen hyvin jaettavissa eri lajeiksi – toki vaikeuksiakin on myönnettävä esiintyvän. Eräät tuntomerkit (mm. lehden poikkileikkausmuoto, itusilmut) toimisivat varmaan paremmin tuoreista kuin kuivatuista näytteistä, mutta minulle ei ole ehtinyt kertyä kokemusta lajeista luonnossa. Ketunlieot ovat melko pieniä, niitä on helppo kerätä ja tapana on ottaa useampi yksilö arkille. Ehkä kerätyiksi tulevat helposti yksilöt, jotka mahdollisimman hyvin edustavat lieon paikallista muuntelua. Tällöin voi sattua, että kaikki yksilöt eivät edustakaan samaa lajia. Kaikissa tällaisissa tapauksissa näkyy selvästi, että arkin ? Euroopaketunlieko, Huperzia europaea , on ehkä yleisin kallioiden ketunlieoista. Itusilmuja on niukasti, eivätkä ne yleensä muodosta selviä valekiehkuroita. S ip oo nk or pi 14 .9 .2 00 8 M . P iir ai ne n
62 Lutukka 37. 2021 kaksi kasvia ovat hyvin eri näköisiä tai että joku yksilö poikkeaa selvästi muista. Ketunliekolajien kasvupaikkavaatimuksissa näyttää olevan melko paljon yhteistä, eikä kahden lajin sattuminen samalle paikalle ole aivan tavatonta. Lisäksi ketunliekojen itiöt ovat pölymäisen pieniä, niitä voi olla ilmassa paljon ja ne näyttävät löytävän helposti paikkoja, missä muun kasvillisuuden kilpailu on heikompaa ja paljasta maata tarjolla. Monet sellaisista paikoista ovat ihmisen toiminnan synnyttämiä, kuten erilaiset turpeenottolaikut, suo-ojien penkat, rantapalteet, vesijättöniityt, polkujen ja teiden varret, pellonreunat ja kyläkedot. Vaikkei Euroopassa ole vielä yhdessäkään kasviossa, ei edes tutkimuksessa, noudatettu Björkin esittämää lajijakoa, päätin ottaa sen käyttöön Suomessa. Meillä siihen on muita paremmat mahdollisuudet, koska huomattava osa herbaarionäytteistä on Björkin määrittämiä. Taksonien käsittely lajitasolla vaikuttaa myös perustellulta, sitä paitsi alalajitason kombinaatioita kaikista nimistä ei edes ole olemassa. On hyvin mahdollista, että tulevat tutkimukset täydentävät ja korjaavat luokittelua, mutta mielestäni se tällaisenaan on selkeästi parempi ja informatiivisempi kuin muut vaihtoehdot, ja toivottavasti tällainen käsittely myös ärsyttää jatkoselvityksiin. Määrityksessä käytettävät ominaisuudet Ketunlieot ovat varpumaisia kasveja, joiden maavarsi on lyhyt. Varret ovat tyviosastaan usein kohenevia, muutoin pystyjä ja pystyhaaraisia. Ne ovat lajityypillisesti suoria tai mutkaisia, mikä kyllä saattaa hämärtyä, kun kasvi prässätään. Versot voivat tulla useiden vuosien ikäisiksi, ja niiden vuosikasvut voivat erottua heikkona nivelikkyytenä. Ketunliekojen neulasmaiset, ruodittomat lehdet ovat tiheässä pystyriveinä, jotka ovat joskus kierteisiä. Verson väri näyttää olevan eri lajeilla erilainen. Värierot ovat selkeämpiä luonnossa kuin herbaarionäytteissä. Kärkisilmun ominaisuudet näkyvät luonnossa paremmin kuin prässätyissä kasveissa. Myös lehtien asento on lajityypillinen piirre, jopa hieman alaspäin viistoista siirottaviin, yläviistoihin ja pystyihin, enemmän tai vähemmän varrenmyötäisiin; viimemaini? Korpiketunliekoa, Huperzia suberecta , luonnehtivat tummanvihreä väri, tupsumainen verson kärki ja siirottavien tai alaviistojen lehtien muodostamat suorat rivit. Itusilmuhaarat ovat vähälukuisia ja lyhyitä, hankalasti havaittavissa lehtien väleistä. Helsinki, Landbo, Storträsk, 6.8.2012 L. Helynranta
63 Lutukka 37. 2021 tut voivat vielä olla käyriä, kun muut ovat melko suoria. Lehtien asentoa niin kuin muitakin lehtituntomerkkejä pitää katsoa useista lehdistä verson eri osista; vanhat lehdet voivat olla poikkeavasti siirottavia, ja lisäksi lehtien asento voi hämärtyä prässättäessä. Lehden muodossa ja kärjen suippenevuudessa on eroja, lisäksi lehden reuna voi olla ehyt tai hyvin pienija matalahampainen, mutta erot eivät ole kovin selviä. Hampaisuus on tavallisesti epätasaista ja näkyy parhaiten lehden kärkipuoliskossa. Lehtien paksuus ja poikkileikkauskuvio vaihtelevat, toisilla lajeilla lehden yläpinta on hieman kupera, toisilla tasainen ja lehti siten litteämpi. Herbaario näytteistä tätä on kuitenkin vaikea todentaa. Vuosikasvun ylimmissä (joskus muissakin) lehtihangoissa on enemmän tai vähemmän katkonaisena, yhtenä tai joskus useampana kehänä hyvin lyhyitä itusilmuhaaroja, joiden kärjessä on kuusi pientä, läheisestä varsilehdestä eroavaa itusilmun tukilehteä (Gilman & Tesco 2015, Björk 2020). Koska ketunliekojen lehdet ovat kierteisesti, eivät haarat muodosta kiehkuroita, vaan ns. valekiehkuroita. Tukilehdet ovat melko erikokoisia, ja isoimman (alimman) tukilehden hangassa on 2–4 mm pitkä, jokseenkin vastapuikea, litteä ja vihreä itusilmu, joka on muodostunut kuudesta pienestä, keskenään erilaisesta silmulehdestä. Erityisesti itusilmuhaarojen ja itusilmujen määrä ja sijainti sekä tukilehtien pituus ovat helposti todettavissa ja lajien tunnistuksen kannalta tärkeitä. Kasveja pideltäessä ja prässättäessä itusilmut irtoavat helposti, mutta itusilmuhaarat itusilmujen tukilehtineen säilyvät lehtihangoissa pitempään, joten silmuhaarojen sijainti, määrä, haaran asento ja haaran + itusilmun kookkaimman tukilehden pituuden suhde vastaavan varsilehden pituuteen ovat yleensä edelleen havaittavissa. Tarkastelu vaatii huolellisuuta ja ehkä luppiakin, sillä itusilmujen irrottua haarat voivat jäädä melko huomaamattomiksi varsilehtien väleihin ja prässäys voi vaikuttaa haarojen asentoon. Monet tärkeät tuntomerkit hämärtyvät, kun ketunlieko prässätään. Niinpä hyvät valokuvat ja sanalliset selostukset mm. kasvin väristä, itusilmujen sijainnista, lehtien asennosta ja kärkisilmun ulkonäöstä olisivat hyödyllisiä. Tuoreiden ja prässättyjen kasvien erilaisuus on selvästi havaittavissa tämänkin artikkelin luonnosta ja herbaarioarkeista otetuista valokuvissa. ? Äimäketunlieko, Huperzia acicularis , on tyypillisesti vaaleantai jopa kellanvihreä, hyvin kapeaja pitkänsuippolehtinen. H el si nk i, La nd bo , 2. 8. 20 12 L. H el yn ra nt a
64 Lutukka 37. 2021 Huperzia – ketunlieot Seuraavassa esitetyt ketunliekolajien kuvaukset on laadittu paljolti Björkin (2020) tutkimuksen perusteella. Määrityskaavaa on jonkin verran muutettu ja laajennettu, muun muassa koska Huperzia europaea puuttuu Björkin kaavasta. Kasvupaikkatiedot on pääasiassa poimittu Björkin määrittämien näytteiden etiketeistä, eivätkä ehkä anna kovin hyvää kuvaa lajien välisistä kasvupaikkaeroista. Oma opetteluni ja näytteiden määritystyö on vielä kesken, joten kuvaukset ja kasvupaikkatiedot kohentuvat aikanaan Retkeilykasviossa ilmestyvässä suvun käsittelyssä. 1 Huperzia arctica (Grossh. ex Tolm.) Sipliv., Lycopodium selago subsp. arcticum Grossh. ex Tolm. kelta ketunlieko, groddlummer Kellanvihreä, keltainen tai oranssi (värit voivat prässättäessä tummua); pysty tai koheneva, 3–15(– 25) cm; vuosikasvut lyhyitä; ei nivelikäs. Varsi suora, käyrä tai mutkainen; kärkisilmu ± esiin pistävä, sen silmulehdet heikosti sisäänpäin kaarevia. Lehdet suorina tai kierteisinä pystyriveinä, yläviistoja tai varrenmyötäisiä (alimmat lehdet joskus siirottavia), 3–7 × 0.6–1.3 mm, kapean tasakylkisen kolmiomaisia – kolmiomaisen puikeita, kovia, kynsimäisen käyriä, kapean otakärkisiä, ehytlaitaisia; yläpinta kupera tai tylpän kölimäinen. Itusilmuhaarat vuosikasvujen yläpäässä tavallisesti hyvin lähekkäisinä valekiehkuroina; itusilmun pisin tukilehti usein vähän varsilehtiä pitemmälle ulottuva ja selvästi harittavampi; itusilmut 3–3.5 mm, niiden kylkilehdet vastapuikeita – kapean vastapuikeita, tylppätai teräväkärkisiä. 1 Lehdet siirottavia tai hieman alaviistoja, lapa kapean pitkulainen – pitkulaisen vastapuikea, ainakin joidenkin lapa leveimmillään puolivälin kärkipuolella; itusilmuja vähän tai ne puuttuvat; itusilmuhaara lehtineen selvästi verson sisälle jäävä ............................................................. 5 suberecta 1 Lehdet lähes varrenmyötäisiä – yläviistoja – siirottavia, lapa pitkulaisen puikea – kapean tasakylkisen kolmiomainen, lavan levein kohta puolivälin tyvipuolella; itusilmuja ± runsaasti; itusilmuhaaran pisin lehti tavallisesti varsilehtien tasalle tai niitä pitemmälle ulottuva .................................... 2 2 ( 1) Oranssi – keltainen – kellanvihreä; lehdet kynsimäisen käyriä, ± varrenmyötäisiä; itusilmuhaarat lähekkäisinä valekiehkuroina, haaran pisin lehti selvästi varsilehtiä pitemmälle ulottuva; verso ei nivelikäs ......... 1 arctica 2 Vihreä – kellanvihreä; lehdet suoria – melko käyriä, siirottavia – yläviistoja (harvoin varrenmyötäisiä); valekiehkurat melko lähekkäin tai etäällä toisistaan (verso tavallisesti nivelikäs) tai valekiehkurat puuttuvat (verso ei nivelikäs); itusilmuhaaran pisin lehti enintään hieman varsilehtiä pitemmälle ulottuva .................................................................................................... 3 3 ( 2) Lehdet siirottavia – yläviistoja, lehtirivit epäselviä; itusilmuhaaroja tavallisesti niukasti, hajallaan tai jotkut valekiehkuroina; verso ei nivelikäs ....... ................................................................................................ 4 europaea 3 Lehdet yläviistoja – varrenmyötäisiä, lehtirivit selviä; itusilmuhaarat yleisiä ja kaikki tai valtaosa valekiehkuroina; verso tavallisesti ainakin jonkin verran nivelikäs ............................................................................................. 4 4 ( 3) Vihreä – tummanvihreä; lehdet kapeahkoja, suippoja, teräväkärkisiä, usein hieman käyriä; valekiehkurat melko lähellä toisiaan; itusilmut verson sisään jääviä tai vähän esiin pistäviä .................................... 2 selago 4 Kellanvihreä – vaaleanvihreä; lehdet kapeita, hyvin tasaisesti otakärjeksi suippenevia, ± suoria; valekiehkurat etäällä toisistaan; itusilmut selvästi näkyvillä ............................................................................... 3 acicularis Keltaketunlieko, Huperzia arctica. EnL. Enontekiö 1972, Roivainen (H 386185) 5 cm
65 Lutukka 37. 2021 2 Huperzia selago (L.) Bernh. ex Schrank & Mart., H. selago subsp. appressa (Desv.) D. Löve, H. appressa (Desv.) Á. Löve & D. Löve turveketunlieko Vihreä; pysty tai koheneva, (5–) 10–20(–25) cm; vuosikasvut usein lyhyehköjä; verso nivelikäs. Varren pysty osa ± suora; kärkisilmu vain verson vuosikasvun alkuvaiheessa esiin pistävä, sen silmulehdet hieman sisäänpäin kaarevia. Lehdet suorina tai kierteisinä pystyriveinä, yläviistoja – varrenmyötäisiä (vanhat lehdet joskus melko siirottavia), 2.5–7 × 0.8–2.2 mm, pitkulaisen tai kolmiomaisen kapeanpuikeita, melko kovia, melko suoria, otakärkisiä, ehytlaitaisia; yläpinta ± tasainen. Itusilmuhaarat vuosikasvujen yläpäässä melko lähekkäisinä valekiehkuroina, harvoin muissa osissa; itusilmun pisin tukilehti varsilehtien tasalle ulottuva, niitä siirottavampi; itusilmut n. 4 mm, niiden kylkilehdet soikean vastapuikeita, tylppätai teräväkärkisiä. Itiöpesäkkeitä melko runsaasti; itiöt usein epämuodostuneita. Monet turveketunliekonäytteistä on aiemmin nimetty Huperzia selago subsp. appressaksi. Lehtien asento ja väri eivät aina riitä turveketunlieon ja euroopanketunlieon pitämiseen erillään, jolloin itusilmuhaarojen määrää ja sijaintia pitää tarkastella. Väri ja lehtien vähäisempi käyryys erottaa turveketunlieon keltaketunlieosta tavallisesti ilman itusilmuharojakin. Samassakin yksilössä lehtien pituus ja leveys usein vaihtelevat aika paljon verrattuna äimäja euroopanketunliekoon. Kasvupaikat ovat vallitsevasti avoimenpuoleisilla nevoilla, rämeillä, turvekuoppien reunoilla, vesijättöpaiTurveketunlieko, Huperzia selago. ES. Luumäki 1953, Ulvinen (H 073566) 5 cm Itiöpesäkkeitä usein niukasti; itiöt usein epämuodostuneita. Entinen tunturiketunlieko käsittää tämän lajin kokonaan ja pääosan kahdesta seuraavasta. Keltaketunlieon usein voimakkaankeltainen tai jopa oranssi väri ja pääosin tiukasti varrenmyötäiset, kynsimäisen käyrät, yläpinnaltaan kuperat lehdet erottavat sen turveketunlieosta ja äimäketunlieosta. Lyhyiden vuosikasvujen vuoksi valekiehkuroita on keltaketunlieolla yleensä selvästi tiheämmässä kuin muilla lajeilla. Siitä ja itusilmujen pitkähköistä tukilehdistä aiheutuu versoille usein tyypillinen ”resuinen” ulkonäkö. Kasvupaikat ovat kuivempia tai märempiä, tunturipaljakalla, -niityillä ja -kivikoissa, vesijätöillä, soilla, rannoilla ja kallioilla, mutta harvoin metsissä. Laji on sirkumpolaarinen, mutta sen alue ulottuu pitemmälle etelän suuntaan kuin aiemmin otaksuttiin (mm. Elven 2005). Björkin määrittämiä näytteitä on laajalti Kanadasta, Alaskasta, Venäjältä (Kaukoitä, Kamtšatka, Siperia, Altai, Murmanskin alue), Grönlannista, Färsaarilta, Huippuvuorilta, Skotlannista, Kölivuoristosta (Norjasta ja Ruotsista) sekä Suomesta. Kasvi on Suomessa sangen pohjoinen ja näytteitä on kertynyt erityisesti tunturimaakunnista. Mutta Björkin määrittämiä yksittäisiä keruita on etelämpääkin, Kuusamosta (Ks), Vaalasta (Kn), Lieksasta (PK), Maalahdelta (EP), Mäntyharjulta, Mikkelistä ja Kouvolasta (ES) ja eteläisin aina Ahvenanmaan Eckeröstä asti.
66 Lutukka 37. 2021 koilla ja soistumilla; kasvin voi kyllä tavata myös puronvarsista, lehtokiviltä, kallionrinteiltä ja kalliontyvien louhikoista, mutta harvoin metsistä. Turveketunlieko vaikuttaa suvun lajeista laaja-alaisimmalta: siitä on näytteitä niin Pohjois-Amerikasta (USA (Alaska, PohjoisCarolina), Kanada, Grönlanti), Euroopasta (Iso-Britannia, Italia, Sveitsi, Saksa, Tšekin tasavalta, Romania, Puola, Liettua, Norja, Ruotsi), Venäjä (Murmanskin alue, Nenetsia) kuin Aasiasta (Venäjän Sverdlovskin alue ja Burjatia). Suomessa kasvia on laajalti mutta harvakseltaan. Björkin määrityksissä on viisi kuntaa Varsinais-Suomesta, Tuusula ja Sipoo (U), Miehikkälä (EK), Pori, Ikaalinen ja Parkano (St), seitsemän kuntaa Etelä-Hämeestä, Sulkava ja Luumäki (ES), Kauhajoki (EP), Jyväskylä (PH), Kuopio, Joroinen ja Heinävesi (PS), Toholampi ja Pyhäntä (KP), Puolanka, Vaala ja Kajaani (Kn), Oulu (OP), Salla ja Kuusamo (Ks), Kittilä (KiL), Sodankylä (SoL) ja Inari (InL). 3 Huperzia acicularis Björk äimä ketunlieko Tav. kellanvihreä – vaaleanvihreä, joskus lähes keltainen, pysty tai koheneva, 10–20 (–30) cm; vuosikasvut pitkiä; verso nivelikäs. Varsi suora tai mutkainen; kärkisilmu ei tai vain hieman esiin pistävä, sen silmulehdet ± suoria. Lehdet ± suorina pystyriveinä, kaikki lähes samakulmaisesti yläviistoja, 6–8 × 1–1.3 mm, kapean tasakylkisen kolmiomaisia, melko kovia, suoria, ehytlaitaisia tai hieman hampaisia; kärki pitkäsuippuinen, terävä – otapäinen; yläpinta tasainen. Itusilmuhaarat vuosikasvujen yläpäässä etäällä toisistaan olevina valekiehkuroina; itusilmun pisin tukilehti enintään varsilehtien tasalle ulottuva, hieman niitä siirottavampi; itusilmut 3–3.5 mm, niiden kylkilehdet soikean kapeanvastapuikeita, teräväkärkisiä. Itiöpesäkkeitä runsaasti; itiöt tav. hyvin kehittyneitä. Myös Harmaja kiinnitti kotisivuillaan huomion tällaisiin kasveihin ja arveli kyseessä olevan uuden lajin. Äimäketunlieko on tunnettavissa tasaisesti teräväksi piikkimäiseksi kärjeksi kapenevista, suorista ja yläviistoon siirottavista, litteistä lehdistään ja pitkistä vuosikasvuistaan, mikä näkyy valekiehkuroiden pitkinä väleinä. Koko kasvin väri on ± kellanvihreä, mutta vaaleamman vihreä kuin turveketunlieolla ja hailakamman keltainen kuin keltaketunlieolla, jonka lehdet ovat tavallisesÄimäketunlieko, Huperzia acicularis. V. Karjalohja 1990, Pykälä 6569 (H 741598) 5 cm 5 cm
67 Lutukka 37. 2021 ti myös lyhyempiä, käyrempiä ja kuperampia. Uuden lajinsa kasvupaikoiksi Björk luonnehtii kosteita ja märkiä paikkoja metsissä ja soilla sekä metsänreunoja. Kuvaukseen sopivat pääosin suomalaisten näytteitten etiketeistä poimittu informaatio: purojen ja järvien rantametsissä ja -kivikoissa, rämeillä, kalliopenkereillä ja -rinteillä, lehtokivillä. Äimäketunlieko on harvinaisin ketunlieoistamme. Sitä on Suomesta löydetty ainakin Mynämäeltä, Nummi-Pusulasta ja Lohjalta (V), Kouvolasta ja Vehkalahdelta (EK), Parkanosta (St), Jämsästä (EH), Joutsasta (ES), Saarijärveltä (PH), Jäppilästä (PS), Posiolta (PeP), Muoniosta (KiL), Sodankylästä (SoL) ja Inarista (InL). Se näyttää olevan harvinainen muuallakin, mutta laaja-alainen, ehkä amfiatlanttinen, koska löytöjä on Kanadasta (mistä se on kuvattu) ja Euroopasta Suomen lisäksi Brittein saarilta, Norjasta ja Venäjältä Karjalan tasavallasta. 4 Huperzia europaea Björk euroopanketunlieko Vihreä – tummanvihreä; pysty, 10–25(–30) cm; vuosikasvut pitkiä; verso ei nivelikäs. Varsi suora tai mutkainen; kärkisilmu selvästi esiin pistävä, sen silmulehdet suoria, enimmäkseen pystyjä. Lehdet epäselvinä pystyriveinä, hyvin yläviistoja – siirottavia, (3–)4– 7 × 1–1.4 mm, kapean tasakylkisen kolmiomaisia – kapean pitkulaisen puikeita, melko kovia, melko suoria, ehytlaitaisia tai epäselvästi pienihampaisia, otakärkisiä; yläpinta tasainen tai hieman kölimäinen. Itusilmuhaaroja tavallisesti niukasti, hajallaan tai jotkut van vihreä, tavallisesti suoravartinen, korpiketunlieko sen sijaan tummanvihreä, varreltaan usein hyvinkin mutkainen. Euroopanketunlieon kasvupaikat ovat moninaisia ja sijaitsevat usein erilaisilla kallioilla (metsäkalliot, merenrantakalliot, kalliorinteet, rakat), kalliontyvien louhikoissa ja metsäkivillä, karuhkoissa ja rehevissä kangasmetsissä ja jopa lehdoissa, mutta se voi löytyä myös puronvarsikivikoista, suonlaidoilta, rämeiltä, luhtanevoilta ja tienvarsilta. Nykytiedon perusteella euroopanketunlieko on maanosalle kotoperäinen laji. Juha Suominen keräsi nimen holoEuroopanketunlieko, Huperzia europaea. A. Kumlinge 1979, Putro (H 550982) 5 cm valekiehkuroina; itusilmun pisin tukilehti yläviisto, enintään hieman varsilehtiä pitemmälle ulottuva; itusilmut 3–4.5 mm, niiden kylkilehdet kapean vastapuikeita, teräväkärkisiä. Itiöpesäkkeitä runsaasti; itiöt tav. hyvin kehittyneitä. Entinen metsäketunlieko käsittää käytännössä tämän ja seuraava lajin. Lehtien asennon perusteella suuri osa kasveista on helposti jaettavissa näihin lajeihin, mutta ero ei aina ole selkeä ainakaan herbaarionäytteissä. Muita eroja on mm. kärkisilmun ja lehtien muodossa sekä itusilmuhaarojen pituudessa, määrässä ja sijainnissa. Nämä ketunlieot eroavat usein myös väriltään ja kasvutavaltaan: euroopanketunlieko on vaihtele
68 Lutukka 37. 2021 Korpiketunlieko, Huperzia suberecta. EH. Pälkäne 1999, Parnela (H 732510) 5 cm latvainen, tupsumainen, versossa ei näy nivelikkyyttä eikä juuri itusilmuhaaroja. Lehdet ovat muita pehmeämpiä, mikä usein näkyy niiden rypistymisenä kuivattaessa. Kyseessä on luonteenomainen kosteiden ja melko varjoisien havumetsien kasvi, joka löytyy useimmiten korvista, soistuneista ja lähdevaikutteisista lehdoista, puronvarsista, rantametsistä ja tuoreista havumetsistä, joskus myös kalliontyviltä tai metsäkiviltä, mutta ei juuri lainkaan ainakaan avoimemmilta kallioilta. tyypiksi valitun näytteen Parkanosta 1970. Björk (2020) siteeraa lajiin kuuluvia näytteitä Ranskasta, Italiasta, Isosta-Britanniasta, Islannista, Itävallasta, Unkarista, Tšekin tasavallasta, Romaniasta, Ukrainasta, Puolasta, Virosta, Ruotsista, Suomesta ja Venäjältä (Murmanskin alue ja Karjalan tasavalta). Suomesta näytteitä on runsaasti kaikista eteläisistä maakunnista Ahvenanmaalta Kainuuseen asti, niukemmin keruita on pohjoisesta: Oulu (OP), Tornio (PeP), Salla (Ks), Kittilä (KiL), Savukoski (SoL) ja Inari (InL). 5 Huperzia suberecta (Lowe) Tardieu korpiketunlieko Vihreä – tummanvihreä, pysty tai koheneva, (10–)20–30 cm; vuosikasvut pitkiä; verso ei nivelikäs. Varsi mutkainen tai suora; kärkisilmu tupsu nuoria, pystyjä – siirottavia lehtiä ja nuori verso tasalatvainen. Lehdet ± suorina pystyriveinä, harittavia tai alaviistoja, 6–10 × 1–1.2(–1.6) mm, kapean pitkulaisen vastapuikeita – kapean pitkulaisen puikeita, melko pehmeitä, suoria, enimmäkseen hyvin pienihampaisia; kärki otapäinen – terävä; yläpinta ± tasainen. Itusilmuja niukasti (tai puuttuvat) vuosikasvun yläpäässä; itusilmuhaarat lehtineen varsilehtiä selvästi lyhyempiä; itusilmut n. 3.5 mm, niiden kylkilehdet soikeita – kapean vastapuikeita, teräväkärkisiä. Itiöpesäkkeitä runsaasti koko varressa; itiöt tav. hyvin kehittyneitä. Korpiketunlieko poikkeaa muista lajeista yleisilmeeltään: kookas, usein tummanvihreä, lehdet pitkiä, ± pitkulaisia ja niistä iso osa alaviistoon siirottavia, verson kärki on tasaSuomessa laji on eteläinen ja etelän sisämaassa myös yleinen. Lounaisimmista maakunnista on vähemmän tietoja: Geta ja Vårdö (A), Piikkiö ja Lohja (V). Uudeltamaalta, Etelä-Karjalasta, Satakunnasta Etelä-HäLUOMUS / kirjat
69 Lutukka 37. 2021 Kukkonen, I. 1984: Lycopodiaceae. Teoksessa: L. Hämet-Ahti, J. Suominen, T. Ulvinen, P. Uotila & S. Vuokko (toim.), Retkeilykasvio: 33–35. Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy, Helsinki. Kukkonen, I. 1986: Lycopodiaceae. Teoksessa: L. Hämet-Ahti, J. Suominen, T. Ulvinen, P. Uotila & S. Vuokko (toim.), Retkeilykasvio, 3. painos: 33–36. Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy, Helsinki. Kukkonen, I. 1994: Notes on the treatment of the family Lycopodiaceae for Flora Nordica. Annales Botanici Fennici 31: 197–202. Kukkonen, I. 1998: Lycopodiaceae. Teoksessa: L. Hämet-Ahti, J. Suominen, T. Ulvinen, & P. Uotila (toim.), Retkeilykasvio, 4. painos: 35–39. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Kukkonen, I. 2000: Lycopodiaceae. Teoksessa: B. Jonsell (toim.), Flora Nordica vol. 1: 1–13. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M. & Uotila, P. 2019: Checklist of the vascular plants of Finland. Suomen putkilokasvien luettelo. Norrlinia 34: 1–206. meestä ja Etelä-Savosta on paljon näytteitä, mutta enää hyvin vähän Etelä-Pohjanmaalta (Alavus), Pohjois-Karjalasta (Joensuu, Liperi, Tohmajärvi), Kainuusta (Kajaani) ja Oulun Pohjanmaalta (Muhos). Muualta Björk (2020) listaa näytteitä Kanadasta, USA:sta, Saksasta, Romaniasta, Latviasta, Venäjältä (Leningradin alue ja Karjalan tasavalta) ja Madeiralta. Laji on kuvattu jo 1830 Madeiralta ja on yleensä hyväksytty lajitasolla Azorien ja Madeiran lajistoon kuuluvaksi (ks. Christenhusz & von Raab-Straube 2013). Tuntuu vähän yllättävältä, ettei sitä ole osattu tunnistaa tai edes epäillä Euroopasta aikaisemmin. Eivät Madeiran näytteet juurikaan poikkea Euroopan tai Suomen korpiketunlieoista. Harmaja (1989: kuva 1, vasen kasvi) kyllä kiinnitti huomion tämän näköisiin ketunliekoihin sekä yritti selvittää, mistä oikein on kyse ja etsiskeli lajille tieteellistä nimeäkin ja käytti ’korpiketunliekoa’ sen suomenkielisenä työnimenä. Kiitokset Leena Helynrannalle ja Mikko Piiraiselle erinomaisista ketunliekokuvista, jotka helpottavat huomattavasti lajikuvausten ymmärtämistä – edellyttäen, että onnistuin määrittämään kuvat oikein. The genus Huperzia (Lycopodiaceae) in Finland – 2 subspecies or 5 species? The genus Huperzia has been reviewed in Finland following the recent taxonomic study of the genus by Björk (2020) and his revision of a great number of Finnish herbarium specimens in the Botanical Museum of Helsinki (H). Five species (H. acicularis, H. arctica, H. europaea, H. selago and H. suberecta) are recognized for Finland, described, discussed and provided with a key. Pertti Uotila, Luonnontieteellinen keskusmuseo, kasvitieteen yksikkö, 00014 Helsingin yliopisto. pertti.uotila @ helsinki.fi Björk, C. R. 2020: Notes on the Holarctic species of Huperzia (Lycopodiaceae), with emphasis on British Columbia, Canada. Annales Botanici Fennici 57: 255–278. Christenhusz, M. & Raab-Straube, E. von 2013: Lycopodiophytina. Euro+Med Plantbase – the information resource for Euro-Mediterranean plant diversity. ww2.bgbm.org/EuroPlusMed/ (viitattu 13.11.2021) Elven, R. ( toim.) 2005: Johannes Lid & Dagny Tande Lid, Norsk flora, 7. utgave. 1230 s. Det Norske samlaget. Oslo. Elven, R. ( toim.) 2011+. Annotated checklist of the Panarctic Flora (PAF): Vascular plants version 1.0. panarcticflora.org/ Gilman, A.V. & Testo, W.L. 2015: Use of lemma characters to identify North American Huperzia (Lycopodiaceae). American Fern Journal 105: 145– 161. Harmaja, H. 1989: Pohjanketunlieko (Huperzia selago var. appressa) Eteläja Keski-Suomessa. Lutukka 3: 81–83. Harmaja, H. 1990: Pohjanriidenlieko (Lycopodium annotinum ssp. alpestre) Lohjan kunnassa. Lutukka 6: 120–121. Kukkonen, I. 1967: Studies on the variability of Diphasium (Lycopodium) complanatum. Annales Botanici Fennici 4: 441–470. Su om en jä kä lä op aS Suo men jäk älä opa S To im itt an ee t So ili St en ro os Te uv o Ah ti Ka til ee na Lo ht an de r Le en a My lly s So ili St en ro os Te uv o Ah ti Ka til ee na Lo ht an de r Le en a My lly s Ka sv im us eo Lu on no nti ete llin en ke sk us mu se o He lsi ng in ylio pis to IS SN 07 80 -3 21 4 IS BN 97 895 210 -6 80 41 Tä ss ä op pa as sa es ite llä än tek ste in, vä rik uv in ja ka rtak ke in 48 1 jäk älä laj ia, -a lal aji a tai -m uu nn os ta. Mu ka na ov at ka ikk i Su om es ta tun ne tut su ur jäk älä t se kä joi tai n yle isi mp iä ru pim ais ia laj eja . Jo hd an to -o sa ss a kä sit ell ää n mu un mu as sa jäk äli en rak en ne tta , lis ää nty mi stä , luo kit tel ua , ke rää mi stä , eli ny mp äri stö jä ja uh an ala isu utt a se kä jäk älä tut kim uk se n his to ria a. Su om en jäk älä op as on ka tta vin su om en kie lin en jäkä lie n mä äri tys op as , ja se on su un na ttu se kä luo nto ha rra sta jille ett ä ala n am ma ttil ais ille ja op isk eli joi lle . Kir jah an kk ee se en on sa atu tuk ea Ym pä ris tö mi nis ter iön PU TT Eoh jel ma sta ja Lu on no nti ete ell ise ltä ke sku sm us eo lta . Su om enJ aka lao pas _ka nsi _yl ive to_ 2.in dd 1 7.3 .20 11 11: 15: 59 Ympäristö ministeriö n rahoittam a Puutteellis esti tunnettujen ja uhanalais ten metsälajie n tutkimuso hjelma (PUTTE) tunnetaan laadukkais ta määritysk irjoistaan . Tämän teoksen laatimisee n on osallistun ut maan parhaita eri sieniryhm ien asiantunti joita useista tutkimuslaitok sista. Lisäksi nyt valmistun ut kirja on lähestymistava ltaan maailman laajuisesti ainutlaatu inen, sillä siinä tuodaan ensimmäis tä kertaa esille satoja muita indikaatto risieniä, kun aiemmin indikaatto reina on esitelty lähinnä kääpiä ja jäkäliä. Hankkeen perusteellisuud esta kertoo sekin, että teoksessa kuvataan kaksi tieteelle uutta lajia. Englannin kielisten tiivistelmien ansiosta voidaan odottaa myös kansainvä listä kiinnostu sta. Suomessa kasvaa viimeisim män uhanalaisu usarvioinnin mukaan 5584 sienilajia. Niistä ainoastaa n 60 % tunnetaan niin hyvin, että lajien elinvoim aisuutta suomalaisissa elinympär istöissä on voitu arvioida. Lajimäärä on niin huomatta va, että edes sieniä työkseen tutkiva ei tunnista kaikkia ilman aikaa vievää perehtym istä. Indikaatto riteos tarjoaa esimerkik si luontoselv itysten tekijöille arvokkaan mahdollis uuden opetella rajallinen määrä sienilajeja , joita voidaan käyttää alueiden monimuo toisuuden arvioinnis sa ilman, että alueen koko lajistoa käydään läpi. Kiinnostu neet harrastaja t voivat ilmoittaa havaintoja an indikaatto rilajeista, minkä pohjalta voidaan tutkia alueiden monimuo toisuutta tarkemm in. Odotan indikaatto risienikirja n muodostu van merkittäväksi työkaluksi maankäyt ön ja metsienh oidon suunnittelussa ja lajitiedon kartuttam isessa. Kirja toteuttaa hienolla tavalla PUTTE-tu tkimusoh jelman tavoitetta uuden suomenkie lisen määritysk irjallisuud en tuottamisesta. Teos edesautta a merkittäv ästi tutkimuso hjelman tavoitetta tuottaa tietoa uhanalaisu usarvioint ia ja metsiensu ojelua koskevan päätöksen teon tueksi sekä tavoitetta saattaa uhanalaisi a lajeja koskeva tieto paremmin maankäyt ön ja metsienh oidon suunnitte lusta vastaavien saataville. Aino Juslén, FT, Luomus PUTTE-oh jelman koordinaa ttori vuosina 2006–201 Sienet ja metsien luontoarvo t Sie ne t ja m ets ien luo nto arv ot Te a vo n Bo ns do rff Ilk ka Ky tö vu or i Ju kk a Va ur as Se pp o H uh tin en Pa nu H alm e Te pp o Rä m ä La ss e Ko so ne n Ste fa n Ja ko bs so n Tea von Bonsdorff Ilkka Kytövuori Jukka Vauras Seppo Huhtinen Panu Halme Teppo Rämä Lasse Kosonen Stefan Jakobsson von Bonsdorff , Tea, FM, Helsingin yliopisto, Kasvitiete en yksikkö, Luomus. Työskente lee suojelusu unnittelija na Sienitiimissä . Työssään keskittyny t pääasiassa sienten uhanalaisu uden arviointiin liittyvään työhön, uhanalaisi in helttasien iin ja helttasien itaksonom iaan. Viljelymet sätalous avohakku ineen ehti viedä maastamme lähes viimeiset luonnonm etsät. Vasta 1990-luvulla alkoi vanhojen metsien määrätieto inen inventointi ja suojelu etupäässä valtion mailla. Se jatkuu edelleen. Kartoitusja inventoin tityössä indikaatto rilajeja on käytetty suojeluarv on määrittely ssä. Niistä tärkeimpiä ovat olleet kolopesijä t, kovakuoria iset, puiden sammalet ja sienistä puiden jäkälät ja käävät. Helttasien ten, tattien, haarakkaid en ja orakkaide n tuhansien lajien suojeluarv oja ei ole osattu käyttää. Tämä kirja korjaa tilanteen. Metsän historia, erityisesti sen jatkumo, näkyy hyvin sienilajisto ssa. Kirja avaa monimuo toisen sienimaail man luonnonsu ojelubiolo gian tutkijalle, harrastaja lle ja luontoarv ojen kartoittajil le. Se tuo myös sienten tuntijat ja harrastaja t luonnonsu ojelukysym ysten pariin. Monimuo toisuuden suojelu talousme tsissä on haaste, johon ei ole vielä riittävästi vastauksia . Tarvitsemme myös sieni-indik aattoreita kertomaa n mitä luonnossa todella tapahtuu , ja miten metsäluo ntoamme ja suomalais ten luontosuh detta voidaan suojella. – Rauno Ruuhijärvi, emeritusp rofessori ISSN 0780-321 4 ISBN 978-952-1 0-9945-8 Kytövuor i, Ilkka, FT, Dosentti, Helsingin yliopisto. Tutkimusa lana lakkisiente n sekä haarakasm aisten, vahverom aisten ja orakasm aisten sienten taksonom ia, levinneisyys ja ekologia. Vauras, Jukka, FM, Åbo Akademi, Biologiset kokoelm at. Tutkimusa lana helttasienitakso nomia, erityisesti risakkaat ja haperot. Huhtinen , Seppo, FT, Dosentti, Turun yliopisto, Kasvimuse o. Tutkimusa lana sienitaksonom ia ja -systematii kka, erityisesti kotelosien issä. Opetusala na sienten tuntemus yliopistollis ella perusja jatko-opin totasolla sekä sienimikro skopia. Yhteiskunnallise na sovellukse na sieniin liittyvä aikuiskoulu tus ja erityisesti rakennuste n lahovaurioih in liittyvä asiantuntij atoiminta. Halme, Panu, FT, Jyväskylä n yliopisto, Bioja ympäristö tieteiden laitos sekä Jyväskylän yliopiston museo. Työskente lee tutkijatoh torina Interventio ekologian tutkimusr yhmässä. Tutkimusa lana luonnonsuoje lubiologia ja metsäeko logia, erityisesti sienilajisto n suojelu muuttuvassa metsämais emassa. Rämä, Teppo, FT, University of Tromsø The Arctic University of Norway, Tromsø University Museum . Pääasiallis ena tutkimuskohte ena nykyisin pohjoisen napaseudun merisiene t, niiden monimuo toisuus ja luokittelu . Työskenn ellyt aiemmin luontokar toittajana ja keskittyny t vanhojen metsien sienilajisto n selvittelyy n. Kosonen , Lasse, FK, Tamperee n kaupunki, ympäristö suunnitte lija. Kiinnostu nut erityisesti helttasien istä, mutta koko luonnon laaja kirjo kiinnostaa . Tehnyt ja kääntänyt useita sienikirjoja . Ollut myös Tieto-Finla ndia -ehdokka ana v. 1999. Jakobsso n, Stefan, DI, on 10-vuotisp äivästään lähtien ollut sieniharra staja ja muutenkin laajasti kiinnostu nut luonnosta. Erityisesti hän on perehtyny t perinnebiotoopp ien sienilajisto on. Upeita Luomuksen kirjoja lahjahintaan 16.1.2022 saakka LUOMUS / kirjat 69
70 Lutukka 37. 2021 L ähdimme viime heinäkuussa (2021) kiertämään etelästä alkaen Pohjanlahden rannikkoa tarkoituksenamme pysähdellä sopivilla rannikkokasvien esiintymillä. Suuntasimme Toijalasta (Harrin kotipuolesta) ensin Turkuun päin, koska oli mielenkiintoista aloittaa retki Uudenkaupungin (V) Kalannin Pehdosta, josta vuonna 2012 löytyi Suomelle uusi putkilokasvi, liuskalääte, Serratula tinctoria (Alho ym. 2012). Kasvupaikalle pääsi varsin mutkikkaasti eri kyläteitä, mutta itse paikka tarkkoine koordinaatteineen ja ilmakuvineen oli helppo löytää haulla Suomen Lajitietokeskuksesta (laji.fi) . Paikan päällä totesimme, että kasvupaikka, kivikkoinen niittykumpare, oli kadonnut. Sen kahta puolta oleva koillisen kautta kiertynyt pelto oli vedetty suoraksi poistamalla koko niittyniemeke. Pelto oli kynnöksellä koko alalta seuraavan kaakkoispuolen pellon rajaan saakka. Liuskaläätteen niitty liittyi heinikkoiseen vyöhykkeeseen, joka erottaa lounaispuolen pellon. Muutos on saattanut tapahtua varsin äskettäin, koska kaakkoisella rajalla lojui isohko pihlaja, joka oli tullut samana keväänä lehteen. Nyt lehdet olivat kuihtuneet oksilleen ruskeiksi. Mitään ojaakaan peltojen välillä emme havainneet. Kiertelimme lähipientareita katsastaen joka pelto-ohdakkeen, koska etäältä liuskalääte ja pelto-ohdake ovat samankaltaisia. Jos peltomaita on siirrelty kynnön yhteydessä, voisi siemeniä olla levinnyt jollekin pientareelle. Eihän esiintymä ole ollut kovin niukka. Liuskalääte ei ole rauhoitettu eikä kirjattu uhanalaisten ryhmiin. Niinpä muun muassa Suomen ympäristökeskus ei ole seurannut kyseistä esiintymää (Terhi Ryttäri suull.). LounaisSuomen ELY-keskuksella ei ole tiedossa liuskaläätteen esiintymiä alueellaan. Emme saaneet Liuskaläätteen VESA JÄRVINEN & HARRI ARKKIO ? Kivikkoisella niittykumpareella liuskaläätteen seurassa kasvoivat vuonna 2012 muun muassa hietakastikka, karhunja koiranputki, keltamatara, kultapiisku, metsäapila ja särmäkuisma. Kuva Jaakko Heino 8.8.2012 (julkaistu Lutukassa 2012) Suomen ainoa kasvupaikka hävinnyt?
72 Lutukka 37. 2021 K ouvolan (ES) Kuusaanlammen entisen nippunosturin alue on tuottanut mukavia kasvituttavuuksia ja joitain isojakin yllätyksiä. Retkikohteena se on jatkossakin hyvin mielenkiintoinen, sillä koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tulee vastaan. Savonradan vaiheita Selvitellessäni, miten ihmeessä joltakin unohdetulta ratapätkältä voi jatkuvasti löytyä Vanhan Savonradan pohjalla Kouvolassa hyvinkin kaukaa saapuneita kasviharvinaisuuksia, tulin käyneeksi läpi melkoisen pitkän pätkän Savonradan historiaa. Tieto ei sinänsä ratkaise kaikkia ratavarren kasviarvoituksia mutta antaa jonkinlaisen työkalun eri lajien mahdollisten saapumisaikojen arviointiin kasvien löytöpaikkojen mukaan. Vanha, vuonna 1889 valmistunut Savonrata rakennettiin aikanaan Kouvolan Kuusaanlammen itärannalle osin pengerrysten varaan. Savonradan 1960-luvun alkupuolella tehty oikaisu siirsi nykyisen radan linjan hivenen idemmäksi. Tämän jälkeen vanhaa rataosuutta on vuoroin purettu ja rakennettu uudelleen erilaisia tarkoituksia varten. Ainakin vielä 1990-luvun alkupuolella rata ulottui sen puolivälissä sijainneen puutavaran nippunosturin kohdalta vielä reilun puolen kilometrin verran ANNI KIVINIEMI Uusimmat kasvi-ihmeet A. Kiviniemi 7.7.2020
73 Lutukka 37. 2021 tua puutavaraa rahdattiin junilla Myllykosken ja Inkeroisten tehtaille sekä Kotkaan Hallan sahalle. Puun uiton loputtua Kuusaanlammella radan huonokuntoisin loppuosa purettiin, mahdollisesti vuonna 1995. 2000-luvun taitteessa rataa korjattiin entistä järeämmäksi Kuusankoskelle suunnitellun putkipinnoitetehtaan tarpeita varten, tällä kertaa päätepisteenä kuitenkin entisen nippunosturin alue. Putkitehdashankkeen kariuduttua vuoden 2003 aikoihin rataa ja Kuusaanlammen pohjukkaan tehtyä varastokenttää alettiin käyttää tuontipuutavaran varastointiin. Samainen kenttäalue toimii edelleenkin puutavaran ja hakkeen terminaalialueena, mutta kuljetukset hoidetaan nykyisin rekkakyydein. Vuoden 2014 aikana ilmeisen tarpeettomaksi katsottu rataosuus pistoraiteineen tuli puretuksi Tanttarin liittymään asti. Radan käyttöhistoriaan jää kuitenkin useita aukkopaikkoja, ja edellä esitetty on omaa tulkintaani erinäisistä verkkolähteistä keräämistäni tiedonmurusista. Jos jollakulla on jotakin korjattavaa tai uutta tietoa tämän rataosuuden käyttöhistoriasta, otan kaiken mahdollisen tiedon ilolla vastaan. Tarkoitukseni on tutkia näitä ratavarsien kasvipaikkoja ensi kesänä vielä entistäkin tarkemmin. Sahahirvenputki Kiertelin 7.7.2020 Kouvolassa tuttuja tulokaskasvipaikkoja, pääkohteena Kuusaanlammen nippunosturin alue ja siellä tuttu imeläkurjenherneen (Astragalus glycyphyllos) kasvupaikka. Ajoitus osuikin oikeaan, sillä imeläkurjenherneen kukinta oli parhaimmillaan. Vuosittaiset valokuvat otettuani jatkoin vanhaa ratalinjaa pohjoiseen tähystellen pari kesää aiemmin vesotun pensaikon laitoja mahdollisten uupohjoiseen. Aikanaan nosturialueella on ollut jopa jonkinlainen pienimuotoinen ratapihan tapainen (Ruonala 2009, vaunut.org/kuva/55986 ). Kymijokea pitkin Kuusaanlammelle uitet? Hietakurjenherne löytyi ratapohjalta heinäkuussa 2020. Kiireisempi ohikulkija olisi hyvinkin voinut tulkita pienikokoiset ja olemukseltaan hentoiset kasvit virvilöiksi tai huonokasvuisiksi hiirenvirnoiksi ja tarkemmin miettien näin ehkä on päässyt omalla kohdallanikin aikaisemmin käymään. 73 ? Nippunosturin rata-alue ja uusi Savonrata 1987. Kohteiden nykytilanne: 1. Pistoraiteen hiekkapohjainen loppupää, keltaja jänönapilaa, runsaasti ketomarunaa, myöhemmin myös nurmivihvilää 2. Kosteapohjainen alue, runsaasti erilaisia vihvilöitä 3. Hiekkaja sorapohjainen alue, hietakurjenherne, sahahirvenputki 4. Nippunosturin hiekkaja sepelipohjainen alue, imeläkurjenherne, runsaasti mäkikuismaa, ketomarunaa, jänönapilaa 5. Rantapenger, tien laidat runsaskasvisia, purettu ratapohja sepelillä, pääosin kasviton 6. UPM puuterminaalialue, osin asfaltoitu, laidoilla monipuolinen tulokaskasvilajisto M aa nm itt au sl ai to s, Va nh at pa in et ut ka rta t 19 87 , C C B Y 4.
74 Lutukka 37. 2021 eivät millään tavoin istuneet kuvaan. Kasvikirjoja ja verkkoa selatessa näytti siltä, ettei tällaista putkea ole olemassakaan. Kolmisen viikkoa myöhemmin (31.7.2020) arvelin ajankohdan juuri nyt sopivaksi ”outoputken” näytteen hakemista ajatellen. Kasvi oli edelleen täydessä kukassa, mutta muutamissa kukinnoissa oli jo sentään hedelmien kehittyminen aluillaan. Isokokoisen kasvinäytteen prässiin asettelu oli ihan oma lukunsa. Näytteenottopäivän kuvia suurennellessa huomasin outoputken hedelmistä erottuvat erikoiset kukan verholehtien muodostamat ”sarvet”, jollaisia ei Suuressa Pohjolan kasviossa (Mossberg & Stenberg 2012) näkynyt juuri muiden putkien hedelmis? Valokuvassa näkyvät "sarvet" ovat kukan verholehtiä. Ne ovat putkilla usein mitättömän pieniä, mutta osalla hirvenputkista (joidenkin mielestä oma sukunsa Libanotis ) kunnolla näkyviä ainakin hedelmävaiheessa. 22 .7 .2 02 A . K ivin iem i ? Läheltä katsoen oudon putken lehdet näyttivät sopivan lähinnä isopukinjuurelle, kuten myös särmikkäät varret ja kukkanuppujen hento punertava väri . 7.7.2020 A. Kiviniemi sien kasvilöytöjen varalta. Komea, valkokukkainen putkikasvi erottui pensaikon keskeltä jo kaukaa (6754556:3484054) . Ensi ar vauk seni oli isopukinjuuri (Pimpinella major). Sitä olen aikaisemmin tavannut Kotkan Hallan saaren puuvarastokentillä, joten sen löytyminen myös Kouvolasta olisi saattanut olla mahdollista. Ovathan monet tämän ratavarrenkin kasvit tavalla tai toisella paikalle saapuneita puutavaratulokkaita. Kasvin kukinta oli vasta aluillaan, joten en ottanut siitä näytettä vielä tällä kertaa. Kotona kasvikuvia selatessa tulikin mutkia matkaan: jo lähes varmana pitämäni isopukinjuurimääritys ei mennytkään ihan kohdalleen. Vaikka lehtien osalta yhtäläisyyttä jonkin verran olikin, kukintojen pikkusarjat suojuksineen
75 Lutukka 37. 2021 sä kuin hirvenputkella (Seseli libanotis). Kasvin muut tuntomerkit eivät kuitenkaan istuneet ihan suoraan hirvenputkeen. Tätä johtolankaa seuraten selasin netistä läpi kaiken maailman ”Seseleitä”; jotain yhtäläisyyksiäkin löytyi, muttei mitään täysin vastaavaa. Outoputki jäi tässä vaiheessa edelleen outoputkeksi. ? Kuusaanlammen outo, komea putki erottui jo kauas pensaikon keskeltä. Helsingin kasvimuseolta saatiin kasville nimi Seseli krylovii. 7.7 .2 02 A . K ivin iem i Kevättalvella sain vihdoin lähetettyä kasvinäytenippuni kasvimuseolle Helsinkiin, outoputkinäyte oli tässä tietenkin heti ensimmäiseksi mukana. Syksyllä sitten selvisi, ettei outoputki ollut Kasvimuseon tutkijoillekaan ihan helppo pala. Arto Kurtto onnistui kuitenkin lopulta löytämään kasville nimen: Seseli krylovii, joka sai myöhemmin suomalaiseksi nimekseen sahahirvenputki voimakkaasti sahalaitaisten lehdyköidensä mukaan. Itselle tässä oli kaikkein mukavinta, että olin ollut kaiken maailman ”Seseleiden” kanssa ihan oikeilla jäljillä. Shumilovskikh ym. (2021) luonnehtivat sahahirvenputken luontaislevinneisyyden näin: Libanotis krylovii (Seseli krylovii) is a subboreal-montane endemic of the Urals distributed from the Southern to the Northern Urals. Kasvista löytyy runsaasti kuvia osoitteesta plantarium. ru/page/view/item/35460/part/0.html Hietakurjenherne Hietakurjenherneen (Astragalus arenarius) kasvupaikka löytyi sattumalta 7.7.2020. Kurjenherneet ovat levittäytyneet noin neljän neliömetrin alalle, mikä viittaisi kasvien olleen paikalla (6754612:3484030) jo pidemmänkin aikaa. Kasvupaikan sijainnin mukaan näiden olisi pitänyt joka tapauksessa saapua ennen vuotta 1995, jolloin raiteet purettiin. Mahdollista tietysti on, että hietakurjenherne on saapunut jo huomattavasti aikaisemmin ja viettänyt osan ajasta siemenpankissa ja nyt, paikalla tapahtuneen maastopalon seurauksena, lähtenyt jälleen kasvuun. Ainakin tänä vuonna hietakurjenherneet kukkivat läpi koko kesän ja kasvusto pysyi hyvinvoivana myös pahim
76 Lutukka 37. 2021 pien helteiden yli. Mutta syyskuun lopulla näytti siltä, että rusakko, kauris tai muu eläin olisi käynyt syömässä kasvien latvat ja ehkä myös osan siemenpaloista. Hietakurjenherne on tavattu Suomessa aikaisemmin lähinnä painolastitulokkaana, ja valtaosa havainnoista painottuu 1880-luvun tietämiin. Tuoreinkin varmistettu tieto on 1940-luvulta. Siksi onkin täysi arvoitus, miten hietakurjenherne on päätynyt kasvamaan sisämaahan, jokusia vuosia sitten palaneelle hiekkaiselle puretun ratalinjan reunustalle. Nurmivihvilä Edelliskesän löytöjen innoittamana päätin 22.7.2021 käydä katsomassa tarkemmin vanhaa ratapohjaa aina vanhan pistoraiteen päätöspaikkaan asti. Aikaisemmin olin olettanut, ettei radan pohjoispäässä kasva mitään erityistä, mitä nyt jokunen satunnainen palsternakka (Pastinaca sativa). Hämmennys olikin suuri, kun kohta huomasin seisovani keskellä mitä tiheintä nurmivihviläkasvustoa (675488:348393). Hiek? Kuusaanlammen nippunosturin alueelta ennestään tuttu imeläkurjenherne kukki parhaimmillaan heinäkuun alussa. ? ? Maailman suurimman kasvisuvun kurjenherneiden (noin 3 000 lajia) luontainen levinneisyys ulottuu Suomeen vain heikosti. Hietakurjenherne ei kuulu maamme luontaiskasvistoon, mutta imeläkurjenherneen (alimpana) sanotaan siihen lukeutuvan parissa paikassa etelässä. 7.7 .2 02 A . K ivin iem i 22 .7 .2 02 A . K ivin iem i 22 .7 .2 02 A . K iv in ie m i