Lutukka 2/2020 - Lehtiluukku.fi

lutukka KASVIHARRASTAJAN LEHTI • 36. VUOSIKERTA • 2/2020 Malla Käsivarren suurtunturit osa 6
Kansi Yöttömän yön näkymä Enontekiön Saanalta Mallan luonnonpuistoon. Valokuva 3.7.2019 © Suvi Mansikkasalo / Visit Finland. Mallan alueen kasveja esitellään s. 74–123. © S uv i M an si kk as al o / Vi si t Fi nl an d 53 57 62 64 74 Talvi tulee – tai sitten ei NOORA METSÄRANTA & JUSSI LAMPINEN Vesisulka – uusi putkilokasvi Suomessa Hottonia palustris L. – a new vascular plant for Finland CARL-ADAM HÆGGSTRÖM Tulisuolaheinä Ahvenanmaalla Recent spreading of Rumex thyrsiflorus in the Åland Islands, southwestern Finland PANU KUNTTU & TERHI RYTTÄRI Havaintoja kauriiden vaikutuksista luonnonkasveihin kaivataan JUSSI LAMPINEN Kevätsaran kuulumisia Recent findings concerning the ecology and conservation status of Carex caryophyllea in Finland HENRY VÄRE & HEIDI KAIPIAINEN-VÄRE Mallan alueen kasvit ja kasvillisuus The flora and vegetation of Malla area in Enontekiö, far northwest of Finnish Lapland lutukka KASVIHARRASTAJAN LEHTI • 36. VUOSIKERTA • 2/2020 Malla Käsivarren suurtunturit osa 6 Talven tulo (tai tulemattomuus) on nykyisin suosittu keskustelun aihe. Talven tuloon liitetään useimmiten lumi ja pakkanen, jolloin lähestytään termisen talven käsitettä eli sitä jaksoa, jolloin vuorokauden keskilämpötila on pysyvästi pakkasella. ”Pysyvyys” on tosin suhteellista, ja raja-arvona on käytetty joko viiden tai kymmenen vuorokauden mittaista pakkasjaksoa. Viime aikojen leudot talvet ylös alas sahaavine lämpötiloineen ovat saaneet meteorologit muuttamaan talven määritelmää. Nykyisin termisen talven katsotaan alkavan, kun syyspuolella vuorokauden keskilämpötilojen summa saavuttaa suurimman arvonsa ja kääntyy laskuun. Tarkka päivämäärä selviää tosin vasta jälkikäteen tilastojen avulla. Terminen talvi alkaa Ylä-Lapissa tavallisesti lokakuun puolimaissa ja etelärannikolla marraskuun jälkipuoliskolla. Viime talvi 2019–2020 alkoi Käsivarren ylätuntureilla normaaliaikaan 8.10., mutta terminen kevät (vuorokauden keskilämpötila pysyvästi yli °C) alkoi vasta 19.5., kolmisen viikkoa tavanomaista myöhemmin. Etelärannikolla talvi alkoi vasta 25.2. ja päättyi jo 1.3. Talven pituudeksi tuli etelässä siis vain viisi vuorokautta. Kasveille talven pituutta tärkeämpiä ovat kasvukauden (vuorokauden keskilämpötila pysyvästi yli +5 °C) pituus ja tehoisa lämpösumma (kasvukauden vuorokausikeskilämpötilojen summa +5 °C ylittäviltä osiltaan). Jos ilmastonmuutos etenee runsaiden päästöjen skenaarion mukaan, kasvukausi pitenee manner-Suomessa laskelmien mukaan noin kuukaudella kummastakin päästä. EteläSuomessa tämä tarkoittaisi, että kasvukausi alkaisi samoihin aikoihin kuin nykyään Keski-Euroopassa ja päättyisi vasta syksyn hämäriin, kun valon vähyys jo alkaa hidastaa kasvien yhteyttämistä. Vähäpäästöisenkin skenaarion mukaan kasvukausi tulee pitenemään yhteensä yli kuukaudella. Jos päästöt jatkavat kasvuaan nykytahdilla, kasvukauden lämpösumma Etelä-Suomessa vastaa vuosisadan lopulla tämän päivän tilannetta Ranskassa tai Ukrainassa, napapiirillä nykyistä Puolan ilmastoa ja Käsivarren Lapissa nykyistä etelähämäläistä ilmastoa. Jos päästöjen leikkaaminen onnistuu, Etelä-Suomeen saataisiin nykyisen Puolan oloja vastaava ilmasto, nykyistä eteläisintä Suomea vastaava ilmastovyöhyke siirtyisi EteläLapin tienoille ja nykyinen Keski-Lapin ilmasto Käsivarren tunturialueille. Miltä Malla näyttää vuosisadan lopulla? Muuttuvatko tunturikoivikot männiköiksi? Miten käy paljakalle tuulikankaineen ja lapinvuokkokankaineen tai tunturien ympäristötyypeistä uhanalaisimmille eli lumenviipymille? Toivottavasti jääleinikki ja lumileinikki, iturikko ja purorikko, kaljukissankäpälä, sopulinkallioinen ja tunturihilpi eivät kuitenkaan ole tuleville botanisteille pelkkiä nimiä menneisyydestä? Ehkä jaksamme vielä toivoa? — Mikko Piirainen ISSN 2670-2843 (pdf, 2020– ISSN 0782–050X (painettu, 1985–2019) Julkaisija Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, Kasvitieteen yksikkö Toimitus Mikko Piirainen (päätoimittaja, puh. 02941 24438), Leena Helynranta (puh. 02941 24435), Pertti Uotila Toimituksen osoite PL 7, 00014 Helsingin yliopisto. Sähköpostiosoitteet ovat muotoa etunimi.sukunimi@helsinki.fi Taitto Leena Helynranta Lutukka on ilmestynyt painettuna 35 vuotta. Lehti muuttui vuodesta 2020 lähtien sähköiseksi ja on ilmainen. Voit tilata sähköpostimuistutuksen uuden numeron ilmestymisetstä. Ohje verkkosivulla www.luomus.fi/lutukka Lutukka is a floristic periodical published by the Botany Unit, Finnish Museum of Natural History, University of Helsinki. It contains short articles on Finnish flora, both flowering plants and cryptogams, floristics, important plant finds, floristic mapping, threatened plants, working techniques, news and book reviews. Lutukka is the Finnish name of Capsella bursa-pastoris (L.) Medik. Editors Mikko Piirainen (Editor-in-Chief), Leena Helynranta, Pertti Uotila Address Botany Unit, Finnish Museum of Natural History, P.O. Box 7, FI–00014 University of Helsinki © 2020 LUOMUS ja valokuvaajat 36. vuosikerta • 2/2020 lutukka
53 Lutukka 36. 2020 V esisulka (Hottonia palustris) on monivuotinen, tyypillisesti seisovissa tai hitaasti virtaavissa makeissa vesissä tavattava esikkokasvi (Primulaceae). Se kasvaa mielellään ihmisen luomissa ympäristöissä, kuten padotuissa myllyja tehdasaltaissa, ojissa, vesikuopissa ja satamissa. Vesisulka viihtyy erityisen hyvin runsasravinteisessa, neutraalissa tai jokseenkin emäksisessä vedessä, minkä vuoksi lajin katsotaan ilmentävän kasvupaikallaan pohjavesivaikutusta. Vesisulka esiintyy useimmiten vedenalaiskasvustona noin puolen metVesisulka – uusi putkilokasvi Suomessa rin syvyydessä, mutta sen voi tavata myös vedestä paljastuneilta kasvualustoilta. (Lagerberg 1940, Lindman 1974, Andersson 1981, Malmgren 1982, Brock ym. 1989, van Moorsel & Barendregt 1993, Klijn & Witte 1999, Minchin & Boelens 2005, Edqvist & Karlsson 2007, Tyler ym. 2007, Jonsell 2010, Löfgren 2013, 2011) . Vesisulka lisääntyy sekä suvullisesti siemenistä että suvuttomasti versonkappaleista. Näiden lisäksi leviämisyksiköinä voivat toimia kelluvat kasvinalut tai aikuiset yksilöt. Leviämisen sanotaan olevan passiivista ja riippuvan veden virtauksesta. Otaksutaan lajin leviävän myös vesilintujen mukana, joskin todistusaineisto uupuu. (Brock ym. 1989, Kleyer ym. 2008, Minchin & Boelens 2011). Vesisulan levinneisyysalue ulottuu Brittein saarilta läntiselle Venäjälle ja eteläisestä Keski-Euroopasta Baltiaan ja Itämeren ympäristöön (GBIF 2019) . Pohjoisessa se on yleinen (ja luontainen) Virossa, Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa mutta puuttuu Suomesta ja Norjasta (Lagerberg 1940, Lindman 1974) . Malmgren (1982) esittää, että levinneisyyttä pohjoisemmaksi rajoittavat matalat lämpötilat ja makeiden vesien niukkaravinteisuus. NOORA METSÄRANTA & JUSSI LAMPINEN P ho to C hr is tia n Fi sc he r, A la -S ak si , S ak sa ,8 .3 .2 01 4. C C -B YS A -3 .0 vi a w ik im ed ia C om m on s
54 Lutukka 36. 2020 Ensimmäinen havainto Suomessa Kesäkuussa 2019 vesisulka löytyi lammesta lähellä Turun ja Ruskon kunnanrajaa, Turun lentoasemasta luoteeseen (6721825:3238295; Lampinen & Metsäranta 2020) . Kasvi havaittiin paikalla jo Turun kaupungin pienvesikartoituksessa vuonna 2018, mutta jäi tuolloin tunnistamatta. Vuonna 2019 Turun kaupungin työntekijät paikansivat esiintymän uudelleen ja tunnistivat lajin Mossbergin ja Stenbergin (2003) avulla. Tunnistuksen aikaan vesi sulka ei kukkinut, mutta vuonna 2018 pienvesikartoituksen yhteydessä otetut kuvat osoittavat esiintymän tuottaneen ainakin muutaman kukkavarren. Esiintymä on kooltaan noin 10 m 2 ja sijaitsee noin kahdeksan aarin kokoisen keinotekoisen, kirkasvetisen, pohjavesivaikutteisen ja hiekkapohjaisen lammen itäreunalla. Lampi on muodostunut soranoton myötä, sillä se sijaitsee aikaisemmin maa-ainesten ottoon käytetyn harjun koillisosissa (Joronen 2009) . Tietyt 1800-luvun kasvitieteelliset julkaisut mainitsevat vesisulan esiintyvän Suomessa, mutta valtaosa näistä katsotaan väärinmäärityksiksi (Hjelt 1891; ks. Väre & Ulvinen 2005) . Ainoa mahdollisesti luotettava tieto lajista Suomessa on Hjeltin (1877) mainitsema havainto Ahvenanmaalta, josta ei kuitenkaan ole olemassa näytettä. Vesisulkaa ei mainita tuoreimmassa Suomen putkilokasvien luettelossa (Kurtto ym. 2019) , eikä siitä löydy havaintoja tai kerättyjä näytteitä Suomen lajitietokeskuksen ylläpitämän Laji.fiportaalin kautta tarkasteltavista tietokannoista. Pidämmekin tätä ensimmäisenä havaintona puutarhojen ulkopuolella talvehtineesta ja kukkineesta vesisulasta Suomessa. Esiintymästä on otettu kaksi näytettä (J. Lampinen 1.7.2019, V.-P. Rautiainen 29.7.2019, TUR) . Mahdolliset saapumistavat Vesisulan päätymiselle Turkuun on useita vaihtoehtoisia selityksiä. Olisiko mahdollista, että laji ei ole uusi tulokas Suomen kasvistossa vaan säilynyt täällä jäänteenä suotuisammalta ilmastokaudelta? Se olisi myös voinut ilmestyä siemenpankista jonkin häiriön Vesisulka kukkii Turussa 2018 ympärillään lamparevesikuusi, Hippuris vulgaris, ja uistinvita, Potamogeton natans. P ho to © S on ja R isti / Tu ru n ka up un ki
55 Lutukka 36. 2020 seurauksena. Vaihtoehtoisesti se on saattanut levitä alueelle joko passiivisesti virtaavan veden mukana tai jonkin vektorin, kuten vesilintujen tai ihmisen, avulla. Näistä vaihtoehdoista lajin säilyminen alueella jäänteenä vaikuttaa epätodennäköiseltä. Lampi, josta kasvi löydettiin, on keinotekoinen, enintään muutamien vuosikymmenten ikäinen ja sijaitsee aiemmin hiekan ja soran peittämällä alueella. Tämä saa ilmestymisen lepotilassa olleesta siemenpankista vaikuttamaan epätodennäköiseltä. Lajin siemenpankki on sitä paitsi lyhytikäinen, ja suurin osa siemenistä itää pian kypsyttyään (Brock ym. 1989) . Passiivinen leviäminen alueelle, ainakin kyseiseen lampeen, vaikuttaa yhtä epätodennäköiseltä, sillä virtavedet eivät yhdistä lampea muihin vesistöihin. Leviäminen vesilintujen avustuksella on mahdollista, mutta vaikea todentaa. Lisäksi, kuten edellä mainittiin, vesisulka leviää kirjallisuuden mukaan pääsääntöisesti veden, ei niinkään eläinten avulla. Ihmisen avustuksella tapahtuva leviäminen vaikuttaakin todennäköisimmältä vaihtoehdolta vesisulan päätymiselle Turkuun. Esiintymää ympäröivä alue on yleinen, joskin epävirallinen virkistysja uimapaikka. On mahdollista, että vesisulka on päätynyt paikalle uimareiden mukana. Vesisulka soveltuu myös akvaariokasviksi, joten on mahdollista, että joku on yksinkertaisesti tyhjentänyt akvaarionsa lampeen. Ilman lisätutkimuksia esiintymän alkuperä jää kuitenkin epäselväksi. Turun esiintymän, Turkua maantieteellisesti lähimpien esiintymien ja akvaariokaupoissa myytävien yksilöiden geneettisen samankaltaisuuden vertailu voisi valaista löydöksen alkuperää ja samalla sen saapumisreittiä. Esiintymä sijaitsee Turun lentoaseman luoteispuolella (ETRS-TM35FIN 6719004:238232), entisellä soranottoalueella. Pohjakartta: © Maanmittauslaitos, CC-BY-4.0.
56 Lutukka 36. 2020 Mahdolliset riskit Mitä vesisulan mahdollinen leviäminen Lounais-Suomen vesistöissä saisi aikaan? Esimerkiksi Irlannissa lajin laajat, tiiviit kasvustot ovat aiheuttaneet ongelmia vesiväylille ja johtaneet kilpailuun luontaisen vesikasvilajiston kanssa (Minchin 2007) . Se on luokiteltu maassa haitalliseksi vieraslajiksi (Minchin & Boelens 2005; 2011) , mistä voisi päätellä, että kasvi on voimakas kilpailija. Kirjallisuudessa esiintyy kuitenkin eriäviä mielipiteitä vesisulan kyvyistä kilpailla muiden vesikasvilajien kanssa. Ominaisuuksia, jotka voivat tuoda kilpailuetua, ovat mm. kyky pysyä vihantana ympäri vuoden, sietää varjostusta ja lisääntyä nopeasti ja tehokkaasti. Yksi neliömetri vesisulkakasvustoa kun voi tuottaa jopa 60 000 siementä, ja lisääntyminen on tehokasta jopa erittäin pienissä populaatioissa . Esiintymien nopeaa kasvua avittaa myös se, että irronneet versonpalat voivat kehittyä uusiksi yksilöiksi (Brock ym. 1989, Klijn & Witte 1999, Vermeersch & Triest 2006, Minchin & Boelens 2011) . Vesisulan leviämisen mahdolliset riskit kohdistuisivat Lounais-Suomessa luontotyyppeihin, joihin laji on sopeutunut. Tällaisia ovat, ihmistoiminnan luomien vesiympäristöjen lisäksi, runsasravinteiset järvet ja lammet, lähdelammet ja lähteiköt (Lammi ym. 2018) . Lounais-Suomessa maaja metsätalous on vähentänyt kirkasvetisten pienvesien määrää, minkä vuoksi vesisulalle suotuisat elinympäristöt ovat todennäköisesti harvassa nykyistä esiintymää ympäröivällä seudulla. Poikkeuksen tekevät harjuja moreenialueilla yleiset lähdelammet. Näiden lajisto voisi kärsiä vesisulasta, sillä lähteisyys liitetään usein harvalukuisiin putkilokasvija sammallajeihin, jotka eivät kykene asuttamaan muunlaisia elinympäristöjä. Andersson, P.A. 1981: Flora över Dal. Kärlväxternas utbredning i Dalsland. 358 s. Naturvetenskapliga forskningsrådet. Tukholma. Brock, T.C.M., Mielo, H. & Oostermeijer, G. 1989: On the life cycle and germination of Hottonia palustris L. in a wetland forest. Aquatic Botany 35: 153– 166. Edqvist, M. & Karlsson, T. (toim.) 2007: Smålands flora. 880 s. SBF-förlaget. Uppsala. GBIF 2019: Hottonia palustris L. in GBIF Secretariat, GBIF Backbone Taxonomy. Checklist dataset doi.org/10.15468/39omei. Pääsy GBIF.org:n kautta. Luettu 4.3.2020. Hjelt, Hj. 1877: Desiderat-katalog till universitetets finska samling af fanerogamer och ormbunkar. 4 s. Åbo Boktryckeri Aktiebolag. Åbo. Hjelt, Hj. 1891: Kännedomen om växternas utbredning I Finland med särskildt afseende af fanerogamer och ormbunkar. Acta Societatis pro Fauna et Flora Fennica 5: 1–152. Jonsell, L. 2010: Upplands flora. 895 s. SBF-förlaget. Uppsala. Joronen, J. 2009: Turun, Kaarinan ja Ruskon pohjavesialueiden suojelusuunnitelma. 125 s. Painatuspalvelukeskus. Turun kaupunki, Kaarinan kaupunki, Ruskon kunta ja Varsinais-Suomen elinkeino-, liikenneja ympäristökeskus. Kleyer, M., Beker, R.M., Knevel, I.C., Bakker, J.P, Thompson, K., Sonnenschein, M., Poschlod, P., Van Groenendael, J.M., Klimes, L., Klimesvá, J., Klotz, S., Rusch, G.M., Hermy, M., Adriaens, D., Boedeltje, G., Bossuyt, B., Dannemann, A., Endels, P., Götzenberger, L., Hodgson, J.G., Jackel, A-K., Kühn, I., Kunzmann, D., Ozinga, W.A., Römermann, C., Stadler, M., Schlegelmilch, J., Steendam, H.J., Tackenberg, O., Wilmann, B., Cornelissen, J.H.C., Eriksson, O., Garnier, E. & Peco, B. 2008: The LEDA Traitbase: A database of life-history traits of Northwest European flora. Journal of Ecology 96: 1266–1274. Klijn, F. & Witte, J.P.M. 1999: Eco-hydrology: Groundwater flow and site factors in plant ecology. Hydrogeology Journal 7: 65–77. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M. & Uotila, P. 2019: Suomen putkilokasvien luettelo. Norrlinia 34: 1–206. Lagerberg, T., Linkola, K. & Väänänen, H. 1940: Pohjolan luonnonkasvit. 1558 s. WSOY. Porvoo. Lammi, A., Kokko, A., Kuoppila, M., Aroviita, J., Ilmonen, J., Jormola, J., Karonen, M., Kotanen, J., Luotonen, H., Muotka, T., Mykrä, H., Rintanen, T., Sojakka, P., Teeriaho, J., Teppo, A., Toivonen, H., Urho, L. & Vuori, K.M. 2018: Sisävedet ja rannat. Teoksessa: Kontula, T. & Raunio, A. 2018: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja – Osa 2: luontotyyppien kuvaukset s. 187–320. Suomen ympäristö 5/2018. Suomen ympäristökeskus & Ympäristöministeriö. Helsinki. Lampinen, J. & Metsäranta, N. 2020: Hottonia palustris L. (Primulaceae) – a new vascular plant for Finland found in Turku. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 96: 32–37. journal.fi/ msff/article/view/98602 Lindman, C.A.M. 1974: Nordens Flora. 692 s. Wahlström & Widstrand. Tukholma. Löfgren, L. 2013: Närkes flora. 744 s. Örebro Läns Botaniska Sällskap ja SBF-förlaget. Uppsala. Malmgren, U. 1982: Västmanlands flora. 670 s. Naturvetenskapliga forskningsrådet. Tukholma. Minchin, D. & Boelens, R. 2005: Hottonia palustris L. (water violet) established in Lough Derg, N. Tipperary (H10). Irish Naturalists’ Journal 28: 136– 137. Minchin, D. & Boelens, R. 2011: The distribution and expansion of ornamental plants of the Shannon Navigation. Biology and Environment: Proceedings of the Royal Irish Academy 111B: 1–9. Minchin, D. 2007: A checklist of alien and cryptogenic aquatic species in Ireland. Aquatic Invasions 2: 341–366. van Moorsel, R.C.M.J. & Barendregt, H.E. 1993: Caltha palustris and Hottonia palustris in the Netherlands. Gorteria 19: 33–44. Mossberg, B. & Stenberg, L. 2003: Suuri Pohjolan Kasvio. 928 s. Tammi. Helsinki. Tyler, T., Olsson, K.A., Johansson, H. & Sonesson, M. 2007: Floran i Skåne. Arterna och deras utbredning. 779 s. Lunds Botaniska Föreningen. Lund. Vermeersch, S. & Triest, L. 2006: Distylic Hottonia palustris shows high reproductive success in small populations despite low genetic variability. Aquatic Botany 84: 354–358. Väre, H & Ulvinen, T. 2005: Unpublished notes on plants by J. Julin, K.H. Eberhardt and H.S. Zidbäck from 19 th century mainly of Oulu and other areas in northern Finland. Norrlinia 12: 1–58. Hottonia palustris L. – a new vascular plant for Finland Hottonia palustris (Primulaceae) is a perennial hydrophyte that prefers eutrophic, still or slowly flowing freshwater habitats with groundwater discharge. The species has a Eurasian distribution with the closest native populations to Finland found in southern Sweden and Estonia. In June 2019, the species was found at Turku, south-western Finland, growing in a small pond created by sand and gravel extraction. We consider this the first record of Hottonia palustris in Finland known to have overwintered and flowered outside private or public gardens. The origin of this introduction remains unclear, but it appears probable that human assistance is at least partly involved. Potentially proliferation of the species could cause harm to navigation in waterways and to native species. Suitable habitats for Hottonia palustris in south-western Finland are, however, scarce and likely limited to spring-fed ponds found in esker and moraine regions. Noora Metsäranta, Biologian laitos, 20014, Turun yliopisto. Jussi Lampinen, Biodiversiteettiyksikkö, 20014 Turun yliopisto. jilamp@utu.fi
57 Lutukka 36. 2020 T ulisuolaheinä (Rumex thyrsiflorus) on Euroopassa pääosin itäinen laji. Levinneisyysalueen länsiraja kulkee Norjan ja Tanskan kautta Alankomaihin, Saksaan ja Itävaltaan ja sieltä edelleen Balkanin suuntaan. Lisäksi laji esiintyy tulokkaana LänsiEuroopassa (Rechinger 1964, Jalas 1965, Hultén & Fries 1986) . Tulisuolaheinä kasvaa kaikissa kolmessa Skandinavian maassa sekä Suomessa. Se on melko yleinen suurimmassa osassa Tanskaa ja Ruotsin eteläisimmissä maakunnissa (Skoone, Halland, eteläinen Blekinge, Öölanti). Ruotsissa on pohjoisempana hajanaisia havaintoja aina Sundsvallin Tulisuolaheinä Ahvenanmaalla tienoolle saakka (n. 62°30’N). Etelä-Norjasta on melko runsaasti ja muualta hajanaisia havaintoja. Pohjoisimmat Norjan havainnot ovat lähinnä sotaajan saksalaistulokkaita. (Hultén 1971, Weimarck & Weimarck 1985, Sterner & Lundqvist 1986, Georgsson ym. 1997, Piirainen ym. 1998, Jonsell 2000, Fröberg 2006, Fredriksen ym. 2012, Artsdatabanken 2020) . Tulisuolaheinä on melko yleinen alkuperäislaji Venäjän Karjalassa, esim. Vienanmeren rannoilla ja Kuolan niemimaan eteläosissa. Lisäksi se esiintyy apofyyttinä kedoilla ja tuoreilla niityillä ja ruderaattina viljelyja joutomailla, esim. ratapenkereillä, tienvarsilla ja hiekkaisilla paikoilla (Fagerström 1945, Fagerström & Luther 1945, 1946, Piirainen ym. 1998, Kravchenko 2007) . Suomen tulisuolaheinähavainnot keskittyvät Ahvenanmaalle ja etelärannikon läheiselle alueelle. Lisäksi on hajanaisia havaintoja Keski-Suomesta ja jokunen Pohjois-Suomesta (Eklund 1927b, Jalas 1965, Hultén 1971, Lampinen & Lahti 2020) . Pohjoisin havainto ja keräys on Inarin Lapin Virtaniemestä (H; Piirainen 2001) . Useimmat CARL-ADAM HÆGGSTRÖM Tulisuolaheinä, Rumex thyrsiflorus, kasvaa tiheänä reunuksena Aspbackavägenin itäosan molemmilla puolilla Hammarlandin Lillbolstadin kylässä. 25.7.2015. Kuvat: C.-A. Hæggström. Ph ot o © C ar l-A da m H æ gg st rö m
58 Lutukka 36. 2020 havainnot lounaan saaristoalueilla vaikuttavat olevan alkuperäisesiintymistä, kun taas suurin osa mantereen löydöistä on tulokasluonteisia. Muutamat ovat sotatulokkaita eli polemokoreja. Osa niistä tuli toisen maailmansodan aikana venäläisen sotaväen mukana, esim. Uudellemaalle Hankoon ja Kirkkonummelle ja Kainuun Kuhmoon. Kristiinankaupungin esiintymä taas on peräisin saksalaisten sota-aikaisista kuljetuksista. (Fagerström 1944, 1957, 1958, Luther 1948, Valovirta 1949, Niemi 1969) . Tulisuolaheinä on Suomen Punaisen kirjan mukaan silmälläpidettävä laji (NT; Ryttäri ym. 2019) . Havainnot Ahvenanmaalla 1858 ja 1930-luvulla Kaikki Ahvenanmaan tulisuolaheinäkeräykset ja havainnot on lueteltu löytöpaikkojen osalta täydennetyssä ja kommentoidussa taulukossa englanninkielisessä julkaisussa (Hæggström 2020) . Tulisuolaheinä löydettiin ensimmäisen kerran Ahvenanmaalta Getan Bolstaholmin kartanon mailta (6713–6715:3106– 3108) . P. Molander keräsi yhden yksilön heinäkuussa 1858 (H) . Valitettavasti muita tietoja, esim. kasvupaikasta, ei ole merkitty näytteen etikettiin. Ole Eklund tutki Turunmaan ja itäisen Ahvenanmaan saaristojen kasveja ja kasvillisuuta, varsinkin 1920ja 1930-luvuilla ja löysi tulisuolaheinää lukuisista paikoista. Ensimmäinen löytö oli Korppoon Utössä (kuuluu nykyisin Paraisten kaupunkiin) kesäkuun 14. päivänä 1924. Tulisuolaheinää kasvoi hajallaan ?Tulisuolaheinän, Rumex thyrsiflorus, havainnot Ahvenanmaalla. 1858 1933-1935 1983 2004-2019
59 Lutukka 36. 2020 tai melko harvakseltaan saaren etelärannalla hiekkaisella maalla lohkareiden lomassa (6642:3184, H; Eklund 1927a, 1927b, 1958) . Myöhemmin 1920-luvulla ja 1930-luvulla Eklund (1958) löysi tulisuolaheinää useasta muusta Turunmaan saaresta. Eklund tutki Ahvenanmaan neljän itäisimmän saaristokunnan eli Brändön, Kökarin, Kumlingen ja Sottungan kasvillisuutta vuosina 1933– 1935. Hän löysi tulisuolaheinää yli 40 paikasta (Eklund 1934, 1935, 1936, 1958; yhteenveto Hæggström 2020) . Useimmat löytöpaikat sijaitsivat asumattomissa saarissa. Eklundin (1958) mukaan tulisuolaheinä on mahdollisesti kalkinsuosija ja todennäköisesti hänen tutkimusalueellaan hemeradiafori, eli se ei liene mainittavammin hyötynyt tai kärsinyt ihmisen toimista. Havainnot Ahvenanmaalla 1980-luvulta nykypäivään Seuraavat havainnot tulisuolaheinästä ovat vuodelta 1983, kun laji löytyi kahdesta Manner-Ahvenanmaan paikasta, toinen Saltvikin Antbölen kylästä, toinen Sundin kunnasta Kastelholman keskiaikaisen linnanraunion liepeillä olevasta Stenhagenista. Valitettavasti havaintojen yhteydessä ei ole mainintaa kasvupaikoista. Vuodesta 2004 eteenpäin tulisuolaheinää on havaittu yli kymmenen kertaa Ahvenanmaan pääsaaressa (Hæggström & Hæggström 2010; yhteenveto Hæggström 2020) . Kaikki nämä havainnot olivat ruderaattiluontoisia ja koskivat pääasiassa maantienvarsien kasveja. Näyttävimmät kasvustot kasvoivat pitkin Aspbackavägeniä Hammarlandin Bredbolstadin ja Lillbolstadin kylissä. Tiheitä kasvustoja oli satojen metrien matkalla, samaan tapaan kuin olen nähnyt tulisuolaheinää kasvavan EteläRuotsissa. Laji on myös levinnyt läheiselle peltolaitumelle. Kauniita yksilöitä näkyi myös nurmikolla Maarianhaminassa vuonna 2018. Pohdintaa Ahvenanmaan tulisuolaheinähavainnot ajoittuvat karkeasti kahteen kauteen, itäsaariston havaintoihin 1930-luvulla ? Tulisuolaheinän kasvusto Aspbackavägenin varrella Hammarlandin Lillbolstadissa. 25.7.2015. 59 Ph ot o © C ar l-A da m H æ gg st rö m
60 Lutukka 36. 2020 ja Manner-Ahvenanmaan havaintoihin vuodesta 2004 alkaen. Itäsaaristosta on vain yksi havainto viime ajoilta, nimittäin Eklundin kohde nro 1546, Kumlinge, Borgskär [Abborskär] (von Numers 2017) . Kolmesta muusta Eklundin kohteesta, nro 1329, Brändö [Kumlinge, Björkö], Varpskär, nro 1331, Brändö, [Fiskö], Högskär ja nro 1903, Kökar, [Österbygge], Kanskär [Kannskär] von Numers ei löytänyt tulisuolaheinää (Mikael von Numers, sähköposti 26.11.2019) . Syy siihen, miksi tulisuolaheinää ei ole löytynyt Ahvenanmaan itäsaaristossa 1930-luvun jälkeen voi olla se, että pienet yksilöt muistuttavat ahosuolaheinää (Rumex acetosa) ja ovat näin ollen jääneet tunnistamatta. Kahdesta havainnosta vuodelta 1983 tiedot kasvupaikoista puuttuvat. Kaikki löydöt 2000-luvulla ovat lähinnä joutomailta. Monessa paikassa tulisuolaheinää kasvaa tienvarsilla, ja laji onkin oletettavasti tullut Ahvenanmaalle teiden parannustöiden yhteydessä. Ruotsista tuotua siemenseosta, jossa oli nurmirölliä (Agrostis capillaris), punanataa (Festuca rubra) ja niittynurmikkaa (Poa pratensis), kylvettiin uusille tienpientareille (Orre & Santamala 2003) . Siemenseoksen mukana kulkeutui myös harvinaisia tulokkaita. Tulisuolaheinän siemeniä on sisältynyt seoksiin, joita on käytetty EteläRuotsissa tienvarsilla ja -pientareilla. Etelä-Ruotsin vanhemmat tulisuolahavainnot vaikuttavat alkuperäisiltä, kun taas uudemmat ovat löytyneet pääosin tienvarsilta, rautatiepenkereiltä ja muilta joutomailta (Sterner & Lundqvist 1986, Georgsson ym. 1997, Rydberg & Wanntorp 2001, Bertilsson ym. 2002, Edqvist & Karlsson 2007, Jonsell 2010) . Eräät kasvit, joista ei ollut havaintoja ol?Yksi yhdeksästä monivartisesta tulisuolaheinästä matalalla kumpareella Maarianhaminassa. Taustalla Stefan Lindforsin taideteos nimeltään Radar II. Nurmikon kasvillisuus on niukkaa johtuen ankarasta kuivuudesta. 18.8.2018. Ph oto © C arl -A da m H æ gg str öm
61 Lutukka 36. 2020 lenkaan tai jotka olivat hyvin harvinaisia Ahvenanmaalla, ovat ilmestyneet vasta rakennetuille tienvarsille viimeisten kahden vuosikymmenen aikana (Hæggström 2005a, 2005b, Hæggström & Hæggström 2008, 2015) . Tulisuolaheinä on ilmeisesti yksi näistä viime aikoina levinneistä tulokkaista ja lienee edelleen yleistymässä lähinnä tienvarsilla. ren 1943. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 22: 84–105. Frederiksen, S., Rasmussen, F. & Seberg, O. (toim.) 2012: Dansk flora. 2. udgave. 702 s. Gyldendal A/S. København. Fröberg, L. 2006: Blekinges flora. 856 s. SBF-förlaget. Uppsala. Georgsson, K., Johansson, B., Johansson, Y., Kuylenstierna, J., Lenfors, I. & Nilsson, N.-G. 1997: Hallands flora. 798 s. SBF-förlaget. Lund. Hæggström, C.-A. 2005a: Landsvägskanterna – tillflyktsplatser för ängsfloran. Nordenskiöld-samfundets tidskrift 64: 55–78. Hæggström, C.-A. 2005b: På landsvägskanterna lever ängsväxterna kvar. Finlands Natur 64(4): 22–25. Hæggström, C.-A. 2020: Rumex thyrsiflorus in the Åland Islands, SW Finland. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 96: 48–56. journal. fi/msff/article/view/100031 Hæggström, C.-A. & Hæggström, E. 2008: Verbascum speciosum introduced in the Åland Islands, SW Finland. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 84: 49–51. Hæggström, C.-A. & Hæggström, E. 2010: Ålands Flora. 2:a omarb. uppl. 528 s. Ekenäs Tryckeri. Ekenäs. Hæggström, C.-A. & Hæggström, E. 2015: Echium vulgare (Boraginaceae) in the Åland Islands. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 91: 1–8. Hultén, E. 1971: Atlas över växternas utbredning i Norden. Fanerogamer och ormbunksväxter. 2 uppl. 56 + 531 s. Generalstabens Litografiska Anstalts Förlag. Stockholm. Hultén, E. & Fries, M. 1986: Atlas of north European vascular plants north of the tropic of Cancer. I. Introduction. Taxonomic index to the maps 1–996. Maps 1–996, s. I–XVIII + 1–498. III. Commentary to the maps. Total index, s. 969–1172. Koeltz Scientific Books. Königstein. Jalas, J. 1965: Rumex thyrsiflorus Fingerh. – Idän niittysuolaheinä. Teoksessa: Jalas, J. (toim.), Suuri Kasvikirja II, 144–146. Otava. Helsinki. Jonsell, B. (toim.) 2000: Flora Nordica 1. Lycopodiaceae – Polygonaceae. 344 s. The Bergius Foundation, The Royal Academy of Sciences. Stockholm. Jonsell. L. (toim.) 2010: Upplands flora. 895 s. SBF-förlaget. Uppsala. Kravchenko, A. 2007: A compendium of Karelian flora. 402 s. Russian Academy of Sciences, Karelian Research Centre, Forest Research Institute. Petrozavodsk. Lampinen, R. & Lahti, T. 2020: Kasviatlas 2019. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo. Helsinki. http://kasviatlas.fi Luther, H. 1948: Krigets spår i Finlands flora. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 24: 138–160. Niemi, Å. 1969: Influence of the Soviet tenancy on the flora of the Porkala area. Acta Botanica Fennica 84: 1–52. von Numers, M. 2017: Distribution patterns and long-term changes in vascular plants of non-littoral areas in the SW Archipelago of Finland. Part II. Pinaceae, Cupressaceae, Nymphaeaceae, Ranunculaceae, Papaveraceae, Ulmaceae, Cannabaceae, Urticaceae, Fagaceae, Betulaceae, Myricaceae, Caryophyllaceae, Chenopodiaceae, Polygonaceae. Annales Botanici Fennici 54: 317–344. Orre, A. & Santamala, E. 2003: Ögonfröjd vid vägkanten. Fröblandning från Sverige innehöll rara örter. Nya Åland, 18.7.2003, s. 2. Piirainen, M. 2001: Tulisuolaheinä uutena Inarin Lapille (InL). Lutukka 17: 79. Piirainen, M., Alm, T. & Often, A. 1998: Storsyre Rumex thyrsiflorus – ny for Finnmark, med noen kommentarer til ”kolastrosyre”, ssp. haematinus. Blyttia 56: 166–173. Rechinger, K.H. 1964: Rumex L. Teoksessa: Tutin, T. G., Heywood, V. H., Burges, N. A., Valentine, D. H., Walters, S. M. & Webb, D. A. (toim.), Flora Europaea I, 82–89. Cambridge University Press. Cambridge. Rydberg, H. & Wanntorp, H.-E. 2001: Sörmlands flora. 776 s. Botaniska Sällskapet i Stockholm. Stockholm. Ryttäri, T., Reinikainen, M., Hæggström, C.-A., Hakalisto, S., Hallman, J., Kanerva, T., Kulmala, P., Lampinen, J., Piirainen, M., Rautiainen, V.-P., Rintanen, T. & Vainio, O. 2019: Putkilokasvit. Teoksessa: Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U.-M. (toim.), Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019, s. 182– 202. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Sterner, R. & Lundqvist, Å. 1986: Ölands kärlväxtflora. 400 s. Svensk Botanisk Tidskrift. Stockholm. Valovirta, E.J. 1949: Keskieurooppalaista kasvilajistoa Kristiinankaupungin satamassa. Archivum Societatis zoologicae botanicae Fennicae Vanamo 4: 53–60. Weimarck, H. & Weimarck, G. 1985: Atlas över Skånes flora. 640 s. Förlagstjänsten. Stockholm. Recent spreading of Rumex thyrsiflorus in the Åland Islands, southwestern Finland Rumex thyrsiflorus (Polygonaceae) has principally an eastern distribution in Europe. The western border of its main distribution area runs from Norway and Denmark to the Netherlands and Germany, Austria and further south towards the Balkans. The species has spread as an alien further into western Europe. The majority of the observations in Finland are from the Åland Islands and the southern coastal areas with scattered observations in mid-Finland and very few in the northern part. Whereas most of the observations in the southwestern archipelago areas seem to be of indigenous nature, the bulk of those in the mainland areas are of more or less ruderal character. Several observations are of polemochorous character and Rumex thyrsiflorus has been regarded as a polemochorous species introduced both by Russian and German troops during the Second World War. The finds of Rumex thyrsiflorus in the Åland Islands are concentrated in roughly two phases, in the eastern archipelago during the 1930s and in the mainland area of Åland from 2004 onwards. All the finds from the 2000s are from more or less ruderal habitats. As several of them are on roadsides, Rumex thyrsiflorus has most probably been introduced in Åland, presumably from Sweden, in connection with the improvement of roads.. Artsdatabanken 2020: Storsyre Rumex thyrsiflorus Fingerh. Artsdatabanken. Trondheim. www.artsdatabanken.no/taxon/Rumex%20thyrsiflorus/102990 (haku 18.11.2020) Bertilsson, A., Aronsson, L.-E., Bohlin, A., Börjeson, G., Geijer, M., Ivarsson, R., Janson, O. & Sahlin, E. 2002: Västergötlands flora. 743 s. SBFförlaget. Lund. Edqvist, M. & Karlsson, T. (toim.) 2007: Smålands flora, bd. 2. 880 s. SBF-förlaget, Uppsala. Eklund, O. 1927a: Botaniskt från Ab Korpo 1924. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 1: 13–16. Eklund, O. 1927b: Über Rumex thyrsiflorus Fingerh. im ostfennoscandischen Florengebiet. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 1: 20–29. Eklund, O. 1934: Viktigare växtfynd i SW-Finland 1933. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 10: 31–35. Eklund, O. 1935: Wichtigere Gefässpflanzenfunde aus SW-Finnland 1934. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 11: 4–8. Eklund, O. 1936: Botaniskt från SW-Finland 1935. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 12: 24–25. Eklund, O. 1958: Die Gefässpflanzenflora beiderseits Skiftet im Schärenarchipel Südwestfinnlands. Kirchspiele Korpo, Houtskär, Nagu, Iniö, Brändö, Kumlinge, Sottunga und Kökar. Bidrag till Kännedom af Finlands Natur och Folk 101: 1–327, 85 karttaa. Fagerström, L. 1944: Floristiskt från Hangö-området. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 19: 36–42. Fagerström, L. 1945: Växtgeografiska anteckningar från en färd i Fjärr-Karelen sensommaren 1942. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 20: 107–142. Fagerström, L. 1957: Anteckningar om floran i några vinterkrigstida mottiområden i Ok Kuhmo, sommaren 1954. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 32: 112–119. Fagerström, L. 1958: Floristiska anteckningar i Ok 1954–1955. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 33: 37–55. Fagerström, L. & Luther, H. 1945: Ett bidrag till kännedomen om floran i Vieljärviområdet i Karelia olonetsensis. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 21: 18–45. Fagerström, L. & Luther, H. 1946: En botanisk resa till Schungu-halvön i Karelia onegensis sommaCarl-Adam Hæggström, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvitieteen yksikkö, PL 7, 00014 Helsingin yliopisto. aba.haeggstrom@gmail.com Kiitokset Sampsa Lommille kartan toteuttamisesta.
62 Lutukka 36. 2020 PANU KUNTTU & TERHI RYTTÄRI vaikutuksista luonnonkasveihin kaivataan Havaintoja kauriiden Photo PD Pixabay
63 Lutukka 36. 2020 Yhteystiedot: vanhempi tutkija Terhi Ryttäri Suomen ympäristökeskus terhi.ryttari@syke.fi Latokartanonkaari 11 00790 Helsinki V alkohäntäkauris (aiemmin valkohäntäpeura) ja metsäkauris ovat voimakkaasti runsastuneet Suomessa viime vuosikymmenien aikana. Runsastumiseen on monia syitä, kuten ilmastonmuutos, talviruokinta, siirtoistutukset ja suurpetojen vähyys. Molemmat kaurislajit elävät saaristoalueita myöten monenlaisissa ympäristöissä, kuten metsissä ja maatalousympäristöissä. Lajien esiintyminen keskittyy Eteläja Länsi-Suomeen. Valkohäntäkauris on pohjoisamerikkalainen laji, joka levisi tarhasta Suomen luontoon vuonna 1938. Täällä laji on luokiteltu tarkkailtavaksi tai paikallisesti haitalliseksi vieraslajiksi. 1960-luvun alussa valkohäntäkauriita arvioitiin elävän Suomessa noin 1?000 yksilöä, mutta uusimman arvion mukaan jo noin 109?000 yksilöä. Kanta on tihein Hämeessä, Lounais-Suomessa ja etelärannikolla. Tiheimmillään kanta on jopa yli 90 yksilöä tuhannella hehtaarilla. Eurooppalainen metsäkauris kuului Suomen eläimistöön jo muinoin, mutta hävisi täältä satoja vuosia sitten. Laji palasi sekä luontaisesti että istutettuna 1950-luvulla ja nyt määräksi arvioidaan noin 35 000 yksilöä, josta vajaa puolet elää Ahvenanmaalla. Muutoinkin kanta on tihein lounaisessa osassa Suomea. Kauriiden on havaittu aiheuttavan merkittäviä haittoja viljelyksillä, pihoissa ja puutarhoissa syöden istutettuja kasveja. Viime vuosina on havaittu myös kielteisiä vaikutuksia luonnonkasveihin. Esimerkiksi Saaristomerellä uhanalaisten perhosten toukkien käyttämistä ravintokasveista isomaksaruoho (Hylotelephium telephium) ja pystykiurunkannus (Corydalis solida) sekä perhosten mesikasvit ovat vähentyneet. Valkohäntäkauriit ovat paikoin syöneet uhanalaisen seljakämmekänkin (Dac tylo rhiza sambucina) vähiin. Tammisaaren saaristossa tiheä valkohäntäkauriskanta on yhdistetty kymmenien luonnonkasvien vähentymiseen. Kauriiden paikallinen vaikutus kasvillisuuteen voi olla suuri, mutta ilmiö on kuitenkin tarkemmin dokumentoimaton. Tämän johdosta keräämme nyt kasviharrastajien havaintoja kauriiden aiheuttamista vaikutuksia luonnonkasveihin. Minkälaisia havaintoja sinä olet tehnyt? Mihin kasveihin laidunnus kohdistuu, mitkä kasvit ovat vähentyneet tai minkälaisia vaikutuksia kasvillisuuteen laajemmin olet havainnut? Olemme kiitollisia kaikista havainnoista eri puolilta Suomea. Näitä havaintoja tullaan hyödyntämään kasvilajien ja rannikkoluontotyyppien tilan arvioinnissa, sekä suojelun ja hoidon suunnittelussa. D ac tylo rh iza sa m bu cin a, 23 .5 .2 01 5 © M ika el vo n N um ers
64 Lutukka 36. 2020 K evätsara (Carex caryophyllea) on erilaistähkäinen, harsuja versolaikkuja muodostava ja aikaisin keväällä kukkiva vaarantunut saralaji, jota kasvaa erityisesti erilaisilla kedoilla ja muilla perinnebiotoopeilla (Hämet-Ahti ym. 1998, Rautiainen 2012, Hyvärinen ym. 2019). Lajin levinneisyys Suomessa painottuu maan lounaisosiin, erityisesti Ahvenanmaalle ja toisaalta kapealle, Mietoisista Salon Pertteliin yltävälle rannikkokaistaleelle. Tässä kirjoituksessa tarkastelen kevätsaran esiintymien tilaa Varsinais-Suomen mannerosissa, kuvaan muutamia uusia esiintymiä ja pohdin lajin tulevaisuutta alueella. Kevätsaran ekologiaa Saroja arvostamaton luontoharrastaja voi kokea kevätsaran ulkonäön perin vaatimattomaksi moneen muuhun ketokasviin verrattuna. Välillä kevätsara vaikuttaa suorastaan kaihtavan kasvistajan katsetta. Huhti-toukokuisen kukinnan aikaan, kärsivällisen tarkkailun myötä, ainakin kasvin sympaattiset kukinnot ovat kuitenkin helposti löydettävissä muun ketolajiston lomasta. Eikä kevätsaran vaatimaton ulkonäkö vastaa sen ekologisia mieltymyksiä: laji on Suomessa, levinneisyytensä pohjoisrajalla, varsin nirso elinympäristöjensä suhteen. Se suosii pitkän, perinteiseen maatalouteen ja ihmisasutukseen liittyvän historian muokkaamia maisemia, ravinteista tai keskiravinteista kallioperää ja aivan erityisesti auringon lämmittämiä rinneketoja. Luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa käytetyistä luontotyypeistä lajin tapaa useimmin mäkikaurakedoilta (CR) tai karuilta pienruohokedoilta (CR), Ahvenanmaalla myös kangaskedoilta (CR). Kevätsaran mainitaan viihtyvän erityisen usein ahdekaurion (Helictochloa pra? Kevätsara,Carex caryophyllea, Paimion Kerkolassa vuosikymmeniä laidunnetulla kivisellä kumpareella, 18.5.2020. Valokuvat J. Lampinen. Kevätsaran kuulumisia JUSSI LAMPINEN Ph oto © Ju ss i La m pin en
65 Lutukka 36. 2020 ? Pieni ja vaatimattoman näköinen kevätsara voi jäädä kasvistajalta huomaamatta. Sitä kannattaa etsiä kukinta-aikaan, kun keltaisina loistavat heteet helpottavat asiaa. Salo, Kirjolanmäki, 11.5.2015. tensis), ketopiipon (Luzula campestris) ja sikoangervon (Filipendula vulgaris) seurassa (Valta & Luoto 1991, Valta 1996). Yleisimpiin seuralaislajeihin mahtuvat näiden lisäksi myös melko tavanomaiset keltamatara (Galium verum VU), siankärsämö (Achillea millefolium), hoikkanurmikka (Poa angustifolia), metsäapila (Trifolium medium), mäkikaura (Avenula pubescens), nurmirölli (Agrostis capillaris) ja ahopukinjuuri (Pimpinella saxifraga). Kevätsaran kasvupaikkoja luonnehtivat toisaalta myös huomattavasti vaateliaammat ja harvinaisemmat lajit, kuten niittylaukkaneilikka (Armeria maritima subsp. elongata EN) Mietoisissa, käärmeenpistonyrtti (Vincetoxicum hirundinaria) ja hirvenputki (Seseli libanotis) Turussa sekä harjuajuruoho (Thymus serpyllum subsp. serpyllum NT) ja mäkimeirami (Origanum vulgare) Paimiossa. (Valta & Luoto 1991, Valta 1996, Rautiainen 2012, Lampinen 2017, Lehtomaa ym. 2018). Kevätsaran vaateliaisuus tekee lajin suojelusta toisaalta mielenkiintoista, toisaalta haastavaa. Vaikka kasvin elinympäristövaatimukset tunnetaan melko tarkkaan, vaatii esimerkiksi ennallistamisen ja sen tavoitteiden suunnittelu tarkkaa tietoa lajille oleellisimmista ympäristötekijöistä. Vaatiiko kevätsara elinympäristöltään valoisuutta, lämpöä, häiriöitä, peitteisyyttä, ja minkälaisissa kombinaatioissa? Tarkastelipa sitten kasvustolaikkujen kokoa, kukintojen määrää, versojen tiheyttä tai yksilöiden kokoa, on mahdollista päätyä hieman erilaisiin lopputuloksiin siitä, mitkä ovat lajin populaatioille oleellisia ympäristötekijöitä. Kenttäkerroksen tallautuneisuus, pensaskerroksen peittävyys, kasvupaikan valoisuus, tuottavuus ja lämpötila ovat nimittäin kaikki yhteydessä tiettyihin kevätsaran menestymistä kuvaaviin muuttujiin. Esimerkiksi kukintojen lukumäärä esiintymässä korreloi kasvupaikan kasvavan valoisuuden ja ympäröivän kedon lajimäärän kanssa ja pensaiden kasvava peittävyys korreloi negatiivisesti kypsien emitähkien pituuden kanssa (Lampinen 2019a). Mitatuista ympäristötekijöistä erityisesti ympäröivän kedon koko, sen rinteen viettosuunnan eteläisyys, pensaiden peittävyys ja kenttäkerroksen tallautuneisuus selittävät kevätsaran esiintymien ja yksilöiden menestymistä kuitenkin parhaiten (Lampinen 2019a) . Mitä suurempi keto, mitä eteläisempi sen rinteen viettosuunta ja mitä vähemmän pensaita kedolla kasvaa, sitä parempi kevätsaralle. Kedon kenttäkerroksen hienovarainen tallaus näyttää vaikuttavan lajiin myös positiivisesti. Näistä tekijöistä ensimmäisen tärkeys on helppo ymmärtää, sillä suuret kedot pystyvät ylläpitämään suurikokoisia esiintymiä, joihin mahtuu enemmän perinnöllistä vaihtelua ja joiden alttius satunnaisvaihteluille on pienempi kuin pienillä kedoilla sijaitsevien esiintymien. Rinteen viettosuunnan merkitys korostuu ketolajeilla usein niiden levinneisyyden pohjoisilla äärirajoilla, joissa ilmaston ankaruus pakottaa ne lämpimille kaakkoon, etelään tai lounaaseen aukeaville rinteille (Pykälä ym. 2005). Kevätsaran mieltymys lämpimiin rinnekasvupaikkoihin on todettu aiemminkin (Kalliola 1973, Valta & Luoto 1991, Rautiainen 2012), ja sama on huomattavissa yksinkertaisten kuvaajien avulla: kuten oheisesta kuvasta käy ilmi, kevätsaraesiintymien kasvustolaikkujen lukumäärä ja keskimääräinen pinta-ala ovat huipussaan kasvupaikoilla, joiden rinteen viettosuunta ei poikkea kovin paljoa etelästä. Ph ot o © Ju ss i La m pi ne n
66 Lutukka 36. 2020 Ympäröivän kedon lajimäärä, pensaiden peittävyys ja kenttäkerroksen tallautuneisuus puolestaan liittyvät kaikki perinnebiotoopeilla oleelliseen häiriödynamiikkaan. Häiriöt, kuten karjan laidunnus, tallaus ja heinänteko ylläpitävät monilajisia, avoimia ja runsaasti paljasta maata sisältäviä elinympäristöjä. Perinnebiotooppien lajit ovat sopeutuneet erinomaisesti näihin oloihin, myös kevätsara. Se ei siedä kasvupaikkansa sulkeutumista (Grime ym. 1988) mutta kestää tallauksen kaltaisia lieviä häiriöitä. Kevätsara reagoi tallaukseen esimerkiksi polkujen varsilla tuottamalla lyhyempiä kukintovarsia, mutta ylipäätään hieman tallatut esiintymät tuottavat enemmän kukkia kuin tallaamattomat ( Lampinen 2019a). Ketolajien sopeutuminen jokseenkin samankaltaisiin ympäristötekijöihin näkyy siinä, kuinka ympäröivän kedon lajimäärä ja kevätsaraesiintymän tuottamien kukintojen lukumäärä kasvavat jokseenkin samassa tahdissa. Kasvupaikoilla, joilla kevätsara voi hyvin, esiintyy myös runsaasti muita lajeja. Mitä nämä tulokset tarkoittavat? Kevätsaraesiintymien suojelu tulisi keskittää suurikokoisilla, etelään viettävillä ketorinteillä sijaitseviin avoimiin ja laidunnettuihin tai muulla tavoin hoidettuihin esiintymiin. Ennallistamistoimet taas pitäisi keskittää sinne, missä näiden olosuhteiden saavuttaminen esimerkiksi perinnebiotooppien peruskunnostuksella ja hoitoon ottamisella olisi mahdollista. Yhtä hyvin olisi mahdollista levittää lajia hoidon piirissä oleville perinnebiotoopeille, jotka vastaavat sille otollisia olosuhteita mutta joilla se ei toistaiseksi esiinny. Tällä tavoin olisi mahdollista kasvattaa esiintymien lukumäärää eikä ainoastaan ehkäistä nykyisten esiintymien katoamista. Nykyesiintymien tilanne ja uhkat Harvinaistumisensa vuoksi kevätsara on luokiteltu kiireellisesti suojeltavaksi, ja ensisijainen keino suojelun toteutukseksi on tiedon lisääminen esiintymien nykytilasta (Kemppainen 2013). Tietoa onkin viime vuosina karttunut, sillä yhteensä 57 kevätsaraesiintymää Varsinais-Suomen rannikolla tarkistettiin vuosina 2015– 2016 (Lampinen 2017). Tarkistuskäynnit ovat kohdistuneet tämän jälkeen vielä viiteen esiintymään ja kolme uutta esiintymää on löytynyt Turusta. Eri vuosina tarkastetuista esiintymistä yhteensä 44 on ollut mahdollista paikantaa maastossa. Osa paikantamatta jääneistä esiintymistä on selvästi kadonnut umpeenkasvun tai rakentamistoiminnan vuoksi, osan löytymistä ovat vaikeuttaneet epätarkasti ilmoitetut kasvupaikkakoordinaatit. Paikannetuista esiintymistä hieman alle puolet on suojeltu erilaisilla keinoilla, mutta alle neljäsosa niistä on hoidon piirissä (Lampinen 2017). Laidunnetut tai niitetyt esiintymät, kuten Paimion Alhaisissa ja As?Kevätsaran kukintojen lukumäärä 25 m 2 :n tutkimusaloilla keskimäärin neliömetriä kohden korreloi tutkimusalan kokonaislajimäärän kanssa. ?Kevätsaraesiintymien kasvustolaikkujen lukumäärä (a) ja keskimääräinen pinta-ala (b) esiintymää kohden saavuttavat huippunsa kasvupaikoilla, joiden rinteen viettosuunta ei poikkea kovinkaan paljoa etelästä. Kasvustolaikkujen keskimääräinen pinta-ala (m 2 ) Kasvustolaikkujen lukumäärä Rinteen viettosuunnan poikkeama etelästä (180°) a b Tutkimusalan lajjimäärä Kukintojen lukumäärä keskimäärin per m 2
67 Lutukka 36. 2020 kalankoskella tai Turun Juhannuskukkulalla, kuuluvat manner-Suomen laajimpiin. Sen sijaan pienimpiä, yhdestä tai muutamasta kasvustolaikusta koostuvia esiintymiä yhdistää hoitamattomuus ja sitä seuraava umpeenkasvu. Kuten muilla ketolajeilla, kevätsaran pääasiallinen uhka onkin laidunnuksen, niiton tai muun hoidon puutteesta johtuva umpeenkasvu ja heinittyminen. Tärkein ennallistamiskeino tämän torjumiseksi on kohteiden peruskunnostus ja hoidon palautus (Lampinen 2017). Kaupungeissa ketoja uhanalaisine lajeineen uhkaavat hoidon puutteen lisäksi myös muuttuva maankäyttö ja rakentamistoiminta (Wittig ym. 2010). Tämä pätee erityisesti Turkuun, jossa valtaosa kevätsaran esiintymistä keskittyy keskustan luoteispuolelle jäävän harjanteen ketojäänteille, junaratojen, teiden ja tiivistyvän kaupunkirakenteen keskelle. Esimerkiksi Härkämäen, Myllymäen ja Koivumäen esiintymät liittyvät kiinteästi Turusta Naantaliin kulkevaan rataan ja nk. Turun tavara-asemaan. Molempiin kohdistuu maankäyttöpaineita, kun kaupungin varsinainen ratapiha muokkautuu tulevaisuudessa tiiviisti rakennetuksi alueeksi (Turun kaupunki 2018) ja esimerkiksi vaarallisten aineiden varastointialue siirtynee radanvarteen kauemmas keskustas? Ketoa ja kallioketoa Pukkilan kaakelitehtaan entisen tehdasalueen rinteessä. Kevätsaran lisäksi paikalla kasvavat mm. kanervisara, Carex ericetorum, ketokäenminttu, Acinos arvensis, ja jäykkäpitkäpalko, Arabis hirsuta . 8.6.2015. 67 Ph ot o © Ju ss i La m pi ne n
68 Lutukka 36. 2020 ta (Turun kaupunki 2020a). Samaan harjanteeseen liittyvä Pukkilan kaakelitehtaan entisellä tontilla sijaitseva kevätsaraesiintymä puolestaan jää alueelle kaavoitettavan asuinalueen laidalle (Turun kaupunki 2020b). Laji ympäröivine ketoineen mainitaan kaava-alueelta toteutetussa luontoselvityksessä (Ympäristökonsultointi Jynx 2018) , mutta jää nähtäväksi, kuinka esiintymä reagoi ympärille kohoavaan asutukseen. Eräs Turun kevätsarakohteista ehti jo hävitä rakentamistoiminnan vuoksi. Kaupungin ratapihan tuntumassa sijainnut rinne (”Juhannuskukkula 2” julkaisussa Lampinen 2017, ks. myös seuraava luku) louhittiin ketoineen ja uhanalaisine lajeineen uuden asuinalueen tieltä 2019–2020. 1800-luvun karttojen perusteella rinne oli osa läheisen Juhannuskukkulan ketokompleksia (Lampinen & Koskela 2016) . Köydenpunojankadun puhkaisu kallioisen maaston poikki eristi kedon muusta rinteestä jo 1920–30-luvuilla, ja hoidon puutteessa se peittyi lehtipuuvaltaiseen metsään. Vuosikymmenten aikana rinteelle myös kohosi joitakin VR:n ratahenkilökunnan asuntoja ja sinne linjattiin oma tieuransa. Monilajisia ketoja kallioketolaikkuja kuitenkin säilyi näiden lomassa ja niiden mukana varsin runsaasti kukkiva kevätsaraesiintymä. Uuden asuinalueen kaavoitus ketorinteen päälle käynnistyi 2004 ja valmis kaava tuli voimaan noin kymmenen vuotta myöhemmin (Turun kaupunki 2013). Kaava-alueelta laaditussa luontoselvityksessä kevätsaraa ei mainita mutta sen asuttamat ketolaikut kylläkin. Niitä kuvaillaan luontoarvoiltaan selvitysalueen merkittävimmiksi ja lajistoltaan varsin edustaviksi ja niiden säilymisen todetaan olevan toivottavaa (Luontoja ympäristötutkimus Envibio Oy 2004) . Kevätsaran ohella asuinalueen alle jää? Kevätsaraesiintymän ”Juhannuskukkula 2” suurin kasvustolaikku, yhteensä n. 1,5 m 2 kaivettiin noin 10 cm paksuina mattoina irti ja siirrettiin lokakuussa 2019 läheiseen Juhannuskukkulan esiintymään. Ph oto © Ju ss i La m pin en
69 Lutukka 36. 2020 Lisätietoja: Havainto J. Lampinen id.luomus.fi/MY.9397251. villä kedoilla esiintyikin mm. käärmeenpistonyrttiä, sikoangervoa, kanervisaraa (Carex ericetorum), ketoneilikkaa (Dianthus deltoides) ja kalliotuhkapensasta (Cotoneaster scandinavicus). Lisäksi samasta ketorinteestä löytyi aiemman kahden tunnetun kevätsaralaikun lisäksi vielä kolmas vuonna 2018. Asuinalueen louhintatyöt alkoivat 2019 syksyllä. Tätä ennen ketorinteen kevätsaraesiintymän kaksi pohjoisempaa kasvustolaikkua lapioitiin lokakuussa 2019 irti n. 10 cm paksuina mattoina ja siirrettiin, kaivinkoneiden jo saapuessa paikalle, Turun kaupungin ympäristönsuojelun toimesta Köydenpunojankadun toiselle puolen Juhannuskukkulalle, muiden kevätsarakasvustojen lomaan. Uudet esiintymien tarkastukset 2020 Osana kiireellisesti suojeltavien lajien suojelua VarsinaisSuomen ELY-keskus teetti tarkastuksen kevätsaran aiemmin tarkastamattomista esiintymistä keväällä 2020. Saman vuoden kesällä lajille löytyi uusia esiintymiä Turun kasvit -kartoitushankkeen (Lampinen 2019b) yhteydessä. Tarkastetut ja uudet esiintymät kuvataan alla Lampisen (2017) mallin mukaisesti. Ruohomäki Tammispaltta Turku Ruohomäki 6716009:3238998 Yhdestä kasvustolaikusta koostuva tiivisversoinen esiintymä ahdekauriovaltaisessa ketovyöhykkeessä Vätin kaupunginosan Ruohomäen lounaislaidalla, loivassa rinteessä kohti etelää ja Kovas ojan uomaa. Koko: Yksi kasvustolaikku, pintaalaltaan n. 4 m 2 , versoja 100–1000. Huomionarvoiset seuralaiset: sikoangervo, keltamatara (VU), ahdekaurio (NT), syylälinnunherne (Lathyrus linifolius), ketopiippo, ahopukinjuuri, aholeinikki (Ranunculus polyanthemos), nuokkukohokki (Silene nutans). Uhkatekijät: Umpeenkasvu. Kasvupaikka rajautuu metsänreunaan, ja nuori puusto ja katajapensaikko peittävät osaa kasvustolaikusta. Umpeenkasvu etenee hoidon puutteessa. Hoitotarpeet: Puiden ja pensaiden raivaus ja pienimuotoinen niitto muutamien vuosien välein ylläpitäisivät lajille sopivia olosuhteita. Suojelustatus, maanomistus: Ei suojelustatusta, maanomistaja Turun kaupunki. Tammispaltta 6715842:3239547, 6715809:3239514, 6715802:3239527 Kolmesta kasvustolaikusta koostuva esiintymä kivisen, metsittyneen mäennyppylän eteläja lounaisrinteillä, nuoren puuston ja katajikon lomassa. Esiintymää ympäröivä mäki on vielä 1950-luvulla ollut lähes täysin puuton mutta peittynyt tämän jälkeen havuja lehtipuihin (Turun kaupunki 2020). Koko: Kolme kasvustolaikkua, yhteispinta-alaltaan noin 9 m 2 . Versoja yhdessä laikussa 1–10, kahdessa 10–100. Huomionarvoiset seuralaiset: sikoangervo, syylälinnunherne, ketopiippo. Uhkatekijät: Umpeenkasvu, peittyminen karikkeeseen. Katajikko ja nuori puusto ympäröivät kasvustolaikkuja ja peittävät ne lopulta hoidon puutteessa. Hoitotarpeet: Puiden ja pensaiden raivaus mäen etelärinteiltä. Paikkaa voisi harkita pienimuotoiseksi lammaslaitumeksi. Suojelustatus, maanomistus: Ei suojelustatusta, maanomistaja Turun kaupunki. Lisätietoja: Havainto J. Lampinen id.luomus.fi/MY.9528776, id.luomus.fi/MY.9528784, id.luomus.fi/MY.9528780 .
70 Lutukka 36. 2020 Laureninmäki 6715732:3239820 Harvaversoinen esiintymä kivisellä, loivasti etelään viettävällä ja vähälajisella ketolaikulla nuorehkon lehtipuuvaltaisen metsän keskellä. Ympäröivä Laureninmäki näkyy vielä 1930ja 1950-luvun ilmakuvissa puuttomana ja kallioisena. Metsittyminen mäellä on edennyt etenkin 1970-luvulta alkaen (Turun kaupunki 2020) ja vuonna 2020 esiintymää ympäröivät jo reidenvahvuiset pihlajat. Koko: Yksi kasvustolaikku, pintaalaltaan noin 3 m 2 , versoja 1–100. Huomionarvoiset seuralaiset: ahdekaurio. Uhkatekijät: Umpeenkasvu, peittyminen karikkeeseen. Ympäröivän mäen metsittyessä kevätsaran kasvustolaikku on jäänyt puristuksiin tihenevän lehtipuuston keskelle. Metsittyminen etenee ilman hoitotoimia jäljellä olevalle avoimelle laikulle, joka kärsii jo nyt varjostuksesta ja karikkeen kertymisestä. Hoitotarpeet: Puiden raivaus muutamien vuosien välein pitäisi ketolaikun avoimena ja lajille soveltuvana. Paikalla kasvavat pihlajat tulee kaulata ennen kaatoa vesomisen välttämiseksi. Suojelustatus, maanomistus: Ei suojelustatusta, maanomistaja Turun kaupunki. Lisätietoja: Havainto J. Lampinen http://id.luomus.fi/MY.9528772. Juhannuskukkula 2 671467: 323949, 6714642:3239474 Kolmesta kasvustolaikusta koostuva, läheiseen Juhannuskukkulan populaatioon liittynyt esiintymä nuoren metsän peittämällä ja purettujen talojen ja tieuran halkomalla ketorinteellä kohti kaakkoa. Esiintymä kuvattiin 2017 kahden lähekkäisen kasvustolaikun kokonaisuutena, mutta 2018 samalta ketorinteeltä löytyi vielä yksi laikku (1 m 2 , versoja 10–100) näistä lounaaseen. Lampinen (2017) ilmoitti kasvustolaikkujen koordinaatit virheellisesti. Koko: Kolme kasvustolaikkua, yhteispinta-alaltaan 8 m 2 . Versoja kussakin laikussa 10–100. Huomionarvoiset seuralaiset: kanervisara (RT), kalliotuhkapensas, hina (Danthonia decumbens), ketoneilikka (NT), sikoangervo, saarni (Fraxinus excelsior RT), keltamatara (VU), ahdekaurio, mäkikaura, syylälinnunherne, ketopiippo, litteänurmikka (Poa compressa), tammi (Quercus robur), aholeinikki, nuokkukohokki. Uhkatekijät: – Hoitotarpeet: – Suojelustatus, maanomistus: Ei suojelustatusta, maanomistaja Turun kaupunki ja yksityinen omistaja. Lisätietoja: Havainnot J. Lampinen id.luomus.fi/MY.9274220, id.luomus.fi/MY.9274276. Paimio Kerkola 6707995:3262203, 6707986:3262182, 6707937:3262173, 6707914:3262168 Laaja, kumpuileva, paikoin kivinen ja harvapuustoinen karjalaidun Paimionjokilaaksossa. Paikan kenttäkerros on matalakasvuinen ja edustava erityisesti kivisten kumpareiden pienruohovaltaisilla ketokuvioilla kevätsaran ympärillä. Harva, varttunut puusto yhdessä kivisyyden ja useita vuosikymmeniä jatkuneen laidunnuksen kanssa tekee paikasta maisemallisestikin merkittävän. Koko: Neljä kasvustolaikkua, yhteispinta-alaltaan 27,5 m 2 , versoja kolmessa 100–1000, yhdessä 10– 100. Huomionarvoiset seuralaiset: hen tolituruoho (Arabidopsis thaliana), ketoneilikka (NT), sikoangervo, keltamatara (VU), ketopiippo, hietalemmikki (Myosotis stricta), nuokkukohokki. Uhkatekijät: Hoidon päättyminen. Paikka on toistaiseksi laidunnettu ja edustava, mutta laidunnuksen mahdollinen päättyminen tulevaisuudessa muuttaisi sen tilaa huomattavasti. Hoitotarpeet: Hoidon jatkaminen nykyisellään. Suojelutilanne, maanomistus: Ei suojeltu, yksityisomistuksessa. Lisätietoja: Havainto O. Silkkilä 1983 tun.fi/MKC.6126561. Laureninmäki Juhannuskukkula 2