Lutukka 1/2025 - Lehtiluukku.fi

Saana Saana KASVIHARRASTAJAN LEHTI • 41. VUOSIKERTA • 1/2025 lutukka lutukka
3 TAPANI LAHTI Kasviatlas 1985–2025 Neljänkymmenen vuoden tilinpäätös Forty years of plant atlas work in Finland Klassikon paluu – lahottajasienten perusteoksesta uusi painos Suomen käävät -kirjan toinen, uudistettu painos on ilmestynyt PANU KUNTTU & ESKO TAINIO Tataarisinivalvatti Fårössä. Vieraslajin tila ja torjunta Occurrence and eradication of the invasive blue lettuce Lactuca tatarica on Fårö island in the Archipelago Sea, SW Finland HENRY VÄRE & HEIDI KAIPIAINEN-VÄRE Kansallistunturimme Saana Flora and vegetation of Saana area in Enontekiö, far northwest of Finnish Lapland 15 20 14 K uv a: Ju lia K iv el ä 9. 9. 20 16 / Vi si t Fi nl an d Jokseenkin kaikki Suomessa viime vuosikymmeninä toteutuneet ja / tai työstetyt laajemmat putkilokasviston kartoitushankkeet ovat toimineet kiinteässä yhteistyössä Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvimuseon Kastikka-tietokannan ja Kasviatlas-hankkeen kanssa, ja monien tuloksia on julkaistu Lutukassa. Tässä numerossa Tapani Lahti summaa neljänkymmenen vuoden kokemuksiaan Kasviatlaksesta ja esittää joukon tärkeitä kysymyksiä. Kuka ja miten tulee jatkossa huolehtimaan maamme kasvilajien levinneisyyskartoituksesta ja kasvistossa tapahtuvien muutosten seurannasta ja niiden tulosten analysoinnista ja julkistamisesta? Riittävän kattavan seurannan järjestäminen on tärkeä ja ajankohtainen kysymys erityisesti näinä aikoina, jolloin tapahtuu entistä suurempia, suoraan tai erityisesti ilmastonmuutoksen kautta ympäristöömme vaikuttavia muutoksia. Nyt olisi oikea aika lisätä seurantoja ja tutkimuksia eikä kiistää niiden tuloksia kuten jotkut poliitikot ja muut päättäjät ovat alkaneet tehdä itselleen epämieluisten tieteellisten päätelmien kohdalla. Lähes kaikki suomalaiset tuntenevat Enontekiön Käsivarressa Kilpisjärven koillispuolella sijaitsevan hieman yli tuhatmetrisen Saana-tunturin ainakin nimeltä ja osaavat ehkä suunnilleen sijoittaa sen kartallekin. Monet ovat myös kiivenneet tunturin harjalle uljaita maisemia ihailemaan. Luonnosta kiinnostuneet kävijät tietävät usein, että sen kasvimaailmaan liittyy harvinaista ja erikoista monimuotoisuutta paitsi Suomen mittakaavassa, myös laajemmassa katsannossa. Nyt Suomen ylätuntureiden kasvistoa ja kasvillisuutta esittelevän sarjansa kahdeksannessa osassa Henry Väre ja Heidi Kaipiainen-Väre tarjoavat lukijoille perusteellisen ja värikkään läpileikkauksen Saanan kasvimaailman erityispiirteisiin. Artikkeli liittyy kirjoittajien ja Risto Virtasen laajempaan, jo vuosikymmeniä kestäneeseen Suomen ylätuntureiden kasvistokartoitukseen, jonka tulokset julkaistaan Norrlinia-sarjassa englanniksi ’Vascular plant flora of NW Enontekiö, Finnish Lapland’. Sen käsikirjoitus on valmis ja taitto käynnissä, mutta julkaisupäivä ei ole vielä tiedossa. – Suurtuntureidemme luonnossa tapahtuvat muutokset ovat erityisen tärkeä seurannan kohde koko Suomen kannalta. Käynnissä oleva ilmastonmuutos on nopeimmillaan ja suurimmillaan pohjoisilla alueilla, eikä pohjoisella lajistollamme ole tiedossa pakopaikkaa minne siirtyä, kun elinympäristö muuttuu sille soveltumattomaksi. Muistutuksena vieraslajien luonnollemme aiheuttamasta uhkasta Panu Kunttu ja Esko Tainio kertovat lounaiseen saaristoomme tiensä löytäneen tataarisinivalvatin työläästä torjunnasta. Lajia ei ole nimetty haitalliseksi vieraslajiksi, mutta on tunnistettu ilmastonmuutoksen seurauksena leviämisriskiltään potentiaaliseksi sellaiseksi. Mitä aikaisemmassa vaiheessa ei-toivottujen tulokkaiden torjunta aloitetaan, sen todennäköisempää on myös niiden onnistuminen. – Mikko Piirainen KANSI Enontekiön Saana ja Kilpisjärvi ruskan hehkussa. Muutoksia kasvistossa ja sen seurannassa Saana Saana KASVIHARRASTAJAN LEHTI • 41. VUOSIKERTA • 1/2025 lutukka lutukka ISSN 2670-2843 (pdf, 2020–) ISSN 0782-050X (painettu, 1985–2019) JULKAISIJA Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvija sienitieteen yksikkö TOIMITUS Mikko Piirainen (päätoimittaja), Pertti Uotila, Leena Helynranta TOIMITUKSEN OSOITE PL 7, 00014 Helsingin yliopisto. Sähköpostiosoitteet ovat muotoa etunimi.sukunimi@helsinki.fi TAITTO Leena Helynranta LUTUKKA on ilmestynyt painettuna 35 vuotta. Lehti muuttui vuodesta 2020 lähtien sähköiseksi ja on ilmainen. Voit tilata sähköpostimuistutuksen uuden numeron ilmestymisestä. Ohje sekä ilmestyneet sähköiset vuosikerrat Lutukan verkkosivulla LUTUKKA is a floristic periodical published by the Botany and Mycology Unit, Finnish Museum of Natural History, University of Helsinki. It contains articles on Finnish flora, both flowering plants and cryptogams, floristics, important plant finds, floristic mapping, threatened plants, working techniques, news and book reviews. Lutukka is the Finnish name of Capsella bursa-pastoris (L.) Medik. Since 2020 LUTUKKA has been published digitally and free. You can find the digital volumes on Lutukka webpage EDITORS Mikko Piirainen (Editor-in-Chief), Leena Helynranta, Pertti Uotila © 2025 LUOMUS ja valokuvaajat 41. vuosikerta • 1/2025 lutukka
3 Lutukka 41. 2025 N eljäkymmentä vuotta sitten, kesällä 1985, käynnistyi Helsingin yliopiston kasvimuseon aloitteesta Suomen kasviatlaskartoitus (Kurtto & Lahti 1985) . Tavoitteena oli täydentää jo 1960-luvulla aloitettua Suomen putkilokasvien näyteja havaintoaineistojen digitointia (Suominen 1965). Samana vuonna alkoi myös tämän kasviharrastajille tarkoitetun Lutukka-lehden julkaiseminen. Lutukka ja Kasviatlas ovatkin alusta lähtien kulkeneet käsi kädessä läpi vuosikymmenten. Koko Suomen kattavien ruutupohjaisten levinneisyyskarttojen ruutukoko oli aluksi noin 10 × 12 km 2 , joka 1970-luvulla yhtenäiskoordinaatiston käyttöönoton (Heikinheimo & Raatikainen 1971, 1981) jälkeen muuttui 10 × 10 km 2 :n ruudukoksi. Kuitenkin jo Suominen (1965) pohti mahdollisuuksia tehdä tarkempia, neliökilometrin alueelta koottuja lajiluetteloita eri puolilta Suomea. Kytövuori ja Suominen (1967) testasivat tarkempaa kartoitusta Virroilla, ja muun muassa Tampereen kasvitieteellinen yhdistys aloitti Aitolahden – Teiskon alueen kilometriruutujen kasvikartoituksen kesällä 1976 (Lahtonen 1976). Kasviatlashanke käynnistyi Suomisen (1965) suunnitelmaa mukaillen neliökilometrin tarkkuudella tehtävistä lajiluetteloista. Tutkittavien ruutujen valinnan pohjana olivat aluksi 50 kilometrin välein sijaitsevat peninkulmaruudut, joiden sisältä kartoittajien toivottiin tekevän kattavia lajiluetteloita vähintään kymmenen itse valitsemansa kilometriruudun alueelta. Myöhemmin kartoitusruutujen sijaintivaatimuksista luovuttiin (Lahti & Kurtto 1990) , minkä jälkeen mikä tahansa kattavasti kartoitettu kilometriruutu kelpasi atlasaineistoon. Kasviatlas 1985-2025 Kasviatlas 1985-2025 Neljänkymmenen vuoden tilinpäätös Neljänkymmenen vuoden tilinpäätös TAPANI LAHTI ? Kasviatlasruutu 6696:3497, EK, Kotka, Rankki, luoteisosat (Talliniemi, kasarmialue eteläpuolineen), 232 taksonia, 22.7.2021, AK & LH. Lutukka ja Kasviatlas ovat kulkeneet käsi kädessä läpi vuosikymmenten. © Le en a H el yn ra nt a 22 .7 .2 02 1
4 Lutukka 41. 2025 Keskeinen ero peninkulmaruutujen havaintojen ja kasviatlaksen kilometriruutujen välillä on se, että karkeammassa ruudukossa kartalla näytetään pisteinä pelkkää esiintymätietoa (presence-only data). Kasviatlaksen kattavasti kartoitetuista kilometriruuduista sen sijaan pystyy päättelemään myös lajien puuttumista ruuduilta (presence-absence data). Kasviatlasdatasta voi siten arvioida lajien esiintymistodennäköisyyksiä maan eri osissa. Niistä ensimmäisiä alustavia karttoja julkaisivat Lahti ja Kurtto (1988) sekä Kurtto ja Lahti (1989) . Kastikka ja Kasviatlas Kasvien havaintoja näytetietojen tallennus reikäkorteille oli Suomen ensimmäinen biologisten aineistojen digitointihanke, jonka tuloksena syntyi vielä nykyäänkin käytössä oleva Kastikka-kasvistotietokanta (Lahti & Lampinen 2022c). Tekniseltä toteutukseltaan Kastikka on säilynyt lähes muuttumattomana 40 viime vuotta, mikä on kunnioitettava saavutus mille tahansa tietojärjestelmälle. Ensimmäinen digitoituun aineistoon perustuva levinneisyyskartasto julkaistiin levykkeillä vuonna 1993 (Lahti ym. 1993). Vuonna 1995 siitä julkaistiin toinen painos (Lahti ym. 1995). Nämä kartastot koottiin Kastikan aineiston lisäksi useista muista tietolähteistä. Prosessi oli niin työläs, että seuraavan versio julkaistiin vasta vuosikymmentä myöhemmin uudella tekniikalla. Vuosituhannen vaihteen jälkeen internet-verkko ja sen varassa toimiva World Wide Web oli yleistynyt niin paljon, että kasvien levinneisyyskartasto voitiin julkaista verkkosivustona (Lampinen & Lahti 2007). Kaikki kartastossa näytettävä aineisto oli tallennettu Kastikka-tietokantaan, mikä helpotti merkittävästi ylläpitoa. Vuodesta 2007 alkaen kartastosta onkin julkaistu vuosittain uusi versio, jonka pohjana on ollut aina edellisen vuoden loppuun mennessä kertynyt havaintoaineisto. Vuosien 2006–2023 atlasversioissa kartoilla näytettyjen havaintopisteiden määrä on kasvanut tasaisesti. Frekvenssikarttojen laskennassa käytettyjen kilometriruutujen määrän kasvussa sen sijaan on ollut pientä heiluntaa, kun ruutujen tietoja on tarkistettu (viereinen taulukko). Kun Kasviatlas nyt täyttää pyöreitä vuosia, on aika tarkastella hankkeen tuloksia ja hahmotella kasviston seurannan tulevaisuutta Suomessa. menetelmän käyttöönotto kasvien levinneisyystietojen kokoamiseen myös Suomessa. Vaikka työn tavoitteena oli levinneisyyskarttojen tuottaminen kaikista maamme putkilokasveista, varsinaisen kartaston julkaisemisesta Suominen ja Isoviita (1969) totesivat: ”Hyvä kartasto on vain välivaihe ja työväline. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että kartaston julkaiseminen onkin tarpeettomin vaihe. Ennen sitä se organisoi maastoym. työt yhden selvän päämäärän hyväksi, parantaen ja tasaten tutkimustarkkuutta; jälkeenpäin kartasto ärsyttää edellen [sic] täydentämään aineistoa, jolloin toinen painos voikin olla ennen pitkää tarpeen.” Kasviatlasaineistosta voi arvioida lajien esiintymistodennäköisyyksiä maan eri osissa. Kasviatlaksen eri versiossa julkaistujen peninkulmaruutujen karttapisteiden määrät ovat sarakkeessa pistelkm. Frekvenssikarttojen laskennassa käytettyjen kattavasti kartoitettujen kilometriruutujen määrät ovat sarakkeessa ruutulkm. Pistemäärissä ovat mukana kaikki taksonomiset tasot. versio pistelkm ruutulkm 2006 1 752 018 6 336 2007 1 780 655 6 621 2008 1 809 383 6 953 2009 1 831 224 7 612 2010 1 857 677 7 854 2011 1 883 492 7 991 2012 1 909 658 7 914 2013 1 943 632 8 095 2014 1 966 251 8 508 2015 1 983 910 8 684 2016 2 001 955 8 823 2017 2 028 713 8 942 2018 2 091 441 9 068 2019 2 108 405 9 210 2020 2 123 299 9 312 2021 2 131 462 9 406 2022 2 139 321 9 567 2023 2 149 356 9 667 Kastikan ylläpito päättyy kun sen data siirretään Lajitietokeskuksen Kotka-järjestelmään. Samalla päättyy Kastikan varaan rakennettu Kasviatlas. Kartoituksesta seurantaan Kun kasvihavaintojen digitointi Suomessa alkoi 1960-luvulla, ensisijaisena tavoitteena oli Britanniassa julkaistussa kartastossa (Perring & Walters 1962) käytetyn ruutukartoitus
5 Lutukka 41. 2025 Kun kartoitus jatkuu vuosikymmeniä, ajankohtaiseksi tulee pohtia myös kasviston muutoksen vaikutusta levinneisyyskarttoihin. Kun tietystä ruudusta on tehty ensimmäinen havainto, kartalle ilmestyy piste, joka säilyy, vaikka kasvi myöhemmin häviäisikin ruudulta. Yksinkertaisimmillaan levinneisyyskartta kertookin vain siitä, missä kasvi on ainakin joskus sattunut kasvamaan. Muutoksen kuvaamiseen tarvitaan muita menetelmiä, joita käsittelen tarkemmin edempänä. Sekä Kastikka että Kasviatlas ovat paljolti kyenneet vastaamaan niihin tavoitteisiin, joita varten ne aikoinaan syntyivät. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, ja jotakin uutta pitää keksiä jos putkilokasviston seurantaa Suomessa halutaan jatkaa. Kastikan data on lähivuosina tarkoitus siirtää Lajitietokeskuksen ylläpitämään Kotka-järjestelmään, minkä jälkeen Kastikan ylläpito itsenäisenä järjestelmänä päättyy (Lahti & Lampinen 2022c). Kasviatlaksen nykyinen aineistonhalsa jo pitkään seurantatietoja uhanalaisten ja direktiivilajien esiintymistä ja suojelualueiden kasvillisuudesta. Myös monet kasviharrastajat ovat toimittaneet havaintojaan suoraan ympäristöhallinnolle, jolloin ne ovat jääneet puuttumaan Kastikasta ja Kasviatlaksen kartoilta. Viime vuosina näiden tietojen ylläpito on keskitetty Metsähallituksen ylläpitämään LajiGIS-järjestelmään. Luonnonvarakeskuksella (Luke) on valtakunnan metsien inventointien yhteydessä 1950-luvulta lähtien kerättyjä suuria kasvillisuusaineistoja, joita ei ole julkaistu avoimeen käyttöön. Miten kasviston seurantaan tarvittava maastoaineisto jatkossa saadaan kerättyä ja kuka vastaa aineiston käsittelystä? Kastikan dokumenteissa olevien havainnoitsijoiden määrä vuosina 1900–2024. Nimien lukumäärä Vuosi linta on rakennettu Kastikan varaan, joten sen käyttö loppuu samalla. Myös seurannasta vastaavista henkilöistä on jatkossa pulaa. Luomuksen kasvija sienitieteen yksiköllä tuskin on tulevaisuudessa enää resursseja Kasviatlaksen koordinointiin. Lisäksi maastotöihin osallistuneiden henkilöiden määrä on jatkuvasti laskenut. Myös Lutukka-lehden aika päättyy käsi kädessä atlaksen kanssa, kun toimitus on nyt kokonaan eläköitynyt. Kaikki nämä muutokset pakottavat kysymään, miten kasviston seurantaan tarvittava maastoaineisto jatkossa saadaan kerättyä ja kuka vastaa aineiston käsittelystä. Kastikan jälkeen Vaikka Kastikka on ollut vuosikymmeniä Suomen putkilokasvihavaintojen ensisijainen tallennuspaikka, 20 viime vuoden aikana kasvihavaintoja on alkanut kertyä entistä enemmän muita reittejä. Ympäristöhallinto on kerännyt omiin tietokantoihinWeb-palvelut ovat mahdollistaneet tietojen jakelun lisäksi myös tietojen keruun verkon välityksellä. Keskusmuseon ensimmäinen Hatikkajärjestelmä avattiin harrastajien käyttöön vuonna 2005 (Lahti 2006) . Sen korvasi vuosikymmentä myöhemmin Suomen Lajitietokeskuksen kehittämä Vihko-palvelu. Vihkon rinnalla käytössä on ollut Löydös-niminen palvelu, johon havaintoja on voinut tallentaa ilman rekisteröitymistä. Harrastajien käytössä on myös ulkomailla ylläpidettäviä palveluja, joista amerikkalainen iNaturalist on suosittu Suomessakin. Näiden lisäksi on monia pienempiä järjestelmiä, joihin harrastajat ovat voineet kirjata havaintojaan.
6 Lutukka 41. 2025 Luomuksen ylläpitämä Lajitietokeskus kerää eri lähteistä havaintoja yhteiseen tietovarastoon, mistä ne lähetetään edelleen koko maailman kattavaan GBIF-lajitietokeskukseen. Tietovarastoon kerätyn aineiston avulla on mahdollista arvioida sitä, kuinka paljon eri järjestelmien kautta kertyy kasvihavaintoja. Oleellinen kysymys on myös, miten paljon muissa järjestelmissä olevat havainnot poikkeavat Kasviatlaksen pohjana olevan Kastikan havainnoista. Viereisessä taulukossa on tilastotietoja eri lähteistä peräisin olevien lajitason havaintojen ja uniikkien peninkulmahavaintojen määristä. Suurimpia kasvihavaintojen lähteitä Kastikan jälkeen ovat LajiGIS ja iNaturalist, joissa molemmissa on yli satatuhatta uniikkia ruutuhavaintoa. LajiGIS sisältää tutkijoiden, viranomaisten ja edistyneiden harrastajien keräämiä havaintoja, kun iNaturalistiin voi kuka tahansa tallentaa havaintoja. Siten LajiGIS on oletusarvoisesti luotettavampi tietolähde kuin iNaturalist. Digitaalisen julkaisemisen ongelmat Kastikassa aineistoa on tallennettu ja ylläpidetty keskitetysti, ja samalla on voitu tarkistaa poikkeuksellisten havaintojen tietoja. Myös havaintoja lähettäneiden henkilöiden taustat ovat olleet tiedossa. Uudet digitaaliset keruumenetelmät ovat hämärtäneet havaintojen julkaisemisen käsitettä. Kun havaintoja aikoinaan julkaistiin painotuotteina, toimitus saattoi jättää niistä julkaisematta epäuskottaviksi katsotut. Nykyisin havainnon voi julkaista helposti digitaalisesti tallentamalla sen johonkin kotimaiseen tai ulkomaiseen havaintojärjestelmään. Havainnoijasta ei ehkä ole muuta tietoa kuin sähköpostiosoite. Myös havainnon poistaminen on yhtä helppoa. Se tekee digitaalisiin havaintoihin viitEri tietolähteistä peräisin olevien suomalaisten putkilokasvihavaintojen määrä (havlkm) Lajitietokeskuksen tietovarastossa 19.5.2025. Sarakkeessa pistelkm on kussakin lähteessä olevien uniikkien lajien ja peninkulmaruutujen yhdistelmien määrä. lähde havlkm pistelkm Kastikka 7 746 722 1 060 081 LajiGIS 738 031 174 051 iNaturalist 350 869 128 617 Kotka 200 984 56 456 Vihko 140 855 59 199 Löydös 72 673 9 074 Hatikka (vanha) 51 993 28 798 Mobiilivihko 23 040 9 802 FinBIF Datapankki 6 748 731 lähde havlkm pistelkm Tampereen kaupunki 5 872 411 Crowdsorsa 5 140 141 Vieraslajit.fi 4 490 1 535 Luke 652 510 Viekas 363 127 Retkikasvio 146 139 Hatikka (uusi) 118 113 Taskulaji 36 26 Ilmari 10 10 ? Esimerkkejä (a, b, c) Kasviatlaksen ja laji.fi:n eroista havaintoruutujen määrissä • Kasviatlas 2023:n havaintoruudut. • Laji.fi:n havainto ruudut, joista Kasviatlaksessa ei ole havaintoa. a) Valkovuokko Anemone nemorosa Osa laji.fi:n havainnoista saattaa olla virheellisiä tai esiintymät eivät ole luonnonvaraisia. Jo uk o Rikkinen / Laji.f
7 Lutukka 41. 2025 Havaintojen laadun valvonta Miten kasvihavaintojen laatua sitten olisi mahdollista valvoa? Lintuharrastajilla on jo pitkään ollut käytössä rariteettikomiteoita, jotka ovat tarkastaneet havaintoja harvinaisista linnuista. Havainnoijan on pitänyt toimittaa komitealle kuvaus havainnon taustatiedoista ja määritysperusteista, joiden perusteella komitea sitten on joko hyväksynyt tai hylännyt havainnon. Kasveilla vastaavaa yhteisöllistä havaintojen arviointia tuskin on mahdollista saada aikaiseksi, havaintoja on liikaa ja arvioijia liian vähän. Jonkin verran laadunvalvontaa voisi helpottaa havaintojen autotaamisen vaikeaksi, koska havainto voi kadota verkosta yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Osa havaintojen tekijöistä on maallikoita tai aloittelevia kasviharrastajia, jotka eivät välttämättä itse tunne havaintokohdettaan. Määrityksen saattaa tehdä valokuvan perusteella myöhemmin joku muu. Viime vuosina myös tekoälypohjaiset palvelut ovat tulleet avuksi valokuvatun kohteen määrityksessä. Toisin kuin useimmissa muissa eliöryhmissä, putkilokasveilla ongelmana on myös havaittujen kasvien luonnonvaraisuus. Atlaskartoissa tarkoituksena on näyttää luonnonvaraisten esiintymien kasvupaikat, mutta tieto luonnonKastikan korvaavien järjestelmien käyttö kasviston seurannassa vaatii entistä parempaa laadunvalvontaa tulevaisuudessa. varaisuudesta usein puuttuu havainnoista. Kaikki edellä mainitut tekijät yhdessä vaikuttavat siihen, että Kastikan korvaavien järjestelmien käyttö kasviston seurannassa vaatii entistä parempaa laadunvalvontaa tulevaisuudessa. Osaa havainnoista käytetään maankäytön suunnittelussa ja toimenpiteiden valinnassa, jolloin havainnoilla voi olla merkittäviä taloudellisia vaikutuksia. b) Ketokatkero Gentianella campestris c) Kurtturuusu Rosa rugosa Jo uk o Rikkinen / Laji.f Jo ha nn a Kolehmainen / La ji.f
8 Lutukka 41. 2025 maattisella luokituksella. Lintuharrastajien käyttämä termi rariteetti tarkoittaa yleistettynä havaintoja lajista jossakin, missä sen esiintymistodennäköisyys muiden havaintojen perusteella on pieni. Jokaista kasvihavaintoa voisi siis verrata muihin saman lajin havaintoihin ja arvioida, miten hyvin se sopii lajin tunnettuun levinneisyyskuvaan. Myös havainnoijien taustojen tuntemiseen on jatkossa entistä suurempi tarve kiinnittää huomiota. Poikkeuksellista havaintoa ei välttämättä ole järkevää ottaa huomioon, jos havainnoijasta ei tiedetä muuta kuin sähköpostiosoite. Jonkinlainen kasviharrastajien sertifiointijärjestelmä tulee ehkä ajankohtaiseksi tulevaisuudessa, jos harrastajia ylipäätään on vielä olemassa. Kansalaistiede on viime vuosina saanut paljon positiivista huomiota. Punkkinäytteiden keruu ja linnunlaulun nauhoittaminen eri puolilta Suomea on tuottanut laajoja aineistoja, jotka ovat yllättäneet tutkijatkin. Kasvihavainnoissa maallikoiden tuottama havaintomassa ei ainakaan toistaiseksi ole tuottanut merkittävää parannusta tietämykseemme Suomen kasvistosta. Maalle uusista kasvilajeista on kyllä kirjattu suuri määrä havaintoja tietokantoihin, mutta valtaosa havainnoista on tarkistettaessa osoittautunut virheiksi. Seurannan mittakaavat Suomen kasvistosta ja kasvillisuudesta on nyt kertynyt kirjallisia tietoja runsaan 350 vuoden ajalta (Lahti & Lampinen 2024). Yleiskuva Suomen putkilokasvistosta ja lajien yleisyyden ja levinneisyyden yleispiirteistä on merkittävästi parempi kuin monilla muilla eliöryhmillä. Lajien uhanalaisuutta arvioineet Ryttäri ym. (2019) totesivatkin, että ”yleisesti ottaen tiedon tasoa Suomen putkilokasvilajistosta ja sen tilasta voidaan pitää kohtuullisen hyvänä”. Kasviston tilaa ja muutoksia voi seurata monessa eri mittakaavassa. Lahti ja Lampinen (2024) tarkastelivat seurannan ulottuvuuksia Luomuksen aineistojen pohjalta. Niissä aineistoissa seurannan tasoja ovat kansallinen lajiluettelo ja lajien esiintyminen eliömaakunnissa, peninkulmaruuduissa ja kilometriruuduissa. Kasvien esiintymistä voi tarkastella myös näitä pienemmässä mittakaavassa, jolloin siirrymme kasvistosta kasvillisuustutkimusten alueelle (taulukko alla). Merkittävin suomalainen kasvillisuusaineisto on Luken koordinoiman Valtakunnan metsien inventointien (VMI) yhteydessä kerätty metsäja suokasvien koeala-aineisto (Reinikainen ym. 2000). Koealoilta on arvioitu lajien peittävyys, ja mukana ovat olleet putkilokasvien lisäksi myös sammalet ja jäkälät. Luke ei ole muuttanut VMI:n kasvillisuusaineistoja avoimeksi dataksi, minkä vuoksi niiden vertailu kasvistoaineistoihin on vaikeaa. Reinikaisen ym. (2000) tuloksista paljon julkista huomiota sai mustikan peittävyyden puolittuminen 1950-luvulta 1980-luvulle. Samalla ajanjaksolla puolukan peittävyys putosi vielä enemmän. Tulosten tulkinnassa oli paljon virhelähteitä (Reinikainen ym. 1998) , jotka keskustelussa enimmäkseen unohdettiin. Peittävyyden pudotuksesta huolimatta molempien lajien esiintymisfrekvenssi hehtaariruuduilla säilyi kuitenkin muuttumattomana. Tämä esimerkki osoittaa, että kasvin harvinaistuminen näkyy ensimmäisenä peittävyysarvoissa. Vastaavasti lajin yleistyminen havaitaan ensin suuren mittakaavan aineistoissa. EnKasviharrastajien sertifiointi on ehkä ajankohtaista tulevaisuudessa, jos harrastajia ylipäätään vielä on. Kasvien esiintymisen tarkastelun mittakaavat. Neliökilometriä ja sitä suurempia alueita koskevia esiintymätietoja kutsutaan yleensä kasvistoksi, aaria ja sitä pienempiä alueita koskevia tietoja kasvillisuudeksi. Niiden väliin jää hehtaaritarkkuus, joka ei kiinnosta ketään. Alue Mittakaava (m 2 ) Käyttö Suomi 10 11 Kansallinen lajiluettelo Eliömaakunnat 10 10 Kasviot Peninkulmaruudut 10 8 Kasviatlas pisteet Kilometriruudut 10 6 Kasviatlas frekvenssit Hehtaariruudut 10 4 Kasvillisuuskoealat 10 2 Valtakunnan metsien inventointi Kasvillisuusnäyteruudut (frekvenssi) 1 Valtakunnan metsien inventointi Kasvillisuusnäyteruudut (peittävyys) Valtakunnan metsien inventointi
9 Lutukka 41. 2025 sin laji ilmestyy kansalliseen lajiluetteloon, sen jälkeen maakuntaesiintymien määrä alkaa kasvaa. Lajin esiintymiä alkaa löytyä lisää peninkulmaja kilometriruuduista paljon ennen kuin se ilmestyy kasvillisuusnäytealoille. Nämä esimerkit osoittavat, että kasvistoa on tarpeen seurata monissa eri mittakaavoissa, jos sekä yleiset että harvinaiset lajit halutaan mukaan. Toistaiseksi eri mittakaavoissa tehtävää seurantaa ei ole koordinoitu millään tavalla. Tarkastelen seuraavassa erikseen yleisten, harvinaisten, uhanalaisten ja hävinneiden lajien havaintoaineistoja. Yleiset lajit Yksi kasviatlashankkeen tavoitteista oli kerätä tietoja yleisten lajien esiintymisestä maan eri osissa. Yleisten lajien havaintojen kerääminen pistekartoille kaikista peninkulmaruuduista on sen verran työläs hanke, että sitä ei ole vielä saatu Suomessa tehtyä (Lahti & Lampinen 2024) . Kasviatlaksen eri puolilta Suomea kerätystä kilometriaineistosta sen sijaan pystyy laskemaan yleisten lajien alueellisia esiintymistodennäköisyyksiä. Lahti & Lampinen (2022a) totesivat, että monilla lajeilla jo ensimmäisten kuuden vuoden aineistosta laskettu kartta paljasti levinneisyyden yleispiirteet yhtä hyvin kuin seuraavien 30 vuoden aikana tehdyt lisäruudut, jos lajin levinneisyydessä ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia. Yleinen periaate on, että jos atlasaineisto osoittaa jonkin lajin olevan hyvin yleinen tietyllä alueella, yksittäiset havaintopaikat eivät ole siellä kovin merkittäviä. Mitä harvinaisemmasta lajista on kyse, sitä kiinnostavampia ovat sen yksittäiset kasvupaikat. Kasviatlaksen yhdistelmäkartat ovat esimerkkejä havaintoja frekvenssitietojen yhdistelystä: yleisen esiintymisen alueet esitetään väriskaalalla, joka vaalenee lajin harvinaistuessa, jolloin peninkulmaruutujen havaintopisteet alkavat kiinnostaa enemmän. Kun kattavia kilometriruutuja on kartoitettu tarpeeksi pitkään, niistä voi tutkia myös yleisten lajien levinneisyyden muutoksia (Lahti & Lampinen 2022b). Kasviatlaksesta onkin vuosien mittaan tullut yhä enemmän kasviston seurantahanke, kuten Lahti ja Kurtto (1993) hahmottelivat. Ongelmana muutoksen toteamisessa on se, että vanhat ja uudet kartoitusruudut eivät ole olleet samoja. Siksi toivoimme kartoittajien tekevän myös 1980–1990-luvuilla kartoitettujen ruutujen uusintakartoituksia, joiden ensimmäisiä tuloksia esittelivät Lahti ym. (2023). Näitä uusintakartoituksia on nyt tehty 76 ruudulta eri puolilta Suomea. Aineiston antamia tuloksia käsittelemme myöhemmin erillisessä artikkelissa. Jatkossa kilometriruutujen toistoinventoinnit ovatkin toivottavasti keskeinen menetelmä kasviston seurannassa. ? Vuoden 2024 loppuun mennessä kartoitettujen 76 toistoruudun sijainnit kartalla. Kasvistoa on seurattava monissa eri mittakaavoissa, jos sekä yleiset että harvinaiset lajit halutaan mukaan.
10 Lutukka 41. 2025 Harvinaiset lajit Harvinaisista lajeista kertyy niin vähän havaintoja atlaksen kilometriruuduilta, että niistä ei voi päätellä lajien esiintymisen muutoksia. Peninkulmaruutujen havaintojen tarkastelu aikasarjana tarjoaa parempaa tietoa harvinaisten lajien muutoksesta, mutta ongelmana ovat aineiston alueellinen ja ajallinen vaihtelu. Suuntaa antavaa tietoa kasviston muutoksista saa atlaskartoista, jotka esittävät väreinä kunkin ruudun vanhimpi? Silmälläpidettäväksi (NT) luokitellun kelta-apilan Kasviatlaksen havaintojen aikajakauma. Ruudut, joista uusin havainto on ennen vuotta 2000, ovat punaisia ja ruudut, joista vanhin havainto on vuoden 1999 jälkeen, ovat sinisiä. Mustista ruuduista on havaintoja vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Samalla kun laji on todennäköisesti hävinnyt vanhoista ruuduista, se on löydetty monista uusista ruuduista. Kelta-apila Trifolium aureum en tai uusimpien havaintojen vuoden (esim. Ryttäri ym. 2022). Vanhimmat ja uusimmat havainnot voi myös yhdistää samalle kartalle, mikä voi tuoda uusia näkökulmia joidenkin lajien levinneisyyden muutokseen. Yleinen eliömaantieteen sääntö sanoo, että yleiset lajit ovat harvinaisia ja harvinaiset lajit ovat yleisiä. Tämä sääntö pätee myös putkilokasveille sekä maailman (Enquist ym. 2019) että Suomen mittakaavassa. Siitä seuraa, että suuri osa Suomen kasvilajistosta on väliinputoajia, jotka ovat liian harvinaisia atlasaineistossa, mutta eivät tarpeeksi harvinaisia, jotVanhimmat ja uusimmat havainnot voi myös yhdistää samalle kartalle, mikä voi tuoda uusia näkökulmia joidenkin lajien levinneisyyden muutokseen. Trif oliu m au re um , H els ink i, M ylly pu ro , 30 .7 .2 00 8 © Le en a H ely nra nta
11 Lutukka 41. 2025 ta ne olisi luokiteltu uhanalaisiksi tai silmälläpidettäviksi ja kiinnostaisivat siksi ympäristöhallintoa. Harvinaisten mutta elinvoimaisten lajien seuranta onkin paljolti vapaaehtoisten harrastajien harvenevan joukon vastuulla. Jää nähtäväksi, kuinka paljon tietoja näistä lajeista jatkossa kertyy. Uhanalaiset lajit Koska suuri osa kasveihin kohdistuvasta mielenkiinnosta keskittyy uhanalaisiin lajeihin, on paikallaan tarkastella myös kasvien uhanalaisuutta havaintoaineistojen näkökulmasta. Tänä vuonna on kulunut puoli vuosisataa siitä, kun ensimmäinen uhanalaisten lajien alustava luettelo julkaistiin Suomessa (Borg & Malmström 1975). Maailman luonnon säätiön (WWF) Suomen rahaston aloitteesta syntyneessä luettelossa mainittiin 16 erittäin uhanalaista ja 46 vaaravyöhykkeessä olevaa putkilokasvia. Uhanalaisuuden Borg ja Malmström (1975) määrittelivät seuraavasti: ”Uhanalaisuus on määräytynyt lajien tunnetun levinneisyyden ja siinä ihmisen toiminnan johdosta tapahtuneiden muutosten perusteella.” Samaa uhanalaisuuden määritelmää käytettiin myös seuraavissa luetteloissa (Rassi ym. 1985, Rassi ym. 1992). Sen sijaan vuoden 2001 Punaisessa kirjassa otettiin käyttöön uusi määritelmä (Rassi ym. 2001): ”Luokitus ei ota kantaa uhanalaisuuden syihin. Uhanalaisuus kuvaa todennäköisyyttä lajin häviämiseen tarkasteltavalta alueelta lähitulevaisuudessa lajin populaatioiden suuruuden ja muutosten perusteella. Aikaisemmin ratkaisevana pidetty ihmistoiminnan muodostama uhka ei ole erillinen luokittelukriteeri, vaan se otetaan vain välillisesti huomioon.” Uusi määritelmä, jota on sittemmin noudatettu uudemmissakin Punaisissa kirjoissa, poisti siis ihmisen roolin uhanalaisuuden syynä. Lisäksi harvinaisuus (hyvin pieni popu? Kasvilajien esiintymisfrekvenssi peninkulmaruuduissa (sininen viiva) ja kilometriruuduissa (punainen viiva) Kasviatlaksen 2023 aineistossa. Lajit ovat laskevassa yleisyysjärjestyksessä. Lajien frekvenssijärjestys Eri uhanalaisuusluokkiin vuoden 2019 Punaisessa kirjassa luokiteltujen putkilokasvien lajimäärä, peninkulman havaintoruutujen keskiarvo (sarake ruutulkm) ja maksimi (sarake ruutumax) Suomen Lajitietokeskuksen tietovarastossa 18.5.2025. IUCN-luokka lajilkm ruutulkm ruutumax Elinvoimaiset (LC) 765 1281 3799 Puutteellisesti tunnetut (DD) 2 9 11 Silmälläpidettävät (NT) 130 242 3281 Vaarantuneet (VU) 66 154 991 Erittäin uhanalaiset (EN) 90 58 523 Äärimmäisen uhanalaiset (CR) 30 15 102 Suomesta hävinneet (RE) 11 90 498 Arvioimatta jätetyt (NE) 227 19 317 Arviointiin soveltumattomat (NA) 1445 67 3103 laatiokoko tai erittäin rajoittunut esiintyminen) riittää yksin lajin luokittelemiseen uhanalaiseksi. Suuri osa uhanalaisten lajien havainnoista on tallennettu suoraan ympäristöhallinnon järjestelmiin, joista tietoja ei ole tuotu Kasviatlakseen. Siksi näiden lajien esiintymisestä saa parhaan kuvan käyttämällä Lajitietokeskuksen aineistoja. Taulukossa alla on esitetty Lajitietokeskuksen tietovarastosta laskettu eri uhanalaisuusluokkiin kuuluvien lajien peninkulmaruutujen keskiarvo ja maksimi. Osa havainnoista saattaa olla virheellisiä, mutta virheet tuskin muuttavat yleiskuvaa: uhanalaisuus on paljolti harvinaisuutta. Koska aineistossa ovat mukana kaikki lajeista tehdyt havainnot vuosisatojen ajalta, taulukosta käy ilmi, että suurin osa uhanalaisista lajeista ei ole milloinkaan ollut Suomessa yleisiä. 0.10 0.20 0.30 0.40 0.50 0.60 0.70 0.80 0.90 1.00 50 1000 1500 2000 2500 3000
12 Lutukka 41. 2025 Putkilokasvien joukossa on siten monia ikuisesti uhanalaisia lajeja. Esimerkiksi kimalaisorho, Ophrys insectifera, nummikellokanerva, Erica tetralix, kuusamonsarake, Carex simpliciuscula, ja taarna, Cladium mariscus, ovat harvinaisuutensa vuoksi olleet uhanalaisia arviointien alkuajoista saakka. On vaikea kuvitella, mitä pitäisi tehdä, jotta ne saataisiin poistettua Suomen uhanalaisten lajien luettelosta. Hävinneet lajit Uhanalaisten putkilokasvien määrä on Suomen Punaisissa kirjoissa ollut kasvussa. Vuonna 2000 uhanalaisia oli 180, vuonna 2010 197 ja vuonna 2019 212. Tätä kehitystä on käytetty osoituksena luontokadon kiihtyvästä etenemisestä Suomessa. Koska uhanalaisuus kuvaa todennäköisyyttä lajin häviämiseen tarkastellulta alueelta lähitulevaisuudessa, voidaan kysyä, miten hyvin ennusteet ovat toteutuneet kuluneiden 50 vuoden aikana. Vuoden 2019 Punaisessa kirjassa (Hyvärinen ym. 2019) on Suomesta hävinneiksi (luokka RE) luokiteltu 13 putkilokasvilajia. Kun uhanalaisten lajien osuus arvioiduista on 18 prosenttia, hävinneiden osuus on vain 1,1 %. Lisäksi hävinneiden lajien luettelon tarkempi tutkiminen paljastaa, millaisista lajeista todellisuudessa on kyse. Kahdeksalla lajilla (mukana kaksi alalajia) häviämisen syyksi on kirjattu peltomaiden muutokset. Ne ovat vanhan viljelykulttuurin lajeja, joita ilman ihmistä ei välttämättä olisi ollut lainkaan Suomessa. Lopuista viidestä lajista neljä on ollut äärimmäisen harvinaisia niin, että joko elinympäristö tai häviämisen syy tai molemmat ovat tuntemattomia. Lopulta jäljelle jää vain yksi laji, mesikämmekkä, Herminium monorchis. Sekään ei ole ollut Suomessa yleinen, mutta on kuitenkin kasvanut useammalla kasvupaikalla, joilta se on hävinnyt. Ja mesikämmekän häviämisessä ihmistoiminnalla todella on ollut merkitystä. Loppupäätelmäksi jää, että putkilokasveilla uhanalaisuuden ennusteet eivät ole tähän mennessä toteutuneet. Tähän mennessä toteutettujen suojelutoimien avulla Suomen putkilokasvisto on toistaiseksi kestänyt hyvin ihmistoiminnan aiheuttamat muutokset. Nähtäväksi jää, alkaako ilmaston lämpeneminen jossakin vaiheessa hävittää Lapin tunturilajeja eteläisen lajiston levittäytyessä kohti pohjoista. Lopuksi Luonnossa ainoa pysyvä asia on muutos. Ilmastonmuutos jatkuu vielä pitkään. Vaikka ympäristöhallinto ja luonnonystävät ovat lämpenemisen aiheuttamista muutoksista huolissaan ja yrittävät jarruttaa kehitystä luontoa hoitamalla ja ennallistamalla, tutkijalle muutos tarjoaa hyviä mahdollisuuksia seurata kasvien reagointia muuttuvaan ympäristöön. Usein tutkijan ja luonnonsuojelijan roolit tahtovat vain sekoittua keskenään. Haukioja (1980) totesikin: ”Luonnon paras tila – ekologian ulottumattomissa oleva käsite – on monesti se, joka vallitsi Kuusamonsarake on harvinaisuutensa vuoksi ollut uhanalainen arviointien alkuajoista saakka. C are x sim plic ius cu la Ks, Liikasenvaara, 7.7.2008 © L. Helynranta
13 Lutukka 41. 2025 alueella siellä ensi kertoja retkeillessämme.” Kasviston seurantaa tarvitaan Suomessa jatkossakin, kun kasviyhteisöt muuttuvassa ilmastossa järjestäytyvät uudelleen. Kuka seurantaa jatkossa koordinoi ja vastaa aineiston keruusta ja käsittelystä, on tällä hetkellä vielä epäselvää. Tähän mennessä kertynyt aineisto tarjoaa kuitenkin hyvän pohjan tulevaisuuden muutosten havaitsemiseen. Borg, P. & Malmström, K.K. 1975: Suomen uhanalaiset eläinja kasvilajit. Luonnon Tutkija 79: 33– 43. Enquist, B.J., Feng, X., Boyle, B., Maitner, B., Newman, E.A., Jørgensen, P.M., Roehrdanz, P.R., Thiers, B.M., Burger, J.R., Corlett, R.T., Couvreur, T.L.P., Dauby, G., Donoghue, J.C., Foden, W., Lovett, J.C., Marquet, P.A., Merow, C., Midgley, G., Morueta-Holme, N., Neves, D.M., Oliveira-Filho, A.T., Kraft, N.J.B., Park, D.S., Peet, R.K., Pillet, M., Serra-Diaz, J.M., Sandel, B., Schildhauer, M., Šímová, I., Violle, C., Wieringa, J.J., Wiser, S.-K., Hannah, L., Svenning, J.-C. & McGill, B.J. 2019: The commonness of rarity: Global and future distribution of rarity across land plants. Science Advances 5: eaaz0414. Haukioja, E. 1980: Ekologia ja luonnonsuojelu. Luonnon Tutkija 84: 157–158. Heikinheimo, O. & Raatikainen, M. 1971: Paikan ilmoittaminen Suomesta talletetuissa biologisissa aineistoissa. Annales Entomologici Fennici 37: 1–27, liitt. Heikinheimo, O. & Raatikainen, M. 1981: Ruutukoordinaattien ja paikannimien käyttö Suomessa. (Grid references and names of localities in the recording of biological finds in Finland). Notulae Entomologicae 61: 133–154. Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U.-M. ( toim.) 2019: Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Kurtto, A. & Lahti, T. 1985: Suomen kasviatlasprojekti alkaa kesällä 1985. Lutukka 1: 4–5. Kurtto, A. & Lahti, T. 1989: Kasviatlas kaipaa viimeistelyä. Lutukka 5: 29–31. Kytövuori, I. & Suominen, J. 1967: The flora of Ikkalanniemi (commune of Virrat, Central Finland), studied independently by two persons. Acta Botanica Fennica 74: 1–59. Lahti, T. 2006: Hatikka, Kastikka ja Kasviatlas. Lutukka 22: 26–29. Lahti, T. & Kurtto, A. 1988: Kasviatlas – lopun alkua. Lutukka 4: 61–63. Lahti, T. & Kurtto, A. 1990: Kasviatlas siirtyy jatkoajalle. Lutukka 6: 27–30. Lahti, T. & Kurtto, A. 1993: Suomen putkilokasvien seurantajärjestelmä – perustaa ja ehdotuksia. Lutukka 9: 67–71. Lahti, T., Kurtto, A. & Lampinen, R. 1993: Suomen putkilokasvien levinneisyyskartasto. Versio 1.0. 16 s. + 1593 karttaa tietokantana. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Helsinki. Lahti, T. & Lampinen, R. 2022a: Kasviatlaksen kolmas ulottuvuus. Lutukka 38: 38–46. Lahti, T. & Lampinen, R. 2022b: Muutosta Kasviatlaksen kartoilla. Lutukka 38: 47–55. Lahti, T. & Lampinen, R. 2022c: Kastikan kuusi vuosikymmentä. Lutukka 38: 98–111. Lahti, T. & Lampinen, R. 2024: 350 vuotta kasvihavaintoja Suomesta. Lutukka 40: 139–148. Lahti, T., Lampinen, R., Hallman, J., Kiviniemi, A., Kulju, H., Nurmi, J. & Saarinen, K. 2023: Jotakin vanhaa, jotakin uutta. Kasviatlaksen toistoruudut kesinä 2018–2022. Lutukka 39: 28–50. Lahti, T., Lampinen, R. & Kurtto, A. 1995: Suomen putkilokasvien levinneisyyskartasto. Versio 2.0. 23 s. + 1604 karttaa tietokantana. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Helsinki. Lahtonen, T. 1976: Aitolahden – Teiskon kasvikartoitus. Talvikki 1: 4–8. Lampinen, R. & Lahti, T. 2007: Uusi kasviatlas on valmis. Lutukka 23: 58–62. Perring, F.H. & Walters, S.M. 1962: Atlas of the British flora. 24 + 432 s. Norwich. Rassi, P., Alanen, A., Kanerva, T. & Mannerkoski, I. ( toim.) 2001: Suomen lajien uhanalaisuus 2000. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Rassi, P., Alanen, A., Kemppainen, E., Vickholm, M. & Väisänen, R. ( toim.) 1985: Uhanalaisten eläinten ja kasvien suojelutoimikunnan mietintö. III. Suomen uhanalaiset kasvit. Ympäristöministeriö. Helsinki. Rassi, P., Kaipiainen, H., Mannerkoski, I. & Ståhls, G. ( toim.) 1992: Uhanalaisten eläinten ja kasvien seurantatoimikunnan mietintö. Ympäristöministeriö. Helsinki. Reinikainen, A., Mikkola, K., Vanha-Majamaa, I., Nousiainen, H. & Tamminen, M. 1998: Metsäja suokasvillisuuden seuranta VMI:n yhteydessä. Teoksessa: Annila, E. (toim.), Monimuotoinen metsä. Metsäluonnon monimuotoisuuden tutkimusohjelman väliraportti. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 705: 19–73. Reinikainen, A., Mäkipää, R., Vanha-Majamaa, I. & Hotanen, J.-P. ( toim.) 2000: Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa. 384 s. Tammi. Helsinki. Ryttäri, T., Reinikainen, M., Hæggström, C.-A., Hakalisto, S., Hallman, J., Kanerva, T., Kulmala, P., Lampinen, J., Piirainen, M., Rautiainen, V.-P., Rintanen, T. & Vainio, O. 2019: Putkilokasvit. Teoksessa: Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U.-M. (toim.) 2019, Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019, s. 182– 202. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Ryttäri, T., Ahola, A., Nielsen, J. & Väre, H. 2022: Mutayrttikasveja ja muita rantojen pieniä kärsijöitä etsitään! Lutukka 38: 20–29. Suominen, J. 1965: Maamme kasvistotietojen kokoamisesta ja kartoituksesta. Luonnon Tutkija 69: 74–84 Suominen, J. & Isoviita, M. 1969: Kasvistomme levinneisyystietojen täydentämisestä ja kartastosuunnitelmasta. Luonnon Tutkija 73: 81–92. Mesikämmekän häviämisessä ihmistoiminnalla todella on ollut merkitystä. Forty years of plant atlas work in Finland In 1985 a national atlas project for mapping the vascular flora of Finland was begun. Its goal was to complement the floristic database digitized from museum collections, publications and unpublished archives since 1963. The method involved the assembly of a complete checklist of 1-sqkm squares in different parts of Finland. In the period 1985–2023, almost 9,700 squares have been inventoried. The presence/absence data from these squares can be used to calculate occurrence probabilities of the species in different parts of the country. From the data, covering the forty-year period, changes in abundance and distribution of the common species can also be detected. The atlas project will end soon. Various alternatives for monitoring the vascular flora of Finland in the future are discussed. Tapani Lahti, Luonnontieteellinen keskusmuseo, kasvija sienitieteen yksikkö, 00014 Helsingin yliopisto. etunimi.sukunimi@helsinki.fi H erm iniu n m on orc his Viro, Saarenmaa, 23.7.2015 © J. Rikkinen
14 Lutukka 41. 2025 Klassikon paluu Luomus / Lehdet ja kirjat Lahottajasienten perusteoksesta uusi painos Tuomo Niemelän Suomen käävät -kirjan toinen, uudistettu painos esittelee tämän puita lahottavien sienten pääryhmän koko lajiston ja ennakoi samalla tulevaa. Kirjan 472 sivulla esitellään sanoin ja kuvin kaikki maamme tunnetut 264 kääpälajia – 13 enemmän kuin kirjan edellisessä painoksessa vuodelta 2016. Lisänä on paljon Suomen lähialueilta löytyneitä lajeja, joiden ilmaantuminen meille on todennäköistä ilmaston lämmetessä. Kaikkiaan kirjassa on lähes 290 lajin kuvaukset, ja se tarjoaa ajantasaista tietoa niin tutkijoille ja harrastajille kuin puiden ja metsän hoidon ammattilaisille. Julkaisija: Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS Kustantajat: Viherympäristöliitto ry ja Suomen Puunhoidon Yhdistys SPY ry Hinta 68,50 € Nyt – kirjan ostajalle lahjaksi Erämaita, sieniä ja ihmisiä (arvo 20 €). Kääpäprofessorin viihdyttävät kertomukset muun muassa matkoiltaan eri puolille maailmaa ovat lukuelämys! 14 Myynnissä Kaisaniemen puutarhan myymälässä ja tilausmyynnissä, jolloin hintaan lisätään toimituskulut ja laskutuslisä.
15 Lutukka 41. 2025 K esällä 2018 löytyi varsinaissuomalaiseen (V) Paraisten kaupunkiin kuuluvalta Nauvon Fårön saarelta kolmisenkymmentä tataarisinivalvatin, Lactuca tatarica, ilmaversoa ( Kunttu & Kunttu 2018). Esiintymä sijaitsi saaren itäosan avoimella luonnonhiekkarannalla. Tätä ennen Panu ja Sanna-Mari Kunttu olivat kiertäneet Fårön kaikki rannat kesällä 2014 kartoittaessaan eloperäisten rantavallien esiintymistä, mutta vielä silloin he eivät havainneet yhtään tataarisinivalvattia. Havainto ilmoitettiin välittömästi löydön jälkeen Metsähallituksen Luontopalveluille, joka valmisteli Saaristomeren suojelualueiden luonnonhoidon kokonaissuunnitelmaa. Lajin PANU KUNTTU ja ESKO TAINIO torjunta sisällytettiin suunnitelmaan, sillä suuri osa saaresta kuuluu Saaristomeren kansallispuistoon (Mussaari 2021). Tataarisinivalvatin nykytila Fårössä Heinäkuussa 2024 Metsähallitus aloitti tataarisinivalvatin torjunnan yhteistyössä WWF Suomen kanssa osana Rannikko-LIFE -hankkeen luonnonhoitotoimenpiteitä. Viikon mittaisen talkooleirin aikana kasvustoja kitkettiin Fårössä laajasti. Leirin jälkeen Saaristomeren kansallispuiston puistomestarit jatkoivat työtä. Hoitotyötä ohjasi Esko Tainio Metsähallituksesta. Talkooleirin aikana tataarisinivalvattia löytyi Fåröstä runsaasti lisää. Kasvustoja oli saaren pohjoisja itärannalla karkeasti arvioiden seitsemässä paikassa ja ilmaversoja oli kaikkiaan 40 000–55 000 kappaletta. Suuri osa niistä kasvoi avoimella hiekkarannalla, mutta kasvustoja löytyi myös hiekkarannoilla kasvavien ruovikoiden seasta. Vaikka vuoden 2014 saaren rantojen kartoituksessa muun kasvillisuuden seassa olleita tataarisinivalvatteja ei olisi huomattu, on selvää, että laji on runsastunut huomattavasti kymmenessä vuodessa. Kukkiessaan avoimella rannalla kasvi on huomiota herättävä. Tataarisinivalvatti ? Tataarisinivalvattia kitkettiin Maailman luonnonsäätiön (WWF) talkooleirillä heinäkuussa 2024. © M et sä ha llit us / E sk o Ta in io . Vieraslajin tila ja torjunta Vieraslajin tila ja torjunta Fårössä
16 Lutukka 41. 2025 Tataarisinivalvattia kasvoi etupäässä avoimilla hiekkarannoilla ja hiekkarantojen yläosissa (korkean veden yläpuolella muutaman metrin leveydeltä) harvakseltaan rantavehnien, Leymus arenarius, suola-arhojen, Honckenya peploides, ja muiden hiekkarantakasvien joukossa. Lisäksi sitä kasvoi kivisellä niittyrannalla sekä hiekkarannoille ja somerikkoisille hiekansekaisille maaaineksille levinneiden rehevöitymisestä hyötyvien järviruokojen, Phragmites australis, ruokohelpien, Phalaroides arundinacea, rantakukkien, Lythrum salicaria, ja maltsojen, Atriplex spp. seassa. Hiekkarannoilla tataarisinivalvatit olivat matalampia (10–50 cm korkeita), rehevöityneillä paikoilla korkeampia (10–110 cm). Lehtiruusukkeelliset yksilöt olivat runsaimpia, lisäksi arviolta noin viidennes kasveista oli kukkivia korkeampia yksilöitä. Fårön kaikkia rantoja ei kuitenkaan torjuntatyön ohessa ehditty kartoittamaan, joten tataarisinivalvattia saattaa kasvaa muuallakin saarella. Laji voi myös levitä lähisaarille siemenistä tuulen mukana tai aaltojen kuljettamina juurentai maarönsynkappaleina. Lisätietoja esiintymisestä siis tarvitaan. Tataarisinivalvatti voi kasvaa esimerkiksi eloperäisillä rantavalleilla. Kartoitetuilla Fårön rannoilla ei kuitenkaan ollut paksuja (> 15 cm) rantavalleja, mutta ohuiden rakkohaurupatjojenkin seassa laji näyttää kasvattavan juurensa kivennäismaahan. Tataarisinivalvatin torjunta Torjunta toteutettiin mekaanisesti siten, että muutamia kymmeniä – satakunta ilmaversoa sisältävät esiintymät kaivettiin istutuslapioita käyttäen mahdollisimman huolellisesti ylös. Tiheämmissä satojen – tuhansien yksilöiden kasvustojen torjunnassa yhdisteltiin kitkentää sekä istutuslapion ja nelihaaraisella terällä varustetun raivaussahan käyttöä. Hiekkaisesta maasta kitkemällä saatiin pois keskimäärin 0,5– 1 cm paksuista jatkuvaa pääjuurta 3–6 cm:n verran. Juuri ulottui hiekkaisessa maassa tyypillisesti 15–35 cm:n syvyyteen, osa syvemmällekin. Kasvilla on myös juurenniskasta lähteviä sivusuuntaisia maarönsyjä, joiden avulla kasvustot levittäytyvät. Torjuntatyön edetessä todettiin, että huolellisimmin kannatti kitkeä erilliset yksilöt ja pienet ryhmät, mutta paljon ilmaversoja kasvavissa kasvustoissa määrät olivat niin suuria, että näin ei voitu tehdä. Kitketyt kasvit kannettiin metsänreunaan maatumaan lähin? Tataarisinivalvatit kasvoivat Fårössä tyypillisesti avoimilla hiekkarannoilla. La ct uc a ta ta ric a 20 24 © E sk o Ta in io ./ M et sä ha llit us
17 Lutukka 41. 2025 taa maanosan itäja kaakkoisosia, missä se kasvaa aroilla, vesistöjen rannoilla ja viljapelloilla. Lajin kokonaisalue yltää Kaukasukselta Keski-Aasiaan, Etelä-Siperiaan, Kiinaan ja Tiibetiin (Greuter & Raab-Straube 2006, Kowalski ym. 2015). Pohjoisja Keski-Euroopassa tataarisinivalvatti on vieraslaji (uustulokas), joka on levinnyt alueelle ihmistoiminnan seurauksena, mahdollisesti viljalastien mukana. Tataarisinivalvattia on tavattu 1800-luvun lopulta alkaen Itämeren rannikolla, ensimmäiseksi Saksassa (Kowalski ym. 2015). Suomesta laji löytyi 1922 ja Suomenlahden Koivistonsaarten rannoilta se tavattiin 1934 (Uotila & Ahti 2009, Suomen lajitietokeskus 2024). Tataarisinivalvatti Itämerellä Itämeren alueella tataarisinivalvatti menestyy luonnonympäristöissä etenkin rannikolla. Saksassa, Puolassa ja Latviassa se kasvaa rannikon dyyneillä (Berg & Barth 2008, Kowalski ym. 2015, Laime ym. 2022), Ruotsissa hiekkarannoilla (Ingmansson & Petersson 1989, Mossberg & Stenberg 2005) ja Tanskassa monenlaisissa merenrannan elinympäristöissä. Suomessa laji kasvaa toistaiseksi lähinnä ihmistoiminnan piirissä olevilla joutomailla tai muutamien kaupunkialueiden merenrannoilla (Hämet-Ahti ym. 1998, Väre & Keynäs 2013, Suomen Lajitietokeskus 2024). Varsinais-Suomesta tunnetaan Fårön lisäksi vain yksi kasvupaikka Naantalin sa? Tataarisinivalvatti menestyy tiheän rantakasvillisuuden seassa. nä maisemasyistä, mutta käytännössä ne kuolevat nopeasti eivätkä näin ollen luultavasti voi juurtua uudestaan. Kaikkiaan tataarisinivalvattien torjuntaan kului noin 26 henkilötyöpäivää. Vielä marraskuussa 2024 havaittiin sekä raivaussahalla niitetyistä että kitkettäessä maahan jääneistä juurista syntyneitä ilmaversoja, mutta ne eivät olleet kukkineet. Vaikuttaakin siltä, että kasvin kitkentä ja niitto raivaussahalla estävät syyskesäisen kukinnan ja siementuotannon. Seuraavana vuonna luultavasti osa tiheimmistä kasvustoista kokeillaan peittää pressulla. Laji näyttää maistuvan myös saarella eläville hirvieläimille, sillä kukkia ja varren yläosia oli naposteltu monin paikoin, ehkä kuitenkin vain 10 prosenttia ilmaversoista, ja etenkin ruovikoiden sisällä oli vähän syötyjä. Laji on omansa näköinen ja väriltään haalean vihreä – sinivihreään vivahtava, eikä sitä kukkiessaan helposti sekoita muihin kuin ehkä sikuriin, Cichorium intybus, ja kukkimattomana mahdollisesti joihinkin maltsoihin. Kasvin levinneisyyttä kannattaisi selvittää Fårön lähisaarten rannoilta, sekä hiekkarannoilta että kivisiltä rantaniittylajistoa kasvavilta rannoilta. Tataarisinivalvatin alkuperä ja leviäminen Tataarisinivalvatin luontainen levinneisyys Euroopassa kat© 20 24 E sk o Ta in io ./ M et sä ha llit us
18 Lutukka 41. 2025 tamassa (Kämäräinen 2014). Fårön lisäksi luonnonympäristöistä tataarisinivalvatti on löytynyt vain hiekkarannalta Hangosta, missä sitä on tavattu vuodesta 2005 lähtien (Keynäs 2006, Väre & Keynäs 2013, Pennanen ym. 2016). Luonnonympäristöihin se voi kuitenkin levitä enenevässä määrin, sillä ilmaston lämpeneminen parantanee lajin kasvumahdollisuuksia (Heikkinen ym. 2012). Tataarisinivalvatti vieraslajina Tataarisinivalvatti sisältyy kansainvälisten DAISIEja CABIvieraslajitietokantojen listoihin (DAISIE 2020, CABI 2021). Virossa ja Liettuassa tataarisinivalvatti on luokiteltu haitalliseksi vieraslajiksi (Ploompuu 1997, Ööpik ym. 2008, Heikkinen ym. 2012) ja Latviassa sen on todettu täyttävän vieraslajin määritelmän alueellisesti, sillä sen leviäminen aiheuttaa vakavan riskin rantaluontotyypeille (Laime ym. 2022). Baltiassa tataarisinivalvatti on levinnyt laajimmalle Latvian rannikolla, missä sitä on löydetty noin 230 hehtaarin alueelta erityisesti Riianlahden rannoilla. Siellä kasvustot ovat peittäneet yhteensä 16 hehtaarin suuruisen alan (Laime ym. 2022). Suurimmat esiintymät on löydetty valkeilta ja harmailta dyyneiltä, alkiovaiheen dyyneiltä, hiekkarannoilta ja kivikkorannoilta mutta kasvustoja on tavattu myös eloperäisiltä rantavalleilta, metsäisiltä dyyneiltä, merenrantaniityiltä ja suolamailta. Näissä luontotyypeissä esiintyy vaateliasta alkuperäistä kasvilajistoa, jota tataarisinivalvatin leviäminen voi uhata. Monet tataarisinivalvatin esiintymistä sijaitsivat luonnonsuojelualueilla (Laime ym. 2022) , joista ainakin yhdellä torjuntatyötä on tehty käsin kaivamalla ja versoja kahdesti vuodessa kitkemällä ennen kukintaa (Honavko 2021). Tataarisinivalvattia ei ole Suomessa luokiteltu haitalliseksi vieraslajiksi (Niemivuo-Lahti 2012) mutta se on tunnistettu ilmastonmuutoksen seurauksena leviämisriskiltään potentiaaliseksi vieraslajiksi (Heikkinen ym. 2012). Tunnetut tataarisinivalvatin rannikkoluontotyyppien yhteydessä olevat kasvustot tulisi hävittää, jotta laji ei pääse leviämään laajemmalle. Suomen merenrannikon hiekkarannat ja dyynit ovat uhanalaisia luontotyyppejä ja lajistoltaan erittäin arvokkaita elinympäristöjä ( Reinikainen ym. 2018, Hyvärinen ym. 2019). Tataarisinivalvatti voi levitessään uhata näitä merkittäviä luontoarvoja. ? Tataarisinivalvatteja kasvoi jopa järviruokokasvustojen sisässä. © 20 24 E sk o Ta in io ./ M et sä ha llit us Kiitokset Kiitos WWF Suomelle talkooleirin järjestämisestä sekä leirille osallistuneille talkoolaisille ja Saaristomeren kansallispuiston puistomestareille merkittävästä torjuntapanoksesta. CABI 2021: Lactuca tatarica. Invasive Species Compendium. CAB International. Wallingford, U.K. Viitattu 28.11.2024
19 Lutukka 41. 2025 Berg, C. & Barth, H. 2008: Does the inner Baltic Sea coast provide a habitat for invasive neophytes? Teoksessa: Rabitsch, W., Essl, F. & Klingenstein, F. (toim.): Biological Invasions – from Ecology to Conservation, 218?223. European Group on Biological Invasions. DAISIE 2020: European Invasive Alien Species Gateway. Viitattu 28.11.2024 Greuter, W. & Raab-Straube, E. von ( toim.) 2006: Compositae. Euro+Med Plantbase ? the information resource for Euro-Mediterranean plant diversity. Viitattu 28.11.2024 Heikkinen, R., Pöyry, J., Fronzek, S. & Leikola, N. 2012: Ilmastonmuutos ja vieraslajien leviäminen Suomeen – Tutkimustiedon synteesi ja suurilmastollinen vertailu. 117 s. Suomen ympäristö 7/2012. Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Honavko, I. 2021: Coastal Habitat Conservation in Nature Park Piej?ra. Layman’s report, LIFE CoHaBit LIFE15 NAT/LV/000900. Carnikava Municipality. Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U.-M. ( toim.) 2019: Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. ( toim.) 1998: Retkeilykasvio. 4. painos. 656 s. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Helsinki. Ingmansson, G. & Petersson, J. 1989: Växter på Gotska Sandön. Rindi 9: 51?136. Keynäs, K. 2006: Tataarisinivalvatti saapui Hankoniemelle. Lutukka 22: 10?12. Kowalski, W.W.A., ?ysko, A. & Popiela, A. 2015: Lactuca tatarica (Asteraceae) in embryonic dunes on Wolin Island (NW Poland). Biodiversity Research and Conservation 39: 61?66. Kunttu, P. & Kunttu, S.-M. 2018: Vieraslaji tataarisinivalvatti löytyi Saaristomereltä. Lutukka 34: 99– 100. Kämäräinen, H. 2014: Kesän 2014 kasvihavaintoja länsirannikolta ja Hämeenlinnasta. Lutukka 30: 104–109. Laime, B., Tjarve, D., Znoti?a, V. & Laukal?ja, Z. 2022: Distribution and Ecology of Neophyte Lactuca Tatarica Population on the East Baltic Sea Coast in Latvia. Proceedings of the Latvian Academy of Sciences, Section B. 76(2): 267–277. Mossberg, B. & Stenberg, L. 2005: Suuri Pohjolan kasvio. 928 s. Tammi. Helsinki. Mussaari, M. 2021: Luonnonhoidon kokonaissuunnitelma Saaristomeren luonnonsuojelualueille. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, sarja C 176: 1–126. Niemivuo-Lahti, J. ( toim.) 2012: Kansallinen vieraslajistrategia. 126 s. Maaja metsätalousministeriö. Helsinki. Pennanen, J., Virta, S. & Vuorinen, E. 2016: Hanko, Buttan. Luontoselvitys 2016. 33 s. Raportti. Silvestris luontoselvitys Oy. Karjaa. Ploompuu, T. 1997: Lactuca tatarica – forming new part of the area by vegetative spreading – on northern coasts of Baltic Sea. Botanica Lithuanica 1997 (Suppl. 1): 125?127. ? Tataarisinivalvatit kitkettiin maasta juurineen. Reinikainen, M., Ryttäri, T., Kanerva, T., Kekäläinen, H., Koskela, K., Kunttu, P., Mussaari, M., Numers, M. von, Rinkineva-Kantola, L., Sievänen, M. & Syrjänen, K. 2018: Itämeren rannikko. Teoksessa: Kontula, T & Raunio, A. (toim.), Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja. Osa 2 luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristökeskus & ympäristöministeriö. Helsinki. Suomen ympäristö 5/2018, 99–183. Suomen Lajitietokeskus 2024: Tataarisinivalvatti, Lactuca tatarica. Viitattu 28.11.2024. Uotila, P. & Ahti, T. 2009: Additions to the vascular flora of the Berezovye Islands (Koiviston saaret), Karelian Isthmus, Russia. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 85: 33–44. Väre, H. & Keynäs, K. 2013: Hangon kasvisto – etelän aarre. 190 s. Metsäkustannus Oy. Porvoo. Ööpik, M., Kukk, T., Kull, K. & Kull, T. 2008: The importance of human mediation in species establishment: Analysis of the alien flora of Estonia. Boreal Environment Research 13: 53–67. © 20 24 E sk o Ta in io ./ M et sä ha llit us Panu Kunttu, Luontotietopalvelu Taiga, panu.kunttu@iki.fi Esko Tainio, Metsähallitus, Luontopalvelut, esko.tainio@metsa.fi Occurrence and eradication of the invasive blue lettuce Lactuca tatarica on Fårö island in the Archipelago Sea, SW Finland Blue lettuce (Lactuca tatarica) was found from Fårö island in the southwestern archipelago of Finland (biogeographical province of Finland Proper) in 2018. At that time, around 30 aerial shoots were recorded, but in July 2024 the number was 40,000–55,000. The shoots were found on sand beaches and coastal stony meadows, growing on open sand, thin drift lines and among reed stands. The height of the shoots ranged from 10–15 cm on sand beaches to 10–110 cm in nutrient-rich sites. The majority of the plants had only leaves, but approximately one-fifth were flowering. Blue lettuce is a perennial species. Blue lettuce is an invasive species in Finland, as it is throughout the Baltic Sea region. Therefore, large-scale eradication efforts were initiated to remove the species from Fårö. The primary eradication method was uprooting the shoots from the ground, but large and dense stands were cut down with a brush cutter. Control measures will continue in the coming years. The population on Fårö island is the only known occurrence of blue lettuce in natural habitats within the Archipelago Sea. Additionally, there is one occurrence on the Finnish coast outside urban areas. As observed on Fårö island and earlier in the Baltic countries, blue lettuce can spread rapidly in natural environments; therefore it is essential to remove it without delay after its first detection, as it can invade valuable natural habitat types and threaten native vegetation.
20 Lutukka 41. 2025 Kansallistunturimme Saana HENRY VÄRE & HEIDI KAIPIAINEN-VÄRE HENRY VÄRE & HEIDI KAIPIAINEN-VÄRE K irjoitus jatkaa Enontekiön suurtuntureiden kasviston esittelyä. Vuorossa on kahdeksas osa. Retki äärimmäiseen Suomeen, Kilpisjärven suuren ja mahtavan Saanan (Sáná) laelle edes kerran, on lukuisten lapinkävijöiden toiveena. Kuvista tutut helpohkosti saavutettavat jylhät maisemat täyttävät toiveen mutta jättävät usein myös kaipuun palata. Laen valloitusta helpottavat Kilpisjärven alati enenevät majoitusja muonituspalvelut. Kasvitutkijoille lakialue on vähemmän kiinnostava, mutta pahdan alapuolisten rinteiden kasvisto houkuttaa sitäkin enemmän. Saana on kasvistoltaan Käsivarren parhaimmistoa – vain Doskalhárji, Guonjarvárri ja Malla ovat lähes samaa luokkaa. Saanan osalta kyse ei ole vain monimuotoisuudesta, vaan myös esiintymien kokonaispinta-alasta. Monet Suomessa harvinaiset tunturilajit ovat runsaimmillaan Saanalla. Tässä kirjoituksessa esittelemme Saanan kasvistoa, etenkin uhanalaista. Alueen pintaala on noin 10 km². Lännessä 1 km © Maanmittauslaitos