3 Lutukka 39. 2023 P älkäne on vanha pitäjä Pirkanmaan etelärajalla, kolmisenkymmentä kilometriä Tampereelta kaakkoon. Vuonna 2007 siihen liitettiin Luopioisten kunta (392,12 km², jonka pintaalasta 70,47 km² on vesistöjä). Nyt naapureina ovat Hattula, Hämeenlinna, Kangasala, Padasjoki ja Valkeakoski. Uuden kunnan nimeksi jäi Pälkäne, vaakunaksi sovittiin Luopioisten lumpeenkukkavaakuna. Tässä esiteltävä kartoitus kuvaa putkilokasvien levinneisyyttä kuntaliitosta edeltäneellä vanhalla Pälkäneellä, 346 km²:n alueella. Tuomo Kuitunen on jo aiemmin julkaissut perusteellisen karttoja, vaYRJÖ RANTA AHTI MÄKINEN RAINO LAMPINEN HANNU ALÉN lokuvia ja muita lajikohtaisia tietoja sisältävän verkkosivuston Luopioisten kasvistosta (Kuitunen 2023) . Yhdessä näiden kahden puoliskon tutkimisen myötä havaintoja on koko kunnan alueelta kertynyt yhteensä liki 200 000 – vain Inarista ja Paraisilta niitä on runsaammin (Lahti & Lampinen 2022) . Vanhan Pälkäneen pintaalasta lähes kolmannes (106,93 km²) on vesistöjä. Suurimmat järvet ovat Mallasvesi ja Pälkänevesi. Myös osa Roineesta on Pälkäneen puolella. Järvien välissä keskellä pitäjää on yhtenäinen harjujono, jonka muodostavat Syrjänharju ja Kollolanharju. Harjujen molemmilla puolilla avautuvat viljavat peltomaisemat. Metsien osuus on noin 70 % maa-alasta, ja suurin osa – noin 60 % – niistä on kuusivaltaisia. Mäntymetsien osuus on 35 %, ja niitä on etenkin harjualueella. Loput 5 % ovat lehtometsiä, lähinnä rantalepikoita ja koivikoita, etenkin alueen länsiosissa. Soita on ollut alun alkaen vain noin viisi prosenttia maa-alasta, niistäkin suurin osa on ojitettu. Vanhan Pälkäneen alueella on 4 046 vakinaista asukasta (2020). Kesäasukkaita on lähes yhtä paljon. Puhtaiden vesistöjen ja hyvien liikenneyhteyksien Pälkäne on monien suosima lomanviettopaikka. Pälkäneen Rauno Lähdekorpi 2022 / Google Maps. Kasvikuvat Ahti Mäkinen kasvisto ? Kirkasvetinen Mallasvesi on Pälkäneen keskusjärvi.
4 Lutukka 39. 2023 Kallioperä Pälkäneen kallioperä koostuu pääosin ikivanhan svekokarelidisen vuorijonon juurista, jonka korkeimmat kohdat ovat Sappeenvuori (194,7 m merenpinnan yläpuolella), Ahdinvuori pitäjän pohjoisosassa (179 m), Harhalan Murronmäki (169 m), Kirvun Mustikkavuori (167 m), Äimälän Korkeusvuori (161 m) ja Laitikkalan Unnaanmäki (155 m). Vertailukohteena voidaan pitää Mallasveden keskikorkeutta 84,2 m (Virkkala 1972) . Näitä ”vuoria” luonnehtivat happamet syväkivet, lähinnä granodioriitti ja pitäjälle tunnusomaiset harmaat graniitit. Granodioriitti on vallitseva kivilaji pitäjän länsija keskiosassa. Harmaata graniittia esiintyy paikoin Pälkäneveden saarilla ja rannoilla (Virkkala 1972, Matisto 1976) . Kolmas Pälkäneellä yleinen kivilajiryhmä ovat kiillegneissit, jotka kuuluvat suonigneisseihin. Ne ovat vallitsevia Laipanmaassa ja Iharista Luikalan länsipuolitse kaakkoon kulkevassa vyöhykkeessä, joka ulottuu Töyräniemelle ja Kukkolaan. Kukkolan jälkeen gneissivyöhyke kaartuu etelään ja kulkee Laitik? Näkymä Syrjänharjulta länteen yli Mallasveden saarettoman ulapan. Taustalla 15 kilometrin päässä siintävät Valkeakosken tehtaiden savupiiput. Edessä mäntyjen takana Keiniänrannan Natura-alueen tervalepikot. ? Tutkittu alue eli Pälkäne ennen vuoden 2007 kuntaliitosta (katkoviivalla). A . M äk ine n 9.1 0.2 00 5. 4 Pohjakartta: MML avoimien aineistojen tiedostopalvelu, https://tiedostopalvelu.maanmittauslaitos.fi/tp/kartta 5 km
5 Lutukka 39. 2023 kalan kautta pitäjän etelärajalle saakka. Muita suonigneissien esiintymisalueita ovat Seitsyen niemen kärki ja Hausalo sekä Mallasveden ja Jouttesselän pohjoisrannat (Matisto 1976). Suonigneissit kuuluvat liuskeiden ohella pintakivilajeihin ja sisältävät enemmän kasviravinteita kuin graniitit. Ne myös rapautuvat helposti. Niinpä useimmat Pälkäneen lehdoista ovat edellä mainituilla suonigneissialueilla. Myös syvällä maan kuoressa jähmettyneistä kivilajeista osa on emäksisiä. Sellaisia ovat muun muassa Tossanselän koillisnurkasta Varalaan kulkeva gabrojuotti sekä Kirvun Mustikkavuoren ”kiuaskivi” peridotiitti ja Iso-Arajärven pyrokseenidioriitti. Nämä alueet näkyvät vaateliaiden kasvilajien levinneisyyskartoissa. Vielä enemmän kuin liuskeet ja suonigneissit kasvilajistoon vaikuttavat kalkkikivet. Muun muassa monet niin sanotut kalkkisammalet ja harvinaiset kämmekät vaativat tai ainakin suosivat runsaskalkkista kasvualustaa. Tällaisia lajeja ei Pälkäneeltä ole löytynyt, jos kohta tunnetut kalkkikiviesiintymät rajoittuvat Äimälän vanhaan kalkkilouhokseen ja Laipanmaan irtolohkareisiin. Viimeksi mainitut lienevät peräisin Sahalahden Saarioisten suunnasta (Matisto 1976) . Vallitsevien kivilajien lisäksi Pälkäneeltä löytyy toki paljon muitakin kiviä ja mineraaleja. Esiintymät ovat usein hyvin paikallisia tai pieninä sulkeumina vallitsevan kivilajin sisässä. Silti ne voivat vaikuttaa joidenkin kasvilajien levinneisyyteen. Maaperä Vaikka vanhan Pälkäneen yleisin maalaji on moreeni (36 % maa-alasta, Vuorinen 1961) , on pitäjän halki kulkeva harjujono leimaa-antava koko seudulle. Se on osa pitkästä harjujaksosta, joka alkaa Lammilta ja kulkee Tuuloksen, Hauhon, Pälkäneen ja Kangasalan kautta Tampereelle (Virkkala 1972). Merkittävimmät pitäjän harjuselänteet ovat kirkonkylän kautta kulkeva jyrkkärinteinen Syrjänharju, sen luoteispuolinen jatke Isokangas ja kaakkoispuolinen Kollolanharju (Vuorinen 1961, Mäkinen 1972) . Syrjänharjun korkein kohta on muinaisen Yoldiameren tasossa, 150 m nykyisestä merenpinnasta ja 66 m Mallasveden pinnasta. Kollolanharju on vain 5 metriä matalampi. Muitakin harjuselänteitä pitäjästä löytyy kuten Konkinharju Luikalasta Töyräniemeen ja Nummelanharju Roineen ja Mallasveden välisellä niemellä. Edellinen kohoaa 30 m Pälkäneveden pinnasta, jälkimmäinen 26 m Mallasveden pinnasta. Syrjänharjussa ja Isokankaalla on lukuisia suppia eli lukkoja, Raatolukko niistä syvin, 30 metriä. Harjuaines on pääosin muinaisten jäätikkövirtojen kasaamaa soraa ja hiekkaa, mutta mukana voi olla myös jäästä irronneita lohkareita. Huuhtoutunut hiekka on niukkaravinteista, mutta valoisa metsä ja lämpimät paisterinteet ovat sopivia monille harjukasveille. ? Lehto-orvokki kukkii Hausalon lehmuslehdossa kesäkuun alussa. Lehmuksen rungolla kasvaa keuhkojäkälää. A . M äk in en 8. 6. 20 12
6 Lutukka 39. 2023 Hienompi aines, hieta ja hiesu huuhtoutuivat merivaiheiden aikana ja kerrostuivat harjujen lähelle. Niistä muodostuivat viljavat vainiot. Näiden maalajien osuus Pälkäneellä on 38 %. Kaikkein hienoin aines kerrostui saveksi meren pohjaan etäälle harjusta. Savimaita on eniten Mallasveden ja Roineen rannoilla Äimälän, Harhalan ja Seitsyen kylissä (Vuorinen 1961, Virkkala 1972). Jääkauden jälkeen sulamisvesien väistyttyä kasvillisuus peitti paljastuneen maan. Kasvien maatuessa syntyi eloperäisiä maakerroksia. Mitä ravinteisempi kivennäismaa oli sitä rehevämpi kasvipeite. Parhaille paikoille syntyi lehtoja, karummille kuten harjujen rinteille, kuivia mäntykankaita. Alavilla moreenimailla kuusimetsät ovat vallitsevia. Niiden osuus on noin 60 % metsämaasta. Soita syntyi alun perin vähän. Suurin osa on jo varhain otettu viljelyyn. Laajimmat suopellot ovat pitäjän eteläosassa sekä Tykölänjärven pohjoisrannalla, Iltasmäessä, Painon, Seitsyen ja Kirvun kylissä (Virkkala 1972). Turvemaiden osuus on 5,5 % maa-alasta (Vuorinen 1961). Vesistöt Pälkäneellä on liki 50 järveä, mutta monet ovat pieniä. Järvistä suurin, Mallasvesi, on keskusjärvi, joka laskee Apian kanavan kautta Vanajaveteen ja sieltä Kokemäenjokeen. Mallasveteen laskee kolme vesireittiä, pohjoisesta Längelmäveden reitti Kaivannon kanavan, Roineen ja Laajansalmen kautta, idästä Pälkäneveden reitti Kostianvirran kautta ja etelästä Hauhon reitti Kyllönjoen ja Pinteleen kautta (Virkkala 1972). Mallasvedessä on 235 saarta, mitä on vaikea uskoa, kun katsoo Syrjänharjulta näkyvää 15 kilometrin mittaista avointa ulappaa. Mallasveden pinta-ala on 55,7 km², ja rantaviivaa sillä on 159 km. Vedenpinnan korkeus on keskimäärin 84,2 m merenpinnan tasosta, mutta säännöstelyn takia vuotuinen korkeusvaihtelu saattaa olla yli metrin. Toiseksi suurimmassa järvessä Pälkänevedessä on enemmän saaria, 345. Suurin niistä on 420 hehtaarin Luikala. Järven pituus on 15,5 km ja pinta-ala 46,3 km². Rantaviivaa on 208,3 km. Roine on pääosin Kangasalan puolella ja pinta-alaltaan samansuuruinen kuin Mallasvesi, 54,6 km². Rantaviivaa on 195,2 km ja saaria 309. Pintele on edellisiä pienempi ja matalampi järvi Hauhon reitin varrella. Sen pituus on vain 4 km ja pinta-ala vähän yli 300 ha. Saaria on vain yksi mutta rantaviivaa lähes 12 km. Muita pieniä järviä ovat mm. Tykölänjärvi, Sappeenjärvi, Pitkäjärvi ja Arajärvi. Pälkäneen suurimmat järvet ovat vielä varsin kirkasvetisiä, oligotrofisia, mutta niissäkin on viime aikoina havaittu rehevöitymistä ja levä? Kostianvirta, jossa käytiin Suuren Pohjan sodan ratkaisutaistelu lokakuussa 1713. Siitä alkoi isoviha. A . M äk ine n 31 .5 .2 02 3 ? Syrjänharjun paisterinnettä syksyllä. Kasvillisuus on kuivaa mäntykangasta joukossa rauduskoivuja, katajia ja muutama metsäruusukin. Kenttäkerros on aukkoinen. Paikoitellen kasvaa kanervaa, tervakoita, huopakeltanoita ja kissankäpälääkin. A. Mäkinen 7.10.2014 6
7 Lutukka 39. 2023 kukintaa. Tämä koskee myös Pintelettä (Uotila 2002) . Sen sijaan Tykölänjärvi ja Kukkolan Vähäjärvi ovat selvästi ravinteisempia, eutrofisia. Tämä näkyy vaateliaiden kasvilajien määrässä. Pienemmät metsäjärvet ja lammet muun muassa Laipanmaassa ovat pääosin dystrofisia ja niiden rannat soistuneita. Ihmisen toiminta Asutuksen historia Pälkäneellä ulottuu kivikauteen saakka. Ensimmäiset asukkaat, metsästäjät ja kalastajat liikkuivat vesireittejä myöden. Heidän jäljiltään on löydetty 15 asuinpaikkaa järvien rannoilta ja saarista. Ihmisen vaikutus kasvillisuuteen oli vähäinen, koska asutus ei ollut kiinteää. Tulen käyttö saattoi kuitenkin aiheuttaa metsäpaloja. Kiinteän asutuksen merkkejä on enemmän rautakaudelta noin 500 eKr. – 1150 jKr. Todisteena tästä Pälkäneeltä on löydetty 12 rautakautista hautapaikkaa ja useita asuinpaikkoja (Huurre 1972, Pirkanmaan liitto ja Pirkanmaan maakuntamuseo 2005) . Hautapaikkojen läheltä on löydetty joitakin arkeofyyttejä, muun muassa tulikukkaa, Verbascum, joiden on arveltu olevan peräisin tältä ajalta. Tulikukan siemenet voivat säilyä maassa itämiskykyisinä vuosikymmeniä. Esinelöytöjen perusteella voitiin päätellä, että maanviljely alkoi Pälkäneellä jo rautakaudella. Se oli aluksi kaskiviljelyä. Metsän raivaus pelloksi tarjosi uusia kasvupaikkoja valoa vaativille rikkakasveille. Kasken poltto vaikutti muutenkin aluskasvillisuuteen. Muun muassa huhtakurjenpolvi, Geranium bohemicum, ja kulosammalet, Ceratodon, yleistyivät. Viljelykasveista mainitaan ohra, ruis, vehnä, kaura, herne, nauris ja pellava (Huurre 1972) . Nauriita varastoitiin myös kaskimaille. Tällaisia kuoppia löytyy vieläkin Myttäälän ja Huhtioisten (Huhdin) vanhoilta kaskimailta. Karjaa laidunnettiin metsässä, mikä vaikutti myös kasvillisuuteen. Rautakauden lopulla oli jo kyliä ja niiden ympärillä peltoja. Suurin osa nykyisistä viljelymaista oli jo silloin raivattuM us eo vi ra st o ?? Kuppikivi Äimälän Lassilassa. Kuppikivet sijaitsevat usein pellon reunassa. Ne ovat uhripaikkoja rautakauden lopulta. Kuppeihin tuotiin esimerkiksi viljaa haltijoille paremman sadon toivossa. A . M äk in en 31 .5 .2 02 3 ? Pälkäneen vanha Pyhän Mikaelin kirkko Syrjänharjulta nähtynä August Fredrik Soldanin vesivärimaalauksessa vuodelta 1867. Kirkko on rakennettu 1495–1505 ikivanhan kalmiston päälle. Kirkko ryöstettiin lähes kokonaan isonvihan aikana, rappeutui uuden kirkon valmistuttua 1839 ja raunioitui lopullisesti 3.12.1890 raivonneessa talvimyrskyssä, kun kirkon katto romahti. Ruotsalainen tutkimusretkikunta vei 1973 kirkolta 55 pääkalloa, joita nyt vaaditaan palautettavaksi.
8 Lutukka 39. 2023 na kaskimaiksi. Joskus viljelyhistoria on säilynyt paikannimissä kuten Huhtioisten Kurjenhuhta. Kylät olivat tiiviisti rakennettuja aina 1900-luvulle saakka (Suvanto 1972, Koukkula 1972) . Tällöin isojakoa täydentävä uusjako hajotti rykelmäkylät. Kun talot oli purettu, jäljelle jäi joitakin koristekasveja ja hedelmäpuita, jotka ovat säilyneet paikalla tähän inventointiin saakka. Hyviä esimerkkejä löytyy muun muassa Myttäälän, Mälkilän ja Huhtioisten kylistä. Vuosien saatossa kasvistoa ovat täydentäneet vieraslajit kuten polemokorit eli sotatulokkaat. Kostianvirran taistelun jälkeen 1713 alkoi isoviha, ja venäläiset joukot valtasivat myös Pälkäneen. Asukkaat pakenivat metsiin ja tilat rappeutuivat. Venäläisten mukana tuli useita vieraslajeja kuten harmio, Berteroa incana, ja idän? Onkkaalan kirkonkylä 1800-luvun lopussa etelästä katsottuna. Vasemmalla 1839 valmistunut uusi kirkko. Oikealla tuulimyllyjen vasemmalla puolella vanha hautausmaa ja Ristiänmäellä viikinkiajan kalmisto. D an iel N yb lin 18 93 / M us eo vir as to ukon palko, Bunias orientalis. Ne kasvavat edelleen Pälkäneellä (Mäkinen 2014) . Viime aikojen uusien tulokkaiden joukosta korostuvat viljelykarkulaiset, osa hyvinkin haitallisiksi katsottuja, esimerkiksi komealupiini, Lupinus polyphyllus, jättipalsami, Impatiens glandulifera, valkokarhunköynnös, Convolvulus sepium, ja jättitattaret, Reynoutria-suku. Ihmistoiminnan vaikutus on ollut suuri myös viljelymaiden kasvillisuuteen. Peltojen salaojitus erityisesti 1930-luvulla tuhosi ojanpientareiden kasvit, ja rikkakasviruiskutukset 1960-luvulta alkaen vähensivät kaksisirkkaisten lajien määrää merkittävästi. Soiden ojitus vaikutti suuresti kenttäja pohjakerroksen lajistoon. ? Kollolanharjusta suurin osa on jo viety rakennusmateriaaliksi. Esimerkiksi Vaariansuon ojitus ja turpeen nosto Roineen rannalla 1930-luvulla muuttivat täysin kasvillisuuden. Pälkäneen harjujen maa-aineksia on laajamittaisesti hyödynnetty rakennusteollisuuden raaka-aineeksi. Vain pieni osa, kuten Syrjänharjun eteläpää Onkkaalassa, on säästynyt soranotolta. Valtakunnallisessa harjujensuojeluohjelmassa ei ole ainuttakaan harjua Pälkäneeltä. Erityisen selvästi ihmistoiminnan vaikutus näkyy Kollolanharjussa. Muutamat tyypilliset harjujen hernekasvit kuten masmalo, Anthyllis vulneraria, tunturikurjenherne, Astragalus alpinus, keltamaite, Lotus corniculatus, ja kenttäkeuA . M äk ine n 20 06
9 Lutukka 39. 2023 lankärki, Oxytropis campestris, ovat kuitenkin löytäneet sieltä sopivia kasvupaikkoja. Liikenne ja vedenkorkeus Pälkäneen kautta kulkee valtatie 12 Lahdesta Tampereelle. Nykyinen Pälkäneen ja Kaivannon välinen linjaus Syrjänharjun itäpuolella valmistui 1970-luvulla. Vanha Tampereen tie Syrjänharjun länsipuolella jäi paikallistieksi. Onkkaalasta etelään kulkeva valtatie haarautuu ensin Luopioisiin ja sitten Valkeakoskelle ja Hämeenlinnaan. Pienempiä seututeitä pääsee Sahalahdelle ja kyläteitä kaikkiin kyliin. Metsäautoteitä on varsinkin Laipanmaan ja Vimmunkulman laajoissa metsissä. Liikenteen vaikutus kasvillisuuteen rajoittuu lähinnä diasporien leviämiseen, mutta liikenneväylien rakentamisen vaikutus on ollut sitäkin suurempi (Suominen 1974, Mäkinen 2002a) . Valtatie 12:n oikaisu Pälkäneen harjujen kupeeseen jätti alleen paljon kasveja, mutta toi samalla uusia kasvupaikkoja piennarkasveille. Luiskanurmetuksen mukana tuli paljon tulokaskasveja kuten Yrjö Rannan 1969 löytämä ampiaisyrtti, Dracocephalum parviflorum, ja mesikät (Suominen 1974). Talvisesta teiden suolauksesta hyötyvät merenrantakasvit rantavehnä, Leymus arenarius, kujasorsimo, Puccinellia distans, ja meriratamo, Plantago maritima, ovat nekin kulkeutuneet Pälkäneelle asti. Varhainen niitto ennen siementen kypsymistä kuitenkin estää monien lajien leviämisen. Uudet tulokkaatkin komealupiini ja kurtturuusu, Rosa rugosa, ovat yleisiä Pälkäneellä. Myös metsäautotiet lisäävät lajimäärää havaintoruudulla, ja rakentamisen maansiirtojen yhteydessä leviää uusia kasveja. Samalla alkuperäisiä lajeja ehkä katoaa. Pälkäneellä eniten rakennustöitä on ollut uusilla asuinalueilla Onkkaalassa. Suuret luonnonmullistukset ja vesistöjen säännöstely vaikuttivat paljon rantojen kasvillisuuteen. Pälkänevesi laski alun perin Iharin ja Sarsan kautta Roineeseen. Vuonna 1604 tapahtui suuri luonnonmullistus, kun Pälkäneveden aallot mursivat Kostianvirran paikalla olleen kapean hiekkakannaksen ja veden pinta laski nopeasti kolme ja puoli metriä. Tällöin paljastui muun muassa Epaalassa yli puolen kilometrin levyinen ranta-alue (Virkkala 1972). Toinen merkittävä muutos vedenkorkeuteen oli Mallasveden lasku-uomaan perattu ja rakennettu Apian kanava Valkeakoskella. Se laski kaikkien Mallasveteen laskevien järvien pintaa yhteensä puolitoista metriä eri rakennusvaiheiden aikana vuosina 1819–1820 ja 1866 (Virkkala 1972). Tällöin paljastui laajoja vesijättömaita, jotka kasvit vähitellen valloittivat. Muun muassa kirkonkylän kohdalla Keiniänrannassa Mallasvedestä paljastui avoin hiekkaranta, johon purkautui lähteitä (Mäkinen 1964, 1979). Vielä vuonna 1924 nykyisen Natura-alueen komean tervalepikon paikalla oli useita avoimia niittymäisiä alueita, joilla kasvoi rahkasammalia, karpaloita ja kihokkeja (Kujala 1924: 130–131). K uv a: 18 70 -lu vu n alk u, M us eo vir as to ? Pienemmillä kyläteillä tien pientareitten lajidiversiteetti on ehkä kaikkein suurin muihin biotooppeihin verrattuna. Myttäälän kartanon mailta Heikinniityn karjalaitumille vievän tien varressa on lähdepuro. Saman puron varresta muutama sata metriä alempaa löytyi myös myyränporras. A . M äk in en 8. 20 00 Kasviston tutkimisesta Pälkäne on ollut kasviharrastajien mielenkiinnon kohteena jo kauan. Varhaisimmat havainnot ja museoihin tallennetut näytteet ovat peräisin 1800-luvulta. Eniten vanhoja havaintoja on kirjattu Herman Severin Zidbäckin (1850–1893) ni
10 Lutukka 39. 2023 miin. Hän vietti nuoruutensa Pälkäneen Tommolan kappalaispappilassa, joka sijaitsi nykyisen hautausmaan lähellä. Zidbäckin isä Johan Axel toimi Pälkäneen kappalaisena 1850– 1869. Herman kiinnostui luonnosta jo nuorena ja teki muistiinpanoja sekä linnuista että kasveista (Jalkanen & Tornikoski 1996) . Hän kävi koulua Hämeenlinnan lyseossa ja aloitti luonnontieteiden opinnot Helsingin yliopistossa 1868. Valmistuttuaan opettajaksi 1880 hän muutti Ouluun ja toimi useiden eri aineiden opettajana Oulun ruotsalaisessa lyseossa. Kesälomillaan hän palasi Pälkäneelle ja jatkoi kasvitieteellisiä havaintojaan mutta retkeili myös Oulun seudulla. Nämä muistiinpanot on koottu helmikuussa 1893 päivättyyn käsikirjoitukseen (Zidbäck 1893). Siinä on mukana 51 Pälkäneeltä löydettyä kasvia. Löytöpaikkatietojen perusteella Zidbäckin tiedetään retkeilleen enemmän Pälkäneen eteläosan kylissä kuin pohjoisreunalla. Esimerkiksi Pälkäneveden takaa Luikalasta on vain yksi havainto, kun taas Mallasveden saaret ja rannat aina Karhunsaloon ja Painoon saakka hän tunsi hyvin. Zidbäck ei liene itse julkaissut yhtään kasvitieteellistä kirjoitusta vaan on luovuttanut muistiinpanonsa Pälkäneeltä Constantin Leopoldille ja Hjalmar Hjeltille. Constantin Leopold (1879) mainitsee julkaisussaan Sahalahden, Kuhmalahden ja Luopioisten kasvillisuudesta filosofian kandidaatti H. S. Zidbäckin jättäneen hänelle tiedonannon muutamista harvinaisemmista lajeista naapuripitäjästä Pälkäneeltä. Näitä lajeja on yhteensä 37. Hjalmar Hjelt julkaisi laajassa koko Suomea koskevassa seitsenosaisessa putkilokasviluettelossa Conspectus florae fennicae (Hjelt 1888–1926) kaikki Zidbäckiltä ja Leopoldilta saamansa kasvihavainnot, yhteensä 85 taksonia sekä niiden löytöpaikat Pälkäneellä. Tämä on vanhin yhtenäinen kooste Pälkäneen kasveista. Luettelo on julkaistu Pälkäneen Joulu -lehdessä (Mäkinen 1965). Zidbäckin lisäksi Hjeltin kokoomateokseen on kirjattu muidenkin tutkijoiden kasvilöytöjä Pälkäneeltä, mutta niiden määrä on vähäinen. Tällaisina tutkijoina Hjelt mainitsee Leopoldin lisäksi Collinin, Alceniuksen, Gaddin, Melan ja Saelanin sekä Åströmin ja Blåfieldin Myttäälästä. 1900-luvun puolella lajihavaintojen määrä kasvoi myös museonäytteiden ja koululaisherbaarioiden kautta. Hyvä esimerkki on sammakonkellon, Campanula aparinoides, löytyminen Tykölästä 1912. Koululaiset Tiila ja Kaarlo Liukkonen keräsivät oudon kasvin herbaarioonsa ja veivät kouluunsa Hämeenlinnaan. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kasvitieteen professori Kaarlo Linkola retkeili Pälkäneellä ja määritti oudon kasvin sammakonkelloksi (Mäkinen 2002b). Linkolan jälkeen monet tutkijat ovat vierailleet Pälkäneellä ja tallentaneet näytteitä Turun, Helsingin ja Oulun kasvimuseoihin. Havaintoja on julkaistu myös muun muassa Talvikki-lehdessä. Tämä koskee erityisesti harvinaisempia lajeja. Näiden löytöjen perusteella voitiin jo laatia levinneisyyskarttoja, mutta vasta 1900-luvun puolivälin jälkeen alkoi ilmestyä laajempia katsauksia, joissa kuvattiin kasvillisuutta ja kasviyhdyskuntia Pälkäneellä (Mäkinen 1964 ja 1979, Mäkirinta 1968, Uotila 2002). Myös Päl? Havaintoja Pälkäneen kasvistosta on julkaistu muun muassa 50-vuotis juhlavuottaan viettävän Tampereen kasvitieteellisen yhdistyksen Talvikissa. ? Sammakonkellon kasvupaikat ovat vähentyneet merkittävästi viime vuosien kuivien kesien vuoksi kun Mallasveden vedenkorkeus on alentunut ja Tykölänjärven laskuoja on padottu. A . M äk ine n 19 84
11 Lutukka 39. 2023 käneen yhteiskoulun rehtori Lauri Teivainen on koonnut Pälkäneen kirjaan yhteenvedon Pälkäneen kasvillisuudesta ja kasvistosta (Teivainen 1990). Suomen kasviston kartoitus yleistyi 1900-luvulla. Monet tutkijat kiinnostuivat kotiseutunsa kasvillisuudesta siinä määrin, että alkoivat laatia karttoja eri lajien levinneisyydestä. A. K. Cajanderin julkaisu Mynämäen, Mietoisten ja Karjalan kuntien kasvillisuudesta oli ensimmäisiä pitäjäkohtaisia tutkimuksia (Cajander 1902). Monille on tuttu myös Jorma Soverin julkaisema Lammin pitäjän kasvisto (Soveri 1933). 1950-luvun taitteessa ilmestyi lukuisia pitäjänkasvistoja (Erkamo 1948, Erämetsä 1953, Ervi 1955). Yhtenä kannustimena nyt esiteltävälle Pälkäneen kartoitukselle voidaan pitää Juha Suomisen Karkun pitäjän putkilokasvistoa, joka oli Suomen ensimmäinen ruutupohjaisiin karttoihin pohjautuva pitäjänfloora (Suominen 1961). Suominen oli myös aloittamassa tätä tutkimusta Pälkäneellä ja osallistui kartoitukseen. Koko Pälkäneen kasviston systemaattinen kartoitus alkoi kesällä 1973, kun Yrjö Ranta ja Ilkka Kytövuori tutkivat ensimmäisen neliökilometrin ruudun ja merkitsivät kenttäkorttiin kaikki havaitut putkilokasvit. Tämän lähtölaukauksen jälkeen Ranta onnistui 1990-luvulla rekrytoimaan lukuisan joukon aktiivisia kasviharrastajia talkoisiin, ja maastotyöt pääsivät vauhtiin. Tässä suhteessa Pälkäneen paljolti talkootöinä kartoitettu floora poikkeaa selkeästi muista suomalaisista paikalliskasvioista, jotka ovat tyypillisesti olleet yhden hengen projekteja. Ahti Mäkinen liittyi mukaan kenttätyöhön ja tutkimuksen suunnitteluun 1980-luvun alussa, Hannu Alén 1990-luvulla ja Raino Lampinen samoihin aikoihin. Vilkkain kartoitusjakso osui runsaan kymmenen vuoden kaudelle vuosituhannen vaihteeseen. Kenttätyöt saatiin varsinaisesti päätökseen vuoden 2011 aikana, mutta havaintoja on täydennetty näihin päiviin asti. Yrjö Ranta on viime vuosinakin kerännyt tietoja erityisesti ukonkeltanoista, Hieracium. Alun perin tavoitteena oli koota kartat, lajikuvaukset ja värikuvat kaikista kasveista painetuksi kirjaksi, mutta ajatuksesta luovuttiin. Laajan aineiston kokoamiseen Lutukan artikkeliksi osallistuivat Ahti Mäkinen (teksti ja kuvat), Raino Lampinen (teksti, kartat, kaaviot ja taulukot) ja Lutukan toimitus. Raino Lampisen laatimat levinneisyyskartat julkaistaan digitaalisena sekä suomenkielisen että tieteellisen nimen mukaan aakkostettuna osoitteessa Eniten havaintoja (> 1000) kanta-Pälkäneen alueelta tehneet henkilöt (Kastikka-tietokanta, 2.6.2022). Ranta, Yrjö 35 036 Alén, Hannu 17 150 Lahtonen, Tapio 7 868 Kääntönen, Matti 7 202 Sivonen, Martti 6 644 Kytövuori, Ilkka 5 643 Parnela, Ari 4 396 Alanko, Pentti 3 656 Uotila, Pertti 3 382 Karhe, Hannu 2 525 Lehtinen, Seija 2 491 Lampinen, Raino 1 861 Mäkinen, Ahti 1 806 Ranta, Pertti 1 720 Järventausta, Kari 1 515 Suominen, Juha 1 408 Nurmi, Jaakko 1 407 Toivonen, Heikki 1 395 Kämäräinen, Hannu 1 363 Airola, Jukka 1 349 Tolonen, Juhani 1 182 ? Suomisen 1961 julkaistussa Karkun pitäjän putkilokasvistossa on pistekartat valtaosalle lajeista. https://www.mv.helsinki.fi/home/ rlampine/palkane/ ? Yrjö Ranta Kirvun linnavuoren juurella keltanoita prässäämässä. A. Mäkinen 26.7.2004
12 Lutukka 39. 2023 Karttojen laadinta Karttasivustolla näkyvät tieteelliset ja suomenkieliset nimet ja taksonikäsitteet ovat Kurton ym. (2022) luettelon mukaisia; myös tässä katsauksessa nimiä on käytetty tuota luetteloa seuraten. Kartoilla näytetään lajien (762 kpl) ja itsenäistyneiden risteymien (nothospecies, esimerkiksi Galium ×pomeranicum; 20 kpl) levinneisyys, lukuun ottamatta toukoleinikkiryhmän, Ranunculus auricomus s. lat., lajeja sekä ukonkeltanoita, Hieracium, ja voikukkia, Taraxacum. Myös sellaiset havainnot puuttuvat, joita taksonomisten muutosten takia ei voidakaan nyt varmuudella kytkeä tiettyyn lajiin vaan ne esimerkiksi Kasviatlaksen kartoissa ja Lajitietokeskuksen tietovarastossa viedään epämuodolliseen lajiryhmään. Näin esimerkiksi ”paljaalla” nimellä Huperzia selago kirjatut havainnot jäävät ilman karttaa, koska emme ole voineet sijoittaa ainoatakaan niistä niihin viiteen lajiin, joihin vanha H. selago on hiljan pilkottu (ja joista yksi kulkee nytkin tuolla nimellä). Muutamien tällaisiin lajiryhmiin kuuluvien lajien karttojen pisteiden vähäinen lukumäärä voi ainakin ensikatsomalla tuntua kummalliselta. Syynä on se, että varsinkin aiemmin vain pieneen osaan jollakin tieteellisellä nimellä kirjatuista havainnoista on merkitty mukaan myös tieto siitä, missä täsmällisessä merkityksessä havaitsija on nimeä käyttänyt. Näin esimerkiksi jauhosavikka, Chenopodium album, on saanut karttaansa kovin harvoja merkkejä. Kaiken kaikkiaan – kartoittamattomat apomiktiset lajit, alalajit, muunnokset ? Sinivuokon levinneisyys Pälkäneellä. Tumman vihreä piste kartalla tarkoittaa havaintoa vuosijaksolla 1980–2022, vaalean vihreä tätä varhaisempaa havaintoa. Sinivuokon kukan värimuotoja on Pälkäneeltä kuvattu enemmän kuin mistään muualta Suomesta (Mäkinen 1978). ? Hämeenkylmänkukka on yksi Pälkäneen harvinaisuuksista, jonka kasvupaikan myös Zidbäck tunsi. Hjelt mainitsee kasvista: Pälkäne Rönnvik parce (”fåtaligt”) in clivo pinifero ad praedium: Zidb. Siellä kylmänkukka kasvaa vieläkin mutta on erittäin uhanalainen. ? Tuoksumatara on toinen Pälkäneen harvinaisuus, jonka Yrjö Ranta ja Ilkka Kytövuori löysivät uudelleen Zidbäckin ilmoittamasta paikasta Kankahaisten kartanon mailta lähellä Tommolaa alueella, jonka Zidbäck tunsi hyvin. Laitikkala, Rönni, A. Mäkinen 9.5.2011 U uta na n lin na m äk i, K an ka ha ine n, A . M äk ine n 5.6 .2 01 3 M yttä älä , H ev os ha ka , A . M äk ine n 19 84
13 Lutukka 39. 2023 50 100 150 200 250 300 350 400 450 500 68 06 :3 50 68 05 :3 54 68 07 :3 52 68 10 :3 52 67 98 :3 49 68 04 :3 53 68 06 :3 56 68 15 :3 55 68 05 :3 45 68 00 :3 56 68 07 :3 54 68 01 :3 62 68 00 :3 55 68 01 :3 52 68 13 :3 64 68 08 :3 49 68 00 :3 53 68 05 :3 47 68 12 :3 63 67 95 :3 56 68 11 :3 54 67 96 :3 59 68 16 :3 56 68 14 :3 63 68 06 :3 58 68 00 :3 62 67 98 :3 60 68 12 :3 62 67 99 :3 63 68 09 :3 47 67 98 :3 59 68 08 :3 52 68 04 :3 48 67 99 :3 55 68 12 :3 68 68 03 :3 57 68 08 :3 63 68 16 :3 55 68 13 :3 62 67 99 :3 62 68 04 :3 46 68 06 :3 63 67 99 :3 53 67 95 :3 57 67 99 :3 65 68 06 :3 44 67 97 :3 55 68 12 :3 57 68 07 :3 59 68 12 :3 55 68 03 :3 56 68 04 :3 60 67 98 :3 48 68 00 :3 59 68 14 :3 68 68 09 :3 64 68 13 :3 54 68 04 :3 59 68 00 :3 50 68 14 :3 70 68 11 :3 51 68 10 :3 58 68 12 :3 52 68 14 :3 71 68 11 :3 55 68 16 :3 58 68 13 :3 57 68 17 :3 56 68 05 :3 52 68 01 :3 45 68 10 :3 63 68 13 :3 70 68 01 :3 53 vasti monet havainnot Hjeltin luettelossa on kirjattu vain kylän tarkkuudella, joten niiden tarkka sijoittaminen yhtenäiskoordinaatistoon osoittautui vaikeaksi. Yleisempien lajien osalta vanhaa kasvupaikkatietoa ei tarvittukaan, koska uuden kartoituksen havainnot mitä todennäköisimmin peittävät karttojen ruuduilla mahdolliset vanhat löydöt. Mukana on kuitenkin monia mielenkiintoisia lajeja, joista on tietoja jo 1800-luvulta. Tilastotietoja kasvistosta Oheisista kuvista käy ilmi ruutukohtainen lajien ja itsenäistyneiden risteymien kokonaismäärä ja sen jakauma. Suuressa osassa tutkittuja ruutuja, etenkin yhtenäisillä metsäalueilla ja vesistöjen varrella, taksonimäärä jää 250:n alle. Tämän ylittävistä ruuduista suuri osa näyttää seuraavan asukastiheyttä. Painopiste on kylien ja valtateiden läheisyydessä. Ainoa 400 taksonia ylittävä ruutu on Yrjö Rannan ja Ahti Mäkisen aiempi kotiruutu (6906:3350, 431 taksonia) Myttäälässä, jossa aikanaan sijaitsi Maatalouden tutkimuskeskuksen Hämeen koeasema. Pienimmät taksonimäärät ovat kartoitusalueen reunoilla, missä osa ruudusta on naapuripitäjässä tai alueilla joissa valtaosa ruudun pinta-alasta on vettä. Karttoihin on kertynyt havaintoja 364 eri neliökilometriltä, mutta suurinta osaa alueelle vain osittain osuvista ruuduista ei ole tutkittu perusteellisesti eikä välttämättä lainkaan varsinaisen vanhan Pälkäneen ulkopuolelta. Aivan ja risteymät mukaan lukien – taksonien kokonaismäärä yltänee yli tuhannen. Kartatta ainakin toistaiseksi jääneiden lajien osalta on syytä mainita, että Yrjö Ranta on kerännyt Pälkäneeltä paljon näytteitä lukuisista Hieraciumlajeista ja tämän myötä suvun lajisto on Pälkäneellä parhaimmin tunnettuja koko Suomessa. Lehtoleinikkiryhmän, Ranunculus cassubicus -ryhmä, lajeista yksi – alun perin Fagerströmin (1974) alalajina kuvaama ja sittemmin Stefan Ericssonin (1992) lajitasolle nostama pälkäneenlehtoleinikki, Ranunculus auricomus subsp. rantae Fagerstr., R. rantae (Fagerstr.) Ericsson) – tunnetaan koko maailmassa nyt pelkästään Pälkäneeltä. Kartat pohjautuvat Luonnontieteellisen keskusmuseon Kastikka-tietokantaan tallennettuihin havaintoihin (tilanne 2.6.2022), jotka ovat siten mukana myös Kasviatlaksessa ja löydettävissä myös laji.fi-sivuston kautta. Karttojen perustana ovat siis kaikki aiemmat havainnot Zidbäckin muistiinpanoista lähtien. Valitetta? Neliökilometrin ruutujen lajien ja itsenäistyneiden risteymien (notho species) kokonaismäärä. Neliökilometrin ruutujen lajimäärien jakauma. Pystyakselilla lajimäärä. Vaaka-akselilla monilajisin ruutu vasemmassa laidassa, sitten toiseksi monilajisin, jne. Vaaka-akselin arvoissa esimerkinomaisesti vain muutaman ruudun koordinaatit.
14 Lutukka 39. 2023 433 80 61 35 46 47 68 12 50 100 150 200 250 300 350 400 450 500 1-49 50-99 100-149 150-199 200-249 250-299 300-349 350-358 kaikkia alueen sisälle kokonaan jääviäkään ei ole tutkittu esimerkiksi Kasviatlaksen edellyttämällä kattavuudella. Kaikkiaan 80 (10,2 %) lajia on merkitty muistiin ainakin 300 ruudulta. Yleisimpiä, ainakin 350 ruudulla havaittuja lajeja ovat • Picea abies, metsäkuusi, 358 ruudulla • Pinus sylvestris, metsämänty, 357 • Sorbus aucuparia, pihlaja, 357 • Betula pendula, rauduskoivu, 356 • Rubus idaeus, vadelma, 355 • Chamaenerion angustifolium, maitohorsma, 353 • Vaccinium myrtillus, mustikka, 353 • Dryopteris carthusiana, metsäalvejuuri, 352 • Populus tremula, metsähaapa, 352 • Betula pubescens, hieskoivu, 351 • Maianthemum bifolium, oravanmarja, 351 • Alnus incana, harmaaleppä, 350 Lajien ja risteymälajien yleisyys neliökilometreittäin 50 taksonin luokittain. Pystyakselilla neliökilometrien lukumäärä. Vaaka-akselilla lajimääräluokat. Esimerkki tulkinnasta: 433 lajia / risteymälajia todettu vain 1–49 ruudulta. ? Sarjatalvikin esiintymiä on saattanut tuhota talojen rakentaminen harjumaastoon. Syrjänharjun lukot ovat luonnonsuojeluja puistoaluetta, joten niissä kasvin pitäisi olla turvassa. ? Kulleron kasvupaikkoja Zidbäck mainitsee 1887 Pälkäneeltä kaksi, Laitikkalan ja Kankahaisen. Edellinen paikka on löydetty myöhemmin. Tämä kuva on Äimälästä Ruotsilan purolehdosta 1970-luvulla. A. Mäkinen Valtaosa lajeista on harvinaisia. 433 taksonia (55,4 %) on nähty vain alle 50 ruudulla, 94 vain yhdellä ruudulla. Korkeintaan kymmenellä ruudulla tavatun 278 taksonin painopistealueita ovat tiheimmin asutut Kollolanharjun – kirkonkylän – Syrjänharjun ruudut sekä jo aiemmin mainittu Myttäälän ruutu. 9 21 37 78 145 61 12 1 1 20 40 60 80 100 120 140 160 1-49 50-99 100-149 150-199 200-249 250-299 300-349 350-399 400-431 Neliökilometrin ruutujen lajimäärä 50 lajin luokittain. Pystyakselilla ruutujen kokonaismäärä kussakin luokassa. Vaaka-akselilla lajimääräluokat. Esimerkki tulkinnasta: 145 ruudulta on todettu 200–249 lajia / risteymälajia. Iso ka ng as , A . M äk ine n 20 07
15 Lutukka 39. 2023 50 100 150 200 250 300 350 400 Pi ce a ab ie s Ju ni pe ru s co m m un is Fe st uc a ov in a At hy riu m ?l ixfe m in a Po a an nu a Ju nc us ?l ifo rm is M at ric ar ia di sc oi de a Ly sim ac hi a vu lg ar is Ga le op sis sp ec io sa Sa lix cin er ea Er ys im um ch ei ra nt ho id es Fe st uc a ru br a Ph ra gm ite s au st ra lis Se ne cio vis co su s Su cc isa pr at en sis Va cc in iu m ul ig in os um Ra ph an us ra ph an ist ru m Hi er ac iu m um be lla tu m Va cc in iu m ox yc oc co s Er vil ia sy lv a? ca Lu pi nu s po lyp hy llu s Hy dr oc ha ris m or su sra na e An th ox an th um hi rt um Py ro la ch lo ra nt ha Cr ep is te ct or um Lo liu m pe re nn e Vi ol a ru pe st ris Ba rb ar ea st ric ta Ce nt au re a sc ab io sa M on es es un i? or a St ac hy s sy lv a? ca Pl an ta go un i? or a Po te n? lla in te rm ed ia Ca re x vi rid ul a Ru bu s ar c? cu s Cu sc ut a eu ro pa ea Ar m or ac ia ru s? ca na As pl en iu m tr ich om an es Ko en ig ia di va ric at a He ra cle um m an te ga zz ia nu m M al va th ur in gi ac a Ko en ig ia w ey ric hi i Al liu m sc ho en op ra su m Ox yt ro pi s ca m pe st ris Be tu la na na M on ?a fo nt an a Sy m ph yt um as pe ru m Ha m m ar by a pa lu do sa Pe rs ica ria m ac ul os a Vi cia vi llo sa As ?l be ×a re nd sii Cl ar ki a un gu icu la ta Ga liu m od or at um La th yr us tu be ro su s Pe nt an em a sa lic in um Sa lix vim in al is ? Harvinaisten lajien (tieto enintään kymmeneltä ruudulta) määrä neliökilometrin ruuduttain. ? Kevätlinnunherneen tapaa lähes joka toisella Pälkäneen neliökilometriruudulla. Lajien ja risteymälajien yleisyys neliökilometreittäin. Pysty akselilla neliökilometrien lukumäärä (maksimi 365). Vaaka-akselilla taksonit pienenevän yleisyyden mukaisessa järjestyksessä (mukana joitakin esimerkkejä eri yleisyystasojen taksoneista). ? Malista on Pälkäneellä keitetty "koiruaho kahveeta" erilaisiin vaivoihin. Esimerkiksi Myttäälässä mali on ollut hyvin yleinen kivisillä mäenrinteillä ja pihoilla. Sitä on suorastaan suojeltu ja syksyllä kerätty ja kuivattu talteen talveksi. Isokäenrieskaa tavataan Pälkäneellä erilaisilla järvenrannoilla. Kasvupaikat ovat useimmiten, ainakin Mallasveden puolella, kuivan maan kaistoja jyrkkien rantatörmien juurella. M yttä älä , P isp an ra nta , A . M äk ine n 6.5 .2 01 8 Ä im älä , N ikk ilä n ka llio , A . M äk ine n 12 .7 .2 01 6 H au sa lon sa ari, A . M äk ine n 20 06
16 Lutukka 39. 2023 Valtakunnallisesti uhanalaisiksi tai silmälläpidettäviksi arvioiduista lajeista (Ryttäri ym. 2019) alueelta on tavattu 44, osa tosin vain vasta äskettäisinä ja satunnaisina tulokkaina. Suomessa harvinaisimpia alkuperäisiä tai muinaistulokkaita (Kasviatlas 2021-kartoissa korkeintaan sadalla eri 10 km × 10 km:n ruudulla) tutkitulla alueella ovat • Carex pallidula, harjusara, 9 ruudulla • Diplazium sibiricum, myyränporras, 1 • Draba nemorosa, keltakynsimö, 1 • Najas tenuissima, hentonäkinruoho, 1 • Potamogeton crispus, poimuvita, 5 • Potamogeton lucens, välkevita, 1 • Pulsatilla patens, hämeenkylmänkukka, 1 • Rorippa amphibia, vesinenätti, 18 • Ulmus laevis, kynäjalava, 10 Koko Suomessa uhanalaiset tai silmälläpidettävät putkilokasvilajit, joista on havaintoja kantaPälkäneeltä. Laji 1 km × 1 km ha va in to ru ut uj a U ha na la is uu slu ok itu s Statusarvio pälkäneellä Agrostemma githago, isoaurankukka 1 RE uustulokas, satunnainen Alchemilla plicata, laskospoimulehti 7 NT Alchemilla samuelssonii, tylppähammaspoimulehti 3 NT Anchusa officinalis, rohtorasti 1 NT Antennaria dioica, ahokissankäpälä 96 NT alkuperäinen, vakinainen Anthemis arvensis, peltosauramo 7 NT Anthyllis vulneraria (subsp. lapponica), pohjanmasmalo 11 NT uustulokas, vakinainen Botrychium lunaria, ketonoidanlukko 7 NT Bromus secalinus, ruiskattara 1 VU Carex disperma, hentosara 58 NT Carex riparia, vankkasara 3 NT Chimaphila umbellata, sarjatalvikki 32 NT alkuperäinen, vakinainen Coeloglossum viride, pussikämmekkä 13 NT alkuperäinen, vakinainen Crassula aquatica, paunikko 13 VU alkuperäinen, vakinainen Dianthus deltoides, ketoneilikka 78 NT muinaistulokas, vakinainen Draba nemorosa, keltakynsimö 1 EN Drosera intermedia, pikkukihokki 1 VU alkuperäinen, vakinainen Fraxinus excelsior, saarni 6 NT uustulokas, satunnainen Galeopsis ladanum, pehmytpillike 4 NT Galium odoratum, tuoksumatara 1 NT alkuperäinen, vakinainen Galium verum, keltamatara 92 VU muinaistulokas, vakinainen Gentianella campestris, ketokatkero 1 EN Geranium bohemicum, huhtakurjenpolvi 15 NT alkuperäinen, vakinainen Hammarbya paludosa, suovalkku 2 NT alkuperäinen, vakinainen Hyoscyamus niger, hullukaali 7 NT Leontodon hispidus, kesämaitiainen 28 NT muinaistulokas, vakinainen Lycopodiella inundata, konnanlieko 1 NT uustulokas, vakinainen Lythrum portula, ojakaali 3 VU Najas tenuissima, hentonäkinruoho 1 EN alkuperäinen, vakinainen Neottia nidus-avis, pesäjuuri 1 NT Poa remota, korpinurmikka 9 NT alkuperäinen, vakinainen Psammophiliella muralis, ketoraunikki 5 VU uustulokas, satunnainen Pulsatilla patens, hämeenkylmänkukka 1 EN alkuperäinen, vakinainen Rumex thyrsiflorus, tulisuolaheinä 1 NT Sceptridium multifidum, ahonoidanlukko 3 NT Thalictrum simplex (subsp. simplex), etelänhoikkaängelmä 1 VU Thymus serpyllum (subsp. serpyllum), harjuajuruoho 15 NT alkuperäinen, vakinainen Trifolium aureum, kelta-apila 53 NT Trifolium spadiceum, musta-apila 55 NT Ulmus glabra, vuorijalava 3 VU alkuperäinen, vakinainen Ulmus laevis, kynäjalava 10 VU alkuperäinen, vakinainen Urtica urens, rautanokkonen 18 NT Vicia villosa, ruisvirna (alalajitieto puuttuu) 2 RE (subsp. villosa) Viola rupestris (subsp. rupestris), harjuhietaorvokki 39 NT alkuperäinen, vakinainen Harvinaisimmista taksoneista hyvin suuri osa on selvästi viljelyperäisiä. Ei-viljelyperäisistä uustulokkaista koko Suomessa harvinaisimpia puolestaan ovat • Anchusa officinalis, rohtorasti, 1 ruudulla • Anthemis cotula, haisusauramo, 1 • Campanula aparinoides, sammakonkello, 3 • Centaurea nigra, mustakaunokki, 1 ? Rautanokkonen Pellikan puutarhassa Salmentakana. Laji on taantunut voimakkaasti. Vielä 1950-luvulla sitä kasvoi yleisesti puutarhoissa ja kasvimailla. A . M äk in en 7. 20 04
17 Lutukka 39. 2023 sibiricum, pikkukihokki, Drosera intermedia, soikkokaksikko, Neottia ovata, suomenlumme, Nymphaea tetragona, ja vata, Stellaria aquatica. • Datura stramonium, okahullu ruoho, 2 • Galinsoga quadriradiata ripsisaurikki, 1 • Helminthotheca echioides, muikio, 1 • Lathyrus tuberosus, mukulanätkelmä, 1 • Lepyrodiclis holosteoides, valkorennokki, 1 • Oenothera muricata, täplähelokki, 1 • Rumex thyrsiflorus, tulisuolaheinä, 1 • Senecio leucanthemifolius, kakkaravillakko, 1 • Setaria viridis, viherpantaheinä, 1 • Trifolium campestre, rentoapila, 2 24 taksonista tuorein tieto on vuosilta 1955–1999 (viereinen taulukko). Enemmistö oli vain satunnaisia vierailijoita Pälkäneellä, monet pelkkiä koristekasvikarkulaisia. Muista ainakin osa lienee säilynyt entisillä sijoillaan vaikka uudet havainnot puuttuvatkin. Toisaalta noin 130 lajin ensihavainnot on kirjattu vasta vuonna 2000 tai myöhemmin. Niistä ainakin 94 on selviä viljelykarkulaisia, mutta uusimpien löytöjen joukossa on myös harvinaisia ilmeisen alkuperäisiä kasveja, esimerkiksi jäykkärölli, Agrostis vinealis, liuskaraunioinen, Asplenium septentrionale, myyränporras, Diplazium Taksonit, joista kartoissa ei ole havaintoja enää 2000-luvulta. Taksoni Vi im ek si Statusja viljelyperäisyysarvio Acinos arvensis, ketokäenminttu 1997 alkuperäinen Agrostemma githago, isoaurankukka 1955 uustulokas; satunnainen Alchemilla murbeckiana, munuaispoimulehti 1999 arkeofyytti? Anthemis cotula, haisusauramo 1980 uustulokas; satunnainen Apera spica-venti, peltoluoho 1989 arkeofyytti Brassica napus, juureskaali 1999 uustulokas; satunnainen viljelykarkulainen Bromus secalinus, ruiskattara 1975 arkeofyytti Cuscuta campestris, amerikanvieras 1975 uustulokas; satunnainen Dracocephalum parviflorum, amerikanampiaisyrtti 1976 uustulokas; satunnainen Eruca vesicaria, sinappikaali 1975 uustulokas; satunnainen Gentianella campestris, ketokatkero 1957 arkeofyytti Hedlundia hybrida, suomenpihlaja 1998 uustulokas; satunnainen viljelykarkulainen Helminthotheca echioides, muikio 1975 uustulokas; satunnainen Impatiens parviflora, rikkapalsami 1999 uustulokas; satunnainen Lathyrus tuberosus, mukulanätkelmä 1991 uustulokas; satunnainen Medicago ×varia, rehumailanen 1999 uustulokas; satunnainen viljelykarkulainen Papaver somniferum, oopiumiunikko 1975 uustulokas; satunnainen viljelykarkulainen Potentilla recta, pystyhanhikki 1989 uustulokas; satunnainen Pulsatilla patens, hämeenkylmänkukka 1983 alkuperäinen; säilynyt (tosin ei uusia havaintoja tietokannassa) Salix ×fragilis, jokisalava 1999 uustulokas; viljelykarkulainen (tai -jäänne) Salix lapponum, pohjanpaju 1994 alkuperäinen Sceptridium multifidum, ahonoidanlukko 1999 alkuperäinen Senecio leucanthemifolius, kakkaravillakko 1980 uustulokas; satunnainen Triglochin palustris, hentosuolake 1975 alkuperäinen ? Kelta-apila on myös taantunut. Ennen sitä kasvoi muun muassa Myttäälän koeaseman talousrakennusten ympärillä ja tienvarsilla Onkkaalaan asti. Kuva on Epaalan urheilukentän kedolta jolla kasvoi myös ketonoidanlukkoja vielä vuonna 2004. ? Kissankäpälän mieluisat kasvupaikat, lämpimät rinnekedot, avoimet kalliot, harjujen rinteet, polkujen ja teiden varret sekä avoimet metsänlaiteet ovat pensoittuneet ja kasvaneet umpeen. Siinä on tärkein syy kasvin vähenemiseen. A . M äk ine n 26 .7 .2 00 4 K an ka ha in en , To m m ol a, A . M äk in en 20 05
18 Lutukka 39. 2023 Lajiston ryhmittelyä kasvupaikan mukaan Pälkäne sijaitsee Etelä-Hämeen lehtokeskuksessa eteläboreaalisella vuokkovyöhykkeellä. Lehtokasvien lajirunsaus alueella on suurimmillaan sitä halkovan harjujonon ruuduilla ja suonigneissialueilla. Pälkäneen harjukasvisto on varsin kattava: lähiseudun harjulajeista jalkasaralla, Carex pediformis, tosin on täällä katkos, vaikka sitä kasvaakin Pälkäneen halki kulkevalla harjujaksolla heti niin Hauholla etelässä kuin Kangasalla pohjoisessa. Alueen harjuille keskittyvistä kasveista monet kasvavat myös kallioilla tai ovat kulkeutuneet sorakuoppapaikoiltaan tien varsille. Suokasvilajistoltaan runsaimmat ruudut sijoittuvat Aukeasuon – Lamppissuon – Aivujärven seudulle, Pyhäjärvelle, Isokankaan suonotkoihin sekä alueen pohjoisja koillislaidan syrjäkulmille. Seudun harvinaisista suolajeista mainittakoon • Betula nana, vaivaiskoivu, 3 ruudulla • Chamaedaphne calyculata, vaivero, 3 • Drosera intermedia, pikkukihokki, 1 • Hammarbya paludosa, suovalkku, 2 • Rhynchospora alba, valkopiirtoheinä, 7 • Salix lapponum, pohjanpaju, 1 • Salix myrtilloides, juolukkapaju, 7 • Trichophorum alpinum, villapääluikka, 16 ? 20 lehtolajin määrä neliökilometrin ruuduttain. Lajit ja ruutujen lukumäärät: Actaea spicata 173, Adoxa moschatellina 41, Anemone ranunculoides 49, Circaea alpina 89, Corylus avellana 39, Daphne mezereum 135, Elymus caninus 63, Equisetum pratense 159, Gagea lutea 16, Galium triflorum 28, Lonicera xylosteum 205, Matteuccia struthiopteris 74, Milium effusum 207, Moehringia trinervia 245, Pulmonaria obscura 73, Ribes alpinum 306, Stachys sylvatica 24, Tilia cordata 94, Viola mirabilis 64, Viola selkirkii 87. ? Lehto-orvokilla on eniten kasvupaikkoja Huntilan Pohjalahden alueella. Täällä kallioperä on monipuolista, mikä heijastuu maaperän rehevyytenä. Samoin alueen suhteelliset korkeuserot ovat suuret ja kallionaluslehtoja on runsaasti. Muutenkin orvokkia näyttää olevan paikoilla, joilla maaperä on ravinteista. Yleensä vain parhaat lehdot kelpaavat. ? Kalliokielon voi helposti löytää kalliopaljastumien raoista tai pengermiltä. Mutta sen voi tavata, vaikka minkäänlaista kalliota ei olisi lähelläkään. Niinpä Pälkänevedellä olevaa Leppäinsaarta kartoitettaessa näkyi jo kaukaa yli puolen metrin korkuista kalliokielon näköistä kasvia. Mieleen juolahti heti, että nyt oli löytynyt lehtokielo, jota ei ollut Pälkäneeltä tavattu. Lähemmin tarkasteltuna kasvi osoittautui kuitenkin tavalliseksi kalliokieloksi, vaikkakin melkoisen rehevässä ympäristössä. H au sa lo , A . M äk in en 8. 6. 20 12 H au sa lo n sa ar i, , A . M äk in en 20 06 18
19 Lutukka 39. 2023 ? Tunturikurjenherneen (kuvassa) kenttäkeulankärjen ja masmalon tilanne on Pälkäneellä sama kuin laajalti muuallakin Suomen harjuseuduilla: nykyiset kasvupaikat ovat aivan tai miltei yksinomaan teiden pientareilla tai sorakuopissa. ? 20 harjuille painottuvan lajin määrä neliökilometrin ruuduttain. Lajit ja ruutujen lukumäärät: Antennaria dioica 96, Anthyllis vulneraria 11, Arcto staphylos uva-ursi 62, Astragalus alpinus 75, Carex ericetorum 26, Centaurea scabiosa 29, Chimaphila umbellata 32, Equisetum hyemale 33, Erigeron acris 44, Filago arvensis 60, Galium verum 92, Hypochaeris maculata 61, Lathyrus sylvestris 9, Lotus corniculatus 88, Oxytropis campestris 4, Pyrola chlorantha 65, Silene nutans 3, Thymus serpyllum 15, Verbascum thapsus 44, Viola rupestris 39. ? 20 suokasvilajin määrä neliökilometrin ruuduittain. Lajit ja ruutujen lukumäärät: Andromeda polifolia 57, Betula nana 3, Carex globularis 180, C. lasiocarpa 71, C. limosa 44, C. pauciflora 25, C. paupercula 74, Chamaedaphne calyculata 4, Drosera anglica 12, D. intermedia 1, D. rotundifolia 65, Eriophorum angustifolium 100, E. vaginatum 127, Rhododendron tomentosum 142, Rhynchospora alba 7, Rubus chamaemorus 98, Scheuchzeria palustris 18, Trichophorum alpinum 35, Vaccinium oxycoccos 111, V. uliginosum 148. ? ( Harju)häränsilmän nimen alkuosa sopii sille Pälkäneellä huonosti. Harjulla sitä on ainoastaan Syrjänharjulla, vesitornin liepeillä varsin runsaasti ja harjun rehevämmässä luoteispäässä taas harvakseen laajalla alalla. Kasvia ei sitä vastoin tapaa esimerkiksi Kollolanharjulla tai Nummelanharjulla. Isokankaalta on yksi havainto läheltä Kangasalan rajaa. Is ok an ga s, La m ps uo , A . M äk in en 30 .7 .2 01 1 S yr jä nh ar ju n ve si to rn i, A . M äk in en 20 .6 .2 01 3 ? Maariankämmekkä kasvoi aikaisemmin soiden lisäksi laidunnetuilla tuoreilla niityilläkin. Nyt sitä on Pälkäneellä melkein pelkästään rämeillä. Soiden ojittaminen ei sen esiintymiseen näytä vaikuttaneen, vaan se tuntuu täysin vakiinnuttaneen asemansa suokasvina. K ollo lan ha rju n so ra ku op pa , A . M äk ine n 20 04
20 Lutukka 39. 2023 Alue on osa Kokemäenjoen vesistöä ja niin vesikuin rantakasvistossa on useita erikoisuuksia. Arkeofyyteistä yleisimpiä ovat koiranputki, Anthriscus sylvestris (328 ruudulla), syysmaitiainen, Scorzoneroides autumnalis (324), ja valkoapila, Trifolium repens (324). Tosin nämäkin ovat vähintäänkin monilla syrjäkulmien ruuduilla vain uustulokkaita. Lahden & Lampisen (2021) kasviatlasaineiston perusteella aiemmin varsin yleiseksi ja viime aikoina harvinaistuneiksi toteamista harvoista lajeista peltoretikka, Raphanus raphanistrum, on havaittu 137 ruudulta, nurmikonnantatar, Bistorta vivipa? Kilpukka lienee aiemmin ollut Pälkäneellä harvinaisempi (Zidbäck mainitsee sen vain kahdesta paikasta). Nykyisin sen tapaa lähes jokaisesta ruovikon suojaamasta rehevästä lahdelmasta. Kilpukka hyötyy, kun tiheään ruovikkoon tehdään niittämällä veneväyliä. • Crassula aquatica, paunikko, 13 ruudulla • Glyceria maxima, isosorsimo, 13 • Limosella aquatica, mutayrtti, 10 • Najas tenuissima, hentonäkinruoho, 1 • Nymphaea tetragona, suomenlumme, 3 • Plantago uniflora, raani, 20 • Potamogeton crispus, poimuvita, 5 • Potamogeton lucens, välkevita, 1 • Potamogeton praelongus, pitkälehtivita, 13 • Rorippa amphibia, vesinenätti, 18 • Stariotes aloides, sahalehti, 8 • Thelypteris palustris, nevaimarre, 14 ? Tervaleppä on yleinen Pälkäneellä varsinkin suurten järvien rannoilla missä pohjavesi on juurten ulottuvilla ja pähkylät leviävät vesireittejä myöten. Alaville vesijätöille kuten Keiniänrannan Natura-alueelle voi syntyä laajoja metsiköitä joita lähdepurot ruokkivat. Märemmät kohdat ovat erittäin uhanalaisia luhtia. Kuivemmilla reunaalueilla aluskasvillisuus on lehtomaista, muun muassa suuria saniaisia, mesiangervoa ja vadelmaa. A . M äk ine n 17 .7 .2 01 2 Tykölänjärvi, A. Mäkinen 11.8. 2011 ra, 73 ruudulta ja nurmikohokki, Silene vulgaris, 61 ruudulta. Kaikilla näillä lajeilla selvä pääosa havainnosta on tehty vuona 1980 tai myöhemmin. Uustulokkaista yleisimpiä ovat mutkien kautta PohjoisAmerikasta asti Pälkäneelle päätyneet rusoamerikanhorsma, Epilobium adenocaulon (303), ja pihasaunio, Matricaria discoidea (298). Pohjois-Amerikasta on lähtöisin myös 91 ruudulle kulkeutunut komealupiini. Kaikki nämä lienevät tällä hetkellä vielä yleisempiä Pälkäneellä. Kuvasta 11 näkyy kuin