4 • 2018 Irtonumero 8 € 6 Omasta päästä – Leena Joutsenlahti 14 Mustarastas koskettaa kuulijaa 34 Harmoonin nousu ja tuho MUKANA PELIMANNI-LIITE
2 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2018 SISÄLTÖ 4 • 2018 19 34 14 KOLUMNISTI Paula Susitaival Mustarastas koskettaa kuulijaa. Harmoonin nousu ja tuho. Frigg joulukiertueella ......................................................................................5 Hytkyt-kuoro Kazanissa ja Marinmaalla ..............................................10 Esittelyssä Miritza Lundberg ...................................................................11 Kaksi Kaustisen mestaria – tyylejä kotoa ja maailman kyliltä....12 Mustalaismusiikin okesteri esittäytyi Etnosoi!ssa ..........................18 24. WOMEX: Oo Las Palmas... ....................................................................20 Kansalaisfoorumilta tukea yhtyeen tai yhdistyksen toimintaan .......21 PELIMANNI-liite Turku-Folks syntyi .........................................................................................23 Kokkolan kuulumiset ...................................................................................23 Mäntyharjun huuliharpisteista elokuva, Hassun Pekon tuotantoa kirjoiksi ...........................................................24 Uudenmaan nurkka ......................................................................................24 Nuottiliitteessä uusien nuottikirjojen satoa .......................................25 Kuulumisia Pohjois-Savosta ......................................................................29 Iin Syyssoitto ....................................................................................................30 Mestaripelimannit lavalla Jyväskylän Palokassa ..............................30 Matti Paananen – Soittoa suoraan sydämestä .....................................31 Espoon pelimannit Taalainmaalla .........................................................32 Vieska Folk elvyttää paikallista perinnettä Pohjanmaalla ...........33 Luodaanko uudenlainen muusikkoarkisto? .......................................37 Muistoissamme Timo Juhani Närväinen ja Seppo Hirvimäki ....38 Suomen Kansanmusiikkiliiton neljäs vuosikymmen......................40 Levyt ja kirjat ..................................................................................................42 Taustapeilissä Pauliina Syrjälä .................................................................50 6 Sa ul i H ei kk ilä Omasta päästä – Leena Joutsenlahti
3 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2018 ALKUTAHDIT Kalevalaseura jakoi perinteiset Kekrinpäivän palkinnot Kalevalaseura on jakanut Kekrinpäivän tunnustuspalkintoja suomalaisen kulttuurin ja kulttuuriperinnön parissa ansioituneille henkilöille vuodesta 1965 lähtien. Tänä vuonna 11 palkitun joukossa olivat professori Timo Leisiö , musiikin tohtori Rauno Nieminen ja kansanmuusikko ja pedagogi Pauliina Syrjälä. Etnomusikologian professori emeritus Timo Leisiö on uransa aikana kartuttanut tietoa Suomen ja koko maailman musiikkiperinnöstä. Soitintutkijana aloittaneen Timo Leisiön väitöskirja Suomen ja Karjalan vanhakantaiset torvija pillisoittimet (1983) on perusteellinen analyysi aiheestaan: väitöskirjan vaikuttavuutta kuvaa se, että sen perustalta on rakennettu soittimia ja perustettu kokonaisia orkestereita, kuten World Mänkeri Orchestra. Leisiölle eivät ole vieraita myöskään antiikin ajan kielisoittimet. Hänen kiinnostuksensa kohteina ovat olleet myös Keski-Skandinavian perinteet kalevalamittaisesta laulusta ruokaperinteeseen, Pohjanmaan kansanmusiikki sekä Euraasian lauluperinteen haasteet. Viime ajat Leisiö on keskittynyt luomaan uutta neurofysiologiaa hyödyntävää teoriaa laulusta, musikaalisuudesta ja aivojen kuulokeskuksesta. Musiikin tohtori Rauno Nieminen on suomalaisen soitinrakennuksen ja soittimiin liittyvän tutkimuksen tunnetuin taitaja ja muun muassa Suomen soitinrakentajien killan kunniapuheenjohtaja. Soitinrakennuksen ja musiikin ammattilaisena hän on toiminut jo yli 40 vuotta opettaen ja opetuksen perusteita luoden mm. Ikaalisten Käsija taideteollisuusoppilaitoksessa, SibeliusAkatemiassa ja Teatterikorkeakoulussa sekä lukuisilla lyhytkursseilla. Niemisen väitöskirja Soitinten tutkiminen rakentamalla – esimerkkinä jouhikko ilmestyi vuonna 2008. Tutkijana ja tietokirjailijana Nieminen on julkaissut lukuisia kansansoittimiin ja soitinrakennukseen liittyviä alan perusteoksia. Intohimoisen tutkijaroolinsa ohella Nieminen on myös osaava ja käytännönläheinen muusikko, jolle on tärkeää sisällyttää teoksiinsa soitinten rakennusohjeiden ohella niiden soitto-, käyttöja huolto-ohjeita. Näin Niemisen teokset ylläpitävät merkittävällä tavalla kansansoittimiin liittyvän elävän kulttuuriperinnön jatkuvuutta. Kansanmuusikko ja pedagogi Pauliina Syrjälä on suomalaisen kanteleen monipuolinen ja virtuoosimainen taitaja. Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmässä lehtorina työskentelevän Syrjälän taiteellinen tohtorintutkinto käsittelee Pohjolan omintakeista soittotyyliä, jota Syrjälä varioi taiteellisista lähtökohdistaan käsin. Kekseliään ja kokeilevan taiteilijan soitossa on alati läsnä musiikillinen tyylitaju, jonka ansiosta suomalaisen kanteleensoiton perinne pysyy, elää ja kukoistaa hänen käsissään. Syrjälän haastattelu on sivulla 50. kalevalaseura.fi Larin Paraske -palkinto Liisa Matveiselle Kalevalaisten Naisten Liiton Larin Paraske -palkinto jaetaan vuosittain henkilölle, joka jatkaa runonlaulajien kulttuuriperintöä nykyajassa. Kalevalaisten Naisten Liitto halusi palkita Liisa Matveisen, sillä hän on omistanut elämänuransa kansanmusiikin esittämiselle, kehittämiselle ja uudistamiselle, mutta hänen opetuksessaan, sävellyksissään ja sovituksissaan on yhdistävänä säikeenä ja lähtökohtana kulkenut koko ajan ikivanha kalevalainen runonlaulu. Monipuolisella toiminnallaan Matveinen on löytänyt uusia ystäviä suomalaiselle runonlaululle, kantelemusiikille ja perinteistä kansanmusiikkia monin tavoin uudistavalle tuotannolle. Hänen vaikutuksensa kansanmusiikin kehittäjänä ja monipuolisena esittävänä taiteilijana on ulottunut kansainvälisille foorumeille, ja hän on arvostettu ja tunnettu taiteilija myös maailmanmusiikin ja etnomusiikin ammattilaisten ja harrastajien parissa. Liisa Matveinen on ollut mukana perustamassa ja kehittämässä useita kansanmusiikkiyhtyeitä ja -ryhmiä. Näistä tunnetuimpia ovat Tallari ja Suden aika. Larin Parasken henki elää Liisa Matveisen elämäntyössä erityisesti runonlaulun ja äänellä itkun eli itkuvirsiperinteen opettajana ja elävöittäjänä. Larin Paraske oli inkeriläisistä runolaulajista kuuluisin ja saavutti kansantaiteen ikonin aseman jo aikalaistensa keskuudessa. Larin Paraske -palkintoa on jaettu vuodesta 1996 lähtien. kalevalaistennaistenliitto.fi Liisa Matveinen Timo Leisiö Rauno Nieminen
4 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2018 M ai ja Se pp o PÄÄKIRJOITUS KANSAN MUSIIKKI Kansanmusiikin aikakauslehti No 4 (192) 2018 Julkaisijat Suomen Kansanmusiikkiliitto Hämeentie 34 D, 00530 Helsinki Puh. (09) 8731 320 www.kansanmusiikkiliitto.fi Toiminnanjohtaja Päivi Ylönen-Viiri, puh. 0500 431 913 toiminnanjohtaja@kansanmusiikkiliitto.fi Puheenjohtaja Risto Kupari, puh. 044 793 3520, risto.kupari@rauma.fi Kansanmusiikki-instituutti Jyväskyläntie 3 (PL 11), 69601 Kaustinen www.kansanmusiikki-instituutti.fi Johtaja Matti Hakamäki, puh. 040 358 8921 matti.hakamaki@kaustinen.fi Kustantaja Suomen Kansanmusiikkiliitto Päätoimittaja Sauli Heikkilä, puh. 045 671 1868 lehti@kansanmusiikkiliitto.fi Tilaukset ja osoitteenmuutokset toimisto@kansanmusiikkiliitto.fi Ilmoitusmyynti toiminnanjohtaja@kansanmusiikkiliitto.fi Ulkoasu ja taitto Pieni Huone Oy, Sauli Heikkilä Toimituskunta Matti Hakamäki, Sauli Heikkilä, Anja Hinkkanen, Jaana-Maria Jukkara, Seppo Kononen, Heikki Laitinen, Juhani Näreharju, Lauri Oino, Laura Suurla ja Päivi Ylönen-Viiri Kansikuva Leena Joutsenlahti kuva: Sauli Heikkilä Kirjapaino Forssan Kirjapaino Oy ISSN 2323-8089 Kansanmusiikki 1/19 ilmestyy 28.2. aineistot 4.2. mennessä. Kulttuuri-, mielipideja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen Lainaa vain Keskustelu kulttuurisesta lainaamisesta tai omimisesta eli hienommin sanottuna appropriaatiosta hämmentää. Lainaaminen tai vaikutteiden ottaminen, naapureiden tapojen ja tyylien omaksuminen kuuluu kaikkien kulttuurien syvimpään ytimeen. Se on ilmiönä niin laaja, että on aivan turha lähteä edes luettelemaan esimerkkejä. Koko populaarikulttuurihan on lainaa ainakin afrikkalaisesta ja kelttiläisestä kulttuurista. Edelleen se imee vaikutteita kuin musta aukko pohjattomaan nieluunsa. Tosin monet alkuperäisistä ilmiöistä jatkavat eloaan pienissä piireissä niin alkuperäisinä kuin mahdollista. Suomessakin lauletaan runoa, itketään ja töryytellään liruilla ja mänkereillä. Monet nykykansanmusiikkiyhtyeet lainaavat perinteestä ja muokkaavat siitä omannäköistään samaan aikaan kun toiset yhtyeet kunnioittavat vanhaa niin, etteivät halua muuttaa siitä mitään. Se ei ole kummaltakaan pois – päinvastoin. Luonnollisesti on uusien muotien jalkoihin jääneitä perinteitä, jotka vaativat erityistä suojelua. Jouhikko on hyvä esimerkki lähes kadonneesta soittimesta, joka pontevan suojelun kautta pärjää nyt mainiosti. Varmasti on myös jotain, joka katoaa tai on jo kadonnut. Sekin kuuluu elämän kiertokulkuun. Luonnossa on kuollut lajeja sukupuuttoon jo ennen ihmisen ilmaantumista maapallolle. Internet on vasta neljännesvuosisadan vanha. Tuskin muistaa, millaista oli harvinaisten musiikkikulttuurien tutkiminen ennen sitä. Ei ollut burundilaista kuiskauslaulua Haapaveden kirjastossa. Ei taida olla nykyään sellaista maailmanmusiikkia, josta ei löytyisi jonkinlaista näytettä internetistä. On mahdotonta kuvitella, millaista musiikkia soitetaan sadan vuoden päästä tällä globalisoitumisen vauhdilla. Säilyvätkö paikalliset värit vai onko kaikki musiikki samanlaista puuroa Sumatralta Andeille. Onko alueellisia ilmiöitä enää lainkaan vai laulaako Kyösti Suomen syrjäkylällä kuiskauslaulua, ja Zebunissa soittelee viisikielistä kanteletta Burundin Makambassa? Luin jokin aika sitten kielestä, joka oli katoamassa. Sitä yritettiin pelastaa innostamalla kaikkia opiskelemaan sitä. Siis ketä vain, ei kielen alkuperäisten puhujien jälkeläisiä. Samaa voisi soveltaa musiikkiin. Haluaisin innostaa kaikkia maailman kansalaisia laulamaan innokkaasti suomalaisia kansanlauluja, koska suomalaiset eivät tee sitä itse. Kunnioitus on kaiken alku. Vaikka keskustelu kulttuurisesta lainaamisesta voi hämmentää, on loistavaa, että sitä käydään. Ehkä me lainailijat otamme tarkemmin selvää, mitä olemme tekemässä. Sauli Heikkilä
AJASSA Frigg joulukiertueella Tero Hyväluomaa ja Petri Praudaa haastatteli Sauli Heikkilä Frigg-yhtye ottaa joulusta ilon irti julkaisemalla levyn ja tekemällä joulukiertueen. Miksi? Halusimme kokeilla, millä lailla saisimme toteutettua joulun tunnelmaa konsertin muodossa. Tehdään oman värinen juttu, ja samalla tavoitetaan vähän erilaista yleisöä kuin normaalikeikoilla – siitä pitävät huolen solistit Johanna Försti ja Timo Rautiainen. Olemme myös jouluihmisiä. Millaisia kappaleita levyllä ja konserteissa kuullaan? Tehtiin musiikkia, mitä itse haluaisi kuulla. Uusia sovituksia tutuista kappaleista, pari uutta käännöstä ja aivan uutta Frigg-joulumusiikkia. Kaikki kappaleet eivät mahtuneet levylle, joten konserttiin kannattaa tulla, jos saa vielä lippuja. Osa on jo loppuunmyyty. Levyhän piti tehdä kuumana kesänä, oliko helppo päästä tunnelmaan? Itse asiassa suuri osa tehtiin jo keväällä, jotain myös heinäkuussa. Ei ollut yhtään hankalaa. Verhot kiinni, glögi porisemaan ja tonttulakki päähän. Miksi pyysitte juuri Johanna Förstiä ja Timo Rautiaista solisteiksi? Molemmilla on yhteyksiä kansanmusiikkiin, Johannalla on perheessä pelimanni tausta ja Timo on innokas myöhäisherännyt. Mitä muuta Friggillä on tekeillä? Folklandialla ilmestyy Friggin ensimmäinen nuottivihko. Keikkoja eri puolilla Eurooppaa ja ensi vuonna on myös tulossa iso proggis, johon liittyy sinfoniaorkestereita, mutta siitä ei voi kertoa enempää. 2020 on sitten juhlavuosi ja silloin tulee uusi studiolevy ja toivottavasti kierretään maapallo. Miten Friggin aktiivinen toiminta on mahdollista, kun kaikilla on muitakin toimia? Helposti on sujunut muista kiireistä huolimatta, merkittävä syy siihen on, että meillä on vakituinen tuuraajarinki, joiden kanssa treenataan. 5 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2018 Ku va t: Fr ig g: A nt ti V uo re nm aa , Jo ha nn a Fö rs ti : Te ro A ho ne n, Ti m o R au ti ai ne n: Ja ak ko M an ni ne n
L eena oli lapsena haaveillut ennemminkin klassisen muusikon urasta, mutta oli jo tuolloin kiinnostunut soittamaan ja kokeilemaan kaikenlaisia soittimia. Hän oli harmissaan siitä, ettei osannut soittaa ilman nuotteja tai improvisoida. Käsitys kansanlauluista perustui lähinnä siihen, mitä hän oli radiossa kuullut. – Muistan ihmetelleeni, miksi oopperalaulaja Martti Talvelan laulama Taivas on sininen ja valkoinen kuulostaa niin kovin erilaiselta kuin muiden maiden kansanlaulut. Varsinaisen ensikosketuksensa kansanmusiikkiin Leena sai lähtiessään lukion jälkeen opiskelemaan Oriveden opistolle. Siellä hänen opettajanaan toimi Jukka Louhivuori , joka oli aikaisemmin samana vuonna tehnyt Leenaan vaikutuksen nokkahuilun soitollaan. Leena pääsi opistolla Omasta päästä – Leena Joutsenlahti Pakilan musiikkiopiston kansanmusiikin lehtori, tuore musiikin tohtori, Leena Joutsenlahti lähti pitkälle improvisaation matkalleen vuonna 1983, kun hän aloitti ensimmäisten joukossa opintonsa Sibelius-Akatemian tuoreella kansanmusiikin osastolla. Leena käsittelee taiteellisessa tohtorin työssään improvisaatiota, ja sen kirjallisessa osiossa hän tutkii improvisaatiota erityisesti lapsen näkökulmasta. Leena nimittää tätä omasta päästä musisoimiseksi, ja se on muun opetuksen ohessa ollut tärkeä osa hänen opetustaan alusta lähtien. 6 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2018 Teksti: Laura Suurla Kuvat: Sauli Heikkilä Eevi Rinta-Filppula soittaa omasta päästä Leenan tunnilla Pakilan Musiikkiopistossa.
tutustumaan myös paimenhuiluihin kun hänen opiskelutoverillaan, soitinrakentaja Rauno Niemisellä , oli mukanaan erilaisia kansansoittimia. Kolmen opiskeluvuoden jälkeen Jukka Louhivuori kehotti Leenaa hakemaan uudelle vasta perustetulle kansanmusiikin osastolle Sibelius-Akatemiaan. Improvisoinnin äärelle Kansanmusiikin osastoa mukana perustamassa olleen emeritusprofessori Heikki Laitisen johdolla Leenalle aukesi aivan uusi maailma. Hänen ensimmäinen improvisaationsa tapahtui presidentti Mauno Koiviston syntymäpäivän kunniaksi radiossa esitetyn Koiviston polskan tahdissa. Myös opiskelutovereilleen puhallinsoittimia opettaessaan hän huomasi improvisaation olevan paras lähtökohta, kun opitut sävelet varsinkin teknisesti haastavilla torvisoittimilla saattoivat rajautua vain muutamaan. Niin improvisaatiosta tuli osa sekä hänen opetustaan että omaa soittoaan. Jo ensimmäisen opiskeluvuoden aikana, kun kansanmusiikin todellinen luonne alkoi selvitä, Leenalle tuli sellainen olo, että meitä suomalaisia on jollain tavalla petetty. – Kansanmusiikkiperinteen tallentajat sekä oppija nuottikirjojen tekijät 1800ja 1900-luvuilla olivat nuotintamalla onnistuneet syrjäyttämään kansanmusiikille kaikkein ominaisimmat piirteet, muuntelun, variaation ja improvisaation. Kansanmusiikki oli mielestäni hyvin pitkään museoituneessa tilassa, jossa se ei saanut kehittyä eikä irtautua esimerkiksi siihen usein liitettävistä kansallispuvuista. Inkeriläisen paimenhuilisti Teppo Repon tapaan Leena alkoi sanoa improvisoinnin sijaan soittavansa omasta päästään, sillä improvisaation käsite liittyi niin vahvasti jazz-musiikkiin. Sitten hän päätti kokeilla omasta päästä soittamista ja laulamista ensimmäisen lapsioppilaansa, 7-vuotiaan Ninnin , kanssa. – Olin aivan hämmästynyt Ninnin kyvystä tuottaa spontaanisti niin valmiin kappaleen kuuloista musiikkia. Meille oli opinnoissamme opetettu, että länsimaissa kasvaneet ihmiset olisivat kadottaneet nämä muistinvaraisesti opitulle musiikille tyypilliset piirteet, joihin kuuluivat muuntelu ja kyky improvisoida melodiaa ja tekstiä. Juuri tähän lasten kykyyn tuottaa siinä hetkessä aivan valmiin kappaleen kuuloista musiikkia, perustuu yksi Leenan tutkimuksen suurimpia oivalluksia. – Musiikin opetus on pitkään lähtenyt siitä ajatuksesta, että lapset eivät osaa mitään ja siksi heille pitää opettaa, mitä musiikki on ja miltä sen pitäisi kuulostaa. Tämän sijaan varhaisopetuksessa pitäisikin lähteä vahvistamaan lasten omia luonnollisia taitoja ja improvisointikykyä. Siten voidaan myös vahvistaa lapsen omaa persoonallista musiikillisen ilmaisun tapaa, joka on nykypäivänä niin tärkeää. Leena kehottaa omasta päästä musisointia opettavaa opettajaa toimimaan tunneilla ennemminkin kanssamuusikkona ja komppaajana. Hän kannustaa muitakin opettajia pitämään soittotunneilla korvansa auki ja antamaan tilaa myös oppilaan omille ideoille, sillä silloin voi syntyä jotain aivan ennenkuulumatonta. – Omasta päästä musisoinnin ydin on ajatus siitä, että opettaja antaa lapselle mahdollisuuden soittaa ja laulaa. Opettaja voi omalla soitollaan ja laulullaan synnyttää lapsessa halun soittaa ja laulaa ja käyttää mielikuvitustaan. Opettajan täytyy myös uskoa oppilaan tekemiseen samoin kuin omaansa ja vahvistaa sitä suhtautumalla siihen tasavertaisesti. Omasta päästä soittamisen ja laulamisen käsite antaa Leenan mukaan esittäjälleen luvan ja vapauden soittaa tai laulaa 7 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2018 Omasta päästä soittaminen ja laulaminen on muistinvaraista musiikillista tietoa ja taitoa Väitöstyön kirjallisen osuuden tekemistä Leena kutsuu kuuden kuukauden tajunnanvirraksi.
8 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2018 juuri niin kuin hän haluaa, ilman ennakkoodotuksia, ja niillä taidoilla joita hänellä sillä hetkellä on. Se edustaa esittäjänsä sen hetkistä mielenja tunnetilaa ja sisältää mahdollisuuden myös epäonnistumiseen. – Omasta päästä soittaminen ja laulaminen on muistinvaraista musiikillista tietoa ja taitoa. On erittäin kiinnostavaa, että lasten tekemää ja tuottamaa laulua ja soittoa määritellään jossain määrin samalla tavalla kuin 1900-luvun alun sivistyneistö määritteli kansanmusiikkia. Kuten niin kutsutussa pitkän estetiikan mukaisessa kansanmusiikissa, ei lastenkaan tekemässä musiikissa ole länsimaisen musiikin estetiikan mukaista selkeää muotoa, alkua tai loppua. Leena kokee länsimaisen musiikkikulttuurin muokanneen musiikin käsitteen vahvasti tietynlaiseksi. Hän on huomannut, että myös hänen oppilaidensa vanhemmat yleensä määrittelevät lastensa musiikillisen osaamisen pelkästään opittujen kappaleiden kautta: jos lapsi ei soita tai laula kokonaisia kappaleita nuoteista, hän ei vanhempien mielestä osaa soittaa tai laulaa. Lasten omasta päästä tuottamalle musiikille ei anneta musiikillista arvoa. Tämä lasten omasta päästä tekemä musiikki on juuri sitä, mitä kansanmusiikki on ollut! Lasten tekeminen on loputonta muuntelua, se on loputonta musiikkia. Tohtoritutkinnon tunteikas taival Vuonna 2008 jatko-opiskeluoikeuden saaneen Leenan viisi taiteelliseen tohtorintyöhön kuuluvaa konserttia pidettiin vuosina 2008-2013. Kolmessa ensimmäisessä konsertissaan hän soitti yksin mäntyhuilulla ja inkeriläisellä paimensoitulla, kahdessa viimeisessä lavalla oli mukana myös pienyhtyeitä ja live-elektroniikkaa. Leena halusi perustaa kaikki konsertit pitkän estetiikan mukaiseen soittoon ja hiljaisen haltioitumisen tilaan, joka on A.O.Väisäsen kehittämä käsite arkaaisen kansanmusiikin esittämisen tavalle. Kaikki konsertit olivat improvisoituja, ja mukana konserteissa oli sekä harjoiteltua että harjoittelematonta omasta päästä soittoa. Leena itki läpi kahden konsertin. Tunteikas muusikko kutsuukin itseään itkijäsoittajaksi. Surun ja ikävän tunteiden soitto ja laulu olivat tulleet hänelle tutuiksi jo opiskeluaikoina itkuvirsien sekä paimensoittajien halioiden soittojen ja haluvirsien – surullisten soitteiden ja kaipuulaulujen – myötä. Leenaan teki vaikutuksen se, miten kansanlaulajat ja -soittajat toivat omat tunteensa lauluunsa ja soittoonsa. Heikki Laitisen taitavissa opeissa hän ja opiskelutoverinsa löysivät omat äänensä ja omien tunteidensa ilmaisuväylän pitkän estetiikan mukaisen musiikin tekemisen kautta. Sen tarkoituksena ei ollut yleisön miellyttäminen vaan itselleen laulaminen ja soittaminen. – Olin aina halunnut olla osa pitkän estetiikan mukaisen inkeriläisen perinteen jatkumoa. En kuitenkaan ollut pitänyt itseäni sellaisena, joten tuntui hienolta kun Heikki konserttien jälkeen sanoi minun edustavan juuri tuota perinnettä! Vasta silloin todella ymmärsin, että vaikka annoin tunteideni näkyä ja kuulua konserteissani, en kadottanut paimensävelmien tyylin mukaista muuntelevaa ja varioivaa soittoa. Väitöstyön kirjallisen osuuden kirjoittaminen alkoi vasta kun Leenalla oli jatko-opiskeluoikeutta jäljellä enää puoli vuotta. Jo 90-luvulla ensimmäisen kerran jatkotutkinto-seminaarissa istuneelle Leenalle kirjoittaminen oli aina tuntunut haastavalta. Kun hänen ohjaajansa lopulta antoivat hänelle luvan vain kirjoittaa mitä hänestä itsestään kumpuaisi, ryöpsähti 35 vuoden kokemus kansanmusiikin opettajana paperille suorastaan tulvien. – Kirjoittaminen tapahtui opetustyöni ohella ja saatoin herätä keskellä yötäkin kirjoittamaan. Kirjoitusprosessi oli kuuden kuukauden ajan kestänyttä tajunnanvirtaa ja se oli pitkä tutkimusmatka itseeni. Vasta sen aikana monet asiat todella selkenivät minulle. Yhtäkkiä huomasin, miten kaikki mitä olin tehnyt oli johdonmukaisesti johtanut minua tämän asian äärelle. Suurimmat ahaa-elämykset liittyivät omaan opettamiseen. Leena oli aina ajatellut, ettei varsinaisesti opettanut mitään, vaan oli antanut vain tilan ja mahdollisuuden lapselle tuottaa jotain omaa. – Olen aina vain sanonut, että no nyt soitetaan ja lauletaan. Vasta nyt tajusin, että kun annan lapselle mahdollisuuden soittaa ja laulaa omasta päästä, opetan heille, että se on mahdollista. Leena kutsui ensimmäisen oppilaansa Ninnin väitöstilaisuutensa karonkkajuhlaan, jossa Ninni esitti vuonna 1989 omasta päästä laulamansa Katriina-balladin nykyisen version. Kappaleesta oli tullut hänen perhepiirissään hitti ja sitä oli laulettu paljon. – Ninnin laulu oli ihana yllätys! Ninni lauloi niin kuin lapsenakin: muunnellen ja varioiden, kansanlaulajan tapaan. Katriinaballadista oli kehkeytynyt vuosikymmenien jälkeen aivan uusi oma versionsa! Leena haluaisi tutkia ja kirjoittaa omasta päästä-metodista tulevaisuudessa lisää, sekä tietysti opettaa metodia muillekin opettajille. Pakilan musiikkiopiston käytävät ovat tulleet Leenalle tutuksi. Opinahjo on yksi harvoista musiikkiopistoista, joiden opetussuunnitelmaan kuuluu keskeisesti myös kansanmusiikki.
9 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2018 – Olisi hienoa levittää tätä musiikkiopistoihin. Varsinkin nyt uuden opetussuunnitelman myötä tästä voisi muidenkin musiikkilajien opettajat löytää avaimen improvisaation opettamiseen lapsille. Improvisaation pitäisi olla lapsille ja etenkin opettajille ennemminkin elämys kuin pakkopullaa. Kansanmusiikin asema huolestuttaa Leena kokee, että omasta päästä -metodia on myös helppo hyödyntää erilaisten oppijoiden kanssa, joita musiikkiopistoilla pitäisi olla koko ajan paremmat valmiudet opettaa. Voisiko metodi toimia myös aikuisilla? Leenan mielestä voisi, ja esimerkiksi kansanlaulujen melodian ja sanojen muuntelun opiskeleminen voisi auttaa omien laulujen synnyttämistä omasta päästä -tyylillä. Kuitenkin aikuisten kohdalla pätee yhtä lailla sama sääntö kuin lapsilla: Omasta päästä voi soittaa tai laulaa vain, jos joku antaa siihen mahdollisuuden. Kansanmusiikin asema yhteiskunnassa huolettaa Leenaa. Hän on suunnitellut perustavansa muiden kokeneiden kansanmusiikkipedagogien kanssa kansanmusiikkiopettajien yhdistyksen, jonka avulla kansanmusiikin opetuksen asemaa voitaisiin vahvistaa muun muassa musiikkiopistoissa. – Tilanne on erittäin huolestuttava. Kansanmusiikin opetuksen pitäisi olla huomattavasti laajempaa ja monipuolisempaa: kaikki musiikkiopistot ja soittimet mukaan ja lisää improvisointia! Leena toivoo oman tutkimuksensa ja työnsä lasten parissa olevan osana kansanmusiikin perinteen roolin vahvistamista. Hän kokee kansanmusiikin opettajana, että hänen tärkein tehtävänsä on antaa oppilailleen mahdollisuus tuottaa muistinvaraisen musiikkikulttuurin yhtä olennaisinta musiikintekotapaa eli soittaa ja laulaa omasta päästään. Etnogaala on yhden illan festivaali, jossa nähdään tänä vuonna kansanja maailmanmusiikin huippujen ohella myös kansantanssia. Torstaina 10. tammikuuta kello 19 rock-pyhättönä tunnettu Tavastia-klubi muuttuu maailmanmusiikin ja kansantanssin näyttämöksi. Gaala on eräänlainen yhden illan festivaali, jossa vuorottelevat korkeatasoiset esitykset ja palkintojenjaot kahdella esiintymislavalla. Etnogaalan esiintyjiksi on valittu Antti Paalanen , Frigg , Hilja Grönfors Trio , J-P Piirainen , Maria Kalaniemi vieraineen, Tuuletar, sekä ote Hanna Poikelan tanssiteoksesta Kyllikki . Yle striimaa gaalan suorana Yle Areenaan. Illan esiintyjistä nähdään myöhemmin keväällä kolme TV-ohjelmaa Yle Teemalla. Gaala lähetetään myös suorana lähetyksenä Yle Radio 1:ssä. Ohjelmat ovat katseltavissa ja kuunneltavissa Yle Areenassa myös Suomen ulkopuolella. Etnogaalan lippuja myy Tiketti: liput ennakkoon 12-20 € ja ovelta 25 €. Etnogaalan järjestää Kansanmusiikin ja Kansantanssin Edistämiskeskus (KEK). Gaalan yhteistyökumppaneita ovat mm. Yle, Maailman musiikin keskus, Music Finland, Suomen musiikintekijät ry, Tanssin Tiedotuskeskus, Suomen Nuorisoseurat, Folklandia, Maaseudun sivistysliitto, Muusikkojen liitto, Suomen kansanmusiikkiliitto, Kalevalaseura, Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmä, Kalevalaiset naiset, Centriaammattikorkeakoulun kansanmusiikin koulutusohjelma ja Oulun ammattikorkeakoulun tanssinopettajakoulutus. Etnogaalan palkintogategoriat ja ehdokkaat löydät Etnogaalan sivulta. etnogaala.fi Etnogaala tulee taas! Folklandialla esiintyjiä kymmenestä maasta Folklandian lähes puolitoistasataisen esiintyjäkokoonpanon luvataan hyödyntävän perinteitä ja rikkovan ilolla genrerajoja. Kiinnostavimpia estraditeoksia ovat varmasti palkitun nykyflamencoryhmän, Compañía Kaari & Roni Martinin ”Hevostrilogia”, joka koostuu kolmesta eri teoksesta sekä koreografi Hanna Poikelan uutuusteos ”Kyllikki”, joka vie matkalle suomalaisen naisen ruumiin historiaan ja seksuaalisuuteen. Myös Viro on näyttävästi esillä. Mukana ovat Duo Tuulikki Bartosik & Timo Alakotila , Eva Väljaots , MandoTrio ja Duo Malva & Priks . Ensi kertaa risteilyllä nähdään myös yksi Viron suosituimmista folkyhtyeistä, nelihenkinen perinnemusiikkiyhtye Rüüt , jonka musiikkia luonnehditaan mystiseksi, taidokkaaksi ja harmoniseksi. Kotimaisista esiintyjistä salit täyttävät vuorenvarmasti Frigg , sekä huuliharppukvartetti Sväng . Kaikenlaisen musiikin mutkatta haltuunsa ottanut viuluvirtuoosi Kukka Lehdon pari vuotta vanha Pauanne -yhtye nousee syntisillä soittimillaan suuren yleisön tietoisuuteen Folklandialla. Kukan lisäksi yhtyeessä soittavat Tero Pennanen koskettimia ja Janne Haavisto perkussioita. Laivassa on kymmenkunta virallista ja kymmeniä epävirallisia soittopaikkoja, joten sopivaa ohjelmaa löytyy kaikkien korville. Kansanmusiikki on voimissaan! Folklandia järjestetään 11.–12.1. folklandia.fi M ad is R ei m un d Rüüt
10 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2018 L ensimme Helsingistä suoraan Kazaniin, jossa tutustuimme kahden ensimmäisen päivän aikana kaupungin nähtävyyksiin. Kazan yllätti meidät kansainvälisyydellään ja kulttuurillaan. Hotellimme kabinetissa oli matkamme ensimmäinen lauluworkshop. Saimme opetusta Venera Garaevanilta , noin 80-vuotiaalta kokeneelta kuorolauluopettajalta. Hän opasti tavu tavulta Hytkyjä tataarin kielen ääntämyksessä. Opimme häneltä kolme tataarilaulua, joista Byl Bylymiin, satakielestä kertovaan lauluun, tein viisiäänisen sovituksen. Matkasimme bussilla Joshkar-Olaan, Marin tasavallan pääkaupunkiin. Vaikka saavuimme myöhään hotelliimme, meitä vastassa oli marilaisen laulun opettaja. Pitkästä matkasta ja myöhäisestä ajankohdasta huolimatta jaksoimme opinnälkäisinä opetella uusia lauluja. Seuraavana päivänä tutustuimme marilaisten historiaan museossa ja söimme herkullista marilaista perinneruokaa. Meillä oli loistava mahdollisuus päästä kuulemaan marilaista musiikkia festivaaleille kaupungin stadionille. Pari tuntia stadionilla tanssittuamme marilaisten tämän päivän hittien tahdissa, tuli kutsu nousta lavalle. Luulimme, että vain vilkutamme yleisölle terveiset Suomesta, mutta ei. Meidät laitettiinkin laulamaan! Lauloimme monisatapäiselle yleisölle suorassa Mari-tv:n ja -radion lähetyksessä! Esiintymisemme jälkeen annoimme haastatteluja radioon sekä televisioon. Näinkin voi stadionkeikkauransa aloittaa: Syö aamiainen, pue mukavat vaatteet, vieraile museoissa ja vietä leppoisa päivä. Sen jälkeen oletkin valmis lavalle. Joshkar-Olasta teimme päivän matkan Sovetskin kylään, jossa tiiviin ohjelman aikana joimme teetä, tanssimme, tutustuimme käsityöperinteeseen, tanssimme, katsoimme näytelmän marilaisten tavoista, opettelimme lauluja, tanssimme, ruokailimme, tutustuimme museoon, saimme luennon luonnonuskosta ja tanssimme. Näimme myös viiden eri folkryhmän upeat esitykset, meille esiteltiin eri aikakauden kansanpukuja, valmistimme itse perinteisiä piirakoita, joimme teetä, söimme piiraat ja taas tanssimme. Tämä kaikki noin viidessä tunnissa. Seuraavana päivänä matkasimme Šorunžan kylään, vuoden 2019 suomalais-ugrilaisen maailman pääkaupunkiin. Maisemat vaihtuivat kaupungista metsiin ja laajoihin peltoaukeisiin. Saavuimme siis niittymarien kylään. Meitä oltiin vastassa kylän tärkeällä paikalla, suurella kivellä, jossa meidät otettiin vastaan haitarin säestyksellä lauluin leipää ja kotikaljaa tarjoten. Kylään päästyämme jakaannuimme perheisiin. Kun olen kuorolaisilta kysellyt matkasta, niin juuri perheasumisesta ja viimeisestä kylästä oli eniten muisteltavaa ja kerrottavaa. ”Tuntui kuin olisimme tullet historiassa taaksepäin 1700-luvulle, kun paikallinen emäntämme kuljetti meitä läpi niittyjen kotiinsa. Siellä oli lehmiä lie’oissa ja niin kauniin vihreää maisemaa kuin maalauksessa. Pysähdyimme kävelymatkalla pyhälle lähteelle, jossa emäntämme pesi kätensä. Siinä oli lähellä myös hänen kotinsa oma vanha ja suuri pyhä puu. Illalla kun suunnistimme kotiin säkkipimeässä, alkoi emäntäväkemme laulaa pyhän lähteen kohdalla. Se oli maagista.” Ihmeellinen oli koko matkakin. Opimme paljon uutta ja kokemukset jäävät mieleen loppuelämäksi. Suurin osa oppimisesta tapahtui korvakuulolta. Opiskelun lisäksi myös vaihdoimme lauluja sekä opetimme runolaulua ja polskarallatusta. Hytkyt-kuoro otettiin vastaan todella lämpimästi ja vieraanvaraisesti. Jo ensi kertaa tavatessamme tuntui kuin olisimme tunteneet toisemme jo kauan. Olisi ilo kutsua kaikki laulajat Suomeen kanssamme laulamaan ja viettämään iloista iltaa! Matka järjestettiin yhteistyössä Suomi-Venäjä Seuran kanssa. Oppaanamme ja tulkkina oli Simo Kantele. Ensi kesän kohteena on Vienan Karjala. Sirkka Kosonen Hytkyt-kuoro Kazanissa ja Marinmaalla Hytkyjen matkat ovat olleet erityisiä, olemme tutustuneet laulaen eri kulttuurien upeisiin lauluperinteen taitajiin Latviassa, Karjalassa, Portugalissa, Udmurtiassa, Bulgariassa ja tänä vuonna Marin tasavallassa ja Kazanissa. Hakeudumme Hytkyjen kaltaisten kuorojen pariin. Kuorojen, joissa laulaa tavallisia naisia, jotka oman työnsä ohella rakastavat laulaa yhdessä ja pitävät näin vanhoja lauluja ja laulutapoja elävinä. Kaikissa vierailukohteissa oli uusien laulujen opettelu ja yhdessälaulaminen ykkösasia. Saimme nauttia vieraanvaraisuudesta kaikkialla.
11 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2018 Kaksoisidentiteetti on romaneille tuttu juttu Sarjaa tuottaa: Teksti:Tove Djupsjöbacka Kuva: Pirjo-Leena Bauer Miritza Lundbergilla on kaksi eri muusikonidentiteettiä, jotka eivät ole juurikaan kohdanneet ennen hänen taiteellista tohtoritutkintoaan Sibelius-Akatemiassa. Lundberg on koulutukseltaan klassinen muusikko, viuluvirtuoosi, mutta samaan aikaan myös romanimusiikin taitaja, joka esittää elämän varrella tarttunutta musiikkiperinnettä sekä laulaen että soittaen. Tohtoritutkinnossaan hän tutkii romaniaiheita länsimaisessa taidemusiikissa. ESITTELYSSÄ Miritza Lundberg SYNTYMÄPAIKKA: Helsinki AMMATTI: Viulisti, romanimuusikko NYKYINEN KOTIPAIKKAKUNTA: Helsinki YHTYEET: Baro Baht Ensemble, Mustalaismusiikin Orkesteri, yhteistyökumppaneina mm. pianistit Kalle Toivio, Kemal Achurbekov, Anna Kuvaja ja Kiril Kozlovsky ELÄMÄN MOTTO: Uskalla tietää! -T ämä on oikeastaan ensimmäinen kerta, kun tuon nämä asiat yhteen. Romaneille kaksoisidentiteetti ei ole outo asia – sellainen on varmaankin suurimmalla osalla meistä. Vaikka romanimusiikki kuuluu osittain kansanmusiikin pariin, en ole koskaan pitänyt itseäni kansanmuusikkona. En esimerkiksi koe olevani kovin hyvä improvisoimaan, ainakaan viululla – laulaessa olen vapaampi. Musiikki on ollut Lundbergin perheessä läsnä aivan lapsesta asti. Isä Taisto ja setä Feija lauloivat Hortto Kaalo -yhtyeessä ja hienon muusikkouran ovat tehneet myös täti Anneli Sari ja veli Amadeus Lundberg . – Sain kovin monipuolisen musiikkikasvatuksen. Perheen sukujuuret ovat idässä, joten olen laulanut paljon Venäjän romanien musiikkia. Pikku hiljaa alan ymmärtää, että moni haluaa kuulla myös Suomen romanien musiikkia. Nykyelämän tempo on niin nopea – perinteiset romanilaulut ovat hyvin hitaita, niiden äärelle pitää pysähtyä. Tärkeitä kokemuksia nuorelle Miritzalle tarjosivat eri puolilla Eurooppaa järjestetyt kansainväliset romanilasten ja -nuorten kesäkoulut, joissa oli mahdollisuus imeä itseensä monenlaista musiikkia, mutta myös oppia oman heimon historiasta. Nuoret kävivät muun muassa keskitysleirillä. – Esma Redzepova oli siellä opettamassa minua kun olin yhdeksänvuotias, mutta enhän minä oikein tiennyt hänestä silloin mitään... Koko tämä toiminta siihen aikaan oli kyllä todella ainutlaatuista. Suomessa klassisen musiikin leireillä tapasi monenlaisia musiikin yhdistämiä nuoria eri taustoista. ”Alla zingara” Kun soitat vaikkapa Pablo de Sarasaten Zigeunerweisen-teosta: onko sillä merkitystä, että olet itse romani? – Ei oikeastaan. Mutta kun olen törmännyt nuoteissa merkintöihin ku ten ”alla zingara” [mustalaistyyliin], olen tietysti miettinyt mitä se mahtaa tarkoittaa. Etenkin 1800-luvulla monissa taiteissa ammennettiin ahkerasti romanien kulttuurista.– Yhteydet autenttiseen perinteeseen ovat vähissä. Mustalaisromantiikassa kyseessä on eksotisoitu käsitys mustalaisista ja vapaudesta. Itselleni on tärkeätä tunnistaa, että kyse on stereotypioista, joista osa toki elää edelleen. Mielikuvissa virtuoottiset primas-viulistit ovat olleet lähinnä miehiä, mutta Lundberg kertoo myös naisten esiintyneen primas-viulisteina. Jotkut tosin pukeutuivat miehiksi esiintyessään, kuten esimerkiksi 1700-luvulla nykyisen Unkarin alueella elänyt Cinka Panna , josta on tehty elokuvakin. Mitä tulee stereotyyppiseen käsitykseen romaneista jonkinlaisena vapauden symbolina, Miritza Lundberg muistuttaa sen olevan täysin väärä. – Selvitäkseen vähemmistö on pysynyt ikään kuin yhteiskunnan ulkopuolella omia lakeja ja normeja noudattaen. Tätä on helposti tulkittu niin, että jos ei noudata valtaväestön normeja eletään jonkinlaisessa anarkian vallassa. Romanimusiikin puolella Miritza Lundberg viihtyy monessa roolissa. – Romanien kesken on ihan tavallista laulaa, soittaa ja tanssiakin. Siihen varmaan liittyy tietynlainen kokonaisvaltainen lähestymistapamme musiikkiin. Kuten Lundberg itse, myös hänen lapsensa ovat kasvaneet musiikin ympäröiminä ja nykyään koko perhe esiintyy myös yhdessä. – Lapset ovat kulkeneet mukana koko ajan. Enhän minä voisi jättää heitä yksinkään, varsinkaan jos keikkoja on ulkomailla. En tietenkään halua pakottaa heitä muusikon ammattiin, he saavat valita itse.
12 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2018 F riiti (Antti Fritiof) Ojala oli sekä isän että äidin puolelta Antti Järvelän ja Konsta Jylhän isän Viljami Jylhän sukulainen. He olivat viime vuosisadan alun ykköspelimanneja, joten sukutausta tuleviin musiikkiharrastuksiin oli mitä vahvin. Kirkonkirjat kertovat Ojalan perheen muuttaneen Ullavasta Kaustiselle talvella 1901. Friiti toimi Varilan kievarin apupoikana, kunnes Vinkkelituvan emäntä Tilta Varila pestasi hänet rengikseen. Ympäristö tarjosi loistavan musiikillisen kasvupohjan: muutaman kilometrin sisällä sai kuulla ajan parhaita viulunsoittajia, kanteletta, harmonia ja Kaustisen ensimmäistä torvisoittokuntaa. Friiti oli jo viulupelimannien etujoukoissa, kun maailma mullisteli melkoisesti sekä yleisemmin että omalla kohdalla. Friiti osallistui kansalaissodan taisteluihin Hämeessä, ja kerrotaan, että hän olisi joutunut vangiksikin mutta olisi päässyt karkaamaan Viipuria kohti matkanneesta junasta Kouvolan paikkeilla. Friiti oli jo ennen sotaa tutustunut Ester Maria Varilaan , jonka kanssa meni avioon 1918. Vihkilupa oli haettava valtionhoitaja Mannerheimilta, kihlattu kun oli vasta kuudentoista vanha. Samana vuonna syntyi esikoinen, Lauriksi kastettu poika. Kaikkiaan Friiti ja Ester saivat kuusi lasta. Friiti ansaitsi perheelleen toimeentulon vuodesta 1923 lähtien sähköasentajana. Loma oli tuntematon käsite, linjalla ja muissa asennustöissä oltiin jouluaattonakin. Kyläläisten hiustenklippuusta sai hiukan lisäansiota, samoin polkupyörien korjailusta. Mökin matot eivät juuri iltaisin saaneet olla paikallaan, vaikkei vierasta pyöräremonttia olisi ollutkaan, sillä oman työsuhdeauton piti aamulla olla priimakunnossa. Se oli sähkölaitoksen armeijalta hankkima raskastekoinen polkupyörä vararenkaineen. Friiti Ojala kertoi oppineensa soittoohjelmistonsa Viljami Jylhältä, joka kuoli jo 1913. Friiti peri opettajansa paikan ”koko kunnan vakituisena hääsoittajana” Kalle Tastulan , Antti Järvelän ja Antti Myllykankaan kanssa. Myöhemmin tulivat tavallisiksi soittajakavereiksi Johannes ja Eino Järvelä , Artturi Peltokangas , Arvo Myllykangas , Elias Kentala , Konsta Jylhä , Valtteri ja Mauri Salo , Veli Valo ja Veikko Järvelä . Veteliläisten, lähinnä Tunkkarin soittajien kanssa Friiti soitti paljonkin jo renkiaikanaan. Friitin soitossa oli helppouden tuntu, hankalimmissakin kappaleissa. Virittäessään hän käänteli ja knäpsytteli viuluaan niin kauan, että se oli varmasti vireessä, ”oikiasa tällisä”. Pääosan soittotilaisuuksista muodostivat lähiseudun häät, iltamat ja muut juhlat. Sibelius-viikkoa avaamassa Friitin soitto huomattiin valtakunnallisestikin. Hän oli soittamassa radiossa, siis Helsingissä, jo 1931, ja vuonna 1936 hänen viulunsa ääni tallentui silloisen dosentti A. O. Väisäsen pikalevyille. Väisänen kirjoitti: ”Ojalan soittotapa ja ohjelmisto edustavat vanhaa kantaa, tallentamani kappaleet tarjoavat kansanmusiikkina todella nautittavaa kuultavaa.” Puhtaus, sulavuus ja tyylikäs koristelu olivat hänen soittonsa olennaisia piirteitä. Mieliinpainuviin esityksiin kuului ensimmäisen Sibelius-viikon avajaiskonsertti vuonna 1951. Yliopiston juhlasali oli täynnä arvovaltaisia kutsuvieraita. Kaustiselta oli pyydetty pelimanneja avaamaan tilaisuus. Matkaan lähtivät Friiti, Kentalan Elias, Jylhän Konsta, Valon Veli ja Järvelän Veikko. Kreivi Creutz kuulutti moneen maahan mennyttä suoraa lähetystä viidellä kielellä. Etupenkissä istuivat Sibeliuksen puoliso ja tyttäret. Säveltäjä Yrjö Kilpisenkin pojat tunnistivat yleisön joukosta. Juhlallinen tilaisuus tietysti jännitti pelimannejamme, ja he kyselivät kuuluttajakreiviltä, että ”miten ne on narrannu meirän tämmöshen paikhan soittahan, ei sunkhan tästä mitään tuu.” Pojille vakuutettiin, että heidät oli tarkoitettu soittamaan nimen omaan perinnemusiikkia, olihan Sibeliuskin käyttänyt vanhoja kansallisia aiheita. Lopulta Friiti vapautti Friiti Ojala (1892–1951) ja Artturi Peltokangas (1898–1973) kuuluivat oman aikansa kaustislaisten viulupelimannien eturiviin. Mauno Järvelä on paneutunut molempien elämäntyöhön ja nuotintanut heidän soitteistaan kokoelmat. Mauno Järvelä Kaksi Kaustisen mestaria – tyylejä kotoa ja maailman kyliltä Elias Kentala (vas.), Mauri Salo, Friiti Ojala ja Konsta Jylhä soittoreissulla Oulussa 1950. K an sa nm us iik ki -in st it uu in ar ki st o
13 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2018 jännityksen sanomalla: ”Sitte pojat meillei oo mitää hätää, saamma soittaa mitä lystäämmä ja miten lystäämmä.” Friitin pojat kouluttautuivat ammattimuusikoiksi. (Tyttöjen ei Friitin mielestä kannattanut käydä kouluja – naimisiin ne kumminkin menevät ja tyyriit koulumaksut haaskioon. Ainakin Ailaa – sittemmin Rauhala – isän periaate harmitti, mutta hän harjaantui omin päin taitavaksi kanteleensoittajaksi.) Kun tieto Laurin voitosta Geneven trumpettikilpailussa 1947 kantautui kotipuoleen, Friiti laitteli sähköjä Kolan kylällä. Mitenkä uutinen saatiin Kolalle, ei ole tietoa, mutta muistetaan, että Friiti keskeytti sähkötyöt, otti seinältä viulun ja soitti mitään puhumatta kaksi tuntia yhteen menoon. Friiti oli välimiehenä myös Peltoniemen Hintrikin surumarssin käyttöönotossa. Friiti havahtui marssin erikoislaatuisuuteen ollessaan sähkötöissä Hintrikin tyttären talossa ja kiinnitti sitten Elias Kentalan ja Konsta Jylhän huomion kappaleeseen. Tästä alkoi marssin taival ehkä kaikkien aikojen suosituimmaksi suomalaiseksi hitaaksi marssisävelmäksi. Oosin Arttu toi Fordin sävelet Artturi Peltokangas syntyi Minnesotassa 1898. Nuorimman veljen syntymän jälkeen perhe muutti isää lukuun ottamatta Kaustisen Järvelään, mistä hänen äitinsä Maria oli Amerikkaan lähtenytkin. Maria sairastui keuhkotautiin ja kuoli 1911, ja 13-vuotias Arttu ja hänen veljensä jäivät orvoiksi. Arttu päätyi Ylitalon Jussin (Juho Virkkala) palveluskuntaan Virkkalaan. Ylitalon Jussi kuului valistuneimpiin maanviljelijöihin ja oli taitava viulupelimanni. Jussin seinällä roikkuvaa viulua pääsi Arttukin salaa näpelöimään, ja siten olivat Artun pelimannitaipaleen alkuhetket käsillä. Arttu kuuli enonsa Viljami Jylhän soittoa Hietalan talossa, joka oli varsinainen pelimannitalo. Sinne kokoontuivat myös kylän muut pelimannit Antti Järvelä, Antti Myllykangas ja Friiti Ojala. Nuori polvi kuunteli ja oppi vanhat pelimannikappaleet.Viljami Jylhän kuoltua Arttu sai oppinsa Friiti Ojalalta. Friiti hallitsi viulun lisäksi harmoonin ja opetti myös Artun säestämään eli tämmäämään. Kun Suomi vakiinnutti sisällissodan jälkeen itsenäistä asemaansa, rupesi Artulle käymään päinvastoin – askeleet veivät yhä useammin Järvelän Oosille , Kustin taloon. Talon tytär Selma osoittautui käynnin syyksi, vaikka Arttua kiinnosti isännän kaunisääninen kannelkin. Riiuureissulla Arttu usein lauloi kanteleella säestäen tulevalle puolisolleen yleisesti siihen aikaan piirileikeissä käytettyjä lauluja. Nuoripari asettui Selman kotiin Oosille, mutta pian Arttu päätti lähteä Kanadaan kokeilemaan rahkeittensa kestävyyttä. Pystyvälle miehelle löytyi töitä tukkisavotalla. Ajat huononivat kuitenkin nopeasti, ja kaksi vuotta tukkisavotalla Kanadassa riitti. Arttu muutti Amerikan puolelle, varhaislapsuutensa Minnesotaan. Lama vaikutti kuitenkin sielläkin. Arttu oli innostunut jo Suomen-aikoinaan urheilusta, joten hän käytti joutoaikojaan kiertämällä kilpailuja ja saalisti mitalin toisensa jälkeen. Voittoja tuli kolmiloikassa, kiekonheitossa ja talvisin hiihdossa. Aina kun jotakin tienestiä oli tarjolla, ulottui sama kilpailuhenki myös työmaille, olipa kysymyksessä lapio, kirves tai rautakanki. Illat soitettiin haaleilla yhdessä viulua soittavan enon Jussi Jylhän ja banjoa soittavan paikallisen osuuskaupan työntekijän kanssa. Artun soittimena yhtyeessä oli piano. Vakiokappaleena oli Jussi-enolta opittu polkka, joka myöhemmin tuli Suomessa tunnetuksi Artun Ameriikan polkkana. Autokuninkaan nuottikirja Amerikassa soitettu musiikki teki Arttuun lähtemättömän vaikutuksen, ja kaustislaiset sävelmät saivat seuraksensa Amerikan-kappaleita. Arttu puhui usein Henry Fordin nuottikirjasta, jonka kannessa oli ”joulupukin näköinen” viulupelimanni. Artun mukaan kyseinen henkilö oli ”autokuninkaan kotisoittaja”. Autokuningas Henry Ford (1863– 1947) oli nuoruudessaan hankkinut edullisen viulun ja saanut kipinän ympäristönsä tansseihin. Hän näki arvokkaaksi kokemansa kulttuurin jäävän 1920-luvulla vähitellen uuden muotitanssin charlestonin jalkoihin ja päätti tehdä asialle jotakin. Siitä alkoi vuosikymmenet kestänyt kampanja vanhan säilyttämiseksi. Samantapaisen urotyön teki 1940-luvulla Isokankaan Santeri Kaustisella. Vähän pienemmillä panoksilla pelannut Santeri otti asiakseen kaustislaisen purppurin ja pelimanniperinteen säilyttämisen tuleville polville. Molempien voidaan todeta onnistuneen erinomaisesti. Sillan Fordin ja Isokankaan välille rakensi Artturi Peltokangas, joka toi Kaustisen ohjelmistoon Keskilänneltä Fordin nuottikirjan sottiiseja. Ne soivat Kaustisella edelleen; pelimannimusiikkia rakastava miljardööri tuli Artun kautta osaksi Kaustisen pelimannihistoriaa. Artturi Peltokankaan oli aika palata kotiin 1934. Kotiintuotavaa oli vain viulu. Järvelän Oosista tuli Artun pysyvä koti ja työmaa, viulunsoitosta Järvelän pelimanneissa pysyvä harrastus. Friiti Ojala, Antti, Eino ja Johannes Järvelä ja tämmäri Arvo Myllykangas ottivat tarkkakorvaisen soittajan ja mukavan seuramiehen mielihyvin riveihinsä. Artun soittoon oli jäänyt piirteitä Ameriikassa vietetyistä vuosista. Se kuului erityisesti sotiiseissa ja polkissa, joita hän enonsa Jussi Jylhän kanssa haaleilla paljon soitti. Niissä legatokaaria käytettiin vähemmän kaustislaiseen tyyliin verrattuna (esim. Artun amerikan polkka). Nämä sotiisit ja polkat sekä mieltymys hitaisiin valsseihin toivat jotakin ennenkuulumatonta kaustislaiseen kansanmusiikkiin. Suomalaisen kotiyhtyeen Järvelän pelimannien riveissä hän soitti kuitenkin valtaosin kaustislaista kantaohjelmistoa, jonka jousitustyylin hän oli oppinut jo ennen Amerikassa vietettyä jaksoa 1923–34. Amerikassa opittua hän soitti lähinnä yksikseen ja huvin vuoksi, eivätkä tulkinnat olleet sidoksissa yhtyekumppaneihin. Saatavilla olevat tallenteet samoista kappaleista vaihtelevatkin yllättävän paljon. Sama piirre on ollut myös esimerkiksi Konsta Jylhän soitossa hänen harvemmin esittämiensä kappaleiden kohdalla: paljon Purppuripelimanneissa ja Kaustisen yhteisesityksissä soitetut kappaleet ovat saaneet hyvinkin tarkkaan soittokerrasta toiseen säilyvän tulkinnan, kun taas vähemmän esillä olleet sisälsivät jopa yhden soittokerran sisällä hyvinkin rikasta muuntelua. Soittotyyli on ympäristön muokkaama, mutta soittajan sisin tuo siihen aina ainutlaatuisuutta ja standardeista poikkeavaa. Juuri sen vuoksi pelimanni on aina mielenkiintoinen ja kiehtova persoonallisuus. Sitä Arttukin oli. Artturi Peltokangas K an sa nm us iik ki -in st it uu in ar ki st o
14 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2018 Mustarastas koskettaa kuulijaa M ustarastasta voi pitää Kari Haapalan lapsena, joka syntyi Tapiolan seurakunnan nuorisokuoron tarpeesta saada säestävä yhtye. Haapala toimi tuolloin seurakunnassa nuorisotyöntekijänä ja seurakunnan kanttori Hannu Jurmu pyysi Karia kokoamaan yhtyeen. Sellainen saatiinkin kasaan osin kuoron jäsenistä, ja loput muista soittavista ystävistä. Parissa vuodessa säestävä yhtye ja kuoro kasvoivat kuitenkin erilleen, kun toiminta oli määrätietoisempaa ja harjoitteleminen ahkerampaa. Prosessi ei ollut helppo. – Minusta tuli varmaan Espoon vihatuin mies. Kuvittele nyt, kaksikymmentä katkeraa nuorta naista kokee tulleensa jätetyksi, Kari muistelee. Kari sai aikanaan anteeksi ja yhtyeen kaksi ensimmäistä solistia olivat kuoron entisiä jäseniä. Kuoron ansioksi voidaan katsoa se, että Mustarastas on akustinen kokoonpano. Kari järkeili sen olevan fiksumpaa, kun kuoron äänenvahvistus tuottaa aina ongelmia. Vaikka kuoro lähti, akustisuus jäi. Gospelartistista yhtyettä johtamaan Kari oli tehnyt jo ennen kuoroa kohtuullisen pitkän uran gospelartistina. Kahdeksankymmentäluvulla seurakunnat olivat löytäneet gospelin työvälineeksi nuorten parissa, kysyntä ja tarjonta kohtasivat. Monella sen ikäluokan mainetta niittävällä artistilla on tausta hengellisen musiikin esittäjänä. Vaikka Kari teki kuusi levyä ja sai mainettakin, koki hän silti olevansa hieman väliinputoaja. – En tiedä lauloinko liian harvoin Jeesuksen nimen vai mikä, mutta tuntui, että olin kirkollisille piireille liian maallinen ja maallikoille liian uskovainen. Karilla oli sanoma, mutta lähtökohta oli yhteiskunnallinen. Pari vuotta Mustarastaan perustamisen jälkeen alkoi tuntua, että pitkästi yli kolmekymppisen maailma ei kohdannut riittävästi 15-20-vuotiaan kohderyhmän kanssa ja sooloura sai jäädä. Samaan aikaan tuntui siltä, että yhtäkkiä yhtye, joka lauloi saman lauluntekijän lauluja kelpasikin kaikkialle. Yleisö löytyi heti ja se on pysynyt varsin uskollisena. Uskollisina voi pitää myös yhtyeen jäseniä. Alkuperäisiä jäseniä on mukana edelleen Karin lisäksi tinapilliä soittava Reetta Kaila ja viulua ja nyckelharpaa soittava Laura Airola . Yhtyeen basisti Tiro Rohkimainen oli jo ensimmäisellä levyllä, mutta oli välillä pois miehityksestä. Myös haitaristi Kerttu Ahola ja kielisoittaja Aki Hauru ovat olleet jo yli kaksi vuosikymmentä yhtyeen riveissä. Solisti Susanna Eronen on tullut yhteeseen Mustarastaan laulu ihastuttaa ja saa kaihoisan tunteen rintaan joka kevät. Wikipedian mukaan se on äänekäs lintu ja sillä on laaja äänivalikoima. Laulua kuvaillaan kauniiksi melodiseksi luritteluksi, jossa on rauhallinen tahti. Kuvaus sopii melko hyvin myös Mustarastas-yhtyeeseen. Vaikka Mustarastaas ei varsinaisesti körttiläiseksi tunnustaudu, kertoo yhtyeen ulkoasu kuitenkin jonkinlaisesta hengenheimolaisuudesta. M ik ko H or m io Teksti: Sauli Heikkilä
15 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2018 viimeisenä ja hänkin on ollut mukana jo viisitoista vuotta. Jäsenistä vain Susanna ja Laura ovat päätoimisia muusikoita ja soitonja laulunopettajia. Muilla on kirjava valikoima erilaisia päivätöitä. Pääsolisti Susanna tuli yhtyeeseen opiskelukaverinsa Lauran kautta.– Opiskelimme samaan aikaan Helsingin Stadia-ammattikorkeakoulussa pop/ jazz-linjalla ja soitettiin samoissa kokoonpanoissa. Laura ehdotti minua uudeksi solistiksi, Susanna muistelee. Siionin virsiä ja irlantilaisuutta Aivan yksiselitteistä ei hengellistä kansanmusiikkia soittavan yhtyeen riveihin astuminen ollut. Vaikka Susanna oli käynyt Kaustisen musiikkilukion, oli tausta klassisessa sekä popja jazzlaulussa Kokkolan konservatoriossa ja sittemmin Stadiassa. Kaustisella kuuli kyllä joskus ärsyttävyyteenkin asti pelimannimusiikkia, eikä se aluperin ollut lähinnä omaa sydäntä ja musiikkimakua, mutta iän karttuessa ja raja-aitojen madaltuessa kansanmusiikkivaikutteisten laulujen laulaminen on helppoa. Laulutekniikoita piti kylläkin tutkia ja miettiä, vaatiiko Mustarastas erityistä kansanlaulutekniikkaa. Kun Kari kertoi itsekin laulavansa omalla tavallaan ja etsivänsä yhtyeeseen persoonallisia ääniä eikä jonkin tyylin edustajia, asia oli selvä. Entä musiikin tunnustuksellisuus? – Se mietitytti kaikista eniten. Onhan minulla oma hengellinen maailmani, mutta en ole koskaan kokenut luontevaksi uskon ”kuuluttamista” maailmalle. Aikani pohdittuani tulin siihen tulokseen, että minun uskoni ei kuulu kenellekään. Kun Karin tekstit ja Mustarastaan ohjelmistoon valitut virret istuivat kuitenkin luontevasti suuhuni tuntui, että niiden sanoman takana voin seistä. Laulutekstit ja se että laululla voi koskettaa ihmisiä, päästä lähelle, ovat aina olleet itselleni musiikissa tärkeitä; se toteutuu Mustarastaan musiikissa ja live-esiintymisissä ainutlaatuisella tavalla. Virsiä, ja erityisesti Siionin virsiä, maallikoille körttivirsiä, on ollut Mustarastaan ohjelmistossa ja levyillä alusta asti, vaikka Karilla ei varsinaisesti körttitaustaa olekaan. Eteläpohjalaiset juuret ovat tehneet tehtävänsä. Myös Susannalle Herättäjäjuhlat olivat tulleet tutuiksi. Vaikka virsien maailma saattoi tuntua nuoresta ahdistavalta, on niistä löytynyt myöhemmin myös jylhyyttä ja kauneutta. – Innostuin irlantilaisesta musiikista elokuvien kautta ja halusin tuoda sen Mustarastaan sointiin. Tunnistin jotain samoja sävyjä myös Siionin virsissä, toteaa puolestaan Kari. Molemmat elementit ovat mukana myös tulevalla levyllä. Varsinaisesti virsiä ei ole mukana, mutta pari uudelleen sanoitettua virsimelodiaa kylläkin. Nuorisotyön jälkeen Kari johti yksityistä päiväkotia yrittäjänä seitsemäntoista vuotta. Viimeisestä parin vuoden pestistään koulukodissa hän on sanonut juuri itsensä irti. Tulevaisuudesta ei ole tietoa, mutta onkinlainen kulminaatiopiste lienee käsillä: 60-vuotissyntymäpäivä lähestyy, Mustarastas täyttää 25 vuotta ja yhtyeeltä tulee joulukuussa kymmenes levy. Levyjen tekemisen mielekkyys tosin pohdituttaa. – Kun cd-formaatti oli valta-asemassa, pystyi levyn tekemään rauhallisin mielin. Tuhat levyä myytiin varmasti, joitakin useampia. Nyt levyjä ei osta kukaan ja kun keikkoja, joissa levyjä voisi myydä, tehdään harvoin, pitää keksiä uusia rahoituskeinoja. Tällaisen Mustarastas löysi mesenaatti-kampanjasta. Mesenaatti on yhteisörahoituspalvelu internetissä, jossa kuka tahansa voi rahoittaa erilaisia hankkeita. Palveluntarjoaja ottaa rahoituksesta oman prosenttinsa. Mustarastaan kymmenet tukijat saivat kasaan riittävän rahoituksen, jotta kymmenes levy, Purjeen paikkaaja, pystyttiin toteuttamaan. Juhlavuoden ja juhlalevyn kunniaksi on keikkoja tiedossa nyt useampia, mutta varsinaista kiertuetta on kiireisten ihmisten hankala saada kasaan. Levyn toteuttaminenkin edellytti pitkiä treeniaikojen sopimisneuvotteluja. Ja sitä paitsi... – Keikkojen saaminenkin on nykyään työlästä, Kari toteaa ilman katkeruutta. Tai keikkoja saa kyllä, mutta maksullisten keikkojen saaminen on hankalaa, vaikka Mustarastaan palkkiopyynnöt kuulostavat kansanmusiikkiyhtyeiden hintoihinkin tottuneelle varsin kohtuullisilta. – Ennen riitti, että soitti pari puhelua ja muutaman keikan kiertue oli valmis. Spektaakkelimaisia sovituksia Mustarastas-linnun laulu on hyvin tunnistettava, niin kuin Mustarastas-yhtyeen kin sointi. Viittä vaille valmis uusi levy kuulostaa Karista ”pahasti” Mustarastaalta – positiivisessa mielessä. Irlantilaiset sävyt kuuluvat edelleen ja kun yhtyeessä on tinapilli, niin tottakai ne kuuluvat. Hyvin paljon irlantilaisuutta on korvannut eräänlainen pohjoismaalaisuus. Vaikka kuulijasta tuntuu päivänselvältä, että kysymys on kansanmusiikista, voi sitäkin pohtia.– Mustarastaan musiikissa irlantilaisen ja suomalaisen kansanmusiikin sävyt loihditaan esiin taidokkailla sovituksilla. Jos kansanmusiikin ominaispiirre on improvisaatio ja muuttuvat rakenteet, ei Mustarastas täytä niitä kriteerejä. Kaikki kappaleet ovat läpisovitettuja, muutamia sooloja lukuunottamatta, kuvailee Susanna. Kari luonnehtii sovituksia – useimmiten Laura Airolan tekemiä – jopa spektaakkelimaisiksi tarkoittamatta sitä, että niissä olisi valtavasti tavaraa. Kaaret ovat pitkiä, yllätyksellisiä ja tarkkaan mietittyjä. Keskeinen asia Mustarastaan musiikissa läpi neljännesvuosisadan on ollut se, että siinä liikutaan isoissa tunnelmissa. – Esiintyessä pitää joskus välttää katseita, ettei tunne vie mukanaan. Mustarastas tunnistetaan hengelliseksi yhtyeeksi. Kari Haapalalle (vas.) keskeistä on kuitenkin yhteiskunnallinen lähtökohta. Lauluilla pitää olla muutakin sanottavaa – ja ne pitää saada julkisuuteen. Solisti Susanna Eronen arvostaa sitä, että lauluilla voi koskettaa kuulijaa. Sa ul i H ei kk ilä
16 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2018 Espoolainen JuuriJuhla-RotFest järjestetään 6.-13.4.2019. Konserttien tarjonta on jälleen runsas ja kaikilla mausteilla! Sellosalin konserttien liput tulivat myyntiin joulukuun alusta. 11.4. JuuriJuhla-RotFest tarjoilee unohtumattoman illan Frifotin ruotsalaisten legendojen musiikin äärellä. Ale Möller , Lena Willemark ja Per Gudmundson tarjoilevat parasta ruotsalaista kansanmusiikkia, joka on koettava livenä! Klubilla vauhdikas eteläpohjalaista energiaa uhkuva MäSä-Duo . Karismaa, energiaa ja kurkkulaulua on vuorossa 12.4. Kimmo Pohjonen Skinin ja Alashin (Tuva) seurassa. Kimmo Pohjonen on lavalla yhdessä tyttäriensä Inka ja Saana Pohjosen kanssa. Tuvalaiset Alash -yhtyeen kurkkulaulumestarit ovat ensimmäisellä vierailullaan Suomessa. Upea päätöskonsertti 13.4. tuo lavalle yhden virolaisen kansanmusiikin kovimmista nimistä, Curly Stringsin sekä 15-vuotiskiertueellaan olevan suomalais-tanskalaisenglantilaisen Baltic Crossingin . Klubilla kansanmusiikin supernaiset, eli ENKEL . Näiden konserttien liput ovat jo myynnissä www.lippu.fi –toimipisteissä. Äläkä unohda upeaa JuuriJuhlan Seimiyö-joulukonserttia 19.12. Sellosalissa, jossa Johanna ja Mikko Iivanainen , Maria Kalaniemi ja Timo Alakotila esittävät heille rakkaita joulusävelmiä. Muukin ohjelma on nähtävissä tapahtuman nettisivuilla www.juurijuhla.fi . JuuriJuhla-RotFestissä ensi vuonna upea kattaus! Frifot A nd re a Tu ra nd er Alash Kansanmusiikkiyhtye Tallari hakee riveihinsä uusia jäseniä, kun yhtyeen taiteellinen johtaja Ritva Talvitie jää eläkkeelle alkuvuodesta 2019 viimeisenä yhtyeen ansiokkaasta alkuperäisjäsenten joukosta. Pitkään Tallarin ydinnelikon muodostivat Ritvan lisäksi Antti Hosioja , Risto Hotakainen ja Timo Valo . Yhtyeen viimeisen alkuperäisjäsenen jääminen eläkkeelle osuu kohtaan, jossa myös koko toimintaympäristö on hedelmällisessä muutostilassa. Uudet kulttuuripoliittiset virtaukset ja kansanmusiikin ja -tanssin kentän muutokset tarkoittavatkin myös Tallarille uudistumisen aikaa. Taideja kulttuurilaitosten valtionosuuksia koskevan uudistushankkeen aikana käyty keskustelu osoitti selvästi, että valtiorahoitteisten konserttitoiminnan tulee keskustella tiiviimmin vapaan kentän toimijoiden kanssa. Yhteistyötä tulee tehdä yli rajojen ja ennakkoluulottomasti. Toisaalta Tallarin voimavarana on ollut ja on edelleenkin vahva välittäjäasema ruohonjuuritason perinneilmiöiden ja perinteenharjoittajien sekä ammattitaiteilijoiden välimaastossa. Tätä vahvuutta korostaa toimiminen elävän perinnön keskellä Kaustisella ja lisää entisestään yhtyeen akkreditointi Unescon aineettoman kulttuuriperinnön asiantuntija-asemaan Kansanmusiikki-instituutti ry:n yksikkönä. Yhtyeen uusi strategia on työn alla ja organisaatiomallia hiotaan. Vuodenvaihteessa toteutettavat uudet rekrytoinnit tulevat osaltaan vaikuttamaan yhtyeen tulevaisuuteen. Sen verran kuitenkin tiedetään, että tulevaisuudessa toiminta jakaantuu kahteen eri muotoon: Tallari-tuotantoihin sekä Tallari-yhtyeeseen. Yksi yhtyeen perusajatuksista on ollut alusta lähtien palvella suomalaista kansanmusiikkikenttää koko kentän laajuudelta. Ajatuksia ja kehitysideoita tulevaisuuden varalle otetaan mielellään vastaan. Matti Hakamäki johtaja, Tallari / Kansanmusiikki-instituutti Tallari luo nahkaansa La ur i O ik o N ic ol e R en ee
18 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2018 Mustalaismusiikin okesteri esittäytyi Etnosoi!ssa O rkesterihankkeen taustalta löytyy muun muassa muusikko Mertsi Lindgren , joka on työstänyt sitä osana tämänhetkistä työtään Taiteen edistämiskeskuksen kulttuurisen moninaisuuden läänintaiteilijana. Ajatus on kytenyt vuosien ajan, ja nyt lähes kaksikymmentä mustalaismusiikin osaajaa eri puolilta Suomea sekä Ruotsista saatiin vihdoin samalle estradille. Lindgren kertoo nimen herättäneen keskustelua – yleensähän nykyään puhutaan romaneista eikä mustalaisista. – Romani on toki turvallinen termi, mutta omaan suuhuni se ei ihan sovi. Ja tässä yhteydessä musiikkia lähestytään nimen omaan mustalaisten omasta näkökulmasta. Monet orkesterin jäsenistä ovat oman alansa huippuja kuten Ruotsin True Talent -kilpailun voittaja, rokkari Dimitri Keiski ja klassinen viuluvirtuoosi Miritza Lundberg . Orkestra Suora Lähetys on noussut supersuosioon yhteistyössä Samuli Edelmannin kanssa, ja sieltä tutut Mertsi Lindgren ja Dimitri Grönfors ovat mukana musisoimassa sekä tuovat projektiin kaiken tuotannollisen osaamisensa. Pidemmän päälle Mertsi Lindgren toivoo Mustalaismusiikin orkesterin nostavan mustalaismusiikin profiilia ja saavan jalansijaa myös valtionosuusjärjestelmässä. Musiikilla on itseisarvo, mutta se on myös hyvä väylä vuorovaikutukseen ja romanivähemmistön edustajien näkyväksi tekemiseen positiivisella tavalla. Syrjintä on edelleen osa monen romanin arkea. Orkesterin ensikonsertin yhteydessä järjestettiin myös Romanijuhlat, joka on Diakonia-ammattikorkeakoulun hallinnoimien kahden hankkeen loppuseminaari Etnosoi! toi jo 31. kerran väriä pääkaupunkiseudun syksyn harmauteen. E tnosoi!-festivaalilla marraskuun alussa valtasi Savoy-teatterin Mustalaismusiikin orkesteri eli Mumo. Upouusi kokoonpano vei kuulijat matkalle erilaisten mustalaismusiikin maisemien halki, perinteisistä suomalaisista kaaleenlauluista eurooppalaisvaikutteiseen mustalaismusiikkiin ja gospeliin. Tervetuloa jo perinteeksi muodostuneeseen FolkForum -seminaariin perjantaina 11.1.2019 klo 12-15. FolkForum on osa suurempaa “Yhdessä folkin aallonharjalla!” tapahtumien kokonaisuutta, johon kuuluvat Etnogaala, Folklandia Silja Europalla ja Jatkot ravintola Kaisaniemessä. Paikka: Agora, Sibelius-Akatemian pohjakerros, Musiikkitalo 12.00-12.15 Tervetuloa! 12.15-12.45 WOMEX 2019 Tampereella: Tapio Korjus/ Rockadillo Production Tapio Korjus kertoo ensimmäistä kertaa Suomessa järjestettävästä WOMEX (World Music Expo)-tapahtumasta, kenelle tapahtuma on suunnattu ja miksi siellä kannattaa olla mukana. 12.45-13.15 Maailmasta/ Kaari Martin, koreografi (tutustu: www.compania.fi) Kaari Martin kertoo kokemuksistaan kansainvälisellä työkentällä toimimisesta niin viennin kuin monikulttuurisen työryhmän johtamisen näkökulmasta. 13.15 13.45 Tauko 13.45-14.45 Kansantanssin viennin edistämisen tulevaisuus -paneelikeskustelu. 14.45-15.00 Seminaarin päätössanat. 18.30Silja Europa lähtee Länsisatamasta. Ilmoittautumiset: 5.1.2019 mennessä tapahtuman järjestäjän, Kansanmusiikin ja Kansantanssin Edistämiskeskuksen (KEK) nettisivulla: kansanmusiikkikansantanssi.fi Lisätietoja: toiminnanjohtaja@kansanmusiikkikansantanssi.fi Perinteinen FolkForum ennen Folklandiaa
Paula Susitaival KOLUMNI Taas se tapahtuu. Tanssiparit rivissä, jokainen vastatusten, pienin kevein askelin pyörähtelevät toistensa ympäri ja toisiaan kohti. Rinnat päin toista, välissä kyynärän mitta ilmaa, paria silmiin katsoen. Ja minä itkeä pillitän. Hidas menuetti on kuin se tietty joululaulu, muisto valkeasta kesäyöstä vuosikymmenten takaa, sateessa lausuttu monologi, hymy rakkaan ihmisen silmissä. Kun näen sitä tanssittavan, liikutun vääjäämättä. Ei ole väliä sillä, tanssitaanko kulttuuritalon lavalla, pesäpallokentällä tai pubin savuisella lattialla. Eikä sillä, kuka tanssii. Selittämätön tiivistyy yksinkertaiseen, arvokkaaseen yhteyteen kahden ihmisen välillä. Eikä vain kahden – tanssijoiden täsmällinen rivi toistamassa keskittyneesti samaa kuviota on korventavan ihana näky. Parin ympärille syntyvä henkilökohtainen kehä monistuu kuin tivolin peilitalossa. Yksin yhdessä: kaikki mikä tapahtuu minulle, tapahtuu kaikille muille, nyt ja aina. Ensimmäisen kerran pääsin todistamaan menuetin tanssimista viime vuosituhannella, säestäessäni kansantansseja jossakin päin Päijät-Hämettä. Betonilaatoilla päällystetty ulkolava päästi ikävän äänen jalalla raapaistaessa, ja tanhuryhmän keskuudesta ehdotettiin rakentavasti, että häiritsevä ääni kannattaisi peittää pieraisemalla. Sisäänajo uuteen tanssilajiin ei siis ollut järin juhlallinen. Silti, kun tanssijat aloittivat, aukesivat kyynelhanat välittömästi. Tämä toistui vuosien varrella kerta toisensa jälkeen, kunnes tajusin reagoivani menuettiin kuin raakaan sipuliin. Syyt kuoriutuvat auki kuin sipuli, outoina, makeina ja karvaina. On jännittävää, että minua alkukantaisella tavalla liikuttava tanssi on yhteistä eurooppalaista perinnettä, ja samalla itselleni kulttuurisesti aivan vieras. Aurinkokuninkaan salit ovat minulle historiankirjojen kautta ehkä tutumpia kuin tuvat ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Puoli vuosituhatta kestänyt liikkeen jatkumo kantaa sisällään merkityksiä, muodollisuuksia ja käytäntöjä joilla ei ole juurikaan roolia omassa elämässäni. En tarvitse tanssirituaalin suojaa jotta voisin lähestyä toista ihmistä. Ulkopuolelta koettuna ja katseltuna tuo syvästi henkilökohtainen liike pelkistyy lihan rytmiksi joka on täynnä sisäistynyttä valoa. En ole koskaan itse tanssinut menuettia. Soittanut olen, kuunnellut, ollut sen kohteena ystävien soittaessa syntymäpäiväjuhlissa Lyckönskania. Pelimannisoitossa menuetti ajoittuu usein polskajuhlien etkoiksi ja sävelmien sävy on usein keinuva, kuulas ja mietiskelevä. Tiedän kuitenkin että tanssi ei aina ole verkkaisen juhlallista. Meno voi olla myös vilkasta, hikistä ja riehakkaan hypähtelevää. Se, että yksinkertainen liike laukaisee välittömän tunteen, vihjaa siitä että taiteen solukoissa piilee kätkettyjä voimia ja universaaleja rakenteita. Se on kieli, jota tiedostamatta osaamme kaikki tulkita ja puhua. Elävä perinne kantaa ihmisyyden keskeistä dna:ta. Jos antaudumme sille, saatamme ymmärtää paremmin itseämme ja ehkä myös muita. Paula Susitaival on kulttuurialan sekatyöläinen, viulupelimanni ja Kansallismuseon rukinlapahuoneessa itkijä. Liikutus liikkeessä 19 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2018 H an nu O sk al a
20 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2018 P äivänäyttely ja päiväshowcasekonsertit pidettiin paikallisen messukeskuksen kolmessa salissa. Myös elokuvia oli nähtävillä, itse keskityin messuosastoihin, kongresseihin ja konsertteihin. Tarjolla oli myös runsaasti henkilökohtaista ja ryhmämentorointia monista taiteilijoita askarruttavista aiheista. Osastoja oli kolmessa hallissa ja ne oli ryhmitelty alueittain. Jokaisen valtion osastoilla oli kymmenien artistien, organisaatioiden ja festivaalien edustus. Lisäksi monet isot ja pienet tapahtumat ja organisaatiot esittelivät toimintaansa omilla osastoillaan. Kaikuvissa tiloissa oli valtava puheensorina taiteilijoiden, yhtiöiden ja festivaalien verkostoituessa ja tehdessä itseään tykö uusille ja vanhoille yhteistyökumppaneilleen.Vaikka kyse on selkeästi ostamisesta ja myymisestä, tapahtumassa oli sympaattinen ilmapiiri. Kannattaako osallistua? Suomesta oli poikkeuksellisen suuri edustus. Tapahtuma järjestetään ensi vuonna Tampereella ja ehkä oltiin haistelemassa tunnelmia ennakkoon. Monia artisteja edusti manageri tai levy-yhtiö, mutta henkilökohtaisestikin paikalla oli paljon tuttuja kasvoja. Oman tilaisuutensa saivat päätöskonsertissa WOMEXia järjestävän Piranha Artsin suomalainen yhteistyökumppani Tapio Korjus Rockadillosta ja Visit Tampereen operatiivinen johtaja Perttu Pesä . Molempien puheet otettiin lämpimin aplodein vastaan ja Pesä käytti stand-up koomikon taitonsa markkinoidessaan kotikaupunkiaan. Eksoottinen Suomi houkuttelee varmasti. Kannattaako WOMEXiin sijoittaa? Osallistuminen yksittäiselle esiintyjälle maksaa satoja euroja. Jopa lehtimiesten pitää maksaa reilu rekisteröitymismaksu. Paikan päällä ymmärsin myös miksi: suurimmalla osalla kuulemistani puhujista oli monta roolia ja jos pressipassi olisi ilmainen, paikalla ei olisikaan muita kuin journalisteja. Juttelin useiden suomalaisten taiteilijoiden ja managereidn kanssa ja ei jäänyt epäselväksi, että jos ulkomaille hamuaa, se on ehdottoman kannattavaa. Mutta kerta ei riitä. Ensimmäinen kerta menee ihmettelyssä ja tapahtuman idean ja menettelytapojen ymmärtämisessä. Pakonomainen itsensä tyrkyttäminen ei ole suotavaa, mutta puhua kannattaa paljon. WOMEX ohjeistaa delegaatteja huolellisesti ja neuvoja kannattaa kuunnella. Siinä missä eri taiteilijoita edustavat promoottorit olivat sopineet kymmeniä tapaamisia, useimmat suomalaisartistit näkivät parhaaksi metodiksi hengailla oikeissa paikoissa ja luoda kontakteja vaikka kahvijonossa. Jututtamani Kardemimmit , Jaakko Laitinen , Anne-Mari Kivimäki ja Emilia Lajunen olivat kaikki kokeneita WOMEXin kävijöitä ja kertoivat saaneensa jopa suoraan kiertueita ja keikkoja. Tärkein anti oli kuitenkin ennen kaikkea verkottuminen ja se, että nimi ja naama tulevat alan toimijoille tutuksi. Helsinki-Cotonou Ensemble edusti Suomea WOMEX-juryn, ns. seitsemän samurain valitsemaan viralliseen konserttisarjaan ei ollut tänä vuonna valikoitunut yhtään Suomea edustavaa artistia, joten järjestäjien kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen Music Finland päätti tarjota yhdelle vientivalmiille suomalaisartistille näytöskeikkapaikan offWOMEX-kokonaisuudessa. Artistin tälle paikalle valitsi WOMEXin taiteellinen johto, ja valinta osui suomalaisbeniniläis-tansanialaiseen Helsinki-Cotonou Ensembleen, joka soitti täpötäydelle salille ja sai useita keikkatarjouksia heti esiintymisensä jälkeen. Iltakonsertit pidettiin upeassa paikallisessa musiikkitalossa, Auditorio Alfredo Krausessa. Kun pikkuisen sekavia tiloja alkoi hahmottaa, saattoi sukkuloida kevyesti viiden lavan kesken. Jos festivaaleilla yleisöllä on tapana vaellella tapahtumasta toiseen, niin täällä se oli sääntö. Väkeä lappasi edestakaisin jatkuvalla syötöllä. Ääniä-yhtiötään edustanut Taito Hoffrén Maailman suurin maailmanmusiikin markkinointitapahtuma World Music Expo WOMEX pidettiin Las Palmasissa Espanjaan kuuluvalla Gran Canarian saarella. Vaikka välillä satelikin, saatiin palata toviksi Suomen kesään parhaimmillaan. Yhtä lämmin oli tunnelma, vaikka tapahtuma on varsin massiivinen, 2 700 osanottajaa 92 maasta ja yli 60 konserttia ja paljon muuta keskiviikosta sunnuntaihin. 24. WOMEX Oo Las Palmas... Teksti ja kuva: Sauli Heikkilä Happy hour Suomen osastolla. Laulamassa Päivi Hirvonen, Minsku Tammela ja Maija Kauhanen.