Irtonumero 8 € 3 • 2017 6 Ilon tuojat Kerimäeltä – Perriin Tyssit jatkavat perinnettä 10 Positiivisesti hullu multiinstrumentalisti Sara Puljula 18 Kansanmusiikki ja barokki ovat samaa perhettä MUKANA PELIMANNI-LIITE
2 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017 SISÄLTÖ 3 • 2017 17 18 10 KOLUMNISTI Pekko Käppi Positiivisen hullu multi-instrumentalisti Sara Puljula. Perriin Tyssit – Ilon tuojat Kerimäeltä Kansanmusiikki ja barokki ovat samaa perhettä. Ajassa: Wimme ja Rinne................................................................................5 Urho Myllymäki loi eteläpohjalaista kaksirivisperinnettä ...........14 Esittelyssä Anna Dantchev: Isoisoäidin itkun lumo ........................16 Nytkymäinen jytky – soittoa ja sananrieskaa 30 vuotta ...............22 PELIMANNI-liite Savonrannalle saatiin jouhikkopatsas ..................................................23 Juokin Malja Eino Paulukselle ..................................................................23 Uudenmaan nurkka ......................................................................................24 Kokkolan kuulumisia ....................................................................................24 Nuottiliite: Vuoden 2018 yhteissoittokappaleet Uudeltamaalta ...25 Soitellen Suveen -tapahtuma kerrankin hyvällä säällä ..................29 Varsinais-Suomen kuulumisia ..................................................................29 Laulu Suomen soi Savossakin ...................................................................30 Oriveden kansanmusiikkija kansantanssikurssit 2017 ..............31 Muistoissamme ...............................................................................................32 Varietee ulkomaiden kansansoittimien kotoistajana .....................34 Udmurtiassa ja Mordvassa otetaan vieraat vastaan laulaen .......38 Ennen saadut sanat 2000-luvulla ...........................................................40 Mies tanssii .......................................................................................................42 Levyt ....................................................................................................................44 Kirjat ....................................................................................................................47 Taustapeili: Janne Ojajärvi .........................................................................50 6 Se ija K iu ru
3 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017 ALKUTAHDIT Suomen ensimmäisen Etnogaalan ehdokkaat palkittaviksi on valittu. Kansanmusiikin, maailmanmusiikin ja kansantanssin huiput palkitaan Etnogaalassa Tavastialla 7. marraskuuta. Luvassa on monipuolinen musiikki-ilta: gaalassa esiintyvät muun muassa BaranBand, Maija Kauhanen ja Suistamon sähkö. Etnogaalassa palkitaan kansanmusiikin, maailmanmusiikin sekä kansantanssin mielenkiintoisia ja ansioituneita toimijoita seitsemässä kategoriassa. Ammattilaisraadit ovat valinneet kolme ehdokasta jokaiseen kategoriaan. Neljän kategorian (vuoden artisti, ilmiö, tulokas ja kansanmusiikkitekijä) ehdokkaat on valittu yleisön ehdotusten joukosta. Rokkipaikkana tunnettu Tavastia-klubi muuntautuu kahden lavan etno-klubiksi. Tavastian henki ja asenne sopivat Etnogaalalle, jossa ei pönötetä vaikka jaetaankin pystejä, vaan iloitaan ja nautitaan musiikista ja tanssista. Yle striimaa gaalan suorana nettiin Yle Teemalle, tekee suoran lähetyksen Yle radio 1:n Etnoiltaan sekä tekee myöhemmin kolme erillistä tv-ohjelmaa illan esiintyjistä. Ohjelmat ovat katseltavissa ja kuunneltavissa myös Suomen ulkopuolella. Etnogaalan järjestää Kansanmusiikin ja Kansantanssin Edistämiskeskus (KEK) yhteistyössä Ylen kanssa. Muut yhteistyökumppanit ovat Maailman musiikin keskus, Music Finland, Elvis ry, Tanssin Tiedotuskeskus, Muusikkojen liitto, Suomen Nuorisoseurat, Teosto, Kansanmusiikkiinstituutti ja Suomen kansanmusiikkiliitto. Etnogaalan palkintoehdokkaat ja pääesiintyjät on valittu Keväällä maailman kuudenneksi parhaaksi naiskuoroksi rankattu ja vuoden kuoroksi valittu Kaija Viitasalon johtama KYN vie kuulijat jälleen uuden äärelle. Jukka Linkolan KYN:lle säveltämä Loitsut-sarja muuttuu Janne Marja-ahon ohjauksessa näyttämöteokseksi, joka yhdistää tasavertaisina elementteinä musiikin, liikkeen, valon ja kuvan. Panu Savolaisen vibrafoni värittää a capellaksi alunperin sävellettyä teosta. Loitsujen rikas maailma syntyy Suvilahden Kattilahallin karuun tilaan Mika Venhovaaran valoilla ja VJ Hellstonen eli Hannu Hellsténin livevisualisoinneilla. Linkolan sävellyksen lähtökohta oli Michiganissa Lake Superiorin rannoilla asuneiden intiaaniheimojen laulut ja loitsut. Samanlaisia piirteitä löytyi myös vanhoista suomalaisista loitsuista.Musiikissa on iloa, leikillistä ja elämänmakuista ilmaisua sekä yksinkertaista, korutonta kauneutta. Loitsut on ylistys luonnolle ja ihmiselle, kaikille arjen ihmeille, sattumuksille, työlle ja tietenkin rakkaudelle. Loitsuista on kaksi esitystä lauantaina 21.10. Ju liu s Ko iv is to in en Vuoden artisti: Anne-Mari Kivimäki Frigg Ismaila Sané Vuoden ilmiö: Kalevauva Orivesi All Stars Pelimanni 8bit Vuoden tulokas: BaranBand Elssa Antikainen Maija Kauhanen Vuoden kansainvälistyjä (palkinnon jakaa Music Finland): Frigg Okra Play ground Pekko Käppi & K:H:H:L Vuoden kansanmusiikkitekijä (palkinnon jakaa Elvis ry.): Anne-Mari Kivimäki, Pekko Käppi & K:H:H:L Tuuletar Vuoden koreografi (palkinnon jakaa Tanssin Tiedotuskeskus): Hanna Poikela, Petri Kauppinen, Rami Meling Risteys-palkinto (palkinnon jakaa Maailman musiikin keskus): Digelius Music Hilda Länsman World Music School Helsinki Etnogaala-ehdokkaat 2017 BaranBand KYN-kuoro loitsuu marraskuussa Helsingissä
4 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017 M ai ja Se pp o PÄÄKIRJOITUS Siperia opettaa Tein elokuussa kiertomatkan Keski-Aasiaan. Tarkoitus oli tutustua rauhassa Venäjän valtakuntaan kuuluvan Altain tasavallan ja LänsiMongolian kurkkulauluun. Kun kävi ilmi, että kummankin alueen isäntäni olivat menossa esiintymään kurkkulaulufestivaalille Tuvan tasavallan pääkaupunkiin Kyzyliin, katsoin parhaaksi lähteä mukaan. Matkasta tuli porhallus Altai-Sayan vuoriston ympäri. Kolmessa viikossa reilut viisituhatta kilometriä maanteillä. Jos vähän uuvuttikin, niin matka oli antoisa. Kuulin kurkkulaulajia Kiinasta, Mongoliasta, Tuvasta, Altain tasavallasta, Kazakstanista, Hakassiasta ja tapasin alan harrastajia USA:ta myöten. Siinä sivussa sain nauttia käsittämättömän kauniista maisemista. Väistämättä kokemukset saivat miettimään laajemminkin kansanperinteen ilmenemistä eri kulttuureissa. Kurkkulauluperinne elää kaikista vahvimmin Tuvan tasavallassa. Koulutus on systemaattista ja nuoria kurkkulaulajia on pilvin pimein – tyttöjä tosin edelleen vähän. Länsi-Mongoliassa kurkkulaulajia on paljon, mutta valtio ei taiteenlajia kuulemma arvosta vaan keskittää resurssit kansallissoittimen morinhuurin eli hevosenpääviulun soittamiseen. Altain tasavallassa perinne on elävää, mutta ammattimaisia esiintyjiä varsin vähän. Kiina on viime vuosikymmeninä innostunut panostamaan perinteeseen Sisä-Mongolian alueella. Koulutus on vahvaa ja uusia taitavia laulajia tuntuu tulevan solkenaan. Kiinnostavaa on, että kiinalaiset ovat käyttäneet opettajia Mongoliasta ja Tuvasta, jolloin eri alueiden toisistaan poikkeavat laulutyylit sekoittuvat. Muilla alueilla perinteen jatkajia on vain vähän. Venäjän alueella tuntui yhteinen huoli olevan oman kielen vähäinen kunnioitus. Koulusta korkeakouluun siirtyvä nuori ihmetteli minulle, mihin hän altain kieltä tarvitsee! Yritin vakuuttaa kielen tärkeyttä omalle identiteetille. Hakassialainen ystäväni sanoi, että jos hakassin kieli häviää, niin samalla häviää myös kurkkulaulu. Festivaaleilla soitettiin ja laulettiin ja juhlapuheissa vakuutettiin yhteisistä päämääristä perinteiden jatkamisessa ja kehittämisessä. Juotiin myös maljoja ja vannottiin ystävyyttä. Tuvalaisen yleisön tuki esiintyjille on myös aivan ainutlaatuista. Olipa lavalla kurkkuaan jännityksestä kakova harrastaja, freejatsia soittava yhtye, norjalainen jodlaaja tai turkkilainen sufiyhtye, olivat suosionosoitukset aina yhtä raivokkaita ja vilpittömiä. Kokemukset saivat arvostamaan kotimaista laajakatseisuutta muiden kulttuurien arvostamisessa. Jotain oppimista olisi oman kulttuurin arvostamisessa, vaikka koko ajan ollaankin menossa parempaan suuntaan. Olisiko tulevassa Etnogaalassa voinut nostaa jossain kategoriassa esille myös vanhan perinteen jatkajia? Silti onnea gaalalle! Toivotaan, että tapahtumasta tulee sen verran vetovoimainen, että se vakiinnuttaa paikkansa Ylen ohjelmissa. Sauli Heikkilä KANSAN MUSIIKKI Kansanmusiikin aikakauslehti No 3 (187) 2017 Julkaisijat Suomen Kansanmusiikkiliitto Hämeentie 34 D, 00530 Helsinki Puh. (09) 8731 320 www.kansanmusiikkiliitto.fi Toiminnanjohtaja Päivi Ylönen-Viiri, puh. 0500 431 913 toiminnanjohtaja@kansanmusiikkiliitto.fi Puheenjohtaja Antti Koiranen, puh. 040 551 4137, antti.koiranen@gmail.com Kansanmusiikki-instituutti Jyväskyläntie 3 (PL 11), 69601 Kaustinen www.kansanmusiikki-instituutti.fi Johtaja Matti Hakamäki, puh. 040 358 8921 matti.hakamaki@kaustinen.fi Kustantaja Suomen Kansanmusiikkiliitto Päätoimittaja Sauli Heikkilä, puh. 045 671 1868 lehti@kansanmusiikkiliitto.fi Tilaukset ja osoitteenmuutokset toimisto@kansanmusiikkiliitto.fi Ilmoitusmyynti toiminnanjohtaja@kansanmusiikkiliitto.fi Ulkoasu ja taitto Pieni Huone Oy, Sauli Heikkilä Toimituskunta Matti Hakamäki, Sauli Heikkilä, Anja Hinkkanen, Jaana-Maria Jukkara, Seppo Kononen, Heikki Laitinen, Juhani Näreharju, Lauri Oino, Laura Suurla ja Päivi Ylönen-Viiri Kansikuva Perriin Tyssit kuva: Seija Kiuru Kirjapaino Forssan Kirjapaino Oy ISSN 2323-8089 Kansanmusiikki 4/17 ilmestyy 1.12. aineisto 1.11. mennessä. Kulttuuri-, mielipideja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen
AJASSA Wimme ja Rinne 5 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017 Wimmen haastattelu: Sauli Heikkilä Kuva: Eeva Rinne Keväällä ilmestynyt Wimme ja Rinne -duon Human on saanut mainion vastaanoton. Onko se näkynyt keikkakysynnässä? Jotain poiki suoraankin, mutta hitaasti se laajemmin vaikuttaa. Levyarvostelutkin tulevat pitkällä aikavälillä, mikä toisaalta on hyväkin. Esimerkiksi Hufvudstadbladet ja Songlines julkaisivat arvostelut vasta nyt syksyllä. Minkä verran Wimme keikkailee soolona ja minkä verran Rinteen kanssa? Onko sinulla muita kokoonpanoja tai projekteja meneillään? Suurin piirtein puolet ja puolet. Tapanin kanssa on viime aikoina ollut mukana isommin myös äänisuunnittelija Konsta Mikkonen. Jonkun keikan olen tehnyt myös Tango Alakulon kanssa. Humania edeltävä levy oli saamenkielinen virsilevy. Mistä tuli idea sen tekemiseen? Se oli yhteinen idea Rinteen kanssa. Tapanilla oli jonkin verran virsitaustaa ja itsekin olin rauhoittanut äitiä veisaamalla hänen sairastaessaan. Oltiin tehty myös muutama kappelikonsertti ja niinpä päätettiin tehdä levy. Se sai hyvän vastaanoton ja tulipa joku erityisesti kehumaan pehmeää, ei julistavaa veisaustyyliäni. Saamenmaan kulttuuri näyttäisi olevan hyvillä urilla. Onko havainto mielestäsi oikea? Kyllä. Uudessa sukupolvessa näyttää olevan taiteilijoitakin. Taiteen kautta kommentoidaan politiikkaakin, mutta mukana on myös vanhojen joikujen joikaajia. Missä Wimmeä ja Rinnettä olisi mahdollista kuulla lähitulevaisuudessa? Lokakuun viides on esiintyminen Tampereen Telakalla Lost in Music –festivaalissa Rockadillo Recordsin 35-vuotisjuhlakeikalla ja helmikuun alussa Helsingin G-Livelabissa ja Tampere-talossa.
N aiset syntyivät kahden vuoden välein molemmin puolin 70-luvun vaihdetta kerimäkeläiselle karjatilalle. Äiti piti vilkkaat tyttäret lantakourun paremmalla puolella laulattamalla heitä iltalypsyn lomassa. Muutenkin perheessä harrastettiin musiikkia aktiivisesti. Isä oli innostunut rautalankamusiikista ja soitti sähkökitaraa, ja molemmat vanhemmat kulkivat laulamassa kyläja kirkkokuoroissa. Tytöt kulkivat luonnollisesti mukana. Monipuolista musiikkikokemusta Tulevat muusikon urat saivat alkunsa jo varhain, kun pientä kerimäkeläistä Anttolan kylää oli onni potkaissut pelimanni Kaarlo Salmelan muodossa. Salmela ohjasi Anttolan kyläpelimanneja, jossa oli parhaimmillaan liki kaksikymmentä soittajaa. Kososen tyttäret olivat pian mukana soittamassa, ensin pimpparautaa, ja taitojen karttuessa myös muita soittimia. Kaarlo Salmelan pelimannin taival jatkuu edelleen ja hän on nykyään myös Suomen Kansanmusiikkiliiton nimeämä oltermanni. Monien muusikoiden ura on kulkenut musiikkiopistojen kautta, mutta sellaista ei Anttolan lähiseudulla ollut tarjolla. Onneksi Kaakkois-Savon kansalaisopisto tarjosi paljon musiikkija tanssipitoista toimintaa. Sirkka innostui kodin sähköurkujen sointumaailmasta soitellessaan korvakuulolta pelimannien ohjelmistoa ja hakeutui kansalaisopiston soittokursseille. Instrumentiksi tarjottiin ensin poikkihuilua, mutta se ei tuntunut omalta. Kun harmonikkapiiri tarvitsi vielä yhtä oppilasta, alkoi Sirkan harmonikansoittajan ura ensin lainaja sitten vuokrasoittimella. Eilalle ajateltiin soittimeksi viulua ja kahdeksan vuotiaana hän matkusti ensimmäiselle viulutunnilleen paikallisen pelimannin luokse. Tyttö oli pieni ja viulu iso. Käsi suorana piti ryhtyä tapailemaan pelimannin valitsemaa ensimmäistä kappaletta, joka oli Konsta Jylhän ”Vaiennut viulu”. Oppitunti ei saanut Eilaa lannistumaan vaan harjoittelu jatkui kotona. – Äiti oli hyvin kannustava, mutta muistutti, että harjoittele siellä perähuoneessa ja muista laittaa kaikki ovet kiinni, Eila nauraa.Opiskelu jatkui kansalaisopistossa, jossa opettajalla oli jo tasoon sopivampia kappaleita. Edelleenkin Eila soittelee viulua kotioloissa, mutta ei julkisesti. Sirkan haitarinsoitto lähti hyvin käyntiin ja isä kutsuikin vieraat usein salin puolelle kuuntelemaan harmonikansoittoa. – Minua hieman nolotti siskon puolesta kun häntä ei koskaan pyydetty soittamaan, Sirkka muistelee katsoen myötätuntoisesti pikkusiskoaan vuosikymmenten jälkeenkin. Eila vakuuttaa, että traumoja ei jäänyt. Sisarusten välit ovat edelleen hyvin läheiset ja arkea ja juhlaa jaetaan aktiivisesti. Työurat ovat myös risteilleet ja tukea on saatu ja haettu kumpaankin suuntaan. Nuoruus kului aktiivisesti kansanmusiikkia harrastaen, vaikkakin hieman eri porukoissa viihtyen. Kumpikin soitti kuitenkin paljon keikkoja tekevissä kyläpelimanneissa. Suurin osa keikoista oli tanssikeikkoja ja äidin piti hankkia järjestysmieskortti, jotta oli mielekästä kuljettaa tyttöjä keikoilla. Tansseja oli viikonlopun jokaisena päivänä ja silloin soitettu ohjelmisto on edelleen muistissa – vaikkakin osa tiedostamattomassa. Molemmille on tämän päivän työtehtävissä paljon hyötyä siitä, että muistissa on paljon erilaisia ja eri tyylisiä kappaleita kaikkiin tarkoituksiin. Pelimannimusiikin ja tanssimusiikin ohella tuli tutuksi myös klassinen musiikki Savonlinnan oopperajuhlien myötä. Martti Talvela oli äidin serkku ja Eilaan tekivät linnan tuoksut ja konserttiyleisön katseleminen Talvelan hartioilta sellaisen vaikutuksen, että hän päätti ryhtyä isona Martti Talvelaksi. – Taikahuilu teki minuun valtavan vaikutuksen, muistelee puolestaan Sirkka. Muusikon ammatinvalinta ei ollut ollenkaan selvää kummallekaan kouluaikana, mutta jo yläasteella piti tehdä päätös, jatkaako kumpikaan karjatilallisena vanhempien väsyessä. Tehtiin päätös, että ei jatka, joskin Eila mietti mielessään ryhtyvänsä metsuriksi ja asuvansa kotitilalla. Perriin Tyssit – Ilon tuojat Kerimäeltä Paljon on puhuttu siitä, että televisio tappoi kansanperinteen jatkumisen ja omaehtoinen kulttuuritoiminta loppui kuusikymmentäluvulla, kun Peyton Place tavoitti tuvat ja olohuoneet. Ihan kaikkialla näin ei kuitenkaan käynyt ja siitä saavat olla kiitollisia sadat harrastajat ja satavuotiaan Suomen kulttuurihistoria. Perriin Tyssit eli kansanlaulajasiskokset Sirkka Kosonen ja Eila Hartikainen ovat vielä saaneet kansanlaulun elävänä perinteenä äidiltä ja mummolta ja jakavat sitä eteenpäin opetustöissään. 6 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017 Sauli Heikkilä
7 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017 Se ija K iu ru
8 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017 Kummankin tie vei kuitenkin Savonlinnan taidelukioon. – Pelimanneissa soitettiin paljon ja kansalaisopistossa sai myös opetusta, mutta teoriaa ei paljon osattu ja siihen antoi taidelukio mahdollisuuden, Sirkka muistelee. Taidelukion kansanmusiikkiyhtye Takamus ja erityisesti Mikko Nikulan sovitukset toivat kansanmusiikin soittamiseen ja esittämiseen nuorekkaan ja energisen otteen. Nikulalla oli myös oma osuutensa jatko-opintoihin hakeutumisessa ja Sirkan jälkeen monet muutkin kansanmusiikin ammattilaiset ovat tulleet alalle Savonlinnan taidelukiosta. Anttolan kyläpelimannien jouluperinteisiin kuului myös jokavuotinen osallistuminen Oriveden kansanmusiikkikursseille, jotka olivat tytöille elämys soittoineen ja yövalvomisineen. Oriveden kursseilla oli opettamassa eräänä vuonna Heikki Laitinen ja Liisa Matveinen . Aikaisemman klassisesti suuntautuneen lauluopetuksen jälkeen se oli silmiä avaava kokemus. Äänenmuodostus olikin luonnollista ja laulua sai muunnella ja mukaan tuli myös improvisaatio. Myös monet muut Oriveden opiston opettajat opettivat Sibelius-Akatemiassa ja Sirkka ymmärsi, että kansanmusiikkia voi opiskella korkeakoulussa. Niinpä lukion jälkeen hän laittoi paperit sisään ja läpäisi pääsykokeet. Opiskelu Helsingissä alkoi 1988. Eila seurasi siskonsa jalanjälkiä kaksi vuotta myöhemmin. Eilan opiskelu venähti perheen perustamisen ja kolmen pojan tekemisen ohella kymmenvuotiseksi – Sirkka sai paperit jo kuuden vuoden jälkeen. – Hain viidentenä opintovuonna KeskiKarjalan musiikkiopiston kansanmusiikin opettajaksi. Ensimmäisen opetusvuoden aikana Sirkka viimeisteli opintonsa. Viikkorytmi oli sellainen, että kolmen päivän aikana hän ajoi 700 kilometriä ja opetti 23 tuntia, loppuviikoksi matkusti Helsinkiin tunneille ja viikonlopuksi takaisin Kerimäelle. Raskasta oli, mutta valmista tuli. Pygmilaulusta tohtoriopintoihin Sirkka on ollut aina innostunut erityisistä äänenmuodostustavoista ja aina kuullessaan erilaista laulua, on pyrkinyt ottamaan selvää, miten se tehdään ja matkimaan mukana. Opiskeluaikana hän innostui pygmilaulusta Heikki Laitisen vihjeestä. – Heikki ehdotti minua laulamaan pygmiriffiä ja kertoi, että kirjastossa olisi yksi pygmi-lp. Siitä se lähti, tuntui sopivan hyvin äänelleni. Pygmilaulu jäi pysyvästi Sirkan repertoaariin ja hän onkin soveltanut sitä jazzmuusikoiden kanssa omassa Sirkkatriossaan. Yhtye on edelleen olemassa, mutta toiminta on jäänyt muiden kiireiden vuoksi viime aikoina vähäiseksi. Elämän täyttää tällä hetkellä opetus Keravan Opistossa, tuntiopettajan toimet Sibelius-Akatemiassa, Keravan Hytkytkuoron ohjaus ja viittä vaille valmiit tohtoriopinnot. Tohtoriopinnoissaan Sirkka keskittyy improvisaatioon ja erityisten äänenmuodostustapojen käyttöön. Prosessi alkoi jo seitsemän vuotta sitten ja viisi tutkintoon kuuluvaa konserttia on jo pidetty.– Ajattelin ensin, että ei tohtoriopinnot ole minua varten. Tykkään tehdä töitä ihmisten kanssa. Mutta kun näin virolaisten Anto Pettin ja Anne-Liis Spollin vaikuttavan improvisaation, tulin toisiin ajatuksiin. Improvisaatio tuli 90-luvulla aktiiviseksi osaksi kansanmuusikkojen koulutusta. Sirkka oli kokenut sen joskus turhankin sisäänpäin kääntyneeksi ja suorastaan vierasti sitä. Pettin ja Spollin esitys oli jäsentynyt ja ehyt yleisölle suunnattu kokonaisuus ja hän alkoi nähdä uudella tavalla improvisaation mahdollisuudet. Viidessä konsertissaan hän on esiintynyt hyvin erilaisten muusikkojen kanssa liittäen improvisaatiota jazziin, klassiseen ja elektroakustiseen musiikkiin. Kuopion torilla esitettyyn teokseen liittyi yleisöstä spontaanisti mukaan ihmisiä runoineen ja huuliharppuineen. Jäljellä on kirjallinen työ ja tarkastus joulukuun 16. päivä. Yksi Sirkalle tärkeä ryhmä on keravalainen kaksikymmenjäseniseksi kasvanut Hytkyt-kuoro, joka laulaa kansanmusiikkia Suomesta ja muualta maailmasta. Kuoron laadukas laulu ja kiinnostavat sovitukset erottavat sen monesta muusta. Vaikka tärkeintä on viihtyminen, on Sirkka vaativa kuoronjohtaja, eikä päästä laulajia vähällä. Kuorossa ei tule ilmi laulajan asema tai varallisuus, jokainen on samalla viivalla Sisarusten nykyiset asuinpaikat ovat suhteellisen lähellä toisiaan, Sirkka asuu Keravalla ja Eila Mäntsälässä. Vaikka he eivät kaksosia olekaan, ei sekaannuksilta ole täysin vältytty. Sa ul i H ei kk ilä
9 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017 Kuoron toimintaan kuuluvat vuosittaiset opintomatkat. Tähän asti on käyty fadoa opiskelemassa Portugalissa, liiviläistä ja latvialaista laulua Latviassa, suomalais-ugrilaista perinnettä Petroskoissa ja Seesjärvellä, Udmurtiassa sekä bulgarialaista laulua Bulgariassa. Yleensä pyritään asumaan kodeissa ja kulkemaan laulajien mukana. Jokainen kirjoittaa laulut ylös niinkuin ne kuulee ja oppii ne matkimalla korvakuulolta. Yhteys syntyy mutkattomasti, sillä iältään ja taustoiltaan laulajat ovat usein samanlaisia maista riippumatta. – Kuorossa ei tule ilmi laulajan asema tai varallisuus, jokainen on samalla viivalla, Sirkka korostaa. Keravalla Sirkka vetää myös korvakuulolta soittavaa ryhmää ja 18-henkistä tanssimusiikkiryhmää. Siinä hän katsoo oppivansa itsekin sitä svengiä, mikä monelta nuoteista soittavalta puuttuu. Innostava toimi on myös Sibelius-Akatemia Folk Big Band, jonka lauluryhmän vetäjänä Sirkka toimii. Ellun kamuista noo-teatteriin Eilan päätoimi on tällä hetkellä Mäntsälän kansalaisopiston musiikinopetuksen suunnittelu ja opetus. Lisäksi hän vastaa myös tanssin taiteen perusopetuksesta. Sibelius-Akatemia ei valmista kansanmusiikin aineryhmässä opettajaksi, vaan opettajan opinnot pitää suorittaa erikseen. Eila suoritti omansa vuonna 2008 ja Sirkka 2004. Opettaminen tuntuu olevan verissä, sillä Eila kertoo lähtevänsä opettamaan mihin vain aina kun pyydetään. Muutaman kerran vuodessa hän käy ohjaamassa myös jouhikkoryhmä Puol´Villasia Savonrannassa. Mikä saa matkustamaan satoja kilometrejä muutaman tunnin takia? – Ne ihmiset ovat niin ihania! Ja tietenkin on tärkeää jouhikonsoiton ylläpitäminen. Kaikki soittajat ovat itse rakentaneet oman soittimensa Juho Villasen mallin mukaan. He ovat myös kiinnostuneita parantamaan sen sointia. Mäntsälässä kokoontuu Ellun Kamut -kuoro, kauimmaiset tulevat lähes sadan kilometrin päästä viikottain laulamaan omia sovituksiaan kansanlauluista. – Minulla on ilo opettaa kaiken ikäisiä persoonallisia ihmisiä! Opetukselle ja suunnittelulle tuo vastapainoa aivan toisenlainen toiminta, jollaiseen ei uskoisi Suomessa törmäävänsä – eikä varsinkaan Mäntsälässä, paikkakuntaa yhtään väheksymättä. Eila esiintyy japanilaisen noo-teatterin tyyliin esiintyvässä ryhmässä laulajaystävien Anneli Kontin ja Maari Kallbergin kanssa. Ryhmää ohjaa Mia Pätsi , joka on valmistunut noo-teatteriohjaajaksi Tanskan Nordisk Teaterskolista. Ensimmäinen tilausteos Laulunostaja kertoi A.O. Väisäsen laulunkeruumatkoista sukulaiskansojen keskuuteen. Lokakuussa on vielä näytöksiä kolme vuotta sitten valmistuneesta esityksestä Ilo-Laulu Jesuxesta, jonka käsikirjoitus on koostettu 1600-luvulla eläneen Matthias Salamniuksen kalevala-mittaan kirjoitetusta evankeliumista. Noo-teatteri on satoja vuosia vanha teatterimuoto, jossa esiintyminen on tarkkaan määritelty jokaista liikettä myöten. Perinteisesti siihen kuuluu myös naamioiden käyttö, mutta Eilan ryhmä tekee sitä soveltaen ilman naamioita. Noo-teatteriin ei kuulu improvisaatio ja kaikki on tarkkaan harkittua. Niukka ilmaisu on tuonut kuplivalle laulajalle uudenlaista oppia. – Olen huomannut sen, että myös kurinalaisessa ilmaisussa ihmiset kokevat tunteiden tulevan vahvasti läpi. Se on tehnyt hyvää minulle, joka joskus tahtoo säheltää liikaakin. Nykyään myös duona Sisarukset ovat olleet lähes koko elämänsä hyvinkin läheisiä ja laulaneet useissakin yhteisissä kokoonpanoissa, joista tunnetuin lienee MeNaiset. Silti he eivät olleet ennen aikuisikää koskaan esiintyneet duona. Viime vuosina asia korjaantui verkkaisesti ja kansanmusiikkia seuraava yleisö on oppinut tunnistamaan Perriin Tyssit yhtyeeksi. Ensikuulemalta hämmentävällä nimellä on hyvin looginen tausta. Perrii oli – ja on edelleen – tyttöjen kotitilan nimi. Tyssit on taas savolainen ilmaus käsitteelle tytöt. Duo sai alkunsa arkistomateriaaliin tutustumisesta. Kansanmusiikin opiskeluun kuuluu olennaisena arkistojen käytön opiskelu ja kumpikin huomasi löytävänsä runsaasti myös kerimäkeläistä aineistoa. Tuntemattomia lauluja ja myös läpi Suomen levinneitä sävelmiä. Myös kenttätyö kuului opiskeluun ja Eila keräsi tietoa Silvolan ja Anttolan musiikkiperinteestä ja etenkin Ensio Karhun laulut tekivät vaikutuksen. Levyä ryhdyttiin suunnittelemaan sovituksia tehden jo kymmenen vuotta sitten. Ruuhkavuodet kuitenkin viivästyttivät hanketta. Muutama vuosi sitten ajatus esitettiin Kerimäellä ja vastaanotto oli innostunut. Kun lopulta levyn tekemiseen saatiin apuraha, oltiin tilanteessa, että hanke oli pakko toteuttaa. Perriin Tyssit -levy ilmestyi vuonna 2014. Alun pitäen levylle harkittiin vierailevia muusikoita, mutta kun aikatauluja ei saatu sopimaan, päättivät siskokset tehdä kaiken itse. Sirkka soittaa levyllä harmonikat ja kanteleita ja Eila kontrabassoa, kanteletta ja jouhikkoa. Näillä varustein käydään myös keikoilla. Esiintymisiä on ollut kotipaikan lähiseuduilta Sepän Soittoon ja Seurasaaren kautta Sommeloon. Yksi mieleisimpiä esiintymisiä oli viime kesän Suomen ensimmäisen kansanmusiikin kunniaksi pystytetyn muistomerkin paljastustilaisuudessa. Duo-toimintaa on tarkoitus myös jatkaa, mutta kummankin aikataulut ovat sen verran tiiviit, että yhtyeen markkinoimiseen ei kerta kaikkiaan liikene aikaa. Keikkaa tehdään silloin, kun pyydetään. Hyvällä syyllä voi sanoa, että Kososen sisarukset ovat niitä viimeisiä, jotka ovat oppineet laulunsa äideiltä ja mummoilta. Ovatpa ikäluokassaan myös harvinaisia poikkeuksia. Kansanmusiikin perinteen jatkuminen tapahtuu nykyään koulutuksen kautta. Ilman Sirkan ja Eilan kaltaisia tekijöitä olisi kansanmusiikiin tilanne nykyään paljon ankeampi. Isänmaa ja perinteen jatkuminen eivät työtä tehdessä ole kuitenkaan päällimmäisenä mielessä. – Me ollaan puhuttu, että yksi tärkeimmistä tehtävistä tässä työssä on olla ilontuoja. Perriin Tyssit esiintyi kesällä Kuhmon Sommelossa ja seuraavan kerran heitä kuulee Keravalla A.Aimo-klubilla lokakuun lopussa. Jo rm a A iro la
10 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017
S ara Puljula on useimmille pääkaupunkiseudun musiikintekijöille tuttu työtoveri tai ainakin töistään tunnettu. Jos vähänkään seuraa teatteria tai musiikkielämää Saran nimeen on törmännyt väistämättä. Projekteja tuntuu olevan paljon ja koko ajan. – Vaikka olenkin työllistynyt kiitettävästi, se ei tarkoita, että koko ajan olisi kalenteri täynnä, Sara toteaa. Pelon ja ilon kautta Monta kertaa projekteja suunniteltaessa ei edes soiteta tunnetuimmille nimille, koska oletetaan automaattisesti, että heidän kalenterinsa on täysi. Samaan aikaan kyseinen henkilö saattaa istua kotona ja odottaa juuri sitä puhelua. Sarallekaan puheluiden odottaminen ei ole aivan tuntematonta, joskin töitä on riittänytkin hyvin. Niin hyvin, että kotisivuille ei ole ollut tarvetta. Itsensä markkinoinnista hänelle tulee mieleen yksi opiskeluaikana teattereille lähetetty kirje otsikolla: ”Teatterimuusikko etsii teatteria tositarkoituksella.” Muutoin työt ovat löytäneet tekijänsä siitä lähtien, kun Sara tuli opiskelemaan SibeliusAkatemiaan Helsinkiin. Kaksi viikkoa muuton jälkeen hän löysi itsensä ensimmäisestä teatteriproduktiosta. Työnhakukirjekin tuotti töitä ruotsinkielisissä teattereissa. – Soittivat ja kysyivät, osaanko ruotsia. Sanoin vitsikkäästi, että ”ilman muuta lufts annat!”, eikä ollut mitään hajua, mihin kielitaito riittäisi, Sara nauraa. Pelon, häpeän ja ilon kautta kohti tuntemattomia, suuria tai pieniä haasteita, on ollut Saran elämänohje. Sama periaate auttoi urassa alkuun jo neljätoistavuotiasta soittajaa. Yksityistunnit kotona vaihtuivat silloin Lapin musiikkiopistoon, jossa pääsoittimena olivat rummut. Opetus perustui klassiseen musiikkiin, mutta jo ensimmäisellä teoriatunnilla opettaja Risto Lehtonen kysyi, kiinnostaisiko kansanmusiikki, kun Lapin tunnetuin tanssiryhmä Rimpparemmi tarvitsisi säestäjiä. Ensimmäinen vastaus oli ”ei”. – Risto taivutteli, että kokeilisitko kuitenkin. Eksoottiset soittimet, kuten noitarumpu veivät mennessään. Rimpparemmin säestysryhmästä tulikin varsinainen keikkatyön korkeakoulu. Yli kymmenen vuoden aikana Sara teki ryhmässä pitkästi yli kaksituhatta keikkaa. Ohjelmisto oli monipuolista ja samalla laajeni soitinvalikoima. Alun noitarumpu, lusikat ja muut rytmisoittimet saivat rinnalleen kontrabasson, kun vakiosoittaja oli liian kiireinen kaupunginorkesterin riveissä. – Harjoituksissa ihmeteltiin basistin puutosta ja joku sanoi, että Sarahan soittaa mitä vaan, ja siitä sitten kävin kylmiltään basson varteen. Muutaman minuutin päästä piti lopettaa, kun sormissa oli vesikellot. Mutta siitä se lähti. Unkarin reissulla tuli tutuksi maan kansallissoitin cimbalom, romanimusiikista tuttu vasarapiano. Sara soitti sitä seitsemän vuotta keikoilla käyden kursseja Unkarissa ja vierailipa opettaja myös Rovaniemellä. Nyt cimbalom on jäänyt. – Ei ole ollut tarvetta ja toisaalta sehän on sellainen lentokentän kokoinen, hankalasti kuljetettava soitin. Jotain kepeämpää sukulaissoitinta voisi taas kokeilla. Alusta asti myös teatterissa Lukioikäisenä Sara sai ensimmäisen teatterimuusikon keikan Rovaniemen kaupunginteatterin Nummisuutareissa. Innostus oli välitön ja loppua ei näy. Lukion jälkeen Sara kävi kokeilemassa Sibelius-Akatemian pääsykokeita, mutta päätyi ottamaan vauhtia ensin Kokkolan konservatoriosta. Kuten moni muukin tämä päivän tunnetuista kansanmuusikoista. Sibelius-Akatemian ovet aukesivat seuraavana vuonna 1997 ja Sara otti siitä kaiken irti. Kontrabasson soittoon ei kansanmusiikin osastolla ollut edes opettajaa ja senkin vuoksi sivuaineita piti ja sai haalia myös jazzja klassisen musiikin osastoilta. Pelkkää auvoa ei opiskelu kuitenkaan ollut. – Parhaimmillaan opetus oli loistavaa, huonoimillaan siitä ei ole mitään sanottavaa!Tuohon aikaan monet klassisen osaston opettajat eivät edes yrittäneet peitellä nuivaa asennettaan kansanmusiikkiin. Mutta väliäkö sillä, pitkä opiskeluaika antoi mahdollisuuden opiskella sitä ja tätä ja ottaa irti, mitä koululla oli tarjottavana. Oli myös avarakatseisia opettajia, kuten Suomen Kansallisoopperassa uransa tehnyt Juha Pesonen . Samalla pääkaupunkiseudun monet teatterit antoivat mahdollisuuden soveltaa opittua käytäntöön. Yhdentoista vuoden opiskelujen jälkeen Sara valmistui maisteriksi ja jatkoi töitä. Oliko kaikki tosiaan näin helppoa? Positiivisen hullu multi-instrumentalisti Aikansa parivuotiaan Saran intohimoista ja vilkasta kattiloiden kolistelua katseltuaan, vanhemmat arvelivat sen olevan merkki musikaalisuudesta ja päättivät, että asialle pitäisi tehdä jotain. Sopivaa musiikkileikkikkoulua ei ilmeisesti löytynyt, mutta pianonsoiton kotiopettajaksi 6-vuotiaalle saatiin ”hullu kanttori”, joka ihmetteli kuinka Sara oli havainnut jonkin sävelen olevan epävireessä. Pianon soitto kuitenkin loppui kertaheitolla, kun Sara pääsi kokeilemaan oikeita rumpuja ensimmäistä kertaa 13-vuotiaana. Nyt joitakin vuosikymmeniä myöhemmin erilaisten pönttöjen kolistelu jatkuu ja työtovereiden mukaan leikkimielisyyskin on vielä tallella. 11 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017 Teksti ja kuvat: Sauli Heikkilä
12 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017 – Ei tietenkään. Opiskeluun liittyvät paineet tutkintoineen, omat riittämättömyyden tunteet ja ylipäätään sen ratkaiseminen, mitä haluaa ja mihin pystyy on monen psyykelle melkein liikaa. Tein kaikki mahdolliset keikat ja produktiot opiskeluaikana mitä vastaan tuli, vaikka en välttämättä ollut perehtynyt juurikaan asiaan. Töissä oppii eniten, ja minulla on ollut etuoikeus soittaa itseäni parempien muusikoiden kanssa. Saran luonne, periksiantamattomuus, päättäväisyys ja positiivinen hulluus veivät kuitenkin eteenpäin ja muovasivat Sarasta pidetyn työtoverin niin yhtyeissä kuin teatterissakin. Tällä hetkellä teatteri on keskiössä syyskuussa Kansallisteatterissa viisi kertaa esitetyn Iiro Rantalan ja Riku Niemisen kanssa tehdyn Kumma peruna -esityksen sekä Laura Ruohosen ja Anna-Mari Kähärän käsikirjoittaman ja ohjaaman Tippukivitapaus-musikaalin vuoksi. Tippukivitapaus on koko perheen musikaali, jossa Sara toimii kapellimestarina, muusikkona ja laulajana/näyttelijänä. Teosta esitetään Kansallisteatterin suurella näyttämöllä marraskuun puolesta välistä vuoden 2018 kevääseen. Sinne asti ovat tulevat työt tiedossa. Freelanceria ei kuitenkaan huoleta. – Aina on puhelin kuitenkin soinut ja töitä löytynyt, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Oikeuksista kannattaa pitää kiinni Viimeinen lama on tuntunut kurittaneen erityisesti musiikin alaa. Yksi Saran mieluisimmista yhtyeistä, mielikuvitusvaltio Bordurian hullu, mutta taitava Orkestar Bordurka ei ole esiintynyt vuosikausiin, mutta pyrkii jälleen aktivoitumaan. Aili Ikosen , Milla Viljamaan , Vesa Norilon ja Saran kymmenen vuotta toiminut Hereä ansaitsisi Saran mukaan enemmän huomiota. Hereällä on ollut jonkin verran viime vuonna ilmestyneen levyn jälkeen esiintymisiä Suomessa, mutta muutoin työt ovat olleet pääasiassa teatteritöitä. Niistä sentään vielä maksetaan. Muutoin keikkapalkkiot ovat pudonneet paikoin minimitasolle tai sen alle. – Kuulin, että Berliinissä kahden setin jazzkeikasta maksetaan soittajalle kuusikymppiä... Jos eivät teatterimuusikon palkkiot päätä huimaakaan, lähettää Sara kuitenkin kiitokset Suomen muusikkojen liitolle, joka on onnistunut neuvottelemaan toimivat työehtosopimukset, joihin vedota. – Toiveeni olisikin, että muusikot jaksaisivat neuvotella edes työehtosopimusten mukaiset korvaukset. Monet tahot tarjoavat työehtosopimusten vastaisia sopimuksia mutta niihin ei pidä suostua. Kaikki sopimukset kannattaa aina tarkistuttaa Muusikkojen liiton lakimiehellä. Parempia aikoja odotellessa on vaikea ymmärtää, miten hyvin työllistävät koulutukset, kuten musiikkiteatteriammattilaisten kouluttaminen Lahdessa tai Joensuun ammattikorkeakoulun kansanmuusikkojen kouluttaminen kannattaa lakkauttaa. Lopetettujen koulutusohjelmien uudelleenaloittaminen se vasta kallista onkin. Monessa mielessä on kuitenkin menty myös eteenpäin. Monipuolisten muusikkojen ammattitaito on korkeammalla tasolla kuin varmaan koskaan, ja äänisuunnittelulle ja musiikille annetaan arvoa myös teattereissa. Joskin on myös tapauksia, joissa näytelmässä käytettävän musiikkiäänitteen soittajille budjetoidaan kuusisataa euroa, kun saman näytelmän valoihin löytyy kymmeniä tuhansia. Valittamaan Sara ei kuitenkaan suostu. Vaikka kuinka yrittää tivata hankalia tai ikäviä töitä, niitä ei tunnu löytyvän. – Kyllä lähes kaikki työt ovat olleet hauskoja ja kiinnostavia. Kaikissa ammateissa on toki varjopuolensa, se kuuluu elämään. Produktiot ovat joskus hieman raskaita prosesseja. Sara Puljula • Tuntiopettaja Sibelius-Akatemiassa • Teatterimuusikko (mm. Suomen Kansallisteatteri, Helsingin kaupunginteatteri, Musiikkiteatteri Kapsäkki). • Muusikkona Teosto-palkitulla Milla Viljamaan ”Minne”-levyllä sekä kahdella Emma-palkitulla levyllä (Hilja Grönfors, Ammuu). • Muusikkona lukuisissa tanssiteoksissa sekä elokuvissa. • Musiikkikoulutus: Lapin musiikkiopisto, Kokkolan konservatorio, SibeliusAkatemia. • Yhtyeitä: Ulla Tapaninen & Nasevat kurtut, Johanna Juhola Reaktori, Orkestar Bordurka, Hilja Grönfors ja Latšo Džinta, Hereä. • Tärkeitä töitä: ”Homo!” ja ”Slava. Kunnia.” Suomen Kansallisteatterissa, ”Kielletyt laulut” sekä ”Yökyöpelit” Helsingin Kaupunginteatterissa. Saran vakiosetti: Cajon, udu, peltejä, käsiperkussioita ja efektisoittimia sekä kontrabasso Soittanut kymmenen vuotta rumpusettiä ja seitsemän cimbalomia. Opiskellut myös djembeä Suomessa ja Afrikassa. Tippukivitapauksen harjoitukset ovat pitäneet Saraa tänä syksynä kiireisenä. Sara toimii koko perheen musikaalin muusikkona ja kapellimestarina. Esitykset alkavat marraskuun puolen välin jälkeen Kansallisteatterissa.
13 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017 Itsensä työllistävän freelancerin toimenkuvaan toki kuuluu paljon viesteihin ja puhelimeen vastailua, mutta kun tietää, että niistä ne tulevat työt ovat kiinni, senkin sietää. Unettomuutta aiheuttavat mm. esitysten ja jopa harjoitusten aikaansaamat ylikierrokset. – Biisit huutavat päässä tauotta! Teatterityössä ei pääse edes aamulla nukkumaan pitkään, kun harjoitukset alkavat ”jo” yhdeltätoista. Huumorilla, mutta rimaa laskematta Työyhteisön jäsenenä Sara on osaltaan tunnelman nostattaja ja pyrkii tietoisesti pitämään hyvää tekemisen menoa yllä, koska pitkillä harjoitusrupeamilla tai kiertuilla ei kukaan jaksa kuunnella valittamista. Saran mukaan melkein puolet työstä on tunnelman ylläpitämistä ja sosiaalista toimintaa. Toinen puoli on sitten soittoja esiintymistaitoa. Helpoksi hän ei kuitenkaan tunnustaudu. – Humoristisella hassuttelijalla on myös kriittinen puoli. En suostu laskemaan rimaa missään, mitä tulee sävelpuhtauteen tai rytmiin. Siitä on tullut sitten joskus lempeitä nimityksiä, kuten natsi tai rytmipoliisi... mutta hyvässä hengessä. Sara on mielellään työyhteisön jäsen ja ryhmässä tekijä ja muiden sävellysten toteuttaja. Vaikka haaveita omasta bändistä on kyselty paljon, ei sellaiseen ole tullut tarvetta. Eikä toisaalta myöskään aikaa. Mutta jos ihan pakko olisi lähteä sellaista suunnittelemaan, niin... – Ehkä siihen voisi tulla Grundströmin veljekset ja joku monipuolinen nainen... vaikka Kukka Lehto ... ja ... mutta mitä minä tekisin? Laulaisin? Kaikilla pitäisi kuitenkin olla jonkinlainen adhd tai vähintään yksisuuntainen mielialahäiriö! Sara ei pahemmin suunnittele tulevaisuutta, mutta pyydettäessä miettii tekevänsä joitain uusia aluevaltauksia. Laulunopiskelu voisi olla yksi niistä, koska taannoisessa Lady Macbeth -esityksen elämänsä ensimmäisestä Saran soololaulunumerosta Lauri Meri kirjoitti Helsingin Sanomissa, että ”bassoa soittavan Sara Puljulan esittämä Helvetin portinvartija on estradinumerona suorastaan täydellinen”.. Sara Puljulan esittämä Helvetin portinvartija on estradinumerona suorastaan täydellinen Lauri Meri, HS Helsingin suurimmat teatterit, Helsingin kaupunginteatteri ja taustalla näkyvä Kansallisteatteri ovat tulleet Saralle tutuiksi. Kaikilla mausteilla – kansanmusiikin ja kansantanssin elävät perinteet vuoden 2018 teemana Kansanmusiikin ja kansantanssin yleisteema vuonna 2018 on "Kaikilla mausteilla – kansanmusiikin ja kansantanssin elävät perinteet". Kansanmusiikin ja Kansantanssin Edistämiskeskuksen nimeämän teemavuoden tavoitteena on nostaa pienet paikallisperinteet ja perinteentaitajat valokeilaan ja osoittaa, että perinne on ihmisten tekemää ja se elää ajassa. Perinne ja tyylit eivät tunne maantieteellisiä raja-aitoja ja ne ovat siirtyneet ihmiseltä ihmiselle, kylistä toiseen ja valtakunnan rajojen yli. Aineettoman elävän kulttuuriperinnön teemavuosi pohtii perinteen merkitystä, eri tapoja sen elinvoimaisuuden säilyttämiseksi, paikallisuutta, globaalia luonnetta, arvoa ja merkitystä ihmiskunnalle. Tavoitteena on lisätä sekä alan toimijoiden että suuren yleisön tietoisuutta kulttuuriperinnön niin globaaleista, valtakunnallisista ja paikallisista ilmiöistä. Teemavuoden toteuttaminen liittyy Unescon yleissopimukseen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesesta, jonka Suomi hyväksyi vuonna 2013 ja jonka tavoitteena on edistää elävän aineettoman kulttuuriperinnön suojelua sekä lisätä tietoisuutta sen merkityksestä. Osaltaan Edistämiskeskuksen ensi vuoden teema liittyy myös Kulttuuriperinnön eurooppalaiseen teemavuoteen, jonka Euroopan Unioni on nimennyt vuodeksi 2018. Suomesta löytyy kansanmusiikin ja kansantanssin alueilta lukuisia toinen toistaan värikkäämpiä ja mielenkiintoisempia paikallisperinteitä. Voitaisiinko vihdoin Suomessakin perinteen merkitystä ja arvoa tarkastella myös yhteiskunnan perustan roolissa – sellaisen kulttuurisen kivijalan, jonka päälle muu yhteiskunnallinen toiminta olisi luontevaa, järkevää ja hedelmällistä rakentaa. Matti Hakamäki, teematyöryhmän jäsen ja Kansanmusiikki-instituutin johtaja
14 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017 U rho Myllymäen musiikillinen lahjakkuus periytyi isältä Iisakki Myllymäeltä , HiskinIikkoolta (1891–1963), joka oli arvostettu pelimanni. Myös Urhon äidin Alinan käsityötaitoja ihailtiin, ja pariskunnan taidot tunnettiin laajalti. Iisakki Myllymäen tiedetään oppineen soittamaan Kauhajoen Harjankylän myllyllä sinne 1889 muuttaneen Jooseppi Saarikosken eli Mylläri-Juuseen opissa. Tämä oli tunnettu hääpelimanni yhdessä lyömättömän soittokaverinsa, niin ikään mylläri Alfred Metsärannan eli Jupakan Alfreen kanssa. Myllärit soittivat vesimyllyn myllykamarissa, ja nuorempi polvi kuunteli. Näin myös Iisakki Myllymäki oppi soittamaan: itse sinnikkäästi harjoittelemalla, mestareita kuuntelemalla sekä heidän soittoaan matkimalla. Urho eli lapsesta saakka Harjankylässä Hiskilässä, jonka pihapiirissä asui ajan tavan mukaan useampi sukupolvi. Lapsuus pienessä tuvassa oli ”köyhää mutta mukavaa”. Hiskilään oli kyläläistenkin kiva piipahtaa, sillä Iisakki soitti mielellään ulkona kaivon kannella, myöhemmin yhdessä Urhon kanssa. Urhon soittotaival alkoikin isä-Iikkoon mukana kymmenvuotiaana, ja pian poika sovitti oman soittonsa isän soiton mukaan. He soittivat mielellään yhdessä, ja samankaltaisen soittotavan vuoksi yhdessä soittaminen oli helppoa ja mukavaa. Urho on kertonut talkootanssien ja kruunuhääsoittojen olleen hänen soittonsa lähtökohta lapsesta saakka. Hän Urho Myllymäki loi eteläpohjalaista kaksirivisperinnettä Teksti: Niina Kiprianoff Kuvat: Kansanmusiikki-instituutin arkisto, Leo Torppa Suomen ohella tulee kuluneeksi sata vuotta myös kauhajokisen mestaripelimanni Urho Myllymäen (1917–1995) syntymästä. Luontainen lahjakkuus ja musiikillinen verenperintö tekivät hänestä arvostetun mestaripelimannin, kaksirivisen haitarin ja viulun soittajan sekä eteläpohjalaisen kansanmusiikin puolestapuhujan. Risto Ala-Ikkelä ja Urho Myllymäki hevoskulkueessa Kaustisella 1970.
15 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017 kertoi soittaneensa 1930-luvulla useita kruunuhäitä isänsä ja muiden harjankyläläisten pelimannien kanssa. Vuoden 1936 keväällä Urho solmi avioliiton, ja perheeseen syntyi kaksi tytärtä. Urho palveli sodassa etulinjan tykistössä vetäen puhelinverkkoja. Rauhan koitettua hän palasi kotiin Harjankylään ja työllistyi sähkömiehenä. Tunnelma Hiskilän mäellä oli ajan mukainen. Perheessä seurattiin tiiviisti maailman menoa sekä keskusteltiin ja kuunneltiin radiosta uutislähetysten lisäksi lähinnä tanssimusiikkia, kupletteja ja pelimannimusiikkia sekä hengellistä musiikkia ja virsiä. Myllymäki peri myös lahjakkuuden kädentaidoissa; hän teki taitavia ja taiteellisia tuohija metallitöitä, ja metsässä hänen käteensä tarttui kummallisia luonnon muovaamia oksia ja muita puunkappaleita. Aktiivisuus yhdistystoiminnassa palkittiin, ja maltillisena keskustelijana tunnettu mies valittiin kunnanvaltuustoon kahteen otteeseen 1960-luvulla. Valtuutetun viisautta ihmissuhteissa kehuttiin, sillä hän ei antanut erilaisten ajatusten ja politiikan häiritä ystävyyssuhteita. Perusteltuja ja hyvin valmisteltuja puheenvuoroja Myllymäki käytti paljon. Kansansoittokilpailujen kuningas Iisakki ja Urho osallistuivat 1940-luvulta alkaen useisiin kansansoittokilpailuihin. Kilpailut olivat molemmille hyvin tärkeitä osaamisen osoittamisen foorumeita; Urhon lukuisat kunniakirjat ja valokuvat kertovatkin ahkerasta pelimannista ja kilpailumenestys puolestaan osaamisesta, lahjakkuudesta ja sinnikkäästä harjoittelusta. Esiintymistilanteisiin ja varsinkin kilpailussa soittamiseen tuli keskittyä hyvin; silloin niin Iisakin kuin Urhon ilme muuttui ja vain musiikki sai kaiken huomion. Urho saattoi 1950-luvulla kahmia samoista kilpailuista ensimmäisen palkinnon sekä viulun että 1ja 2-rivisen haitarin soitossa. Urho pyrki soitossaan täydellisyyteen: hän soitti ja harjoitteli kappaleita korvakuulolta pienissä osissa niin kauan, että ne kuulostivat oikealta. Kun kappale vihdoin sujui, hän kirjoitti sen muistikirjaansa. Esiintymisten painottuessa kesäkaudelle oli talvella aikaa valmistella uutta ohjelmistoa ja merkitä sitä muistiin. Urho oli halukas oppimaan uutta ohjelmistoa, ja miellyttävät melodiat jäivät helposti hänen mieleensä. Näin hän omaksui laajan repertoaarin eteläpohjalaista ja varsinkin kauhajokista pelimannimusiikkia. Myllymäki suhtautui kunnioittavasti aiempien sukupolvien kansanmuusikoihin ja toi esiin pelimannimusiikin ja kulttuurin merkityksen maamme musiikkiperinteen tukijalkana. ”Iliman entisaijan pelimanneja me poijaat ei oltaasi palijo mitään!”, hän totesi. Hän myös silminnähden nautti esiintymisestä. Osaamisestaan saikin olla ylpeä. Rehvakas haitarinpalkeen vetäisy ja hymynkare kasvoilla kertoivat pelimannin soiton alkavan. Kansansoittokilpailujen kulta-ajan hiipumisen jälkeen Myllymäki oli kysytty esiintyjä, ja hän esiintyikin hyvin paljon ympäri maata sekä Pohjoismaita. Pelimannimusiikin siirtymistä konserttisaleihin Urho Myllymäki vierasti, olihan hän pikkupojasta kokenut soittamisen ja kansanmusiikin häiden tai tanssien käyttömusiikiksi. Hän oli kuitenkin rutinoitunut esiintyjä paitsi yksin, myös erilaisissa yhtyeissä. Esiintymistilaisuuksien kirjo oli laaja, harjankyläläisen tyhjän heinäladon “kökäkemuista” aina Yhdysvaltain 200-vuotisjuhlaseremonioihin Michiganissa. Urho Myllymäki nimettiin 1971 neljänsillä Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla mestaripelimanniksi ensimmäisenä kaksirivisen taitajana. Kärsivällinen opettaja Myllymäki esiintyi usein yhdessä 1990 mestaripelimanniksi nimetyn saman kylän toisen taiturin Risto Ala-Ikkelän kanssa, joka on tänäkin päivänä näkyvä hahmo esimerkiksi Kaustisen juhlilla. He keksivät kaksirivisineen yhteisen soittotavan, joka poikkesi perinteisestä pohjalaisesta soittotyylistä: Myllymäki soitti melodian, jota Ala-Ikkelä omilla kuvioillaan koristeli. Vaikka kaikki yksija kaksirivisen taitajat eivät heidän uutta soittotyyliään hyväksyneetkään, he itse nauttivat yhdessä esiintymisestä. Kahden miehen soittotyyliä vieroksuville Urho vastasi verraten kansanmusiikin muuttumista pieneen koivuun: “Kansanmusiikki on kuin visaanen koivu. Se kasvaa joka kerta erilaasena ja jokainen pelimanni soittaa sen omalla tavallaan”. Mestaripelimanni halusi jakaa osaamistaan myös muutamille oppilailleen. Myllymäki oli kannustava ja kärsivällinen opettaja, joka jaksoi yhä uudelleen soittaa katkelman kappaleesta oppilaalleen. Näin hän itsekin opiskeli soittoreissuilla kuulemiaan kappaleita. Myös nuottikirjoituksella oli opetuksessa osansa, mutta mestaripelimanni korosti aina nuotin olevan viitteellinen muistilappu. Kappale täytyi opetella ulkoa ensi tilassa, jotta musiikkiin saattoi antautua ja luoda siitä oman persoonallisen tulkintansa. Viulua Urho itse piti kaksirivistä haitaria rakkaampana soittimena, sillä haitari oli hänen mielestään raisumpi. Viulun äänessä häntä miellytti sen herkkyys ja kauneus, sydäntä koskettava ääni. Musiikin merkitys mestaripelimannin elämässä oli suuri, sillä iäkkäämpänäkin hän edelleen harjoitteli ja esiintyi paikallisen pelimanniryhmän, naapurin klarinettimestareiden ja useiden muiden soittokavereiden kanssa ja viihtyi varsinkin Speleissä. Joka päivä hän otti soittimensa esiin ja harjoitteli, sillä taito ruostui hänen mukaansa nopeasti ilman päivittäistä harjoittelua. “Muilla saa olla taloot, autot ja uima-altahat, mulle on antanu elämä pelimannina monin kerroon, matkat maailmalle ja monta hyvää muistua. Sitä soittaa ilohon ja suruhun ja silloon kestää putuamiset vaikka kuinka syvälle!”. Mestaripelimanni Urho Myllymäki Kaustisella 1975.
16 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017 Sarjaa tuottaa: Teksti: Jaana-Maria Jukkara Kuva: Mikko Viemerö Isoisoäidin itkun lumo Bulgarialais-suomalaisessa kodissa kasvanut Anna Dantchev olisi nuorena halunnut olla kuin kuka tahansa nuori, kuulua joukkoon eikä olla erilainen. Pohjois-Pohjanmaalla Haapavedellä sijainneessa kodissa soi kaikenlainen musiikki rockista klassiseen ja bluesista jazziin ja yhtälailla niin bulgarialainen kuin suomalainenkin kansanmusiikki. Identiteettiään etsivä Anna siirtyi kansanmusiikin ääreltä soulbändiin kahdeksaksi vuodeksi, kunnes huomasi että niin nautinnollista kuin bänditoiminta olikin, hän kaipasi bulgarialaista laulua niin että koski. Myös kaunis muisto isoisoäidin itkuista houkutti takaisin perinnemusiikin pariin. A nna Dantchevin vanhemmat muuttivat Haapavedelle töiden perässä juuri ennen Annan syntymää. Muusikkoisä toimi musiikinopettajana ja perehtyi syvällisesti paikalliseen kulttuuriin. – Bulgarialainen isäni ihastui suomalaiseen perinnemusiikkiin soittoreissuillaan ja muutettuaan Haapavedelle hän ryhtyi Haapaveden pelimanniryhmän vetäjäksi. Hän teki kenttätyötä ja keräsi ja nuotinsi Haapaveden viulupelimannisävelmiä. Kotona kuunneltiin likimain kaikenlaista musiikkia eikä rajoja määritelty, mutta harrastusten kautta painotus oli suomalaisessa ja bulgarialaisessa kansanmusiikissa. Annasta tuli ”pikkupelimanni” sekä musiikkiopiston pianonsoiton oppilas ja folk-kursseista sekä Haapavesi Folkista tuli hänelle jokavuotista toimintaa. Opintovuodet Jyväskylässä käsittelivät musiikkitiedettä, kulttuurijohtamista, maailman historiaa sekä kasvatustiedettä. Laulua Anna on opiskellut myös bulgarialaisten mestarilaulajien opissa paikan päällä Bulgariassa. Parhaillaan Anna viimeistelee toista maisterintutkintoaan Taideyliopiston Sibelius-Akatemian GLOMAS-opinnoissa. Ruuhkavuosia on vietetty kun tämän lisäksi hän on perustanut perheen ja kartuttanut työkokemusta muun muassa Teostossa ja ohjelmatoimistossa. Parhaillaan Anna toimii kulttuurija järjestösihteerinä Karjalan Liitossa. Lisäksi hän tekee erilaisia soolokeikkoja, opettaa bulgarialaista laulua ja virittelee pikkuhiljaa myös uutta bändiä. Musiikin tutkimuksen alalla Anna keskittyy tällä hetkellä bulgarialaisen itkuvirsiperinteen tutkimukseen. Ei vähiten siksi että hänen isoisoäitinsä oli itkijänainen Etropolessa, Balkanin vuoristossa. Puhuttaessa laulamisesta Anna vakavoituu.– Koen, että laulu on erittäin voimakas instrumentti. Laulu ja laulaminen ovat hyvin yksilöllisiä asioita; laulaja on itse oma instrumenttinsa, ja ainoastaan hän itse pystyy soittamaan instrumenttiaan. Koska laulu on niin henkilökohtainen asia, lauluinstrumentin sointiin vaikuttavat laulajan fyysisten ominaisuuksien lisäksi oma identiteetti – ainakin minun tapauksessani. Vaikka lauloin kotona bulgarialaisia lauluja ja ne olivat suuri intohimoni, niin kodin ulkopuolella en välttämättä halunnut laulaa niitä. Koin että bulgarialaisten laulujen myötä minut leimattiin – sekä hyvässä että pahassa. Oma monikulttuurinen tausta on vaikuttanut Annaan monin tavoin, mutta erityisesti luonnollisena avoimuutena eri kulttuureja kohtaan. Laulamisellaan Anna haluaa vaikuttaa ihmisiin kulttuuritaustasta riippumatta, tuoda hyvää mieltä välittämällä tunteiden kirjoa. – Samalla kun pidän yllä omaa perinnettäni, haluan viedä sitä eteenpäin. Laulaminen on myös tarinankerrontaa ja vanhojen tarinoiden teemat eivät välttämättä ole niin kaukana tämän päivän elämästä kuin voisi kuvitella. Lauletaan rakkaudesta, kuolemasta, syntymästä, ilosta ja surusta. Bulgarian voice from Finland -brändillä toimiva Anna haluaa tehdä vanhoja bulgarialaisia lauluja tutuksi Suomessa ja muuallakin sekä uudistaa omaa perinnettään. – Haluan myös kertoa tämän päivän tarinoita käyttäen omaa perinnettäni eräänlaisena estetiikka-alustana. Suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristumisen haasteet saavat Annan mietteliääksi, mutta ei ollenkaan toivottomaksi. – Suomeen tulleet kulttuurit jatkavat omaa eloaan myös Suomessa, perheissä ja yhteisöissä. Niitä pidetään yllä, mutta ne myös muokkautuvat uudessa ympäristössä. Musiikki sitoo yhteisöjä yhteen. Vanhempi kansanperinteen kerrostuma kohtaa uuden kotiutuneen perinteen ja syntyy fuusioita, ja toisaalta myös rinnakkaiseloa. ESITTELYSSÄ Anna Dantchev SYNTYMÄPAIKKA: Haapavesi AMMATTI: laulaja, kouluttaja, säveltäjä, sovittaja, tutkija, järjestösihteeri NYKYINEN KOTIPAIKKA: Helsinki YHTYEET: Anna Dantchev Band ELÄMÄN MOTTO: Nu är vi här
Pekko Käppi KOLUMNI Ystäväni Facebook-seinällä käytiin vilkasta keskustelua ensi marraskuussa Tavastia-klubilla järjestettävästä Etnogaalasta. Keskustelussa ruodittiin ensin gaalan palkintokategorioita, mutta kunnon nettikeskustelun mukaisesti uusia aiheita pulppusi pääja sivulauseista lisää sitä myöten kun vastauksia ilmaantui. Seurasin tuota mielenkiintoista keskustelua erään kansanmusiikkiorkesterin keikkabussin takapenkillä läpi syyskuisen Suomen maan. Aurinko paistoi ja oli lämmintä. Puhe pulppusi autossa ja internetissä. Keskustelussa vilahti, kuten monesti aikaisemminkin kansanmusiikin nykytilaa pohdittaessa yleisehkö käsite ”meidän ala”. Ymmärtääkseni tällä tarkoitetaan kansanmusiikkiin tavalla tai toisella sekaantuneita ihmisiä, jotka muodostavat yhteisön, johon kuuluu tietty ihmisjoukko, ”me”. Tällä joukkiolla on ilmeisesti omat, toisista aloista oleellisesti poikkeavat arvonsa, ideologiansa ja filosofiansa. Toinen usein esiintyvä aihe on ”meidän alan” arvostus tai sen puute. Lisäksi välillä kuulee, että ”meidän ala” tai kansanmusiikin ”kenttä” olisi jakautunut ja vieläpä siten, että ”meistä” on tullut useita uusia ihmisryhmittymiä, joilla on ilmeisesti omat toisista poikkeavat arvonsa, ideologiansa ja filosofiansa jotka eivät kohtaa. Kuulostaa kieltämättä aika ”raffilta”, kuten nuoriso joskus sanoo. Jostain syystä minua alkaa pelottomaan melko nopeasti, kun puhutaan painokkaasti, joistain muutamaa ihmistä isommasta ryhmästä sanalla ”me”. Kuka kuuluu joukkoon? Kuka sen päättää? Ketä mahtavat olla ”ne”? Vanhan musiikin hämyt, crustipunkkarit, suomitangoentusiastit, forestfolkkarit? Saako kansanmuusikko soittaa jatsia? Salaa? Jos lisätään kansanmusiikki sanan eteen tarkentava termi ”suomalainen”, tulee rajauksesta pintapuolisen selkeä, mutta siitä päästään yhdellä sivuaskeleella huolestuttaville vesille. Mitä on suomalainen kansanmusiikki? Onko esimerkiksi inkeriläinen runolaulu tai suistamolainen jouhikonsoitto suomalaista kansanmusiikkia? Kiinnostavaa. Kuka on suomalainen? Olen syntynyt Tampereella. Olen puoliksi karjalainen, isäni puolelta, mutta olen viettänyt lapsuuteni kaukana Laatokan kupeesta, kuohuvan Vuoksen rannalta sekä Tampereelta ja asunut sittemmin kymmenissä paikoissa. DNA-tutkimuksen perusteella Käpit tulevat Afrikasta. Kuka minä olen? Tässä vaiheessa palasin hetkeksi vanhan tutun, vuonna 1981 ilmestyneen ”Kansanmusiikki” –kirjan pariin. Selaillessa kirjaa osui silmään moinen lausahdus koskien musiikkikulttuurillista muutosta, joka kiihtyi 1900-luvun alussa kun siirryttiin ”gramofonin ja radion aikakauteen”: ” Seuraintalon iltamien tilalle on tullut huoltoaseman baarin levyautomaatti. Keskivertosuomalainen niin maalla kuin kaupungissakin kuuntelee vajaan tunnin sävelradiomusiikkia päivässä ja töllöttää pari tuntia televisioita. (toim. Asplund & Hako 1981, 17) Onpa haikeeta tekstiä! Huoltoasemilla ei ole baaria tai levyautomaattia. Eikä ole oikein huoltoasemiakaan. Radio on muuttunut ja kohta se katoaa. Maailma ja musiikit muuttuvat. Arvotkin ovat milloin mitäkin ja yllättävän usein ne ovat jotenkin epäilyttäviä tai sitten niin universaaleja, etteivät ne edes tarkoita mitään. Syntyy kummia käsitteitä ja asetelmia: me/ne, hanuri/harmonikka. Mikä onkaan kansan vastakohta vuonna 2017? Ihminenkö? Ihminen on oliona ihana ja ihan älyttömän tyhmä. Ihminen! Se töllöttää ja pelkää muutosta. Kuten eräs pettynyt fani tokaisi kun erään punk-yhtyeenä aloittaneen, sittemmin suuren kansansuosioon yltäneen rock-yhtyeen ensimmäinen, liikaa ”progen” suuntaan ilmeisestikin viitannut seiskatuumainen ilmestyi: ”Taitaa olla skenen periaatteet jätkille yks vitun maku!”. Näin suloisesti arvot, periaatteet ja arvostus läpäisevät kaikki genret. Onkohan missään skenessä kaikki juuri niin kuin pitää? Vaikuttaa, että ”meidän ala” on jonkinlainen onnen kaukomaa, joka manifestoituu vain ajoittain tai ei ikinä. Ala ei jostain syystä pääse puhkeamaan parhaaseen loistoonsa. Alaa ja sen ihmisiä koetellaan tämän tästä ja muut alat kokevat kai sitten kohtuullisempaa kohtelua. Älkääs ny! Luultavasti suomalaisella kansanmusiikilla ei ole koskaan mennyt näin hyvin. Vaikka tekemistä toki riittää. Kauniimpia kesämuistojani on erityinen hetki viime kesän Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla. Koivupuun juurella, festivaalialueella korviini tulvi kaikenlaista musiikkia, kaikista mahdollisista suunnista. Tuntui totisesti, että kenttä on jakautunut, mutta juuri oikealla tavalla. Se on jakaantunut miljooniksi uusiksi organismeiksi, kuin solut uutta elämää alustaessaan. Nautin tuosta jakautuneesta kakofoniasta suunnattomasti. Söin lakua, kuuntelin ja katselin. En ajatellut alaa, arvostusta tai arvoja. En ajattele niitä nytkään, enkä sen puoleen eilenkään. Eilen soitin jouhikkoa ja lauloin. Tein pienen laulun, joka genreä tai arvoja en pysty määrittelemään. Ehkä se on polska tai sitten siitä tulee polkka tai hyvä pitkä laulu. Ehkä siitä tulee hitti, todennäköisesti ei. Se ehkä soi radiossa, telkussa, internetissä, korvalappustereoissa tai sitten ei. Tienaan sillä lapselle uudet kumpparit. Jos en niin, sitten pitää keksiä muita rahoituskeinoja. Myös huomenna aion soittaa jouhikkoa ja laulaa ja tehdä pienen laulun...Jatkan niin kauan kuin henki minussa pihisee tai sormet ja suu ja pää toimivat. Viikon päästä ehkei näin ole, en tiedä ja se on hienoa se. Entropia lisääntyy. Hyvät kansanmusiikin, ”alan” ihmiset! Keskustelkaa toki, mutta ennen kaikkea tanssikaa, soittakaa ja laulakaa maailma täyteen! Kirjoittaja on laiska, mutta harmiton, vuonna 2003 pronssisen pelimannimerkin suorittanut ensimmäisen polven jouhikonsoittaja, joka uskoo maailman nuorisoon. Make Kansanmusiikki Great Again! 17 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017 To m m i A nt to ne n St ud io 18 51
18 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017 I talialainen Arcangelo Corelli (1653– 1713) ja eteläpohjalainen Lampaanpolska ovat lähempää sukua kuin luulisi. Molemmat perustuvat samaan folia-sointukulkuun, joka levisi ympäri Eurooppaa, saaden näinkin eri muotoja. Corelli sävelsi sen pohjalta kuuluisat La Follia -variaationsa vuonna 1700. Suomeen folia rantautui Ruotsin kautta ja tunnetaan muun muassa lauluna ”Yksi, kaksi, kolme, neljä, anna iloinen olla...” Lontoon maineikkaalla Proms-festivaalilla kattauksen suomalaista musiikkia esittivät tänä vuonna Anu Komsi , Milla Viljamaa , Eero Palviainen , Andrew Lawrence-King sekä Kreeta-Maria Kentala . Viimeksi mainittu on maamme merkittävimpiä barokkimusiikin spesialisteja mutta myös kaustislainen pelimanni, jonka isä oli kirkkomuusikko, musiikinopettaja, pelimannipiirien vetäjä ja Hääkuoron perustaja Aaro Kentala ja vaari pelimanni ja säveltäjä Viljami Niittykoski . Kaustisella kansanmusiikki ja klassinen musiikki ovat aina kulkeneet rinnakkain. Viulusointi on klassisen puhdas ja mehevä. – Kaustislaisilla ei ole ollut rajoja, kertoo Kreeta-Maria Kentala. Isä saattoi innostua tekemään tyttökuorolle sovituksen vaikka Syksyn sävelen voittajakappaleesta. Konsta soitti Montin Czardasta ja Händelin Largoa, vaari veteli viululla Mozartin turkkilaista marssia. Proms juhli Suomea Kun Proms-festivaali otti yhteyttä ja halusi huomioida Suomen 100-vuotisjuhlan, Kentala pyysi mukaan viisi muusikkoa, jotka eivät olleet soittaneet viisikkona ennen yhdessä. – Anun olen tuntenut ihan pienestä tytöstä saakka. Eero, Andrew ja Milla ovat kaikki vapaan säestyksen ja improvisaation huipputaitajia. Sovitukset tehtiin pitkälti suoraan harjoituksissa, valmiita stemmoja ei juurikaan ollut. Ohjelmisto koottiin lyhyemmistä kappaleista koostuviksi seteiksi, jokaisessa selkeä punainen lanka. Polskaa, kaustislaisia lauluja ja pelimannikappaleita, ikivihreitä kuten Kreeta Haapasalon Kanteleeni. Ookkos syöny sianlihaa -laulussa kaikki naiset pääsivät laulamaan sydämensä kyllyydestä. Englantilainen harpisti Andrew Lawrence-King kuuluu kansainväliseen kärkeen vanhan musiikin saralla ja on työskennellyt paljon Suomessa. Viime aikoina hän on perehtynyt syvällisesti muun muassa piae cantiones -sävelmistöön, ensimmäiseen suomalaiseen nuottikirjaan (1582). Hän on myös säveltänyt oopperan Kalevalan pohjalta, jossa liikutaan runoKansanmusiikki ja barokki ovat samaa perhettä Gerrit van Honthorst, Konsertti, 1623. Kansanmuusikot ja barokkimuusikot ovat monilla tavoin hengenheimolaisia, ja viime aikoina tämä yhteys on päässyt yhä useammin näkyville. Krishna Nagarajan tohtorikonsertissa kuultiin suomalaisiin kansansävelmiin perustuva barokkityylinen tanssisarja, ja Kreeta-Maria Kentala yhdisti Proms-festivaalilla Corellia ja Lampaanpolskaa. Tove Djupsjöbacka
19 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017 laulun tyylissä mutta omalla raikkaalla otteellaan. Promsissa kuultiin otteita molemmista projekteista. – Järjestäjät olivat tyytyväisiä ja yleisökin, ja esiintyjillä oli lystiä, Kentala iloitsee. Suora lähetys suurelle yleisölle ympäri maailman oli tietysti aika jännittävää! Tanssillisuus on tärkeää Barokkimusiikki ja pelimannimusiikki kulkevat Kreeta-Maria Kentalan elämässä rinnakkain. Soololevyllä Side by side (2016) ne paiskasivat kättä, kun Bachin vuonna 1720 säveltämät sooloviulupartitat yhdistyivät kaustislaisiin pelimannisävelmiin. E-duurisarjan preludista siirryttiin kuin varkain polskan tahtiin, Peltoniemen Hintriikin surumarssista d-mollisarjan allemande-osaan. – Idea syntyi aika lailla puolivahingossa. Ensin ajattelin tehdä erilliset sarjat, kaustislaisen sarjan Bachin rinnalle, mutta sitten tuntui vielä hätkähdyttävämmältä rikkoa ne. Projekti on saanut Kentalan mielestä poikkeuksellisen lämpimän vastaanoton ja palkintojakin on sadellut, muun muassa Yleisradion Vuoden levy ja Klassisen musiikin Emma. Itse hän oli varautunut siihen, että sekä kansanmusiikin että klassisen musiikin puritanistit saattavat raivostua. – Moni pitää Bachia niin pyhänä, ettei siihen saisi kajota. Mutta vastareaktioita on tullut hyvin vähän. Minulle tämä kai on yritys todistaa, että kaikki musiikki on pohjimmiltaan samasta lähteestä. Molemmat ovat hienoa ja täydellistä musiikkia lajissaan. Bachin sarja perustuu tansseihin, joten ydin on aika lailla sama kuin kaustislaisessa musiikissa. Kentala kokee saaneensa pelimannimusiikin syntymälahjana, ja hän naureskelee, ettei varmaan osaisi analysoida kaustislaista jenkkaa. – En varmaan osaisi opettaa pelimannimusiikkia, ainoastaan soittaa malliksi. Barokin olen opetellut aikuisiällä ja siitä osaan kyllä kertoa, millainen menuetti on ja miten sitä fraseerataan. Kun kysyn itse soittotyylien kohtaamisesta, Kentala miettii tarkasti. – Bach ja pelimannikappaleet hitsautuivat pikku hiljaa yhteen ja tyylit rupesivat lähestymään toisiaan. Ryhdyin fraseeraamaan kaustislaista vähän lennokkaammin, tuomaan esiin enemmän valoa ja varjoja. Ja onhan erilaista soittaa yksin kuin yhteissoitossa tai säestäjän kanssa. Bachia piti soittaa nopeasti ja keveästi, jotta sen osat saisi samaan svengiin kaustislaisten tanssien kanssa. Mielestäni Bachit hyötyivät siitä, etten ajatellut liikaa levytyskelpoista ja virheetöntä soittoa. Kansanmusiikkisvengissä jousenveto on sitkeämpi, painotetaan enemmän iskuja. Barokissa svengi kevenee ja jotkut painotukset ovat aivan päinvastaisia. Nykyään monet Suomessa käyttävät termiä folkbarokki näiden musiikkilajien kohdatessa. Kentala kertoo keksineensä tämän termin levyn nimeksi vuonna 2005. – Nyt se onkin termi, jolla kuvataan kaikenlaisia fuusioprojekteja, mikäs siinä! Mutta minähän en mitään folkbarokkia soita, soitan folkkia ja barokkia. Suhde nuottikuvaan yhdistää Sekä kansanmusiikin että barokkimusiikin piirissä ollaan totuttu siihen, että nuottikuva on vain viite. – Barokkimusiikissa saattaa olla vain viulurivi, bassorivi ja numerot, Kentala selittää. Säestäjä tekee niillä numeroilla tavallaan samaa kuin mitä harmoonilla tehdään pelimannimusiikissa. Jokaisella on oma tyyli säestää, riippuen kappaleen karakteerista. Melodiasoittajille koristelu on olennaista. – Varsinkin italialaiseen barokkimusiikkiin sisältyy paljon sellaista, jota ei ole koskaan kirjoitettu nuotteihin. Nuotissa saattaa lukea puolinuotti, mutta siihen onkin soitettu hyvin muhkeita koristeluja. Pelimannimusiikissakin nuotti on yleensä hyvin yksinkertainen versio, johon on lisätty kaikenlaista. Barokkimusiikin saa menemään jalan alle, esimerkiksi Pohjanmaalla toimivan Barocco boreale -orkesterin soittaessa Vivaldia – viulisteista suurin osa on myös pelimanneja. The Folk Seasons -levyllä (2016) huomionarvoinen on erityisesti värikäs säestysryhmä eli continuo. Continuosoitinnusta ei ole valmiina olemassa, vaan siinä voi käyttää mielensä mukaan erilaisia soittimia: selloa, urkua, gambaa, cembaloa, harppua – ja kannelta! Tanssisarjan lumo Barokkimusiikissa yksi suosituimmista formaateista oli tanssinumeroista koostuva sarja soolosoittimelle tai orkesterille. Bachin d-mollipartitaan kuuluu osista allemanda, corrente, sarabanda, giga ja ciaccona – kaikki ympäri Eurooppaa tunnettuja muotitansseja, jotka saivat eri maissa erilaisia muotoja. Suomeenkin kotiutui polska, joko Ruotsin kautta tai suoraan Puolasta – Suomea 1500-luvulla hallinnut Juhana-herttuahan oli nimittäin naimissa puolalaisen prinsessan Katarina Jagellonican kanssa, ja heidän poikansa Sigismund hallitsi jonkin aikaa molempia kuningaskuntia. Polskan matkasta ajassa ja Euroopassa Krishna Nagaraja tekee parhaillaan taiteellista tohtoritutkintoa Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa. Italialais-intialaista alkuperää oleva muusikko muutti Suomeen vuonna 2012 opiskellakseen GloMas-maisteriohjelmassa. Hänen monipuolisuudestaan kertoo se, että hänet on nähty niin ahkerana vieraana kansanmusiikkifestivaaleilla kuin alttoviulistina barokkiorkestereissa ja tenorina kamarikuoroissa tulkitsemassa nykymusiikkia. Ensimmäisessä tohtorikonsertissaan tämän vuoden tammikuussa Nagaraja esitteli muun muassa hänen säveltämänsä tanssisarjan barokkiorkesterille, pohjautuen eurooppalaisten barokkitanssien sijaan suomalaisiin kansansävelmiin Mäkelääsen tulomarssista Karhunpeijaispolskaan. – Halusin kokeilla kansanja barokkimusiikin yhdistämistä sävellysja sovitustasolla, Nagaraja kertoo. Barokin aikaan Suomessa, tai maassa jota nykyKreeta-Maria Kentala U lla N ik ul a Bach ja pelimannikappaleet hitsautuivat pikku hiljaa yhteen
20 KANSANMUSIIKKI • 3 • 2017 ään kutsumme Suomeksi, ei juurikaan ollut säveltäjiä, joten luultavasti kukaan ei ollut tehnyt juuri tätä aikaisemmin. Euroopan mantereella tämän tekivät kaikki, Telemann ja kumppanit. Krishna Nagaraja painottaa myös sillanrakennuksen tarvetta eri muusikkokuntien välillä. Konsertissa esiintyi barokkiorkesteri, jonka soittajille kansanmusiikki ei välttämättä ollut ennestään niin tuttua. – Tällä tavalla esittelin heille kansanmusiikkia kielellä, jonka he jo tunsivat. Ajatus oli olla sävelmille uskollinen ja pitää kiinni artikulaatiosta ja svengistä. Maisterityön otsikoksi Krishna valitsi kaksi maailmaa yhdistävän FolkBaroquetermin, oikeastaan tietämättä paljonkaan termin käytöstä Suomessa. – Terminologiakeskustelu on tietysti loputon, mutta mikään genrenimi ei loppujen lopuksi ole minulle kovinkaan tärkeä. Kun mietin termiä, joka voisi kuvata tekemisiäni selvisi itse asiassa että FolkBaroque-termiä on käytetty Iso-Britanniassa jo 1960-luvulla kuvailemaan tiettyä kitaransoittotyyliä! Musiikki matkustaa Barokkimusiikkiin ja vanhaan musiikkin yleensä liittyy se, että tutkitaan historiaa ja paneudutaan huolellisesti. Krishna Nagaraja epäilee, että se oli yksi syy miksi hän alunperin innostui barokista. – Mitä kauemmas historiaan menee, sitä vähemmän tietysti tiedämme. Voimme kuitenkin nähdä esimerkiksi polskan kehityksen useamman vuosisadan aikana, kuinka sama sävelmä on kehittynyt esimerkiksi rytmiikaltaan. Niinsanottu historiallisesti tiedostava esittäminen ei kuitenkaan merkitse kahleita – ei ole tarkoitus selvitää ainoaa oikeaoppista tapa soittaa polskaa. Musiikki, ajatukset ja tunteet ylittävät rajoja paljon helpommin kuin ihmiset, Krishna toteaa. Hän on itsekin tästä oiva esimerkki. Alunperin hän oli innostunut irlantilaisesta ja skottilaisesta kansanmusiikista, mutta kun ystävä toi hänelle kokoelman pohjoismaista kansanmusiikkia, se oli rakkautta ensisilmäyksellä. – Menin ihan sekaisin – mitä tämä fantastinen musiikki on?! JPP, Värttinä, Väsen, ajattele, muusikkoja joihin olen myöhemmin tutustunut ja päässyt jopa soittamaan heidän kanssaan! Kun mahdollisuus hakeutua GloMasopintoihin Helsinkiin aukeni, elämä otti uuden käänteen. Alusta asti oli selvää, että painopisteenä opinnoissa on pohjoismainen musiikki. – Kun muutin Suomeen tunsin itseni osittain ulkopuoliseksi, itsehän en oikeastaan kuulu mihinkään perinteeseen. Mutta minut otettiin äärimmäisen lämpimästi vastaan ja olen todella kiitollinen kaikille, jolta olen päässyt oppimaan. – Ainahan musiikki on kulkeutunut maasta toiseen. Telemann kävi Puolassa ja toi sieltä kaikenlaisia sävelmiä. Polskasta tuli pohjoismaista kansanmusiikkia koska ihmiset matkustivat sävelmiä mukanaan, ja soittimiakin! Viulu levisi Etelä-Euroopasta kaikkialle, avainviulukin tuli Keski-Euroopasta Ruotsiin. Tullessaan ulkopuolelta opiskelemaan paikallista perinnettä, Krishna Nagaraja on myös hyvin tietoinen kulttuurisen omimisen problematiikasta. – Minulle on kuitenkin lähinnä sanottu että älä huoli, näytä meille mitä musiikkimme sinulle merkitsee! Saanko siis luvan ottaa suomalaisen polskan ja muuntaa se joksikin muuksi? Rajanveto identiteetin ja vankeuden välillä on hiuksenhieno. Ja lisätessä jotain omaa on tietysti olemassa riski, että tuhoaa jotain siitä, mihin tässä musiikissa on alun perin rakastunut. Haastattelua tehdessä Krishna Nagaraja on juuri kotiutunut Tukholmaan, jossa hän viettää seuraavan vuoden vaihto-opiskelijana, osana tohtoritutkintoa. – Polska rantautui Suomeen Ruotsin kautta, joten tämä on luonteva paikka olla. Opiskelen muun muassa Sven Ahlbäckin ja Mikael Marinin johdolla, ja seuraava tutkintokonsertti tulee keskittymään selkeästi ruotsalaisiin teemoihin. Suolikielet kunniaan Viime aikoina barokkimusiikki on tullut kansanmusiikkipiireissä hieman muotiinkin. Esimerkiksi Ilkka Heinonen ja Alina Järvelä ovat kunnostautuneet myös tällä saralla. Karoliina Kantelinen on ollut laulusolistina Andrew Lawrence-Kingin teoksissa ja Ricardo Padilla soittanut tämän kokoonpanoissa jo vuosikausia. Kreeta-Maria Kentala kokee, että liikkuminen eri genreissä on rikkaus. – Aikoinaan piti tavallaan taistella vanhan musiikin esilletuomisen puolesta, ja oli vanhan musiikin spesialisteja ja muita soittajia. Nykyään monet soittajat opiskelevat barokin tyylejä vielä aikuisiälläkin, ja soittavat modernia ja barokkisoitinta rinnakkain. Barokkimuusikot käyttävät jousisoittimissa suolikieliä ja barokkijousi on erilainen kuin moderni jousi. Jos Kreeta-Maria Kentala vielä odottaa jotain, niin mahdollisesti suolikielibuumia kansanmusiikin kentälle. – Totta kai metallikielet ovat monella lailla yksinkertaisempia, mutta suolikielet olisivat niin paljon maanläheisempiä... Viljami-vaarikin soitti suolikielillä vielä 1970-luvulla! Niitä ostettiin Kaustisen osuuskaupasta, osastolta jossa luki Maatalous ja musiikki – sieltä sai viulunkieliä ja apulantaa. Eli eivät nämä asiat ole historiassa edes kovinkaan kaukana. Kansanmusiikin ja barokin yhteyksistä kiinnostuneet voivat tutustua Krishnan maisterityöhön osoitteessa: folkbaroque.wordpress.com Arto Järvelä, Krishna Nagaraja ja Ilkka Heinonen Nagarajan ensimmäisessä tohtorikonsertissa tammikuussa 2017. Ainahan musiikki on kulkeutunut maasta toiseen Jo rm a A iro la