Hannu Sahan monet kasvot Jean Sibelius & kanteleensoittaja Mikko Tolvanen Maija Pokela & ENKEL tässä numerossa
YHTEISHAKU: 23.2. 15.3.2016 TÄHTÄÄ MUSIIKIN AMMATTIIN: OPISKELE MUSIIKKIALAN PERUSTUTKINTO KOKKOLASSA! MUSIIKIN OSAAMISALA/MUUSIKKO 180 OSP (PK/YO) Keski-Pohjanmaan KONSERVATORIO K L A S S I N E N M U S I I K K I K A N S A N M U S I I K K I P O P / J A Z Z M U S I I K K I M U S I I K I N T E K I J Ä W W W . K P K O N S A . F I KOKK OLA Ammatillista koulutusta yli 30 vuotta SUUNTAUTUMISVAIHTOEHDOT Muusikon koulutuksessa on neljä eri suuntautumisvaihtoehtoa: klassinen musiikki, kansanmusiikki, pop/jazz-musiikki ja musiikintekijä. Klassisen, kansanja pop/jazz-musiikin opinnoista suurin osa koostuu soittamisesta tai laulamisesta solistisesti ja yhtyeissä. Jokaisella opiskelijalla on sekä pääettä sivuinstrumentti, ja oma harjoittelu on merkittävä osa opiskelua. Musiikintekijän suuntautumisvaihtoehdossa opintojen painopistealue on musiikin luovassa tekemisessä eli säveltämisessä, sovittamisessa ja/tai laulunkirjoituksessa. Opinnot koostuvat kaikille yhteisten aineiden ja instrumenttiopintojen lisäksi syventävistä opinnoista musiikin tekemiseen painottuen. kpkonsa_petu16_170x250kant.indd 1 26.11.2015 13.08
K NTELEen tämän kielillä PÄÄTOIMITTAJA Jimmy Träskelin, 050 3286870 JULKAISIJA JA KUSTANTAJA (tilaukset, jäsenasiat) Kanteleliitto r.y. Hämeentie 34 D 00530 Helsinki 050 564 5966, leeni.wegelius@kantele.net www.kantele.net TOIMITUSNEUVOSTO Jane Ilmola, Eija Kankaanranta, Aino Ruotanen, Outi Sané, Harri Suilamo, Leeni Wegelius TOIMITUS JA TAITTO Jimmy Träskelin, lehti@kantele.net PAINOPAIKKA Oriveden kirjapaino, Orivesi ILMESTYMISTIEDOT 38. vuosikerta, 1 / 2016 3-4 numeroa vuodessa Tilaushinta 30 €/vsk Irtonumero 8 € / 12 € (lehti+cd) SEURAAVA NUMERO Ilmestyy 1.6., aineisto viim. 2.5. ISSN 0357-6892 KULTTUURI, MIELIPIDEJA TIEDELEHTIEN LIITTO KULTTI RY:N JÄSEN Kannessa: Hannu Saha Kuva: Jimmy Träskelin 5 Kanteleliiton tunnustukset Kanteleliitto myönsi jälleen neljä tunnustusta 19 Levyarvioita Pekka Jalkanen arvioi uusia levyjä 23 Sibelius & Tolvanen Nuori Sibelius hullaantui kanteleesta 13 Hannu Sahan monet kasvot 34 Aila Rauhala Muistoissamme 33 Liiton sivut ja puheenjohtajan tervehdys 35 Maija Pokela soittaa ENKELin siivellä 9 Hannu Lintu kurkisti kanteleen maailmaan YHTEISHAKU: 23.2. 15.3.2016 TÄHTÄÄ MUSIIKIN AMMATTIIN: OPISKELE MUSIIKKIALAN PERUSTUTKINTO KOKKOLASSA! MUSIIKIN OSAAMISALA/MUUSIKKO 180 OSP (PK/YO) Keski-Pohjanmaan KONSERVATORIO K L A S S I N E N M U S I I K K I K A N S A N M U S I I K K I P O P / J A Z Z M U S I I K K I M U S I I K I N T E K I J Ä W W W . K P K O N S A . F I KOKK OLA Ammatillista koulutusta yli 30 vuotta SUUNTAUTUMISVAIHTOEHDOT Muusikon koulutuksessa on neljä eri suuntautumisvaihtoehtoa: klassinen musiikki, kansanmusiikki, pop/jazz-musiikki ja musiikintekijä. Klassisen, kansanja pop/jazz-musiikin opinnoista suurin osa koostuu soittamisesta tai laulamisesta solistisesti ja yhtyeissä. Jokaisella opiskelijalla on sekä pääettä sivuinstrumentti, ja oma harjoittelu on merkittävä osa opiskelua. Musiikintekijän suuntautumisvaihtoehdossa opintojen painopistealue on musiikin luovassa tekemisessä eli säveltämisessä, sovittamisessa ja/tai laulunkirjoituksessa. Opinnot koostuvat kaikille yhteisten aineiden ja instrumenttiopintojen lisäksi syventävistä opinnoista musiikin tekemiseen painottuen. kpkonsa_petu16_170x250kant.indd 1 26.11.2015 13.08
Kaikki erilaisia, kaikki kanteleita K antele-lehden päätoimittajana olen useampaan otteeseen joutunut painiskelemaan yhden kysymyksen parissa: kuinka ottaa lehden sisällössä yhdenvertaisesti huomioon kaikki eri ryhmät, jotka käyttävät kanteletta? Lehden tarkoitushan on ilman muuta palvella niin ammatikseen kuin harrastuksekseenkin kanteletta käyttäviä soittajia joka puolella Suomea ja tarjota jotakin sekä kansanmusiikista innostuneelle että taidemusiikkiin vihkiytyneelle lukijalle – ja siinä ohessa täytyy muistaa kaikkia muitakin musiikin lajeja harrastavat tilaajat vauvasta vaariin. Työnsarkaa siis riittää, ja joskus käy epäilemättä niin, että jokin lehden numero keskittyy selkeämmin jollekin yksittäiselle alueelle. Päätoimittajan ja lehtitoimikunnan tietämyksen varassa jotkin osa-alueet saattavat myös jäädä vähemmälle huomiolle, jos niitä ei kukaan tule nostaneeksi esiin. Siksi lukijoiden ja kentän osallistuminen on mittaamattoman arvokasta. Kantelelehti kuulee mielellään lukijoidensa toiveita ja vihjeitä artikkeleiden suhteen! Toisinaan tulee kuitenkin myös tämän numeron kaltaisia lehtiä, joiden kohdalla ainakin päätoimittaja voi heittää huolensa ja todeta, että lopulta kyse on jostain paljon suuremmasta kokonaisuudesta. Tämän lehden sivuilla Jean Sibelius hullaantuu lieksalaisen kantelepelimanni Mikko Tolvasen soitosta, ja RSO:n ylikapellimestari Hannu Lintu löytää Sibeliuksen hengen urbaanin kansanmusiikkiyhtyeen levyltä. Tapaamme myös esimerkiksi Hannu Sahan, jonka ura on ponnistanut viisikielisen kanteleen parissa tehdyistä merkkiteoista genrepuolueettoman Musiikin edistämiskeskuksen johtajan jakkaralle, ja kuulemme mitä sanottavaa säveltäjä Pekka Jalkasella on kansanmusiikkiskenen uudesta tulokkaasta ENKEListä. Vaikka välillä tuntuu, että eri musiikin lajit ja niiden toimijat ovat kovin erillään toisistaan, löytyy yllättävän läheltä kuitenkin voimakas yhdistävä tekijä. Se on kantele, ja siitähän tässä lehdessä on kyse. Tällä oivalluksella on hyvä lähteä tekemään jälleen uutta Kanteleen vuosikertaa! 4 k ntele
Uniruukki on Kanteleliiton Vuoden yhtye Kanteleliitto on valinnut Vuoden 2016 yhtyeeksi Uniruukin. Uniruukin elokuvallinen kanteleproge ja originaalit sävellykset, sekä rouhea ja rohkea soundi nostavat yhtyeen omaan luokkaansa. Uniruukki keikkailee aktiivisesti ja on viime vuonna julkaissut esikoisalbuminsa Uniruukki (2015). Kantele on tärkeässä roolissa yhtyeessä. Ammattimaisella yhtyeellä on jo kansainvälistäkin toimintaa. Uniruukki vie matkalle maailmaan, jossa sadunomaiset sävyt ja tunnelmat syttyvät ja sammuvat toistensa lomassa musiikillisten yllätysten ja omituisuuksien maustamana. Kanteleensoittaja Aino Ruotasen sävellyksien ympärille rakentunut yhtye perustettiin vuonna 2010 Joensuussa, josta se on siirtynyt vaihtuvilla kokoonpanoilla Ruotasen mukana ensin Malmöön ja sieltä edelleen Helsinkiin. Nykyisen trion muodostavat Ruotasen kanssa rumpali Joona Räsänen ja basisti Ari-Pekka Kauppinen. Uniruukin musiikki on mielikuvituksellista ja leikkisää, unimaailmanmusiikkia. Hetkessä ollaan arvaamattoman maailmanpyörän kyydissä, toisessa taas tavataan hullunkurisia kuninkaita tai matkustetaan pienille tuntemattomille planeetoille. Uniruukin käsittelyssä KANTELELiitoN tUNNUSTUKSET K anteleliitto jakoi jokavuotiseen tapaansa neljä tunnustusta: Vuoden yhtye, Vuoden kantele, Kultakantele sekä Vuoden levy, jonka valitsi Kanteleliiton pyynnöstä Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Hannu Lintu. Vuoden yhtye Uniruukki. Kuva: Miihkali Jaatinen 5 k ntele
kappaleiden genreillä tai tyyleillä ei ole ollut suurta merkitystä, koska musiikista tehdään aina omannäköistä ja improvisaatio on yhtyeessä suuressa roolissa. Näin työskentelemällä saadaan aikaan yhtenäisiä ja raikkaita kokonaisuuksia. Uniruukki on julkaissut ensimmäisen albuminsa elokuussa 2015. Työn alla on jo uutta materiaalia seuraavaa julkaisua silmällä pitäen. Yhtyeen jäsenet ovat kaikki ammattimuusikoita hieman erilaisista taustoista: Kauppinen ja Räsänen ovat valmistuneet pop/jazz-opinnoista, ja Ruotanen taas on tehnyt opintonsa kansanmusiikin puolella. Tällä hetkellä sekä Kauppinen että Ruotanen opiskelevat Nordic Master in Global Musicmaisterinkoulutusohjelmassa ja Räsänen improvisaatiolinjalla Göteborgissa. Heitä vahvasti yhdistävä tekijä on improvisaatio ja samanlainen intohimo rytmimusiikin tekemiseen, mikä kuuluu myös musiikissa vahvana yhteishenkenä. ”Olen ollut kiinnostunut siitä, kuinka heittäytyä erilaisiin rooleihin ja saada kokonaisuus mahdollisemman toimivaksi tarvittaessa kyseenalaistamalla kanteleensoittajana oppimani toimintatavat. Parasta Uniruukin kanssa on ollut nähdä ihmisten kiinnostus ja oivallukset kanteleen monipuolisuudesta ja mahdollisuuksista, sekä tuottaa uusia musiikillisia kokemuksia”, kiteyttää Aino Ruotanen. Vuoden kantele -tunnustus Ida Elinalle Kanteleliiton hallitus myöntää Vuoden kantele -tunnustuksen Ida Elinalle vuoden 2015 aikana tehdystä merkittävästä kanteleteosta. Ida Elina on singer-songwriter, jonka persoonallinen ja rytmikäs soittotyyli vie kanteleen soiton modernille ja aivan uudenlaiselle tasolle. Hänen omaleimainen ja R&B -vaikutteinen tyylinsä syntyi YouTuben slap-kitaristien innoittamana. Musiikillisina esikuvinaan Ida Elina pitää Alicia Keysia, Michael Jacksonia, Aviciita, Pharrell Williamsia ja Whitney Houstonia. Kanteleensoiton Ida Elina aloitti 13-vuotiaana, mutta vasta vähän yli parikymppisenä SibeliusAkatemiassa opiskellessaan soitin imaisi naisen kokonaan mukaansa. Tuolloin rakkaus poppiin ja kanteleeseen alkoi löytää yhteisiä uomia ja uusi perkussiivinen tyyli pikkuhiljaa syntyi. Uransa aikana Ida Elina on julkaissut kolme sooloalbumia, joista viimeisin Hello World (IMU 2015) ilmestyi vuonna 2015. Levyllä on Ida Elinan oman tuotannon lisäksi cover-versioita, muun muassa Michael Jacksonin kappale Billie Jean. Vuonna 2015 Ida Elina on tehnyt merkittävää työtä lisäämällä kanteleen näkyvyyttä tiedotusvälineissä; televisiossa, radiokanavilla ja lehdissä valtakunnallisella tasolla. Laivat -single on ollut Suomipop Top 10 -listan 1. sijalla, jolla yksikään kanteleella soitettu kappale ei ole aikaisemmin ollut. Ida Elina Helsingissä syksyllä 2015. Kuva: Jimmy Träskelin 6 k ntele
Kultakantele-tunnustus Kari Dahlblomille Kanteleliiton Kultakantele-tunnustuksen saa vuonna 2016 Kari Dahlblom. Kultakanteleen myöntää Kanteleliiton hallitus tärkeästä elämäntyöstä kanteleen hyväksi. Kari Dahlblom on kanteleen monipuolinen taitaja, jolta sujuvat niin itäkarjalainen kuin keskisuomalainenkin kanteleperinne. Kaustisen kansanmusiikkijuhlat nimittivät Dahlblomin vuonna 2012 kanteleen mestaripelimanniksi. Muusikkouden lisäksi Kari Dahlblom on soitintutkija, Suomen kantelemuseon perustaja ja johtaja, ja kanteleen intohimoinen ystävä hän on ollut jo pienestä pitäen. Suomen kantelemuseossa Jyväskylän Palokan Pelimannitalossa on esillä soittimia ja tietoa kanteleen koko levinneisyysalueelta. Vuonna 2009 toimintansa aloittaneessa museossa on tällä hetkellä soittimia vajaa sata. Museon painopiste on Keski-Suomen kanteleissa. Vuonna 2011 ilmestyi Dahlblomin kirjoittama keskisuomalaisen kanteleen historiaa ja kehitystä käsittelevä käsittelevä Keski-Suomen kantele (Kari ja Tuula Dahlblom). Dahlblom on tehnyt merkittävää ja tärkeää työtä kanteletutkimuksessa niin museotoiminnan yhteydessä kuin moninaisissa projekteissakin, mm. Suomen kanteleet -tietokantahankkeessa, joka kerää Suomen vanhoja kanteleita mittoineen kaikille avoimeen tietokantaan. Kari Dahlblom auttaa ehtymättömällä tietämyksellään Kanteleliittoa tunnistamalla vanhoja kanteleita jäsenistön lähettämistä kuvista. • • • • • Kari Dahlblom kanteleineen Palokan Pelimannitalolla vuonna 2013. Kuva: Jimmy Träskelin 7 k ntele
Hannu Lintu Minkälaisia ajatuksia herätti pyyntö valita Vuoden Kantelelevy 2015? Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun minulta tätä pyydettiin, mutta aiemmin olen joutunut kieltäytymään ajan puutteessa. Nyt sattui sellainen vuodenvaihde, että uskalsin tarttua asiaan. Aikaahan tällaiseen kuuntelurupeamaan menee yllättävän paljon. Jos minulle annettaisiin samanlainen pino klassisen musiikin levyjä, olisi asia todennäköisesti kerrasta selvä. Jos minua pyydettäisiin valitsemaan vaikkapa vuoden sellolevy, se voisi olla aika helppoa. Tässä tapauksessa jouduin kuitenkin hieman enemmän prosessoimaan omia tuntojani ja perehtymään saundimaailmaan perusteellisemmin. Huomasin nimittäin, että tämä on sellaista musiikkia, jota en ole aktiivisesti seurannut. Se on mennyt minusta yli, ohi ja ympäri – ja nyt se yllätti minut. kurkisti kanteleen maailmaan R adion sinfoniaorkesteri RSO:n ylikapellimestari Hannu Lintu lupautui vuodenvaihteessa tarttumaan haastavaan tehtävään. Kanteleliitto toimitti Linnulle vinon pinon vuoden 2015 mittaan julkaistuja albumeja, joista yhden oli määrä valikoitua Vuoden kantelelevyksi. HAASTATTELU JA KUVA JIMMY TRÄSKELIN Vasemmalla: Hannu Lintu Café Strindbergin yläkerrassa Helsingissä. 9 k ntele
Minkälainen yllätys tämä oli? Me kaikki muusikot olemme lopulta aina hieman omissa maailmoissamme. Kurkistus tähän maailmaan toi positiivisen ”ai, onko tällaistakin” -elämyksen. Minulla on epäilemättä ollut aika stereotyyppinen käsitys siitä, minkälaista on kantelemusiikki. Minut yllätti se, kuinka monella tavalla kanteletta nykyään käytetään; miten sen ääntä käsitellään, ja miten monenlaisia instrumentteja siihen yhdistetään. Tämä kaikki oli minulle hyvin uutta, ja mielikuvissani ajattelin ilman muuta hieman toisenlaista musiikkia. Sen sijaan sain huomata, että kantele taipuu nykyään hyvin urbaaniksi soittimeksi. Mihin aiempi käsityksesi kanteleesta on perustunut? Tunnen toki kanteleen kanssa työskenteleviä ihmisiä, mutta itse en ole ollut kosketuksissa soittimeen koulukanteleen jälkeen. Mielikuvani on ollut aika kansanmusiikkipainotteinen. On sinällään hämmästyttävää, kun tietää miten monipuolinen nykymusiikkiskene Suomessa tällä hetkellä on, että en ole törmännyt kanteleeseen omassa työssäni – vaikka olen tehnyt hyvin monenlaisia niinsanotuksi crossoveriksikin kutsuttavia projekteja. Voi olla, että jossakin isossa orkesterikappaleessa joku lyömäsoittaja on näppäillyt vähän viisikielistä kanteletta. Väistämättä tulee mieleeni, että miksi näin on käynyt. Tiedän, että klassisen musiikin puolella meillä on säveltäjiä, jotka ovat hyvin kiinnostuneita näistä asioista. Siihenkään ei voi vedota, etteikö kanteleen ääni olisi tarpeeksi suuri, sillä konserttikantelehan on varsin isoääninen soitin verrattuna vaikkapa kitaraan. Jos kitaralle tehdään konserttoja, miksi niitä ei tehtäisi kanteleelle? Toki voi olla, että niitä on tehty, mutta minä en ole niihin törmännyt. Todennäköisesti tämän haastattelun ilmestymisen jälkeen ovelleni kannetaankin heti kaksikymmentäviisi partituuria, joissa on kantele mukana! Miten ottaisit ovellesi kannetut partituurit vastaan? Tietenkin minulla menevät aina musiikilliset asiat eturintamassa; jos minulle tuotaisiin partituuri, jossa kanteleen käyttö on selkeästi perusteltua ja jossa soittimella on toimiva funktio orkesterissa, niin olisin ilman muuta kiinnostunut. Paljon riippuu myös siitä, kuka sitä soittaisi. Paljonhan minullekin yritetään myydä sellaista musiikkia, jossa on alppitorvi jota joku tööttää kerran. Tämä ei ole sitä mitä haen. Tiedän kuitenkin, että meillä on soittajia, jotka pystyisivät tuomaan kanteleen vaikkapa RSO:n esittämään kappaleeseen – tämähän toimisi valtavan hyvänä näyteikkunana soittimelle. Kyllä tätä mahdollisuutta pitäisi tutkia, varsinkin nyt kun vuosi 2017 lähestyy ja itsenäisyyden satavuotisjuhlaa varten tilataan kappaleita. Miten luonnehtisit kuultavaksesi annettua levyvalikoimaa? Siellä oli kaikkea aivan laidasta laitaan: oli poppia ja modernisoitua kansanmusiikkia, ja oli selkeästi minimalismiin viittavaa musiikkia, joka pelaa saundimaailmoilla. Automaattisesti olin jostain syystä ajatellut, että saan kuultavakseni pelkkää instrumentaalimusiikkia, mutta sen sijaan valtaosassa musiikkia olikin laulu mukana. Ihmisen mieli toimii niin, että se keskittyy ensin sanoihin, jos musiikissa on sellaiset. Tämä vaikutti kuuntelukokemukseen, koska osittain sanoitukset olivat ystävällisesti sanottuna hieman höpöä lorunlaskettelua ja toisaalta osittain ajatuksia herättäviä. Ehkä kanteleen saundi saa verbaalimaailman muotoutumaan automaattisesti tietynlaiseksi, mutta kaipaan aina sanoituksille jonkinlaista perustelua. Itseäni kiehtoivat erityisesti sellaiset levyt, joissa oli kansanomaisuuden lisäksi selkeää urbaania näkökulmaa. Monissa albumeissa kuului yritys yhdistyä nykyaikaan äänenmuokkauksen tai tietynlaisen minimalismin kautta, mutta kaikki eivät onnistuneet tavoittamaan sitä henkeä, joka löytyi esimerkiksi voittajaksi valitsemaltani levyltä. 10 k ntele
Se tässä katsauksessa näkyi myös, että kantele houkuttelee tarttumaan muihin marginaalisiin soittimiin. Levyiltä löytyy hyvin kiinnostavia saundimaailmoja, mutta pelkästään saundimaailma ei riitä. Jos sillä pelataan läpi levyn, musiikki muuttuu jossain vaiheessa väistämättä äänimaisemaksi. Yleisesti ottaen sanoisin myös, että äänityksen ja miksauksen laatuun tulisi tänä päivänä kiinnittää enemmän huomiota: tämä otanta oli hyvä osoitus siitä, kuinka monenlaisia äänityksen laatutasoja on olemassa. Hyvin ja mietitysti tuotetulla saundilla on minulle itselleni sillä saralla toimivana henkilönä suuri merkitys. Valintasi Vuoden kantelelevyksi 2016 on Vilma Timonen Quartetin Drops. Kyllä. Kun kuuntelee tällaisen pinon uusia levyjä, eikä seuraavaan levyyn tarttuessaan voi yhtään tietää mitä on tulossa, ensivaikutelmalla on suuri merkitys. Jos heti ei tule sellaista täkyä, joka saa todella kiinnostumaan levystä, joutuu joko kuuntelemaan sen uudestaan tai jättämään asian sikseen. Tästä levystä aukesi heti ensi kuulemalta maailma, jossa oli aivan tiettyä raikkautta ja kiinnostavuutta – ja jotain joka minulle kuvasti kiehtovasti suomalaista luontosuhdetta. Meillähän on usein hieman viallinen käsitys, että suomalaisen luontosuhteen pitäisi olla jotain luonnon ulkoisiin piirteisiin perustuvaa metsässä tarpomista. Se on kuitenkin jotain, mikä kaikilla meillä on sisällämme, vaikka asuisimme keskellä kaupunkia. Se teki Sibeliuksesta niin ainutlaatuisen säveltäjän – hänhän keskittyi paljon siihen mikä on luonnon ja ihmisen välinen suhde. Tässä levyssä on jotain samaa: välillä ollaan jossain muualla, ja välillä palataan taas urbaanin sykkeen ytimeen. Erilaisia maailmoja yhdistetään hyvin kiinnostavasti. Myös esittämisen taso on korkea, ja esimerkiksi vokalistin ääneen kiinnittää heti huomiota. Yhtäkkiä oivaltaa myös kuuntelevansa todella kantelelevyä, jossa soitin on orgaaninen osa kokonaisuutta ilman, että sitä tuodaan aivan nenälle. Valintani perustuu täysin omiin mieltymyksiini musiikinkuuntelijana: tämä levy oli kuulemistani levyistä se, jonka takuuvarmasti haluan pitää! • • • • • Vilma Timonen Quartet -yhtyeen Drops on vuoden kantelelevy 2015. Yhtyeen musiikissa yhdistyvät kanteleen ainutlaatuinen sointi sekä tyylillä ja vahvalla ammattitaidolla kansanmusiikista ponnistavaa fuusiota soittava omaleimainen yhtye. Ohjelmisto koostuu Vilma Timosen sävellyksistä, joissa vahva laulu ja ainutlaatuinen instrumentaatio tuovat esille kanteleen rikkaan ja monipuolisen äänimaiseman mielenkiintoisesti ja uutta luovasti. 11 k ntele
Hannu Sahan TEKSTI JIMMY TRÄSKELIN K anteleen ja kansanmusiikin parissa mittavan elämäntyön tehneen Hannu Sahan tietoisuus kanteleesta heräsi nuorena aikuisena 70-luvun loppupuolella Tampereen yliopistossa. Saha opiskeli tuolloin kansanmusiikkia Erkki Ala-Könnin opastuksella, ja erityisen kiinnostuksen kohteeksi muodostui viisikielinen kantele ja musiikki, josta silloin käytettiin termiä muinaissuomalainen musiikki. Sittemmin Saha on ennättänyt uppoutua niin pienkanteleiden kuin pelimannikanteleidenkin maailmaan monesta vinkkelistä tutkien ja musisoiden. Siinä sivussa hän on toiminut myös useammalla taholla kulttuuripoliittisena vaikuttajana. Maaliskuussa 60-vuotista elämäntaivaltaan juhlistavasta Sahasta on ollut moneksi – ja on edelleenkin, mikäli tämän lehden kansikuvaa on uskominen! Vasemmalla: Hannu Saha työpaikkansa Musiikin Edistämiskeskuksen parvekkeella. Kuva: Jimmy Träskelin monet kasvot 13 k ntele
Hannu Saha syntyi Humppilassa vuonna 1956, mutta asui käytännössä koko lapsuutensa ja nuoruutensa naapuripitäjässä Urjalassa. Ensimmäinen kosketus vakavamielisempään musisointiin tapahtui jo kymmenvuotiaana: Saha liittyi torvisoittokuntaan ja aloitti harrastuksen, joka on jatkunut tähän päivään saakka – vaikkakin lapsuusvuosien tenoritorvi on vaihtunut alttotorveen. Kouluvuosinaan Saha osallistui suurella innolla kaikkeen musiikkitoimintaan, ja ensimmäinen oma yhtye Mummi kutoo perustettiin hänen ollessaan 15-vuotias. Ennakkoluuloton ja innokas asennoituminen soittamiseen ja soittimiin oli lähtökohtana niin yhtyeen kuin Sahan omankin musiikin tekemisessä. ”Mummi kutoo oli folkrock-tyyppinen yhtye, joka teki pelkästään omaa musiikkia”, Saha kertoo. ”Intohimonamme oli ottaa yhtyeen jäsenistön sormiin niin paljon soittimia kuin mahdollista, sillä yksi suurimpia ihanteitamme oli brittiläinen Incredible String Band, joka soitti kaikkia maailman soittimia.” Yhtyeen suureksi hämmästykseksi Love Recordsille lähetetty demonauha poiki levytyskutsun, ja Mummi kutoo -yhtyeen ainokaiseksi jäänyt levy ilmestyi vuonna 1975. Hannu Saha soittaa levyllä kitaraa, mandoliinia, huuliharppua, nokkahuilua ja pianoa – itse hankituilla taidoilla. ”Ei se tekninen taso päätä huimannut, mutta se ei ollut pääasia”, Saha sanoo. ”Kyse oli nimenomaan oman musiikin tekemisestä niillä elementeillä, mitä hallussa oli.” Kantelekin olisi epäilemättä soinut Mummi kutoo -yhtyeen raidoilla, jos Saha olisi sattunut löytämään sen aiemmin. Tämä tapahtui kuitenkin vasta, kun kukin yhtyeen jäsenistä lähti omille teilleen opintojensa pariin. Hannu Saha innostui suunnattomasti kansanmusiikista ja päätyi Tampereen yliopistoon, josta löytyi paitsi välineet elämäntyöhön myös elinikäisiä kumppanuuksia. ”Ostin Erkki Ala-Könniltä yhdeksänkielisen kanteleen”, Saha muistelee, ”ja samoihin aikoihin sain käyttööni myös toisen kanteleen, joka oli silloisen seurustelukumppanini Johannan suvussa.” Opiskelijayhtyeenä syntyi Primitiivisen Musiikin Orkesteri Primo, jonka ensimmäisen kokoonpanon muodostivat Sahan lisäksi Rauno Nieminen, Armi Mäkelä sekä Johanna Joensuu, josta myöhemmin tuli Sahan vaimo. ”Me halusimme olla ensimmäinen vanhempaan suomalaiseen kansanmusiikkiperinteeseen erikoistuva soitinyhtye”, Saha sanoo. ”Laulumusiikin puolella sellainen jo oli ollut, Heikki Laitisen ja Anneli Asplundin Nelipolviset, mutta me olimme ensimmäinen soitinmusiikin puolella.” Primon toiminta keskittyi Tampereelle yhtyeen jäsenten opiskelun ajan, ja se jatkui myöhemmin Kaustisella hieman muuntuneella kokoonpanolla. Hannu Saha kirjoitti gradunsa paimensoittaja Teppo Revosta ja valmistui vuonna 1980, jolloin hän sai saman tien kutsun työtehtäviin Kansanmusiikki-instituutissa. ”Kansanmusiikki-instituutti oli perustettu vuonna 1974, ja olin jo vuodesta 1976 lähtien ollut kesätöissä siellä”, Saha muistelee. ”Siksi olin niin onnekkaassa asemassa, että pääsin heti valmistuttuani kiinni työelämään.” Kansanmusiikki-instituutin johtajana toimi tuolloin Heikki Laitinen. Apulaisjohtaja Simo Westerholmin kanssa kahteen pekkaan pyöritetty Instituutti oli kasvanut nopeaa vauhtia, ja mukaan tulivat esimerkiksi Liisa Valo, Ilkka Kolehmainen ja lopulta Saha. ”Siitä tuli nopeasti hieno ja toimiva yhteisö, jolla oli valtavasti julkaisuja muuta toimintaa”, Saha kertoo. ”Minä aloitin koulutusohjaajana, ja olin jo aiemmin ilmaissut Heikki Laitiselle, että haluaisin tehdä töitä nimenomaan kanteleen parissa.” Kaustiselle lähteminen merkitsi automaattisesti sitä, että tähän mennessä lähinnä vanhempaan perinteeseen keskittyneen Sahan oli perehdyttävä nyt myös pelimannimusiikkiin. ”Vaikka olin soittanut aika paljon mandoliinia, tiesin, että (samavireinen) viulu ei olisi minun soittimeni”, Saha kertoo. ”Siksi rupesin heti soittamaan Perhonjokilaakson 14 k ntele
kanteletta. Sitä kautta kanteleharrastukseni laajeni huomattavasti, ja tietyllä tavalla siitä tuli pääasiallinen kiinnostuksen ja tutkimuksen kohteeni.” Molemmat perinteen kerrostumat olivat kuitenkin vahvasti mukana Kaustisella tehdyssä työssä. Kun Rauno Nieminen liittyi mukaan remmiin vuonna 1981, Primon toiminta jatkui triokokoonpanona Heikki Laitisen kanssa. Tämä Primo 2 -yhtye teki myös levyn nimeltä Haltian opissa Kansanmusiikki-instituutille. ”Tietyllä tavalla se levytys ei ehkä edusta aivan sitä, mitä Primo oli”, Saha kertoo. ”Levystä tehtiin hieman kevyempi ja populaarimpi, ja mukana on esimerkiksi huumoribluesia ja muuta. Primon varsinainen keikkaohjelmisto perustui pitkiin improvisaatioihin kanteleilla, jouhikoilla, Raunon puhaltimilla ja Heikin vahvalla laululla.” Varsinaisen Primon voi ajatella jääneen hieman huonosti taltioiduksi, sillä levy jäi trion ainoaksi. Periaatteessa asia olisi vielä korjattavissa. ”Primoa ei ole koskaan kuopattu”, Saha sanoo. ”Viimeksi esiinnyimme kaksi vuotta sitten Sommelossa. Silloin tällöin, jos joku keksii pyytää, saatamme hyvinkin lähteä soittamaan sitä Primon improvisatorista materiaalia.” Pienkanteleiden saralla tehtiin Kaustisella töitä myös valtakunnallisella mittakaavalla: kun Saha tuli Instituutin leipiin, hän oli jo ideoinut viisikielisen kanteleen koulusoittimeksi saattamiseen tähtäävää Kantele kouluun -hanketta. 80-luvun alkupuolella tehtiin ahkeraa valmistelutyötä tutkimuksen ja käytännön keinoilla. ”Soitimme Laitisen Heikin kanssa kouluissa ja päiväkodeissa lasten kanssa ottaaksemme selvää, kuinka pienet lapset voivat oppia mitäkin asioita”, Saha kertoo. ”Vuoden 1982 Kansanmusiikki-lehdessä julkaistiin sitten ensimmäiset oppimateriaalit, ja Kantele kouluun -hanke lanseerattiin vuonna 1984.” Siitä lähtien kolmen vuoden sisällä kaikkiin Suomen kouluihin oli lahjoitettu viisikielinen kantele opetusmateriaaleineen. Projektin tiimoilta julkaistiin omaa Viiskielinen-aikakausilehteä neljä kertaa vuodessa seitsemän vuoden ajan, ja lehteen kirjattiin myös hankkeen mittava ja menestyksekäs loppuraportti, joka perustui kouluille teetettyihin kyselyihin. Hankkeen ansiosta kanteleen ja kansanmusiikin tunnettuus otti Suomessa aimo Mummi kutoo -yhtyeen alaosasto Suistomaan pojat vuonna 1976. Kuva: Hannu Sahan kotialbumi. 15 k ntele
harppauksen eteenpäin. Sen myötä viisikielisestä kanteleesta tuli koulunkävijöille tuttu näky – niin hyvässä kuin pahassakin. ”Se, mikä minua ja Heikkiä on jälkikäteen harmittanut eniten on, että jätimme pedagogisen työn tietyllä tapaa kesken”, Saha sanoo. ”Meillä oli selvä näkemys siitä, kuinka asia etenisi, mutta pedagogisen materiaalin valmistaminen olisi saanut mennä hieman pidemmälle. Keskeinen ongelma koulukäytössä oli se, että kanteleiden virittäminen koettiin niin vaikeaksi.” Kanteleen menestys eri kouluissa vaihteli paljon ja riippui opettajien panostuksesta, mutta yhtä ei ole kieltäminen: nykyäänkin, kun ilmestyy uusia koulujen musiikkikirjoja, kantele on merkittävästi mukana. Siitä on kiittäminen Kantele kouluun -työryhmän määrätietoista ja innostavaa työskentelyä, jota kesti kokonaisen vuosikymmenen. ”Ihmisiä tuli hurjan paljon mukaan. Perustin viisikielisen kanteleen opetusryhmän, jonka ansiosta kaikkialla Suomessa oli opettajia, jotka pitivät kursseja ja lainasivat Kaustiselta soittimia”, Saha muistelee. ”Se oli kieltämättä hämmästyttävän määrätietoisen kuuloista työskentelyä!” Kantele kouluun -projektista huolimatta Sahalla oli aikaa tarttua myös isoon kanteleeseen. ”Sovin Heikki Laitisen kanssa, että kun tulen Kansanmusiikki-instituutille töihin, soitan aamulla aina tunnin ajan kanteletta työajallani”, Saha nauraa. ”Heikki ymmärsi heti, että kyllähän pojalle täytyy tällainen mahdollisuus antaa.” Soitonopettelu tapahtui itseopiskeluna yksin ja yhdessä muun muassa Kansanmusiikki-instituutin henkilökunnan muodostaman Fedja Happo -yhtyeen toiminnan lomassa. Noihin aikoihin oli kausi, jona myös Heikki Laitinen ja Ilkka Kolehmainen olivat innostuneita kanteleen soittamisesta. ”Kansanmusiikki-instituutille kehittyi ideologia, jonka mukaan tutkimustyön piti sisältää omakohtaista tekemistä”, Saha sanoo. ”Silloin syntyi käytännössä Heikki Laitisen tutkiva muusikko, musisoiva tutkija -metodi, joka elää nykyään kaikessa, mitä Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto tekee – vaikkakin tutkimusHannu Saha Kaustisella vuonna 1989. Kuva: Tapio Rantakari / Kansanmusiikki-instituutin arkisto 16 k ntele
profiili ja perinneymmärrys voisivat olla siellä hieman korkeammassakin roolissa.” Samaa ideologiaa toteutettiin Sahan työssä kantelepelimannien kanssa. ”Työhöni Instituutilla sisältyi hyvin paljon myös tallennustoimintaa”, Saha kertoo. ”Kuvasimme ja äänitimme paljon kanteleensoittajia erityisesti Kaustisen Kansanmusiikkijuhlilla. Löysimme esimerkiksi saarijärveläisen Arvi Pokelan, jonka ansiosta katoamassa ollut tikkutyylin soitto tuli uudelleen kuultavaksi.” Erityisen paljon Saha työskenteli kuitenkin Perhonjokilaakson kantelepelimannien kanssa. ”Esimerkiksi Alaspään veljesten ja Viljo Karvosen soittoa tallensin ja toimitin levyjä”, Saha sanoo. ”Yhteissoittelua oli kuitenkin myös paljon, koska oli itsestään selvää, että pelimannit eivät välttämättä osaa sanallistaa soittoaan; se tietous, jota halusin heiltä, tuli parhaiten soittamalla. Tätä ajatusta kutsuin myöhemmin väitöskirjassani musisoimalla keskustelemiseksi.” Keskusteleminen musisoimalla oli hedelmällistä, ja Perhonjokilaakson perinnesoitto vei Sahan mennessään niinkin kokonaisvaltaisesti, että hän huomasi pureutuvansa siihen myös siihenastisen uransa moderneimman yhtyeen toiminnassa. ”Salamakannel oli maalailevaa fuusiomusiikkia tekevä yhtye, jossa oli esimerkiksi oldtime-vaikutteita ja Jussi Ala-Kuhan kautta rock-tyyppistä otetta, ja toisaalta Arto Järvelän kautta viulupelimannihenkeä”, Saha luonnehtii. ”Itse soitin siinä yllättäen hyvin perinteistä kanteletta Perhonjokilaakson pelimannien hengessä.” Salamakannel toimi 1980-luvun lopulta 90-luvun alkuun ja teki kolme levyä. Toiminta hiljeni Jussi Ala-Kuhan muutettua pois Kaustiselta, ja sammui lopullisesti vuonna 2007 kitaristin siirryttyä ajasta ikuisuuteen. ”Salamakannel oli hieno yhtye, ja olen varma, että jos Jussi Ala-Kuha eläisi, olisi tapahtunut jonkinlainen reunion”, Saha sanoo. ”Koska Jussin rooli oli yhtyeessä niin merkittävä, on vaikea kuvitella kenenkään voivan sitä korvata – hänhän oli kaiken kaikkiaan Suomen loistavimpia kitaristeja.” Heikki Laitinen oli lähtenyt työskentelemään Sibelius-Akatemiaan syksyllä 1983, ja kun oli käynyt ilmi, että hän jäisi Helsingin-reissulleen, Hannu Saha peri hänen paikkansa Instituutin johtajana. ”Minä olin vuosina 1984-85 siviilipalvelusmiehenä kirjastoamanuenssina Sibelius-Akatemialla”, Saha kertoo. ”Eräänä päivänä maakuntaneuvos Viljo S. Määttälä saapui paikalle ja ilmoitti, että Instituutin johtokunta haluaisi kutsua minut johtajaksi. Minä olin nuori kloppi verrattuna pidempään mukana olleisiin Westerholmiin ja Kolehmaisiin, ja kysyin, että mitä he siihen sanoisivat. Viljo sanoi kuitenkin, että asia on heidän kanssaan sovittu, ja he kannattivat sitä.” Liki kaksikymmenvuotisen pestin aikana Sahalla oli monta rautaa tulessa. Lisäksi hän oli tullut Tampereelta lähtiessään kirjoittaneeksi itsensä jatko-opiskelijaksi. Tohtoroituminen sai kuitenkin odottaa. ”Työhankkeet, yhtyeet ja lukuisat julkaisut olivat mielenkiintoisia projekteja, enkä tuntenut tarvetta tehdä vakavampaa akateemista tutkimusta”, Saha sanoo. ”Tieteellisen tiedon popularisoiminen erilaisiksi julkaisuiksi oli silloin minulle tärkeämpää.” Kun sitä työtä oli tullut tehtyä viisitoista vuotta, ja Määttälä ja kumppanit vihjasivat, että olisi mukavaa jos talossa olisi tohtorismiehiäkin, tuli väitöskirjan aika. Vuonna 1996 julkaistu Kansanmusiikin tyyli ja muuntelu on kansanmusiikin opiskelijoita edelleen innoittava järkäle, joka uppoutuu muunteluun ja muistinvaraisuuteen kantelepelimannien soiton kautta. ”Minulle oli silloin itsestään selvää, että kantele olisi se aihe, josta väitökseni tekisin”, Saha toteaa. ”Koska olin vuosien saatossa jo päässäni pohtinut niin paljon pelimannimusiikin olemusta ja saanut sen myös sormiini pelimanneilta, oli kirjoitusrupeama hämmästyttävän nopea. Varsinaisen väitöskirjan kirjoitin vuodessa, koska se oli ajatuksellisesti jo päässä olemassa.” Työn hedelmän Saha näkee tutkimustyönsä ehdottomana huippuna. ”Olen hieman tullut tuhlanneeksi erityisprofiilejani 17 k ntele
jakamalla itseäni liian moneen”, Saha toteaa. ”Siksi akateemiseen tutkimukseenkaan ei ole riittänyt aivan tarpeeksi aikaa.” Vaikka Kantele-lehden kannessa voi esiintyä kahtena Rautatientorin patsaana, ei Hannu Sahakaan ole kyennyt olemaan kahdessa paikassa samaan aikaan. Siksi Kansanmusiikki-instituuttikin jäi lopulta taakse, kun uudet työkutsut veivät ensin vuonna 2002 lyhyesti Tampereelle professuuria tuuraamaan, ja sitten Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtajaksi – täysin eri maailmaan. ”Silloin tulivat mukaan vielä tämä kulttuuripoliittinen vaikuttaminen ja työelämä, jotka väistämättä veivät keskittymisen toisaalle kansanmusiikkipuolelta”, Saha sanoo. ”Mutta olen kokenut sen suureksi rikkaudeksi, että on saanut tehdä niin monenlaisia asioita.” Ennen Kaustiselta lähtöään Saha ehti toteuttaa vielä yhden täysin oman taiteellisen työn, vuonna 2000 julkaistun Mahla-levyn. ”Olin silloin erityisen kiinnostunut säveltämisestä, mitä olen toki aina tehnyt ja teen edelleenkin”, Saha sanoo. ”Ideana oli, että kantele olisi mukana todella monenlaisissa konteksteissa. Mukana on esimerkiksi viisikielistä jousikvartetin kanssa ja Salamakannel-tyyppistä kantele-rock -tyyliä.” Mahlaan osallistui suuri määrä soittajia, ja kappaleet toteutettiin studiosessioina. ”Erittäin tärkeää oli, että Andrew Cronshaw tuotti levyn”, Saha toteaa. ”Andy oli aiemmin kiinnostunut Salamakanteleen ensimmäisestä levystä ja kirjoitti siitä Folk Roots -lehteen niin ymmärtävästi, että minun oli pakko ottaa häneen yhteyttä. Sitä kautta alkoi pitkä yhteistyömme, ja Andrew kävi Kaustisella myös pitämässä erilaisia työpajoja.” Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtajuuden ohessa kantele pysyi mukana Sibelius-Akatemian tuntiopettajan ja tohtoritutkintolautakunnan jäsenen roolien avulla. 2010-luvun alkupuolella Saha siirtyi taas täyspäiväisemmin musiikin pariin seuratessaan jälleen Heikki Laitisen jalanjäljissä samaisen laitoksen kansanmusiikin professorin pestiin. Nyt teemme haastattelua kuitenkin Helsingissä Pieni Roobertinkatu 16:ssa sijaitsevassa musiikin keskuksessa, jossa toimivat esimerkiksi Gramex ry ja Suomen Muusikkojen Liitto ry sekä Musiikin edistämissäätiö, jonka johtajana Saha on nyt ollut vajaan vuoden. ”Olen ollut ESEKin ja MESin toiminnassa jo 90-luvun alkupuolelta lähtien erilaisissa toimikunnissa, ja nyt olen täällä operationaalisella puolella”, Saha sanoo. ”Hienoa, tärkeää työtä, jossa näkökulma musiikkiin on kokonaisvaltainen – tällä kertaa ei pohdita pelkästään kansanmusiikkiasioita, vaan kaikki genret ovat mukana.” Sahan omassa musiikkitoiminnassa kansanmusiikki ja kantele ovat kuitenkin tiukasti keskiössä. Aikanaan Kaustisella musisoiden keskustelemisen merkeissä Tapani ja Heimo Peltoniemen kanssa perustettu Kaustisen kanteleet on ollut viime vuosina entistäkin aktiivisempi, vaikka Heimo Peltoniemi päätti maalliset soittonsa jo vuonna 2007. Sahan, Tapani Peltoniemen, Antti Kettusen ja Pauliina Syrjälän muodostama nykykokoonpano julkaisi Tapanin marssi -levyn vuonna 2013, ja se valittiin seuraavana keväänä Kanteleliiton vuoden kantelelevyksi. Pelimannisäveltäjä Tapani Peltoniemen kanssa Saha on tehnyt nyttemmin myös duokeikkoja. ”Soitto jatkuu, ja viime kesänä Kaustisen kanteleilla oli mielenkiintoinen yhteisprojekti Tapani ja Asta Lahikaisen kanssa”, Saha kertoo. ”Tapani Lahikainen on upea rahvaan runoniekka, jonka lauluja esitimme Kaustisen festivaaleilla sekä Lahikaisten omilla festivaaleilla. Jatkoa on tiedossa ensi kesälle.” Niin Tapani Peltoniemen kuin Tapani ja Asta Lahikaisenkin kanssa työskentely kuulostaa hieman samalta kuin työskentely Kansanmusiikki-instituutin innoituksen vuosina Kaustisella. ”Siinä pääsee tarkastelemaan kansanmusiikkia jälleen muusta kuin nykykansanmusiikin näkökulmasta, mikä on aina terveellistä ja hauskaa”, Saha sanoo ja kiteyttää: ”Kohtaamisia oikean kansanmusiikkimaailman kanssa.” • • • • • 18 k ntele
Adina Dumitrescu: Chamber Music Works for Kantele. Imu-Inkoon musiikki 2015 Jenny Vartiainen, Eva Alkula ja Heidi Äijälä: kanteleet, Emili Losier: sopraano, Janne Tuomi: lyömäsoittimet, Mikko Raasakka: bassoklarinetti Adina Dumitrescu on kymmenkunta vuotta sitten Tampereelle asettunut romanialainen säveltäjä ja tietojenkäsittelyn ekspertti. Tulokulma kanteleeseen on aika lailla poikkeuksellinen. Ulkopuolisena Dumitrescun ei ole tarvinnut potea ”kansallissoitinsyndroomaa”. Hän on ottanut kanteleen haltuunsa ilman mitään mutkia, tutkinut sen perinteisiä mahdollisuuksia ja keksinyt runsaasti uusia ja räväköitä lähestymistapoja. Kuuluu, että ne innostavat esittäjiä. Ja kun säveltäjä pursuaa ideoita, tietokoneinsinööri siivilöi niistä parhaat. Tulos on tiivistä, vähäeleistä, mutta helposti avautuvaa kirkkautta. Tyylillisesti Dumitrescu on jotain Bartok-henkisen motorisuuden ja John Cage -vaikutteisen minimalismin alueilta. Vähäeleisyyttä vauhdittaa pienin keinoin rakennettu, vastakkaisuuksista synnytetty dramaturgia. Vastakkain ovat esimerkiksi kanteleen korkea ja matala rekisteri (Fresh, 2011) tai epäsymmetrisesti kiemurteleva balkanilaisrytmiikka tasaisen pulssin päällä. Sointivärikontrasti on myös tulos tarkasta paneutumisesta kanteleen eri kosketustapoihin. Dumitrescu säätelee erittäin tarkasti kanteleen jälkikaikua. Avoin sointi onkin vain yksi keinovara monien muiden, kuten cembalon, kitaran, harpun tai sähkösointien kirjossa. Keskeinen tekijä on insinöörin intohimolla toteutettu ilmiömäinen paneutuminen erinäisiin tasavireisyydestä poikkeaviin viritysjärjestelmiin. Kun toinen kantele soittaa tasavireisiä aiheita, toinen toistaa niitä kvartin kolmasosan sävelin (Ua hoi, 2011). Tai kun kolme kanteletta on viritetty keskenään siten, että oktaavi jakautuu 31:een säveleen(!), tuloksena on sekä hurmaavia keskisävelviritystä muistuttavia kolmisointuja, pehmeitä luonnonseptimejä että aivan merkillisiä, elektronimusiikin kaltaisia klustereita tai huojumia. Valittavat puolisävelglissandot ovat luonteenomaisia kahdessa Apolllinaire-laulussa (2014). Tuned to the real world -sarjan (2014) Admiration muodostaa puolestaan kolmen kanteleen (Eva Alkula, Jenny Vartiainen, Heidi Äijälä) puoliaskelta pienempien glissandojen kimmeltävän helminauhan. Viritysestetiikassaan Dumitrescu onkin samoja asioita pohtineen Juhani Nuorvalan, suomalaisen minimalismin kantaisän, hengenheimolainen. On levyllä huumoriakin. Pas de deux’n keskustelu matkalla kotiin bassoklarinetille (Mikko Raasakka) ja kanteleelle (Jenny Vartiainen) on hykerryttävä kuva eriparisesta pariskunnasta, joka jakautuu kotimatkalla käytävän kunnon riidan päätteeksi eri osoitteisiin. Ua hoin LEVYARVIOITA KIRJOITTANUT PEKKA JALKANEN 19 k ntele
huhuilut ja aavesoinnit (Eva Alkula, Jenny Vartiainen) tuovat mukaan hupaisaa Dracula-sävyä. Kanteleen ja parin muun soittimen yhdistelmät soivat kauniina ja energisinä: Freshissä Janne Tuomen lyömäsoittimet käskevät ja seuraavat, Pas de deux’n nuhainen bassoklarinetti niiskuttaa, niin kuin usein sattuu pubi-illan päätteeksi. Ylipäänsä Dumitrescun ilmaisu on hyvin inhimillistä ja ilmavaa, niin tarkkaan kontrolloitua kuin se onkin. Levyyn liittyy erittäin informatiivinen ohjelmalehtinen. Siinä kuusi eri säveltäjää eri puolelta Eurooppaa esittelee kiinnostavasti näkemyksiään Dumitrescun musiikista ja avaa sitä kiitettävästi. On täysi syy pitää Dumitrescun mitä omintakeisinta uutuutta yhtenä uuden kantelemusiikin virstanpylväänä. Laet lauloi 2015 Sibarecords Sami Junnonen: huilu, Eva Alkula, Elisa Kerola, Heidi Äijälä: kanteleet Sami Junnonen (s.1977 Tampere) on vahvaa kansainvälistä uraa tekevä, monissa kansainvälisissä kilpailuissa menestynyt huilisti. Sibelius-Akatemian tuottamalle levylleen hän on valinnut ilman mitään ennakkoluuloja partnereikseen kantelisteja. Viehättävä ja energinen duoja sooloteoskokonaisuus muodostuu yhdestä japanilaissävellyksestä, kahdesta barokkisarjasta ja neljästä nykyteoksesta. Avausteos, japanilaisen Michio Miyagin, Japanin Aarre Merikannon, Haru no umi (1929), eli Keväinen meri, on tehty alun perin shakuhachille ja kotolle. Autereinen japanilaisfoklorismi istuu mitä luontevimmin huilu-kantele -duolle. Puoliaskeleeton ja -askeleellinen pentatoniikka luo raukeaa nostalgiaa. Kanteletta soittaa sovituksesta osaksi vastannut Eva Alkula. Barokkiosuus sisältää J. S. Bachin Sonaatin huilulle ja basso continuolle sekä C.F.E. Bachin Soolosonaatin a-molli. Jäntevässä soitossa isä-Bachin teoksen osalta romantisoiva ote tekee muutoin mainion esityksen hivenen raskaaksi. Sen sijaan poika-Bachin soolosonaatissa Junnosen energia on omimmillaan ja saa kuulostamaan teoksen kaikessa diatonisuudessaan hyvinkin modernilta. Levyn neljä nykyteosta asettuvat lähinnä vapaatonaalisen modernismin alueelle. Monitoimimuusikko ja puhallinspesialisti Janne Ikosen Verso (2003) kasvaa kuin luonnostaan molliterssin rajaamasta kolmisäveliköstä moneen suuntaan aukeavaksi pensaaksi. Elisa Kerolan kantele on kuin siihen kasvanut kärhö: se kommentoi, kasvaa välillä omilleen, mutta pysyy silti symbioosissa ilmavan huilun kanssa. Aki Yli-Salomäen Raanu (2012) hakee tilaa, ajattomuutta ja maisemaa. Huilun viipyilevät kaarrokset kohtaavat harvakseltaan Eva Alkulan kanteleen kaikutiloja, pisteitä, pianistisia pyörteitä ja sammutettujen äänten kätkettyä energiaa. Perulaissyntyisen Jimmy Lopezin Taipunut symmetria soolohuilulle (2011) ei sitä vastoin peittele energiaansa, vaan kiitää myrskytuulena läpi aikojen ja kulttuurien. Teknisesti vaativa, mutta läpeensä ehjä teos osoittaa sekä suvereenia soittimen hallintaa 20 k ntele