4 • 2016 Irtonumero 8 € MUKANA PELIMANNI-LIITE Viiden kielen villitys, s. 6 Luunappi naurattaa ja pakahduttaa, s. 11 Liitelevyllä makupaloja vuoden 2016 kansanmusiikkilevyiltä
2 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2016 SISÄLTÖ 4 • 2016 17 51 11 KOLUMNISTI Jukka Lindfors Persoonallinen pelimanniyhtye: Luunappi naurattaa ja pakahduttaa. Viiden kielen villitys Liitelevyllä makupaloja vuoden 2016 aikana ilmestyneiltä kansanmusiikkilevyiltä. Pääkirjoitus...........................................................................................................4 Ajassa: Jemina ja Selina Sillanpää ...............................................................5 Arkistoista estradille ......................................................................................12 Esittelyssä Burhan Hamdon ........................................................................15 Kalevauva: Nettikeskustelusta laululyriikaksi.....................................16 Balladien tulkitsija, leikari ja tohtori Maija Karhinen-Ilo ...............19 Vuosi naispelimannien matkassa .............................................................20 PELIMANNI-liite Hämeessä soivat viulut ja haitarit ............................................................23 Satakunnan kansanmusiikkiyhdistyksen uudeksi puheenjohtajaksi Kirsi Viitala-Lehtonen .............................24 Nuottiliite: Hämäläisiä sävelmiä................................................................25 Kuulumisia Pohjois-Savosta ........................................................................29 Iin Syyssoitto lokakuussa .............................................................................29 Uudenmaan nurkka ........................................................................................30 Kokkolan kuulumisia ......................................................................................30 Musiikin teoriaa harrastajille ja kiinnostuneille kuuntelijoille ....31 Maestro ja Fiktio tuovat kansanmusiikkia kouluhin ........................32 Lännen lokarin jalanjäljillä – arkistomatkalla Yhdysvalloissa ....34 Huonosta puusta ei saa hyvää viulua ......................................................36 Mitalitaiteilija Toivo Jaatinen keksi torvirummun .............................38 Muistoissamme Tapani Luhtaranta ja Veikko Laukkanen ..............40 Levyt ja kirjat .....................................................................................................42 Taustapeilissä Esa Vilhonen ........................................................................50 Keikat ja koulutus ............................................................................................52 6 Sa m i Pe rt ti lä
3 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2016 ALKUTAHDIT Hollolalainen Hannu Kella nimettiin pohjoismaisten hiihtolajien MM-kisojen avajaisista vastaavaksi taiteelliseksi johtajaksi kaksi vuotta sitten. Avajaisista suunnitellaan kansainväliset mitat täyttävää, satavuotiasta Suomea juhlistavaa tapahtumaa. Hannu Kella on työskennellyt kulttuurialalla kohta 20 vuoden ajan muun muassa säveltäjänä, sovittajana, muusikkona ja tuottajana. Kella tunnetaan parhaiten Tsuumi Sound Systemsistä, mutta on tehnyt myös paljon näyttämömusiikkia, josta on tekeillä levy Timo Alakotilan kanssa. Hannu Kella vastaa MM-kisojen avajaisten kokonaisvaltaisesta suunnittelusta, johon kuuluvat muun muassa käsikirjoittaminen, esiintyjävalinnat ja musiikkituotanto. Suunnitelmien edetessä hän kokoaa ympärilleen taiteellisen työryhmän. – Avajaisten pääosassa tulevat olemaan tanssi ja musiikki, sekä tuhannet kisoissa toimivat vapaaehtoiset. Haluamme ennen kaikkea tarjota paikalle saapuvalle yleisölle unohtumattoman elämyksen, jonka myötä juhlakisat saavat arvoisensa lähtölaukauksen, kaavailee Kella. Hannu Kella on suunnittellut MMkisojen avajaiset Kansanmusiikkikoulutuksen loppuminen Joensuussa vahvistui Kalevalaseuran hallitus on myöntänyt Kek rinpäivän tunnustuspalkinnot suomalaisen kulttuurin ja kulttuuriperinnön parissa ansioituneille tutkijoille, taiteilijoille ja asiantuntijoille. Palkinnot, yhteensä 11 000 euroa, jaettiin Kansallismuseossa Helsingissä 3. marraskuuta. Arvokkaasta työstä tieteen parissa palkittiin uskontotieteilijä, professori emeritus Veikko Anttonen, etnologisen naistutkimuksen dosentti, professori emerita Kaija Heikkinen, kansanlääkinnän asiantuntija, lääketieteen tohtori Antti Hernesniemi sekä perinteenja kulttuurintutkija, dosentti Sinikka Vakimo. Nuoren tutkijan palkinnon sai musiikin tohtori, runolaulaja Ilona Korhonen. Palkinto myönnettiin Korhoselle hänen kyvystään nostaa runolaulu ja sen tutkimus nykypäivään, ennakkoluulottomuudesta uusia haasteita kohtaan sekä hänen aktiivisuudestaan taiteilijana ja tutkijana, opettajana ja innoittajana. Perinteen taitajien ja tallentajien palkinnon sai neljä henkilöä: kuvanveistäjä ja perinnerakentaja Seppo Kalliokoski sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston muistitietoaineistoja kartuttaneet Maila Hietala, Salme Kokko ja Pirkko Savolainen. Kalevalaseura on jakanut Kekrinpäivän tunnustuspalkintoja suomalaisen kulttuurin ja kulttuuriperinnön parissa ansioituneille henkilöille vuodesta 1965 lähtien. Joensuussa sijaitsevan Karelia-ammattikorkeakoulun suunnitelmat lopettaa musiikinopetus ja sen myötä myös kansanmusiikin opetus saivat lopullisen sinetin lokakuussa Karelian ja opetusja kulttuuriministeriön neuvotteluissa. Syksyllä ei suoritettu enää opiskelijavalintaa, mutta koulussa opiskelevat voivat suorittaa nelivuotisen tutkintonsa loppuun. Sen sijaan tanssinopettajakoulutus jatkuu Oulussa. Leikkauksilta ei kuitenkaan vältytä, tanssinopettajakoulutuksen tiimipäällikkö Anssi Kirkonpelto kertoo. Ensi syksynä otetaan sisään samat 17 opiskelijaa kuin tähänkin asti, mutta säästöjä saadaan lisäämällä neljän linjan yhteisten opintojen määrää. Aikaisemmin on vuorovuosin otettu sisään showja balettitanssinopettajiksi sekä parija kansantanssinopettajiksi pyrkiviä. Nyt keskeinen kriteeri on soveltuvuus tanssinopettajaksi, olipa kiinnostuksen kohde mikä tahansa. Opetuksessa neljä suuntautumisvaihtoehtoa säilyvät kuitenkin edelleen. Oulun kaupunki luopuu nykyisistä tiloista vuokrasopimuksen päättyessä ja tuleva sijoituspaikka on vielä hieman avoin. Muiden kulttuurilinjojen siirtyminen yliopiston tiloihin on jo varmistunut. Kalevalaseura palkitsi Kekrinpäivänä Rauno Nieminen EGB:n kunniajäseneksi EGB eli Eurooppaiset kitaranrakentajat (European Guitar Builders Association) on kutsunut mestarisoitinrakentaja Rauno Niemisen kunniajäsenekseen kunnioittaakseen hänen elämäntyötään. EGB on muutama vuosi sitten perustettu eurooppalaisten itsenäisten kitaranrakentajien yhdistys, jonka tarkoituksena on edistää kitaranrakennusta Euroopassa. europeanguitarbuilders.com Ilona Korhonen M aa rit Ky tö ha rju Te em u M oi si o
4 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2016 M ai ja Se pp o PÄÄKIRJOITUS Välineurheilua Tähän lehteen osuu vähän sattumalta kahden taitavan viulunrakentajan haastattelu. Molemmat ovat nähneet paljon vaivaa hienon soinnin etsimiseen ja löytämiseen. Kummankin soittimet soivat kauniisti. Eräässä asiassa he ovat yllättäen päinvastaista mieltä. En sorru tässä juonipaljastukseen, mutta totuuksia voi olla monia. Soittimista ja soinnista puhuminen muistuttaa joskus viiniasiantuntijoiden keskustelua. Vertaukset ovat ylimaallisia ja maallikon ymmärryksen ylikäyviä. Joskus tuntuu, että keskustelu karkaa käsistä. Varsinainen asia jää sivuseikaksi. Soittimista puhuttaessa se on musiikki. Olen joskus eksynyt lukemaan hifistien eli äänentoistolaitteiden harrastajien keskustelua. Mielessä on käynyt, mahtavatko nuo nauttia musiikista. Omat parhaat elämykseni olen kokenut särisevän radionauhurin ja rupisen kasetin kanssa. Pienestä kaiuttimesta ulostuleva hertsimäärä ei ole koetellut kuulokyvyn äärilaitoja, mutta sielu on soinut. Soitonopettajilla on varmaan toisistaan poikkeavia näkemyksiä, mutta usein suositellaan hankittavaksi hyvä – ja kallis – soitin heti ensimmäiseksi soittimeksi. Hyvästä soittimesta ei varmasti ole haittaa, jos siihen on varaa. Laadukas soitin myös säilyttää arvonsa, mutta soitonopiskelun voi aloittaa vaatimattomallakin pelillä. Taitojen kartuttua voi sitten panostaa myös soittimen laatuun. Tietenkin valmiiksi viritettyjen soittimien pitää soida vireessä. Huiluja tai haitareita hankittaessa olisi hyvä ottaa asioista ymmärtävä mukaan. Kielisoittimissa on tärkeää, että kielet ovat sellaisella korkeudella, että niillä ylipäänsä voi soittaa ja kaulan nauhoitus täsmää. Tämän päivän halvatkin soittimet ovat aivan toista luokkaa kuin muutama vuosikymmen sitten. Soittoharjoituksen voi aloittaa myös lainasoittimella tai muutaman euron muoviputkesta tehdyllä pitkähuilulla. Rahasta se ei ole kiinni. Kun soittimelta alkaa vaatia enemmän, suosittelen tarkistamaan ensin kotimaan markkinat. Hyvän kotimaisen viulun saa muutamalla tuhannella. Jos käyttö on ahkeraa, panostus ei ole varmasti turha. Hyvään soittimeen tarttuu mielellään. Hyvän soittimen arvo myös säilyy, saattaa jopa nousta, vaikka harva niitä sijoitusmielessä hankkii. On kuitenkin mukava tietää, että soittimesta voi saada omansa pois, jos into sammuu. Viidensadan euron kiinalaisen kitaran arvo puolittuu matkalla kaupasta kotiin. Oman soittimensa tekijän tunteminenkin tuntuu mukavalta. Tärkeintä on kuitenkin musiikki ja musisoiminen. Katsopa vaikka video, joka löytyy internetistä haulla Landfill Harmonic tai ”recycled orchestra” (kierrätysorkesteri). Sauli Heikkilä KANSAN MUSIIKKI Kansanmusiikin aikakauslehti No 4 (183) 2016 Julkaisijat Suomen Kansanmusiikkiliitto Hämeentie 34 D, 00530 Helsinki Puh. (09) 8731 320 www.kansanmusiikkiliitto.fi Toiminnanjohtaja Päivi Ylönen-Viiri, puh. 0500 431 913 toiminnanjohtaja@kansanmusiikkiliitto.fi Puheenjohtaja Antti Koiranen, puh. 040 551 4137, antti.koiranen@gmail.com Kansanmusiikki-instituutti Jyväskyläntie 3 (PL 11), 69601 Kaustinen www.kansanmusiikki-instituutti.fi Johtaja Matti Hakamäki, puh. 040 358 8921 matti.hakamaki@kaustinen.fi Kustantaja Suomen Kansanmusiikkiliitto Päätoimittaja Sauli Heikkilä, puh. 045 671 1868 lehti@kansanmusiikkiliitto.fi Tilaukset ja osoitteenmuutokset toimisto@kansanmusiikkiliitto.fi Ilmoitusmyynti toiminnanjohtaja@kansanmusiikkiliitto.fi Ulkoasu ja taitto Pieni Huone Oy, Sauli Heikkilä Toimituskunta Matti Hakamäki, Sauli Heikkilä, Anja Hinkkanen, Jaana-Maria Jukkara, Seppo Kononen, Risto Kupari, Heikki Laitinen, Juhani Näreharju, Lauri Oino, Laura Suurla ja Päivi Ylönen-Viiri Kansikuva Emilia Lajunen ja Suvi Oskala kuva: Sami Perttilä Kirjapaino Forssan Kirjapaino Oy ISSN 2323-8089 Kansanmusiikki 1/17 ilmestyy 28.2. aineisto 27.1. mennessä. Kulttuuri-, mielipideja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen
AJASSA Jemina ja Selina Sillanpää 5 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2016 Kysymykset: Sauli Heikkilä Kuva: Aija Sillanpää Duo Jemina ja Selina Sillanpäällä on takanaan jo neljännesvuosisadan ura. Isä, pitkän linjan muusikko Seppo Sillanpää ohjasi tytöt musiikin pariin ennen kuin he osasivat puhua. Ensimmäinen levy tehtiin, kun Selina oli seitsemän ja Jemina yhdeksän. Siitä alkoi säännöllinen keikkaelämä. Nykyään Jemina työskentelee muusikkona, näyttelijänä ja ohjaajana ja Selina muusikkona ja opettajana. Millainen oli ensimmäinen keikkanne? Ensimmäinen virallinen keikka Siljakudaalevyn ilmestyttyä oli Lahden pääkirjaston lastenosastolla 1992. Muistan, että meillä oli jotain vaaleanpunaista päällä ja olin Selinaa päätä pidempi. Pitikö isän kovastikin houkutella teitä esiintymään? Jemina: Muistan sanoneeni, että levyllä voin toki laulaa, mutta keikkailemaan en lähde. Nyt voi todeta, että sehän vei sitten täysin mukanaan. Pakottaa meitä ei ole koskaan tarvinnut, mutta on kyllä houkuteltu treenaamaan viululäksyjä eläintarroilla kun barbileikit olivat pahasti kesken. Sisarusyhtyeissä riidellään usein, mikä on sopunne salaisuus? Me puhumme suoraan ja riitelemme välillä – edelleenkin. Sovun salaisuus on se, että haluamme aina toiselle vain hyvää. Emme halua ikinä loukata tietoisesti. Olemme työskennelleet vuosia yhdessä ja lyöneet muovilapioilla toisiamme päähän 30 vuotta sitten, enää ei tarvitse. Tunnemme toisemme hyvin ja osaamme välttää konflikteja ja antaa toiselle tarvittaessa tilaa. Nykyään reissaamme kahdestaan pitkiä matkoja ja molemmat haluavat, että matkanteko on pääosin hauskaa. Mottomme on aina ollut: Kenenkään matkaa ei saa pilata. Miten aiotte viettää juhlavuotta? Keikkailemalla. Ensimmäinen juhlakonsertti oli Lahdessa 26.11. ja 7.12. on vuorossa Tavastia-klubi Helsingissä. Siellä on vierailijoina Aija Puurtinen, Esa ja Moses Kuloniemi, Mamba Assefa, Tommy Lindgren. Millaisia suunnitelmia duollanne on? Lähdemme tammikuussa Yhdysvaltoihin keikkailemaan ja aiomme julkaista uutta musiikkia ensi vuoden aikana. Lisäksi olemme tekemässä Kansallisteatteriin Karavaani 2017 teosta, jonka ensi-ilta on toukokuussa.
KANSANMUSIIKKI • 4 • 2016 E milia Lajunen ja Suvi Oskala ovat molemmat opiskelleet kansanmusiikkia SibeliusAkatemiassa ja soittaneet yhdessä eri kokoonpanoissa jo vuodesta 2004. Duo tuli perustettua osittain vahingossa, tuli keikkapyyntö ja sinne mentiin, kertoo Suvi Oskala. – Kahden viulun duo on mahtava, koska se on todella haastava. Ensin pitää miettiä miten saa musiikin kuulostamaan tarpeeksi isolta, hiljaisia sävyjä tietenkään unohtamatta. Tuo ihan omat haasteensa, että toinen instrumentti on sama kuin itsellä. Emilia Lajunen näkee yhtyemuodon suorana jatkumona pelimanniperinteestä. Yhtyeen helppo liikutettavuus on tietysti suuri etu. – Muiden bändien kanssa kulkee aina järjetön tavaramäärä. Pelkän viulun kanssa liikkuminen on todella helpottavaa. Alusta asti tämä viuluduo on soittanut nimenomaan viisikielisillä viuluilla. Soittimessa yhdistyy kätevästi viulun ja alttoviulun äänialat: viulun kirkas, korkea e-kieli on mukana mutta matala c-kieli antaa muhkeutta alarekisteriin. Kielet ovat hiukan toisiaan lähempänä kuin tavallisessa viulussa, jottei kaulasta tule mahdottoman paksu. Suvi Oskala kertoo hankkineensa opiskelun alkuaikoina itselleen myös alttoviulun. Eri soitinten välillä vaihtaminen alkoi kuitenkin jossain vaiheessa ottaa päähän, jatkuvan soittimen vaihtamisen takia ei ollut aina ihan varma, osuvatko sormet oikeisiin paikkoihin. – Soitin vuosia niitä molempia, koska kaipasin sitä alempaa rekisteriä. Säestäminen on paljon helpompaa kun on viisi lisäsäveltä alhaalla. Viisikielinen on äärimmäisen monipuolinen soitin! Ja oi sitä onnen määrää, kun pääsi tuplakotelon roudaamisesta eroon... Suvi Oskala muistaa törmänneensä ensimmäisen kerran viisikieliseen viuluun Casey Driessenin käsissä Haapavedellä 2000-luvun alussa. – Ihastuin siihen heti! Amerikassa niitä oli siinä vaiheessa rakennettu enemmänkin. Ympäri maailman rakentajat ovat kokeilleet viisikielistä, usein alttoviulukokoisena, jossa on siis isompi kaikukoppa kuin meidän soittimissa. Emilia Lajunen puolestaan ei ole koskaan soittanut alttoviulua, mutta muistaa kuulleensa ihastuneena viisikielistä alttoviulua levyltä. Muutakin kuin melodiaa Ruotsalainen Per Klinga on rakentanut sekä Lajusen että Oskalan viisikieliset viulut vuonna 2008. Tukholmassa vaihtoopiskelijana ollut Oskala ihastui Klingan rakentamaan viisikieliseen alttoviuluun, jota soitti Väsen-yhtyeestä tuttu Mikael Marin .– Törmäsin kerran rakentajaan ja kyselin, eikö sitä voisi rakentaa viulukokoiViuluja nähdään kansanmusiikin estradeilla paljon, mutta viime aikoina yhä useampi nykykansanmuusikko on ottanut käyttöönsä viisikielisen viulun. Joskus koko yhtye rakentuu sen varaan, kuten Emilia Lajusen ja Suvi Oskalan duo, joka juhli tänä vuonna viisivuotista taivaltaan. Viiden kielen VILLITYS 6 Tove Djupsjöbacka
KANSANMUSIIKKI • 4 • 2016 sena, ja siitä se lähti. Minun soittimeni oli ensimmäinen viisikielinen viulu, jonka hän teki, ja hän ehti ottaa palautteeni huomioon Emilian soitinta rakentaessaan. Tällä hetkellä viisikieliset viulut herättävät paljon kiinnostusta. Soitinrakentajatkin haluavat usein keikkojen jälkeen tutkiskella duon soittimia. – Onhan tämä villitys ihan ymmärrettävä. Monet viulistit ovat vähän kyllästyneitä siihen perinteiseen rooliin, että soitetaan melodiaa korkealta, toteaa Suvi Oskala. Duo Lajunen-Oskala käyttää paljon säestyssoittoa ja välillä he nautiskelevat myös ihan unisono-soittamisesta. Erilaisia sävyjä tarvitaan tuomaan kokonaisuuteen monipuolisuutta. Muusikot kieltävät kuitenkaan olevansa varsinaisia soundikikkailijoita. Emilia Lajunen selittää: – Mietimme vain kuinka toteuttaa tietty idea. Ja joskus siihen sopii jokin tietty tekniikka, kuten huiluäänet...” – ...tai choppailu, Suvi Oskala jatkaa. Mutta musiikin ehdoilla kyllä aina mennään! Vuosien varrella sovitustyylimmekin on kehittynyt. Nykyään sovitukset ovat monesti enemmän pelkistettyjä, ollaan etsitty hyvää groovea sitä kautta. Kappaleet saattavat myös muuttua aika paljon joka esityskerralla. Uskaltaa jo jättää enemmän fiiliksen varaan. Tilausteokset haastavat Emilia Lajusen ja Suvi Oskalan duo-ohjelmisto koostuu kahdesta päälinjasta: on perinteisiä viulukappaleita heidän itsensä sovittamina sekä tilaussävellyksiä. – Piia Kleemola-Välimäen ja Mikael Marinin tilausteokset ovat jo ohjelmistossa. Kolmatta juuri harjoitellaan, sen on tehnyt italialainen Libero Mureddu. Ensi vuoden aikana tulee neljäs, jonka tekee Johanna Juhola, Suvi Oskala kertoo. Tilaussävellykset, joita harvemmin muissa yhtyeissä on tullut vastaan, ovat selvästi olleet molemmille haaste. – Paljon voi tehdä itse. Mutta kun joku muu tekee sinulle musiikkia, se on todella inspiroivaa ja kehittävää. Pitää todella yrittää päästä kyseisen säveltäjän päähän. Sävellyksiä tilatessa raamit ovat selkeät – kaksi viisikielistä viulua, kertoo Emilia Lajunen. – Olemme esimerkiksi ohjeistaneet, ettei lauluääntä oteta mukaan. Tähän mennessä tilaussävellykset ovat jääneet ohjelmistoon, soitamme niitä koko ajan. Mutta vaikka antaisi säveltäjälle kuinka tarkat speksit, tulos on aina yllätys. Kansanmuusikko on nykyään monesti sekä säveltäjä, sovittaja että soittaja, Lajunen toteaa. – Tilaussävellykset ovat olleet siitä mahtavia, että olemme niissä puhtaasti soittajia. Tavallaan on helpottavaa ottaa välillä myös se rooli, ettei tarvitse itse luoda sitä kaikkea. Tilaussävellyksetkin on opeteltu aina ulkoa ennen esitystä. Lajunen ja Oskala eivät halua väliinsä nuotteja häiritsemään. Duon välinen kommunikaatio on todella olennainen asia, painottaa Oskala. – Kun soittaa kahdestaan, soittajien yhteys on hirveän herkkä ja tarkka. Jos on nuotit, ei pysty samaan aikaan keskittymään musiikkiin ja siihen, mitä toinen tekee. Keikoilla tapahtuu hirveän paljon. Katsomme toisiamme. Pieni katsekontakti johtaa asioihin. – Voi vaikka olla tulematta joku kertaus. Tai sitten tulee ylimääräinen kertaus! Ja kyllähän se jo tuntuu, että on soitettu aika monta vuotta yhdessä. Alkuaikoina varmaan oltiin vähän kuin Bambi jäällä, Lajunen hymyilee. Oskala nyökkäilee: – Oli vähän alaston olo. Jos jotain tapahtui, se näkyi heti. Nykyään se ei enää aiheuta hämmennystä, sitä vain toteaa että jaahas, nyt mennään näin. – Siinä mielessä soolokeikka on helpompi! Jos jotain tapahtuu yksin esiintyessä niin sittenpä tapahtuu, Lajunen miettii. Inspiraatiota arkistoista Emilia Lajunen ja Suvi Oskala ovat opiskelleet monipuolisesti sekä omaa soitintaan että sen perinteisiä soittotyylejä. Lajunen voitti Konsta Jylhä -kilpailun perinteisen sarjan vuonna 2011, perehtyen erityisesti keskisuomalaiseen perinteeseen. Seuraavana vuonna he veivät duona ykköspalkinnon ja saivat erityispalkintona Konsta Jylhä -juhlarahan juuri ansiokkaasta perinnetyyleihin perehtymisestä. Ohjelmistossa oli muun muassa lapväärtiläisten Torsten Pärusin ja Valter Enlundin soittoa, kertoo Emilia Lajunen. 7 Sa m i Pe rt ti lä
8 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2016 – Ajatuksena oli viulupelimannityyleihin syventyminen ihan persoonatasolla. Että minä soitan just niin kuin Torsten ja Suvi niin kuin Valter! – Ja sitten välillä ihmeteltiin että mitä ihmettä soitat, soittaako se oikeasti noin, Oskala nauraa. Arkistonauhabiiseistä yritetään aina napata tyyliä mukaan itse biisien lisäksi. Emilia Lajunen miettii duosoittoa kansanmusiikissa. – Valter ja Torsten voisivat hyvin olla duosoiton esikuvia, tai joku ruotsalainen viuluduo. Kustaa Järvinen ja Sifferi Kivisilta olivat myös hieno duo! Hehän soittivat monet jutut ihan yksiäänisesti viululla ja klarinetilla, jolloin soitinten äänivärit ovat olennaisia. Keskustelu ajautuu pelimanniuden äärelle. Emilia Lajunen painottaa mieltävänsä itse pelimanni-termin arvonimenä. – Mekin voimme olla akateemisia kansanmusiikkiviulisteja – ja pelimanneja. Pelimannilla on joku kontakti siihen, miten ennen on soitettu. Hän on saattanut kasvaa siihen, soittanut koko ikänsä ja kuunnellut perinnettä. Jos perinne on katkennut, tai siihen ei ole kasvanut, sitä pitää hakea muilla keinoilla. Soittamisen ilo pelimannilla on, mutta niin on myös ammattilaisella! Ei kukaan meistä pelkästään rahasta soita. Soittimen perusteet ensin Sekä Suvi Oskala että Emilia Lajunen ovat myös aktiivisia opettajia. Viulunsoiton perusteisiin panostetaan, vaikka opiskelisikin kansanmusiikkia pääaineena. Suvi Oskala opettaa muun muassa Pakilan musiikkiopistossa. – Ei voi unohtaa soittimen hallintaa. Jos joku muu opettaisi itse viulunsoittoa, voisin tietysti ihan eri lailla puhua oppilaille vain kansanmusiikista. Pikku hiljaa perinne ui viuluopetukseen sisälle. Jossain vaiheessa otetaan mukaan punttijousitusta, koruääniä ja niin edespäin. – Opetan tietysti kansanmusiikkibiiseillä. Monesti saattaa käydä niin, että näytän itse jotain ja sitten oppilas kysyy, että mikä tuo on? Sitäkin kautta he oppivat uutta. Yritän pitää ohjelmiston aika laajana. Saa soittaa aika lailla mitä haluaa, muitakin perinteitä kuin pohjoismaista. Emilia Lajunen jatkaa: – Kyllä tämä on tavallaan käsityöammatti. Olet mestari, opetat kisällejä. Yksityiskohdissa vaaditaan tarkkuutta. Usein pitää pystyä herättämään henkilökohtainen kiinnostus. Väylä kansanmusiikkiin voi avautua esimerkiksi omien juurien kautta. Ja yhteissoitto on olennaista! Yhteissoitto tuli vahvasti Lajusen elämään juuri kansanmusiikin puolelta. Hän kävi lapsena Näppärikursseilla yhdessä sisarustensa kanssa. Sekä Lajunen että Oskala ovat soittaneet koko ikänsä, mutta kansanmusiikki löytyi vasta varhaisteininä. – Oppilailla pitää olla työkalut soittaa ihan mitä vain haluavat. Minun johdollani he soittavat kansanmusiikkia, mutta jos he päättävät soittaa vaikka klassista, heillä pitää olla työkalut siihenkin, Suvi Oskala painottaa. Jos opiskelee viulunsoiton perusteet musiikkiopistossa, soittimen hallinta on tietysti erilaista kuin omaperäisen soittotekniikan kehittäneillä pelimanneilla kuten Otto Hotakaisella. Emilia Lajunen opettaa nykyään Taideyliopiston SibeliusAkatemiassa ja selittää: – Kun kuuntelee arkistoäänitteitä, niistä otetaan innostusta. Mutta ei siihen jäädä! Voin esimerkiksi pyytää oppilasta ottamaan selvää, miten Kustaa Järvinen soitti. Ensin voi yrittää kuulostaa häneltä, laittaa jousikädenkin täsmälleen niin kuin hän. Mutta sitten pitää tehdä soitosta omaansa, ottaa Kustaan persoona mukaan omaan soittoon. – Viisikielinen viulu on muuten äärimmäisen käytännöllinen opetustilanteessa. Jos soitan oppilaan kanssa, voin soittaa eri oktaavissa kuin hän, Suvi Oskala toteaa. – Sitten oppilas ei voikaan vain tuijottaa opettajan sormia, Lajunen hymyilee. Duon kanssa suunnitellaan tällä hetkellä seuraavaa levytystä, mahdollisesti jopa tuplalevyä. – Maailmanvalloitus on myös käynnissä. On esiinnytty jo muun muassa EteläKoreassa, Intiassa ja Iso-Britanniassa. Osallistumme myös aktiivisesti Vanhoja pelimannisävelmiä verkkoon -projektiin, kertoo Suvi Oskala. Aina joskus kaksikko törmää edelleen ennakkoluuloihin kahden viulun duosta. Emilia Lajunen kertoo, että äsken tuli ulkomailta kysymys, miksi haluatte soittaa kaiken kahdella viisikielisellä. Siihen oli helppo vastata. – No koska se toimii, tietysti! Ei kukaan meistä pelkästään rahasta soita. M ik ae l M at ti la
V iulunrakentaja Mark Ahlgrén ottaa vastaan verstaallaan Itä-Helsingissä, esittelee rakentamiaan jousisoittimia, niiden joukossa sekä viuluja, alttoviuluja, selloja että viisikielisiä viuluja. Viime aikoina hänen rakentamiaan viuluja on nähty useammankin kansanmusiikin harrastajan käsissä, mutta kokeillessani eri soittimia mietin, miten henkilökohtaista soittimen valinta lopulta onkaan – jokainen viuluyksilö on erilainen ja eri ominaisuudet miellyttävät erilaisia ihmisiä. Mark Ahlgrénin juttuja kuuntelisi vaikka kuinka pitkään, kiehtovasta ammatista kerrottavaa riittää. Viulunrakentaminen alkoi ihan harrastuksena ja siitä, että se oli edesmenneen viulisti-isän haave. Sitten kutsumus vei mennessään. Ahlgrén on nyt toiminut ammattimaisesti viulunrakentajana 30 vuotta ja tehnyt yli 300 soitinta. Vuodessa hän ehtii rakentaa noin kymmenen viulua. – Nyt olen jo 70-vuotias ja teen töitä joka päivä, en kyllä lopeta ennen kuin kaadun taltta kädessä! Opiskeltuaan vuosikaudet italian kieltä, Mark Ahlgrén päätti vihdoin 60-vuotiaana hakeutua Italiaan opiskelemaan, Cremonan Scuola internazionale di liuteria Antonio Stradivari -kouluun. Italiassa vierähti yhteensä kuusi vuotta, lopulta hän päätti kuitenkin palata Suomeen. – Keski-ikä koulussa oli yli 40 vuotta. Kieli oli tietysti suuri haaste, piti päästä kiinni kaikkeen syvälliseen sivistykseen. Koulussa on maailman parhaat opettajat, esimerkiksi johtavat lakkausopin asiantuntijat.Opiskeluaikoina Ahlgrén innostui tosissaan analysoimaan viulun mittasuhteita. Hän esittelee omaa kättään ja kertoo, miten samantyyppinen mittojen logiikka täsmää myös viuluun. Enää hänen ei siis tarvitse tyytyä kopioimaan vanhoja viuluja mittojen mukaan, vaan hän ymmärtää miten koko mittasuhdelogiikka toimii. Koulussakin oltiin näistä ajatuksista innostuneita, ja Mark Ahlgrén teki aiheesta lopputyönsä. – Tällaiset asiat ovat viulunrakentajien salaisuuksia! Ne perustuvat luonnonlakeihin kuten arkkitehtuurikin. Seuraa innostunut esitelmä temppeliritareista, Jerusalemista ja kuningas Salomon arkkitehtien salaisuuksista. – Keskiaikana salaisuudet pidettiin tarkasti ammattikuntien sisällä, renessanssin aikaan sen sijaan monet mysteerit nostettiin päivänvaloon. Renessanssiaikaan liittyy myös viulun kehittäminen, josta kunnia on annettu cremonalaiselle Andrea Amatille (1505–1577). Samaan aikaan Vincenzo Galilei ja Gioseffo Zarlino , jotka olivat Camerata Fiorentino di Bardin jäseniä, tekivät tärkeitä läpimurtoja myös musiikin teorian ja akustiikan saralla. – Kaikki perustuu luonnonlakien tuntemukseen. Esimerkiksi akustiikan suhteen – sistersiläismunkkien pyhätöissä puhe kuuluu, kun puhuu tietyllä äänenkorkeudella. Mutta jos puhuu muulta korkeudelta, se puuroutuu. Viulu oli oman aikansa hightech-tuote, jota myytiin aatelisille ja kuninkaille. Andrea Amati opetti viulunrakennuksen salaisuuksia eteenpäin. Hänen pojanpoikansa Nicola Amati oli kuuluisa rakentaja, jonka oppipoikana ehti olla myös muuan Antonio Stradivari . – He tiesivät miten täydellinen viulu rakennetaan. Monesti työ oli kuitenkin sitä, että annettiin sapluuna ja käskettiin tekemään sen mukaan viulu. Viulunrakennuksen kulta-aika loppui vuoden 1750 tienoilla, kun saksalaiset tehtaat tekivät läpimurron. Kun kysyn vanhojen soittimien laadusta verrattuna uusiin, Mark Ahlgrén huokailee. – Myytti Stradivariuksesta pitää pintansa. Tietysti vanhalla soittimella on suuri artefaktinen arvo, mutta mielestäni uusi soitin voi olla aivan yhtä hyvä! Soitinkauppiaat kyllä pitävät mielellään vanhojen soittimien hinnat korkeina... Mark Ahlgrén näyttää puuvarastojaan ja hehkuttaa suomalaista puuta. – Italialaiset mestarit käyttivät usein vanhaa, pystyyn kuivunutta puuta. Itse onnistuin ostamaan Suomessa yhdeksän rungon verran vastaavaa kuusipuuta. Niistä saan noin 300 viulua rakennettua eli kyllä puuta nyt riittää... Viulu ei ole tehty homogeenisestä materiaalista. Vaikka kaksi viulua olisi tehty ihan samoilla mitoilla, ne ovat silti erilaisia. Puu kertoo minulle millainen soundi soittimeen tulee. Tällä hetkellä on meneillään pieni viisikielisten viulujen buumi. Mark Ahlgrén kehitti oman mallinsa Italissa yhdessä kahden muun opiskelijan kanssa ja on ehtinyt rakentaa niitä viitisen kappaletta. – Koulussa käskettiin tehdä jotain uutta, ja kehitimme tämän yhden Giovanni Paolo Magginin soittimen pohjalle. Haaste on saada kaikki kielet soimaan hyvin. Tove Djupsjöbacka Luonnonlakien äärellä Mark Ahlgrén rakentaa verstaallaan Helsingissä kymmenen viulua vuodessa. Sa ul i H ei kk ilä 9 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2016
10 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2016 Kansanmusiikkijuhlat on tärkeä osa suomalaisen maaseutukulttuurin ja kansanmusiikin historiaa, ja juhlakulttuurista ammennetaan myös juhlavuoden teema Pidot. Näitä festivaalipitoja juhlitaan kokonaisen seitsemän päivän ajan, kun myös viimeinen sunnuntai on täysipainoinen tapahtumapäivä! Pitopöytään kutsutaan koko Suomi – erillistä teemamaakuntaa ei juhlavuodelle valita. Lisäksi pitoja vietetään mm. hääperinteen ja lastenkutsujen muodossa. Myös Kansanmusiikin ja Kansantanssin Edistämiskeskuksen vuositeema Kaikki laulaa kuuluu juhlaohjelmassa. Vuosisadan pitoihin odotetaan jälleen satoja kansanmusiikkija kansantanssiryhmiä luomaan festivaalikesän koreinta kyläjuhlaa keskelle Suomen suloisinta suvea! Kansanmusiikin ja -tanssin harrastustoiminnan edistäminen on juhlien juureva perustehtävä, jonka merkityksestä kertoo viiden edellisen vuoden huikeat osallistujamäärät. Valtaosa Kaustisen esiintyjistä saapuukin juhlille talkoohengessä, ns. pelimanniehdoin. Pelimanniehtojen mukaan virallisiksi esiintyjiksi valituille pelimanneille ja esiintyjäryhmille tarjotaan keikkojen lisäksi koko viikon festivaalipassi sekä etuja majoituksen ja ruuan osalta. Esiintyjäryhmät voivat ilmoittautua mukaan juhlien kotisivuilla (www.kaustinen. net) tai postitse. Ilmoittautuminen tapahtuu kahdessa jaksossa: Ensimmäinen ilmoittautumiskausi on 1.11.2016-31.1.2017 – nopeille ilmoittautujille pyritään tarjoamaan parempaa näkyvyyttä mm. ennakkomarkkinoinnissa. Toinen, täydentävä ilmoittautumiskausi on 1.2.-30.3.2017. Tervetuloa juhlimaan kanssamme Kaustisella tuhansissa tunnelmissa! Lisätiedot pelimanniilmoittautumisesta sähköpostitse: pelimannit@kaustinen.net Kaustisen pelimanniilmoittautuminen on käynnissä Arvoisa pelimanni, ilmoittaudu mukaan! Samuelin Poloneesi on Suomessa eri paikkakunnilla vuosittain järjestettävä yhteisöllinen ja hyväntuulinen kansanmusiikkitapahtuma, joka kuuluu talvikauden suurimpiin ja järjestetään vuosittain eri paikkakunnilla. Vuonna 2017 Samuelin Poloneesi soi Kuopiossa 10-12.3. jossa teemoina ovat Suomi 100 vuotta, savolainen kansanmusiikki ja ”Kaikki laulaa”. Samuelin Poloneesi, sävelmä vanhimmasta suomalaisesta kansanmusiikkia sisältävästä nuottikirjasta vuodelta 1809 on antanut nimensä valtakunnalliselle kansanmusiikkitapahtumalle, jota on vietetty vuodesta 1972 lähtien. Samuelin Poloneesissa Kuopiossa juhlistetaankin 45 vuotta täyttävää tapahtumaa. Samuelin Poloneesi 45 vuotta on myös osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa. Konserttipaikkoina toimivat Kuopion kaupungintalon juhlasali ja Kuopion Musiikkikeskus. Poloneesiklubit järjestetään Ravintola Introssa. Tule esiintymään maan suurimpiin kuuluvaan kansanmusiikkitapahtumaan! Pelimanni-ilmoittautuminen tapahtumaan on alkanut ja jatkuu vuoden 2016 loppuun (31.12.) asti! Samuelin Poloneesin ohjelma julkistetaan tammikuussa 2017! Lisätietoja, ilmoittautumislomakkeen sekä esiintyjäinfon 2017 löydät: www.kansanmusiikkiliitto.fi/tapahtumat/ samuelinpoloneesi/esiintyjat-2017 Voit ilmoittautua myös numeroon: (09) 873 1320 Samuelin Poloneesi 45 vuotta Kuopiossa 10. -12.3.2017 Kaustisen kansanmusiikkijuhlat järjestetään 50. kerran 10.-16.7.2017. Pyöreitä vuosia täyttää myös 100-vuotias Suomi. JuuriJuhla-RotFestin Sellosalin konsertit myynnissä Espoolainen kansanmusiikkitapahtuma JuuriJuhla-RotFest järjestetään vuonna 2017 15. kerran. Tapahtuma on myös osa Suomi 100 -juhlavuotta. Sellosalin konsertit tulivat myyntiin joulukuun alusta. Juhlavuonna onkin tarjolla taas mielenkiintoisia konsertteja! 5.4. saamme vieraita Ruotsista, kun lavalle astuu yksi ruotsalaisen kansanmusiikin keskeisimmistä muuskoista Lena Willemark yhdessä Ruotsin parhaimpiin pianisteihin kuuluvan Mats Öbergin kanssa. Samassa konsertissa kuullaan myös Stockholm Lisboa Projectia yhdessä Maria Kalaniemen kanssa teemalla Fado, polska & beyond! 7.4. Sellosalissa tunnelmaa nostattavat vallaton Valma & Varsinaiset sekä karismaattinen Ville Ojanen & Timo Rautiainen –duo. Konsertin jälkeen Jaakko Laitinen & Väärä raha repäisee tunnelman kattoon balkanilaisrytmeillään. 8.4. laitetaan pystyyn Kansanmusiikin ilotulitus Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Esiintyjinä ainutlaatuinen Heikki Laitisen, Kimmo Pohjosen ja Reijo Kelan Kelavala. Helsinkiläinen kansantanssija musiikkiryhmä Katrilli tarjoilee laadukasta kansantanssia juhlaväelle. Aspö Spelmän tuo tuulahduksen suomenruotsalaista musiikkia saaristosta ja espoolainen Leikarit soittaa konsertissa perinteistä espoolaista kansanmusiikkia Suomen itsenäistymisen ajalta. Näiden konserttien liput ovat jo myynnissä www.lippu.fi -toimipisteissä. Muu ohjelma julkistetaan Folklandialla. www.juurijuhla.fi Lena Willemark Jo ha n M ån ss on K ris ta Jä rv el ä
11 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2016 Luunapista on joillakin kipeitä muistoja. Kun taustayhtyekin on nimeltään Tukkapölly, on pakko kysyä kuvaavatko nämä väkivaltaiset nimet yhtyeen ohjelmistoa vai toimintatapaa? Luunappi-nimi syntyi, kun haimme supisuomalaista vanhankansan sanaa, joka jäisi mieleen ja olisi käännettävissä eri kielille sekä käsimerkein viitottavissa ilman yhteistä kieltäkin. Alitajunnassa maailmanvalloitus? Olemmekin sen jo viittoneet laulukeikalla pariisilaisessa kabareessa, argentiinalaiselle jonglöörille Petäjäveden puskasoiton MM-kisoissa sekä viimeksi Pärnun heimopäivillä. Jonglööriltä opimme, että Luunappi on espanjaksi chicotazo. Viroksi olemme Ninanips. Väkivaltaa vastustamme. Tosifaneille olemme joskus hartaasta pyynnöstä antaneet hellän luunapin otsaan keikan jälkeen. Tukkapölly-nimi säestysorkesterille syntyi itsestään. Tukka on orkesterissa monella lyhentynyt tai kulunut pois, vaikkei tukkapöllyä olla annettukaan. Mikä on siis on Luunapin johtoajatus? Jakaa iloa ja naisen salaviisaita elämänkokemuksia laulun keinoin. Ketä Luunappiin ja taustayhtyeeseen kuuluu? Luunappiin kuuluu nykyään kaksi laulajaa, Tuula Sivula ja Suvi Puronen . Kolmas laulajamme Leena Kruuti jättäytyi pois tänä syksynä. Taustayhtye Tukkapöllyorkesteri oli pitkään elastinen ryhmä läsnä olevia soittajia, joille kerrottiin keikalla juuri ennen kappaletta sävelja tahtilaji. Nyt orkesteriin on vakiintunut viisikko: multi-istrumentalisti Jussi Asu , huilisti ja kitaristi Ilpo Aro , basisti Panu Helke , hanuristi Raimo Nummela ja tänä syksynä mukaan lähtenyt viulisti Arto Haapaniemi . Kuinka kauan olette laulaneet yhdessä ja mistä kaikki sai alkunsa? Luunapin naiset ovat tunteneet toisensa jo pitkään. Kaustisella ja muissa pelimannitapahtumissa viihdyimme samoilla keikoilla ja jatkoilla. Vuonna 2011 päätimme perustaa bändin ja alkuun kehittelimme burleskibändiajatusta. Katsoimme peiliin ja alkoi tuntua luontevammalta satsata iloiseen lauluilmaisuun kuin pukushow’hun. Oletteko ahkeria keikkailemaan? Keikkailemme pelimannifestareilla ahkerasti. Lisäksi olemme esiintyneet privaattijuhlissa ja pienillä pubikeikoilla. Toistaiseksi työelämä rajoittaa täyspäiväistä pelimanneilua. Mistä ohjelmisto koostuu? Haemme lauluja, joiden sanat koskettavat meitä, kertovat naisen elämästä, naurattavat ja pakahduttavat. Jussi Asu on tehnyt meille lauluja, joissa huumorin keinoin kerrotaan kipeistäkin tunnoista, auervaaroista, rakkauden kaipuusta, miehen puutteesta, jne. Levykannen perusteella olette tehneet yhteistyötä muun muassa J. Alfred Tannerin, Jukka Virtasen ja Reino Helismaan kanssa. Onko tulossa aivan omiakin tekstejä vai riittääkö korjailu? Pääosa lauluistamme alkaa olla meille tehtyjä. Tekstejä ja sävellyksiä meille ovat tehneet mm. murrerunoilija Arto Juurakko ja kansantaiteilija Tapani Lahikainen . Lauluntekijä Jussi Asu on sanoittanut ja säveltänyt useita meidän näköisiä ja kokoisia lauluja esittäväksemme. Millaisia tulevaisuuden suunnitelmia teillä on? Lähdemme hakemaan kahden naisen sävelmaailmaa nöyrästi ja uudella innolla. Tukkapöllyorkesteri alkaa olla Jussi Asun johdolla niin loistava säestysryhmä, että tuntuu, että mahdollisuuksia on mihin vaan. Suunnitelmissa on lähikuukausina tiuhaan harkkailla ja keikkailla. Maaliskuussa on suunnitteilla esiintymismatka Espanjan Torreviejaan. Uutta levyä on kyselty pitkään. Se on tarkoitus purkittaa kevään aikana. Tulossa on vahvaa, herkkää ja toivottavasti iloisesti yllättävää Luunappi-musiikkia. PERSOONALLINEN PELIMANNIYHTYE Luunappi naurattaa ja pakahduttaa Jo viisi vuotta on festivaaleilla yleisöä ilahduttanut kolmen naisen lauluyhtye koskettavilla ja konstailemattomilla lauluillaan. Nykyään laulajien joukko on supistunut kahteen, mutta soittajien joukko kasvanut viisimiehiseksi. Ensilevy ilmestyi viime vuonna ja uutta suunnitellaan. Levy ilmestyy kesällä, jos kaikki menee luunappiin. Luunappi-yhtyeen Tuula Sivula (vas.). Panu Helke, Suvi Puronen ja Jussi Asu. Kysymykset: Sauli Heikkilä Kuva: Seppo Rinne
12 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2016 O len kotoisin Kälviän Ruotsalosta, ja tiesin ennestään jo jotain. Kälviäläisistä pelimanneista puhuttaessa ei voi olla mainitsematta kanteleensoittaja ja mestaripelimanni Erkki Lassilaa , joka on edelleen aktiivinen soittaja ja saanut viime aikoina ansaittua huomiota Erkki ja tytöt -yhtyeellään. Tiesin tietysti Erkin, mutta myös lähisuvustani setäni, pelimanni ja viulunrakentaja Eero Kinnarin (1925–2008). Myös isäni Jorma soitti kansanmusiikkia viululla, kun olin pikkutyttö, mutta enimmäkseen tanssimusiikkia kitaralla ja pianolla. Kälviällä oli tehty hieno työ vuonna 1993, jolloin vapaa-ajan lautakunta julkaisi Kälviällä soitettua kansanmusiikkia -kokoelman. Perin kirjan isältäni mutta en ollut sitä juurikaan tutkiskellut. Tutustuessani kirjaan löysin paljon kappaleita, joita oli soittanut juuri setäni Eero ja hänen vetämänsä Kälviän pelimannit 1970-luvulla. Sukellus pelimannihistoriaan Kälviällä on todella rikas kansanmusiikkihistoria. Esimerkiksi Ruotsalossa saattoi 1900-luvun alkupuolella tansseissa olla jopa parikymmentä pelimannia soittamassa. Tiedot kälviäläisistä vanhoista pelimanneista ovat tallentuneet Erkki Ala-Könnin vuonna 1969 tekemiin haastatteluihin. Ridankylällä vaikutti Aleksander Rita eli Pelemanni Aleksi (1834–1909). Hän soitti viulua ja oli suosittu hääpelimanni. Hän oli vähävarainen mies ja otti hyvän maksun soitostaan. Hänen poikansa Viljam Korpioja (1881–1950) oli myös taitava viulunsoittaja. Ruotsalolainen puuseppä ja rakennusmies Aleksander eli Aleksi Palola (1844–1937) oli viulupelimanni, jonka soitossa oli paljon kiperiä tahteja, sormitusta ja kova kruusaus. Hänen pojastaan Juho Viljamista tuli myös viulupelimanni. Erik (Erkki) Porko (1835–1912) tuli tunnetuksi myös hyvänä pelimannina, vaikkei kiertänytkään soittomatkoilla. Viljam (Vili) Kuorikoski kuului kaustislaiseen Kuorikosken sukuun. Hän soitti ensimmäiset häänsä 12-vuotiaana Kälviän Hillissä. Hänen poikansa Olavi oli niinikään pelimanni. Veljekset Gideon (Kiitu) ja Jalmari Passoja olivat erinomaisia pelimanneja Passojan kylältä. Kuuluisin vanhoista kälviäläisistä pelimanneista oli Aatu Vähälä (1874–1965), joka päätyi Ullavasta Kälviälle avioliiton kautta. Oltuaan siirtolaisena Amerikassa Virpi Store Arkistoista estradille Toteutin syksyllä 2015 pitkäaikaisen haaveeni: pidin välivuoden sairaanhoitajan työstäni ja lähdin opiskelemaan Kaustisen evankelisen opiston Ala-Könni-kansanmusiikkilinjalle. Heti opintojen alussa menimme tutustumaan Kansanmusiikki-instituuttiin. Instituutin johtaja Matti Hakamäki usutti meitä opiskelijoita tutustumaan omien kotikuntiemme kansanmusiikkiperinteeseen. Tämä jäi kytemään mieleeni, ja ryhdyin tutkimaan, mitä Kälviään liittyvää instituutin arkistosta löytyisi. Kinnarin pelimanneille ojennettiin lokakuun alussa Kaustisella järjestetyn Perinteestä matkailun aihioita -seminaarin yhteydessä ensimmäinen Meidän kylä -tunnustus ansiokkaasta paikallisperinteen ja kansanmusiikin vaalimisesta. Palkinnolla on tarkoitus kannustaa omaehtoista paikallisperinteeseen nivoutuvaa kulttuuritoimintaa alueilla, jossa toiminta tarvitsee uutta puhtia. Virpi Store (vas.) sekä Arto, Juha ja Pauli Kinnari. To ivo Ki nn ar i
13 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2016 1915–18 hän asettui perheineen Kälviän kirkonkylälle. Vähälä sai lempinimen ”Pikku-Seppä” ammattinsa ja kokonsa perusteella. Hän soitti ensin harmonikkaa, mutta viulu tuli mukaan noin 20-vuotiaana. Aatu käytti paljon kruusuja, ja hänen soittonsa rytmi oli keinuva. Tiettävästi hän ei itse säveltänyt, vaan soitti muiden, kuten Haudanmaan , Pönkä-Matin ja Iivari Hautalan kappaleita ja myös uudempaa tanssimusiikkia. Aatu oli taitava seppä mutta ei antanut sen haitata musisointia. Hän saattoi lähteä kesken työn soittamaan, kun mieleen tuli jokin kappale. Siinä vierähti helposti parikin tuntia, ja asiakas joutui odottamaan työn valmistumista. 1950-luvulla kansanmusiikkiharrastus oli vielä aktiivista. Pelkästään kansanmusiikkia soittavia yhtyeitä ei tosin ollut enää kovin monta. Silloin perustettiin Ruotsalon pelimannit ja myöhemmin Kälviän pelimannit. Kälviällä on aikoinaan tanssittu myös purppuria. Kälviällä ei tanssittu niinkään häissä, vaan kihlajaisissa ja kilpailuissa ja joskus iltamien päälle. Kälviäläinen purppuri poikkeaa muusta keskipohjalaisesta purppurista; esimerkiksi valssiristaus on kälviäläinen erikoisuus, jota ei muualla maakunnassa tavata. Kälviällä on paljon purppuriin liittyviä kappaleita, kuten Flikuleeri Kälviältä, Purppurin hoppatahti ja Purppurin ristausvalssi. Eero Kinnari ja Kälviän pelimannit Setäni Eero Kinnari vietti lapsuutensa Ruotsalon kylässä Junnilan perällä. Perheen elanto tuli kalastuksesta, maanviljelystä ja veneenteosta. Isä Antti soitteli vapaa-aikana huuliharppua ja vähärivisiä. Eero opetteli soiton alkeet itse omenalaatikon laudoista tekemällään viululla. Lopulta isä uskoi, että pojasta saattaisi soittaja tullakin, ja osti hänelle viulun. Eero jatkoi suvun perinteitä viljelijänä, kalastajana ja veneenrakentajana, mutta viulunrakennuskin jatkui: – Ensimmäisen oikean viulun tein joskus 1950-luvulla, kun Lahden Valto teki itselleen viulua ja minä siitä innostuin kovin. Tein niitä silloin peräjälkeen neljä kappaletta. Sitten se jäi pitkäksi aikaa. Oli niin paljon muuta työtä ja talonpitoa, kun olimme muuttaneet vuonna 1969 Ruotsalon Järvikylälle. Terveys reistaili ja veneentekokin piti jättää Jarmolle (pojalle). Ajattelin, että josko voimia riittäisi kuitenkin viulujen näpräämiseen ja aloitin niiden tekemisen uudestaan 1973. Eero haki rakennusoppinsa kirjoista. Kovin paljon ei kirjallisuutta ollut, yksi suomenkielinen ja pari ruotsinkielistä. Viulun lakkausta hän kävi opettelemassa Helsingissä Simo Vainion luona. Ensimmäiset noin kymmenen viulua olivat Guarneri-mallia. Hän kertoi myös ottaneensa mallia Stradivariuksista. Loppu oli kokeilua ja oppia käytännön kautta. Kaiken kaikkaan Eero rakensi 150 viulua, joukossa alttoviuluja ja sellojakin. Hän sai työstään palkintoja ja huomionosoituksia. Eero oli taitava viulupelimanni, kysytty soittaja, laulaja ja esiintyjä kyläjuhlissa. Sodan jälkeen hän oli mukana kuorossa, lauloi kupletteja ja soitti pelimanniporukassa kolmen haitarinsoittajan kanssa. 1950–60-luvuilla Eero soitti Ruotsalon pelimanneissa, jossa soittivat Eeron lisäksi Reino Porko harmoonia ja haitaria ja Pentti Lahti , Samuli Uusimäki ja Jorma Kinnari viulua. Yhtye soitti maakuntajuhlissa mutta myös radiossa. Toiminta hiipui 1960-luvulla, mutta 1972 soittoharrastus alkoi uudestaan elpyä, kun Eero alkoi vetää kansanmusiikkiryhmää Kokkolan työväenopiston alaisuudessa, kunnes soittajat perustivat Kälviän pelimannit -yhtyeen. Lopullisessa kokoonpanossa soittivat viulua Eero ja Arto Kinnari, Samuli Uusimäki ja Erkki Riihimäki . Jarmo Kinnari toimi tämmääjänä ja Martti Lassila soitti kontrabassoa. Ohjelmisto koostui pääasiassa vanhojen kälviäläisten pelimannien kappaleista. Eero teki myös omia kappaleita, kuten Eeron sottiisin ja Merimuistoja-valssin. Kälviän pelimannit oli suosittu kokoonpano. He soittivat useasti Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla, ja heillä oli tupasoittojakin Pelimannitalolla. Yhtye hiipui vähitellen 1980-luvun alussa, kun nuoremmille jäsenille tuli muita haasteita elämässä eikä soittamiselle enää löytynyt aikaa. Heidän jälkeensä Kälviällä toimi vielä vuosina 1987–2011 Kotitarvepelimannit. Kotitarvepelimannien Raimo Uusitalo soitti myös Purppuripelimanneissa, joten he soittivat paljon Konsta Jylhän ja Wiljami Niittykosken kappaleita. Kälviän Pelimanneista Kinnarin pelimanneihin Kun sain käyttäjätunnukset Kansanmusiikki-instituutin tietokantaan, aloin etsiä sieltä Kälviän pelimannien tallenteita. Niitä löytyikin useita, kiitos useiden vierailujen Kaustisen juhlilla. Kävin usein instituutissa, jossa Maria-Elisa Marjusaari oli hakenut arkistosta haluamani nauhoitteet. Kuuntelin lumoutuneena Kälviän pelimannien soittoa. Tajusin, että itse asiassa moni kappale oli tuttu, vaikka en ollutkaan niitä muistanut kuulleeni. Isäni ja Eero olivat soittaneet näitä kappaleita kotona. Muististani nousi esiin hetki, jolloin olin itse pikkutyttönä istunut yleisössä tupasoitossa, jota kuuntelin nyt tallenteena. Eikä vain se musiikki, vaan ne välijuonnot! Kuuntelin muun muassa tupasoittoa Pelimannitalolta vuonna 1977, jonka juonsi Erkki Kujala . Hän haastatteli soittajia ja kertoi tietoja kappaleista ja entisistä pelimanneista, kuten Aatu Vähälästä . Ala-Könni-linjan opintoihin kuului osallistuminen Mauno Järvelän vetämiin kansalaisopiston Aapintuvan pelimanneihin. Siellä kävin tiistai-iltaisin tämmäämässä harmoonilla. Siitä rohkaistuneena (en ollut tämmännyt aikaisemmin, pianoa olin kylläkin soittanut) ryhdyin haaveilemaan porukasta, joka soittaisi kälviäläisiä pelimannikappaleita – eihän enää missään kuule vaikkapa Ruotsalon masurkkaa tai Kalamiesten sottiisia. Houkuttelin siis mukaan veljeni Paulin ja Juhan sekä serkkuni Arton , ja niin syntyi Kinnarin pelimannit. Pauli on itseoppinut kitaransoittaja ja Juha basisti, joilla on soittokokemusta tanssimusiikin, rockin ja bluesin saroilta. Eeron poika Arto soitti viulua nuorena Kälviän pelimanneissa mutta lopetti soittamisen kokonaan vuosikymmeniksi, kunnes innostui muutama vuosi sitten uudestaan ja opetteli soittamaan myös kaksirivistä. Itse tämmään ja soitan välillä kaksirivistä, joka oli pääinstrumenttini Ala-Könni-linjalla. Kinnarin pelimanien ensiesiintyminen oli Kälviän Marttakodilla 4.7.2016 ”kansallispukujen tuuletusillassa”. Kyllä oli mukava soittaa! Esiintyminen toimi myös hyvänä harjoituksena seuraavalla viikolla alkaneille Kaustisen juhlille, jossa meillä oli kolme keikkaa. Nyt on sitten Kinnarin pelimannien vuoro tuoda esiin ja kuuluville Kälviällä soitettua kansanmusiikkia, joka todellakin ansaitsee tulla soitetuksi ja tutuksi myös nykyaikana. Tänä syksynä olemme harjoitelleet uusia kappaleita Kälviän pelimannien ohjelmistosta, kuten Naukaisusottiisin ja Palolan Aleksin valssin. Materiaalia on runsaasti. Tarkoitus on tuoda vanhat Kälviällä soitetut sävelet eläviksi jälleen. Matka on vasta alussa… Moni kappale oli tuttu, vaikka en ollutkaan niitä muistanut kuulleeni.
Nuorisokoulutus Kansanmusiikin nuorisokoulutus on kouluikäisille suunnattu mahdollisuus opiskella huippu-ammattilaisten johdolla! Lisätietoja www.uniarts.fi/siba/ sibelius-akatemian-nuorisokoulutus Englanninkieliset koulutusohjelmat Maailmanmusiikin koulutusohjelmat Nordic Master of Global Music (2,5-vuotinen ohjelma) ja Global Music (5,5 vuotinen ohjelma). Lisätietoja www.glomas.net Pohjoismainen koulutusohjelma Nordic Master in Folk Music, NoFo (2,5-vuotinen ohjelma). Lisätietoja www.nofomaster.net Opiskele kansanmusiikin ammattilaiseksi Sibelius-Akatemian kansanmusiikin koulutusohjelma tarjoaa monimuotoisen tien kohti kansanmusiikin ammattilaisuutta. Opintojen ytimessä ovat Suomen ja lähialueiden historialliset soittoja laulutyylit, mutta myös kansainvälisyys, monitaiteisuus ja uuden musiikin luominen ovat osa opintojen perustaa. Jatkuvasti kehittyvä oppimisympäristö kannustaa ja tukee opiskelijaa oman polkunsa etsimisessä. Opintoja on mahdollista painottaa luovaan muusikkouteen, pedagogiikkaan ja tutkimukseen. MUUTA KOULUTUSTA Maisteriopinnot Yliopistotasoiset 5,5ja 2,5-vuotiset opintokokonaisuudet antavat vahvat valmiudet ja näköala. paikan kotimaiseen ja kansainväliseen kansanmusiikin ammattilaisuuteen. Hakuaika: 10.–25.1.2017 Hakuohjeet ja -lomakkeet: www.uniarts.fi/hae-sibelius-akatemiaan Hakemista koskevat tiedustelut sähköpostitse: siba.hakijapalvelut@uniarts.fi Lisätietoa koulutuksesta: www.uniarts.fi/siba/kansanmusiikki
15 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2016 Sarjaa tuottaa: ESITTELYSSÄ BURHAN HAMDON NIMI: Burhan Hamdon SYNTYMÄPAIKKA: Homs, Syyria AMMATTI: muusikko, sosiologi, toiminnanjohtaja NYKYINEN KOTIPAIKKAKUNTA: Vantaa YHTYEET: Al Teslim, Oriental Tunes Teksti: Jaana-Maria Jukkara Kuva: Isra Hamdon T ätä haastattelua teen tunteiden ristiaallokossa. Kun Burhan Hamdon kertoo taustastaan, vilisevät viime vuosien murheelliset uutiskuvat silmien edessä. Kuvissa tulvivat ihmisen hätä ja rauniokaupungit. Burhanin tarinan myötä raunioista kuitenkin rakentuu kuulijan mielessä uudelleen se ihmisiä ja iloa vilisevä kaupunki jossa hän pikkupoikana aloitti musiikin opinnot. – Kaupunki tunnettiin pitkästä suufilaisen perinteen traditiosta, levollisesta tunnelmastaan ja ihmisistä joilla oli erittäin hyvä huumorintaju. Olin 5-vuotias kun vanhempani laittoivat minut koraanikouluun oppimaan Koraanin resitointia ja klassista arabialaista laulua. 7-vuotiaana aloin laulaa ja meditoida suufien seremonioissa. Koska asuimme Homsin suurimman moskeijan vieressä, sain erikoisluvalla jo 9-vuotiaana resitoida rukouskutsuja. Yhdentoista ikäisenä Burhan sai jo käydä serkkunsa kanssa Aleppossa järjestetyissä uskonnollisen musiikin konserteissa, joissa esiintyivät Hassan Haffar & Sabri Modallal . Kun nämä artistit esiintyivät eräissä Homsissa järjestetyissä häissä, Burhan pääsi mukaan kuoroon. – Haaveilin salaa eri instrumenttien soittamisesta, mutta uskonnollisen perinteen mukaan laulun säestyksenä sallittiin vain perkussiot. Siksi omaksi instrumentikseni valikoitui laulu. Suufi-yhteisössä laulaminen ja konsertteihin osallistuminen oli laulamisen tiukka opinahjo. – Laulutyyli vaatii vahvaa ääntä, perustuu korvakuulolta oppimiseen ja lisäksi kaikki pitää oppia ulkoa. Syyriasta Burhanin tie vei jo nuorena Jordaniaan, jossa hän tapasi muita artisteja ja esiintyi musiikkitapahtumissa. Jordaniasta Burhan muutti Turkkiin. Istanbulissa vietettyjen yliopisto-opiskelujen ajan hän opetti uskonnollista laulua koraanikoulussa, kävi useampiakin kertoja Konyan suufi-festivaaleilla ja tutustui turkkilaisen musiikin rikkaaseen perinteeseen konserteissa joissa nähdyiksi tulivat mm. Zeki Müren , Bülent Ersoy ja Emel Say?n . Suomeen Burhan muutti suorittaakseen sosiologian jatko-opintoja Helsingin yliopistossa. Monipuolinen kiinnostus musiikin alaan sekä jo alkanut radiotyö innosti lisäksi median ja äänisuunnittelun opintoihin Stadia-ammattikorkeakoulussa. Projektityö maahanmuuttajien parissa johdatti Burhanin Hakunilan kansainvälisen yhdistyksen toimintaan, jossa hänet sittemmin vakinaistettiin toiminnanjohtajaksi. – Koska olen muusikko, olen sisällyttänyt toimintaan vuosittain paljon konsertteja, työpajoja ja muita musiikkiin liittyviä tapahtumia. Kiireinen toiminnanjohtajan työ on jonkin verran verottanut mahdollisuuksia toimia muusikkona mutta sillekin Burhan raivaa tilaa. Suomen Kulttuurirahaston, Wihurin rahaston ja Taiken apurahojen tuella Burhan on käynyt opiskelemassa musiikkia Kairossa, Tunisiassa, Marokossa ja Libyassa. Lisäksi Burhan nauttii suunnattomasti arabialaisen musiikin opettamisesta lapsiryhmille. Al Teslim -yhtyeestä ja sen jäsenistä Burhan puhuu erityisellä lämmöllä – niin tärkeitä kaikki yhtyeen jäsenet hänelle ovat. Toiseksi yhtyeeksi sen rinnalle on muodostunut Suomessa asuvista iranilaisista, marokkolaisista, libanonilaisista ja syyrialaisista muusikoista koostuva Oriental Tunes. Yhtye kutsuu Suomeen aika ajoin myös vierailevia muusikoita Irakista ja Kurdistanista. Lähi-idän alueen sodista aiheutunut pakolaisuus ja siirtolaisuus koskettavat Burhania ja hänen perhettään henkilökohtaisesti. – Äitini ja monet muut sukulaiseni ovat edelleen Syyriassa ja tämä aiheuttaa stressiä jota on vaikea kestää, hän toteaa. Burhan purkaa ahdistuksen toimimalla Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten elämäntilanteen tukemiseksi – kuinkas muuten kuin organisoimalla tapahtumia ja saattamalla eri taustoista tulevat ihmiset yhteen ymmärryksen lisäämiseksi. Musiikkiopistona suufilainen yhteisö ja koraanikoulu Syyrian Homsissa uskonnollisessa kodissa kasvanut Burhan Hamdon muutti opintojen myötä Suomeen 1990-luvun alussa. Muutamaa vuotta myöhemmin hän tapasi muusikko Leif Karlsonin ja näihin päiviin kestänyt liitto Suomessa vaikuttavien, arabialaisen musiikin parissa toimivien muusikoiden ja erityisesti Al Teslim -yhtyeen kanssa oli sinetöity. Tämän rinnalle on syntynyt myös muuta yhtyeja esiintymistoimintaa – sekä vakituinen työ toiminnanjohtajana yhdessä Suomen aktiivisimmista monikulttuurisen toiminnan keskuksista.
16 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2016 K immo Numminen ja Aapo Niininen ovat molemmat pitkän linjan muusikoita, yhteisenä taustatekijänään Vaskivuoren musiikkilukio. He ovat soittaneet yhdessä paljon muun muassa koulukonsertteja. Tälläkin hetkellä heitä työllistää Konserttikeskuksen kautta organisoidut Suomirokkikoulu-konsertit. Viime keväänä Jyväskylän yliopistosta musiikinopettajaksi valmistunut Kimmo Numminen on laulaja-lauluntekijä, joka on julkaissut jo edesmenneen Kim Curly Bandin kanssa kaksi levyä americana-henkistä folkrockia. Polar Motor -yhtyeen debyyttilevy julkaistiin pari vuotta sitten ja nyt työn alla on suomenkielinen soololevy. Aapo Niininen on muusikko, joka keikkailee rumpalina tällä hetkellä mm. Wedding Crashers ja K-X-P yhtyeiden kanssa, sekä freelance-muusikkona. Laulaja-lauluntekijänä häntä kuullaan esimerkiksi Aapo ja Jussi yhtyeessä. Maaliskuisena iltana duo mietti uutta projektia Kaustisen kansanmusiikkijuhlille ja päätyi googlaamisen kautta vauva.fi foorumille. – ”Pitkitetty nuoruus”-niminen keskustelu näyttäytyi oivallisena laululyriikkana ja jopa nykyrunoutena. Syntyi idea lauletuista nettikeskusteluista, Kimmo kertoo. Alunperin oli tarkoitus tehdä kaksi keikkaa festareilla ja pitää hauskaa. Suosio ja erityisesti median kiinnostus oli niin suuri, että projektista on tullut pysyvämpi. Duo vertasi jossain lehtijutussa itseään Lönnrotiin. Pitäväkö he keskusteluryhmien kirjoituksia nykypäivän kansanrunoutena? – Ainakin kansantarinoina, mutta parhaimmillaan palstalta löytyy runollistakin ilmaisua. Kun nämä kerätään lauluiksi, yhdistelmästä muodostuu modernia kansantaidetta. Samalla tavalla kuin Lönnrot, Kalevauva.fi kerää tarinoita ja ajankuvaa. Laulujen muodossa ne säilyvät paremmin vuosienkin päähän. – Moni voi ihmetellä mikä ihmisiä puhututti vuonna 2016. Vaikka monet aiheet pistävät kuulijan ainakin hymyilemään, yhtyeen tarkoitus ei ole pilkata ketään. – Tarkoitus on toimia nykyaikaisena trubaduurina, neutraalina viestintuojana laulaa sitä mitä näemme. Duon mukaan ivailusta ei ole kyse. Palaute onkin ollut usein sellaista, että ”miksi minun viestejäni ei ole vielä laulettu?” Tekijä tuntematon Yhdessä ja erikseen löydetyt aiheet viimeistellään valmiiksi treeneissä ja tällä hetkellä valmista ohjelmistoa on jo viitisentoista kappaletta ja lisää on työn alla. Äänitteenkin tekeminen on jossakin vaiheessa mahdollinen. – Tosin meidän mielestämme YouTube on hyvä kanava nettikansanmusiikin julkaisuun. Jos tallenne jossain vaiheessa tehdään, pitää päättää, mitä levyyn merkitään sanoittajan kohdalle. – Ammattimuusikkoina tekijänoikeu det ovat meille tärkeä asia ja olemme selvittäneet oikeaa tapaa toimia yhdessä Suomen Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis Ry:n kanssa. Alunperin halusimme merkitä sanoitukset kansalle muotoon “trad”, mutta se ei ollut mahdollista. “Sanoittajia” on mahdotonta selvittää, joten yhtye päätyi siihen, että laittaa osan tekijänoikeustuloista hyväntekeväisyyteen. – Teimme sopimuksen Vauva-lehden kanssa ja hyväntekeväisyyskohteeksi valikoitui Ensija Turvakotien liitto. Luulemme, että tämä on kaikkia miellyttävä ratkaisu! Vihjeitä kannattaa lähettää Jotkut sarjakuvastrippien piirtäjät käyttävät paljon lukijoiden vihjeitä ja ideoita. Kalevauva.fi-yhtye ottaa myös ilolla ehdotuksia vastaan. – Kappaleemme “Pitääkö synnytyksessä todellakin olla alapää paljaana?” on valikoitunut äänestyksestä, jonka järjestimme facebook-sivullamme. Siinä yleisö sai ehdottaa, mistä vauva-keskustelusta tekisimme seuraavan biisin ja tämä aihe sai eniten kannatusta. Yhtyeen saama suuri julkisuus on tuonut esiintymisiä mukavasti opiskelijabileistä firmojen juhliin ja stand-up klubeilta suoriin TV-lähetyksiin. – Pelimannit lähtee aina mielellään tien piälle ja soittamaan! Kalevauva.fi-sivulla on linkit ohjelmiin, joissa yhtye on ehtinyt syksyn aikana esiintyä. Uutta kalevauvalaista nettikansanmusiikkia on luvassa vielä tämän vuoden puolella, joten yhtyeen facebook-sivua facebook.com/kalevauva.fi kannattaa seurata. Kalevauva.fi-duo on saanut huomattavaa medianäkyvyyttä esiinnyttyään Kaustisella viime kesänä. Yhtyeen ideana on laulaa suoraan Vauva-lehden keskustelupalstalta löytyviä keskusteluja. Yhtyeessä soittaa kaksi rokkitaustaista ammattimuusikkoa. Nettikeskustelusta laululyriikaksi ”Pitääkö synnytyksessä todellakin olla alapää paljaana? Voiko kätilö tai lääkäri käyttää tilannetta hyväkseen? Ekassa synnytyksessä kätilö katto mun just sinne, sanoi että hyvältä näyttää. Meinasin huutaa sille, että mene muualle lesboilemaan senkin pervertikko. Alapää verhotaan erityiseen synnytystelttaan, ja silmälapuin varustettu kätilö avustaa. Ajattelin että lainaisin mieheni märkäpukua ja leikkaisin siihen vain pienen vauvan mentävän aukon.” Teksti: Sauli Heikkilä Kuva: Leif Rosas
Jukka Lindfors KOLUMNI T änä syksynä on juhlittu 50 vuotta sitten syntynyttä Love Recordsia, joka muistetaan ennen kaikkea suomirockin ja poliittisen laulun julkaisijana. Love oli 1970-luvulla myös tärkein nykyfolkin tuottaja ja levytti laadukkaan nipun perinteisempääkin kansanmusiikkia. Loven varjoon on jäänyt sen piskuinen edeltäjä. M. A. Nummisen ja Pekka Gronowin keväällä 1966 perustama Eteenpäin! oli Suomen ensimmäinen vaihtoehtoinen levymerkki. Se tarjosi epäkaupallista ja outoa materiaalia valtavirran ulkopuolelta. Eteenpäin! ehti vuosina 1966–1970 julkaista vain toistakymmentä pikkulevyä ja yhden LP:n. Tänä lyhyenä aikana se dokumentoi kuitenkin korvaamattoman siivun aikansa avantgardeja undergroundkulttuuria. Mukana oli lauluja sosiologisiin ja seksologisiin asiateksteihin, psykedeelistä rockia, haurasta hippifolkia, käsitetaidetta valtiollisten vaalien ääninauhoista, kokeellista elektronimeteliä ja kaoottista freejazzia. Ilman Gronowia ja Nummista kuvamme 1960-luvun loppuvuosien musiikkikulttuurista näyttäisi vähemmän särmikkäältä, uteliaalta ja uskaliaalta. Ja paljon tylsemmältä. Levymerkin vaiheisiin liittyvät mm. sellaiset nimet kuin The Sperm, Unto Mononen , Those Lovely Hula Hands, Heli Keinonen , Päivi Paunu , John Fahey , Baby Grandmothers, J. O. Mallander , S. Albert Kivinen , Erkki Kurenniemi , Rauli Somerjoki ja Suomen Talvisota 1939–40. Jotkut artisteista olivat niin amatöörimäisiä, että vertailukohtaa saa hakea vasta alkuvoimaisimmilta punklevyiltä vuosikymmentä myöhemmin. Digitaalisen vallankumouksen jälkeisissä oloissa, joissa kuka vain voi periaatteessa saattaa musiikkinsa yleisön saataville, voi olla vaikea käsittää, miten harvinaista 1960-luvulla oli yleensä päästä levylle, etenkin jos haiskahti jonkin sortin avantgardelta. Voi sanoa, että Eteenpäin! teki omalla sarallaan yhtä korvaamatonta etnomusikologista tallennustyötä kuin kansanmusiikin kenttä-äänittäjät omallaan, vaikkakin paljon pienemmässä mittakaavassa. Ja eräänlaista urbaania folkkiahan monet sen artisteista oikeastaan edustivatkin. Äskeisen folkviittauksen voi käsittää vertauksenomaisena, mutta on sille konkreettisempaakin pohjaa. Esimerkiksi luonnonläheinen Those Lovely Hula Hands solahtaisi nokkahuiluineen, kitaroineen ja kukkopilleineen nykyäänkin vaivattomasti alt-folk-osastoon ja Kaustisen Ihollasaliin. S. Albert Kivisen filosofis-poliittiset rallit olivat jatkumoa työväenperinteen kisällilauluille. Eteenpäin!-levyjen pääartistin M. A. Nummisen folksuhde ansaitsee pienen ekskursion. Hänen varhaiskautensa syvin perinnesukellus oli nariseva, parisuhdeja alkoholiongelmainen rekilaulu Kaikki linnut laulelevat. Hän myös sävelsi ja esitti muutamia haapavetisen rahvaanrunoilijan Matti Viinamaan eli Viina-Matin veisuja. Gronow ja Numminen jopa esiintyivät ”folk”-otsikon alla kulkevissa tilaisuuksissa, kuten lokakuussa 1966 pidetyssä isossa konsertissa mm. Hootenanny Trion, Heli Keinosen , Guldkurkornan ja Sinkkojen kanssa. ”Uudemmaksi kansanmusiikiksi” esitelty setti sisälsi lähinnä Unto Monosen, Gronowin ja Nummisen säveltämiä tangoja. Juuri pyrkimys kohottaa kansanomaista populaarimusiikkia – tangoa, jenkkaa, foksia – uuteen arvoon ja uusiin yhteyksiin lyö läpi koko Nummisen varhaistuotannon. Eteenpäin!-miehiä ei varmastikaan pyydetty konserttiin vahingossa, sillä 1960-luvun amerikkalaisherätteinen folkliike oli avoimempi moninaiselle ilmaisulle kuin usein ajatellaan. Samassa tilaisuudessa Guldkurkorna-yhtye esitti mm. version Vapaasta Venäjästä ja Ylioppilasteatterin Pertti Lumirae lauloi Hiski Salomaan kupletteja. YT:n kulttuuriradikaalien kanssa pidettiin myöhemminkin erityisiä ”kommunikaatiokonsertteja”. Myös säveltäjä Kari Rydman piipahti folkpiireissä. Vähän samoin 1970-luvun suomipunkin liepeillä liikkui akteja, joiden yhteys asian alkuperäiseen ytimeen oli pikemminkin mentaalinen kuin tiukan musiikillinen. Numminen ehti ratsastaa myös muodikkaalla folk-rock-nimikkeellä. Filosofisiin teksteihin perustuvan Wittgenstein Pop -levyn mainostettiin edustavan juuri tätä genreä, olkoonkin että musiikillisesti sitä voi luonnehtia enemmänkin popjazziksi. Hän nousi julkisuuteen vuonna 1966, kun folkbuumi oli yhä voimissaan. Kun tähän ajalliseen tilaan ilmestyi kitaraa soittava, huopahattuinen ja sarkanuttuinen taiteilija, jonka nasaali lauluääni oli muistuma vuosikymmenien takaisista vääräleukaisista kupletööreistä, ei ihme jos joku liitti hänetkin aktuelliin nuorisomuotiin. Näin kävi ehkä vantaalaiselle tanssijärjestäjälle, joka kiinnitti Nummisen esiintyjäksi tämän aiheutettua Jyväskylän Kesässä suuren pahennuksen sukupuolioppaisiin pohjaavilla lauluillaan. Niinpä Korson Tanhurinne mainosti ”seksilaulajan” ensimmäistä tanssilavakeikkaa iskulauseella ”SKANDAALI FOLK NUMMINEN”. Se oli urhea yritys määrittää M. A:n määrittämätön genre. Skandaalifolkkia? 17 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2016
19 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2016 K ansanomainen balladiperinne osoittautui mielestäni mitä oivallisimmaksi aiheeksi tohtoritutkinnolle, ja kaiken lisäksi Maija Karhinen-Ilosta oli selvästi kuoriutunut tutkinnon myötä yhä monipuolisempi osaaja ja varmempi esiintyjä, mikä nähtiin myös mainiossa tarkastustilaisuudessa. Lectio precursoriassaan hän esittäytyi paitsi luennoitsijana ja laulajana, myös nokkahuilua soittaen ja balladiaskelia tanssien (samaan aikaan), yhteislaulun vetäjänä (parilla uskomattoman toimivalla eleellä hän sai yleisön hetkessä mukaansa), naamio teatterin taitajana (huikea roolisuoritus) ja kaiken lisäksi myös laulaja-lauluntekijänä (uusi aluevaltaus). Uudet ja vanhat balladit saivat Freija-yhtyeen käsissä niin upeat tulkinnat, että kyyneleet nousivat silmiin. Taiteellinen lautakunta esitti melko suorasukaisia toiveita siitä, että Karhinen-Ilon monipuolinen taiteellinen toiminta saisi jatkoa myös tohtoroitumisen jälkeen. Karhinen-Ilo selvittää myös kirjallisessa työssään ansiokkaasti balladin ydintä: Balladi on laulu, joka kertoo tarinan. Se on luonteeltaan traaginen ja käsittelee tyypillisimmin rakkautta ja kuolemaa. Kertoja pysyy taustalla eikä kommentoi tai tuo omia tunteitaan esille. Tarinaa kuljetetaan usein dialogin muodossa. Balladi kukoisti Suomessa verrattain myöhään verrattuna muuhun Eurooppaan ja, mielenkiintoista kyllä, levisi sekä suullisena että kirjallisena perinteenä (ns. arkkiballadit). Kulta-aika oli Suomessa vasta 1800-luvun lopulla, mutta balladien tematiikkaa kulkeutui jo aiemmin kalevalaiseen lauluun. Suomenruotsalaiset balladit ovat puolestaan lähempänä keskiaikaista perinnettä. Mielenkiintoinen yksityiskohta itse musiikissa on vanhemmalle balladiperinteelle tyypillinen kertauma eli refrengi. Uudemmissa suomalaisissa balladeissa ne monesti puuttuvat, mutta KarhinenIlo on tutkinnon yhteydessä suorittanut joillekin balladeille vanhennusleikkauksia eli tuonut ne lähemmäs jonkinlaista keskiaikaisempaa muotoa kertaumineen kaikkineen. Hän on perehtynyt Färsaarten balladikulttuuriin ja siellä säilyneeseen balladitanssiperinteeseen. Maija Karhinen-Ilo astuu myös reippaasti musiikin tyylirajojen yli ja käyttää populaarimusiikkia kansanmusiikin luontevana jatkumona, esimerkiksi iskelmätyylinen Balladi Olavinlinnasta oli mukana tutkinnossa, ja kirjallisessa työssä viitataan niin Nick Caveen kuin Anssi Kelaan . Viimeisessä tutkintokonsertissaan Karhinen-Ilo sävelsi nykyballadeja vuoden 2015 aiheista kuten Malesian mysteerikone. Niissäkin monesti lauluntekijyyttä lähestytään vanhempien balladien kautta, esimerkiksi uusi laulu Marjukka sai alkunsa Herra Petteri -balladista. Balladit ovat tarinankerrontaa, ja monitaiteisuus oli näin ollen tutkinnossa luonteva lähestymistapa. Maija Karhinen-Ilo toi kuvaan keskiaikaisen käsitteen leikari, mikä tuntui nerokkaalta! Kirjallisessa työssä kuvaillaan, miten leikarin 1200-luvulla ”tuli osata tanssia, kävellä kahden tornin väliin pingotetulla nuoralla, pitää jaloillaan tasapainossa keppejä, heitellä palloja kahdella veitsellä, matkia linnunlaulua, käsitellä marionetteja ja esittää niillä vaikkapa linnan valtausta. Lisäksi hänen tuli hallita kaikki eeppiset aiheet ja soittaa ainakin yhdeksää eri soitinta kuten rumpua, sitraa, luuttua, mandoraa, monokordia, harppua, gigaa, psalttaria, lyyraa, säkkipilliä, patarumpua...” Aika lähellä monen kansanmuusikon nykypäivää siis! Tässä yhteydessä mietin Maija Karhinen-Ilon kohdalla myös hänen vankkaa kokemustaan lastenmusiikin parissa – siellä jos jossain leikarin taitoja tarvitaan! Keskiaikana taidelajit eivät vielä olleet toisistaan niin eriytyneitä, ja lasten kanssa tätä ajattelua ylläpidetään parhaimmillaan edelleen. Tove Djupsjöbacka Poimintoja Maija Karhinen-Ilon tohtorikonserteista voi katsoa YouTubesta. Balladien tulkitsija, leikari ja tohtori Kansanmuusikoita valmistuu ahkerasti musiikin tohtoreiksi Taideyliopiston Sibelius-Akatemiasta. Lokakuussa vuorossa oli Maija Karhinen-Ilo, jonka tutkinnon keskipisteinä olivat balladiperinne ja monitaiteisuus. Naamioteatteri oli tärkeässä osassa Maija Karhinen-Ilon kolmannessa tohtorikonsertissa Harpun voima. Väitöstilaisuuden jälkeisessä juhlassa, karonkassa, esiintyi luonnollisesti myös Freija. Jo rm a A iro la Jo rm a A iro la
20 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2016 T ämän vuoden maaliskuussa kansainvälinen naistenpäivä osui tiistaille, joten tuntui luontevalta koostaa fanfaari naispuolisille kansansoittajille Sydänjuurilla-ohjelmaani Yle Radio 1:n Etnoiltaan. Aloin käydä läpi Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla nimitettyjen mestaripelimannien listaa ja yllätyin. Naisia arvonimen saaneista oli alle kahdeksan prosenttia. Siitä alkoi matka, joka haastoi minut tutkimaan tilastoja ja haastattelemaan yli 30:tä nimensä perusteella naispuolista kansanmuusikkoa, ammattilaisista harrastajiin. Kesäkuussa aiheesta ilmestyi Ylellä neliosainen radiosarja Naispelimannien muotokuvia, joka on herättänyt kentällä antoisaa keskustelua. Minulle kansanmusiikin ytimessä on ajatus tasa-arvosta: kaikki soittavat samaa ohjelmistoa, kukin omalla taitotasollaan, arvostettuina yhteisön jäseninä. Eri kulttuurien musiikit ja ihmiset kiinnostavat eikä rasistisia tai muita syrjiviä asenteita arvosteta… Kuitenkin sukupuolten välisen tasa-arvon toteutuminen vaatii vielä hienosäätöä. Mihin naiset katoavat? Vuodesta 1970 alkaen mestaripelimannin arvonimeä on myönnetty erityisestä ansioitumisesta kansanmusiikin tai kansantanssin parissa 137:lle henkilölle Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla. Heinäkuussa nimitettiin 11. naispuolinen mestaripelimanni – ahvenanmaalainen viulisti Siv Ekström – jolloin naispuolisten mestaripelimannien osuus kipusi kahdeksaan prosenttiin. Suomen Kansanmusiikkiliiton myöntämiä oltermannin arvonimiä on muinoin myönnetty kahdelle naiselle, mutta tämänhetkiset 14 eri maakuntien perinteen taitajaa ovat kaikki miehiä. Kaustisen kansanmusiikkijuhlien, Rääkkylän Kihauksen ja Helsingin Etno-Espan päälavojen esiintyjistä kolmen viime vuoden aikana naisia oli festivaalista ja vuodesta vaihdellen 1047,5% prosenttia – keskiarvona naisia oli esiintyjistä siis noin kolmasosa. Tilastot hämmentävät, sillä kansanmusiikin korkeimmin koulutetuissa ”toinen sukupuoli” on enemmistönä. Vuodesta 1983 alkanut kansanmusiikin yliopistokoulutus Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla on tuottanut 150 maisteria, joista nimen perusteella naisia on 65%. Naisen asema – Usein on sellaisia festivaali-iltoja, että olen ainut nainen lavalla. Jos on muitakin naisia, he ovat yleensä yhtyeen keulahahmoja, kertoo Alina Järvelä 7-henkisestä Frigg-yhtyeestä, jossa hän soittaa ainoana naisena. Hän perusti maailmaa kiertävän huippuyhtyeen veljensä ja serkkunsa kanssa. – Eräillä festivaaleilla meidät toivotettiin tervetulleiksi kättelemällä kaikkia muita kuin minua – tämä on aika tyypillistä, koska sitä ei meinata ymmärtää, että nainenkin voi olla rivijäsenenä yhtyeessä – ja kun kättelin festivaalijärjestäjää, hän hämmentyi ja kysyi, olenko laulaja. En ehtinyt vastata, kun hän jo ehdotti, että olen kosketinsoittaja. Tähänkään en vielä ehtinyt vastata kun hän ilmoitti, että taidankin olla yhtyeen maskotti, ja lähti tiehensä, nauraa Järvelä. – Tämä kertoo ilmeisesti siitä, mitä naisten pitäisi yhtyeissä tehdä! Vuosi naispelimannien matkassa Amanda Kauranne Nauru on ensimmäinen asia, joka herähtää mieleen haastatteluistani naispuolisten kansanmuusikoiden kanssa. Huumori, välillä mustanpuhuvakin, oli isossa roolissa heidän jakaessaan kokemuksiaan soiton ilosta, ammatin haasteista, naiseudesta taiteen voimavarana ja siitä, ettei sukupuolella ole – tai ainakaan pitäisi olla – mitään väliä. Millainen naispuolisen kansanmuusikon asema on vuonna 2016? Ilkka Heinonen ja Alina Järvelä. Es a Sa to m aa