Kansanmusiikki 4/2013 - Lehtiluukku.fi

4 • 2013 irtonumero 8 € Pollarista folkrebeliksi: Pitkäsen Matti, s. 6 Heikki Laitinen saa tehdä mitä haluaa, s. 12 Maailmantangoa ja radikalismia, s. 16 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013 MUKANA PELIMANNI-LIITE 1
SISÄLTÖ 4 • 2013 12 Ajassa: Timo Alakotila.................................................................................................. 5 2014-15 vuosien yleisteemana polkka..............................................................10 Remco Houtman on Ukulelezaza...........................................................................11 Esittelyssä: Yonca Ermutlu.......................................................................................15 Persoonallinen pelimanniyhtye: Ronuuttajat...................................................18 Martti Piipponen Viulunrakentaja ja pelimanni................................................20 Pelimanni-liite Suomen ensimmäinen Kansanmusiikkiyhdistys perustettiin Keski-Suomeen....................................................................................23 Nuottiliite........................................................................................................................25 40-vuotias Jyväskylän Kansanmusiikkiyhdistys.............................................29 Uudenmaan nurkka.....................................................................................................29 Kuulumisia Pohjois-Savosta.....................................................................................30 Unto Kukka: Mies ja mandoliini...............................................................................31 Etelä-Hämeen Kansanmusiikin Ystävät..............................................................32 Pelimannimusiikkia yli rajojen................................................................................32 Heikki Laitinen saa tehdä mitä haluaa. Halsbrytarna 40 vuotta.............................................................................................32 Mikä on kansanmusiikin ja -tanssin tulevaisuus?...........................................33 Venäjä – maa jonka skaala on mieletön..............................................................34 Alan toimijat kokoontuivat Kansansoitinseminaariin Norjassa.................36 Huuliharpun mestari Erkki Vihinen.......................................................................38 Lauluntutkimuksen kansainvälinen konferenssi kokoontui Kuhmossa..39 InMemoriam: Paavo Kettunen ja Aimo Koskimäki...........................................40 Kirjat..................................................................................................................................42 Lokakuun Loiskeet piristivät syksyä....................................................................43 Levyt.................................................................................................................................44 16 19 KOLUMNISTI Mikko Perkoila Maailmantangoa ja radikalismia. Matti Pitkänen – Pollarista folkrebeliksi 6 2 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013
ALKUTAHDIT Vuoden 2013 lastenlevy on Reissutunti Varhaisiän musiikinopettajat ry valitsi vuoden lastenlevyn nyt kolmatta kertaa. Palkinnon tarkoituksena on tuoda esille laadukasta suomalaista lastenmusiikkia. Valinnassa painotettiin musiikin monipuolisuutta, laadukkaita sovituksia, esityksiä ja tuotantokokonaisuutta. Vuoden 2013 lastenlevyksi valittiin Reissutunti. Varhaisiän musiikinopettajan sydäntä lähellä ovat erityisesti 0-8-vuotiaat lapset, joten työryhmä kiinnitti huomiota siihen, että levyn laulut ja tarinat ovat lähellä pienen lapsen kokemus- ja elämysmaailmaa. Satu Sopanen ja Markku Kaikkonen ovat keränneet kokoon lauluja matkustamisesta Otavan kustantamaan Reissutunti kirjaan ja cd-levylle. Soitosta vastaa joukko huippumuusikoita. Musiikin levylle on sovittanut ja tuottanut Matti Kallio ja Matti Laitinen. "Reissutunti tempaisee mukaansa ja vie kuulijan 20 laulun verran matkalle ympäri maailmaa. Levyllä on vaikutteita monista eri musiikin tyylilajeista rockista reggaeen, jousikvartetista a cappella-lauluun, suomalaisesta kansanmusiikista maailmanmusiikkiin aina Intiasta, Australiasta ja Afrikasta asti. Sovitukset on taidokkaasti ja monipuolisesti tehty. Valinta julkistettiin Valtakunnallisten musiikkikasvatuspäivien yleisöpäivässä Helsingissä marraskuun lopulla. Marja Mattlarista elämänkerta Marja Mattlar on omintakeinen laulajalauluntekijä, joka teki ensimmäiset laulunsa jo yli neljäkymmentä vuotta sitten. Levytysura alkoi paljon myöhemmin, mutta sitäkin komeammin, kun levyn tuotti ranskalainen Gabriel Yacoub. Levy sai kiittävät arvostelut ja se julkaistiin Ranskan lisäksi 20 muussa maassa. Marja Mattlarin nimi ei välttämättä ole vieläkään tuttu suurelle yleisölle, mutta hänellä on vankka kuulijakuntansa. Levyjä on ilmestynyt vuosien varrella toistakymmentä sekä nuottikirja vuonna 2010. Alkusyksystä 2013 ilmestyi omakustanteena komea yli kolmesataasivuinen omaelämänkerta Marja Mattlar – musiikkiura omin päin (2013). Marraskuussa hän teki kahdeksan konserttia käsittäneen 60-vuotisjuhlakiertueen yhdessä muusikko Jaakko Viitalan kanssa. KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013 Pekka Kuusisto palkintosateessa Viulisti Pekka Kuusisto tunnetaan ennakkoluulottomana ja raja-aitoja kaatavana muusikkona ja festivaalijohtajana. Rohkeus on kannattanut, sillä syksyllä Kuusisto sai ottaa vastaan muutaman viikon välein kaksi merkittävää palkintoa. Lokakuun lopussa hän otti vastaan Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinnon Oslossa. Palkintolautakunnan mukaan Pekka Kuusisto on ehdottomasti maailmanluokan viulisti, jonka luovuus on yhtä ainutlaatuista kuin hänen musikaalisuutensakin. ”Pekka Kuusisto sukkuloi täysin vapautuneesti ja hyvin uteliaasti laajalla musiikillisella rintamalla ja löytää tutuista ilmiöistä aivan uusia puolia. Hän tekee pelottomasti uusia aluevaltauksia, mutta kutsuu myös kuulijat ja soittokumppanit mukaan luovaan vuorovaikutukseen. Säveltäjänä, sovittajana ja taiteellisena johtajana hän luo inspiroivia yhdistelmiä varsinkin kansanmusiikissa. Pekka Kuusisto on vahva lavapersoona, joka hallitsee kaikki tekniikat ja ilmaisumuodot – aina huikeasta virtuoosimaisuudesta pelkistettyyn ja koskettavaan”, palkintolautakunta kirjoittaa. Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinto on suuruudeltaan 350 000 Tanskan kruunua (noin 47 000 euroa), ja sen luovutti viime vuoden voittaja Anna Thorvaldsdóttir. Marraskuussa Pekka Kuusiston luotsaama Meidän Festivaali sai vuoden 2013 musiikin valtionpalkinnon. Festivaali tunnettiin aiemmin nimellä Tuusulanjärven kamarimusiikki. Kuusisto on johtanut festivaalia vuodesta 2007. Palkintotoimikunta totesi perusteluissaan, että ”Pekka Kuusiston aikana festivaali on laajentunut ja monipuolistunut maassamme harvinaisella tavalla. Leimaa antavaa on ollut kautta linjan korkea musiikillinen laatu, niin eri aikakausien klassisen, etnovaikutteisen kuin kokeilevan musiikin alueella.” Musiikin, kuten näyttämötaiteen ja tanssitaiteenkin valtionpalkinnot myönnetään veikkausvoittovaroista ja ne ovat kukin suuruudeltaan 15 000 eruoa. 3
PÄÄKIRJOITUS Ne, jotka seuraavat rallia, tietänevät, että kuski ajaa autoa kartturin nuottien mukaan. ”Vasen, sata, kirraa...”. Minusta autolla ajaminen on mukavinta, jos tuntee tien ja laskettelee vanhasta muistista. Joskus reittiä voi vähän vaihdella omaksi ilokseen. Perille pääsee, kun tietää minne on menossa. Toisinaan voi ajella ihan huvikseen, minne sattuu. Pyöräillen ja kävellen se onnistuu myös. Olen joskus löytänyt sillä tavalla tosi hienoja paikkoja. Kuten kaksi luolaa Helsingin Mustavuoren luonnonsuojelualueelta. Soittamisessa on vähän sama juttu. Jos osaa seurata varsilla varustettuja mustia pisteitä pitkin nuottiviivastoa, soittaa ainakin melodian ja rytmin joka kerta samalla tavalla. Ilmaisua voi yrittää etsiä painotuksista, volyymistä ja vaikka intensiteetistä. Klassisessa musiikissa se on paikallaan, kun kappaleissa ei paljon kertailla ja ovat vielä jumalattoman pitkiä. Saattaapa orkesterikin olla iso ja silloin on hyvä soittaa samaa kohtaa ja samalla tempolla muiden kanssa. Kansanmusiikissa se on eri juttu. Heikki Laitisen mukaan nuotit tulivat kuoroihin 70-luvulla, kun ihannoitiin klassisten kamarikuorojen esitystapaa. Siitä ne siirtyivät myös pelimanniorkestereihin. Osansa saattaa olla siinäkin, että monet kansanmusiikkia soittavat ovat aloittaneet harrastuksen porukassa, jota on opetettu perinteisen musiikinopetuksen tyyliin. Ensin opetellaan nuotit ja sitten niistä soitetaan. Se sopii pelimanni touhuun melko huonosti. Nuoteista soittaminen jäykistää esityksen, kun tuijotetaan paperia silmät tapilla. Kontaktista yleisöön ei ole tietoakaan. Se myös estää muuntelun ja improvisaation. Nuottien tuijottaminen johtuu tietenkin siitä, että pelkää virheitä. Ei kansanmusiikissa ole virheitä, on vain luovaa soittoa. Minä ainakin kuuntelen paljon mieluummin vapautuneesti soittavaa ja joskus vääriä ääniä iskevää yhtyettä kuin konemaisesti nuotteja ilman värähtelyksi kopioivaa pumppua. Soittajan kannattaa kokeilla laittaa vaikka silmät kiinni ja aistia ruumiissaan soittimen värähtely ja ryhtyä tulkitsemaan. Tarttua ääneen. Soittaa niin, että tuntuu. Kokeilla melodian muuntelua. Perinteiset kappaleet ovat aina vähän eläneet, kun niitä on soitettu muistin varaisesti. Yhtyeessä soittaessa pitää kuunnella myös kaverin soittoa ja liittyä siihen. Silloin päästään lähemmäs kansanmusiikin ydintä. Silmien sulkemista autolla tai polkupyörällä ajaessa ei kannata kokeilla. Sauli Heikkilä KANSANMUSIIKKI Kansanmusiikin aikakauslehti No 4 (171) 2013 Julkaisijat Suomen Kansanmusiikkiliitto Hämeentie 34 D, 00530 Helsinki Puh. (09) 8731 320 www.kansanmusiikkiliitto.fi Toiminnanjohtaja Päivi Ylönen-Viiri, puh. 0500 431 913 toiminnanjohtaja@kansanmusiikkiliitto.fi Puheenjohtaja Antti Koiranen, puh. 040 551 4137, antti.koiranen@uta.fi 4 Maija Seppo Soita niin, että tuntuu Päätoimittaja Sauli Heikkilä, puh. 045 671 1868 lehti@kansanmusiikkiliitto.fi Ilmoitusmyynti Kirjapaino toiminnanjohtaja@kansanmusiikkiliitto.fi Forssan Kirjapaino Oy ISSN 2323-8089 Ulkoasu ja taitto Kansanmusiikki 1/14 ilmestyy 28.2. Pieni Huone Oy, Sauli Heikkilä aineisto 31.1. mennessä. Toimituskunta Matti Hakamäki, Sauli Heikkilä, Anja Hinkkanen, Riitta-Liisa Joutsenlahti, Jaana-Maria Jukkara, Seppo Kononen, Heikki Laitinen, Jaakko Meriläinen, Juhani Näreharju, Jimmy Träskelin ja Kulttuuri-, mielipide- ja Päivi Ylönen-Viiri tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen Tilaukset ja osoitteenmuutokset toimisto@kansanmusiikkiliitto.fi Kansikuva Pitkäsen Matti, kuva: Arja Kangasniemi Kansanmusiikki-instituutti Jyväskyläntie 3 (PL 11), 69601 Kaustinen www.kansanmusiikki-instituutti.fi Johtaja Matti Hakamäki, puh. 040 3588921 matti.hakamaki@kaustinen.fi Kustantaja Suomen Kansanmusiikkiliitto KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013
Saara Vuorjoki AJASSA Timo Alakotila Timo Alakotila, oletko ollut presidentin itsenäisyyspäivän juhlassa? En, toivottavasti tulevaisuudessa... Heijastelevatko musiikilliset toimesti isänmaallisuutta? Varmaan jossain muodossa, Suomi on ehdottomasti paras paikka maailmassa! Kuinka monta rautaa sinulla on tulessa tällä hetkellä? On ollut kiirettä, mutta myöskin hauskaa! Keikkoja on ollut runsaasti JPP:n, Maria Kalaniemen, T for Threen ja Tango-orkesteri Unton kanssa. Keväällä ainakin Nordik Treen ja loppuvuodeksikin on jo joitain buukkauksia. Sävellys- ja sovitustöissä on ollut myös aktiivista aikaa: Syksyllä pari kantaesitystä tutkintokonserteissa, keväällä tulee jousikvarteton kantaesitys, Hakalan Petrille kolmiosainen teos, Haapavedelle tulee kesällä pianokonsertto. Näiden lisäksi syksyllä valmistui muutama sovitustyö. Levytyksiä on tehty Tango-orkesteri Unton, Tradikaali-yhtyeen, Tapiolan nuorten sinfonikkojen, Sibiksen Folk Big Bandin kanssa, joissakin soittajana, joissakin tuottajana. Ensi vuonna näillä näkymin on tulossa levytyksiä JPP:n ja Hannu Kellan kanssa. Näiden lisäksi opetus Sibiksellä ja Metropoliassa sekä muutama yksityisoppilas. Ja tietenkin Limerickin, Ockerbon, Haapaveden ja Oriveden kurssit! Nukutko koskaan? Joo, nukun 7-8 tuntia yössä, no problem! Mikä on hauskinta, säveltäminen, sovittaminen, esiintyminen vai opettaminen? Kaikki kuuluvat tärkeinä työn ja harrastuksen kuvaan, en halua mitään ottaa pois! KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013 5
Pitkäsen Matti, Pollarista folkrebeliksi Teksti ja kuvat: Arja Kangasniemi Kuusivuotias Matti seisoo viulu kädessään ja jäljittelee opettajan soittoa korvakuulolta. Kymmenen vuotta myöhemmin hänen trokansa laulaa kansanmusiikkia ja rumpukapulat rytmittävät rockia, jazzia ja hip hopia. Sen jälkeen raikaa klezmer, kunnes omin ilmaisu alkaa kanavoitua räpin kautta. M atti aloitti viulunsoiton Tampereella suzuki-ryhmässä Maija Salon johdolla. Pari vuotta myöhemmin hän pääsi musiikkiopistoon, mutta vanhemmat patistivat hänet myös Kangasalan Pikkupelimanneihin. Siitä Matti on onnellinen, sillä korvakuulosoitto jatkui ja hän pääsi kiinni bänditoimintaan. Ne kehittävät Matin mielestä musikaalisuutta enemmän kuin klassinen musiikki. – Toisaalta klassisia harjoituksia ois voinut soittaa enemmänkin, se ois edistänyt tekniikkaa ja samalla kehittymistä muusikkona. Mun edistyminen tapahtui lähinnä kansanmusiikkibändeissä, joissa tuli ainakin soitettua. Niissä fiilis ja hetkessä tekeminen välittyvät paremmin, Matti pohtii. Teini-iän kynnyksellä kuvioon tuli mukaan rock-, jazz- ja hip hop -bändejä. Niissä Matti soitti rumpuja, joita hän oli paukuttanut itsekseen useamman vuoden. Parin vuoden päästä hän sai rummut musiikkiopiston sivuaineeksi ja myöhemmin pääaineeksi. Viulunsoitto jatkui soittotunneilla ja kansanmusiikkiyhtyeissä. Hip hopiakin Matti kokeili rumpalina kangasalalaisessa Toy like people -bändissä. Syrjähyppy musiikista Lukion jälkeen Matti kävi armeijan ja jäi puolustusvoimiin töihin vajaaksi 6 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013
KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013 7
”no hei vaan kaikille, saavuin raitille toin tuliaisia tampereelta saitille roikun hennossa oljen korres, kaikille kurvin asukkaille sanon morjens” vuodeksi. Sen jälkeen hän löysi itsensä Kosovosta, rauhanturvaajan tehtävistä, jotka kestivät kolmetoista kuukautta. Suomeen palattuaan Matti kaivoi kolme vuotta naftaliinissa olleen viulun esiin ja aloitettuaan Poliisikoulun hän soitti ja keikkaili satunnaisesti Riddim Orchestra -klezmertrion kanssa. – Innostuin taas musiikista. Lukion jälkeen oli selvää, että rupean muusikoksi, mutta niin vain ajauduin muihin hommiin. Poliisin paperit saatuani hain SibeliusAkatemiaan ja aloitin kansanmusiikin opinnot viisi vuotta sitten, Matti kertoo. Matti otti viulun pääinstrumentiksi ja alkoi soittaa rumpuja sivusoittimena jazzosastolla. Mandoliini, jota Matti oli soittanut jo vuosia, nousi opintojen toiseksi sivuinstrumentiksi. Matti Pitkänen Beat syntyy tekstin mukana • syntyi 1982 Tampereella. • meni 3-vuotiaana musiikkileikkikouluun, aloitti viulunsoiton 5-vuotiaana Suzuki-ryhmässä ja rumpujen soiton 6-vuotiaana omatoimisesti. • pääsi opiskelemaan viulunsoittoa 7-vuotiaana Tampereen konservatorion musiikkiopistoon ja soitti Kangasalan Pikkupelimanneissa. • rupesi 13-vuotiaana soitta- Räp-maisterisopintoja maan rumpuja sivuaineena Räp hiipi kuvioihin mukaan kansanmusiikkiopintojen aikana. Aluksi räp-sanoitusten väsääminen oli Matille terapiaharrastus. Pikku hiljaa hän alkoi miettiä, miten siistiä olisi saada sisällytettyä se opintoihin. Etnisiä soundeja oli käytetty aikaisemminkin räp-musiikissa, joten genreillä oli valmiiksi yhtymäkohtia. Matti marssi opintosihteeri Anne Etelätalon ja professori Hannu Sahan juttusille ja sai räp-vokalismin viralliseksi sivuaineeksi. – On tosi positiivista, että kun kansanmusiikin osastolla löytää oman juttunsa, sen voi liittää opintoihin. Sain opettajaksi Asan, joka kysyi multa parin session jälkeen, kiinnostaisko mua julkaista levy Roihis Musican kautta, Matti selittää. Levyn valmistelusta lähti räpin tavoitteellisempi tekeminen. Matti kokeili, kehitteli, soitti ja räppäsi. Asa kommentoi tekstejä, mutta antoi muuten Matin luoda itse keitoksensa. Viime maaliskuussa, kahden ja puolen vuoden hämmennyksen jälkeen, ilmestyi Pitkäsen Matti ja Heidän Alhaisuutensa -yhtyeen debyyttilevy Nojatuoliblues. – Tein levyn sisältöön liittyen lähes kaiken itse, myös musiikillisen tuottamisen. Asa kommentoi kappaleita, lähinnä tekstejä ja kokonaisuutta, ja toimi taustatuottajana. Kun persoonallinen ja toimiva tapa räpätä löytyy, ei oo järkee alkaa muuttaa sitä. Eikä varsinkaan lähteä apinoimaan ketään muuta, Matti valaisee. Nojatuoliblues tulee myös olemaan Matin opintojen projektityö. Musiikin ohelle musiikkiopistossa. Vaihtoi 8 hän liittää siihen kirjallisen osuuden levyntekoprosessista. rummut pääaineeksi ja viulun sivuaineeksi 16-vuotiaana. • soitti teinivuosina rumpuja jazz-, rock- ja hip hop -bändeissä sekä Tampereen konservatorion Junior Big Bandissä ja viulua kansanmusiikkiyhtyeissä. • työskenteli puolustusvoimissa 2003–2005. Opiskeli Poliisikoulussa ja työskenteli poliisina 2005–2008. • soitti viulua Riddim Orchestra -klezmertriossa 2005–2008. • aloitti opinnot Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla 2008 pääaineena viulu ja sivuaineena rummut jazzosastolla. Sai viralliseksi sivuaineeksi räp-vokalismin 2010. • julkaisi Nojatuoliblues-debyyttilevyn 2013. Räp-tekstien tekemiseen Matilla ei ole yhtä reseptiä. Idea lähtee jostain aiheesta, jonka hän parhaassa tapauksessa saa saman tien paperille. Jotkut biisit ovat heti valmiita, joitakin pitää työstää pitempään. Levyn sanoitukset liikkuvat juohevasti rakkauden ja rauhanturvaamisen välimaastossa. – Freestyleä eli räpin improvisointia en oo juurikaan tehnyt. Se on hienoa ja osa tätä kulttuuria, mutta oon freestylessä melko huono enkä tarpeeksi kiinnostunut siitä, että alkaisin treenata tehdäkseni sitä säväyttävästi, Matti selittää. Idea kappaleen musiikista ja tunnelmasta syntyy yleensä samaan aikaan tekstin aiheen kanssa, loput sanoituksista muotoutuvat vähitellen. Osa kappaleista perustuu selvästi beatille, osan hän ajattelee tavallisena kappaleena. Musiikillisen idean Matti soittaa demolle, jonka päälle hän alkaa kehittää muuta musiikkia ja tekstiä. Etnotausta kuuluu, mutta ei väkisin Matin vahva etno- ja kansanmusiikkitausta kuuluu Nojatuoliblues-debyyttilevyllä maistiaisina muun muassa klezmeristä, georgialaistyylisestä mieskuorolaulusta ja runolaulupoljennosta. Väkisin hän ei kuitenkaan väännä musiikkia tiettyyn genremuottiin. Seuraavalla levyllä kuullaankin jo hieman erilaisia soundeja. – Nyt oon kiinni muissa projekteissa, mutta keväällä pääsen aktiivisemmin tekemään biisejä uudelle Pitkäsen Matti ja Heidän Alhaisuutensa -levylle ja työstämään niitä bändin kanssa. Haluan tarpeeksi aikaa musiikin makustelulle, miettimiselle ja hieromiselle, joten levy tulee ulos ehkä reilun vuoden päästä. Nojatuolibluesin sävellykset ja sovitukset Matti teki lähes kokonaan itse ja yhtyeen muusikot soittivat omat osuutensa studiossa. Seuraavan levyn Matti haluaisi äänittää yhtä aikaa koko porukan kanssa ja mahdollisesti samassa tilassa. Tarkoitus on mennä studioon, jossa äänitys hoituu vanhemmalla kalustolla, että mukaan tarttuisi mahdollisimman paljon live-soundia. – Haluan, että muusikkojen persoona, yksilösuoritukset ja hetkessä soittaminen kuuluvat musiikista. Valitsin bändiini KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013
”Jussi kaato ikivanhan männyn rakensi omaan tupaansa sängyn leipo kädet rakoilla hikisen käntyn ja jämäpaloista väänsi vielä uudet sukset” muusikoita, jotka tuovat jotain lisää mun musiikkiin, Matti valaisee. Matin räp-bändi on tehnyt muutaman livekeikan Helsingissä ja tulevaisuudessa niitä on tiedossa lisää. Keikkabändissä soittavat Matin lisäksi rumpali Eeti Nieminen, basisti Vesa Ojaniemi, kitaristit Anssi Salminen ja Nicholas ”Laissi” Rehn, haitaristi Olli Kari, joka soittaa myös munniharppua sekä pasunisti Kasperi Sarikoski. Nojatuolibluesilla on mukana muutama vierailija, muun muassa Matin puoliso Yona ja Puppa J. Levyn bändissä soitti toisena kitaristina pari kuukautta sitten edesmennyt Paavo Kettunen ja rumpalina saksalaiseen Efter Klangiin siirtynyt Tatu Rönkkö. Muusikko moneen lähtöön Matti ei ole yhden musiikinlajin mies, vaan häärää useassa projektissa. Eniten hänen työaikaansa vie tällä hetkellä kolmen romanilaulajan ympärille syntynyt yhtye Suora Lähetys, jossa Matti soittaa viulua ja mandoliinia. Toinen aktiivinen kokoonpano on Yonan Orkesteri Liikkuvat Pilvet. Molempien yhtyeiden kanssa Matti työstää parhaillaan levyä ja tekee niille kappaleita. Matti keikkailee aktiivisesti myös perinteistä kansanmusiikkia soittavan Kari– Pitkänen–Lappalainen-trion kanssa, jossa soittaa hänen ja Olli Karin lisäksi basisti Elina Lappalainen. Trio hoitaa kansantanssisäestyksiä sekä hää- ja tanssisoittoja. – Kansanmusiikkia opiskellessa tärkeimpiä asioita ovat olleet korvakuulosoitto, uskaltaminen ja sen ajatuksen vahvistuminen, että kaikki mitä soitan, on oikein. Tekemällä oppii, ja kansanmusiikin osastolla oon päässyt tekemään kaikenlaista. Oon saanut paljon työkaluja musan tekemiseen, mutta niiden käytäntöön tuominen vaatii tosi paljon keikkasoittoa, ettei jää liian akateemiselle tasolle, Matti tuumii. Matti on kiitollinen kaikille opettajilleen, muun muassa viulisti Arto Järvelälle ja kitaristi Roope Aarniolle, joilta on saanut sekä musiikillisia vaikutteita että tekniikkaopetusta. Vuodenvaihteen jälkeen hän jatkaa pääinstrumentin yksityistunteja puolentoista vuoden tauon jälkeen, mahdollisesti Sakari Kukon kanssa. KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013 Matin musiikkiin jälkensä jättäneitä • Suomalainen perinnemusiikki on tullut tutuksi jo äidin vatsassa. • Maailmanmusiikki Amerikasta ja jonkin verran Afrikasta. Kiinnostus amerikkalaista roots-musiikkia kohtaan alkoi noin 5-vuotiaana, kun kuuntelin isän Vanhan Isännän ensimmäistä levyä. • Isä toi mulle klezmeryhtye Kroken levyn, kun olin jotain 15-vuotias. Musiikki Unkari–Romania–Bulgaria-akselin torvihumpasta ja mustalaisviulismista kohti venäläistä molli-iskelmää oli säväyttänyt aiemminkin, mutten tiennyt miksi. • Ranskalaisesta folkista löytyy helmiä. Niihin linkittyy myös chanson ja mustalaisswing, johon oon perehtynyt viime vuosina, Django Reinhardt ja Stephane Grapelli yksinä perinteisimpinä lähteinä tyylin opettelussa. Oon kuunnellut myös Bratsch-yhtyettä, jonka musassa on aikalailla itäeurooppalaista ja mustalaisvibaa. Hienoa, vähän etnompaa matskua on tullut vastaan Galiciasta ja Baskimaalta. • Räpmetallibändi Rage Against The Machinea diggailin ala- ja ylä-asteella. • Asan musa on Suomi-räppiä parhaimmillaan. Ulkomaalaisista räppäreistä kuuntelin etenkin junnuna Busta Rhymesia. Big L:n Lifestylez Ov Da Poor And Dangerous -albumin beatit on törkeen hienoja. Fiilistelen edelleen myös Snoop Doggin Doggystyle-albumia ja Dr. Dren levyä The Chronic, jolla Snoop on vahvasti mukana. • Curtis Mayfield, Bobby Womack ja muut vanhat soulheput. Myös Amy Winehouse pärähti kympillä. Hänen Back To Black -levynsä on täydellinen omassa genressään: tyylikäs, laadulla soitettu ja laulettu ja täydelliset soundit! • Tom Waits – mahtavaa musaa ja upeita fiiliksiä. • Ennio Morricone, elokuvasäveltäjä, joka tekee sairaan hienoa matskua. • 1960-luvun jazz-klassikot, kuten John Coltranen ja Miles Davisin sen aikakauden tuotokset. Uudesta jazzista tykkään esimerkiksi Moposta, monista Verneri Pohjolan projekteista ja norjalaisen Terje Isungsetin musasta, joka menee kyllä kokeellisen musan puolelle. Viime vuosina kokeellinen ja free-henkinen musiikki on puhutellut vahvasti ja se tulee kuulumaan tulevissa projekteissani.” 9
2014-15 vuosien yleisteemana polkka K ansanmusiikin ja –tanssin edistämiskeskuksen hallitus on valinnut polkan seuraavaksi yleisteemaksi vuosille 2014-15. Yleisteeman avulla tuodaan polkkaa mahdollisimman monella eri tavalla esiin. Polkka on peräisin itäisestä Böömistä nykyisen Tshekin alueelta. Böömiläiset historioitsijat arvelevat, että tanssin keksi talonpoikaistyttö Anna Slezak Labska Tynicessä eräänä sunnuntaipäivänä vuonna 1834. Anna käytti askelikosta nimeä madera ja polkkaa kutsuttiin ensin sanalla pulka. Kertomuksen todenperäisyydestä ei ole varmuutta. Suomeen polkka tuli 1840-luvulla, tiettävästi ensiksi ruotsinkieliselle alueelle. Helsingissä kerrotaan ensimmäisen kerran tanssitun polkkaa 1844 Helsingin Kaivohuoneella. Tanssista tuli nopeasti kansan suosikki, erityisesti maaseudulla. Sanotaan myös, että mikään muu kansa ei ole tanssinut polkkaa niin paljon kuin suomalaiset. Suomalainen polkka on nopeampaa kuin alkuperäinen keskieurooppalainen polkka, ja nopeampi rytmi vaatii erilaisen askelikon. Polkan kiperyys, terävyys ja nopeus lienee kannustanut myös polkarallin ja polkantanssin SM-kilpailujen syntymiseen. Polkka-musiikki on ollut aina lähellä pelimannin sydäntä. Polkka on noussut historian kirjoihin myös monella erikoisella tavalla. Dallapén riveissä Viljo Vili Vesterinen levytti vuonna 1939 melkein kansallissävelmäksi nousseen Säkkijärven polkan. Sodan aikana levyn avulla ehkäistiin vihollisen radiomiinojen laukaisu: polkkaa veivattiin yhtä mittaa useita kuukausia miinoille tarkoitetulla taajuudella. Ievan polkasta tuli maailmankuulu, kun jostain syystä Loituma-yhtyeen versiosta tuli youtubessa huippusuosittu. Youtuben myötä tästä kappaleesta on tullut tiettävästi levinnein suomalainen kansansävel. Loituman omaa versiota on ladattu useita miljoonia kertoja. Samalla eri puolilla Folklandian Etkot ja Jatkot Folklandia suuntaa Tallinnaan Folklandia-risteilyn lähtö- ja tulosatama vaihtuu. Ennen matkattiin Turusta risteilylle, mutta Folklandia lähtee vuonna 2014 Helsingistä. Uuden reitin kunniaksi järjestetään Helsingissä Etkot risteilyä edeltävänä iltana, ja risteilyn päätteeksi voi tulla Jatkoille suoraan laivasta jatkamaan iloista menoa! Etkot on Musiikkitalon Black Boxissa 9.1. klo 19-21. Esiintyjinä Siba Folk Big Band, Kardemimmit, Väkevä kollektiivi, Marcelo ´Patalino´Rosa ja Habadeduk (DK). Liput 15/7 euroa. Vastine laivalta palaavien junajameille, eli Folklandian Jatkot vietetään Ravintola Kaisaniemessä 11.1. Siitä on lyhyt matka vaikka yöjunaan. Jatkoilla esiintymässä Esko Järvelän ja Tero Hyväluoman Teho-duo. Illan päätteeksi yleisöä viihdyttää Perinnearkun jamit. Narikka Jatkoille maksaa 2,5 euroa, muutoin vapaa pääsy. Etkoja ovat järjestämässä SibeliusAkatemian kansanmusiikin osasto, Suomen Kansanmusiikkiliitto, Kanteleliitto, JuuriJuhla-RotFest, Maailman musiikin keskus ja Pispalan Sottiisi. Jatkoja toteuttamassa ovat Etno-Espa ja Perinnearkku. Päivi Ylönen-Viiri 10 Folklandia on kansanmusiikki ja -tanssiväen vuosittainen festivaali, jota on järjestetty vuodesta 1996 lähtien. Tapahtumaan osallistuu noin 1000 esiintyjää ja yli 100 erilaista kokoonpanoa seitsemästä Euroopan maasta. Talvifestivaalin taustajärjestäjinä ovat kaikki alan tärkeimmät kotimaiset maailmaa olevat ihmiset tehneet omia versioitaan kappaleesta. Folklandian alla järjestettävässä Folkforum-seminaarissa puhutaan polkasta lisää. Seminaarin järjestävät Kansanmusiikin ja –tanssin edistämiskeskus, Folklore Suomi Finland sekä Sibelius-Akatemian kansanmusiikin oppiaine. Lisätietoja FolkForumista: www.kansanmusiikki.fi/tapahtumat/ tapahtumakalenteri/folkforum-polkka Kirjavinkki Pokkana Polkkaa on Kalevan Nuorten Liiton, Kerhokeskuksen ja Sivistysliitto Kansalaisfoorumin vuonna 1997 tuottama kansantanssin peruspaketti. Monipuolinen aineisto koostuu tekstiosasta, nuotistosta ja kahdesta cd-levystä. Materiaalissa on yhteensä lähes sata leikki- ja tanssiohjetta musiikkeineen. Hinta 25 € (ei sis. postikuluja). Tilaukset info@nuorisoseurat.fi (Huom! Saatavissa vain rajoitettu määrä) järjestöt, tapahtumat ja oppilaitokset. Suomen suurin folkloren talvitapahtuma Folklandia avaa festivaalikauden M/S Silja Europalla 10.-11.1.2014. Tuleva risteily järjestetään uudella reitillä Helsinki - Tallinna. Vapaita paikkoja voi tiedustella Tampereen Matka-Vekasta. Rajatapausteemainen sävellyskilpailu Mitä löydät termistä rajatapaus? Miten rajatapaus soi? Suomen Kansanmusiikkiliitto julkistaa sävellyskilpailun teemana rajatapaus. Rajatapaus on Kansanmusiikin ja –tanssin edistämiskeskuksen nimeämä vuoden teema 2013-2014. Lisää teemasta : www.kansanmusiikki.fi. Kilpailusävellykseen saa liittää sanoituksen. Nuoteissa tulee olla sointumerkinnät. Kilpailuaika: 1.10.-31.12.2013. Sävellykset toimitetaan Suomen Kansanmusiikkiliittoon nimimerkillä varustettuina kirjeessä, jossa on sisällä suljetussa kuoressa tekijän nimi ja yhteystiedot. Lähetysosoite: Suomen Kansanmusiikkiliito, Hämeentie 34 D, 00530 Helsinki. Parhaita sävellyksiä julkaistaan soveltuvin osin Kansanmusiikki-lehdessä ja Suomen Kansanmusiikkiliiton nettisivuilla sekä esitetään liiton tapahtumissa. KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013
Teksti ja kuva: Sauli Heikkilä Remco Houtman on Ukulelezaza Remco Houtman vieraili viime kesänä Haapavedellä festivaaliviikolla pidettävillä kansanmusiikkikursseilla avaamassa ukulelen saloja innokkaille opiskelijoille jo kolmatta kertaa. Festivaalin jo vaiettua istuimme hetkeksi keskustelemaan soittimesta. R • Soitin kehitettiin portugalilaisesta kitarasta 1800-luvun lopulla Havaijilla. • Ukuleleen suhtauduttiin pitkään leikkikitarana, mutta nykyään sitä kunnioitetaan oikeana soittimena. • Soitinperheestä löytyy sopraano, baritoni ja banjoukulele. • Hyvän soittimen tunnistaa muunmuassa siitä, että se on mattapintainen – ei kiiltäväksi lakattu. • Soittaminen on helppo aloittaa vaikka youtuben opetusvideoiden avulla. KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013 emco sai ensimmäisen kosketuksensa ukuleleen äidiltään, joka soitti ukulelea ja ihaili amerikkalaista soittajaa ja näyttelijää George Formbyä. Kymmenen vanhana aloitettu harrastus jäi kuitenkin vuosiksi, koska ukulelen soitto ei ollut 80-luvulla kovin tyylikästä. Eräänä päivänä Remco vain sattui tarttumaan siihen uudestaan. Remco kuunteli Formbya ja halusi oppia hänen hienon tekniikkansa. Niinpä Remco sai uuden ukuleinnostuksen pari vuosikymmentä sitten, eikä se ole sen jälkeen hellittänyt. – Soittimen koko ja soundi viehättävät. Erityisesti pidän vanhoista soittimista ja 20–30-luvun musiikista. Ukulelella on erikoinen tarina, jonka alkamishetki on tarkkaan tiedossa. 23. elokuuta 1879 saapui laiva Madeiralta Havaijille. Mukana tuli kaksi muusikkoa, jotka soittivat pieniä portugalilaisia kitaroita. Havaijilaiset ihastuivat soittimeen välittömästi. Saarella oli jo ennestään kitaroita, mutta pieni portugalilainen kitara oli jotain uutta. Pienien muutosten jälkeen soitin nimettiin ukuleleksi, joka tarkoittaa hyppivää kirppua. – Nimitys tuli ehkä siitä, että portugalilaisten nopeassa soitossa sormet hyppivät otelaudalla, kuin kirput, virnistää Remco. Havaijilla soitinta ryhdyttiin tekemään kaunissyisestä koa-puusta. Keräilijöillä on edelleen tallella joitakin tuolloin laivan kolmen huonekalupuusepän valmistamia soittimia. Soittimeen ihastui myös silloinen Havaijin kuningas David Kalãkaua ja hän julisti sen kansallissoittimeksi. Huoli- matta ukulelen alkuperästä Remco ei ole koskaan käynyt Havaijilla. Remcon keikkailu ukulelen kanssa lähti liikkeelle pikkuhiljaa George Formby- ja Ison Britannian ukuleleyhdistyksen tapaamisissa. Elantonsa hän hankkii edelleen kääntämällä ja kirjoittamalla. Remco arvelee, että voisi hankkia ukulelella myös elantonsa, mutta ei ole opettamisesta kovin innostunut. Haapaveden kursseilla hän on kuitenkin viihtynyt ja erityisesti jamit muiden soittajien kanssa ovat olleet todella hauskoja. Haapavedelle hän löysi, kun Remcon vieraillessa viidettä kertaa Helsingin ukulele-festivaaleilla, joku tuli kertomaan, että Haapavedellä on ukulelekauppa. Ukulelen uusi nousu alkoi 2000-luvulla ja Helsingin festivaali olikin aivan ensimmäisiä koko maailmassa. Nyt festivaaleja tuntuu olevan joka maassa. Viisi vuotta jatkuvasti kasvanut innostus tuntuu tosin olevan tasaantumassa. Vaikka Remco on aloittelemassa pariakin yhtyettä, joissa hän ei soita ukulelea, on soittimella iso rooli hänen elämässään. Sooloesiintymisten lisäksi hän on tehnyt yhden kirjan ukulelesovituksista, järjestää ukulelen syntymäpäivän aikoihin festivaalia Belgiassa ja kirjoittaa uutta kirjaa. Ukulelella on soitettu lähes kaikkea musiikkia. Onko Remcolla jotain vielä soittamatta? – Haluan tehdä suomalaisia viulukappaleita, Remco vakuuttaa vilpittömän tuntuisesti. Juuri sellainen vastaus, kuin suomalainen haluaa kansanmusiikkijuhlilla kuulla. 11
Teksti ja kuvat: Sauli Heikkilä Heikki Laitinen – Nyt saa tehdä mitä haluaa – Eläkkeellä on mahtavaa, että voi tehdä mitä haluaa, riemuitsee juuri syntymäpäivämatkalta Färsaarilta palannut professori Heikki Laitinen. Hänellä onkin pitkä lista tutkimuskohteita, joista on otettava selvä, niin kauan kuin pää toimii. H eikki Laitisen olohuone on juuri sellainen kuin voi kuvitella. Seinillä tuttuja ja eksoottisia kansansoittimia ja lattiasta kattoon kirjallisuutta. Työhuoneella on kuulema vielä saman verran lisää. Eläkkeelle jäätyä viisi vuotta sitten hänelle onkin viimein siunaantunut aikaa tutkia juuri niitä asioita, jotka kiinnostavat eniten. Lukemis- ja kirjoitustyötä pääsevät häiritsemään ainostaan lukuisat luento- ja esiintymispyynnöt. – Laitoinkin työhuoneen seinälle ison lapun: Ei keikkoja keväälle! Niillä Heikki tarkoittaa nimenomaan luentokeikkoja, murhaballadeja ja improja täytyy tehdä tutkimuksen vastapainoksi. Kirjoittamatonta tekstiä on myös jo tutkituista aiheista. Kun hän sai pidettyä luennon yhdestä aiheesta, oli seuraava jo puskemassa päälle. Kiinostuksen kohteita on loputtomasti. Artikkeleita ja kirjoja on tarkoitus myös julkaista, mutta se ei ole Heikille tärkein asia. – Parasta on tutkiminen. On mukava ottaa asioista selvää ja tietää. Kansanmusiikin saralla Suomessa tutkimista riittää. Tutkimusta tehdään jonkin verran muutamassa yliopistossa, mutta Heikin mukaan eurooppalaisessa vertailussa Suomessa kansanmusiikin tutkimuksen tila on suorastaan kehno. Sibelius-Akatemiassa on otettu askeleita tutkimuksen suuntaan, mutta paljon on vielä tehtävä, jotta oltaisiin oikealla tasolla. – Sibelius-Akatemia on suuntautunut taiteelliseen koulutukseen ja onkin siinä maailmalla aivan kärkimaita, mutta tarvittaisiin tutkijoita, jotka tekevät pohjatyötä. 12 Myös taiteilijoilla olisi sille käyttöä. Kansanmusiikin opiskelijoiden velvollisuus on viettää aikaa myös arkistossa, mutta se ei tietenkään riitä. Kansanmusiikin opiskelijat yksilöllisiä Sibelius-Akatemian kansanmusiikin opetukseen Heikki on melkoisen tyytyväinen. Opetussuunnitelman laatiminen 1983 aloittaneelle kansanmusiikin akateemiselle koulutukselle olikin yksi merkittävimmistä urakoista. Suunnitelman valmistumisen jälkeen hän toteutti sitä neljännesvuosisadan ja on opettanut lähes kaikkia kentällä toimivia kansanmusiikin ammattilaisia. – Yksi kiinnostavimmista ilmiöistä kansanmusiikkipedagogiikassa on se, että jokaisesta opiskelijasta tulee erilainen. Valmistuneiden yli sadan maisterin joukossa ei ole yhtään samankaltaista muusikkoa, vaan jokaisella on oma persoonallinen otteensa musiikkiin. Yhtenä tärkeänä tekijänä Heikki pitää sitä, että jazzissa ja klassisessa musiikissa soitinvalikoima on paljon rajallisempi. Kansanmusiikissa erityyppisiä soittimia on vaikka kuinka paljon ja museoista niitä löytyy edelleen lisää. Erityisen ilahtunut Heikki on viimeaikaiseen puhaltimien KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013
KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013 vahvaan esilletuloon. Kansanmusiikin opiskelijoiden monimuotoisuutta ruokkii myös se, että alusta asti opiskelussa edellytetään multi-instrumentalismia siinä, missä jazz- ja klassisella puolella rohkaistaan ottamaan yksi soitin virtuoottisesti haltuun. Yksi harmiteltava asia on kuitenkin se, että vanhoja pelimanneja alkaa olla todella vähän – jos ollenkaan. Heillä olisi suora yhteys varhaisiin soittotapoihin, – Kansanmusiikin aineryhmässä pyritään järjestämään eläviä yhteyksiä vanhojen ja nuorten soittajien välillä erilaisilla periodeilla, mutta se alkaa olla vaikeaa. Itsestäni voin sanoa, että kaikista mahtavinta elämässäni on ollut saada tutustua ja tulla ystäviksi perinteisten pelimannien kanssa, joilla oli suora yhteys sadan vuoden takaisiin soittotapoihin Konsta Jylhästä Otto Hotakaiseen ja Kustaa Järvisestä Viljo Karvoseen. Mutta se polvi poistui keskuudestamme suurimmaksi osaksi jo 80-luvulla. Toiseksi harmittavaksi asiaksi Heikki mainitsee sen, että opiskelu Helsingissä tahtoo johtaa siihen, että pääkaupunkiseudulle myös jäädään. Onneksi poikkeuksiakin on. – En tiedä, mikä tilanne olisi, jos osasto olisi perustettu Kaustiselle tai vaikka Haapavedelle, mitä myös perustamisen aikaan pohdittiin, Heikki miettii. Varsinkin alkuaikoina kansanmusiikin piti lunastaa paikkansa korkeakoulussa. Nykyään sitä ei juuri ihmetellä. Toisaalta joidenkin pelimannien mielestä korkeakouluopiskelu saattaa suorastaan pilata muuten hyvät muusikot. Tällaisiin ennakkoluuloihin Heikki ei ole törmännyt. Päinvastoin. Vanhat pelimannit ovat suhtautuneet myötämielisesti nuoriin opiskelijoihin ja nuoret taas kunnioittavat vanhoja. Päivänselvänä hän pitää sitä, että Sibelius-Akatemiasta valmistuneiden soitto ei ole samalla tavalla kansanomaista kuin sata vuotta sitten. Vanhojen soittotapojen vaaliminen olisi kuitenkin tärkeää ja suurella innolla hän odottaa aikaa, jolloin syntyy mahdollisimman tarkkaan vanhoja tyylejä tavoittelevia soittajia ja yhtyeitä. Heikki itse nauttii eniten, kun kaksi tai kolme viulua soittaa keskenään. Sellaisen kokoonpanon kuulemiseen ei ole useinkaan tilaisuutta. – Aina siihen otetaan joku kontrabasso tai muu pilaamaan herkkyys, nauraa Heikki. 13
Rapissa on mahtavaa, että se on nopeasti levinnyt lähes kaikkiin kieliin Laulu on Heikin omin laji. Laulusta hän jaksaa saarnatakin loputtomasti. Nykykansanmusiikin yhtyeiden helmasynti on se, että laulua on aivan liian vähän. Tämä on usein myös este yhtyeitten kaupalliselle menestykselle. Suomessa laulu oli kuitenkin keskiössä kansanmusiikissa sata vuotta sitten. Mihin se hävisi? Heikki näkee asialle erityisesti kaksi syytä ja sattumaa: Traumaattiset sotien jälkeen julkisesta ja spontaanista laulamisesta tuli epäsopivaa. Se tapahtui kuin vahingossa ja ontuvin perustein. Toinen syy on kansanmusiikin 60-luvun uuden nousun syntyalue, Keski-Pohjanmaa. Sen perinteeseen kuului nimenomaan soitinmusiikki. – Millaista kansanmusiikki olisikaan nyt, jos kansanmusiikki olisi lähtenyt uuteen nousuun vaikka Ilomantsissa, Heikki miettii. Sisäänrakennettua perinnettä on hankala muuttaa väkisin, muusikot tekevät mitä tahtovat. Musiikki muuttuu Vaikutteet myös risteilevät villisti, kun koko maailman musiikki on koko ajan käsillä. Heikki ei pidä sitä ongelmana, mutta hyvin moniulotteisena asiana kuitenkin. Yhtäällä on populäärimusiikin leviäminen maailman joka kolkkaan. Toisaalla nykykansanmusiikki alkaa kuulostaa samanlaiselta, kun vaikutteita poimitaan sieltä täältä. Heikki pitää näitä ilmiöitä pintavaahtona. Lähes kaikissa kulttuureissa on oma sointinsa ja soittimensa, joita vaalitaan ja perinnettä opetetaan lapsille. Kansanmusiikin monipuolisuus ei ole häviämässä. – Missä muualla voi kuulla niin monenlaista ja persoonallista musiikkia kuin kansainvälisillä kansanmusiikkifestivaaleilla, Heikki kysyy. Heikki ei koe tarvitsevansa musiikkia kansallisen itsetunnon pönkittämiseen. Kielellä ja kulttuurilla, jotka ovat siirtyneet sukupolvilta toisille on merkityksensä, mutta sen korostamiseen ei ole tarvetta. Enemmän merkitystä on kulttuurihistorialla. Tosin Heikki myöntää, että esimerkiksi 14 Syntymäpäivämatkalla Färsaarilta kirjasto täydentyi fäärinkielisellä Kalevalalla. virolaisen musiikkiperinteen säilyminen ja sen kunnioittaminen käy joskus kateeksi. – Kuningatar Elisabeth otettiin vastaan raatihuoneen torilla viisikielisen soitolla ja runolaululla. Suomessa suhtaudutaan kansanmusiikkiin usein kummallisesti. Herättää hilpeyttä, jos joku kertoo soittavansa vaikka mandoliinia. Milloin kansanmusiikista tuli vitsi? – 1800-luvun lopulla, Heikki paukauttaa. Vaikka viime vuosikymmenien populäärimusiikin nousu ja televisio on vieraannuttanut suuren kansan kansanmusiikista, Heikki näkee kansanmusiikin marginaaliaseman syyt paljon kauempana. Kun kansakoululaitos ja oppivelvollisuus tulivat Suomeen, oltiin vahvasti siinä käsityksessä, että kun kansa saadaan näin sivistymään, se ryhtyy kuuntelemaan vain klassista musiikkia. Klassisen musiikin harrastaminen laajassa mittakaavassa toteutui kuitenkin vasta 70-luvulla, kun polkaistiin pystyyn maanlaajuinen musiikkiopistojen verkosto. Niissä klassinen musiikki on edelleen valta-asemassa. Vain noin viidessä prosentissa musiikkiopistoista opetetaan kansanmusiikkia. Heikin mielestä prosenttiluvun pitäisi olla sata. – Kaiken lisäksi populäärimusiikki on tullut kilpailuun mukaan monien opistojen ottaessa sen ohjelmaansa kysynnän lisääntyessä. Klassisesta musiikista on tarttunut kansanmusiikin harrastamiseen yksi Heikkiä harmittava piirre: nuottien käyttö. Kamarikuorojen mallin mukaan kuoro- harrastukseen pesiytyi nuottikansion käyttäminen esityksissä pienimmästä kyläkuorosta lähtien. Tämä on siirtynyt nyt myös pelimanniorkestereihin vaikka jokainen soittaja oppisi kappaleet helposti ulkoa. Nuoteista soittaminen tukahduttaa soiton elävyyttä ja ilmaisua saati, että kansanmusiikissa hyvin keskeiselle asialle eli improvisaatiolle tai muuntelulle olisi tilaa. Sitä paitsi... – On niin törkeän näköistä, että on nuottitelineet joka soittajan edessä, Heikki murahtaa. Systemaattinen musiikkikoulutus on vaikuttanut siihen, että klassisella puolella – osin myös jazzissa – ei ole enää mahdollisuutta päästä ammattilaiseksi muuta kuin koulutuksen kautta. Kansanmusiikissa se sentään on vielä mahdollista. Rockista puhumattakaan. – Rockiahan ne oikeat pelimannit nykyään taitavat soittaa. Autotallista voi nousta huipulle, Heikki toteaa. Mutta oikeinko tosissaan hän rinnastaa runolaulun ja rapin? Eikö amerikkalaisuus ärsytä? – Ei yhtään. Rapissa on mahtavaa, että se on nopeasti levinnyt lähes kaikkiin kieliin, innostuu Heikki. Hänen mukaansa rap on jopa auttanut monien kielien elävänä pitämistä ja elvyttämistä. Esimerkki löytyy jopa Suomesta. Amoc räppää inarinsaameksi. Runolaulurinnastus on väistämätön siitä syystä, että rapkulttuurissa ovat battlet eli rap-ottelut keskeisessä asemassa. Improvisoinnilla on keskeinen asema. Mieleen tulee etsimättä Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta. Rap ei kuitenkaan kuulu Heikin harrastuksiin kuuntelumielessä. Niin kuin ei juuri mikään muukaan musiikki. Joitakin kymmeniä vuosia sitten piti jotain musiikkia kuunnella uudestaan ja uudestaan. Sellaista ei enää juuri tapahdu. Paitsi joskus. Kymmenen vuotta sitten edellisellä syntymäpäiväkarkumatkalla hän tutustui vaimonsa kanssa fadoon Lissabonissa ja innostui siinä määrin, että opiskelijat pääsivät sen jälkeen kokeilemaan rekilaulufadoa. – Se on varmaan kiintiöiden täyttymistä. Pitää raivata tilaa mietiskelylle, Heikki tuumii. Yksi kuunteluprojekti on odottamassa. Färsaarilta hän toi mukanaan pinon paikallisia balladeja. Niitä hän ei kuitenkaan kuuntele niinkään musiikista nauttiakseen vaan tutkiakseen runo- ja säemittaa sekä esitystyyliä. Tutkimuskohteita riittää ja niin myös uteliaisuutta. Oi eläkeläisen onnea. KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013
ESITTELYSSÄ YONCA ERMUTLU Sarjaa tuottaa: Kaamoksen yli tanssimalla Teksti: Maria Silvennoinen Kuva: Uzair Khan Niazi Turkin lämpimältä länsirannikolta Izmiristä 1990-luvun alkupuolella Suomeen muuttanut Yonca tunnetaan musiikkipiireissä etenkin turkkilaista Nimi: Yonca Ermutlu Syntymäpaikka: Izmir, Turkki Ammatti: Programme coordinator Helsingin yliopisto, muusikko ja tanssija Nykyinen kotipaikakunta: Helsinki Yhtyeet: Nefes ja lastenmusiikkiorkesteri Amura Elämän motto: Älä valita, tee parhaasi asian ratkamiseksi musiikkia esittävästä Nefes-yhtyeestä. Tämän lisäksi Yonca opettaa tanssia, luennoi ja toimii suunnittelijana Helsingin yliopistossa. Vaikka työ yliopistolla viekin suuren osan ajasta, tanssilla ja musiikilla on tärkeä merkitys Yoncan elämässä. Hänen omien sanojensa mukaisesti ne pitävät henkisesti terveenä ja auttavat kaamoksen ja murheiden yli. S uomeen viestinnän jatko-opiskelijaksi miehensä mukana muuttanut Yonca on toiminut muutosta lähtien Suomessa aktiivisesti muusikkona ja tanssijana. Tanssinut hän on aina, mutta musiikki tuli elämään vasta Suomeen muuton jälkeen. Pienestä asti koulun kansantanssiryhmissä ja erilaisissa yhdistyksissä Izmirissä ja Ankarassa tanssinut tyttö eteni nuoresta harrastajasta aina Hacettepen yliopiston kilpailuryhmään samalla, kun opiskeli kääntäjäksi ja simultaanitulkiksi. Yonca myös opetti tanssia jo Turkissa asuessaan. Suomeen saavuttuaan hän liittyi ensi töikseen Helsingissä toimiviin H.O.T. turkkilaisen kansantanssin yhdistykseen sekä balkanilaisia tansseja harrastavaan HIFC Helsinki International Folk Dance Clubiin. Näistä yhdistyksistä ovat löytyneet myös pisimmät ja syvimmät ystävyyssuhteet suomalaisten kanssa. Päivätyönsä lisäksi turkkilaisia kansantansseja opettava sekä aktiivisesti luennoiva Yonca laulaa myös lastenmusiikkiorkesteri Amurassa, joka yhdistää musiikillisia aineksia lukuisista maista. Eniten musiikkiin ja tanssiin häntä sitoo kuitenkin Nefes. Yli 20 vuotta sitten Kaustista varten perustettu nelihenkinen Nefes on vuosien varrella kasvanut kahdeksanhenkiseksi turkkilaista musiikkia laaja-alaisesti soittavaksi kokoonpanoksi, jota yhtyeläiset itse kuvailevat turkkilaisen musiikin ”peruskouluksi”. Osa yhtyeen muusikoista on ammattilaisia, osa harrastelijamuusikoita. Yhtyeen turkkilaiset, suomalaiset sekä yksi uusiseelantilainen jäsen opettelevat ryhmässä jatkuvasti uusia kappaleita ja tyylisuuntia. Vaikka turkkilaista musiikkia Suomessa esittäviä kokoonpanoja ei ole monta, Yonca ei koe olevansa turkkilaisen KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013 musiikin sanansaattaja, vaan oppilas ja opettelija lopun elämäänsä. Yonca ja hänen miehensä käyvätkin hakemassa oppia aika ajoin Turkista paikallisten mestareiden johdolla. Opettajista keskeisimpinä Yonca mainitsee Bora Uymazin ja Ahmet Erdogdularin, joista kumpikin on erikoistunut turkkilaiseen taidemusiikin laulutyyliin, suufi-musiikkiin ja gazel-improvisointiin. Nefes esittää niin turkkilaista klassista musiikkia, suufi-musiikkia, Turkin romanien musiikkia kuin turkkilaista kansanmusiikkia. Lähinnä Yoncan omaa sydäntä ovat kuitenkin hänen oman kotialueensa, Turkin ja Kreikan Egeanmeren alueen musiikit. Nefes on esiintynyt lukuisilla kansanmusiikkifestivaaleilla, etenkin vuoden 1998 aikoihin, kun yhtye valittiin vuoden kansanmusiikkiyhtyeeksi. Kiireisimmistä vuosista tahti on rauhoittunut, nyt yhtye esiintyy noin kolme tai neljä kertaa vuodessa. Parhaita konserttimuistoja ovat Yoncalle yleensä ne, joissa yleisö uskaltautuu tanssimaan. – Kansanmusiikkia harrastetaan Turkissa yhä osana jokapäiväistä elämää, osana häitä ja muita tärkeitä juhlia. Suomessa olen kokenut sen, että ihmiset alkaisivat laulaa ja tanssia spontaanisti ainoastaan Kaustiseilla. Suomalaiset rakastavat laulamista, mutta jostakin syystä eivät kansanmusiikkia. Pop, iskelmä ja rock näyttäisivät olevan nyky-Suomen kansanmusiikkia.” Nefes on myös ennakkoluuloton uuden kokeilija, joka on muun muassa musiikin keinoin tutkinut kanunin ja kanteleen sekä kemençen ja jouhikon sukulaisuutta. Timo Väänäsen kantele ja Ilkka Heinosen jouhikko soivat myös Nefesin uusimmalla, 2013 julkaistulla Kehribar (Meripihka) -levyllä. Turkkilaisten ja suomalaisten soittimien yhdistämisen lisäksi Yonca iloitsee levyllä longan ja polkan luontevasta liitosta. Suomalaiset kansanlaulut ovat Yoncalle tulleet rakkaiksi Kassandrakuorossa Veera Voiman johdolla. Ensimmäinen kosketus suomalaisiin kansantansseihin puolestaan tapahtui jo 1992 Kaustisella Antti Savilammen johdolla kesäyön tansseissa. Sittemmin kokemus on karttunut mm. Jari Haaviston opissa. Suomalaisessa kansantanssissa on kuitenkin omat haasteensa: ”Valitettavasti en ole hyvä pyörimään jatkuvasti, minulle tulee huono olo muutaman minuutin pyörimisen jälkeen”. Vaikka Yoncan on ollut vaikea oppia kestämään kaamosta ja pitkiä talvia, ainakin suomalaisen mielenlaadun hän tuntuu omaksuneen jota kuinkin täydellisesti. Tanssija kuvailee itseään itsekriittiseksi ja peruspessimistiseksi yksilöksi. Kun kuitenkin katsoo Yoncan nauravaa ja tanssillista olemusta ei voi välttyä ajattelemasta, että peruspessimistiksi tunnustautuva nainen taitaa tanssin ja musiikin kautta ammentaa elämäänsä harvinaisen runsaan määrän iloa ja optimismia. 15
Liisa Ahola Alpin Sevgör Alamaailman vasarat Wanhan Tangon SM-tanssikilpailu. Maailmantangoa ja radikalismia Teksti: Jaana Mutanen Syyskuussa Tampereella seitsemännen kerran järjestetyn Maailmantangofestivaalin teemana oli Tango radical. Ohjelmistossa painottui radikalismi: pyrkimys muutokseen tekemällä asioita uudella tavalla. Näin siis tangon sävelin. Tangoradikalismin voi sanoa olevan myös koko Maailmantangofestivaalin kantava perusteema eli uuden tangon esiin tuominen vastapainona viihdetangolle. Tänä vuonna festivaalin toisena Liisa Ahola painopisteenä oli tangon satavuotinen taival Suomessa. F estivaaleilla nähtiin ja koettiin värikäs kattaus tangotaidetta laidasta laitaan, musiikin lisäksi myös tanssia, runoutta sekä muutakin hengen- ja ruumiinravintoa. Pääkirjasto Metsossa järjestettiin paneelikeskustelu aiheesta suomalainen tango 100 vuotta. Keskustelemassa olivat taiteilija M.A.Numminen, musiikkitieteilijä Alfonso Padilla Helsingin yliopistosta, Maailmantango-festivaalin johtaja Simón Riestra Aedo sekä Maija Matikainen paikallisesta Tango Amorososta. Pakkahuoneella oli mahdollisuus osallistua vanhan tangon SM-kilpailuihin sekä lavatansseihin. Wanhan Tangon avoimet SM-kilpailut järjestettiin nyt kolmatta kertaa. Ohjelmassa oli myös milonga-tuokioita sekä tango-opetusta. Suomalainen tango 100 vuotta: vanhoja klassikoita, osin uusin maustein Katwi Koo ja Alaskan Pete 16 Maailmantangofestivaaleille oli saatu ke- KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013
ör Johanna Tirronen Alpin Sevg Las Chica s del Tan go rättyä vaikuttava kattaus suomalaisen tangon ja vaihtoehtoisen maailmanmusiikin klasikkoesiintyjiä. Vanhaa ja uutta, osin myös uusia yllättäviä kokoonpanoja. Tästä festivaali tunnetaan. Lauantai-illan huippukattauksen aloitti Kai Chydenius solistinaan Tiina Pitkänen ja teemana Tango Finlandia. Chydeniuksen tangot, mukana tietysti Nuoruustango ja Margarita, eivät jättäneet Tiina Pitkäsen tulkitsimina ketään kylmiksi. Tango-orkesteri Unto veti Pakkahuoneella huippukeikan, tangon kotimaan Argentiinan tulisista tunnelmista aina Unton jalanjäljille. Mukana oli myös uusia tangosävelmiä mm. Anna-Mari Kähärältä, Timo Alakotilalta ja Johanna Juholalta. Pehmeää, pehmeää musisointia… Loppuillasta Las Chicas del Tango tunnelmoi Telakan uumenissa. Yksi suomalaisen tangon ikoneista Eino Grön veti yhdessä Iiro Rantalan kanssa unohtumattoman tangokeikan, rakastettuja tangoklassikoita uusin raikkain jazz-sovituksin. Unohtumaton oli taas kerran myös M.A. Nummisen kokoonpanon uusrahvaanomainen jazz-swing -keikka. Jani Uhlenius vietti festivaalien aikana 50-vuotistaiteilijajuhlaansa. Uhleniuksen orkesteri oli saanut solisteikseen mm. Aino Vennan ja Pauli Hanhiniemen. Kuuleman perustella Hanhiniemen olisikin ehkä kannattanut ryhtyä tango-laulajaksi. Sen verran hyvin hän veti vaikkapa konsertin lopettajaiskappaleen Kauas pilvet karkaavat. Lopuksi balkania ja muitakin maailmoja Debyyttialbuminsa tänä vuonna julkaissut Faarao Pirttikangas on mainio esiintyjä valinta festivaaleille kuin festivaaleille. Mies taipuu moneksi, ja koskaan ei tiedä mitä on odotettavissa. Hänen keikkarepertuaarista löytyy myös kansan- ja maailmanmusiikkia. Lauantai-illan päättäneessä Balkan Fever -illassa villitsivät Tundramatiks, Alamaailman Vasarat sekä Jaakko Laitinen & Väärä Raha. KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013 Tango-orkesteri Unto Miten, miksi, missä Tango-orkesteri Unto syntyi. Ketkä ovat sen tämän hetkiset jäsenet? Tango-orkesteri Unton muodostavat Pirjo Aittomäki – laulu, Timo Alakotila – piano, Johanna Juhola – haitari, Mauno Järvelä – viulu, Petri Hakala – kitara ja Hannu Rantanen – kontrabasso. Tango-orkesteri Unto perustettiin Esittävän taiteen edistämiskeskuksen ESEKin aloitteesta 1998. ESEK halusi Lissabonin maailmannäyttelyyn suomalaisen tango-orkesterin, joka esittäisi suomalaisia tangoja ns. hiukan uudella otteella. Mitkä ovat Tango-orkesteri Unton taiteelliset tavoitteet? Musiikin pitää toimia monenlaisissa ympäristöissä, kuten klubeilla ja konserttisaleissa. Tanssimusiikkia emme kuitenkaan tee. Lähtökohtana on se, että halutaan tuoda esiin suomalaisten perinteisten tangojen musiikillinen kauneus ja hienous. Unton sovitukset on tehty nimenomaan kuunneltaviksi, esityksissä on haluttu nostaa esille tekstit. Sovituksissa korostetaan tekstien juurevuutta ja melodian tunnelmaa. Tanssiorkesteri Unto käyttää paljon suomalaisten runoilijoitten tekstejä. Mitkä ovat olleet tango-orkesterin kiinnostavimmat keikat? Tietysti mieleen ovat jääneet ekat keikat, kuten keikka Lissabonin Maailmannäyttelyssä vuonna 1998. Sieltä on erityisesti jäänyt mieleen nuorehkon brasilialaismiehen kommentti: ”Tämä on romanttisinta musiikkia mitä ikinä olen kuullut.” Lisäksi voisi mainita myös Jeunesse-festivaalit Wienin konserttitalon Mozart-salissa vuonna 2008. Konserttitalolle saavuttuamme kuulimme että konserttiin on tulossa 600 ihmistä ja se on loppuunmyyty! Orkesterin lähitulevaisuuden suunnitelmia? Olemme juuri pari viikkoa sitten olleet studiossa ja uusi levy ilmestyy toivottavasti ensi kevään aikana. Uudella levyllä on edelleenkin perinteistä tangoa sekä uusia kappaleita. Se on se meidän kombinaatio. Voisi sanoa että laulaja valitsee levyille materiaalin, koska tekstien pitää sopia hänen suuhunsa. Marraskuun alussa Tango-orkesteri Unto vietti 15-vuotisjuhlia konsertin merkeissä Malmitalolla Helsingissä. 17
PERSOONALLINEN PELIMANNIYHTYE Ronuuttajat Teksti: Anneli Aho Mistä saitte kipinän kansanmusiikkiin? Uskon että meillä kaikilla kosketus itse musiikkiin on tullut ensin kansanmusiikkisoittimella soittamisen kautta ja sen jälkeen yhteisöllisyyden eli yhteissoittojen ja soittoporukoiden kautta. Meille kaikille Seinäjoen Kaksiriviset -soittoryhmä on ollut tärkeä askel kansanmusiikin maailmaan, tapahtumiin ja esiintymiseen. Minulla on myös suvussa ja tuttavapiirissä pelimanneja, joiden soittoa olen pienestä asti ihaillut. Vasta vanhemmalla iällä, noin 25-vuotiaana, aloitin soittamisen aluksi viisirivisellä ja myöhemmin yksi- ja kaksirivisillä haitareilla. Nyt Ronuuttajissa olen tehnyt tuttavuutta myös kontrabasson kanssa. Erkki-Jussi on saanut ensi kosketuksen haitarin soittoon Topi Luomalta joka oli Karijoella ala-asteen musiikinopettajana. Erkki-Jussi aloitti 5-rivisen soiton noin 8 -vuotiaana, aluksi eri opettajien yksityisopetuksessa ja sitten Kauhajoen kansalaisopistossa Mauno Kujalan kurssilla. Myöhemmin parikymppisenä Erkki-Jussi kuuli ensi kerran kaksirivisen soittoa Pekka Turpeiselta ja haki sitten heti seuraavana arkipäivänä itselleen oman 2-rivisen ja meni Airi Hautamäen oppiin. Juha Kullaksella on ainoana kolmikosta musiikkiopistokoulutus. Kontrabassoa hän kertoo soittaneensa noin 15 vuotta. Minkälaisilla peleillä te ronuutatte? Minä ja Erkki-Jussi soitetaan yksi-, kaksi- ja viisirivisillä haitareilla. Pääasiassa kuitenkin kaksirivisillä. Juha näppäilee sitten kitaraa, bassoa ja mandoliinia taustalle, mikä milloinkin on mukana. Pääasiassa kuitenkin kontrabassoa. 18 Elina Puska Keitä te olette ja mistä kotoisin – vai oletteko mistään? Kyllä me kaikki jostain ollaan kotoisin. Minä (Marko Huhta) olen kotoisin Jalasjärven Koskuen kylästä, mutta nyt asunut jo seitsemän vuotta Ilmajoella. Erkki-Jussi Koivuluoma ja Juha Kullas ovat Ilmajokisia, joskin Erkki-Jussilla on vahva kosketus myös karijokelaisuuteen ja Juhalla Koskenkorvaan. Nykyään siis kaikki asutaan Ilmajoella. Soittimia meillä on useita; pelkästään kaksirivisiä haitareita löytyy yhteensä noin parikymmentä, neljää eri sävellajia. Osa on paikallisten rakentajien tekemiä ja nykyään keräilysoittimia, mutta saavat kyllä vielä paikkansa lavallakin. Haitareista mainittakoon esim. Mauno Kannosto, Niilo Rinta-Tikkala, Kaiutar, Hohner, Jarkko Helin, Dino Baffet ja Lasse Pihlajamaa. Juha on tehnyt myös omia soittimiaan, joita nähdään keikoilla. Minkälaista musiikkia tuolla repertuaarilla syntyy? Soitamme pääasiassa eteläpohjalaista kansanmusiikkia. Etsitään kappaleita vanhemmalta ikäpolvelta ja vanhoista nuoteista. Myös muualta kuin Etelä-Pohjanmaalta on tarttunut joitain kappaleita ohjelmistoomme. Minä olen myös säveltänyt muutaman oman kappaleen, joita ollaan esitetty. Kyllä Juha ja Erkki-Jussikin näpelöivät harjoituksissa omia kuvioitaan, joita varmasti kuullaan vielä ohjelmistossamme. Musiikkimme itsessään on energistä ja nopeatempoista, mutta kyllä hitaat tunnelmalliset valssitkin taittuvat. Haitareita on kaksi, joten osan kappaleista soitamme kaksiäänisesti. Ketä edesmenneitä tai nykyisiä pelimanneja ottaisitte mukaan autiolle saarelle soittokavereiksi? Ensimmäisenä mieleen tuli Tauno Krossi, koska hänen kanssaan ei tarvitsisi hidastaa soiton tahtia. Ja Hautamäen Airi kun napattaisiin mukaan niin varmasti ei kappaleet loppuisi kesken. Entä missä teitä voi kuulla vuonna 2014? Meitä kuullaan Etelä-Pohjanmaalla isommissa kansanmusiikkitapahtumissa, esimerkiksi Speleissä meillä on oma konsertti. Lisäksi Samuelin Poloneesi, Kaustisen kansanmusiikkifestivaalit, Lokakuun Loiskeet ja Sata-Häme soi -tapahtuma tulevat olemaan paikkoja joissa meidät voi nähdä ja kuulla. Lisäksi teemme myös tilauskeikkoja erilaisiin juhliin ja tapahtumiin. Vuoden 2014 puolella ilmestyvällä cd-levyllä meitä voi sitten kuunnella milloin haluaa, vaikkapa autossa työmatkalla. Haastateltavana oli Marko Huhta KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013
MIKKO PERKOILA KOLUMNI Missä ilo? Olen viime vuosina vetänyt lukuisia uusiosoitintyöpajoja opettajille ja varhaiskasvattajille. Ennen varsinaisen työskentelyn alkua pidän tapani mukaan lyhyen alustuksen työpajani ideasta. Kerron siitä kuinka ihmiset ennen vanhaan tekivät soittimia kulloinkin saatavilla olleista tarpeista, kasveista tai eläinten sarvista ja luista. Vedän linkin nykyaikaan joka tarjoaa uusia materiaaleja vanhoihin äänentuottamistapoihin ja -välineisiin. Sitten yleensä lähdenkin kyökkietymologiselle harharetkelle. Moni on varmaan huomannut että suomen kielen soittamista tarkoittavalla sanalla ei ole juurikaan rinnakkaismerkityksiä, ainakaan sellaisia jotka eivät liittyisi äänen tuottamiseen (vaikkapa ’soittaa puhelimella’ tai ’älä mulle rupee soitteleen’). Monissa muissa kielissä soittaminen sisältyy sanoihin jotka voivat samaan aikaan merkitä pelaamista, leikkimistä tai vaikkapa näyttelemistä, kuten ruotsin spela, englannin play, ranskan jouer, venäjän igrat’, viron mängida. KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013 Viron kielen sõita puolestaan merkitsee ’ajaa’. Joskus jostain luin että vatjan kielessä asultaan viime mainittua vastaavan sanan merkitys olisi ’haukkua’ tai ’riidellä’ Ja nyt pääsenkin itse jutun pointtiin. Suomessa ja suomenkielessä soittaminen ei tosiaan ole mitään leikkiä tai pelaamista tai hauskanpitoa. Soittaminen on ja sen on oltava synkkänä ja suu mutrussa tapahtuvaa suorittamista, josta ilo on kaukana. Soittaminen voisi kuitenkin olla yhä samaa kuin se alun perin on ollut - äänillä leikkimistä, ei sen kummempaa. Kahdesta kivestä on tullut mukava ääni, puukapuloista samaten. Tuuli on pärisyttänyt puunkuorta. Kasvin onttoon varteen puhaltamalla on saanut aikaan hauskan pörinän tai ulinan. Joitakin ääniä on voinut käyttää vaikkapa eläinten kutsuäänien jäljittelyyn ja siis osana metsästystä, työtä. Jotkut äänet ovat vain miellyttäneet korvaa, ja niitä on voinut käyttää itsensä ja muiden viihdyttämiseen. Ja toki samaan aikaan ihmisen oman äänen käyttö kehittyi puheen ja laulamisen suuntaan. Äänillä leikkimisen välineet lisääntyivät ja monipuolistuivat. Sitten joku keksi nuottikirjoituksen ja alkoi kirjoittaa leikkimisensä paperille. Seuraavassa vaiheessa joku selvitteli notaatioiden avulla edellisten sukupolvien leikkimisiä ja päätti että näin se on ollut ja näin sen on oltava. Siihen loppui leikkiminen, ainakin äänten osalta. Ja siihen kupsahti homo ludens, leikkivä ihminen. Soittamisen ja yleensä musiikin (kyllä: myös laulamisen) ilo on perustunut itse oivaltamiseen ja uusien juttujen kokeiluun. Nykyisin tämä ilo on joutunut peräti uhanalaiseen asemaan. Arvostuksen ja suosion kerjääminen on tehnyt eri musiikkien tekijöistä suorittajia. Se kehuttu suomalainen musiikkikoulutus pitää ohjenuoranaan uusien suorittajien kasvattamisen maailman musiikkijauheliha-markkinoille, ihan kuin Kiinassa ei materiaalia olisi tarpeeksi. Jos oman oivaltamisen iloa vielä esiintyy, yhä harvemmin se ilo kantaa edes musiikin suorittajalta yleisöön asti. Niinkutsuttu taidemusiikki piileksii bunkkereissaan, rock on kuollut falskiin uhoon ja omiin angsteihinsa, iskelmä likoaa ikuisesti omissa liemissään, jatsia en tohdi edes mainita. Popista sentään löytyy usein iloa ja oivallusta, samoin hiphopista ja suomiregeestä. Kansanmusiikilla on (vielä) asiat hyvin. Ilon välineitä riittää. Eläköön uteliaisuus ja kokeilunhalu. Eläköön näppärimeininki. 19
Martti Piipponen Teksti ja kuva: Vesa Tompuri Viulunrakentaja ja pelimanni Espoolaisessa kerrostalossa soi Lohjan purpuri ja kohta perään Oravaisten polska. Kymmenet kerrat Martti Piipposen viulu on soinut myös Seurasaaren juhannusjuhlissa ja lähes joka vuosi 1970-luvulta lähtien ulkomailla Helsingin Kansantanssin Ystävien kiertueilla – yhdessä pitkäaikaisen soittokumppanin, harmonikansoittaja Tapio Lehtorannan kanssa. -T uo Seurasaari-rupeama alkoi aikanaan puolisattumalta. Moni vanha pelimanni oli vähän aikaisemmin edesmennyt ja kansansoittajista pääkaupunkiseudulla oli lähes pulaa. Pulaa oli Piipposen mukaan aikanaan myös pätevistä viulunrakentajista ja -korjaajista. Itse hän päätyi alalle sen jälkeen, kun viuluopettaja Matti Forsman mainitsi asiasta ohimennen ja tiesi suositella oppipoikapestistä kiinnostuneelle Martille Erottajan varrella pajaansa tuolloin pitänyttä Jukka Bergmania. – Sen jälkeen elämäntyövalinta oli aika selvä. Viulunsoitto jäi harrastukseksi ja on sellaisena pysynyt, Piipponen kertoo. Kun hänen galoppejaan, katrillejaan, polskiaan, purpurejaan ja flikuleerejään kuuntelee, tulee mieleen, että sävelmien on täytynyt syöpyä soittajansa tajuntaan jo pikkupoikana. Mielijohtuma osoittautuu vain puoliksi todeksi, sillä Piipponen kertoo omaksuneensa monituntisen ohjelmistonsa vasta 1970-luvulta lähtien. – Kappaleet ovat tarttuneet matkaan kunkin kansantanssikeikan jäljiltä. Muu- tenkin muusikkojen on sovittauduttava ryhmään tanssijoiden ehdoilla. On oltava hyvin tarkkana siitä, että kappaleet ja niiden osat vaihtuvat yhden tahdin tarkkuudella tanssikuvioiden kannalta oikeissa kohdissa. Kansantanssijoiden matkassa ympäri Eurooppaa Edelleen yli 80-vuotiaana päivittäin viulua soittava ja viulunrakentajan tointaan harjoittava Piipponen aloitti itsenäisenä ammatinharjoittajana vuonna 1957 Oravaisten polska soi Martti Piipposen soittamana itserakennetulla viululla. 20 KANSANMUSIIKKI • 4 • 2013