• 1 • 2017 Irtonumero 8 € MUKANA PELIMANNI-LIITE TUULETAR valloittaa maailmaa, s. 6 Hohkaa klubeista jäähalleihin, s. 14 Kansanmuusikon puku viestittää aina jotain, s. 18 KOLUMNISTINA Paleface s. 17
• 2 KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 SISÄLTÖ 1 • 2017 17 18 14 KOLUMNISTI Karri “Paleface” Miettinen Hohkaa klubeista jäähalleihin Kansanmuusikon puku viestittää aina jotain. Tuuletar valloittaa maailmaa Ajassa: Accrowbatics .........................................................................................5 Erkki Ala-Könni keräsi intohimolla ..........................................................10 Esittelyssä Megan Stubbs ............................................................................13 Persoonallinen pelimanniyhtye: Etiäisessä on ytyä ..........................16 PELIMANNI-liite Etelä-Hämeen kansanmusiikin mennyttä ja nykyaikaa ...............23 Uudenmaan nurkka ........................................................................................24 Nuottiliitteessä etelähämäläistä kansanmusiikkia............................25 Mestaripelimanni Risto Ala-Ikkelälle Pro Kauhajoki -mitali.........29 Uutta kansanmusiikkia Keski-Pohjanmaan Konservatoriolta ......29 Kuulumisia Pohjois-Savosta: Kuopiossa tavataan ..............................30 Varsinais-Suomen kuulumisia ....................................................................30 Mistä on musiikki tehty, osa 11: Vire .......................................................31 Mikä jäi Folklandialla mieleen? ..................................................................32 Arvid Lundén on Vuoden Nuori Pelimanni ...........................................33 Folklandia Gaalan palkinnot ja tunnustukset ......................................33 Ritva Eerola opettaa käyttämään ääntä kokonaisvaltaisesti .........35 Kansanmusiikin Suomi – Suomen kansanmusiikki: Luonnollista ja kansallista kansanmusiikkia .......................................36 Vuosisadan pidot Kaustisella ......................................................................37 Moniääninen Georgia kävi Käpylässä ......................................................38 Muistoissamme Olavi Isonikkilä................................................................40 Levyt ja kirjat .....................................................................................................44 Taustapeili: Sirpa Olkinuora ........................................................................50 6 Sa m i Pe rt ti lä
• 3 KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 ALKUTAHDIT Voltti2017 on kansantanssitapahtuma Kalenoiden, nuorisosirkusfestivaali Nurtsin ja lasten teatteritapahtuma Valokeilan kohtaaminen Lappeenrannassa 8.-11.6. Ohjelmassa on konsertteja, katselmuksia, tanssia, teatteria, sirkusta, karjalaista haastamista ja festaritunnelmaa neljän päivän täydeltä. Kansantanssi näkyy Lappeenrannassa katukeikoilla, kansantanssikonserteissa ja tanssin yhteisesityksessä. Viikonloppuna nähdään laaja kattaus lasten ja nuorten ryhmiä eri puolilta Suomea kansantanssikonserteissa ja launtaina yli tuhat tanssijaa täyttää Urheilutalon. Yhteisohjeman juonellisessa kokonaisuudessa esitetään vuoden mittaan opetellut tanssit esitetään yleisölle. Nuoret tekevät juhlan teatteriosuuksien käsikirjoituksen yhdessä teatteriilmaisun ohjaaja Johanna Juslinin kanssa. Lavalla nähdään tanssin harrastajia muutaman vuoden ikäisestä taaperosta parikymppiseen. Koreografiat ovat Susanna Kivisen ja Kaisa Alatalon ja Volttibändinä kokonaisuuden säestää Rälläkkä Joensuusta Joonas Ojärven johdolla. Voltti on Suomen Nuorisoseurojen, Suomen Harrastajateatteriliiton ja Suomen Nuorisosirkusliiton yhteinen lastenkulttuuritapahtuma. Paikalle odotetaan noin 1500 nuorta kulttuurinharrastajaa. Kesäkuussa Lappeenrannassa heitetään volttia Nuorisoseurat palkitsi Jutajaiset palaa uudistuneena Rovaniemelle Folklore festivaali Jutajaisten ohjelmistossa palataan 43 vuotta vanhan tapahtuman alkujuurille: vuonna 2017 tehdään pienemmin, mutta ylpeinä tanssin, musiikin, teatterin, sirkuksen, pelimannien ja kansanperinteen osaamisesta. Kattoteemana on rakkaus omiin juuriin! Lisäksi esiintyjähaku on päällä muualtakin Suomesta ja yllätyksiä on luvassa taiteenlajien ja toimijoiden yhteistyössä hyvää ruokaa unohtamatta. Jutajaiset profiloituu kaupunkifestivaaliksi tulemalla lähemmäksi kaupunkilaisia, perheitä ja matkailijoita. Esityksiä viedään yllättäviin ympäristöihin ja tiloihin kaupungissa siten, että jokaisen on helppo kuulla ja nähdä folkkia. Mukana on myös 26.-30.6.2017 pidettävä harmonikkaleiri ja harmonikan mestarikurssi sekä lasten Luova lava –leirit. Harmonikan taitajat pääsevät perinteisesti esiintymään perjantaina 30.6. järjestettävässä suositussa konsertissa Korundin upeassa salissa. Keskeisimpinä tapahtumapaikkoina festivaalilla tulevat olemaan kulttuuritalo Korundi, Wiljami, Kahvila Kauppayhtiö, Lordi-aukiolla järjestettävät ulkoilmatapahtumat, ravintoloiden sisäja ulkotilat, kesäteatteritilat sekä ostoskeskukset. Ohjelmisto ja festivaalin oheisohjelmat päivittyvät kevään aikana! www.jutajaiset.fi Suomen Nuorisoseurat myönsi tammikuussa kultaiset ansiomerkit tunnustuksena merkittävästä kulttuurisesta nuorisotyöstä filosofian tohtori, tanssintutkimuksen dosentti Petri Hopulle sekä Europeade 2017 -tapahtuman koordinaattori ja Karjalaisen Nuorisoliiton toiminnanjohtaja Hilu Toivonen-Alastalolle . Petri Hoppu tunnetaan innostavana kouluttajana ja innovatiivisena tekijänä ja keskustelijana. Hän on toiminut useissa seuroissa kansantanssin ohjaajana ja kouluttajana sekä alueellisilla että valtakunnallisilla kursseilla. Tällä hetkellä hän toimii yliopettajana OAMK:n tanssinopettajakoulutuksessa. Hilu Toivonen-Alastalo on toiminut Nuorisoseuroissa koko ikänsä. Molemmat palkitut ovat olleet mukana lukuisissa luottamustehtävissä alueellisesti ja valtakunnallisesti sekä Pispalan Sottiisin ohjelmatoimikunnan jäseninä. Hilu on ollut lisäksi sen puheenjohtaja sekä Suomen Nuorisoseurojen Liiton valtuuston varapuheenjohtaja. Hilu on myös tanssiteatteri Tsuumin perustajajäsen.
• 4 KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 M ai ja Se pp o PÄÄKIRJOITUS Mustavalkoista Mistä musiikista tykkäät? Katugallupissa vastattaisiin, että rokista, iskelmästä, jatsista, klassisesta tai jopa kansanmusiikista. Itse voisin vastata, että hyvästä musiikista. En pysty mistään kategoriasta sanomaan, että tykkäisin kaikista kappaleista, jotka sitä edustavat. Jokaisessa tyylilajissa on myös todennäköisesti joku kappale, joka koskettaa ja puhuttelee tai saa kannat kattoon. Viime vuosina jopa kotimainen räppi on on saanut lämpenemään. Mustavalkoisuus on ärsyttävää. Aivan kuin olisi valittava puolensa. ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan”, laulettiin yli 40 vuotta sitten Leniniä siteeraten. Olen harvoin samaa mieltä. Vaikka olen joskus ihmetellyt, miten joku artisti saa salin täyteen, yritän olla kategorisesti haukkumatta kuin ehkä aivan pienessä piirissä yksityisesti. On uskottava, että jos salillinen – tai stadionillinen – ihmisiä on tullut kosketetuksi, niin onhan siinä jotakin oltava. Erityisesti kansanmusiikista ja maailmanmusiikista puhuttaessa on täysin mahdoton sanoa, että pitää poikkeuksetta kaikesta. Jos laittaa Spotifystä soimaan musiikkia pelkästään määreellä kansanmusiikki, on mahdotonta arvata, minkälaista äänimaisemaa kaiuttimista kajahtaa. Jokaista tosissaan musiikkia tekevää kannattaa kunnioittaa – vaikka musiikista ei pitäisikään – ainakin kahdesta syystä. Ensiksikin musiikin tekeminen on vaikeaa. Varsinkin helpon musiikin. Toiseksi julkaisemalla musiikkiansa joko levyttämällä tai esittämällä sitä julkisesti, paljastaa sielunsa. Se on rohkeaa. Välillä tuntuu kuin eläisimme musikillisesti jonkinlaisessa totalitarismissa. Joku on päättänyt, että haluamme kuulla päivittäin radiosta Eppu Normaalia ja Pave Maijasta. Kaikki kunnia heille, mutta haluaisin kuulla paljon enemmän musiikin monimuotoisuutta. Meille toimitukseen tulee vuosittain reilu sata äänilevyä arvosteltavaksi. Niistä ainakin puolet täyttäisi hyvinkin radiosoiton kriteerit. Mutta kun ne on kategorisoitu kansanmusiikiksi, niillä on hyvin heikot mahdollisuudet päästä ilmoille. On mahtavaa, että Bafe´s Factoryn kaltainen levy-yhtiö uskaltaa julkaista marginaaliin puskettua musiikkia. Kyllä ne padot vielä murtuvat. Viimeistään siinä vaiheessa, kun vieraiden maiden profeetat osoittavat kotimaisille soittolistojen päällä istuville luupäille, että ”Hei, teillä tehdään hyvää musiikkia!” Vanha filosofinen viisastelu kysyy, kuuluuko puun kaatumisesta ääni, jos ei ole ketään kuulemassa. Samaa voi kysyä musiikista. Onko sitä olemassa ennen kuin joku on sen kuullut? Sauli Heikkilä KANSAN MUSIIKKI Kansanmusiikin aikakauslehti No 1 (184) 2017 Julkaisijat Suomen Kansanmusiikkiliitto Hämeentie 34 D, 00530 Helsinki Puh. (09) 8731 320 www.kansanmusiikkiliitto.fi Toiminnanjohtaja Päivi Ylönen-Viiri, puh. 0500 431 913 toiminnanjohtaja@kansanmusiikkiliitto.fi Puheenjohtaja Antti Koiranen, puh. 040 551 4137, antti.koiranen@gmail.com Kansanmusiikki-instituutti Jyväskyläntie 3 (PL 11), 69601 Kaustinen www.kansanmusiikki-instituutti.fi Johtaja Matti Hakamäki, puh. 040 358 8921 matti.hakamaki@kaustinen.fi Kustantaja Suomen Kansanmusiikkiliitto Päätoimittaja Sauli Heikkilä, puh. 045 671 1868 lehti@kansanmusiikkiliitto.fi Tilaukset ja osoitteenmuutokset toimisto@kansanmusiikkiliitto.fi Ilmoitusmyynti toiminnanjohtaja@kansanmusiikkiliitto.fi Ulkoasu ja taitto Pieni Huone Oy, Sauli Heikkilä Toimituskunta Matti Hakamäki, Sauli Heikkilä, Anja Hinkkanen, Jaana-Maria Jukkara, Seppo Kononen, Heikki Laitinen, Juhani Näreharju, Lauri Oino, Laura Suurla ja Päivi Ylönen-Viiri Kansikuva Tuuletar kuva: Sauli Heikkilä Kirjapaino Forssan Kirjapaino Oy ISSN 2323-8089 Kansanmusiikki 2/17 ilmestyy 31.5. aineisto 2.5. mennessä. Kulttuuri-, mielipideja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen
• AJASSA Accrowbatics 5 KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 Kysymykset: Sauli Heikkilä Kuva: Mikko Anttilainen Accrowbatics-yhtye esiintyi ensimmäistä kertaa tammikuun puolessa välissä Folklandia-risteilyn Etkoilla Helsingin Musiikkitalossa. Yhtyeen palkeittenpuristelijat Markku Lepistö, Juha Virtanen, Pekka Pentikäinen ja Jari Komulainen ovat tuttuja monille kansanmusiikin ystäville samoin kuin komppiryhmä Petri Hakala ja Tapani Varis. Nyt he ovat ensimmäistä kertaa samassa yhtyeessä. Mistä syntyi idea koota paljevoimat ja miksi juuri vähärivisillä haitareilla? Olemme soitelleet tällä haitariopettajaporukalla Oriveden kursseilla useina vuosina, mutta varsinaisena syntyhetkenä voitanee pitää vuoden 2016 Folklandia-risteilyn jatkoja, jolloin päätettiin ryhtyä kokoontumaan kurssien ulkopuolellakin. Vähärivinen oli valintana itsestäänselvyys, vaikka kaikkien pääinstrumentti on viisirivinen haitari (ainakin ollut…). Se on soittimena niin äänellisesti kuin teknisestikin kiehtova ja kätkee sisäänsä vielä paljon uutta opittavaa. Ja onhan se söpö soitin. Onko yhtyeellä kirkas päämäärä ja tavoite toiminnassaan? Jos, niin millainen? Alusta alkaen tarkoituksena on ollut kehittää vähärivisillä jotain uutta, eli soittaa ja tehdä musiikkia, mitä niillä ei välttämättä muuten soiteta. Yksi lähtökohta on ajatella instrumenttia melodialähtöisesti, ilman sävellajien, sointujen ja muita soittimen ”normaaleja” rajoitteita. Näin ollen myös komppiryhmän mukaan ottaminen oli luontevaa. Toki perinteistäkään materiaalia ei hyljeksitä, päinvastoin, mutta siihenkin pyritään saamaan mukaan jotain omaa juttua. Kun jäsenet ovat noinkin kokeneita ja kaikki säveltävät, on kappaleita varmasti paljon. Miten settilistan rakentaminen onnistuu kahnauksitta? Lähtökohta on, että soitamme vain kotimaista musiikkia, on se sitten perinteistä tai uudempaa. Kukin tuo kappale-ehdotuksia, jotka kollektiivisesti puntaroidaan ja päätetään, aloitetaanko jatkotyöstö. Ainakin vielä ollaan puheväleissä ja käsirysyiltä on vältytty valintojen suhteen. Katsotaan miten käy ajan kuluessa ja tarjonnan lisääntyessä. Missä haitariakrobatiaa pääsee kuuntelemaan seuraavaksi? Seuraavaa kotimaan keikkaa odotellessa meitä voi tulla kuuntelemaan pääsiäisenä Australiaan, Canberraan National Folk Festivaalille 13.-17.4.
• KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 Tuuletar valloittaa maailmaa T uulettaren tarinan päähenkilöiden taustoissa on paljon samaa, mutta ihmisinä he ovat ainakin omien sanojensa mukaan varsin erilaisia. Jokaisella on myös oma persoonallinen äänensä ja vahvuutensa sen käyttämisessä. Itsenäisyyspäivänä 2011 Tanskan Århusissa naiset totesivat äänten soivan niin hyvin yhteen, että oli syytä perustaa yhtye. On mentävä kauas nähdäkseen lähelle Aktiivisten vanhempien ja Suomen mainion musiikkiopistoverkoston ansiosta jokaisen Tuulettaren jäsenen tausta on muskarissa ja klassisessa musiikin opiskelussa. Kellä huilu, kellä viulu, kellä piano ja kaikilla laulu. Sini Koskelaisen tie vei opiskelemaan musiikkia Helsingin popjazz-konservatorion kautta Göteborgiin improvisaatiolinjalle, Piia Säilynojan Jyväskylän ammattikorkeakouluun, Johanna Kyykosken Kymen konservatorion kautta Kuopioon opiskelemaan musiikkipedagogiaa ja Venla Ilona Blomin Joensuun Karelia-ammattikorkeakoulun kautta Sibelius-Akatemiaan Helsinkiin. Jos kohtaloon haluaa uskoa, niin se puuttui peliin. Vuonna 2011 erään vaasalaisen basistin lisäksi lähti Tanskan Århusiin vaihto-oppiskelijoiksi vain nämä neljä suomalaista nuorta naista. Ensimmäisen kerran laulettiin yhdessä koulun paraatissa pitkin kaupungin katuja, mutta keskenään laulamista kokeiltiin tuona itsenäisyyspäivänä, kun koulusta lähteneille ystäville päätettiin tehdä lahjaksi äänite. Koska oltiin Suomesta, valittiin suomalainen kansanlaulu Kaipaava ja erityisesti sen Rajaton-yhtyeen a cappella -versio, joka sovitettiin itselle sopivaksi. Naiset myöntävät hetken olleen maaginen. Tuuletar oli syntynyt. Mikäli yhtye olisi syntynyt Suomessa olisi tyylisuunta mahdollisesti erilainen. Vain Venla oli Suomessa opiskellessaan tehnyt töitä kansanmuusikkojen kanssa muiden suuntautuessa enemmän tai vähemmän popja jazzlaulamiseen. Myös tanskalaisten opiskelijoiden kiinnostus suomalaiseen kansanmusiikkiin yllätti ja innosti. – Suomen kielikin kuulosti kuulemma eksoottiselta, Venla muistelee. Yhdessä laulaminen sai luonnollisesti etsimään vastaavia kokoonpanoja ja niin löytyi englantilainen the Boxettes, jossa inspiroi erityisesti beatboxauksen käyttö. Beatboxausta voisi sanoa lyömäsoitinten – lähinnä rumpusetin – imitoinniksi sekä erilaisten ääniefektien käyttämistä. Beatboxaus syntyi räpin säestykseen 1970-luvulla. Räppiä kutsutaan myös hiphopiksi ja siitä kehittyikin Tuulettaren musiikille naseva englanninkielinen kuvaus: Vocal Folk Hop. Tyylisuunnassa on kilpailua hyvin vähän, Tuuletar lienee sen ainoa edustaja. Ainakin sellainen, joka laulaa suomeksi. Alussa kaikki beatboxasivat, mutta pian todettiin, että on kuitenkin hyvä, jos Nykyään menestymiseen tarvitaan tarina. Usein se on keksitty. Tuulettaren tarina on tosi ja Tuuletar myös menestyy. Viimeisin saavutus oli Etno-Emma. KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 6 Teksti: Sauli Heikkilä Kuvat: Aija Lehtonen ja Sauli Heikkilä
• 7 KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 joku ottaa siitä päävastuun. Tekniikka ei ole helppo ja harjoitteleminen vie aikaa. Venlalla oli suurin innostus paukuttaa suuta ja hän aloitti määrätietoisen harjoittelun. Suomessa on joitakin alan harrastajia, joista Felix Zenger lienee tunnetuin. Hän myös opetti Venlaa ja yhteistyö jatkuu aika ajoin edelleen. Viime vuonna Venla pääsi stipendin turvin myös esikuvansa Boxettesin Belle ”Bellatrix” Ehresmannin oppiin. Nyt Venla on pitänyt jo kursseja itsekin. – Beatboxauksen opettaminen on yleisesti vielä lastenkengissä ja treenatessa tulee itse mietittyä, miten sitä voisi opettaa, Venla kertoo. Vaikka beatboxaava a cappella -naiskvartetti on jo sinällään melko eksoottinen ilmiö, oli selvää, että lauletaan suomeksi. Matka Tanskaan oli myös tutkimusmatka omaan kulttuuriin. Sen herättämä kiinnostus avasi silmät huomaamaan, että omassa perinteessäkin on paljon kiinnostavaa. Musiikillinen identiteetti rakentuu kielen ympärille. Nykyään teksteistä vastaa pääasiassa Piia. – Vaikka joskus kansanrunoutta onkin tullut vastaan, en tuntenut Kanteletarta ennen Århusin vuotta. Suomalaisista laulelmista olen pitänyt aina ja luonto näyttää olevan omissa teksteissä tärkeä elementti, Piia kuvailee. Tuulettaren teemat kuulostavatkin tutuilta. Kutsumusta ja tilausta olisi myös yhteiskunnallisille aiheille. Vielä ei teksteissä ole otettu kantaa, mutta sekin aika voi olla tulossa. Viime aikoina esille tulleet kokemukset naisten vähättelystä jopa kansanmusiikin piirissä saa tältä yhtyeeltä korvilleen tekojen kautta. – Sekin on jonkinlainen kannanotto, että Tuulettaren musiikki on naisten tekemää musiikkia, vaikkei siitä sen isompaa numeroa tehdäkään, Sini toteaa. Äänet Pientenkin kuorojen äänet on yleensä tarkoin harkittu. Kaikki äänialat pitää olla edustettuina ja roolit ovat selkeät. Tuuletar tekee senkin toisin. Kysymys rooleista äänissä herättää hämmennystä. Pari vastuualuetta löytyy. Venlan beatboxauksen lisäksi Sini vastaa usein yhtyeen efektimäisistä soundeista. Myös levyllä kuuluva huilumainen yläsävellaulu on hänen suustaan. Muutoin kaikki laulavat kaikkea. Roolit vaihtelevat ja niistä päätetään sovituksia tehdessä. – Äänet soivat eri korkeuksilla eri tavalla, sovitukset tehdään musiikki edellä, Johanna kuvailee. Tuulettaren soinnin rikkauden salaisuus onkin siinä, että vaikutteita tulee joka puolelta. Yhden suosikkilistalla on Anna Eriksson , toinen mainitsee Tori Amosin , kolmas Ella Fitzgeraldin ja neljäs Anoushka Shankarin . Myös Sainkho , Jasmine Levy , Buika , Aziza Brahim ja Eivör Pálsdottir tulevat mainittua. Ketään ei kuitenkaan matkita, ei edes mainittua The Boxettesia, vaan soundi on oma. Lempilaulajat ovat enemmänkin innoittajia kuin esikuvia. Tuulettaren resepti on hyvin omannäköisensä, mutta kuitenkin tuttu. Suomalaiselle tuttuutta tuo kieli ja laulujen teemat, kaikille hiphop -vaikutteet. Vastaanotto onkin ollut innostunut. Yhteistyö kannattaa Elokuussa 2014 Tuulettaren musiikista vaikuttunut Ohjelmapalvelu Sauran Johanna Sauramäki kuvailee yhtyeen moniulotteisuutta suureksi voimavaraksi. Hankalaa on, että mediamaailma vaatii aina vertailukohtia ja yhtyettä ei voi verrata oikein mihinkään. Ulkomaiden tapahtumantuottajat olivat syttyneet ensin. Siihen auttoi Tuulettaren menestys Itävallan Grazissa Vokal Total -kilpailussa, jossa he voittivat yleisöpalkinnon, kultaisen diplomin ja kilpailun toiseksi korkeimman tuomaripalkinnon suurimmassa eli pop-kategoriassa. Tapahtuma huomattiin alaa seuraavissa piireissä ja menestys poiki useita esiintymisiä eri puolilla maailmaa. Mikä tärkeintä, jokainen esiintyminen on tuonut lisää keikkoja ja ennen kaikkea kutsun palata. – Näin on tapahtunut lähes kaikkialla, missä itse olen ollut mukana. Saksassa, Budapestissa, Itävallassa... Heti keikan jälkeen keikkajärjestäjä alkaa puhua seuraavasta esiintymisestä, myhäilee Johanna Sauramäki. Myös radioesiintyminen Womex issa viime vuonna toi kiinnostuneita kontakteja. Tuulettaren kenttää on koko maailma. Keikkailu Euroopassa, levyn tekeminen USA:ssa ja Japanin keikat saa jatkoa tänä vuonna kun esiintymismatkat suuntautuvat Saksaan ja Taiwaniin sekä ensi vuonna Intiaan. Suomessakin alkoivat tapahtumat ja media herätä, kun debyyttilevy sai ansaitsemaansa huomiota kansainvälisestikin. Levy Tules Maas Vedes Taivaal viipyi World Music Charts Europe -listalla useamman kuukauden ja se toi tunnettuutta Euroopassa. Levy nousi myös Transglobal World Music Chart -listalle. Kotimaassa levy toi Etno-Emma -ehdokkuuden ja myös voiton Vuoden etnoalbumi -kategoriassa. Usein yhtyeet tekevät pikaisesti levyn ohjelmasta, jolla lähtevät kiertämään, saadakseen levyn heti myyntiin. Tuuletar antoi levyn materiaalin kypsyä rauhassa ja suurin osa kappaleista oli esitetty satoja kertoja ennen studioon menemistä. North Carolinessa sijaitsevan a cappella -musiikkiin erikoistunut studio Liquid 5th kuuli yhtyettä Itävallan kisoissa ja ehdotti yhteistyötä. Tottakai ehdotukseen suhtauduttiin innostuneesti. Tämän jälkeen Aija ja Jyri Lehtosen levy-yhtiö Bafe’s Factory ehdotti yhteistyötä. Bafe’s Factory suhtautui myös myönteisesti ajatukseen levyttää USA:ssa. Levy on nyt julkaistu Saksassa, Itävallassa, Sveitsissä, Benelux-maissa, Japanissa, Iso-Britanniassa ja Irlannissa. Tuuletar pitää itseään onnekkaana saatuaan hyvät yhteistyökumppanit. Johanna Sauramäki hoitaa keikkamyynnin, Aija Lehtonen median ja levymarkkinoinnin ja Jyri Lehtonen taloudellisen tuotannon sekä sopimukset. Kumppanit hyväksyvät sen, että taiteelliset langat pysyvät tiukasti omissa käsissä. Ajatus siitä, että levy-yhtiö tai studio puuttuisivat musiiHeti keikan jälkeen keikkajärjestäjä alkaa puhua seuraavasta esiintymisestä
• 8 KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 killisiin ratkaisuihin, lavaesiintymiseen tai imagoon on vieras. – Toki ehdotuksia kuunnellaan ja esimerkiksi levyä tehdessä keskusteltiin tuottajan kanssa paljonkin, Sini kertoo. Imagoasioista keskustellaan kohtuullisen paljon. Yhtye on ymmärtänyt hyvin sen, että pelkkä laulaminen ei riitä. Esiintymiseen ja esimerkiksi asuihin on syytä panostaa. Suurimmaksi osaksi ratkaisut onkin tehty tähän asti itse, joskin Japanin kiertueella puvustuksesta vastasi suomalainen St. Malandra. Täysin poissuljettu ei ole mahdollisuus käyttää ulkopuolista koreografia tai ohjaajaa, mutta tällä hetkellä se ei ole ajankohtaista. Musiikki pidetään tiukasti omissa käsissä. Käsiä on kuitenkin kahdeksan ja mielipiteitä ainakin neljä. Joskus enemmän. Vaikka temperamentit ja luonteet ovat hyvinkin erilaisia, on yhteistyö sujunut ilman suurta draamaa. Ystävyys ja työtoveruus kulkevat käsi kädessä. Tottakai räiskähtelyjäkin sattuu, mutta ne kuuluvat asiaan. Myös virkistyspäiviä ja palautekeskusteluja pidetään tarpeen mukaan. Jos on aikaa. – Viime vuosi oli niin täynnä töitä, että se meni enemmän työtoveruuden merkeissä, naiset kuvailevat yhteen ääneen. Dynamiikka on kestänyt lukuisat kiertueet, kilpailut ja keikkamatkat erilaisuudesta huolimatta. Tärkeää on kuitenkin pitää huolta myös siitä, että pöytä pidetään puhtaana ja hampaankoloihin ei jää selvittämättömiä asioita. Sen lisäksi on hyvä myös nauraa yhdessä. Ei pelkästään suurilla lavoilla Festivaalija konserttikeikkojen lisäksi yhtye puurtaa myös pikkuisen arkisemmissa merkeissä. Toki yhtyeen vierailu jokaiselle koululle on juhlapäivä. Tuuletar myy Konserttikeskuksen kautta koulukiertueita, jotka työllistivät viime syksynä niin, että keikkoja kertyi puolessa vuodessa yli 60. Koulukiertueille yhtyeellä on kaksi ohjelmaa: alakouluihin interaktiivinen esitys Pohjanneito ja varastetut kultalangat, jossa kuulijat pääsevät osallistumaan laulamalla ja äänimaisemia tekemällä sekä Folkkibiitti!, jossa yhtye esittelee oman musiikkinsa kautta äänenmuodostustapoja. Vastaanotto on ollut innostunut ja kiertueet jatkuvat ainakin tämän vuoden ja mahdollisesti myös pari vuotta eteenpäin. Jos kiireet antavat myöten. – Koulukiertueilla ei säästellä energioita. Jokainen konsertti on vedettävä sata lasissa ja rooleihin heittäydyttävä täysillä, sillä lapset huomaavat kaiken ja palaute on aina suoraa ja välitöntä. Tämä on tuonut hyvää vastapainoa kansainväliseen kiertue-elämään ja ehkä pitänyt myös terveellä tavalla meidän jalat maassa ja sormet mullassa, Venla toteaa. Minne tuuli kuljettaa Haaveista kysyttäessä seuraa pohtivia katseita. Viime vuodet ovat kuljettaneet omalla painollaan ja siitä on seurannut niin paljon töitä, että ei ole tullut mieleen mitään tarkoin harkittuja askelkuvioita tulevaisuuden suhteen. On tehty sitä, mikä tuntuu hyvältä ja tilaisuuksien tullen tartuttu niihin. Yksi haave kuitenkin nousee esille. Kenttämatka jonnekin laulumaille tutustumaan, opiskelemaan ja laulamaan. Kohteita löytyy heti useita: Bulgaria, Afrikka, Mustan Meren alue... Kärkeen nousee kuitenkin ehkä yllättäin kohde, joka ei ole kovin kaukana: Lappi. – Saamelaisalueille olisi kiinnostavaa lähteä, kertoo Venla muiden nyökytellessä. Muutoin tulevaisuuteen suhtaudutaan avoimin mielin ja otetaan se, mitä tulee vastaan. Annetaan tuulen kuljettaa, mutta pidetään itse peräsimestä kiinni. Tuulettaren yhteydessä ajatus on hieman absurdi, koska mytologiassa Tuuletar tarkoittaa naispuolista tuulta, hallitsevaa luonnonhenkeä tai tuulen personoitumaa. Tuulettaria on hyvin erilaisia. Tuuletar saattaa olla yksittäinen tuulenpuuska, vihuri tai tuulispää, tai tietynlainen jatkuva tuuli. Voiko sen sattuvammin sanoa. Konserttisalien ja klubien vastapainoksi Tuulettarella on kaksi ohjelmaa koulukonsertteja varten. Syksyllä keikkoja tehtiin yli 60. Tammikuussa päästiin pitkästä aikaa viettämään virkistyspäivää, joka aloitettiin haastattelun merkeissä Huutokonttorin kirjaston lastenosastolla. Venla Ilona (vas.) esittelee löytämiään ohjeita päivän viettämiselle Sinille, Piialle ja Johannalle. Bafe´s Factory on helsinkiläinen maailmanmusiikkiin keskittynyt indie levy-yhtiö. Yhtiöllä on tällä hetkellä neljä artistia: Tuuletar, Subsonic Trio, Vilma Timonen Quartet ja Southpaw Steel’n’Twang. Kaikille on yhteistä, että tallennetut teokset ovat yhtyeen omaa tuotantoa ja omintakeisia. Bafe´s Factorylla on tällä hetkellä sähköisen jakelun lisäksi fyysistä jakelua Euroopassa ja Japanissa. Synkronointisopimuksissa, eli musiikin sijoittamisesta elokuviin, trailereihin ja mainoksiin on saatu otettua ensimmäiset askeleet. Bafe´s Factory pyrkii artistien kanssa pitkään ja tiiviiseen yhteistyöhön. Tavoitteena on kasvattaa tänä vuonna ryhmää 1-2 artistilla. www.bafesfactory.fi Saura Ohjelmapalvelu on nuori, vasta kolmatta vuotta toimiva yritys. Yritykselle on genreluokittelua tärkeämpää, että heidän edustamansa musiikki tunkeutuu ihon alle ja jää sinne viipymään vielä musiikin loputtua. Saura Ohjelmapalvelun artistit ovat kansantai maailmanmusiikkia, sekä osin myös pop-jazz-artisteja. Johanna Sauramäki on itse laulananut ikänsä kuoroissa ja lauluyhtyeissä ja siksi verkosto ulottuu sillä alueella laajalle. Tuulettaren lisäksi yritys edustaa vokaalimusiikissa nykykansanmusiikkiin profiloituneita Philomelaa ja Suden Aika -yhtyettä. Kaikkiaan listalla on reilut 30 artistia. sauraohjelmapalvelu.com
• 9 KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 K ansanmusiikin ja Kansantanssin Edistämiskeskus nimeää alalle vuosittain yhteisen teeman. Vuonna 2017 ala juhlistaa Suomen 100-vuotisjuhlavuoden Yhdessä-teemaa laululla. Laulu luo yhteishenkeä, se on voimakas väline tunteiden ja muistojen herättämiseen ja laululla on myös parantava voima. KEK kannustaa kaikkia huomioimaan teeman vuoden 2017 tapahtumien suunnittelussa. 100 kansanlaulua -kampanja KEK kokoaa vuoden aikana Youtube-kanavalle kansanlaulun soittolistoja, joista tehdään nostoina Facebookiin 100 kansanlaulua -kampanja. Soittolistat toimivat myöhemmin välineinä vaikkapa opetuksessa. Soittolistoihin linkitetään valmiiksi YouTubessa olevaa materiaalia ja lisäksi ladataan uusia kansanlauluvideoita. Tällä hetkellä Youtube-kanavalta löytyy jo esimakuna sekalainen kansanlaulun soittolista. Soittolistoja kuratoivat alan ammattilaiset. KEK haastaa ihmisiä tekemään videon 100 kansanlaulua -kampanjaan. Video voi olla isosti tai pienesti tehty, yksin tai porukalla. Videon voi kuvata kotona tai studiossa, lavasteita tai säestystä ei tarvita, mutta niitäkin saa olla. YouTubesta löytyy tällä hetkellä paljon kansanlauluja, mutta suurin osa niistä on kopioitu levyltä ja kuvituksena on maisema tai levyn kansi. 100 kansanlaulua -kampanja haluaa nostaa esiin myös lauluesitysten kirjoa, joten on toivottavaa, että esittäjät näkyvät videolla. Video voi olla esimerkiksi kansantanssiesityksestä, jota säestetään laululla, tai olohuoneen sohvalta kuvattu spontaani improlaulu. Tänä vuonna lauletaan Toukokuussa vietetään kansanmusiikin päivää Löytyykö takataskustasi • runolaulu • rekilaulu • balladi • mustalaislaulu • polskalaulu • itkuvirsi • joiku • kehtolaulu • piiritai leikkilaulu • karjankutsu • improvisaatio • oma laulu • jotain muuta, jota voisi kuvata sanalla kansanlaulu? Tee näin: 1. Kuvaa video 2. Lataa se YouTubeen (Huomioithan, että sinulla on oltava tekijöiden ja esittäjän lupa ennen kuin lataat videon nettiin.) 3. Liitä videoon mahdollisuuksien mukaan laulun tiedot: esittäjä laulun nimi (halutessasi myös sanat) laulunlaji säv. trad/ säveltäjän nimi san. trad/ sanoittajan nimi tallennuspäivä 4. Lähetä videosi linkki osoitteeseen 100kansanlaulua@gmail.com He nr ik Ke ttu ne n Lauluyhtye Inehmo pitää yllä ja edistää lauluperinnettämme. Sen ohjelmisto perustuu Suomen ja sen sukukansojen runoja sävelperinteeseen. Kansanmusiikin päivä on valtakunnallinen kansanmusiikin teemapäivä. Keskiviikkona 10.5.2017 kansanmusiikki ja kansantanssi ovat esillä koko Suomessa. Kansanmusiikin päivä toteutetaan mm. Suomen kansanmusiikkija kansantanssitoimijoiden, oppilaitosten, kirjastojen ja eri medioiden massiivisena yhteistyönä. Kansanmusiikin ja -tanssin edistämiskeskus tuottaa materiaalipaketin kansanmusiikista ja Kansanmusiikin päivästä medialle. Kansanmusiikin päivän tavoitteita: Lisätä kansanmusiikin ja kansantanssin näkyvyyttä medioissa ennen kesän festivaalikautta. Mahdollistaa alueellisille medioille ja alueellisille kansanmusiikin toimijoille kohtauspaikka. Tukea festivaalitoimijoita, muusikoita, yhtyeitä, alueellista kulttuuritoimintaa ja aineettoman kulttuuriperinnön esiintuontia tasa-arvoisesti ympäri Suomea. Molemmista tapahtumista lisätitetoa: kansanmusiikki.fi
• 10 KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 P unnertamista riitti, sillä rekan lavalle ja sieltä pois siirtyi satojen laatikoiden lisäksi mm. kirkkourut (onneksi osina), kolme taffelipianoa, yksi tavallinen piano, Juhani Pohjanniemen rakentama kookas kantelepiano – ja tietysti se kuuluisa mopo, jolla Ala-Könni ajeli perinteen perässä! Erkki Ala-Könnin keräämät kokoelmat jakautuivat eri omistajille 1980-luvun alkupuolella, kun Tampereen yliopisto ja Ala-Könni ajautuivat riitoihin niin kokoelman sijoituspaikasta kuin omistuksestakin. Pitkän oikeusprosessin jälkeen osa kokoelmasta jäi yliopiston ja osa Ala-Könnin omistukseen. Erkki Ala-Könni -säätiö muodostettiin turvaamaan Ala-Könnin omistamaa kokoelmaa, joka siis nyt muutti Lapualta Kaustiselle Kansanmusiikki-instituutin hoiviin. Muutto oli merkittävä asia, sillä siellä täällä ahtaasti varastoitu ja edestakaisin siirrelty kokoelma on ollut pitkälti luetteloimatta ja tutkimuksen ja näyttelymahdollisuuksien tavoittamattomissa. Nyt työhön (joka on valtava) on mahdollista päästä käsiksi, kunhan loputkin kokoelman omistukseen ja hallintaan liittyvät kysymykset saadaan ratkaistua. Isoja lukuja Jo aiemmin luetteloituja Ala-Könnin kokoelmia löytyy Tampereen kansanperinteen arkistosta yli 8000 tunnin äänitallennekokoelman ja noin 200 000 valokuvan verran; yli tuhannen soittimen kokoelmansa Tampereen yliopisto on antanut säilytykseen Kaustiselle osaksi Suomen kansansoitinmuseon kokoelmia. Nyt Kaustiselle siirretty toinen osa sisältää ainakin 200 soitinta lisää. Kun kokoelman inventointityö alkaa, ne kuvataan ja luetteloidaan yksitellen sekä tallennetaan Kansanmusiikki-instituutin digitaaliseen tietokantaan. Kokoelmasta on luetteloitu ennestään reilut 50 soitinta 2000-luvun alussa, jolloin kokoelma kävi Kaustisella edellisen kerran.Kokoelma antaa hienot mahdollisuudet myös kansanperinteen keruun historiaan liittyvän näyttelyn rakentamiseen. Mopon lisäksi kokoelmassa on Ala-Könnin nauhureita, kameroita ja muuta välineistöä. Pidemmällä aikavälillä kokoelmien säilytys “sirpaleisena” ei ole tarkoituksenmukaista, ja esimerkiksi valokuvat ja äänitallenteet olisi järkevintä yhdistää Tampereen kansanperinteen arkiston kokoelmiin. Toisaalta AlaKönnin kiinnostus ylitti kansanmusiikin rajat; kokoelmassa on esimerkiksi monta laatikollista jazz-musiikkia, joiden paikka olisi varmastikin Musiikkiarkisto Japassa (entinen Jazzja Poparkisto). Perkaamista siis riittää. Ehkä suurin haaste esineiden luetteloinnille on puutteelliset tiedot esineiden historiasta. Ala-Könni oli Erkki Ala-Könni keräsi intohimolla Kaustiselle saapui muuan viikko sitten illan pimeässä hieman poikkeuksellinen lasti, professori Erkki Ala-Könnin (1911–1996) niin sanottu b-kokoelma. Lapualaiset rokkarit talkoilivat täysperävaunurekan täyteen, kaustislaiset pelimannit tyhjensivät toisessa päässä. Lapualle saatiin tyhjentyneisiin tiloihin treenikämppiä ja Kaustiselle arvokas lisä kansanmusiikin historiakokoelmiin. Kaikki voittivat, joskaan kokoelman säilyttäminen ja siitä huolehtiminen ei ole sen halvempaa Kaustisella kuin Lapuallakaan. Outi Valo Erkki Ala-Könni soitinnäyttelyssä Kaustisella 1970. Le o To rp pa /K an sa nm us iik ki -in st it uu ti n ar ki st o
• 11 KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 uuttera kerääjä, mutta ”keräilyvimma” asettui usein systemaattisen keruun ja kontekstitietojen merkinnän edelle (tosin myös erimielisyydet kokoelmien sijoittamisesta ovat voineet vaikuttaa tietojen puutteellisuuteen). Esimerkiksi aiemmin luetteloiduista soittimista löytyy 42 harmonikkaa, mutta vain kolmeen on merkitty tietoja soittimen käyttöhistoriasta tai aiemmista käyttäjistä. Esinekortit ovat usein vain kuvailevia, eivätkä niinkään soittimien historiaa taustoittavia tietoja. Ala-Könnin työ osuu kansanmusiikin historian kannalta mielenkiintoiseen taitepisteeseen. Hänen elämäntyössään korostuu kansanmusiikin intohimoinen tallentaminen ja myös tarve aikansa talonpoikaisen kansankuvan säilömiseen. Tallennus palvelee tutkimustyötä Ala-Könni määritteli 1970-luvun alussa ”mestarikerääjän” tai ”suurkerääjän” rajaksi noin tuhat sävelmää, vaikka totesikin rajan olevan niin korkealla, ettei sen yläpuolelle kovinkaan moni kerääjä yllä. ”Suurkerääjiksi” hän mainitsi tutkijoista erityisesti suomenruotsalaisia kansanmusiikkisävelmiä keränneen Otto Anderssonin ja paljolti sukukansojen keskuudessa liikkuneen professori A. O. Väisäsen . Ala-Könni itse ylitti kaikki rajat: 1940-luvulla alkanut työ ylitti kymmenentuhannen tallenteen rajan jo 1950-luvulla, ja 1960-luvulla tallennettujen arkistonäytteiden määrä yksittäin laskettuna on jo yli 30 000 kappaletta. 1970-luku oli kerääjän ”kulta-aikaa” – yksittäisten raitojen määrä triplaantui 1960-luvulta ja keruupaikkakuntia oli satoja ympäri Suomen. Yhteensä Ala-Könnin tallentamia musiikkiesityksiä on arviolta ainakin 155 000. Ala-Könni totesi 1970-luvulla annetussa haastettelussa nykyajan keräysmetelmien olevan tieteellisempiä kuin aiemmin: siinä missä ennen pyrittiin tallentemaan helmiä, haluttiin nyt saada talteen ennen kaikkea tavallisimmat sävelmät, ne jotka ovat eniten kuluneet käytössä. Siten saadaan yleiskuva kansanmusiikin levinneisyydestä, lajeista ja käytöstä. Myös haastattelussa vuonna 1965 sivutaan samaa teemaa – isoja keräilymääriä ja toisintojen tallennusta: Paavo Helistö: Siis tutkimuksen tulisi nykyjään kerätä kaikki mitä tielle sattuu? Erkki Ala-Könni: No ainakin näytteitä kaikesta materiaalista, sillä tavalla me voimme luoda sitten objektiivisen kuvan siitä, mitä kansa on laulanut ja soittanut tiettynä vuosikymmeninä. Ala-Könnille suuri tallennusmäärä edusti siis objektiivisuutta, luotettavaa tietoa kansanmusiikin harrastuksesta eri vuosikymmeniltä. Tässä asiassa hänen tutkimuskäsityksensä poikkesi monien muiden näkemyksistä. Aineistolähtöisessä tutkimuksessa on yleensä tapana, että keruu lopetetaan jossain vaiheessa ja tutkimus tehdään kerätyn aineiston pohjalta. AlaKönniä myös kritisoitiin aineiston tutkimisen laiminlyövästä ”keräilymaniasta” jo hänen aktiivisimpana aikanaan. Nälkä kuitenkin kasvoi syödessä, kuten Ala-Könni totesi vuonna 1986: ”Materiaali oli niin mielenkiintoista, sitä nautti kun sai taas jotakin erikoista”. Tallennusten määrä oli keskeistä myös keruumatkojen uutisoinneissa. Ala-Könnin tapainen ”keruuvimma” ei ole aivan ongelmatonta. Erilaisia keruukäytäntöjä käsitellyt tutkija Susan M. Pearce käyttää intohimoisesta keruutyöstä termiä ”fetisistinen keruu”, jossa tyypillistä on irrottaa objektit niitä ympäröivästä todellisuudesta ja ikään kuin pysäyttää aika. Objektit koetaan staattisina, ei mihinkään kuuluvina, ja kelluvina. Kokoelmien sisältö on irti kontekstistaan, ja ne luovatkin kerääjälleen eräänlaisen oman universumin. Valitettavan usein fetisistisesti kerätty kokoelma ikään kuin kuolee kerääjänsä mukana. Tämä on ollut näkyvä osa myös Ala-Könnin kokoelman historiaa. Kun Ala-Könnin rooli väheni, väheni myös kokoelmien merkitys, ja erityisesti juuri soitinkokoelma joutui heittopussin asemaan. Viestit tulevaisuuteen Tampereen yliopistoon tekeillä oleva väitöskirjani keskittyy Ala-Könniin kansanperinteen tallentajana ja hänen keruutyöhönsä, mutta käytännön syistä keskityn Ala-Könnin luetteloituihin aineistoihin. Ala-Könni -säätiön kokoelmassa on kuitenkin muutamia yksittäisiä kokonaisuuksia, jotka valottavat Ala-Könnin keruutyötä ja kokoelmien karttumista. Ala-Könnillä oli mielenkiintoinen tapa kerätä itsestään tietoa myös tulevaa tutkimusta varten. Sain Ala-Könnin omaisilta muun muassa muutaman kirjeen, joiden saateteksteissä Ala-Könni ohjeisti aineiston olevan tarkoitettu nuorelle tutkijalle, joka aloittaa tutkimuksen hänestä vuonna 2011, tasan 100 vuotta hänen syntymänsä jälkeen. Kuinka ollakaan, aloitin tutkimukseni teon juuri kyseisenä vuonna! Säätiön kokoelmassa on myös muutama nauhalaatikko, joiden aukaisuun on annettu lupa vuoden 2011 jälkeen. Kiinnostavaa onkin se, mitä nämä laatikot pitävät sisällään. Osa Erkki Ala-Könni -säätiön kokoelmista on säätiön vuokraamissa tiloissa Tampereella, ja joukossa on muun muassa AlaKönnin kenttäpäiväkirjoja ja nuotinnoksia 1940ja 1950-lukujen kenttäretkiltä. Omaa aihettani ajatellen tuo aineisto on ehkä mielenkiintoisin osa kokoelmaa. Ala-Könnin tutkimusretkikunta keräsi vuonna 1964 Haapasaaresta 451 museoesinettä, jotka siirrettiin merivartioston veneellä Kotkaan. La ur i O in o K an sa np er in te en ar ki st o/ Ta m pe re en yl io pi st o
• MUSIIKKIJUHLA Kainuussa ja Vienan Karjalassa 28.6.-2.7.2017 SO M M EL O www.sommelo.net www.facebook.com/sommelo TÄHTÄÄ MUSIIKIN AMMATTIIN: OPISKELE MUSIIKKIALAN PERUSTUTKINTO KOKKOLASSA! MUSIIKIN OSAAMISALA/MUUSIKKO 180 OSP (PK/YO) Keski-Pohjanmaan KONSERVATORIO K L A S S I N E N M U S I I K K I K A N S A N M U S I I K K I P O P / J A Z Z M U S I I K K I M U S I I K I N T E K I J Ä W W W . K P K O N S A . F I KOKK OLA Ammatillista koulutusta yli 30 vuotta YHTEISHAKU: 21.2.-14.3.2017
• 13 KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 Sarjaa tuottaa: ESITTELYSSÄ MEGAN STUBBS NIMI: Megan Alyse Stubbs SYNTYMÄPAIKKA: DeKalb, Illinois (USA) AMMATTI: muusikko, opiskelija NYKYINEN KOTIPAIKKAKUNTA: Järvenpää YHTYE: Trio Moyoni (www.facebook.com/TrioMoyoni) ELÄMÄN MOTTO: Ole se muutos jonka haluat nähdä ympärilläsi. Teksti: Jaana-Maria Jukkara Kuva: Fabia Mantwill R eilu vuosi sitten Suomeen muuttanut Megan tietää tulevaisuudestaan yhden asian. Kun opinnot Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Glomas-opinto-ohjelmassa ovat päätöksessä hän palaa Tansaniaan. Yhdysvaltain Illinois’n osavaltiossa, DeKalbin kaupungissa syntyneen ja varhaislapsuutensa kasvaneen Meganin toiseksi kotimaaksi tuli Tansania, kun muusikkovanhemmat muuttivat perheen sinne vuonna 2006. Pikkulapsena alkanut ja keskeytymättä jatkunut klassisen musiikin opiskelu sai uutta väriä kun Megan sukelsi innokkaasti tansanialaiseen musiikkiperinteeseen. Perhe on tukenut Meganin musiikkiopintoja vahvasti. – Opin lukemaan tekstiä ja nuotteja aivan yhtä aikaa. Musiikki ja soittotunnit olivat yhtä tärkeitä kuin esimerkiksi matematiikan opiskelu koulussa. Klassisen musiikin alalla työskennelleiden vanhempien mielipide oli, että ennen kuin koulu on käyty, ei soittamista saa lopettaa – sen jälkeen valinta on oma. Siinä vaiheessa minulle oli jo päivänselvää että en halua tehdä elämässäni mitään yhtä paljon kuin soittaa, Megan kertoo suuresta rakkaudestaan, musiikista. Meganin ensimmäinen ja keskeisin instrumentti on sello, mutta läheisiä ovat myös laulu, viulu ja perkussiot – ja näiden lisäksi vielä moni muukin instrumentti. Glomas-ohjelmaan liittynyt opintoleiri pidettiin Tansaniassa vuonna 2013. Megan oli kuulemassa opinto-ohjelman esittelyä ja päätti myöhemmin hakea koulutukseen. Opinnot Suomessa ovat täyttäneet kaikki odotukset ja hän ylistää vuolaasti niin koulutusohjelmaa, opettajia kuin kanssaopiskelijoitaan. Meganille musiikki on ehdottomasti keskeisin kanava jolla välittää tunteita ja kommunikoida sekä voimavara jonka avulla voi selvitä lähes mahdottomasta. Tästä Meganilla on henkilökohtainen kokemus juuri viime vuodelta, kun perhettä koetteli raskas menetys ja vakava sairaus. Voisi kuvitella että sello ei sovellu parhaalla mahdollisella tavalla instrumentiksi kun materiaalina on kansojen musiikki. Megan kumoaa tämänkaltaiset arvailut kertaheitolla: – Kaikki on kiinni asenteesta; instrumenttien ja tyylien väliset rajat ovat täsmälleen niin korkeat tai leveät kuin millaiseksi ne kuvittelet. En ole kokenut mitään ”vastustusta” sellon suhteen – ehkä päinvastoin, koska sello on näissä yhteyksissä harvinaisempi soitin. Toki myös kokonaisuus ratkaisee. Megan ammentaa sävellystyössään ja ilmaisussaan niin klassisen musiikin taustastaan kuin Tansaniassa omaksumastaan perinnemusiikista – ja viimeisimpänä mm. pohjoismaisista viulukappaleista. Swahilinkielistä nimeä kantava Trio Moyoni (sydämeen/sydämestä) on Meganin tämänhetkinen yhtye. Hänen lisäkseen yhtyeessä soittaa irlantilainen opiskelukaveri, kitaristi Paddy Groenland ja kolmas jäsen on Meganin läheinen ystävä, saksofonisti Fabia Mantwill Saksasta. – Me kaikki myös laulamme, ja musiikissamme sekoittuvat meidän kaikkien taustat sekä musiikkityylit jazzista klassiseen ja itäisestä Afrikasta Brasiliaan. Trion kanssa tälle vuodelle on tulossa ainakin Saksaan ja Irlantiin ulottuva kiertue. Tämän lisäksi Megan keskittyy joulukuussa tapahtuvaan tutkintokonserttiinsa, jossa kuullaan hänen omien sävellystensä lisäksi sovituksia kansanmusiikista. Suomessa vietetyn ajan jälkeen paluu Tansaniaan on Meganille itsestäänselvä asia. Intohimoisesti varsinkin nuorten opettamiseen suhtautuva Megan pitää osana opintojaan tansanialaisille nuorille musiikkileirin elokuussa, ja palaa maahan myös kun opinnot ovat ohi. Jo ennen Suomeen tuloaan hän näki opetustyössään musiikin opetuksen voiman mm. niin, että kouluun tultiin sitä varmemmin niinä päivinä kun lukujärjestyksessä oli musiikki. – Tansania on antanut minulle paljon ja haluan näin myös antaa maalle takaisin. Näillä sanoin minut lähetettiin Suomeen: Kun lähdet, me lähdemme kanssasi. Kun opit, me opimme. Ja kun palaat, me kaikki rikastumme siitä, millaiseksi olet tullut. Rajojen kyseenalaistaja ja toivon tuoja Jos satut keikalle jossa Megan Stubbs nousee sellonsa takaa ja alkaa tanssia, puntaroit mielessäsi välittömästi mikä näkemäsi selittää. Länsimaisen oloinen muusikko muuttuu hetkessä intohimoisesti afrikkalaisia rytmejä ja liikekieltä tulkitsevaksi tanssijaksi, jolla on huikea intensiteetti. Arvaat taustalla olevan muutakin kuin muutama satunnainen afrotanssitunti. Muusikkoperheen tyttären tie onkin tähän mennessä käynyt kolmen hyvin erilaisen maanosan kautta. Näkemänsä perusteella hän kokee syvästi velvoitteen niin taiteilijana kuin opettajana luoda toivoa, voimaa ja iloa sinne mistä sitä puuttuu.
• 14 KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 H ohka syntyi vuonna 2006, kun Meriheini Luoto, Enne Purovaara, Veikko Muikku ja Valtteri Lehto opiskelivat Sibelius-lukiossa. Yhtyeen alkuun potkaisivat Meriheini ja Enne. – Kaipasin soittokavereita musiikkiin, jossa saa toteuttaa itseään. Olin tutustunut Enneen jo edellisenä kesänä, ja me laitettiin seinälle ilmoitus, jossa etsittiin soittokavereita. Aluksi meitä oli isompi porukka, mutta puolen vuoden jälkeen kokoonpano muotoutui nelihenkiseksi, muistelee Meriheini. Aluksi Hohka soitti perinteistä kansanmusiikkia, mutta pian bändiläiset alkoivat säveltää omaa musiikkia. Molempien levyjen, Puutarhautuminen (2011) ja mailla/ halmeilla (2015) kappaleet ovat hohkalaisten sävellyksiä ja ne on sovitettu yhdessä. Hohkan soitettavaksi voi tuoda kaikenlaisia juttuja. Sitten kokeillaan, toimiiko ne. Usein kappaleen säveltäjällä on melodia ja soinnut, mutta yhdessä soitettaessa soinnutkin voi mennä uusiksi ja melodiasta jäädä puolet pois. Esimerkiksi Kertalaakin tein alun perin Perinnearkun jamipolkkasävellyskisaan, mutta se ei menestynyt. Ajattelin, että hyvä melodia on sääli heittää pois, joten vein sen Hohkalle ja melodiasta tuli ihan jotain muuta bändin käsittelyssä, Enne valaisee. Musisointi laajentunut vuosien myötä Aluksi Hohkan soitinkokoonpanona oli viulu, kantele, haitari ja kontrabasso, mutta vähitellen mukaan tuli myös muita instrumentteja. Nykyään Hohkassa kuulee myös avainviulua, kitaraa, kosketinsoittimia, lyömäsoittimia ja sähköbassoa. Ekalla levyllä soitettiin biisejä lähes sellaisina kuin oltiin soitettu niitä keikoilla. Toista levyä tehdessä alettiin kokeilla, mitä kaikkea vois tehdä. Kun huomattiin, että esimerkiksi synasoundi tai särötetty viulu toimii jossain kappaleessa hyvin, näitä kokeiluja jäi keikkakäyttöön, selittää Enne. Musiikkityylinsä Hohka on halunnut pitää rönsyilevänä. Yhtyeen musiikki ja levyt eivät kuitenkaan ole sillisalaattia. Eri vaikutteista on tullut yhdistävä tekijä, niistä on hioutunut bändin oma tyyli. Vaikutteita löytyy esimerkiksi suomalaisesta, balkanilaisesta ja irlantilaisesta kansanmusiikista, mutta myös klassisesta musiikista ja post-rockista. Lisäksi improvisoitu, minimalistinen, pitkän estetiikan musiikki Teksti: Arja Kangasniemi Kuva: Antti Kokkola Hohkaa klubeista jäähalleihin Herkkää kanteleen soittoa, haikeaa haitarismia, pelimanniviulismia, irlantilaismeininkiä, post-rock-vaikutteita – muun muassa näistä on Hohkan musiikki tehty. Kymmenen vuoden aikana helmeksi hioutunut monimuotoisuus on yhtyeen valtti.
• 15 KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 sekä amerikkalainen country-pop ovat olleet viime aikoina bändiläisten omilla kuuntelulistoilla. – Kaikki musiikki, joka puhuttelee ja koskettaa, on kiinnostavaa. Hohkaan on viime aikoina vaikuttanut esimerkiksi post-rock, sanoo Meriheini. Tietämättään taitoluistelumuusikkoina Kotimaan keikkojen lisäksi Hohka on esiintynyt ulkomailla. Vuonna 2011, vähän ennen debyyttilevyn julkaisua, yhtye voitti Pohjoismaiden pelimannimestaruuden, mikä toi näkyvyyttä ja keikkoja bändille. Seuraavana vuonna Sibelius-Akatemian festivaaleilla USA:ssa tehdyt keikat ovat jääneet myös mieleen. Niiden ansiosta bändi kehittyi paljon. Viime vuonna Hohka vietti 10-vuotisjuhlaansa. Juhlavuoden lopulla Hohkan musiikki soi kanadalaisen taitoluistelijan Kevin Reynoldsin vapaaohjelman taustalla. Reynolds, joka on muun muassa vuoden 2013 Four Continents -taitoluistelumestari, on esittänyt ohjelmaa ainakin Canadian National Figure Skating Championships -kilpailussa tammikuussa 2017 Ottawassa, jossa hän voitti hopeaa. – Reynoldsin vapaaohjelman taustamusiikkina on meidän Puutarhautuminenja Muuttosarja-kappaleemme ja Trokan Kesäillan Tvist. Reynolds tai koreografi Shae-Lynn Bourne olivat etsineet suomalaista musiikkia, koska taitoluistelun MM-kisat ovat tänä vuonna Suomessa. Suomi-vaikutteita on myös Raynoldsin esiintymisasussa, johon kuuluu tyylitelty eteläpohjalaisen kansallispuvun liivi ja vyö, Meriheini ja Enne kertovat. Kaikenlaiset keikat ovat Hohkan mieleen. Tämän vuoden helmikuussa Hohka keikkaili Sveitsissä, Nordklang-festivaaleilla, jossa soi pohjoismainen musiikki eri genreissä. Yksi Hohkan esiintymisistä oli päälavalla, minkä lisäksi yhtye teki Sveitsissä kaksi pienempää keikkaa. Haastattelun aikana keikat olivat vielä edessä. – Mukavaa, että saadaan tehdä monenlaisia keikkoja. Nordklang-festarin keikka on järjestäjien mukaan parhaassa esiintymispaikassa. Toinen keikka on akustisella klubilla Zürichissa. Kolmas esiintyminen on olohuoneen kokoisessa Changemaker-putiikissa. Mutta pienet tilat ovat mukavia, koska niissä on lähellä sekä bändikavereita että yleisöä, tuumivat Meriheini ja Enne. www.hohka.net www.youtube.com/hohkasoi www.youtube.com/watch?v=b2RjIxWIpEE HOHKA Meriheini Luoto, viulu, avainviulu • aloitti viulunsoiton 4-vuotiaana Perniössä, muutti myöhemmin Karjaalle • innostui kansanmusiikista 8-vuotiaana Näppäri-kurssilla • opiskeli Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksessa ja on valmistunut musiikin maisteriksi kansanmusiikin osastolta keväällä 2016 • muita bändejä Akkajee, mi-rage ja duo Minna Koskenlahden kanssa. Minna Koskenlahti, lyömäsoittimet • aloitti soittamisen lapsena pianolla Saarijärvellä • rumpujen soittaminen alkoi 11-vuotiaana • valmistui Keski-Pohjanmaan konservatoriosta vuonna 2011 • opiskelee kansanmusiikkia Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa • tuli Hohkan jäseneksi 2015 • muita bändejä Unissakävelijät, Lovisan keinu, Barlast, mi-rage ja duo Meriheini Luodon kanssa. Veikko Muikku, haitarit, kosketinsoittimet • aloitti harmonikan soittamisen Mäntsälässä 1998 • opiskelee musiikkikasvatusta Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa • työskentelee muusikkona ja musiikkipedagogina pääkaupunkiseudulla • soittaa myös kosketinsoittimia, kitaraa ja lyömäsoittimia eri yhtyeissä • muita bändejä mm. Okra Playground, Mutaveijarit ja Kahden pennin orkesteri. Valtteri Lehto, kantele, kitara • aloitti kanteleen soiton Pornaisissa 6-vuotiaana ja soitti Brelo-kanteleyhtyeessä • opiskeli Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksessa ja suoritti kansanmusiikin osastolla kandidaatin tutkinnon • opiskeli vuoden Limerickin yliopiston Irish World Academy of Music and Dance -osastolla • opiskelee biologiaa • muita bändejä Megaherbivore. Enne Purovaara, kontrabasso, sähköbasso, kosketinsoittimet • aloitti musisoinnin pianon soitolla ja laulamalla kuorossa • innostui 13-vuotiaana rockista, alkoi soittaa sähköbassoa ja opiskella Helsingin pop–jazz-konservatorion musiikkiopistossa • opiskelee kansanmusiikkia Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa • toimii myös freelance-kirkkomuusikkona • opiskellut uskonnon ja elämänkatsomustiedon opettajaksi • muita bändejä Kahden pennin orkesteri ja Lovisan keinu. Kahdeksas valtakunnallinen Konsta Jylhä -kilpailu järjestetään 50. Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla 10.–11.7.2017. Vuoden 2017 kilpailuun saavat osallistua 2–4 hengen pienyhtyeet vapaalla ohjelmistolla ja soittimistolla, kunhan esitettävä musiikki on instrumentaalista, akustista ja kansanmusiikkia, joko perinteistä tai uutta. ”Konsta Jylhä -kilpailusta on tullut tärkeä näyttämö suomalaiselle kansanmusiikille. Vuodesta 2010 alkaen on Kaustisen Pelimannitalossa kuultu hienoja esityksiä yhtyeiltä ja sooloina, instrumentaalista musiikkia ja lauluesityksiä. Kilpa on osoittanut suomalaisen kansanmusiikin huikean taitotason ja moninaisuuden. Tämän vuoden kilpailulta odotamme erityisesti linkkejä perinteeseen, vaikka kyseessä olisi uusikin musiikki”, kertoo kilpailun tuomariston puheenjohtaja Hannu Saha. Teemaltaan vuosittain vaihtelevassa kilpailussa on edellisvuosina kilpailtu mm. perinnelaulussa, folk-laulussa ja Konsta Jylhän sävellysten tulkinnassa. Kilpailun esikarsinta suoritetaan näytetallenteen perusteella. Kilpailuun ilmoittaudutaan Kansanmusiikki-instituutin verkkosivuilla, josta löytyvät myös kilpailun säännöt. Ilmoittautuminen on käynnissä 18.1.–15.4. Kilpailussa jaetaan palkintoina 10 000 euroa. Kilpailun järjestää Pelimannitalo yhteistyössä Kansanmusiikki-instituutin kanssa. Konsta Jylhä -kilpailun 2017 ilmoittautuminen käynnissä Konsta Jyllhä -kilpailun 2016 voittaja Tehoduo, Esko Järvelä ja Tero Hyväluoma.
• 16 KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 T otinen taitaa tosin olla tässä yhteydessä väärä sana, sillä harvalla on kanttia katsoa ja kuunnella tämän uuden Etiäisen hulvattomia esityksiä suu mutrulla. Ammattinsa osaavilla on vara panna ranttaliksi yleisönsä edessä. Ammattilaisten yhtye nousi lavalle ensimmäisen kerran viime kesän Siilifolkissa, tuolloin tosin vielä Savon tähtien työnimellä. Lopullista nimeä mietittiin pitkään ja hartaasti, kunnes alkutalvesta päädyttiin Etiäiseen. Savon murteessa etiäinen merkitsee jonkin sorttista ennakkoaavistusta, ja aika näyttää, mihin tämä soittava ja laulava etiäinen aikanaan johtaa. Toivottavasti entistä parempaan... Taiturit ovat esiintyneet Etiäisinä nyt pari kertaa, viimeksi Ylä-Savon talvipäivillä Iisalmessa helmikuun alussa. Koko maan kansanmusiikkiväki pääsee tutustumaan heihin Samuelin Poloneesin päätöskonsertissa Kuopiossa maaliskuussa. Takaisin kotiin oppia jakamaan Amattilaisia he ovat todellakin kaikki viisi: Petri Makkonen , Riitta Väisänen , Petra Lisitsin-Mantere sekä Janka-Murrokset Anna ja Antti . Hanuristi Makkonen on joukon vanhin, muilla neljällä on neljänkympin kriisi vasta 2020-luvulla. Etiäisen synnyn taustalla on ainakin kaksi onnekasta sattumaa. Yhtäältä Pohjois-Savossa on avautunut sopivia työpaikkoja kansanmusiikin ammattilaisille, toisaalta taas maakunnasta opin tielle lähteneet eivät ole hakeutuneet joukon mukana etelään, vaan halunneet palata kotiseudulleen. Kaikki viisi ovat Savossa syntyneitä, ja viihtyneet pelimannien seurassa aivan pienestä pitäen. Ikääntyneet peruspelimannit ovat seuranneet myötämielellä lahjakkaitten nuorten kehitystä ja olleet oikeinkin hyvillään, että nämä opissa olevat ovat lähteneet halulla neuvomaan myös vanhempiaan. Makkonen, Väisänen, Lisitsin-Mantere ja Anna Janka-Murros ovat kaikki juuriltaan yläsavolaisia, ja Ylä-Savon pelimannit ovat suhtautuneet heihin kuin omiin lapsiinsa. Pieksämäellä syntynyt Antti Janka-Murros palautui Turusta kelpo savolaiseksi avioliittonsa myötä. Ennen Etiäistäkin viisikko on soittanut hyvin paljon yhdessä. Viulistit Väisänen ja Anna Janka-Murros murtautuivat yleiseen tietouteen heti neitoiässä tyttöbändi Kouhojen mukana. Antti Janka-Murros taas tuli Annalle ja Petralle hyvinkin tutuksi yhteisinä opiskeluvuosina Kokkolassa Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulussa. Kiireitä riittää jokaisella Kaikilla viidellä on omat, paljon aikaa vaativat työnsä musiikin opettajina. Makkosen ja Antti Janka-Murroksen työnantaja on Kuopion konservatorio, Petra LisitsinMantereen taas Kuopion kansalaisopisto. Riitta Väisänen työmaa on Iisalmessa. Janka-Murroksia pitää mukavasti liikkeessä myös työ Siilifolkin tuottajina. Etiäisellä ei ole muodollisesti johtajaa, mutta Petri Makkonen on toiminut eräänlaisena johtohahmona ryhmälle. Hän näkee ammattilaisryhmällä olevan ainakin kolme syytä toimintaan. Ensinnäkin Etiäinen tuo esille perinteistä savolaista kansanmusiikkia. Toisekseen se antaa mahdollisuuden esittää yhtyeen jäsenten omaa säveltuotantoa. Kolmas asia on sitten se, että ammattilaisina viisikko voi tuoda soittoon sitä virtuositeettia, jota kansanmusiikkikin kaipaa. Hanuri, viulu, basso, mandoliini... Etiäiset taitavat monia instrumentteja eikä siinä kaikki. Petra Lisitsin-Mantere muistuttaa, että kaikki myös laulavat. – Tarpeen mukaan voimme esittää kappaleita vaikka viisiäänisinä sovituksina. Mutta ei niin hyvää, etteikö aina myös jotain pulmaa. Anna Janka-Murros sanoo, että vaikeinta on löytää kiireisille etiäisille yhteistä harjoitusaikaa. – Mutta aina kun joku esityspyyntö tulee, kyllä se aika jostain saadaan. Muutama vuosi sitten tämä olisi ollut vielä täyttä utopiaa, mutta nyt se on kuitenkin totista totta: savolaiset ovat saaneet oman ammattilaisista koostuvan pelimanniyhtyeen. Etiäisessä on ytyä Teksti: Seppo Kononen Ylä-Savon talvipäivillä helmikuussa Etiäinen esiintyi nelikkona Anna Janka-Murroksen, Riitta Väisäsen, Petri Makkosen ja Antti Janka-Murroksen hahmossa. Satakielen polkka irtosi lennossa. Hanuri yhdistää Petra Lisitsin-Manteretta ja Petri Makkosta, mutta Etiäisessä Petra vastaa erityisesti laulusta. K at ja La m pi ne n Se pp o Ko no ne n
• Karri ”Paleface” Miettinen KOLUMNI R äp-musiikki syntyy 70-luvun alussa New Yorkin esikaupunkialueilla. Eletään lamavuosia. Elämä suurkaupungin siirtolaiskortteleissa on rajua. Vietnamista on palannut sodan julmuuden arpeuttama sukupolvi. Työttömyys, päihdeongelmat ja väkivalta kukoistavat. New Yorkin alueella on satoja katujengejä. Hiphop-kulttuuri syntyy tarpeesta luoda jotain tyhjästä, ilman harrastusvälineitä ja soittotaitoa. Juuri kellään ei ole kotonaan soittimia, mutta kaikilla on levysoittimet ja tukku levyjä. Levysoittimesta tuleekin hiphopin pääinstrumentti. Jamaikalaiset siirtolaiset ovat tuoneet New Yorkiin soundsystem-kulttuurin. Jamaikalla on jo 50-luvun lopusta asti kokoonnuttu tanssimaan ja kuuntelemaan tiskijukkia ulkoilmabileisiin. Kilpailevat soundsystemit ovat kamppailleet tanssiyleisön suosiosta. Tämä perusajatus on myös hiphop-kulttuurin pohjana. Hiphopmusiikin alkuperäinen keskushenkilö on DJ eli kotoisammin tiskijukka. Tiskijukat olivat panneet merkille, että tanssiyleisö hullaantuu eniten kappaleen breakdown-osan aikana. Breakdown on useimmiten toisen kertosäkeen jälkeen tuleva rytmikäs väliosa, jossa kaikki muut instrumentit jäävät pois ja rytmi jää rumpujen ja perkussioiden varaan. Tunnetuin ja toistetuin lienee James Brownin ”Funky Drummerin” rumpukomppi. Kun tiskijukka omisti kaksi kappaletta samaa levytystä, pystyi hän kahdella levysoittimella jatkamaan tuota breakdownosaa loputtomiin. Toinen levy vapautetaan juuri kun edellinen päättyy ja sillä aikaa tämä kelataan uudelleen alkuun. Näin syntyi ensimmäinen taustarytmi räppäreille. Kun tiskijukka äityi yhä monimutkaisempiin miksauksiin tarvittiin joku joka huudattaa yleisöä. Se oli räppäreiden alkuperäinen tehtävä. Pian ilmaisu jalostui, kun mukaan tuli tarinankerrontaa ja yhä mutkikkaampia rytmisiä kadensseja. Seuraava sukupolvi kaivoi esiin sivistyssanakirjat ja räppien muoto sai yhä monimutkaisempia ja hienostuneempia tasoja. Seuraavat polvet kehittivät aina vaan sanojen virtaa kiinnostavampaan ja kokeilevampaan suuntaan. Pian räppäristä tulikin hiphopin päähenkilö. Alkuperäiset räppärit olivat jonkinlainen yhdistelmä juontajaa, stand-upkoomikkoa ja rhythm’n blues-laulajaa. Taustalla oli tietenkin laajemmin afroamerikkalaisen jutuniskennän perinne, blues ja gospel sekä erityisesti seurakunnan pastorin äänenpainot. Ne kuuluivat myös mustien kansalaisoikeustaistelijoiden puheenparressa. Kun kuuntelee nuoren Muhammad Alin riimittelyä haastatteluissa, yhteys räppäreihin on selvä! Juuret ovat kuitenkin paljon syvemmällä. Nimittäin Länsi-Afrikassa. Matkalla alkulähteelle, puuvillapelloilta ja orjalaivoista päädytään nopeasti Saheliin jossa vaikuttaa edelleen griottien perinne. He ovat tietäjiä, pelimanneja, historioitsijoita. He muistavat vanhat tarinat ja laulavat uudet uutistapahtumat. Kuulostaako tutulta? Sinällään tämä hahmo on läsnä kaikissa kulttuureissa. Kaikilla yhteisöillä on tällainen runonlaulajansa aikana ennen järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja joukkotiedotusvälineitä. Teppana Jänis! Arhippa Perttunen! Larin Paraske! Siinä meidän esihistoriallisia ämseitämme! Musiikillisesti räp-musiikki lainaa kaikkialta. 80-luvulla alkuvuosina rumpukoneet ja sämplerit alkoivat popularisoitua. Niiden avulla levyiltä lainattuja katkelmia eli ”sämplejä” saatettiin alkaa muokata sopiviksi taustabiiteiksi. Aluksi räp oli hyvin nopeaa ja perustuu discomusiikin poljentoon. 80-luvun kuluessa se hidastui kun New Orleans-, soulja etenkin funk rock-samplet valtasivat alaa. 90-luvulla räppärit sämpläsivät jo mitä tahansa, jazzia, elektronista musiikkia, reggaeta, klasaria… Pian uutta musiikillista kudosta pystyttiin rakentamaan yhä lyhyemmistä katkelmista. Enää lainattiin rummunisku tuolta, jousistäbi täältä. 90-luvun aikana räppääminen oli jo levinnyt ympäri maailmaa. Se alkoi juurtua pikkuhiljaa pallomme etäisimpiin kolkkiin. Kuten tyypillistä, protovaiheessa paikallinen räp-musiikki oli hiilipaperikopiota amerikkalaisesta esimerkistä. Kuten yhtä lailla afroamerikkalaista perua olevan rockinkin kohdalla, kesti aikansa ennenkuin alkoi syntyä todella suomalaista rockia. Lähes parikymmentä vuotta kului, ennenkuin Jarkko Laine, Hector, Juice ja kumppanit alkoivat luoda rockia todella suomalaisista lähtökohdista. Sama pätee räppiin. Suomalaiset musiikilliset vaikutteet, perinteinen suomalainen kansanmusiikki on alkanut kuulua suomiräpissä vasta viime vuosina. Kokeilut ovat vielä harvalukuisia ja hedelmällistä maaperää on paljon. Odotankin mielenkiinnolla mitä kaikkea syntyy osana genreä jossa kaikki on mahdollista! Räppi on pohjimmiltaan kansanmusiikkia. Jos kansanmusiikiksi ymmärretään kaikki ensisijaisesti muistinvaraiset perinteet, joiden ominaispiirteisiin kuuluu se, että muoto löyhästi ajateltuna pysyy mutta sanat ja sävelet muuttuvat eli syntyy koko ajan uusia toisintoja. Kulttuurista toiseen siirtyvä räp toteuttaa omalla tavallaan tätä ajattelua. Räppi on kansanmusiikkia 17 KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 Ti m o H ap po ne n
• 18 KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 Kansanmuusikon puku viestittää aina jotain E nsimmäinen kansanmusiikin ammattilaisiksi kouluttautunut muusikkopolvi toimi tienraivaajana monessa asiassa, mitä nykyään ei joudu välttämättä edes ajattelemaan. Niekku-yhtye joutui punnitsemaan tarkasti muun muassa pukeutumistaan. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston ensimmäiseen vuosikurssiyhtyeeseen kuului muun muassa Liisa Matveinen . – 1970-luvulla oli itsestään selvää että kanteleensoittajan esitykseen kuului kansantai kansallispuku, jotkut olisivat varmaan toivoneet jopa peruukkia ja pitkiä lettejä... Kotipaikkakunnallani Ilomantsissa käytettiin paljon feresiä eli karjalaista sarafaania, Matveinen muistelee. Niekun lisäksi Matveinen esiintyi aktiivisesti Martin tytöt -yhtyeessä, joka oli kolmen kanteleensoittajan kokoonpano. – Meiltä vaadittiin aina kansallispuvut, feresikään (karjalainen kansanpuku) ei kelvannut! Juhlaa vai työtä? 1980-luvun puolessavälissä muusikot alkoivat kuitenkin vastustaa kansallispukua esiintymisvaatteena. Liisa Matveinen painottaa useampaan otteeseen, ettei kyse ole kansallispuvun inhoamisesta, päinvastoin. – Minä rakastan kansallispukua, mutta se on juhlapuku! Ryhdyimme vastustamaan sitä, että pukua pidettiin työelämäsTeksti: Tove Djupsjöbacka Ennen kansallispuku oli aika lailla pakollinen osa kansanmusiikkiesitystä. Sitten sitä vastaan kapinoitiin. Minkälaisin ajatuksin suomalaiset kansanmuusikot nykyään valitsevat esiintymisasunsa? U ni ku va / M at s V uo re nj uu ri Tältä näytti Suden Aika -yhtye vuonna 2011: Mai Niemen suunnittelemat kirkkaanväriset viitat sekä mustaa. Liisa Matveinen toinen vasemmalta.
• 19 KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 sä. Tavallaan työ tuntui häpäisevän sitä. Puvun kanssa kierrettiin keikoilla kaikilla mahdollisilla lavoilla, matkustettiin, käärittiin hihaa soittaessa kanteletta, jolloin puku näytti ihan miltä sattui... Ei se puku ollut silloin omassa arvossaan. Olimme kyllä nuorina liikuttavan fanaattisia tässä asiassa, Matveinen hymyilee. Oli selvää, että asiat muuttuvat kun kansanmusiikkia tehdään työnä. On erilaista esiintyä silloin tällöin kansallispuvussa kuin käyttää sitä päivittäin haastavissa olosuhteissa, hikoilla pitkiä konsertteja mittavilla kiertueilla... – Nykyään keikan jälkeen vaatteet heitetään pyykkiin joka kerta. Jos on kansallispuku, siitä pitäisi ensin irrottaa kaikki osat jotka värjäävät, sitten ommella ne käsin takaisin. Ja ehkä olet matkalla ja asut hotelleissa viikon! Työasuna se on hyvin epäkäytännöllinen. – Niekun kanssa muistan meidän pohtineen, miksei kanteleensoittajakin voisi pukeutua niin kuin sinfoniaorkesterin jäsen, mustaan ja valkoiseen? Ryhdyttiin sitten toimimaan enemmän niin. Kerran yksi keikan tilaaja sanoi meille, että jos ei ole kansallispukua, ei sitten tarvitse tulla. No emme sitten tulleet! Juuri Niekku-vuodet osuivat murrosvaiheeseen ja pukuasioita tuli mietittyä paljon. – Ensimmäisissä matineoissa kaikilla oli karjalaiset liivihameet samantyyppisistä kankaista, ja puolet meistä aika lailla vihasivat niitä! Lopulta esiinnyttiin ihan kaikenlaisissa vaatteissa. Kaustisella meillä oli tapana käydä Halpa-Hallissa ostamassa kaikille samanlaiset paidat, jotain aina keksittiin. – Niekun ensikonserttiin vuonna 1991 teetettiin meille puserot ja niihin sopivat hatut, sekä todella lyhyet mustat minihameet! Ja mustat pitsikynsikkäät... SibeliusAkatemian kansanmusiikin osaston alkuaikoina yritimme Heikki Laitisen kanssa saada kansanmusiikkia pois jalustalta, jalkautumaan ihmisten pariin. Halusimme näyttää, että kansanmusiikkia voi soittaa ihan tavallisissakin vaatteissa. Hihat hallintaan Niekun jälkeen Liisa Matveinen päätyi Tallari-yhtyeen riveihin. Siellä pukeutumisasiat olivat helpompia, toimittiin enemmän pelimannipohjalta. – Tallarissa oli monesti mustaa ja valkoista, enemmän sitä ammattimuusikon pukeutumista. Yhteen konserttiin meille teetettiin varta vasten pohjalaiset juhlaasut: hameet, puserot, liivit... Ja minulle tehtiin oikein erikseen hihanpitäjä, että hiha pysyi ylhäällä. Kanteleensoittajalle se on todella olennaista, hihat yksinkertaisesti sammuttavat kanteleen kielet. Nykyään kansanmusiikin kentällä pukeutudutaan aika vapaasti omanlaisiinsa pukuihin, Matveinen toteaa. On kansanomaisia vaikutteita, villaa, pellavaa, kansallispukujen versioita ja paljon muuta. – Viime aikoina ei onneksi ole paljonkaan tarvinnut miettiä sitä, tilaako joku keikalle uudestaan jos on pukeutunut väärin. Alussa sitä piti ilman muuta miettiä! Viimeiset viisitoista vuotta Liisa Matveisen elämään on kuulunut Suden Aika -yhtye, joka on pukuvalinnoillaan halunnut korostaa kalevalaista maailmaa. – Käytämme Mai Niemen suunnittelemia Kalevala-aiheisia neuleviittoja, jotka liittyvät vanhoihin jumalattariin: Ilmatar, Tuuletar ja niin edelleen. Välillä on tilattu uusia malleja. Viittojen alla on kesällä valkoista ja talvella mustaa. – On hienoa että monet miettivät asujaan ja sitä, mitä musiikki ilmaisee. Voihan ajatella ettei puvulla ole väliä, kunhan osaa soittaa. Mutta on tärkeätä että asu sopii omalle vartalolle, että itsellä on hyvä olla. Paikallisuus ja yhteenkuuluvuus Kansanmusiikki, kansantanssi ja kansallispuvut ovat omilta osiltaan saman tarinan eri puolia. Kaikki liittyy kansallisromantiikkaan, maaseudun rahvaan kulttuurin asettamiseen tiettyyn muottiin ja sille annettuun uuteen termiin. Kansallispuvut ovat asiantuntijoiden suunnittelemia uusintoja talonpoikaisväestön 1700ja 1800-luvulla käyttämistä perinteisistä juhla-asuista. Näiden rinnalla käytetään myös esihistoriallisiin hautalöytöihin perustuvia muinaispukuja. Sa m i Pe rt ti lä Johanna Juhola (vas.) Las Chicas del Tango -yhtyeen kanssa. Myös tässä kokoonpanossa kirkkaat värit ovat valttia, silloin artisti erottuu paikassa kuin paikassa. Hyvin nuori Niekku-yhtye konserttilavalla kansanomaisissa asuissa. Vasemmalta Arto Järvelä, Maria Kalaniemi, Anu Itäpelto, Liisa Matveinen, Anna-Kaisa Liedes ja Leena Joutsenlahti.
• 20 KANSANMUSIIKKI • 1 • 2017 Sa ul i H ei kk ilä Kuten musiikkikaan, puvut eivät ole muuttumattomia, eri aikoina mielipiteet ovat vaihdelleet suuresti esimerkiksi hameenhelmojen pituuksista. Puvut ovat kuuluneet hyvin läheisesti erityisesti kansantanssiin – ensimmäinen varsinainen kansantanssiesitys vuonna 1865 sai oikeastaan alkunsa siitä, että haluttiin esitellä pukuja, ja samalla keksiä pukujen kantajille mielekästä tekemistä. Länsisuomalaiset puvut eroavat karjalaisista, ja esimerkiksi Vienan Karjalassa tietyt vanhoilliset pukeutumistavat säilyvät pitkään, kuten musiikkikin. Oman kotiseudun kansallispuvun kautta voi vahvasti viestiä myös paikallisidentiteettiä. Samanlainen puku tuo myös yhtenäisyyttä isollekin esiintyjäryhmälle, esimerkkinä mainittakoon vaikka näyttävästi pukeutuvat Alavuden kaksiriviset. Ammattimuusikkojen yhtyeissä paikallisperinne ei välttämättä ole voimakkaasti määrittelevä seikka, ja muusikkoja saattaa olla mukana hyvinkin eri puolilta Suomea, edustaen aivan eri perinteitä. Perinteisyys ja arvokkuus Nykykansanmuusikoista harmonikansoittaja Johanna Juhola on tunnettu värikkäistä ja näyttävistä esiintymisasuistaan. Hän on kansantanssiaikoina tehnyt runsaasti tuttavuutta myös kansallispuvun kanssa. Nykyään Juholan musiikkia ei välttämättä lokeroida kansanmusiikiksi, jolloin kansallispuku voi antaa hiukan harhaanjohtaviakin viestejä. – Kaikki asut viestittävät aina jotain. Jos esiintyy ruutupaidoissa tai arkisissa vaatteissa, tai epäyhtenäisesti pukeutuneina, viestittää hakevansa arkista, rentoa tilannetta, Juhola toteaa. – Kansallispuku puolestaan nostaa arvokkuutta ja viittaa perinteisyyteen. Jos minä esiintyisin kansallispuvussa ulkomailla ihmiset ajattelisivat että ”tämä on nyt sitä perinteistä suomalaista kansanmusiikkia”. Kansallispuku tavallaan viestii siitä ja luo perinteisen vaikutelman. On hyvä että siitä voi nykyään käyttää vain joitain osia – silloin vaikutelma voi olla se, että soitamme kansanmusiikkia mutta olemme modernisoineet sitä. Kyllähän kansantanssiryhmätkin monesti käyttävät muita asuja esittäessään jotain modernimpaa. Olisi tietysti mielenkiintoista aiheuttaa ristiriitaa eli soittaa kansallispuvut päällä jotain ihan muuta kuin mitä puvun kautta voisi olettaa. Kirkkaat värit erottuvat Johanna Juhola määrittää nykyään oman musiikkinsa fantasiatangoksi ja vaikuttaa hyvinkin aktiivisesti pukeutumiseen yhtyeissään Johanna Juhola Reaktori ja Johanna Juhola Trio. – Pukeutumisen pitäisi tukea musiikkia. Haluan viedä ihmisiä vähän vinksahtaneihin mielikuvitustarinoihin. – Haluan vaatteiden olevan erityisiä ja uniikkeja, ne eivät saisi näyttää perusvaatekaupasta ostetuilta. En voi vaikuttaa esiintymispaikkojen ulkonäköön. Kirkkaat värit kuitenkin erottuvat mitä tahansa taustaa vasten ja ilman valokeilaakin saa itsensä näkyviin. Mustalla lavalla mustien monitorien ja mikrofonitelineiden seassa kirkkaat värit erottuvat kun taas mustiin pukeutunut ihminen saattaa kadota mustuuteen. Johanna Juholakin pukeutuu mustaan esimerkiksi Tango-orkesteri Unton kanssa soittaessaan, jolloin tuntee itsensä enemmän rivimuusikoksi. – Musta asu voi toimia myös siten, että häivytetään esiintyjää ja tuodaan itse musiikkia esille. Itse pidän kuitenkin enemmän persoonista lavalla. Olen valikoinut Reaktorin ja Trion soittajatkin siten, että heistä olisi itseni kanssa huomiosta kilpailijoita. Johanna Juhola ei itse halua määrätä täsmälleen, mitä muut yhtyeen jäsenet laittavat päälleen. Jo kymmenen vuoden ajan hän on luottanut Tauko Designin Mila Kansallispuku sopii kaikille Suomalaisen kansallispuvun tarina lasketaan virallisesti alkaneen 5.8.1885, kun keisari Aleksanteri III vieraili keisarinnansa kanssa Lappeenrannassa. Soutajina toimivat kansallispukua käyttävät soreat neitoset herättivät huomiota, heidän joukossaan myös tuleva näyttelijä Ida Aalberg. Nykyään suomenkielisellä alueella on 200 kansallispukumallia ja ruotsinkielisellä alueella saman verran. Joka puvulle pitää löytyä esikuvia, museaalisia dokumentteja. Kansallispukuja on nähty viime vuosina kaikenlaisissa tilaisuuksissa häistä Linnan juhliin, erikoisuutena myös vapaamuotoiset kansallispuvun tuuletuspiknikit. Kiinnostus pukuharrastukseen kulkee jatkuvasti aalloissa. Pukujen valmistukseen erikoistuneita tekijöitä löytyy ympäri Suomea. Legendaarinen Helmi Vuorelma -tuotemerkki sai lopulta jatkajakseen Suomen Perinnetekstiilit Oy -yrityksen, jonka toimitilat ovat juuri siirtyneet Lahteen. Suuri osa puvuista tehdään itse kansallispukujen ompelukursseilla. Kansallispukunsa saa valita oman mieltymyksen mukaan, siihen ei ole tiukkoja sääntöjä. Haastatellessani kansallispukukonsultti Taina Kangasta kansallispuvun 130-vuotisjuhlien yhteydessä hän kertoi ajankohtaisista asioista näin: ”Viime aikoina on kysytty, saavatko maahanmuuttajat käyttää kansallispukua. Totta kai saavat! Jos kokee olevansa suomalainen, niin suomalaista kansallispukua saa ilman muuta käyttää.” Tove Djupsjöbacka Jyväskylässä sijaiseva Kansallispukukeskus esitteli toimintaansa Folklandialla 2016. Jo rm a A iro la Pelimannipiireissä esimerkiksi Alavuden kaksiriviset pukeutuu aina komeasti kansallispukuihin. Tässä Samuelin Poloneesissa vuonna 2008.