LUPA VIHATA Ukrainan sota pakotti venäjänkieliset häpeämään. V KO 17 /2 23 29 3 6 123 3 EI ENÄÄ ESITAISTELIJA 27 vuotta Lola Odusogasta on yritetty tehdä kasvot myös asioille, jotka eivät ole tuntuneet omilta. Se on loppu nyt. PAHAN ALKU JA NELIÖJUURI Pitkästä matematiikasta tehtiin syyllinen lukiolaisten ongelmiin KESTÄVIÄ JUTTUJA 3/2023 MAALISKUU 12,90?€ Suomalaisen taidepuheen resepti: soseuta löysät argumentit mössöksi JUUPAS EIPÄS. LO LA O D U S O G A ::” EI M U N TA R V IT S E O LL A JO K A IS EN TA IS TE LU N ET U JO U KO IS SA .” IM A G E 3 4 M A A LIS K U U 20 23 PA L. Onko siihen syytä
Kuuntele podcast! p o d ca st. p o d ca st podcast huijaus Toimittaja Riikka Suominen kertoo podcastissaan, miten sadut opettivat meitä etsimään sitä väärää. suuri rakkausEntä jos ei olekaan prinssiä, valkoista ratsua ja häitä, joiden jälkeen pari elää onnellisena elämänsä loppuun asti
Ajatuk siin voi vaikuttaa jossain määrin ja toimintaan aika vapaasti”. Hän ei ollut kuullutkaan prokrastinoinnista, ja nyt kun oli tör männyt termiin, ihmetteli koko touhua. Työelämässäkin puhutaan tunteista enemmän kuin ennen. m a a l i s k u u 2 2 3 3 Y li 50 vuotta psykiatrina toiminut Katriina Kuusi arvosteli helmikuussa Helsingin Sanomissa puheen ja erityisesti ”psykopuheen” ylivaltaa tavois samme käsitellä ongelmia. Televisiotuotannoissakin tämä on huomattu. Se ei ole ehkä koskaan tun tunut yhtä tärkeältä kuin nyt, jälleen yhdellä uuden kynnyk sellä, tekoälyn jo näytettyä kyntensä olemassa olevan tiedon käsittelyssä. Nettiotsikossa tavallinen omakoti talo on unelmien talo ja hiljaisuus pahaenteinen hiljaisuus. Kuusi piti tunnepuhetta muutenkin ongelmallisena, sillä tunteita ei voi muuttaa: ”Ne tulevat ja menevät. Yllätetty saa merkkipäivän kaltai sen kokemuksen, juuri häntä on haluttu muistaa, nähdä vai vaa hänen vuokseen, ja hänen tehtävänään on sitten siirtää tunne eteenpäin: kyllä vielä ihanampia olette te, jotka tämän Taiteilija nousee ohi teoksensa, sillä ihminen kiinnostaa. Juuri merkityksellisyyden, reiluuden ja avoimuuden ympärille kiertyy suuri osa työpaikkojen tunnepuheesta. Keskustelu ei sinänsä ole uusi, mutta ymmärsin sen merki tyksen uudelleen jokin aika sitten, kun vanha tuttu kertoi, ettei koskaan lue urheilu tai kulttuurisivuja. Lineaarisen television katsojat tietävät, että helpotus ja paluu tuttuun, niukempaan tunnerekisteriin on kulman takana, kun mutina Pitääkö olla huolissaan ohjelmassa alkaa. Kuusen mukaan monet pitävät asioita käsiteltyinä vasta, kun ne on puhuttu puhki, vaikka tekeminen ja aika hoitavat nekin mieltä. Kaava menee näin: julkisuudesta tutulle ihmiselle järjestetään yllätys, koskettava musiikkiesitys, ja tämän jälkeen kiitellään yllätyksen järjestäneitä. Monissa toimisto töissä raja itsen ja itse työn välillä on häilyvämpi. Syitä töissäkin lisääntyneelle tunnepuheelle on toki mui takin. Vain elämää on lajityypin klassikko, mutta muilla kin kanavilla osataan, esimerkiksi Kolmosen Laulu rakkaudelle ohjelmassa, jota ei olisi olemassa ilman tunteiden ylivaltaa. Twitter @niklasthesslund Sähköposti niklas.thesslund@a-lehdet.fi. Tämä vaikuttaa myös kokemukseen työn merkityksellisyydestä: oman itsen kautta tehtävä työ on helppo kokea merkitykselliseksi, ja kokemus työn merkityk sellisyydestä on korostunut viime vuosien työelämäpuheessa. Idea ei ole koskaan koko naan irti sen keksijästä. Täytyy olla akateemi sesta perheestä prokrastinoidakseen, ei maatilan töissä ole sel laiseen mahdollisuutta, hän sanoi. Taiteilija nousee ohi teoksensa, sillä ihminen katsotaan usein automaattisesti kiinnostavaksi siitä kin syystä, että tämän kokemuksiin on mahdollista samastua. on helppo huomata, että tunnevetoinen puhe tai ilmaisut ovat luikerrelleet laajalle. Ja näinhän se on, viljat eivät varsinaisesti tule puiduiksi, jos isäntä päättää väri koodata kirja hyllynsä toimeen tarttumista odotellessaan. Tai ehkä tulisi puhua taiteen ehdottamista mahdollisista maa ilmoista ja katsomisen tavoista. Tunteet tulevat helposti kaiken tielle. se, tuntuuko tunnepuhe liialliselta tai vieraalta, on eri asia kuin se, että sitä on väärässä paikassa. Tämäkin teksti on siitä esimerkki. Jokainen sotasukupolven jälkeinen polvi tuntuu ole van aiempaa avoimempi ja pystyvämpi tunnistamaan sekä sanoittamaan tunteitaan. Juttelin talvella maatilalta kotoisin olevan kaverini kanssa. Tästäkin on kyse Suna Vuoren tähän numeroon kirjoittamassa esseessä Anteeksi, olisiko teillä hetki aikaa puhua… taiteesta. En pudonnut tuolilta, olin kuullut saman monesti ennenkin, useammasta suusta. Hankala tunne NIKLAS THESSLUND P Ä Ä K I R J O I T U S kaiken olette järjestäneet, kiitos kiitos. Löytääksemme sen, mitä ei vielä ole olemassa, tarvitsemme paitsi taidetta myös hyvää keskustelua siitä. Tunteella, tietenkin. Median prioriteeteilla niin sanottu keskustelu keskittyy kulttuuriaiheissakin kohuihin ja konflikteihin.” Toisin sanoen: sisällöt ja niiden ehdottamat tulkinnat maa ilmasta jäävät sivurooliin. Ohueksi käynyttä taide keskustelua käsittelevässä esseessään Vuori kirjoittaa esimer kiksi näin: ”En ole varma, olisiko tässä ajassa edes mahdollista käydä perehtynyttä, merkityksellistä ja samalla suurta yleisöä kiinnostavaa taidekeskustelua. Taloussivuista tuolla tavoin ei puhuta, ja se osoittaa taiteen ja kulttuurin paikan: kiva harrastus ja äänikirjat kiinnostaa, mutta maailmanselitystä tarjoamaan sen ei katsota riittävän
Neuvostoliitossa syntynyt Karolina Miller kertoo, mitä se tarkoittaa venäjänkielisen näkökulmasta. Mikä juuri Petterssonin tapauksesta teki erityisen. K el si tu rk ki , Sa ks Po tt s / St oc km an n. S I S Ä L LY S L U E T T E L O 4 3 PÄÄKIRJOITUS 6 AVAAJA – PAULI RAUTIAINEN 9 KUUKAUDEN DATA 10 POLIITTINEN KOTI 12 KOLUMNI – RIIKKA SUOMINEN 14 Ei kenenkään Lola Lola Odusogasta on 27 vuoden ajan haluttu suojeluspyhimystä milloin millekin. Nyt se saa loppua, Odusoga sanoo. 60 ESSEE – MITÄ KÄVI KESKUSTELULLE TAITEESTA 66 RUOKA – VIINIEN PITKÄ TIE RUOKAKAUPPOIHIN 68 ELOKUVA – R.M.N. Neuvostoliitossa syntynyt Karolina Miller kertoo esseessään, millaista on, kun Venäjää on lupa vihata avoimesti. 32 Muodon vuoksi Maria Petterssonin tietokirjasta nousi syksyllä kohu, kun tutkijat tunnistivat kirjasta omia muotoilujaan. 46 Syntipukki Miten pitkästä matematiikasta tuli syypää lukiolaisten ongelmiin. – KYLMÄ TALVI 70 MUSIIKKI – MÅNESKIN 72 KIRJA – VIERAS LAJI 74 KULTTUURISIVU 22–31 Ukrainan sota on tehnyt Venäjän vihaamisesta sallittua. TÄSSÄ NUMEROSSA valokuvaaja timo pyykkö meikki ja hiukset fatma bendris tyyli suvi poutiainen KANNEN KUVA To pp i, H & M . 22 Näkymätön rinki Ukrainan sota muutti monen äidinkielenään venäjää puhuvan elämän. La si se t ko rv ak or ut , H ed vi g x M ill a Va ah te ra .
Karolina kirjoittaa ajatuksiaan enimmäkseen Evernote-sovellukseen ja iloitsee yli 10 Mbs ylittävästä internet-nopeudesta. 1990) on markkinointija viestintäalan yrittäjä ja oolong-teen suurkuluttaja. ISSN 0782-3614 päätoimittaja niklas thesslund toimituspäällikkö sonja saarikoski ulkoasu hanna kahranaho & pauliina vuorinen digitoimituspäällikkö (ajankohtaismediat) miikka järvinen johtava ad (ajankohtaismediat) timo tervoja. 38. Kirjoittaessaan tähän numeroon Suomen historian jännät naiset -kirjaan liittyvästä kohusta Helin työskenteli vapaana toimittajana. MAINOSTAJAT Mediamyynti ja markkinointi mediaopas.a-lehdet.fi Trafiikki PunaMusta ASIAKASPALVELU JA LEHTITILAUKSET Internet www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu Puhelin 09 759 6600 (ma–pe klo 8–17) Puhelun hinta määräytyy liittymäsopimuksenne mukaan. numero. Imagen vuosikerta on 12 numeroa. Postiosoite Image, 00081 A-lehdet Käyntiosoite Risto Rytin tie 33, Kulosaari, Helsinki Puhelin (09) 759 61 Twitter @imagelehti Sähköposti image@a-lehdet.fi, etunimi.sukunimi@a-lehdet.fi Facebook www.facebook.com/imagelehti Internet www.image.fi TEKIJÖINÄ TÄSSÄ NUMEROSSA Fatma Bendris, Hans Eiskonen, Vaula Helin, Pauliina Holma, Silvia Hosseini, Janne Itkonen, Katja Kallio, Samuli Knuuti, Juuso Koponen, Matti Koskinen, Timi Kuosmanen, Maaret Launis, Essi Lyytikäinen, Karolina Miller, Oskari Onninen, Suvi Poutiainen, Timo Pyykkö, Antti Rintala, Venla Rossi, Maria Sann, Riikka Suominen, Kaisu Tervonen, Elina Vitikka, Suna Vuori, Valtteri Väkevä. huhtikuuta 2023. Kustantaja A-lehdet Oy Myyntipäälliköt Mediaopas.a-lehdet.fi Repro ja sivunvalmistus Aste Helsinki Oy Painatus Kroonpress AS, Tartto 2023 Seuraava numero ilmestyy 26. Aikakausmedia ry:n jäsen. Tilatut lehdet toimitetaan force majeure -varauksin (ylivoi mainen este, kuten lakko tai tuotannolliset häiriöt). T E K I J Ä T KAROLINA MILLER Karolina Miller (s. vuosikerta, 304. Toimitus ei vastaa tilaa matta lähetetystä aineistosta. m a a l i s k u u 2 2 3 5 K E S TÄV I Ä J U T T U J A VAULA HELIN Vaula Helin on tietokirjailija ja väitöskirjatutkija, joka työskentelee asiantuntijana Suomalaisessa Tiedeakatemiassa. Virallinen osoitteenmuutos postiin tai VTJ:lle päivittyy automaattisesti rekisteriimme
Abbing on viime aikoina pohtinut, onko erillistä taidepolitiikkaa oikeuttava taiteen aikakausi mahdollisesti nyt päättymässä. ”Länsimaiselle taideja kulttuuripolitiikalle tyypillistä ilmiötä, jota Hans Abbing on avannut hyvässä teoksessaan Why Artists Are Poor. Taidepolitiikan perusratkaisujen ajatellaan olevan lyöty lukkoon jo 1960ja 1970-luvuilla.” Miksi kilpailuvaltio ei ole tullut taidepolitiikkaan. Tästä alkaa hyvinvointivaltion kausi, jonka jotkut ajattelevat päättyneen noin 1990-luvun taitteeseen, jolloin heidän mielestään alkaa kilpailuvaltion aika. ”Suomessa me ollaan vähän liiankin jäätyneessä vaiheessa. Teemu Mäki -tyyppinen kuvataiteilija ja Juhani Palmu -tyyppinen kuvataiteilija elävät täysin eri todellisuuksissa eivätkä voi vaihtaa toistensa asemiin. Esimerkiksi taiteilijoiden suuri tuloeriarvoisuus selittyy valtioehtoisen taidepolitiikan ja markkinaehtoisen kulttuuripolitiikan erillisyydellä. ”Suomessa taide osallistui vielä 1950-luvulle saakka kansallisvaltion rakentamiseen. Tämä pitää taidejärjestelmää vakaana. Jos näin kävisi, se muuttaisi taiteilijan yhteiskunnallista funktiota yhteisten identiteettien rakentajana.” Päteekö murrosvaihe myös Suomeen. Taidepolitiikan keskeiset instituutiot luotiin 1960-luvulla, kun vanha Suomen Akatemia lakkautettiin, tiedeja taidepolitiikka erotettiin toisistaan ja Taiteen keskustoimikunta perustettiin vuonna 1968. Itse ajattelen, että olemme yhä hyvinvointivaltiol lisella kaudella. Vastaavaa emme näe taidepolitiikan ytimessä. Vapaalla taiteella ja vapaalla tieteellä on siihen suojamuureja. Kun Sipilän hallituksen kauden loppuvaiheessa tehtiin taiteen valtionosuusjärjestelmän uudistusta ja puhuttiin Tampereen Työväen Teatterin rahoituksellisesta erityisasemasta, vedottiin siihen, mitä oli sanottu 1970-luvun alussa Teatterikomitean mietinnössä. 6 AVA A J A Teksti Oskari Onninen Kuvat Timi Kuosmanen M illä tavoin suomalainen taidepolitiikka on viime vuosikymmeninä muuttunut. Yliopistolaitos on kilpailuvaltiollistunut, ja siinä merkittävä muutos oli uusi yliopistolaki sekä erinäköiset mittarit ja niihin sidottu rahoitusmalli. P A U L I R A U T I A I N E N : Kriisiajan kykenevimmät toimijat olivat ne, jotka olivat olleet kykenevimpiä ennen kriisiä” ”. Kulttuuripolitiikan tutkija Pasi Saukkonen kuvasi kymmenkunta Taidepolitiikan tutkija Pauli Rautiainen sanoo, että korona osoitti sen, mikä jo tiedettiin: suomalaisille kirjastot ovat tärkeitä, mutta muulla kulttuurilla ei ole niin väliä. Tämä ydin on toki keskustelussa jäänyt laajemman kulttuuripolitiikan alle, kun taideja kulttuuripolitiikka ovat fuusioituneet toisiinsa jääden silti politiikkalohkoina toisistaan erillisiksi.” Mitä tämä fuusio käytännössä tarkoittaa. ”Yleensä kilpailuvaltio liitetään uuden julkisjohtamisen ideoihin
Taidepolitiikan perusratkaisujen voi katsoa olevan lyöty lukkoon 1970-lukuun mennessä, Pauli Rautiainen sanoo. 7 m a a l i s k u u 2 2 3. Taiteen tuet
Suunnilleen 1990-luvulta lähtien suoran taiteilijatuen kasvu on tullut säätiöistä, ja juuri ennen koronaa Taiken tuki yhteisöille ylitti sen suoraan yksittäisille taiteilijoille maksamien apurahojen euromäärän. Koronatukien saajalistaa ei tarvitse silmäillä kuin pintapuolisesti havaitakseen, että haussa pärjäsivät ne, joilla oli kykyä hakea. Korona-ajan taiderahoitus muistuttaa 1990luvun pahimpia lamavuosia. Keväällä 2021 oli täysin ongelmatonta ajatella, että esittävät taiteet pidetään yhteiskunnan ulkopuolella, mutta jos ihmiset haluaa ostaa koriste-esineitä Stockalta, sitä ei saa rajoittaa.” Uskotko pandemian vaikuttaneen Suomen tulevaan taideja kulttuuripolitiikkaan. Vankka linnake pysyy hieman vankempana, ja vesi seisoo hieman korkeammalla. 8 AVA A J A AVAAJA-palstalla asiantuntija aloittaa keskustelun ja taustoittaa ilmiötä. ”Se osoitti vähän liiankin hyvin ne arvoasetelmat, jotka me jo tiedettiin yhteiskunnasta ja kulttuurin asemasta.” Mitä ne ovat. ”Kannatan sitä ehdottomasti, koska olen sitä mieltä, ettei taiteesta ainakaan pidä leikata. Esimerkiksi [Egotripin kitaristi] Skele Varisto on kertonut olevansa osan viikkoa eduskunnan pikakirjoittajana ja osan keikkamuusikkona. Kukaan ei halua olla se, joka purkaa vankan linnakkeen tai laittaa seisovan veden virtaamaan.” Mitä ajattelet tavoitteesta nostaa valtion taiderahoitus prosenttiin budjetista. Rahaa virtaa taiteilijoille aiempaa enemmän, mutta silpumpana ja suuremmalle joukolle. Keskustelusta päätellen tämän paljastuminen teki tosi kipeää taideja kulttuurialojen ammattilaisille, ja he kokivat arvottomuutta. Tilannekuva on pysynyt samana.” Miksi. Olihan se arvoasetelma raju. Muu taide ja kulttuuri taas nähtiin ylellisyytenä. Maailma näyttää samalta kuin vuonna 2021 koronatukien aikaan. Taideja kulttuuripolitiikan kohdalla meillä ei ole selkeätä paikkaa, johon katsoa. Tuolloinkin valtio otti tehtäväkseen pehmentää taideja kulttuurikentän kokemaa iskua ja loi esimerkiksi muusikkojen työllisyysapurahoja. ”Opetuskeskustelussa huoli kohdistuu tällä hetkellä peruskouluun ja kertoo, ettei meidän koulutuspolitiikka ole parhaassa mahdollisessa kunnossa. Teatteritoiminta voisi olla tällainen. Se ei tuntunut edes kovin kivuliaalta toisin kuin vaikka elokuvakulttuurin alasajo Ranskassa. ”Joltain osin taidepolitiikka on sosiaalipolitiikkaa ja työpolitiikkaa. Ne ovat samaan aikaan negatiivisia ja positiivisia metaforia, ja pitävät paikkansa edelleen.” Mistä jäätyneisyyden näkee. Ero prosenttiin oli silloin syvimmillään, koska rahaa oli annettavana myös kaikille muille.” Mikä olisi mullistavampi avaus. Jos taiteilijat alkavat vaikka vaatia kokopäivätyön normin purkamista, jotta taiteilijuuden voisi yhdistää paremmin muuhun työhön, silloin meillä on jotakin uutta valtakunnassa tapahtumassa.” Mistä toivot keskustelua vaalien alla ja jälkeen. Stefan Wallin taas kuvasi ennen finanssikriisiä olevansa kulttuuriministerinä joulupukki, joka jakaa taiteelle rahaa. ”Moneen muuhun maahan nähden kirjastot ovat meille hyvin tärkeä instituutio. Kevään 2020 kirjastosulkujen jälkeen linjattiin, että kirjastoja ei voi ajaa alas edes silloin, kun kiireetön terveydenhuolto voidaan pysäyttää. Meidän keskeisin kulttuuripoliittinen keskustelu on ollut keskustelu Veikkaus-voittovaroista. Sen valtionrahoitus on pysynyt hyvin vakaana, mutta kuntarahoitus laskenut. Tämä ei yllättänyt minua, sillä tässä todentui se, mitä tutkimus oli meille suomalaisista kertonut. Se on ihan eri keskustelu kuin keskustelu tästä yhdestä prosentista. ”Jos ketään eivät kiinnostaneet nämä alat pandemian aikana, miksi niistä kiinnostuttaisiin sen jälkeen. Vielä 2000-luvulla arvostettu säveltäjä saattoi saada apurahan kirjoittamalla työsuunnitelmaksi ”sävellän”. Haluaisin tältä osin ehdottaa, että suomalaisen yhteiskunnan analysointi kirjastojen kautta otettaisiin agendalle lähitulevaisuudessa.”. Niin kauan kuin me fokusoidaan rahoituksen nostamiseen prosenttiin, me fokusoidaan staattisuuteen. – P A U L I R A U T I A I N E N vuotta sitten suomalaista kulttuuripolitiikkaa seisovan veden ja vankan linnakkeen metaforilla. ”Kummeksuin keskustelua, sillä koronaa edeltänyt oikeudenmukaisuuskäsitys taiderahoituksesta oli se, että rahaa tulee antaa juuri niille, joilla on kyky hakea. Siinä ei tapahdu mitään sellaista, mistä Pasi Saukkonen ei olisi kirjoittanut 10 vuotta sitten, minä 15 vuotta sitten tai Ilkka Heiskanen 20 vuotta sitten. Kukaan ei halua olla se, joka purkaa vankan linnakkeen. Tällainen hybriditaiteilijuus on yleistä. Rahoituksen ohjauksessa on siirrytty uuden julkisjohtamisen light-versioon. Tämä liittyy taidepolitiikan isoon tarinaan, jossa ei ole eteenpäin katsovia poliittisia näkemyksiä. Mutta mitään rahoituksen nostaminen prosenttiin ei muuta. ”Zoomataan tiettyyn kohtaan, jolle Veikkaus-voittovarojen dynamiikalla on ollut erityinen merkitys. ”Taiteilija-apurahojen kautta syntyy samanlainen tarina. Taidepolitiikan isossa tarinassa ei ole eteenpäin katsovia poliittisia näkemyksiä. Molemmilla kerroilla kriisiajan kykenevimmät toimijat olivat ne, jotka olivat olleet kykenevimpiä ennen kriisiä. Vastaavasti he, joiden asema rahoitusjärjestelmässä oli jo ennen kriisiaikaa heikko, jäivät jalkoihin myös kriisiaikana.” Mitä pandemia kertoi sinulle suomalaisten kulttuurisuhteesta ja kulttuuripolitiikasta. Tästä piirtyy iso tarina siten, että valtio huolehtii staattisuudesta ja muut toimijat, kuten kunnat, dynaamisuudesta.” Miten taiteilijan asema on muuttunut. On myös muistettava, että sitä ennen rahoitus on ollut lähimpänä prosenttia Sipilän hallituksen leikkausten aikaan, mihin taiteen ja kulttuurin kenttä ei ollut kovinkaan tyytyväinen. Valtion suora tuki yksittäisille taiteilijoille on marginalisoitunut 1970ja 1980-lukuihin nähden. Nykyään koetaan oikeudenmukaiseksi, että rahaa annetaan niille, jotka kirjoittavat teknisesti hyvän hakemuksen.” Korona-apurahoista keskustellessa tätä pidettiin esimerkkinä järjestelmän epäreiluudesta. Hieman kärjistäen tehohoito ja kirjastopalvelut nähtiin yhtä tärkeinä
Viime keväänä Satakunnan Kansa julkaisi euralaislukiolaisen esseen, jonka mukaan pitkän matematiikan koros taminen murentaa lukion yleissivistävää tehtävää. L Ä H T E E T : O P E T U S H A L L I T U S 2 2 3 O P E T U S H A L L I N N O N T I L A S T O P A LV E L U V I P U N E N , T I L A S T O K E S K U S 2 2 2 , O P I S K E L I J A T J A T U T K I N N O T. 1 3 N C . Tämän kertominen lukiolaisille olisi aikuisten tehtävä. T I L A S T O K E S K U S K O U L U T U S 1 9 9 8 : 1 A I K A S A R J O J E N T I E D O T O N P I T Ä N Y T Y H D I S T Ä Ä E R I L Ä H T E I S T Ä .. K O U L U T U S S U O M E S S A . Näin se koetaan: maaliskuun 2. Oskari Onnisen selvityksen mukaan ei niin paljon kuin väi tetään. Eri asia on, kuinka pal jon on oikeasti muuttunut. Paholainen Pitkää matematiikkaa syytetään lukiolaisten stressistä ja todistus valintakriteerien sotkemisesta. päivä Helsingin Sanomat uutisoi pitkän matema tiikan laudaturin saaneen ”salakavalasti kohtuuttoman suuren merkityksen”. m a a l i s k u u 2 2 3 9 Tietoja pitkän matematiikan opiskelusta Pitkän matematiikan ylioppilaskokeessa hyväksytysti suorittaneet Pitkän matematiikan laudaturit lukioittain – yhteensä Tytöt Pojat EI KIRJOITTANUT PITKÄÄ MATEMATIIKKAA KIRJOITTI PITKÄN MATEMATIIKAN KIRJOITTI PITKÄN MATEMATIIKAN EI KIRJOITTANUT PITKÄÄ MATEMATIIKKAA Valmistuneet ylioppilaat – POHJOIS POHJANMAA 40 % YLIOPPILAIKSI VALMISTUNEISTA KESKI SUOMI 39 % ETELÄ KARJALA 38 % POHJOIS SAVO 37 % KOKO SUOMI 37 % POHJOIS KARJALA 37 % SATAKUNTA 36 % UUSIMAA 36 % PIRKANMAA 36 % LAPPI 35 % KESKI POHJANMAA 35 % VARSINAIS SUOMI 35 % PÄIJÄT HÄME 34 % ETELÄ POHJANMAA 34 % KAINUU 34 % KYMENLAAKSO 32 % ETELÄ SAVO 31 % KANTA HÄME 31 % POHJANMAA 28 % AHVENANMAA 14 % D A T A P itkän matematiikan korkea arvo sana on ylioppilaskirjoitusten Mefistofeles, sitä tavoitteleva kokelas Faust, joka sielunsa paholaiselle myytyään saa vas tineeksi yliluonnolliset kyvyt yliopisto valinnassa mutta myös valtavasti tuskaa uupumuksen ja loputtoman uusimisen muo dossa. ) 1 9 9 8 . ”Ellen nosti keskustelun somessa: ’Tätäkö varten vedin itteni burnoutiin?’”, otsikoi Iltalehti vuonna 2019. Lukiolaisten kokemukset ovat totta eikä niitä pidä vähätellä. Y L I O P P I L A S T U T K I N N O N S U O R I T T A N E E T, P I T K Ä A I K A S A R J A 1 9 1 – 2 2 1 . H AV É N , H E I K K I ( T O I M . Yleis radion toimitusjohtaja Merja YläAnttila riensi tviittaamaan: ”’Salakavalasti?’ Joten kin hämärästi muistan että puhetta oli.” Ja onhan sitä ollut, puhetta vuonna 2020 voimaan astuneen opiskelijavalinta uudistuksen vaikutuksista ja pitkän mate JUUSO KOPONEN on helsinkiläinen informaatiomuotoilija, jonka laatima datavisualisointi tai infografiikka taustoittaa aina yhtä kunkin numeron artikkelia. Onnisen artikkeli Syntipukki alkaa sivulta 46. Y L I O P P I L A S T U T K I N T O L A U T A K U N T A 2 7, Y L I O P P I L A S T U T K I N T O 2 6 , T I L A S T O J A Y L I O P P I L A S T U T K I N N O S T A . Teksti Sonja Saarikoski Infografiikka Juuso Koponen matiikan korostuneesta asemasta. Y L I O P P I L A S T U T K I N T O L A U T A K U N T A 2 1 2 , Y L I O P P I L A S T U T K I N T O 2 1 1 , T I L A S T O J A Y L I O P P I L A S T U T K I N N O S T A
Hän oli nähnyt meidät ikkunasta ennen näyttöä ja tuntenut, että tämä perhe kuuluu tähän taloon. Tämä talo on omanlaisensa. Jokaisella perheenjäsenellä on hyllyssä oma sektorinsa. 1 POL I I T T I N E N KO T I Kirjahylly ”Meillä on valtavasti kirjoja. Seinä tuli maalatuks,i ja samana päivänä vauva oli sylissäni synnärillä. Oli kaunis kesäpäivä, linnut lauloivat ja syreenit kukkivat. Talo, joka on hän Vannoutunut kerrostaloasuja Emma Kari etsi siirtolapuutarhamökkiä mutta löysikin satavuotiaan puutalon, johon rakastui. Herätin puolisoni Tapion ja sanoin, että tämä näyttää ihanalta ja on meille tarkoitettu. Maalasin ruokailuhuoneen seinää vielä kun supistusten väli oli kahdeksan minuuttia. Ensimmäistä kertaa huomaan rakastavani myös itse kotia. Jokin mikä on vaikkapa teiniiässä liikuttanut sydäntäni, on edelleen tässä lähellä.” A suimme kahden lapsen kanssa kerrostalossa Kalliossa, kun pandemia sulki koko maan keväällä 2020. Hän halusi myydä asunnon juuri meille. Tykkään siitä että kirjat ovat näkyvillä. 1 3 M 2 , T O U K O L A , H E L S I N K I POLIITTINEN KOTI -palstalla kurkistetaan kaupunginvaltuutettujen koteihin. Kun edes leikkipuistoihin ei päässyt, tuli olo, että tarvitsemme jonkun siirtolapuutarhamökin, minne mennä. Yhtenä aamuyönä neljältä heräsin viimeisilläni raskaana, kun kännykän hakuvahti ilmoitti tästä talosta, koska sen pihassa on myös pieni mökki. Kaikki lukemani kirjat ovat herättäneet minussa jotain tunteita. Samoin ajatteli noin joka toinen helsinkiläinen, eikä Oikotie ollut varsinaisesti täynnä siirtolapuutarhamökkejä. Itse asuin 20 vuotta Kalliossa ja rakastin sitä aluetta. Hän oli rakastanut tätä taloa kovasti ja halusi seuraavienkin asukkaiden rakastavan. Niin meistä tuli remontoijia. Olimme molemmat vannoutuneita kerrostaloasujia, joten hän yritti saada minut järkiini tuomalla minut näytölle toteamaan, että unelmieni asunto on todellisuudessa homeinen mökki. Hän on välillä vähän oikukas mutta aina lopulta kuitenkin meille hellä ja hyvä.” ”. Satavuotiaan talon edellinen omistaja oli eläkeikäinen joogaopettaja. Siinä kohtaa hän ymmärsi, että peli oli menetetty. Teksti Janne Itkonen Kuva Antti Rintala 4 H + K + S , N . Ajattelin, että seinä on maalattava ennen kuin vauva syntyy tai sitä ei maalata koskaan
Itse syleilevä metsä saatiin suojeltua nyt helmikuussa.”. Helsinkiin palattuani osuin taidenäyttelyyn, jossa oli tämä taulu. m a a l i s k u u 2 2 3 1 1 Syleilevä metsä ”Lapin vaellusmatkalla tarvoin saamelaisten kanssa upeissa suojelemattomissa erämetsissä. Tuntui kuin metsä pitäisi minua sylissäni, ja halusin jäädä sinne ikuisesti
Siksi on kummallista, että huomaan säpsähtäväni, kun arvostamani toimittaja, tutkija tai kansalaisaktivisti lähtee ehdolle. Koska hyviä ehdokkaita järjestelmä tarvitsee. Tietokirjailija huomautti ystävällisesti, että puoluetunnus tuntui kummalliselta. Hänen kytköksensä kyseiseen puoluee seen oli vuosien takainen ehdokkuus eurovaaleissa, silloinkin sitoutumattomana ehdokkaana. Näitä tietoja vasten en ihmettele häivytettyjä puoluetun nuksia. Sitä pitäisi tehdä paljon laajemmin kuin vain lisäämällä nimen perään mekaaninen puoluetunnus. RIIKKA SUOMINEN on helsinkiläinen toimittaja, joka oli kauden 2017–2021 vihreiden varavaltuutettu Helsingissä. (Lisäksi vanhempani oli vat tavanneet toisensa aikanaan puoluetoimistolla, ja vietin lapsuuteni kokoomuksen ilmapallo kädessä.) Mikä ihme selittää tämän sisälläni piilevän puoluevihan. Reaktioni ei edes täysin riipu siitä, mitä puoluetta henkilö lähtee edustamaan. Puolueet ovat kaukaisia, ja kun mitataan ihmisten luottamusta erilaisiin toimijoihin, jäävät puolueet hännille. Penseyteni on merkillistä, kun olen itse ollut puoluelehdessä töissä ja jopa kuntavaaleissa ehdolla. Välillä ehdokkaiden tiedoista on todella vaikea löytää puoluetunnuksia. Koska olin omasta mielestäni valpas ja kriittinen toimit taja, kirjoitin tietokirjailijan nimen perään puoluetunnuksen. ilmiö näkyy myös tutkimuksessa. Suosittelen myös puoluettaan piilotteleville ehdokkaille. Haastattelin taannoin erästä yhteiskunnallista tietokirjai lijaa. Onkin tärkeää avata lukijoille haastateltavien aatemaail maa. Se johtuu siitä, että ympäröivä yhteiskunta arvostaa miesasiat, kuten matalan äänen, naisia korkeammalle. Valtaosalle ehdokkuus tar koittaa viikonloppujen uhraamista, kampanjan verottamia yöu nia ja taloudellista tappiota. Koska niilläkin val taa pitävillä, jotka eivät ole olleet vaaleissa ehdolla, on ideo logia. Ei ole ihme, että ollaan tilanteessa, että vaikuttajaviestintä vetää skarpit yhteiskun nalliset tyypit huomiinsa. ehdokkaiden näkemyksiin kannattaa suhtautua kriitti sesti, mutta järjestelmälle olisi eduksi, jos se voidaan tehdä ilman että puoluepolitiikka tatuoi leiman ehdokkaaseen. Siitä että kimeä puheääni tai paljon tilaa vievä nainen voi ärsyttää, vaikka on mielestään feministi. Se ei ole reilua äänestäjille, koska vaaleissa ääni menee ensi sijassa puolueelle. viime vuosina on puhuttu sisäistetystä naisvihasta. Mutta tästäkin puoluepoliitikka tekee poikkeuksen, sitä toimittajat karsastavat edelleen. Epäilen, että ehdo kaskoulutus on sordiino: hyvästi kriittisyys, ristiriidat ja oma peräisyys. Minä olin ajatellut, että lukijoiden piti saada tietää, mistä aatemaailmasta tietokirjailija ponnisti. Siellä voi muuttaa maailmaa ilman ahdistavia puolueleimoja. Ehkä samaa voisi yrittää sisäistetyn puolueangstin kanssa. Tämä kolumni on yksi analyysi siitä, miksi tunnus piilotetaan. Tuore tutkimus Jyväskylän yliopistosta sanoo, että toi mittajat pitävät nykyään aiempaa hyväksyttävämpänä, että journalismin kautta ajetaan yhteiskunnallista muutosta. Kampanjatiimit tyrkyttävät viikonloppu vilinässä esitteitä, ja Facebooktuttu toivoo lah joitusta kampanjakassaan. 1 2 K O L U M N I K aduilla ja somevirrassa huomaa, että vaalit lähes tyvät. Pahimmassa tapauksessa myös vaalihäirintää ja väkivallan pelkoa. Vaaleja, tai demokratiaa, ei ole ilman ehdokkaita. Se on tehokkain tapa edis tää asioita, mutta ulkopuolelta katsottuna on vaikea innostua puolueen yksiäänisyydestä ja siitä, että ulospäin kompromis seista hymistellään. Puoluekurin vuoksi poliitikot joutuvat välillä panemaan omat kantansa sivuun. Puoluelogiikka on vaikea konsepti yksilöllisyyttä koros tavassa ajassa. Sisäistetystä puolueangstista RIIKKA SUOMINEN K O L U M N I. Lisäksi puoluetoimintaan yhdistyy tunne lopullisesta puolen valinnasta. Kun tämän tajuaa, naisvihaansa voi työstää. Jo vuosia on esitetty huolta edustuksellisen demokratian hiipumisesta ja matalasta äänestysaktiivisuudesta. Tieto ehdokkuudesta vaikuttaa alitajuisesti siihen, miten kiinnosta vina pidän jatkossa henkilön mielipiteitä. Näissäkin vaaleissa harvempi kuin joka kymmenes pääsee tavoitteeseensa eli eduskuntaan
16.5.2023 CLARION HOTEL HELSINKI MICHAEL PAWLYN FOREAL JANI TOIVOLA + PALJON MUUTA OSTA LIPPUSI NYT! HUIPUTFESTIVAL.FI (HOST)
Mekko, Sofia Ilmonen.. 1 4 1 4 Lierihattu, éN Hats
Siitä lähtien hänestä on haluttu esitaistelija sellaisiinkin taisteluihin, joita hän ei ole edes halunnut valita. m a a l i s k u u 2 2 3 1 5 Lola Odusogasta tuli ensimmäinen ruskea Miss Suomi 27 vuotta sitten. Se on nyt ohi, Odusoga sanoo. Teksti Maaret Launis Kuvat Timo Pyykkö Tyyli Suvi Poutiainen Meikki ja hiukset Fatma Bendris Ei kenenkään LOLA
Eikä hän sovi niihin nytkään, nelikymppisenä viihdealan sekatyöläisenä. Kun pahin ruuhka hellittää, uusi maisema alkaa avautua. Sinkkuiltojen tarkoitus on päästä eroon sinkkuudesta, eikä hän halua päästä siitä eroon. Missin pitää esimerkiksi olla missin mitoissa koko loppuelämänsä, ainakin, jos työskentelee alusvaatemallina. Odusoga suostuu kyllä puhumaan siitä, että hänellä ei ole enää kuukautisia. ”The best way to get married is to tell someone, I am never gonna marry you. 1 6 L ola Odusogalta on kysytty varmaan kaikkea. Missikruunu avasi Odusogalle paljon ovia. Tehdään tämä nyt selväksi: Odusoga ei ole sanonut tulleensa hyväksikäytetyksi. Kohdussa oli hyvälaatuisia kasvaimia, eikä Odusoga muutenkaan tee kohdullaan enää mitään. Parisuhteet ei sovi mulle, mulle jää niistä aina luu käteen.” Siitä tulee mieleen jotain, mitä toinen misogynistisen 1990luvun suosikki, Playboy-malli ja näyttelijä Pamela Anderson sanoo Netflixin Pamela, a Love story -dokumentissa. Hyväksikäyttö, iso sana. Otetaan kuukautiset. Mieti, sama vapaus kuin miehillä.” Siitä päädymme puhumaan, vapaudesta. J uuri Lola Odusogan, Suomen ensimmäisen ruskean missin, luulisi tietävän paljon sekä vapaudesta että sen puutteesta. Odusoga on ollut monta kertaa ensimmäinen, mutta ensimmäistä kertaa 27 vuoteen se ei juuri rajoita hänen vapauttaan. Kun Odusoga istui talvella uintipaikan pukkarissa muiden uimareiden kanssa, asiasta vitsailtiin ja joku heitti, pitäisikö Odusogan osallistua sinkkuiltaan. Tulee olla kiitollinen, siunattu ja onnellinen. Eikö olisi tärkeää ja kiinnostavaa puhua tästä ilmiöstä, joka koskettaa puolta maailman väestöstä. ”Enää ei tarvitse miettiä, mihin voi mennä tai ketä nähdä. Se voi johtua lapsuuden traumakokemuksista ja siitä, miten pitkään ja räikeästi häntä on hyväksikäytetty viihdeteollisuudessa. Leikkaus meni hyvin, ja nyt Odusoga elää elämäänsä ilman kuukautiskiertoa. Missi-instituution kriisi, intersektionaalinen feminismi, kuukautiset, rakenteellinen rasismi. Within six months you’re married, for sure.” On koskettavaa, miten vähän hallinnan tunnetta Anderson kokee omia parisuhteitaan kohtaan. Horisontti on auki ja se kutsuu.. En ole syönyt puoleentoista kuukauteen yhtään buranaa. Hän on nähnyt 27:n julkisuudessa vietetyn vuoden aikana monta mahdollista maailmaa. 45-vuotiaan Odusogan kohtu poistettiin joulukuussa terveyssyistä. Viime vuosina Odusoga on alkanut todella ymmärtää vapauden arvon. Vaikka Odusoga lopulta voitti, kysymys ei ollut retorinen. Odusogalla on vaikeita lapsuuskokemuksia ja häntä on hyväksikäytetty viihdeteollisuudessa. Lapset kasvavat, ilmassa on enemmän happea. Mistä aloittaa tällä kertaa. Horisontti on auki, ja se kutsuu. Alku on lupaava – ”ne on vittu aina väärään aikaan”, Odusoga tokaisee ja luettelee rimpsun alusvaatekuvauksia, jotka on tehty tiukassa synkassa hänen kuukautiskiertonsa kanssa. Hän korostaa, että on käynyt avantouimassa jo vuosia. ”Mutta sä et saa musta mitään naisten vaivoista saarnaajaa, jos sä sitä haet.” Kokeillaan toista kautta. O dusoga kävi joitain aikoja sitten avannossa. Oli monia, joiden mielestä Odusogalla ei ollut vapautta edustaa Suomea ihonvärinsä tai suomalais-nigerialaisten juuriensa takia. Anderson ei edes yritä väittää, että osaisi pistää kenellekään kampoihin. Se toi myös odotuksia. Olisiko tämä vihdoinkin se artikkeli, jossa on rehellisen ruumiillista puhetta vaietuista aiheista, vieläpä missitaustaisen mallin suusta. Hänellä on jo yksi aikuinen ja yksi teini-ikäinen lapsi. Juuri nyt se merkitsee vapautta äitiyden odotuksista, missiskenestä, biologisen sukupuolensa välttämättömyyksistä ja parisuhteesta. ”Mä olen yksin omasta tahdostani, mulla ei ole mitään kiinnostusta jakaa elämääni romanttisessa mielessä toisen ihmisen kanssa. Ja kun hän voitti, mahdollisuudet edustaa väärin olivat rajattomat. Siinä paikassa, jossa Odusoga käy, järjestettiin ystävänpäivänä sinkkusaunailta. Jokainen esiintymistilaisuus pitää ottaa lahjana. Porukassa arveltiin, että ”Lolalla riittää vaikka kuinka paljon vientiä”. Hänen ollessaan ehdolla missiksi vuonna 1996 lehtien sivuilla spekuloitiin suurin kirjaimin, voiko ”tummasta tytöstä” ylipäätään tulla Miss Suomi. ”Joo mut ei,” hän kuittaa. Mutta yksi verraton etu nelikymppisyydessä Odusogankin mukaan on. Odusoga ei ole tällaisiin säyseän näyttelykoiran mittoihin aina mahtunut. Kun pahin ruuhka hellittää, uusi maisema alkaa avautua. Odusoga ei kuulu koronarajoitusten aikana avantouintiin hurahtaneisiin, hän on original avantouija. Hän on vain kertonut tapauksia, jotka kuulostavat – ainakin taloudelYksi verraton etu nelikymppisyydessä Odusogan mukaan on. Se on kuulemma ihmeellistä. Odusoga kertoo saman minkä pukukopissa: hän ei aio osallistua sinkkuiltaan. Näennäisestä vapaudesta, vapaudesta jota ei ole koskaan ollut, vapaudesta jonka ottaa itseltään toisen hyväksi, vapaudesta valita omat vitutuksensa, vapaudesta paljastaa tai peittää itsensä
m a a l i s k u u 2 2 3 1 7 1 7 Cowboy-hattu, Van Palma / My O My. Nahkatakki, Latimmier. Kultainen kaulakoru ja kultaiset korvakorut, 79hour / My o My.
”Mähän olen aina rakastanut kirjoittamista, ja olen siinä itse asiassa ihan hyväkin.” Kirjan kirjoittaminen on Odusogalle yksi vapauden ilmentymä. ”Itse vaan unohdan aina parisuhteessa sen, mikä on mulle hyväksi. Ja siitä seuraava kohtelu on ihan raivostuttavaa.” Mutta Odusogalla on vapaus valita itse omat tittelinsä. Ne olivat niin onnistuneita, että Alvesalo halusi lähettää kuvat kontaktilleen kansainväliseen elokuvia levittävään yhtiöön, jossa käynnistettiin uuden Bond-tytön hakuprosessia. Päähenkilö miettii kirjassa, mitä tapahtuisi, jos joku saisi tietää, että hänen hiuksensa puhuvat. Rauenneista sopimuksista ja vastaamattomista viesteistä. Nyt ne ovat muun muassa: Lola Odusoga, alusvaatemalli ja lastenkirjailija.. ”Ja se oli vain yksi niistä lukuisista itseni kannalta epäedullisista ratkaisuista, joita olen parisuhteen sovun vuoksi tehnyt. Mäkin olen tehnyt elämässäni ihan liikaa asioita ilmaiseksi. Kuvitteellisen maailman keksiminen taas on rajoittamisen vastakohta. Miss Suomi -voiton seurauksena Odusoga edusti Suomea Miss Universum -kilpailuissa, jossa hänen pohjoismaalaisesta normista poikkeava habituksensa vastaanotettiin yllättyneenä. ”Eivät ne välttämättä ole joka kerta mitään sopimusrikkomuksia. ”Siis Bond-tytöksi, ajattele!” Odusoga innostui mahdollisuudesta ensin ”ihan suunnattomasti”, mutta löi lopulta jarrut pohjaan. On helvetisti turvallisempaa olla olematta suhteessa.” Odusoga sanoo, että suurin yksittäinen parisuhteisiin liittyvä ongelma, tai sellainen josta hän suostuu julkisuudessa puhumaan, ovat parisuhteen vuoksi hukatut uramahdollisuudet. Mutta se, että sulla on yritys, ei tarkoita sitä, että sulla on järkevä bisnes. Nyt viimeksi jäivät Alfa-tv:n palkat saamatta, kun kanava ajettiin konkurssiin.” E ntä ne parisuhteissa käteen jääneet luut. Se on hänelle yhtä luonteva unelma kuin Bond-tyttöys 1990-luvulla. Olen tehnyt isoimmat ammatilliset mokani suhteissa ollessani, enkä anna sitä itselleni ikinä anteeksi. Kisoissa oli enemmänkin se henki, että Finland, wow, teiltä löytyy tällaistakin.” Lapsena Odusoga oli koulunsa ainoa tyttö, jolla oli afro. Lastenkirja-ajatukseen Odusoga tarttui heti. 1 8 Mutta Odusogalla on vapaus valita tittelinsä. Kirja sai alkunsa ”siitä yhdestä tietystä blogipostauksesta”. Alvessalo muistaa, että Odusogasta välittyi haluttomuus edistää Bond-projektia jo kuvausten aikana, vaikka Alvessalo ei tiennyt, mistä haluttomuus johtui. Mallintöissä Odusoga on ollut se, jonka hiuksia kampaajat eivät ole osanneet käsitellä. Tietysti täällä kauhisteltiin, että herranen aika, se on väärän värinen, mutta siellä niistä lausunnoista oli helpompi olla välittämättä. liselta – hyväksikäytöltä. ”Lola tekee itse”, huikattiin muotinäytösten takahuoneessa samalla kun muita malleja istutettiin kampaajan tuoliin. Odusoga on ollut pioneeri monessa muussakin asiassa, omien sanojensa mukaan usein tahtomattaan. ”Kuuluin kerrankin joukkoon. Kilpailu poikkesi Odusogan aiemmista kauneuskilpailukokemuksista, koska miss arubojen ja miss ghanojen joukossa hänen ihonvärillään ei ollut samaa eksoottista huomioarvoa. Kun Odusogaa kuvattiin viimeksi Imageen vuonna 1996, kuvasarjan tuottanut Tiina Alvessalo hehkutti kuvien tasoa Odusogalle. Kun Odusoga kirjoitti blogiinsa afrohiuksistaan, se poiki kolme yhteistyötarjousta, joista kaksi liittyi kirjaprojektiin. Ei vain häntä, Odusoga korjaa, vaan nuoria naisia viihdeteollisuudessa. ”Erityisesti miehet ajattelevat, että jos toi esittelee alusvaatteita, niin se ei voi käydä ihan täysillä. Hän kertoo poikaystävän tehneen selväksi, että toisen miehen suuteleminen näyttelemistarkoituksessa olisi ”nou nou”. Odusoga otaksuu, että parisuhde on varmasti monelle muulle ”tosi toimiva juttu”. Odusoga on tottunut siihen, että häntä väheksytään, ja se jos mikä tuntuu rajoittavalta. Odusoga on kirjoittanut afrohiussuhteestaan paljon, kirjankin. Ja sitten vasta-alkaneet yrittäjänaiset ajattelevat, että tämä on minulle hyvää näkyvyyttä. Lolan suuri salaisuus (WSOY, 2023) kertoo äitinsä kanssa asuvasta pienestä Lola-tytöstä, jolla on omaa elämäänsä elävä, puhuva hiuspehko. Vaan sellaista, että yritys hankkii halvempaa työvoimaa tapahtumaan esimerkiksi hyväntekeväisyysverukkeella. Kaikista niistä töistä, joista hän ei olekaan saanut sovittua palkkiota. Kun muiden tyttöjen pitkät hiukset laskeutuivat tuulenpuuskan jälkeen hartioille, Odusogan hiukset jäivät pystyyn. Ja se on todella elänyt, ja elää, omaa elämäänsä. Ilmaistyöstä, johon hänet on saatu puhuttua mukaan. En yleensä yritä miellyttää muita, mutta tunnistan itsessäni sellaisen kaavan, että parisuhteessa elän toiselle ja kannan huonoa omaatuntoa kaikesta mahdollisesta.” A ito ja alkuperäinen avantouija. Satukirja on Odusogalle siten omakohtainen, että vaikka hänen afronsa ei kirjaimellisesti puhu, se on viestinyt kantajastaan tavalla, joka ei ole ollut hallittavissa. Miksi Odusogaa on kohdeltu näin. Nyt ne ovat muun muassa: Lola Odusoga, alusvaatemalli ja lastenkirjailija. Ei tarvinnut miellyttää poikaystävää, mallitoimistoa, suomalaista mediaa tai missiorganisaatioita
m a a l i s k u u 2 2 3 1 9
2 2
”Reality-tuotannoissa työskennellessä huomaa, että Jaakon kaltaisilla julkkiksilla voi olla tuhansia tai miljoonia seuraajia eri kanavissa, mutta monet ikäiseni eivät ole kuulleet heistä aikaisemmin mitään. Kun Odusoga nousi valtakunnalliseen julkisuuteen vuonna 1996, Suomessa elettiin yhtenäiskulttuurin aikaa. En hakeutunut, hän sanoo heti. Lapsena olin paljon yksin halusta ja myös pakosta, koska olimme äidin kanssa kahdestaan. Se on tuonut vapautta seuraaville missipolville, mutta hänen omaa vapauttaan se on voinut viedä. Kyllä mä välillä mietin, että kuinka pitkällä tähtäimellä nuoret influensserit tällaista urapolkua rakentavat.” Miksi Odusoga sitten itse hakeutui julkisuuteen, ja millaisella tulevaisuusperspektiivillä. Odusogan brändistä onkin aika vaikea saada otetta. Että minkä muotoinen ja värinen ihminen saa olla. Odusogalle se näyttäytyi niin, että julkisuudessa olemiseen oli jokin selkeä, useimmiten positiivinen syy: siellä olevat ihmiset olivat menestyneitä poliitikkoja, urheilijoita, taiteilijoita tai ”voittaneet jonkun kisan”, kuten Odusoga itse. Halusin tehdä mallintöitä, ja missikisat olivat siihen aikaan paras astinlauta siihen. Ja kun henkilö ylitti tietyn julkisuuden kynnyksen, hän tuli tutuksi kaikille ja pääsi kaikkialle. Pitäisi olla muutakin. Ja toisaalta, kun sä oot ollut 18 vuotta lasten kanssa, niin sä osaat arvostaa omaa aikaa.” Mitä Odusoga sitten tekee yksin ollessaan, täysin vapaana. Odusoga on kuitenkin uudistanut kenttää tahtomattaankin. Odusoga halusi esiintyä ja tehdä viihdealan töitä, mutta ei pyytänyt saamaansa julkisuutta. Kummallekaan Instagram ei ole ensisijainen kanava, mutta Parkkalin oma parikymppisten ikäluokka on aktiivinen instassa, Odusogan ei. Pian Odusoga istuu taas autoonsa, jonka radiota hän ei kuuntele, koska ei halua triggeröityä, ja kaasuttaa kohti vapautta. Ei mun tarvitse olla jokaisen taistelun etujoukoissa.” H orisontti on auki, ja se kutsuu. Kun olet ollut 18 vuotta lasten kanssa, osaat arvostaa omaa aikaa.”. Se on mun kultaa.” ”Ja toisaalta. ”Se oli sitä, että kaikki tiesivät, kuka on Loiri ja kuka on Lola.” Ja tietäväthän hyvin monet edelleen. Isot reality-tuotannot ovat itse asiassa olleet hänen pääasiallinen työnsä jo vuosien ajan. Mutta samalla kun Kaija Koon ja Tommi Läntisen 90-luvun hittejä kierrätetään uusille kierroksille lineaarisessa televisiossa, on syntynyt monia uusia julkisuuden laareja. Sun ei tarvitse tietää miksi mä olen tehnyt sen valinnan, mutta mun täytyy.”) mutta kritisoi nykyistä julkkisskeneä, jossa juostaan maksimaalisen näkyvyyden perässä. Odusoga ei tunnista itsessään rahtuakaan sisäistettyä naisvihaa (”ei helkkarissa”) mutta ei toisaalta sovi perinteiseen feministimuottiinkaan. Pitääkö se paikkansa. ”En mä kerro. ”Siinä on ollut ihan tarpeeksi työmaata. ”Nykyään influensseri voi olla some-kanavissaan tunnettu siitä, että avaa kokistölkin kiinnostavalla tavalla. Hän puhuu milloin rodullistettujen representaatioista, milloin alusvaatemallin työssä kohtaamastaan kateudesta. Mutta eivät kaikki välttämättä arvosta sellaista taitoa, eikä ihminen sellaisella nouse koko kansan tietoisuuteen. Kenties syy Odusogan suosiolle on juuri se, että hänessä oli särmää ja ristiriitaa. Mä olen katastrofiajattelija, joka näkee uhkia kaikkialla, ja yksin oleminen on mulle lopulta se kaikkein luovin ja turvallisin olotila. Tulee tunne, että Odusoga on vähän yksinäinen susi. Eivätkä uudet julkkikset ole välttämättä kuulleet minusta.” Odusogan oma suhde julkisuuteen ja mediaan on kaksijakoinen – siksikin, että hän itse työskentelee sekä esiintyjänä että tuotantopuolella. (”Tutut sanoo, että ai säkö olet sarjassa mukana, johon minä vastaan, että kyllä, siellä lopputeksteissä.”) Parkkalilla on noin 185 000 Instagram-seuraajaa, Odusogalla 25 000. Odusoga työskenteli sarjan tuotannossa vastaten osin castingista ja kenttätoimittajan töistä. Toisin kuin nykyään.” Niin, kuka onkaan tämänhetkinen Miss Suomi. ”Enhän minä tai kukaan muukaan ollut ysärillä edes kuullut brändi-sanaa.” Odusoga on tehnyt liikaa ilmaiseksi ja sanoo edelleen tekevänsä kaupallisia yhteistöitä fiilispohjalta ja usein hatarin taloudellisin perustein (”Se on kuin tatuointi. Juuri siksi et nyt saa musta kuukautisaktivistia vielä siihen päälle. m a a l i s k u u 2 2 3 2 1 M utta Odusoga on myös aito ja alkuperäinen julkkis. Odusoga keskusteli asiasta hiljattain lifestyle-tubettaja Jaakko Parkkalin kanssa Olen julkkis, päästäkää minut pois -reality-sarjan kuvauksissa. ”Kyllä mä olen aina ollut ulkopuolinen. ”En ollut millään tavalla valmis ottamaan kantaa mihinkään päivänpolttavaan rotukysymykseen. Hänellä on selkeä käsitys omasta brändistään (”Se tiiviistyy siihen, että kun mut palkkaa, saa aina sata prosenttia.”), mutta se on vasta viimeaikaisen mietinnän tulosta. Hän kokee olevansa itsekin ”täysiverinen influensseri”, mutta kyseenalaistaa samalla influensseriksi hakeutuvien motiiveja ja erottumiskykyä
Teksti Karolina Miller Kuvitukset Maria Sann NÄKYMÄTÖN RINKI. Esseessään hän kertoo, millaista on, kun Venäjää on taas lupa vihata avoimesti. Neuvostoliitossa syntynyt Karolina Miller on heistä yksi. 2 2 Vuosi sitten Euroopassa alkoi sota, joka muutti monen venäjää äidinkielenään puhuvan ihmisen elämän
2 3 m a a l i s k u u 2 2 3 2 3
Toisinaan sireenin ulina kävi uhkaavaksi ja perhe piiloutui talon kellariin. Monet Facebook-tuttuni, jotka olen tavannut työmatkoilla Venäjällä, Latviassa, Virossa, Ukrainassa ja Valko-Venäjällä, jakavat tuntemuksiaan. Hän soitti saman tien Kiovassa asuvalle ukrainalaiselle vaimolleen, joka oli herännyt aamuyöstä räjähdyksen ääneen. Päälle joimme mustaa irtoteetä. Ystäväni oli piirtänyt heille kartan ajoreitistä Puolan rajalle. Tuttavapiirissäni heitä on lukuisia – venäläisiä, ukrainalaisia, ukrainanvenäläisiä, valkovenäläisiä, Valko-Venäjällä asuvia venäläisiä, vironvenäläisiä, virolaisia, inkerinsuomalaisia, inkerinsuomalaisvenäläisiä, Australiassa ja Yhdysvalloissa asuvia Neuvostoliitossa syntyneitä. Ehdotus menee läpi. Toinen Portugalissa asuva ukrainalainen ystäväni oli aavistanut sodan alun ja vannottanut ex-tyttöystäväänsä ja lastansa pakkaamaan tavaransa valmiiksi autoon lähtöä varten. Lopulta siirrän rahaa suoraan Portugalissa asuvalle ukrainalaiselle ystävälleni, joka hoitaa maahan tulevien pakolaisten asioita. Sinä päivänä tuimakatseinen Vladimir Putin ilmoitti televisiopuheessaan ”sotilaallisen erityisoperaation” alkamisesta ja Venäjän aikeesta ”demilitarisoida” Ukraina. Helsinkiläinen optikkoliike ilmoittaa Twitterissä, ettei se enää palvele venäläisiä asiakkaita.. 2 4 O len alkanut puhua slaaveista. Itse olen inkerinsuomalaisen isän ja venäläisen äidin lapsi. Helsinkiläinen optikkoliike ilmoittaa Twitterissä, ettei se enää palvele venäläisiä asiakkaita. Tuntuu samalta kuin silloin, kun näin ensimmäistä kertaa hbo:n Tšernobyl-sarjan, joka perustuu löyhästi valkovenäläisen kirjailijan Svetlana Aleksijevitšin kirjaan Tšernobylista nousee rukous. Meille slaaveille tämä päivämäärä on porautunut muistiin eri tavalla. Toinen ystäväni jakaa kuvan lissabonilaisen kahvilan edustalta. Vanha ukrainalainen tuttu kutsuu venäläisiä ”uusiksi natseiksi”, toisen mielestä ”venäläisten hiljainen hyväksyntä on saanut aikaan tämän sodan”. Oksettaa, mutta en voi lopettaa katsomista. Lähetän Australiassa asuvalle venäläiselle ystävälleni linkin Portugaliin muuttaneiden sotapakolaisten Telegram-ryhmään, sillä ystäväni ukrainalainen täti on jättänyt kotinsa Kiovassa ja päättänyt muuttaa Portugaliin. Sen jälkeen teimme kanaa perinteisessä marokkolaisessa tagine-astiassa muiden slaaviystävien kanssa. Myötätunnon lisäksi somessa näkyy viha. ”Venäläisiltä pääsy kielletty”, siinä lukee. Täällä asuu iso joukko ulkomaalaisia, jotka ovat saapuneet tänne mukavamman elämän toivossa. ERICEIRA, KEVÄT 2022 Maaliskuussa katson ukrainalaisten Instagram-storyja taistelujen runtelemasta Kiovasta. Venäjällä ja lännessä asuvien todellisuudet alkavat erkaantua toisistaan. Eräs ukrainalainen ystäväni kävi mielipuolisen Venäjää puhuvan tutun työpaikan eteen tuodaan koiranjätöksiä pussissa. 25 kilometrin päässä Kiovasta sijaitsevalla Antonovin lentoasemalla oli käyty tulitaisteluja. Monesti heidän päivänsä alkaa viestittelykierroksella läheisille. Puheessa vilisivät sellaiset sanat kuin ”kansanmurha”, ”denatsifiointi” ja siinä varoitettiin ”seurauksista, joita kukaan historiassa ei ole vielä kohdannut”. Aamua säesti sireenien ulina. Venäjää puhuvan tutun työpaikan eteen tuodaan koiranjätöksiä pussissa. Slaaveilla tarkoitan ihmisiä, joiden kanssa jaan yhteisen kielen, venäjän. Facebook kääntää ohessa olevan ukrainankielisen lauseen automaattisesti englanniksi: hate you as much as I can. Sen löytäminen pienestä kotikylästämme Portugalista, josta käsin teemme etätöitä, oli onnellinen yllätys. Georgiassa asuva ystäväni jakaa Facebookissa kuvan, jossa on teksti ”#RussiaIsATerroristState”. Olen muuttanut kolme kuukautta aikaisemmin etätöihin Ericeiraan Portugaliin, jossa työskentelen yrittäjänä. Kun ystäväni tiedustelee kesällä 2022 viikonlopun menemisistä, kerron, että olen kahvitellut slaavilaisen ystäväni kanssa. Euroopassa solidaarisuutta osoitetaan monella tavalla. Jätän mainitsematta, että kahvitteluystäväni Pavel Alešin on venäläinen. Vaimo teki etätöitä. Ehdotan suomalaiselle asiakkaalleni, että palkkaamme ukrainalaisen designerin employukraine.org-sivuston kautta. helmikuuta 2022 on päivämäärä, jonka koko maailma tuntee. Nykyään jätän yhä useammin kertomatta, että olen sitä tavallaan myös itse. Haluan tehdä lahjoituksen, mutta en tiedä, mikä olisi paras kohde. Kun Venäjä aloitti Ukrainan pommittamisen, jokainen meistä tunsi sieltä jonkun. Ukrainan lipun lisääminen someprofiilin tuntuu riittämättömältä. Vaimon perhe ja ystävät olivat pakkautuneet vaimon asuntoon, josta he seurasivat uutisia. Nyt maahan virtaa sotaa pakenevia ukrainalaisia. KIOVA, KEVÄTTALVI 2022 24. Yleensä vastaukseksi riittää: ”Elossa.” Olo on neuvoton, enkä ole varma, miten auttaa. Ystäväni Pavel oli Lissabonin lentokentällä, kun luki uutiset sodan alkamisesta
2 5 perhepuhelun maaliskuussa. Ruoho oli kirjaimellisesti vihreämpää lännen puolella. Talvella 1993 meille myönnettiin kaupungin vuokra-asunto Jakomäestä. Niinpä viisi kuukautta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen venäläinen äitini ahtoi tavaramme matkalaukkuihin ja urheilukasseihin ja muutimme Itämeren toiselle puolelle Helsinkiin. Inkerinsuomalainen isäni oli muuttanut jo aiemmin. 26. Heidän lapsuudessaan maassa oli aina pulaa jostain, mutta perestroikan aikana tilanne kärjistyi. Lempiruokaa olivat Valion metsämansikkajugurtit ja HK:n Sininen. HELSINKI, 1990-LUVUN ALKU Neuvostoliitossa kasvanut inkerinsuomalainen isäni kävi ensimmäistä kertaa Suomessa vuonna 1989. Vaikka isäni oli inkerinsuomalainen, hän oli kasvanut Neuvostoliiton alueella ja käynyt koulunsa venäjäksi. Olin tuolloin kahden viikon ikäinen. Lukuisten laivojen, bussien ja junien mukana tuli venäläisiä ja virolaisia puolisoja ja lapsia. Samoihin aikoihin Neuvostoliiton reunoilla kävi kuhina, kun Baltian maat – Liettua, Latvia ja Viro – alkoivat ottaa pesäeroa Moskovaan. Vuoden päästä saimme muukalaispassit. Eri arvioiden mukaan meitä saapui Suomeen vuosien 1991 ja 2016 välillä 30 000–35 000. Perheemme asui tuolloin Virossa Narvan kaupungissa. Veli ei sanonut mitään. Sellaiset myönnettiin ihmisille, joilla ei ollut minkään maan kansalaisuutta. Näytöltä näkyi savuava kerrostalo ja tuhkaa. Vanhempani eivät olleet varmoja, mitä virkaa punakantiset sirpin ja vasaran kuvalla varustetut neuvostopassit enää toimittivat. Puheluun osallistuivat ystäväni lisäksi tämän Etelä-Venäjällä asuva veli ja Ukrainassa asuva sisko. Äidin mielestä Suomen pääkaupunki vaikutti suurelta. Periaatteessa kaiken piti olla paremmin kuin aikaisemmin, sillä Neuvostoliitossa elettiin perestroikan eli uudelleenrakennuksen ja glasnostin eli avoimuuden aikaa. joulukuuta vuonna 1991 mahtava Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Perheemme sai huoneen matkustajakodista Ruttopuiston vierestä. Perheestämme ei kuitenkaan tullut automaattisesti virolaisia eikä Venäjän federaation kansalaisia. Äiti on kertonut myöhemmin, että tavaroiden hintoja käännettiin tunnontarkasti rupliksi ja viikkobudjetti laskettiin huolella jokaista penniä myöten. Perheemme m a a l i s k u u 2 2 3. Hän ei ymmärtänyt, miksi kaikki piti kirjoittaa sekä suomeksi että ruotsiksi. Gorbatšovin 1980luvun lopulla alullepanema perestroika oli lännessä otettu vastaan innolla, merkkinä Neuvostoliiton modernisaatiosta, mutta vanhempani muistavat ajan toisin. Jos ruokaa ja tavaroita sai, niiden hinta oli moninkertaistunut aiempaan verrattuna. Puhelun aikana veli väitti, että sota on länsimaalaisen median propagandaa. Sisko esitteli Zoomissa kiovalaisen yksiön sä parvekkeelta kadulle avautuvaa näkymää. huhtikuuta vuonna 1990, Suomen presidentti Mauno Koivisto oli antanut Yleisradiolle televisiohaastattelun, jossa hän kertoi koruttomasti inkerinsuomalaisten täyttävän paluumuuttajien ehdot. Kun hän ylitti junalla Suomen ja Venäjän välisen rajan, hän hämmästyi, kuinka huolellisesti nurmikko oli ajettu. Puolitoista vuotta aiemmin, 10. Valintatalon hyllyjen tavarapaljous oli häkellyttävä. Ruokakaupat myivät viikkokausia eioota. Inkerinsuomalaisia paluumuuttajia oli paljon
2 6
Katkaisen hiljaisuuden. Siihen kuuluivat kirkossa käyminen, runsasruokaiset juhlapöydät ja pääsiäistoivotukset, joissa iloittiin Kristuksen ylösnousemuksesta. Osa alkoi hävittää venäläisyyttä itsestään. 2 7 Yhdessä vitsissä Tolstoin romaanille Sota ja rauha on annettu uusi nimi Erityisoperaatio ja rauha. Sukulaismiehen mielestä maasta lähteminen ei ole isänmaallista. Ensimmäistä kertaa sinä keväänä tunnen surun ja epäuskon keskeltä jotain muuta. Venäläisyys jäi kansallisuudeksi, tunteeksi siitä, että kuulumme tiettyyn kansakuntaan kielen ja kulttuurin välityksellä. Yhdessä vitsissä Tolstoin romaanille Sota ja rauha on annettu uusi nimi Erityisoperaatio ja rauha. Yhtäkkiä yksi naapuripöydän naisista kääntyy. kotikieli oli venäjä ja meillä oli epätavalliset tavat. ERICEIRA, KESÄ 2022 Ukrainan sota alkaa näkyä sukulaistemme välisissä suhteissa. Hän on tuhdissa humalassa. joulukuuta inkerinsuomalaisten ja venäläisten ystäviemme luona. Vuonna 2000 meille myönnettiin Suomen kansalaisuus. Venäläisyys oli sitä, että meilläkin oli Suomessa – hienossa mutta vieraassa maassa – yhteisö, johon kuulua. Nauramme niin paljon, että kyyneleet valuvat silmistä. Heillä oli Suomen kansalaisuus, suomalainen tutkinto ja he tekivät töitä suomeksi, vieri vieressä suomalaisten työkavereiden kanssa. Pietarissa asuva serkkuni lähtee maasta kertomatta perheelle asiasta. Elintarvikkeet saatiin ostettua yhdestä kaupasta toisin kuin viimeisinä vuosina Neuvostoliitossa. Venäjän kieli määritti meitä kaikkia, tavalla tai toisella. Ystäväni on väsynyt. Myös pääsiäistä juhlittiin eri aikaan ja pidempään. Serkkuni lapsuudenystävät ovat saaneet käskyn mennä armeijaan. Nauramme niin paljon, että kyyneleet valuvat silmistä. Esimerkiksi sanaa sota ei ”erityisoperaatiosta” saa käyttää. Silti oli pakko oppia ainakin jotenkin: neuvostoliittolaisilla korkeakouludiplomeilla ei tehnyt Suomessa juuri mitään, ja monille se tarkoitti uuden ammatin opiskelemista. He vakuuttavat tukevansa Ukrainaa ja ukrainalaisia. Se oli näkymätön rinki, johon kuuluimme silloinkin, kun emme olisi tahtoneet. Tuntuu vähän likaiselta. Naiset vaikuttavat helpottuneilta. Hänkin on juonut viiniä. Tuijotamme toisiamme. Kielten metamorfoosia ei kuitenkaan pystynyt pysäyttämään. Nainen kysyy, puhummeko venäjää vai ukrainaa. He pääsivät osaksi Suomea mutta eivät osaksi suomalaisuutta. Yksi heistä rientää halaamaan ystävääni. Kävimme kirkossa, koska moni inkerinsuomalaisista venäjää puhuvista tutuistamme kävi siellä. päivä, sillä ortodoksisessa kirkossa on käytössä juliaaninen kalenteri, joka on 13 päivää gregoriaanista kalenteria jäljessä. Äiti on muistellut, että ensimmäisenä Suomi-vuonnamme juhlimme joulua länsimaalaiseen tyyliin 24. Tästä syntyy kiistaa suvun kesken. Jos yritin ujuttaa lauseiden väliin suomalaisia sanoja, siitä huomautettiin. Suurin osa meistä lapsena Suomeen muuttaneista sopeutui uuteen kotimaahansa nopeasti, kiitos suomalaisen peruskoulun. Silti harvalla oli suomalaisia ystäviä. Paperilla myös vanhemmistani ja heidän ikätovereistaan oli tullut suomalaisia. Lapset lopettivat venäjän puhumisen ensin koulussa, myöhemmin myös kotona. LISSABON, KEVÄT 2022 Pienenpieni lissabonilainen ravintola on täynnä nälkäisiä ruokailijoita. Portugalilainen herrasmies nuokkuu lautasensa ääressä. On sateinen sunnuntai-iltapäivä maaliskuussa ja meidät – minut, siskoni ja ukrainalainen ystäväni – on istutettu pikkupöytään seinän vieressä. Tunnistan tunteen häpeäksi. Perheeseen repeää railo. Joulupöydässä tarjottiin perinteisiä venäläisiä herkkuja, kuten lihahyydykettä, olivje-majoneesisalaattia ja silliä turkin alla -salaattia. Kurkkua kuristaa. Lempipuuhaani oli pashan eli perinteisen ortodoksisen rahkakakun syöminen ja seurakunnan järjestämä aarrejahti, jonka päätteeksi sai toisinaan suklaamunan. Ystäväni halaa itkevää naista hämmentyneenä. Puhumme venäjää, koska se on yhteinen kielemme. Venäjä vaikutti suomeen ja suomi sekoittui venäjään: ”Pošhli, nyt pitää mennä.” Nokian 3310-puhelimen näppäimistö koostui latinalaisista aakkosista, joten ratkaisimme tilanteen kirjoittamalla venäjänkieliset sanat latinalaisin aakkosin: ”Davai vstretimsya v 4etverg?” (”Tavataanko torstaina?”) Me lapset saimme harjoitella suomen kieltä koulun pihalla leikkien lomassa, mutta vanhemmille suomen kielen oppiminen oli haastavampaa. Olimme esimerkiksi tottuneet viettämään joulua tammikuun 7. Venäjällä on säädetty tiukat lait sille, mitä sodasta saa sanoa ja mitä ei. Hän on viettänyt unettomia öitä. Tilaamme punaviiniä ja katselemme kavereiden lähettämiä sotameemejä, kaskuja ja anekdootteja. Lääkäreistä tuli kosmetologeja, insinööreistä kirjanpitäjiä ja kielenkääntäjiä. Yksi on määrätty Krimille ja toinen m a a l i s k u u 2 2 3. He kertovat pelänneensä, että olemme venäläisiä. Meillä kotikieli pidettiin venäjänä. Naisen monologi on pitkä, tunteikas ja päättyy kyyneliin. Me puhumme venäjää, mutta hän on ukrainalainen, muistan vastanneeni ja viitanneeni ystävääni
Jotkut tulevat kantakahvilaamme hyvästelemään meidät ennen lähtöä. Pavel jäi poliisin haaviin. Portugalista hän pitää, koska on omien sanojensa mukaan väsynyt savok-mentaliteettiin, neuvostomentaliteettiin. Pavelin mukaan entisissä Neuvostoliiton maissa ihmiset eivät luota toisiinsa. Kutsun täällä tapaamiani venäläisiä ”oppositio-venäläisiksi”, sillä heistä jokainen on lähtenyt pakoon kotimaansa poliittista tilannetta. Moni pelkää turvallisuutensa puolesta. Autojen renkaiden eteen asetellaan piikkimatoja ja ikkunoita ja peruutuspeilejä hakataan kepeillä ja pampuilla. Se on Venäjällä kasvaneen osa. Valokuvaajia, mainostoimiston omistajia ja teknologiajohtajia. Osalta loppuvat rahat, toiset kärsivät ulkopuolisuuden tunteesta. Osa ehtii ajaa hyökkääjiä karkuun. Hän on viettänyt kylässä monet kesät ja talvet, hän kyllä tietää. Hänet vietiin poliisiasemalle, jossa häntä kuulusteltiin ja hänen tietonsa otettiin ylös. Ukrainalaisia on tullut paljon. Hän arvelee sen johtuvan t-paidasta, joka hänellä oli yllään. Hän tuntee monet macbookiensa takana piilottelevat viileät kaupunkilaisnuoret. Pavelilta udellaan toistuvasti. Hän matkusteli ympäri Eurooppaa ja päätyi asumaan puolet vuodesta Ukrainassa ja puolet Moskovassa. Jotkut päätyvät sukkuloimaan Berliinin, Varsovan ja Lissabonin välillä. Koko kulttuuri on myrkyllinen ja ihmiset passiivis-aggressiivisia, hän sanoo. Akulininon rajalla Pavelin seurue törmäsi tiesulkuun. Tarkkaa lukua en tiedä, mutta Facebookin expats-ryhmään tulee viikoittain ilmoituksia ukrainalaisilta perheiltä, jotka pyytävät apua asunnon etsintään. Suurin osa tulee Kiovasta. Näihin kaupunkeihin heitä houkuttaa slaaveista koostuva yhteisö. He olivat saaneet vihiä Navalnyin tukijoiden ristiretkestä. Katukuvassa vilahtelee ukrainalaisia rekisterikilpiä. Venäläinen ystäväni Pavel tervehtii kaikkia kahvilassa istujia vuorotellen. Muistelen lausahdusta, jonka olen kuullut Venäjällä: Meillä ei ole vapautta, mutta meillä on halpaa tupakkaa. Suuri osa suuntaa Kiovaan. Monet eivät halua ottaa kantaa sotaan, koska kukaan ”ei tiedä mitä siellä oikeasti tapahtuu”. Pieni portugalilainen kylämme on täynnä slaaveja. Mieleeni on jäänyt kuva Pavelista kahvilassa juomassa cappuccinoa ja sauhuttelemassa mintunmakuista sähkötupakkaa. ”Zdravstvuyte”, tiskillä tervehditään venäjäksi. Missä auton voi katsastaa. Viimeksi Pavel on ollut Venäjällä vuonna 2021. Eurooppalaisissa ihmisissä on hänen mielestään jotain raikasta; uudenlainen tapa katsoa maailmaa ja keskustella asioista. Siinä oli kuva Ukrainan vaakunasta. Tapauksen jälkeen Pavel päätti lähteä Venäjältä. Helmikuusta lähtien kylään on saapunut ukrainalaisia tasaiseen tahtiin. Ystäväpiirissämme Pavelista on tullut se, jolle vinoillaan lempeästi. Mitä täällä voi tehdä. YouTubesta löytyvästä videosta voi nähdä, kun Pavel seurueineen nousee autoista. Pavel on huomannut, että Venäjällä kuka tahansa voi joutua vankilaan ilman syytä. Tänne on tullut myös muutamia venäläisiä. Osana poliittista kampanjointia Navalnyita tukeneet moskovalaiset ajoivat Moskovan poliittisen eliitin asuinalueelle Akulininon kylään. Yksiön kokoinen kantakahvilamme on muuttunut slaavikeskittymäksi, sillä sana on kiirinyt lukuisissa Telegram-ryhmissä: täältä saa kylän parasta suodatinkahvia. Monet ukrainalaisista, joihin minä ja ystäväni tutustumme, myös palaavat takaisin Ukrainaan. Monet ovat saapuneet autoineen tänne; ajaneet Puolan, Saksan, Belgian, Ranskan ja Espanjan läpi. Mikä on paras ravintola. Navalnyin blogissa oli julkaistu kuvia pohattojen asunnoista, jotka näyttävät kirjaimellisesti palatseilta paviljonkeineen ja uimaaltaineen. Alun perin hän lähti vuonna 2014 oltuaan tukemassa Moskovan pormestariehdokasta Aleksei Navalnyita. Lopulta hän muutti Portugaliin pysyvästi. Yksi Navalnyin tukijoista kaatuu maahan ja häntä potkitaan kylkiin ja jalkoihin. Hän tilaa cappuccinon ”tavallisella maidolla”. Pavelin syntymäpäivänä teetimme ukrainalaisen ompelijattaren luona kolmemetrisen Ukrainan lipun, johon verhosimme hänet ja veimme kuvattavaksi kylän keskustorille. Häntä ärsyttää kaikki kylässä tapahtuva ”vegaaninen hömpötys”. Hänestä otettiin myös kuva. Sellaista pelkoa Pavel ei halua tuntea.. Yhtäkkiä passissa olleet miehet hyökkäävät. Kaikkialla on tuttuja. Maantien varrella seisoi joukko miehiä. Kahvila on sisustettu skandinaavisen minimalistisesti ja sitä pyörittää kiireinen ukrainalainen pariskunta. 2 8 on ”aktiivisella sota-alueella”. Eurooppa tuntuu kutistuneen
Suomessa venäjää kotikielenään puhuvat lapset saivat venäjän kielen opetusta kerran viikossa kahden tunnin ajan. Hänen mukaansa Venäjällä kuka tahansa voi joutua vankilaan ilman syytä. Päädyin usein juomaan kaljaa Dumskaya ulitsan nuhjuisiin pikkubaareihin, joissa sai tuohon aikaan polttaa sisällä. Englantia harjoiteltiin hanakasti ja etenkin nuoret toivoivat ulkomaalaisia ystäviä. Sanoista erotettiin vartaloita ja harjoiteltiin epäsäännöllisiä verbejä, joita venäjän kielessä on paljon. Syksyllä 2013 sain Pietarista työharjoittelupaikan. Oleskeluni aikana ilmapiiri Venäjällä alkoi kiristyä. Heille se oli sivistyskieli, kieli, jolla Puškin, Gogol, Tšehov, Tolstoi, Turgenev ja muut kirjoittivat ajattomat klassikkoteoksensa. Pienemmät jutut jäivät huomiotta – Venäjä oli liian iso ja venäjää ymmärtäviä toimittajia liian vähän. 2 9 Portugalissa on turvallista ja lakia kunnioitetaan. Hän ei tiedä, milloin pystyy palaamaan takaisin Venäjälle. Mutta kieleen liittyi myös kielteisiä mielleyhtymiä. Hän postaa Instagramiin kuvia Moskovan ja Kiovan pilvenpiirtäjistä saatteella ”I miss you”. Muistan, kun lempijugurttini logo joutui syyttäjänviraston syyniin, koska purkkeja koristavan Iloisen maitomiehen vieressä oli sateenkaari. Eniten hän kuitenkin kaipaa venäläistä metsää. James Bond taistelee neuvostoliittolaista koplaa vastaan, kun joukkion rujokasvoinen pahis huutaa kömpelöllä aksentilla porukkaa perääntymään. Hän kaipaa Moskovan keskustaa, sen kauniita leveitä bulevardeja ja jylhiä rakennuksia. Kaikki ei ollut pelkästään huoletonta. Kerran viikossa Pavel puhuu äitinsä kanssa puhelimessa. Muistan mummolan eteisen kylmähuoneessa nököttäneen suuren pussin ruokosokeria, jota käytettiin marjojen ja hedelmien hilloamiseen, ja tätini laittamat smetanassa uitetut vareniki-nyytit, joiden täytteenä oli puutarhasta poimittuja kirsikoita. Vastaukseksi sain naurua: ystäväni sanoivat, ettei venäjäni ollut ehkä täydellistä, mutta olin selvästi venäläinen. Riittäisikö venäjän kielen taitoni. m a a l i s k u u 2 2 3. Silti hänellä on ikävä. Uudet venäläiset ystäväni olivat niin ylpeitä maastaan, että se tarttui minuun. Babuškalla oli aina neuvoja jaettavaksi. Mielikuvissani Venäjä oli hurja paikka, hieman vaarallinen ja varmasti arvaamaton. Suurin osa tapaamistani venäläisistä halusi jotain yksinkertaista – koulutuksen, uran, aviopuolison, mahdollisesti lapsia ja matkustaa Venäjän rajojen ulkopuolelle. Tuntui, että minut haluttiin osaksi porukkaa. Pahoittelin ruostunutta venäjän kielen taitoani. Pietari oli karu ja kaunis. Teininä leikittelin ajatuksella muutosta Venäjälle. Minulle lapsuuden Venäjä on mummon kasvitarha, jota karviaismarjapensaat reunustivat ja pölyiset mansikkapensaat halkoivat. SAMARA, 2000-LUVUN ALKU Lapsena matkustimme Venäjälle kerran kahdessa vuodessa, sillä matka Volgan itäpuolelle sijaitsevaan mummolaan oli autolla uuvuttavan pitkä ja lentäen kallis. Vuonna 2012 Pietarissa oli hyväksytty ”homopropagandalaki”, jonka tarkoituksena oli suojella lapsia ”haitalliselta sisällöltä”. Halusin päästä asumaan Venäjälle ja katsomaan, millaista siellä oikeasti on. Maailmanloppua suunnittelee aina mustiin nahkatakkeihin verhoutunut itäeurooppalainen mafia. Työpaikkani oli kansainvälisen opiskelija-akkreditoinnin toimisto yliopiston viidennessä kerroksessa. Välillä kerroksen järjestyksestä huolta pitävä vanhempi nainen, kerrosbabuška, tuli torumaan meitä metelistä. Sellaista pelkoa hän ei halua tuntea. Monet olivat käyneet Turkissa ja Kreikassa, osa Suomessa. Paikallisesti säädetty laki alkoi levitä ympäri Venäjää. Voisinko joskus työskennellä siellä. Myöhemmin, ylläpitääkseni venäjän kielen taitoani, aloin lukea kirjoja vapaaehtoisesti venäjäksi, enimmäkseen Tolstoita ja Dostojevskia. Asuin Politehnitšeskajan-metroaseman vieressä sijaitsevassa opiskelija-asuntolassa. Ehkä sitten, kun sinne pystyy taas lentämään Portugalista. Ethän istu tuossa kylmässä maassa, tulet vielä kipeäksi. Tapaamissani kulttuuri-ihmisissä venäjän kieli aiheutti aina ihastusta. Keskellä sijaitsi vaarin rakentama banja, saunankaltainen kylpytila, jossa peseydyttiin. Intonaatio laskee ja nousee toisin kuin suomen kielessä, joka on tasapaksu ja harmoninen. Aikuisena päätin, että haluan selättää Venäjä-mörön. Länsimaisessa mediassa uutisoitiin vain Venäjän äänekkäimmät tempaukset. Ihmiset eivät mieti ja analysoi jatkuvasti presidenttinsä sanomisia. Sukulaiseni päivittelivät jokaisella vierailulla, että venäjän kielen taitoni oli jälleen huonontunut. Venäjää puhuvat hakkerit kaatavat hallituksia pimeässä verkossa ja levittävät tappavaa virusta ilmateitse. Illan lopuksi päädyin tanssimaan Kristuksen ylösnousemuksen katedraalin – tuttavallisemmin Verikirkon – takana sijaitsevalle klubille. Venäjän kielen tunneilla harjoittelimme oikeinkirjoitusta. Nuorena pidin varsinkin Sergei Jesenin venäläistä luontoa kuvaavista runoista. Venäjän kieli on kuin luotu runolausuntaa varten, sihisevät ässät ja suhisevat shet. Selitin, etten ollut venäläinen. Mieleen ovat jääneet uimaretket läheiselle joen suistolle vaarin maasturi-Ladalla ja lähikiskasta ostettu raakunalimonaadi, Tarhun. Myös runoja oli mukava lukea, sillä ne ovat lyhyitä. Viikonloppuisin pääkatu Nevski prospekt oli täynnä ihmisiä; kiireisiä, humalaisia, iloisia. Opettelimme ulkoa venäläisiä runoja ja luimme Mihail Lermontovin novelleja. Muistan ihmetelleeni, miksi elokuvien lurjukset puhuivat venäjää niin huonosti. Jo lapsena opin televisiosta, että Hollywood-elokuvien pahis on yleensä venäläistaustainen konna. Ja niinhän se oli: käytin suomea enemmän kuin venäjää. Venäjällä ihmishenki ei maksa mitään, hän sanoi minulle joskus. Juttelimme usein historiasta, kuuntelimme venäläistä räppiä ja poltimme tupakkaa yliopistomme opiskelija-asunnoissa. Muista pipo, ulkona on tänään kamalan kylmä! Pietarilaisia tuttujani kiinnosti, mitä ihmiset läntisessä Euroopassa heistä ajattelevat. Hänen mielestään missään ei ole samanlaista metsää – tiheää havumetsää ja kahisevia koivuja – kuin Venäjällä
Toiset eivät halunneet ottaa kantaa. He kokivat lännen pahaksi. He uskoivat Venäjän tarinaa venäläisten ahdingosta Krimillä ja kokivat Venäjän oikeudeksi sulauttaa niemimaa osaksi itseään. Kaipasin mummoa, hänen isojen kalossiensa läiskettä, naurua ja blinejä, joita hän paistoi kolmessa pannussa samaan aikaan. Krimin valloituksen jälkeen aloin erkaantua venäjää puhuvasta yhteisöstä. He halusivat vain elää hyvää elämää ilman sotkuista poliittista keskustelua. Krimin valloituksen myötä huomasin törmänneeni venäläisen ajatusmaailman seinään. Tavallaan jakautumisessa ei ollut mitään uutta. Osa venäläisistä sukulaisistani, venäjänkielisistä Suomessa asuvista ystävistäni ja sometutuistani kannatti Krimin valloitusta. Heillä oli muita huolenaiheita – terveys, lastensa koulutus ja isovanhempiensa hoitaminen. Kaipasin sukulaistemme isoja ruokakestejä, joissa majoneesisalaattien kirjo oli loputon, ihmiset nauroivat ja huusivat toistensa päälle samalla, kun kaiuttimista soi 90-luvun venäläinen iskelmä. Vietin aikaa ulkomailla. Tulimme hyvin toimeen, mutta kun puhe kääntyi Krimiin, olimme napit vastakkain. Kaipasin kuitenkin mummolaan ja Pietariin. Yhtäkkiä iso, lämmin, venäjää puhuva yhteisöni jakautui. Neuvostoliittolaisen sosiologin Juri Levadan mukaan se on oikeastaan Homo Sovietucsin, neuvostoihmisen, ytimessä. Lakkasin lukemasta venäjänkielisiä uutisia. Haluaisin puhua sukulaisteni kanssa, mutta en tiedä, mistä aloittaa tai mitä kysyä. Jossain vaiheessa käsityksemme todellisuudesta – minun ja monien venäläistuttujeni – oli muuttunut erilaiseksi. Silloin ymmärsin, että maan hallinto on täysin irrationaalinen. Samaan aikaan, kun järjestelmä opasti ja alisti, se kannusti vetäytymiseen. Suomen kieleeni alkoi ujuttautua venäjän sijaan sanoja englannista. Neuvostoliitossa eläville ihmisille opetettiin, että länsi on epäluotettava. Mutta oli meitäkin, jotka kauhistelimme Venäjän julmuutta ja väkivaltaista tapaa toteuttaa omankädenoikeutta. Halusin päästä käymään siinä entisessä leipätehtaassa sijaitsevassa kahvilassa, jonka kattoterassilla vietin niin monet viikonloput Pietarissa asuessani. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin mukaan uusi ”rautaesirippu» on laskeutumassa Venäjän ja lännen välille. Venäjä valloitti Krimin niemimaan vuonna 2014. Mietin, milloin äitini pääsee katsomaan mummoani ja muita sukulaisiaan. Kun vuonna 2014 vaihdoimme ajatuksia politiikasta, keskustelu ei päättynyt hyvin. Krimin valloitus paljasti myös jotain oleellista tuntemistani venäläisistä ihmisistä. Keskustelut muuttuivat väittelyiksi ja väittelyt riidoiksi. 3 PORTUGALI, KESÄ 2022 Kesällä 2022 Venäjä tulittaa jatkuvasti itäukrainalaista Lysytshanskin kaupunkia. Perheemme viimeisestä Venäjän-vierailusta on vierähtänyt tovi, sillä pandemia-aikana maahan oli vaikea päästä. Usean todellisuuden välissä elämisellä on Venäjällä pitkät perinteet. Kaipasin venäläisiä ruokakauppoja, joista saa paksua jugurttia ja rusinarahkaa. Levadan mukaan Neuvostoliitto toimi kuin äiti tai isä: kansalaiset ruokittiin, puettiin ja koulutettiin, mutta heitä myös rangaistiin tottelemattomuudesta. Neuvostoidelogia ja -todellisuus olivat jyrkässä ristiriidassa. Minä ajattelin, että venäläinen maailmankuva on järjetön
Lukuisissa pikkujouluissa keskustelu kääntyy sotaan. Suomalaisessa mediassa Ukrainan sodan tapahtumia seurataan tiivisti. Yhtäkkiä iso, lämmin, venäjää puhuva yhteisöni jakautui. Deitti kertoo yrityksensä tarjoavan ukrainalaisille työntekijöilleen psykologin palveluja. Päädymme Helsingin keskustan Makkaratalon italialaiseen ravintolaan. joulukuuta. Teki mieli huutaa hänen peräänsä: Emme ole niitä venäläisiä! Kerron deitilleni omasta ristiriitaisesta suhteestani venäläisyyteen. Neuvostoliitossa ei esimerkiksi virallisesti ollut eriarvoisuutta. Tovin silmäiltyään hän kääntyi vihaisena ja poistui jonosta. Italialaisen ravintolan tarjoilija tulee korjaamaan lautasemme. Rintamalla mustavalkoinen ajattelu on paitsi etu, myös elinehto. Normaalisti sanoisin olevani suomalainen. Aikaisemmin samalla viikolla asioin perheeni kanssa Stockmannilla. Täpötäynnä oleva bussi. Krimin valloitus paljasti myös jotain oleellista tuntemistani venäläisistä ihmisistä. Kuten historiankirjoissa kirjoitetaan: sodan ensimmäinen uhri on totuus. Nämä ihmiset ovat jättäneet asuntonsa, perheensä ja ystävänsä. Kranaattiterveiset-palvelun takana on järjestö nimeltä Sign my rocket, jonka koordinaattori kertoo myöhemmin, että suomalaisten viestit ovat poikkeuksellisen kostonhimoisia. He sanovat, että joillakin suomalaisilla saattaa olla ristiriitainen suhde Venäjään. Venäläiseen kulttuuriin halutaan ottaa pesäeroa. Kirjailija Sofi Oksanen lähettää Ukrainan armeijalle Jaxuhali-tekstillä varustetut kranaattiterveiset, jotka on tarkoitus ampua Venäjälle. Jos venäläinen pommi on tuhonnut kotisi tai venäläinen sotilas satuttanut rakkaitasi, on tärkeää saada kokea vihaa venäläisiä kohtaan. Eteeni kannetaan karrelle palanut jötikkä lasagnea. Venäläisten maastamuutto kiihtyy. Joulukuussa uutisoidaan Venäjän duuman uusimmasta tempauksesta – ”homopropagandalain tiukennuksesta” – siitä samaisesta, joka sai alkunsa Pietarista. Nauramme ja pahoittelemme tilannetta tarjoilijalle. Korsossa, Koivukylässä ja Hiekkaharjussa on paljon meitä venäjää puhuvia. Tällainen kaksijakoisuus on älyllisesti yhtä yksinkertaista kuin Putinin propagandakin. Leikin idea on miettiä, missä on ok puhua venäjää. Monet terveiset on kirjoitettu ”talvisodan hengessä”. Hän kokee minut suomalaiseksi eikä oikeastaan vaikuta välittävän kansallisuudesta. Lyhyesti: neuvostoihminen oppi valehtelemaan ennen kaikkea itselleen. Minulta kysytään uudelleen ja uudelleen Putinista ja Venäjästä. Sodan toinen uhri taitaa olla humaanius. Ennen joulua menen ukrainalaisen miehen kanssa treffeille. Jonotimme kassalle ja puntaroimme samalla ääneen joulusukkien valintaa. Kadulla kävellen suht nopeasti. Pitäisikö niiden olla kuitenkin merinovillaa. He etsivät uutta kotia. Toimii. Puhumme venäläisvihasta Suomessa. Ei kannata. Hän on vanha tuttu, joka on tullut deittisovelluksessa vastaan. Hän katsoo meitä uteliaasti. Deittini on yrittänyt auttaa minua syömään loppuun sitkeän lasagneannokseni, mutta haaste on ylitsepääsemätön. Maailma on yksinkertaisempi, kun ihmiset jaetaan ”pahoihin” ja ”hyviin”. Deitti kertoo, että monet ukrainalaiset viettävät tänä vuonna joulua muiden eurooppalaisten tapaan 24. Kirjailija Svetlana Aleksijevitš puhuu historiallisesta muistista – yhteisestä kommunistisesta muistista. Nyt tämän pitää mennä näin. HELSINKI, JOULUKUU 2022 Tänä talvena olen palannut lapsuuden leikkiin. Syksyllä 2022 Venäjän ”sotilaallinen erityisoperaatio” muuttuu ”kansansodaksi Natoa vastaan”. Sota tekee maailmasta kaksijakoisen. ”Vain neuvostoihminen voi ymmärtää toista neuvostoihmistä”, hän kirjoittaa teoksessaan Neuvostoihmisen loppu. 3 1 keskenään. Nyt ”homopropagandan” aiempi keskittyminen alaikäisiin on laajennettu koskemaan kaikkia, ikään katsomatta. m a a l i s k u u 2 2 3. Nyt länteen muodostuu slaavilaisia yhteisöjä, joita neuvostoajan haamu ei ole enää pitkään aikaan kiinnostanut. Deitti suhtautuu minuun ymmärtäväisesti. Tällä on ollut seurauksia, jotka näkyvät tänä päivänäkin. Pari tuttuani on pahoillaan siitä, mitä todennäköisesti joudun käymään läpi. Mistä olette kotoisin, tarjoilija kysyy. Eliitillä nyt vain sattui olemaan hienommat talot ja paremmat autot. Siksi vastaan puhelimeen venäjäksi mieluummin K-junassa kuin Akateemisessa kirjakaupassa. Venäjä perustelee historiallisella muistilla ja alati muuttuvalla retoriikalla sotimisensa Ukrainassa. Edessä seisova nainen tuijotti meitä tuimasti. Silti poliittisessa puolueessa oli sekä rivijäseniä että eliittiä. Hän on Ukrainasta ja minä Venäjältä, vastaan. Tunnistan osan sanoista, mutta pidemmät tekstit menevät minulta ohi. Tiedän, mistä deitti puhuu: Monet ukrainalaisista, aiemmin venäjää puhuneista tutuistani ovat alkaneet kirjoittaa sosiaalisen median päivityksensä ukrainaksi. Terapeutit ovat hänen mukaansa sanoneet, että vihan ilmaiseminen on psykologisesti tärkeää
3 2 A L K U P E R Ä IN E N K U V A M U S E O V IR A S T O , D A N IE L N Y B L IN
m a a l i s k u u 2 2 3 3 3 A L K U P E R Ä IN E N K U V A M U S E O V IR A S T O , D A N IE L N Y B L IN Kun Maria Petterssonin tietokirja Suomen historian jännät naiset viime syksynä ilmestyi, tutkijat löysivät nopeasti kirjan sivuilta omista teksteistään tuttuja muotoiluja. Business as usual yleistajuisissa tietokirjoissa, vai jotain muuta. Lukijoille tätä informaatiota ei suotu teoksen lainausja lähteytystapojen vuoksi. Teksti Vaula Helin Kuvitukset Hans Eiskonen Muodon vuoksi m a a l i s k u u 2 2 3 3 3
Käsitteen alkuperäismerkitys viittaa myös varkauteen ja vilppiin. ”Oli aika jännä nähdä, että Pettersson oli päätynyt täsmälleen samaan tulkintaan. Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) määrittelee plagioinnin suoraan tai mukaillen tehdyksi kopioinniksi. Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen apulaisprofessori, musiikkitieteilijä Susanna Välimäki tarttui Petterssonin uuteen kirjaan Akateemisessa kirjakaupassa pian sen ilmestymisen jälkeen. Kukapa sellaista toivoisi, kun jo itse kopioinnin toteaminen vie helposti syviin vesiin. Silti hän järkyttyi, kun sai tuoreesta kirjasta auki säveltäjä Ida Mobergia (1859–1947) käsittelevät sivut. Mutta jos sitä on monta paragraafia, siitä tulee aika kauhea olo.” Näin oli asian laita Petterssonin tekstin kohdalla. Kun Pettersson julkisti, että häneltä on tulossa vastaava kirja Suomen historian naisista, Leskelä-Kärki valpastui. Välimäki, joka on tutkinut Mobergia ja kirjoittanut hänen elämästään laajasti, tunnisti välittömästi itselleen tuttua sisältöä. Se on historiantutkijan näkökulmasta hieman ongelmallinen, muun muassa siksi, että tutkijan täytyy tarkkaan harkita, millä tavoin puhuu tutkimuskohteestaan – huolimatta siitä, että tämä on kuollut. M uutama viikko Petterssonin kirjan julkaisun jälkeen Susanna Välimäki kertoi Zoom-haastattelussa, että Ida Mobergin oopperaa Asiens ljus ei ole julkaistu eikä sitä ole koskaan esitetty. Leskelä-Kärki on työssään erikoistunut henkilöhistoriaan ja naisten elämäkertatutkimukseen. Moberg laati oopperansa libreton yhdessä ystävänsä ja toisen Vågen-looshin aktiivin Agnes Gluudin kanssa. K ulttuurihistorian professori (ma.) ja Uuden etsijät -tutkimushankkeen johtaja Maarit Leskelä-Kärki on samaa mieltä. Hän mietti, keitä Pettersson nostaa esiin ja millä tavoin. TENKin verkkosivujen mukaan plagiointia on luvaton lainaaminen, jolla tarkoitetaan jonkun toisen julkituoman tutkimussuunnitelman, käsikirjoituksen, artikkelin tai muun tekstin tai sen osan, kuvallisen ilmaisun tai käännöksen esittämistä omana. Asiens ljus (Aasian valo) perustuu englantilaisen filosofin Edwin Arnoldin teokseen The Light of Asia: The Great Renunciation, joka on buddhalaisuuden perustajan Siddharta Gautaman runollinen elämänkerta. Se painottaa henkistä kehitystä ja huipentuu kosmiseen nirvanaan. Entä täytyykö menneisyyden ihmisten olla ”jänniä” nyky-yleisön huomion saadakseen. Kirjasta puuttuivat lähdetiedot, mikä herätti ihmetystä tutkijoiden keskuudessa. TENK on opetusja kulttuuriministeriön alainen asiantuntijaelin, joka laatii yhdessä tiedeyhteisön kanssa ohjeet hyvästä tieteellisestä käytännöstä (HTK), sekä tutkii ja tunnistaa näiden ohjeiden loukkauksia. Jossain vaiheessa tutkijat tajusivat, että kyseessä on steinerlainen mysteerinäytelmä – ja hyvänen aika – ooppera, jossa on ihan selkeä loppu, joka tapahtuu musiikillisin keinoin ja jonka voi lukea vain partituurin nuoteista. Sitä oli esimerkiksi tässä kappaleessa: Moberg piti pääteoksenaan oopperaa, jota hän työsti yli vuosikymmenen mutta ei koskaan saanut valmiiksi. Syyskuussa 2022 Leskelä-Kärki luki Ylen sivulta Maria Petterssonin tuoreen haastattelun, jossa nostettiin esille useita juuri hänen johtamassaan Uuden etsijät -hankkeessa tutkit. Tutustu ja ylläty! Mainos Atena-kustantamon verkko sivuilla kutsuu klikkaamaan toimittaja Maria Petterssonin uutuusteoksen esittelyyn. Välimäki koki, että kirjailijan tavassa hyödyntää muiden tekstejä ylittyi jokin sopivuuden raja. 3 4 H uippusuosittu tietokirja suomalaisista naisista, jotka kulkivat omaa polkuaan. Mobergin sukulaisilta Reisjärveltä tutkijat saivat lisää kiinnostavia aineistoja, kuten Mobergin omia kirjoituksia, jotka avasivat tarkemmin hänen ajatteluaan. Esimerkiksi se, että Asiens ljus käsittelee henkistä kehitystä ja huipentuu kosmiseen nirvanaan, on tulkinta, johon Välimäki ja Torvinen päätyivät työstettyään useita vuosia tutkimusta Mobergista ja muista esoteerisista säveltäjistä. Välimäki tunsi keskustelut, joita Petterssonin aiemman kirjan pohjalta (Historian jännät naiset, Atena 2020) oli tutkijapiireissä käyty. Jos se on yksi virke tai kappale, sen antaa mennä. Tutkijat pohtivat, mitä jännyydellä ylipäänsä tarkoitetaan. Suomen historian jännät naiset -teoksen julkaisemisen jälkeen moni yllättyi, mutta ei ehkä ihan sillä tavalla kuin kustantamon markkinointiosastolla toivottiin. Pienikin lainaus voi sisältää valtavan määrän vuosikausien tutkimustyötä. Suomalaisen esoteerisuuden kulttuurihistoriaa selvittäneen Uuden etsijät -hankkeen tutkijat auttoivat lisäksi Välimäkeä ja Torvista navigoimaan teosofisia ja antroposofisia aineistoja sisältävissä arkistoissa, jäljittämään, ”mitä se Moberg touhusi siellä” – esimerkiksi mihin looshiin hän kuului ja keiden ystävä oli. ”Moni tutkija tietää, miltä se tuntuu, kun on omaa tekstiä jonkun toisen nimissä jossain. Ilman lainausmerkkejä.” Plagioinnilla tarkoitetaan Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) mukaan toisen tekijän tekstin tai muun sellaisen esittämistä omanaan. Välimäen mukaan tutkijat pysyvät usein hiljaa, jos tulevat plagioiduksi. Asian julkinen puiminen on väistämättä raskasta. Siitä ovat olemassa vain partituurija librettokäsikirjoitukset, joihin Välimäki oli päässyt käsiksi yhdessä kollegansa Juha Torvisen kanssa eräässä musiikkiarkistossa. Hän seurasi toisella silmällä Petterssonin ensimmäisen kirjan julkaisuun liittynyttä joukkorahoituskampanjaa ja keskusteli väitöskirjaohjattaviensa kanssa jännän naisen konseptista. HTK-ohjeistus määrittelee tutkijoiden toiminnalle eettiset raamit, joihin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen opiskelijat perehdytetään ja sitoutetaan jo perustutkintovaiheessa
Erilaiset tutkimussuuntaukset ja -painotukset myös luovat uusia tulkintoja”, sanoo Maarit Leskelä-Kärki. Jos hän olisi tehnyt jotain kiinnostavaa havaintoa alkuperäislähteistä, tutkijana mielelläni kuulisin niistä ja viittaisin niihin omissa teksteissäni.” Vaikka tietoa löytäisi arkistoista ihan itse, on osattava myös tulkita, mitä se tarkoittaa. V älimäki myöntää, että ei hän kollegoineen tiennyt, mikä olisi ollut paras tapa edetä. A lkuperäislähteiden ja tutkimuskirjallisuuden erottaminen toisistaan on merkityksellinen juuri historiatieteissä. ”Tai jos on joutunut tilanteeseen, jossa omaa tekstiä käytetään törkeällä tavalla vastoin hyvän tietokirjoittamisen tapoja.” Jos Maria Pettersson olisi ollut akateeminen tutkija, hänen toimintatapansa arvioiminen olisi ilman muuta annettu Tutkimuseettisen neuvottelukunnan tehtäväksi, Välimäki sanoo. Pian Susanna Välimäki oli häneen yhteydessä, ja tutkijat päättivät nostaa Petterssonin toimintatavan julkiseen keskusteluun. Esimerkki on tällä kertaa Nuppu Koivisto-Kaasikin tekemästä, muusikko Selma Kajanukseen liittyvästä työstä. Joku väitti, että tutkijat ovat vain kateellisia, kun eivät itse keksineet paketoida asiantuntemustaan tällä tavoin. ”Nyt minulle ei ole esimerkiksi selvinnyt, että onko hän [Pettersson] kerännyt tietoja myös arkistosta. No, kerrotaanpa. Mutta mitä tehdä, kun kyseessä on toimittaja ja tietokirjailija. (Hieman myöhemmin Pettersson pahoitteli Instagramissa näiden lähteiden puuttumista ja kertoi, että ne lisätään seuraavan painoksen lähdeluetteloon.) Mutta erityisesti tutkijat olivat kiinnittäneet huomionsa siihen, millä tavoin lähdekirjallisuutta oli käytetty. Ei lainausmerkkejä tai muuta tunnistetta lukijalle, että kyseessä olisi sitaatti. Toivoisin, että edunvalvontajärjestöt ja Suomen tietokirjailijat ry kehittäisivät toimintaa, joka auttaisi jäseniä käsittelemään näitä ongelmia.” Susanna Välimäki ja hänen kollegansa ovat Suomen tietokirjailijat ry:n jäseniä: he ovat paitsi tutkijoita myös tietokirjailijoita itsekin. Hän toivoo, että tällaisiin tilanteisiin olisi ylipäänsä jotain ohjeita. Mitä väliä, joku voisi kysyä. Koivisto-Kaasik on koonnut Kajanuksen elämäkertatietoa niin sanotuista alkuperäislähteistä: arkistoista ja kirjastoista löytyneistä muistelmista, kirjeistä, sanomalehtikirjoituksista, runoista ja piirustuksista. Sanasta sanaan tai vähän muunnellen otettu toisten kirjoittamaa tekstiä. Sen myötä on noussut esiin muun muassa säveltäjäja muusikkonaisten, kuten Selma Kajanuksen, toiminta esoteerisissa liikkeissä. Pettersson kuvaili jutussa Ida Mobergia ja Selma Kajanusta ”lesboiksi ja okkultisteiksi», mikä särähti tutkijan korvaan. m a a l i s k u u 2 2 3 3 5 tuja naisia. Helsingin Sanomien kulttuurisivuilta asian käsittely levisi nopeasti sosiaaliseen mediaan ja blogeihin. Lisäksi he opettavat tulevia tietokirjoittajia,. J a sinne se todella nousi. Nuppu Koivisto-Kaasikin artikkelia Selma Kajanuksesta ei myöskään löytynyt lähteistä, vaikka Pettersson oli tutkijoiden tekemän tekstivertailun perusteella sitä hyödyntänyt. Koivisto-Kaasikin mukaan on jokaisen kirjoittajan oman edun mukaista eriyttää mahdollisimman tarkasti se, mikä tieto on peräisin alkuperäislähteistä, mikä tutkimuskirjallisuudesta, mikä on jonkun tutkijan tekemä havainto, mikä taas kirjoittajan itsensä. Vain alle vuosi aiemmin hankkeessa oli julkaistu laajalti tutkimustuloksia, esimerkiksi yleistajuinen kirja Uuden etsijät: Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880–1930 (Teos). ”Historiantutkija ei koskaan puhuisi heistä sillä tavoin.” Leskelä-Kärki ihmetteli muutaman päivän, miksi kukaan ei puhu mitään, ja kirjoitti sitten itse asiasta Facebookiin. Lisäksi tehdyt tulkinnat ovat aina sidoksissa omaan aikaamme. ”Tämä oli ehkä aika tyypillinen tutkijoiden reaktio, tehdään raportti ja taulukoidaan. ”Voi olla, että esimerkiksi Kajanuksesta tehty tutkimus olisi näyttänyt 1980-luvulla erilaiselta. Aiheeseen liittyvä keskustelu sai uusia kierroksia sosiaalisessa mediassa. Petterssonin kirjan lopussa oli toki lähdeluettelo, mutta siitä puuttui Välimäen ja Torvisen artikkeli, joka vaikutti olevan keskeinen lähde Ida Mobergia koskevassa luvussa. Muutamaa päivää myöhemmin he julkaisivat blogikirjoituksen otsikolla Plagioinnista Maria Petterssonin teoksessa Suomen historian jännät naiset. Ei mainintaa lainatun tekstin kirjoittajasta. Pian Välimäki ja Leskelä-Kärki päätyivät kollegoidensa Nuppu Koivisto-Kaasikin ja Juha Torvisen kanssa perkaamaan tarkemmin Petterssonin tapaa käyttää lähdekirjallisuutta yhden luvun osalta. Tekstin yhteydessä oli taulukko, jossa tutkijat kuvasivat tarkkojen tekstivertailuiden avulla Petterssonin toimintatapaa. Kävi ilmi, että me maallikot, Pettersson mukaan lukien, sekoitamme arkisessa puheenparressa helposti keskenään alkuperäislähteet ja tutkimuskirjallisuuden (jälkimmäistä voidaan kutsua myös lähdekirjallisuudeksi). Historioitsijat avasivat tiedonmuodostuksen prosesseja sekä alkuperäislähteen ja tutkimuskirjallisuuden eroja pitkissä Twitterja Facebook-keskusteluketjuissa. Leskelä-Kärjen mielestä Ylen jutusta saattoi tehdä tulkinnan, että Pettersson oli löytänyt naiset itse. Uudet etsijät -hankkeessa kiinnostus on kohdistunut esoteerisuuteen, joka on vahvistunut tutkimuksessa kulttuurihistoriallisena tulkintakehyksenä viime vuosina. Sellaisten unohdettujen henkilöiden kohdalla, joilla ei ole laajoja henkilöarkistoja, tulkintojen kokoaminen sirpaleista korostuu. Siis ihan sellaista, että mitä kirjailija voi käytännössä tehdä, jos epäilee, että hänen tekijänoikeuksiaan on rikottu
Suosittelen lukemaan ensin ja kirjoittamaan asian sitten omin sanoin, ilman että vilkaiseekaan lähdetekstiä.” S yyskuun 2022 lopulla Maria Petterssonin kirjasta keskusteltiin vielä melko vajailla tiedoilla. Onko Pettersson käyttänyt samanlaista kopioinnin, yhdistelemisen ja muuntelun tekniikkaa kirjan muissakin luvuissa. Suomen Kustannusyhdistys on suomalaisten kirjaja oppimateriaalikustantamoiden yhteistyöja edunvalvontajärjestö. ”Yleensä opetan, että muistiinpanoja ei kannata tehdä kopioi malla tutkimuskirjallisuutta suoraan sanasta sanaan. Lausuntopyyntöjen käsittelyaika on tällä hetkellä noin vuosi. Lausunnot ovat suosituksia, jotka eivät sido oikeudellisesti kiistan osapuolia tai tuomioistuinta. Esimerkiksi meillä on kirjoittajina oikeus omaan ilmaisuun”, Välimäki sanoo. Inhan tekstien plagiointiin, huolimatta siitä, että Rajala oli listannut Inhan teoksia Intoilijan lähdeluetteloon. Inhan teosten käyttöä, kun tämän kuolemasta oli kulunut yli 70 vuotta. Toki Pettersson on vaihdellut lauseiden järjestystä, etsinyt silloin tällöin ilmaisulleni synonyymejä ja paikoin lyhentänyt kerrontaa. ”Nähdäkseni Pettersson on kopioinut tekstipohjansa suoraan Ujostelemattomista, kun hän kertoo melkein sanasta sanaan saman tarinan turkulaisesta kätilö Catharina Renautista. Siihen osallistui lopulta myös Atena-kustantamo julkaisemalla verkkosivuillaan Suomen Kustannusyhdistyksen juristien allekirjoittaman lausunnon. K. Kaikkien kohdalla analyysin lopputulos on samanlainen: tutkijoita ja tutkimuksia, joita kirjassa hyödynnetään, ei tuoda esiin siinä määrin kuin pitäisi, jotta lukija voisi tietää, kenen tutkimukseen kirjassa esitetyt asiat perustuvat. Puheen painotukset kielivät siitä, ettei asian äärellä olla ensimmäistä kertaa. Laatimaansa lausuntopyyntöluonnosta varten tutkijat tarkastelivat yhteensä viittä Petterssonin kirjan lukua. Heillä on työkalupakissaan useita tekniikoita, jotka pakottavat opiskelijoita ajattelemaan ja kirjoittamaan itse. Koska kirjan tekijät olivat tutkijoita, teosta arvioi Tutkimuseettinen neuvottelukunta. K. A L K U P E R Ä IN E N K U V A H E L S IN G IN K A U P U N G IN M U S E O , D A N IE L N Y B L IN. Vainio-Korhosen esimerkki on yksi uusista havainnoista, joita Susanna Välimäki, Maarit Leskelä-Kärki ja Nuppu Koivisto-Kaasik ovat koonneet Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton juristeja varten. Mutta koen, että minun kirjoittamani teksti tässä on kopioitu ja lyhennettynä ja hieman muokattuna myyty uudessa paketissa”, Vainio-Korhonen kirjoitti. Image on tutustunut tutkijoiden tekemiin uusiin vertailuihin, joiden pohjalta tutkijat arvioivat, että ”leikkaa ja liimaa” -tyyppinen metodi on Petterssonin kirjassa systemaattista. ”Sehän on ihan järkyttävä tieto kaikille tutkijoille. Lausuntopyyntö tekijänoikeusneuvostolle on liitoissa vireillä, mutta pyyntöä ei ole vielä jätetty. Kulttuurinja historiantutkijoiden sittemmin jatkaman analyysin perusteella vastaus on yksiselitteinen: kyllä on. Tekijänoikeusneuvosto on opetusja kulttuuriministeriön alainen toimielin, josta on säädetty tekijänoikeuslaissa. 3 6 toimittajia ja kriitikoita yliopistolla. Se antaa pyynnöstä lausuntoja tekijänoikeuden tulkintakysymyksissä. Pettersson käytti uusimman kirjansa tekemiseen aikaa kaksi vuotta, josta osan oli kirjoitusvapaalla leipätyöstään. P alataan vielä pari askelta taaksepäin, nimittäin Petterssonin kirjasta syyskuussa 2022 käytyyn julkiseen keskusteluun. Vastapuolelle annetaan mahdollisuus antaa neuvostolle asiaansa koskeva vastine. Turun yliopiston Suomen historian professori ja tietokirjailija Kirsi Vainio-Korhonen kuvasi Turun Sanomien kolumnissaan 26. Tekijänoikeusneuvostolta pyydettiin lausuntoa asiasta. Julkisuudessa Rajalan esitettiin syyllistyneen valokuvaaja ja matkakirjailija I. Neuvoston mukaan kyse ei ollut juridisesta ongelmasta, sillä tekijänoikeuslaki ei enää suojellut I. Sen mukaan Pentikäinen ja Pulkkinen syyllistyivät yhden tekstiosion ja valokuvien käytön osalta piittaamattomuuteen hyvästä tieteellisestä käytännöstä. Julkisuudessa ei ole Suomessa aiemmin käsitelty plagiointiepäilyä, jonka kohteena olisi ollut toimittajan kirjoittama tietokirja. lokakuuta 2022, kuinka Petterssonin kirjasta löytyi muunneltu kohta hänen tietokirjastaan Ujostelemattomat. Professori Juha Pentikäisen ja dosentti Risto Pulkkisen Saamelaisten mytologia -tietokirja (SKS 2018) joutui plagiointisyytösten kohteeksi vuonna 2018. Avoin tiede ei tarkoita sitä, että tutkijoilla ei olisi tekijänoikeuksia. J ournalisti-lehden päätoimittaja, kirjailija Maria Pettersson huokaa syvään työhuoneessaan Suomen Journalistiliiton tiloissa Hakaniemessä ja alkaa kertoa uusimman kirjansa syntyprosessista. Somessa ja kahvipöytäkeskusteluissa anonyymeiksi jääneiden juristien lausunto tuntui herättävän enemmän kysymyksiä kuin antavan vastauksia. Juristien lausunnossa Petterssonin toimintatapaa pidettiin ongelmattomana, koska Petterssonin kirjasta löytyy lähdeluettelo. Nyt kirjan lukujen asiat vaikuttavat kirjoittajan omilta ajatuksilta ja tutkimustuloksilta. (Se ei kuitenkaan päde kirjailijan puolustuksena tämän ensimmäisen kirjan Historian jännät naiset kohdalla, josta lähdeluettelo puuttui.) Susanna Välimäkeä keskustelun saama suunta otti päähän, sillä siinä ikään kuin annettiin lupa kopioida tutkijoiden tekstejä ilman lainausmerkkejä ja lähdeviitteitä. Lukija ei siis tiedä kirjaa lukiessaan, milloin kyseessä on referointi tai lainaus (tai luvaton lainaaminen) ja milloin kirjoittajan oma ajatus, tutkijat kirjoittavat lausuntopyyntöluonnoksessa. Vastaavanlaisen ”kirjasodan” – joka on kirjallisuudentutkija Pekka Tarkan 1960-luvulla lanseeraama käsite – aiheutti myös Panu Rajalan Finlandia-palkintoehdokkaaksikin valittu historiallinen elämäkertaromaani Intoilija (WSOY 2015). Moni jäi miettimään, onko Petterssonin kirjassa nähty lähteiden ja sitaattien käyttö todella sellaista, mikä voidaan Suomen Kustannusyhdistyksen mukaan yleisesti hyväksyä tietokirjoittamisessa
m a a l i s k u u 2 2 3 3 7 A L K U P E R Ä IN E N K U V A H E L S IN G IN K A U P U N G IN M U S E O , D A N IE L N Y B L IN 3 7
”Journalistin ohjeissa puhutaan esimerkiksi tosi paljon vastuusta liittyen jutun kohteeseen, hänen oikeuksiinsa. Petterssonin näkemys on, että lähdeluettelon merkitys on tutkijoille erilainen. Lähdeluettelon tarkoitus on auttaa muita tutkijoita eteenpäin, jakaa kunniaa. Ja tietokirjoiksi lasketaan esimerkiksi omaelämäkerrat, joissa ei ole yhtään ainutta viitettä. Museoammattilaisilta tuli vinkkejä, ja monet suomalaiset halusivat kertoa Petterssonille omista jännittävistä sukulaisistaan. Tietokirjoissa lähteistys on paljon vaihtelevampaa. Myös lähdemateriaalin saatavuus vaikutti siihen, ketkä päätyivät lopulta kirjaan. Historian jännät naiset -ryhmä Facebookissa pursusi tarinoita. Ja sitten koostaa niistä tällaisen ensyklopedisen teoksen.” Kiistääkö Pettersson siis sen, että olisi kopioinut mukaillen tai suoraan lähdekirjallisuuden tekstejä omassa teoksessaan. Petterssonin vastaus liikkuu yleisemmällä tasolla. ”Kuten olen aika monta kertaa sanonut, kirjan luvut ovat syntyneet siten, että olen tutustunut moniin kymmeniin eri lähteisiin. Pettersson pohti, ketkä henkilöistä voisivat olla sopivia, ”tarpeeksi jänniä ja kiinnostavia”. Ratkaisun ajateltiin palvelevan suomalaisia lukijoita paremmin kuin pääosin vieraskielisistä lähteistä kootun lähdeluettelon. Niitä lainaamalla, koostamalla, tutkimalla, uudelleen muotoilemalla, on tämä kirja syntynyt”, Pettersson vastaa. ”Tutkimukseen ja yleistajuiseen tietokirjallisuuteen pätevät eri kriteerit.” Oliko kirjoitustyö jotenkin erilaista kuin journalistisen tekstin kohdalla. Kirjoitustyö alkoi, kun aineistoa oli riittävästi kasassa. Näitä asioita opetetaan korkeakouluissa jo perustutkintovaiheessa.. ”Jos mitään lähteitä ei ollut, henkilö vain piti jättää pois. Jos journalisti kirjoittaa tietokirjan niin, hänellä on sitten toisenlainen tapa. Se tarkoittaa, että katsotaan, mitä kaikkea on aikaisemmin tehty, ja sitten kirjailija tekee lukijan puolesta sen työn, että hän käy kymmeniä ja kymmeniä, ehkä satoja tekstejä, tutkimuksia, töitä, kirjoja ja arkistomateriaaleja läpi. Ja totta kai on monia yhteneväisiä piirteitä, kuten se, että asioiden pitää olla totta.” ”Mitä tulee lähteyttämiseen, niin journalismissahan on täysin hyväksyttävää ja normaali käytäntö esimerkiksi sellainen, että jutun lopussa lukee, että asiasta kertoi ensimmäisenä Iltalehti. Keskeistä on tiedonmuodostuksen läpinäkyvyys: sen osoittaminen, millaisen aiemman ajatustyön varaan kirjoittajan esittämät argumentit ja tieto rakentuvat. Käytäntö on hyvin vaihtelevaa.” Pettersson kertoo, että hänen kirjansa luvut ovat syntyneet lähdeluettelossa mainittujen lähteiden tietoja yhdistelemällä, tulkitsemalla ja uudelleenkirjoittamalla. Sitten alkoi työvaihe, jossa Pettersson keskittyi yhteen henkilöön kerrallaan ja haali tästä käsiinsä mahdollisimman runsaasti aineistoa. Hän luki tutkimusta ja etsi tietoa myös arkistolähteistä, usein kirjallisuuden inspiroimana. Toisaalta myös Suomen historian jännät naiset -kirjan lähdeluettelo on Petterssonin mukaan tehty lukijan palvelemiseksi: kun lukija kaipaa lisätietoa kirjan esittelemistä henkilöistä, hän voi saada sitä lähdeluettelossa mainituista teoksista. Kun potentiaalisia nimiä oli kertynyt runsaasti, oli aika tehdä karsintaa. 3 8 Ensin hän kokosi nopeasti ja kursorisesti tietoa historiallisista henkilöistä, jotka saattaisivat sopia teokseen. ”Fundamentaalinen ero akateemiseen maailmaan on se, että lähdeluettelo on tutkijoiden CV:n kannalta tosi tärkeä. Pettersson korostaa, että hänen kirjansa ei ole tutkimusta, eikä hän ole koskaan väittänyt, että se tutkimusta olisi. Tietoa tuli myös somekanavia pitkin. Yksi esimerkki henkilöihin liittyvässä kirjoittamisessa on se, että journalismissa usein henkilö, josta kirjoitetaan, on elossa ja häntä voi haastatella. Sitä toki suosittelen kaikille, joita tämä asia kiinnostaa”, hän sanoo, ja jatkaa: ”Olen saanut tämän kirjan omaäänisyydestä runsaasti kehuja.” E nsimmäisen kirjan kohdalla Pettersson päätyi kustantajan kanssa yksimielisesti siihen, että kirjan lopussa on lähdeluettelon sijaan lukemisto suomenkielistä kirjallisuutta. Tämän kirjan puitteissa ei ollut mahdollista tehdä vuosien tutkimustyötä”, Pettersson sanoo. Ja journalistinen kirjoittaminen on eri asia kuin tietokirjoittaminen, joka taas on erilaista kuin akateeminen kirjoittaminen. ”Kustannuspuolella puhutaan ensyklopedisista teoksista. Nehän ovat kolme erilaista kategoriaa.” Mutta miten Pettersson kuvailisi eroa journalistiseen kirjoittamiseen oman kirjansa kohdalla. Enemmän kuin kunnian tai rahan jakamiseen, tarkka lähteistys ja leipätekstissäkin näkyväksi tehty keskustelu aiemman kirjallisuuden kanssa liittyy tieteellisen tiedonmuodostuksen kriteereihin. Jos tutkijataustainen ihminen kirjoittaa tietokirjan, niin hänellä on usein akateeminen viittaustapa. Niistä löytyi vihjeitä uusista henkilöistä, mikä johti uusiin tiedonhakuihin ja jälleen uusien lähteiden äärelle. Haastateltavan oikeudet ovat journalistin ohjeessa tosi olennainen asia, kun taas tietokirja sata vuotta sitten kuolleesta ihmisestä on eri asia. Hän sanoo olevansa järkyttynyt siitä, että joutuu jälleen kerran keskustelemaan kirjastaan toimittajan kanssa, joka ei ole kunnolla tutustunut teokseen ennen haastattelua. Kuten tiedämme, se miten monta kertaa tutkimukseen on viitattu, on välittömästi rahanarvoista ja vie tutkijan uraa eteenpäin.” On totta, että akateemisessa maailmassa julkaisujen ja niiden saamien viittausten lukumäärällä on merkitystä esimerkiksi silloin, kun tutkija hakee työlleen rahoitusta tai suuntautuu yliopistouralle. ”Lue vaikka eka luku, niin pääset jyvälle siitä, onko teksti omaäänistä vai joku kopio. Siellä ei lue edes, että asiasta kertoi ensimmäisenä Tiina Toimittaja Iltalehden jutussa. Hän luki paljon, esimerkiksi kokoomateoksia, tutkimuksia ja elämäkertoja. Kustantaja tarjosi tähän vaiheeseen apua: henkilön, joka kävi arkistoja läpi, kopioi dokumentteja ja lähetti niitä Petterssonille. Mutta Petterssonin arvio lähdeviittausten monetisoinnin mahdollisuuksista ja uravaikutuksista on tietysti yksinkertaistus. ”Onhan siinä huimasti eroa
Ja näin en ole missään kohtaa tehnyt”, hän toteaa. Päätyikö Pettersson itse esimerkiksi esittämäänsä tulkintaan Ida Mobergin Asiens ljus -teoksesta, vai onko tulkinta peräisin lähdekirjallisuudesta. Kysytään vielä, miten hän vastaa Vainio-Korhosen väitteisiin. Joka tapauksessa Pettersson kiistää jyrkästi syyllistyneensä lähdekirjallisuuden plagiointiin. Ja olen luonnollisestikin myös siis omin sanoin asioita esittänyt.” K irjaan liittyvä mediakohu oli Petterssonille muistutus siitä, että uutinen voi tosiaan olla se, että A syyttää B:tä asiasta X. En tiedä, olisinko kirjoittanut niitä juttuja yhtään eri tavalla. ”Esimerkiksi sellaiset asiat, että Moberg piti pääteoksenaan oopperaa Aasian valo tai että Jean Sibelius oli vapaamuurari. ”Kirjan lähdeluettelossahan näkyvät kaikki lähteet, joita olen käyttänyt ja sieltä on myös hyvin helppo nähdä että, no, kuten tutkija varmasti aivan erinomaisen hyvin tietää ja kuten lähdeluettelosta käy ilmi, tämä tieto [tulkinta Asiens ljus -teoksesta] on peräisin tutkimuskirjallisuudesta.” Tai jos tarkkoja ollaan, tieto on peräisin tutkijoiden tekemästä yleistajuisesta tietokirjasta. Jos tekstissä olevan tiedon alkuperää ei osoiteta, lukija ajattelee helposti, että kirjoittajan esittämät tulkinnat ovat tämän omia. ”He olivat sitä mieltä, että minkäänlaista plagiointia ei ole tapahtunut ja tämä on normaalia lainaamista, kun lähteet on ilmoitettu.” Petterssonin mukaan juristit totesivat, että monet toisiaan muistuttavat lauseet lainaavassa ja lainatussa teoksessa ovat niin sanottuja perusasioita, joiden ilmaisemisessa ei ole paljoa liikkumavaraa. ”Se oli huojentavaa.” Koska plagiointi on vakava syytös, Pettersson päätyi yhdessä kustantajan kanssa pyytämään asiaan näkemystä juristeilta.. ”Kyllä tämä on antanut ihan kiehtovaa perspektiiviä oman alan toimintatapoihin. ”Olen toistuvasti, jatkuvasti, koko ajan puhunut Suomessa tehdystä tutkimuksesta. m a a l i s k u u 2 2 3 3 9 Tekstissä mukana olevat lähdeviittaukset voi ajatella myös lisätiedon tarpeessa olevan lukijan palvelemisena: lukijan ei tarvitse arpoa, mistä lähdeluettelon teoksesta kirjailija on tietonsa eri asiayhteyksissä ammentanut. ”Jos multa on kysytty, että miten olet löytänyt nämä naiset – se on tietenkin ihan älytön kysymys, koska eihän… Samaan tapaan kuin ei Kolumbus löytänyt Amerikkaa, ei näitä naisia löydetä. ”Kaikki kirjan luvut ovat syntyneet sillä tavalla, että olen tutustunut runsaaseen määrään eri lähteitä, jotka on siellä lähdeluettelossa kaikki mainittu. Ne ovat asioita, joihin ei kenelläkään synny tekijänoikeutta”, Pettersson sanoo. Eivät he koskaan ole olleet sillä tavalla hukassa.” Myrskyn silmässä Petterssonia auttoi se, että hänen sanojensa mukaan kaikkien kustantamisen parissa työskentelevien ihmisten viesti oli tämä: hän ei ollut tehnyt mitään väärää. Lähteitä läpikäyden, yhdistellen, lainaten ja kreditoiden olen koostanut näitä lukuja. Sen lisäksi olen nimeltä mainiten heitä [tutkijoita] mainostanut ja myös antanut heidän mainostaa kymmenille tuhansille seuraajille omaa tutkimustyötään hallinnoimieni sivujen kautta ja tehnyt sen hyvin mielelläni”, Pettersson sanoo. Petterssonia kysymys huvittaa. Koska plagiointi on vakava syytös, Pettersson päätyi yhdessä kustantajan kanssa pyytämään asiaan näkemystä Suomen Kustannusyhdistyksen juristeilta. ”Tällä otannalla Pettersson siis popularisoi jo populaaria tietoa”, Hämäläinen kirjoitti. En varmaan.” Hänen mielestään väite siitä, että hän yrittäisi riistää tutkijoilta kunnian, ei pidä paikkansa. ”Plagiointi on sitä, että väittää toisen työtä omakseen. Pettersson sanoo ehdottaneensa suomalaisia tutkijoita asiantuntijoiksi haastatteluihin jo kauan ennen kirjansa ilmestymistä. (Kirja löytyy Petterssonin kirjan lähdeluettelosta, mutta Välimäen ja Torvisen artikkelia ei mainita.) Kirjallisuuskritiikin nettilehti Kiiltomadon päätoimittaja Ville Hämäläinen luokitteli Petterssonin käyttämiä lähteitä kuuden kirjan luvun osalta ja huomasi, että valtaosa niistä oli tutkijoiden laajalle yleisölle kirjoittamia tekstejä, populaareja tietoteoksia tai lehtiartikkeleita. Toistan jo itseäni. Pettersson lukee haastattelutilanteessa Kirsi Vainio-Korhosen Turun Sanomiin kirjoittaman kolumnin
”Koivisto avaa lähteitä tekstissä ja tarkoissa viitteissä kerronnan siitä kärsimättä.” Naiselämäkertakooste, jollaisia Petterssonin kirjat ovat, on tunnettu ja tunnustettu elämäkertatyyppi. Miten kirjoittaja varmistaa sen, että hänellä on kasassa riittävät tiedot henkilöistä, joista hän kirjoittaa. Rauvolan mukaan monet teokset kehittyvät paljonkin toimitusprosessin aikana. ”Nämä seikat erottavat kirjan kaikesta tuolla internetissä olevasta.” A tenan Ville Rauvolaa ei ainakaan voi syyttää siitä, etteikö hän olisi lukenut Petterssonin kirjoja. Rauvolan mukaan luottamus kirjailijan ja kustantamon välillä kehittyy työskentelyn aikana puolin ja toisin. Nyqvist on tutkinut plagiointia kaunokirjallisuudessa sekä tietokirjallisuuden käyttöä kaunokirjallisuuden lähteenä. Kenen vastuulla on, että yleistajuisessa tietokirjassa käytetyt lainaukset ja lähteiden merkintä on tehty tekijänoikeuslakia kunnioittavalla tavalla. Kirjan kustannustoimittaminen ei ole mitenkään erilaista, jos kirjoittajalla on jo valmiiksi nimeä. ”E rola lienee ensimmäinen tietokirjojen kustantaja, joka on selvästi lukenut kaikkien tietokirjailijoidensa käyttämät lähteet, koska pystyy todentamaan, että tämä on se metodi”, sanoo Sanna Nyqvist, plagiointikiistoihin perehtynyt kirjallisuudentutkija ja dosentti Helsingin yliopistosta. Populaarien tietokirjojen maailmassa ja kontekstissa kyseessä ei ole plagiointi. Toisaalta Nyqvist myös tietää, että plagioinnin tarkastaminen on ”älyttömän työlästä”, myös silloin, kun on itse lainatun teoksen kirjoittaja. Yleisesti ottaen sellaisia historiallisia henkilöitä koskevat kirjoitukset, joista löytyy kenties vain yksi relevantti, syvemmälle menevä kirjallisuuslähde, ovat Nyqvistin mielestä erityisiä varovaisuuden paikkoja. Käsikirjoitusta editoidaan ja työstetään, kirjailijan kanssa keskustellaan kirjan rakenteesta ja kokonaisuuksista. Kyseessä on täysin normaali tapa tehdä populaareja tietokirjoja, Suomessa ja maailmalla. Kun Atenan kustannusohjelmaan valitaan jokin kirja, kustantamolla täytyy olla tieto siitä, millaista kirjaa ollaan tekemässä, sekä varmuus kirjailijan kompetenssista aiheesta kirjoittamiseen. Vaikka lajityypissä liikutaan melko pinnallisella tasolla, asettaa se Nyqvistin mukaan samalla ”hirvittävän haasteen” kirjoittajalle. On sitten erillisen keskustelun paikka, onko alan käytäntö hyvä vaiko huono. Tekstin kerrosten näkeminen on vaativaa: pitäisi osata arvioida, onko tieto saatu jostain suoraan vai onko siinä kirjoittajan tekemää intellektuaalista työtä takana. ”Kirjailija on tietysti teoksestaan lopullisesti vastuussa, koska hänellä on teoksen tekijänoikeus. Näihin kysymyksiin kiteytyvät Nyqvistin mukaan tietokirjaan sisältyvät, tiedolle asetetut vaatimukset: relevantti tietopohja ja näkemyksellisyys. Myös tekijä oppii luottamaan kustantajaan, kun näkee, millaista palautetta saa tai miten kirjaa markkinoidaan. Tarkistetaan asiatietoja, varmistutaan kokonaisuuden koherenssista ja myös siitä, että lähteet on merkitty kirjan vaatimalla tavalla. ”Jos kirjoittaja ei tunne syvällisesti aihetta, josta kirjoittaa, hän ei välttämättä osaa erottaa faktoja ja tulkintoja”, Nyqvist sanoo ja jatkaa: ”Etenkin, jos hakee tietoa nopeasti ja käyttää vain yhtä lähdettä eikä pysty vertailemaan tietoa eri lähteiden välillä.” Sisälsi lainattu teksti tulkintoja tai ei, on toista lainatessa turvallisemmilla vesillä, jos pitää tekstissä mukana lainatun teoksen ja tekijän. Mutta todella yleinen se on”, Erola kirjoitti. Harvoin pysytään faktoissa ja todenperäisissä esimerkeissä – vaikka sen voisi kuvitella olevan keskeistä, kun aiheena on tiedon alkuperän varmistamisen tärkeys. Kustantaja Rauvola tuntee myös kirjojen valmistumiseen johtaneet prosessit – ainakin siltä osin, mikä niistä näkyy kustantajalle. Olisiko Petterssonin pitänyt osata erottaa vaikkapa se, että artikkelin alussa mainitussa tekstissä oli mukana tutkijoiden tekemää tulkintaa. Rauvola kertoo, että tietokirjoja kustannustoimitetaan Atenassa huolella. Kustantajan tehtävä on varmistaa, että julkaistavat kirjat ovat mahdollisimman hyviä ja laadukkaita”, Rauvola sanoo.. Toisin sanoen: kirjan sisältämiin tietoihin täytyy ensinnäkin voida luottaa. Toiseksi teoksen täytyy sisältää kirjailijan omaa prosessointia. Nyqvist on huomannut, että plagiointiin liittyvissä keskusteluissa mopo keulii herkästi. Hän nostaa esimerkiksi Silja Koiviston teoksen Sataman kapakan Hilda (2022), joka on Koiviston Kotkassa prostituoituna toiminutta isoisotätiä käsittelevä tietokirja. Hän viittaa sarkasmillaan siihen tosiasiaan, että kustannuspäälliköt tai -toimittajat harvemmin tietävät, toimivatko kirjoittajat näin vaiko eivät. ”Satoja kirjoja kustantaneen ammattilaisen kokemuksella totean, että Petterssonin lähdekäytännössä ei ole mitään poikkeuksellista. Hän ei suostunut haastatteluun tätä juttua varten. Nyqvist kommentoi Imagen pyynnöstä tutkijoiden esille nostamia esimerkkejä Petterssonin toimintatavasta. Vetävää narratiivista tietokirjallisuutta on Nyqvistin mukaan täysin mahdollista tehdä, vaikka samalla avaisi, mistä tieto on peräisin. Lukijan pitäisi saada jonkinlainen ote siitä, mikä teoksessa on kirjailijan viestiä. Kustannusalalla pitkään toiminut Erola esitti tekstissään, ettei Petterssonin toimintatavassa ole mitään uutta tai kyseenalaista, hajaantukaa. 4 Pettersson sanoo, että on pyrkinyt välttämään plagiointisyytöksistä käytyä mediatai somekeskustelua, mutta nostaa haastattelun aikana esille muun muassa Jan Erolan Facebook-julkaisun. Entä miten kirjoittaja pystyy käyttämään löytämäänsä tietoa mielekkäällä tavalla, ja tuomaan tekstiin samalla jotain omaa
”En ole tutustunut Petterssonin aiempiin tai minkään muun asianosaisen teoksiin, ainoastaan tähän.” Kun Laiho kuulee, että Image on pyytänyt tapauksesta toista arviota tekijänoikeusjuridiikkaan perehtyneeltä asiantunti jalta, hän tuumaa: ”Ensinnäkin totean sen, minkä ohjaava professorini sanoi joskus, että juridiikka on mielipidelaji. Laiho istui Riikassa kokouksessa korvat punaisina ja seurasi, kun Twit ter alkoi huutamaan. ”Tieteellisessä kirjoittamisessa tarkkuusvaatimukset ovat erilaiset.” Laihon ja kollegansa tekemä arvio perustuu vain Petters sonin uusimpaan kirjaan. Hän kertoo tekstin olevan lähtöisin hänen kynästään. Tietokirjoja on monenlaisia, on akateemisia ja popu laarimpia, ja niissä on erilaiset käytännöt lähteiden merkinnän ja viittaamisen suhteen. ”Meidän tulkintamme mukaan ja tähän mennessä noudate tun käytännön valossa se ei ollut sillä tavoin moitittavaa, että oltaisiin syyllistytty mihinkään räikeään väärinkäytökseen”, Laiho sanoo. Siinä tilanteessa en voinut kysyä toiselta juristilta, että sopiiko, että laitetaan minun nimeni alle. Rauvolan mukaan tapa on kansainvälisestikin yleinen. Laiho ei halua kommentoida esi merkiksi sitä, että Petterssonin aiemmasta kirjasta puuttui lähdeluettelo. T ässä vaiheessa haluamme jo varmasti kaikki tietää, kuka tai ketkä olivat Atenakustantamon julkaise man lausunnon kirjoittajia. ”Olin taksissa silloinkin, kun tämä kysymys tuli [että kenen nimi lausuntoon laitetaan]. Hän vastaa kysymykseen Teamspuheluun taksin takapenkiltä. Tapana nimittäin on, että jos kiistanalaiseen asiaan annetaan julkinen juridi nen lausunto, joku ottaa siitä nimellään vastuun. Rauvola painottaa tietokirjallisuuden ja lähteiden merkit semistavan moninaisuutta ja puolustaa ratkaisua jättää tar kempi lähdeluettelo pois Petterssonin ensimmäisestä kirjasta. ”Hyvä että kysyit tätä. Se täysin vesit täisi narratiivisuuden”, hän sanoo. Toi nen juristi ”katsoi päältä”, kuten yhdistyksessä on tapana. Täälläkin on lopussa valikoitu biblio grafia, johon kirjailija on valinnut teokset, joista lukija löytää helposti lisätietoa.” Kun Rauvolalta kysyy, olisiko Petterssonin kirjojen toimi tusprosesseissa ollut jotain korjattavaa, vastauksesta kuuluu turhautuneisuus. m a a l i s k u u 2 2 3 4 1 Petterssonin kirjassa lähdeluettelo on Rauvolan mukaan tehty poikkeuksellisella tarkkuudella, koska se on lukukoh tainen. Korjattavaa Rauvola ei löydä. Tie helvettiin on pinnoitettu hyvillä aikomuksilla”, Laiho aloittaa. Päädyin tähän ratkaisuun, ja se oli huono valinta. Hän ottaa esimerkiksi saksalaisen taidehistorioitsijan ja journa listin Florian Illiesin kirjan 1913. Tässä tapauksessa on kyse tiiviistä ja tarinavetoisesta tekstistä. Olisin halunnut osallistua jälkeen päin käytyyn keskusteluun, mutta nyt kysymyksiä ei osattu kohdistaa minulle”, hän selittää. Onko Suomen Kustannusyhdistyksen käsitys siis se, että Petterssonin tapauksessa nähty lainaaminen ja lähteiden käyttö on sellaista, joka voidaan yleisesti hyväksyä tietokir jaalalla. Viime kädessä tuomio istuin ratkaisee, kuka on oikeassa ja kuka väärässä.” Olisiko Petterssonin pitänyt pystyä erottamaan vaikkapa se, että artikkelin alussa mainitussa tekstissä oli mukana tutkijoiden tekemää tulkintaa?. Laihon mielestä tällaisessa tietokirjassa lähteet on kerrottu sitä varten, että lukija tietää, mistä tietoa löytyy. ”Nämä sun kysymykset – kysyt koko ajan kysymyksiä, joista huokuu, että tässä kirjassa olisi tehty joku virhe. Koska Suomen Kustannus yhdistyksen juristit ovat osoittaneet tutkijoiden väitteet juri disesti perättömiksi, Rauvola ei koe tarpeelliseksi jatkaa kes kustelua tapaukseen liittyvistä tekijänoikeudellisista näkö kulmista. ”Tässä kerrotaan tiiviissä muodossa narratiivisesti eri ihmi sistä ja tapahtumista. Kus tantamoiden jäsenpalveluun kuuluu juristineuvonta tämänkal taisissa asioissa, ja sitä Atena käytti hyödykseen. Kriittistä palautetta tuli, myös kustantajilta. Alalla työs kentelevät ovat julkisestikin sanoneet, että tämä on ihan nor maali tapa merkitä lähteet ja kirjottaa tällaista tietokirjalli suutta. Suomen Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho on kiireinen mies. Laiho vahvistaa, että Atenan verkkosivuilla julkaistu lau sunto on Suomen Kustannusyhdistyksen virallinen kanta. Sellaisessa ei vain ole mahdollista joka lauseessa kertoa, mistä lähteestä tieto on
Hän arvioi Imagen pyynnöstä tutkijoiden tekemiä, julkisuudessa olleita tekstivertailuita juri disesta näkökulmasta. ”Kuten käsite hyvän tavan mukainen jo kertoo, niin sehän on sitten auki mielipiteille, että mikä on hyvää tapaa.” Laiho ei löydä perusteita sille, että lainattujen tekijöiden nimet pitäisi mainita lainaavan teoksen leipätekstissä. ”Kun siteerataan tai käytetään lähteenä, sehän tarkoittaa, että lähde mainitaan jollain tavalla. Entä mitä meidän kaikkien – nykyisten, tulevien sekä poten tiaalisten tietokirjailijoiden ja lukijoiden – olisi hyvä tietää siitä, mitä tekijänoikeuslaki näistä asioista sanoo. Plagioida voi nimittäin sellaistakin teosta, jossa tekijän oikeus ei ole enää voimassa. Sitaattioikeus siis suojaa yleistä sivistyksellistä ja kult tuurista intressiä. Sitaattioikeuden tarkoitus on edistää luovaa työtä ja tuottaa yleisölle uusia teoksia eli mahdollistaa uusien töiden tekemi nen. Teksti oli tehty avustamaan kustantajaa käymään Petters sonin kirjasta herännyttä keskustelua. Tai alaviitteet. Mutta siinä on iso ero, että käyttäytyykö huonosti vai onko varas.” Sakari Laihon mukaan Petterssonin tapa lainata lähde teoksia täytti hyvän tavan mukaiset edellytykset ”tällaisessa teostyypissä”. Lähdeteoksen tekijällä eli siteerauksen kohteella – tässä tapauksessa tutkijoilla – on oikeus saada kunnia ja tunnustus tekemästään työstä. Mattila huomauttaa, että sitaattioikeus ei sinänsä suojaa tyyliseikkoja tai lukukokemusta – siis sitä asiaa, mihin Laiho ja Rauvola Petterssonin kirjan kohdalla vetoavat. Hän ei siksi halua ottaa kantaa siihen, miten tapaus pitäisi ratkaista, vaan kommentoi tekijänoikeutta ja sitaattisääntöjä ensin ylei sellä tasolla. Kirjan lopussa on lukukohtainen, 20 sivua pitkä lähdeluettelo. Lähdeluettelossa mainittuja nykyhistorioitsijoiden nimiä tai heidän kirjoittamiaan teoksia ei Petterssonin leipäteks tissä näy. P etterssonin uusin kirja on valtava jötkäle. Mattilan mukaan sitaattioikeus ei rajoita lähdeteoksen teki jän moraalisia oikeuksia eli oikeutta saada tunnustus työstään. Tekijän oikeuslain näkökulmasta tekijän tai lähteiden merkitsemättä jättämistä lainauksen yhteydessä ei oikeastaan voi perustella tekstin raskaslukuisuudella.. Juridisessa mielessä sitaattioikeus on siis tekijän oikeuden rajoitus. Kuuluuko tällainen kirjoitustapa Mattilan mainitseman sitaattioikeuden piiriin. Se ei olisi enää lukukokemus. Oikeus siteerata rajoittaa aiemman tekijän oikeutta teok seensa. Tekijänoikeuden loukkauksesta voi puolestaan olla kyse silloinkin, kun tuhannen sivun teok sessa on jokin pieni kohta, jossa loukataan toisen tekijänoike utta, mutta se tuskin tekisi koko teoksesta plagiaattia. ”Täytyy todeta, että tätä meidän tekstiämme ei ollut kirjoi tettu siinä mielessä, että se julkaistaisiin”, hän paljastaa sitten. Niin kuin sanottu, nämä ovat todella diskutaabe leita asioita.” Laiho haluaa kiinnittää huomiota keskustelussa käytettyyn käsitteeseen, plagiointiin, joka on hänen mielestään varasta misen analogia. Lukijan pitäisi siis voida ymmärtää, että tietty katkelma ylipäätään on sitaatti, ja myös kyettävä yhdistämään tekijä ja lähdetieto kyseiseen katkelmaan. Semmoisen kirjan myyminen ei onnistu. Mutta kuuluuko lukukokemus seikkoihin, joita punnitaan, jos vastaavissa tapauksissa tehdään arviota teki jänoikeuslain toteutumisesta. Sitä on helpompi selailla kahvipöydän ääressä kuin kan niskella mukana käsilaukussa. Toisaalta uuden teoksen tekijällä eli siteeraavalla henki löllä – tässä tapauksessa Petterssonilla – on oikeus lainata eli siteerata toisen tekijän teosta. 4 2 Laiho sanoo, että Petterssonin kirjaan liittyvästä asiasta olisi voinut tehdä pidemmänkin punninnan. Petterssonin teksti tulvii naisten elämänhistoriallisia anek dootteja. Hän toteaa myös, että plagiaatti ei ole tekijänoikeudellinen termi, eikä hän siksi itse käytä sitä. Tuomas Mattila kertoo, että tekijänoikeuslainsäädännön näkökulmasta Petterssonin ja tutkijoiden välisessä kiistassa sovitetaan yhteen kahta erilaista intressiä. Kirja painaa lähes kaksi kiloa ja on noin viiden senttimetrin paksuinen. Pelkästään tekijän ja lähteen nimeäminen ei välttämättä vielä oikeuta sitaatin tekemiseen, sillä jos sitatoitua katkelmaa ei voida yhdistää mihinkään lähdeluettelon tietoihin, lukijan on hankala tietää, mistä sitaatti on peräisin. Mattila huomauttaa haastattelun alkuun, ettei hän ole luke nut Petterssonin teosta eikä tutkijoiden artikkeleita. Jokamies ei lue sellaista kirjaa.” L aiho, kuten myös Atenan Rauvola, vetoavat molem mat lukukokemukseen kommentoidessaan sitä, miksi Petterssonin kirjan leipätekstistä ei löydy viittauksia lähdekirjallisuuteen. Luvuista 56 on nimetty kirjan käsittelemien naisten mukaan, parissa luvussa on lisäksi nostettu lyhyesti esille myös muita histo rian naisia. Se voi olla vääränlaista tai eettisten sääntöjen vastaista lainaamista tai siteeraamista. Sisällysluettelosta käy ilmi, että teoksessa on kuusi osaa, jotka sisältävät yhteensä 58 lukua. Tässä tuntuukin olevan kiistan ydin: tutkijat tunnistavat Petterssonin tekstistä omansa, mutta lukijalle tällaista infor maatiota ei suoda. ”Mieti, miltä se teos näyttäisi, jos kaikki neljäsataa lähde teosta pistettäisiin sinne tekstin joukkoon. Helsingin yliopiston oikeustieteen tohtori Tuomas Mat tila on perehtynyt esimerkiksi tekijän ja luovuuden käsitteiden tulkintaan tekijänoikeudessa. Laiho antoi luvan sen julkaisuun, koska ”ei siinä ollut toisaalta mitään sellaista, mitä ei olisi voinut julkaista”. ”Mutta pidemmälle menevä pohdinta olisi vaatinut enem män aikaa
m a a l i s k u u 2 2 3 4 3 4 3
Kun laissa puhutaan tekijän nimeämisestä, hyvän tavan keskeinen komponentti on tekijän oma tahto. Tekijänoikeuskäytännön mukaan siteeraaminen edellyttää yleensä sitä, että teoksessa oleva lainaus on mahdollista tun nistaa sitaatiksi. On perustettu. Entä palveleeko lainaus uuden teoksen luomista. ”Et voi ottaa toisen teoksesta vain sen takia, että se helpot taa omaa työtäsi”, Mattila tarkentaa. Ne lienevät kuitenkin kirjailijan kynästä lukuun ottamatta muutamaa, joiden yhtey teen lähde, yleensä jokin sanomalehti, on merkitty. Täytyy olla joku pointti, miksi on lainattu. ”Jos teksti sisältää tutkijan itsensä luomia ilmaisuja, kuu lostaa siltä, että mukana on myös luovan kirjoittamisen ele menttejä.” Mattila korostaa, että juridisen arvion lopputulos voi myös olla, että kyse on kokonaan uudesta teoksesta, mikäli sanan muotoja sekä tekstin rakennetta on muokattu lähdekirjalli suuteen nähden riittävästi. Kuulostaa samalta, mistä Sanna Nyqvist puhui näkemyk sellisyyden käsitteellä. P ettersson on itse kertonut, että suorat lainaukset on hänen kirjassaan merkitty kursiivilla. ”Samaa aihepiiriä käsittelevien tekstien samankaltaisuus ei automaattisesti tarkoita, että kyseessä olisi tekijänoikeuden loukkaus”, sanoo Mattila. Myös kirjan lukujen alussa olevat vinjetit, pienet tiivistel mät naisten tarinoista, on kursivoitu. 4 4 M ennään sitten tarkemmin siihen, mitä tekijän oikeuslaki sanoo siteeraamisesta. Tekijänoikeuden termein kyse on siitä, voidaanko lainattua teoksen osaa pitää ilmauksena tekijän henkisestä luomistyöstä”, Mattila sanoo. Lainauksen pitäisi esimerkiksi selventää tai havainnollistaa kirjoittajan omia ajatuksia, auttaa muodostamaan mielipidettä tekstin käsittelemästä asiasta, luoda älyllistä vastakkainaset telua tai jännitettä, herättää keskustelua. ”Kirjallisuuden alalla omaperäisyyden kriteeri voi täyttyä lyhyessäkin tekstissä. Lain näkökulmasta keskeisiä ovat seuraavat kysymykset. Onko lainatun teoksen nimi kerrottu hyvän tavan mukai sesti. Onko Pettersson poiminut lähdekirjallisuudesta niin oma peräisiä ja kattavia katkelmia, että niitä voisi koskea tekijän oikeudellinen suoja. Tekijänoikeuslait ovat alun perin syntyneet kirjallisuuden tarpeisiin, säätelemään kirjojen levitys ja julkaisuoikeuk sia, kirjoittavat kirjallisuudentutkijat Sanna Nyqvist ja Outi Oja teoksessaan Kirjalliset väärennökset (Gaudeamus 2018). Kaunokirjallisuuden kentällä tekijänoikeuslain merkitys on voimistunut samaan aikaan tekijöiden heikkoon toimeentuloon ja neuvotteluasemaan liittyvän huolen kanssa. Huomionarvoista on myös se, että tekijänoikeus ei suojaa tietosisältöä sinänsä vaan ensisijaisesti sitä tekstin muotoa – siis sanavalintoja ja lauserakenteita – jossa tieto ilmaistaan. Toiseksi voidaan tarkastella, onko toisen tekstiä lainattu tarkoituksen edellyttämällä laajuudella: ei liian vähän muttei myöskään liian paljon. Entä onko alkuperäinen tekijä nimetty siten, että teki jän tahtoa on kunnioitettu niin pitkälle kuin sitaattioikeuden toteuttamiseksi on ollut mahdollista. Nykyisin tekijänoikeuslaki säätelee tutkijoiden mukaan vähäi sesti kirjallisuuden kenttää, ja toisaalta monet alalla toimivat tuntevat tekijänoikeuslakia huonosti. Joskus esitysteknisistä syistä sitaattia ei teok sessa voida erikseen korostaa. Kyse on eri tyisesti siitä, miten lakia on tähän saakka tul kittu – laki kun sanoo harvoin mitään kovin täs mällistä siitä, miten jokin asia pitäisi ratkaista. ”Aiheeseen perehtyneet asiantuntijajuristit, jotka ovat tutustuneet puheena oleviin teoksiin, ovat hyvin selkeästi sitä mieltä, että minkäänlaista plagiointia tai tekijänoikeusrikko musta ei ole havaittavissa”, hän toteaa. Kun kyseessä on tekstimuotoinen teos, johon lainaus on merkitty esimerkiksi lainausmerkeillä tai kursiivilla ja on siten tunnistettavissa, siteeraamisen arviointia voidaan jatkaa. Mattila toteaa, että arviointiin vaikuttaa myös se, miten paljon lainausta on monisatasivuisessa kirjassa ja minkälai nen rooli lainatuilla teksteillä on alkuperäisessä teoksessa. Jos tekijän nimi on esimerkiksi painettu kirjan kanteen tai artikkelin alkuun, siitä voi päätellä, että tekijä haluaa tulla mainituksi ja selvästi omaan tekstiinsä liitettäväksi. Näin voi käydä vaikkapa silloin, kun musikaalin lauluosuudessa lainataan toisen tekstiä. Näin onkin silloin, kun Pettersson hyödyntää esimerkiksi historiallista sanomalehtiaineistoa tai siteeraa pidemmän pätkän lähteenä käyttämäänsä kirjaa. Nyqvist on kiinnittänyt huomiota siihen, että kirjoittajat ovat aiempaa tietoisempia tekijänoikeuksista. Yhdessä luvussa Pettersson lainaa Helsingin Sanomissa käytyä aikalaiskeskustelua, toisessa taas Mika Walta rin Kirjailijan muistelmia – muitakin vastaavia esimerkkejä on. ”Onko hän siis tutustunut Uuden etsijöihin tai Suomen historian jänniin naisiin?” ”Onhan hän nyt sitten katsonut mun kirjaani, että miten siellä on lähteistetty?” Pettersson pitää erikoisena, että joku lausuu asiasta tutus tumatta Suomen historian jännät naiset teokseen. Tällöin sitaatti voidaan kuitenkin osoittaa esimerkiksi käsiohjelmassa. Tilanne saattaa olla kuitenkin muuttumassa. Mattila puhuu jännitteestä, juridinen termi on vetoamisfunktio. Tekijän oikeuslain näkökulmasta sitaatti ei voi olla vain sellaista sisäl töä teoksessa, jonka tarkoitus on kasvattaa uuteen teokseen kohdistuvaa mielenkiintoa. K un Pettersson kuulee, että tässä artikkelissa pää see ääneen myös kirjallisuuden tekijänoikeuteen perehtynyt riippumaton asiantuntija, hän alkaa esittämään kysymyksiä. Kuulostaa tekniseltä mutta on oikeastaan melko yksinker taista. Mutta tutkijoiden tekemät tekstivertailut koskevat Pet terssonin kirjan leipätekstiä, yleensä sellaisia osia, jossa ei ole kursivointeja tai muita merkintöjä, jotka viittaisivat sitee raamiseen
”Voi olla, että alalla on totuttu monenlaiseen lähteiden käyttöön ja moni tekijä kuvittelee, että se tapa, johon on itse tottunut, on ihan fine. Sanna Nyqvistiä harmittaakin se, että Petterssonin kirjasta käydyssä keskustelussa on asetettu vastakkain tutkijat ja tieteen popularisoijat. Esimerkiksi tällä hetkellä tietokirjallisuudessa on nousussa kokemuksellisuus, joka haastaa ymmärrystä subjektiivisen ja objektiivisen tiedon välisestä rajasta. Sen jälkeen tulee se, että kohtele toisten tietoteoksia niin kuin toivot omia tietoteoksiasi kohdeltavan.” Oikeustieteilijä Tuomas Mattilan mielestä olisi järkevää selvittää, miten hyvin tietokirjallisuuden käytännöt sopivat yhteen tekijänoikeuden sääntelyn kanssa. Tietokirjailijaksi ryhdytään harvemmin suuren myynnin tai tulojen toivossa. Tekijänoikeus antaa oikeutuksen ja tunnustuksen tehdylle työlle. Kustantamoiden olisi puolestaan syytä valistaa kirjoittajia tekijänoikeuksiin liittyvistä seikoista. Oon vastannut, että toivottavasti et.” Yhteydenottoja on tullut myös Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen puheenjohtaja Timo Tossavaiselle. Petterssonin ensimmäistä kirjaa on myyty kustantajan verkkosivujen mukaan jo yli 40 000 kappaletta. Siispä tietokirjailijoiden ohjeet ovat melko yleisluontoisella tasolla. Kun katsoo Petterssonin kirjan lähdeluetteloa, siellä on aika vähän tieteellisiä lähteitä”, Nyqvist sanoo. ”Että olenko minä seuraava, kun teen ihan samalla tavalla. Tosin siihen liittyy hirveästi myyttejä, ihmiset ajattelevat, että tekijänoikeuslaki suojaa paljon enemmän asioita kuin se todellisuudessa suojaa.” Mutta tekijänoikeudet ovat myös eräänlainen identiteettikysymys, Nyqvist kuvaa. Pettersson brändäsi formaatin taitavasti aikuismarkkinaan”, Sanna Nyqvist sanoo. J os Petterssonin toimintapa on business as usual, miksi juuri hänen kirjansa nousi julkisen kiistelyn kohteeksi. Se, mikä on oikein nyt, ei välttämättä päde viiden vuoden kuluttua. Jos havaitaan, että kirjoittaja on siteerannut laajasti, pitäisi myös varmistaa, että tekijänoikeudelliset seikat on huomioitu tekstissä. Se, että minä olen tekijä. Vai liittyykö tapahtunut jotenkin siihen, että Pettersson on julkisuudesta tuttu henkilö, hänen kirjansa ovat saaneet poikkeuksellisen laajaa näkyvyyttä ja niiden myynti on ollut mittavaa. ”Tässä tuli paljon ylimääräistä sotkua siksi, kun ei oikein tiedetty, että miten pitäisi reagoida”, Tossavainen sanoo. Tarkkaa teknistä ohjesääntöä on Tossavaisen mukaan silti mahdotonta kirjata, koska tietokirjallisuuden muodot elävät ajassa. ”Lisäksi samankaltaisia teoksia oli tullut liuta jo aiemmin. Pettersson on hyödyntänyt molempien teostensa tiedonhankinnassa joukkoistamista: hän on jakanut ”jännien” naisten tarinoita sosiaalisen median kanavissaan ja kannustanut myös muita osallistumaan tarinoiden jakamiseen. Lisäksi on käytetty lähteenä Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan teosta Kirjalliset väärennökset (Gaudeamus 2018).. Siten ei ole välttämättä kyse mitenkään tarkoituksellisesta toiminnasta”, hän sanoo. Monet kirjailijat, joita Pettersson on hyödyntänyt, ovat yleistajuisessa kirjoittamisessa ja tieteen popularisoinnissa ansioituneita tutkijoita. Tutkijoiden kirjoille ei ole vastaavaa formaatin tukea, mutta tutkijataustaiseen tietoon kohdistuu Nyqvistin mukaan myös turhia ennakkoluuloja. Sattuiko Pettersson lainaamaan tekijöitä, jotka seuraavat erityisen tarkkaan sitä, miten heidän tekemäänsä työtä hyödynnetään. Näiden kahden maailman eroja korosti myös Pettersson tätä juttua varten antamassaan haastattelussa. Oletus on, Nyqvistin sanoin, että ”tutkija mutisee jotain pölyistä latinaa sieltä kateederilta”. ”Tietokirjailijat, kustantajat ja kustannustoimittajat tiedostavat tämän jälkeen paremmin oikeutensa ja velvollisuutensa.” Juttua varten on haastateltu myös antiikin historian dosentti MarjaLeena Hännistä, Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtista, Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverrosta, kustantaja Aleksi Siltalaa sekä kirjailija Annamari Saurea. Maria Pettersson kertoo, että häneen on ollut yhteydessä oppija tietokirjailijoita, jotka ovat olleet hyvin peloissaan. ”Siitähän tässä ei ole kyse. Ennemminkin siihen kannustaa halu syventyä johonkin asiaan ja kertoa siitä myös muille. Tossavaisen mukaan totuudenmukaisuuteen pyrkiminen on ohjeistuksen moraalinen selkäranka. Edellä sanottu pätee tietysti myös tutkijoihin: samassa veneessä ollaan. Hänen mielestään tapauksen julkinen käsittely on vienyt tärkeitä asioita eteenpäin. Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että toimintatapojen tarkentamiselle on tietokirjallisuuden kentällä tarvetta. m a a l i s k u u 2 2 3 4 5 tekijänoikeusjärjestö Sanasto, ja kirjailijaliitot ovat lisänneet merkittävästi juridista neuvontaa. ”Kun tekijyyden reunaehdot ovat ankarat, ei tule rahaa eikä huomiota mediassa, niin ainakin on ne tekijänoikeudet. Yksi hänen johtamansa tutkimusprojektin tulos oli, että tekijänoikeuden merkitys ei välttämättä ole saatu suoja vaan tietty identiteetti. Suomen tietokirjailijat onkin täsmentänyt ohjeistustaan Petterssonin kirjaa seuranneen kohun jälkeen, kertoo Timo Tossavainen. Hän tiivistää ohjeistuksen perusviestin raamatullisesti: ”Päällimmäisenä on ajatus, että kunnioita tekijänoikeutta yli kaiken. ”Etenkin oppikirjailijat ovat olleet huolissaan”, Tossavainen vahvistaa. Petterssonin kirjasta syntyneen keskustelun myötä Suomen tietokirjailijoissa herättiin myös ajattelemaan ohjeistusta tilanteisiin, joissa tietokirjailija kokee oikeuksiaan loukatun. Moni tätä juttua varten haastateltu tuntee myötätuntoa Petterssonia kohtaan. Onnistuneen joukkorahoituskampanjan vuoksi Petterssonin ensimmäisellä kirjalla oli valmista yleisöä. Kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist toivoo, että tapahtunut johtaisi tietokirjallisuuden lähteistyksen, viittaamisen ja siteeraamisen käytäntöjen tarkempaan miettimiseen, myös äänikirjaformaatissa
Teksti Oskari Onninen Kuvat Essi Lyytikäinen Asetelmat Pauliina Vuorinen SYNTIPUKKI 4 6. 4 6 …eli miten suomalaiset saatiin uskomaan, että lukio-opiskelijoiden ongelmat johtuvat pitkästä matematiikasta
m a a l i s k u u 2 2 3 4 7 4 7
Vielä kolmen vuoden jälkeen lähes kolmannes jatkaa yrittämistä. Aiemmin pääosasta aineita laskettiin yhteen vähintään pääsykoetulosten ja todistuspisteiden summa. Hän on ollut eläkkeellä keväästä 2015, sitä ennen 37 vuotta samassa koulussa. Opiskelijat hakevat mielestään parhaaseen mahdolliseen kouluun. Oppositiopuolueita suututtivat valmistelun kiireisyys ja uudistuksen tavoitteet. Mutta heitä ei kuunneltu. Ne oli musta hirvittävän hauskoja”, Simula sanoo. Simula oli ehkä viisissäkymmenissä – opettajalla ei ole koskaan tarkkaa ikää. Näin myös tapahtui. Se kuluttaa oppilaita ja suosii rikkaita kaupunkilaisia. Sinä aikana maailma ehti muuttua paljon mutta pitkä matematiikka yllättävän vähän. Kiitos elinkeinoelämä nyt vaan tästäkin. Se onnistuu vuonna 2012 taloustieteen Nobelilla palkitun kaksisuuntaisten markkinoiden konseptin avulla. Opiskelijavalintauudistus astui kokonaisuudessaan voimaan vuonna 2020. Hakijan kannattaisi kertoa, mihin hän todella haluaa opiskelemaan. Huomio kiinnittyi siihen, mikä on kaikkein arvokkainta: pitkän matematiikan laudaturista saisi hieman äidinkielen laudaturiakin enemmän pisteitä. Yleensä oli kivaa. Vuonna 2019 kokeet muuttuivat digitaalisiksi. Sipilän hallitus taputteli uudistuksen läpi, suurin piirtein Pekkarisen ja Sarvimäen suunnitteleman mallin mukaisesti. Laskimet ja taulukkokirja vaihtuivat koejärjestelmän apuohjelmiin.. Kouluhallitus linjasi, että ajallemme on ominaista luonnontieteiden tutkimuksen ja tekniikan ennen näkemätön kehitys ja että nämä alat vaativat yhä enemmän ja yhä paremmin koulutettua työvoimaa. Kasvatustieteen tutkija ja filosofisen Niin & näin -aikakauslehden yksi perustaja Tuukka Tomperi kirjoitti Facebookiin päivityksen, joka ylitti uutiskynnyksen. Marraskuussa yliopistokoulutuksen asiantuntijaverkosto esitteli seminaarissaan oppiaineiden ”ranking-työkalun”, jota valintakriteereistä päättävät korkeakoulut voisivat käyttää valitakseen opiskelijat ylioppilasarvosanojen perusteella. Hänellä oli polkkamittaiset viivasuorat hiukset, kuvisopemaisen kreisikirjavia mekkoja ja riippuvissa korvakoruissa milloin mitäkin höpsöä, ehkä Lego-palikkojakin. Pitkä matematiikka ei ole suuremmin muuttunut niin oppimäärällisesti kuin koeteknisestikään. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson pelotteli puolueen kotisivuilla, että matematiikan painoarvo ja eri aineiden tärkeysjärjestys on yhdenvertaisuuden ja sivistyksen kannalta tuhoisaa. ”H yvät matikistit”, Outi Simulalla oli tapana tervehtiä oppilaitaan. Vuosi oli 2009, hienoa aikaa ennen yleissivistyksen rappiota. Vuotta aiemmin hän oli valmistunut maisteriksi pääaineenaan radiokemia ja arponut, näinkö Säteilyturvakeskus kutsuu, mutta kerran hänen rehtori-isänsä pyysi häntä sijaistamaan muutamaksi päiväksi lukioon matematiikan tunnille. Sinne kapusin kymmeniä ja kymmeniä kertoja pitkän matematiikan tunneille. Simulan opetusvuodet käsittävät alle kolmanneksen suomalaisen pitkän matematiikan historiasta. 4 8 H uhtikuussa 2016 Valtion taloustieteellisen tutkimuskeskuksen (vatt) tutkijat Tuomas Pekkarinen ja Matti Sarvimäki julkaisivat raportin nimeltä Parempi tapa valita opiskelijat. Koulut puolestaan haluavat niiden näkökulmasta parhaat mahdolliset opiskelijat. Simula piti opettamisesta heti. Teknologiassa on tulevaisuus, ajateltiin. ”Porukat ei olleet koskaan samanlaisia”, Simula sanoo Lahden visuaalisten taiteiden museon Malvan kahvilassa. ”Trigonometriset epäyhtälöt opettelin aikoinaan itse, mutta niitä en sitten päässyt koskaan opettamaan. Opiskelijoiden kannattaa laskelmoida sen sijaan, että he hakisivat sinne, mihin todella haluaisivat. Reaalikokeen painopiste siirtyi klassisesta sivistyksestä ja historiasta yhteiskunnallis-luonnontieteellisempään suuntaan. Hänestä tuli opettaja, tai siis lehtori. Se tulee kalliiksi niin yhteiskunnalle, yliopistoille kuin opiskelijoille – onhan nuoruudessa vietetty aika huippuarvokasta valuuttaa, jolle on parempiakin käyttökohteita kuin kuukausien koestressi. Kapeat portaat ylös ja käytävän päähän vasemmalle. Yksinkertainen tapa parantaa korkeakouluopiskelijoiden valintatapaa olisi korvata pääsykokeet pääsääntöisesti ylioppilaskirjoitusten arvosanoihin perustuvalla järjestelmällä, tutkijat kirjoittivat. Hän oli aloittanut Tiirismaan lukiossa Lahdessa vuonna 1978. Alimmiksi rankkeeratuista reaaliaineista, kuten filosofiasta, oli tulossa yo-kirjoitusten kannalta taakka. Lokakuussa 2017 opetusja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) intoili Helsingin Sanomien haastattelussa uudesta uljaasta lukiosta, jossa painottuisivat matematiikka, luonnontieteet ja kielet, joiden osaamisesta elinkeinoelämä oli ollut huolissaan. Mekko ja korvakorut ovat vanhaa tyyliä. Usein myöhässä, mikä hävetti sopivasti, mutta vielä useammin väsyneenä, mille ei voinut mitään. Tutkijat jatkoivat kritiikkiään: pääsykoejärjestelmässä alle puolet hakeneista saa opiskelupaikan ensi yrittämällä. Yksikään korkeakoulujen opiskelijavalintajärjestelmä ei ole täydellinen, mutta pääsykokeet ovat ongelmallisin kaikista, he kirjoittivat. Puhelimella ei onneksi päässyt nettiin. Vuodesta 1965 lähtien pitkän ja lyhyen matematiikan kokeet ovat olleet erilliset, ja sittemmin lyhyestä matematiikasta on tullut yhä selvemmin oma oppiaineensa. Tomperista uudistuksen viesti oli selvä: haluatpa opiskelemaan mitä vain, kannattaa kirjoittaa pitkä matematiikka tai vähintään lyhyt hyvin. Ylimääräisiä tehtäviä on hienosäädetty, ja laskimen käyttö on vapautunut. Uudessa järjestelmässä vähintään 55 prosenttia opiskelijoista valitaan pelkällä ylioppilastodistuksella, loput pääsykokeen kautta. 1950-luvulla Suomi alkoi vaurastua vauhdilla. Vielä lukiolaisia ei ollut taidettu ylentää opiskelijoiksi. Sitten nämä preferenssit sulautetaan yhteen. Sai olla ihmisten kanssa. Parempi järjestelmä painottaisi tehokkuutta ja reiluutta. Ylioppilaskirjoituksissa on ollut kaksi eri matematiikan oppimäärää vuodesta 1901. Pitkän aikaa lyhyen kirjoittajat vastasivat typistettyyn versioon varsinaisesta kokeesta. Matematiikan luokan seinään oli maalattu valtava viidakko eläimineen
Jatkossa sen saattoi jättää kirjoittamatta kokonaan. ”Se on opiskelijoille hirveätä, jos olet siellä ahdistuneena, ettei tästä tule mitään, ja saat vielä huonoja numeroita. m a a l i s k u u 2 2 3 4 9 Vuosikaudet pitkä matematiikka oli pakko kirjoittaa, jos sitä oli lukenut tarpeeksi pitkälle. Nykyään näyttää olevan toisin. Tällaisia vanhempia hän sitten koetti vanhempainilloissa ylipuhua antamaan lapsilleen lupa vaihtaa lyhyeen. Jo sen ingressi korosti, miten hutiloitu uudistus ”teki pitkästä matematiikasta lukioiden ykkösaineen”. Suuri osa ihmisistä ei kuulemma hahmota maailmaa tilastollisesti vaan tarinoiden kautta. Lyhyen ällä tulisi helposti, pitkän E ei todellakaan, arvelin. Taas huoletti romahtava yleissivistys. Aivan kamalaa se on opettajillekin, jos jotkut kituu sun tunneilla.” V uonna 2019 Helsingin Sanomien Sunnuntai-sivuilla julkaistiin pitkä juttu otsikolla Liian pitkä matematiikka. Mielikuvat ovat tiukassa, ja samansävyiset jutut jatkuneet vuodesta toiseen. Omaan hakuvuoteeni 2009 nähden todistuspisteiden muutokset näyttävät kieltämättä melko vähäisiltä. Pakko on, hyötyä ei. Samaa hän kertoo sanoneensa kaikille, terveenä varoituksen sanana ja kokemuksen syvällä rintaäänellä. Helsingin valtiotieteellisen politiikassa ja viestinnässä, joka on korvannut entisen viestinnän oppiaineen, lyhyt matematiikka on menettänyt hieman arvoaan suhteessa pitkään. ”Se oli mun mielestä hämmentävää, että ihmiset, jotka vaihtoi lyhkäselle, tuli pyytämään anteeksi. Myös hän piti kohuttua todistuspistetaulukkoa aikoinaan dramaattisena, varsinkin kun opettajilla on hänen mukaansa taipumusta mustasukkaisuuteen omien aineidensa puolesta. Pitkästä matematiikasta on tullut näiden tarinoiden pahis. Hänestä valinta pitkän ja lyhyen oppimäärän välillä on nimenomaan tykkäämiskysymys. Oli myös mahdollista vaihtaa lyhyeen loppumetreillä. Kokenut matematiikanopettaja valitteli lisäksi, että vastentahtoinen matematiikan opiskelu heikentää myös osaamista. Niistä suurin osa hakeutuu matemaattisille aloille”, Huuska sanoo. Huuskan mukaan kertomus menee näin: Teologiaa opiskelemaan halunnut Masa on kirjoittanut uskonnosta laudaturin, mutta pitkästä matematiikasta laudaturin kirjoittanut Pena voi saada samassa haussa paremmat pisteet kuin hän. Vahvimmin pitkän matematiikan parhaat arvosanat korreloivat teknisille, luonnontieteellisille ja kaupallis-hallinnollisille aloille pääsyn kanssa. Istuin viidakkoluokassa kakkosrivin keskellä ja kuvittelen muistavani Simulan vakavan äänensävyn: tajuathan, ettei sinne voi noin vain mennä ja saada laudaturia. Olin selvittänyt, että Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan viestinnän opintojen opiskelijavalinnassa lyhyen matematiikan laudatur olisi yhtä arvokas kuin pitkän eximia. Opiskelijavalintajärjestelmää tutkitaan paljon koko ajan, ja toistaiseksi tulokset näyttävät toivotuilta. vatt kertoi tammiSuuri osa ihmisistä ei hahmota maailmaa tilastollisesti vaan tarinoiden kautta. Tällaisten hakupainealojen ulkopuolella laudatur-puhe on hölmöä: noin kaksi kolmasosaa uusista yliopisto-opiskelijoista ei ole kirjoittanut yhtään ällää. Eihän pitkän matematiikan laudatureja kirjoittaneita ole kuin muutama, ja vaikka eximiat ottaa mukaan, niin edelleen aika vähän. Niin tein myös itse. Hän on apulaisrehtori Raumalta, Matemaattisten aineiden opettajien liiton hallituksen jäsen ja kaupunginvaltuuston kokoomuslainen puheenjohtaja. Suomalainen lukio on täynnä kivaa ja sivistävää, joten ei kannata opiskella aineita, joista ei pidä. Simulan uran aikana mainioilla arvosanoilla oppimäärän läpi surffasi ”minimaalinen” määrä matikisteja. Vastentahtoisiin pitkän lukijoihin hän ei juuri törmännyt pois lukien ne, joita painostettiin kotona, koska meidän suvussa kyllä kaikki. Simula päivittelee, miten ihmiset ovat ”ruvenneet kuvittelemaan”, että ilman pitkää matematiikkaa ei olisi asiaa yliopistoon. ”Se vetoaa tarinoiden kautta maailmaa hahmottaviin ihmisiin. Vähintään yksi magna tai sitä parempi arvosana on sen sijaan selvällä enemmistöllä. Jos pitkästä matematiikasta sattuu tykkäämään, vaivannäköön kannattaa varautua. Hänellä on silti selvä tulkinta siitä, mitä on tapahtunut. No herranjestas! Jos ei tykkää tai tartte, niin mitä järkeä sitä olisi lukea?” Simula sanoo epäuskoisesti. ”Onko se ihme, että teologian laitos ottaa sen yhden matematiikkaakin osaavan mukaan?” L ienee siis tilastokatsauksen aika. Lopputulos tuntuu suurelta vääryydeltä. Vuonna 1996 säännöstä luovuttiin. ”Mikään evidenssi tätä ajatusta ei tue”, puuskahtaa Otso Huuska. Uuvuttaa ja ahdistaa. Sen sijaan Helsinkiin historiaan pyrkiville lyhyen laudatur oli vuonna 2009 pitkän magnan veroinen, nyt lähes eximian. Pitkästä matematiikasta on tullut näiden tarinoiden pahis.
5 5
Tärkeämpiä ovat esimerkiksi kiinnostus ja osaaminen.. Jos rahkeet ei riitä kasiin, ysiin tai kymppiin, ei jakseta tehdä mitään.” ”Se on mun kokemusperäinen näkemykseni, ei tilasto.” T ammikuussa Ison-Britannian pääministeri Rishi Sunak vaati, että pakolliset matematiikan opinnot pitäisi ulottaa 16-vuotiaista 18-vuotiaisiin asti. Otso Huuska pitää pitkää matematiikkaa luonnontieteilijöiden matematiikkana ja lyhyttä yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien matematiikkana. HS Teeman helmikuun 2023 matematiikkanumerossa opiskelijavalintoja kehittävän työryhmän projektipäällikkö Tanja Juurus kommentoi, että juuri matematiikan painoarvo todennäköisesti muuttuu, kun järjestelmää tänä vuonna uudistetaan. ”Jos ei saada parhaita tuloksia lähtökohtaisesti, kykeneminen pitkäjänteiseen työntekoon on suorastaan romahtanut. Kupiaisesta huomionarvoista on sekin, että pojilla ja pitkää matematiikkaa lukevilla uupumuksen vastamittarina käytetty opiskeluinto on suurinta. Uudistuksen jälkeen yhä harvempi jättää matematiikan kirjoittamatta, mutta selvimmin on lisääntynyt reaaliaineiden suosio. Etlan Aino Kalmbachin ja vatt:n Tuomo Virkolan alustavien simulaatioiden mukaan paikkajako muuttuisi vain vähän, vaikka kaikki aineet olisivat todistusvalinnassa keskenään samanarvoisia. Englantia lukuun ottamatta pitkien kielten kirjoittaminen hiipui jyrkästi 2000-luvun ja loivasti 2010-luvun, mikä on okm:n vuoden 2017 selvityksen mukaan johdettavissa alakoulujen kielitarjonnan heikentymisestä. Sunak haluaa datansyöttörobottien vitullisen drooniarmeijan. m a a l i s k u u 2 2 3 5 1 kuussa, että opiskelupaikan saaneiden 19-vuotiaiden määrä on kasvanut kolmanneksella, 80 prosenttia oli päässyt ykköstai kakkostoivepaikkaansa eikä heidän sosioekonominen taustansa ollut muuttunut. Vittuun toryt! Haistakaa vittu!” rähjäsi marxilaista elokuvatutkimusta aikoinaan opiskellut näyttelijä Simon Pegg ja sai nimensä lehtiin. Lopetin itse kaiken, kun olin kaksitoista, enkä ole koskaan tarvinnut matikkaa sen enempää. Käytännössä heidän tutkimuksensa mukaan vaikuttaa siis siltä, että matemaattiset hakevat omille aloilleen, kielimieliset omilleen ja humanistit omilleen – ja kilpailevat kaltaistensa kanssa. Britannia on yksi harvoista kehittyneistä maista, jossa matematiikkaa ei ole pakko opiskella tämän pidemmälle. Sitä kirjoitetaan yhä vähemmän kuin vuonna 2008. Tärkeämpiä ovat esimerkiksi kiinnostus, osaaminen ja jopa innostava opettaja. Se putosi reaalien keskikastiin – eli osaavat lukiolaisetkin taktikoida! Uudistuksen voittaja-aine uskonto taas on nousussa mutta silti harvinainen. Hän puhuu matematiikasta kuin taiteesta intohimoisimmillaan puhutaan, kauniina maailmana, jolla on itseisarvo ja jonka hienous pitää opetella ymmärtämään. Muutkin muutokset ovat vähäisiä. Kansa raivostui. Terveystieto oli pitkään ylivoimaisesti suosituin reaaliaine, koska siinä oli kursseja kaikkein vähiten. Laboren tutkimusjohtaja Tuomo Suhosen mukaan opiskelijavalintauudistuksen jälkeen yliopistoon pääsyä ovat aiempaa enemmän ennustaneet hyvät arvosanat äidinkielestä, lyhyestä matematiikasta ja uskonnosta. Mutta ei. Siihen yleissivistävän lukion pitääkin kannustaa, vaikka matematiikan opettajan perspektiivistä opiskelijoiden määrän kasvussa ei ole pelkkiä hyviä puolia. Todistusvalinnassa pisteet alettiin määrittää kurssimäärän mukaan, ja terveystiedon arvo romahti. Ainekohtaiset trendit ovat pitkiä. ”Koulutustaustani vuoksi häiritsee hirveästi puheet, että matematiikkaa pitäisi opiskella siksi, että kilpailukyky kasvaa”, hän sanoo. Biologian, fysiikan ja yhteiskuntaopin suosio on kasvanut läpi 2010-luvun, filosofiankin hieman. Toinen asia liittyy opiskelijoihin. Helsingin yliopiston kasvatustieteilijä Sirkku Kupiainen taas on selvittänyt kyselytutkimuksessa, johon vastasi 4 000 lukiolaista, että todistusvalintapisteet ovat vasta viidenneksi tärkein syy valita opiskeltavia tai kirjoitettavia aineita. Silti vähän kaikki ovat olleet tyytymättömiä järjestelmään. Yhdeksän luokkavuoden aikana hän huomasi pari muutosta. Ei voi ajatella, että yleissivistys olisi humanistisia aineita ja ehkä kieliä. Kun pitkän saksan, ranskan tai venäjän suosio on prosentin luokkaa, voi päätellä, että pitkän matematiikan ja pitkän kielen välillä joutuu aikaja jaksamissyistä valitsemaan vain muutama Hermione-tyyppinen lukiolainen vuosittain. Kun luokan keskitaso laskee, parhaat kärsivät. Todistusvalintapisteet ovat vasta viidenneksi tärkein syy valita opiskeltavia tai kirjoitettavia aineita. Jos perusmatemaattinen numerotaitoisuus menetetään, meillä on entistä suurempi populaatio, joka on helpommin johdettavissa harhaan.” Huuska siirtyi Rauman lyseon lukion apulaisrehtoriksi viime syksynä. Vuodesta 2016 pitkässä ja lyhyessä matematiikassa on ollut yhteinen ykköskurssi, ja viime vuosina pitkää on kokeiltu aiempaa herkemmin. ”Entä lapset, jotka eivät halua opetella matikkaa. ”Matematiikka on keskeinen osa yleissivistystä. Huuska ei ole huomannut, että taitotaso olisi laskenut, mutta oppimistaidot ovat
Lewis joutui tenttimään matematiikan, jotta pääsi edes stipendiaatiksi Oxfordiin. Vielä 1900-luvun alussa teologi-kirjailija C. Juhlaillallisella siitä ei sovi puhua. Vastakkainasettelu on yllättävän tuore ilmiö. Yliopistovalinnan arvokkaimmat kurssit ovat humanistisesta aineesta nimeltä äidinkieli ja kirjallisuus. Niiden mukaan matematiikka opettaa pitkäjänteisyyttä, historia lähdekritiikkiä ja ihmisen toiminnan kontekstualisointia ja biologia syyja seuraussuhteita ja luonnonlakeja. Harvassa ovat kuitenkin tuotantotalouden opiskelijat, jotka harmittelevat mediassa sitä, että heitä ylikuormitetaan ylipainottamalla todistusvalinnassa kaikkea opintojen kannalta hyödytöntä, kuten romaanien lukemista tai runoanalyysiä. P erustelu pitkän matematiikan painoarvolle korkeakouluvalinnoissa on ollut yksinkertainen: se on lukion oppimäärän vaativin aine, jossa on eniten kursseja. 5 2 Moni muistutti, että matematiikka on jo nyt suosituin aine ylioppilastutkintoon rinnastettavassa A-level-kokeessa, eikö muka riitä! Sen tenttii vajaa viidennes opiskelijoista, pitkää matematiikkaa vastaavan Further and Advanced -version muutama hassu prosentti. Entä sen matematiikan määrä ja laatu. Viktoriaaniseen aikaan 1850-luvulla Cambridgen yliopisto oli tunnettu uskomattoman vaikeista matematiikan pääsykokeistaan – vaikka olisi halunnut opiskelemaan antiikintutkimusta. No tarvitsee!” Moilanen sanoo. Mukavampi aihe on yleissivistyksen rappeutuminen, joka yltyy entisestään, kun lukioissa pitkä matematiikka syö muut aineet sisäänsä. Yhdessä jos toisessa tutkimuksessa matematiikan osaamisesta on löydetty yhteyksiä kognitiivisiin taitoihin ja esimerkiksi hyvään työmuistiin. Viidestä aineesta pisteitä antavat myös yliopistot. ”Jos kysyy, tarvitseeko tulevaisuudessa tietoa, miten valiokunnat toimii Suomessa, siihen on helppo vastata ’ei välttämättä’. Ei yhtään poikkeuksellinen. Eikä ihmistieteiden arvostus ole kadonnut mihinkään. ”Pakkoruotsin” vastustaminen suoranainen faux pas, sillä kuka nyt kehtaisi vastustaa uuden kielen oppimista. Ylioppilastutkintoihin on sisällytetty tasaisesti enemmän kokeita läpi 2010-luvun. Muuten vastaava hyötypuhe on uhka. Toisaalta pelkät työelämävalmiudet eivät vielä ole kriittistä kansalaisuutta, joka pitää demokratiaa kasassa. Suomessa karienqvistit korostavat alati matematiikan ylivertaisuutta ”yleissivistyksen kulmakivenä”. Mutta jos kysyy, tarvitseeko kriittistä poliittista ajattelua. P. Matematiikkaa nämä sosiaaliset säännöt eivät koske. Matematiikka tosiaan on harvinainen asia, jonka hyödyllisyys sivistysihmisten on lupa kyseenalaistaa. Toisaalla jannesaarikivet kiroavat, miten elinkeinoelämä, Sipilän hallitus ja matematiikkaintoilu rapauttavat saman yleissivistyksen. Snow’n vuoden 1959 essee Kaksi kulttuuria. Opetushallituksen opetusneuvos Leo Pahkinin mukaan suomalainen pitkä matematiikka on oppisisällöiltään hyvin yhtenevä eurooppalaisten verrokkivaltioiden kanssa. (Suomessa pitkä ja lyhyt ovat suunnilleen tasoissa, ja jommankumman kirjoittaa yli neljä viidesosaa abiturienteista.) Brittikolumnistien suosikkisiteerattava on fyysikko ja lordi C. Vaativuus kiinnostaa yliopistojakin, jotka haluavat valita osaavimmat ja ahkerimmat opiskelijat eivätkä potentiaalisia pudokkaita. S. Se taas on, öh, aika sivistymätöntä. Ja historiasta löytyy joukoittain intellektuellisuuruuksia, kuten Leonardo Da Vinci, Bertrand Russell, Ada Lovelace, Omar Khayyam, joiden matemaattinen ja humanistinen kyvykkyys lähinnä täydensivät toisiaan. Siinä Snow alleviivaa luonnontieteellisten ja humanististen tieteiden välistä kuilua, ymmärtämättömyyttä ja virhekäsityksiä. 1800-luvun sivistysteoreetikoiden mukaan sivistys ei ollut ristiriidassa työnteon ja taloudellisen menestyksen kanssa. Opiskelijavalintauudistuksen jälkeen lukiosta on tullut jopa aiempaa yleissivistävämpi, summataan Laboren Tuomo Suhosen tutkimuksessa. ”Mä sanoisin, että matematiikka on tosi tärkeä osa yleissivistystä mutta että on mahdotonta nostaa mitään ainetta toisen yläpuolelle”, sanoo sivistysteoriasta väitellyt kasvatustieteilijä Antti Moilanen. Mutta niin vain koko keskustelu pitkän matematiikan tarpeellisuudesta tuntuu pyörivän lordi Snow’n luoman asetelman, vai pitäisikö sanoa tarinan, ympärillä. Eräässä hyvin paljon siteeratussa Matematiikan opiskelussa on se jännittävä puoli, että vaikka sen painotetaan usein vaativan älyllistä kapasiteettia, oppiminen tapahtuu tunnealueilla.. Paitsi ettei syö, mutta jos ei ymmärrä numeroita, siltä saattaa tuntua. Sen painoarvoa per kurssi jopa lisättiin alkuperäisestä pisteytyssuunnitelmasta. Derivaatta järkyttää sosieteessa. Moilanen neuvoo katsomaan lukion opetussuunnitelman laaja-alaisia oppimistavoitteita. Tämän kevään ylioppilaat ovat ensimmäiset, joilta vaaditaan tutkintoon minimissään viisi ainetta aiemman neljän sijaan. Yleissivistävyys on suomalaisen lukiokoulutuksen iskusana, ja sitä malli kieltämättä on verrattuna vaikka Ruotsiin, Britanniaan ja Alankomaihin, joissa opintosuunnat joutuu valitsemaan varhaisemmin ja tarkemmin
m a a l i s k u u 2 2 3 5 3 5 3
5 4 5 4
Olen valmis päästämään pitkän matematiikan synneistään: vinoutunut keskustelu siitä on meidän syymme.. Jos on laiskotellut derivointikurssin numero kuusi, integrointikurssista numero kymmenen ei tule mitään. Opettajilla sama”, Korhonen sanoo. Kun kerran putoaa kyydistä, ei enää pääse takaisin, ja ahdistuskierre on valmis. Samalla tavalla toimii kaikki matematiikka, ja varsinkin suomalainen pitkä matematiikka. Se ei katso osaamistasoa eikä sukupuolta mutta pahenee erityisesti yläkoulun aikana. Korhonen kertoo, että tutkimuksesta riippuen 10–35 prosenttia peruskoulun päättävistä kärsii matematiikka-ahdistuksesta. Tulee paremmat tulokset, vähemmän ahdistusta, parempi minäkäsitys”, Korhonen sanoo. Johan Korhosesta tuntuu selvältä, että nuoruuden matematiikka-ahdistus vaikuttaa myös aikuisiin. Hänen hiljainen huoneentaulunsa oli pitää sellaisia tunteja, joiden jälkeen kukaan ei vihaisi matematiikkaa ainakaan enempää kuin ennen. ”Siinähän on sitten mahdollisuudet tavallaan aika pitkälle pilattu jo ennen kuin ihminen menee alakoulun ekalle”, hän sanoo. Joka tapauksessa ahdistus vie valtavasti kognitiivista energiaa. Molemmissa kohdissa vain Korea menestyi huonommin. Ehkä samat, aikuisten patoutuneet matematiikkatunteet ovat määrittäneet myös pitkästä matematiikasta käytävää julkista keskustelua. Ehkä Suomikin on rakenteellisen supozan maa, vaikka sana sille piti hakea toisesta teknologiaosaamisellaan ylpeilevästä valtiosta. Kilpailu on äärimmäisen kovaa. Kyselytutkimuksissa suuri enemmistö korealaisista opettajista arvioi supozan johtuvan matematiikan kumulatiivisesta oppimäärästä, jossa opittavat asiat rakentuvat toistensa päälle. Supoza-ilmiö koskee nimenomaan sikäläisiä ylioppilaskirjoituksia eli csat-koetta, jolla pyritään yliopistoihin. Samoin lukioon tullessa monien matematiikkasuhde on jo lukossa. Kahdeksasluokkalaisten luonnontiedeosaamista selvittäneessä timss-tutkimuksessa vuonna 2019 suomalaiset oppilaat olivat toiseksi viimeisellä sijalla, kun heiltä kysyttiin, pitävätkö he matematiikan opiskelusta tai kokevatko he sen hyödylliseksi. Harvasta opettajasta muistan pidetyn yhtä paljon. Näistä tunteista tärkein on pystyvyyden kokemus. (Koreassa supoza-ongelma ei ratkennut opetussuunnitelmia supistamalla.) Korealaistutkimuksen mukaan supoza syntyy tunteesta, kun ei onnistu yhtä hyvin kuin haluaisi mutta silti pitäisi nähdä vaivaa. ”Opiskelijoiden olisi hyvä tietää, että kannattaa opiskella niitä aineita, jotka kiinnostavat. ”Pitää vaan se ilmapiiri luoda semmoiseksi, että kannattaa yrittää. ”Opettajilla ja vanhemmilla on siinä iso vastuu, etteivät ole tosi vaativia ja aiheuta liian isoja paineita. Syntyy huono kierre, jolloin ikäviä asioita alkaa herkästi vältellä. Outi Simula muistaa liian monta oppilastaan, joille oli jo kotona opetettu, ettei meidän suku osaa tätä matematiikkaa. Matematiikan koe on muuten suunniteltu keskiverto-opiskelijoiden mukaan, mutta erojen saamiseksi siinä on muutama opetussuunnitelman ulkopuolinen ”tappokysymys”. m a a l i s k u u 2 2 3 5 5 amerikkalaistutkimuksessa vuodelta 2008 todettiin, että jo koulunsa aloittavien matemaattiset taidot korreloivat heidän tulevan koulumenestyksensä kanssa selvästi enemmän kuin seuraavina tulleet äidinkielen osaaminen ja keskittymiskyky. Vuonna 2015 lehdissä alettiin käyttää uudissanaa supoza, sanatarkasti matematiikan luovuttanut. Matematiikan opettajia muistellaan intensiivisemmin tuntein – hyvässä ja pahassa – kuin muiden aineiden opettajia. On muna vai kana -kysymys, heikentääkö ahdistus suoriutumista vai toisinpäin. Supozat ovat päättäneet, etteivät he tarvitse matematiikkaa, ihan sama. Matematiikan opiskelussa on kuitenkin se jännittävä puoli, että vaikka sen painotetaan usein vaativan nimenomaan älyllistä kapasiteettia, muihin asioihin verrattuna oppiminen tapahtuu tunnealueilla. Korea on matematiikkamielessä yllättävän samankaltainen maa kuin Suomi: matematiikkaa osataan mutta sitä inhotaan. Oppimäärä on niin laaja, että tahdin hidastaminen on vaikeaa, vaikka opiskelijat kaipaisivat joustoa. Niiden osaaminen vaatii käytännössä yksityisopetusta, joita vauraimmisto myös suosii. Etelä-Koreassa matematiikka-ahdistuksesta on tehty yhteiskunnallinen ongelma, johon halutaan puuttua. Lukiovaiheessa sitä lietsoo vielä ulkoinen motivaatio – siis kokemus vaativasta mutta hyödyttömästä pakkomatematiikasta. Siitäkin on tutkimusta, että jos matematiikka-ahdistunut vanhempi auttaa läksyissä, se lisää oppilaiden ahdistusta. On siis luokkakysymys luovuttaa, sanovat yhdet. Yksi oire siitä voivat olla henkilökohtaisen talouden ongelmat, vaikkapa se, ettei halua miettiä pikavippien korkoja. Tietenkin, jos ihminen on asennoitunut niin, ettei se edes yritä, niin ei se silloin saa mitään ahaa-elämyksiä.” Matematiikka-ahdistusta tutkinut Åbo akademin apulaisprofessori Johan Korhonen tarjoaa tutkimuksellista selkänojaa sekä minun että Simulan kokemuksille. Jos pitkä matikka ei kiinnosta, kannattaa ottaa se lyhyt
Osaaminen on sukupuolikysymys, vaikka pitkän matematiikan kirjoittavat tytöt saavat lukiossa parhaat arvosanat. Toimittajakoulu oli matematiikaton ympäristö. 5 6 ”Mitä olen puhunut opettajien kanssa, he tätä painottavatkin. Yliopiston teknisille aloille pitkän matematiikan kursseilta saatu osaaminen riittää, vaikka jotkut väittävät muuta, arvioi matematiikan emeritusprofessori ja ylioppilastutkinnon pitkäaikainen sensori Juha Oikkonen. On, sillä lukion matematiikassa pitäisi katsoa ihan muualle kuin laudatureihin ja niihin, joita huolettaa, opiskelevatko he sitä liikaa tai turhaan. Kollegoita saa auttaa alkeellisissa prosenttilaskuissa, ja Twitteriä seuraamalla huomaa, että luottamusvälin käsite tuntuu olevan monelle mahdoton ymmärrettävä. Aineisto pohjaa matematiikan valtakunnalliseen kokeeseen, jota tarjotaan yhdeksännen luokan opettajille. Lisäksi heidän tekemiensä virheiden määrä oli kasvanut merkittävästi kaikkein helpoimmissa tehtävissä. Jo ennen opiskelijavalintauudistusta pitkän matematiikan kirjoittaminen on ennustanut vahvemmin yliopistopaikkaa muilla tieteenaloilla kuin yhteiskuntatieteissä tai humanistisissa. Pakollinen tilastotieteen ja analyysiohjelmisto spss:n kurssi oli yleisesti tunnustettu riesa, jonka moni jätti roikkumaan vuosikausiksi. Heidän osaamisensa on lukion jälkeen keskimäärin samalla tasolla kuin pitkän matematiikan kirjoittavilla kuudennella luokalla – ja kolmanneksella vielä tämän alle. Se niistä uhkakuvista. Niitä on menty lukemaan joko lyhyellä matematiikalla tai ilman sitä. Kyse on keskikastista, kuten professori Oikkonenkin sanoi. Kävi ilmi, että parhaatkin oppilaat pärjäsivät merkittävästi aiempaa huonommin, kun vastaus piti perustella. J os joku tuntee suomalaisten koululaisten matematiikan osaamisen muutokset, niin Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen johtava asiantuntija Jari Metsämuuronen. Mutta onko se ongelma. Matematiikka ei todellakaan ole toimittajien vahvin laji. He eivät ole laudatur plussan kirjoittajia vaan saavat cum lauden tai magnan.”. Samaa ovat kertoneet muuallakin toimittajiksi opiskelleet, joita yliopisto on kehdannut kiusata tilastotieteellä. Stereotyyppitoimittaja on yhteiskuntatieteiden tai humanismin koulima. Se on musta ihan väärä fokus.” E n koskaan tarvinnut matematiikan ylioppilastodistus arvosanaani, sillä päädyin ylioppilaskirjoitusteni jälkeen Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokselle opiskelemaan kuva journalismia. Apulaisrehtori Otso Huuskasta tuntuu kuin media olisi etsimällä etsinyt haastateltavikseen niitä, joille matematiikka on ongelma. Todistuksesta ei ollut haussa apua, joten abikevään koeprioriteetit liittyivät lähinnä eväisiin. Olen valmis päästämään pitkän matematiikan synneistään: vinoutunut keskustelu siitä on meidän syymme. (Sanallisten tehtävien pituudesta oltiin huolissaan myös, kun lyhyen matematiikan ylioppilaskoetta uudistettiin vuodeksi 2024.) Aiemmin Metsämuuronen on havainnut yhdessä matematiikan didaktiikan tutkijan Laura Tuohilammen kanssa, että niillä lukiolaisilla, jotka eivät kirjoita matematiikkaa, osaaminen jopa taantuu yhdeksännen luokan tasosta. Opiskelijat ovat jääneet pitkään jotenkin kiinni, kun mediassa puhutaan siitä liikaa. Nyt tilanne on muuttunut: sekä pitkän että lyhyen matematiikan suosio on kasvanut erityisen paljon uusien yhteiskuntatieteilijöiden joukossa. Tilastoja ja tutkimuksia olisi kyllä ollut olemassa, mutta meistä kertomukset ja kokemukset ovat tuntuneet kiinnostavammilta. Humanistiseen pääsyä ennustaa yhä matematiikan kirjoittamatta jättäminen. Tuskin ihan niin, selitän, mutta. Suomalaisten koululaisten matematiikan osaaminen on laskenut vuodesta 2000 lähtien kaikilla tasaisesti, mutta heikoilla eniten, hän esittelee Zoomissa upouutta tutkimustaan. ”Oikea huoli Suomen kannalta on, että ammattikorkeakouluihin riittävän osaavaa väkeä on koko ajan liian vähän. He eivät ole laudatur plussan kirjoittajia vaan saavat cum lauden tai magnan ja osaavat ne asiat hyvin”, hän sanoo. Toinen tehtävä taas osoitti, että ero hyvien ja huonojen oppilaiden välillä oli 20 vuodessa venähtänyt sellaisissa tehtävissä, joiden tehtävänannossa käytettiin vaikeita sanoja kuten ”jaollinen” tai ”funktio”. Tämä tietysti vaikuttaa siihen, millaisia matematiikkajuttuja me kirjoitamme. ”Oikea huoli Suomen kannalta on, että ammattikorkeakouluihin riittävän osaavaa väkeä on koko ajan liian vähän. Pitkän matematiikan laudatur tai eximia on jopa aiempaa harvemmalla uudella humanistiopiskelijalla
m a a l i s k u u 2 2 3 5 7 5 7
Lopulta he päätyvät kovapalkkaisimpiin töihin, sillä pitkässä matematiikassa pärjääminen korreloi vahvasti tulojen kanssa. ”Kyllähän se ihmistä kehittää, että lukee kaikennäköistä. Niin mä sen aattelen. Puiden myynnistä saatavat rahat olisivat heidän joululahjansa ja palkka metsätöistä. Syyt ovat epämääräisiä. Myöhemmät opinnot ovat jo eri asia, mutta yliopistojen pääsykokeissa on Simulan mukaan yksi erityisen hyvä puoli: pääsykoekirjoja pänttäämällä nuori ihminen kokeilee, kiinnostaako aine häntä todella. 12 vuoden laskurutiini ei ole vielä ehtinyt ruostua. Abiturienttina ihmisen sanotaan olevan fiksuimmillaan, ja monien osalta se pitää paikkansa varsinkin matematiikan osalta. Sisarusten piti selvittää, montako kuutiometriä puuta pinossa oli. ”Siis hei oikeesti! Mä olin opettanut kerran jollekin porukalle vähän kemiaa. ”Ihminen on aika jännä.” Yliopistojen pääsykokeissa on Simulan mukaan yksi erityisen hyvä puoli: pääsykoekirjoja pänttäämällä nuori ihminen kokeilee, kiinnostaako aine häntä todella. Sellaista oli elämä kahden matematiikanopettajan perheessä ja suvussa, jossa vähän kaikki ovat intoilleet matematiikasta ja päätyneet työskentelemään sen pariin. Sitten menin sijaiseksi opettamaan niille matikkaa ja ne kysyi, osaanko mä sitäkin”, Simula sanoo ja hymyilee. ”Ajattelen, että suomalaisen koulutusjärjestelmän pitäisi pyrkiä tuottamaan tasa-arvoa. Tarpeellisuus on kuitenkin eri asia kuin edes karkea ymmärrys siitä, mitä tuolla Leibnitzin ja Newtonin 1600-luvulla kehittämällä laskumetodilla tehdään: lasketaan pinta-aloja ja tilavuuksia. Ei kukaan oleta mistään kouluaineista, että ihminen muistaa kaiken lukemansa. Ihmettelen vanhalle opettajalleni, miten hämmentävää on, että oppitunneilla tankattu loogisuus ei tunnu välittyvän valintapistetaulukoiden lukemiseen. Kesämökille oli kasattu kahden metrin mittaisia propseja epämääräisen muotoiseen pinoon. Kirjoitusta varten on haastateltu Ylioppilastutkintolautakunnan pääsihteeriä Tiina Tähkää ja matematiikan didaktiikan tutkijaa Laura Tuohilampea. Ihmiselle on hyvä, että sillä on joku taju ympäristöstään. ”Riitti siis, kun selvitti pinon päädyn pinta-alan. ”Jotain tytöt alkavat silloin pohtia, enkä ole ollenkaan varma, kuinka pitkäjänteiseen suunnitteluun se pohjautuu”, Metsämuuronen sanoo. Loppuelämä on hirveän pitkä, jos päätyy tekemään jotakin, josta ei pidä, hän sanoo. En mä oo tarvinnut historiaa missään, mutta mulla on haju, mitä maailmassa on tapahtunut”, Simula sanoo. 5 8 Tyttöjen ja poikien matematiikan osaaminen alkaa eriytyä jo noin neljännen luokan kohdalla, ei niinkään lukion kurssitarjottimen äärellä. K un Outi Simula oli lukioikäinen, hän ja hänen sisaruksensa saivat isältä tehtävän. Harva sitä koskaan tarvitsee kymppikurssin jälkeen niin kutsutussa käytännön elämässä. Tytöistä pitkän matematiikan kirjoittaa kolmannes, suunnilleen saman verran kuin naisia valmistuu teknisiltä aloilta. Lopulta poika-abiturienteista noin puolet kirjoittaa pitkän matematiikan, ja he saavat hieman yli puolet sen laudatureista. Lähteenä on käytetty myös Mervi ja Pekka Kaarnisen kirjaa Sivistyksen portti – Ylioppilastutkinnon historia (Otava, 2002).. Ei siis aivan mahdoton juttu integraalilaskentaa osaavalle ja mittanauhan omistavalle henkilölle”, Simula sanoo. Nyt se on järjestetty tuottamaan epätasa-arvoa”, Metsämuuronen sanoo. Lisäksi se on poikkeuskokemus, sillä väite integraalilaskennan ”hyödyttömyydestä” on Simulasta ihan totta
Kauran hiilijalanjälki on n. 70 % pienempi kuin riisin *. 70 % pienempi kuin riisin * Kauran hiilijalanjälki on n
Ehkä inhosit sitä tai rakastuit siihen. Ehkä aloit jopa arvottaa ihmisiä sen mukaan, kumpaan leiriin he itsensä asemoivat. Mutta entä jos Kjartanssonin teos olikin lattea vain, jos reagoi siihen mitä se esitti: keski-ikäisten boheemien porvareiden kartanoromantiikkaa, ilmeinen erillisyysmetafora – jokainen omassa huoneessaan hapuilemassa samaa melodiaa –, lopussa kulkue ihanassa illassa. H uvitamme itsemme hengiltä. 6 E S S E E O n hyvin mahdollista, että olit yksi niistä 139 642:sta, jotka näkivät The Visitors -videoinstallaation Kiasmassa ennen pandemiaa. Hieman myöhemmin kirjailija antaa haastattelua ja hakee alkajaisiksi yhteistä aaltopituutta toimittajan kanssa: ”– Se Visitors oli ihan sietämätöntä kuraa. ”Sentimentaalinen ja vaivaannuttava, aivan säälittävä” erittelee kirjan päähenkilö, kirjailija, tuntemuksiaan. Miten taiteesta on tullut median silmissä niin epäkiinnostavaa. Jos olit, sinulla varmaankin on teoksesta mielipide. Eikö pinkkiä neonia hohkaavassa Scandinavian pain -tekstissä voinut kuulla myös naurun niin kutsutun luovan luokan arvoille, pitkitetyn nuoruuden kliseisille bändihaaveille ja tämän taiteeksi kohottamisen kitschille. Hurmosta tai halveksuntaa. Nyt eletään maailmassa, jossa sitä, mistä ei puhuta, tuskin on olemassa. Samalla se tuhoaa vakavan ja järkevän julkisen keskustelun. Mutta mistä?. Vain yksi oli hiljaa. Medialla on tapana tarttua puheenaiheisiin, joten miksi kaikki tämä puolesta/vastaan-vääntö ja sen maailmankuvalliset ulottuvuudet eivät näkyneet ja kuuluneet julkisuudessa. Kulttuuripuheen, moniäänisen taidekeskustelun ja riippumattoman taidekritiikin vähittäinen katoaminen julkisuudesta on oire. Reaktiot The Visitorsiin olivat omassakin kuplassani välittömiä, voimakkaita ja vahvasti polarisoituneita. ”Aivan kuin huonoimmat tekstit, jotka hän oli itse kirjoittanut”, mutta jättänyt muistikirjaan ”sen sijaan, että olisi tuottanut vaivalla Teksti Suna Vuori julki”. Tämänniminen kirja, jonka alaotsikko oli Julkinen keskustelu viihteen valtakaudella, ilmestyi Ilkka Rekiaron suomentamana 1987. – Niin oli.” Teosesittelyn perusteella Kjartanssonin tarkoitus oli tarjota näyttelyssä kävijöille jonkinlainen levähdyksen, yhteenkuuluvuuden ja kollektiivisen harmonian kokemus, ja niin sitä moni myös tulkitsi. Islantilaisen Ragnar Kjartanssonin teos, jonka The Guardianin taidekriitikot valitsivat 2000-luvun parhaaksi, nousee esille myös Harry Salmenniemen tuoreessa romaanissa Varjotajunta. Ehkä teoksen suuruus olikin siinä, että se osui johonkin – yksillä hermoon, toisilla dopamiinireseptoreihin. Kenties kävit monta kertaa tai kuulemasi perusteella kiersit kaukaa. Paljon huomiota saaneessa teoksessaan amerikkalainen yhteiskuntaja kasvatustieteilijä Neil Postman väitti, että televisio muuttaa kansalaiset yleisöksi ja tekee uutisista, historiasta ja politiikasta viihdettä. Sydän tai kakkaemoji. Abba-viittauskin vielä! The Visitorsista keskusteltiin poikkeuksellisen vilkkaasti. Olisiko teillä hetki aikaa puhua… taiteesta. Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava, totesi Ludwig Wittgenstein sata vuotta sitten. Pakahtunutta liikutusta tai tuohtunutta ärtymystä. Tai olisiko sitä voinut katsoa kuvana, ei vain parisuhteen päättymisestä vaan loppuun kulutetun elämäntavan mahdottomuudesta, joka näytti, tuskin vahingossa, ruotsalaiselta mainokselta. Hypetyksen kääntöpuolena teosta haukuttiin latteaksi emotionaaliseksi manipulaatioksi
Suomessa suhteellisen pienen väestö pohjan, ohuen lukeneisuuden ja kehitty mättömän keskustelukulttuurin päälle ovat kasautuneet digi ja someajan yleiset ilmiöt: lyhytjänteisyys, nopeiden reaktioiden yli korostuminen, yksinkertaistavat dikoto miat, lukutaidon heikkeneminen, samoin kuin uusindividualismi ja itsekeskeisyys. Valitsen/ohi tan. Olisi varmasti mahdollista antaa yksien mehustella kulttuuri, elämäntapa ja teos kritiikkiään ja toisten kokea ”surua, rak kautta, puhdistavaa toivoa”, kuten esimer kiksi Helsingin Sanomien kuvataidekriitikko The Visitorsista kirjoittaessaan – myös ilman, että asiaan on otettava definitiivinen kanta ja poseerattava distinktionsa kanssa. Aina on silti mahdollista ymmärtää vää rin. Kiinnostaa/ei kiinnosta. Louk kaannutaan jo valmiiksi, kuten tapahtui esi merkiksi Kansallisteatterin Kaikki äidistäni sotkussa syksyllä 2020. Olen seurannut sivusta somekeskus telua, jossa taiteilijasta tekemääni haas tattelua on luettu näyttelyarviona. Erottavina tekijöinä ovat olleet mil loin poliittiset linjaukset tai luokka, milloin sananvapauden ja liberalismin aste, milloin taas esteettiset kysymykset – tai kaikki yhdessä. Tietyin rajauksin. Markkinointi käy helposti ja tulee halvaksi. Helsingin Sanomien toimittaja Jaakko Lyytinen kutsui tilannetta kolumnissaan itse aiheutetuksi alennustilaksi ja globaa liksi tragediaksi, joka uhkaa päätöksen tekokykyämme. Tätä taustaa vasten ei ole millään lailla yllättävää, että esimerkiksi analyyttistä ajat telua vaativa taide tai aktiivista läsnäoloa ja perehtymistä edellyttävä julkinen kult tuurikeskustelu eivät elä kukoistuskauttaan. H eimoutuminen eli kulttuurinen erottautuminen on aina kuulu nut niin sanotun taidekentän harrasteisiin, todennäköisesti joka puolella läntistä maail maa. Median prioriteeteilla niin sanottu keskustelu keskittyy kult tuuriaiheissakin kohuihin ja konflikteihin. Kitke rään kommentointiin osallistui akateemi sesti koulutettuja ihmisiä, joista yksi, ison museon kokenut kuraattori, totesi ensin, että näyttely on aina tilallinen kokemus, ja sitten haukkui teokset, joista oli nähnyt ainoastaan jutussa julkaistut kuvat.. Algoritmien ruokkima aggressiivisuus on kuitenkin muuttanut kuviota. Todettakoon, että myös päinvastaista tapahtuu. Missä niistä puhutaan. Tällaisiin kupruihin on vain yksi lääke: keskustelu. ”Koska koulukiusaa misaihe” tai ”koska piispa” Mari Leppänen päätti palkinnon saajan. Yksinkertaistavien johtopäätösten trendi on yleinen, ja omassa mielessäni se liittyy suoratoistopalveluiden valintalogiik kaan. Kehittämisen sijaan kritiikistä on höylätty pois niin paljon, että moniäänisyy destä ei ole voinut puhua enää vuosiin. Sen sijaan muistan someketjuja, joissa mielipidejohta jat seuraajineen onnistuivat vaientamaan muunlaiset kommentit, niin kuin somessa päivittäin tapahtuu. Miksi. On myös ennakkosensuuria tai sen yri tyksiä, jotka perustuvat siihen, että herk kää aihetta ei kuitenkaan osata käsitellä tekeillä olevassa teoksessa ”oikein”. Jos olisivat, he olisivat mahdollisesti ymmärtäneet, että teos palkittiin ennen muuta kirjallis ten ansioidensa vuoksi. Tyylejä, trendejä ja aatevirtauksia tie tysti tulee ja menee edelleen. Miten mielelläni olisinkaan seurannut julkista debattia, jossa teosta olisi käsitelty mahdollisimman eri kulmista, uskottavasti perustellen! En muista sellaista. Kuvittelemme, että muu maailma on kiin nostunut mielipiteistämme, vaikka itse emme jaksaisi kuunnella juuri ketään, var sinkaan jos he ovat kanssamme eri mieltä. Inte griteetistään kiinnostuneista kriitikoista on tullut hyvin yksinäisiä. En ole varma, olisiko tässä ajassa edes mahdollista käydä perehtynyttä, merkityk sellistä ja samalla suurta yleisöä kiinnosta vaa taidekeskustelua. Digitaalisen kulutuksen ulko puolella kaikki se, joka vaatii meiltä jotain tai on hidasta tai haastavaa (epämielui sasta puhumattakaan), siirtyy, kasautuu ja ajan myötä mahdollisesti kriisiytyy. Tilanteesta on helppo syyttää työhuo neilleen käpertyneitä taiteilijoita (jos heillä vielä on varaa työhuoneeseen), koronapan demian ja politiikan jättämiä jälkiä tai sitä, että maailmassa on tällä hetkellä tärkeäm piäkin asioita. Miksi ihmeessä. Niin kuitenkin kävi siinä Visitorsvastaan otossa, joka omiin silmiini osui. Molempia varmasti tehdään ja käydään edel leen, uskon, mutta missä se näkyy. Rauman kirjaa nämä kommentaattorit tuskin olivat ehtineet lukea. Kaikki prokrastinoivat. Tyhmä kuva, ei matchia. Miten taide voisi olla relevanttia, jos sen ydinsisällöt sivuutetaan. Yhä useampi fiksukin ihminen vetää joh topäätöksiä nopeasti, pintapuolisesti ja kon teksteihin perehtymättä. Sisältölähtöistä taidekritiikkiä voisi toki pyrkiä kehittämään dialogisempaan suun taan, mutta se vaatisi resursseja ja valistu nutta vallankäyttöä. Taidekeskustelusta on tullut surkeaa tykkään/en tykkää kitinää, mistä The Visitors vastaanotto oli oiva esimerkki. Eli väärässä. Siksi etenkään julkisia keskusteluita ei juuri järjestetä ilman päänsä kylmänä ja puhujat kurissa pitävää moderaattoria tai fasilitoijaa. Tunteet tulevat hel posti kaiken tielle. Itsensä huvittamisen osuus arjes tamme on suurempi kuin koskaan aiemmin historiassa. m a a l i s k u u 2 2 3 6 1 Nyt vuosikymmeniä myöhemmin huoli television haitallisuudesta tuntuu liikut tavalta. Media kyllä ansaitseekin moitteet, sillä se hoitaa kulttuuritonttia hävettävän huonosti. En ole koskaan kirjoittanut kuvataidekritiikkiä, eikä haastattelua julkaistu lehden kulttuu risivuilla vaan viikonloppuosiossa. Mihin ne vaikuttavat. Keskusteleminen on vaikeaa, mikäli asetelma on vahvasti asymmetrinen; jos keskustelijat eivät kuuntele tai edes yritä ymmärtää toisiaan, heillä on täysin eri läh tökohdat tai tavoitteet tai jos joku osapuoli joutuu tilanteessa ainoastaan altavastaa jaksi. Sisällöistä puhumista pidetään elitisminä. Mutta miksi lukea kirja, kun sen voi määritellä pelkän aiheen perusteella. Silti jokainen, joka katsoo kuuluvansa taideyleisöön, voi syyt tää keskustelun näivettymisestä ja näky mättömäksi muuttumisesta myös itseään. On aiheita ja tekijöitä, jotka saa vat runsaasti julkisuutta siksi, että niillä tai heillä on valmis yleisö. Kun Iida Rauman Hävitykselle myönnet tiin marraskuun lopussa kaunokirjallisuu den Finlandiapalkinto, törmäsin somessa paitsi ilahtuneisiin ylistyksiin, joihin kirjan nyt luettuani voisin yhtyä itsekin, myös ”niinpä tietysti” tyyppisiin kommentteihin
Ei pidä pöyristyä, jos taidekritiikin funk tiota tai lainalaisuuksia eivät arvosta ihmi set, jotka eivät sitä seuraa tai joille journa lismin lajityypit ovat muutenkin vieraita. Eikä ihme. (Totuuden julistajan hybrik sestä syytetään usein taidekriitikoita; mutta miten muutoin he voisivat ammat tiaan harjoittaa kuin kertomalla oman näke myksensä. Kumpikaan strategia ei tuota rakentavaa dialogia tai parempaa maailmaa. Jos näin todella toimittaisiin, mitä tapah tuisi riippumattoman taidekritiikin uskot tavuudelle. Jos yhteiskuntaruumiista amputoidaan ihmistieteet, kurjistetaan yliopistoja ja taide koulutusta, jätetään kulttuuri juhla puheisiin ja vähätellään taitelijoiden mer kitystä, emme enää elä sivistysvaltiossa. Hannoverissa baletinjohtaja meni kui tenkin verbaliikkaa pitemmälle. The Visitorsiin kriittisesti suhtautunei den halveksunta niitä kohtaan, jotka tote sivat vilpittömästi pitäneensä teoksesta, oli kammottavaa. Jos keskusteleminen on sitä, että oikeassa olijat kertovat, mitä mieltä tai teesta kuuluu olla, kukaan ei pian halua olla mitään mieltä. Avoimen Facebookpostauksen (joka sai lisää näkyvyyttä, kun Yle teki aiheesta uuti sen) kommenttiketjussa mieltään purkivat myös muutamat kollegat. Tilalle tulivat somekuplat ja erilaiset mikroyhteisöt. Jonkun mielestä voi olla viihdyttävää lukea vääryyttä kokeneiden taiteilijoi den sooloja tai niitä peukuttavia fanikuo roosuuksia, joissa kilpaillaan siitä, kuka on ensimmäisenä ehättänyt perumaan leh den tilauksen. Voi olla viihdyttävää lukea vääryyttä kokeneiden taiteilijoiden sooloja tai niitä peukuttavia fanikuoro-osuuksia.. Mies totesi tekonsa järkyttä neen häntä itseäänkin – mutta vesitti seli tyksensä toteamalla, että Saksan kaikkien tanssikriitikoiden pitäisi kirjoittaa myön teisemmin, koska taidelaitokset ovat pan demian jäljiltä niin vaikeassa tilanteessa. Paljon vaikeampi on ymmärtää alallaan arvostettuja taiteen ammattilaisia, jotka eivät pysty nielemään erilaisia lukutapoja vaan kyseenalaistavat kriitikon ammat titaidon alkeellisilla argumenteilla, jotka ovat sitä paitsi aina samat (kokematto muus, asenteellisuus, yleinen epäpätevyys). Tuore esimerkki koskee Turandotoop peraa, jonka näyttämöllepanoa kritisoitiin paitsi Helsingin Sanomissa myös klassisen musiikin erikoislehdessä Rondossa, molem missa pätevin perustein, asiallisesti analy soiden. Eikä parempaa taidetta. Median kiinnostus (arvostuksesta puhu mattakaan) omia kulttuurisisältöjään koh taan lopahti digitaalisten seurantatyö kalujen myötä. Kritiikkiä tehdään lukijoille, ei palaut teeksi taiteilijoille. Hierot tuaan kriitikon kasvoihin koiran ulostetta hän sai potkut virastaan sekä kultaisena kädenpuristuksena porttikiellon ja rikos ilmoituksen. Tämä on jokseenkin mahdoton lähtökohta keskustelulle. Tympeää taideöyhötystä voi pitää esimerkkinä ylemmyydestä, josta tai dekentän ulkopuoliset usein ”taideväkeä” syyttävät. Tällä kertaa se kohdistui omiin. Samassa kehityksen aallossa rapau tuva yhtenäiskulttuuri pyyhkäisi mennes sään suurten ikäluokkien uskolliset tilaajat ja lukijat – jotka ovat edelleen taiteen kuu lijoita ja katsojia – sekä tupakkapaikkojen ja kahvipöytien ”kehityskeskustelut”, joissa setvittiin silloin tällöin taidettakin. Se, että taidekritiikkiä julkaistaan enää perin harvassa mediassa, että siihen ei panosteta, sitä ei siedetä tai sen merkitystä ei ymmärretä, on oire. ”Kannattajat” kutsuivat tätä rakentavaksi keskusteluksi ja antoisaksi analyysiksi. 6 2 E S S E E M oni somenkäyttäjä on vaipu nut kantaa ottamattomaan hiljaisuuteen, koska ei jaksa puolustaa näkemyksiään, jos ne toistuvasti ja aggres siivisesti kyseenalaistetaan. Nietzschekin ivasi kriitikoita keskinker taisuuksiksi, mutta taiteen ja kritiikin kyt kentä on kiinnostava. F riedrich Nietzsche kirjoitti jo 150 vuotta sitten Tragedian synty teoksessaan, että taide on muut tunut ”alhaisimman lajin viihdy tysesineeksi” ja että tämä joh tuu ennen kaikkea huonoista kriitikoista. Kaikki ovat toki lukeneet leh dessä julkaistun kritiikin. Auktoriteetti ei ole asema, jonka he ovat itselleen ottaneet, vaan syntyy siitä, miten moni pitää heidän arvioitaan luotet tavina tai muuten kiinnostavina.) Toiset tuohtuvat triggereistä, canceloi vat ja näkevät paljon vaivaa surfatakseen oikeilla aalloilla. Sitä eivät tee myöskään ne etabloitu neiden taideorganisaatioiden johtohenki löt, jotka alentuvat purnaamaan kritiikistä. Esitykset olivat valmiiksi loppuun myytyjä, mutta näkemysero ylitti ylikapelli mestari Hannu Linnun sietokynnyksen. Taidejohtajien olettaisi ymmärtävän myös kritiikin merkityksen osana taiteen ekosysteemiä ja siksi pidät täytyvän tunteenomaisista purkauksista julkisuudessa. ”Vastustajien” eli kriitikoiden somesivuilla olisi voitu laulaa samankaltaisia kannatuslauluja, vaikka tus kin laulettiin
Kaikki tietävät, mitä tässä maailmassa tapahtuu asioille, jotka nähdään pelkkänä tuottamattomana kulueränä. Taidelaitoksissa se näkyy ohjelmistopoliittisena varovaisuutena, laskelmointina ja taaksepäin katsomisena. Yksiselitteisyyden houkutus on joiltakin osin muuttumassa vaateeksi: tämä on oikea tulkinta, älä esitä muita tulkintoja. Vaikka on erittäin passé erotella taide ja viihde tai puhua korkeakulttuurista erotuksena muusta kulttuurista, vaikuttaa siltä, että nämä lajit ovat alkaneet lähestyä toisiaan tulkinnan tasolla. Mutta jos tässä ajassa tehtävästä taiteesta ei keskustella yksityisiä yhteisöjä isommilla foorumeilla, myös ei-niin-samanmielisten kesken, on olemassa vaara, että taide umpioituu ja muuttuu yhteiskunnallisesti irrelevantiksi eli näennäisesti turhaksi. Tästä muistuttamiseen tarvitaan somen kaikukammioiden sijasta julkista keskustelua. Jos taiteen sisällöistä ja tulkitsijoiden tekemistä valinnoista ei keskustella enää edes kritiikkien kautta, taiteesta ulospäin välittyvä kuva piirretään tekijöiden esiintymisvalmiuksien, mediaseksikkyyden ja markkinointibudjettien ehdoilla. Muista aihetunniste. Liikkeen suunta on jo pitempään ollut kohti pienempää ja yksityisempää, eräänlaista pinnanalaista rihmastoajattelua. Monet taiteilijat ja taideinstituutiot kokevat asemansa uhatuksi, mihin on aihettakin. Monelle nykyiselle taiteentekijälle nämä ovat aivan liian suuria sanoja. Päätös herätti etukäteen paljon porua. Asiat henkilöityvät. Teksti oli reaktio siihen, että Ruotsin uutistoimisto tt lakkasi vuodenvaihteessa julkaisemasta elokuva-arvioita. Taiteeseen sisältyy vaara ja riski, mahdollisuus ristiriitoihin ja yllätyksiin. ”K ritiikin kuolema voi osoittautua kulttuurin kannalta yhtä vakavaksi ongelmaksi kuin mehiläisten sukupuutto kasveille”, kirjoitti ruotsalainen kirjailija Torbjörn Elensky Tidskriften Respons -kulttuurilehdessä viime kesänä. Viemällä riippumattomalta julkiselta sisältökeskustelulta edellytykset tuhotaan iso osa taiteen vaikutusmahdollisuuksista. Vaivaa nähden laadittu kritiikki ei välttämättä ole paras tapa aloittaa keskustelu. Se on silti kulttuurille olennaisempaa ja lähempänä yhdessä ajattelemista kuin taiteilijahaastattelut tai teosesittelyt koskaan. Kritiikki kurjistuu, kun sitä kurjistetaan. Ymmärrän imun: hiljaisempaa, vähemmän näkyvää, ei-julistavaa taidetta voi tehdä rauhassa, julkisia tuomioita ja kohuja pelkäämättä, enemmän omassa tahdissaan ja omilla ehdoillaan. Taiteen vastaanottamiseen se vaikuttaa haluna antautua talutettavaksi ja seurata helposti tunnistettavia asioita. Ammattitaitoinen taidekritiikki on kuitenkin menettämässä mahdollisuutensa tuottaa, jäsentää ja ylläpitää yhteiskunnallisesti merkityksellistä keskustelua taiteen sisällöistä. Uusin äläkkä on noussut painotettujen luokkien lakkauttamissuunnitelmista – ikään kuin ryhmien hajottaminen riittäisi ratkaisemaan yhteiskunnallisen eriarvoistumisen ja koulujen ongelmat. Älä kuvittele mitään. Siinä voi taiteesta kiinnostuneelle vastaanottajalle tulla viluinen olo. Samaan aikaan pelätään eri mieltä olemista kasvotusten, joten. Jälkikäteen onkin ollut hiljaisempaa. Mutta sen sijaan, että näkisivät kritiikin olennaisena osana moniarvoista kulttuuria ja sen säilymistä relevanttina, ne ovat ahdingossaan tehneet pitkäaikaisista taistelupareistaan eli kriitikoista helpon vihollisen. Ihmistä ei useinkaan osata erottaa mielipiteestään tai näkemyksestä, jota hänen katsotaan edustavan. Mikäli kehitys jatkuu tähän suuntaan, taiteen voi pian jättää tekoälyn tehtäväksi, ja tekoälyarviossa voidaan sitten todeta, että hyvä tuli. Mikäli teos houkuttelee moniin erilaisiin tulkintoihin, ne voivat tehdä siitä lopulta osiaan suuremman. Kunnioita tekijän selitystä. Turbulentti aika aiheuttaa painetta turvallisuushakuisuuteen. Samalla syntyy tilaa kokeilla, kehitellä teorioita ja käydä kenties syvällisiäkin taidefilosofisia keskusteluita omissa yhteisöissä. Julkisuudessa keskusteleminen on usein vaikeaa ja raskasta. On olemassa vaara, että yksinkertaistava lukutapa johtaa myös aiempaa yksinkertaisempiin teoksiin. Suomalaisten koulutustason romahtaminen, lukutaidon heikkeneminen tai se, että äidinkielen opetussuunnitelmassa ei ole enää riittävästi aikaa perehtyä erilaisiin tekstilajeihin ja luetun ymmärtämiseen, eivät ole tästä irrallisia asioita. Taiteen äärellä ei voi tietää, mitä oven takaa avautuu. Tätä voi pitää erinomaisena asiana ja hyvänä selviytymiskeinona mahdollisesti toisenlaisia aikoja odotellessa. Taiteen ei kuitenkaan pidä olla peili vaan ovi, kuten newyorkilainen kirjailija Fran Lebowitz on osuvasti todennut. m a a l i s k u u 2 2 3 6 3 On olemassa vaara, että yksinkertaistava lukutapa johtaa myös yksinkertaisempiin teoksiin. Taiteilijan intentio tai aihe ei ole yhtä kuin teos
Kaikki eivät kaipaa myöskään repivää polemiikkia. Kukaan ei kaipaa sellaista. Kun niin käy, ihmisiltä häviää mahdollisuus katsoa omaa ristiriitaisuuttaan, toisiaan ja elämäänsä välillä ulkopuolelta ja miettiä, mikä on olennaista ja missä on järkeä. Siinäpä se. ”Sehän on usein paras asetelma, ettei valmiiksi tiedä mitään vaan ottaa selvää”, hän toteaa puolihuolimattomasti ohjelman tuottajalle ja alkaa välittömästi opponoida itseään ajatuksissaan. Eikö hän puhunut monimutkaisempien vastausten puolesta, niin kuin pian tauolle jäävä Paula Vesala helmikuussa Helsin gin Sanomien haastattelussa: ”Aloin pelätä, muutunko tyhmemmäksi, jos en käytä tarpeeksi kriittistä ajatteluani. Ne, jotka toimivat toisin, odottavat kiitokseksi neroksi julistamistaan tai kiiruhtavat tekemään sen itse. Kaipaan yhteiskuntaa, jossa taiteen arvostusta osoitettaisiin luomalla dialogille mahdollisuuksia. 6 4 E S S E E paineita puretaan öyhöttämällä netissä ja somessa, vaihtelevilla argumenteilla ja varsinkin ilman niitä. Julkisuudessa eniten esillä olevat taiteilijat pitävät yleisöä vauvoina.. Tällaisessa ilmapiirissä mikään ei kehity – ei taide, eivät taiteilijat, ei yleisö eikä kaikille yhteinen kulttuuri. Toivoisin taidekeskustelulta moniäänistä ajatustenvaihtoa, sivistynyttä väittelyä, rakentavaa dialogia ja punnittuja kommentteja. – – olenko toiminut liian pitkään yksinkertaistamisen parissa. Tästä kirjoittaa myös Ville-Juhani Sutinen Finlandia-palkitussa esseekokoelmassaan Vaivan arvoista. Taiteen vähättelystä ja ohittamisesta tulee kehä, joka muuttaa taiteen merkitykseltään vähäiseksi ja helposti ohitettavaksi. Sutisen mukaan monimutkaiset ja eri tavoin poikkeukselliset kirjat voivat tuntua työläiltä ja aiheuttaa turhautumista. Taide on sen ytimessä, miksi yhteiskunnat ovat olemassa. H arry Salmenniemen Varjo tajunnassa kirjailija on valmistautumassa radiohaastatteluun Ylen studiossa. On kenties liikaa vaadittu, että vaalikeväänä kulttuurista ja taiteesta puhuttaisiin muutenkin kuin loppukevennyksenä tai rahan kautta. ”Olen epäonnistunut sivistysprojekti.” Ymmärrän hyvin, että taidepuhe saattaa kuulostaa teeskentelyltä sellaisen korvissa, jolla ei itsellään ole minkäänlaisia taide-elämyksiä. Kommentti hätkähdytti epätavanomaisuudellaan. Kun monimutkaisia ilmiöitä yksinkertaistetaan ja tulkintoja ohennetaan, katoavat merkityksetkin. Kaipaan foorumeita, joilla tämä toteutuisi – ennen kaikkea mediaa, joka pitäisi sitä tärkeänä – sekä taiteen tekijöitä, tutkijoita ja kokijoita, jotka innolla osallistuisivat! Olisipa vielä taideyleisö, joka ei aina tekisi asioita helpoimman kautta. Että viitsisimme vähän enemmän, jaksaisimme, näkisimme vaivaa, haastaisimme itseämme. Syy on tieteellisestikin todennettavissa: aivomme tarvitsevat pitkäjänteistä tekemistä. Kuitenkin niiden parissa voi kokea sellaisia nautinnon ja ymmärryksen hetkiä, joita ei ole mahdollista tavoittaa vähemmän keskittymistä edellyttävän, muun toiminnan ohessa kuunneltavan tai ajankuluksi lueskeltavan kirjallisuuden äärellä. Laadukas kirjallisuus, Sutinen jatkaa, ”ei paketoi mutkikasta todellisuutta helposti havaittavaksi kokonaisuudeksi, vaan nostaa esiin sen eri puolet. Ponnistelusta saattaa saada palkinnoksi täyttymyksen, tunteen asian ja elämän merkityksellisyydestä. Olenko haastanut tarpeeksi kapasiteettiani. Mutta mitä Salmenniemi oikeastaan sanoi. Puhuttiin tai ei, taide ei edelleenkään ole yhteiskunnasta irrallinen asia, vaikka julkisuudessa siitä ollaan sellaista tekemässä. Chapeau, Vesala! Liian usein on nimittäin tuntunut siltä, että julkisuudessa eniten esillä olevat taiteilijat pitävät yleisöä vauvoina, joille ei kannata edes yrittää tarjoilla muuta kuin sitä, mikä on ennenkin mennyt alas: helposti nieltäviä soseita. ”Olen surullinen elitisti. ”Minä nimenomaan tahdon, että joku todella tietäisi jotakin, että toimittaja tietäisi ja valmistautuisi, tuntisi tuotantoni jo valmiiksi ja lukisi sen kertauksen vuoksi, tuntisi koko kotimaisen novellistiikan ja modernismin perinnön ja tuntisi laajasti paitsi kansainvälisen kokeellisen kirjallisuuden perinteen, myös sen nykytilanteen, ja olisi lisäksi syventynyt runotuotantooni…” Vielä jokunen vuosi sitten tämä olisi ollut asiaankuuluvaa eikä päätynyt absurdiksi liioitteluksi kirjaan. Taiteessa täydellinen yksimielisyys on harvoin edes mahdollista, vaikka toisinaan tuntuukin siltä, että olemme liukumassa moniarvoisuudesta jonkinlaiseen kulttuuriseen konformismiin. Tyydynkö johonkin liian simppeliin, koska se toimii?” Vesala kysyi. Olen epätoivoinen snobi”, kirjailija toteaa. –– Vaikeina pidettyjen teosten monisäikeisyys auttaa todellisuuden käsittelyssä paremmin kuin miellyttävien kirjojen lohdullinen yksinkertaisuus.” Lohdullinen yksinkertaisuus. Siitä, ettei näe vaivaa, saa vain tylpän turtumuksen. Pitäisikö toimia enemmän monimutkaisuuksien maailmassa. Itse tervehtisin ilolla ennakkoluulotonta vuoropuhelua, jossa keskityttäisiin egojen ja edustuksellisten asemien sijasta asioihin
Jos tahdot yhdistää niiden käytön, ota KSM66:ta aamulla ja niDRAa illalla. Havaitset positiiviset muutokset myös emotionaalisen tasapainon kohenemisena ja yleisen hyvinvoinnin lisääntymisen ä. Rennolla ja positiivisella mielellä on helppo nukahtaa. JAKSAMINEN JA ENERGISYYS KSM66:n tapaan myös niDRA lisää energisyyttä ja auttaa jaksamaan. suosittelee Suo malaisista käyt täjistä. “För ork, kraft, lugn, lust och stress” Sekä KSM66:n että niDRAn löydät näistä kaupoista: Vain KSM66:n löydät täältä: Stressiä, väsymystä KSM66 ® AUTTAA – SEN TODISTAA 25 TUTKIMUSTA. 100 % PUHDAS ILMAN LISÄAINEITA TODISTETTU TEHO UUTESPESIFIT TUTKIMUKSET H A R M O N I A HYVÄN KIERRE ALKAA KSM66 auttaa ylläpitämään henkistä ja fyysistä kapasiteettia sekä optimaalista kestävyyttä ja energisyyden tunnetta. Poikkeuksellinen uuttomenetelmänsä takaa sen, että KSM66:ssa ovat mukana kaikki luomuviljellyn ashwagandhanjuuren vaikuttavat tehoaineet. niDRAssa KSM66:n tehoon on vielä yhdistetty Affron, joka on maailman parhaiten dokumentoitu sahramiuute. KÄYTTÖ: KSM66ja niDRA-ravintolisiä voidaan käyttää joko erikseen tai samanaikaisesti. ...VAI OVATKO HUOLENASI UNIVAIKEUDET. niDRAssa KSM66ja Affron-uutteet tukevat rentoutta ja tunne-elämän tasapainoa optimaalisesti. Tutkimukset todistavat, että KSM66 parantaa kehon vastustuskykyä stressiin, auttaa kehoa käsittelemään stressiä ja toipumaan stressaavista tapahtumista. VAHVISTETTU VAIKUTUS KSM66:llä on jo itsessäänkin kehoa ja mieltä rentouttava vaikutus. PARAS RAAKA-AINE 2022 Ainutlaatuisten ominaisuuksiensa ansiosta niDRAn sisältämänä Affron-sahramiuute valittiin vuoden parhaaksi raaka-aineeksi USA:ssa vuonna 2022. 14 VUODEN TUOTEKEHITYKSEN TULOS Ainutlaatuista KSM66:ssa on myös sen kokonaisvaltaisesti vastuullinen tuotantomenetelmä, jonka kehittämiseksi vaadittiin 66 erilaisen uuttamistavan testaamista. tai pinna kireällä. Tutkimus tehtiin apteekeissa elokuussa 2021 (n=305) TODISTETTU VAIKUTUS Millään muulla ashwagandhalla maailmassa ei ole tehty niin paljon kliinisiä tutkimuksia kuin KSM66:lla. KSM66 auttaa myös rentoutumaan ja ylläpitämään emotionaalista vakautta
Ymmärrän sen, mutta pandemian aikaan meidän piti päättää, halutaanko palvella asiakkaita vai tehdä politiikkaa. Ainakaan kattava valikoima ei ole syy pitää kiinni Alkon monopolista, sanoo alkuviinejä maahantuovan Let Me Winen toimitusjohtaja Toni Feri. Jos tuottaja on pieni, niin kuin meidän edustamista tuottajista 99 prosenttia on, viinejä voi tarjota myyntiin suoraan 20 vapaavalintaiseen Alkon myymälään. Tietyssä tiedostavassa kuplassa sitä pidetään jo vanhana juttuna, mutta suuri yleisö alkaa vasta pikkuhiljaa heräilemään. Pandemian alussa iski parin viikon paniikkikohtaus, kun myynti ravintoloihin loppui. Mahdollisuudet tutustua erilaisiin viineihin ovat aika mitättömät. Selvitin, että Alko on velvoitettu ottamaan kaikkien maahantuojien viinit vähintään verkkokauppaan. Ymmärrän, että se on hirveä savotta kun tuotteita on 20 000, mutta kuluttajan kannalta on kivempi nähdä tuottajan kasvot ja saada tietoa viinitilalta, vähän taustatarinaa. Moni suomalainen tilaa Viinit ruokakauppoihin on suomalaisen alkoholikeskustelun ikuisuusaihe. Pelkään, että monopolijärjestelmä näin pienessä markkinassa voi pahimmillaan johtaa korruptoituneeseen hyväveli-järjestelmään, josta hyötyvät vain harvat. Avasimme tilan Fleminginkadulle, ajatuksena saada tuotteet Helsinginkadun Alkoon ja hankkia showroomille anniskeluluvat. Sama näkyy ravintoloiden viinilistoilla. Jos useam mat maahantuojat perustaisi verkkokauppoja, se ehkä herättäisi asiakkaat pohtimaan Alkon roolia välikätenä. Asiat eivät muutu, ellei tee jotain uutta. Olemme edelleen pieni maahantuoja, ja monet kaltaisemme eivät listaa tuotteitaan Alkoon. Ravintolassa pullo naturalviiniä voi maksaa helposti 70 euroa. Joko buumi alkaa olla ohi. Siinä on korkea kynnys kokeilla jotain uutta. Olette kokeilleet tapoja myydä viinejä suoraan kuluttajille. Miten se onnistuu Suomen lain puitteissa. Alko ottaa kuitenkin koko ketjussa kaikkein isoimman katteen. Mielestäni Alko ei verkkosivuillaan kauhean hyvin kommunikoi tuotteistaan. Pitäisikö viinit vapauttaa ruokakauppoihin. Myymällä suoraan kuluttajille saimme liikevaihtoa ja varaston liikkumaan, mutta ei sillä kyllä hirveästi voittoa tehdä. Kestävät arvot kiinnostavat, ja ihmiset haluavat syödä puhtaammin ja tuntea raaka-aineiden alkuperän. 6 6 R U O K A Teksti Matti Koskinen Kuva Antti Rintala A lkuviineistä on kohkattu nyt muutama vuosi. Mielstäni totta kai. Isot viinintuottajat ovat alkaneet kokeilla naturalviinien tuottamista ja kokeellisemmat naturaltuottajat hakevat perinteisempää linjaa. Toistaiseksi tämä on lähinnä kulttuurityötä. Naturalviineissä on paljon makuja, joihin ihmiset eivät ole teollisissa viineissä tottuneet. Osa vastustaa monopolia periaatteesta. Se on linkitetty Alkon verkkokauppaan, mutta ihan saumattomaksi tilaamista ei saada. Ihmiset voisi maistella viinejä ja tilata ne noudettavaksi lähimpään Alkoon. Alkossa on pitkät hyllyt pelkkää Ripassoa ja muita tietyn tyyppisiä viinejä. Pullo mukaan R U O K AVA I K U T T A J A. Miksi ryhtyä myymään kuluttajille, jos se on niin hankalaa. Ei tarvitse erotella naturalja perinteisiä viinejä, vaan ne ovat siellä sulassa sovussa. Mutta Alkon keskusvaraston logistiikka olikin yllättävän hidasta, ja sitten pandemian takia jouduimme luopumaan showroomista ja keskityimme verkkokauppaan. Naturalviineissä on luonnollisia käymisprosessin tuomia makuja, ihan kuin muissakin vastaavanlaisissa tuotteissa, kuten vaikkapa juustoissa. Kyse on valikoimasta. Kun puhun eurooppalaisten tuttujen kanssa Suomen alkoholisääntelystä, se herättää aina hämmennystä. Tupakkaa voi ostaa mistä vain ja joka kaupassa on käytännössä pieni kasino, jossa voi pelata omaisuutensa, mutta alkoholin kauppa on todella tarkkaan rajattua
Meillä on jo paikkoja, joilla on lupa myydä alkoholia, joiden toimintaa valvotaan sekä toiminnalta edellytetään tiettyjen ehtojen täyttämistä. Grillatun poron lisäksi lautasella on muun muassa pieni pala kumpusta eli veripalttua sekä poronrasvassa paistettua perunaa. Näitä annoksia voisi hyvin tarjota Helsingin kärkipaikoissakin. Minusta se on. x x x k u u 2 2 3 6 7 naturalviinejä eurooppalaisista verkkokaupoista, mutta meillä ei ole samanlaista mahdollisuutta myydä heille. Se selviää pian. Tämä ei toisaalta olekaan mikä tahansa kuppila. Miten juot kahvisi. Illan ensimmäinen lautanen näyttää esimerkiksi viiriäisenmunineen hieman lähimetsän kätköistä löytyneeltä linnunpesältä. Yksi ehdokas on inarilainen Aanaar, jonka tasoista ruokapaikkaa ei monesta muusta 3 000 asukkaan kirkonkylästä löydy. Oranssit viinit on olleet jo jonkin aikaa kysyttyjä ravintoloissa, ja monelle ne ovat edelleen yhtä kuin naturalviinit. Annosten asetteluun on panostettu. Se ei ole reilua eikä tasapuolista. Mikä on ensi kesän viilein viinitrendi. Mikä on Pohjois-Suomen paras ravintola. Parhaita liha-annoksia, joita olen hetkeen syönyt. Suomen Gastronominen Seura valitsi paikan Vuoden ravintolaksi 2020, ja Aanaar on äänestetty useasti kotimaan 50 parhaan ravintolan joukkoon. Siellä ongelmista huolimatta alkoholi on osa kulttuuria, joka kuuluu luonnollisena osana sekä arkeen että juhlaan. Sijainti tuo oman lisänsä: ikkunoista voi katsella ohi virtaavaa Juutuanjokea, ja kävelyreitit Lapin luontoon lähtevät vierestä. ruokalista on lupaava. Mutta ei tilanne ole erilainen Keski-Euroopassa. Viiden ruokalajin menyy alkaa kylmäsavustetulla hauella, jonka kera on muun muassa viiriäisenmunaa, mätiä, ohutta ruisnäkkäriä ja kuivattua taimenta. Toimiva yhdistelmä, johon pikkelöidyt kasvikset tuovat raikkautta. Hiljattain se vaihtoi omistajaa ja muutti nimensä Wilderness Hotel Juutuaksi. Olen ollut 15 vuotta ravintola-alalla, en nirsoile kahvin suhteen. illan tähtiannos on pääruoka, johon on käytetty poroa usella tavalla. Viinit ruokakauppoihin -slogan on oikeastaan väärä lähestymistapa, vaikkakin olen sitä mieltä, että viinin luonnollisin myyntipaikka on nimenomaan muiden elintarvikkeiden yhteydessä. Aaanaar toimii Lapin vanhimman hotellin, Hotel Kultahovin yhteydessä. Meidän tuotteissa volyymit ovat niin pieniä ja suurinta osaa viinejä saadaan niin vähän, että emme pystyisi palvelemaan isoja ketjuja. Ilta inarilaisessa ravintola Aanaarissa alkaa lupaavasti. Mutta sanoisin, että ihmiset alkavat pikkuhiljaa tuntemaan termin pet nat. Alkoholia saa jo nyt tosi helposti, ja toki iItsellänikin on läheisiä, joilla on alkoholija päihdeongelma. T arjoilija nostaa lasikuvun drinkkilasin yltä. Hauska idea, mutta itse annos on kuivine briosseineen pieni pettymys, varsinkin ravintolan muuten tyylikkääseen ja hienostuneeseen linjaan verrattuna. Tarjolla on lähiseutujen raaka-aineita, kuten Inarijärven haukea ja taimenta sekä poroa eri muodoissaan. Aanaar, Saarikoskentie 2, Inari Pääruuat 24–39 euroa Luksusateria Lapissa R AV I N T O L A Teksti Valtteri Väkevä k u v it u s p a u l i i n a h o l m a. Ihannetilanteessa avaisin oman kivijalkaliikkeen, mutta en ole ruokakauppaketjuja vastaan. Pet nat eli luonnollisesti kupliva kuohuviini. Ravintola jatkaa entisellä nimellään, mutta säilyikö taso. Pöytään leviää sen alta mystinen savuverho, ja pian sieraimiin leijuu nuotion tuoksu. Tarjoilija sytyttää sen palamaan, ja näin kastike sulaa takaisin juoksevaan muotoon. Tärkeintä on, että ihmiset pääsevät tuotteisiin käsiksi. Olen yksinkertainen, juon kahvini aina mustana. Totta kai Kesko tai S-ryhmä tarjoaisi samat viinit kuin Alkokin. Visuaalinen kikkailu jatkuu jälkiruuissa, joissa on esimerkiksi tikkarin muotoon puristettua sorbettia sekä Lapin maisemia muistuttavaa jogurttilunta. Minulle kyse on valinnanvapaudesta, vapaudesta yrittää ja luoda uudenlaisia tapoja palvella ihmisiä sekä tasa-arvoisesta asemasta suhteessa kilpailijayrityksiin muissa EU-maissa. Jos tie vie Inariin, tiedätte mistä pöytä kannattaa varata. Lautasella on ruskistetusta voista tehtyä kastiketta, joka on hyydytetty pienen kynttilän muotoon. Luontoviittauksena toimii syötävä jäkäläkoriste. Muutamia pikkumiinuksia lukuun ottamatta illallinen Aanaarissa on erinomainen elämys, eikä ravintolalle tarvitse antaa ”Lapin lisää”. On harmittavaa, että tietyissä puolueissa kannabiksen laillistaminen nähdään helpompana kuin alkoholin vapauttaminen. Kyllä se koskettaa jokaista suomalaista. Onko se vaivan arvoista. Olisiko viinivalikoima sen parempi isojen markettiketjujen armoilla. Moni muukin ravintola vannoo lähituotannon nimeen, mutta harvassa paikassa pihapiiristä löytyy samanlaisia aineksia kuin täällä. Ravintoloille voisi antaa mahdollisuuden myydä viiniä ulos, sitä kautta voisi lähteä kokeilemaan vapauttamista Vapauttamiselle on laskettu melkonen hintalappu lisääntyneinä alkoholihaittoina. Kekseliästä kokkaamista edustaa myös seuraava herkku: turskanposki briossin ja omena-fenkolikaviaarin kera
M . Jäljellä ovat vain sen alkeellisimmat puolet: omistushalu, mustasukkaisuus ja jonkinlainen veren vaatimus. R.M.N:n Matthias on kivikovan elämän kouluttama kivikova ihminen, jonka suurin pelko on, että hänen pojastaan kasvaa unilelu. Jos tuntee sääliä, kuolee ensimmäisenä, ja kauhuja päin on mentävä ypöyksin. Se on hirveän surullista. Siksi hän koettaa opettaa herkälle Rudille sen mitä tietää elämästä: että henkiin jää jos osaa tapella ja keittää vettä avotulella. Samaan aikaan tietää myös, että elokuva on vain nähtävä, muuten on tuomittu elämään side silmillä loppuelämänsä, eikä sekään käy päinsä. on väritykseltään upean sinisävyinen elokuva, yhtaikaa kolea ja tumma, kuin talviaurinko paistaisi siihen mustan harson läpi. Mungiun kohdalla ajattelen, että hän on seurannut luottavaisesti omaa tarinankertojan intuitiotaan. R.M.N:ssä Saksassa työskentelevä teurastaja Matthias (Marin Grigore) polttaa työtilanteessa päreensä ja samalla kaikki sillat Saksaan, ja palaa suorilta jaloilta kotikonnuilleen transsilvanialaiseen kylään. Näin rakastamisen kyky tukahdutetaan miespolvesta toiseen. Romania on yhtä retuperällä kuin ennenkin. R . Romanialaisen Cristian Mungiun R.M.N. Pakko ja sen seuraukset K A T J A K A L L I O Cristian Mungiun elokuva on olemassaolon sydänyö, josta rakkaus loistaa poissaolollaan, kirjoittaa Katja Kallio.. Rakkaus loistaa poissaolollaan tässä olemassaolon sydänyössä. Mutta kun ei pysty. On musiikkia, ruokaa, yhteisiä juhlia, tanssia. On huumoria, vaikka siinäkin on oma tumma sävynsä. Olisi rakkautta, jos sitä pystyisi ottamaan vastaan ja antamaan. Tähdet sijaitsevat hajallaan tämän elokuvan taivaankannella. K Y L M Ä T A LV I O H J A U S : C R I S T I A N M U N G I U J otkut elokuvat ovat sellaisia, että niiden näkeminen hirvittää jo trailerin perusteella. Integriteetti on R.M.N:ssäkin vain liberaalin Csillan päämäärä, ja naiset ovat jälleen taantumuksellisen maskuliinisuuden altavastaajina. Valmistujaisissa näkökulma oli kunnon miehen, joka yritti kynsin hampain pitää kiinni integriteetistään mädässä yhteiskunnassa, ja epäonnistui. Ellei sitten yhtäkkiä ohikiitävänä hetkenä, jolloin koko muu kylä huutaa vihaansa toistensa suuhun, ja itse pitää salavihkaa rakastettuaan kädestä, ja sivelee hänen sormiaan vaiti. – Kylmä talvi on sellainen kohtalokas elokuva, jonka edessä ihmisellä on vain yksi vaihtoehto: unilelu kainaloon ja menoksi. Ortodoksiluostariin sijoittuva Yli vuorten kuvasi orpokodissa yhteen kasvaneita tyttöjä, jotka kirkko erottaa väkivaltaisesti toisistaan. Paluusta ei ilahdu kukaan, ei vaimo Ana (Macrina Barladeanu), poika Rudi (Mark Edward Blenyesi) eikä moderni ex-rakastajatar Csilla (Judith State). Teemoiltaan ja symboliikaltaan se on äveriäs kudelma, jossa fokus siirtyilee ja tempo vaihtelee alituiseen. cristian mungiu on kuvannut aiemmissa töissään hienosyisesti nuorten naisten elämänkokemusta nyky-Romaniassa. ystäväni anna-leena kutsuu unileluiksi ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista tosielämän sietokykyä. Kauneuttakin kun olisi elämässä tarjolla, jos sitä vain osaisi nähdä. Ihme olisi, ellei tällaisesta sukeutuisi murhenäytelmää. Silloin ajattelee, että eihän tuollaista voi kukaan ilman unilelua mennä katsomaan. Etniset kaunat, maskuliinisuuden epätoivo, lapsuuden kokemus, intohimon selittämättömyys loistavat kukin hetken kirkkaina. Kylä autioituu kun kaikki ovat töissä ulkomailla ja asuvat konteissa jossain päin Saksaa. Ei se tarkoita, ettei niistä muodostuisi tähtikuviota ja sille universaalia merkitystä. Rudi-polon koulureppuun unilelua ei taatusti ole pakattu. Pelottaa, koska aavistaa saavansa tietää ihmisestä jotakin täysin oleellista mutta niin kivuliasta, ettei sitä pysty kestämään. 6 8 e l o k u va t KATJA KALLIO on helsinkiläinen kirjailija, jonka sydämessä on aina sijaa siniselle elokuvalle. Jos tekijä olisi joku muu kuin Mungiu, epäilisin ettei tätä elokuvaa vielä osattu toteuttaa niinkuin oli tarkoitus. 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää on unohtumaton tarina kirotusta laittomasta abortista. r.m.n. Päinvastoin. Ratkaisevat muutoskohdat saattavat kestää silmän räpäyksen ajan, kun taas yhdessä vietetyissä arkisissa hetkissä voidaan viipyä kuin huomispäivää ei olisi. Jäljelle jääneet uhkuvat katkeruutta ja kansallistuntoa, varsinkin kun paikalliseen leipomoon pestataan srilankalaiset leipurit, ainoat jotka suostuvat töihin minimipalkalla. N . Kun muukalaisvihan ja vuosisataisten kaunojen liemet alkavat kiehua entisessä kaivoskylässä, Matthias koettaa tehdä pikkupojastaan väkipakolla miestä, joka pärjää olemassaolon verisessä taistossa
Ainakin vielä kerran, taisi ajatella Emma Moran, joka loi mainion brittisarjan Extraordinary . Ankarasta kulttuurimaisemasta huolimatta Panahin ote on huojumattoman humaani, hetkittäin jopa varovaisen humoristinen. m a a l i s k u u 2 2 3 6 9 Ana Lily Amirpourin aiemmat elokuvat kuvaavat skeittaavaa vampyyria (A Girl Walks Home Alone at Night , 2014) ja aavikkokannibalismia (The Bad Batch , 2016). Vaikka sarja pelaa välillä irtovitseillä – yhden hahmon supervoima on 3D-tulosteiden ulostaminen – sen scifistä löytyy rutkasti samastumispintaa: pohjimmiltaan se kertoo paikkansa etsimisestä, kun ympärillä ihmiset ylisuorittavat. Kaikilla on supervoimia, paitsi päähenkilö Jenillä (Máiréad Tyers). Eikä se ole moite. Armoitetun elokuvantekijän Joanna Hoggin käsissä maalaiskartano on itsessään kuin kummitus, alati muuttuva ja menneestä muistuttava. Tennareissa ja auki roikkuvassa pakkopaidassa kulkeva nuori nainen saa ystäviä neonväreihin mieltyneistä diilereistä, kovapintaisista strippareista ja kiusatuista lapsista. Kuinka monta kertaa supersankariteeman voi keksiä uudelleen. Päähenkilön yliluonnolliset voimat tuovat katujen marginaaliin tieteisjännärin sähköä. Päähenkilö Mona Lee (Jun Jong-seo) karkaa mielisairaalasta New Orleansiin. Draama puhuu jo olemassaolollaan kuvien voimasta, joka voi huojuttaa lupauksia, sääntöjä ja muistoja. Kummitustalot kumoavat talojen alkuperäisajatuksen: ne eivät tarjoa suojaa vaan epämukavuutta. Tunnelmallinen draama pelaa kauhun sijaan surulla. Tytär ei kuitenkaan saa kiinni äidin muistoista eikä lopulta edes omista muistoistaan, jotka koskevat äitiä. Myös hänen uusimpansa asettaa genre-elokuvan lakoniseen indiemaisemaan. Sama pätee äitiin, jonka elämästä tytär yrittää kirjoittaa elokuvaa. Iranilainen Jafar Panahi ei saa poistua kotimaastaan eikä tehdä elokuvia. Sitä varten kaksikko on matkannut äidin lapsuudesta tuttuun kartanoon. Elokuvassa päähenkilö myös kuvaa elokuvaa, tosin etäältä, koska ei voi osallistua kuvauksiin. Moran vie yliluonnolliset voimat arkitasolle: satunnainen seksikaveri karkaa lentämällä ulos ikkunasta, ja eläinten viestintää ymmärtävä eläinlääkäri pitää kuulosuojaimia. Tilda Swintonin kaksoisrooli äitinä ja tyttärenä vain korostaa vierauden tuntua. Ohjaaja myös kohtaa kyläläisiä, jotka epäilevät hänen tallentaneen kahden rakastavaisen kohtaamisen valokuviinsa. Alakulttuurifiilistelevässä leffassa on enemmän kuin ripaus Jim Jarmuschia. Tuoreimmassa elokuvassaan hän esittää kuitenkin itseään iranilaisessa rajakylässä, seisomassa rajaviivan päällä. N I G H T V I S I O N S E L O K U VA F E S T I VA A L I L L A H E L S I N G I S S Ä Alakulttuurisähköä New Orleansissa Kummitus asettuu taloksi Kiellettyjen kuvien tekijä Yliluonnollisten suorittajien keskellä M O N A L I S A A N D T H E B L O O D M O O N T H E E T E R N A L D A U G H T E R E I K A R H U J A E X T R A O R D I N A R Y Arviot Kaisu Tervonen Kuvat Elokuvien ja sarjojen levittäjät N I G H T V I S I O N S E L O K U VA F E S T I VA A L I L L A E L O K U VA T E A T T E R E I S S A D I S N E Y + : L L A
Rock siis yhä leikkii kuollutta, mutta Måneskin porskuttaa. Jos ajattelee tyylilajia sen alhaisimpien nimittäjien kautta – valkoiset miehet huudattamassa kitarapohjaisella musiikillaan stadionyleisöjä --, voi perustellusti argumentoida, ettei uutta kaupallisesti merkittävää rockbändiä ole noussut pinnalle ainakaan kymmeneen vuoteen. Mutta aivan kuten ristipistotyöt ja iilimadolla kuppaus eivät koskaan kuole täysin, jonkinlainen merkillinen tilaus vanhanaikaisella rockilla kuitenkin on. Menestystarinana tämä on niin epä-rock’n’rollia, että se on itse asiassa hyvin rock’n’rollia. SAMULI KNUUTI on espoolainen kirjoittaja ja kustannustoimittaja, jonka mielestä italialainen ruoka on hirvittävän yliarvostettua. siksipä aika on kypsä Måneskinille, italialaiselle ”rockbändille”, jolla on tanskankielinen nimi ja joka nousi maineeseen X Factorin ja vuoden 2021 Euroviisu-voiton kautta. The Guardianin kriitikko Alexis Petridis kutsui albumia laatusanalla ”guileless”, jonka lähin suomenkielinen vastine lienee ”vilpitön”. Varhaisilla italiankielisillä levyillään Måneskin jäljitteli Red Hot Chili Peppersiä, mikä oli vielä suurempi mysteeri kuin se, miksi edes Red Hot Chili Peppers haluaa kuulostaa Red Hot Chili Peppersiltä 2020-luvulla. Biisissä Kool Kids David puolestaan kokeilee brittiaksenttia samalla tavalla kuin lapset koettavat, mahtuuko kuulakärkikynä suuhun poikittain. Tajusin, että olin setämäisyyttäni yrittänyt kuunnella Rush!ia rocklevynä, sovittaa sitä menneen ajan ihanteisiin, joita jo lähtökohtaisesti olen aina inhonnut. Siinä kiroillaan, lauletaan nussimisesta, ja kappaleessa Feel Damiano David laulaa ”Cocaine is on the table” samaan tekopirteään sävyyn kuin Rossossa kerrotaan, että raastepöydästä voi aloittaa. Mutta kun Rush! ei olekaan rocklevy, se on maailman parhaan popkoneiston ammattitaidolla tekemä poplevy, jonka näennäinen ”kiimaisuus” ja apupyörillä varustettu kapinallisuus kuulostavat vanhakantaisuudessaan ja keinotekoisuudessaan itse asiassa aika söpöiltä ja hauskoilta. kaiken edellä olevan olisin voinut kirjoittaa jo puolentoista kuuntelukerran jälkeen. Tuloksena on siis ”rocklevy”, joka kuulostaa Ikeassa kootulta. Mitä taas monien kaipaamaan ”rockin paluuseen” tulee, on syytä nostaa esille vanha viisaus ”historia toistaa itseään, ensiksi tragediana ja sitten farssina”, joka laitetaan usein Karl Marxin suuhun, vaikka ensimmäisenä sen sanoi Georg Wilhelm Friedrich Hegel. Hyvä niin. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä kotoisammalta kyynisyys tuntuu, kuin tohvelit joihin voi tunkea varpaansa takkatulen edessä. Samaan halpaan meni arvostetun Pitchfork-sivuston kriitikko, joka kutsui albumia läpikotaisin kammottavaksi rocklevyksi, joka kuulostaa sitä huonommalta mitä kovemmalla volyymilla sitä kuuntelee. Bla Bla Bla on oikein hauska isojen poikien lastenloru, Supermodelissa on komea koukku ja The Loneliest kuulostaa juuri sillä tavalla ihanalla tavalla imelältä kuin 80-luvun voimaballadit, valkoiseen suklaaseen kastetulta orkidealta. Sen näkee siitä, että kun Helsingissä esiintyy Poison, Mötley Crüe tai vastaava seniorien hiuslaitebändi, Helsingin katukuva täyttyy bändipaitoja kantavista nuorista tytöistä ja naisista, joilla ei luulisi olevan mitään tekemistä moisten likaisten vanhojen setien kanssa, jos heille ei makseta niiden kääntämisestä kyljelleen. Leikitään rockbändiä S A M U L I K N U U T I Italialaisen Måneskinin glam rock on yhtä autenttista kuin vantaalaisen ostoskeskuksen keskelle istutettu irkkupubi, mutta se onkin bändin vahvuus. Tästä oikusta yhtye on onneksi luopunut, sillä tuottajapataljoonansa kanssa he ovat päätyneet soundiin, joka kuulostaa lähinnä ilmakuivatulta The Killersiltä. Jotain lämmintä ja sydämellistä Rush!issa onkin, sellaisella tavalla joka on täysin vastakkainen Blind Channelin laskelmoidusti nostetuille keskisormille. Se alkoi yhtäkkiä kuulostaa varsin onnistuneelta poplevyltä. 7 M U S I I K K I R ock ei ehkä ole menehtynyt, mutta se on osoittautunut erittäin taitavaksi esittämään kuollutta. Todellisen kansainvälisen läpimurron roomalaiskvartetti on kuitenkin tehnyt juuri ilmestyneellä ensimmäisellä (valtaosin) englanninkielisellä albumillaan Rush!, jonka 21 biisinkirjoittajan ja 9 tuottajan seassa on muun muassa ruotsalainen popbisneksen kultasormi Max Martin. M Å N E S K I N R U S H ! ( R C A / S O N Y ). Mutta koska kuitenkin yritän kuunnella jokaisen arvostelemani levyn ainakin viisi kertaa, sinnittelin Rush!in parissa, ja jotakin merkillistä tapahtui. Elämme maailmassa, jossa Michael Monroe tunnetaan paremmin tosi-tv:n kannustajana ja vuoden positiivisimpana turkulaisena kuin miehenä, joka jo 42 vuotta sitten lupasi olevansa kuollut jouluun mennessä. Juuri jonnekin sinne Måneskin rockbändinä sijoittuukin, tragedian ja farssin välimaastoon. Kappaleiden kesto on keskimäärin kolme minuuttia, mikä sekin kertoo levyn olevan tehty sukupolvelle, jolla on kultakalan keskittymiskyky
Lontoolaisen Lucinda Chuan kappale Echo oli talven parhaita biisilöytöjäni: raukea radiohead mäinen pianohidas, jota eivät tosin ole inspiroi neet indielegendat vaan tietenkin Chuan kiina laisten ja malesialaisten ”esiisien traumat”. Viidennellä on aivan lii kaa suuripupillista instrumentaalijamittelua. Varsinkin maahanmuuttokappale Pidä hyvänäs multasi kotimaa loppuu klaustro fobisesti kuin olisi joutunut vangiksi strobo valoon. Samaan suuntaan ovat menneet sen levyt. Leevi and the Leavingsiä niiden melodioissa on lai nattu enemmän kuin Göstainspiroituneet yleensä kehtaavat. Myös Fever Ray erottuu yritteli jöistä rytmien ja ikävien soundien tajullaan, siis teknon hyveillä. Yian on erinomainen levy, joka mahtuu samaan tyylilliseen kolmioon: klassisen koulutuksen, supersuosittujen ambientsoitto listojen ja indiefestivaalien väliin. Ei haittaa F E V E R R AY : R A D I C A L R O M A N T I C S L E V Y-Y H T I Ö : R A B I D U N K N O W N M O R T A L O R C H E S T R A : V. Samoin melodisempi toinen single Kandy on kuin Deep Cuts debyytiltä (2004). Chuan Yiandebyytillä kuuluvat silti brittiläisen taidepopin parhaat perinteet: taukojen ja jousien taju. Siltä se kuulostaa: monotoni nen laulumelodia, levoton ja dramaattinen syn tikkakoukku ja päällekkäin rakentuvat riffit ovat kuin vuoden 2006 klassikkolevyltä Silent Shout . VaraKnifen status ei haittaa. Vastavuoroisesti tekstien loppusointu lotossa on ennenkuulematonta kankeutta, ja sävellykset ovat bändin uran helpoimpia. Puolet levystä on hienostuneita balladeja, kappaleita, kuten Golden , The Ocean tai You , joissa Chuan musiikki on kuin FKA Twigsiä mini malistisimmillaan. ”Fiilistelyn” sekaan mahtuu nippu kauneinta aikuisrockia (Nadja, That Life, In the Rear View ), joissa soi Kalifornian aurinko ja Ariel Pink. Samanlaista musiikkia on kuultu viime vuosina espanjaksi Lucrecia Daltin ja Mabe Frat tin esittämänä. Ei vieläkään aikuisradioihin M A U S T E T Y T Ö T : M A A I L M A N O N N E L L I S I N K A N S A Uusiseelantilaiselle Unknown Mortal Orchest ralle on jäänyt indiejätti Tame Impalan pikkuvel jen asema, vaikka indiebändimittapuulla yhtye striimaa todella hyvin. Vara-Knife. Mutta kuten Tavas tiankeikka viitisen vuotta sitten todisti, UMO on ennen kaikkea progebändi. Toinen puoli täydentää tun nelmaa. Anna Karjalaisen kitaralla voisi viiltää ihon auki, ja äänimaisemat ovat paikoin yhtyeen uran parhaita. Radical Romanticsissa on kyse juuri siitä, vaikka Karin Dreijer Andersson koros taakin musiikkinsa teoreettisia viitepisteitä. Varo progeansaa! Hiljainen, hauras ja britti L U C I N D A C H U A : Y I A N Arviot Oskari Onninen Kuvat Levy-yhtiöt L E V Y-Y H T I Ö : J A G J A G U WA R L E V Y-Y H T I Ö : 4 A D L E V Y-Y H T I Ö : I S T H I S A R T ! Fever Rayn kolmannen levyn avauskappale What They Call Us on ensimmäinen, jonka Karin Dreijer Andersson ja hänen veljensä Olof Dreijer ovat tehneet yhdessä sitten heidän yhtyeensä The Knifen lopun. Se teki aikanaan niin ainutker taista musiikkia, että erityisyys välittyy kevyt versiostakin. m a a l i s k u u 2 2 3 7 1 Maustetytöt on ennen kaikkea studiobändi, tuo tannoiltaan runsas ja vaihteleva ja niiden varassa levystä toiseen kehittynyt. Kolmannelle levylle elektronimuusikko Sasu Ripatti on syvä jäädyttänyt yhtyeen soundin häiritsevän kyl mäksi. Silti edellislevy Sex & Foodiin (2018) nähden on tapahtunut paluu visioon. Sen estetiikassa on ollut aina jotakin sisäänpäinkääntynyttä ja nörtti mäistä: kuin Mac DeMarcon makuuhuoneessa ei tuoksuisi rööki vaan hiki
D E N N Y E F I S K E N ) S U O M E N T A N U T H E L I M Ä N T Y R A N T A . Norjassa kasvatetun lohen väri on peräisin sveitsiläiseltä tehtaalta. Oranssiin ja roosaan vivahtavaa. On helpompi tuntea sympatiaa pikkupossuja tai pörröisiä tipuja kohtaan. Vähemmästäkin menee ruokahalu. Ihmisillä on niin vahva mielikuva kalatiskissä hehkuvan lohifileen väristä, että saman termin avulla myydään muun muassa solmioita ja mariskooleja. Niin minäkin teen. Elävät toisessa maailmassa, pinnan alla. värikartta on vain pieni yksityiskohta Kjetil Østlin ja Simen Sætren tuoreessa tietokirjassa Vieras laji – Kuinka lohesta tuli miljardibisnes. Ihmiset on pakotettu vaihtamaan ammattia ja vaikenemaan. Esimerkiksi näin. Kalat ovat ylipäätään outoja, limaisia, ilmeettömiä. Haastateltaville esitettiin värikartta – hieman samanlainen, jonka avulla rautakaupat esittelevät maalisävyjä. Tekijät ovat norjalaisia toimittajia, jotka ovat tutkineet lohiteollisuutta vuosikausia. Sen sijaan he innostuivat sävyistä 33–34, jotka ovat mahdollisimman punaisia. Suomessa se on usein norjalaista kasvatuslohta, onhan tuo surullinen eväkäs maamme merkittävin ruokakala. Lohenkasvatus on globaalia tehotuotantoa, jonka ympäristövaikutukset ovat suurempia kuin broileriteollisuuden ja jossa aiheutetaan eläimille Pinnan alla vähintään yhtä paljon kärsimystä. ( A L K . Tekstin tyylilaji heittelehtii leikkisästä V E N L A R O S S I kauhistelevaan. Käännöskin on kieliasultaan paikoin kankea: lohitutkijat ”kokevat painostusta” ja lohet kuolevat ”täimyrkkykäsittelyn johdosta”. Sen sijaan kasvatuslohia jalostettiin entistä pidemmälle. Olemme kuulleet ennenkin antibiooteista ja saastuneista vesialueista, ehkä jopa jalostuksen sivuvaikutuksiin kuolleista kaloista. Näin he eivät kuitenkaan tehneet. K J E T I L Ø S T L I J A S I M E N S Æ T R E : V I E R A S L A J I – K U I N K A L O H E S T A T U L I M I L J A R D I B I S N E S . Eihän sen pitäisi yllättää. Nuo kalat uivat valtavissa verkkoaltaissa tuskaisina tänäkin päivänä. Me tiedämme, että siihen liittyy ongelmia. Nykyään valtaosa tarjoaa ainakin lapsilleen munia, maitoa ja ennen kaikkea kalaa. Sitä lisätään kalojen syömään rehuun. Syntyi uusi, lisääntymiskyvytön ”laji”, jota voidaan tuottaa vain laboratorioissa: triploidilohi. Lopulta tämä tarina ei kerro kaloista vaan ihmisistä. Sävy on määritelty tarkasti fokusryhmähaastatteluissa. Mitä vanhemmaksi sukupolveni on tullut, sitä enemmän tästä on lipsuttu. Tietokirja lohenkasvatuksesta on tarina ihmisten ahneudesta. Yksityiskohdat voi lukea tästä kirjasta, hyvin yksityiskohtaisesti dokumentoituna. Luonnonvesissä ne levittävät tauteja ja lisääntyvät luonnonlohien kanssa, jolloin villikalakanta heikkenee. Se on epämuodostunut ja saa helposti haavaumia, mutta tästä ei välitetty. silti lohikirjan asia on niin painavaa, että muodon heikkoudet tekee mieli antaa anteeksi. G U M M E R U S . Värit 22–24 (vaalean roosat) eivät miellyttäneet lohitutkimuksen osallistujia. Kunnes kuolevat. Teoksen hätkähdyttävin osuus liittyy mielikuvien luomiseen. Ruokavalioista muodissa on fleksaus eli se, että syödään, mitä milloinkin sattuu huvittamaan. vieras laji on sisällöltään hätkähdyttävä teos mutta muodon puolesta viimeistelemätön. Voisi siis kuvitella, että kasvattajat olisivat ryhtyneet toimiin, jotka estävät karkaamisen. Se kuvaa silti hyvin lohenkasvatuksen suurta tarinaa, jossa luonnollisuuden illuusio vaatii jatkuvasti keinotekoisuutta yhä suurempina annoksina. VENLA ROSSI on helsinkiläinen toimittaja ja ruokakriitikko.. Välillä alleviivataan ja väännetään rautalangasta tuskastuttavuuteen asti, kuten tutkivassa journalismissa usein. Punaista tietenkin. Ja nyt se oikea vastaus: ilman väriainetta kasvatuslohi olisi harmaata. nuorempana monet ystävistäni olivat vegaaneja. Mutta jos puhutaan siitä lohesta, mitä suomalaisten lautasilta yleensä löytyy, vastaus on väärä. Vuosikymmenten ajan yksi lohenkasvattajien suurimmista ongelmista on ollut se, että kaloja pääsee verkkoaltaista karkuun. Niihin yhdistettiin täyteläinen maku, tuoreus ja laatu, vaikka värillä ei sinänsä ole mitään vaikutusta näihin ominaisuuksiin. Niinpä norjalaisen kasvatuslohen väriksi valittiin virallisesti sävy numero 33. 7 2 K I R J A T O tetaan alkuun helppo kysymys: minkä väristä on lohi. Norjalaiset, nuo mukavan juurevat veikkoset villapaidoissaan, ovat painostaneet, kiusanneet ja pelotelleet vuosikymmenten aikoina kymmeniä tutkijoita ja toimittajia, jotka ovat yrittäneet kertoa lohenkasvatuksen pimeistä puolista. Lohenpunainen on käsite. Mutta nythän on niin, että lohi ei ole erityisen söpö eläin. Kalankasvatusala on siis toiminut hieman samoin kuin tupakkateollisuus aikanaan
Teoksen herkullisesta ulkoasusta vastaa Jenni Saari. S & S , 2 5 6 . Sanottakoon silti, että alun perin kirjoitetaan erikseen ja Lähi-itä pienellä i:llä. Etenkin viinaessee alkoholisanaselityksineen viehättää sober curious -hurskastelun aikoina. 4 . Päähenkilön deittien lävistykset ja muu ihmissuhdekuorrutus eivät tahdo innostaa, ainakaan kun lukijana on keski-ikäistyvä taidenörtti. Kertoja jutustelee kahvilassa astioiden ja servettien kanssa ja matkustelee Euroopan taidemuseoihin fiilistelemään vanhoja maalauksia. Kestää aikansa hahmottaa, onko oi ja voi! -huudahduksilla maustettu kerronta ehkä romanttisen kirjallisuuden parodiaa, mutta ihan tosissaan Rusetissa haltioidutaan. Barokkikuppikakku Kertomuskriittisiä novelleja Nojatuolietymologiaa A N U K A A J A : R U S E T T I O L G A P A L O : A I O N K E R T O A N Y T K A I K E N Arviot Silvia Hosseini Kuvat Kustantamot O T AVA , 2 5 6 S . ”Olen jo pitkään halunnut perustaa kansalaisjärjestön nimeltä Suomen arjalainen veljeskunta, johon kutsun nämä ihmisryhmät. Sanojen etymologioiden kautta Janne Saarikivi avaa hauskoja näkymiä nykyelämän ilmiöihin. Se on oikein: renessanssija barokkimaalausten ekfrasikset ovat kiehtovia, samoin rusettisymboliikkaa pohdiskelevat jaksot. m a a l i s k u u 2 2 3 7 3 S E U R A AVA I M A G E I L M E S T Y Y 2 6 . Ja taivaan jumalat pitänevät kädessään salamoita, eivät salamia. Aion kertoa nyt kaiken tarkastelee kertomiseen liittyvää valtaa ja taiteen kykyä tallentaa elämää: ”Kirjailija luo Hahmoja, ja Hahmojen kautta aukeaa koko maaginen ihmisyys.” Kertomuksen vaaroja tarkastellaan myös kansallisten identiteettien luomisessa ja sukupuolten valtasuhteissa, mutta aiheista ei irtoa kuin ilmeisimpiä oivalluksia. Anu Kaajan romaani on omaperäinen sekoitus esseistiikkaa, autofiktiota ja Liisa ihmemaassa -henkistä arkifantasiaa. T E O S , 2 7 4 S . Teos on hyvin kynäilty, eikä toistuvista virheistä huvittaisi siksi nillittää. 2 2 3 Oivaltavien feminististen esseiden ja kaikin tavoin kauhean Kullannuput -sarjan kirjoittajana tunnetun Olga Palon esikoisnovelleja lähestyy ristiriitaisin tuntein. Palon kokeileva, kertomuskriittinen ote kuitenkin virkistää tarinapullaan tukehtuvassa nykykulttuurissa. Sitten järjestämme arjalaisia marsseja ympäri kaupunkia.” Vitsi aukeaa, kun tietää a-sanan viittaavan indoiranilaisten kielten puhujiin. Popularisoitua tiedettä ja henkilökohtaista yhdistelevien miniesseiden piikit kohdistuvat tylsän usein Twitter-moralisteihin, mutta onneksi kirjoittaja irrottelee enimmäkseen vapaasti. Absurdista ja groteskista ammentava huumori jää haaleaksi, ja monessa novellissa hänkertoja ja vapaan epäsuoran kerronnan keinot toisivat minäkertojaa terävämmän kulman kielellisen vallankäytön kysymyksiin. Ne saavat toivomaan, että kirjailija olisi laatinut aiheesta nonfiktiota – esseitä tai tietokirjan. J A N N E S A A R I K I V I : R A K K A A T S A N A T
Oikeasti Miki on hyvinkin sympaattinen, epävarma ja ujo oululainen, joka haluaa vain puhua itsestään niin kuin kaikki vanhenevat taiteilijat. Monelle varmasti tulee hänestä mieleen kaikesta uhoava narsisti, mutta se on vain hänen harkittu julkisuuskuvansa. 74 K U L T T U U R I S I V U ”Säpinää” kulttuuriin Johtuuko kulttuurikeskustelun aneemisuus siitä, että enää ei uskalleta keskustella, vai siitä, että keskustelua ei julkaista, koska sen ei ajatella kiinnostavan ketään. Imagen uudella kulttuurisivulla tunnettu suomalainen pitkän linjan kirjailija käsittelee kulttuurin hyviä, pahoja ja rumia – aina kulttuuria puolustaen. Se oli Liukkosen mukaan ”sahanpuruista”, ”älyttömän tylsää” ja jos siinä oli kokeellisuutta, sekin oli tylsää. Olipa virkistävää, kuin tuulahdus tunkkaisesta menneisyydestä! Kerrankin joku uskalsi sanoa omasta alastaan jotain suoraan seurauksia pelkäämättä! Valitettavasti keskustelu ei ollut ehtinyt kunnolla edes alkaa – ennen kuin se kuoli. Liukkonenkin joutuu luottamaan elämisessään apurahoihin, vaikka on käsittääkseni televisioonkin havitellut. Helsingin Sanomat julkaisi Liukkosen lyhyehkön haastattelun, mutta kukaan kirjailija ei ainakaan omien havaintojeni mukaan ole osallistunut keskusteluun. K U V I T U S P A U L I I N A H O L M A M uistaako joku lukijoista vielä kulttuurisodat. Osasyy on Liukkosessa itsessään. Hiljaista on kulttuurissa, mutta niin kai haudan äärellä kuuluukin olla.. Hiljaista on kulttuurissa, mutta niin kai haudan ääressä kuuluu ollakin. Olen tämän Liukkosen tavannutkin pari kertaa. Kulttuuria eivät esimerkiksi Hesarin perusteella enää ole gallerianäyttelyt vaan podcastit. Nykyään on koko kulttuurisodan käsite muuttunut. Silloin ei edes rohkeaksi itsensä mieltävä Liukkonen uskalla nimetä kritiikkinsä kohteeksi ainuttakaan kirjailijaa – parin vuoden päästä Liukkosen nimeämä kirjailija voi päättää Liukkosen apurahoista. Tämän ovat todistaneet esimerkiksi Olavi Paavolaisen, Harro Koskisen sekä Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan kohujen jälkeiset tuotannot, jotka jäivät vaimeaksi, harvoja kiinnostavaksi ininäksi sen jälkeen kun oli alkusoitoissa yritetty saada huomiota lapsellista pahennusta herättämällä. Kulttuuri on kadonnut liki kaikkialta tai ainakin muuttanut muotoaan. Eivätkä enää kulttuuria ole edes kulttuurisodat! helmikuussa oululainen äkäpussi Miki Liukkonen sentään aloitti kirjallisuuskeskustelun – Instagramissa, missäpä muuallakaan! Liukkonen kävi tuohtuneena suomalaisen nykykirjallisuuden kimppuun. Eikö meillä enää uskalleta keskustella vai eikö tuota keskustelua vain ole mielekästä julkaista, koska koetaan, että kulttuuri ei enää kiinnosta ketään. Kun ”googlaa” sen, Suomessa kulttuurisota näyttää tarkoittavan kouluruokailua, Twitter-rähinöintiä tai jotain, mitä nuoruudessani kutsuttiin yhteiskunnalliseksi keskusteluksi. Huonokäytöksiset, itsestään liikaa luulevat nuoret ”sällit” yrittävät toiset haukkumalla päästä oikotietä pitkin – jotkut jopa ensimmäisellä kirjallaan tai näyttelyllään! – nopeammin jonnekin, johon heillä ei ole lahjoja tai osaamista. Itse olen niitä aina hieman karsastanut. Kun haukkuu kaikki muut paitsi itsensä – ei lopulta hauku ketään. Kulttuuria ei ole Hannu Mäkelän laaja, alati antava tuotanto vaan ”Käärijän” uusin kappale. mietin, mistä hiljaisuus johtuu
Papasan-tuolin runko 250 € ja pehmuste 155 €. 2 6 4 KARPPINEN Perinteet kunniaan Hienopuuseppä Karppisen somasta, nostalgiaa henkivästä jakkarasta on moneksi – myös nykykodissa. Saatavilla on useita eri värejä. Pärekori 42 €. Annansilmät-Aitan tuotteet valmistetaan käsityönä Suomessa. 5 MADE OF SUNDAYS Oma oliivilehtosi Maalaukselliset seinätarrat ovat näyttäviä sisustuselementtejä, joiden kiinnitys onnistuu helposti ilman työkaluja. Rottinkinen köllöttelypaikka tekee nyt vahvan paluun koteihin. Oliivipuun lehdet ja oksat -sisustustarrapakkaus 38 €. Lyyti-lypsyjakkara 99 €.. The sunniest city by Emilia Kejonen -juliste (50 x 70 cm) 39 €. 3 1 ANNANSILMÄT-AITTA Korillinen käyttötapoja Perinteinen koppa uhkuu arjen kauneutta, jota kannattaa vaalia niin sisustuksessa kuin pihallakin. Seuraa meitä somessa meillakotona_kaupat Meillä kotona -kaupat M A I N O S K U VA T: VA LM IS TA JA T HEMPEA Saunaillan paras asu Laadukkaasta hamppukankaasta valmistettu poncho pyyhe on kuin kylpytakin ja pyyhkeen ylellinen yhdistelmä. Pielpa-poncho pyyhe aikuiselle 179 € ja lapselle 79 €. Osta tuotteet Meillä kotona -kaupoista meko.fi/kaupat Löydä jotain odottamattoman ihanaa. PAROLAN ROTTINKI Kaikkien suosikkipaikka Muistatko tämän 90-luvun ihanuuden. COME TO FINLAND Kesää kohti Puuhuvilat, uimaranta ja raidalliset uimakopit! Idyllinen Hanko vie ajatukset kesään ja meren äärelle
ALEKSANTERINKATU 17 00100 HELSINKI 020 7000 620 ALEXANDERTILLANDER.FI