artturi taira?mokoma jaakko laitinen & väärä raha risto?black trip?iced earth imperial state electric?thaurorod suen vuoden levyt 2013 NRO. 12 • (JOULUKUU) • 2013 • (#185) • INDIEROCKPUNKMETALZINE • UUTISET • HAASTATTELUT • LEVYARVIOT • ELOKUVA-ARVIOT • KANSIKUVA NANA SIMELIUS
SUE » 2 « NRO. 12
HUMALISTONKATU 8, TURKU TO 5.12. LIVE, 10e / 8e (Tiketti) Turku Music Awards: RISTO, DEATH HAWKS, SALALIITTO PE 6.12. LIVE 2e (sis. narikan) Klubin pikkujoulut: YOURNALIST, SNIPE DRIVE, SO CALLED PLAN, THE KOBRA KICKS MA 9.12. LIVE, 12e / 10e (Tiketti) HAYSEED DIXIE (USA) TO 12.12. LIVE, 14e / 12e (Tiketti) ROYAL REPUBLIC (SWE) PE 13.12. LIVE, 18e / 16e (Tiketti) SCANDINAVIAN MUSIC GROUP, HARMI LA 14.12. ILTA, 22e / 18e (Tiketti) SIR ELWOOD DUO PE 20.12. ILTA, 10e / 8e (Levykauppa Äx & 8raita) Pääruoka 7v.: LIEMINEN, NIEMINEN & LITMANEN LA 21.12. LIVE, 10e HEVINKELIUM ILTA: Asema esittää: STEPA & ARE 9e / 7e (Asema) PE 27.12. ILTA, 10e / 8e (Tiketti) SIN COS TAN, NIGHTSATAN LA 28.12. LIVE, 10e / 8e (Tiketti) Punk Rock X-mas: KAKKA-HÄTÄ77, KATUJEN ÄÄNET, MAAKUNTARADIO TI 31.12. LIVE, 12e / 10e (Tiketti) NEW YEARS REGGAE BASH: LAULURASTAS, HAUVAT & VAIKERTAJAT + CARIBBEAN NIGHTSIFT DJ´S SUE » 3 « NRO. 12 DEATH HAWKS YOURNALIST ROYAL REPUBLIC
TOIMITTAJALTA TÄSSÄ NUMEROSSA » Uutiset. 04 TOIMITTAJALTA 06 NEWSFLASH 09 SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN » Haastattelut. 10 12 14 16 17 18 19 HENKILÖKUVA: ARTTURI TAIRA SUEN VUODEN LEVYT 2013 JENNI VARTIAINEN JAAKKO LAITINEN & VÄÄRÄ RAHA RISTO IMPERIAL STATE ELECTRIC BLACK TRIP 21 22 24 25 PRKL: UUTISET JA SETÄ JUSSIN TUPA MOKOMA ICED EARTH THAUROROD » Arviot. 26 30 35 36 37 38 39 PRKL: ARVIOT ARVIOT REPLAY LEFFAVIERAANA SIPE SANTAPUKKI DVD- JA BLUE-RAY-ARVIOT QUIZ ON JA MONOLOGEJA MUSIIKISTA VIIMEINEN SANA OSSI ALISAARI Sue #185 valmistui seuraavien levyjen vaikutuksen alaisena: Streetcore JOE STRUMMER AND THE... Give ’em Enough Rope THE CLASH Lapland-Balkan JAAKKO LAITINEN & VÄÄRÄ RAHA Korppien paraati RIISTETYT Satyricon SATYRICON » ONKO KITARA ROCK? M iten alkukantainen ja kapinallinen sointi muuntautui geneeriseksi, mukarankaksi taustamölyksi? Kärjistäen väitän, että valtaosa kitaravetoisesta rock- ja popmusiikista on soitettu kahden kitaranvalmistajan soittimilla. Lasken näiden musiikkityylien alkaneen vuonna 1958 Buddy Hollyn laulaessa Peggy Suesta ja Link Wrayn roiskiessa voimasointuja Rumbleen. Jälkimmäisellä oli käytössä muutamia vuosia aikaisemmin ilmestynyt Gibson Les Paul -mallinen kitara, Hollyn kepeämpi soundi näppäiltiin Fender Stratocasterilla. Kumpikin kitara oli 50-luvun lopulla epäsuosiossa ja myyntiluvut hiipumassa. Kokopuiset kitarat poikkesivat liikaa perinteisistä puoliakustista kitaroista, jotka olivat käytössä niin jazzissa, countryssä kuin alkuaikojen rock’n’rollissakin. Stratocasterissa oli pistävä soundi. Les Paulin mikrofonit olivat niin tehokkaat, että ne saivat alimitoitetut putkivahvistimet kyykkäämään, ääni säröytyi ja alkoi hallitusti kiertää. Popin ja rockin äänet saivat syntynsä! Vaikka Hollyn ja Link Wrayn vaikutus aikalaistensa kitaravalintoihin oli merkityksetön, kitaroiden muodot ja äänet olivat iskostuneet 50-luvun lopun levynkansia tuijottaneiden teinien mieliin. Näiden saadessa ensimmäiset palkkapussinsa joitain vuosia myöhemmin he etsivät käsiinsä jo valmistuksesta poistuneet Gibson Les Paulit. Brittirokin räyhäkkäimmät soundit 1960-luvulla olivat peräisin nimenomaan Gibson-käyttäjiltä. Kun Jimmy Page, Eric Clapton ja Keith Richards kaikki ottivat Les Paulin omakseen, Gibsonin oli pakko julkaista malli uudestaan. Seitsemänkymmentäluvulla Les Paul oli jo yhtä kuin rockin soundi. Myös Stratocasterin valmistus oltiin lakkauttamassa 60-luvulla. Siihen mennessä kuitenkin The Beatles oli jo löytänyt sen uudestaan ja apinoi sillä Buddy Hollyn soundia muun muassa Nowhere Manissa. Stratocaster löi lopullisesti läpi 1966, kun Strato-soittaja Curtis Mayfieldiä idolisoiva Jimi Hendrix otti kaiken irti Stratocasterista ja loi ennen kuulematonta sähkökitaramusiikkia. Nykyään näitä sähkökitarasoundeja pidetään itsestäänselvyyksinä, sähkökitara kuulostaa Les Paulilta tai Stratocasterilta. Hevareille tiedoksi: Judas Priestin lätyt on soitettu Stratolla, ja Kirk Hammett nolaa itsensä Some Kind of Monsterilla 1959 Les Paulilla! Sähkökitara mielletään yleisesti säröiseksi ja aggressiiviseksi. Sillä pyritään kuvaamaan rankkaa ja kapinallista ajatusmaailmaa. Neljäänkymmeneen vuoteen sähkökitara ei kuitenkaan ole enää muuttanut olemustaan. Sähkökitaran sointi on keski-ikäistynyt. Tarkoituksena ei tietenkään ole sanoa, etteikö kitaroilla luoda enää hienoa musiikkia. Se ei vain ole soittimena enää erikoinen tai innostava. Se kuuluu peruspakettiin. Usein kellopelikin tuo enemmän vivahteita kappaleeseen kuin monta kymmentä vuotta toistettu kitaralikki. Mutta liittyyhän sähkökitaroihin paljon taidetta ja musiikillisia mieltymyksiä maallisempiakin yhteyksiä, jotka edelleen innostavat. Esimerkiksi kitaraa kantava uros, soittotaitoinen tai ei, pääsee parittelemaan tilastollisesti merkitsevästi useammin kuin ilman kitaraa tallustava jamppa. Siitä tullaankin kysymykseen: miksi itse aloin soittaa kitaraa? Link Wray muka, hah hah! THOMAS LILLEY JENNI VARTIAINEN S. 14 MOKOMA S. 22 Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Toimitus: Aleksi Ahonen, Annika Brusila, Anni Eerola, Henri Eerola, Jarkko Fräntilä, Pyry Hallamaa, Markku Halme, Tero Heikkinen, Pete Heikkilä, Tuomas Jalamo, Vesa Kataisto, Anni Kemppainen, Jukka Kittilä, Minna Koivunen, Joonas Kuisma, Jussi Lahtonen, Ilkka Lappi, Jouko Lehtinen, Thomas Lilley, Aku-Tuomas Mattila, Marjut Mutanen, Jari Mäkelä, Jyrki Mäkelä, Aki Nuopponen, Katri Ojala, Pau, Ville Pekkala, Miki Peltola, Mika Penttinen, Markus Perttula, Mikko Toiviainen, Tomi Tuominen, Volvo-Pete (ATK-huolto) Julkaisija: Suezine Oy Toimitusjohtaja: Kimmo Nurminen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 24 euroa/12nroa Tilaukset: 02 - 251 0899 Email: toimitus@sue.fi Painopaikka: SanomaPaino, Hämeen Paino Oy Forssa 2013 ISSN 1238 - 1853 Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kimmo Nurminen, Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 / 040 - 762 1453 SUE » 4 « NRO. 12
Ke 4.12. UUSI PERJANTAI UUSI PERJANTAI ESITTÄÄ: DJ MORTTI Pe 6.12. alk. 12 € HAYSEED DIXIE (USA) La 7.12. 8 € MiXXed DJ’S Ke 11.12. HYVÄ KLUBI: DEATH HAWKS | THE MUTANTS SUOMEN KARVAPÄÄKUNINKAAT 1968 To 12.12. LEBONKIN PIKKUJOULUT KUTSUVIERASTILAISUUS KLO 21-23 La 14.12. 8 € DJ ZACHARIAS TIEMPO Ke 18.12. 3 € CLUB LATIN BEAT To 19.12. 5 € PENNILESS AINA PERJANTAISIN KLO 23 ALKAEN LIPUT 8 € YRJÖNKATU 24 HELSINKI AVOINNA: KE, TO JA LA 21-04 PE 17-04 IKÄRAJA 24v KEIKOILLE 18v MIKONKATU 15 HELSINKI WWW.ROCKS.FI IKÄRAJA K-20 KEIKOILLE K-18 ENNAKKOLIPUT TIKETISTÄ Pe 20.12. 10 € EMA HURSKAINEN & MUSTA KAPPALE La 21.12. 8 € CLUB PARADISE La 28.12. 10 € REPLAY LEBONK.FI HINTOIHIN LISÄTÄÄN TOIMITUSKULUT ETEISPALVELUMAKSU 3€ KE 4.12. TO 5.12 . PE 6.12. LA 7.12. SU 8.12. KE 11.12. PE 13.12. LA 14.12. SU 15.12. KE 18.12. PE 20.12. LA 28.12. TI 31.12. PE 3.1. LA 4.1. LA 11.1. BREAK A LEG KLUBI, ISÄNTÄNÄ PEKKA ANSIO HEINO VAPAA PÄÄSY ROCKET QUEEN PLAYS GUNS ‘N ROSES 5 € LOVEX 8 / 10 € FRANKLIN ZOO (DEN) 5 € THE DOORS ROCK THEATER 6 € ROCKSIN JAMIT VAPAA PÄÄSY DOG DAYS REVOLUTION + MIND OF DOLL 5 € THE BLANKO 10 / 12 € TRIBUTE TO DEPECHE MODE 5 € STAND UP ON THE ROCKS - ALI JAHANGIRI JA FRENDIT 5 € FLUTE OF SHAME 5 € PAIN CONFESSOR + SUPPORT (TBA) 6 / 8 € UUDEN VUODEN JAMIT VAPAA PÄÄSY PINK FLAMINGOS 6/8 € STAND UP ON THE ROCKS VARVARA 5 € ALI JAHANGIRI JA FRENDIT ECLIPSE (SWE) 6 / 8 € KESKIVIIKKOISIN KLO 20 5 € TAMPERE TURKU TULOSSA KATSO KAIKKI KEIKAT TAVASTIAKLUBI.FI LA 7.12. ALK. 21,50/23 € CMX KE 11.12. ALK. 11,50/12 € AIYEKOOTO & AFROBEAT INTERNATIONAL MIRKKA & MADRUGADA TO 12.–PE 13.12. ALK. 18,50/19 € EGOTRIPPI PE 13.12. LOPPUUNMYYTY TI 17.12. ALK. 16,50/17 € MARCO MENDOZA (USA) REDS’COOL (RUS) KE 18.12. ALK. 11,50/12 € YOUNG AND TRASHED: SANTA CRUZ FACE OF GOD, HUNTERS TO 19.12. ALK. 11,50/12 € SANNI PE 20.12. ALK. 19,50/20 € POETS OF THE FALL LA 21.12. ALK. 17,50/18 € DON JOHNSON BIG BAND THE WINYLS LA 28.12. ALK. 11,50/12 € ROOPE SALMINEN & KOIRAT TULLIKAMARINAUKIO 2 HUMALISTONKATU 8 PE 6.12.2013 KLUBIN ITSENÄISYYSPÄIVÄBILEET: MA 9.12.2013 RISTO, RÄJÄYTTÄJÄT, DJ LAURILA 12/10 € 10/8 € KE 18.12.2013 SATYRICON (NOR) CHTONIC (TW) 33/27 € PE 20.12.2013 DON JOHNSON BIG BAND AINO VENNA 17/15 € LA 21.12.2013 LUMOUKSEN TALVIRIEHA: LAS KALMAS WRECKDANCE NIKO SKORPIO 10/8 € PE 27.12.2013 PUNK ROCK X-MAS: KAKKA-HÄTÄ 77 KATUJEN ÄÄNET LÄHTEVÄT KAUKOJUNAT 10 € MA 30.12. ALK. 19,50/20 € PE 10.1. 2014 PE 3.1.2014 ALK. 13,50/14 € FOR THE IMPERIUM THE 69 EYES ALAMAAILMAN VASARAT HIDRIA SPACEFOLK TAVASTIAN LAUANTAIDISKO JOKA LAUANTAI 23.30–04 ALK. 6 € URHO KEKKOSEN KATU 4-6, 00100 HELSINKI LIPUT ENNAKKOON TIKETISTÄ HAYSEED DIXIE (USA) PE 13.12.2013 SCANDINAVIAN MUSIC GROUP 18/16 € PE 6.12.2013 PAKKAHUONE TAMPERE SUOMI 96 VUOTTA: SCANDINAVIAN MUSIC GROUP, ANNA PUU, YONA & PIENET LIIKKUVAT PILVET 25/20 € MA 9.12.2013 PAKKAHUONE TAMPERE LA 14.12.2013 DOOM UNIT SOULLESS SOUL THE SOUNDS (SWE) VIKTOR & THE BLOOD (SWE) 12/10 € 38/35€ LA 14.12.2013 PE 13.12.2013 PAKKAHUONE TAMPERE SIR ELWOODIN HILJAISET VÄRIT -DUO 22/18 € KOTITEOLLISUUS PRONSSINEN POKAALI 20/18 € LA 28.12.2013 PUNK ROCK X-MAS: KAKKA-HÄTÄ 77 KATUJEN ÄÄNET MAAKUNTARADIO 10/8€ € LA 31.12. 2013 LAULURASTAS HAUVAT & VAIKERTAJAT MA 30.12.2013 PAKKAHUONE TAMPERE HELLDONE TOUR 2013: HIM PERTTI KURIKAN NIMIPÄIVÄT, BEASTMILK, ODALISQUE 55/50 € 12/10 € MEDEIA 13/10 € KATSO KOKO OHJELMA JA LISÄTIEDOT WWW.KLUBI.NET ENNAKKOLIPUT WWW.TIKETTI.FI HINTOIHIN LISÄTÄÄN TOIMITUSKULUT » 5 « NRO. Verkkokauppa avoinna 24/7 ? Toimipisteet 17 kaupungissa ? Elektroniset liput suoraanSUE sähköpostiin tai 12 kännykkään ? Varatut tai maksetut liput noudettavissa myös R-kioskeilta kautta maan Palvelumaksu alk. 1,50–3,50 € / lippu ? Postimaksu: Kotimaa 7 € / lähetys ? muut EU-maat 10 € / lähetys ? EU:n ulkopuoliset maat 25 € / lähetys
NEWSFLASH ? HIM tekee joulukuun lopulla Suomenkiertueen. Helldone 2013:n pysäkit ovat Oulu (Teatria 28.12.), Seinäjoki (Rytmikorjaamo 29.12.), Tampere (Tullikamari 30.12.) ja Helsinki (Tavastia 31.12.) ? The Cardigansin Nina Persson saapuu soolokeikalle Helsinkiin. Alkuvuodesta ensimmäisen sooloalbuminsa julkaiseva laulaja esiintyy Tavastialla, Helsingissä 3.2. UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) ? Throbbing Gristlen nokkamiehenä uransa aloittanut Genesis P-Orridge tuo kulttiyhtyeensä Psychic TV/PTV3:n Helsinkiin. Keikka on Tavastialla 22.2. ? Japanilainen Miyavi esiintyy Helsingin The Circuksessa sunnuntaina 16.3. Rockartistin tuorein albumi on kesällä julkaistu Miyavi. ? Eläkeläisistä tuttu Ema Hurskainen lähtee soolokeikoille nimekkäällä kokoonpanolla: Kim Rantala (koskettimet), Jukka Orma (kitara), Tero Sundell (rummut) ja Arttu Hasu (basso). 20.12. Helsingin Le Bonk, 21.12. Lahden Möysän Baari. ? Helsingin Ravintolalaiva Wäiskissä vaihdetaan vuosi rockin ja punkin tahdissa. 31.12. lavalla heiluvat Vaasankatu SS, The Mutants, The Barefoot Brothers, The Meat In Your Mouth, Black Magic Six ja The Prostidudes. ? Mustasch kiertää Suomea: 4.2.Turun Klubi, 5.2. Tampereen Pakkahuone, 6.2. Joensuun Kerubi, 7.2. Jyväskylän Lutakko ja 8.2. Helsingin The Circus. » SUE ESILLÄ MUSASTOSSA Musiikkikirjasto esittelee ensi vuonna 20 vuotta täyttävää Sue-lehteä. ylläpä aika rientää: Suen ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1994. Se tarkoittaa sitä, että vuonna 2014 tuo indierockpunkmetalzine viettää 20-vuotispäiviään. Sue viettää tasavuosijuhlaa koko ensi vuoden mitalla. Jo ennen vuodenvaihdetta onnitteluasioille ennättää Turun kaupungin musiikkikirjasto, joka noteeraa vaihtoehtoisen rocklehden merkkivuoden parilla hienolla tavalla. Musiikkikirjastojen blogissa Musastossa (musasto.wordpress.com) julkaistaan kirjastonhoitaja Tuomas Pelttarin toimittama Kimmo Nurmisen ja Ari Väntäsen haastattelu, jossa Suen päätoimittaja ja toimituspäällikkö kertovat lehden tekemisestä, taustoista ja periaatteista. Vuoden viimeisen numeron eli joulukuun Suen ilmestymisen aikaan Turun musiikkikirjastoon avataan Sue-aiheinen vitriininäyttely, joka on esillä tammikuun loppuun saakka. – Kirjasto haluaa ehdottomasti muistaa Suen merkkipäivää, musiikkikirjastossa työskentelevä Pelttari sanoo. – Sue on juuri sellainen aktiivinen K kulttuuritoimija, jollaisia Musastossa ja musiikkikirjaston näyttelyissä nostetaan esille. Populaarikulttuurilehtien kustantaminen on muuttunut kovasti keskittyneeksi alaksi, mutta Sue on pysynyt itsenäisenä toimijana. Näyttely ja blogiartikkeli ovat osa Musiikkiaarteita maakunnasta -sarjaa, jossa esitellään Varsinais-Suomen alueelta tulevia ansioituneita kulttuurin tekijöitä. – Turkulaisille Sue on aina Turussa tehty ja hyväksi havaittu lehti. Samaan aikaan Sue kuitenkin on myös yksi koko valtakunnan suurista rocklehdistä. Se on ottanut paikkansa suomalaisen rockmedian kentällä tyylikkäästi. Sue on sekä paikallinen että valtakunnallinen instituutio, Pelttari luonnehtii. Toimituspäällikkö Ari Väntänen on otettu musiikkikirjaston eleestä. – Jos Sue on tärkeä musiikkikirjastolle, on myös musiikkikirjasto tärkeä Suelle. Sen kokoelmista on haettu taustamateriaalia moniin hyviin lehtijuttuihin. Kirjasto on myös yksi ensimmäisistä paikoista, joista uuden Suen voi Turussa noutaa, joten symbioosissa ollaan. – Sue ja kirjasto toimivat omilla tavoillaan musiikin ja kulttuurin edistämiseksi, ja niitä yhdistää ihmisläheinen ote tekemiseen. En tiedä sopivampaa paikkaa Sue-näyttelylle. ? Valoa Festivalin (7.-8.2. Tampere) viimeisimmät kiinnitykset ovat Kauko Röyhkä, eestiläinen Odd Hugo, Kakka-Hätä 77 ja Death Hawks. ? Odd Futuresta tuttu Earl Sweatshirt saapuu keväällä Suomeen. Nuorta rapkykyä lämmittelee Helsingin Nosturissa 6.3. toinen samanlainen, kotimainen Noah Kin. ? Nine Inch Nails esiintyy Helsingin Hartwallareenalla torstaina 8. toukokuuta. Lämmittelybändi on amerikkalainen elektroyhtye Cold Cave. ? Yhdysvaltalainen Alkaline Trio saapuu klubikeikalle Suomeen. Bändi nähdään Helsingin Nosturissa 15.5. ? Peter Gabriel ulottaa So-albumia juhlistavan Back to Front -maailmankiertueensa toukokuussa Suomeen. Artisti esiintyy Helsingin Hartwall Areenalla 20.5. ? Aerosmith esiintyy Helsingin Hartwall Areenalla 30.5. Konsertti on osa rockveteraanien The Global Warming -maailmankiertuetta. » UUTISET » ARVIOT » KOLUMNIT » LIVERAPORTIT » LEFFA-ARVIOT »SUE.FI FACEBOOK.COM/SUEZINE SUE TWITTER.COM/SUELEHTI » 6 « NRO. 12
LIVE!!! LIVE!!! LIVE!!! Ke 4.12. Jaakko Laitinen & Pekko Käppi yhtyeineen; 12 € Pe 5.12.SoFa, Ona Neumann, Yhdentekevää, Plutonium 74; 8/10 € La 7.12. TBOY, Nada, Paul Oja, Quest; 9 € Su 8.12. Superchunk (US), The Lieblings, Gim Kordon; 18 € Ti 10.12. We Jazz Loft Sessions; 25 € To 12.12. Emma Salokoski feat. Yona; 12 € Tarkemmat tiedot ja muiden iltojen ohjelma: www.kuudeslinja.com Avoinna ke 22–04, to 23–04, pe–la 22–04, poikkeuksellisista aukioloajoista tiedotetaan erikseen. Arkisin ensimmäinen bändi aloittaa klo 22:30. Kaikukatu 4 (sisäpiha) . K20. TO 5.12 RESOLUTION 13, AVRA +1 PE 6.12 KAAOSZINE: HANGING GARDEN, MOTHER SUSURRUS & KEOMA LA 7.12 CLUB DEAD SOULS GATHERING TI 31.12 TRASHDISCO VOL.14 PE 3.1 KAAOSZINE LA 4.1 CRUSTOFER, NOTHING MORE TO EAT, CLOWNDOWN & RAMIN KUNTOPOLKU PRKL CLUB KAISANIEMENKATU 4, 00100 HELSINKI INFO@PRKLCLUB.FI WWW.PRKLCLUB.FI SUE » 7 « NRO. 12
NEWSFLASH UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) » VIIMEISTÄ VIEDÄÄN Disgrace päättää 25 vuoden matkan Turun Klubille. isgrace on suomalaisen deathmetallin ja grindcoren edelläkävijä, joka kääntyi kahden albumin jälkeen metallista rockin suuntaan. Laulaja Jukka Taskisen mukaan siihen johtivat ”Black Sa- D bbath, Motörhead, laiskuus ja elitismi.” – Maailmaan ilmestyi miljardi kuolometallibändiä ja sen musiikin tekemisestä meni pointsi. Simppelimpi materiaali antoi myös tilaa tärkeimmille asioille kuten kaljanjuonnille. Ei tarvinnut heilua treenikämpillä niin pitkään ja asiat tuntuivat luistavan. Lavoilla heiluttiin senkin edestä. Disgrace on soittanut yli tuhat keikkaa, joista suuren osan ulkomailla. – Härmässä jengiä ei oikein kiinnostanut meidän hommat, mutta tanskalaiseen ja saksalaiseen mentaliteettiin Disgracen sekoilu istui täysin. 10-15 vuotta sitten jengiä kävi keikoilla viikollakin, ja ulkomaanrundeista saattoi jäädä jopa fyrkkaa käteen. Disgrace julkaisi seitsemän albumia vuosina 1992-2011. – Grey Misery -debyytti oli tapauksena, musiikillisesti ja levymyynnillisesti tärkeä juttu. If You´re Looking For Trouble oli ensimmäinen täysipainoinen rock´n´roll -levy, jonka biiseistä moni soitetaan vielä viimeisellä keikallakin. Born Tired on vahvin levy, jonka työstämiseen ja tuottamiseen käytettiin paljon aikaa. Viimeistä keikkaa yhtye odottelee hyvillä mielin. – Eipä tässä mitään dramaattista lopunajan tunnelmaa ole. Veikkaan, että muutama bisse juodaan, soitellaan timangiset rokkikeikat ja suunnitellaan mitä tehdään seuraavaksi. Voi olla, että nähdään ukkojen kanssa treeniksellä piankin jonkun uuden projektin tiimoilta – tai sitten ei. Disgracen viimeinen keikka on Turun Klubilla 17. tammikuuta. Kvelertak julkaisi nimettömän debyyttialbuminsa vuonna 2010. Levy toi bändille Norjassa kultalevyn yli 15 000 kopion myynnillä ja siivitti Kvelertakin matkan ensimmäiselle mittavalle maailmankiertueelle. Maaliskuussa 2011 bändi sai kaksi ”Norjan Grammya” eli Spellemannpalkintoa parhaan uuden yhtyeen ja parhaan rockbändin kategorioissa. Kansainvälisestä suosiostaan huolimatta Kvelertak kirjoittaa sanoituksensa norjaksi. Laulujensa aiheet yhtye etsii usein skandinaavissta mytologiasta ja viikinkitaruista. Tällä hetkellä Kvelertak tahkoaa jo toista Yhdysvaltain-kiertuettaan vuoden 2013 sisällä. Suomen-keikkojen jälkeen Kvelertak tekee liki 20 keikkaa kotimaassaan Norjassa, ja tänä syksynä se soitti ensimmäistä kertaa Japanissa. Kvelertakin Suomen-kiertue alkaa 28. tammikuuta Turun Klubilta. 29.1. bändi soittaa Jyväskylän Lutakossa, ja 30.tammikuuta vuorossa on Helsingin Nosturi. Suomen-kiertue päättyy 31.1. Tampereen Klubille. Kiertueelle on tulossa myös lämmittelybändi. Kvelertakin jäsenet ovat laulaja Erlend Hjelvik, kitaristit Vidar Landa, Bjarte Lund Rolland ja Maciek Ofstad, basisti Marvin Nygaard ja drummer Kjetil Gjermundrød. » KVELERTAK SUOMEEN N orjalainen Kvelertak tekee tammikuun lopulla neljä keikkaa Suomessa. Bändi on kiertueella aiemmin tänä vuonna ilmestyneen Meir-albuminsa tiimoilta. irish bar ’O CONNELL’pSere Tamapemre kkaattuu242, 4, T n ie t ie a t t a u t RaRua Norjan Stavangerissa vuonna 2007 perustettu Kvelertak nimesi itsensä kuristusotteen mukaan ja julkaisi ensimmäisen demonsa jo perustamisvuonnaan. Yhtye yhdistelee musiikissaan rockin, punkin ja metallin elementtejä. 5 / 12 JadaJada Improv 6 / 12 Independence day Janne Laurila & Tuhlaajapojat 13 / 12 Johnny Got It Wrong 19 / 12 Comedy O’Connell’s - Stand Up Club 20 / 12 Folk it! Katwin Heimo 27 / 12 Samae Koskinen 2014 2 / 1 JadaJada Improv 3 / 1 Koria Kitten Riot 10 / 1 unconfirmed 16 / 1 Comedy O’Connell’s - Stand Up Club 17 / 1 Folk it! Aalto www.oconneLLs.fi Free entry Showtime 21:30 Showtime 20:00 SUE » 8 « NRO. 12 Tu run Klubin D » VAPAA TAITEILIJA N icke Borg saapuu tammikuussa Suomeen. Backyard Babiesin laulajakitaristina tunnetuksi tullut ruotsalainen esiintyy 23.1. Tampereen Jack the Roosterissa, 24.1. Helsingin LeBonkissa ja 25.1. Porin Kulttuurikulmassa. – Aloitin sooloprojektini akustisella country rockilla tai americanalla, josta se kehittyi valtavirran melodisen poprockin suuntaan. Sen jälkeen olen palannut akustiseen soundiin. Ensi vuonna aion julkaista ruotsinkielisen singlen, Nicke Borg kertoo. Kuulostaa siltä, että pyrit säilyttämään sooloprojektissasi täyden taiteellisen vapauden. – Kyllä vain. Kun aloitin soolourani, kirjoitin muistiin, että Nicke Borg Homeland on elävä projekti, jossa erilaisten genret yhdistyvät ja jossa teen musiikkia monien eri ihmisten kanssa. Tällä hetkellä teemme ruotsinkielistä musiikkia, mutta sekin suunnitelma saattaa vielä jossain vaiheessa muuttua. Ovatko vanhat fanisi pysyneet uskollisina näiden muutosten myllerryksessä? – Jotkut ovat hämmentyneet, jotkut ovat kiinnostuneita siitä, mihin artisti voi mennä musiikillisesti. Avomielinen asenne palkitsee. Pointti on se, että tämä on minun sooloprojektini, jonka puitteissa voin tehdä ja kokeilla kaikenlaista. Millaista musiikkia aiot esittää tammikuun Suomen-keikoilla? – Soitan biisejä koko urani varrelta. Setissä on Nicke Borg Homelandia, Backyard Babiesia, pari mukavaa coveria ja ehkä joku uusikin biisi. Niistä tulee intiimejä keikkoja, joilla juttelen paljon yleisön kanssa. Onko sinulla mitään suunnitelmia Backyard Babiesin suhteen? – Babies ei ole hajonnut. Saatamme alkaa tehdä uusia biisejä aika piankin. J-Illa p t J o k a viikonlo pu
» SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN TOMI TUOMINEN » THE BOY IN THE BUBBLE K un olin lapsi ja katsoimme perheen kanssa hieman pelottavampia elokuvia, äidilläni oli tapana kaikkein jännittävimmissä kohdissa peittää käsillään silmänsä ja joskus myös korvansa. Sieltä sormien välistä hän sitten vilkuili, josko jännittävä kohta olisi mennyt jo ohi, ja joko kädet saisi ottaa pois silmiltä. Nykyisin näen joskus sivusilmällä myös avovaimoni harrastavan tuota samaa silmien peittelyä. Molemmat heistä piiloutuvat maailmalta samalla tavalla kuin strutsi, joka paniikin iskiessä työntää päänsä hiekkaan piiloon ja uskoo olevansa turvassa, kun ei enää kykene näkemään itseään uhkaavaa tilannetta. Joitain viikkoja sitten huomasin Facebookissa piilottavani omasta newsfeedistäni kavereita, joiden poliittinen näkemys erosi omastani. Sillä kertaa ärsyynnyin ihmisistä, joiden mielestä Sini Saarela oli naiivi sinisilmäinen blondi tai vaihtoehtoisesti terroristi, joka sai ansionsa mukaan saadessaan Venäjällä syytteen merirosvouksesta. Sen sijaan, että olisin kommentoinut heidän peräkammarista peräisin olevia ja seksistisiä näkemyksiään kriittisesti, minun oli vaivattomampaa poistaa heidät elämästäni ilman, että he itse saisivat koskaan tietää siitä. Pari klikkausta, klik – poissa silmistä, klik – poissa mielestä. Luonteelleni ominaista on kaikenlaisten konfliktien välttely. En halua väitellä, kinastella tai riidellä kenenkään kanssa poliittisista näkemyksistä, musiikista tai oikeastaan mistään muustakaan. Helpompaa on pistää kädet silmille ja peittää näkyvistä epämieluisa aines väärine mielipiteineen. Kun minun newsfeedissäni lopulta on jäljellä enää ihmisiä, jotka ajattelevat kanssani samalla tavalla, äänestävät samaa puoluetta, katsovat samoja elokuvia ja kuuntelevat samaa musiikkia, on oma henkilökohtainen kuplani valmis asuttavaksi. Kuten kaikki muutkin, uskon lähes sokeasti olevani oikeassa kaikissa asioissa ja kuuntelevani vain parasta musiikkia. Kaikki, jotka jollain tavalla poikkeavat minun asettamistani standardeista, ovat auttamattomasti väärässä. Joku typerys on joskus keksinyt lausahduksen, jota usein kuulee käytettävän kinastelun hillitsemiseksi: ”Noh noh pojat, makuasioista ei sovi kiistellä.” Todellisuudessa nehän ovat liki ainoa asia, josta oikeasti edes voi kiistellä. Faktat ovat faktoja ja niistä kiisteleminen on turhaa, joten jäljelle jäävät vain mielipiteet ja makuasiat. Viime viikot omaa pientä viiteryhmääni on ravistellut niin sanottu cheekgate, jossa Rumban toimittaja sai porttikiellon Cheekin lehdistötilaisuuteen haukuttuaan hänen levynsä lehdessä. Seurasin musiikin ammattilaisfoorumin keskustelua aiheesta aluksi mielenkiinnolla, mutta noin sadannen juupas eipäs -viestin jälkeen muistin, että ”unfollow post” -nappula on facebookin ihanimpia toimintoja. Nyt kun kävin kurkkaamassa viestiketjua, tuhannen viestin raja on rikkoontumassa juuri eikä pienellä selailulla vaikuttanut siltä, että mihinkään tulokseen oltaisiin missään vaiheessa päästy. Edelleen tilanne on kuin Dr. Pepperillä: toiset tykkää, toiset ei. Jälleen kerran valitsin itse sen helpoimman tien ulos. Suljin koko cheekgaten ulos elämästäni yhdellä klikkauksella. En ota kantaa, no comments. Samaan aikaan fiksuna jätkänä viime vuosina kunnostautunut Anssi Kela kirjoitti varsin ansioituneen blogauksen aiheesta. Hän otti kantaa, asetti itsensä tulilinjalle ja kertoi oman mielipiteensä aiheesta. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat olla eri mieltä, ihmisiä, jotka kahlitsevat itsensä kaivinkoneisiin omien näkemystensä vuoksi, ihmisiä, jotka asettavat itsensä alttiiksi uskomansa asian puolesta, ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään asioita parantaakseen maailmaa. Itse jumitan sohvalla ja katson telkkarista kympin uutisia. Tiedän mikä on pielessä, mutta olen aivan liian laiska ja mukavuudenhaluinen tehdäkseni asialle jotain. Ulkona on kylmää ja kaivinkone on kova ja kulmikas. Maailmaa ei valitettavasti muuteta kotisohvalta. Ei edes hauskoja statuspäivityksiä ja kolumneja kirjoittamalla. Ne samat ikiaikaiset metsäläisvoimat, jotka vähättelevät ympäristöongelmia, kiistävät ihmisen toiminnan vaikutuksen ilmaston lämpenemiseen ja kaasuttavat citymaasturillaan pyöräilijän yli eivät nimittäin jää kotisohvilleen makoilemaan vaan vaikuttavat aktiivisesti yhteiskunnassamme. Siinä vaiheessa musiikkimaku, niin tärkeä kuin se itselle onkin, jää taka-alalle. Maailmassa on lopulta isompiakin asioita kuin se, onko joku musiikki hyvää tahi huonoa. Konflikteihin tarvitaan aina vähintään kaksi osapuolta. Kun aika koittaa, voit olla varma, että se kaveri, joka on sinun kanssasi eri mieltä marssii barrikadeille uskomansa asian puolesta, samaan aikaan kuin sinä pelaat pleikkarillasi GTA:ta ja syöt sipsejä. Täällä kuplassa on turvallista elellä. Kaikki ovat kanssani samaa mieltä ja taputtavat selkääni toverillisesti kun kerron hyvän jutun. Täällä ei ole ihmisiä, jotka olisivat väärää mieltä. Me kaikki olemme täällä asioista samaa, oikeaa mieltä. ” Kuten kaikki muutkin, uskon lähes sokeasti olevani oikeassa kaikissa asioissa ja kuuntelevani vain parasta musiikkia. Annankatu 21, 00100 Helsinki, K22 Ma-ti 16-02, ke-la 16-04, su 18-04 Ohjelmailtoina lipunmyynti klo 20.00 alkaen. Keikat alkavat klo 21 (kaksi bändiä) tai klo 22 (yksi bändi). Ke-su iltaisin 2e eteispalvelumaksu. Opiskelijakortilla 1e alennus ovilipuista (ei koske erikoisohjelmistoja, ennakkolippuja eikä loppuunmyytyjä keikkoja). www.tiketti.? www.barloose.com KE 04.12. AT WINTERS END, DEAD SHAPE FIGURE 6€ + DJ WALLO klo 23-04 3€ TO 05.12. BEASTMILK (LEVYJULKKARIT), ISLAJA 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ JUHA PERÄLÄ klo 23-04 4€ PE 06.12. SUOMI INDIE: SHOTGUN CLUB, WHC, TEKSTI-TV 666, DEAD GIRL 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + BIFF! BANG! BOW! FEAT. DJ´S SÄRMÄ & JR SOUL klo 23-04 4€ LA 07.12. MURMANSK, MUSHMOUTHED TALK 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti + LOOSER-KLUBI: DJ´S NOORA KOBAIN & NATASHA NEVERMIND klo 23-04 4€ SU 08.12. WIZARD OF LOOSE - ROCKHENKINEN TIETOVISA Vapaa pääsy + BAR LOOSEN PIKKUJOULUT: M.A.NUMMINEN & PEDRO HIETANEN Vapaa pääsy! + LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ MORTTI klo 23-04 Vapaa pääsy! TI 10.12. PJK-KLUBI: Q-POSSE, INSTA GLAMOUR, MIKKO MALMIVAARA Vapaa pääsy! KE 11.12. NURIA (LEVYJULKKARIT), THE HEARING 7€ + DJ MORTTI klo 23-04 3€ TO 12.12. PRINCE OF ASSYRIA (SWE), SUPER JANNE 10/12€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ MIKA JÄRVINEN klo 23-04 3€ PE 13.12. SVART NIGHT #6: KIMI KÄRKI, SEREMONIA, DOMOVOYD 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ HRA MEZOLA klo 23-04 4€ LA 14.12. TÄNÄÄNKIN MENEE HYVIN-KLUBI: ANAL THUNDER, THE HEARTBURNS 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ PETE TNT klo 23-04 3€ SU 15.12. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: ANKKURIKLUBI DJ klo 23-04 Vapaa pääsy! TI 17.12. KALLE SALOSEN HAMMOND-KLUBI feat. JUKKA GUSTAVSON (Wigwam) Vapaa pääsy! KE 18.12. SNIPE DRIVE, TBA 6€ + DJ WALLO klo 23-04 3€ TO 19.12. FREEMAN & JIMMY COLA, JUSSI MIKKOLA 10/12€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ MORTTI klo 23-04 3€ PE 20.12. 22-PISTEPIRKKO, WHOOP! 12/14€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ MIKA JÄRVINEN klo 23-04 4€ LA 21.12. ROTTEN SOUND 20-VUOTTA: ROTTEN SOUND, BAD JESUS EXPERIENCE 10/12€ Ennakkoliput: Tiketti + BIG SHAKE feat. SAMPSA VILHUNEN & VESA YLI-PELKONEN klo 23-04 4€ SU 22.12. - TI 24.12. X-MAS DJ-MARATHON with BAR LOOSE DJ´s klo 20-02 Vapaa pääsy Ke 25.12. X-MAS DJ-MARATHON with BAR LOOSE DJ´s Vapaa pääsy klo 20-23 / 4€ klo 23-04 TO 26.12. TAPANINPÄIVÄN TANSSIT: DJ SKENIKSWEEN klo 23-04 4€ PE 27.12. NIGHT NURSE, SOLID WASTE 6€ + CLUB GIRLS & BOYS feat. DJ´s MORTTI & VERTTI klo 23-04 4€ LA 28.12. AND THEN YOU DIE, DEBBIEFOX, RAMBAMALAM 6€ + TANSSI TAI KUOLE VOL.7 klo 23-04 4€ SU 29.12. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ MORTTI klo 23-04 Vapaa pääsy! TI 31.12. NEW YEAR’S EVE WITH ANTERO LINDGREN 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ JOHAN VENTUS & DJ SAMPSA VILHUNEN klo 23-04 4€ KE 01.01. OTHERHOOD, BLOSSOM HILL 6€ PE 03.01. BLACK BLOOD, REWEL CROW 6€ + BIFF! BANG! BOW! FEAT. DJ´S SÄRMÄ & JR SOUL klo 23-04 4€ LA 04.01. ANTTI KOKKOMÄKI & TAMMIKUUN LAPSET, KORIA KITTEN RIOT 6€ + LOOSER-KLUBI: DJ´S NOORA KOBAIN & NATASHA NEVERMIND klo 23-04 4€ SU 05.01. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ MORTTI klo 23-04 Vapaa pääsy! TOMI TUOMINEN on turkulainen tiskijukka, joka yrittää jatkossa raottaa oman henkilökohtaisen komeronsa ovea sen verran, että kuuntelee muidenkin mielipiteitä eikä aina pahastu niistä. SUE » 9 « NRO. 12
HENKILÖKUVA Uraperspektiivistä katsoen Rubik meni koko ajan eteenpäin eikä lainkaan taaksepäin. Sellaiset asiat eivät kuitenkaan merkitse mulle paljon, jos jatko tuntuu mahdottomalta. En olisi vielä vähän aikaa sitten uskonut, että hajottaisin Rubikin, mutta tähän on tultu. Musiikki, jota teen nyt, ei vain tunnu eikä kuulosta Rubikilta. Se on jotain muuta. Tavallaan Rubik tuli itse omaan loppuunsa. Se ei urautunut eikä leipääntynyt, eikä bändi varmasti ollut kenellekään niin tärkeä kuin meille itsellemme, joten lopettaminen on iso juttu. Kun hajoaminen julkistettiin, huomasin, että meidän bändi merkitsee monille paljon. Nykyään ihmiset siirtyvät nopeasti bändistä toiseen, mutta monet diggaavat Rubikia hartaasti ja sanovat odottavansa musaa, jota teen Rubikin jälkeen. Se tuntuu hienolta. Olen aina halunnut, että musiikkini kestää aikaa. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA JOKU TYYPPINEN » PITKÄN MATKAN MIES Artturi Taira kuuntelee sisäistä ääntään musiikissa ja suurissa päätöksissä. uokseminen on helppoa. Olen aina pitänyt siitä. Siihen tarvitaan vain kengät. Viime kevään lopulla aloin harrastaa lenkkeilyä säännöllisesti. Juostessani en kuuntele lainkaan musiikkia. Se vain häiritsisi sitä tunnetta. Juoksemisessa on energiaa ja rytmi ja siihen jää koukkuun. Siinä se muistuttaa musiikin tekemistä. Musiikki on iso osa mua. Välillä olen yrittänyt vetää jonkinlaisen rajan töiden ja kodin väliin, mutta se ei ole aina helppoa. Esimerkiksi Rubikin toista albumia tehtiin pitkään olohuoneessani, ja viime keväänä jouduin varastoimaan meidän olkkarin nurkkaan ison kasan erilaisia soittokamoja. Arvioin ihanalle puolisolleni, että ne ovat siinä pari viikkoa. No, siinä meni puoli vuotta. Toisaalta en edes halua rajata musiikkia vain tietylle elämän alueelle. Haluan olla auki sille kaiken aikaa, jotta liekki pysyy palamassa ja uusia juttuja muodostuu. Musiikki antaa hirveän paljon, mutta myös sille joutuu antamaan paljon. J SÄVELTEN PAULOISSA joskus multa kysytään, olenko Kuopiosta. Vastaan, että joo, koska Kuopiossa asuminen oli pitkä ja merkittävä vaihe elämässäni. En kuitenkaan ole syntynyt siellä vaan Raisiossa. Musiikki jätti muhun jälkensä jo 80-luvulla. Meidän perheessä kuunneltiin usein kasetteja. Ne olivat maagisia hetkiä, kun oltiin autossa ja Karjalainen tai Beatles tai Eput soivat ja maisema ulkona muuttui. Musiikissa oli jotakin mystistä, joka sai minut villiksi tai rauhoittumaan. Jollain tasolla tajusin, että musiikki herättää voimakkaita tunteita ja että jotkut tyypit jossain tekevät sitä niin, että me voidaan kuunnella sitä kasetilta. Omassa kaveripiirissäni vain minä olin innoissani musiikista. Frendit eivät olleet kiinnostuneita rämpyttämään tennismailoja Dire Straitsin mukana. Faija rakensi Samaan aikaan halusin olla rockbändissä. Kouluvuosien varrella me perustettiin bändejä ja tehtiin biisejä, ja se tuntui kauhean luonnolliselta. Kuopio oli aktiivinen musakaupunki ainakin niissä piireissä, joissa liikuin. Ei ollut tavatonta soittaa neljässä bändissä samaan aikaan. 90-luvun lopulla ja 2000-luvun taitteessa tutustuin Kuopiossa Sampsa Väätäiseen ja Samuli Pöyhöseen, jotka myöhemmin olivat kanssani Rubikissa. 2000-luvun alussa me oltiin parikymppisiä, ja kukin aloitteli ” Olen mielelläni yksin ja hahmottelen käsitystä maailmasta musiikin ja lyriikan avulla. pienoismallit punaisesta Les Paulista ja seepranvärisestä hevisuunnikkaasta, ja ne sopivat hyvin viisivuotiaan käsiin. Raisiosta me muutettiin Siilinjärvelle, jossa kävin koulun ekan luokan. Tokalle luokalle menin Kuopiossa, jonne me muutettiin 90-luvun taitteessa. Vanhemmat kysyivät, haluanko Kuopiossa musiikkiluokalle. Sanoin, että joo. Sillä luokalla tietenkin tapasin musaan suuntaan orientoitunutta jengiä. Kolmannen luokan jälkeen aloin opiskella saksofonin soittamista. omaa elämäänsä. Jotkut muuttivat toisiin kaupunkeihin, jotkut eivät. Oli selvää, että bändijuttuja jatketaan kimpassa, mutta epäselvää, että koska ja miten. RUBIKIN RUORISSA mä muutin helsinkiin opiskelemaan saksofoninsoittoa. Olin silloin jonkinlaisessa identiteettikriisissä musiikin suhteen. Halusin olla tosi hyvä fonisti, mutta tiesin, että en halua treenata niin kurinalaisesti, että musta voisi tulla uusi John Coltrane. Kuuntelin paljon SUE » 10 « NRO. 12 jazzia ja klassista, mutta populaarimpi musiikki tuntui luontevalta ilmaisukanavalta. Saksofoniopinnot kiinnostivat aina vain vähemmän. Pyrin ja pääsin yliopistoon opiskelemaan. Ei siitäkään oikein mitään tullut, kun halusin vain tehdä biisejä. Siinä mä olin aina intohimoinen ja päämäärähakuinen. Kuopiosta tutut soittajakaverit muuttivat yksitellen Helsinkiin. Me perustettiin niiden kanssa Rubik. Eka keikka oli 2003, ja eka ep julkaistiin joulukuussa 2004. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi ensimmäinen albumi Bad Conscience Patrol, ja me keikkailtiin Suomessa, muualla Euroopassa ja Amerikassa. Rubikin matkalla oli hetkiä, jolloin mietin, että mitenköhän bändin käy – ja silti aina kaikki meni paremmin kuin odotin. Toka albumi Dada Bandits tuli 2009 ja kolmas, Solar, vuonna 2011. Me saatiin levyistä tosi hyvää palautetta ja tehtiin ihan kunnon kiertueita Euroopassa ja Amerikassa. TULEVAN ÄÄRELLÄ en halunnut jättää takaporttia auki sanomalla, että Rubik jää määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Sellainen ei olisi sopivaa, koska tämä tilanne tuntuu uudelta alulta. Mulla on jonkin verran uutta musiikkia. Haluan keksiä rauhassa parhaan tavan viedä sitä eteenpäin. Haluan tehdä päätöksiä, joita en kadu vuoden päästä. Haluan rakentaa jotakin kestävää ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Mua kiinnostaa soittaa uusien ihmisten kanssa. Se on ehkä jokin vanhasta irtautumisen rituaali. Välillä on siistiä olla jonkun toisen vision vietävänä. Soitan myös Pariisin keväässä, ja siinä on kivaa olla. On mahtavaa päästä tulkitsemaan toisen tekijän ajatuksia musiikista. Se on tosi valaisevaa. Biisien tekeminen ei kuitenkaan ole mulle mikään taakka. En mistään hinnasta luopuisi siitä. Olen yleensä ollut bändeissä, jotka ovat soittaneet minun musiikkiani. Biisin tekeminen lähtee mulla sisäisen äänen kuulemisesta. Ajaudun tiettyyn tilaan, ja mieli alkaa ohjata sitä ääntä ja hahmottaa siitä musiikkia. Tosi pitkään sain parhaat tuntemukset säveltämisestä. Viime vuosien aikana olen alkanut ymmärtää myös sanoitusten voiman. Nykyään tuntuu, että mulla on oikeasti jotakin sanottavaa. Sanoittaminen siis on mulle tärkeää kasvavassa määrin. Kun tekee biisin alusta loppuun saakka, siinä on jotain pyhää. Saan hirveästi irti siitä prosessista. Nyt on aika tehdä jotakin siistiä. En itsekään vielä tiedä, mitä se tarkalleen tulee olemaan, mutta ajatus on kytenyt jo jonkin aikaa. Olen tosi innoissani tästä mahdollisuudesta. Tulevaisuus näyttäytyy mulle jännittävämpänä kuin aikoihin. Olen mukavuudenhaluinen ihminen. Mua jännittää, miten juoksuharrastuksen käy talvella. En halua liukastua tai paleltua. En myöskään haluaisi alkaa hiihtää, koska sitä mä olen tehnyt jo ihan tarpeeksi. Mutta toisaalta, ne ladut menevät ihan meidän takapihan vierestä... Isoista päätöksistä seuraa usein hyvää. Kannattaa uskaltaa olla rohkea. « JOONAS ARTTURI TAIRA S. 18.9. 1981 Muusikko, säveltäjä, esittäjä, tuottaja Asuu Helsingissä, avoliitossa Bändejä: Rubik, Pariisin Kevät (aiemmin mm. Astro Can Caravan ja Kastor) Ajankohtaista: Rubikin soittaa jäähyväiskeikat Helsingin Korjaamolla 19. ja 20. joulukuuta
JOULUKUU 2013 TO EGOTRIPPI 5.12. 15€/12€ PE VIIKATE, THE MUTANTS 16€/14€ x 7.12. Lil Xmas Skeittikisojen jatkot: DJ POLARSOUL LL RECA L TOTA JODAROK x AMEEBA, FORESEEN, 6€/0€ + Tikari & Barley4 skedeleffojen ensi-illat 6.12. LA + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + TO PE LA SU TI PE 05.12. 06.12. 07.12. 08.12. 1 0 .1 2 . 13.12. +++ +++ +++ +++ +++ +++ DJ LAURILA 5,00€ DJ BALTTIKOIRA 5,00€ DJ TOMI 5,00€ SUPERSUNNUNTAI, DJ MIGULI 2,50€ SUPERTIISTAI, DJ JUSSI40 2,50€ DORIKSEN 27-VUOTISSYNTTÄRIBILEET! KAUPPILAN 2,50€ SU 8.12. KE 14.12. + + + 15.12. + + + 1 7. 1 2 . + + + DJ LAURILA 5,00€ SUPERSUNNUNTAI, DJ BALTTIKOIRA 2,50€ SUPERTIISTAI SPECIAL: DJ:T RIKU (BIG POP) 2,50€ TO 12.12. PE 13.12. 20.12. 21.12. 22.12. 25.12. 26.12. 27.12. 28.12. 29.12. 31.12. +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ The Royalties Of Sound present: IVAL BLACKOUT – THE FROZEN WONDERLAND FEST TO DJ MIGULI 5,00€ DJ BALTTIKOIRA 5,00€ SUPERSUNNUNTAI, DJ JIRCI 2,50€ DJ MR. WILLY 2,50€ DJ JUSSI40 2,50€ DJ MIGULI 5,00€ DJ LAURILA 5,00€ SUPERSUNNUNTAI, DJ TOMI 2,50€ DJ LAURILA 5,00€ JOOSE KESKITALO 6€/0€ (K-18) 10€ (ovelta 12€) JA MR. WILLY (DORIS) PE LA SU KE TO PE LA SU TI HAYSEED DIXIE (US) 10€/8€ (K-18) 11.12. PUUTARHA PLAYS KARI PEITSAMO, DJ JIRCI LA SU TI LUTAKON BRUNSSI klo 12-15. DJ-musiikkia! Baari auki! Ruoka 10€/8€, sisäänpääsy ilmainen! 26.12. AMORPHIS LA 11.1. LA 11.1. 22€/20€ 2014 CHOPPERTORI klo 8-15 Baari Auki, Sisäänpääsy ilmainen! TUN Chopper Rock 2014: MÖTHERHEAD, MASH 6€/0€ (K-18) PE JKL PUNK / HC Sessions: WASTED, THE HEARTBURNS, FOSTER PARENTS 7€/5€ MEDEIA, FOR THE IMPERIUM 10€/7€ 17.1. LA 18.1. VINKKI PUKINKONTTIIN: Tomi Tuomaalan kirja “SCHAUMANINKATU 3 - TANSSISALI LUTAKKO 1990-2010” Loppuerä vain 10€/kpl (ennen 20€) Saatavilla Tanssisali Lutakosta ja Levykauppa Äxästä OPISKELIJAKORTILLA ILMAINEN SISÄÄNPÄÄSY TI & SU, PE & LA PUOLEEN HINTAAN. ETU EI VOIMASSA KEIKKAILTOINA EIKÄ PYHÄPÄIVINÄ. + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + RAVINTOLA DORIS ravintoladoris@gmail.com EI IKÄRAJAA ELLEI TOISIN MAINITA. BAARI K-18. ENNAKKOLIPUT: WWW.JELMU.NET JA TIKETTI. HALVEMPI HINTA JELMU RY:N JÄSENILLE. + ALEKSANTERINKATU 20 TAMPERE + + + + + + www.ravintoladoris.fi TANSSISALI LUTAKKO. Lutakonaukio 3, 40100 Jyväskylä. (014) 617 866. jelmu@jelmu.net SUE » 11 « NRO. 12 WWW. JELMU. NET
» VUODEN L Minä ja Ville Ahosen Mia ja Carcassin Surgical Steel ovat vuoden 2013 parhaat albumit! uen toimittajat tekivät vuoden 2013 kotimaisista ja ulkomaisista studioalbumeista top 5 -listat. Vaativien tilastollisten menetelmien avulla kriitikoiden lempilevylistoista muotoiltiin suomalaisten ja kansainvälisten albumien kymmenen kärki. Kotimaisten levyjen parhaaksi valittiin Minä ja Ville Ahosen Mia, ulkomaisten sarjan voitti Carcassin Surgical Steel. Englanninkielisen indien edustus kotimaisten albumien listalla on tänä vuonna vahva. Kymmenen kärkeen nousivat Sin Cos Tanin, Beastmilkin, NEØVin ja Black Lizardin uutuudet. Ahosen yhtyeen lisäksi suomenkielistä indietä listalla edustavat Pimeys ja Samae Koskinen. Vanhoja tekijöitä listalla ovat rockikoni Michael Monroe, rohkeiden Lännen-Jukka-albumeiden ansiosta uudenlaista uskottavuutta niittänyt J. Karjalainen sekä säväyttävästi soundiaan uudistanut Anssi Kela. Ulkomaisten levyjen top ten täyttyi pitkän linjan tekijöistä. Iäkkäimmät niistä ovat Carcass, Nick Cave & The Bad Seeds ja vanhimpana Black Sabbath. Aivan voittajan kannoille kivunnutta The Nationalia, Arcade Fireä, Arctic Monkeysia, Daft Punkia tai Frank Turneria ei niitäkään voi uusiksi tulokkaiksi nimittää. Tuoreimmat nimet listalla ovat Hey! Hello! ja Thundercat – ja kun niistä toisen taustalla on Ginger Wildheart ja toisen sessiomuusikkonakin tunnettu Stephen Bruner, puhutaan edelleen karaistuista konkareista. S MINÄ JA VILLE AHONEN: MIA minä ja ville Ahosen ensimmäinen albumi sijoittui ilmestymisvuonnaan Suen vuosiäänestyksessä kotimaisen sarjan toiselle sijalle. Helsinkiläisen indiepopyhtyeen toinen albumi Mia oli huikea arvostelumenestys. – Ahosen laulut ovat täynnä mustaa, sappimaista surua ja ahdistusta, mutta kun niitä kuuntelee niiden syvimpään pohjaan asti, löytää sieltä katharttisen tilan, Suen Joonas Kuisma kirjoitti Minä ja Ville Ahosen Ilosaarirockin-keikan arvostelussa. Ahonen itse kuvaili Suen haastattelussa Miaa ”kokoelmaksi avoimen surumielisiä, välillä vihaisia lauluja rakkaudesta ja pyrkimyksestä vapauteen”. Ari Väntänen arvosteli Mian maaliskuun Suessa täyden kympin levyksi. – Mia lunastaa kaikki lauluntekijän ja hänen yhtyeensä antamat lupaukset. Mian soundi on ehyt, luonnollinen, linjakas ja kaunis. Kuulostaa siltä kuin levyn jokainen biisi olisi poimittu erikseen hellävaraiseen käsittelyyn, jonka viimeisessä vaiheessa on pohdittu tarkoin, mikä palvelee kunkin kappaleen ominaispiirteitä parhaiten. Mia jää historiaan albumina, jolla Minä ja Ville Ahonen löysi oman äänensä. Edes sanan ”mestariteos” käyttäminen ei tunnu liian suurelta liioittelulta. CARCASS: SURGICAL STEEL äärimetallin suunnanviittoja carcass hajosi 90-luvun puolivälissä ja palasi lavoille vuonna 2008. Moni toivoi mutta harva uskoi, että tuo grindcoren ja deathmetallin pioneeri tekisi levyvuoden 2013 kirkkaimpaan kärkeen nousevan paluualbumin. Carcassin Je? Walker kertoi elokuun Suessa, että Surgical Steel syntyi osin näyttämisen halusta. – Monet ulkopuoliset sanoivat, ettei meidän kannattaisi tehdä mitään uutta. Se alkoi ärsyttää. Oli mukavaa tehdä päin vastoin kuin neuvottiin. Surgical Steel syntyi luonnollisesti. Sillä on jotain samaa kuin jokaisella vanhalla levyllämme, mutta emme silti koonneet kollaaseja vanhoista biiseistä kopioiduista osista. Teimme uudenlaisen levyn. Jussi Lahtonen arvosteli Surgical Steelin elokuun Suessa. – Surgical Steel tekee omanlaisensa aikamatkan ja ammentaa Carcassin vaiherikkaasta historiasta. Pelkistettynä Surgical Steel on ristisiitos kahden olennaisimman Carcass-albumin eli Necroticism... Descanting The Insalubriousin ja Heartworkin linjoista. Vahvan rytmikkäät rif?t, nopean aggressiiviset kuviot ja moneen suuntaan polveilevat melodiat lyövät kättä, Lahtonen kirjoitti ja antoi Carcassin albumille kouluarvosanan yhdeksän. – Albumi paranee sitä mukaa kun se etenee ja sitä mukaa mitä enemmän sitä kuuntelee. Keskivaiheen ultimaaliset Carcass-biisit ovat kertaheitolla klassikkokamaa, ja lopuista avautuu joka kerta uusia nyansseja ja uusia kiinnekohtia. KOTIMAISET 1. Minä ja Ville Ahonen: Mia 2. Michael Monroe: Horns And Halos 3. Samae Koskinen: Hyvä päivä 4. J. Karjalainen: Et ole yksin 5. Sin Cos Tan: Afterlife 6. Anssi Kela: Anssi Kela 7. Pimeys: Muut on jo menneet 8. Beastmilk: Climax 9. NEØV: Orange MorninG 10. Black Lizard: Black Lizard ULKOMAISET 1. Carcass: Surgical Steel 2. The National: Trouble Will Find Me 3. Nick Cave & The Bad Seeds: Push the Sky Away 4. Arcade Fire: Reflektor 5. Black Sabbath: 13 6. Arctic Monkeys: AM 7. Daft Punk: Random Access Memories 8. Hey! Hello!: Hey! Hello! 9. Frank Turner: Tape Deck Heart 10. Thundercat: Apocalypse AKU-TUOMAS MATTILA & ARI VÄNTÄNEN SUE » 12 « NRO. 12
LEVYT 2013 Voittajan on helppo hymyillä. Kuvassa siis Ville Ahonen. Voittajan on helppo hymyillä. Kuvassa siis Carcass. SUE » 13 « NRO. 12
HAASTATTELU » VAILLA RIHM TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT NANA SIMELIUS ” Pinnan alla kuplii yhä vahvemmin halu tehdä jotain sellaista, mikä jää elämään. SUE » 14 « NRO. 12
MANKIERTÄMÄÄ Jenni Vartiainen ei epäröi olla täysin oma itsensä edes ihmisten edessä. oi olla liioiteltua puhua naisten vallankumouksesta suomalaisessa musiikissa, mutta jos listataan suosituimpia suomalaisia artisteja ja bändejä, ei naisten voimaa voi olla huomaamatta. PMMP, Chisu, Irina, Erin, Mariska ja Anna Puu ovat vain esimerkkejä siitä ilmiöstä viimeisen vuosikymmenen ajalta, kun kahleita murtava omaehtoisuus on herättänyt suomenkielisen musiikin eloon uudella tavalla. Yksi joukon kirkkaimpia tähtiä on Jenni Vartiainen, joka on jo kolmen albumin ajan menestynyt olemalla peittelemättömästi oma itsensä. Tietenkin vahvoja naislaulajia ja -muusikoita on ollut olemassa aina. Myös Jenni osaa heti alkuun nimetä yhden ensimmäisistä esikuvistaan, joka tämän kotimaisen ilmiön tavoin teki häneen lähtemättömän vaikutuksen karismalla, teksteillä, ulosannilla ja aitoudella. – Ihan ensimmäisten joukossa oli Alanis Morissette, Jenni hihkaisee. – Kun Jagged Little Pill osui kohdalleni, iski se nopeasti välittömyydellään ja tinkimättömällä kiukullaan, jossa tuntui sillä hetkellä olevan asennetta enemmän kuin missään muussa. Sittemmin Alaniksen tuotanto ei ole minua kauheasti koskettanut, kun sen kiukun karistua ympäriltä jäljelle jäi vain kädenlämpöistä musiikkia, mutta tuo levy iski silkalla raakuudellaan. V PINTAA SYVEMMÄLLE on mahdotonta sanoa, miksi juuri naisartistit ovat vetovoimallaan ja musiikillaan jyllänneet viime aikoina. Jennikin myöntää voivansa vain arvailla syitä tällaiselle murrokselle, mutta löytää lopulta tiettyjä käännekohtia, jotka käänsivät suomalaisen musiikin nykyiseen suuntaansa. – Muistan hyvin sen ajan, kun tein ensimmäistä soololevyäni. Irina oli tullut pinnalle Jonna Tervomaan ja Maija Vilkkumaan rinnalle. Irinan erotti monista muista se, että hän teki hieman popimpaa rockia. Hän mursi PMMP:n tavoin niitä normeja, joita suomalaisessa rockissa ja popissa oli aiemmin nähty. Tämä ei johtanut missään vaiheessa samanlaiseen pinnalliseen poppiin, mitä kuullaan paljon maailmalla. Sen sijaan juuri tälläkin hetkellä suomalaisessa popmusiikissa kiehtoo monia kaikkein eniten se, kuinka se on jättänyt monia sääntöjä taakseen ja rakentunut laajemman soundin varaan. – Se saattoi olla mimmeille uusi ja mielenkiintoinen pelikenttä, Jenni hymyilee. – Perinteisen bänditoiminnan ja treeniksellä syntyneiden biisien sijaan juuri PMMP ja muut toivat mukaan hienoa ja tuoretta soundia jo tuotannollisilla ratkaisuilla. Vaikka esimerkiksi minun ja Chisun soundit eroavat toisistaan paljon, on meissä tässä mielessä tiettyä hengenheimolaisuutta. Musiikki on tekstikeskeistä ja iskevää, mutta sitä on ollut mahdollista rakentaa massiiviseksi, kun se soundi ei ole ollut riippuvainen bändisoundista. – En missään tapauksessa halua laittaa sanoja Jonna Tervomaan suuhun, mutta muistaisin hänen kertoneen jossain haastattelussa kuinka joskus oli selkeä tarve olla yksi jätkistä korostamatta omaa naiseuttaan. Ehkä juuri tämän popin muutoksen myötä tila avoimelle naisellisuudelle on avautunut selvemmin. SANAN MAHTI tekstien merkitystä suomenkielisessä musiikissa ei voi alleviivata liikaa. Ne jos mitkä ovat olleet jopa musiikkia vaikuttavampi seikka monien tämän hetken popartistien annissa. Siis sanoitukset, joihin ihmiset ovat kyenneet samaistumaan tavalla, jota ei tapahdu suomenkielisessä lyriikassa noin vain. – On ollut ihan huippua huomata, kuinka suomenkieliset tekstit ovat ottaneet valtavia harppauksia eteenpäin, Jenni hehkuttaa. – Suomenkielisessä musiikissa on jopa elinehto, että se koskettaa tavalla tai toisella myös sanoituksillaan. Olen todella tekstivetoinen artisti ja olen huomannut itsessäni sen tietynlaisen odotusarvon juuri tekstille. Totta kai sävellys, tuotanto ja tulkinta merkitsevät paljon, mutta usein saa huomata, kuinka se elinvoimainen ja jopa alaston teksti on juuri se asia, joka toden teolla sytyttää suomenkielisen sävellyksen. Kuvaavaa on myös se, kuinka monesti suomalaisesta lyriikasta puhuttaessa monet mainitsevat ensimmäisenä vuosikymmenien takaiset legendat kuten Juicen, mutta heti perään monet nostavat esille riipaisevia tekstejä kirjoittavat nykyartistit, joista merkittävä osa on juuri naisia. – Tykkään tosi paljon siitä, kuinka ihmiset haastavat itseään enemmän. Pinnan alla kuplii yhä vahvemmin halu tehdä jotain sellaista, mikä jää elämään. Klassikkobiisejä. Ei yhden hetken ihmeitä. Sitä ei tyydytä tekemään vain yhden päivän poppia, vaan jotain kestävämpää ja aidompaa. Aistin monista kollegoistani halun tehdä perinpohjaista ja juurevaa musiikkia. Sitä tehdään itseään peittelemättä mitä halutaan ja menestytään juuri siksi. Se on kaunista. SUE 6.-7.2. TAVASTIA, HELSINKI – Lyriikkaa ammennetaan paljon sieltä juicemaisien ja leevimäisien aikakausien perinteistä, sekä jopa vanhasta iskelmästä ja laulelmista kuten Tapio Rautavaarasta. Näin on tavoitettu uudelleen syvemmältä riipaisevalla tavalla niitä perimmäisimpiä inhimillisiä tuntemuksia suomenkielisen musiikin kautta. Sille on syynsä, minkä takia vanhat suomeksi laulavat artistit koskettavat ihmisiä jopa sukupolvesta toiseen. Ikivihreys ei synny hetkessä, mutta sen siemenet voi kylvää olemalla tyytymättä pinnallisiin ratkaisuihin, Jenni pyörittelee. MIEHISTÄ VIIS? puhuttiinpa vahvojen naisten vallankumouksesta tai ei, ovat monet naispuoliset artistit joutuneet keskelle miesvaltaisen alan pyörityksiä. Jenni ei ole kuitenkaan kokenut tätä kielteisenä tai eriarvoisena asiana, vaan korostaa ennemmin ihmisten tapaa vetää yhtä köyttä yhteisen intohimon eteen. – Tietenkin Gimmelin aikoihin törmäsi pieneen tytöttelyyn aina välillä, mutta se saattoi liittyä yhtälailla keltanokkaisuuteen, eli se olisi yhtä hyvin voinut olla pojittelua. En ole koskaan kokenut tällaista asemaa vaikeaksi tai varsinkaan epäreiluksi, koska minusta riippuu aina ihmisestä itsestään, millaisen roolin sitä ottaa miesten keskuudessa. Minulta se on kai sujunut niin itsestään, etten ole ajatellut koko asiaa. – En ole koskaan kokenut sellaista tarvetta, että minun tulisi juuri naisena tehdä jonkinlaista vastarintaa, koska tälläkin alalla kulisseissa häärii myös sellaisia todella voimakkaita naishahmoja, jotka ovat melkoisia joh- » 15 « NRO. 12 totähtiä. Joskus se naisten henkinen yliote näkyy jopa niin, että toisinaan yksi nainen vastaa ainakin viittä miestä, jolloin sitä miesvaltaisuutta on ihan turha voivotella, Jenni leikittelee. Kerron lopuksi törmänneeni miesten keskuudessa tilanteisiin, joissa monet kertovat mainittuja artisteja kuuntelevien antavan liian paljon anteeksi musiikille, koska esittäjänä sattuu olemaan nainen. Silti samojen ihmisten kohdalla tuntuu usein juuri päinvastaisesti siltä, että upeita kappaleita ja sävellyksiä katsotaan hieman alaspäin samoista syistä. – Musiikki on aina niin henkilökohtainen ?ilisasia, että syistä musiikista pitämiselle voisi varmasti kirjoittaa kullekin kuulijalle oman kirjan! Joskus kyse on asenteista, toisinaan jostain alkukantaisesta vetovoimasta ja välillä jokin yksi pieni asia musiikissa voi vetää puoleensa tai päinvastoin sysätä kauemmaksi. Se on mielettömän jännittävää, miten valtavan kokonaisuuden sävellykset, sanoitukset, laulajan ääni ja se kaikki luovat. – Viime aikoina on saanut seurata, miten ihmiset ovat reagoineet Junat ja naiset -kappaleeseen. Joillekin se ei ole levyversiona auennut ollenkaan ja koko kappaleen sanoma on mennyt ihan ohi, mutta kun samat ihmiset ovat kuulleet meidän sovittamamme akustisen ja bluesahtavan version, on ääni kellossa muuttunut nopeasti. Juuri näin pienistä asioista se voi olla kiinni. Kappale on yhä sama, mutta jo hieman riisumalla se näyttäytyy ihmisille ihan eri tavalla, Jenni summaa. «
– Tällä kertaa me soitettiin yhtä aikaa mutta eri huoneissa. Siinä oli totutteleminen, mutta se oli hyvä systeemi. Svengi säilyi, mutta jos joku sössi jotakin, koko muuten täydellinen otto ei välttämättä mennyt pilalle. Pojat tekevät nykyään niin monimutkaisia sävellyksiä, ettei niitä välttämättä saa kerralla purkkiin. HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA LEVY-YHTIÖ PE 10.1. DYNAMO, TURKU » TULEN JA KAIHON LAULUT Jaakko Laitinen & Väärä raha etnosekoite on laastia kulttuurien välissä. len nähnyt Jaakko Laitinen & Väärä raha -yhtyeen soittavan täysissä hipsteribaareissa, kiireettömissä kaupunkijuhannusilloissa ja pohjoisten aavekaupunkien puolityhjissä pubeissa. Se toimii joka kerta. Joka paikassa. Periaatteessa sen ei aina pitäisi toimia. Bändin musiikissa soivat rinta rinnan slaavilaisen haikea vanha iskelmä ja Balkanin alueen tuliset mustalaisrytmit, eikä sellainen soppa tosiaankaan pysy kenen tahansa lusikassa. Ja silti se menee läpi kuin... Niin, väärä raha. Se on outoa. – Tämä yhdistelmä vain toimii, laulaja Jaakko Laitinen naurahtaa lempeästi. – Me yhdistämme kahden kulttuurin junttimusiikkia, mutta me teemme sen kunnianhimoisesti. Junttimusiikkia? Oikeasti Väärä raha on niin kaukana junttiudesta kuin soittamalla pääsee, mutta palataan siihen myöhemmin. Bändin resepti on paitsi kunnianhimoinen myös omaperäinen. Kuinka tuon ikäinen mies ylipäänsä löytää vanhan iskelmän ja Balkanin tahdit? – Mie kuuntelin teini-ikäisenä rokkia ja kiinnostuin sitä kautta Rauli Badding Somerjoesta. Alussa skippailin levyiltä kaikki Baddingin slovarit, mutta vähitellen se kääntyi niin päin, että aloin kuunnella niitä iskelmiä ja skippasin rokit. Kun tutkin, mistä Baddingin iskelmäpuoli tulee, löysin Tapio O Rautavaaran ja Olavi Virran. Sitten rupesin selvittämään, mistä niiden laulut tulevat. Huomasin, että monet kiinnostavimmat kappaleet ovat joko venäläistä alkuperää tai mustalaislauluja. Mie jatkoin tutkimista. Mustalaismusiikin kautta päädyin luontevasti Balkanille. Laitinen esitteli tutkimustuloksiaan jo edellisessä bändissään, rovaniemeläisessä Orkestar Business Classissa, jossa Jaakko Laitinen & Väärä rahan juuret ovat. Laitinen ja haitaristi Marko Roininen soittivat tuossa yhtyeessä balkanilaisia ja venäläisiä kansanlauluja ja ItäEurooppaa eksotisoivia suomalaisia iskelmiä. – Elementit olivat samat kuin Väärän rahan musiikissa, mutta Orkestar Business Class oli coverbändi. Siihen aikaan omat biisit menivät pöytälaatikkoon. Me puhuttiin Markon kanssa, että niitäkin voisi alkaa soittaa. Kun bändi loppui, me muutettiin Helsinkiin ja alettiin kasata uutta bändiä, joka soittaa omia kappaleita. Linjaa ei tarvinnut miettiä. Se on suoraa jatkumoa edellisestä yhtyeestä. Jaakko Laitinen & Väärä raha perustettiin Helsingissä vuonna 2009, mutta sen kaikki soittajat ovat Lapista, tarkalleen ottaen Sallasta, Rovaniemeltä ja Inarista. Eikö siihen huolita muita? – Vanhalle tutullehan sitä ensin soittaa, kun bändiä perustaa. Basisti Tuomo Kuure on ollut joskus Markon kanssa jazzbändissä, ja Tuomon kautta tuli rumpaliksi Janne Hast, joka taas oli soittanut trumpetisti-busukisti Jarkko Niemelän kanssa Tulenkantajissa. ERILAISTA ERI KORVISSA sen jälkeen, kun Jaakko Laitinen & Väärä raha lähti keikoille, sitä ei enää juuri ole kotona nähty. Bändi on ollut toiminnassa vasta reilut neljä vuotta, mutta se on soittanut noin 300 keikkaa. Se on paljon suomalaiselle bändille. – Mie tykkään keikkailusta. Esiintyminen on mukavaa, samoin keikkabussissa istuskelu. Meillä on mukava porukka kasassa, Laitinen sanoo. – Toiset ovat erilaisia. Jotkut jännittävät lavalle menoa kauheasti. Ja joillain on niin pitkät jalat, ettei autossa ole mukavaa matkustaa. Väärä raha on tyyliinsä sopivasti ylittänyt kulttuurirajoja myös luonnossa. Se on keikkaillut paljon ulkomailla: muissa Pohjoismaissa, Saksassa, Baltiassa, Venäjällä, Turkissa, Kazakstanissa, Ukrainassa ja aina vaikutteidensa lähteellä Balkanilla saakka. – Makedoniassa jännitti ennen keikkaa, että mitä me täällä oikein puuhataan, myydäänkö me lunta eskimoille. Mutta meidän musiikki on oma sekoitus, joka kelpasi siellä hyvin. Olen huomannut, että tämä musiikki vaikuttaa kaikista erilaiselta. Suomalaisille meissä on tuttua iskelmä, balkanilaisille tietyt tahtilajit ja niin edelleen. Ankara kiertäminen selittää sen, että Väärä raha saa yleisöstään jä- ” Ei kulttuuri ole mikään pysyvä asia, vaan syntyy siitä, kun erilaiset vaikutteet sekoittuvat eri tavalla ja eri asteittain. SUE » 16 « NRO. 12 merän otteen paikassa kuin paikassa. – Bändi kehittyy soittamalla, oli se sitten keikalla, treenikämpällä tai studiossa, Laitinen sanoo. – Studiossa on se hyvä puoli, että pääsee kunnolla kuulemaan, mitä tekee. Me tehtiin kaksi ekaa levyä livenä. Soitettiin samassa huoneessa ympyrässä, mikit olivat keskellä, ja Joose Keskitalo tuotti. Siinä oli elävä svengi, mutta myös rosoa. Ne levyt olivat bändin mukaan nimetty ensimmäinen albumi (2010) ja vuoden parhaiden kansanmusiikkilevyjen joukkoon nostettu Yö Rovaniemellä (2012). Uudella pitkäsoitolla Balkan–Laplandilla Väärä raha muutti menetelmiään hiukan. KULTTUURIN RIKASTAMISTA jaakko laitinen ja Väärä raha käsittelee suomalaista ja venäläistä laulelmaa tyylikkäästi kuin kaurismäkeläinen auteur, ja Balkanin tulisuus pysyy sen käsittelyssä autenttisen mausteikkaana. Jaakko Laitinen kertoo pyrkineensä jo edellisen yhtyeensä lainasävelmiä uudelleen sanoittaessaan siihen, ettei kuulija erota, mikä on omaa ja mikä lainattua. Laitinen valitsi sanansa jutun alussa sikäli oudosti, sillä sellainen on kaikkea muuta kuin junttimaista. Ennemminkin se on tyylitajuista ja maailmanmiesmäistä. – No joo, tarkoitin lähinnä sitä, että iskelmä on Suomessa junttimusiikin maineessa. Ja näkisitpä, ketkä Balkanilla kuuntelevat sikäläistä kansanmusiikkia. Lähinnä kehonrakentajakörmyt. – Lapin keskuksissa on aina käyty kansainvälistä kauppaa. Ehkä me sikäläiset juntit olemme avomielisempiä eri kulttuureille kuin etelän juntit. No, turha lappilaisia on romantisoida. Umpimielistä porukkaa sielläkin on. Umpimielisyys tuntuu olevan päivän sana. Värejä pelkääviä konservatiiveja äänestetään taas päättämään yhteisistä asioista ikään kuin siitä olisi koskaan mitään hyvää seurannut, ja tietyissä piireissä kulttuurien sekoittamista vastaan saarnataan kuin 1930-luvulla. Tällainen maailma tarvitsee Jaakko Laitinen & Väärä rahaa. Kulttuurikirjossaan Balkan–Lapland on taustamusiikkia iloiselle kansannousulle taantumusta vastaan. Sen musiikki on esimerkki siitä, kuinka kaukaisten pisteiden välille voi avata yhteyden ja erilaisista vaikutteista löytää yhteisen pinnan. – Kulttuurit sekoittuvat aina, Laitinen sanoo. – Ei kulttuuri ole mikään pysyvä asia, vaan syntyy siitä, kun erilaiset vaikutteet sekoittuvat eri tavalla ja eri asteittain. Sellainen kuuluu elämään. Jos jotkut nyt jotain etnosekoitteita tekevät, niin ei se kyllä ketään uhkaa millään tavalla. Jos jostakin pitäisi olla huolissaan, niin siitä, että kaikki maat ovat muuttumassa Amerikaksi. « LAITINEN SUOSITTELEE VIKTOR KLIMENKO – Löysin 18-vuotiaana Lahdesta kirpputorilta elämäni mullistaneen Country & Eastern -vinyylin. Klimenko teki 70-luvulla sarjan sähäkän mahtipontisesti tuotettuja kasakkalevyjä. Railakkaampia kuin oikeat neuvostolevyt, ja notkeampi kuin Ivan Rebroff. SABAN BAJRAMOVIC – Edesmennyt serbialainen mustalaismusiikin kuningas. Karkasi 19-vuotiaana armeijasta ja joutui vankilaan, missä oppi lukemaan, pelaamaan jalkapalloa ja laulamaan jugoslavialaisten toisinajattelijoiden seurassa. Tosi kova laulaja ja lauluntekijä. HORTTO KAALO – Suomalainen mustalaismusiikin ja maailmanmusan pioneeri. Hyviä bii- sejä ja tärkeä esimerkki minulle että vierailla kielillä voi laulaa vaikka ei osaisi täydellisesti lausuakaan, ja omat sanat voi tehdä säveleen kuin säveleen. BLEK PANTERS – Serbialainen mustalaisbändi ja -perheiden yhteenliittymä, joka omistaa ravintolalaivan Belgradissa Tonavalla. Täällä ollaan käyty koko perheen kanssa imemässä oppia, ideoita ja rakijaa. Hullun kovia soittajia ja ystävällistä väkeä. TARAF DE HAÏDOUKS – Hieno romanialainen mustalaisbändi. Vanhoja karismaattisia ukkoja sekä nuoria ärhäköitä virtuooseja. Sydäntä riipaisevien slovarien ja huikeiden sorminäppäryysilottelujen loistava liitto.
» SUKSIKAA SIITÄ HÄÄRIMÄSTÄ! Risto teki uransa haastavimman levyn. Koska II-albumilla lauletaan uskonnollisista ja uskon asioista, Sue päätti kysyä Risto Ylihärsilältä miltä tuntuu olla Jeesus. R PE 10.1. TAVASTIA, HELSINKI ” Jos oot olemassa, niin tee mitä haluat. ta ja meinasi pyörtyä. Viime vuosina on tullut ehkä aavistuksen verran jiikarjalaisempi ote siihen touhuun, ja siinä soittamistilanteessa voi olla myös ihan kivaa. Jos olisit Jeesus, uskoisitko isääsi? – Tyypillä, joka sinulle tässä vastaa ei varmaan olisi edelleenkään tietoa asiasta. En olisi minuutti sitten uskonut, että tulen koskaan sanomaan tätä kenellekään, mutta saadaksesi vastauksen, sinun tulisi ensiksi löytää Jeesus ja kysyä uskooko hän isäänsä. Mitä haluaisit sanoa opetuslapsillesi? – Jeesuksenako edelleen? Jeesuksena Jeesus tekisi ja sanoisi sen mitä Jeesus tekee ja sanoo. Jos taas itseni ympärilleni alkaisi kerääntyä opetuslapsia, niin sanomani ydin varmaan olisi, että suksikaa nyt vittuun siitä häärimästä ja vähän äkkiä. Oletko koskaan rukoillut? Jos olet niin milloin, ja mitä rukouksesi sisälsi? – Olen ollut agnostikko niin kauan kuin muistan. Tulen kuitenkin jonkin verran uskonnollisesta perheestä, ja kyllä rukoilu on silloin tällöin kuulunut ohjelmaan. Oon yrittänyt aikuisiällä järkeillä itseni ulos siitä systeemistä lopullisesti, mutta välillä tulee vaikeina aikoina ”retkahdettua”. Enpä minä yleensä muuta keksi kuin että jos oot olemassa, niin tee mitä haluat. Onko se nyt varsinainen rukous, ja tartteeko mahdollinen Jumala minun lupia, on sitten eri juttu. Uskotko Riston jälkeiseen elämään? Millaista se tulee olemaan? – Kukaan ei tule huomaamaan mitään. Joku kysyy ehkä joskus, että onkos nuo tehny mitään vähään aikaan. En varmaan itsekään huomaa mitään. « A P O C A LY P T IC SYMPHONY & KEIKAT SUOMESSA M A AL ISKUUSSA 2O 14 ORCHESTRA L I V E I N L E I P Z IG & THE M DR SYM PHONY ORCH E STRA ALBUM OUT NOW WWW.APOCALYPTICA.COM WWW.FACEBOOK.COM/APOCALYPTICA SUE » 17 « NRO. 12 TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA SAMI SÄNPÄKKILÄ tavalla. Mielestäni kappale ei edes kerro onko Jeesus siinä vertauskuva vai toivo ja pyyntö, mutta ehkä joku asiaa paremmin tunteva kertoo meille joskus vastauksen. – Biisi varmaan ärsyttää epäselvän jeesuskuvansa vuoksi monia sen kuulleita riippumatta siitä ovatko he uskonnollisia vai uskonnottomia. Mitäpä heille voi sitten sanoa? Lälläslää, jumipetterit? Kappaleisiisi suhtaudutaan uskonnollisella hartaudella intohimoisempien faniesi toimesta. Millaiseksi tunnet olosi kun soitat lavalla? Tuolloin sinut nostetaan kuuntelijoiden yläpuolelle – niin vertauskuvallisesti kuin konkreettisestikin. – Että kihahtaako huiviin? No eipä vähä. Koko yhtyeemme on tunnettu aivan järjettömästä diivailusta sekä lavalla että sen ulkopuolella. Mikään ei riitä ja meitä on mahdotonta miellyttää. – En yleensä muista hirveästi koko tilanteesta. Muutama vuosi sitten jännitti kauheasti mennä sinne lavalle. Käteen jäi yleensä kourallinen virheitä joihin tuli kiinnitettyä huomiota sekä ne hetket, kun jalat alkoi pettää al- HAASTATTELU iston II-levyllä lauletaan Jeesuksesta. Kun uskovainen laulaa korkeammista voimista, ateisti kuulee se heti saarnaamisena. Kun Jeesusta käytetään ”vain” vertauskuvana kuten Johnny Cash teki, Jeesuksesta ja uskonnollisesta kuvastosta tulee syvä vertauskuva kärsimykselle. Onko Riston kappaleiden Jeesus vertauskuva vai toivo ja pyyntö johonkin, jonnekin, jotain kohti? – Olen ollut siinä käsityksessä, että Johnny Cash oli syvästi uskonnollinen ihminen ja nimenomaan saarnamies. Mielestäni ero on siinä, että kuka tahansa perushihhuli ei osaa saarnata eikä tiedä mitä saarnata. Johnny Cash osasi ja tiesi. – Uskotko Jeesukseen Kristukseen -biisissä ei tarkalleen ottaen lauleta Jeesuksesta, vaan ensimmäisen persoonan kertojasta, joka puhuu tyypistä, joka uhatessaan kertojaa mainitsee Jeesuksen aika montakin kertaa. Lopussa se sama hokema alkaa soida kertojan päässä sellaisten käänteiden jälkeen, että ”hänestä” -sanaa ja tätä myöten sitä, kenelle ”kuolema tulee nyt”, voidaan halutessaan ryhtyä siinä vaiheessa tulkitsemaan myös toisella
HAASTATTELU le Brain jatkaa samalla linjalla kuin yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia, Imperial State Electric (2010) ja Pop War (2012). Mutta vieläkö klassisesta kitara- ja hardrockista ammentaville yhtyeille on tilausta vai ajoiko aika viime vuosikymmenen myötä jo niiden ohi? Anderssonin mukaan yleisöä kyllä löytyy edelleen. Rockmusiikki kun on parhaimmillaan elävänä nautittuna. – Olemme kiertäneet viime albumin jäljiltä Euroopassa ja Japanissa, ja vastaanotto on ollut pääasiassa hyvä. Esimerkiksi Espanja on yksi parhaista paikoista esiintyä. Toki joissain paikoissa musiikkimme uppoaa paremmin kuin toisissa. On mielenkiintoista, että jopa maan sisällä, sanotaan vaikka Ruotsissa, eri kaupungeissa yleisöjen välillä voi olla suuriakin eroja. Joulukuussa Skotlannista käynnistyvä kiertue tuo Anderssonin yhtyeineen pitkästä aikaa myös Suomeen. Tammi-helmikuussa Imperial State Electricin voi nähdä maassamme peräti neljä kertaa: Helsingissä, Tampereella, Oulussa ja Jyväskylässä. TEKSTI TUOMO YRTTIAHO KUVA LEVY-YHTIÖ » TOIMINNAN MIES Räjähtävän kitararockin ilosanomaa julistava Nicke Andersson on haalariosaston miehiä. Väsymättömän muusikon tämänhetkinen prioriteetti on juuri kolmosalbuminsa julkaissut Imperial State Electric. merikanenglantia ruotsalaisella itsevarmuudella vääntävä Nicke Andersson on kokenut haastateltava. Tarvitaan vain muutama ohjaava sana, ja tarinaa alkaa tulla. Tällä kertaa puhe on useissa kokoonpanoissa vaikuttaneen Anderssonin johtamasta Imperial State Electric -yhtyeestä. Haastatteluhetkellä bändin kolmannen albumin julkaisupäivä on jo ovella. Vieläkö uuden levyn ilmestymistä odottaa? – Kyllä sitä odottaa ja vähän ehkä jännittääkin, mutta eri tavalla kuin joskus aikaisemmin. Kun vuonna 1990 julkaisimme Entombedin debyyttialbumin Left Hand Pathin, oli jännitys kuitenkin aivan toista luokkaa. En usko, että mikään voi enää ohittaa sitä tunnetta. Silloin kaikki oli vielä niin uutta ja miehet nuoria, Andersson hehkuttaa. Lippa- ja koppalakkivarastostaan tunnettu Andersson on uransa aikana totisesti ehtinyt harjoitella levyjen julkaisemista. Ruotsalaisen death -metallin pioneereihin kuuluvan Entombedin lisäksi miehen historiasta löytyy kasa muitakin yhtyeitä, joista arvostetuin lienee toimintarockillaan vuosituhannenvaihteen molemmin puolin ilahduttanut The Hellacopters. Imperial State Electricia onkin verrattu useassa yhteydessä The Hellacoptersiin, eikä arvio kieltämättä tunnu kovin kaukaa haetulta. Molemmissa kuuluu Anderssonin rakkaus energistä kitararockia sekä 60- ja A 70-luvun popmusiikkia kohtaan. – Toki niissä on yhtäläisyyksiä, mutta myös eroja. Imperial State Electric on ehkä hieman monipuolisempi. Se on samalla tavalla rock’n’rollia, mutta siitä voi erottaa selvemmin myös muita vaikutteita. Tosin se riippuu aina kuuntelijasta. Jokainen kuulee musiikin niin eri tavalla. Joku kuulee meissä vaikkapa Kissiä, joku toinen taas ei, hän pohtii. Kuten monelle 70-luvun vesalle, Kiss on myös vuonna 1972 syntyneelle Anderssonille edelleen yksi suurimmista innoittajista. – Meitä on bändissä puolet kovia Kiss-miehiä, ja puolet ei taas niin piittaa siitä. Itse asiassa se on ihan hyvä jako. Homma pysyy balanssissa, hän nauraa. YHDESSÄ SOITTAMISEN ILO alunperin imperial state Electric syntyi kuten muutkin Anderssonin musiikkiprojektit: halusta tehdä musiikkia. – Monet luulevat yhtyeen olleen ensin jonkinlainen sooloprojekti, mutta se ei pidä täysin paikkaansa. Olin saanut kasaan musiikkia, jota halusin äänittää sen enempää miettimättä. Olen toiminnan mies, joten en jäänyt odottelemaan. Pian mukaan tarttui kuitenkin muutama kaveri ja meillä olikin yhtäkkiä koossa kokonainen bändi, Andersson selventää. Muut yhtyeen jäsenet ovat The Datsunsista tuttu basisti Dolph de Borst, kitaristi Tobias Egge se- kä rumpali Tomas Eriksson. – Olen kyllä todella onnellinen ja ylpeä yhtyeestämme. Parin vuoden aikana olemme kiertäneet ja hitsautuneet kunnolla yhteen. Ylipäätään minusta on mukavampi soittaa porukassa. Bändissä meitä on neljä kaveria jakamassa onnistumisen hetket ja epäonnistumiset. On paljon hauskempaa tehdä asioita yhdessä. Sooloartistina varmasti tylsistyisin, koska ei olisi ketään kenen kanssa jakaa asioita. Bändissä saa välittömästi palautetta biisi-ideoista ja keikoista. Silloin on paljon helpompaa hahmottaa, mikä toimii ja mikä ei, hän jatkaa. Pitkän uransa huomioon ottaen olisikin outoa, mikäli Andersson ei viihtyisi bändien kaltaisissa tiiviissä yhteisöissä. Sen sijaan tulee mieleen, eikö uusien projek- tien eteenpäin vieminen käy välillä raskaaksi. Eikö olisi välillä helpompaa ottaa vapaata luomistyöstä ja vain soitella rivimuusikkona? Anderssonin mukaan uudet kuviot pitävät kuitenkin mielen virkeänä. Vastuun kasautumisesta omille harteille on ajan saatossa tullut jopa luonnollista. – En tiedä nautinko erityisemmin siitä, että vetovastuu bändeissäni on useimmiten minulla itselläni.. mutta olen vuosien aikana huomannut, että jos minä en sitä ota, ei sitä ota kukaan muukaan. Ja toisaalta minulla on usein myös hyvin tarkka näkemys siitä, mitä haluan. Silloin on helpointa istua kuskin pallilla, Andersson pohtii. Vuodet ruotsalaisen rockin eturivissä ovat jalostaneet tuota näkemystä entisestään. Tuore Repti- KOOTUT PROJEKTIT Imperial State Electricin lisäksi Nicke Anderssonilla on vyöllään useita menestyneitä yhtyeitä. Tyylilajien kirjo kattaa muun muassa death-metallin, rockin ja soulin. Tässä neljä tärkeintä. Entombed 80-luvulla perustettu Entombed on yksi Ruotsin death metal -skenen tienraivaajista. Bändin alkuperäisjäseniin kuuluva Andersson istui yhtyeen rumpalinpallilla aina vuoteen 1997 asti. The Hellacopters Vuonna 1994 perustettu pohjoismaisen action-rockin suurin ja kaunein on todennäköisesti myös Nicke Andersso- SUE » 18 « NRO. 12 LAULUNTEKIJÄ JA RUMPALI imperial state electricissa Andersson on totuttu näkemään perinteisenä keulakuvana, solistina kitara kädessä, aivan kuten The Hellacoptersissakin. Omissa kirjoissaan hän on kuitenkin ensisijaisesti lauluntekijä ja rumpali. Esimerkiksi Entombedissa ja kaksi albumia julkaisseessa The Solutionissa Andersson soittikin pääinstrumenttinaan rumpuja. – Olen itse asiassa omasta mielestäni aika keskinkertainen kitaristi. Joudun tavallaan koko ajan soittamaan taitojeni äärirajoilla. Siksi kai myös nautin siitä niin paljon. Uskon, että sen haastavuuden vuoksi kuitenkin kehityn siinä jatkuvasti. Mutta jos minulla olisi aikaa, haluaisin oppia soittamaan kunnolla pianoa. Se toisi kappaleiden säveltämiseenkin aivan uutta näkökulmaa, kitaralla kappaleitaan tekevä Andersson miettii. Jos mies on todella niin kiireinen, jääkö oman musiikin tekemisen ja soittamisen lisäksi aikaa kuunnella muiden tekemisiä? – Totta puhuakseni en hirveästi seuraa tämän päivän popmusiikkia. Kuuntelen enimmäkseen kamaa muutaman vuosikymmenen takaa, siinä riittää jatkuvasti uutta tutkittavaa. Toki jotain uudempiakin tekijöitä on jäänyt mieleen, valtavirran puolelta esimerkiksi The Black Keys on makuuni. – Yleisesti voisi sanoa, että pidän musiikista, jossa on paljon äänekkäitä kitaroita. Aivan kuten omissa touhuissanikin. Entä onko olemassa genreä, josta rock’n’rollin, soulin ja death-metallin tekijä ei innostu? – Discomusiikki ei oikein sytytä. Siinä kun ei ole niitä kitaroita. « nin tunnetuin yhtye. Sue valitsi yhtyeen vuonna 2002 ilmestyneen By the Grace of God -albumin 2000-luvun neljänneksi parhaaksi ulkomaiseksi levyksi. The Solution Anderssonin ja amerikkalaisen Scott Morganin johtama yhtye julkaisi kaksi hienoa albumia ennen siirtymistään telakalle. Motown-soulin latuja hiihtelevät Communicate! (2004) ja Will Not Be Televised (2007) toivat esiin Anderssonin sielukkaampaa puolta. Death Breath Anderssonin seikkailut jatkuvat death-metallin parissa. Vuonna 2005 perustettu Death Breath on edelleen aktiivinen. Yhtyeen uusi albumi on kuulemma julkaisua vaille valmis ja ilmestynee vuoden 2014 puolella.
» GLOORIAA MENNEELLE 4 lä Ghostin, Witchcraftin ja Graveyardin kaltaiset ruotsalaiset yhtyeet kiertävät maailmaa ja ovat kovassa nosteessa. Stjärnvind kuitenkin kieltää, että retroon vivahtava rockmusiikki olisi tällä hetkellä trendikästä ja nyt olisi ollut paras aika kaivaa kappaleet esiin muulle maailmalle kuultavaksi. – Hyvä rockmusiikki ei poistu koskaan muodista, ja kaikki mainitsemasi bändit tekevät hyvää rockia. Black Trip tekee tavallaan uudempaa musiikkia kuin nuo, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Etenkin Witchcraft ja Graveyard perustavat musiikkinsa enemmän 70-luvun rockiin, kun taas meidän vaikutteemme ovat enemmän New Wave of British Heavy Metalin eli 80-luvun brittimetallin suunnalla. Suomessa metallimusiikki ei ole koskaan mennyt pois muodista, ja maailmallakin uusia metalliyhtyeitä syntyy jatkuvasti. Nuoret kollit kepittelevät kitaroitaan treenikämpillä ja pukeutuvat revittyihin farkkuliiveihin. – Hyvin tehty rock- ja metallimu- siikki nojaa menneeseen, ja nuoret löytävät hyvän rockmusiikin kautta vanhat yhtyeet. Minusta tuntuu – tai ainakin toivon niin – että tämän päivän nuori soittajasukupolvi on kyllästynyt klikillä soitettuihin komppeihin, äänityslaitteilla kikkailuihin ja Pro Toolsiin. Stjärnvind on yhä musiikkifani henkeen ja vereen. – Musiikin pitää olla salaperäistä ja oman pienen piirin juttu. Toki suon menestyksen niille yhtyeille jotka sen ansaitsevat, mutta jos Black Trip myisi yhtäkkiä miljoona levyä, minusta tuntuisi, että jotain on vialla. Rockmusiikin pitää olla alakulttuurin oma jut- ” Rockmusiikin pitää olla alakulttuurin oma juttu. Sillä pitää olla oma koodistonsa, jota muut eivät ymmärrä. SUE » 19 « NRO. 12 tu. Sillä pitää olla oma koodistonsa, jota muut eivät ymmärrä. Esimerkikseen hän ottaa hieman yllättäen suomalaisen Sarcofaguksen, joka eli suurimman ”kukoistuksena” 80-luvun alussa. Kukoistuksensa lainausmerkeissä siksi, että bändi jäi vain pienen, aktiivisen musiikinkuluttajapiirin salaisuudeksi. Yhteensä Stjärnvindin Sarcofagus-hehkutus kestää liki kymmenen minuuttia ja mies tipauttelee yksityiskohtia yhtyeen urasta siihen malliin, että hehkutus ei selvästikään ole pelkkää suomalaisten nuoleskelua. – Vaihtelin 80-luvulla erään suomalaisen kaverin kanssa levyjä postin välityksellä, ja hän lähetti minulle kerran itsetehdyn Sarcofaguksen kangasmerkin. Sellaista musiikin ja fanituksen pitäisi olla: omia merkkejä ja salaisia tunnuksia, joita muut eivät ymmärrä. – En tiedä miten olisin suhtautunut Sarcofagukseen, jos heistä olisi tullut suosittuja. Tai heistä tulisi suosittuja näin jälkikäteen. Minusta on ihan ok, jos he saavat nimeä metallipiirien sisällä. Ei minua haittaa yhtään, että joku metallipää Englannissa ihastuu Sarcofagukseen siksi, että hehkutin yhtyettä juuri vähän aikaa sitten eräälle brittiläiselle musiikkilehdelle. Rock- ja metallifanit ansaitsevat Sarcofaguksen, ja mahdollisimman monen musiikinrakastajan on kuultava yhtyettä. Samalla haluan kuitenkin yhtyeen pysyvän vain minun omana salaisuutenani. Meidän salaisuutenamme. « TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA LEVY-YHTIÖ 0-vuotias Peter Stjärnvind on kenties parhaiten tunnettu Entombedin rumpalina. Hän erosi yhtyeestä vuonna 2006. Eroon ei liittynyt sen kummempaa dramatiikka: Stjärnvind ei vain jaksanut enää roikkua kiertueilla ympäri maailmaa. Entombedin jälkeen hän soitti muutamissakin yhtyeessä. Hieman yli vuosi takaperin hän laittoi pystyyn Black Tripin. Black Trip soittaa perinteistäkin perinteisempää retrorockin ja metallin risteytystä. – Vanhat äijät soittavat vanhojen äijien musiikkia! Siinä ehkä paras määritelmä Black Tripille. Kasvoin Iron Maidenin, Saxonin ja tuon kaltaisten yhtyeiden parissa, ja minulle oli vain luonnollista säveltää kappaleita, jotka tekevät historiaa tuolle aikakaudelle. En silti sanoisi, että kopioisin suoraan brittiläistä 80-metallin aaltoa. Pikemminkin kyse on kunnianosoituksesta. Osa Black Tripin debyyttilevy Goin’ Underin kappaleista on lojunut Stjärnvindin pöytälaatikossa yli kymmenen vuotta. Tällä hetkel- HAASTATTELU Kun Black Tripin Peter Stjärnvindiltä kysyy viattoman kysymyksen hänen kaikkien aikojen suosikkiyhtyeistään, kannattaa olla varuillaan. Sitä saattaa saada kuulla kymmenen minuutin ajan pyyteetöntä Sarcofagus-hehkutusta.
CHECK OUT! DISTRIBUTED BY SUE » 20 « NRO. 12 NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
? Attila Csihar saapuu sooloprojektinsa Void of Voicesin kanssa Helsinkiin. Synkkää ja okkultistista rituaalimusiikkia esittävä muusikko esiintyy yhdysvaltalaisen Jarboen seurassa Kuudennella Linjalla 19.12. ? Watain soittaa Helsingin Nosturissa 21.1. Ruotsalainen black metal -yhtyeen edellisestä keikasta siellä on kolmisen vuotta. ? Toxic Holocaust ja Exhumed tekevät mittavan Euroopan-kiertueen. Yhdysvaltalaiset punkmetallibändit soittavat keskiviikkona 19.3. Helsingin Nosturissa. ? Kanadalainen pellepeloton Devin Townsend tulee maaliskuussa Suomeen. Devin Townsend Project esiintyy 13.3. Tampereen Pakkahuoneella ja 14.3. Helsingin The Circusissa. » VANHA ROTISKO Rotten Sound täyttää 20 brutaalia vuotta. R otten Sound juhlistaa 20 vuotta kestänyttä uraansa joulukuussa. Kotimaisen grindcore-yhtyeen syntymäpäivää vietetään Helsingissä Bar Loosessa lauantaina 21.12. Rotten Sound teki ensimmäiset levytyksensä 90-luvun puolivälissä. Ensimmäinen albumi Under Pressure ilmestyi vuonna 1997. 20-vuotisjuhlaan mennessä ”Rotiskon” plakkarissa on kuusi pitkäsoittoa ja iso pino pienempiä julkaisuja. Tässä vaiheessa matkaa Rotten Soundin alkuperäisjäsenistä ovat jäljellä laulaja Keijo Niinimaa ja kitaristi Mika Aalto. Rumpuja soittaa Sami Latva. Suelle antoi haastattelun basisti Kristian Toivainen, jonka Rotten Sound -ura käynnistyi nelisen vuotta sitten. – Kävin jo Cycles-levyn (2008) aikoihin muutamissa treeneissä kitaran kanssa, mutta ymmärrettävistä syistä bändi ei halunnut ottaa toista kitaristia mukaan. Nytkin on välillä vaikea saada sopimaan neljän ihmisen omat menot yhteen keikkojen, kiertueiden ja ajoittaisten studiohommien kanssa. Ja eiköhän Rotisko saa tarpeeksi meteliä aikaan ihan nelikkonakin, Toivainen nauraa. Juhlakeikalla Rotten Sound soittaa kaksi set- tiä, jotka sisältävät materiaalia yhtyeen kaikilta julkaisuilta. Nykymiehistön lisäksi lavalle nousee Exit-albumin (2005) aikainen Rotten Sound. Kokoonpanossa soittivat Niinimaan ja Aallon lisäksi rumpali Kai Hahto ja basisti Toni Pihlaja. – Entisiä jäseniä olisi paljon muitakin, mutta Exit-kokoonpano on mahdollista järjestää nopealla aikataululla keikalle, koska kaikki muut paitsi Keijo asuvat samalla paikkakunnalla. –Välien kaikkiin muihinkin entisiin jäseniin olettaisin olevan kunnossa. Toivottavasti osallistuvat juhliin! Rotten Soundin 20 vuodesta puhuessa tekisi mieli käyttää legendaarista ”eikä suotta” -riimiä, sillä yhtye on noussut genrensä kärkikastiin. Toivainen näkee sen johtuvan vahvasta omistautumisesta ja ahkerasta keikkailusta. – Sen kautta bändi on päässyt näin pitkälle ja vielä grindcorea soittamalla, joka ei nyt aivan jokaisen ihmisen ykkösmusiikkia ole. Jokainen meistä on jossakin vaiheessa laittanut bändin etusijalle, vaikka päivätöissäkin käydään ja on perhettä. – Rotten Sound kuulostaa nykyään erilaiselta kuin esimerkiksi Murderworksin (2002) tai Exitin aikaan, mutta se on edelleen tunnistettavissa. Bändi kuulostaa omanlaiseltaan. Paitsi tietenkin täysin harjaantumattomaan korvaan. Rotten Soundin albumeista Toivainen mai- nitsee uran virstanpylväiksi juuri Muderworksin ja Exitin. – Ne nostivat bändin suuremman yleisön tietouteen ja niiden levyjen jälkeen Rotisko aloitti aktiivisen ulkomailla rundaamisen. – 20-vuotisjuhla on saavutus sinänsä. Tämän vuoden runsas kiertäminen, ihmiset ja eri maat jäävät varmasti mieleen. Autossa ja lentokoneessa on tullut vietettyä aikaa perse puuduksissa, mutta hienoja reissuja ja keikkoja on ollut. Toivainen vakuuttaa, ettei grindcorekeikkaan tarvitse erityisemmin valmistautua, vaikka sointi brutaali onkin. – Ennen keikkaa porukka vain heittää huonoa juttua, juo parit bisset ja rentoutuu, mikäli siihen on aikaa. Keikoilla ja varsinkin pidemmillä kiertueilla aivot asettuvat automaattisesti tietynlaiseen moodiin, jossa pikkuasiat ja mukavuuden puutteet ei paljoa hetkauta. Oikea fiilis ja energia tulee, kun pääsee lavalle reuhtomaan. Entäpä tulevaisuus? Viettääkö Rotten Sound vielä lisää vuosijuhlia? – Luulisin, että ainakin 25-vuotisjuhlan pystyy lupaamaan, Toiviainen ennustaa. – Ensi vuodelle on joitakin pistokeikkoja sovittuna, mutta näillä näkymin keskitymme uuden levyn tekemiseen. Sen jälkeen voisi taas jonkun ”pakettiautolla maailman ympäri”-reissun tehdä. » POTKIKAA DIIVAT LAVALTA ”Konserttijärjestäjä Live Nation on joutunut oikeuteen liittyen Madonnan ja Bruce Springsteenin konsertteihin Helsingin Olympiastadionilla kesällä 2012. Kolmelle yrityksen työntekijälle luettiin torstaina Helsingin käräjäoikeudessa syytteet ympäristönsuojelulain rikkomisesta.”(HS 7.11.2013) ”Käräjäoikeus hylkäsi Bruce Springsteenin ja Madonnan konserttien järjestäjien syytteet." Ympäristöviranomaisten mukaan ylipitkistä konserteista aiheutui meluhaittaa. Käräjäoikeus katsoi, että konsertit olivat jatkuneet sovittua pidempään artistien itsenäisellä päätöksellä.” (Yle 21.11.2013) Maailmanluokankin artistien musiikki muuttuu melusaasteeksi, kun se soi sovitun ajan yli. Sekä Pomo että Madonna soittivat noin tunnin pidempään kuin ympäristöluvassa oli määrätty, minkä katsottiin aiheuttavan meluhaittaa tiheään asutun alueen asukkaille. Keikkojen piti loppua klo 23, mut- ta ne jatkuivat keskiyöhön. Syytteissä vedottiin myös samantapaisiin ylityksiin Metallican Sonisphere-keikan yhteydessä sekä Rihannan konsertin yhteydessä vuonna 2011. Tuntuuko kohtuuttomalta saada syyte moisesta? Ehkä, mutta vain sen takia, että kolmea yksittäistä työntekijää on kohtuutonta erikseen poimia syytettäväksi kun kyse on musiikkialalle pesiytyneestä tapakulttuurista ja nirppanokka-artistien diivailusta. Springsteen saa synninpäästön, koska soitti yliaikaa sen takia, että hän antautui musiikin vietäväksi ja soitti ekstrakappaleita toisensa perään. Muut artistit sen sijaan eivät vaivautuneet aloittamaan keikkojaan siihen aikaan kun niistä oli sovittu viranomaisten kanssa ja sen mukaan mitä niistä oli tiedotettu yleisölle, joka maksaa artistien palkan lipputuloillaan. Kyllä tapahtumajärjestäjän pitäisi voida sanoa artisteille, että jos ei kiinnosta menSUE nä lavalle sovittuun aikaan, niin sitten sähköt tullaan vetämään poikki. Näin tehdään muissakin maissa, Suomessa on lepsuiltu tämän suhteen aivan turhaan. Jos ei popdiivaa tai metallimiljönäärejä kiinnosta pitää sanaansa, niin starat voi kenkiä lavalta pois ja nakata syytteen sopimusrikkomuksesta perään. Toinen, radikaali ja sensaatiomainen ratkaisu tapahtumajärjestäjiltä olisi tietysti se, että keikat sovittaisiin alkavaksi tuntia tai paria aikaisemmin. Tapahtuman loppuun voi hyvin jättää esimerkiksi tunnin varoaikaa siltä varalta, että keikka vähän venyy tai artisti innostuu ekstrabiiseihin. Joskus vedotaan siihen, että artisti haluaa odottaa illan pimeyden laskeutuvan, mutta Suomessa on yöttömän yön kesä ja etelässäkin kesällä valoisaa aamuyöhön asti. Sopii sitten tulla vetämään ulkoilmakonserttia vaikka marraskuun kaamoksessa, niin eipä ole ainakaan pimeydestä puutetta. Eikä juhlakansa myöskään hallitse telepor- » 21 « NRO. 12 ? Bullet For My Valentine sai lisäkeikan Tampereelle. Bändi soittaa Pakkahuoneella 28.2, päivää ennen Helsingin-keikkaa (1.3. The Circus). Lämmittelybändi on brittiläinen While She Sleeps. ? Black Sabbathia lämmitellyt Uncle Acid & The Deadbeats palaa maahamme ensi keväänä: 22.3.Helsingin Tavastia, 23.3. Tampereen Klubi ja 24.3. Turun Klubi. ? Motörheadin uudet kiertuepäivät on vahvistettu. Lemmyn bändi soittaa Helsingin Hartwall Areenan lavalla perjantaina 14. maaliskuuta. ? Aaro Seppovaara on pestannut Blaken uusiksi jäseniksi Lasse Rantasen ja Jarkko Rantalan. Keikalla: 11.1. Joensuun Kerubi, 7.3. Kouvolan House Of Rock ja 8.3. Kuopion Henry’s Pub. ? Pentagram esiintyy Tampereen Klubilla perjantaina 23.5. Heavy rock -iltaman täydentävät helsinkiläinen Ranger ja tamperelainen Seremonia. ? Nightwishin Tuomas Holopaisen Roope Ankka -aiheisesta soololevystä tihkuu tietoja: se on tunnin mittainen kymmenen biisin albumi, jossa on vaikutteita elokuvamusiikista, klassisesta ja folkista. ? Vuonna 2007 aktiiviuransa lopettanut metallibändi Mustan kuun lapset kiertää keväällä 2014 Etelä-Suomessa ja esiintyy toukokuussa Hyvinkäällä Steelfestissä. » SETÄ JUSSIN TUPA taatiota, jolla siirtyä koteihinsa, jos joukkoliikenne on lakannut pyörimästä ja jos kauempaa tulevien kaukojunat ovat jo ajat sitten menneet. Siinä saa artistikin ihmetellä, kun kolmasosa yleisöstä häipyy kesken kaiken porteista ulos ehtiäkseen junaan kuten esimerkiksi Metallican Sonisphere-keikan aikana kävi. Kaikkea ei voi saada. Jos keikka järjestetään keskellä kaupunkia, se on toteutettava asetusten ja lupien mukaisesti ja lähiasukkaat huomioiden. Jos soittoajoista ja muusta halutaan joustaa, silloin jättikeikka on järjestettävä jossain muualla kuin asuinalueiden kupeessa. Live Nationin uusi rokkipuistohanke Hämeenlinnassa kuulostaakin hyvältä ratkaisulta meluhaittojen osalta. Siitä huolimatta arvon artistit saisivat jatkossakin lopettaa keikkansa ajallaan. JUSSI LAHTONEN Soittoajat on mitattava sekuntikellolla! TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN ? Metallista hardcorea soittava Hatebreed soittaa klubikeikan Suomessa. Yhdysvaltalaisyhtye käskyttää hc-faneja Helsingissä Nosturilla 17.4. NEWSFLASH ? Ruotsalainen äärimetalliyhtye Shining tekee tammikuussa neljän keikan Suomen-kiertueen: 22.1. Tampereen Klubi, 23.1. Jyväskylän Lutakko, 24.1. Turun Klubi ja 25.1. Helsingin Virgin Oil Co.
HAASTATTELU » ILMIÖN TA TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA SAMI JÄMSÉN Mokoma on saavuttanut asemansa taipumatta muiden tahtoon. Sellaisilla otteilla lainattukin muuttuu omaksi. okoma on kiertänyt Suomea suuremmin taukoja pitämättä viimeiset kymmenen vuotta. Tänä vuonna kuitenkin on saatu jo kahdesti yllättäviä uutisia siitä, että tuo uniikkia suomenkielistä metallia soittava viisikko on käynyt keikalla Japanissa. Mokoma soitti ensimmäisen Japanin-keikkansa toukokuussa Tokion Finland Fest -tapahtumas- M sa. Lokakuussa se palasi maahan esiintyäkseen suurella Loudparkfestivaalilla. – Jo ekalla keikalla eturivin japanilaiset olivat sonnustautuneet meidän paitoihin, laulaja Marko Annala sanoo. –Yllättäen porukka haki myös nimmareita meidän levyihin, mistä lie olivat niitä tilailleet. Nyt Mokomaa on julkaistu pienimuotoisesti myös Japanissa. – On hienoa huomata, että Mokoma tenhoaa 7 000 kilometrin pääs- säkin. Kaikki ulkomailla tapahtuva on mukavaa ekstraa. Me kuitenkin ollaan Suomessa suomen kielellä operoiva suomalainen bändi. Niin on Apulantakin, mutta se teki syksyllä seitsemän maan Euroopan-kiertueen, jonka yksi tarkoitus oli lujittaa pitkän linjan bändin yhteishenkeä. Sopisiko sellainen Mokomalle? – Ymmärrän Apulannan idean tosi hyvin. Me oltiin keväällä viikko Japanissa, ja eihän meidän bändi ole nykyään niin pitkää aikaa yhSUE » 22 « NRO. 12 dessä edes studiossa. Oli ihan älyttömän mukavaa. – Tuskin me kuitenkaan lähdetään pikkubussilla ruohonjuurityötä tekemään. Se jääköön niille, joiden tähtäin on ulkomailla. Mokoman ei ole aikoihin tarvinnut etsiä itselleen yleisöä. Sillä on puolensa ja puolensa. – Kun tietty asema on saavutettu, on vaikeaa sanoa, missä tilassa bändi on. Siksi on mukavaa soittaa vaikka Japanissa ja huomata, että neitseellinen yleisö tykkää Moko- masta. Se todistaa, että ne elementit, jotka aikanaan innostivat suomalaisia, ovat edelleen olemassa. Se on tavallaan uusi alku. AVOIN OMA ÄÄNI punkjuurilleen uskollinen mokoma ei ole koskaan pitänyt yleisöä etäällä. Bändi kommunikoi faniensa kanssa jatkuvasti sosiaalisessa mediassa ja kotisivuillaan. Annala kertoo, että avoimuus lähti itämään jo varhain. – Mokoma oli yksi ensimmäisis-
AKANA tyypiltä, joka saattoi itse soittaa CMX:ssä. YUP ja CMX kuuluvat siihen pieneen bändijoukkoon, jonka fanitus yhdistää koko Mokomaa. – Me kuunnellaan bussissa paljon musiikkia ja pidetään levyraateja. Joskus me kilpaillaan, kuka pystyy soittamaan parhaan biisin, joka ei ole jo valmiiksi kaikkien suosikki. Kun teemana oli punkkiklassikot, selvisi, että CMX, YUP ja Radiopuhelimet kolisevat koko sakille. Kun Mokoma alkoi etsiä ep:lle sopivia coverbiisejä, se lähti liikkeelle yhteisistä suosikeista. – Noista kolmesta Radiopuhelimet suljettiin pois, koska se on niin äärimmäistä materiaalia, ettei sille tuntunut olevan paljon tehtävissä. YUP:n biisiin me ajateltiin voivamme tuoda Mokoman näköistä kulmaa. Myös Lintu tuntui selkeältä valinnalta. Mokoman plokkaamat lainabiisit eivät ole helppoja syöttejä ohjelmapäälliköille ja liveyleisöille, vaan versioiden pointit löytyvät syvemmältä. – Mitä järkeä on siinä, että Sepultura soittaa Motörheadin Orgasmatronin melkein yksi yhteen? Ei siinä ole pointtia. Me valittiin nämä biisit, koska monet meidän fanit eivät ole koskaan kuulleet niitä ja koska me pystyttiin tuomaan niihin jotakin omaa. uusia kappaleitamme, ne sanoivat, että ”ei tommosta noppeeta musaa kannata soittaa”. Silloin oli vallalla Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus -buumi. Levy-yhtiöt hakivat sellaisia bändejä. Nuorempi ja naiivimpi Mokoma olisi voinut muuttaa musiikkiaan levy-yhtiöiden toiveiden mukaiseksi. Kahden albumin kokemuksella sellainen ei enää tullut kysymykseen. – Levy-yhtiöt olivat askeleen jäljessä. Me oltiin keikalla vastaanotettu sellainen signaali, että jengiä kyllästyttää hidas juntta ja se haluaa nopeaa sykettä. Mehän ei sitä tempoasiaa markkinarakona osattu pitää, mutta jälkikäteen katsoen se oli nimenomaan sitä. Levy-yhtiön tarjousten hylkääminen tarkoitti, että Mokoman oli julkaistava itse omat levynsä. Bändi perusti Sakara Recordsin ja vähän myöhemmin kiinnitti Stam1nan. Niin uuden suomalaisen metallin etujoukko oli koossa. Pian oli Sakaran vuoro kuunnella demoja. – Aluksi ne bändit olivat kaikki jotain kalmakouria ja rautakelloja. Nimet kuulostivat Kotiteollisuuden biisien nimiltä ja musiikki Kotiteollisuudelta. Niiden jälkeen posti toi Mokomalta kuulostavia demoja. Sitten Stam1nalta. Muutamassa vuodessa Mokoma muuttui epämuodikkaasta yhtyeestä trendsetteriksi, jolta kuulostavia bändejä levy-yhtiöt hamusivat talleihinsa. Niillä bändeillä oli usein kolmetavuinen, kuusikirjaiminen nimi, joka sopii vaikka japanilaisen suuhun. – Suuret levy-yhtiöt toimivat edelleen saman mallin mukaan. Ne repivät trendeistä mehut irti sen sijaan, että katsoisivat, mitä trendin takana tapahtuu. Pienemmät toimijat luovat ilmiöitä, joita isot lypsävät. Mokoma ja Sakara ovat luoneet ilmiön, ja ne ovat tehneet sen otsa hiessä. Bändi ei ole pitänyt kymmeneen vuoteen kahta kuukautta pidempää keikkataukoa. Siinä sivussa on hoidettu levy-yhtiön asioita kitaristi Tuomo Saikkosen johdolla. Annala myöntää, että tahti alkaa tuntua. – Tämän kiertueen jälkeen pitää antaa itselle lupa levätä. « LA 14.12. STOPPARI, MIKKELI tä suomalaisista bändeistä, jolla oli omat nettisivut. Vain CMX:llä ja YUP:lla oli siihen aikaan yhtä toimivat sivustot. Ne vastasivat netissä fanien kysymyksiin, ja mekin haluttiin tehdä niin. Aluksi se oli hankalaa, kun mulla ei ollut omaa konetta. Varasin kirjastosta vartin ajan tietokoneelle, vastasin kysymyksiin ja lähetin ne Kuismalle (Aalto, kitaristi), joka laittoi ne nettiin. Siinä ne avoimuuden siemenet kylvettiin. Välitön toiminta sopii pieneen maahan, jossa on perin vaikeaa olla mystinen hopeinen diskomies. – Ei Suomessa pysty esittämään arvoituksellista hämyrokkaria, eikä sellainen muutenkaan istu tällaisen karjalaisen hölösuun persoonaan. Mokoman uutta dvd:tä, Sakara Recordsin Tampereen-juhlakonsertissa tehtyä taltiointia katsoessa huomaa, että bändin ja yleisön välissä ei ole henkistä muuria. Sekin pistää silmään, että yleisössä näyttää olevan enemmän naisia kuin metallikeikoilla yleensä. – Havaitsitko sen, että meidän yleisössä musta ei ole hallitseva vaatteiden väri? Siellä pukeudutaan kirjavammin kuin hevikeikoilla yleensä. – Näyttää myös siltä, että toisten bändien fanit ovat enemmän kännissä kuin toisten. Kävin jonkin aikaa sitten Kotiteollisuuden keikalla. Siellä oli yleisössä niin paljon uhoa ja miesenergiaa, että tunsin oloni vähän vaivautuneeksi. Millaisia Mokoma-fanit sitten ovat? – Hyvin käyttäytyviä, asiallisia ja ystävällisiä ihmisiä. Mun on helppoa mennä keikan jälkeen juttelemaan yleisön kanssa. Ehkä se johtuu tästä meidän avoimesta kulttuurista. YUP ja CMX ovat tärkeitä nimiä Mokomalle muutenkin kuin nettielämän esikuvina. Uuden 1-ep/ dvd:n kahdesta lainabiisistä Lintu ilmestyi alun perin CMX:n Raivo-ep:llä (1989), ja He lensivät öisin taas julkaistiin YUP:n Julmasti juhlallista -ep:llä (1991). Nuo vinyylit maistuivat Annalalle jo painolämpiminä. – Olin kova Euthanasia-fani, YUP oli mulle Euthanasian Jarkko Martikaisen uusi bändi. Raivon ostin Puntala-rockissa joltain SUE » 23 « NRO. 12 MATKA MENESTYKSEEN mokoman perustama levy-yhtiö Sakara täytti keväällä kymmenen vuotta. Juhlan kunniaksi Helsingissä ja Tampereella järjestettiin juhlakonsertit. Mokoman osuus maaliskuisesta Pakkahuoneen-keikasta on nyt ep/dvd 1:n jälkimmäinen puolisko. Annala miettii, että jos Sakaran synttäreitä olisi viettänyt pikkutakki päällä, hetken historiallisuuden olisi saattanut tiedostaa reaaliajassa. – Ei sitä ajatellut, kun huomio oli omissa keikoissa. Vasta dvd:tä katsoessa tajusin, että nehän olivat tunnerikkaita iltoja. Ilman muuta olivat, sillä Sakara muutti kaiken Mokoman maailmassa. Levy-yhtiö perustettiin, kun EMI ei halunnut julkaista Mokoman kolmatta levyä, eivätkä alan muutkaan mogulit aistineet yhtyeen menestyspotentiaalia. – Kun me esiteltiin levy-yhtiöille
” Kanan perässä ravaamisen ja selkäsaunojen yhdistelmällä saatiin aikaan ihmeitä! HAASTATTELU liltään hyvin yllättävä kappale, vahvasti countryhenkinen rockrymistely The Highwayman. Millainen tausta tällä veisulla on teille? Jon: – Kyseessä on tosiaan odotetusta tyylistämme poikkeava teos, josta olen erittäin ylpeä. Itse biisihän on melko vanhaa jälkeä. Se on amerikkalaisen laulaja-lauluntekijä Jimmy Webbin kappale, jonka toi suurempaan tietoisuuteen 1980-luvulla Johnny Cashin, Kris Kristoffersonin, Waylon Jenningsin ja Willie Nelsonin muodostama superryhmä The Highwaymen. Olen halunnut coveroida sen jo muutaman vuoden ajan ja nyt aika osui kohdalleen. Biisin säkeistöillä mikrofonissa minun ja Stun kanssa vierailee Symphony X:n Russell Allen sekä Volbeatin Michael Poulsen. Biisi on myös syvä kumarrus meidän neljän muodostamalle veljeskunnalle ja sille rakkaudelle sekä kunnioitukselle, jota tunnemme toisiamme kohtaan. Oli kunnia saada molemmat jätkät mukaan tälle albumille. TEKSTI ALEKSI AHONEN KUVA LEVY-YHTIÖ » SORTOVALLAN SYÖVEREISSÄ Aloittiko Iced Earthin laulaja Stu Block vuoden 1994 Vancouverin Stanley Cup -mellakan? olme vuotta sitten yksi Amerikan Yhdysvaltojen pitkäikäisin superhevijyrä Iced Earth osoitti, ettei jälleen uusi laulajanvaihdos tulisi jarruttamaan bändin uraa. Dystopia-albumi (2011) keräsi runsaasti ansaittua ylistystä. Suomessakin todistettu keikkakunto osoitti, että uusi vokalisti Stu Block on mies sekä kurkku paikallaan. Dystopian puskuvoima on saatu vedettyä nopeasti dynamon lävitse, koska pian vuodenvaihteen jälkeen kentälle rynnistää bändin yhdestoista albumi Plagues of Babylon. Blockin ja Iced Earthin kitaristijehu Jon Scha?er kertovat Suelle niin levyn sisällöstä kuin kosmisen jumalolennon herättelystäkin. Tuleva albuminne jakaa mielenkiintoisia piirteitä sellaisenkin klassikkoalbumin kuin Rushin 2112:n kanssa. Vinyylinä ajateltuna sen ensimmäinen puolisko sisältää temaattisen tarinakokonaisuuden, kun toinen puolisko on täynnä itsenäisiä kappaleita. Oliko tämä tietoinen fanitribuutti kanadalaistrion suuntaan? Jon: – Ensin on pakko hehkuttaa miten törkeän kova albumi 2112 on, rakastan sitä ja Rushia yleensäkin. Sen levyn ja Plaguesin välillä on tosiaan rakenteellinen yhteys, kuten sanoit. Kyseessä ei ollut kuitenkaan tietoinen teko. Levyt ovat musiikillisestikin hyvin erilaiset. Molempien albumien A-puolien tarinoissa on myös hyvin dystooppinen pohjavire. Ihmiset kamppai- K levat sortavaa sosiaalista järjestelmää vastaan. Jon: – Totta kyllä, se tietty temaattinen ominaisuus on löydettävissä molemmista. Vaikkemme sitä suunnitelleetkaan, niin tietysti mikä tahansa vertaus omien töideni ja Rushin mestariteoksen välillä pitää ottaa kunniana. – Plaguesin ensimmäisen puoliskon tarinasta sanottakoon sen verran, että oman bändimme historiaanhan se vertautuu eniten. Kaikki, jotka tuntevat Something Wicked This Way Comes -albumilla (1998) luomamme tarinamaailman tajuavat kyllä mikä meno uudella albumilla on. Mukaan on vain heitetty vielä enemmän kauhuvivahteita kuten ihmiskunnan zombi?kaatiota. Toisaalta nekin elementit voi tulkita hyvin realistisina, mikä on mielestäni kaikkein pelottavinta. Herra Block, tiedustelin Herra Scha?eriltä Dystopia-albumin julkaisun alla äänenne upouusista vivahteista. Kyseisellä levyllä lauloitte paljon machommin ja jylhemmällä skaalalla kuin aiemmin urallanne esimerkiksi Into Eternityn levyillä. Jon ei ainakaan myöntänyt, että äänenne vahvistamisessa olisi käytetty mustaa magiaa tai Rocky IV -henkisiä rääkkitreenejä. Voisitteko kertoa meille totuuden uuden äänialan kehittymisen takana? Stu: – Aika värikäs mielikuva, mutta onhan tuossa murunen totuuttakin. Olet hyvin oikeassa, Iced Earthin parissa laulaminen on avannut ihan uusia puolia äänestä- ni, niin teknisesti kuin tunnetilojen ilmaisunkin suhteen. Itse asiassa suurin yksittäinen tekijä ääneni kehittämisessä on varmaankin ollut kurkkuni kirjaimellinen pieksentä. Studiopäivien alussa Jon latoi aina muutaman luuvitosen kurkulleni. Jon: – Aivan, kehittelemämme äänenavausrutiini. Siihenhän itse asiassa kuului myös lämmittelynä juoksevan kanan jahtaaminen pihamaan poikki. Stu: – Juuri näin! Kanan perässä ravaamisen ja selkäsaunojen yhdistelmällä saatiin aikaan ihmeitä! Jos kuitenkin puhumme hetken vakavasti, näiden kahden levyn tekeminen ja Iced Earthin kanssa kiertäminen ovat auttaneet minua löytämään luontaiselta tuntuvia kykyjä. Kaikki ylistys vanhemmilleni: siitä lähtien kun he pukkasivat minut ulos, olen pystynyt käyttämään ääntäni hyvin laajasti haluamallani tavalla. Kai siinä on mukana hyvät geenit ja hyvä ympäristö. Kun otetaan päälle vielä Jonin kyvyt valmentaa ja puskea yksilöä kaivamaan esiin ne parhaat suoritukset, joihin kykenet, olemme päässeet näihin laulusuorituksiin. IÄ! IÄ! CTHULHU FHTAGN! levyn toisen puoliskon tähtihetki on mielestäni kirjailija H.P. Lovecraftin hengessä tehty biisi Cthulhu. Oletteko te liittyneet H.P.L. Historical Societyyn ja pyrittekö nyt herättämään muinaisen valtiaamme vetisestä tyyssiSUE » 24 « NRO. 12 jastaan? Stu: – Kyllä, Lovecraft-diggareiden tulee aina levittää sanaa. Ja Cthulhun herättäminen, tietenkin! Tai noh, ajatus on melko siisti, mutta en ole varma haluaisimmeko aivan välittömästi nähdä Suurta Muinaista edessämme. Kaikki se manipulaatio ja päällekäyvä mielipuolisuus saattaisi kostautua. Jon: – Sitä paitsi Cthulhu on jo saapunut keskuuteemme! Stu: – Olin juuri sanomassa samaa! Maailman menoa kun katselee niin voi vain miettiä, ettei lonkeroita ole välttämättä kovin helppoa huomata. Lonkeroista puheen ollen, Cthulhu-biisin syntyhetki oli hauska sattuma. Minä ja Jon tykkäämme juhlistamisesta, ja yhtenä myrskyävänä iltana levyn demotusvaiheessa olimme ottaneet keittoa alle ja päädyimme biitsille huutamaan intoamme jumalille. Tuijottaessani siinä vellovia aaltoja sanoin Jonille, että tehdäänpä biisi merestä. Hänen reaktionsa oli, että tehdäänpä biisi siitä, kun Suuri Cthulhu nousee ylös merestä. Sitten luin Lovecraftin tarinoita uudelleen pienen tovin, kirjoitimme sanoitukset pikatahtia, ja paketti alkoi olla kasassa. Jon: – Tämähän oli itse asiassa ensimmäinen kappale, jonka kirjoitimme levyä varten. Lyriikoitakin kuunnellessaan voi helposti tunnistaa, ettei kyse ole pelkästä fantasiasta. Vertaukset yhteiskuntaamme voivat olla valitettavan selvät. Levyn loppupuolella löytyy tyy- MELLAKOIVA MAAILMA herra block, koska olette kanadalainen, oletan jääkiekon olevan lähellä sydäntänne. Missä uskollisuutenne lepää joukkuekartalla? Stu: – Pitää paikkansa, verenperintönähän lätkäinnostus on minullekin suotu. Synnyin Ottawassa mutta minut kasvatettiin Vancouverissa, joten olen periaatteessa kahden joukkueen kiipelissä. Pakon edessä joutuisin vannomaan uskollisuutta sekä Senatorsille että Canucksille. Heidän fanittamisensa on ollut vuodesta toiseen yhtä tunteiden vuoristorataa. Olin jopa paikan päällä Vancouverin pahamaineisissa mellakoissa vuonna 1994, kun he hävisivät NHL:n mestaruuden New York Rangersille. Kuinka mahtavaa, että toitte tämän esille. Olen nimittäin itse juuri samaisista vuoden 1994 playo?seista sekä Stanley Cup-voitosta lähtien ollut henkeen ja vereen Rangers-fani. On siis pakko kysyä teiltä lähes 20 vuoden jälkeen, vieläkö tappio sattuu sydämeen? Stu: – Niin no, paikalliset viranomaiset taitavat vieläkin käydä läpi rettelöitsijöiden valokuvia pidättääkseen keitä pystyvät. Eli minä pääsin pälkähästä kuivin jaloin. Ei kun helkkari, älä laita tuota lehteen! Ties vaikka joku virastolla osaakin lukea suomen kieltä! – Rehellisesti sanottuna en ollut riehunnassa mitenkään aktiivisesti mukana. Olin kavereideni kanssa keskustassa, kun peli loppui New Yorkissa ja homma alkoi lähteä kulmillamme täysin lapasesta. Pääsimme hiuskarvan varassa pois alueelta, ennen kuin mellakkapoliisit antoivat kaasutölkkien lentää. Paikalla oli hullu ilmapiiri. – Saatamme vitsailla asiasta näin jälkikäteen, mutta siitä mellakasta ei oikeasti pitäisi ylpeillä millään tavalla. Yrittäjät ja liikkeenomistajat keskustassa kärsivät kovia vahinkoja eikä henkilövahingoiltakaan säästytty. Se koko välikohtaus oli surullinen, täyttä häränsontaa. Ihmishistoria on kuitenkin osoittanut, että mellakoita syntyy, oli sytykkeenä politiikka, urheilu tai jokin muu tunnelatausta sörkkivä asia. Niiden kanssakin on elettävä. «
» CONAN VERSUS SAURON Thaurorod on valmis jättämään löysän hirren taakseen. E PE 20.12. BAR BÄKKÄRI, HELSINKI telukentällä karjuneet urhot ovat nyt päätyneet helvetin etupi- halle? – Kyllä ne taitavat siellä taistelukentillä vieläkin virua. Yhteisiä tekijöitä saattaisi löytyä biisien välillä. Mielestäni debyyttimme nimibiisi ja uuden levyn Marked for Diablo ovat tunnelmien ja tekstien puolesta hyvin paljon samantyyppisiä vaikka biisit sinänsä ovat täysin erilaisia. Joka tapauksessa teemana on tuollainen sodan kauhujen maalaileminen. – Mitään suoraa jatkumoa levyjen välille emme ole ajatelleet. On kuitenkin sanotta- ” Anteinferno kuvastaa sitä helvettiä ja löysää hirttä, jossa bändi on rypenyt. SUE » 25 « NRO. 12 va, että Anteinferno kuvastaa sitä helvettiä ja löysää hirttä, jossa bändi on rypenyt kokoonpanovaihdosten sekä muun valitettavan paskan takia. Alkusysäys moiselle saatiin Pariisissa lokakuussa 2010, kun silloinen laulajamme päätti heittää hanskat tiskiin ja jättää bändin kuseen kesken kiertueen, jolla olimme Sabatonin ja Alestormin kanssa. Hän muisti sentään bänditovereitaan dramaattisella tekstiviestillä: ”Paris – De Grande Finale.” Sen jälkeen seurasi toki muutakin kummallista, kuten erään makaroonilaisen laulajan suurenmoista saamattomuutta. Se aiheutti melkoista turhautumista tilanteessa, jossa uusia kokoonpanovaihdoksia ei todellakaan haluttu enää tehdä. Lopulta oli silti pakko. Jos bändinne heitettäisiin Danten kuvaamaan helvettiin, mille yhdeksästä ringistä kukin päätyisi ja miksi? – Kolmannen ringin ylensyönti kuvastaa erittäin hyvin tämän bändin ruipeloiden mättöjä lautasilla. Toisaalta ensimmäisen ringin limbo kuvastaa bändiä itsessään tarpomassa näiden levyjen välimaastossa! Lopuksi pohtikaamme vielä klassista taistelu-yhtälöä. Kumpi voittaisi nyrkkitappelussa, fyysisen muotonsa omaava Sauron vai Conan Barbaari? Menisikö homma tuomariäänille vai nähtäisiinkö tyrmäys? – Conan Barbaari vie ottelun 1000 ja jos Sauronilla on mukanaan hevonen, saa sekin turpaansa! « TEKSTI ALEKSI AHONEN KUVA LEVY-YHTIÖ ko suunnata katseet Suomen ulkopuolelle. Hyvä näin! Käsittääkseni bändinne nimi on quenyaa, Tohtori Tolkienin ihmisrodulle esittelemää haltiakieltä. Onko jollain bändinne jäsenellä haltiaverta suonissaan vai oletteko tutustuneet kieleen akateemisesti? – Nimi oli vanhan laulajamme ehdotus. Muu bändi piti siitä ja olimme keikkailleetkin sen kanssa niin useasti, ettei sitä enää myöhemmin lähdetty vaihtamaan asian pohtimisesta huolimatta. Tolkienin kirjallisuus on toki tuttua, mutta esimerkiksi yhtään Sormusten Herra -aiheista biisiä meillä ei ole. Muutenkin tuo fantasiametalliosasto on jo koluttu aika hyvin. Vaikka bändin nimi sieltä juurensa juontaakin, niin kirjoitamme biisimme toisenlaisista, itseämme enemmän kiehtovista aiheista. Jos muistan oikein, uuden levynne nimi viittaa Dante Alighierin Jumalaisessa Näytelmässä esitettyyn helvetin ”esikartanoon”, jonne joutuvat ne, jotka eivät sitoutuneet elämässään sen enempää hyvään kuin pahaankaan. Onko debyyttinne Upon Haunted Battle?eldsin (2010) ja Anteinfernon välillä siis looginen jatkumo, jossa tais- HAASTATTELU eppisen heavy metallin skenessä jyrähtää jälleen, kun Suomen ainoa Thaurorod polkaisee pihalle toisen kokopitkänsä Anteinfernon. Sue otti mittaa bändistä ja levyn helvetillisistä saloista basisti Pasi Tanskasen kanssa. Avaisitteko ensiksi bändinne tiiviin historian niille, jotka eivät ole vielä teihin ehtineet tutustua? – Perustin bändin rumpalimme Joonas Pykälä-ahon ja kitaristimme Emil Pohjalaisen kanssa vuonna 2002. Muiden ja etenkin vokalistin etsintä oli haasteellista. Aluksi oli naislaulajaa ja matalaäänistä miespuolista oopperalaulajaakin mukana pyörimässä, kunnes löysimme mukaan sopivan laulajan. Vuonna 2007 löysimme Emilin täydelliseksi pariksi kitaristi Lasse Nymanin. Tämä nelikko on kestänyt yhdessä siitä asti, mutta mikrofonin ja kosketinsoittimen varressa on valitettavan monesti tuuli puhaltanut. – Nyt on törkeän kovat ja luotettavat ukot pesteissä. Koskettimissa on pitkäaikainen hyvä ystävämme Harri Koskela ja laulajana internetin ihmemaasta pyydystämämme Tukholmassa asuva Andi Kravljaca. Laulajaa etsittiin kovasti kotimaasta, mutta kun kaikki osaavat ukot on sidottu muihin bändeihin ja projekteihin niin lopulta oli pak-
LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton ICED EARTH – Plagues of Babylon (Century Media) Tätä kirjoittaessa Iced Earthin uudella albumilla ja viime kesän keikoilla pitkäaikaisen rumpalin Brent Smedleyn korvannut Raphael Saini on jo saanut väistyä muun muassa Slayerin jakkaralla istuneen Jon Detten tieltä. Joku vääräleuka ehtikin kommentoimaan, että missä tahansa muussa bändissä tuore rumpali saisi nukkua yönsä rauhassa, mutta nyt kyseessä on Jon Scha?erin diktatuuri. Kritiikki sisältää enemmän kuin palan totuutta, mutta toisaalta ilman nokkamiehensä mielivaltaisuuksia Iced Earthin tekemisen vire olisi kaikonnut jo aikoja sitten, eikä yhtyeen keulilla tällä haavaa napottaisi tämän hetken metallivokalistien herra ja hidalgo. Päätös legendaarisen Matt Barlown ja yhtyeen teiden erkanemista tuskin oli missään määrin helppo, mutta nuoren ja nälkäisen Stu Blockin kiinnitys toi mukanaan Iced Earthin historian merkittävimmän energiapiikin. Viime albuminsa jälkihöyryissä yhtye rundasi putkeen enemmän kuin koskaan kahdenkymmenen vuoden urallaan. Dystopia (2011) ei ollut vain Iced Earthin paras levy kymmeneen vuoteen. Konseptialbumien parissa liian kauan pelehtineelle Scha?erille tuo albumi oli myös todiste yksittäisten sävellysten voimasta paremman kokonaisuuden metsästyksessä. Harmi vain, että tämäkään luu ei näytä kestävän kaluamista. Oli yhtyeeltä nerokas veto livauttaa hyvissä ajoin ennen julkaisua kuunteluun uuden albumin nimiraita sekä oivallinen slovari If I Could See You, sillä nämä kaksi ovat 6 kokonaisuuden kärkikastia. Niiden ohella suoritteesta ei jää juuri jälkipolville kerrottavaa. Kertosäkeissä on yritystä kautta linjan, mutta bändi tyytyy valamaan turvallisilla ja tutuilla muoteilla. Tavaramerkkien puutteesta bändiä ei ikinä ole voinut syyttää, mutta lähimenneisyyden huomioiden Plagues Of Babylon on raivostuttavan laiskanpulskea kuuntelukokemus. Kun tietää mitä yhtye on tehnyt, ja eritoten oli kykeneväinen vielä hetki sitten tekemään, on tunnelma viimeistään Highwayman-coverin ja tätä seuraavaan tyylitajuttoman outron parissa vain ja ainoastaan epäuskoinen. Tällaisen sonnan parissa jopa katajaan kapsahtaneet Something Wicked -jatko-osat antaa kertakulauksella anteeksi. Ainakin niissä oli yritystä. Kuten sanottu, Stu Block on tapaus. Epäilijöiden hiljentämiseksi hän latasi YouTubeen videon suorituksistaan, jotta kuuleva kansa uskoisi hänen tosiaan laulavan kaikki entisen yhtyeensä albumeilla kuultavat äänet korkeista korinoihin. Siksi onkin käsittämätöntä kuinka puupäisesti miehen repertuaaria edelleen Iced Earthissa hyödynnetään. Kuten Dystopialla, myös Plagues Of Babylonilla Block valtaosin emuloi Barlown laulutyyliä, eikä tovi sitten julkaistun livetallenteen vokaaliorgioista ole tietoakaan. En sano, että herran tulisi alituiseen keulia mittavalla skaalallaan, mutta Plagues of Babylonia valtaosan ajasta dominoiva keskiääninen röhinä on sekä teennäisen kuuloista että olosuhteet huomioiden täysin naurettavaa. HENRI EEROLA SUE » 26 « NRO. 12 ” Kertosäkeissä on yritystä kautta linjan, mutta bändi tyytyy valamaan turvallisilla ja tutuilla muoteilla.
5 CAUGHT IN THE BETWEEN THE ASYLUM LEVYARVIOT (Omakustanne) Vuodesta 2005 asti vankasti undergroundissa toiminut kotimainen Caught in the Between on pysynyt itsenäisenä toimijana näihin päiviin asti. The Asylum on jo kolmas bändin itsensä julkaisema täyspitkä, joten yritteliäisyyden puutteesta ei näitä kavereita voi ainakaan moittia. Yhtye mainostaa saatekirjeessään uutta albumia uransa helpoimmin lähestyttäväksi teokseksi. Kyseessä on kuitenkin sen verran keskeneräinen ja rönsyilevä kokonaisuus, että en edes halua ajatella kuinka kaaosmaista näpertelyä yhtye on tarjoillut aikaisemmilla levyillään. The Asylum on hyvin omalaatuinen sekoitus paikallaan junnaavaa rokkikitarointia, epäkelpoa örinävokalisointia, satunnaista thrash-poljentoa sekä tönkköä keskitempoista perusheviä. Vaikutteita on otettu vähän joka puolelta, mutta niiden jalostaminen on jäänyt hyvin vaillinaiseksi olemattomien sovitus- sekä sävellystaitojen vuoksi. Paskojen biisien ja kehnojen soundien lisäksi ärsytystä aiheuttaa äärimäisen epätarkka ja heijaava soitto, josta tulee mieleen räjähtämispisteessä oleva tulivuori, joka on ahdettu täyteen huonoja ri?ejä. Ainoa piste tulee siitä, että yhtye on esiintynyt Suomen ykkösfestareilla Liedon Hammer Open Airissa pari vuotta sitten. VILLE PEKKALA 7 MEDEIA ICONOCLASTIC (Fullsteam) Abandon All pudotti viimeisetkin Medeian röyhkeääkin röyhkeämmän extreme metalin palikat paikalleen. Kolmospitkän myötä yhtenäinen tarina sai päätöksensä, mutta nähtävästi myös tuboahdettu musiikillinen sapluuna kävi liian kapeaksi. Edeltäjiään riisutumpi Iconoclastic on toki viihdyttävää kuunneltavaa, mutta sen käänteet eivät tarjoa piiruakaan persoonaa. Hetken toki otti, ennen kuin jatkuvat mielleyhtymät asettuivat uomiinsa, mutta lopulta mieleen valtasi oivallus: Tämän hetken Medeia on liki yksi yhteen kahden ensimmäisen albuminsa Amoral. Tekninen, poukkoileva, mielenkiintoinen mutta aika-ajoin omaan teknisyyteensä kompastuva yhtye. Tämä ei toki ole koko totuus, mutta nykivän rymistelyn kyytipojan virkaa toimittavat blackmetalsahaukset ja -pimputtelut istuvat kokonaiskuvaan töksähdellen. Meininki on erikoisen vinkasahtanutta, mutta siinä määrin epäjohdonmukaista ettei “itkeä vai nauraa” -vastakkainasettelun pohtiminen ole kaukana. Efekti on kuin ensi kertaa Rebel Extravaganzan parissa. Medeia on kuin varkain tipahtanut visionäärisen suunnannäyttäjän polulta kompastelevaan keskikastiin. Jos tämän kattauksen on tarkoitus kuvastaa Medeian tulevaisuutta, on bändin harteille vielä edellislevyn aikana aseteltu innovaattorin viitta syytä siirtää seuraavalle. SLEEP OF MONSTERS – Produces Reason (Suomen Musiikki) Sleep of Monsters on sen verran kovista tekijämiehistä koostuva poppoo, että Suomen mittapuulla voidaan kai puhua jopa superryhmästä. Suurimman huomion yhtyeessä kerännee kuitenkin estradeille pitkästä aikaa palaava Babylon Whoresin karismaattinen nokkamies Ike Vil. SOM:n debyytti alkaa pirteästi rokkaavalla biisikaksikolla, joka saa jalan heti kivasti vipattamaan. Nihil Nihil Nihil ja Abomination Street ovat tarttuvia menopaloja, jotka kairaavat kajaalimerta HIM:n ja The 69 Eyesin hengessä. Yhtye ei kuitenkaan tyydy pelkkään kertosäevetoiseen goottirockiin, vaan pinnan alta löytyy myös tummempia sävyjä sekä tunnelmallisempia elementtejä. Albumi ilahduttaa Depeche Moden kaltaisella sähkönsinisellä melankolialla sekä Tiamatille ominaisella utuisemmalla itämaisuutta tihkuvalla synkistelyllä. Produces Reasonin ainoa puute on materiaalin hienoinen tasapaksuus. Vaikka koko- naisuus onkin hyvin kasassa, niin sävellykselliset huippusuoritukset albumilta puuttuvat. Yhtyeen on kuitenkin syytä olla ylpeä erityisesti biisien sovituksista, jotka ovat kauttaaltaan tyylikkäitä ja ammattimaisia olematta kuitenkaan laskelmoivan kuuloisia. Erikseen on myös annettava tunnustusta kahdelle taustalaulajattarelle, jotka onnistuvat tuomaan kappaleisiin ihanasti viettelevää enkelikuoromaista ilmapiiriä heleällä tulkinnallaan. keet eivät riitä monimutkaisiin konsepteihin ja monimuotoiseen ilmaisuun. Alghazanthilla rahkeet riittävät, kevyesti. Soitto on paikoin niin soljuvan ja vaivattoman kuuloista, että se vaatii aitoa visiota kokonaisuudesta, jolle vetää vertoja vain soittajien virtuoosimainen esitys. Albumin sanoitusten myötä on kirjoitettu pohdintoja kappaleen ydinajatuksista. Turhan monella yhtyeellä lyriikat ovat mitä sattuu, mutta Alghazanth on panostanut vahvasti sanoituksiin. Pohdiskelevat satanistis(anti)humanistiset teesit ammentavat ihmisyydestä ja sen luonteesta, jossa henki ja materia ovat kumpikin olennaisia osia. Silta yli synkän virran on muodostettu. ovat aina olleet paikallaan, ja raaka ärinä on nytkin kohdallaan. The Illusionist, Hybris sekä kirskuvan tappava Worms saattelevat yhtyeen tyylillä jos ei nyt polttohautaan, niin ainakin staasikammioon, toistaiseksi jatkuvaan ikiuneen. Yhtyeen 22 vuoden taipaleen kruunaa albumin viimeinen raita, suomenkielinen Yliote, jonka osuvat ja toimivat sanoitukset saavat nostamaan kättä lippaan Dauntlessin edesmenon kunniaksi. sinfoniahevi on silti julkaisunsa väärti. 8 JUSSI LAHTONEN HENRI EEROLA 9 ALGHAZANTH THE THREE-FACED PILGRIM (Woodcut Records) Alghazanth on pitkään kuulunut kotimaisen black metalin ehdottomaan eliittiin. Tuostakin lauseesta voi pyyhkiä nykyisin sanan ”kotimainen” yli, sillä kansainvälinen vertailu tuottaa saman lopputuloksen. Alghazanth on valinnut kauan sitten selvästi erottuvan linjan, ja on pyrkinyt ylittämään ja kehittämään itseään levy levyltä. The Three-Faced Pilgrim ei ole tästä poikkeus, ja se on yhtyeen uran huippuhetkiä. Monipolvisen, monimuotoisen albumin pinnan alla ammottaa tummia syvyyksiä. Jokainen kappale vaatii oman keskittymisensä ja tunnustelunsa, ja jokaisessa vaivannäkö palkitaan. Kuuden kappaleen kokonaisuutta ankkuroivat levyn kaksi pisintä kappaletta, avausraita In Your Midnight Orchard sekä majesteettinen päätösraita With Sickle, With Scythe. Levyn tunnelman- ja temmonvaihtelut tuntuvat luontevilta ja orgaanisilta osilta kappalerakenteita, eivätkä pakotetun väkinäisiltä kuten toisinaan sellaisilla yhtyeillä, joilla rah- 8 DAUNTLESS IMBALANCE (omk.) Dauntless on aina ollut erinomainen esimerkki oman polun kulkemisesta. Maniax-nimellä jo 1991 aloittanut ja viisitoista vuotta sitten Dauntlessiksi nimensä vaihtanut death metal -bändi ei ole uransa aikana itseään myynyt tai linjastaan tinkinyt. Yhtye on julkaissut tasokkaita albumeita ja sillä on aina ollut täysin tinkimätön ja viimeisen päälle kova asenne sekä musiikkiin että musiikkibisnekseen. Sielua ei ole myyty eikä helppoihin ratkaisuihin sorruttu. Dauntless ei tingi myöskään uransa viimeisestä askeleesta. Se ei hiivu hiljalleen vaan lähtee oman käden kautta tästä maailmasta julkaisemalla jäähyväisalbuminsa Imbalancen omilla kotisivuillaan, josta se on vapaasti ladattavissa. Virallinen termi jäähyväisille on ”määrittelemättömän pitkä tauko”, mutta tuskin Dauntless ihan heti haudasta nousee. Ennen kuoppajaisia on tarjolla vielä kerran tiukkaa, hiottua death metalia. Melodisia soolonpätkiä on ripoteltu taiten tarttuvan, armottoman ri?ttelyn lomaan, ja biiseissä on vanhan liiton henkeä. Ari Niemisen vokaalit SUE JUSSI LAHTONEN 7 RHAPSODY OF FIRE DARK WINGS OF STEEL (AFM) Entisen Rhapsodyn, myöhemmän Rhapsody Of Firen ja myöhemmin vielä erillisen Luca Turilli’s Rhapsodyn vaiheet lakituvissa ja bändin nimenvaihdoksien osalta ovat monimutkaisia ja kirjavia. Lyhyestä virsi kaunis, eli Turilli pyörittää nykyisin omaa Rhapsodyaan ja osa vanhoista jäsenistä jatkaa Rhapsody Of Firena. Viimeiseksi yhteiseksi albumiksi jäi siis vuoden 2011 From Chaos To Eternity. Kosketinsoittaja Alex Staropoli sekä vokalisti Fabio Leone, ainoat alkuperäisjäsenet, palaavat tällä levyllä lähemmäksi alkuperäisen Rhapsodyn juuria ja varhaislevyjä. Elokuvallinen Hollywood-metalli ja yliampuvan pauhaava orkestraalisuus on jäänyt taka-alalle ja uusvanhana linjauksena on vanhan tyylin fantasia-power. Sinfonisuus ja melodisuus on edelleen vahva, mutta perinteisempi kitaratilutus nostaa taas paremmin päätään. Linjanmuutos on perusteltu, koska vanhaa sinfoniapauhua ei enää olisi voinut pidemmälle juuri viedäkään ilman isomman rahan panosta ja soundtrack-bändiksi muuttumista. Vanhan tyylin ote piristää ja yhtye soittaakin vapautuneemmin kuin aikoihin. Siitä huolimatta bändin korttipakan kortit on jo moneen kertaan käännetty ja käytetty, eikä siitä enää riitä uutta ammennettavaa kovinkaan paljon. Levyn varmaotteinen keskitason » 27 « NRO. 12 VILLE PEKKALA JUSSI LAHTONEN 7 GENERATION KILL WE’RE ALL GONNA DIE (Nuclear Blast) On taas verrattaisten veteraanien vuoro näyttää, miten uudemmalla otsikolla taittuu moderni, raskas humppa. Generation Killin riveistä löytyy ainakin pari nimimiestä: Exoduksen neljällä viime albumilla laulanut Rob Dukes sekä Pro-Painissä vaikuttanut basisti Rob Moschetti. Yhtyeen debyytti Red, White and Blood (2011) sujahti täysin allekirjoittaneen tutkan ohitse, joten nyt on pätevä aika ottaa sukupolvesta mittaa. Bändin soundi maistuu aluksi asennepitoiselta thrashilta. Mieleen tulee Far Beyond Driven -kauden Pantera, joka olisi vaihtanut murhaavimman syvän etelän groovensa suoraviivaisemmpaan kolistelurässiin. Lisäksi usean kappaleen kieroutuneesti kliinit tunnelmointipätkät kaikuvat kaukaisesti Alice In Chainsiä. Levyn suurin yllättäjä on Dukes, joka todistaa mainittujen tunnelmointi-hetkien aikana omaavansa pätevän puhtaan lauluvaihteen. Rähinäkin irtoaa yhä mallikkaasti Friendly Firen kaltaisten vauhdikkaiden kohokohtien aikana. Valitettavasti Death Comes Callingin tasoiset sävellyksiltään tönkkösuolatut raahustajat vetävät levyn kokonaistason keskinkertaiseksi. Lopulta käteen jää perusvarmasti aggroileva suoritus, joka tuskin löytää tietään stereoihini tämän arvion kirjoittamisen jälkeen. ALEKSI AHONEN 9 FALKENBACH ASA (Prophecy) Kulttibändien kulttibändi, myyttinen, legendaarinen ja salaperäisen hämyinen Falkenbach julkaisee odotetun viidennen albuminsa Asan. Edellisestä albumista Tiuridasta on
8 LUMBAR THE FIRST AND LAST DAYS OF UNWELCOME (Southern Lord) LEVYARVIOT USAn länsirannikolta jyrisee mielenkiintoinen debyytti. Sludgedoomyhtye Lumbarin murskaava soundi on lohduttomuudessaan kaunis ja jykevä. Levy on pääasiassa yhtyeen rumpalin, säveltäjä-sanoittaja Aaron Edgen hengentuote, jossa hän purkaa MS-tautidiagnoosinsa realisoimia kauhukuvia ja epätoivoa. Hän myös soittaa levyllä kitaraa, bassoa sekä laulaa. Samalla kun sairaus on Edgen henkilökohtainen tragedia, tarkoittaa se myös sitä, että Lumbar on pelkkä studiobändi. Edgen kunto ei kestä enää keikkarummutusta. Se on takaisku myös yleisölle, sillä Lumbar vaikuttaa kokoonpanolta, jonka ääniaaltovyöryn voisi kuvitella toimivan tehokkaasti myös livenä. Levyn aloitusraita Day One on albumin hienoin rökitysbiisi raskaalla keinullaan ja julmetulla jättiri?llään. Day Six levyn loppupuolella kokoaa tunnelman mainiosti takaisin lähtöpisteeseen. Kappaleet on nimetty viikonpäivänumeroin kuin alleviivattaisiin matkaa hetkestä toiseen, ylä- ja alamäkineen. Biisit ovat suhteellisen lyhyitä, mikä antaa niille jämäkän ja terävän tehon ylipitkän vellomisen sijaan. Messevien ri?en lisäksi Lumbarissa kiinnostavat vaihtelevat lauluosuudet. Tarjolla on korinakuiskausta ja Weedeater-tyyppistä tuskaista growlausta, mutta myös Red Fangin uusimmalla albumillakin vierailleen Lumbarin kitaristilaulaja Mike Scheidtin (YOB) selkäpiitä karmivaa kuulaasta falsettia. Toisena kitaristi-solistina yhtyeessä toimii Tad Doyle (TAD). Jylhä kokonaisuus, noisen ja sludgehyökyaaltojen ystävien pakkohankinta. ANNIKA BRUSILA vasta kaksi vuotta, mikä on 24 vuotta toiminnassa olleen yhtyeen julkaisutahdilla varsin rivakka tahti. Yhden miehen eli Vratyas Vakaksen luovat visiot ja perinpohjainen paneutuminen viikinkiajan myytteihin on kantanut hedelmää vuosikymmenien ajan. Asalla Vratyas ammentaa laaja-alaisesti Falkenbachin koko historiasta sekä menneisyyden pakanallisista öistä. Falkenbach ei genrerajoista ole ennenkään välittänyt eikä välitä nytkään. Asa kytkee soljuvan eeppisen viikinkimetallin, black metalin ja soljuvan tunnelmallisen folkin yhteen, ja purjehtii taiten tyylirajojen väleissä kuin saksalais-islantilainen viikinki konsanaan. Hitaan soljuva ja tunnelmallinen avausraita Vaer Stjernar Vaerdan on Falkenbachia klassisimmillaan, ja folk-henkinen Mijn Laezt Wourd vie mukanaan. Tällä kertaa mukana on enemmän aggressiota ja rähinävaihdetta kuin Tiurida-levyllä. Falkenbachia ei ehkä tunneta nopeatempoisemmasta runttaamisesta, mutta se onnistuu siinäkin paremmin kuin valtaosa mättökollegoistaan. Wulftarveijd ja mahtiveisu Bronzen Embrace edustavat raastavampaa, ruhjovampaa black metalia, joiden kärisevät vokaalit osuvat tyylikkäästi kohdalleen. Myös jylhän I Nattens Stilta -kappaleen rumpukomppi iskee kuin lohikäärmelaiva brittiläiseen luostariin. Asa on jälleen kerran loistelias albumi, jonka äänimaailma vie oitis mukanaan menneiden vuosisatojen tunnelmiin. Ei tarvitse kuin sulkea silmät ja heittäytyä muinaisgermaanisten sanoitusten herättämiin mielikuviin. JUSSI LAHTONEN 7 LEGION OF THE DAMNED RAVENOUS PLAGUE (Napalm Records) Hollantilainen Legion Of The Damned on valmistellut uutta albumiaan huolella ja rauhassa. Edellinen levy Descent Into Chaos tuli 2011, ja julkaisutahti on muutenkin hidastunut sitten alkuaikojen. Toki alkuaikojakin riittää, sillä vaikka bändi on toiminut nykyi- sellä nimellä vasta vuodesta 2005, niin Occult-nimellä historiaa on yli kaksikymmentä vuotta. Alankomaat on musiikillisesti tunnettu pikemminkin death metalistaan, mutta legioonalaiset ovat kulkeneet vastavirtaan ja keskittyneet aina tiukkaan, brutaaliin thrash metaliin. Uusi levy Ravenous Plague ei ole millään muotoa poikkeus, sillä albumi ottaa ja riipaisee thrash-kännit heti kättelyssä apokalyptisen intron jälkeen. Howling For Armageddon ja Black Baron runttaavat voimalla, vauhdilla ja vimmalla. Hyvä henki säilyy läpi levyn, mutta levyn alkupäähän ladatut paukut eivät räjähtele aivan samaan malliin myöhemmissä kappaleissa. Raivokas raastaminen ja helvetintulen kuumuudesta ammentava paahde eivät jätä kiveäkään kääntämättä, mutta kappaleilta kaipaisi enemmän selkeyttä ja omaleimaisempaa otetta. Tiukka ja kivenkova thrash ei jää asenteesta kiinni, mutta yhtye on aiemmin pystynyt erottumaan paremmin kaltaisistaan. Keikalla moni biisi pyyhkii silti todennäköisesti lattiaa heikommillaan. JUSSI LAHTONEN 7 CRONIAN ERATHEMS (Season Of Mist) Kahden miehen projekti Cronian on edennyt jo kolmanteen täyspitkään albumiin. Norjalaisen Borknagarin vetojuhtiin kuuluva Øystein Garnes Brun löysi hengenheimolaisen, kun omasta monipuolisesta urastaan tuttu laulaja Vintersorg liittyi muutama vuosi sitten Borknagarin laulajaksi. Kaksikko löi kättä yhteen ja aloitti Cronianin luovana projektina, johon projisoida huuruisemmat, Borknagariin sopimattomat visionsa. Kolmas yhteistyön hedelmä Erathems jatkaa pitkälti edeltäjiensä Terran ja Enterprisen viitoittamalla tiellä kohti käymättömiä korpimaita, jonne yksikään ei ole ennen mennyt. Tai no, aika monikin on mennyt, mutta sen ei kannata antaa haitata hyvää ideaa ja maalailevaa tunnelmatrippailua. Cronianin pitkät kappaleet ovat täynnänsä SUE synkkää progressiivisuutta ja kolean vilpoisia tunnetiloja. Väliin ohjelmoida luikautetaan kaikenlaista. Kumpikin muusikko on taiturimainen, ja kaksikko ruokkii sujuvan joustavasti toinen toistaan. Vintersorgin panos laulajana on yhtä vahva kuin yleensäkin, onhan miehen ääniala ja tyyli ollut vahva niin kauan kuin uraa on kestänyt eli liki 20 vuotta. Erathems on kuitenkin hieman liian taiturimainen ja kylmänviileä omaksi parhaakseen, sillä progeilu jättää kuulijankin turhan vilpoiseksi ja etäännytetyksi. Termi muniinpuhaltelu on väärä termi tässä tapauksessa, mutta välillä Cronianin musiikki ei ole kaukana artistien koleasta hönkäisystä kohti alapäätään. JUSSI LAHTONEN 7 MAGENTA HARVEST VOLATILE WATERS (Inverse Records) Jos musiikki tuo hetkittäin mieleen muistikuvia vanhasta Gandal?sta, se ei voi olla huono asia. Gandalf ei tässä tapauksessa viittaa näyttelijälegenda Sir Ian McKelleniin vaan aikoja sitten edesmenneeseen suomalaisbändiin ja sen varhaisempaan death metal -vaiheeseen. Gandal?n myöhemmät rokkaavammat vaiheet voikin armeliaasti unohtaa. Niin ikään kotimaisen Magenta Harvestin debyytin takana on tuttuja tekijämiehiä. Vokalisti Mathias Lillmåns on tuttu Finntrollista sekä Chthonianista, jossa soittaa myös basisti Jonas Frilund. Rumpali Janne Manninen takoo MyGrainissa, ja toinen kitaristi Timo Kontio on aikoinaan vaikuttanut ...And Oceansissa. Jotta ei menisi cv:n luettelemiseksi, niin toinen kitaristi Timo Hanhikangas soittaa tasan tarkkaan Magenta Harvestissa, mikä riittää oikein mainiosti. Bändiä ei ole perustettu eilen, sillä se on ehtinyt olla kasassa jo kahdeksan vuotta ennen esikoisalbumia. Musiikkia on kypsytelty tarvittava aikansa, ja sen kuulee. Yhtyeen debyytti ei tuo mitään uutta ja ihmeellistä maailmankartalle, mutta ei sen tarvitsekaan. Väkevä kuolonmetalli on jämptiä ja tarttuvaa, ja Lillmåns ärinä oivallista. Lillmåns onkin lau- » 28 « NRO. 12 lajana kenties parhaassa vedossa tähänastisista levytyksistään. Limbo In Rime on vahva esimerkki Magenta Harvestin kyvyistä, joita soisi kuulevan jatkossa lisääkin. JUSSI LAHTONEN 6 OBLITERATION BLACK DEATH HORIZON (Indie Recordings) Oslolainen Obliteration julkaisi pari albumia viime vuosikymmenen loppupuoliskolla. Sen jälkeen bändi on pitänyt levytystaukoa ja kypsytellyt uutta, kolmatta kokopitkäänsä nelisen vuotta. Toisinaan kypsyttely auttaa ja bändin materiaali paranee kuin vanha viini. Toisinaan tulee mieleen, että olisiko kannattanut sittenkin korkata aikaisemmin ennen kuin mäski happanee liiaksi. Black Death Horizon kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Albumin suurin ongelma on se, että se ei oikein tunnu missään. Bändi on hakemalla hakenut vanhan koulukunnan rähjäisempää death metal -?ilistä ja viritellyt äänimaailmankin sen mukaiseksi. Soundi on huojuva, vokaalit sairaalloisen ja saastaisen kuuloista kärinää ja osa kappaleista muistuttaa vahvasti varhaisen Autopsyn tyyliä. Mental Funeral tulee hetkittäin mieleen. Vanhan koulukunnan bändit kuitenkin ovat siksi vanhaa koulukuntaa, että ne valmistuivat luokaltaan jo ajat sitten, joten perässähiihtäminen on edelleen pelkkää perässähiihtämistä. Ei kukaan aikoinaan Kekkosenkaan ohi uskaltanut sivakoida, eikä uskalla Obliterationkaan. Kappaleet ovat lisäksi aivan liian pitkiä tähän tyylilajiin, ei kahdeksan minuutin biiseissä ole mitään mieltä vaikka miten niitä kääntäisi. Lyhyempi ja tiiviimpi ilmaisu olisi paikallaan silloin kun rahkeet eivät riitä laajempaan ilmaisuun. JUSSI LAHTONEN 6 TOXIC HOLOCAUST CHEMISTRY OF CONSCIOUSNESS (Relapse) Teini-ikään viime vuonna päässyt ja nyt tervehenkisen räyhäkkä 14-vuotias Toxic Holocaust on julkaissut tolkuttoman määrän sink-
9 WOLFHEART WINTERBORN JUSSI LAHTONEN ku- ja split-julkaisuja, ja siinä sivussa on nyt valmistunut viides studiolevy Chemistry Of Consciousness. Mutta miksi? Yhtyeelle sopii selvästi paremmin lyhyempi julkaisuformaatti, jotta ryöppyävä pikapanomentaliteetti pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Ei tällä rynkytystahdilla kukaan jaksa iankaikkisen kestävää jyystämistä ja sen päälle Peter Northin hengessä tapahtuvaa huipennusta, jonka tilavuus mitataan litroissa. Ei uusi albumi oikeastaan kestä edes puolta tuntia, mutta se tuntuu paljon pidemmältä ajalta. Rähinää, kärinää, nopeita ja lyhyitä rypistelyitä ja lisää rähinää riittää silti. Speed/thrash-biiseihin on ympätty aivan liikaa hc- ja punk-elementtejä, eikä levy räväkkyydestään huolimatta jaksa innostaa kovinkaan paljon. Albumia kuunnellessa tuli mieleen jälleen kerran kiittää vuohenpäätä siitä hyvästä, että Rytmihäiriö on kyennyt käyttämään ja yhdistämään periaatteessa samanlaisia elementtejä ja tekemään niistä paljon, paljon omintakeisemman, nerokkaamman ja kiinnostavamman kombinaation. Surmacore päihittää toksisen holokaustin 6-0 kuten Seppo (nimi muutettu) ryyppykaverinsa. Mutta kotimaisten laitapuolten hyökkääjien salaisena aineosana onkin Gambina, rubiininpunainen taikajuoma! Sitä sopisi lähettää jenkkiläänkin muutama laatikollinen, jotta taso paranisi. JUSSI LAHTONEN 8 BOSTON LIFE LOVE AND HOPE (Frontiers) 80-luvulla kriitikoiden johtoajatus oli, että artistin pitää uudistua. Kymmenisen vuoden välein Boston-otsikon alla levyjä julkaiseva Tom Scholz ei sopinut kaavaan silloin eikä sovi vieläkään. Scholz menee jopa niin pitkälle, että vuonna 1975 perustetun yhtyeen kuudennella täyspitkälle on kolme kappaletta edelliseltä levyltä, Corporate Americalta (2002), joka ?oppasi pahasti edeltäjiinsä verrattuna. Tom Scholz ei ollut tyytyväinen edelliseen albumiin ja se onkin sittemmin poistet- tu markkinoilta, millä selitetään uusintaversioinnit. Bostonin pitkistä äänitysperiodeista johtuen vuonna 2007 edesmennyt alkuperäislaulaja Brad Delp on mukana kolmella raidalla. Scholzin ollessa mieltynyt tiettyyn laulusoundiin ei hänen poissaoloaan välttämättä edes huomaa, sillä paikkaajansa David Victor ja Tommy DeCarlo omaavat samanlaisen kuulaan äänialan. Ei ole siis yllätys, että Life Love and Hopelta välittyy Bostonille ominaisia haikeita melodioita, positiivista henkeä sekä Tom Scholzin korvia hivelevää kitarasoundia. Huolestuttavaa tosin maestron sävellyskynän terävyyden kannalta on se, että parhaimmiston muodostavat aloitusraita Heaven on Earthin ohella ne uusiokäyttöön otetut Didn’t Mean to Fall in Love, Someone ja You Gave Up on Love. MIKA PENTTINEN 7 DESYRE GLAMTRON (Glamnation) Desyren neljän vuoden takainen debyytti Warning of The Night oli lupaava, mutta kärsi huonoista soundeista sekä yleisestä keskeneräisyydestä. Eipä Desyre valmis paketti ole vieläkään, mutta korvaa tarttuville melodioille sillä kieltämättä on. Esimerkiksi Reckless Love voisi helposti paikata hyvien biisien vajettaan ostamalla Desyreltä pari sävellystä. Esimerkiksi Mystery Eyes ja etenkin Dangerous Desyre ovat kappaleita, jonka kaltaisten tekemiseen Olli Hermanin ja kumppaneiden kannattaisi sijoittaa aikaansa botox-hoitojen sijaan. Sitten edellisen levyn kosketinsoittajan riveihinsä pestannut Desyre rokkaa kuin olisi vuosi 1986, jolloin syntikat ottivat ylivallan hevirokissa. Laulajakitaristi Mazi Been kiitoslistalla onkin kyseiseltä vuodelta kolme pitkäsoittoa: Europen The Final Countdown, Bon Jovin Slippery When Wet sekä Samantha Foxin debyytti. Kyseisen kolmikon kun sekoittaa lisäten soppaan saman ajan Suomi-soundia tyyliin Tanna ja Ironcross, niin ollaan aika lähellä Desyren musiikillista olemusta. SUE Desyren korkein liikkeellepaneva voima Jeesuksen ohella lienee kuitenkin yhä Stryper, joka ei kuitenkaan enää niin paljon kuulu läpi kuin esikoisella. Tosin albumin loppupuolelle säästetyt hevimmät palat kavaltavat yhä esikuvat Juudaan lailla. MIKA PENTTINEN 7 sa Tuomas Holopainen repeää nauramaan Nightwishin laulajapolitiikalle naljailevalle sarjakuvalle. Tämä DVD ei saa minua tarttumaan Imaginaerumiin, mutta seuraava levy voisi taas kiinnostella. Mutta tältä erää tiedän, että Ghost Love Score on hyvissä käsissä ja se riittää minulle. NIGHTWISH SHOWTIME, STORYTIME -DVD (Scene Nation Oy) Nightwish oli uskomattoman suuri osa teiniikääni, mutta en ole koskenut bändiin sitten Dark Passion Playn julkaisun. Huomautan eron johtuneen elämässä eteenpäin siirtymisestä, ei Anette Olzonista. Visuaalisesti Nightwish on edelleen samaa tyttö, täysikuu ja ulvova susi –kuvastoa. Myöskään Wacken Open Airissä nauhoitettu keikka ei varsinaisesti tuo kenellekään bändin livenä nähneelle mitään uutta. Tämä kertoo kuitenkin paljon siitä kuinka hienosti After Foreverista tuttu Floor Jansen tonttinsa hoitaa. Dark Chest Of Wonders on aina ollut loistava keikanavaaja ja viimeistään She’s My Sin herättää fanitytönrippeet eloon. Oceanborn ei totutusti ole edustettuna lainkaan. Uuden levyn kappaleet ovat minulle lähes poikkeuksetta vieraita, Ghost River on ainoa mieleenpainuva uusi tuttavuus. DVD kosiskelee häpeilemättä joka suuntaan. Dokumentin selostaa myötähäpeää aiheuttaen yleensä niin mahtava Esko Valtaoja. Extroihin taasen liittyy Timo Jutila, enkä halua tietää niistä sen enempää. Anetten vaatimus olla näkymättä dokumentilla saa kaiken ennen Flooria kuvatun materiaalin tuntumaan auttamattoman vajavaiselta. Noiden aikojen sisällyttäminen dokumenttiin onkin kyseenalaista. Dokumentti on hieman pakotetun oloisesti kahden tunnin mittainen, joskin viihdyttävä. Sen ehdottomasti mielenkiintoisinta antia on materiaali kuuluisalta Denverin-keikalta, jossa Kamelotin laulajat tulivat paikkaamaan Anettea muutaman tunnin varoitusajalla. Suurimpaan inhimillisyyteen pääsee pätkä, jos- » 29 « NRO. 12 ANNI EEROLA 8 REO SPEEDWAGON LIVE AT MOONDANCE JAM (Frontiers) REO Speedwagon oli 70-80-lukujen taitteessa yksi pahamaineisen AOR:n suurimmista nimistä. Bändin melodioihin oli mieltynyt jopa Andy McCoy. Monen kanssayhtyeen tavoin ryhmän levytykset pehmenivät entisestään vuosikymmenen edetessä, ja 80-luvun lopussa ei sliipatulle aikuisrokille ollutkaan enää kysyntää. 90-luvulle tultaessa REO Speedwagonista muodostui menneiden muistelubändi, joka löysi leipäpuun nostalgiafestivaaleilta, kasinoilta ja markkinoilta. Monen klassisen rockbändin lailla kolme viidesosaa kulta-aikojen kokoonpanostaan sisältävä REO Speedwagon on yhä viriili liveakti, vaikka onkin lopettanut aktiivisen uuden materiaalin tuottamisen. Kun itse näin yhtyeen muutama vuosi sitten, repertuaarissa oli vielä otteita viimeisimmältä levyltään, Find Your Own Way Homelta (2007), mutta sittemmin katse on osoitettu jälleen pelkästään taustapeiliin. Kuvamuodossakin saatavissa oleva Live At Moondance Jam on taltioitu kolme vuotta sitten, jolloin REO juhlisti menestyneimmän albuminsa Hi Infidelityn 30-vuotisjuhlaa. Yllättävän lyhyen, vain kahdentoista kappaleen setin kolmannes onkin poimittu siltä. Bändi soittaa olennaisimmat hittinsä tuhansien keikkojen varmuudella. Vuosirenkaita ei havaitse kuin Kevin Cronin äänessä, joka on menettänyt kirkkauttaan, mikä tulee esiin etenkin hitaammissa kappaleissa. MIKA PENTTINEN LEVYARVIOT (One Man Army) Lahjakas metallimusiikin monitoimimies Tuomas Saukkonen tuntui muutama vuosi sitten olevan kaikkialla, niin monen yhtyeen toimintaa hän tuntui pyörittävän. Before The Dawn, Black Sun Aeon, Dawn Of Solace, Routasielu, The Final Harvest... lista oli pitkä. Tänä vuonna Saukkonen teki erittäin radikaalin ratkaisun ja lopetti lukuisat eri yhtyeensä. Niiden tuhkasta syntyi uusi kokoonpano Wolfheart. Wolfheart on yhden miehen kokoonpano, sillä tällä kertaa Saukkonen soittaa, laulaa ja tuottaa kaiken itse. Mieheltä sujuvat tuttuun, suvereeniin tapaan niin kitarat, akustiset kitarat, bassot, rummut, koskettimet ja aiempaakin murhaavammat murinavokaalit. Vain muutamassa kappaleessa kuullaan vierailevan tähden eli Eternal Tears Of Sorrown Mika Lammassaaren kitarasooloja. Saukkosen lievänä helmasyntinä on toisinaan ollut liiankin hyvä tuottaminen ja pedanttinen äänituotanto, jonka takia osa hänen tuotannostaan on kuulostanut turhan hiotulta ja puhtoiselta. Winterbornin kappaleissa on enemmän ilmavuutta ja orgaanisuutta, ja rouhean tuhti kitarasoundi raapii mainion rosoisesti pintaa rikki. Ohuen modernin te?onpinnan sijasta käsissä on raskaampi valurautapannu, joka taitavan kokin käsissä tuottaa mehevämpää paistojälkeä. Talvisen melankolinen, paikoin tyrmäävän raskas ja välillä herkän melodiseen tunnelmanluontiin äityvä albumi on kauttaaltaan vahva ja tasapainoinen kokonaisuus. Levy osoittaa Saukkosen päätöksen keskittyä yhteen yhtyeeseen olleen oikea. Joskus on tuhottava voidakseen luoda, ja kun kuuntelee Gale Of Winterin, Whiteoutin tai The Huntin kaltaisia kappaleita, niin vastaavaa tuhoamista voi suositella muillekin artisteille. Taloudellisesti se ei ole helppo ratkaisu, mutta taiteellisesti se palkitsee.
LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton SUR-RUR – Ajan paksu lakana (Karkia Mistika) Lapualaislähtöinen, jo vuonna 1996 perustettu omituinen veteraanipunktrio Sur-rur on vuosien varrella luonut itselleen kulttimaineen. Vilu Vuorenmaan (laulu, kitara), Ville Laurilan (basso) ja Kimmo Pohjapellon (rummut, perkussiot) muodostama bändi on kerännyt arvostusta varsinkin punkin ja taideräimeen vaihtoehtoisemman kuulijakunnan keskuudessa. Viides levy Ajan paksu lakana vaikuttaa jonkinlaiselta vedenjakajalta ja uudelta alulta yhtyeen uralla. Dinosaur Jr:n ja Karkkiautomaatin ?loso?selta maalaisserkulta kuulostava Sur-rur on ollut alusta saakka periksiantamaton, itsepäinen ja täysin omaehtoinen yhtye. Monille ensikosketus bändiin lienee ollut vuonna 2007 julkaistu edelleenkin kylmiä väreitä herättävä moderni klassikko Uurnapölyjen paluu (jokainen impressionistisen Maiseman tai jyräävän kohkaavan Sokkelon kuullut tietää varmasti, mistä puhun nyt). Uurnapölyjen neroudesta olivat tarkkakorvaisimmat saaneet esimakua toki jo yhtyeen nimettömän debyytin (2004) aikoihin. Kappaleet kuten Henkimaailmassa, Typerysten aika ja varsinkin progressiivinen Murhamaailmassa-eepos ravistelivat kotimaisen punkin ja vaihtoehtoisemman melskeen raja-aitoja, vaikka suurempi suosio yhtyettä silloin välttelikin ja toki välttelee edelleenkin. Sur-rur herätti silti jo silloin positiivista kummastusta siloittelemattomilla punkpop-kappaleillaan ja mielikuvituksellisen humoristisisilla ja ?loso?silla sanoituksillaan. Bändin hällä väliä -asenne saavutti tietynlaisen kulminaatiopisteensä niin kutsutun Sateenkaaripaskaa perseestä -levyn aikoihin. Virallisesti Sur-rur-nimeä kantava yhtyeen kolmas levy kuulemma taltioitiin neliraiturilla ja sen miksaaminen suoritettiin kännissä. Seuraavana vuonna bändi julkaisi vuolaasti kiitellyn Liikkuu kivipinnoilla asumuksenaan laatikko (2011) -albumin, ja tänä vuonna kuvataiteilijanakin kunnostautunut Vilu pukkasi ulos Jarno Alhon (Kytäjä, Sister Flo) kanssa valmistellun Pelkkä väliviiva –sooloprojektinsa albumin. Nyt julkaistava 26 kappaleen mammuttimainen ja eklektinen laulunippu Ajan paksu lakana vuoroin onnistuu ja epäonnistuu. Uusia sointeja ja ideoita esitellään lyhyillä ja maalailevilla instrumentaalipaloilla (Vapaat kielet, Monimuikku, Lehti ajelehtii), ja akustisia tuuliakin maistellaan Laren tulkitsemalla assosiatiivisella Puimurilla ja levyn päättävällä Riitapukarit-kappaleella. Sur-rurin musiikki on aiemminkin ollut toki fragmentaarisen hajanaista, kaoottista ja luonnosmaista, mutta tällä kertaa levy kuulostaa välillä tuskastuttavalla tavalla harjoittelulta. Rentoudu ja vapaudu ja Heitit purulelun seinään kuulostavat humppasovituksineen lähinnä vitseiltä, eivätkä sinänsä kiinnostavat instrumentaalitkaan lopulta avaa kovin kummoisia uusia ovia yhtyeen sielunmaisemaan. Toisaalta levy sisältää yhtyeen uran parhaimpia kappaleita. Et tullut takaisin sovittuun svengaa ja kaahaa kuin viimeistä päivää ja Nopean biisin sanat on sekin instant-klassikko yhtyeen rymisevämmän materiaalin kaanonissa. Punkyhtyeelle hieman nurinkurisesti ovat Sur-rurin hienoimmat biisit aina olleet niitä asteen pidempiä rykäisyjä. Niin myös tällä kertaa. Finni tamppaa jykevästi, energisesti ja synkästi, ja päälle 8-minuuttinen itkettävän kaunis Vierivät pensselit on yhtyeen uran ehdottomia tähtihetkiä. Runsas kappalemateriaalin karsiminen olisi saattanut tehdä tästä levystä yhtyeen toisen klassikkolevyn. Tulevaisuus näyttää kuinka moni levyn kahdestakymmenestäkuudesta kappaleesta jättää jälkensä ajan paksuun lakanaan. 7 MIKKO TOIVIAINEN SUE » 30 « NRO. 12
8 MANSIONS DOOM LOOP LEVYARVIOT (Clifton Motel Records) Doom Loopilla on tämän vuoden kovimmat ensimmäiset 20 sekuntia. Climbersin alkaessa ajattelen heti haluavani olla duon keikalla. Mansionsin lähin vertailukohta on Silversun Pickups, mutta laulaja Christopher Browder tekee Mansionsista ennenkuulumattoman omalaatuisen puuduttavan alternative rock -genren keskellä. Laulaja harvoin on korvaamaton palikka, paitsi jos hänellä on ollut itsevaltaisen suuri rooli myös sävellystyössä. Midlake on tästä uusin esimerkki, hyvin toimii uudelleenjärjesteltynäkin. Uuden levyn äänimaailma on paskaisempi ja sumuisempi kuin aiemmalla Dig Up The Deadilla, kirkkaudessa on otettu takapakkia. Tämä ei kuitenkaan ole automaattisesti huono asia, lähinnä kuriositeetti. Doom Loop on yhtä vahva kokonaisuus kuin isoveljensä. Poppipunkvivahteet puskevat edelleen siellä täällä pintaan, vahvimmin If You’re Leavingillä. 100 Degrees ja Falling Down palaavat Dig Up The Deadin äänimaisemiin. Yksi selkeä puute uutukaisessa on edeltäjäänsä nähden: se ei sisällä niin upeita lentäviä lausahduksia. Kuten ”You have a car that you never drive. I have an ex who I never liked.” Maailman hienoin rinnastus ikinä. ANNI EEROLA 8 20TH FLIGHT ROCKERS QUALITY TIME (Jungle Records) 1980-luvun alkupuolella rockabilly-skeneen alkoi ilmestyä bändejä, jotka pyrkivät laajentamaan ilmaisuaan perinteisen ‘billy-musan ulkopuolellekin imien vaikutteita tuoreimmista musiikkisuuntauksista, sekoittaen vaikkapa uuden aallon moderneja soundeja traditionaalisempaan tyyliin. Tällaisia bändejä olivat esimerkiksi Polecats, Blue Cats ja Restless. Nopeasti tyylilajille keksittiin nimikin, sitä alettiin kutsua neobillyksi. Neobillykin on siis ironisesti jo yli 30 vuotta vanha musiikkigenre. Pääkaupunkiseudulta ponnistava 20th Flight Rockers kuulostaa välillä aivan täydelliseltä vuoden 1983 malliselta neobilly-yhtyeeltä. Yhtyeen kakkoslevyn parhaat biisit (Quality Time, Rock Show) kuulostavat aivan täysin Restlessin Vanish Without a Trace -sessioista ylijääneiltä laatuteoksilta. Välillä bändi kokeilee myös muunlaisia mallintamisia Fatboysta (Blue Open Water, You’ve Got It All) Johnny Burnette Trioon (One Night Stand). Rockabilly-bändin syyttäminen omaperäisyyden puutteesta olisi aivan täysin hölmöläisten hommaa ja 20th Flight Rockersilla on myös biisejä, joiden alkulähteen osoitteleminen on vähän vaikeampaa. Bändissä on kotomaan ympyröissä erittäin kova solisti, sävellyskynää ja sovitusnäkemystä vaikka muille jakaa. Quality Timella bändi nousee hyvinkin suomalaisen skenen kärkikahinoihin. Silti olisi hauska kuulla, mitä mieltä Restlesspomo Mark Harman olisi levyn nimikappaleesta! JYRKI MÄKELÄ 7 THE PISTONES EYES OVER THE CITY (Combat Rock Industry) Jos bändin tyyppien menneisyydestä (ja nykyisyydestäkin) löytyy sellaisia yhtyeitä kuten Lehtivihreät, Nollaseiska, Heartburns ja Häiriköt, ei luultavasti tarvitse paljon selvitellä bändin tyylisuuntaa. Eikä epäillä, etteikö homma toimisi. Pistones on vanhakantaista melodista punkrockia Clashin ja Jamin hengessä, kuten saatekirjekin itsestäänselvyyden ilmaisee. Parin vuosikymmenen pätevyydellä solisti Janne ja basisti Frank ovat vääntäneet kasaan nipun hyvänlaisia punkrock-biisejä, joissa on melodiaa ja tarttuvia kertosäkeitä ja välillä ilmeisesti myös teksteissä asiaa. Lauri Eloranta (Damn Seagulls, Pää Kii) on ollut juuri oikea tuottaja bändille ja soundit ovat oikealla tavalla maanläheiset ja lämpimätkin. Pistonesin ongelma on, että loppupeleissä siinä ei ole kuitenkaan mitään, mikä nostaisi sen aikalaistensa yläpuolelle, tekisi siitä 2010-luvun kovimman punkbändin. Pistonesilla on taitoa, biisejä ja näkemystä, mutta ANTTI KOKKOMÄKI & TAMMIKUUN LAPSET – Alaska (Karhuvaltio Records) Antti Kokkomäki & Tammikuun lasten debyyttialbumi Alaska käynnistyy komeasti. Tammikuun lapsi tuo mieleen Atlético Kumpulan ja Tero-Petrin yhteensulauman, joka on päättänyt yhdistellä suomalaista runoperinnettä, kansantanhua ja modernia folkrockia. Kuusihenkisen bändin soundi kuulostaa isolta, soitto on täyteläistä, ja Antti Kokkomäen ja Milja Mäkelän äänet tukevat hyvin toisiaan tuoden mieleen paikoitellen The Swell Seasonin. Orgaaninen instrumentaatio jousine, banjoine ja akustisine kitaroineen kuulostaa ajattomalta ja tukee kappaleita ja yleiskuvaa. Hyviä biisejä on levyllä useita. Pelkkää pölyä tuo mieleen Sufjan Stevensin ja rivakka Kettutyttö toimii kuin venäläinen sauna. Meteoriitti kuulostaa sävellyksellisesti Egotripiltä ja sisältää muuta materiaalia yllättävämmän sanoituksen, jossa puhutaan kol- miolääkkeistä ja joukkoitsemurhasta. Sävellyksellisesti löysempää materiaalia edustavia kappaleitakin löytyy. Odotan ja Juokset niin kauas ovat molemmat nättejä kappaleita, mutta myös turhan lähellä substanssitonta pikkukivuutta. Antti Kokkomäki & Tammikuun lasten valttikortteja ovat kauneus ja herkkyys, mutta lisää rohkeutta ja kaavan rikkomista kaivattaisiin vielä. niin karskilta kuin se kuulostaakin, se mystinen jokin puuttuu tai on ainakin vielä hakusessa. sisältöä kovinkaan tarkasti. Kaksikko kohkaa 13 biisin matkalla varsin ansiokkaasti, eikä suvantokohtia matkan varrelle mahdu. 2009 julkaistuun War Is Noiseen verrattuna Rauha on raaempi ja paljaampi. Kappaleet eivät anna armoa eivätkä ne sitä myöskään pyytele. Ensimmäisellä levyllä biisejä maustettiin myös muilla soittimilla. Nyt ne tarjotaan käytännössä sellaisenaan. Keskiössä ovat vain Jayn virvelirumpu ja Jaakon akustinen kitara. Samalla duo on lähempänä lavapresenssiään, mutta tamperelaiskaksikon poikkeuksellinen live-energia ei vieläkään levylle ole tallentunut. Tosin on täysin kestämätön vaatimus sitä tallenteelta odotakaan. Joka tapauksessa duon keskeinen ideologia on tallentunut levylle debyyttiä paremmin. Edellisestäkin levystä yksinkertaistuneen ilmaisun lisäksi suurin erottava ja tässä tapauksessa parantava tekijä on Rauhan paremmat biisit. Vaikka kappaleet kilisevät ja kolisevat kuin raivotautinen 1970-lukulainen koulubussi, sävellyksissä on ideaa enemmän kuin ensimmäisen levyn biiseissä. Joku voisi tietenkin heristää sormea sille, että sävellysten idea on vaarassa joutua uhratuksi kovaäänisen toteutuksen alttarilla, mutta Jaakon ja Jayn kohdalla se olisi turhanaikaista yksityiskohdista nillittämistä. sesta pakastaan. Tällä kertaa Black Magic Six nimittäin tutustuttaa kuulijansa myös suomenkieliseen ilmaisuun kappaleessa Kyllikki Saaren murha, joka on komeinta suomalaista murhabluesia miesmuistiin. Jos Black Magic Six tekisi coverin J. Karjalaisen Laura Häkkisen silmät -biisistä, lopputulos olisi luultavasti lähellä Kyllikki Saaren murha -kappaletta. Biisissä on, kuten koko levyssä, myös jotain samaa kuin Nick Caven murhaballadeissa. Halfway To Hell saa odottamaan tulevaa kieli pitkällä. 8 JYRKI MÄKELÄ 7 CHERRY & THE VIPERS CHERRY & THE VIPERS (Sony) Cherry & The Vipersilla on lähdöstä lähtien hyvät kortit nousta suurempaankin tietoisuuteen. Bändin rumpupatterin takana istuu Eicca Toppinen, kokoonpanon keulakuvana heiluu näyttelijänäkin tunnettu karismaattinen Kirsi Ylijoki ja bändin kynäilemistä rockbiiseistä löytyy riittävä määrä koukkuja. Cherry & The Vipersin luontaiset verrokit löytyvät muun muassa sellaisista bändeistä kuin Haloo Helsinki! ja Nimetön. Tosin Cherry & The Vipersin rockiin on annosteltu pari lusikallista enemmän heviä kuin edellä mainittuihin. Myös Ylijoen tummempi ja vivahteikkaampi lauluääni erottaa kyyt edukseen nuoremmilla naislaulajilla varustetuista bändeistä. Kesällä 2012 Cherry & The Vipers ponnahti tietoisuuteen coveroimalla varsin räväkästi J. Karjalaisen Sekaisin-hitin. Debyyttilevyllään bändi jatkaa rockia, punkkia ja heviä yhdistelevällä linjalla. Pääosan sävellysvastuusta on kantanut Toppinen. Sävellyksissä on kautta linjan hyvä meininki, mutta peräkkäin levylle sijoitettuna kokonaisuus on aavistuksen puuduttava kokemus. Samanlaisia biisit eivät sinänsä ole, mutta pienet tempovaihtelut olisivat voineet olla hyvä ratkaisu. Joka tapauksessa Cherry & The Vipers avaa pelin paremmin kuin moni muu suomalainen debyyttibändi. On mielenkiintoista nähdä, löytyykö hihasta jo seuraavalle levylle selkeä iso hitti. Nyt sellaista ei levyltä nouse. ILKKA LAPPI 8 JAAKKO&JAY RAUHA (Fullsteam) Rauha-nimi ei kuvaa tamperelaisen folkpunk-duon toisen täyspitkän (30+ minuuttia) SUE ILKKA LAPPI 9 BLACK MAGIC SIX HALFWAY TO HELL (Big Money Recordings) Kun kulkee niin kulkee, voisivat todeta Black Magic Six -duon J-Tan ja Lew Si?er. Nopeaan tahtiin levyjä ulos pukkaava kaksikolle Halfway To Hell -ep on nopeasti laskettuna neljäs julkaisu parin vuoden sisään. Garagerockin, punkin ja bluesin epäpyhä kolmiavioliitto kantaa edelleen ja liittoon tuntuu edelleen löytyvän tuoreita näkökulmia. Black Magic Sixin peruselementeistä ei silti uutukaisella tingitä, ja miksipä toimivaa pyörää tarvitsisikaan korjailla. Kuuden biisin Halfway To Hellillä J-Tan ja Lew Si?er paljastavat uuden kortin pirulli- » 31 « NRO. 12 MIKKO TOIVIAINEN ILKKA LAPPI 9 TAMMELA 33100 MUISTATKO ILLAT (Eclipse Music) Tampereelle paikantuva indiepopduon debyytti on monipuolisempi levy kuin Haapasalon avioparin muodostaman kokoonpanon genremäärittely antaa ymmärtää. Toki pääsoittimina ovat Jaani Haapasalon soittama kitara ja Annaleenan koskettimet. Mutta kymmenen biisin aikana levyllä kuullaan myös muun muassa haitaria, pasuunaa ja selloa, jotka tuovat kaivattua vaihtelua levyn yleisilmeeseen. Isommillaan Tammela 33100 soikin kokonaisen bändin voimin Asuntilabiisissä. Muistatko illat yllättää musiikillisen monipuolisuutensa lisäksi äkkiväärillä tarinoillaan. Haapasalojen yhdessä sanoittamissa biiseissä kulkee koko elämän kirjo juhlista murhatarinoihin. Useammassa tarinassa pilkahtelee musta huumori. Sanoitusten kertomukset nousevatkin useimmissa tapauksissa sävellyksiä keskeisempään rooliin. Muun muassa nimiraita Muistatko illat, Joulyö mansikkatilalla ja Mun täytyy tunnustaa ovat raitoja, jotka ovat kuin tehty intiimeille keikkalavoille musiikkia arvostavan yleisön eteen. Kokonaan oma lukunsa on levyn viimeinen biisi. Hyvistä hetkistä huolimatta Muistatko illat yltyy komeimmilleen pelkistetyllä päätösraidalla Tanssi tyttö tanssi, joka hen-
8 LEVYARVIOT BLACK TRIP – Goin’ Under (Threeman) Aivan ensikuulemalta ruotsalaisen Black Tripin esikoinen kuulostaa myöhempien aikojen The Hellacoptersilta. Yhteyksiä löytyykin: exrumpali Robert Eriksson vierailee perkussioissa, Nicke Andersson on piirtänyt bändille logon ja ruotsalaistunut Imperial State Electric -basisti Dolf de Borst on äänittänyt albumin pieteetillä yhdessä miksaajan, ex-Dismember-rumpalin Fred Estbyn kanssa. Albumin vokalistina karjahtelee kuitenkin ansiokkaasti speedmetallibändi Enforcerin ba- sisti Joseph Tholl. Seuraavaksi heräävä mielleyhtymä on Thin Lizzy, jonka suuntaan Black Tripin nokkamiehen, ex-Entombed-rumpali Peter Stjärnvindin hienot kitaramelodiat selvästi kumartavat. Black Trip onnistuu luomaan synteesin Lizzyn 70-lukulaisesta hardrockista, tyylikkäimmästä NWOBHM:sta sekä 90ja 2000-lukujen laadukkaimmasta toimintarockista. Mikä parasta, muutaman kuuntelukerran jälkeen yhtyeen oma persoonallisuus nousee pinon päällimmäiseksi, eivätkä vai- kutteet hämää kuuntelunautintoa; päinvastoin. Suosittelen Black Tripin katsastamista, mikäli Ghost vaikuttaa liian laskelmoidulta, Witchcraft liian kasarilta tai Imperial State Electric liian popilta. Suosittelen yhtyettä myös, jos pidät vain jostakin mainitusta bändistä tai vaikka kaikista. Tämä levy sisältää todella hyvää hardrockia. Jos Goin’ Under olisi perunalihalaatikko, se sisältäisi rutkasti lihaa ja perunaa. gittää tekstinsä varassa. Se runoilee kuin viiden sentin Tapani Kinnunen aamuöisillä jatkoilla laskuhumalassa kasvaen bileillasta kohti kylmäävää huipennustaan. Lupaava debyytti ansaitsi päätöksellään yhden ylimääräisen pisteen. Gruesome on julkaissut parin vuoden aikana Slumberland-merkillä pari seiskatuumaista. Noista biiseistä viisi on mukana myös tällä esikoisalbumilla. Joanna Gruesomen musiikkia ei sovi haukkua twee-popiksi, sillä se on kuulemma rankkaa lo?-punkrockia. Musiikilliset ainekset ovat kasassa, kun säröpedaalin läpi ajetun tween lisäksi soppaan lisätään aimo annos kepeää C86-indievuosimallin noisepoppia sekä ripaus grungea. Lopputulos on vaivattomasti nautittava ja melodinen, silti hersyvän pirskahteleva ja kirpeän ihana. Alunperin kiinnostukseni herättänyt levyn piirroskansi on ihastuttavan ysärihenkinen. Secret Surprise -kappaleesta löytyisi helposti ainekset pömpöösimpäänkin indiepoppiin, mutta onneksi Joanna Gruesome on kehityksensä tässä vaiheessa vielä kukkeimmillaan, eikä yhtyeen tyylitaju petä missään vaiheessa. Kitarat raikaavat kautta linjan armottomalla paahteella, ja meteliä niistä irtoaa paikoitellen kuin pienestä Sonic Youthista. Solisti Alanna McArdlen ääni on enkelimäisen shoegazing-heleä. Albumin loppuun laitetut rankka Graveyard sekä herkkä Satan lisäävät katu-uskottavuutta sopivan söpösti. Fall Out of Love sulkee kehän samankaltaiseen pedaali-instrumentaalijamiin. Näiden väliin mahtuu yhdeksän lähes katkeamattoman motorik-kompin tahdittamaa itsetietoisesti kengänkärkiinsä tuijottelevaa, kevytpsykedeelistä pop-kappaletta. Biisit voi kuvitella soimaan trendikkäällä klubilla, jonka lattialla Ville Särmän näköiset meikatut miehet imitoivat hikisiä tanssiliikkeitä. Muita kappaleita seikkailuhenkisempi nimibiisi ja kauan sitten unohtamaani 70-luvun alun glamrock-biisin melodiaa kertosäkeessään lainaava You Won’t Be The Same erottuvat tasavahvasta materiaalista. 9 ILKKA LAPPI 6 THE WANTED WORD OF MOUTH (Island) Ysäri on kuulemma joko palannut tai tekemässä vahvaa comebackia. Käsi ylös, jos yksi viidestä ensimmäisestä ysäriassosiaatiosta ei ole poikabändit. Brittein saarilta ponnistava The Wanted ei suinkaan ole uusi tulokas, sillä bändi on ehtinyt olla kasassa jo vuodesta 2009. Word of Mouth on kokoonpanon kolmas levy ja neljättäkin kuulemma kovaa vauhtia työstetään. Kauniiden poikien kvintetti on rakennettu kaikkien ikiaikaisten poikabändisääntöjen mukaan. Myös musiikki seuraa 1990-luvulla syntyneitä kaavoja. On tanssittavaa pomppukomppia, on laalaalaa-harmonialauluja sekä makean ja yli-imelän välillä taiteilevia lurituksia rakkaudesta. Saarivaltioissa levyltä irrotettu Walk Like Rihanna on ollut jonkunmoinen hittikin. Eikä ihme, sillä poikabändien kattavassa historiikissa biisi ansaitsee ainakin sivulauseen verran tilaa, vaikka ei toki Backstreet Boysin kovimpien hittien tai vastaavien genren merkkipaalujen tasolle ylläkään. Yksi pikkuhitti ei kuitenkaan riitä kannattelemaan täyspitkää levyä. Keskinkertaisen biisimateriaalilla Wantedin eväät on äkkiä syöty. Jo äiti opetti, että makeaa ja imelää yhdistelemällä ähky koittaa äkkiä ja yllättäen. Wantedin kohdalla ähky iskee noin neljän biisin jälkeen, eikä ole edes väliä, mistä kohtaa levyn aloittaa. ILKKA LAPPI 8 JOANNA GRUESOME WEIRD SISTER (Fortuna POP!) Mainioilla kitarapop-bändeillään aiemmin ilahduttanut Fortuna POP! -levymerkki ei petä tälläkään kertaa. Walesin pääkaupungista Cardi?sta kotoisin oleva, äärimmäisen lupaavalta vaikuttava nörttiviisikko Joanna JARI MÄKELÄ 8 TOY JOIN THE DOTS (Heavenly) Isoilla kirjaimilla nimensä kirjoittavan lontoolaisen TOY:n viimevuotinen debyyttialbumi kehuttiin brittilehdistössä maasta taivaaseen. Mairittelut eivät olleet vailla perusteita, mutta The Horrorsin jäsenten hehkuttama pikkuvelibändi (laulajakitaristi Tom Dougall on itse asiassa The Pipettesin Rose Dougallin pikkuveli) vaikutti levyllä värittömämmältä tapaukselta kuin amerikkalainen virkaveljensä Tame Impala ja vaarattomammalta kuin kotoiset K-X-P tai Death Hawks. TOY:n esikoislevyn valtti oli yllätyksellisyys. Sitä kuunnellessaan ei vielä tiennyt, mitä seuraavalla raidalla olisi odotettavissa. Kakkoslevy Join The Dotsin kurinalaisen juonenkulun arvaa jo etukäteen biisien pituuksien perusteella. Levy alkaa lupaavasti Conductor-instrumentaalilla, joka kuulostaa The Horrorsin Higher-remixlevyltä napatulta seitsemänminuuttiselta. Viimeinen kappale SUE JARI MÄKELÄ LEE RANALDO AND THE DUST LAST NIGHT ON EARTH (Matador) Lee Ranaldo on ollut aktiivinen sitten vuoden 2011, jolloin Sonic Youth hajosi Kim Gordonin ja Thurston Mooren avioeron myötä. Ranaldo julkaisee jo toisen levynsä kahden vuoden sisään. Tälle levylle mies kasasi The Dust -yhtyeen, joka koostuu entisestä bändikaverista, rumpali Steve Shelleystä, sekä kitaristi Alan Lichtistä että basisti Tim Lüntzelista. Ranaldo on Sonic Youthin melodisin ja maltillisin jäsen, jonka kappaleet dominoivat henkilökohtaista SY TOP 10 -listaani. Last Night on Earth on Ranaldon ystäville hyvin miellyttävä, mutta vähän yllätyksiä tarjoava levy. Bändi toimii levyllä mainiosti, kitarat pörisevät juuri niin kuin pitääkin ja usein innostutaan jopa stemmalaulantaan sävellyksinä toimivissa kertosäkeissä. Usein tuntuu, että Ranaldo ei itse lähde kertosäkeisiin riittävällä intensiteetillä. Laulu pysyy usein turhan monotonisena säkeistöön verrattuna, kun melodiasta ja kertosäkeestä voisi saada kiinnostavampia variaatiolla ja rekisteriä muuntelemalla. Lee Ranaldon olisi helppoa viettää loppuelämänsä nauttien arvostusta kulttisankarina. On mukavaa nähdä ja kuulla, että jo 57-vuotias mies haluaa edelleen luoda uutta ja tekee sen laadukkaasti. Antaisin tälle kouluarvosanan 7,5, jos se olisi mahdollista, mutta formaatin sanelemana pyöristän sen kahdeksaan. THOMAS LILLEY 7 PASSING HUMAN PARADE PROVOCATIVE DREAMS (Omakustanne) Passing Human Parade on mainio esimerkki siitä, miten yhteisörahoittaminen auttaa aloittelevia artisteja. Yli 100 ihmistä osallistui levynteon kuluihin mesenaatti.me-sivuston kautta. Anniina Antinrannan sooloprojekti vie kuulijan 2000-luvun alkuun. Konerytmit tahdittavat hänen laulusuorituksiaan. Antinranta laulaa osaavasti, mutta konetaustaisten naisartistien lainalaisuuksien mukaan. Kovinkaan omaperäiseltä ei albumi missään vaiheessa kuulosta. Vaan väliäkö tuolla, sillä välillä homma natsaa oikein hienosti. Pianovetoinen They Smoked And Stared At Us, koliseva Passing Human Parade sekä Massive Attackin mieleen tuova Neon Blues ovat oivia kappaleita. Harmittavasti levyn tasapaksusta materiaalista ei muita huippuhetkiä löydy. JARKKO FRÄNTILÄ JARI MÄKELÄ 7 THE SOUNDS WEEKEND (Arnioki/Warner) The Sounds -yhtyeen viehätys on aina perustunut rokkaavan muovikuoren ja surumielisen pohjavireen väliseen ristiriitaan. Viidennellä albumilla melankolia selättää pintakiillon lopullisesti. Androgyyni ikiliikkuja Maja on rajoittuneen maneerivalikoimansa vanki, mutta hänen haavoittunut äänensä antaa kliseisille sanoituksille yllättävää sisältöä. Kun Maja kannustaa seuraajiaan pogoamaan hymyttöminä marionetteina bändin tarttuvien iskusävelmien tahdissa, ja hoilaa ”It’s a great day to be alive” tai ”Put your hands up in the air, listen we are young and wild”, minun tekee mieli vetää ranteeni auki. Kansikuva on postikortti Amerikanmaalta. ”Terveisiä keikalta! Ihailkaa tätä yömaisemaa. Me bändiläiset tykkäämme juhlia iltaisin! Tässä huikeassa maailmanpyörässä olisimme pyörähtäneet, jos se olisi ollut auki, kun majoituimme motellissa, joka sijaitsi studion lähellä. Studiossa oli valtava miksauspöytä, jonka takana tuottaja Alex Newport istui. Jesper ja Felix pääsivät vilkaisemaan sitä lähietäisyydeltä”. Yhtyeen levytysuran kannalta Weekend on selkeä korjausliike parempaan. Kahdentoista vuoden matka on kuitenkin jättänyt arvet meihin molempiin. Kun olen oikein masentunut, ruokin olotilaa The Soundsin uutuudella. » 32 « NRO. 12 JARI MÄKELÄ 8 STACHE THE REASON WE GET NOTHING DONE (Wolfbeat) Movember-kuukausi oli ja meni, vaan eipä oululaisen Stachen mainiosti nimetty The Reason We Get Nothing Done siihen välttämättä mitenkään edes liity. Yhtye itse määrittelee musiikkinsa pop/rock/alternative/indieksi, mutta hipstereille albumilta ei löydy mitään hetken diggailtavaa. Paino onkin listauksen kahdessa ensimmäisessä sanassa. Albumin avaava Hallelujah Baby! on mainiota, ajatonta rockmusiikkia. Mystical Train -kappaleen kertosäe jää soimaan päähän päiväkausiksi. Still And Sound on mainio hituri, joka kuulostaa ruotsalaiselta radiopopilta – ja tämä on ehdoton kehu. Game On kaikuu 60-luvun sävyjä. Magnos & Chickenin leikkisyys ihastuttaa. Sovituksissaan Stache välttelee ilmiselvimpiä ratkaisuja. Albumin toiseksi viimeiseksi jätetty Common Wealth on todella komea soulahtava kappale. JARKKO FRÄNTILÄ 7 VERDE PETOVIHA (Untergeschoss/Karkia Mistika/Nekorekords) Jos Verden uudelta levyltä pitäisi nimetä jokin teema, niin se voisi olla luonnonäänten ja synteettisten äänten välinen leikki. Pääosassa Petoviha-levyllä ovat elektroniset laitteet, jotka ovat ilmeisesti suurimmaksi osaksi Mika Rintalan itsensä tekemiä tai valmislaitteista muokkaamia. Lisäksi ääneen pääsevät erinäiset vierailijat soittimineen.
LEVYARVIOT Näistä erityisesti trumpetti istuu hyvin äänikudelmaan. Useampi raita sisältää myös luonnonläheisiä kenttä-äänityksiä, joita kuullaan enimmäkseen melko paljaaltaan, vailla sen suurempia manipulaatioita. Nämä luovat jännitettä ja paikoitellen myös huumoria. Mainittakoon esimerkkeinä vaikkapa kappaleet Kekkonen, jossa kuullaan hienosti stereokentässä liikkuvaa kalastusvirvelin ääntä sekä vocoderia, ja toisena esimerkkinä Hukka sukka. Tunnelma on paikoin vangitseva, mutta lopulta levyllä ei ole riittävää vaihtelua, jotta seitsemänkymmenen minuutin yhteismittaa voisi pitää perusteltuna. Karsiminen olisi tehnyt hyvää, sillä Petovihan loppupuolella on useampi vahva kappale, jotka pääsisivät lyhyemmällä levyllä paremmin oikeuksiinsa. Kappaleen Hiljainen hyväksyntä kaikuva trumpetti ja kummallinen nariseva ääni pelaavat mukavasti yhteen, kuten myös hienon Arvioimatta jätetyn kitara ja Mikko Perkolan viola da gamba. ALONZO AJU HEINO 8 RISTO II (Fonal) Ristoa on miltei ollut ikävä. Bändin kaksi ensimmäistä levyä ovat 2000-luvun klassikoita ja Risto Ylihärsilän laulujen hahmoista rakentuva “Risto” on yksi suomenkielisen rocklyriikan koherenteimmista ja moniulotteisimmista ?guureista. Sähköhäiriöön-levyllä (2009) kuulosti kuitenkin siltä, että mielekäs soitettava on loppunut eikä bändi enää hirveästi keikkaillut. Ylihärsilän soolokeikat ovat kuitenkin olleet hienoja esiintymisiä, eivätkä pelkästään nostalgian vuoksi: Ylihärsilä on omilla ehdoillaan ehdottoman karismaattinen esiintyjä ja taitava muusikko. Salaa toivoin jo, että seuraava Riston levy olisi soololevy. Puoliksi toiveeni toteutuikin. Yhtyeen muut muusikot ovat II:lla läsnä lähinnä yksittäisinä soitinraitoina tai sampleina, kussakin biisissä tarvittaessa käytettyinä elementteinä siinä missä vierailijat Pekko Käppi ja Helsinki Soundpainting Ensemble. Pääosassa ovat nyt Ylihärsilän syntetisaattorien entistä monenlaisemmat äänet, sähköpianot ja laulu. II on studiossa rakennettu teos, ja Ylihärsilä on valikoinut ja järjestänyt kappaleiden palikat taiten. Laulujen maailman tunnistaa Riston maailmaksi, mutta teemat ovat muuttuneet. Mielenterveysongelmia ei sivuta paljoakaan, vaan levyn selkein teema on kuolema, kuoleman hetken kohtaaminen. Toiseksi, paljon yllättävämmäksi teemaksi hahmottuu teknologinen singulariteetti ja transhumanismi – fantasia siitä kuinka ihmisen tekemä ihmistä älykkäämpi tekoäly tekee ketjussa aina vain älykkäämpiä versioita itsestään ja pystyy simuloimaan uuden maailmankaikkeuden ja ihmisen. Musiikki, laulut ja tuotanto limittyvät toisiinsa ja Risto on löytänyt itselleen ja suomalaiselle popmusiikillekin aivan uudenlaisia näkymiä. Harmi, että kahdeksan biisin joukossa on kaksi melko turhaa vetoa. Kolkko ja tylsä Valoputkessa on yksi Riston huonoimpia biisejä eikä Mikä estää olemasta ihan kaikki oikein lähde. Muuten II on odottamattomalla tavalla loistokas paluu yhdeltä suomi-indien merkittävimmistä bändeistä. PYRY HALLAMAA 7 RITUAL SMOKER NOT TO DOMINATE, BUT TO SERVE (Around Your Neck) Surinaa. Kitarat jauhavat toistuvia kuvioita hiljalleen voimistuen. Savua. Syntetisaattorit vellovat äänikentässä, täyttäen kaikki kohtaamansa aukot. Usvaa. Nais -ja miesääni vuorottelevat. Laulu kaikuu enimmäkseen kuiskien, mutta toisinaan äänet myös soivat vuolaammin. Välistä saksofonin uumenista pörisee. Pimeä horisontti. Basso ja rummut kutovat hypnoottista poljentoa kärsivällisesti. Ritual Smoker maalaa debyyttilevyllään yhtenäisen tummanpuhuvan äänimaailman, mutta lupaavista lähtökohdista ei vielä kehkeydy sellaista musiikkia, joka vangitsisi vääjäämättä luokseen. Vahvasti toistolle ja kasvatuksille perustu- VARVARA – Decades (Haminian Sounds) Haminalainen Varvara on saanut toisen levynsä kasaan kesän 2013 aikana. Yhtye on ollut kiitettävän aktiivinen. Edellinen levy ilmestyi 2011, ja väliin on mahtunut reippaasti keikkoja. Mielenkiintoisen, YouTubesta löytyvän levynvalmistumisdokumentin kuvannut yhtye on vahvistanut joukkojaan uudelle levylle sekä kosketinsoittajalla että viulistilla. Decades on Varvaran laulajan Mikko Ki- rin mukaan paluu bändin musiikillisille juurille, joita ruokkivat sävellyksistä päätellen The Posies, Weezer ja Lemonator. Vaikutteet eivät kuitenkaan ole ilmiselviä, vaan yhtyeellä on oma soundinsa, ja monessa kappaleessa poiketaan perinteisestä power pop -muotista häröilemään. Esimerkiksi Are You Coming with Me? nojaa hienosti Kingston Wallin suuntaan. Tästä hienosta levystä on vaikeaa kaivaa negatiivista kritikoitavaa. Levy on hienosti sävelletty, sovitettu ja tuotettu, vaikka falsettolaulut olisivat vaatineet harkintaa (mm. Bown Down). Viimeisen silauksen levylle antaisi tietysti selkeä hittikappale, joka tästä jää uupumaan. Hitti on tietysti vain kappale, joka helpottaa levyn menestymistä eikä sinänsä vaikuta onnistuneeseen, kuunneltavaan kokonaisuuteen. vat kappaleet haastavat soittajansa. Paisuttelun Ritual Smoker hallitsee, mutta matkat huipennuksiin vaativat vielä huomiota, jotta toistosta alkaisi erottua sävyeroja. Ri?t ovat pää-asiassa melko yksinkertaisia ja tämä entisestään korostaa sitä miten ne soitetaan. Yksinkertainen on monasti kaikkein vaikeinta. Kaikissa kappaleissa on kuitenkin ehdottomasti hetkensä. Melodian käsittelyyn tosin kaipaisi hieman enemmän mielikuvituksellisuutta tai sitten vastavuoroisesti persoonallisempaa äänenkäyttöä. Yksittäisistä kappaleista mainittakoon White Lines, jossa jämerän biitin säestämä syntetisaattorikuvio tarraa napakasti ranteesta ja vie tanssien pimeään yöhön. painotus on vanhemmassa matskussa. Aliarvostettu Maladjusted (1997) on ilahduttavasti esillä, ja sekä nimikappale että Alma Matters ovat loistavia. Kuolematon Irish Blood, English Heart vie mukanaan. The Smithsin biiseistä Still Ill ja That Joke Isn’t Funny Anymore toimivat, mutta pysäyttävin on Meat Is Murder, jossa Morrissey samastuu tapettavaan eläimeen. Yleisön villitsevä encore The Boy With The Thorn In His Side kruunaa lopun. Wenu Wenu on Souleymanin jo viides länsimaissa julkaistu albumi, joten oletan, että hänellä on täällä vankka kannattajakuntansa. Levyn ylärekisterissä kiemurtelevat melodiakulut ja takapotkukompit ovat kuitenkin jossain niin kaukana oman kokemuspiirini tavoittamattomissa, että minulle ne tuovat mieleen ainoastaan Indiana Jones -elokuvan käärmeenlumoojan tai Turun öisillä kaduilla ohi ajavan viritetyn auton, jonka subwoofer potkii takaluukun läpi Lähi-idän biittejä. Käsinkosketeltavan lähellä, mutta silti niin saamarin kaukana. 8 ALONZO AJU HEINO 9 MORRISSEY 25LIVE (Eagle Vision) Morrisseyn uusin konserttitaltiointi on muistelmien ohella enemmän kuin tervetullut, onhan uusimmasta studioalbumista Years Of Refusalista (2009) jo sietämättömän kauan. Konsertti Los Angelesin pienessä Hollywood High Schoolissa on erinomainen. Keväällä 54 vuotta täyttäneen laulajan karisma tuntuu lujemmin kuin koskaan. Yhtä aikaa nöyrät ja mahtailevat lavaelkeet, tyylikäs pukeutuminen, ilmeiden vilpittömyys – säteily on käsinkosketeltavaa. Bändin jätkät paistattelevat dramaattisen seksikkäissä väreissä ja yhtenäisissä asuissa, mutta Morrissey on tähti. Hän kylpee kirkkaimmassa valokeilassa juuri oikein leikatuissa paidoissa. Kaikkea tätä korostaa James Russellin onnistunut ohjaus. Bändi soittaa vapautuneesti. Ei ole helppoa saada esimerkiksi November Spawned A Monster svengaamaan, mutta yhtye on ilmiömäinen ja saa myös väliosan pimeät puolet esiin. Setissä on pari uutta biisiä, mutta SUE TUOMAS PELTTARI 6 THOMAS LILLEY OMAR SOULEYMAN WENU WENU (Ribbon Music) Varmasti tunnetuin ja useimmin siteerattu syyrialaiseen Omar Souleymaniin liittyvä tarina täällä Suomessa on se, jossa Flow-festivaalilla vuonna 2010 esiintyneen Souleymanin komppikone oli lentomatkalla mystisesti hajonnut. Neuvokkaasti paikkaamaan hälytettiin muutaman minuutin varoitusajalla sattumoisin festarilla ollut ihmisrytmikone Tomi Leppänen, joka soitti keikan rytmikuiskaajan avustuksella komeasti loppuun. Itsekin olin paikalla, mutta tuo taisi jäädä keikan mieleenpainuvimmaksi yksityiskohdaksi. Olen musiikillisesti kohtalaisen moniruokainen. Kuuntelen sujuvasti ja mielelläni afrobeatia, ethiojazzia, Pohjois-Afrikan beduiinirockia, intialaista acidhousea tai mongolialaista kurkkulaulua. Jostain syystä Souleymanin edustama lähi-idän rytmimusiikki ei silti avaudu minulle. Sen sävelasteikot ovat vieraita ja estetiikka tyystin käsityskykyni ulottumattomissa. En saa siitä pitävää otetta ja harjaantumattomaan korvaani kaikki miehen biisit kuulostavat yhdeltä ja samalta kimakalta jynkytykseltä. Tunnen itseni tyhmäksi yrittäessäni itku silmässä ymmärtää Souleymanin levyä, mutta lopulta nostan kädet pystyyn ja luovutan. Kieran Hebdenin eli FourTetin tuottama » 33 « NRO. 12 TOMI TUOMINEN 8 J. TOLVI KUINKA KEHTAATTE? (Äänetön) Melko tarkkaan kolme vuotta sitten J.Tolvi Semibandin Oleilua-debyytti ihastutti meikäläistä siinä määrin, että kirjoitin levystä yhdeksän pisteen levyarvion. Vertasin levyä Ariel Pink’s Haunted Gra?tiin ja Syd Barrettiin. Periaatteessa Jaakko Tolvin lähes kokonaan itsekseen soittama ja äänittämä kakkoslevy on tiputtanut nimestä Semiband-liitteen ja suoristanut jossain määrin sävellysten mutkia ja oikkuja. Debyytti kuulosti tempoilevine kappalerakenteineen ja kotitekoisine soundiratkaisuineen kuin keittiövälineillä tehdyltä progelta – kattilat kolisivat ja lusikat hakkasivat epäkeskoa rytmiä reiteen – niin nyt biisit ovat viime kertaa perinteisempiä rock/pop-sävellyksiä. Lelusoittimet ovat suurelta osin vaihtuneet oikeisiin instrumentteihin tai vaihtoehtoisesti levyn tuotanto kuulostaa vähemmän pahvilaatikkomaiselta kuin debyytillä. Muutamalla ensikuuntelulla ehdottomaksi suosikkiraidaksi valikoituu levyn leikittelevä kakkosbiisi Japanissa, joka ääritarttuvalla melodiallaan ja ämpärirummuillaan muistuttaa vahvimmin debyytin tunnelmia. Kuinka kehtaatte on Tolville kohtalaisen
looginen askel eteenpäin, vaikka itse olisin nähnyt Jaakolta mieluummin askeleen sivulle. Se on kenties tarttuvampaa ja helpommin lähestyttävää kuin Oleilua oli, mutta itse jään hieman kaipaamaan debyytin loputonta kekseliäisyyttä ja yllätyksellisyyttä. Kaikesta huolimatta Tolvin kakkoslevy yltää luultavasti vaivatta omalle vuoden parhaat kotimaiset levyt -listalleni. TOMI TUOMINEN 7 LALEH COLORS kaisesti pääosissa ovat nainen ja kitara, mutta taustalla soittaa kuitenkin kokonainen yhtye. Tasaisesta kappalemateriaalista on vaikea löytää erottuvia ja erottavia tekijöitä, mutta sitäkin helpompaa on unohtaa ne taustamusiikiksi. Ehkä tämä toimiikin parhaiten juuri niin: pimenevissä iloissa, kylmenevissä päivissä, korvissa jotain, joka tulee ja menee, ei jätä jälkiä, ei ärsytä. MARJUT MUTANEN TOMI TUOMINEN LEVYARVIOT (Warner Music) Iranista 12-vuotiaana Tukholmaan muuttanut Laleh Pourkarim on viidennen albuminsa kohdalla Ruotsin suurimpia sooloartisteja. Hänen edelliseltä Sjung-albumiltaan lohkaistu Some Die Young on Ruotsin kaikkien aikojen 20. myydyin single. Ruotsin kaltaisessa popmusiikin suurvallassa tuo on jo melkoinen saavutus. Tämän esipuheen valossa Colors on yllättävänkin kiinnostavaa musiikkia. Lalehin ääni on paikoin kujerteleva kuin Emiliana Torrinilla, paikoin taas käheä kuin Marianne Faithfullilla. Levyn alkupään biisit tuntuvat tämän kaliiberin artistille varsin uskaliailta ja persoonallisilta, mutta tähän löytyy syynsä siitä, että Laleh ei ole suuren musiikkitehtaan tuote vaan kirjoittaa, tuottaa ja myös soittaa musiikkinsa suurelta osin itse. Levyn puolivälin jälkeen ääni muuttuu kellossa, kieli vaihtuu ruotsiksi ja alun leikkisä ja kujeileva Tori Amos/Regina Spektor metamorfosoituu turhanpäiväiseksi ja sliipatuksi Lisa Nilsson -kahvilamössöksi. Omana ensikohtaamisenani lasken Colorsin positiiviseksi yllätykseksi. Se aiheuttaa samanlaisen reaktion kuin jos kuuntelisi Jenni Vartiaisen uutta levyä ja löytäisi sieltä selkeitä viitteitä Knifeen tai Björkiin sen sijaan, että kuulee siinä vain Ruotsin euroviisuvoittaja Loreenia. Ennakkoluulot murenevat ja se on aina hieno juttu. TOMI TUOMINEN 8 rassa latistua new age -rentoutumismusiikiksi, josta jäävät puuttumaan enää parantavat kivet ja valaiden laulu, mutta suurimman osan ajasta albumi pysyy tiukasti asiassa. Useassa kohtaa on hyvin vaikea uskoa levyä kotimaiseksi tuotokseksi. Ehkä kaiken kauneuden keskelle olisin kaivannut kannen maalauksen ja muutamien biisinnimien lupaamia dekadenssia, säröä ja ruostetta, mutta kaikkiaan Kumea Sound on tehnyt todella komean debyytin. KUMEA SOUND S/T (Omakustanne) Yhteisörahoituksella rahoitettu Lauri Wuolion sooloprojekti Kumea Sound on jälleen yksi esimerkki siitä miksi modernit julkaisukanavat saattavat lopulta osoittautua jopa niitä entisiä paremmaksi. On vaikea kuvitella, että mikään suuri levy-yhtiö olisi lyönyt dollareitaan kiinni tähän levyyn, mutta onnekkaasti levy on nyt kuitenkin käsissämme. Kupola-instrumentin ympärille rakentuva Kumea Sound on tunnelmaltaan sukua Dead Can Dancen tai Cocteau Twinsin unenomaisille visioille ja leijaleville äänimaisemille. Se on vahvasti rytmiikkaan ja kieppuviin melodiakulkuihin perustuva elokuvallinen instrumentaalilevy, jolla on äärimmäisen vahva tunnelma. Se on hieman kuin 2010-luvun moderni versio Mike Old?eldin Tubular Bellsistä tai Knifen Silent Shoutin sivistynyt ja hyvin käyttäytyvä mykkä sukulainen. Levyn biiseillä vierailevat niin Ercola, Eva & Manun Eva Louhivuori kuin Dead Can Dancen livekokoonpanon David Kuckherrmannkin. Paikoin Kumea Soundin debyytti on vaa- 6 AIRBAG THE GREATEST SHOW ON EARTH (Karisma Records) Teoriassa pidän progressiivisesta rockista. Ostin Camelin Snow Goosen alakouluikäisenä puolivahingossa ja yläasteella olin jo siirtynyt Pink Floydiin. Sen jälkeen tuli pakollinen mutta lyhytkestoinen Dream Theater -kausi. Noiden vuosien jälkeen olen progekuuntelussani tarrautunut joko King Crimsonin tai Goblinin kaltaisiin klassikkoihin tai vaihtoehtoisesti genreä uudistaviin OK Computerin jälkeläisiin. Norjalainen Airbag edustaa progeilussaan ns. Porcupine Tree -koulukuntaa, joka ei koskaan ole varsinaisesti koskettanut minua. Biisit ovat pitkiä ja moniosaisia, mutta sointi on siloiteltua, hengetöntä ja intohimotonta. Vaaran tunne ja yllättävyys jäävät kokonaan puuttumaan bändin tarpoessa tuikituttuja reittejä lumeen painautuneita jalanjälkiä seuraten. Mieleen muistuu 80-luvun Marillion, jonka varsinaista yhteyttä proge-nimikkeeseen en koskaan tajunnut enkä taida tajuta vieläkään. The Greatest Show On Earth on kädenlämpöistä aikuisprogea David Gilmourin soololevyjen hengessä. Sen kuuntelemiselle on hyvin vaikea keksiä aikaa, paikkaa tai syytä. Maalailevat pitkät biisit eivät yllä Pink Floydin vastaavien teosten korkeuksiin vaan muistuttavat pikemminkin Tom Petty & The Heartbreakersin 90-luvun hittejä, joista on kirurgisella tarkkuudella poistettu kaikki tarttuvuus. Tämä rock on kaukana progressiivisesta. TOMI TUOMINEN 6 KATI SALO S/T (Taajuusvarjostin) Kati Salo on tällä hetkellä helsinkiläinen, alunperin Haaparannasta kotoisin oleva laulaja-lauluntekijä, jonka musiikki on englanninkielistä folk- ja jazz-vaikutteista poppia. Salon omaa nimeä kantava levy on hänen ensimmäisensä. Minulle folk tarkoittaa pääasiassa lämminhenkistä tunnelmointia nuotiolaulumaisuuden hengessä, mutta johtuneeko pohjoismaisista juurista, että Salon folk on aika koleaa, eikä sitä auta laulun lievä alavireisyys kautta linjan. Näiden asioiden yhteisvaikutus saa aikaan sen, että tunnelma on paikoitellen liki unelias. Korvaan käy myös englannin ääntäminen, josta kuuluu, ettei natiivi ole asialla, etenkin kun laulu on niin pintaan miksattu. Muuten Salon debyytti on ihan kelvollista tavaraa, vaikkei sitä minään hittilevynä voikaan pitää. Singer-songwriter-perinteen mu- 6 LIV ANIMAL ONE WAY TICKET (Louhi Productions) Piti ottaa ja vilkaista kalenterista mitä vuotta nyt eletään, sillä jo ensimmäisistä tahdeista lähtien Liv Animalin debyyttilevy One Way Ticket on silkkaa yhdeksänkymmentälukua. Muutenkin levyä kuunnellessa aivoissa synapsi etsii toista ja muistikuvaa siitä yhdestä bändistä, jolta tämä nyt kuulostaa, mutta jota ei ole kuullut pariin vuosikymmeneen. One Way Ticket on verrattain valmiin kuuloinen paketti vailla esikoisten haparointeja, mitä osaltaan selittää ehkä se, että bändin jäsenet ovat kokeneita musiikin ammattilaisia. Kiihkeästi laukkaava nimikappale saattaa aiheuttaa jopa mukanalaulua, ellei niin ole tapahtunut jo Country Clubin kohdalla. Mutta mutta. Liv Animal ei kuitenkaan tarjoa kitararokillaan mitään sellaista, mitä ei olisi jo moneen kertaan kuultu. Kitarasooloja piisaa vähän joka biisissä niin kuin lajityyppiin kuuluu ja parisuhteet puhuttavat. Mukaan mahtuu myös pakollinen pitkäksi venytetty ja pianolla koristeltu balladi (Blue Tomorrow). Alkaa mietityttää, että jospa tämä pitäisi kokea keikalla, osaisiko silloin arvostaa enemmän? Ai niin! Se bändi oli Ugly Kid Joe. MARJUT MUTANEN 8 DAVE LINDHOLM KEN ELÄÄ, KEN NÄKEE. KEN B. (TUM) Tästä vuosikymmenestä on ehtinyt kulua vasta kolmasosa, mutta sinä aikana Dave Lindholm on levyttänyt jo viisi albumia: kaksi B Inventiven englanninkielistä rocklevyä, jazzia hiljattain edesmenneen Otto Donnerin kanssa, bluesia veljensä Calle Lindholmin kera ja nyt suomenkielisen soololevyn. Lindholmin tapauksessa laatu oikeuttaa määrän. Turhaa julkisuutta karttava artisti julkaisee tiuhaan mutta tasokasta ja monipuolista musiikkia. Uutukaisen lähin sukulaislevy Lahti ilmestyi 2009, joten suomenkielinen Dave kuulostaa taas tuoreelta. Jani Viitasen Headlinessa tehty Ken-levy askeltaa pitkälti lempeissä kantrifolktunnelmissa. Päähenkilön akustinen kitara ja luuttu kutovat kimpassa kielisoitinraidasta kiinnostavan, ja Tehosekoitin-mies Hannu Kilkin ja rumpali Kuja Salmen rytmiryhmä hölkkää (Preeria), pumppaa (Maamies) ja piiskaa (Harvinainen & kallis vaate) lahtelaisen varmasti. Tirehtööristä ei ole epäselvyyttä: Lindholm saattaa olla 61-vuotias, mutta hänen huippukarismaattinen lauluäänensä ei ole ikääntynyt eikä puhutteleva lauluntekotyylinsä vanhentunut. Levyn päättää pitkä Nukuttaa, joka on niin unettava teos, että kansissa on varoituskolmio autoilijoille. ARI VÄNTÄNEN 7 THE QUIREBOYS BEAUTIFUL CURSE (Off Yer Rocka) Kun The Quireboys julkaisi A Bit of What You Fancy -debyyttinsä vuonna 1990, lontoolaisyhtyeen kajaalitahrainen rock paini ansiokkaasti samassa sarjassa kuin aikalainen The Black Crowes ja oppi-isä The Faces aikoinaan. Sitten aika muuttui. Kakkosalbumi Bitter Sweet & Twistedin (1993) kohdalla kävi selväksi, ettei ysäriyleisölle kannattanut diilata Stones-johdannaista kamaa. Bändi palasi telakalta vasta seuraavalla vuosituhannella. This Is Rock’n’Roll (2001) ja Well Oiled (2004) osoittivat, että The Quireboys oli valmis soittamaan vanhan koulun retkurockia genren rajalliselle mutta uskolliselle kuulijakunnalle ajasta ikuisuuteen asti. Chris Tsangaridesin tuottama Beautiful Curse on voodootaiteellisia kansiaan myöten tyylikäs julkaisu. Laulaja Spiken karheassa raspissa on enemmän säröä kuin kitaroissa, mutta hämmästyttävää kyllä hän saa laulumelodiat toimimaan. Bändi soittaa bluespohjaista rock’n’rollia hillitymmin mutta vivahteikkaammin kuin vanhoilla levyillään. The Quireboysin maailmassa kliseet ovat kunniassa ja perinteet jatkamista varten. Beautiful Curse on lajityypissään todella tyylitajuinen klassikkorocklevy. Siinä vain ei ole mitään, mitä ei olisi ennen kuultu. Se ei petä eikä yllätä. ARI VÄNTÄNEN 9 UTOPIANISTI UTOPIANISTI II (Lusti Music & Arts) Suomen laajan bändikatraan eliittiin kuuluvassa Poutatorvessakin vaikuttava multiinstrumentalisti Markus Pajakkala julkaisi reilut kaksi vuotta sitten Utopianisti-otsikolla debyyttisooloalbuminsa, joka räjäytti pääni totaalisesti. Frank Zappan perinteitä kunnioittanut sekoitus hersyvää jazzia, häikäilemättömästi groovaavaa rokkia, tiukkoja puhallinpurskahduksia ja rouheaa valssia oli omissa korvissani vuoden paras kotimainen levy. Kakkoslätylle tultaessa yllätysmomentti on siis menetetty, mutta muuten paketti on jälleen mitä mainioin. Yllämainittujen elementtien päälle on heitetty runsaasti uusia mausteita. The Forest of the Bald Witch jytisee huilun johtamana kuin modernisti raskaampi Jethro Tull. Bisphenol A yhdistelee big band -jytää ja free-jatsia chiptune-piippailuun poukkoillen tiensä suoraan kasibittis-fanien sydämiin. Ri?pitoinen The Vultures Were Hungry ja viettelevä Tango Succubus pt. 2 tuovat estradille jopa oopperalaulajia ja jollain ilveellä kuviot pysyvät makeasti kasassa. Tässä levy, joka uskaltaa seikkailla taidokkaasti. Sen kunnianhimo ei karkaa päättömäksi brassailuksi tai erikoisuudentavoitteluksi vaan pitää mielenkiinnon yllä. Musiikkia, joka sytyttää nauramaan ja aplodeeraamaan silkan kekseliäisyyden voimalla. ALEKSI AHONEN Ennakot: Kulttuurispotti Asema | Läntinen Pitkäkatu 22, 20100 Turku _¬www.asematurku.fi SUE » 34 « NRO. 12
» REPLAY JARI MÄKELÄ AGAINST ME! – As The Eternal Cowboy (Fat Wreck Chords) Y rockpunkmetalzineksi, joten lienee perin huolestuttavaa, että Countyn edustamasta ’77-punkista ja 80-luvun alun hc-buumista on reilut kolmekymmentä vuotta, ja 2000-luvulla suosikeikseni nousseita ULKOMAISIA punkakteja on niin vaikea luetella. Mieleeni tulee lähinnä hipsterien esiin nostamia nimiä: Jay Reatard, The Black Lips ja Fucked Up. Against Me! sentään on. Against Me! iskeytyi tajuntaani Butch Vigin huipputuottamalla, ison Warner-yhtiön alamerkin debyytillä New Wave (2007). Mahtipontisella, puleeratulla rokkiräjähdyspakkauksella Gabel ”myi itsensä” jo kolmatta kertaa. Lauluntekijä koki omasta genrestään tulleen negatiivisen palautteen masentavana selkäänpuukotuksena. Kaupallista menestystä sentään tuli. Seuraava pitkäsoitto White Crosses (2010) nousi Billboardin albumilistalla jo 34. sijalle. Against Me! starttasi Gabelin sooloaktina vuonna 1997, kun lauluntekijä oli seitsemäntoistavuotias. Ensimmäisen kasettidemon jälkeen Against Me! -sateenvarjon alle liittyi muitakin muusikoita, mutta bändin ensimmäiset ep-levyt olivat akustisia äänitteitä. Ensimmäistä kertaa Gabel myi itsensä julkaisemalla sähköisen albumin Is Reinventing Axl Rose (2002). Folkin ystävät olivat pettyneitä, vaikka pienellä No Idea -merkillä julkaistua levyä pidetään tietyissä piireissä bändin parhaana. Levyn hiomattomassa ilmaisussa säilyivät sekä Billy Braggin kaltainen folkpunk-trubadurismi että hardcoren raakuus ja rosoisuus. Edelleen uskollisesti toisena Against Me! -kitaristina jatkava James Bowman liittyi bändiin ennen albumin äänityksiä. Toisen kerran Gabel myi itsensä Against Me!:n kymmenen vuoden takaisella toisella albumilla As The Eternal Cowboy. Levyä pidettiin ylituotettuna ja siloiteltuna, myönnytyksenä rockin suuntaan. Sekä folkkarit että ”aidot” punkdiggarit kokivat olevansa pettyneitä. Lisäksi albumi julkaistiin NOFX:n Fat Miken omistamalla Fat Wreck Chords -merkillä, mikä oli Blink-182:n ja kumppaneiden avaaman punkpop-markkinaraon myötä julkaissut paljon tarpeetonta paskaa. Against Me! ei ruvennut merkinvaihdoksen myötä kuulostamaan skeitti- tai punkpopilta. Bändi kehittyi minua kiinnostavaan suuntaan. En ole koskaan ollut älyttömän innoissani Ryan Adamsin tai muiden kantripunkkareiden julistamisesta, enkä ole kiinnittänyt sanoituksiin yhtä paljon huomiota kuin biisien muihin ominaisuuksiin. Koska Gabel ei tinkinyt lyriikkansa ta- SUE » 35 « NRO. 12 sosta, You Look Like I Need A Drinkin kaltaisiin kulkeviin punkrockrallatuksiin sekä Gabelin ja Bowmanin yhteissoittoon panostaminen hyödytti kaikkia. Lyyrikkona Gabel/Grace on omaa luokkaansa. Hän on täysin vapaa loppusointujen kahleista. Hänellä on sanoituksissaan käsittämättömän hieno rytmitaju ja kyky sommitella sanottavansa siten, että se kuulostaa hyvältä, vaikka itse sanoma jäisi välillä avoimeksi. Pureskeltavaa riittää sellaisissa intohimoisissa esityksissä kuin Cliché Guevara, Turn Those Clapping Hands into Angry Balled Fists tai Cavalier Eternal -balladissa, parhaimmassa erolaulussa ikinä. Vuonna 2009 Fat Wreck julkaisi As The Eternal Cowboyn demoversion The Original Cowboy. Rosoi- nen kuriositeetti oli varmasti niiden mieleen, joiden mielestä bändi myi sielunsa varsinaisella julkaisulla. Viime vuosina markkinoille on lykätty Against Me!:n albumeista muitakin vaihtoehtoisia versioita. Ilosaarirockissa 2012 Against Me! soitti festivaalin parhaan keikan. Livearviossani vertasin bändiä ”TOSI isolla adrenaliinipiikillä perseeseen ammuttuun The Gaslight Anthemiin”. Toukokuussa 2012 Laura Jane Gracena julkisuuteen astunut kitaristilaulaja soitti, poseerasi ja riehui kuin riivattu Duracell-pupu. Uutta levyä ja keikkaa lämmöllä odottaen, JARI MÄKELÄ Kirjoittaja on turkulainen pop-musiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa. LEVYARVIOT ksi alkuvuoden 2014 odotetuimmista albumiuutuuksista on varmasti Against Me! -yhtyeen Transgender Dysphoria Blues. Kahden vuoden aikana äänitetty ja laulaja-kitaristi Laura Jane Gracen itse tuottama albumi käsittelee hänen sukupuolenvaihdostaan ja metamorfoosiaan Thomas James Gabelista naiseksi. Luvassa on roisia, viimeisetkin hiustupot päästä irrottavaa punkrockia ja vaivaannuttavaa tilitystä. Armottomana biisinikkarina ja sanataiteilijana Grace hallitsee molemmat. Vuosituhannen vaihteessa transgender-aihepiiriä käsitteli kepeästi Rocky Horror Picture Shown hengessä Hedwig and The Angry Inch -rockmusikaali. Tosielämässä Andy Warholin kohortista protopunkkariksi ryhtynyt Wayne County muutti itsensä Jayne Countyksi jo ensimmäisen aallon kiihkeän punkräjähdyksen jälkeen 70- ja 80-lukujen vaihteessa. En käsittele tässä sukupuolenvaihdoksia rockmusiikissa, mutta alkuperäisen(?) punkideologian mukaan pitäisi olla melko ”punk” seurata omaa sydäntään ja sukupuoli-identiteettiään, jos on vahingossa sattunut syntymään naiseksi miehen ruumiiseen. Sue-lehti kutsuu itseään indie-
» LEFFAVIERAS SIPE SANTAPUKIN FANITUSLISTAT ENSI-ILLAT Aution saaren elokuva – Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946) on niin kaunis ja toiveikas leffa, että sellasessa epätoivon tilanteessa se antaisi uskoa ja jaksamista aina sillon, kun tekisi mieli vetää ittensä hirteen. Ja kun autiolla saarella voi tulla vähän vastakkaista sukupuoltakin ikävä, niin Donna Reedin kauneus toisi lohtua pimeisiin öihin palmujen alla. Lopussa soi vielä universumin paras versio muutenkin upeasta Auld Lang Synesta. » BÄNDIDYNAMIIKAN KUVAUS V uonna 1991 13-vuotias Sipe Santapukki ryhtyi rumpaliksi Antti Lautalan ja Toni Wirtasen yhtyeeseen, jonka nimeksi tuli Apulanta. Lukas Moodyssonin elokuva Me ollaan parhaita! sijoittuu Tukholmaan ja aikaan yhdeksän vuotta aiemmin. Siellä kolme 13-vuotiasta teinitärtä päättää perustaa punk-yhtyeen. Julistin leffavieraan tilatuksi. – Paljon löytyi yhteneväisyyttä omaan alkutaipaleeseen. Mullakin oli keesi kun mä olin 13, ja mullakin oli repussa bändien nimiä – varsinkin se Dead Kennedys -lätkä lämmitti suuresti. Ekoilla demoilla mäkin soitin kattiloilla, ja just kotona äänitettiin, kun Antin porukoilla sattui olemaan stereoihin yhdistetty kasettidekki. – Ja vielä semmonenkin yksityiskohta, että kun ne teki käsityötunnilla häkkiverkosta jotain hommia, niin myös meidän bändin ensimmäisen logon mä tein kuvistunnilla kanahäkkiverkosta, ja sitten vaan märkää sanomalehteä päälle. Ittelle toi oli viihdyttävä kokemus varsinkin siksi, että se nosti mieleen niin monia eläviä muistoja. – Vaikka ei tätä missään nimessä voi haukkua, niin on pakko myöntää, että välillä se oli aavistuksen verran pitkäveteinen. Asiat olisi kyllä voinut kertoa ehkä vähän rivakamminkin. Ja kun tarinan ytimessä oli kuitenkin se bändi, niin olis kaivannut pikkusen enemmän tapahtumia sen suhteen. Eihän se päässy edes kunnolla alkuun. Bänditarinan huippukohdaksi jäi ensimmäisen keikka, joka sekin jäi puolen biisin mittaiseksi. Mutta jos on ite nuorena bändin perustanut, niin ihan saletisti löytyy moniakin peilaumia omaan elämään. – Juonellisesti se oli aika tyhjä, vaan yks otanta yhdestä ajasta ilman mitään kovin isoja käänteitä. Olennaisimman osan oikeestaan muodosti ne sivujuonet, niinku se yhdestä punkkaripojasta tappeleminen. Nyt on aika vilauttaa sukupuolikorttia: olisikohan leffaan saanut rivakkuutta sillä, että tarina olisikin kertonut siitä kolmen kundin nuorpunkbändistä, jonka johtaja tämä taistelun kohde toimi? – Voipi olla, voipi olla. Mutta eikö se oo elämässä muutenkin niin, että yleensäkin keskusteluissa naisille menee 70 pinnaa ja miehille 30 pinnaa puheajasta. Siis varmaan ihan täysin kaikessa – myös punkbändin alkutai- VIIMEINEN RAKKAUS (LAST LOVE) Ohjaus: Sandra Nettelbeck n ihailtavaa katsoa Michael Cainen kaltaisen näyttelijäveteraanin suoritusta. Ilman hänen panostustaan Viimeinen rakkaus olisi hyvinkin voinut muuttua hahmottomaksi haikailuksi, jenkkieläkeläisille tähdätyksi päiväuneksi. Caine esittää Matthew Morgania, entistä filosofian professoria, amerikkalaista joka on jo kauan sitten asettunut vaimoineen Pariisiin. Kun vaimo kuolee, Morganin elämältä katoaa pohja. Hän ei enää tunne kuuluvansa tähän maailmaan, vain rutiinit pitävät hänet käynnissä. Mutta koska tämä saksalaistuotantoinen elokuva on valinnut amerikkalaistyylisen linjansa, sen jossa Eiffelin torni näkyy aina kun näytetään yleiskuvaa Pariisista, ihmettä on lupa odottaa. Ja sehän saapuu nuoren ja kauniin tanssinopettaja Paulinen (Clémence Poésy) hahmossa. Pauline ja Morgan tutustuvat toi- O paleella. Apulantahan on kuuluisa siitä, että me ei puhuta ollenkaan, mutta se nyt taas on toinen ääripää. – Toi oli ihan hyvä kuvaus siitä, miten bändidynamiikka saa alkunsa. Miten se asetelma syntyy tietynlaisen valtataistelun kautta. Se oli kuvattu juuri sillä tavalla miten se oikeasti menee. Sehän lähtee pikku tapauksista lapsuudessa tai nuoruudessa, että miksi joku alkaa soittaa rumpuja tai toinen bassoa. Ne voi hyvin olla just noin yksinkertaisia asioita kuin mitä tässä leffassa näytettiin. Se lähtökohta ja lähtötilanne säilyy aina varsin hyvin selkärangassa. Että jos joku on vaikka bändin nörtti, niin se on se nörtti, vaikka levyjä tulis kuinka paljon. Se ei muutu ikinä mihinkään. Tavallaan sitä roolia ja asemaa siinä omassa pienessä bändiyhteisössä heijastelee koko elämässään, läpi koko tän reissun. – Pauli Hanhiniemi kuvasti vähän aikaa sitten bändi-käsitteen syvintä olemusta tosi hyvin. Se sanoi, että hyvä bändi muodostuu aina siitä, että tyypeillä on joku roso tai reikä sielussa, ja vasta kun ne rosot klikkautuu toisiinsa kiinni, tulee paketista tarpeeksi tiivis. Että kaikki tavallaan tarvii toisiaan. Niin se menee. Se ei ole sitä, että taitavat ja hyvät tyypit liittyy yhteen, vaan ne on aina ne pikkusen murjotut tyypit, jotka löytää toisensa ja perustaa bändin. Tossa leffassa hyvä ratkaisu oli toi uskovainen tyttö, josta ei tehtykään mitään vitsiä. Tässäkin leffassa noita kaikkia tyttöjä yhdisti se, että ne oli epäsuosittuja. Just niin kuin meidänkin bändissä, ja varmaan tosi monessa muussa myös. – Jos pitäisi olla oikeen leffakriitikkona tätä elokuvaa arvioimassa, niin aika vaikee antaa vaikkapa yli kolmea mollukkaa. Näin se vaan on, vaikka kuinka haluaisi sanoa hienoja asioita punk-elokuvasta. Mutta ihan hyvä casting mun mielestä, tosin hyvän ja aidon oloisia hahmoja. MARKKU HALME Sipe Markku ½ ME OLLAAN PARHAITA! (VI ÄR BÄST!), RUOTSI 2013. OHJAUS JA KÄSIKIRJOITUS: LUKAS MOODYSSON. PÄÄOSISSA: MIRA BARKHAMMAR, MIRA GROSIN, LIV LEMOYNE. KESTO: 103 MIN. siinsa ns. sattumalta, ja heidän välilleen kehkeytyy jonkinasteinen suhde, koska molemmat kaipaavat perheen kaltaista läheisyyttä. Tästä eteenpäin Cainen kyvyt pääsevät todella hienosti esille. Edes hänen brittiaksenttinsa ei häiritse Morganin hahmon uskottavuutta. Tutustumisen myötä Morgan vaikuttaa nuortuvan ainakin kymmenen vuotta. Silti hän ymmärtää, ettei Paulinen ja hänen välilleen voi kehittyä varsinaista suhdetta, mikä johtaa lohduttomaan itsemurhayritykseen. Sen myötä menneisyys alkaa ottaa Morgania kiinni, ja hänen elämästään paljastuu uusia puolia. Ohjaaja Sandra Nettelbeck on sovittanut elokuvan Francoise Dornerin romaanin pohjalta. Vaikka elokuvaan on jäänyt vähän liikaa kirjallista sävyä, hyvät näyttelijät saavat tarinan kulkemaan melko loogiseen loppuun asti. VESA KATAISTO SUE ISÄNMAALLINEN MIES Ohjaus: Arto Halonen ½ a tästä kun piti kaiken järjen mukaan tulla vähintäänkin ihanallis-ihastuttava dramaturgis-fiktiivisten tapahtumien tukevoittamaan post-viitekehykseen upotettu esitys aiheesta ”suomalaisen hiihtourheilun modernimpi dopinghistoria”, asia noin ihan simppeleimmilleen tiivistäen. Kyseessä on siis Sinivalkoinen valhe -dokkaria tehtäessä esiin nousseisiin likaisiin ainesosiin perustuva, tragikomiikan sävyttämä draamaelokuva. Sen ”nimihenkilö” on valheellis-oireelliselta nimeltään Toivo – mies, jonka veri on luonnostaan parempilaatuista kuin mitä edes paras mahdollinen laboratorioinsinööri pystyisi millään värkkäämään. Toivolta (Martti Suosalo) siirretään verta lupaavalle, kalevalaisesti nimetylle hiihtäjätär Ainolle (Pamela Tola). Tukena sekä suojana häärii valmennusherra Ilmo (Janne Reinikainen), ja sivuhenkilökaarti tarjoaa kuvioihin ihan riittävästi lisäväriä. J » 36 « NRO. 12 Leffakohtauksista parhain – Eastwood-fanina on pakko valita dollaritrilogian käytännössä viimeinen kohtaus, eli Hyvät, pahat ja rumat -leffan Sad Hill -hautuumaalla tapahtuva pyssytaistelu, missä Hyvä, Paha ja Ruma lähtee kävelemään siitä keskusaukiolta taaksepäin, ja Ennion musiikin soidessa katotaan kuka on kuka. Yhtään samalle tasolle yltävää kohtausta on oikeastaan mahdoton keksiä. Se naurattaa ihan törkeästi joka kerran kun sen näkee. Paras roolisuoritus – Se on Coenin veljesten Big Lebowskissa tää John Goodmanin näyttelemä erittäin pahoja viha-issueita omaava veteraani, joka heiluttelee asetta joka toisessa kohtauksessa. Kun keilaradalla joku rikkoo sääntöjä, niin heti saman tien pyssy esiin. Ja silti se on kavereilleen pelkkä nössö pikkupoika ja sulaa vahaa, mutta kaikille muille se purkaa sitä selvästi äärettömän patoutunutta vihaansa. Se on naurattanut ihan törkeästi ne kaikki yli kaskyt kertaa, kun mä oon sen leffan nähnyt. Paras elokuvateatteri – Heinolan Elo. Siellä on parven ensimmäisellä rivillä kahdeksan paikkaa, on tosiaan ihan älyttömän lokoisat oltavat. Penkit saa puolimakuuasentoon, ja pöytä on suoraan käden ulottuvilla. En oo ikänä ollut niin mukavilla leffateatteripenkeillä. Ja huomioksi vaan kaikille, että kannattaa soittaa ja varata ne penkit jo etukäteen, niin kuin itsekin teen. Seuraava Sue ke 15.1.2014 Näyttelijäkaarti hoitaa hommansa perin maittavasti, 80-lukuinen ajankuva kamaline epookkivetimineen ja ajanmukaisine jähmeine puhetapoineen on hämmästyttävänkin ehta ja uskottava, eikä juonessakaan sinänsä ole mitään valittamista. Kaikki on periaatteessa (ainakin lähes) virheettömässä kunnossa, mutta joku ei nyt vain yksinkertaisesti natsaa. Tämä ei sitten millään suostu lähtemään lentoon kuin Feenix-merkkinen lintu palaneiden puusuksien tuhkasta. Suurin ongelma lienee elokuvan liiankin läpitunkeva kasarifiilis. Se kökköhöyrystyy teoreettiselta tasolta kaikenkattavaksi sumuksi, joka on kenties tarttunut myös tarinankuljetukseen niin käsikirjoituksen kuin ohjauksenkin osalta. Oli miten oli, katsomiskokemus muodostui hirvittävän kankeaksi. MARKKU HALME
K komielle ja julkiset jälkipuinnit tuhosivat monen kansalaisen ammattiuria. Elokuvassa nähdään lukuisa määrä Hollywoodin isoja tähtiä (Jack Lemmon, John Candy, Walter Matthau ja niin edelleen) ihan parin minuutin rooleissa. Donald Sutherlandin esittämä “syväkurkku” on dramaattisista syistä täysin keksitty hahmo. Uudessa Blu-ray-julkaisussa tarjolla on elokuvasta ainoastaan ohjaajan leikkaus, jolla on kestoa liki kolme ja puoli tuntia. Jos tässä ei ollut tarpeeksi, niin ekstroista löytyy vielä poistettuja kohtauksiakin (heikolla videolaadulla) liki tunnin edestä. Elokuvan teoriaa puoltavia dokkareita on reilun parin tunnin edestä, eli levy on pakattu täyteen ja kompromisseja pitkän rainan laadussa on tehty. Leffa näyttää ja kuulostaa silti koko ajan riittävän hyvältä. Stonen ura lähti alamäkeen, kun hän lopetti työskentelemisen säveltäjä John Williamsin kanssa. Williamsin musiikin avulla JFK sekä Syntynyt 4. heinäkuuta -elokuvissa pelkästään alkutekstiosiot harkittuine leikkauksineen ovat upeampaa seurattavaa kuin ohjaajan nykyiset kokopitkät tuotokset. TERO HEIKKINEN SUE SOFIEN VALINTA (Iso-Britannia/USA, 1982) Tästä Alan J. Pakulan holokaustidraamasta ei voi puhua mainitsematta Meryl Streepin roolisuoritusta, jota yleisesti pidetään kaikkien aikojen parhaana saavutuksena keneltäkään näyttelijältä. Pelkästään Streepin replikointi ansaitsee suitsutuksen, sillä kolminkertainen Oscar-voittaja puhuu leffassa englantia puolaksi murtaen, saksaa sekä tietenkin myös sujuvaa puolaa. Elokuvan kaksoismerkityksen omaava nimi viittaa krakovalaisnaiseen, joka joutuu tekemään kaksi merkittävää valintaa. Yhden sodan jälkeisessä New Yorkissa sekä toisen järkyttävässä takaumassa, josta kaikki elokuvan nähneet aina keskustelevat. Kevin Kline (ensimmäisessä leffaroolissaan) ja Peter MacNicol loistavat sivuosissa, mutta kuka tahansa jäisi tässä Streepin varjoon. WE ARE WHAT WE ARE (USA, 2013) Samannimiseen meksikolaiskauhuleffaan perustuva We Are What We Are on onnistunut uusintaversio. Perverssiä tunnelmaa lukuun ottamatta se on juoneltaan, miljööltään ja melkein koko toteutukseltaan täysin erilainen elokuva ja säilyttää alkuperäisversion nähneille katsojillekin yllätyksellisyyden loppuunsa saakka. Ja – sen enempää paljastamatta – huh huh, mikä lopetus se on. Leffa kertoo takapajuisesta perheestä, jolle kannibalismi on uskon asia. Äidin kuoltua perheen vanhin tytär joutuu tappohommiin, jotta pöytään saadaan sapuskaa. Menestysleffa Kirottu oli poikkeuksellisen onnistunut säikyttely, mutta tämä kuvaukseltaan goottimainen ja viimeksi mainittua realistisempi teos on vuoden paras amerikkalainen kauhuleffa. Hienosti näytelty Jim Micklen ohjaustyö ei myöskään mässäile gorella, vaikka juonen puolesta siihen aihetta olisi ollutkin. THE WAY WAY BACK (USA, 2013) Fraasi “way way back” viittaa siihen tilavan henkilöauton taimmaiseen istuimeen, jossa usein perheen nuorin tuijottaa yksin masentuneena taakse jääneitä ajokilometrejä muiden katsoessa hymysuin eteenpäin. Duncan (Liam James) on tällainen takapenkin ujo teinipoika, jonka isäpuoli (Steve Carell) on täysdorka ja äiti (Toni Collette) ei millään huomaa sitä. Kesälomasta tulisi painajainen ellei poika löytäisi pian uusia ystäviä. Sam Rockwell varastaa show’n pikkukylän suhteellisen tarpeettoman vesipuiston omistajana. Erinomaisesti näytelty, komediana mainostettu leffa ei ole tämän vuoden hauskin, mutta ehkä se on sydämellisin ja suloisin. The Way Way Back on vastustamaton hyvän mielen elokuva. TERO HEIKKINEN SUE.FI • FACEBOOK.COM/SUEZINE • TWITTER.COM/SUELEHTI » 37 « NRO. 12 DVD-ARVIOT JFK – AVOIN TAPAUS (USA, 1991). OHJAUS: OLIVER STONE. PÄÄOSISSA: KEVIN COSTNER, TOMMY LEE JONES, SISSY SPACEK, JOE PESCI, GARY OLDMAN. KESTO: 205MIN. IKÄRAJA: 12. olminkertaisen Oscar-voittajan Oliver Stonen viimeisin mestariteos valmistui yli kaksi vuosikymmentä sitten ja jakaa yhä vahvasti mielipiteitä. Teknisistä ansioista JFK:tä tuskin kukaan moittii, mutta tarina ja sen vahvasti puolueellinen (jopa liberaali) näkökulma kismittää useita. Presidentti John F. Kennedyn salamurhasta on nyt kulunut jo 50 vuotta eikä Yhdysvalloissa asiasta enää edes oikeastaan puhuta. Stonen elokuva on yksi “syypää” tähän, sillä amerikkalaiset ovat perin kyllästyneitä ainaisiin salaliittoteorioihin, jotka Dallasin marraskuiset tapahtumat herättivät. Elokuvan monet teoriat ovat osin kaukaakin haettuja, mutta kauttaaltaan se on silti paljon uskottavampi kuin virallinen Warrenin raportti 60-luvulta. Totuutta tuskin koskaan saamme tietää. Kevin Costner on usein puiseva rooleissaan, mutta yleisen syyttäjä Jim Garrisonin rooli sopii hänelle. Garrisonille (jonka muistelmiin elokuva osittain perustuu) Kennedyn murhasta tuli pak- RAKKAUTTA ENNEN KESKIYÖTÄ (USA, 2013) Richard Linklaterin trilogian viimeisin osa on sarjansa ehkäpä onnistunein. Kaikki kolme elokuvaa on tehty yhdeksän vuoden välein ja tämän uskotaan olevan viimeinen. Päänäyttelijät Ethan Hawke sekä Julie Delpy ovat olleet käsikirjoittamassa ja dialogi on tämän vuoden parhaimmistoa. Liki kaksituntisen leffan aikana keskustellaan vähintään kolmen elokuvan edestä. Trilogian päätösosa olettaa muttei vaadi, että olet nähnyt edeltäjät vuosilta 1995 ja 2004. Uutukaisessa Jesse (Hawke) ja Céline (Delpy) ovat naimisissa, heillä on lapsia ja he lomailevat parhaillaan Kreikassa. Seuraamme heidän kanssakäymistään yhden päivän aikana. Parivaljakko ei sanan tiukimmassa merkityksessä näyttele, vaan elää rooleissaan, ja se näyttää niin vaivattomalta.
» MONOLOGEJA MUSIIKISTA JARKKO FRÄNTILÄ
1. Thaurorod on perustettu vuonna a) 2002 b) 2006 c) 2012 2. Riston toiseksi uusin albumi on a) II b) Risto c) Sähköhäiriöön 3. Rattus perustettiin a) Vantaalla b) Virossa c) Vilppulassa 4. Suen mukaan vuoden 2013 paras levy ei ole a) Mia c) Surgical Steel c) Stay Hungry 5. Indican Akvaario-levy on englanniksi a) Fishtank b) Shine c) Fishine 6. Imperial State Electricin toinen levy on a) s/t b) Pop War c) Reptile Brain J ere Tonninen istui huvilansa sohvalla ja näpytteli iPhoneaan. Hän oli saanut erikoisvalmisteisen älypuhelimen lahjaksi Applelta triplaplatinalevynsä kunniaksi. Jere pyöritteli puhelinta kädessään. Puhelinvalmistaja oli maalannut sen takaosaan dollarimerkin. Jerestä se oli ollut aluksi hauska yksityiskohta, mutta vähitellen hän oli alkanut pitää sitä mauttomana vitsinä. Ihan kuin hänelle nyt raha merkitsisi kaikkea. Jere selasi puhelimensa kontaktiluetteloa. Vielä viime viikolla siinä oli ollut yli 2000 puhelinnumeroa, mutta hän oli viettänyt erään illan sen ääressä ja poistellut listasta nimiä ja ihmisiä, joita hän ei ollut koskaan tavannut. Nyt puhelimessa oli enää 1981 kontaktia. Siinä oli hänestä vertauskuvallisuutta, sillä Jere oli syntynyt vuonna 1981. Jere nousi ylös nahkasohvaltaan ja asteli keittiöön tarkoituksenaan tehdä marmeladivoileipä. Hetken mielijohteesta hän kuitenkin kääntyi kannoillaan ja asteli huvilansa parvekkeelle. Hän avasi lasisen liukuoven ja nojasi kaiteeseen. Hän oli rakennuttanut talon pari vuotta takaperin. Se oli niin korkealla vuoren huipulla, että pilvisenä päivänä hän ei edes nähnyt maata, jonka varaan se oli rakennettu. Toisaalta pilvet estivät ihmisiä näkemästä hänen majesteetillista rakennelmaansa, jossa oli 18 huonetta ja oma keilahalli. Se oli Jerestä ihan hyvä juttu, sillä ihmiset eivät erityisemmin pitäneet hänestä. Itse asiassa Jerestä tuntui joskus siltä, että häntä vihattiin. Viha oli jotain sellaista, mitä Jere ei voinut ymmärtää. Hän oli tehnyt mielettömät määrät töitä päästäkseen asemaansa. Hän oli kiertänyt maata vuosikausia. Yrittänyt viihdyttää ihmisiä parhaansa mukaan. Lähipäivinä hänestä oli kutenkin alkanut tuntua, että vihaajia oli enemmän kuin niitä, jotka nauttivat hänen tekemisistään. Tietenkin Jere ymmärsi, ettei asia ollut näin. Hän oli myynyt olympiastadionin loppuun vähän yli tunnissa. Se oli saavutus, josta hän oli erityisen ylpeä. Kymmenet tuhannet ihmiset olivat jonottaneet lippuluukuilla ja internetissä vain siksi, että pääsisivät näkemään hänet ja kokemaan yhteisöllisyyden tunnetta. Jere katseli alas vuoren huipulta kohta liekkimerta. Tuli puhdistaa kaiken, mutta se vie mukanaan myös ystävät, hän ajatteli. Savu nousi hänen silmiinsä ja se kirveli. Palava liha tuoksui kuvottavalta, mutta samaan aikaan se toi mieleen ne kesäiset hetket mökillä kun sukulaiset olivat käristäneet kassleria avogrillillä ja Jere oli kuunnellut korvalappustereoistaan rap-musiikkia täydellä volyymilla. Harva oli uskonut sitä toimittajaa, joka oli varoitellut maapallon kohtaavan loppunsa, mikäli Jeren musiikista tulee liian suosittua. Toimittajaa oli pidetty haihattelija ja hulluna, mielipuolena, joka kerjäsi itselleen vain huomiota. Tämän päivän toimittajan pitää myydä itseään ja brändiään, joten hänen puheensa oli otettu vastaan lähinnä huvittuneina, eräänlaisina apokalyptisinä työhakemuksina. ”Uskokaa minua. Mikäli olympiastadion myydään loppuun, maailma tuhoutuu.” Ja ihmiset olivat vain hymyilleet. Osa säälivästi, osa ärsyyntyneinä. Jostakin kaukaa kuului kammottavaa kirkunaa. Jotkut ihmisistä olivat kiivenneet armageddonia karkuun puiden latvoihin. Nyt kun liekit nuoleskelivat jo syrjäisimpiäkin mantuja, myös tähän asti turvassa olleet kokivat tuskaisen kuoleman. Jere kääntyi kannoillaan, sulki parvekkeensa oven ja istui takaisin sohvalleen. Hän laittoi television päälle, mutta yhdeltäkään kanavalta ei enää tullut ohjelmaa. Jere naputteli levy-yhtiökontaktinsa numeron. Ei vastausta. Tuli oli riehunut valtoimenaan nyt neljä päivää, eikä yhteenkään hänen puheluunsa ollut vastattu. Jere sulki puhelun, poisti nimen osoitekirjasta ja siirtyi luettelossa jälleen eteenpäin. Maailmanlopun saapuessa olemme kaikki yksin, hän ajatteli. ” Uskokaa minua. Mikäli olympiastadion myydään loppuun, maailma tuhoutuu. 7. Black Tripissä on a) Peter Stjärnvind b) Alex Hellid c) L-G Petrov 8. Jaakko Laitinen & a) Väärät vieraat b) Väärä raha c) Väärentäjät 9. Esa Linnan levy on This Is Who I... a) Was b) ’ll Be c) Am 10. Mokoman laulaja on Marko a) Annala b) Berg c) Carr 11. Disgracea ja Black Magic Sixiä yhdistää a) Jukka Taskinen b) Miska Koski c) Jarno Pousi 12. Kvelertak tulee a) Islannista b) Norjasta c) Ruotsista 13. Sue täyttää vuonna 2014 a) 20 vuotta b) 100 vuotta c) 1000 vuotta 14. Sue-näyttely on Turun a) linnassa b) musiikkikirjastossa c) kauppatorilla 15. Hyvää a) joulua b) vappua c) juhannusta 1a2c3c4c5b6b7a8b9c10a11a12b13a14b15a VIIMEINEN SANA » MAAILMANLOPUN SAAPUESSA OLEMME KAIKKI YKSIN SUE » 38 « NRO. 12
» VIIMEISET SANAT #38 ARI VÄNTÄNEN Pennilessin Ossi Alisaari juoksee tai laskee mäkeä. Sitten viime näkemän... olen rakennellut taloa ja äänitellyt Salaliiton levyä, ja kasvojeni uurteet ovat syventyneet. Viimeksi ostamani levy... kuulostaa upealta ja soi jo ainakin kymmenettä kertaa korvissani ajellessani pyörällä töihin ja sieltä takaisin. Levy on Midlaken Antiphon! Viimeksi katsoin leffan... Ang Leen Lust, Caution. Pitkää kuvaa ja pidättynyttä samuraimeininkiä. Äijä piti tappaa, mut kuis kävikää... Viimeinen asia, johon suostuisin, on... oman elämäni vaihtaminen jonkun toisen elämään. Viimeksi nauroin... kun näin pätkän, jossa Jacques Clouseau keikkuu nojapuilla ja sekoilee muutenkin siinä talossa. Naurattaa aina. On se vaan niin kohno äijä. Viimeksi itkin, kun... yritin etsiä kuuntelukelpoista musaa autoradiosta. Rauhoituin vasta kun löysin puhekanavan, jossa puhuttiin majanrakennuksen mmkilpailuista. Viimeisin levy, jota suosittelin kaverilleni... ei ollut levy vaan Radioheadin King of Limbs Live from The Basement -dvd. Hehhee!! Loistavaa, niin loistavaa! Viimeksi suutuin... niin HELVETISTI! #”@£$€!!!! Viimeksi näin unta... siitä, että minua todellakin kiinnosti kuunnella jorinaa jonkun muun kuin Bob Dylanin näkemistä unista. Pennilessin viimeisin levy Rows of Houses on... ollut pitkään valmis, mutta ilmestynyt vastikään. Pitkään se otti mutta paljon se antaa. Viimeksi, kun olin humalassa... minulle avautuivat kaikki universumin salaisimmat portit, kunnes tajusin olevani maailmankaikkeuden surkein ääliö. Viimeistään on aika lopettaa, kun... soitto ei enää soi ja laulu on vaiennut. Viimeiset sanani ovat... ”toiset juoksee, toiset laskee mäkee.” SUE » 39 « NRO. 12