Janoisten opiskelijoiden ystävä Hämeenkatu 7, Turku ma-to 15-02, pe 15-03, la 16-03, su 16-00 www.anniskeluliike.? 180 OLUTTA, 30 SIIDERIÄ Paljon sarjakuvia, vähän apinoita. www.cosmic.? Kauppiaskatu 4, Turku ma-to 15-02, pe-la 15-03, su 16-02 Pakollinen sivuaine www.threebeers.? Inspehtorinkatu 4 (Yo-kylä), Turku ma-to 15-02, pe 15-03, la 16.30-03, su 18-02
3 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 Noksulaisille jaettiin kansainvälisissä konferenssissa haltioituneita yläfemmoja ja meillä hyvätuloiset kotitaloudet laittoivat lapsilisät Nokian osakkeisiin. s. 18 NUMERO 7/2015 25.9.2015, Turun yliopiston ylioppilaskunnan julkaisu, 85. vuosikerta. www.tylkkari.fi ToimiTus Rehtorinpellonkatu 4 A, 20500 Turku, tyl@utu.fi, puh. 045 356 4517 Twitter: @Tylkkari, Instagram: @turunylioppilaslehti PÄÄToimiTTAJA Sampo Rouhiainen, tyl-paatoimittaja@utu.fi ToimiTTAJAT Wilhelmiina Palonen & Esa Kostet KAnsiKuvA Johanna Naukkarinen ilmoiTusmyynTi Kari Kettunen, puh. 0400 185 853, kari.kettunen@pirunnyrkki.fi & Erja Lehtonen, puh. 0400 185 852, erja.lehtonen@pirunnyrkki.fi, www.pirunnyrkki.fi PAino I-Print Oy, Seinäjoki, ISSN 1458-0209. 7/2015 20 18 4 Puhdasta ilmaa ja myrkkyä 5 Sormisyötävää kovakouraisille 6 Emme osaa vastaanottaa palautetta 7 Lautapelillä diplomaatiksi 8 Komerontäyttäjien tunnustukset 10 Kippurat joogaviikset 11 Pyssyjä purjeveneessä ja listoja pahiksista 14 Kummitustarinoita, huulipunaa ja sammalta 18 Kiljunuoriso huutaa auton ikkunasta 20 Bisseä hunnun takaa 24 Nyt murretaan putkan ovi! 26 Happoisia hippejä ja Karjala-lippiksiä 28 Inuiittimummo tarinoi 29 Voita varastava hirvi 30 Kidutuksesta kiinnostuneille 14
4 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 Seurasin eräänä aamuna puutarhassani omenoita rouskuttavan metsäkauriin puuhia. Pyöräilin keskustaan usvaa uhkuvien salmien yli, seurasin auringon nousua kasteisella niityllä ja tunsin notkoihin valuneen syysaamun koleuden. Kaikki nämä elämykset olivat kadonneet viimeistään tunnin sisällä. Pääsin nauttimaan niistä, koska heräsin tavallista aiemmin. Syksy on siitä kiitollista aikaa, että lyhenevä päivä tarjoaa mahdollisuuden aamuhetkistä nauttimiseen myös niille, jotka normaalisti koisaavat pidemmälle päivään. Olen aina ollut henkisesti aamuvirkku. Kiireetön aikainen aamu on mielestäni päivän paras hetki. Aiemmin en ole vain ollut erityisen hyvä heräämään ajoissa. Mystifioitu luterilainen kunniallisuus ei ole tullut nostamaan minua sängystä. Nyt nousen, koska olen huomannut sen olevan hyväksi mielelleni ja keholleni. Päästäkseen nauttimaan mieleisistään asioista on nähtävä hieman vaivaa. Jos esimerkiksi haluaa lisää aikaa suosikkiharrastukselleen, sitä on raivattava muulta ajankäytöltä, mutta erityisesti joutoajalta. Omaa onnellisuutta on vaalittava siinä missä kuntoakin. Aikaisin heräämisellä on toki varjopuolensa. Jotta rytmi pysyy yllä muutamaa yötä pidempään, on myös mentävä nukkumaan aikaisin. Kympin uutiset sopivat vain niille, jotka pärjäävät vähillä unilla. Tuopposen ääressä istuminen ja elokuvat jäävät helposti väliin. Lisäksi aikaisin herääjä saa eläkeläisleiman otsaansa. Mutta se ei ole huono asia. Meidän nuorempien kannattaisi viettää enemmän rauhallista eläkeläiselämää. Eläkeläiset, nuo tosielämän leppoistajat, tietävät, että työ ei tekemällä lopu. Asiat kyllä järjestyvät aikanaan ja aikaa tulee koko ajan lisää. Viisaaksi ei välttämättä tee vanhuus, mutta leppoisuus kylläkin. Kun on aikaa ihmetellä ja kiinnostua asioista, oppii ymmärtämään omien rutiinien ulkopuolista maailmaa. Tämän lehden tekijät ovat perehtyneet 70-luvun italiaan, altistaneet itsensä epätavalliselle saunaseuralle, yöpyneet tuntemattomien kodeissa, käyneet Salossa ja kuorineet appelsiineja, jotta sinäkin saisit kipinän kurkata mukavuusalueen ulkopuolelle. Kun minut valittiin päätoimittajan sijaiseksi, lupasin kirjoittaa ”saakelin noloja metahipsterpääkirjotuksia. Sellaista tosi 2012 kamaa.” Eiköhän tästä sellainen tullut. eläkeläiStä arkeSi Pääkirjoitus Sampo Rouhiainen, päätoimittaja tyl-paatoimittaja@utu.fi Kesällä 2014 elin kummallisessa kulttuurihybridissä. Asuin ja työskentelin kansainvälisessä taiteilijaresidenssissä Hämeenkyrön maaseudulla. Elin mitä suomalaisinta maalaiselämää vanhassa kyläkoulussa, mutta perheeni oli vaihtuva joukko taiteilijoita mitä kaukaisimmista maista. Tapasin yhteensä 28 eri taiteilijaa eri aloilta ja mantereilta, eikä heitä yhdistänyt juuri muu kuin se, että minä olin heidän läheisin kontaktinsa ympäröivään suomalaiseen kulttuuriin. Mietin, mitä voin opettaa heille suomalaisuudesta. Lopulta olennaisin kysymys oli kuitenkin se, mitä he voivat opettaa suomalaisuudesta minulle. Heidän silmissään me suomalaiset olemme aitoja ja kohteliaita menninkäisen näköisiä olentoja. Olemme omalla tavallamme ujoja, mutta emme pelkää jättää vaatteitamme saunan eteiseen ja hypätä ryhmänä hikoilemaan lauteille. Olemme uskollisia ystäviä, joille puhe jälleennäkemisestä tarkoittaa lupausta. Me suomalaiset pidämme joitakin asioita itsestäänselvyyksinä. Joillekin taiteilijoille ensimmäinen positiivinen shokki maassamme oli hengitysilman puhtaus. Toisille luonnon vihreys oli epätodellisen vihreää. Välillä jouduin estämään ihmisiä syömästä tuntemattomampia marjoja ja kasveja, sillä he kuvittelivat, ettei näin puhtaassa maassa voi olla mitään myrkyllistä. Eräänlainen myrkky on kuitenkin päässyt osaksi julkista keskustelua. Keskustelua Suomesta ja erityisesti siitä, keillä on oikeus tulla tänne nauttimaan maastamme. Tietoisuus globaalin hätätilan vakavuudesta ei ole yltänyt kaikkien saunojen ylimmille lauteille asti. Suomalaista lintukotoa tuskin pelastetaan kieltäytymällä antamasta apua sitä tarvitseville. Onneksi moni hiljainen suomalainen menninkäinen puhuu teoillaan ja tarjoaa auttavaa kättä myös toisten kulttuurien epäonnekkaille, vaikka se joskus olisikin itseltä pois. Ehkä näiden toisten kulttuurien silmin voisimme nähdä, mikä tekee meistä juuri meidät, mitkä piirteemme kannamme ylpeinä ja mistä piirteistä voisimme jopa luopua. Ja kyllä tänne saunan lauteille aina mahtuu, kun uskaltaa istua vähän lähempänä vieruskaveria. Toimitukselta tilaa lauteille Kirjoittaja on valokuvataiteilija, joka innostui saunomisesta vasta 26-vuotiaana ulkomaalaisten ystävien kanssa. Johanna Naukkarinen
5 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 Kun porkkanoita ja tomaatteja myydään jo kokonaan suuhun työnnettävässä napostelumuodossa, vaaditaan hedelmiltäkin käyttömukavuutta. Appelsiini on liian vanhanaikainen. Ennen kaikkea siinä on liikaa valkoisia, ei-miltään maistuvia osia. Sen lisäksi normaalista hedelmästä saa kuoret irti kuorimaveitsellä, mutta appelsiinista ei. Miten sinun nahkasi oikein on tarkoitus irrottaa? Puolustus: “MuutaMan tuhannen vuoden viljelykokemukseeni verrattuna jotkin Pirkan naposteluporkkanat eivät tunnu juuri missään. Sukupolvi toisensa jälkeen te ihmiset olette yhä löllösormisempia, mutta kuoriminen on oikeastaan tekniikkalaji. Cvitamiini-, kalsiumja kaliumvarannoistani pääsee nauttimaan esimerkiksi seuraavilla tekniikoilla: Repiminen. Aloita veitsellä kannan tuntumasta ja riko kuoren pinta. Sen jälkeen jatka käsin ja revi kuoret pois. Sopii kärsimättömille ja vielä joitakin käsivoimia omaaville. Viiltely. Viillä pitkittäissuuntaisia viiltoja navasta kantaa kohti. Käy tasaisesti kaikki kylkeni lävitse. Irrota sen jälkeen kuoren palaset sektoreittain varovasti. Parhaimmillaan kuoren saa irrotettua kauniin kukkamaisessa muodossa. Kannan poisto. Leikkaa kanta reippaasti pois. Möyhennä minua sen jälkeen käsillä. Sen jälkeen kuoret lähtevät helposti käsin tai veitsellä. Lohkominen. Leikkaa minut vain suoraan lohkoihin. Hedelmäisen lihani voi sen jälkeen raastaa hampailla suoraan irti kuoresta. Voit katsoa mallia opiskelijaruokaloiden massapaloitteluista. Pidä myös huolta, että ostat hyviä appelsiineja. Valitse kokoonsa nähden raskas hedelmä, jonka pinta on rypytön ja joka tuntuu puristettaessa joustavalta, mutta ei liian pehmeältä. Nesteeni ovat mitä makeinta nektariinia. Jos olet aivan toivoton pullasormi, niin osta edes purkki tuoremehua.” Appelsiini Valencia Etelä-Afrikka Puolustuspuhe Katukuulustelu Häiritsemme kulkijoita Ylioppilastalon edustalla Palstalla annetaan vastaamisen mahdollisuus Syyte: Appelsiini, kuorimisesi on aivan liian työlästä. Pian sinua ei syö enää kukaan. MaailMaSSa on MyöS hyvää Mari anttila, yleisen historian opiskelija erika pikkuhookana, ranskan kielen opiskelija saMi leppä, keMian opiskelija Mediasta voi välillä saada sen kuvan, että kaikki muu on paskaa paitsi kusi. Onko asia oikeasti näin? ”Ei ole. Suomessa on asiat hyvin, jos miettii vaikka meidän sosiaaliturvaa. Mediassa käsitellään usein vain sitä, mikä myy.” ”Ei. Kunnossa olevat perusjutut unohtuvat helposti kaiken negatiivisuuden keskellä. Suomessa on kuitenkin hyvä asua.” ”Ei. Kyse on vain siitä, että negatiivisuus myy. Esimerkiksi SPR:n keräykset ja avustukset osoittavat, että on hyviäkin asioita.”
6 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 Miksi, sen sijaan että palautteen antajat paketoivat sanottavansa krumeluuriin, palautteen saajia ei opeteta vastaanottamaan palautetta jopa hieman rosoisemmassakin muodossa? PalauteoPetuSta ylioPiStoon, kiitoS! Kolumni olen Kohdannut työssäni milloin tytöttelyä, milloin auktoriteetteihin vetoamista ja namedroppailua, kun olen antanut julkaistavaksi pyrkivästä tekstistä palautetta. Tehnyt niin kutsuttua normaalia editointia, antanut asiallista palautetta muutosehdotuksineen. Nämä yllättävän herkkänahkaiset reaktiot ovat tulleet pitkälti tilanteissa, joissa työnkuvaani on kuulunut palautteen antaminen – ja vastaavasti toisen henkilön työhön on kuulunut vastaanottaa sitä. En ole ollut varma, onko kyse ollut yksittäisten henkilöiden liikakasvuisesta egosta, vai oireileeko työkulttuurimme yleisemmin kyvyttömyydestä vastaanottaa palautetta. Olen päätynyt jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Ihmiset vain pahoittavat mielensä pienimmästäkin kritiikistä. Palautteenannosta puhutaan lähes paasaavasti yritysympäristössä ja etenkin erinäisissä johtamiskoulutuksissa. Esimiehiä opetetaan antamaan alaisilleen palautetta hyvässä hengessä – usein myös yksityisesti. Sen verran usein tästä hyvässä hengessä tekemisestä puhutaan, että välillä tunnen sen nousseen uudeksi uskonnoksi. Negatiivinenkin palaute halutaan muuttaa helposti sulavaan muotoon eri konsteilla – aivan kuin palautteen antamista pelättäisiin tai se olisi saatanasta; pääasia on, ettei kukaan pahoita mieltään. Miksi, sen sijaan että palautteen antajat paketoivat sanottavansa krumeluuriin, palautteen saajia ei opeteta vastaanottamaan palautetta jopa hieman rosoisemmassakin muodossa? eiKö Kyse ole loppujen lopuksi normaalista arjesta ja kommunikoinnista? Mietityttää, milloin meistä onkin tullut näin herkkänahkaisia. On suorastaan järkyttävää, miten vähän tähän yksinkertaiseen työelämätaitoon on kiinnitetty huomiota yliopistolla. Tosin on syytä muistaa se, ettei yliopisto ole juurikaan kunnostautunut työelämään orientoivana oppilaitoksena. Seminaareissa opponoijat keskittyvät lähinnä debatoimaan sisällöstä ja ajatuksista, ei niinkään tekstin muista ansioista tai niiden puutteista. Sillä akateeminen argumentointi ei ole palautteen antamista, vaan akateemista argumentointia. Jos palautetta haluaa tenteistä tai esseistä, täytyy ainakin humanistisella puolella varata yksityinen aika etukäteen vastuuopettajalta ja mennä pieneen kopperoon kuulemaan tuomio. Julkisia palautteenantamisen ja -saamisen tilanteita on perin vähän, jos ollenkaan. Näitä taitoja tunnutaan opeteltavan systemaattisesti vain luovan kirjoittamisen opinnoissa. Ne ovat jopa ehto kurssien suorittamiseksi. Myös erilaisissa työväenopistoissa sekä muissa kirjoittamisen kursseja tarjoavissa paikoissa on aika ajoin tarjolla lyhytkursseja asiasta. Takaisin herkkänahkaisiin kirjoittajiin. Voisi kysyä, voiko ihmiseltä ylipäätään odottaa kykyä vastaanottaa asiallista palautetta, jos häntä ei ole opetettu siihen. Sekä palautteen antaminen että vastaanottaminen on oppimista vaativa kyky siinä missä mikä tahansa muu sosiaalinen taito. Tätä ei vain muisteta. Joko taidon oletetaan olevan sisäsyntyinen, tai sitten vastuu sälytetään – niin kuin se tällä hetkellä tehdään – johtamiskursseille, joissa esimiehistä koulitaan ”hyvässä hengessä” -palautteen antajia ja sen myötä nykyajan superjohtajia. Marissa Mehr Kirjoittaja on kirjailija ja Kritiikin Uutisten päätoimittaja.
7 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 ”olette vähän niin kuin koekaniineita”, aloittaa kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Mikael Mattlin. Politiikan tutkimuksen opiskelijat istuvat luentosalissa kuuntelemassa, niin kuin millä tahansa luennolla. Tämä ei kuitenkaan ole ihan tavallinen kurssi. Kahden tunnin luennoista käytetään ensimmäinen puolituntinen teoriaan, loput ajasta pelataan Diplomacy-lautapeliä. Peli sijoittuu ensimmäistä maailmansotaa edeltävään Eurooppaan ja keskittyy neuvotteluihin. Ilmoittautuminen kurssille avautui elokuussa. Innokkaimmat opiskelijat heräsivät kuudelta aamulla, jotta varmasti mahtuisivat kurssille. Pelikurssi on valtio-opin oppiaineen järjestämä uusi kokeilu. Diplomacy-peliä on käytetty opetuksessa esimerkiksi amerikkalaisissa yliopistoissa, mutta Suomessa vastaavaa kurssia ei tiettävästi ole toteutettu. Mattlin on haaveillut kurssin järjestämisestä vuosia. Hän on pelannut peliä myös itse: ”Muistan joskus 10 vuotta sitten miettineeni netissä pelatun pelin siirtoja päivätolkulla.” Diplomacy ei ole mikään lyhyt peli. Sen takia kurssikin on kokonaisuudessaan yksi pitkä peli. Juonittelua voi jatkaa luentojen välillä. Moodleen voi kirjoittaa tiedonantoja vaikka diplomaattien tai kenraalien nimissä. Mattlin antaa luvan opiskelijoille myös propagandan tuottamiseen. ”Se joka pelaa parhaiten ja seisoo pystyssä lopussa, ei saa välttämättä vitosta. Ja jos lennätte ulos pelistä heti alkuunsa, niin se ei tarkoita hylsyä”, muistuttaa Mattlin. Opiskelijat nauravat. Sitten joku kysyy, voiko pelissä olla niin huono, että tipahtaa heti kurssin alussa. Periaatteessa se on mahdollista. Lautapelin pelaamista on maustettu kansainvälisen politiikan teorioilla. Puhutaan turvallisuusdilemmasta, kontrafaktuaaleista ja varustelukierteestä. Opiskelijat joutuvat kirjoittamaan kurssille myös esseen. Opiskelijat liikehtivät hermostuneesti, kun heidät jaetaan pareihin. Sen jälkeen jokaiselle parille jaetaan oma maa. ”Oij!” huutaa kolmannen vuoden opiskelija Paul Hermansson kovaan ääneen, kun hänen joukkueensa kohdalle osuu Venäjä, jolla on pelin alussa eniten merkkejä. ”Turkki”, toistaa neljännen vuoden opiskelija Taneli Elomaa epäuskoisesti. Muut ympärillä nauravat. Mattlin hymyilee ja kieltää alueiden myymisen oikeilla euroilla. Opiskelijat nojautuvat eteenpäin, kun katsovat Euroopan karttaa, joka toimii pelilautana. Useampi miespuolisista opiskelijoista sukii viiksiään. Salaisiin neuvotteluihin saa käyttää kahvihuonetta. Viestejä saa lähettää myös kesken luennon tekstiviestitse. Pelikurssin tavoitteet ovat teorian oppimisen kannalta kunnianhimoiset. On tarkoitus, että opiskelijat saavat käytännössä käsityksen ulkopoliittisesta päätöksenteosta silloin, kun aika ja käytettävissä olevat tiedot ovat rajalliset. Sen lisäksi Mattlin perustelee kurssia myös kansainvälisen politiikan tilanteella. Euroopassa on parin viimeisen vuoden aikana palattu valtapolitiikkaan, jossa diplomatia korostuu. Opiskelijoilla päällimmäisenä tuntuu silti olevan pelissä pärjääminen. Luento on melkein loppu, kun yksi opiskelijoista kumartuu parinsa puoleen ja kuiskaa: ”Mä saatan ottaa tämän sitten vähän liian vakavasti.” Seminaaritilan ulkopuolella moni sanoo vastaavaa: ”Tästä tulee mun tärkein kurssi, keskityn vain tähän.” ”Käytän 40 tuntia viikossa pelkkään juonitteluun.” Sen lisäksi kerrataan ääneen tarkasti, miten ensimmäinen maailmansota todellisuudessa eskaloitui kunkin valtion osalta. Joku toteaa tuskastuneena, että historialliset narratiivit on pakko huomioida. Osa kurssilaisista lähtee suoraan Proffan Kellariin puimaan pelin alkuasetelmaa. Myöhemmin Italian edustajat ottavat vielä toimitukseen yhteyttä. He koettavat kiristää, ettei heistä otettuja kuvia saa julkaista lehdessä, ellei heidän viestiään muille maille julkaista myös. Viesti on diplomaattisesti kirjoitettu toive siitä, että maahan suhtaudutaan rauhanomaisena sivistysvaltiona. Sen allekirjoitus on huolellisesti laadittu ja osoittaa, että peli on jo alkanut: ”Con amore, Italia Culla della civilizzazione europea.” • valtaPeliä luennolla Opiskelijat kamppailevat toisiaan vastaan laudalla ja käyttävät Moodlea propagandan välineenä. Venäjää pelissä edustavat Justus Jokela (keskellä) ja Paul Hermansson suunnittelevat maailmanvalloitusta. teksti: WilhelMiina palonen kuva: saMpo rouhiainen
8 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 teksti: esa kostet / kuvitus: konsta horMia haMSterit Säästötoimet painavat päälle, mutta kodit täyttyvät tavarasta. Mikä saa ihmiset hamstraamaan? Lapsena säilöin tyhjiä karkkipapereita lipaston laatikkoon, mistä tuli salaa vähän syyllinen olo.
9 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 hoarders-ohjelMa, keskiverto suomalainen mummola ja Facebookin Roskalava-ryhmät. Näillä kaikilla on kaksi yhteistä piirrettä: ne ovat täynnä tavaraa ja niissä törmää tavallista todennäköisemmin hamstraajaan. Pakonomaisella keräilyllä, kansanomaisemmin hamstraamisella, tarkoitetaan pakottavaa tarvetta kerätä erilaisia tavaroita ja kyvyttömyyttä luopua niistä. Pakonomaisen keräilyn yleisyydestä ei ole tutkimustietoa, mutta ilmiö ei voi olla kovin harvinainen. Itsensä hamstraajiksi mieltävät haastateltavat löytyvät juttua varten Roskalava-ryhmän kautta alle 15 minuutissa. ”Lapsena säilöin tyhjiä karkkipapereita lipaston laatikkoon, mistä tuli salaa vähän syyllinen olo. Aikuisena aloin hamstrata kaikkea, mille ajattelin tulevan käyttöä. Jos sain jostain vaikka lahjakassin, otin narut varmuudeksi talteen. Pari vuotta sitten hamstraaminen alkoi ahdistaa yhä enemmän ja enemmän”, 23-vuotias Henrika Bäcklund aloittaa. Nyt haastateltava vaikuttaa kuitenkin helpottuneelta, sillä käynnissä on elämänmuutos. Itseään kolmannen polven hamstraajaksi kuvaileva Bäcklund on muuttanut elämäänsä minimalistisemmaksi luopumalla suuresta osasta tavaroistaan. Kohta edessä on muutto Australiaan, mikä on vauhdittanut turhasta tavarasta luopumista. Muutos kohti vähemmällä pärjäämistä alkoi kuitenkin jo pari vuotta sitten, kun Bäcklund joutui kohtaamaan hamstrauksen seuraukset konkreettisesti kahdessa muutossa. ”Muutin Turkuun, eikä siinä ollut aikaa alkaa miettimään, mikä menee roskiin ja mikä tulee mukaan. Rojut vain laatikoihin ja ulos. Myöhemmin aloin pohtia, mitä järkeä tässä tavaran mukana raahaamisessa oikein on.” Myös vanhempien muutto pois lapsuudenkodista sai miettimään omaa suhdetta materiaan. Talo oli vuosikymmenien ajan toiminut kodin lisäksi romuvarastona. ”Siellä oli omia vanhoja koulukirjojani ja sen sellaista, kaikki oli säästetty. Niistä tuli mieleen sekä hyviä että huonoja muistoja, ja tavaroista luopuminen uudelleen oli todella raskasta. Mietin myös, etten haluaisi itse asua sellaisen tavaramäärän keskellä kahdenkymmenen vuoden kuluttua”, Bäcklund pohtii. Haastateltavan puheessa toistuvat tavaroihin liittyvät muistot. Tavara voi itsessään olla arvoton tai jopa käyttökelvoton, mutta muiston vuoksi siitä luopuminen on vaikeaa. ”Hyvät muistot luovat ehkä jonkinlaista turvaa. Oma hamstraamiseni on sillä tavoin aika tunnepohjaista”, Bäcklund toteaa. Maailma ja ihmisten kodit täyttyvät roinasta, mutta haalimme vain lisää tavaraa. Mistä hamstraamisilmiössä oikeastaan on kyse? Ehkäpä taloussosiologi osaa selittää merkillisen ilmiön taustalla vaikuttavia syitä. ”Hamstrauksen voi määritellä kahdella tavalla: joko yksilöllä on kompulsio haalia tavaraa mahdollisimman paljon, tai hänen kulutusvimmansa johtuu siitä, kun tekee löydön halvalla. Jälkimmäistä kulutustyyppiä löytyy varmasti ihan kaikista sukupolvista”, toteaa kuluttamisen ja elämäntavan tutkimukseen erikoistunut taloussosiologi, tutkijatohtori Taru Lindblom. Hyvän kaupan tekeminen ja löytämisen ilo ovat Lindblomin mukaan perimmäisiä kulutustuntemuksia. Edullisen diilin löytämisestä syntyvä ilo on tunne, johon useimmat kulutusyhteiskunnassa kasvaneet kansalaiset pystyvät samastumaan. On paljon hankalampaa vastata yksiselitteisesti siihen, miksi tavaran haalimisesta tulee joillekin itseisarvo. Vanhoilla ikäluokilla ilmiö voi liittyä itse elettyyn pula-aikaan ja kaiken niukkuuteen, mutta eläkeikään ehtineistä hamstraajistakin vain osa ympäröi itsensä tavaroilla tästä syystä. Eivätkä kaikki hamstraajat ole eläkeläisiä, kuten tämäkin juttu osoittaa. Osalle nuorista aikuisista hamstraaminen on ohimenevä vaihe, joka liittyy arvojen muutokseen. ”Kulutuskäyttäytyminen noudattelee elinkaarta: kuluttajaksi sosiaalistutaan näkemällä sen eri muotoja kotona ja omissa sosiaalisissa ympyröissä. Itsenäistyessään jokainen kokeilee omaa kuluttajuuttaan, ja se varmasti hakee hieman muotoaan. Nuorena tai nuorena aikuisena materialistiset arvot ovat tyypillisesti äärimmillään, kuten ylipäätään kaikki arvot ja asenteet. Asennekriittisyyden on kuitenkin tapana laimentua myöhemmässä elämänvaiheessa”, Lindblom arvioi. Tutkijan mukaan kulutustottumukset, maku ja muut kuluttamiseen liittyvät ilmiöt periytyvät vahvasti sosiaalistumien tuloksena. On siis mahdollista, että hamstrausilmiö on myös opittu käyttäytymismalli. Hamstraajaksi tunnustautuva Siru, 20, muistaa saaneensa esimerkin materian haalimiseen juuri omalta äidiltään. ”Kävimme äidin kanssa usein shoppailemassa, kun olin vielä lapsi. Saatoimme hakea Seppälästä korin täyteen euron tai pari maksaneita vaatteita, kun kerta halvalla sai. Se oli meidän yhteinen juttu”, Siru muistelee hymyillen. Haastateltava vakavoituu kuitenkin nopeasti ja alkaa itse pohtia ostosretkien taustoja. ”Siihen varmaan vaikutti perheen vähävaraisuus. Rahaa ei ollut hirveästi, mutta äiti halusi silti varmistaa, ettei minun tarvitse kulkea vanhoissa ja nuhjuisissa vaatteissa. Että on kuitenkin perusjutut kunnossa.” Nettikauppojen selailu on Sirun päivittäinen rutiini, joka vie viikossa aikaa viitisen tuntia. Hyvän alennuksen löytäminen tuo iloa ja mielihyvää. Silti nuori opiskelija kokee suhteensa materiaan ristiriitaiseksi. ”Tavara tuo mielihyvää mutta myös häpeää. Olen tietoinen ongelmastani ja yrittänyt taistella sitä vastaan. Se on kuitenkin vaikeaa”, Siru huokaisee. Alennuksessa olevat vaatteet ja kosmetiikka ovat haastateltavan mukaan suurin houkutus. Erityisesti kosmetiikkaa tulee haalittua silloin, kun sitä saa paljon ja halvalla. Halvat kulutustavarat ovatkin useimpien kuluttajien saatavilla ja siksi monien hamstraajien suosiossa. Käytettyjä vaatteita pursuavat kirpputorit ja myymäläketjujen toistuvat alennusmyynnit kuvaavat ehkä osuvimmin sitä tavarapaljoutta, jonka keskellä elämme. Jatkuvasti kasvava tavaravuori ei kuitenkaan suoranaisesti aja ihmisiä materialistiseen ajatteluun tai hamstraamiseen. ”Tavarapaljous on lähinnä vaikuttanut siihen, että yhä useammalla on mahdollisuus tavaran haalimiseen sosiaaliseen asemaan tai taloudelliseen tilanteeseen katsomatta. Tavaran arvossa on nimittäin tapahtunut valtava inflaatio viimeisten vuosikymmenien aikana”, Lindblom muistuttaa. Tavarapaljouden voikin nähdä vaikuttavan käänteisesti kuluttajien asenteisiin: mitä ripeämmin elinympäristö täyttyy materiasta, sitä enemmän annetaan painoarvoa minimalistiselle elämäntavalle. ”Siinä missä materia oli statussymboli aikaisemmin, ovat väljyys, avaruus ja vähäisemmällä pärjääminen statussymboliksi nousevia tai jo sellaisena olevia juttuja. Voisikin kärjistää, että tällä ajattelutavalla statuskilpailun peränpitäjiksi jäävät juuri nämä hamsterit”, Lindblom spekuloi. Kenties tulevaisuudessa sosiaalinen media täyttyykin minimalismiryhmistä, jonne ihmiset lataavat kuvia tyhjinä ammottavista kodeistaan. Sitä ennen on kuitenkin päästävä eroon kaikesta siitä roskalavojen tavarasta. • Sirun nimi on muutettu. Kävimme äidin kanssa usein shoppailemassa, kun olin vielä lapsi. Saatoimme hakea Seppälästä korin täyteen euron tai pari maksaneita vaatteita, kun kerta halvalla sai.
10 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 Jooga rantautui Suomeen 1800-luvun lopulla. Reiluun sataan vuoteen mahtuu salassa pidettyjä meditaatiosessioita, guruliikkeiden leviäminen ja joogan valtavirtaistuminen. MyStiikaSta valtavirtaan teksti: sanna läylönen / kuva: aake kinnunen joogasta Kirjoitetaan sekä kansainvälisellä että paikallisella tasolla paljon: vuosittain julkaistaan lukuisia kirjoja, artikkeleita ja blogitekstejä. Viimeisen vuoden aikana joogakuvien lataaminen Instagramiin on kasvanut räjähdysmäisesti, ja voidaankin puhua ilmiöstä nimeltä Instagram-jooga. Jooga kiinnostaa myös yliopistoissa. Akateeminen joogantutkimus alkoi jo 1700-luvun lopulla. ”Akateemisen joogantutkimukset juuret ovat orientalistisessa tutkimuksessa. Siirtomaavalta-aikoina brittitutkijat käänsivät sanskritia sekä tutkivat intialaista uskontoa ja intialaisia pyhiä tekstejä”, tutkija Matti Rautaniemi valottaa. Åbo Akademin uskontotieteen oppiaineen jatko-opiskelija Matti Rautaniemi tekee väitöskirjaa joogan historiasta Suomessa. Rautaniemen väitöstutkimus sijoittuu modernin joogantutkimuksen kentälle. ”Moderni joogantutkimus syntyi 2000-luvun alussa. Klassisten lähteiden tutkimisen sijaan tutkijat tarkastelevat, millainen kansainvälinen ilmiö joogan harjoittaminen on.” Väitöskirjaprojektin lisäksi Rautaniemi työskentelee freelance-toimittajana ja -suomentajana. Kirjoitukset ja käännökset käsittelevät uskonnon ja henkisyyden teemoja. Syyskuussa ilmestyy joogan maailmanlaajuista historiaa esittelevä populaari tietokirja Erakkomajoilta kuntosaleille – miten jooga valloitti maailman . teoSofiaa ja SuoSion kaSvua Jooga saapui Suomeen teosofien mukana 1890-luvulla. Monet ajan suomalaistaiteilijat ja -kirjailijat olivat kiinnostuneita teosofiasta. Teosofeille jooga tarkoittaa meditaatiota ja mielen salattujen voimien aktivoimista. ”Teosofit ammensivat paljon intialaisesta uskonnosta omaan järjestelmäänsä, ja jooga oli yksi osa sitä. Harjoittaminen pidettiin salassa, koska käytetty tekniikka oli teosofien näkemyksen mukaan niin voimakas. Suomen teosofit perustivat vuonna 1907 virallisen yhdistyksen, joka alkoi aktiivisesti julkaista ja järjestää luentoja. Alan kirjallisuus levisi tehokkaasti ympäri Suomen.” Maailmanlaajuisesti teosofit ovat vaikuttaneet joogan leviämiseen voimakkaasti. Suomen joogan historia ei ole siis poikkeuksellinen. Tunnetumpi joogan historia Suomessa alkaa 1950-luvulla. Intialainen opettaja kävi opettamassa joogaa Hauholla. Jooga alkoi levitä eri puolille maata työväenja kansalaisopistojen kautta. Joogan suoMatti Rautaniemen mielestä joogan harrastaminen helpottaa sen tutkimista. sio kasvoi. Harjoitusten fokus oli jooga-asennoissa. ”Suomen Joogaliitto perustettiin 1960-luvulla. Liitto halusi tehdä joogasta suomalaiseen kulttuuriin sopivan ja lääketieteen kannalta vakavasti otettavan harjoituksen. Jooga nähtiin yleishyödyllisenä itsehoitomenetelmänä, ja joogan mystisyydestä pyrittiin tietoisesti eroon.” Guruliikkeitä ja nykyjooGaa 1970-luku toi Suomeen guruvetoisia liikkeitä kuten transsendenttisen mietiskelyn sekä Ananda Margan ja Hare Krishnan. Nämä liikkeet levisivät lähinnä pääkaupunkiseudulla. ”Tämä toiminta vetosi ennen kaikkea vastakulttuurista kiinnostuneisiin nuoriin ja opiskelijoihin. Liikkeissä oli mukana myös nykyisin tunnettuja muusikoita ja poliitikkoja”, Rautaniemi kuvailee guruliikkeiden toimintaan osallistuneita. Nykyinen joogailmiö alkoi 90-luvulla. Astangajooga oli näyttävä joogatyyli, joka vetosi uudenlaiseen sukupolveen. Reilu 15 vuotta sitten alkoi uudenlainen kehitys: joogan opettaminen ammattimaistui. ”Kun joogan suosio kasvoi ja kasvoi, opettamista saattoi tehdä päätoimisesti. Opistojen joogakurssien rinnalle alkoi tulla yksittäisiä joogakouluja.” Nykyajalle on tyypillistä, että uusia joogatyylejä ilmestyy tiuhaan, mikä näkyy myös Suomen joogatarjonnassa. Jooga on aina ollut monimuotoinen ilmiö, mutta nykyisin moninaisuus korostuu eri tavalla kuin ennen. ”Jooga voi olla uskonnollista, se voi olla elämäntapa tai yksi viikoittainen harjoitus. Tai sitten jotain siltä väliltä.” Rautaniemelle jooga on sekä tutkimuskohde että henkilökohtainen harjoitus. Modernin joogantutkimuksen piirissä on erittäin yleistä, että tutkija itse on joogi tai joogaopettaja. Rautaniemen mukaan oma joogaharjoitus hyödyttää tutkimuksen tekemistä, koska hän ymmärtää ilmiötä sisältä käsin ja on jatkuvasti yhteydessä kenttään. ”Välillä toki tutkijoilla tulee vähän skismaa joogan harjoittajien kanssa, koska joogatutkimus voi kyseenalaistaa yleisiä uskomuksia joogasta ja nostaa esiin puolia, jotka ovat epämiellyttäviä. Itse olen tyypillinen nykyjoogi: teen tiettyjä harjoituksia, koska koen ne hyödyllisiksi.” •
MikSi liStat ovat vaaralliSia? Anton Monti eli nuoruutensa Italiassa, joka leiskui poliittista väkivaltaa. Se sai hänet herkistymään radikalismille ja kirjoittamaan kuvauksen siitä, miten tavalliset ihmiset järjestäytyvät tuhoamaan vihollisensa. teksti: WilhelMiina palonen / kuvat: aleksi Malinen
12 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 vene on purjeveneeksi komea, 39 jalkaa ja sen nimi on Papago. Kolme aktivistia lähtee purjehdusta rakastavan psykiatrin kanssa merelle. Matka alkaa Pohjois-Italiasta ja aktivistit suuntaavat kohti Libanonia. Veneessä luetaan scifiä ja kuunnellaan radiota. Joku jättää radion kuitenkin liian lähelle suuntimalaitetta, mikä sotkee signaalin. Virheellinen kurssi huomataan vasta, kun he ovat melkein Israelin aluevesillä, kymmeniä maileja sieltä, missä heidän pitäisi olla. Vihdoin Papago saapuu Libanonin edustalle. Purjevene ankkuroidaan avomerelle, odottamaan yötä. Pimeällä paikalle saapuvat palestiinalaisjärjestön moottoriveneet, jotka ovat täynnä aseita. Italialaiset pelästyvät, sillä aselasti on useiden satojen kilojen suuruinen, vaikka etukäteen on sovittu vain parista sadasta kilosta. Kaikki lastataan Papagoon, ja italialaiset nostavat vasemmat nyrkkinsä ilmaan tervehdykseksi palestiinalaisille. Nämä vastaavat voitonmerkeillä ja kohottamalla rynnäkkökivääreitään. Sen jälkeen Papago palaa Italiaan. On vuosi 1979 ja purjeveneessä salakuljetetaan maahan tiettävästi suurinta aselastia toisen maailmansodan jälkeen. Operaation taustalla on järjestö Punaiset prikaatit. Prikaati tarkoittaa yleensä armeijan pienintä yksikkö, joka kykenee itsenäiseen taisteluun. Nämä ihmiset eivät kuitenkaan ole minkään armeijan palkkalistoilla, vaan he ovat nuoria tehdastyöläisiä, jotka uskovat tekevänsä Italiassa vallankumouksen. He eivät vain kuljeta aseita, vaan käyttävät niitä. Koko Italia on huomannut sen viimeistään vuotta aiemmin. vanha nuori raDikaali Anton Monti haluaa kertoa Punaisista prikaateista. Järjestöstä on kirjoitettu Italiassa valtavasti, mutta suomalais-italialainen Monti on kirjoittanut väkivaltaisista vallankumouksellisista kirjan suomeksi. Kirja julkaistaan lokakuun alussa. “Siihen on oikeastaan kolme syytä, miksi lähdin kirjoittamaan kirjaa”, sanoo Monti. Ensimmäinen syy on henkilökohtainen ja se liittyy nuoruuteen. Monti muutti lapsena Helsingistä Italiaan, jossa elettiin hänen nuoruusvuosinaan poliittisesti sähköistynyttä aikaa. Hän oli 14-vuotias vuonna 1978, kun Punaiset prikaatit toteutti suurimman operaationsa: kaappasi maan entisen pääministerin Aldo Moron. Aktivistit pitivät Moroa 55 päivää vankina ja lopuksi ampuivat hänet. Moron kaappaus on Italiassa kuin Kennedyn murha Yhdysvalloissa. Jokainen muistaa, missä oli juuri silloin, kun kuuli kaappauksesta ensimmäisen kerran. Monti oli Roomassa matkalla kouluun. “Ihmettelin miksi täällä on niin paljon helikoptereita ilmassa. Koulussa opettajat olivat laittaneet televisiot päälle, niistä näkyi mitä on tapahtunut. Sen jälkeen opettajat lähettivät meidät kotiin, ja kaikki miettivät, mitä nyt tapahtuu.” Moron murha pysäytti Italian, vaikka poliittisia murhia ja väkivaltaa oli ollut jo aiemmin. “Sillä hetkellä yhteiskunnalla oli takki tyhjänä niin sanotusti”, toteaa Monti. Punaiset prikaatit varmisti operaatiollaan paikkansa italialaisten mielistä. Montille järjestö tuli kuitenkin tutuksi myös muuta kautta. Hän toimi itse aktivistina puolueiden ulkopuolisessa Autonomia Operaiassa. Koska Punaisten prikaatien aktivisteja ja tukijoita oli runsaasti, saattoi politiikassa toimiva törmätä heihin tai ainakin epäillä törmänneensä. ”Ei kukaan tullut käyntikortin kanssa sanomaan, että kuuluu Punaisiin prikaateihin.” Käydessään Pariisissa Monti sai käsiinsä järjestön dokumentin, josta ilmeni prikaatien sisäisiä ongelmia. Sellaisista ei ollut vuotanut tietoa ulkopuolelle aiemmin, vaan järjestö oli vaikuttanut graniittisen yhtenäiseltä. Myöhemmin Monti tapasi vielä enemmän ihmisiä järjestön liepeiltä. Järjestön sisäinen yhtenäisyys rakoili jo enemmän 1980-luvun puolivälin tienoilla. Vähitellen järjestö lakkasi olemasta. Yllättäen vuonna 2003 järjestö kuitenkin perustettiin uudelleen. Johtajana toimi Montin ystävä Tavallisesti Anton Monti ei pidä kenkiä jalassa kotona. Hänessä on kuitenkin sen verran italialaista, että hänen mielestään suomalaiset näyttävät sukkasillaan hassuilta lehtikuvissa.
13 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 vuosikymmenten takaa. Mies oli käynyt samaa koulua ja toiminut samoissa ryhmittymissä politiikassa. Nyt hän puhalsi henkeä väkivaltaiseen järjestöön, joka oli ollut lakkautettuna jo pitkään. Se oli yksi asioista, joka sai Montin selvittelemään järjestön historiaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli vanhan ystävän ratkaisun taustalla. Samalla Monti on kuitenkin sitä mieltä, että moni aikalaisista olisi voinut helposti päätyä samalle tielle kuin Punaiset prikaatit. ”Kirjan päätapahtumat sijoittuvat omaan nuoruuteeni ja jossakin elämän vaiheessa sitä ryhtyy kelaamaan taaksepäin asioita. Katsomaan nuoruuden aikoja ja miettimään sitä, miten ne ovat vaikuttaneet omaan olemiseen ja persoonaan.” Se halu ymmärtää menneisyyttä, omien ja muiden ympärillä olleiden oli ensimmäinen, henkilökohtainen syy lähteä kirjoittamaan kirjaa. jännitySkertoMuS Kun kuuntelee Montia, voisi kuvitella, että puhe on seikkailukertomuksesta tai veijariromaanista, eikä poliittisen järjestön historiasta. ”Se tarina itsessään on minusta hyvin kiehtova”, hän sanoo, ”se on rikostarinana kiinnostava. Siinä on kaikki elementit, mitä yleensä on tuollaisissa tarinoissa.” Nuoret ihmiset suunnittelevat vallankumousta modernissa länsieurooppalaisessa yhteiskunnassa ja uskovat siihen todella. He ovat töissä tehtaassa, asuvat kommuunissa ja lukevat huolellisesti Marxinsa. Operaatioita suunnittelee valtava koneisto. Toimintaa rahoitetaan pankkiryöstöillä. Tarvittavat autot varastetaan ja niihin tehdään väärennetyt rekisterikilvet. Järjestöllä on oma logo, jonka käyttöä valvotaan. ”Oli budjetti ja oli organisaatiokaavio, johon laitetaan ihmisiä, mutta yhtään enempää sitten ei oteta. Heillä ei ollut tarvetta rekrytoida kaikkia, vaan he koko ajan ajattelivat, miten se heidän firmansa pysyy mahdollisimman tehokkaana. Se on samanaikaisesti äärimmäisen kiehtovaa ja totta kai äärimmäisen vaarallista.” Järjestö pitää itseään oikeutettuna tuomitsemaan ihmisiä. Moni poliitikko, virkamies ja teollisuusjohtaja yllätetään ampumalla jalkoihin. Myöhemmin kiinniottotilanteessa poliisi tulee paikalle ja ampuu takaisin. Paljon on merkittäviä yksittäisiä operaatioita. Niin kuin aselastin salakuljetus Papagolla. Jos henkilökohtaisen menneisyyden tarkasteleminen oli ensimmäinen syy kirjoittaa kirja, niin vetävä tarina on toinen. Monti vakavoituu hetkeksi. Yhtä asiaa hän haluaa korostaa. ”En ole kirjoittanut Punaisten prikaatien uhreista. Tiedostan sen koko ajan ja haluan, että muutkin tiedostavat. Ei puhuta mistään pienestä määrästä uhreja.” Moni ampumisista ei rajoittunut vain jalkoihin, vaan aktivistit tähtäsivät ylemmäs. Monti on keskittynyt niihin nuoriin ihmisiin, jotka päätyivät rakentamaan julman organisaation. Vallankumoushaaveiden taustalla on paljon inhimillistä. Navigoidaan väärin, riidellään ja suunnitellaan häämatkaa. Vallankumoukseenkin voi väsyä. Yksi kapinallisista haluaa hetkeksi pistäytyä taidemuseoon katsomaan impressionistien näyttelyä. Aldo Moron kaappaus oli julma, mutta senkään ei ollut tarkoitus loppua Moron ampumiseen. Neuvottelut vain jumittuivat, eivätkä kaappaajat saavuttanet mitään tavoittelemistaan myönnytyksistä. He antoivat Moron itsensä ohjailla neuvotteluja, koska tämä oli siinä taitavampi kuin he, mutta se ei auttanut. Sitten he eivät vain tienneet, mitä olisivat vangilleen tehneet. Politiikkaan turtuu, jos se ympäröi koko ajan. Osa Punaisten prikaatien jäsenistä halusi lähteä koko järjestöstä. Heistä jotkut joutuivat ammutuksi. Kuitenkin myös suuri osa muusta Italiasta sai politiikasta jossain vaiheessa tarpeekseen. ”Tuli vähän niin kuin krapula kaikesta, mikä liittyy politiikkaan. Ihmiset rupesivat ottamaan selvästi etäisyyttä siitä. Se oli ollut kuitenkin sitä, että teit politiikkaa koulussa, yliopistolla ja työpaikalla – niin kuin aamusta iltaan”, sanoo Monti ja nauraa, ”Kyllä siitä tuli aika sumuinen olo.” Myös Monti etääntyi politiikasta. Koko 90-luvun hän keskittyi oikeastaan vain työntekoon Italian ulkomaankauppaministeriössä, muutti Suomeen, eikä juuri seurannut, mitä politiikassa tapahtui. Myöhemmin hän toimi usean yrityksen johdossa. Isäksi tulon jälkeen hän jäi lapsen kanssa kotiin ja alkoi kirjoittaa. keSkuStelua ääriPäiDen kanSSa Monti kiinnostui politiikasta uudelleen 2000-luvun alussa globaalikriittisen liikkeen myötä. Hän havahtui miettimään radikalismia ja Italiassa tehtyjä virheitä. Sen jälkeen poliittisesta väkivallasta on tullut, miten sen nyt sanoisi, ajankohtaista Suomessa. Siitä muodostui kolmas syy kuvata radikaalia poliittista liikehdintää, vaikka aikakausien väliltä voi etsiä aina vain rajoitetusti yhtäläisyyksiä. Monti sanoo sanottavansa varovaisesti, sana kerrallaan. Hän ei halua tehdä kärjistäviä rinnastuksia, eikä hän halua, että hänet ymmärretään väärin. ”Näen, että Suomessa on lisääntynyt tietynlainen vihapuhe ja pienimuotoinen poliittinen väkivalta.” Politiikan äärimuodoille herkistyy, kun tietää, mitä tapahtuu, kun joku aloittaa hyvin suurista tavoitteista hyvin pienillä keinoilla. Vähäiset tapahtumat kasvavat suureksi näytelmäksi. Siksi Monti suhtautuu vakavasti sellaisiin asioihin kuin poliittisten vastustajien ja vihollisten nimien listaamiseen. ”Se tekee sellaisen jaon ja vastakkainasettelun. Silloin herää kysymys, miksi näitä listoja tehdään. Ne kielivät jostakin.” Montin näkemys listoista ei ole pelkästään vanhan aktivistin analyysiä. Hän on naimisissa Anni Sinnemäen kanssa, joka toimi Vihreiden puheenjohtajana ennen nykyistä puheenjohtajaa Ville Niinistöä. Viimeisin listakohu osui lähelle. Vihapuheen ja Punaisten prikaatien kaltaisen organisoidun toiminnan välillä on tietysti merkittäviä eroja. Vihapuhe on pahan olon purkamista, ei järjestelmällistä tuhoamista. ”Olen koettanut löytää ulos teitä radikalismista. On hirveän tärkeää ymmärtää, että radikaaleja liikkeitä on. Jos halutaan välttää menneisyyden ongelmia, niin pitäisi aina antaa ihmisille mahdollisuus vaikuttaa yhteiskunnallisesti muutenkin kuin virallisten puolueiden kautta. Keskustelu pitäisi aina pitää auki radikaalien liikkeiden ja muiden välillä – sekä oikealla että vasemmalla.” Kun Punaiset prikaatit saivat Aldo Moron kiinni, heidän johtajansa koetti keskustella tämän kanssa politiikan epäkohdista. Vain huomatakseen, etteivät he ymmärtäneet toisiaan. Vallankumoukselliset ja entinen pääministeri puhuivat eri asioista ja käyttivät erilaista kieltä. Monti haluaa, ettei inhimillinen tragedia unohdu. Radikalismi voi olla yhteiskunnalle raskasta ja jakaa sen kahtia. ”Ehkä kuuntelemalla ja ymmärtämällä tällaisia tarinoita pystytään torjumaan tiettyjä uhkia”, sanoo Monti ja hymyilee. Nuoruuden tapahtumista on toisaalta vain vähän aikaa. Papago, salakuljetukseen käytetty purjevenekin, on vielä olemassa. • Moni ampumisista ei rajoittunut vain jalkoihin, vaan aktivistit tähtäsivät ylemmäs. Pimeällä paikalle saapuvat palestiinalaisjärjestön moottoriveneet, jotka ovat täynnä aseita. Italialaiset pelästyvät, sillä aselasti on useiden satojen kilojen suuruinen
14 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 tarinoita lauteilta työsKentelin kesällä 2014 assistenttina kansainvälisessä Arteles-taiteilijaresidenssissä Hämeenkyrössä. Asuin kuukausittain vaihtuvien kymmenen taiteilijan kanssa sata vuotta vanhassa koulurakennuksessa metsien ja peltojen keskellä. Lähin ruokakauppa oli yli 10 kilometrin päässä, ja parasta hupia maailman eri kolkista saapuneille taiteilijoille oli elämän pohdiskelu kunnon löylyissä 50-luvun puusaunassa. Elimme kummallisessa taiteilijakuplassa, jossa maailman eri kansat ja uskonnot kohtasivat ja yrittivät elää sovussa Suomen maaseudulla. Läheltä tulevat taiteilijat saapuivat Tanskasta ja Skotlannista, kaukaisimmat muun muassa Australiasta, Alaskasta ja Singaporesta. Heitä kaikkia yhdisti oletus suomalaisen luonnon puhtaudesta ja kauneudesta. Moni halusi paeta suurkaupungin hälinää maahan, jossa asutus on harvaa ja kansa vaiteliasta. Minulla oli monta tehtävää. Olin heille autokuski, talonmies, siivooja, puutarhuri, tulkki, tuomari, kuvaaja, malli, terapeutti, ystävä ja tarvittaessa kerroin heille Kalevalasta tai talvisodasta. Ennen kaikkea olin heille linkki suomalaisiin ihmisiin ja suomalaiseen kulttuuriin. Ennen kuin hyvästelin heidät kotimatkalle, halusin kuitenkin muistuttaa heille, että myös minä olen taiteilija kuten he. Halusin tallentaa heistä jokaisen samassa asetelmassa siinä ympäristössä, jossa vietimme kesän. Varasin heistä kullekin kolme filmiruutua ja pyysin heitä katsomaan minua silmiin. Savu nousi saunan piipusta kohti pimenevää kesätaivasta. Vilvoittelimme pyyhkeet päällä, kuuntelimme sammakoiden kurnutusta ja istuimme vanhassa puukeinussa. Olimme kaikki tavanneet toisemme vasta muutamia tunteja sitten, mutta tiesimme, että tuleva kesä ja sen mukanaan tuomat lukemattomat keskustelut saunan lauteilla saisivat meidät muistamaan toisemme ikuisesti. Holly Knox Rhame, kuvataiteilija, USA. Holly käytti hyväkseen vanhan residenssirakennuksen aavemaista tunnelmaa ja järjesti meille yhtenään upeita kauhuelokuvailtoja. Kun Holly ei työskentele kuvataiteen parissa, hän toimii näyttelijänä newyorkilaisessa kummitustalossa. teksti ja kuvat: johanna naukkarinen
Adam Setala, kuvittaja, USA. Puoliksi suomalainen Adam tuli Suomeen kohdatakseen Turun seudulta lähtöisin olevien isovanhempiensa synnyinmaan. Hän halusi kuulla tarinoita talvisodasta ja maistaa elämänsä ensimmäisen kerran karjalanpiirakoita. Alexis Courtney, videoja valokuvataiteilija, USA. New Yorkin muotimaailman kalifornialaiseen maatilaan vaihtaneen Alexiksen näki joka ilta ulkosaunan lämmitystöissä. Hänen upeat leipomuksensa kruunasivat monet yhteiset ruokahetket. Jihyun Youn, tanssitaiteilija, Etelä-Korea. Jihyunin saattoi usein löytää tanssimasta laiturilta lammen rannalta. Hän naksautteli myös huonoryhtisten taiteilijoiden selät parempaan kuntoon.
16 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015
17 Oscar Chan, kuvittaja, Hongkong. Oscar hurmioitui Suomen luonnosta ja puhtaasta ilmasta, mutta ei koskaan oppinut ymmärtämään pyörien jalkajarruja. Teimme yhdessä monta vaarallista pyöräretkeä mäkisillä metsäteillä. Megan Elizabeth Taylor, kuvataiteilija, Skotlanti. Megan ei koskaan astunut huoneestaan ulos ennen kuin näytti henkeäsalpaavan upealta. Iltaisin viinin äärellä hän unelmoi uljaasta ja paremmasta itsenäisestä Skotlannista. Grace Kingston, kuvataiteilija, Australia. Suomen kulttuuria ja kieltä rakastava Grace ei ollut Suomessa ensimmäistä kertaa. Hän nukkui kuukauden ladossa ja järjesti Sydneyssä menestyneen näyttelyn, jonka avainelementtinä oli suomalainen sammal.
18 salo on ollut viime vuodet poikkeuksellinen murheellisten uutisten keskittymä. Lomautukset ja aivovuoto ovat olleet jo joitain vuosia Saloon liittyvissä mielleyhtymissä kebabin ja kännyköiden lisäksi ehdottomasti päällimmäisinä. Tiedättehän tarinan – Nokian ja Microsoftin sukellus veti mukanaan kokonaisen kaupungin, jossa nyt suljetaan kilpaa koulua ja tehdasta. Salolaislähtöinen presidenttimmekään ei enää tunnusta väriä. Hän on Sauli Naantalista. Siellä Naantalissa on mukavan näköisiä veneitä, saaristolaispöytiä ja Muumimaailma. Saloa puolestaan kutsutaan Suomen Detroitiksi ja siellä on köppäisesti tuunattuja autoja, lomautettuja sairaanhoitajia ja huumausainerikoksia. Eikä siinä vielä kaikki. Vaakunakin vietiin – Saloa edustaa nykyisin kuntaliitosten myötä adoptoitu Halikon vanha vaakuna. Salon kaupungin nettisivuilla kaupungin tunnuksena käytetäänkin vaakunan sijaan mieluummin vauhdikasta logoa, joka on kuin suoraan joltakin NASDAQ-listatulta yritykseltä. Tilanne vaikuttaa ulkopuolisen silmin vakavalta, jopa lohduttomalta. Voisiko kokonaiselle kaupungille käydä Suomessa samalla tavalla kuin Myllykosken kaltaisille entisille paperiteollisuustaajamille? Kuulin äskettäin Proffan Kellarissa mykistävän huhun. Paikallislehti Salon Seudun Sanomien tekstaripalstalla käydään tällä hetkellä kiivasta väittelyä kiertoliittymistä. Tarkemmin sanottuna debatissa on kyse siitä, osaavatko salolaiset ajaa liikenneympyröissään vai eivät. Ei siis raastavaa purkautumista suurten työpaikkakeskittymien alasajosta ja palveluiden karkaamisesta, vaan kärkkäitä mielipiteitä vaihdetaan liikennekäyttäytymisestä. Miten tämä on mahdollista? Onko Salon ahdinkoa liioiteltu vai herättääkö liikennesuunnittelu yksinkertaisesti ihmisissä näin paljon tunteita? Leikkausahdingossa pyristelevää Suomea voi ymmärtää paremmin ehkä juuri Salon esimerkin avulla. On tehtävä tutkimusmatka Salon ja liikenneympyröiden timantinkovaan ytimeen. ylioppilasKylässä autoon pakkautuu liuta johtavia kiertoliittymäasiantuntijoita ja hansikaslokerosta löytyy kasetillinen 80-luvun aikuisrokkia. Huomaan jo parkkipaikalla olevani hämmästyttävän innokas maakuntamatkailija pienestä tihkusateesta huolimatta. Toisaalta sehän saa vain moottoritien kimmeltämään tunnelmallisesti. Kehoni on täydellisessä valmiustilassa. Välipysähdyksellä ABC Piihovilla parkkipaikalle pysäköidystä autosta pauhaa tuttuja ääniä vuosien takaa. Avaimen Roihuvuori soi erittäin lujaa nuoren miehen autostereoista. Roihuvuoren ilmestyessä vuonna 2001 Nokialla meni kovaa ja sen tarunhohtoista 3310-mallia myytiin kuin leipää. Noksulaisille jaettiin kansainvälisissä konferenssissa haltioituneita yläfemmoja ja meillä hyvätuloiset kotitaloudet laittoivat lapsilisät kiertoliittyMä uuSi nokia? Kävin katsomassa salolaisia kiertoliittymiä vain tajutakseni, että niissä piilee Salon pelastus. teksti: Miikka rusi / kuvat: jasMiina isotalus
19 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 Nokian osakkeisiin. Edellisenä vuonna Darude ja Bomfunk MC’s olivat tehneet suomalaista musiikkivientihistoriaa. MoonTV:n juontajat tekivät telkkariin kännissä festariraportteja, fontit ja aurinkolasit olivat räjähtävän nopeita ja vanha mantra Pohjolan Japanista kaivettiin naftaliinista. Mikäli Suomi olisi vielä voittanut jääkiekon maailmanmestaruuden vuonna 2001, kollektiivinen itsetuntomme olisi varmasti räjähtänyt käsiin. Olisimme kenties haaveilleet omasta avaruusohjelmasta. Tai Suur-Suomesta. Saloon ajaessa ei koe saapuvansa mihinkään failed stateen, vaan päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä. Huristelemme Hämeentien ja 110-tien väliaikaisesta kiertoliittymästä kohti keskustaa ja Kirkkokadun kiertoliittymää. Samalla katselemme nähtävyyksiä: Kebabkatuna epävirallisesti tunnettua tienpätkää sekä paikallista ”Walmartia” – nimeltään totta kai SalMart. Perjantai-iltaan valmistautuvan Salon katuvalaistus on erikoisen niukkaa, mutta rakennusten julkisivut ovat hienossa kunnossa, kadut tyydyttävän siistejä ja keskustan liikehuoneistotkin lähes sataprosenttisesti käytössä. Samaa ei voi aina sanoa Turusta. Käykää vaikka Forumissa tai kävelkää Marilynin ohi perjantai-iltana. Yksi asia kuitenkin askarruttaa. Missä helvetissä ovat kaikki ihmiset? Perjantaina kello yhdeksältä illalla kansakuntamme virallinen nousuhumalakello on kumahtanut ja kutsu tavernoihin tai tanssilattioille on käynyt kaikille läpi maan. Silti olo Salon keskustassa on paikoitellen jopa aavemaisen yksinäinen. Jäämme Kirkkokadulle tarkkailemaan liikenneympyräkäyttäytymistä. Tilannenopeudet vaikuttavat huomattavan suurilta. Autoilijat ottavat selvästi tyhjästä kiertoliittymästä ilon irti. Usea unohtaa hurmostilassaan myös käyttää vilkkua liittymästä poistuessaan. Toiset puolestaan pelaavat varman päälle ja pistävät vilkun päälle liian aikaisessa vaiheessa. Kehnot vilkkusuoritukset aiheuttavat valvontaneuvostossamme vaimeaa mutinaa, mutta vaaratilanteita ei ole lähelläkään syntyä. Ellei liikenneympyrään ilmestyisi tasaisin väliajoin auton avoimista ikkunoista kiljupäissään kurkku suorana huutavaa nuorisoporukkaa, tilanne kävisi suorastaan pitkästyttäväksi. Aika tuntuu täällä jollakin tavalla pysähtyneeltä. Ehkä suuruuden päivistä on vaikea luopua. On syytä muistaa, että salolaisen laatuelektroniikan tarina ei ala Nokiasta, vaan Salorasta, joka aloitti radioiden valmistuksen jo 1920-luvulla. Nyt ei puolestaan tapahdu oikein mitään. Kaupunki, jonka kuuluisat insinöörit ja ohjelmoijat olivat paksuina vuosina bisnesmaailman rokkitähtiä, polkee silminnähden paikallaan. Missä on vika? tänne jos mihin tarvitaan nopeasti pöhinää, tulevaisuususkoa ja yhteisiä isoja hankkeita. Kiinteistökauppojen näyteikkunoiden ilmoituksissa on entisten nokialaisten hulppeita omakotitaloja ja ”remontoijan unelmakohteita” rinta rinnan. Moni on jättämässä laivaa. Suomessa on totuttu siihen, että kunnat kilpailevat keskenään monessa mitä eriskummallisimmassa asiassa. Suurimman potkukelkan titteli on erityisen haluttu. Savon suurin potkukelkka on Leppävirralla, Sokos Hotel Vesileppiksessä. Loimaa ja Tuuri ovat puolestaan kilpailleet raskaassa sarjassa maailman suurimmasta potkukelkasta. Syntyy ajatus. Mitä jos Salon nousu lähtisi kiertoliittymästä – tarkemmin sanottuna maailman suurimmasta kiertoliittymästä. Oikealla rahoituksella Salo voisi valjastaa historiallisen insinööriosaamisensa valtavaan infrastruktuurihankkeeseen. Samalla keynesiläiset olisivat innoissaan ja kaupungissa olisi taas työtä. Englannin Swindonissa on hyvä esimerkki kunnianhimoisesta kiertoliittymäsuunnittelusta – kuuluisa ”The Magic Roundabout” on kolossi, jossa on viisi pientä kiertoliittymää, joiden keskellä on yksi suuri vastapäivään kiertävä liikenneympyrä. Jotain vastaavaa tarvitaan Saloon – ja siellä jos missä on uskallettu ennenkin tehdä asioita isosti. Maailman suurin kiertoliittymä, jonka keskisaarekkeen voisi vaikka koristella maailman suurimmalla 3310-puhelimella tai kebab-kioskilla. Kiertoliittymiä on Suomessa käytetty pienten kuntien vetovoimapiristeinä, mutta maailman suurin kiertoliittymä olisi kansallinen sekä kansainvälinen turistinähtävyys. Brysselissä Schumanin liikenneympyrä on Euroopan Unionin todellinen keskus. Se on kuvaavaa, sillä kiertoliittymät ovat olleet pitkään eurooppalainen spesialiteetti, joita on hiljattain herätty kadehtimaan ja rakentamaan toden teolla myös Yhdysvalloissa. Ja miksipä ei – ne ovat tutkitusti risteyksiä turvallisempia, ympäristöystävällisempiä ja lisäksi niiden keskelle saa halutessaan taidetta tai vaikka kukkaistutuksia somisteeksi. Kiertoliittymä juhlisi liikenneturvan lisäksi eurooppalaisuutta ja modernia kaupunkisuunnittelua. Niin ja tietysti kuuluisaa salolaista insinöörivoimaa. Moni sanoo Salon olevan risteyskohdassa tai tiensä päässä. Autokuntamme konsensus on kuitenkin toiveikkaampi – Salo on kiertoliittymässä. Risteyksessä pysähdytään, mutta kiertoliittymässä pysytään liikkeellä ja tarkkaillaan mahdollisuuksia. Eihän identiteettikriisiäkään ratkaista jäämällä paikalleen, vaan hiljentämällä vauhtia ja harkitsemalla uutta suuntaa. Kunhan muistaa vilkun käytön. • Perjantaina kello yhdeksältä illalla kansakuntamme virallinen nousuhumalakello on kumahtanut ja kutsu tavernoihin tai tanssilattioille on käynyt kaikille läpi maan.
20 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 tuijotan itseäni peilistä Bakun lentokentän vessassa ja mietin, pitäisikö itkeä vai nauraa. Olen matkalla yhteen maailman ainoista valtioista, joissa naisille asetettu huivipakko koskee myös turisteja. Iranin tiukkaakin tiukempien pukusäännösten mukaisesti olen hetkeä aiemmin vaihtanut päälleni nilkat peittävän hameen sekä vartalon muodot kätkevän, reilusti yli pepun yltävän takin, manteaun. Paidan alla kätkössä minulla on 1000 euroa käteisenä. Iranin talouspakotteiden vuoksi kaikki kuukauden aikana käytettävä raha on vietävä maahan käteisenä. Ulkomaisilla pankkikorteilla ei pysty maksamaan ostoksia eikä nostamaan rahaa pankkiautomaatilta. Iranin islamilainen tasavalta on yksi niistä maista, jotka Yhdysvallat on asettanut pahan akselille yhdessä muun muassa Irakin, Syyrian, Kuuban ja Pohjois-Korean kanssa. Iranin ja länsimaiden väliset neuvottelut Iranin kiistellystä ydinohjelmasta ovat jatkuneet yli 12 vuotta. Käytännössä Iran on ollut vuoden 1979 islamilaisesta vallankumouksesta lähtien lähes koko muusta maailmasta eristetty yksinäinen saareke – ja kansainvälisen politiikan syntipukki. MonarkiaSta teokratiakSi Lennon lähtöportilla huomaan yllättäen, että suurin osa naisista on pukeutunut länsimaalaisittain tiukkoihin farkkuihin ja t-paitoihin. Vain muutamalla on päässään huivi, mutta sitäkin useammalla on näyttävät, suorastaan yliampuvat meikit. Vielä ennen vuoden 1979 islamilaista vallankumousta Iran oli suhteellisen länsimaalainen, maallistunut monarkia. Iranin viimeiseksi jäänyt shaahi Mohammad Reza Pahlavi oli länsimielinen ja Yhdysvaltain tukema hallitsija, jonka unelmana oli tehdä maastaan teollistunut maailmanmahti. Vallankumousta edeltävinä vuosina shaahin suosio kuitenkin mureni: diktatuurihallitus oli korruptoitunut, pelätty salainen poliisi SAVAK tukahdutti kaiken vastarinnan, ja valtion pakkomodernisointi suututti monia kansalaisia. Enemmistön tyytymättömyys johti lopulta vuoden 1979 vallankumoukseen, jossa mieltään osoitti sekalainen joukko shaahiin pettyneitä kansalaisia. Rinta rinnan marssivat niin islamistit, vasemmistolaiset kuin naisetkin, joilla ei vielä siinä vaiheessa ollut aavistustakaan siitä, mihin suuntaan kehitys vallankumouksen jälkeen kääntyisi. Suljettujen ovien takana teksti: saarlotta virri / kuvat: kanerva rautila ja saarlotta virri Heinäkuussa syntynyt historiallinen sopu Iranin ydinohjelmasta avaa vuosikymmenten ajan eristettynä ollutta ja talouspakotteista kärsinyttä maata maailmalle. Islamilaisen tasavallan kodeissa paljastuu vivahteikas ja vieraanvarainen kulttuuri.