• Sue Indierockpunkmetalzine #115 HELMIKUU 2008 THE MARS VOLTA RYTMIHÄIRIÖ NORTHER PORCUPINE TREE ISMO ALANKO TEHOLLA KAUKO RÖYHKÄ TEITUR TERO-PETRI DAISY ASTRID SWAN PARASITE CITY KOMETA BOOMHAUER MACHINAE SUPREMACY WHEN EMPIRE FALLS AXEGRESSOR HEAVY METAL PERSE DIE SO FLUID 1
• 2
• 3
• THE MARS VOLTA ­ HEN 10
• NKIMAAILMAN HOMMIA Usein puhutaan vaikeasta kolmannesta tai toisesta levystä, mutta The Mars Volta kohtasi uransa suurimmat vastoinkäymiset neljättä levyään tehdessään. Vastassa eivät olleet menestymispaineet tai hukattu taiteellinen linja vaan yliluonnolliset voimat. he Mars Voltan toinen luova voima, kitaristi-säveltäjä-tuottaja Omar Rodríguez-López tuskin tiesi mitä oli tekemässä, kun osti jerusalemilaisesta rihkamakaupasta ouija-laudan lahjaksi laulaja-sanoittaja Cedric Bixler-Zavalalle. Lauta välitti outoja viestejä, jotka inspiroivat The Bedlam in Goliathin tekemistä, mutta samalla langetti yhtyeen ylle kirouksen. Rumpaleita tuli ja meni, laitteet oikuttelivat keikoilla, studioäänittäjä sai hermoromahduksen ja hänen jäljiltään nauhoitukset olivat aivan sotkussa. Cedric itse joutui jalkaleikkaukseen ja hänen piti opetella kävelemään uudestaan. Nyt levy on kuitenkin saatu valmiiksi ja julkaistua, ja bändi on ehjänä ja kiertueella. Onko ouija-laudan kirouksesta selvitty, Cedric Bixler-Zavala? ­ Uskon, että on ja että olemme saaneet synninpäästön tästä aiheesta puhumisesta. Minusta on alkanut tuntua siltä, että lauta oli vain täky meille. Mitä enemmän tulkitsen sitä ja puhun siitä, sen paremmin ymmärrän, että sen viesteissä oli kyse kunniamurhista, jotka ovat vaiettu aihe muslimiyhteisössä. Henki, johon olimme yhteydessä oli niiden tapettujen naisten, jotka toivoivat ja rukoilivat, että meillä olisi kanttia puhua asiasta. Levyn ydin perustuu todellisuuteen, ilmiöön, joka on yhä olemassa. Sitä ennen koettelemuksia kuitenkin riitti. Miten niistä päästiin yli? ­ Teimme vaikka mitä. Brooklyniläinen santero (afrokaribialaisen santeria-uskonnon pappi. Toim.huom.) siunasi levyn nauhat, ja nimesimme raitoja sellaisten katolisten pyhimysten mukaan, jotka liittyvät kansantarinoissa ouija-lautoihin. Nimesin yhden raidan suosikkinäyttelijättäreni mukaan, millä oli myös positiivinen vaikutus (Helen Mirrenin syntymänimi on Ilyena. Toim.huom.). Levyn kansitaiteessa on santerian pyhimyksiä, jotka ovat eri laulujen aihepiirien suojelijoita. Uuden levyn sisällössä ja tuotannossa ollaan tekemisissä yliluonnollisten asioiden kanssa. Eikö kuitenkin kaikessa taiteessa ja sen tekemisessä ole jollain tavalla kyse yhteydestä johonkin suurempaan? ­ Kaikkien ihmisten tekemisissä on kysymys siitä. Jotkut valitaan lääkäreiksi tai lakimiehiksi ja he auttavat maailmaa omalla tavallaan. Minä olen iloinen siitä, että se, kuka loi minut, päätti että minulla tulee olla voima laulaa niin kuin laulan ja tehdä niin iloiten. Tämä on meidän versiomme kirkosta, ilman rituaaleja käärmeiden kanssa tai kielillä puhumista. Tai no, tavallaan me kai puhumme kielillä, Cedric toteaa. ­ Siinä on mukana suurempia voimia, mutten pysty nimeämään ja liittämään niitä mihinkään iskulauseeseen kuten vaikka "Rakastan sinua". Meidän täytyy vain toimia hetkessä, Cedric tarttuu ajatukseen rockkeikasta jonkinlaisena pyhänä toimituksena. ­ Enkä halua yrittääkään pukea sitä sanoiksi, sillä silloin sen todellinen idea katoaa. Energisessä esiintymisessä on voimaa ja se vaikuttaa ihmisiin. ­ Se, miten soitamme livenä, on kai lähempänä mustaa gospel-kirkkoa. Se on hyvin innostavaa. Jos olisin kasvanut sellaisessa ympäristössä, uskoisin varmaankin sa- T maan versioon jumalasta kuin he. Jopa (Jonestownin ja sen joukkomurhan aiheuttaneen. Toim.huom.) Jim Jonesin kirkko ja saarnat olivat todella eläviä, se veti ihmisiä hänen luokseen. ITSENÄISYYDEN KYNNYKSELLÄ The Mars Volta ei kaihda musiikissaan epäkaupallisia ratkaisuja, kuten yli kymmenminuuttisia kappaleita, monimutkaisia kappalerakenteita ja atonaalisia improvisaatioita, jotka kestävät ja kestävät. Vaikka yhtyeellä onkin täydellinen taiteellinen vapaus musiikkinsa suhteen, Cedric toivoo silti, että jatkossa he julkaisisivat levynsä itse. ­ Se olisi hienoa. Olemme pyöritelleet sitä ajatusta isolla levy-yhtiöllä ollessamme. Uskon, että nyt voimme toimia omillamme ilman, että täytyy odottaa että joku saa tekemisillemme tilaa budjettiin. Toivottavasti nyt voimme toimia itse ja käyttää isosta koneistosta vain sen tärkeitä osia, kuten tiedottajia ja jakelijoita. ­ Ison levy-yhtiön kanssa ärsyttävää on se, että meidän pitää levyn tehtyämme kestää sitä, että heillä on aikaan liittyviä pidäkkeitä. Levyjä ei voi myydä johonkin aikaan kuukaudesta tai johonkin aikaan vuodesta, koska silloin ihmiset eivät muka osta niitä. En minä ole sellainen ihminen! Ostan levyn mihin kellon- tai vuodenaikaan vain. Minä en tuhlanut kaikkia rahojani jouluostoksiin, vaan voin ostaa levyn, vaikken olisikaan itse saanut rahaa joululahjaksi. Musiikki on minulle happea, tarvitsen sitä koko ajan enkä ymmärrä tuollaista ajattelua, Cedric kiivastuu. ­ Mutta tuollaisen typeryyden kanssa pitää elää. Se on Britney Spearsia varten, ei meitä. Siksi olemme jo nyt aloittamassa uuden levyn tekoa. Olemme jo päässeet tämän levyn yli. Se oli kansineen kaikkineen valmis jo kesällä, mutta levy-yhtiö haluaa varmistaa, että sillä tehdään rahaa, se saatetaan kunnolla markkinoille ja niin edelleen. kuten myös Juan Alderete de la Peña ja minä yritän laulaa sillä, joten tekemistä riittää. Teimme myös covereita b-puolille ja bonusraidoiksi, mikä oli tosi hauskaa. Lisäksi Cedric puurtaa bändin visuaalisen ilmeen kanssa ja suunnittelee t-paitoja ja taustalakanoita. Kuvittelisi, että noin monet keskeneräiset projektit yhdistettynä jatkuvaan kiertämiseen ja kiivaaseen lavaesiintymiseen olisivat todella uuvuttavia. Eikö sinua koskaan väsytä? ­ Kun meillä oli vastoinkäymisiä ouijalaudan vuoksi ja rumpalimme vaihtuivat niin monta kertaa, emme päässeet kiertämään niin kuin tavallisesti. Jalkaleikkaukseni vuoksi olen vain ollut kotonani, kehitellyt paitamalleja ja valmistautunut nousemaan taas lavoille. Haluan olla taas kiireinen, en halua jäädä kotiin. ­ Lomailussakin oli inspiroiva puolensa, koska minulla oli aikaa katsoa paljon innostavia elokuvia ja miettiä miten musiikkimme saisi kuulostamaan samalta kuin miltä ne elokuvat näyttävät. Pääsin myös osta- maan levyjä, joista tein pitkiä miksauksia keikkojen alkunauhoiksi, Cedric kertoo lomailustaan. The Mars Voltan kanssa ahertaminen siis tyydyttää luovan kunnianhimosi? ­ Joo, kyllä tämä riittää minulle. Omarin musiikin kanssa riittää tekemistä ja se vaatii myös minulta paljon. Joskus kotona haluaisi olla miettimättä lainkaan laulamista, sillä minun on käytävä läpi pitkät valmistelut, jotta voisin laulaa niin kuin laulan. Täytyy herätä tiettyyn aikaan, syödä oikein, lämmitellä ja jälkeenpäin jäähdytellä ja mennä määrättyyn aikaan nukkumaan, jotta pystyn puhumaan seuraavana päivänä. Välillä bändin kanssa on niin paljon tekemistä, etten pysty kunnolla edes miettimään mitä haluaisin tehdä ihan vain omaksi huvikseni. Joskus väsymys iskee, mutta minä todella nautin kaikesta tästä. Jäljellä on vielä valtava määrä musiikkia, josta meidän täytyy suoriutua ennen kuin kuolemme ja ennen kuin bändi kuolee. TEKSTI: PYRY HALLAMAA KUVA: ROSS HALFIN MONTA RAUTAA TULESSA Turhautuminen levy-yhtiön jähmeyteen on ymmärrettävää, sillä The Mars Volta luo uutta materiaalia jatkuvasti. Mitä kaikkea bändillä on tällä hetkellä työn alla? ­ Juuri nyt odotan innoissani, että ihmiset lähettäisivät lisää remiksejä uudesta levystämme. Primal Screamin Bobby Gillespie ei ole varmaan ehtinyt vielä aloittaa omansa tekemistä, mutta monien muiden tekemät uudet versiot ovat valmiina. Teemme uutta pitkäsoittoa ja haluan painottaa: siitä tulee meidän versiomme akustisesta levystä. Sitten on DVD, jonka teimme Australiassa: yritämme saada kaiken kuvituksen, animaatiot ja muut ekstrat valmiiksi. Ja sitten on yksi levy, jolla Hellan Zach Hill soittaa rumpuja ja Jonathan Hischke bassoa, 11
• TEITUR ELVIKSEN MATKASSA Teitur vetää bongia! Teiturilla ei ole asuntoa! Äh, ei onnistu. Vaikka kuinka yrittää repiä tuosta äärimmäisen ystävällisestä färsaarelaisesta raflaavia otsikoita, ei se vain onnistu... Vai onnistuuko sittenkin? V aikka Teiturin musiikki on kaunista, saa hänestä sentään hiukan Mötley Crüe -tarinaa irti. ­ Poltin kerran Willie Nelsonin kanssa pilveä hänen kiertuebussissaan. Se mies on todella ystävällinen kaikille, oikea herrasmies. Vedettyämme spliffit hän soitti minulle uutta albumiaan. Se oli aika ainutkertainen kokemus. Ja sitten oli tietenkin Elvis cadillacin kuskina. Palataan Elvikseen myöhemmin. Ja kysymykseen, joka yhdistää pillerinistin hampun suureen puolestapuhujaan. Sitä ennen kuitenkin heräillään. 17-vuotiaana Tanskaan muuttanut Teitur Lassen haukottelee Tukholman-asunnossaan aamuhaastattelun aikaista ajankohtaa. Itsekin kaivan unihiekkaa silmistäni ja juon kahvia, ja mies kysyy ystävällisesti, soittaako hän vähän ajan kuluttua takaisin. Nääh. Taustalta kuuluu kahvikupin kilinää. Samat harrastukset sielläkin päässä? ­ Juu, pakko tässä on yrittää heräillä, Teitur nauraa väsyneesti. Unisen miehen uusin, kolmas levy The Singer on astetta monipuolisempi edellisiin albumeihin verrattuna. Hän äänitti sen hotellissa Ruotsin Gotlannissa asuttuaan sitä ennen Lontoossa. Tämän lisäksi Teitur on asunut mm. Roomassa ja on siis kotoisin Färsaarilta. Hän on kiertänyt maapalloa mm. Suzanne Vegan ja Aimee Mannin lämmittelijänä ja omilla soolokiertueillaan. Miehen lähihistoriasta lukiessaan tulee himo matkustaa. ­ Missä minun kotini on? En oikein osaa sanoa. Minulla on paljon tuttuja ympäri maailmaa. Minusta koti on siellä, missä ihmisellä on ystäviä. Koti on siellä, missä minun ei tarvitse kysyä neuvoa vastaantulijoilta yrittäessäni päästä paikasta A paikkaan B. Koti on siellä, missä olo tuntuu hyvältä. Färsaarelaiset ovat olleet niin Norjan kuin Tanskankin lipun alla. Monet saarelaiset muuttavat jo nuorina Tanskaan opis- kelun tai työn perässä. ­ Olemmeko me vaeltajakansaa? Tietyssä mielessä kyllä. Itse pääsin matkustelemaan vanhempieni kanssa paljon jo lapsena. Olimme aina se perhe, joka matkusti kesällä jonnekin, joten minusta matkustaminen on ihan luonnollinen tapa nähdä maailmaa ja hankkia uusia kokemuksia. Vaikka Teitur onkin kiertänyt maailmaa monien arvostamiensa artistien kanssa, hän ei kuitenkaan myönnä, että olisi ainakaan tietoisesti imenyt kiertuetovereiltaan vaikutteita levyilleen. ­ En usko. En ainakaan siinä mielessä, että olisin suoraan kopioinut heiltä jotain musiikkiini. On silti hienoa nähdä artisteja esiintymässä ilta illan jälkeen yhtä varmaotteisesti. Se antaa minullekin voimaa ja itsevarmuutta tehdä tätä hommaa. Täydellisintä kiertuekumppania kysyttäessä miehellä menee sormi hetkeksi suuhun. Kuin taikaiskusta kofeiini alkaa kuitenkin vaikuttaa miehen elimistössä. ­ Huh. Tuota. Äh. Ööh. Tiedätkö, mieluiten kiertäisin maailmaa kiertuemanagerin ja autokuskin kanssa. Kiertuemanageri voisi hoitaa kaikki käytännön järjestelyt, ettei minun tarvitsisi buukata itselleni hotelleja tai tehdä niitä muita tylsiä kiertuerutiineja. Lisäksi autokuski olisi hyvä. Minulla ei ole ajokorttia, joten paikasta toiseen pääseminen on joskus hankalaa. ­ Jeesus, että olisi muuten hienoa, jos Elvis olisi kuskina! Se 50-luvun Elvis tietenkin. Hän voisi ajaa minua Cadillacillaan paikasta toiseen. Kyllä, Elvis olisi ehdottomasti autokuskini. Kukakohan muu? Hei, kuka muu voisi olla ihanteellinen kiertuekumppani? Teitur huikkaa jollekin linjan toisessa päässä. ­ Willie Nelson? Juu, Willie olisi hyvä valinta! Poltin kerran Willien kanssa pilveä hänen kiertuebussissaan... TEKSTI: JARKKO FRÄNTILÄ KUVA: MARMAR 12
• imonadi Elohopea hajosi viidennen ja parhaan albuminsa Halauksen jälkeen vuonna 2004. Melkein kaikki sen jäsenet jatkoivat soittamista muissa yhtyeissä. Ainoastaan laulaja-kitaristi-biisintekijä Tero-Petri Suovanen jätti bändihommat. ­ Kyllästyin, kun en mielestäni saanut tarpeeksi palautetta musiikistani, Tero-Petri sanoo. ­ Bändissä soittamisen sijaan ryhdyin tekemään musaa yksin. Sävelsin tilaustöinä esimerkiksi teattereille. Samaan aikaan Tero-Petri kirjoitti kappaleita myös omaan käyttöönsä. Viimeiset elohopeamyrkytyksen oireet karisivat keväällä 2007, kun Limonadi Elohopea teki kiertueen Taskuelokuvia-kokoelmansa tiimoilta. ­ Niillä keikoilla mä tajusin, että mikään ei ole kiinni kuuntelijoiden määrästä vaan laadusta. Tiesin, että ne, jotka levyjäni ostavat, myös kuuntelevat niitä. Limonadi Elohopea teki aikoinaan paljon kummallisia myönnytyksiä, jotta levyt soisivat radiossa. Levy-yhtiön palavereissa mietittiin, antaako joku levynnimiehdotus tarpeeksi positiivisen kuvan bändistä. Nykyään mulle riittää, että jotkut pitävät levyistäni. Mahdollisimman monen ei tarvitse pitää niistä. Tero-Petri kertoo halunneensa tehdä Limonadi Elohopean jälkeen popimpaa musiikkia, johon "kasvatetaan höyryjä ja kerroksia ja jossa on enemmän ilmanottoaukkoja." Aluksi hän pyrki kohti electronica-vaikutteista soundia. Tuo visio kuitenkin haihtui sitä mukaa kun äänitykset tuottaja Rami Helinin kanssa etenivät. ­ Ei tuntunut järkevältä lähteä epäuskottavaan nuorennusleikkaukseen. Peilistä kuitenkin katsoo 35-vuotias ihminen, jonka electronicassa olisi parasta ennen -merkintä selvästi näkyvissä. Levytyssessioiden alkuvaiheessa tapahtui kaksi asiaa, jotka määrittivät levyn suuntaa. Ensin tuottaja Helin piti Tero-Petrille puhuttelun siitä, että tehdäkseen hyvän levyn tämä tarvitsisi bändin. Sitten Ohjelmatoimisto Pommilaukan Petteri Eeva pyysi Tero-Petriä soittamaan Mambo Nordico 2007 -kiertueelle. Siispä Tero-Petri kokosi bändin rumpali Mika "Moilu" Moilases- TEKSTI: ARI VÄNTÄNEN KUVAT: TOMI PALSA TERO-PETRI ELOHOPEAMYRKYTYKSEN JÄLKEEN Tero-Petri Suovanen on saanut valmiiksi ensimmäisen levynsä Limonadi Elohopean hajoamisen jälkeen. Sitä tehdessään hänen piti hukata asioita löytääkseen ne uudestaan. L ta, basisti Jakke Ahosta ja kosketinsoittaja Mikke Heleniuksesta. ­ Sillä kiertueella pyysin ihmisiä sanomaan suoraan, mitä ne pitivät meidän bändistä. Monet tykkäsivät biiseistä, mutta sanoivat, että asennetta puuttuu. Silloin mukana olikin iskelmällisempiä biisejä, ja soundi oli pehmeä ja haki muotoaan. Meidän maali oli vielä märkää. Se kiertue kuitenkin hitsasi bändin sellaiseen kuntoon, että me päästiin tekemään levy loppuun yhdessä. ­ Studiossa bändi liimasi musiikin ryhtiin. Samaan aikaan Rami toi soundiin ulkomaisen kuuloista särmää. Se Mambo Nordicon keski-ikäinen pullamössöorkesteri hävisi. Valmis levy tulee kuulostamaan alkoi hahmottua. Se ei ollut sama levy, jota mä lähdin tekemään. Oli hyvä hukata tiettyjä asioita. Plastic Passionin julkaisema Tuolilta herännyt -albumi ei ole hukannut Suovasen kappaleiden vanhoja peruselementtejä, indie-rockia ja 70-lukulaista iskelmää. Tero-Petri sanoo uutta levyään ensimmäiseksi, jota hän itse haluaa kuunnella. ­ Se johtuu niistä ilmanottoaukoista. Tällä levyllä on enemmän suvantoja, nousuja ja yksityiskohtia. Levyllä tapahtuu mielenkiintoisia asioita, jotka tekevät siitä musikaalisen. Toisin kuin Limppareiden levyillä välillä oli, mukana ei ole noloja biisejä, erikoisuudentavoittelua ja väkinäisyyttä. Tää on rikas ja tunteikas levy. Kotistudioäänitysten perustalle vähitellen rakennetuksi soololevyksi Tuolilta herännyt kuulostaa hämmästyttävän paljon yhtenäiseltä bändilevyltä. ­ Mä lähdin tekemään soololevyä, mutta tää on muodostumassa bändiksi. Muilla soittajilla on Mambo Nordicosta asti ollut verisiteet, yhteinen maailma, johon mä yritän päästä mukaan. Mä haluan, että tällä on jatkuvuutta, koska projektit ovat kamalia. Mä tähtään elämässäni pitkiin suhteisiin, en laastarisuhteisiin. No, kyllähän Tero-Petri käy bändin nimeksi siinä missä Ristokin. ­ Tai Katri-Helena. En halua olla raju tai hätkähdyttää ketään, vaan tehdä kaunista musiikkia. To 14.2. Lutakko GO-GO-GO!!!: SAMAE KOSKINEN JA HÄNEN TAIKABÄNDINSÄ [Liput 5/0 - K18 - E] Pe 15.2. STEEN1, PYHIMYS [Liput 8/7 - S - E] La 16.2. ROTTEN SOUND, HERO DISHONEST [Liput 8/7 - S - E] Ma 18.2. SOILWORK (SWE), PATH OF NO RETURN (SWE) [Liput 17/15 - S - E] To 21.2. Lutakko GO-GO-GO!!!:, MIKKO TORVISEN VIIHDEORKESTERI [Liput 5/0 - K18 - E] Pe 22.2. JULMA-HENRI & SYRJÄYTYNEET, PERFECT CHAOS, PETOS [Liput 6/0 - S - E] La 23.2. SUR-RUR, URBAN UNREST, LIFE GIVING WATERS, DELTA FORCE 2 [Liput 6/0 - S - E] Pe 29.2. ALGHAZANTH, CHARNEL WINDS [Liput 6/0 - S - E] La 1.3. Helmi Levyt ja Jelmu Ry ylpeänä esittää: JOOSE KESKITALO & KOLMAS MAAILMANPALO, TEEMU ELON PUHUVAT ELÄIMET [Liput 6/0 - S - E] To 6.3. AMORPHIS [Liput 13/12 - S - E] Pe 7.3. CONSCIOUS YOUTHS + Dj PolarSoul [Liput 8/7 - S - E] La 8.3. STAM1NA, THE REPUBLIC OF DESIRE [Liput 12/10 - S - E] E=ENNAKKOLIPUT JELMU.NET:istä. HALVEMPI HINTA VAIN JELMU RY:N JÄSENILLE. JÄSENEKSI VOIT LIITTYÄ SCHAUMANINKATU 3 - 40100 JYVÄSKYLÄ - 014-617866 - WWW.JELMU.NET PAIKAN PÄÄLLÄ TAI JELMU.NET:issä. 13
• e, että Porcupine Treen kaltainen yhtye saavuttaa suosiota, ei itsessään ole hämmentävää. Kvartetin olisi kuitenkin olettanut saavan laajempaa huomiota jo edellisten, pop-orientoituneempien In Absentia- ja Deadwing-albumien myötä. Sen sijaan Porcupine Treen nimi on laajemmassa tietoisuudessa haastavamman Fear of a Blank Planetin kautta. ­ En ymmärrä musiikkiteollisuutta nykyään lainkaan, enkä edes yritä. Sitä luulee tekevänsä epäkaupallisen, uransa heikoimmin myyvän albumin, mutta se osoittautuukin parhaiten myyväksi, Wilson naurahtaa. Porcupine Treen suosion kasvu ei sinänsä ole ollut räjähdysmäinen, mutta monet aiemmin yhtyettä vältelleet tahot ovat viimeisen vuoden aikana osoittaneet kiinnostustaan. Wilson arvelee asiaan vaikuttaneen osaltaan myös sen, että FOABP:n julkaissut Roadrunner esitteli yhtyeen täysin uusille yleisöille. ­ Viime aikoina on ollut myös nähtävissä ihmisten kiinnostuksen siirtyminen takaisin albumilähtöiseen musiikkiin. Listapop-musiikin ja isojen levy-yhtiöiden yliote on horjumassa download-kulttuurin leviämisen myötä, Wilson tokaisee. Mutta jos FOABP vaikuttaakin lähtökohtaisesti epäkaupalliselta albumilta, ei varsinaista hittipotentiaalia löydy myöskään uudelta Nil Recurring -EP:lta. Materiaali ei sinänsä ole uutta, vaan se syntyi jo FOABP-sessioissa, mutta ei mahtunut albumille. ­ Aina kun teemme levyn, meillä on runsaasti materiaalia, josta valitsemme parhaan kokonaisuuden muodostavat kappaleet levylle. Pois jäävä materiaali ei välttämättä ole tasoltaan lainkaan albumiraitoja heikompaa. Se ei vain mukaudu sillä kertaa työstettävään kokonaisuuteen. Fear of A Blank Planet oli vahvasti temaattinen, lyriikkavetoinen albumi, mikä rajasi sille soveltuvaa materiaalia, Wilson selventää. Wilsonin mukaan Nil Recurring onkin jonkinasteinen jatkumojulkaisu FOABP:lle. ­ En voi käsi sydämellä sanoa, että EP on yhtä laadukas kuin viime albumimme, mutta ei se kauaskaan jää. EP:n kappaleet ovat itsessään vahvoja ja ehdottomasti julkaisemisen arvoisia. Lyriikoiden osalta Porcupine Tree siirtyy pois edellisellä tuotoksellaan käsittelemästään lasten asemasta nykyisessä länsimaisessa maailmassa. Ainoa varsinainen yhtymäkohta on kappale Normal, jonka kertosäe on täsmälleen sama kuin edellisalbumin Sentimental-kappaleen. ­ Itse asiassa Normal syntyi sessioissa aiemmin, mutta koimme, että tarvitsimme polveilevampien kappaleiden keskelle lyhyempää, helpommin lähestyttävää materiaalia tasapainottamaan albumia. Niinpä teimme Sentimentalin. Normal on kuitenkin itsessään niin vahva kappale, että halusimme julkaista senkin, Wilson kertoo. Wilson myös huomauttaa, ettei samojen musiikillisten ja temaattisten ratkaisujen käyttö aina tarkoita, että musiikintekijä toistaisi itseään. ­ Joissain tapauksissahan artistit toistavat itseään tahattomasti, koska heillä ei ole mitään uusia ideoita. Mutta toisaalta on artis- S PORCUPINE TREE dä, Wilson purskahtaa nauruun. Se on helppo uskoa. Lähes koko haastattelun ajan taustalta kuuluva konemusiikkinakutus antaa ymmärtää Wilsonin työskentelevän parhaillaan ties minkä projektin kimpussa. Porcupine Treen tavoin Blackfield, viime vuonna live-DVD:n julkaissut Wilsonin ja Aviv Geffenin popahtavampi duo, viettää tällä hetkellä hiljaiseloa. Sen sijaan No-Man-projekti aikoo pitää itsestään ääntä pitkän tauon jälkeen. ­ Meiltä on tulossa ensimmäinen albumi yli viiteen vuoteen. Se tulee olemaan selkeää jatkumoa edellisille No-Man-julkaisuille, Wilson paljastaa. SOOLOSUKELLUS PIMEYDEN SYDÄMEEN Suurin paljastus kuitenkin on, että Wilson on valmistelemassa ihka ensimmäistä soololevyään. Etenkin miestä progressiivisen musiikin lipunkantajana pitäville tuo albumi saattaa olla yllätyksellinen kokemus. ­ Soololevyni tulee eroamaan musiikillisesti kaikesta aiemmin tekemästäni. Keskeisinä vaikuttajina siihen ovat toimineet nuoruudessani 80-luvulla kuuntelemani yhtyeet, kuten Joy Division, The Cure ja Swans. Työstämäni materiaali on simppeliä ja synkkää ja panostan muita projektejani keskeisemmin nimenomaan tunnelman luomiseen. Se tulee olemaan varsinainen sukellus pimeyden sydämeen. Wilson tunnetaan uusia musiikillisia ilmaisutapoja etsivänä ja sitä kautta musiikkimaailmaa aktiivisesti seuraavana miehenä. Tällä hetkellä hän ei kuitenkaan osaa nimetä uusia kiinnostavia tekijöitä. Enimmän huomion on vienyt sooloprojektin myötä tapahtunut paluu vanhojen suosikkilevyjen pariin. ­ Olen löytänyt uudelleen Siouxsie and The Bansheesin ja Magazinen kaltaisia yhtyeitä, kaikkia noita upeita post punk-ajan ryhmiä. Punk-aikakausi ei niinkään ole minulle tärkeä, mutta sitä seurannut bändisukupolvi taas vaikutti minuun suuresti. Olen kuunnellut myös vanhoja shoegazing-bändejä, kuten Slow Divea ja My Bloody Valentinea. Hienoa kamaa, Wilson intoilee. Yksi uusikin suosikki ilmaantuu lopulta. ­ Uusi Radiohead-albumi on fantastinen, rakastan sitä. Se oli ehdottomasti yksi viime vuoden parhaista levyistä. Wilson työstää soololevyään rauhaisaan tahtiin, ilman minkäänlaisia julkaisupaineita. Julkaisuajankohdaksi hän arvelee loppuvuotta, mutta huomauttaa, ettei albumilla ole vielä edes julkaisijaa. ­ Minulla on täysi rauha työstää albumista juuri sellainen kuin haluan sen olevan. Kiirehtimiseen ei ole syytä, sillä kukaan ei vielä varsinaisesti odottele levyä, Wilson toteaa. Uskoisin, että tämän haastattelun myötä odottajia alkaa ilmaantua. TEKSTI: JUKKA KITTILÄ KUVA: SCOTT ROBINSON JÄTTÄÄ JOHTOLANKOJA Porcupine Treen laulaja-kitaristi Steven Wilson on hämillään. Yhtye on viime vuonna ilmestyneen Fear of a Blank Planet-albumin myötä suositumpi kuin koskaan, eikä Wilson ymmärrä, miten se on mahdollista. teja kuten Frank Zappa, joka ylläpiti eräänlaista jatkumoa asettamalla vanhoja musiikillisia ja sanoituksellisia teemoja uusiin konteksteihin. Porcupine Treekin pyrkii toisinaan viittaamaan aiempaan tuotantoonsa. Esimerkiksi Nil Recurringin What Happens Now?raidalta löytyy yhtymäkohta Fear of A Blank Planetin Anesthetizekappaleeseen. Itse kutsun tuollaisia juttuja yhtyeen jatkumoa kuvaaviksi johtolangoiksi. EP:lle ole eksynyt ainuttakaan pop-muottia etäisestikään lähentelevää kappaletta. ­ Totta, sellaisia siellä ei ole. Kaikki neljä kappaletta ovat haastavampaa materiaaliamme. Olisimme toisaalta voineet säästää ne seuraavaa albumia varten, mutta aloitamme mieluummin täysin puhtaalta pöydältä, Wilson toteaa. Nil Recurringin materiaalia kuultiin Suomessakin jo ennen EP:n julkaisua, kun Porcupine Tree vieraili maassamme kiertueensa päätteeksi kahden keikan verran, Helsingissä ja Tampereella. Varmaksi Wilson ei enää osaa sanoa, mitä kappaleita yhtye tuolloin soitti uutuudeltaan. ­ Muutamme soittolistaamme joka keikalla, mutta ainakin What Happens Now?:n soitimme, sillä sen soitimme joka ikisellä keikalla viime kiertueellamme. Mutta koska emme olleet juurikaan aiemmin käyneet Suomessa, painottuivat settimme materiaaliin, jonka ihmiset jo tuntevat. Soitimme muistaakseni jopa pari raitaa Signify-albumilta (1996), Wilson muistelee. Kiertueen jälkeen yhtyeen jäsenillä oli tarve suunnata omille teilleen toisten projektien pariin. Wilson kertookin, ettei seuraavalle Porcupine Tree -julkaisulle ole vielä olemassa ainuttakaan ideanpoikasta. Se ei kuitenkaan herraa huoleta ja hän arveleekin nelikon aktivoituvan uuden materiaalin pariin loppuvuonna. Ennen sitäkin riittää puuhasteltavaa. ­ Minulla on aina liian paljon tehtävää ja liian vähän aika teh- PALJON TEHTÄVÄÄ, VÄHÄN AIKAA Nil Recurring vie Porcupine Treen ilmaisua entistä haastavampaan suuntaan siinä mielessä, ettei 18
• HARDCORE SUPERSTAR [NOR] [USA] [USA] 7.4. TAMPERE, PAKKAHUONE LIPUT 35 8.4.HELSINKI, NOSTURI LIPUT 39 ENN A K K O T I K E T T I & L I PPU PA LV E L U WWW.FULLSTEAMAGENCY.COM WWW.TURBONEGRO.COM WWW.VALIENTTHORR.COM WWW.YEARLONGDISASTER.COM 19
• ISMO ALANKO TEHOLLA taan. Mä olin jo, että ei saatana, eikö tää nyt vittu kelpaa. ­ Toinen asia, minkä takia mä Jorin halusin, oli että se on hyvä biisintekijä. Me ei haluttu tehdä mitään hämärää friikkailua. Jorilla on korvaa, ja se jeesasi biisien sovituksissa. Piiskaaminen ajoi soittomiehet uhkeisiin suorituksiin. Blanco Spirituals vyöryy eteenpäin kuin rampa huvipuistolaite. ­ Meillä molemmilla on omalaatuinen svengi. Me ollaan soitettu paljon kimpassa, tehty keikkoja ja oltu samassa bändissä monta vuotta. Teho tietää mun rytmiajattelun, että se ei oo amerikkalaistyyppinen roots-svengi vaan vähän kuin meren aallot, jotka velloo eteenpäin. ­ Meillä on Tehon kanssa hyvä spirituaalinen yhteys ja samanlainen ajatusmaailma. Mä pyrin aina arjesta irtautumiseen ja kokonaisvaltaiseen hurmokseen. Joku sellainen tietty ylimaallisuus pitää musiikissa olla aina. ­ Mulle on joitakin kertoja yritetty sovittaa yhteiskunnallisen lauluntekijän viittaa. Mä en oo koskaan tykännyt siitä, mulla hyvin harvoin tulee sellaisia biisejä. Mä ajattelin sitten, että mun lauluthan on hengellisiä lauluja, periaatteessa. Niissä on aika paljon eksistentiaalista pohdintaa. TÄYTTÄ HÖYRYÄ Jos suomalaisella rock-maailmalla olisi keltainen lehdistönsä, lööpit voisivat kirkua "Ismo jätti Epen!" Turhaan dramatisointiin ei ole aihetta, mutta yksi aikakausi kuitenkin päättyy: Uuden levyn julkaisee Poko Rekordsin sijaan Fullsteam. Disco Ensemblen, Lapkon ja Damn Seagullsin kotina tunnettu lafka valikoitui uudeksi talliksi henkilökunnan innostuneisuuden vuoksi. Pokon suhteen voidaan soveltaa Matti Nykäsen lentävää lausetta "Kaikki on hyvin ainakin minulla, en tiedä onko muilla." ­ Sopimus umpeutui jälleen kerran. Ei mulla ollut Pokossa ollut mitään ongelmia, mä sain tehdä ihan mitä lystäsin. Kaikki hommat hoidettiin asiallisesti ja hyvin, mutta mä kaipasin jotain uutta, Ismo kertoo. ­ Kävin juttelemassa muutamissa levy-yhtiöissä ja viimeisenä vielä Fullsteamissa. Siellä oli niin helvetin hyvä meininki tyypeillä, että mä jotenkin innostuin siitä. Mä ajattelin että mitä vittua, kokeillaan. Oli se tietysti hirveän vaikea päätös lähteä Pokolta niin pitkän yhteistyön jälkeen. ­ Alunperinhän mä en ole hakeutunut millekään muulle levyyhtiölle kuin Hilseelle aikoinaan. Hassisen koneen eka sinkku tuli Hilseeltä. Me tehtiin albumi, mutta siinä vaiheessa Miettinen myi koko paskan Pokolle. ­ Me lähetettiin Pokolle aikoinaan demo mutta ei kelvattu sinne. Mutta kun meillä oli ensimmäinen albumi äänitetty, niin Epe tietenkin tajusi, että täähän on hirveä hitti, kannattaa ostaa. ­ Siinä mielessä mikään ei ole muuttunut, että minähän itse viime kädessä päätän kaikki asiat. Mä kuuntelen mielelläni erilaisia näkemyksiä, mutta en mä kuitenkaan tee niin kuin muut sanoo. TEKSTI: TUOMAS TIAINEN KUVA: MAGNUS SCHARMANOFF POHJOISTA SHAMANISMIA Ismo Alangon kokoonpanojen pitkään listaan voidaan nyt lisätä Ismo Alanko Teholla. Kyseistä Ismon ja Teho Majamäen muodostamaa komboa saa haukkua duoksi, mutta kyseessä on ennen muuta ihan oikea bändi. elmikuun lopussa eräskin kauppias nostaa hyllyille kasan Ismo Alanko Teholla -merkkisen kokoonpanon levyä Blanco Spirituals. Ajatus moisesta kylvettiin kymmenen vuotta sitten Ismon ja Tehon tehdessä duokeikkoja. Varsinainen lähtölaukaus ammuttiin vuonna 2006 Taiteilijaelämää vuosilta 1989-2006 -dvd:n julkaisutilaisuudessa, jossa Ismo ja Teho musisoivat kahteen pekkaan. Kaksin soittaminen innosti ja miehet lähtivät kiertueelle. ­ Meillä oli ajatus siitä, että se olisi tiukka, bändimäinen duo, ei niin lutuinen. Hirveä kasa soittimia lavalle, mutta toisaalta ei tehdä luuppeja eikä sekvenssejä, vaan soitetaan livenä kaikki. ­ Mä mietin tuolla rundilla, että millä bändillä teen seuraavan levyn. Yhtenä aamuna siten tajusin, että mullahan on bändi. Ei me tarvita enempää, kaikki olennainen saadaan välitettyä biiseistä. Ismo Alanko Teholla on siis oikea bändi eikä projekti. ­ Ihmisillä on helposti sellainen asenne, että joku duo, ne vähän akustisilla kilkuttelee jotain pientä ja käydään hakemassa paremmat fyrkat kun on vähemmän jengiä. Että huonosti menee, mennään pubinnurkkaan vetämään muutama biisi, Ismo puhisee. Tää on kuitenkin bändi siinä mielessä kuin H joku The White Stripes. Sekin on duo mutta kuitenkin bändi. Vähäväkisestä jäsenistöstä huolimatta puitteet ovat pysyneet ennallaan. ­ Tekniikan poikien kanssa on tullut spekuloitua, että meillä menee ihan yhtä kauan soundcheckiin kuin Säätiöllä meni. Meillä on ihan yhtä paljon kamaa kuin Säätiöllä oli. Meillä on ihan yhtä paljon tekniikkaa töissä kuin Säätiöllä. Lavalla on vaan kaks jätkää, mikään muu ei oo pienempää. Aluksi ideana oli tehdä "pientä" soundia. Demosessioissa alkuperäinen idea uhkasi hukkua yltäkylläiseen kohellukseen. ­ Helvetisti tehtiin päällekkäisäänityksiä, hirveesti soittimia ja kauheasti kaikkea kamaa. Mutta se kuulosti läyhäseltä bändiltä, se oli ihan perseestä. Sit me tajuttiin, että täytyy aloittaa alusta. Ismo ja Teho hioivat materiaalia kesän 2007 festareilla. Syksyllä miehet tunsivat olevansa sen verran hyvin sisällä ideassa, että nauhoittaminen saattoi treenaamisen jälkeen alkaa. ROMUKASAN SVENGI Tuloksena on Blanco Spirituals, kiekollinen pohjoisen miehen shamanismia. Yhdentoista kappaleen kokonaisuus on erinomaisen ryt- minen tapaus, josta kuitenkin löytää roimasti tuttua Ismoa. Levyn ensimmäinen single, säkeistössä klenkkaava ja kerrossa molliin vajoava Päästänkö irti?, esittää suoran kysymyksen. Moista numeroa ei levylle pitänyt tehdä, mutta Ismon mukaan kappale tuli ulos itsestään. ­ Mä kävelin kadulla ja pohdin helvetisti jotain ratkaisua johonkin asiaan. Yhtä-äkkiä vain purkautui itsekseni kävellessä tämmöinen "Päästänkö irti vai pidänkö kiinni? Siinäpä kysymys." Olin ihan, että vittu, vähän kuin joku tangomelodia. Kirjoitin biisin samalta istumalta ja purin siihen senhetkisiä tuntojani. Ismo myöntää, että biisien kirjoittaminen on joskus myös silkkaa työtä. Metodi toimii, sillä perheellisellä ihmisellä on arkielossa sen verran puuhaa, ettei luovalle työlle löydy aina aikaa. ­ Se on helvetin hyvä keino löytää inspiraatio. Varaa itsellesi aikaa, raivaa ne päivät itselle, älä säädä mitään asioita vaan mene aamusta istumaan työhuoneelle ja rupea soittelemaan. Se on ensinnäkin helvetin kivaa ja yleensä helvetin hedelmällistä. Aikaa ei ole, ellei sitä ota itselle. ­ Mä tein yhden biisintekoreissun Andaluciaan, missä Teho oli äänittämässä levyä paikallisten flamenco-muusikoiden kans- sa. Mä menin hengaamaan sinne; ne äänitteli päivät, mä väsäilin hostellihuoneessa biisejä ja kävelin pitkin kyliä ja kukkuloita. Espanjassa syntyivät kappaleet Räkäistä ja tarttuvaa, Seitsemän päivää ja Ilokoulu. Kolmikosta Ilokoulu ilostutti Ismon laulaessa normaalirekisteriään korkeammalta. ­ Se syntyi sen takia semmoisena, kun hostellihuoneessa kuului kaikki seinien läpi enkä ilennyt soittaa siellä kovaa. Mä nypytin vitun hiljaa ja äänitin. Demo kuulosti makeelta ja ajattelin, että koko biisi pitää vetää näin. EKSTAASIIN Tuottajaksi levylle saatiin Magenta Skycoden ja PMMP:n julkaisuilla laatutyötä tehnyt Jori Sjöroos. ­ Jori palkattiin huolehtimaan meidän visiosta, Ismo selittää. ­ Mä soitin vaikka mitä selloja ja päälleäänityspianoita, mutta melkein kaikki poistettiin loppujen lopuksi. ­ Ehkä kaikkein tärkeintä oli, että Jori piti huolta siitä, että saatiin timanttiset otot. Se soitatti meitä ihan helvetisti. Sama laulujen kanssa, mä en oo ikinä laulanut niin paljon kuin tälle levylle. Aina piti ottaa uudestaan ja uudes- 20
• KOMETA ­ KUTKUTUSTA KUULOHERMOILLE ­ Ollaan kohta 10 vuotta soitettu, ja omasta mielestämme helvetin hyvä bändi, Kometan Olavi Vänttäinen sanoo. ­ Nyt tehtiin hirmuisen hyvä levy. Kyllähän sitä tietenkin odottaa, että sen joku tajuaisikin! ometan uraa on rakennettu kuin Iisakin kirkkoa. Suen demokilpailun voittoa seurannut Gravy-ep (2003), Like A Light Bulb -esikoispitkä (2005) sekä saksanmaata myöten soitetut keikat ovat vakuuttaneet asianharrastajat. NoMeansNo- ja Melvinstyyppisiin alternative/punktrioihin, Black Sabbathiin ja Beatlesiin verrattu yhtye on silti vielä jäänyt harvojen herkuksi. Uunituore A Strange Revelation -albumi saattaa muuttaa tilanteen kertarysäyksellä. Levy kuulostaa edelleen Kometalta, mutta vähemmän kulmikkaalta, suoraviivaisemmalta ja yhtenäisemmältä. Siihen on rennon hyväntuuliselta vaikuttavan biisintekijä-kitaristi-laulaja Olavi Vänttisen mukaan pyrittykin. ­ Ideana ei ole ollut tehdä biiseistä kaupallisia, vaan mahdollisimman hyviä. Haluan tehdä musiikkia, jota pystyy kuuntelemaan helposti ja jossa on silti sisältöä, vinksahduksia, yllätyksellisyyttä ja kutkutusta kuulohermoille. Kometa on myös vaihtanut levymerkkiä. K ­ Olen pitkän linjan Bad Vugum -diggari. Tuntui tosi hienolta, kun Kari Heikonen halusi julkaista levymme. Nyt ajateltiin tarjota demoa uusista biiseistä muillekin, ja jos joku kiinnostuisi, mietittäisiin vaihtoehtoja. Megamanian Pekka Aarnio innostui meidän keikasta Helsingin Factoryssa. Megamania on riippumaton yhtiö ja sen meininki perustuu musiikin diggailuun. Olin suorastaan yllättynyt, koska tuumin, että isompi levy-yhtiö alkaisi ohjailla tekemisiämme. Mutta ei, päinvastoin. Megamanialta on löytynyt hirveesti tsemppihenkeä esimerkiksi levykansien tekemiseen. Jussi Karjalaisen taiteilemissa kansissa vene lipuu pitkin tuonelan virtaa. Vänttinen myöntää, että albumilta aistii tiettyä surumielisyyttä. ­ Kun näin satuhahmot kannessa, pystyin itsekin yhdistämään ne levyn tunnelmaan. Johtuisikohan melankolia nykyajasta, kun maailma tuntuu tuhoutuvan. Se ei kuitenkaan ole tietoista. Ovatko lyriikat aiempaa henkilökohtaisempia? ­ Sanoitukset heijastelevat henkilökoh- taisia tunteitani, mutta tarinat ovat aika kuvitteellisia. Varsinkin synkimmät tekstit ovat sellaista mielikuvavääntöä, etteivät ne kerro mun henkilökohtaisesta elämästä. Inspiroidun Luis Bunuelin elokuvista. Ne toimivat. Ennen äänityssessioita ounastelitte, että studiossa tapahtuisi yllätyksiä. ­ Joo, niitä tapahtuu aina. Biisit, joita ei alussa pidä kovin vahvoina, saattavat muuttua loistaviksi. Esimerkiksi She Told Me So vain roikkui mukana, mutta valmiilla albumilla se onkin tosi tärkeä, levykokonaisuuteen virtaa tuova ja levyä kantava kappale. Kometaa pidetään yhtenä maamme kovimmista livebändeistä. Levynjulkaisukiertueella sama meininki jatkuu, sillä bändiä ei Vänttisen mukaan ole vielä niin moni nähnyt, että yleisöä alkaisi puuduttaa. Keikoilla hioutunut yhteispeli toimii. ­ Biisilistaa ei mietitä loppuun saakka. Asioita muokataan sen mukaan mitä tapahtuu. Jos keikan alussa on ihan onneton fiilis, ja yleisö ei tajua mistään mitään, niin keksitään, miten porukan saisi lämpene- mään. Se onnistuu yleensä hyvin. ­ Esimerkiksi viime kesänä Fiskars Folk -festivaaleilla kellään ei ollut aavistustakaan Kometasta, keikkapaikkana oli hotellin ravintola, tila pieni, akustiikka huono, ja ihmiset eivät todellakaan odottaneet vaihtoehtorockia. Loppujen lopuksi keikka oli loistava menestys. Kun ihmiset tajusivat, että oli kysymys hyvästä musiikista ja soitosta, he nauttivat siitä. Biiseistä voi nauttia, vaikka niitä ei olisi kuullut aikasemmin. Meidän musassamme on yllätyksellisyyttä hyvällä tavalla. Meidän biisejämme jaksaa kuunnella. Seuraa haastattelijan kömpelö yritys paljastusjournalismin saralla. Oletko sinä, Olavi Vänttinen, sama henkilö kuin Cleaning Women -yhtyeen Tero Vänttinen alias CW04, vai ns. evil twin? ­ Varmaan evil twin tai kauan sitten kadonnut kaksoisolento. Miltä tuntuu soittaa farkut jalassa? ­ Ihan yhtä mukavalta. Soittaminen on kuitenkin pääasia. TEKSTI: JARI MÄKELÄ KUVA: TIINA JUTILA 21
• LINNUN 22
• NPÖNTTÖ JA TOTEEMIPAALU Boomhauerin River Run Deep -levyllä garage rock, blues, pop ja punk ovat yhtä hienosti balanssissa kuin roolit bändin sisällä. ikko Lappalainen saapuu haastatteluun suoraan viidentoista keikan Saksan-kiertueelta. Hyväntuulinen rumpali kertoo, että rundi oli onnistunut. ­ Monilla bändeillä on sisäisiä skismoja, jotka kärjistyvät kiertueilla. Me ollaan matkustettu paljon ja tiedetään, ettei kannata huolestua, jos joku on välillä omissa oloissaan. Eikä jokaista ärsyttävää asiaa kannata ääneen sanoa. Jokaisella pitää olla oma tilansa. Mutta kyllä turnausväsymys iskee välillä. Joskus tuntuu, että se seuraava makkara, jonka saksalainen tarjoaa, katkaisee kamelin selän. ­ Bändi on mulle sitä, mitä monille miehille on hirviporukka tai lätkäjoukkue, ja ryhmädynamiikka kiinnostaa mua. Voi olla musiikillisesti mahtava yhtye, mutta jos sosiaalinen puoli pykii, bändi hajoaa. Toisaalta taas pelkkä soittajien ystävyys ei riitä tekemään bändistä hyvää. ­ Bändissä pitää olla roolit kohdallaan. Boomhauerissa Saku (Krappala, laulaja-kitaristi-biisintekijä) on frontman, ja musa on Sakun vision mukaista. Honkka (Marko Hongisto, basso) taas on Suomen ainoa jazzista ja krautrockista kiinnostunut kasvissyöjä-koneinsinööri ja insinöörinä se mies, joka hoitaa rahaasiat ja kirjanpidon. Meikäläiselle jää sosiaaliset velvollisuudet eli hölötys ja joidenkin käytännön asioiden järjesteleminen. Boomhauer on hurmaava live-bändi, mutta silläkin asialla on kääntöpuolensa. Trion levytyksiä näkee usein arvosteltavan suhteessa keikkoihin, mikä on melko epätavallista ja epäreilua. ­ Me ollaankin livebändi varsinkin Sakun näkemyksen mukaan. Se tosin ajattelee kaikkia bändejä livebändeinä. Saku ei taatusti koskaan suunnittele kirjoittavansa matskua seuraavalle levylle. Alun perin Boomhauerin ei pitänyt tehdä ollenkaan levyjä. Studiotyöskentely on kuitenkin käynyt kaiken aikaa kiinnostavammaksi. ­ Wild Human Condition (2003) tehtiin käytännön pakosta. Meille sanottiin, että keikat käyvät vähiin, ellei ole levyä. Se tehtiin biisit purkkiin -pohjalta. Toista ja kolmatta levyä äänitettäessä me mietittiin ja tuotettiin paljon enemmän. Wild Human Condition oli dokumentti yhdestä hetkestä. Me Think Ok! (2005) puolestaan painotti sekä bändin pop- että rock-ääripäätä niin voimallisesti, että kokonaisuus jäi epäselväksi. Uusi albumi River Run Deep on levyistä tasapainoisin ja linjakkain. ­ Tää on maailman suurin klisee, mutta me haluttiin River Run Deepin kuulostavan siltä miltä Boomhauer kuulostaa keikalla tai treeniksellä. Verrattuna Me Think Ok!:hin pop-biisit ovat raffimpia, ja rokkibiisit eivät ole ihan niin räimettä. Saku Krappala on jo pitkään intoillut vanhasta bluesista. Usein hän onnistuu puhaltamaan vanhan kliseen henkiin tuomalla sen hauskasti nykyaikaan. Näin tapahtuu esimerkiksi biisissä Choo Choo Pendolino. ­ Saku osaa tuoda omat kokemuksensa teksteihin. Se ei ole sitä, että käydään mummolassa kaakaolla ja tullaan kotiin sanoittamaan, että "I live in LA / I take drugs every day." Pienet, arkiset jutut ovat kiinnostavampia. ­ Field recordings -osaston blues on Sakun henkinen koti. Blues ei kuulu enää pelkästään sen läpissä ja teksteissä, vaan se alkaa tulla läpi musasta. Tää kehitys kuuluu esimerkiksi biiseissä Crow Fly Down ja Stranger on a Traini. Boomhauerin olemus kiteytyy hienosti River Run Deepin kannessa. Krappalan tiluksilla otetuissa kotikutoisissa valokuvissa on mynämäkeläinen navetta, toteemipaalu, linnunpönttö, joki ja bändi. Kirkkaaksi tislattua symboliikkaa. ­ Kansi on osoittautunut yllättävän deepiksi. Siinä omat juuret ja mynämäkeläinen linnunpönttö yhdistyvät preeriaintiaanien spirituaalisuuteen ja Amerikan-mystiikkaan. Sisäkannessa näkyy Mynäjoen mystinen river ja delta. ­ Saku muuten teki sen toteemipaalun puukäsityötunnilla. Hän on aina ollut erikoinen poika. M Teksti: Ari Väntänen Kuva: Kalle Ahti Boomhauer livenä: 15.02. Turku, Dynamo 14.03. Tampere, Telakka 23
• RAUTAMAAILMA Kivi Larmola testaa ja tutkii, kiertää ja kyselee. Ehdotuksia (ja palautetta) niin testikohteista kuin -henkilöistäkin otetaan vastaan sähköpostissa kivi.larmola@sue.fi Tämä on lentoperämiehenne. Kiinnittäkää turvavyönne ja pitäkää kiinni savukkeistanne, me lähdemme risteilylle soittoromppeiden ihmeelliseen maailmaan. Ja kaikkialle muuallekin, mikä vain asiaan kuuluu tai ei. Minä laulan sun iltasi tähtihin... un keikka-auto saapuu pelipaikalle, alkaa laatikoiden kantaminen ja lavan rakentelu. Solisti poistuu autosta viimeisenä, hieraisee vasta puuteroitua nenäänsä ja asettuu baaritiskille nauttimaan työnteosta. Se kun on niin nastaa, että sitä voisi katsella koko päivän. Tähän asetelmaan pohjautuu loputon määrä solistivitsejä, joita kerrotaan busseissa ja soittoruokaloissa läpi maailman. On kuitenkin toinen koulukunta: solistit, jotka aktiivisesti pyrkivät oppimaan ja hallitsemaan äänikuvaa ja osallistumaan musiikin tekoon muutenkin kuin "heittämällä kermat päälle", kuten eräs tähti aikoinaan solistin rooliaan kuvasi. Laulajat ovat entistä tietoisempia uuden tekniikan tarjoamista mahdollisuuksista. Valitettavasti se tarkoittaa joissakin tapauksissa myös sitä, että se laulajan tekniikoista tärkein, oikea mkrofonitekniikka, unohtuu. Ollaanpa vanhan liiton iskelmä- ja tangolaulajista mitä mieltä tahansa, heillä on usein mikrofonitekniikka täyttä rautaa ja syvällinen tieto siitä, mitä kaikkea äänenmuodostuksella voidaan tehdä, että saataisiin puutteellisestakin kalustosta kaikki irti. ELI SOLISTIN TYÖKALUT K ko ruumiin täyttävänä ilmapatsaana, jota ei ole tarkoituskaan puhaltaa kerralla ulos, vaan josta riittää ääntä niin syvään, että koko ruumis voi värähdellä ääntä. KUN KALA KÄY PYYDYKSEEN Ei ole samantekevää, millaiseen mikrofoniin laulat. Jokaiselle löytyy malli, jonka kanssa oman äänen parhaat puolet tulevat esiin. Ensin pitää kuitenkin osata käyttää mikrofonia. Tyypillisesti mikrofonin kapseli ottaa äänen syvyyttä parhaiten suoraan kapselin edestä. Useimmiten ei ole syytä pitää mikrofonia vinossa tai laulaa kapselin ohi. Kapselin laidoilla ääni on ohuempi ja dynamiikkakin kärsii. Mitä lähempänä mikrofoni on suuta, sitä voimakkaammin mukaan tulee proksimiteettivaikutus. Proksimiteetti tarkoittaa alaäänien voimakasta korostusta, jolla toisaalta pystytään vaimentamaan tilasointia ja lisäämään laulun preesensiä, mutta joka vaatii miksaajalta toimenpiteitä laulun korjaamiseksi takaisin siedettävään muotoon. Äänenpaine vaimenee etäisyyden neliöissä, eli joka kerta kun etäisyys suusta mikrofonin kapseliin kaksinkertaistuu, kuultavan äänen voimakkuus puolittuu. Ammattitaitoinen laulaja osaa käyttää näitä asioita hyväkseen ja pystyy varsin pienellä mikrofonin asennon muuttelulla tuottamaan tasapainoista signaalia vaikka itse suoritus vaihtelisi kuiskauksesta karjuntaan. Suosittuja laulumikrofoneja livekäyttöön ovat esimerkiksi Shure SM58, Shure beta 58A, Shure beta 87A, Shure KSM9, Beyerdynamic Opus 69, Beyerdynamic Opus 89, Sennheiser e935, Sennheiser e945, Audix OM5, Audix OM7, Neumann KMS105 ja Röde S1. Kondensaattorimikrofonit poimivat laajat dynamiikan vaihtelut ja sibilanssin (joka saattaa olla pahaksi tai hyväksi) paremmin, mutta vaativat huolellisempaa käsittelyä ja saattavat olla herkempiä kierrolle. Dynaamiset mikrofonit kestävät kovempaa käsittelyä ja niissä on usein selkeämpi proksimiteetti. Kannattaa silti muistaa, että se lommoille hakattu SM58, jonka grillissä näkyy viiden edellisen solistin ruokalista, saattaa olla soundillisesti loppuun kulunut, vaikka siitä ääni kuuluisikin. Joskus kannattaa kylmästi heittää romut pois ja ostaa uusia, vaikka teknisesti katsoen ääni vielä kulkisi (ja tämä myös vinkkinä maamme lukuisille PA-vuokraamoille). Studiossa lauletaan yleensä isokapseliseen kondensaattorimikrofoniin, mutta tä- mä ei ole mikään pakkosääntö. Monet solistit ovat opetelleet oman livemikkinsä käytön niin sujuvaksi, tai löytäneet "oman soundinsa" dynaamisten mikrofonien puolelta, että monilla maailman huippulevyillä päälaulun pyydys onkin ihan tavallinen Shure SM58 tai jopa SM57. Hyvinä esimerkkeinä voidaan mainita U2:n Bono, joka laulaa levyilläkin Shuren SM58:aan tai Beta 58:aan, ja Red Hot Chili Peppersin Anthony Kiedis, jonka valinta levytysmikiksi on ollut mm. dynaaminen Shure SM7, livemikkinä Kiedisillä on Audix OM7. täydeltä skaalalta tehostetta ja muljutusta mielellään sellaisessa määrin, että orkesterisointiin tuotaessa silkka soundin paljous pakottaa muut tieltä ojan puolelle. Tämä kannattaa muistaa lauluefektin säätämisessäkin: otetaan tyhjä presetti, sitten etsitään laulusta ne osat jotka rumimmalta kuulostavat ja vähennetään niitä hiukan. Lopuksi haetaan sellaista sointia joka parhaiten liimaa laulun muuhun musaan ja säädetään sekin sille tasolle että vaikutus tuntuu muttei liian selvästi kuulu. TEHOSTEET KOHDALLEEN Vaikka monet solistit mielellään ajattelevat, että heistä tuleva ääni riittää sellaisenaan synnyttämään sen maagisen kokonaissoinnin, on ajatus kuitenkin ristiriidassa niin musiikin vaatimusten kuin solistin omien toivomusten kanssa. Alkaen tilanteesta, jossa solisti vaatii monitoreihinsa sellaisen kirkkokaiun, että jos sen soittaisi yleisölle, oltaisiin alta aikayksikön varsinaisessa suossa päättyen tilanteeseen, jossa solisti on hankkinut nykyään niin suositun "laulajan multiefektin" ja ruuvaa tästä parametrejä leikkivän lapsen kokeilunhalulla. Useinkaan multiefekteistä ei haeta niitä korrekteja pikku tiloja ja lieviä kompressoreja, jotka olisivat tervetulleita lisiä suoritukseen. Ei, niistä haetaan flangeria ja chorusta, jotka vispaavat kuin tuulilasinpyyhkimet rankkasateessa tai säröjä, jotka saavat solistiparan suorituksen kuulostamaan siltä kuin C3PO olisi eksynyt R2D2:n kaveriksi karaokeen. Vokalistin efektit ovat kuitenkin tulleet jäädäkseen. Laulunmuokkauksen erikois-efektipakit, kuten Digitech Vocalist -sarja, TCElectronic Voice Tone Correct, Create ja VoiceLive, TC Helicon VoicePrism, Antares ATR1 sekä kaikki ne muut laitteet ja laiteyhdistelmät joilla laulua rakennetaan vastaamaan enemmän yleisön odotuksia, ovat monissa musiikinlajeissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Puhtaassakin laulukanavassa saattaa olla prosessori levittämässä ääntä molempiin suuntiin tai Aphex Aural Exciter tuomassa kaivattua syvyyttä, leveyttä ja kirkkautta. Niiden käytössä pitäisi kuitenkin muistaa maltti ja ymmärtää, että oma ruuvaaminen signaalitien alkupäässä kaventaa miksaajan mahdollisuuksia. Kitaristit ovat jo oppineet, että niillä preseteillä, joita valmistaja multiefekteihin on laittanut, ei yhteensoitossa tee mitään. Niiden on tarkoitus kuulostaa hyvältä kun laitetta kokeillaan yksin kaupassa eli tarjota ALUSSA OLI MUNA Tekniikan ymmärtämisestä ei ole ainakaan haittaa, ja niin bänditoverit kuin roudarit arvostavat solistia, joka näkee tilanteen muidenkin kannalta ja osaa omalla suorituksellaan auttaa kokonaisuuden onnistumista. Laulajan vastuu on silti valtava, kun yli 60 prosenttia yleisön elämyksestä pitää saada solistin suorituksesta ja kun solistin tontilla on kaikki mikä tekee kappaleesta kappaleen: sanat ja melodia. Maalaisjärki auttaa silloinkin, kun tekniikka ei muuten ole parasta mahdollista. Pidä jalat lämpiminä ja kuivina. Nuku paljon. Vältä savuisissa tiloissa oleskelua ja liian kuivaa ilmaa. Älä syö liikaa ennen keikkaa. Vältä teetä ja kahvia ennen keikkaa, ne kuivattavat kurkkua. Älä juo sokerisia limonadeja tai syö yskänpastilleja, sokeri liimaa vatsan ja kurkun kiinni. Jos olet vilustunut, lepää kunnolla äläkä yritä paikata tilannetta särpimällä pullokaupalla yskänlääkettä, se vain lamauttaa lihaksistosi ja vaikeuttaa laulamista. Huolehdi kunnostasi, myös henkisesti. Hyväkuntoisena jaksat paremmin ja pystyt rentoutumaan. Kuuntele monenlaista musiikkia ja laula sitä, niin äänialasi kasvaa ja äänenkäyttöösi tulee uusia ulottuvuuksia. Pyri laulamaan kappaleita niin, että ne sopivat omaan äänialaasi, vaikka tämä tarkoittaisi, että bändin pitää opetella transponoimaan kappaleet uuteen sävellajiin. Vältä kovia huumeita, karaokebaareja ja dominoivia tuottajia sekä levy-yhtiön A&Rhenkilöitä. Muista nauttia musiikista. Sillä musiikista kaikki kuitenkin lähtee. Laulunopetteluun sopivia sivustoja: ·www.sennheiser.com/sennheiser/icm_ eng.nsf/root/topics_workshops_vocal ·www.vocalrelease.com/ ·p088.ezboard.com/fdaringdivapre20thcenturyartsong tarjoavat monenlaista tietoa ja keskustelua eri laulutekniikoista. KEHO ON KONE Vaikka laulu lähtee kurkusta ja äänihuulien oikeasta hallinnasta, se tarvitsee syntyäkseen koko ruumiin hallinnan. Äänihuulet ovat kuin pieniä kieliä, jotka kuuluakseen tarvitsevat koko "kaikukopan" ­ ruumiisi ­ apua. Äänen korkeus määrittyy äänihuulien kireydellä. Mitä kireämmällä äänihuulet ovat, sitä korkeampi ääni saadaan aikaan, ja vastaavasti matalien nuottien synnyttämiseksi pitää kurkunpää pystyä rentouttamaan. Tämä on kuitenkin prosessi, jota ei kannata turhaan ajatella, se kun on liian monimutkainen järjellä hallittavaksi. Sen sijaan aivot ja alitajunta osaavat pienellä harjoituksella vaistomaisesti tunnistaa äänen johon pyritään ja säätää kaikki osat sopiviksi sen tuottamiseen. Intonaation kehittämisessä onkin tärkeintä opetella laulamaan niin luonnollisesti ja rentoutuneesti kuin ikinä pystyy ja unohtaa turha hermoilu. Mitä enemmän yrität "korjailla" lauluasi, sitä vaikeammaksi laulaminen muuttuu. Sen sijaan kunnolla harjoiteltu kappale ja sanojen sujuva osaaminen takaavat, että esitys on niin hyvä kuin se kulloinkin voi olla. Oikea hengitystekniikka on ehdottoman välttämätön osattava. Kurkussasi liikkuva ilma on kuin viulun jousen kosketus viulun kieliin. Pienikin ilmavirta riittää, olipa haussa kova tai hiljainen ääni. On opeteltava hahmottamaan ilma sisälläsi kuin ko- WWW.SUE.FI 24 WWW.MYSPACE.COM/SUEZINE
• 25
• DIE SO FLUID KAHDEN 26
• Uusi, mahtava pailu käynnistyy!! EMP-kil Osallistu ja voita! 28 www.emp.fi
• 30
• RYTMIHÄIRIÖ G-ROCKIN KULTAPOJAT Rytmihäiriön uudella levyllä surmataan, salatieteillään ja kiusoitellaan levy-yhtiön herroja. auantai-ilta Tampereella. Rytmihäiriö on juuri saanut heitettyä ensimmäisen keikkansa tauon jälkeen. Laulaja Une ja kitaristi Jussi istuvat takahuoneessa ja nauttivat virvokkeita raskaan suorituksen jälkeen. Pakkahuoneen lavalla kuultiin kaksi kappaletta uudelta Sarvet, sorkat, salatieteet -levyltä. Tai itse asiassa kaksi ja puoli, kun yhtyeen lopetettua keikkansa kaiuttimista soi uuden levyn yllättävin veto, akustinen balladi Tein henkirikoksen. ­ Mä toivon, että se vielä joskus soitetaan livenä. Mutta kun tuli pistettyä se akustinen kitara paskaksi studiossa. Sen takia sen piti tulla nauhalta tänään, Une selventää. Rumpali ja alkuperäisjäsen Oton soittama ja laulama slovari sai ensin hämmentyneen vastaanoton muulta bändiltä. ­ Otto tekee kotona demon keskellä yötä kun lapset on nukkumassa. Siellä pauhaa taustalla metronomi, jollain paskamankalla se on sen tallentanut. Sitten se lähettää sen meille. Mitä vittua? Ikävä kyllä se äänitettiin uudelleen, Jussi nauraa ja improvisoi Unen kanssa Joku rikkoi mun kitaran -bluesin. S-kirjaimella alkavien levynnimien kunnikasta sarjaa jatkava uutuusalbumi ammentaa tutusta lähteestä ­ rikoslehdistä. Alibi on toiminut Rytmihäiriön innoittajana sen koko kaksikymmentävuotisen uran ajan. ­ Tasan vuosi sitten löytyi täältä divarista varsin legendaarisia Alibin numeroita. Myös tämä kyseinen, mistä koko surmacore sai alkunsa. Jopa siitä numerosta on saatu ammennettua näinkin monta vuotta, Une kertoo. Vuonna 2002 yhtyeeseen liittyneen Unen ja vuoden 2005 julkaistun Saatana on herra -levyn myötä saatiin teksteihin uusia aihepiirejä. ­ Saatanallisuus on levy levyltä lisääntynyt. Tämä gambinallisuus taas... Toimittaja on hyvä vaan... Une keskeyttää, kun yhtyeen imagoon kiinteästi kuuluva punainen juoma kiertää pukuhuoneessa kädestä käteen. Toimittajakin uskaltautuu ottamaan huikan. ­ Tuntuu, että sen osuus vain kasvaa. Kaikkea on enemmän. Myös musiikillisesti. Sarvipäiden, surmien ja gini-vermuttijuoman lisäksi levyn sanoituksista on löydettävissä viittauksia Mokoma-yhtyeeseen, jonka perustaman Sakara-levymerkin suojiin Rytmihäiriö siirtyi ennen vuonna 2006 julkaistua Seitsemän surman siunausliitto -levyä. Allekirjoittanut löysi korvakuulolta kaksi surmacore-henkeen muokattua sanoituksenpätkää Mokomalta, mutta Une ja Jussi naureskelevat levyltä löytyvän pienen kaivelun jälkeen lisää. Innoitus kaveribändin sanomisten vääntelemiseen syntyi levy-yhtiön yhteisellä Sakara Tourilla. ­ On se hyvä kokeilla, miten paljon levyyhtiö on tän homman takana. Että missä vaiheessa loppuu huumori. Pelottavan hiljaista on ollut. Mä luulen, että jonkun reissun päätteeksi meidät muilutetaan Pohjanmaalle. ­ Sitten kun Marko Annalan huumori loppuu, voi olla eri tavalla hauskaa, sanotaan näin. L KUINKA MYYDÄ MILJOONA LEVYÄ? Rytmihäiriö hajosi kertaalleen Surman siipien havinaa -debyytin jälkeen vuonna 1992. Rivit koottiin uudelleen vuosituhannen loppua kohden. Uusille kierroksille toiminta yltyi, kun Sakara otti yhtyeen suojiinsa. ­ Meidän sainaus taisi olla enemmänkin kulttuuriteko kuin täysin kaupallinen veto, Une pohtii. ­ Se oli jännittävä käännekohta kun huomasi, että uudet biisit alkavat toimia yleisölle paremmin kuin vanhat. Saatana on herra -levyn jälkeen alkoi olla nuorempaa porukkaa. Ne laulaa kaikki tohkeissaan biisit messissä. Sitten tulee joku Perjantaina juostiin tai Ihmisiä kuolee, mitkä on olleet liiankin luottohittejä, niin ne on että mitä ihmettä. ­ Mokomalla on se aktiivisesti Sakaran muitakin bändejä seuraava faniporukka, Jussi jatkaa. ­ Ja koska Mokoma on yhtä kuin Sakara, niin Sakaran uusi bändi on hyvä bändi. ­ Kunnes ne meidät sainas. Levy-yhtiön tarjoamaa ulkopuolista korvaa arvostettiin levyntekoprosessissa, vaikkei kaikkia ehdotuksia sellaisenaan nieltykään. ­ Me ollaan aika vihreitä monissa jutuissa. Esimerkiksi siinä miten myydä miljoona levyä. Unen mukaan levy-yhtiön herrojen tuen lisäksi levynteon miellyttävyyteen vaikuttaa myös vuodenaika. Synkeänä syksynä kasaan pistetty levy tuntui enemmän tervanjuonnilta kuin kauniilla säällä nauhoitta- minen. ­ Vaikka studioaikaa on yhtä paljon ja on yhtä paskana ja stressissä, se kuitenkin jeesaa. Tälläseen musaan sen tosin voisi kääntää voitoksi. Usein puhutaan siitä, että Suomesta tulee hyvää heviä, koska täällä on kylmää ja pimeää. Ja mitä pohjoisempana ollaan, sitä rankempaa meno on. ­ Ilmastonmuutoksen myötä tääkin on kohta mennyttä. Paitsi se vitutus on sitäkin suurempi, kun ei ole kunnon talvi, Une manaa. ­ Tää kyllä petaa helsinkiläisen hevin nousua, kun ei ole kohta enää mitään kunnon vuodenaikoja. Sieltä tulee tosi vihainen sukupolvi, Jussi nauraa. MIKSET OSTAISI GAMBINAA? Ei Rytmihäiriöjuttua ilman puhetta Gambinasta. Ja mikä olisikaan sopivampaa kuin perustajajäsenten Oton ja basisti Anden saapuminen paikalle. Miehet tosin riisuvat vaatteitaan ja suunnittelevat suihkuun menemistä, mutta osallistuvat keskusteluun puuhiensa lomasta. Jussin mukaan yhtyeen uudet nuoret fanit ovat myös ottaneet Altian vuonna 1932 Viinake-nimellä lanseeraaman juoman omakseen. ­ 15-vuotiaita tulee keikan jälkeen huutamaan: "Anna Gambinaa! Laita nimmari tähän mun Gambina-tatskaan!" Gambina on näytellyt ainutlaatuista roolia suomalaisissa henkirikostilastoissa vuosikymmenten ajan. Nyt alan miehet ovat kuitenkin siirtyneet astetta väkevimpiin juomiin, ja "Sweet martinin" olemassaolo ei ole täysin turvattua. Samaan aikaan kauppoihin tuodun Vineton valmistus lopetettiin kaksi vuotta sitten. ­ En tiedä kuika virallista tietoa se oli, mutta Gambina oli silloin mustalla listalla. Mä luulen, että me ei ainakaan olla vähennetty sen myyntiä. Jos vihaat Rytmihäiriötä, et osta Gambinaa vaikka olisit sitä ennen ostanut Gambinaa. Mutta jos olet ennen ostanut Gambinaa, miksi vihaisit Rytmihäiriötä? Kysyn vaan, Une filosofoi. Gambina-pullo kiertää taas. Milloin miehet mahtoivat ensi kerran maistaa punaista makeaa juomaa, joka Unen kertoman mukaan sai linnaan sittemmin joutuneen sekakäyttäjän huutamaan: "Gambina! Jumalauta, siihen en koske! Siitä menee aivan sekaisin!"? ­ Mä join ensimmäisen kerran Gambinaa vuonna 2003. Olin jo vuoden toiminut yhtyeessä, joka laulaa pääasiassa Gambinasta. Muistan, että Otolla ja Jannella oli sitä. Sillä tiellä ollaan. Rytmihäiriötilanteiden ulkopuolella ei tee kyllä pisaraakaan mieli sitä ottaa, Une kertoo. Jussin ensimmäinen Gambina-muisto ajoittuu 90-luvun puoliväliin. ­ Ei ollut seuraavana aamuna kovin hyvää oksennusta. ­ Se oli varmaankin vuonna 90. Andella oli bileet, sen olisi pitänyt lähteä mummolaan, mutta se valehteli vanhemmilleen että sillä on keikka. Toisen päivän aamuna mentiin koputtelemaan Käpylän alkon ovea. "Eiks tää oo spurgujuomaa?" "Eiköhän se vähän oo", vastasi myyjä ja sitten oli pullo Gambinaa. Hirveetä paskaa. Pikku hiljaa olen sitten miehistynyt ja pystynyt siitä nauttimaan, kuten kuvasta näkyy, Otto kertoo. Anden ensimmäinen Gambina-kokemus on samaisista pippaloista. ­ En mä muista muuta kuin että se oli pahaa. Gambina-päissään on Suomen turuilla ja toreilla tapettu. Sen avulla on myöskin soitettu 20 vuotta surmacorea. Mutta minkälainen krapula siitä tulee? ­ Aivan hirvittävä. Haastattelun lopuksi toimittaja pistetään kietaisemaan ykkösellä huiviin loput viimeisestä Gambina-pullosta. Seuraavana aamuna on pakko todeta Rytmihäiriön olleen oikeassa: olo on aivan kamala. TEKSTI: LOTTA HEIKKERI KUVA: EERO KOKKO 31
• nen. Materiaalissa on myös eroa, jos tätä vertaa vaikka ihan ensimmäiseen levyymme. Eipä heti uskoisi, että kyseessä on sama bändi. Mutta onhan siitä debyyttilevystäkin hyvät muistot. Haluaisinkin soitella niitäkin kappaleita vielä keikoilla, mutta muut jätkät eivät suostu siihen. Levynteossa tuli kiire. Suunnitelmat kusivat oikein urakalla. ­ Yhdeksän kuukautta olisi ollut aikaa tehdä biisejä, mutta ihan viimeisillä keikoilla ennen studiota katsoimme vielä biisejä läpi. Studiossa meinasi mennä kaikki päin honkia. Rumpalin nauhoitukset menivät ihan vituiksi. Kun kitarat saatiin viikossa hyvään kuosiin, bassonauhoitusten aikana huomattiin, että eihän ne kunnossa olleetkaan. Löytyi epävireisyyttä ja kitarat äänitettiin uudestaan. Vitutti rankasti, mutta kyllä siitä sitten saatiin kaikki nauhalle. Eipä ole ennen ollut näin paljon vastoinkäymisiä. Nyt meni pari kolme viikkoa yliaikaa studiossa ja vielä jotain irtopäiviä päälle, Lindroos päivittelee hankalaa tilannetta. DEKKARILEFFAN BÄNDI Petri Lindroos sanoo, että bändin ura on edennyt melko hyvin. Se, mitä vuosia sitten kuviteltiin ja odotettiin, on toteutunutkin. ­ Olisihan asiat voineet nopeamminkin mennä. Muutama vuosi sitten se ei ollut meistä kiinni, vaan silloiset keikkamyyjät vähän ryssivät asioita. Hyvät saumat ulkomaille jäivät käyttämättä. Keikkoja siellä olisi voinut olla enemmänkin, etenkin festarivetoja. Mutta ehkä aika ei ollut vielä silloin kypsä. Muusikko kertoo, että esiintymispaikoilla on paljonkin eroa. Festivaaleilla on yleensä vapaampi fiilis soittaa ja luikauttaa menemään, kun taas klubiolosuhteissa tunnelma on monesti hyvinkin tiivis. ­ Riippuu vähän paikan koosta. Kaikki kyllä käy, mutta esimerkiksi Tavastialla on aina hyvä meininki yleisön suhteen. Mukavaa on ollut. ­ Viime Euroopan-kiertueella oli hyvä meno ja esiintymispaikat aika pieniä. Jengi diggasi kyllä ihan hulluna. Kasvamaan päinhän keikkapaikat ovat, meillä kun on uusi levydiili ja hyvä koneisto. Aikoinaan Nummirockissa Norther mellasti juhannuspäivän ensimmäisenä esiintyjänä. Mieleen jäi raju versiointi Europen jättihitti Final Countdownista. ­ Sitä vedettiin noihin aikoihin paljon festarikeikoilla. Ihan törkeä biisihän se on, mutta kumminkin hauska ralli. Biisillä on legenda-arvoa toki, Lindroos miettii. Nykyään Norther ei enää veivaa lainakappaleita keikoillaan, vaan tyytyy pelkästään omaan materiaaliinsa. ­ Saattaa olla, että jonain päivänä jotain covereita vielä tehdään, mies lisää. Norther nähtiin taannoin myös kotimaisessa elokuvassa. Tuotteliaan kirjailijan Reijo Mäen Vares-dekkariin perustuva ja Aleksi Mäkelän ohjaaman V2 ­ Jäätynyt enkeli -elokuvan kohtauksissa esiintyy tutunlainen yhtye. Se on yhtä kuin Norther, paitsi laulajana heiluu tuimasilmäiseksi metallipääksi maskeerattu näyttelijä Jasper Pääkkönen. ­ Kun Aleksi Mäkelältä tuli pyyntö tähän, luulimme sitä ensin vitsiksi. Mutta kun sähköpostia alkoi tulla, olihan se uskottava. Kaksi kappaletta siihen leffaan tehtiin. Mäkelä on hevimiehiä ja diggailee meistäkin. Hän tykkää paljon kotimaisesta hevistä ja aika usein miestä näkyy keikoillakin, Lindroos selvittää. Mies uskoo leffalla olleen Suomessa painoarvoa Northerin tunnetuksi tekemisen suhteen. N" on Northerin viides täysimittainen levy ja se julkaistaan helmikuussa Finnish Metal Expo -hevikinkereillä. Pete hehkuttaa, että on loistavaa saada uusi kiekko julki juuri Finnish Metal Expossa, jossa yhtye esiintyy ja pitää omaa näyttelypöytää. ­ On aivan loistava asia, että "N" julkaistaan FME:ssa ja yleensäkin ensimmäisenä meillä Suomessa. TEKSTI: KIMMO JARAMO KUVA: VILLE JUURIKKALA NORTHER UUSI LEVYTYSSOPIMUS, VANHAT KUJEET Melodista death-metallia soittavan Northerin ura on edennyt reilussa vuosikymmenessä varmasti, mutta hitaasti. Uusi "N"-levykään ei syntynyt ongelmitta, mutta enää hyviä saumoja ei jätetä hyödyntämättä. ortherin laulaja-kitaristi Petri Lindroos on haastattelun jälkeisenä päivänä lähdössä Spinefeast at Sea -risteilylle Tallinnaan. Kun synkkänä tammikuisena iltana ropisee vettä taivaalta, on risteily piristävä poikkeus arkirutiineihin. Mies ei kumminkaan ole menossa laivalle pelkästään hummaamaan, vaan myös esiintymään. Hänen toinen orkesterinsa Ensiferum heittää laivalla keikan. Lindroos on oikonut laulujänteitään Ensiferumissa vuodesta 2004. ­ Vähän aikaa sitten oli hiukan samanlainen risteily vieläpä ihan samalla laivallakin, Metal Elite Cruise, jossa esiinnyimme Northerin kanssa. Kysymykseen miten Lindroosin ääni kestää kahdessa eri orkesterissa laulamista, hän suhtautuu vähätellen, jopa ihmetellen. Death- ja black-metallibändien vokalistit kun eivät yleensä mitään hempeitä äännähdyksiä kurkustaan päästä. Northerissa puhtaan laulun hoitaakin toinen kitaristi Kristian Ranta. ­ Kunhan vain pysyy terveenä, niin kyllä se äänikin kestää. Ei ole ollut vielä mitään ongelmia. Saapa nähdä kuinka käy, kun olen pian kolme kuukautta kiertueella. Ensin on Northerin Euroopan-kiertue yhdessä Turisaksen kanssa ja sitten Amerikkaan Ensiferumin kanssa. Päivätöissä Lindroos ei ole ollut aikoihin, eikä edes ehtisikään olla. Kaksi orkesteria vie ajan varsin tehokkaasti. ­ En ehdi olla kuin kotona, treeneissä, studiossa ja lentokentillä, hän nauraa. Hyppiminen kahden bändin välillä ei kuitenkaan ole tuottanut suurempia vaikeuksia. Yhtyeillä on omat keikkamyyjät, jotka pitävät pätevästi tilanteen ajan tasalla, jottei sekaannuksia ja päällekkäisyyksiä pääse syntymään. N ONGELMIA STUDIOSSA Helsinkiläisen Northerin juuret menevät aina vuoteen 1996 asti. Tuolloin Lindroos ja hänen pari kaveriaan päättivät perustaa heviä soittavan poppoon. Neljä vuotta myöhemmin remmiin liittyi Ranta ja bändi teki ensimmäisen demonsa. Norther sai ensimmäisen levytyssopimuksensa Spinefarmin kanssa ja bändin kokoonpano muotoutui kohdalleen. Kosketinsoittaja Tuomas Planman ja basisti Jukka Koskinen löysivät paikkansa orkesterissa. Tuorein jäsen on rumpali Heikki Saari. Uransa alkuaikoina paljon Children of Bodom -vertailuja osakseen saaneen Northerin levytystahti on ollut varsin kiivas. Verrattuna moniin muihin alan bändeihin levyjä on putkahdellut kauppojen hyllyille usein. ­ Ei se oikein materiaalin paljoudestakaan ole johtunut, vaan ei yksinkertaisesti ole ollut muutakaan tekemistä. Vuonna 2003 olimme rundilla Hypocrisyn ja Dim- mu Borgirin kanssa, mutta muuten ollaan oltu pääosin Suomessa, paitsi viime vuonna Euroopan-kiertueella. Eipä sitten muuta kuin ollaan väännetty uusia biisejä. Northerin ensimmäiset levyt Dreams of Endless War (2002), Mirror of Madness (2003), Death Unlimited (2004) ja Till Death Unites Us (2006) julkaistiin Spinefarmin kautta. Fanikantaa löytyy ympäri maailmaa ja levyillä on kysyntää. Viime vuonna levytyssopimus kuitenkin päättyi ja bändi ryhtyi hakemaan uutta kotia. Levytyssopimus Century Median kanssa syntyi vaivattomasti. ­ Kun aloimme hakea uutta levydiiliä, oli Century Media heti kiinnostunut meistä. Siitä on nyt reilu vuosi aikaa, ja virallisesti tapasimme levy-yhtiön väkeä viime vuoden Finnish Metal Expossa ihan henkilökohtaisesti. Levy-yhtiöllä ei ollut mitään vaatimuksia Northerin musiikin tai ulkonäön suhteen. ­ Ei kukaan tule sanomaan meille mitään sellaista, päättää Lindroos asian käsittelyn. "N" äänitettiin Astia Studiolla Lappeenrannassa studiovelho Anssi Kipon hellässä huomassa ja miksattiin Studio Fredmanilla Ruotsissa. Potikoita käänteli muun muassa Arch Enemyn ja In Flamesin tuotoksista tuttu Fredrik Nordström. Eron Northerin aikaisempaan tuotantoon kuulee kitaristilaulajan mukaan selvästi. ­ Soundit ovat paljon jykevämpiä kuin en- 32
• Limited Edition 2CD + Bonus DVD Available as high class DVD Digipack with embossed printed slipcase Special Edition 2CD + Bonus DVD www.ayreon.com Regular Edition 2CD Andre Matos TIME TO BE FREE THE FIRST SOLO ALBUM BY THE EX-ANGRA SINGER! PRODUCED BY ROY Z. AND SASCHA PAETH. OUT FEBRUARY 25th! WWW.ANDREMATOS.NET WWW.SPV.DE/TV 33
• WHEN THE EMPIRE FALLS MANSEMETALLIA THRASH-RIFFEIN avoitan bändin kitaristin Ramin kotoaan. Mies surffaa netissä ja kiroaa, että vielä julkaisematon debyyttialbumi löytyy jo näköjään Venäjältä kaupoistakin. Promolevyt jaettiin toimittajille vain vajaa viikko sitten ja näin on päässyt käymään jo nyt. ­ Härskeintä tässä on, että levyä siis myydään jo kaupoissakin. Serbiasta tuli juuri meiliä, jossa kerrottiin että "onpa mahtava levy, ostin just kaupasta". Vaikka helposti luulisi kaverin puhkuvan syvää vihaa, on kuulostaa hänen äänensä lähinnä huvittuneelta. Sitä se tällaisessa tapauksessa varmasti onkin ainakin juuri esikoislevyn pyöräyttäneelle muusikolle. When The Empire Falls on tuore tamperelaisbändi, joka soittaa thrash-riffittelyyn kallellaan olevaa heviä, jossa on melodinen laulu ilman örinävokaaleja. Keikoilla kuullaan kolmiäänisiä stemmaluluja, joissa laulaja Tommia avittavat molemmat kitaristit, Ramin lisäksi Markus. Pelkillä etunimillään esiintyvän bändin muut hemmot ovat rumpali Rolle ja basisti Ville. Tampereen suunnalta on viimevuosina totuttu näkemään lukuisia glam rock -yhyeitä, mutta on kaupungissa vahva metallibänditilannekin. ­ Thrash-osastoa täältä löytyy ja muutamia perushevibändejä. When The Empire Fallsissa yhdistyvät molemmat akselit, vaikka pyörää ei keksitäkään uudestaan, Rami tuumailee. Metalli on nyky-Suomessa niin kova juttu, että When The Empire Fallskin sai useita levytyssopimustarjouksia ennen kuin päätyi Poko Rekordsin alamerkki Gaga Goodiesille. Tähän vaikutti pitkälti se, että molemmat ovat saman kaupungin kasvatteja. Levyä bändi hieroi kotikaupungissaan Fantom-studiolla viime kesänä puolentoista kuukauden verran. Ramin mukaan aika oli varsin kohtuullinen debyyttilevyään tekevälle bändille. ­ Ensimmäisenä päivänä kaikki biisit demottiin ja valittiin mitä levylle tulee. Kaikkiaan kolmetoista kappaletta tehtiin, jois- T ta pari ei päätynyt levylle. Ne säästetään sinkkujen b-puolille. Kyllä niitä poisjätettyjä väännettiin aikamme, mutta nyt levy on tiivis paketti. Alussa on kuusi biisiä paahtoa, sitten hiukan hengähdetään ja levy jatkuu hieman erilaisilla biiseillä. Levyn mainion kannen on tehnyt Hollannista takaisin Tampereelle kotiutunut Jan "Örkki" Yrlund. Mies tunnetaan Suomessa lähinnä jäsenyydestään muinaisessa speed metal -pumppu Prestigessä, mutta soitteleepa hän nykyäänkin monissa eri bändeissä ja tienaa leipäänsä myös levynkansitaiteilijana. ­ Örkki oli kyllä ihan lottovoitto, Rami hehkuttaa. ­ Hän sai hyvin ajatuksesta kiinni ja loihti Alien-maisemiin avaruusaluksen muotoisen logomme. Itse emme olisi moiseen pystyneet. Jopa sisäkannen kuvat voisivat olla etukannessa. Ensialkuun When The Empire Falls kalskahtaa perin vaikealta ja pitkältä bändin nimeltä. Nimi ei kuitenkaan ole tullut levyllä olevan samannimisen kappaleen perusteella. ­ Amerikassa oli jo Empire Falls -niminen hard core -bändi. Löysivät MySpacesta sivumme ja alkoivat uhkailla oikeustoimilla jollei nimi vaihdu. Päädyttiin sitten tähän ratkaisuun. Se Amerikan-bändi on joku aika vanha, eikä viitsitty alkaa kilpailemaan. Oikeastaan nykyinen nimemme oli jo aivan bändin alkuaikoina käytössä, mutta lyhensimme sitä. Nyt sitten taas ollaan lähtönimessä, Rami hekottaa. Kitaristin usko helmikuussa julkaistavaan levyyn on kova. ­ Itse olen kuunnellut heviä joku 10-15 vuotta ja kun tätä levyä kuuntelee objektiivisesti, niin onhan se helvetin hyvä. Uskon, että kun jengi kuulee meitä lavalla, kiinnostuvat he levystäkin. Keikkailuhan on tämän homma a ja o. Jollei muuten tykkää rankemmasta metallista, niin laulu tekee meistä enemmän perushevin tapaista, mies analysoi. TEKSTI: KIMMO JARAMO KUVA: VILLEJUURIKKA/JANYRLUND 36
• Toinen albumi jatkaa matkaa kiertoradalla, mutta aiempaa vaimeammalla hehkulla. Kone liikkuu sulavasti ja kitkatta, ja biisit ovat varsin virtaviivaisia. Ehkä liiankin virtaviivaisen kuuloisia, sillä debyyttilevyn kaltaista intensiteettiä ei saavuteta, eikä teknisesti erittäin taitavissa kappaleissa ole aivan sitä viimeistä rutistusta ja särmää. Albumilla on kuitenkin omat huippuhetkensä, jotka eivät jää debyytin varjoon millään lailla. Pätevän melodiset kuolonmetallikappaleet kuten Translucent Dreams, Shed the Second Skin sekä The Psychonaut ovat nautinnollisia, ja levyn vierailijat kuten Jules Näveri ja Antti Hyyrynen monipuolistavat olemassaolon merkkejä. JUSSI LAHTONEN ELUVEITIE ­ Slania (Nuclear Blast) 8 Toisen kokopitkänsä julkaiseva ja isommalle levymerkille päässyt sveitsiläinen Eluveitie yhdistää omaperäisellä tavalla varsin erilaisia musiikillisia tyylisuuntia. Yhtye soittaa ensinnäkin traditionaalista, aidon kelttiläisvaikutteista kansanmusiikkia viuluineen, mandoliineineen, pilleineen ja kampiliiroineen. Sveitsin bardien sanoituksetkin ammentavat kelttisaagoista ja -lauluista. Toisen päävaikutteensa yhtye onkin sitten ammentanut aivan jostain muualta, nimittäin Göteborgista. Eluveitien musiikki on yhtäaikaa sekä folkia että melodista, ärhäkän nopeaa ja modernia death metalia. Eluveitie mainostaa itseään folk metalin "uutena aaltona", mikä on varsin reipas tulkinta, sillä olihan In Flamesin ensilevyllä vielä mukana folk-säveliä, ja monet raskaampaa äärimetallia soittavat yhtyeet ovat ennenkin yhdistelleet kansansäveliä musiikkiinsa. Mutta antaa mainosmiesten keksiä rauhassa uusia korulauseita, samapa se on niin kauan kuin itse musiikki on innovatiivista ja hyvää. Ja sitähän Slanian 12 kappaletta ovat. Tarttuvat, mahtipontiset ja samalla sopivan rosoiset melodeathkelttifolkbiisit vaihtelevat eeppisen sankarillisista aina hilpeämpiin ralleihin, ja musiikissa on myös metallin edellytyksenä olevaa särmää. Päävokalisti Chrigelin lisäksi peräti viisi bändin mies- ja naisjäsentä laulaa levyllä, ja kahdeksan hengen voimin äänimaailma saa vahvaa syvyyttä. JUSSI LAHTONEN RYTMIHÄIRIÖ ­ Sarvet, sorkat, salatieteet (Sakara) 9 Rytmihäiriön virallinen määritelmä lienee edelleen surmacore, mutta totuuden nimissä täytyy sanoa, että silkkaa hevistelyähän Sarvet, sorkat, salatieteet on. Riffit ja aiempaa lukuisammat lead-kitaroinnit vihjaavat niin Testamentin, Slayerin kuin mustanpuhuvampienkin ryhmien suuntaan, ja sielunvihollinen on entistäkin vahvemmin läsnä. Jos paluulevy Saatana on herra (2005) yhdistikin klassiset Rytmihäiriö-elementit mestarillisesti metallisempaan ulosantiin, on kaikkein suoraviivaisin räime jäänyt Seitsemän surman siunausliitolla (2006) ja uutuudella vähemmälle huomiolle. Kappaleiden käydessä pidemmiksi on Rytmihäiriö ymmärtänyt rajoittaa niiden määrää. Kymmenen biisiä reiluun puoleen tuntiin saattaa toki kuulostaa melkoiselta eepokselta Rytmihäiriön tapauksessa, mutta Sarvet, sorkat, salatieteet osoittautuu johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi. Hieman tiivistämisen varaa olisi tosin ollut, sillä vaikka akustinen(!) Alibi-balladi Tein henkirikoksen mukiinmenevä välisoitto onkin, olisi ilmankin pärjätty. Joitain sinänsä hyviä ideoita taas on viljelty turhan run- saasti. Gambina O.D.:n tuhansien spurgujen kuoro on mainio, mutta toimisi paremmin, jos samainen kuoro ei olisi esittäytynyt jo edellisessä Lupa tappaa humalassa -kappaleessa. Seitsemän surman siunausliiton jälkeen tuntui, että askelkin metallisempaan suuntaan veisi Rytmihäiriöstä jotain olennaista. Sarvet, sorkat, salatieteet ottaa tuon askeleen, mutta Laitapuolen hyökkääjä ja Siriuksen samurai rikostovereineen heiluttavat sorkkia niin raivokkaasti, että askel on perusteltu. Härskeimpiäkin hevityksiä käsitellään kekseliäästi, ja tuskinpa mikään olennainen katoaa niin kauan kuin lähimmäistä isketään lähietäisyydeltä ja viinapirun harteilla ratsastetaan helvettiin. Siinä missä Slayer on veivannut Raining Bloodia verisateessa, olisi hienoa nähdä Rytmihäiriön peittyvän omaan punaiseen tavaramerkkinesteeseensä Sataa Gambinaa-kappaletta soittaessaan. Mutta toisaalta, karmeaa tuhlaustahan sellainen olisi. JUKKA KITTILÄ AMBERIAN DAWN ­ River of Tuoni (Suomen Musiikki) 6 Amberian Dawnin jäsenet ovat ilmoittaneet, että heidän esikuvansa ovat jossain aivan muualla kuin Nightwishissa. Valitettavasti klassisesti koulutetun naislaulajan sekä dramaattisen, melodisen ja jykevän heavy metalin yhdistelmä sattuu edustamaan samaa musiikillista lokeroa kuin missä Kiteen kuninkaat ovat aiemmin temmeltäneet. Toki vastaavantyylistä musiikkia ovat esittäneet useat muutkin yhtyeet, joita on turha tässä luetella. Mitään uuttahan ei auringon alla taida enää ollakaan, joten eipä siinä mitään vikaa ole, että samoista aineksista kehitellään uusia reseptejä. Kitaristi-kosketinsoittaja Tuomas Seppälän keitokset syntyvät varmaotteisesti ja ammattitaitoisesti, ja tekninen ote on vahva. Maku vain jää turhan kliiniseksi ja tasapaksuksi, ja albumi on ylituotettu. Särmiä ja sattumia ei ole jätetty, ja äänimaailmassa mennään turhan varman päälle. Perus-keskieurooppalaisen kuuloinen soundi on kuin bändin miesjäsenten promokuvat, eli aivan liian ehostettu ja stailattu. Klassisen koulutuksen saanut, mutta myös kymmenisen vuotta metallibändeissä (mm. Iconofear) pyörinyt Heidi Parviainen on yhtyeen kirkkain helmi, vaikkakaan kappaleet eivät aina anna Heidille hänen tarvitsemaansa tilaa. Monet biisit ovatkin mieslaulajalle alunperin tarkoitettuja ylijäämäkappaleita Seppälän vanhasta projektibändistä, joten toivottavasti yhtye säveltää jatkossa paremmin Heidin ehdoilla. JUSSI LAHTONEN auki. Kappaleet kuten When Children Are No Longer Enough [C.oitus O.rgasm C.atholic K.ids] tai Kyrie Eleison [Totalitarian Libertarianism] eivät löydy malliesimerkkeinä sanakirjan kohdasta "poliittinen korrektius". Hiv ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä. JUSSI LAHTONEN Keskinkertaista keskinkertaisempaakin melobläkkistä tykitetään reilut 50 minuuttia, ja albumi on yhtyeen uralla jo viides. Turhan pitkäksi venähtävät biisit ja tykkikohdat on kuultu jo niin monella tavalla vuosien varrella, että lähes ainoa syy innostua levystä olisi Baphomet-biisillä vieraileva Celtic Frostin Tom Gabriel Fischer. Ugh! JUSSI LAHTONEN nen rohkeutta Lukather ainakin kaipaisi, jotta kitara saisi kyytiä edes hetkeksi. KIMMO JARAMO DEVILLAC ­ Three Hours to Coma (DVC) DERANGED ­ The Redlight Murder Case (Regain Records) 8 HAVOC UNIT ­ h.IV+ (Hoarse Industrial Viremia) (Vendlus) Ruotsalainen Deranged ei konstaile, ei kumartele kuvia, ei hae radiosoittoa, ei seuraa jännän moderneja trendejä eikä pyri koko kansan leppoisaksi pseudorankaksi metallisuuruudeksi. Ei, Deranged soittaa brutaalia vanhan liiton death metalia. Näilläkin opeilla yhtye on ehtinyt nauhoittaa nyt yhteensä seitsemän albumia sitten 90-luvun alussa tapahtuneen kaapista veitsi kädessä ulostulonsa jälkeen. Uusinkin albumi antaa punaisen elonnesteen virrata väkivaltaisesti, brutaalisti ja hakkaavarytmisesti. Repivät, raastavat kitaravyörytykset ja Martin Schönherrin alkukantaiset haukahtelut eivät aina tiedä melodioista mitään, mutta taistele tai kuole -vaisto herää vääjäämättä, ja adrenaliinin yliannostus saa suussa maistumaan kupariselle. Prostitutioitujen sarjamurhista kertova konseptilevy potkii ja teutaroi villillä voimalla. Musertavan pusertava ryöpsytys ei puuroudu, vaan murean murhaamisen äänimaailma on selkeän sykkivä. Parhaat kuolinkertomukset kuten Watch Me When I Kill, Redlight Murderess sekä So Sweet, So Dead ovat niin intensiivisiä, ettei niitä uskallettaisi julkaista edes Alibin sivuilla. JUSSI LAHTONEN STEVE LUKATHER ­ Ever Changing Times (Frontiers) Toton kitaristilaulaja Steve Lukather on niitä miehiä, joiden pallien tilalla voisi kuvitella olevan vaikka vappupallot. Äijällä olisi kykyjä revittää kitaraansa oikein olan takaa, mutta hän tyytyy hyssyttelemään ja tekemään musiikkia, joka ei varmasti ole liian rajua edes Marttakerhon perinneiltamiin, jossa demonstroidaan kuinka mattoja kudotaan. Lukatherin soolomateriaali ei poikkea oikeastaan mitenkään Toton musiikista. Toton tuoreimmalla albumilla Falling in Betweenillä oli sentään rokkaavaakin materiaalia, joten ihan aivan siirapista ei voida puhua. Yllättäen Lukather saa myös levynsä paikoitellen lentoon. New World esimerkiksi on mallikas kappale. Tyylikkään kannen alta paljastuu kuin paljastuukin sentään jotain miesenergiaa, eikä vain studiomuusikoilla kyyditettyä, radioaalloille sopivaa aikuisrokkia. Hive- 8 6 Turkulainen, vuonna 2000 perustettu Devillac on ehtinyt tulla jonkinlaiseksi stonerrockin veturiksi ainakin kotiseudullaan. Kavereilla on tätä bändiä aiempaakin kokemusta surisevien ja alavireisten kitaroitten kurittamisesta. Pitkähkön uran aikana ei kokopitkää levyä ole ilmestynyt, mutta nyt päivänvalon näkee debyyttialbumi Three Hours to Coma. Ensinnä silmiin pistää tyylikkäät kannet, joissa olisi kuitenkin ollut hyvä olla enemmän kuvia ja informaatiota. Instrumentaalisella nimikappaleella alkavan levyn kymmenen biisiä noudattelevat Queens of the Stone Agen ja Kyussin muokkaamia genren tavanomaisuuksia, mutta homma pysyy hyvin kasassa eikä puuduta. Levy ei onneksi kestä ikuisuuksia, muuten kyllästymisen vaara olisikin olemassa. Mitään omaa tässä ei ole keksitty, mutta ainakin kotimaan mittakaavassa Devillac osaa hommansa ehkä paremmin kuin mikään muu orkesteri. Bändillä on homma hanskassa. KIMMO JARAMO 8 Vaasalainen, alun perin black metalina aloittanut ja nahkaansa äkkiväärästi luonut ...And Oceans pisti toissavuonna pillit pussiin lopullisesti. Ja katso! Tuhkista nousi hiv-Feeniksin tavoin Havoc Unit. Uuden nimen ja identiteetin turvin vanhat jäsenet aloittivat puhtaalta pöydältä, vanhan identiteetin häiritsemättä. Bändi on nyt pikemminkin aatteellis-musiikillinen kollektiivi, jossa vierailee muun muassa Solefaldin ja muiden yhtyeiden jäseniä. ...And Oceansin ja Havoc Unitin erot eivät siis ole kosmeettisia, vaan pikemminkin ero on samanlainen kuin jos aiemmin jääkiekkoa pelannut seura vaihtaisi äkisti jalkapalloon. Pallopelistä on edelleen kyse, mutta aivan eri lajista. Metallin sijasta pääpaino on jylisevällä, jyhkeällä, alati mutatoituvalla ja kuolettavan nopearytmisellä industrialilla. Rytmit, rumputulitus, samplet ja keinotekoisesti särötetyt vokaalit julistavat rajua propagandaa, joka iskee kohteisiinsa ja dissektoi ne Y-viillolla DARK FORTRESS ­ Eidolon (Century Media) Äkkiseltään voisi luulla, että saksalainen, melodista black metalia soittava orkesteri on ottanut salaviisaasti oppia eräästä norjalaisesta, melodista black metalia soittavasta orkesterista, jonka nimi tarkoittaa mustaa linnoitusta/linnaa. Dimmuilu-epäilyjä kuitenkin hälventää se, että bändit on perustettu peräkkäisinä vuosina, saksalaisten löytäessä toisensa vuonna 1994 ja Borgir vuonna 1993. No, väliäkö hällä ­ black metal -genressä omaperäisyys ei välttämättä ole muutenkaan se suurin valttikortti, niin paljon miltei samannimisiä, samanoloisia ja samannäköisiä bändejä on riittänyt. Pingviinimaski-teutoneillakin on toki jännät taiteilijanimet: on Draugia, on Asvargria, on Moreania ja Seraphia. Pelkkä samankaltaisuus takaa kuitenkin vain keskinkertaisuuden, sillä genren huippunimien johtaessa Dark Fortressin kaltaiset bändit lähinnä seuraavat. 6 41
• ja Markku Ryhänen rumpuineen tarjoavat tanakan tuen Niklas Raution kitaroille. Biiseiltään levy on tasavahva. Erinomaisen hyvin toimivat esimerkiksi nimikappale Misty Psychedelic Shade of Green sekä loppupuolen tunnelmallinen hidastelu Dreamland. Vuonna 1999 perustetty yhtye tuntuu valmiilta. Ehkei vielä kuitenkaan ihan maailmankiertueelle, mutta kyllä näillä eväillä kivan klubirundin heittää. TUOMAS TIAINEN MATTI JOHANNES KOIVU ­ Irwin Goodmanin lauluja (M.dulor) Ultramariini-yhtye jatkaa hiljaiseloaan, laulaja Matti Johannes Koivu ei. Vuoden 2006 jälkeen hän on levyttänyt jo kaksi oivallista soololevyä ja tehnyt lastenmusiikkialbumin Topsi ja tohtori Koirasson, jonka soidessa tuhminkaan kriitikko ei yhtään kiukutellut. Kaksi vuotta Puuhastellen-soolodebyytin jälkeen ilmestyy levy, jolla Koivu esittää akustisia versiota Irwin Goodmanin lauluista. On vaikea löytää Irwin Goodmania ja Matti Johannes Koivua vastakohtaisempia hahmoja. Suurten ikäluokkien juopolla punkkarilla ja yliopistoa käyvällä nuorella artistilla on silti muutakin yhteistä kuin hämeenlinnalaisuus. Irwinin elinvoimaisimmat kappaleet julkaistiin 1960-70-luvuilla, ja juuri tuon aikakauden tunnelmia Koivu on soolourallaan tavoitellut ­ tälläkin albumilla ainoastaan yksi laulu tulee tuon aikaraamin ulkopuolelta. Lisäksi molempien laulunteon juuret ovat folkissa ja molemmat pyrkivät kirjoittamaan ehjiä ja traditionaalisia kappaleita elävästä elämästä. Eroavaisuuksiakin toki riittää: juomalaulut eivät sovi Koivun suuhun mitenkään päin. Ei tippa tapa- ja Työmiehen lauantai -versiot avaavat uuden ja empaattisen, mutta alkuperäistä ulkopuolisemman näkökulman sinne, missä vapaus on vankina perjantaipullossa. Omassa elementissään Koivu on loistavissa versioissa kappaleista Raha ratkaisee, Las Palmas, Lievestuoreen Liisa ja Ai ai ai kun nuori ois. Matti Johannes ei onneksi yritä turhaan toisintaa Irwinin musiikin rempseyttä, vaan etsiytyy laulujen sieluun omia välineitään käyttäen. Lempeät akustiset sovitukset ja alkuperäisiä huomattavasti sävykkäämmät lauluosuudet nostavat pintaan haavoittuvuuden, jotka Irwin ja sanoittaja Vexi Salmi peittivät rentun viitalla. ARI VÄNTÄNEN 8 HERRA YLPPÖ & IHMISET ­ Sata vuotta (SonyBMG) Olen sanonut käsipäivää ja puhunut puhelimessa Herra Ylpön kanssa ja tunnen ihmisiä, jotka ovat Ylpön ystäviä. Siitä huolimatta en ole ennen tätä päivää tiennyt herran oikeaa nimeä. Porvarillisen nimensä mies on onnistunut salaamaan paljon paremmin kuin kollegansa. Onkin aivan loogista, että herran ensimmäisellä soololevyllä on biisi, jossa lauletaan kuinka videovuokraamon tyttö tietää Ylpön nimen ja numeron, mutta ei sitä, että tyttö on päähenkilön unelma. Kiehtova tarina, joka saa Ylpön tapauksessa ylimääräisen tulkinnan. Julkisuuskuvalla (ja ei) leikitään myös TV:stä tuttu! -biisissä, jossa Ylppö komentaa seuralaistaan ylistämään jopa valheellisin ylisanoin Ylppöä, jotta tämä tulisi pokatuksi. Lopetusbiisissä Loppu loppuu ihmissuhde ja sohva sahataan kahtia. Biiseissä on jotain selittämätöntä, joka yhdistää tarinat niin tiukasti tekijäänsä, että näen mielessäni kaljun kaverin tekemässä kaiken josta laulaa. Ja kuitenkin Herra Ylppö on jotenkin yhtä fiktiivinen kuin Thin White Duke. Ehkä Herra Ylppö on aikaisemminkin kirjoittanut hyviä tekstejä, mutta koskaan aiemmin en ole suurkuluttanut herran tekeleitä. Syynkin tiedän; Maj Karman meininki on liian metallia ja radioyhteys on tuntunut 8 AMERICAN MUSIC CLUB ­ The Golden Age (Cooking Vinyl) Vuonna 1982 San Franciscossa perustettu American Music Club on aina paistatellut kriitikoiden suosiossa ja sitä pidetään yhtenä slowcoren ja sadcoren luojista. Biisintekijälaulaja Mark Eitzel noteerataan korkealle erityisesti lyyrikkona ja tunnelmanrakentajana. Arvostukseen nähden American Music Clubin levymyynti on ollut varsin nimellistä, ja pitkäaikainen kitarsti Vudi ajaa päivätöikseen bussia Los Angelesissa. Eli se on todellinen kulttibändien kummisetä. American Music Club hajosi 1990-luvun puolivälissä ja palasi vuoden 2003 Love Songs for Patriots -levyllä. Neljä vuotta myöhemmin kokoonpanoltaan alati epävakaa ryhmä aktivoitui uuden basistin (Sean Hoffman) ja rumpalin (Steve Didelot) turvin ja siirsi päämajansa San Franciscosta Los Angelesiin. Näiden muutosten keskellä Eitzel ja Vudi harkitsivat julkaisevansa uutta musiikkia nimellä The MacArthur Park Music Club. Yhdeksäs AMC-albumi The Golden Age osoittaa, että yhtä turhaa olisi Joel Melasniemen ja Terhi Kokkosen julkaista seuraavan levynsä nimellä Topeliuksen puisto Music Group. Kuulostaakseen itseltään AMC tarvitsee ainoastaan Mark Eitzelin. Ei, edes Vudin kitarointi ei ole korvaamatonta. 7 riittävältä. Sata vuotta -albumilla Herra Ylppö on ottanut sanoittajan lisäksi myös säveltäjän roolin. Sävellystyö tarjoaa Ylpölle uudenlaisen ja erilaisen mahdollisuuden tekstiensä ilmaisuun, ja vaikka inspiraationa olisikin pitkä pätkä omaa levyhyllyä, on myös luonnollista, että Maj Karma -vuosillakin on vaikutuksensa sävellyksiin. Sovitusvastuuta on jaettu Ylpön lisäksi Ihmisille, taiteelliselle tuottajalle Illusion Rakelle sekä vastuunalaiselle tuottajalle Janne Halmkronalle, mikä lienee ainakin osaselitys tyylikirjolle. Kleopatra, TV:stä tuttu! ja Napoleon menisivät hienosti läpi Maj Karma -levyllä, Porno on hardcorea ja sinkku-nimibiisi Sata vuotta on sukua Zen Cafén tuotannolle. Ihmiset tulevat -biisissä on samankaltaista shamanismia kuin Sielun Veljien varhaisissa biiseissä, mutta kitarointi on enemmänkin Hendrixiä kuin Ormaa. Varoitus, Videovuokraamon tyttö ja Loppu puolestaan voisivat olla Kauko Röyhkän kirjoittamia lauluja, joskin viimeisessä biisissä sovitus on melkein jatsahtava. Kokonaisuudessaan hieno levy. Se olisi ehkäpä vieläkin hienompi, jos tykityksissä olisi kitsailtu ja jätetty ne suosiolla seuraavalle Maj Karma -levylle. AKU-TUOMAS MATTILA The Decibel And The Litlle Pillsin kertosäkeen "no-one here is gonna save me" -rivillä Eitzel kuulostaa helpottuneelta, ikään kuin hän olisi viimeinkin varmistunut siitä, ettei sittenkään ole ollut koko uransa ajan väärässä sen suhteen, että elämä on tosi kurjaa. Vuonna 2008 American Music Club lepäilee tutussa ja turvallisessa surumielisyydessään hieman liian mukavasti ja tottuneesti kyetäkseen tekemään todella koskettavaa musiikkia. Tervetuloa pronssikaudelle, kulta-aika on ohi. ARI VÄNTÄNEN THE MUTANTS ­ Grave Groove (Ranch) Helsingissä on paitsi vampyyreja, myös kahden hengen saatanallisia kultteja ja voodooväkeä. Jälkimmäistä ryhmää on The Mutants, jonka hypnoottinen, kiihottava ja instrumentaalinen voodoo-groove tekee hyvänä päivänä yleisöstä tahdottomasti joraavia zombieita. Kolmas pitkäsoitto Grave Groove esittelee massiivisemman The Mutantsin. Albumi täyttää kahdeksalla kappaleella tilan, johon yhtyeen edellinen levy Mutants Death Cult (2005) ujutti kymmenen 7 biisiä. Pituutensa lisäksi The Mutants on kasvattanut painoaan. Siinä missä Mutants Death Cultia leimasi surfmainen lennokkuus, useimmat Grave Grooven kitara- ja urkuriffit painavat kuin sora arkun päällä. Conga- ja bongorumpuja läpytelleen Don Hesusin eroaminen yhtyeestä kuuluu osana yleissoundin raskautumista. Käsirummut soivat toki edelleen, mutta eivät yhtä suuressa roolissa tai vastaavalla draivilla. Pentti Dassumin äänittämä Grave Groove on myös soundillisesti Orb Siriusin taltioimaa Mutants Death Cultia rockimpi ja rosoisempi levy. Edellä luetellut muutokset voi oman maun mu- 45
• DVD-ARVIOT PHANTOM OF THE PARADISE Winslow Leach on lahjakas säveltäjä, pianisti ja laulaja, jonka teos Faust joutuu häikäilemättömän tuottaja Swanin käsiin. Swan ryöstää musiikin omiin nimiinsä omistamalleen levymerkille Death Recordsille ja Winslow joutuu lavastetun huumerikoksen takia Sing Singin vankilaan. Sieltä paettuaan Winslow joutuu kasvot tuhoavaan onnettomuuteen. Tämän johdosta hänestä tulee The Phantom, naamioitunut kostaja. Brian DePalman käsikirjoittama ja ohjaama rockmusikaali vuodelta 1974 ei ole koskaan noussut yhtä legendaariseksi tapaukseksi kuten esimerkiksi samaa genreä edustavat Tommy tai niinikään kauhuelokuvista vaikutteita saanut Rocky Horror Picture Show. Phantom of the Paradise on kuitenkin ehdottoman suositeltava, pienen budjetin melkein-mestariteos täynnä hyvää musiikkia, DePalman visuaalista tyylitajua sekä naiiveja mutta aina niin kiehtovia juonenkäänteitä. William Finley pääosassa on tehokkaan friikahtanut. Paul Williams Swanin roolissa ei juuri jää jälkeen, vaikka olemuksensa onkin tarkoituksellisen hölmö. Parhaiten Williams on onnistunut kuitenkin omalla alueellaan eli elokuvan kappaleiden säveltämisessä. Naispääosan tekevä, mm. Dario Argenton useista elokuvista tuttu Jessica Harper laulaa varsin komeasti omat osuutensa. Triviatietona mainittakoon, että Led Zeppelin uhkasi haastaa elokuvan tekijät oikeuteen, jos he eivät olisi muuttaneet suunnitellun fiktiivisen levymerkin Swan Songin nimeä Death Recordsiksi. Julkaisun suomenkielinen tekstitys on paikoin tahattoman koomista ja lisämateriaalin triviatiedot on osin kopioitu suoraan Internet Movie Databasesta. ESA LINNA SEE NO EVIL Nuoret rikollisenalut hyvittävät kuukauden linnassa istumisen kolmen päivän työllä, johon kuuluu hylätyn hotellin siivoaminen. Hotellin salakäytäviin on piiloutunut järkälemäinen sarjamurhaaja, joka repii uhreiltaan silmät päästä. Nuorisorikollisia taas on valvomassa murhaajaa päähän ampunut poliisi, jolta ilmeisen uskonnollinen tappaja taas katkaisi kirveellä käden. See No Evil luottaa kauhun ja goren perusasioihin, eikä yllätyksiä ole juurikaan luvassa. Uhreiksi joutuvat vapaamieliset ja geneeriset Hollywood-teinit, joille on yritetty rakentaa luonnetta esittelemällä pysäytyskuvilla hahmojen nimet ja syyt vankilaan passittamiselle. Ennen lähinnä tyyliteltyjä C-luokan pehmopornoelokuvia ja hc-pornoelokuvia tehtaillut ohjaaja Gregory Dark on jättänyt vitsit sikseen, mikä pelastaa paljon See No Evilin tehokkuudesta. Elokuva on hyvin väkivaltainen ja tappokohtaukset ovat puistattavan graafisia jatkaen tämän ajan kauhugenren yleistä linjaa. Wrestling-tähti Kanen rujot kasvot ovat kuin luodut elokuvan pahikselle ja eleettömyydessään Kanen "näyttely" onkin elokuvan parasta antia ­ muuten nähdään aika surkeita esityksiä. Mutta mitään muuta ei tosin osannut odottaakaan. Ulkoisesti elokuva näyttää samalta kuin muut tusinakauhut, eli musiikkivideomaisia efektejä ja siirtymiä käytetään vailla minkäänlaisia perusteita ja syitä. See No Evil on kuin tälle vuosituhannelle päivitetty Friday 13th -sarjan osa, käsikirjoituksessa on paljon samaa kuin Jasonin seikkailuissa. Eihän tästä klassikkoa tule, mutta varteenotettava vaihtoehto esimerkiksi kauhumaratoneille. ESA LINNA PAKSUNA Alison on urallaan nousujohteinen tv-toimittaja, joka yhden illan jutun jälkeen huomaa olevansa raskaana. Lapsen isä Ben on kommuunissa asuva työtön löysäilijä, joka toivoo saavansa toimeentulon perustamalla ystäviensä kanssa alastomia julkkisten esittelevän nettisivuston. Alison ja Ben antavat toisilleen kuitenkin vielä mahdollisuuden, vaikka eivät voisi enempää erilaisia ollakaan. Paksuna-elokuvan suurin yllätys oli sen draamavoittoisuus, eli komedian suhde jää yllättävän pieneksi. Tämä ei tietenkään tarkoita, että elokuva vakavoituisi liikaa missään vaiheessa. Ohjaaja Judd Apatow on kirjoittanut käsikirjoituksen täyteen huumoria elävästä elämästä. Seth Rogen on jopa huolestuttavan aito Benin roolissa aina idioottimaista hörötystään myöten. Katherine Heigl on sympaattinen Alison, mutta jää helposti vastanäyttelijänsä varjoon. Lukuisista hyvistä puolistaan huolimatta Paksuna ei kuitenkaan ole täysosuma tai lähellekään sitä. Elokuva on aivan liian pitkä, eikä hauskuus tai draaman kaari riitä pitämään mielenkiintoa yllä. Loppupuolen pakolliset imelyydet eivät ole pahimmasta päästä, mutta elokuvan muuhun linjaan nähden melko irrallisen ja päälleliimatun oloisia. Apatow on tästä huolimatta elokuvantekijä, jonka tuotoksia kannattaa pitää silmällä. Nyt on jo nähtävillä oma tyyli, jossa käsitellään vakavia asioita komedian keinoin ­ ja tällöin komedia ei olekaan niin itsestäänselvää. Hauskat tilanteet eivät aina naurata, mutta Apatow onkin epäilemättä tähdännyt siihen. Kahden DVD:n julkaisuun on tungettu kiitettävästi lisämateriaalia. ESA LINNA ½ 49
• 51
• 52