140 Lutukka 40. 2024 ko käsityksemme Suomen kasvilajien esiintymisestä kattavia ja todenmukaisia, vai onko tiedoissamme vielä pahoja aukkoja? Yksi keino etsiä vastauksia näihin kysymyksiin on tarkastella havaintoaineiston ajallista kehitystä kuvaavia tilastollisia tunnuslukuja. Jos tietomme kasvistosta ovat riittävän hyvät, silloin mielenkiintoisia, odotuksista poikkeavia havaintoja pitäisi ajan mittaan löytyä yhä vähemmän. Esimerkkinä tässä tarkastelussa käytämme vuonna 2023 tehtyjä Kastikka-tietokantaan tallennettuja havaintoja suhteessa aikaisempaan Kastikkaan digitoituun havaintoaineistoon. On tietenkin mahdollista, että jossakin herbaarioiden kaapeissa tai arkistojen uumenissa on vielä kätkettynä digitoimattomia kasvihavaintoja, jotka paljastuessaan muuttavat ratkaisevasti käsitystämme Suomen kasvistosta. Aika näyttää. Tarkastelun mittakaavat Kasvihavaintojen määrää voi tarkastella monessa eri mittakaavassa. Karkein mittakaava on kansallinen lajiluettelo, jossa kullakin lajilla voi olla vain kaksi mahdollista arvoa: laji joko esiintyy tai ei esiinny Suomessa. Esiintymistietoa täydentämään on lisätty usein arvio lajin alkuperäisyydestä (esim. Kurtto & Lahti 1987, Kurtto ym. 2019). Nykyään Suomen putkilokasvien lajiluettelon ylläpito on keskitetty Lajitietokeskukseen, joka vuodesta 2019 alkaen on vuosittain julkaissut kansallisen lajiluettelon. Eri vuosien lajiluetteloita vertaamalla on mahdollista seurata lajiston lisäksi myös taksonomian ja nimistön muutoksia. Eliömaakunnat ovat olleet käytössä Suomen kasvien levinneisyyden kuvaamisessa 1800-luvulta lähtien. Keskeisiä teoksia olivat Nylanderin ja Saelanin (1859) Herbarium Musei Fennici ja saman teoksen toinen painos (Saelan ym. 1889) . Ne esittivät yliopiston näytekokoelmien perusteella putkilokasvien esiintymisen eliömaakunnissa. Jälkimmäisen teoksen liitteenä oli myös kartta Suomen eliömaakunnista lähes lopullisessa muodossaan (Väre 2022). Nykyään käytössä on 21 eliömaakuntaa, joista tosin Laatokan Karjala on edustettuna vain kahtena pienenä viipaleena Suomen kaakkoisrajalla. Ne ovat jäänteitä rajan taakse jääneestä paljon suuremmasta Laatokan Karjalan eliömaakunnasta. Leikola (1986) on kuvannut eliömaakuntiemme historiaa tarkemmin. Ruutukartoitus eli alueen jakaminen samankokoisiin tutkimusruutuihin sai paljolti alkunsa vuonna 1962 julkaistun Brittein saarten kasviatlaksen esimerkistä (Preston 2013). Britannian atlas oli innoittajana myös kasvitietojen digitoinnin aloittamiselle Suomessa. Nykyään tiedot on tallennettu Kastikka-kasvistotietokantaan, jota ylläpitää Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvija sienitieteen yksikkö (Lahti & Lampinen 2022c). Kastikka-aineiston avulla on mahdollista tarkastella kasvien havaintoaineistoa eliömaakuntien lisäksi yhtenäiskoordinaatiston pohjalta laadituissa ruutujaoissa. Vuodesta 2007 alkaen verkossa julkais? Elias Til-Landzin vuoden 1683 Catalogus plantarum -julkaisun nimiösivu. Julkaisu löytyy digitoituna osoitteesta www.doria.fi/handle/10024/33195
141 Lutukka 40. 2024 tu Kasviatlas, Suomen putkilokasvien levinneisyyskartasto käyttää aluejakona peninkulmaruutuja, joita Suomen alueella on kaikkiaan 3 859. Tässä mittakaavassa tavoitteena on ollut kerätä tietoja kasvilajien esiintymisestä kaikissa ruuduissa, vaikka työmäärä suhteessa eliömaakuntiin on pari kertaluokkaa suurempi. Toisen ruutujakoon perustuvan näkökulman kasvilajien esiintymisen tarkasteluun antaa vuonna 1985 käynnistetty atlaskartoitus, jossa tutkimusyksikkönä on ollut neliökilometrin kokoinen yhtenäiskoordinaattiruutu. Kultakin atlasruudulta on pyritty löytämään kaikki ruudulla kasvavat lajit. Tällaisen kattavan luettelon perusteella voi tehdä päätelmiä myös siitä, mitkä lajit eivät kasva tutkitulla ruudulla. Kasviatlasruudut edustavat näytteitä kasvistosta eri puolilta Suomea. Tähän mennessä kartoitetut noin 9 670 atlasruutua kattavat vain noin kolme prosenttia koko Suomen pinta-alasta. Yleissääntö erikokoisia alueita tarkasteltaessa on se, että mitä suurempi alue, sitä todennäköisempää on lajin esiintyminen siellä. Kuten edellä totesimme, lajiluettelossa mahdollisia arvoja on kaksi. Eliömaakuntien tasolla mahdollisia arvoja on 22, peninkulmaruuduissa 3 860 ja neliökilometreissä lähes 340 tuhatta. Pinta-alan pienetessä lajin esiintymistodennäköisyys lähestyy nollaa. Tämä ilmiö näkyy alla olevassa kaaaviossa, jossa on vertailtu lajien keskimääräistä esiintymisfrekvenssiä peninkulmaja kilometriruuduissa suhteessa maakuntaesiintymien määrään. Lajiluettelo Suomen Lajitietokeskuksen vuodesta 2019 alkaen vuosittain julkaisemat Suomen lajien luettelot tarjoavat mahdollisuuden tutkia putkilokasvien lajimäärässä, taksonomiassa ja nimistössä vuosittain tapahtuneita muutoksia. Tieteellisten, suomenja ruotsinkielisten nimien lisäksi luetteloissa on mukana myös MX-tunniste, joka seuraa lajien taksonomisia rajauksia. Lajimäärä on lajiluetteloiden vertailun ensimmäisiä lähtökohtia. Putkilokasvien osalta lajitason taksonien määrä näyttää tältä: vuonna 2018 3243 lajia, 2019 3240, 2020 3264, 2021 3288, 2022 3307 ja 2023 3324 lajia. Alun pientä notkahdusta lukuun ottamatta siis jatkuvaa kasvua vuodesta toiseen. Vuonna 2023 lajiluetteloon päätyi 16 uutta lajia. Näistä 12 oli tulokaslajeja, mutta joukkoon mahtui myös kaksi alkuperäiseksi luokiteltua lajia, aasianlimaska, Lemna japonica, ja allinsara, Carex concolor. Ne ovat risteymäsyntyisiä lajeja, joiden nykyinen levinneisyys Suomessa vaatii lisäselvityksiä (Kurtto ym. 2023). Viimeaikaisesta spontaanista leviämisestä Suomeen ei siis kummassakaan tapauksessa ole kyse. Vuoden 2023 lajiluettelon vertaaminen vuoden 2018 lajiluetteloon paljastaa, että lähes kaikki viiden vuoden aikana luetteloon lisätyt uudet lajit ovat tulokkaita. Alkuperäislajeilla tärkein syy lisäyksiin ovat taksonomiset muutokset, esimerkiksi aiemmin yhtenä lajina käsitellyn ketunlieon, Huperzia selago, jakaminen viideksi eri lajiksi (Uotila 2021) ja vuonna 2023 tummaraunioisen, Asplenium trichomanes, alalajien muutos lajeiksi. Yksi harvoista todella uusista alkuperäisiksi tulkituista la? Kasvilajien keskimääräinen esiintymistodennäköisyys peninkulmaruuduissa (sininen viiva) ja kilometriruuduissa (punainen viiva) suhteessa eliömaakuntien määrään. Etelä-Savon ja Laatokan Karjalan tiedot on yhdistetty, siksi maakuntia on maksimissaan vain 20.
142 Lutukka 40. 2024 jeista on Rautiaisen (2021) Kökarista löytämä hanhenputki, Berula erecta. MX-tunnisteiden käyttö lajiluetteloissa mahdollistaa nimien ja taksonirajausten muutosten seurannan. Niiden avulla käy ilmi esimerkiksi se, että vuosien 2018–2023 luetteloissa on kaksi kasvilajia, joilla on ollut käytössä kolme eri nimeä. Vuosien 2018–2020 luetteloissa intianmesikän tieteellinen nimi oli Melilotus indicus, vuonna 2021 Trigonella smallii ja vuosina 2022 ja 2023 Tri? Kasvilajien eliömaakuntahavaintojen kumulatiivinen määrä Kastikassa vuosina 1800–2023. Ylempi sininen viiva on kaikkien lajien määrä, alempi punainen viiva alkuperäisiksi luokiteltujen lajien määrä. Taulukko 1. Valtakunnallisesti alkuperäisiksi luokiteltujen lajien uudet maakuntahavainnot vuonna 2023. Punaiset havainnot ovat seurausta taksonirajausten muutoksista. Muut havainnot ovat peräisin tulokasesiintymistä. Maakunta Laji Havainnoijat Varsinais-Suomi Galatella tripolium, meriasteri Toivonen, Erkki; Nurmi, Jaakko Uusimaa Oenanthe aquatica, liejupahaputki Lampinen, Raino Etelä-Karjala Sedum sexangulare, särmämaksaruoho Kiviniemi, Anni Etelä-Häme Rubus caesius, sinivatukka Kämäräinen, Hannu Etelä-Savo Cardamine parviflora, rantalitukka Kiviniemi, Anni Dactylorhiza baltica, baltiankämmekkä Vuori, Anna Pohjois-Häme Hedlundia hybrida, suomenpihlaja Helynranta, Leena; Kurtto, Arto Pohjois-Karjala Hippophaë rhamnoides, tyrni Lampinen, Raino Keski-Pohjanmaa Cerastium semidecandrum, mäkihärkki Särkkä, Jari Corylus avellana, pähkinäpensas Särkkä, Jari Galatella tripolium, meriasteri Jutila, Heli Kainuu Chelidonium majus, keltamo Särkkä, Jari Huperzia acicularis, äimäketunlieko Toivonen, Erkki; Nurmi, Jaakko Veronica spicata, tähkätädyke Särkkä, Jari Perä-Pohjanmaa Carex muricata, törrösara Särkkä, Jari Cerastium semidecandrum, mäkihärkki Särkkä, Jari Juncus articulatus, solmuvihvilä Särkkä, Jari Linum catharticum, ahopellava Särkkä, Jari Polygala vulgaris, isolinnunruoho Särkkä, Jari Sompion Lappi Huperzia acicularis, äimäketunlieko Toivonen, Erkki; Nurmi, Jaakko Papaver setiferum. Kahdella eri nimellä esiintyneitä lajeja vuosien 2018–2023 luetteloissa onkin sitten jo 81 kappaletta. Yhteenvetona voi todeta, että putkilokasveilla ei viime vuosina ole ollut havaittavissa mitään merkittävää uusien alkuperäislajien virtaa Suomeen. Uusi lajisto on pääosin ihmistoiminnan tuloksena tavalla tai toisella maahamme päässeitä tulokkaita, joista osa saattaa päätyä jopa haitallisiksi vieraslajeiksi. Tilanne on tältä osin kovin erilainen kuin esimerkiksi linnuilla tai hyönteisillä, joilla maalle uusia lajeja havaitaan vuosittain suuria määriä (esim. Kaitila & Kullberg 2023). Eliömaakunnat Kastikan aineistossa vanhimmat kasvien maakuntahavainnot ovat 1700-luvun lopulta, mutta vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen määrä alkaa kasvaa merkittävästi. Siitä lähtien kasvua onkin sitten riittänyt aina nykypäiviin asti. 2000-luvulla uusia maakuntahavaintoja on Kastikkaan kirjattu vuosittain keskimäärin 110 gonella berardi. Vastaavasti jättiunikko oli vuosien 2018 ja 2019 luetteloissa nimellä Papaver lasiothrix, vuosien 2020–2022 luetteloissa Papaver pseudo-orientale ja vuoden 2023 luettelossa
143 Lutukka 40. 2024 kappaletta, vaihteluväli on ollut 70–133 havaintoa. Vuoden 2023 aikana uusia havaintoja kertyi 108 kappaletta. Jos tarkastelun kohteeksi otetaan ainoastaan valtakunnallisesti alkuperäisiksi Suomessa tulkitut lajit, kasvukäyrä on jo selkeästi tasaantumassa. 2000-luvulla uusia maakuntahavaintoja on vuosittain löytynyt keskimäärin 16 kappaletta (vaihteluväli 7–29). Vuodelta 2023 Kastikkaan kirjattiin 22 uutta maakuntahavaintoa (taulukko 1). Näitä lukuja tarkastellessa on hyvä muistaa, että valtakunnallisesti alkuperäiseksi tulkittu laji saattaa joissakin maakunnissa kasvaa tulokkaana. Itse asiassa taksonomisia muutoksia lukuun ottamatta kaikki taulukon 1 uudet maakuntahavainnot ovat tulokasperäisiä. Esimerkiksi vuonna 2023 Uudeltamaalta löytynyt liejupahaputki, Oenanthe aquatica on tulkittu tulokasesiintymäksi. Voimme siis todeta, että uusia maakuntahavaintoja tehdään edelleen vuosittain merkittäviä määriä. Jokseenkin kaikki niistä koskevat kuitenkin tulokasesiintymiä, jolloin uusista havainnoista iso osa lienee viimeaikaisen leviämisen seurausta. Alkuperäislajistomme esiintyminen maakuntatarkkuudella alkaa siten olla melko hyvällä tolalla. Peninkulmaruudut Peninkulmaruutuja on lähes 200-kertainen määrä eliömaakuntiin verrattuna, joten kartoitettavaa riittää merkittävästi enemmän. Havaintoruutujen määrä Kastikassa alkaakin merkittävästi nousta vasta 1900-luvulla, ja jyrkimmän kasvun vaihe ajoittuu vuosille 1950–2000. 2000-luvulla uusia havaintoruutuja on löytynyt vuosittain keskimäärin 10 400 kappaletta, vaihdellen 7 320 ja 22 750 ruudun välillä. Valtakunnallisesti alkuperäisiksi tulkittujen lajien havaintoruutujen osuus kaikista havainnoista on merkittävästi suurempi kuin maakunnissa, 2000-luvulla keskimäärin 69 prosenttia. Vaikka uusia havaintoruutuja löytyy vuosittain vielä tuhansia, on merkkejä siitä, että vauhti on hidastumassa. Yksi mahdollinen syy uusien havaintoruutujen määrän laskulle saattaisi olla se, että myös vuosittain kertyvien havaintojen määrä olisi laskusuunnassa. Tästä ei kuitenkaan ole kyse: vuosittaiset havaintomäärät ovat Kasviatlaksen alkuvuodesta 1985 lähtien pysyneet melko tasaisina. ? Liejupahaputken, Oenanthe aquatica, status eliömaakunnissa. Asteikon vihreät värit tarkoittavat alkuperäisiä esiintymiä, punaiset värit uustulokasesiintymiä. Kartta on verkossa osoitteessa kasviatlas.fi/api/ getmap/?type=50&taxon=MX.39207 ? Kasvilajien havaintoruutujen kumulatiivinen määrä peninkulmaruuduittain Kastikassa vuosina 1800–2023. Ylempi sininen viiva sisältää kaikki lajit, alempi punainen viiva vain alkuperäisiksi luokitellut lajit.
145 Lutukka 40. 2024 tä ruuduissa, joista aikaisemmin oli tehty ainakin yksi havainto. Mikä on toistohavaintojen merkitys kasvistomme kartoituksessa? Ne ovat seurantahavaintoja, jotka kertovat tietyn kasvin kasvavan edelleen samalla alueella, mistä se on jo aiemmin kirjattu havaituksi. Toistohavaintojen roolia kasviston seurannassa voi arvioida esimerkiksi havaintovuosien perusteella. Jos vuonna 2023 jollakin ruudulla havaittu laji on edellisen kerran havaittu ruudulla vuonna 2010, lajin esiintymä päivittyy 13 vuodella. Jos edellinen havainto sen sijaan olisi tehty vuonna 1980, päivitysvuosia kertyisi 43. Periaatteessa päivityshavainto on sitä arvokkaampi, mitä kauempana menneisyydessä edellinen havainto on tehty. Kasviatlaksesta on julkaistu vuosittain uusi versio vuodesta 2006 alkaen. Tallennetuista versioista on helppo laskea päivityshavaintojen määrä ja päivitysvuosien keskiarvo ? Kasvilajien ruutupäivitysten määrä (a) ja päivitysten keski-ikä (b) kasviatlaksen eri versioissa vuosina 2007–2023. Ruutupäivitysten määrä on ollut loivassa nousussa, sen sijaan keski-iässä on laskeva kehitys. (a) Taulukko 2. Lajit, joista vuonna 2023 kirjattiin vähintään 20 uutta ruutuhavaintoa. Punaiset havainnot ovat seurausta taksonirajausten muutoksista. Laji R uu tu lk m Impatiens glandulifera, jättipalsami 63 Potentilla argentea, hoikkahopeahanhikki 48 Rosa rugosa, kurtturuusu 35 Acer platanoides, metsävaahtera 32 Lupinus polyphyllus, komealupiini 32 Spergularia rubra, punasolmukki 28 Typha latifolia, leveäosmankäämi 28 Sorbaria sorbifolia, viitapihlaja-angervo 27 Chenopodium album, jauhosavikka 26 Salix starkeana, ahopaju 25 Arctostaphylos uva-ursi, sianpuolukka 24 Dactylorhiza maculata, maariankämmekkä 24 Noccaea caerulescens, ketotaskuruoho 24 Erigeron canadensis, kanadan koiransilmä 23 Convolvulus sepium, valkokarhunköynnös 22 Lycopodium clavatum, katinlieko 22 Phleum pratense, nurmitähkiö 22 Rhinanthus angustifolius, isolaukku 22 Aquilegia vulgaris, lehtoakileija 21 Centaurea phrygia, nurmikaunokki 21 Chaenorhinum minus, kissankita 21 Hypopitys monotropa, kangasmäntykukka 21 Platanthera bifolia, valkolehdokki 21 Salix aurita, virpapaju 21 Aegopodium podagraria, vuohenputki 20 Anthoxanthum odoratum, eteläntuoksusimake 20 Heracleum sphondylium, ukonputki 20 Omalotheca sylvatica, ahojäkkärä 20 (b)
148 Lutukka 40. 2024 Kasviatlasaineiston analysointi on osoittanut, että kasvilajien levinneisyydessä ja runsaudessa on todella tapahtunut merkittäviä muutoksia viime vuosikymmeninä (Lahti & Lampinen 2021, 2022b) . Tämän havainnon varmistamiseksi toivoimme kartoittajien uusien ruutujen lisäksi toistavan myös vanhojen, 1900-luvun loppupuolella kartoitettujen atlasruutujen inventointeja. Ensimmäisiä tuloksia ruutujen toistoinventoinneista saatiinkin kesältä 2022 (Lahti ym. 2023). Kesällä 2023 toistoruutuja kertyi lisää 28 kappaletta, ja nyt toistoja alkaa olla eri puolilla maata melko kattavasti. Toistoruutujen kasviston muutoksen tarkemman analyysin jätämme kuitenkin myöhemmäksi. Neljän vuosikymmenen aikana kerätty kasviatlasaineisto on tarjonnut uuden mielenkiintoisen näkökulman kasvilajien levinneisyyteen ja yleisyyteen peninkulmaruutujen havaintojen pohjalta tehtyjen levinneisyyskarttojen rinnalle. Atlasruudut ovat samalla olleet kaikkein vaativin aineistonkeruun muoto, koska ruutujen täydellisen lajiluettelon kerääminen vaatii periaatteessa Suomen koko putkilokasvilajiston tuntemista. Vuosien mittaan uusia atlasruutuja tekevien kartoittajien rivit ovat harvenneet, ja näköpiirissä onkin kartoitustyön päättyminen lähivuosina (Lahti & Lampinen 2022a). Tähän mennessä kertyneet aineistot jäävät kuitenkin arkistoon odottamaan tulevaisuuden tutkijaa, joka innostuu aikanaan toistamaan kartoituksia ja dokumentoimaan kasviston tulevia muutoksia. Lopuksi Tämä katsauksemme osoittaa, että paljon on 350 vuoden aikana saatu aikaiseksi maamme kasviston tuntemuksessa, mutta paljon riittää vielä tehtävääkin. Alkuperäisen kasvilajistomme levinneisyyden yleispiirteet eliömaakuntien ja jossakin määrin peninkulmaruutujenkin tasolla ovat tulleet selvitetyiksi. Suomen kasvisto on kuitenkin jatkuvassa liikkeessä, osittain ilmaston lämpenemisen, osittain muiden ihmistoiminnan vaikutusten tuloksena. Pääpaino tulevaisuudessa onkin kasviston seurannassa, jotta voimme ajoissa havaita lajien runsastumisen tai harvinaistumisen. Suomi on Euroopan Unionin jäsenmaana velvollinen seuraamaan uhanalaisten lajien, samoin kuin haitallisiksi luokiteltujen vieraslajien esiintymistä. Tämän harrastajien avustaman viranomaistyön kohteena on kuitenkin vain pieni osa maamme kasvistosta. Muiden lajien seuranta jää alan tutkijoiden ja harrastajien oman aktiivisuuden varaan. Tekemistä riittää jokaiselle asiasta kiinnostuneelle. Lahti, T. & Lampinen, R. 2021: Change in the occurrence of common vascular plants in Finland between 1960–2000 and 2001–2019. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 97: 89–102. Lahti, T. & Lampinen, R. 2022a: Kasviatlas kaipaa tekijöitä. Lutukka 38: 30–37. Lahti, T. & Lampinen, R. 2022b: Muutosta Kasviatlaksen kartoilla. Lutukka 38: 47–55 . Lahti, T. & Lampinen, R. 2022c: Kastikan kuusi vuosikymmentä. Lutukka 38: 98–111. Lahti, T., Lampinen, R., Hallman, J., Kiviniemi, A., Kulju, H., Nurmi, J. & Saarinen, K. 2023: Jotakin vanhaa, jotakin uutta. Kasviatlaksen toistoruudut kesinä 2018–2022. Lutukka 39: 28–50. Leikola, A. 1986: Luonnonhistoriallinen Suomi: erään käsitteen synty ja kukoistus. Teoksessa: Leikola, A., Kotilokabinetti: 119–142. WSOY. Porvoo. Nylander, W. & Saelan, Th. 1859: Herbarium Musei Fennici. 119 s. Finska Litteratur-Sällskapets Tryckeri. Helsinki. Preston, C.D. 2013: Following the BSBI’s lead: the influence of the Atlas of the British flora, 1962– 2012. New Journal of Botany 3: 2–14. Rautiainen, V.-P. 2021: Hanhenputki Kökarissa. Lutukka 37: 84–87. Saelan, Th., Kihlman, A. O. & Hjelt, Hj. 1889: Herbarium Musei Fennici. Enumeratio Plantarum Musei Fennici qvam edidit Societas pro Fauna et Flora Fennica. Editio secunda. I. Plantae vasculares. 156 s. + kartta. J. Simelius. Helsinki. Tillandz, E. 1673: Catalogus plantarum tam in excultis, quam incultis locis prope Aboam superiori aestate nasci observatarum in gratiam philo-botanicorum concinnatus. 2 + 29 s. Petrus Hansonianus. Turku. Tillandz, E. 1683: Catalogus plantarum quae prope Aboam tam in excultis, quam incultis locis huc usque inventae sunt. In gratiam philo-botanicorum auctior editus. Accessere praeterea usitatiora Svetica atq[ue] Finnonica nomina, cum brevi virtutum recensione. 73 s. Johannes Wall. Turku. Uotila, P. 2021: Suomen ketunlieot – kaksi alalajia vai viisi lajia? Lutukka 37: 59–69. Väre, H. 2022: Anders Thiodolf Saelan – the botanising medicus. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 98: 62–79. Kiitokset Suurimmat kiitokset kuuluvat kaikille maastotöissä vuosikymmenten mittaan ahertaneille kartoittajille. Kaitila, J. & Kullberg, J. 2023: Suomelle uudet perhoslajit 2022. Baptria 48: 46–51. Kurtto, A. & Lahti, T. 1985. Suomen kasviatlasprojekti alkaa kesällä 1985. Lutukka 1: 4–5. Kurtto, A. & Lahti, T. 1987: Suomen putkilokasvien luettelo. Helsingin yliopiston kasvimuseon monisteita 11: 1–163. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M & Uotila, P. 2019: Checklist of the vascular plants of Finland. Suomen putkilokasvien luettelo. Norrlinia 34: 1–206. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M & Uotila, P. 2023: Suomen putkilokasvien luettelo. Lisäyksiä ja muutoksia perusteluineen 4. Lutukka 39: 131–152. 350 years of floristic records in Finland The first records of the occurrence of vascular plants in Finland were published by Elias Til-Landz in 1673. During the past 350 years, many observations have been collected by professionals and amateurs, first in the form of herbarium specimens, but also as published and archived records. In the 21 st century, most records are stored directly in online databases. Here we give an overview of current knowledge of the vascular flora of Finland. We analyze the existing data at several spatial scales including national checklists, occurrence in biogeographical provinces, and occurrence in 10 × 10 km as well as 1 × 1 km squares. Tapani Lahti ja Raino Lampinen, Luonnontieteellinen keskusmuseo, kasvija sienitieteen yksikkö, 00014 Helsingin yliopisto. etunimi.sukunnimi@helsinki.fi
152 Lutukka 40. 2024 liä, Cladonia, ja karhunsammalia, Polytrichum. Metsän seuraavan kehitysvaiheen lajeista esiintyi laikuittain seinäsammalta, Pleurozium schreberi, sekä jopa kerrossammalta, Hylocomium splendens, ja sulkasammalta, Ptilium crista-castrensis. Yleisiä sammalia ja jäkäliä olivat muun muassa kangaskarhunsammal, Polytrichum juniperinum, kynsisammalet, Dicranum, ja torvijäkälät (puikkotorvijäkälä, Cladonia cornuta, pikkutorvijäkälä, C. fimbriata, haaratorvijäkälä, C. furcata, ruskotorvijäkälä, C. pyxidata). Jäkälälajisto muodostui ehkä enemmän tavallisen mäntykankaan kuin aukean hietikon lajeista. Tyypillisiä kenttäkerroksen lajeja olivat kevätpiippo, Luzula pilosa, ja nuokkutalvikki, Orthilia secunda. Harvinaisuuksina rinteen alaosien jyrkimmällä kohdalla kasvoi katinliekoa, Lycopodium clavatum, ja jopa kangaskeltaliekoa, Diphasiastrum complanatum. Pari männyntainta oli havaittavissa sekä vain yksi katajan taimi, myös kanerva oli harvinainen ilmeisesti kovakouraisen pintamaan kuorinnan seurauksena. Jonkin verran näkyi mustikan ja puolukan versoja, paikoin nurmirölliä, Agrostis capillaris, ja ahojäkkärää, Omalotheca sylvatica. Keskitien lähellä oli valoisampaa, ja siellä kasvoi isoja ahonoidanlukkoja sekä muun muassa ahomansikkaa, Fragaria vesca, ja päivänkakkaraa, Leucanthemum vulgare, yleisiä olivat siankärsämö, Achillea millefolium, ja rohtotädyke, Veronica officinalis. Alueen reunalla metsikön rajalla kasvoi yksittäin myös kevätlinnunhernettä, Lathyrus vernus, ja sinivuokkoa, Hepatica nobilis. Sammalista niukasti oli ruusukesammalta, Rhodobryum roseum, ja alaosissa laikkuja metsäliekosammalta, Rhytidiadelphus triquetrus. Vanhan rinteen ahonoidanlukkopaikoilla rinteen yläosassa entisen niityn paikkeilla kasvoi vuonna 2003 jo kivikkoalvejuurta, Dryopteris filix-mas, sinivuokkoa, kevätlinnunhernettä, ahomansikkaa ja ruusukesammalta mutta valtalajeiksi olivat nousseet vuohenputki, Aegopodium podagraria, ja metsäkastikka, Calamagrostis arundinacea. Luonnehtivia olivat myös nurmitädyke, Veronica chamaedrys, metsäorvokki, Viola riviniana, ja karhunputki, Angelica sylvestris. Vuonna 1997 ylimmän osan entisellä niityllä oli muun muassa laidunpoimulehteä, Alchemilla monticola, päivänkakkaraa, ahomansikkaa, purtojuurta, Succisa pratensis, ja isolaukkua, Rhinanthus angustifolius. 2004 näistä oli jäljellä vain muutama poimulehti sekä ahomansikkaa ja nurmitädykettä. Rinteen keskiosan läntisin ahonoidanlukon esiintymä oli koivikossa, missä oli myös paljasta maata ja kuusen taimia. Tyypillisiä tällä paikalla olivat sormisara, Carex digitata, nuokkutalvikki, metsäalvejuuri, Dryopteris carthusiana, ruusukesammal, metsäliekosammal ja ahomansikka. Lähellä kosteammassa osassa kasvoi lehtotähtimöä, Stellaria nemorum, ja kastikoita. Tutkimuslinjoja ja näytealoja Toukokuussa 2004 uuteen rinteeseen perustettiin kolme kasvillisuuden tutkimuslinjaa, 2.5. keskija ylärinteeseen sekä 4.5. alarinteeseen; alarinteen linjaa korjattiin alaosastaan lännemmäksi 16.5. Ahonoidanlukkojen kartoitusta varten linjoille perustettiin 40 neljän neliömetrin näytealaa, joiden yhteispinta-ala oli 160 m 2 . Lisäksi linjojen ulkopuolelta poimittiin mukaan viisi näytealaa, lähinnä keskeltä vanhaa rinnettä vuonna 1995 havaittujen ensimmäisten noidanlukkojen kohdalta. Uudelta rinteeltä laskettiin 287 ahonoidanlukkoa, kahdelta alkuperäiseltä linjalta 1,35 kasvia, korjatulta linjalta 3,2 kasvia näytealaa kohti. Jos oletetaan, että kasvustot olisivat jakautuneet tasaisesti, koko rinteen 24 000 m 2 :n alalla olisi kasvanut yhteensä noin 500 ahonoidanlukkoyksilöä. Vuonna 2004 ketonoidanlukkoja löytyi 71 ja näistä viidellä näytealalla yhteensä 42 (1–15?/?näyteala, keskimäärin 8,4). Ahonoidanlukkoja löytyi 287, joista 40 näytealalta 233 (keskimäärin 5,8 (0–37?/?näyteala). Ylhäältä alas kulkevan linjan 27 näytealaa täydennettiin 13:lla linjan ulkopuolelta tehdyllä näytealalla. Näin saadut 40 näytealaa jaettiin kahteen ryhmään, joista toisessa oli 2–37 ahonoidanlukkoa?/ näyteala ja toisessa tai 1 ahonoidanlukkoa?/?näyteala. Näin saatiin vertailuun 20 (11,5 ahonoidanlukkoa?/?näyteala) positiivisen ja 20 negatiivisen näytealan (0,2 ahonoidanlukkoa?/ näyteala) ryhmät. Noidanlukkojen enemmistö näytti ryhmittyvän hiihtohissireittiä mukailevaan jonoon ja sen länsipuoliseen kais