Lutukka 2/2022 - Lehtiluukku.fi

KASVIHARRASTAJAN LEHTI • 38. VUOSIKERTA • 2/2022 lutukka
Kansi Meriluontomme viehättävimpiä näkymiä Helsingin Laajasalon Tullisaaren lahdella: runsas niittykäen kukka, Silene flos-cuculi, rinnallaan meri luhtalemmikki, Myosotis scorpioides subsp. praecox. Muun muassa suvun Lychnis sisällyttämisestä sukuun Silene ker rotaan ’Lisäyksiä ja muutoksia Suomen putkilokasvien luetteloon’ kirjoitussarjan kolmannessa osassa sivulta 117 alkaen. 25 .6 .2 01 5 © Le en a H el yn ra nt a 87 PANU KUNTTU & SANNA-MARI KUNTTU Hauruvalleilla muhii omaleimainen kasvisto Records of vascular plants on Fucus-dominated drift lines in SW Finland TAPANI LAHTI & RAINO LAMPINEN Kastikan kuusi vuosikymmentä Sixty years of the national floristic database in Finland TAPANI LAHTI Muutoksen mittareista On the measures of change HENRY VÄRE Kasvihavaintoja. Tunturien tulokkaita Floristic notes ARTO KURTTO, RAINO LAMPINEN, MIKKO PIIRAINEN & PERTTI UOTILA Suomen putkilokasvien luettelo. Lisäyksiä ja muutoksia perusteluineen 3 Checklist of the vascular plants of Finland. Annotated additions and changes 3 Tieteiden yö 2023: Avoimet ovet Kasvimuseolla 112 114 117 145 Lutukan viimeinen paperille painettu numero ilmestyi vuodenvaihteessa 2019– 2020, lehden 35. vuosikerran neljäntenä niteenä (4/2019). Juuri nyt tietokoneesi, tablettisi tai kännykkäsi näytölle avautunut lehden ”näköisversio” (2/2022) on jo kuudes täysin sähköinen Lutukka. Lutukan uuden numeron ilmestymismuistutus lähtee nyt sähköpostitse noin 550 osoitteeseen, kun lehden viimeisellä paperivuosikerralla oli noin 600 maksavaa tilaajaa. Lehden tilauskanta oli ollut hitaasti laskeva jo pidemmän aikaa, joten luvut eivät vielä kerro paljoakaan julkaisutavan muutoksen mahdollisista vaikutuksista. Sähköinen Lutukka on myös luettavissa milloin hyvänsä, riippumatta siitä onko lukija postituslistallamme vai ei, mutta tuntuu luontevalta olettaa, että säännölliset seuraajamme ovat myös muistutuslistallamme. Sähköisen Lutukan käytöstä kertyvien tilastonumeroiden mukaan ensimmäinen uusimuotoinen lehti sai ensimmäisen kuukautensa aikana noin 1 500 avauskertaa, joulukuuhun 2022 mennessä avauskertoja oli kertynyt yhteensä 5 288 mutta kuukausikohtaisia lukukertoja oli enää muutamia. Muiden tähän mennessä ilmestyneiden numeroiden tilastot näyttävät saman tyyppisiltä, eli ilmestymishetken noin 1 500 avauskerran piikin jälkeen lehden sivuilla on vierailtu tasaisella mutta hiljalleen laskevalla trendillä ja parin vuoden päästä vanhoihin numeroihin on palattu enää harvakseen. Useimmat lukijat luultavasti lukevat lehtensä pala palata usealla vierailukerralla, joten yksittäisten käyntikertojen määrä ei sinällään vielä kerro kuinka monta eri henkilöä on lehden avannut. Osa käyntikerroista lienee myös satunnaisen nettiselailun tuloksena uteliaisuudesta tapahtuvien näppäilyjen ansiota. Siitä kertoo sekin, että vierailijoissa on monia yksittäisiä vierailijoita kymmenistä eri masta. Lutukan kolmihenkinen toimitus jatkaa tulevana vuonna entiseen tapaan ja lehti ilmestyy ajallaan. Korvaamattomana apunamme toimii kaksi varsinaisen toimituksen ulkopuolista taitajaa. Arto Kurtto on omasta mielenkiinnostaan lukenut tekstit jo käsikirjoitusvaiheessa antaen pitkällä ja syvällisellä kokemuksellaan arvokasta palautetta ja tarvittaessa esittänyt korjaustai muutosehdotuksia. Geoffrey Harper on puolestaan tarkastanut englanninkielisten tiivistelmien kieliasun asiantuntemuksella ja talkoohengessä. Heille molemmille suuri kiitos panoksestaan! — Mikko Piirainen 98 KASVIHARRASTAJAN LEHTI • 38. VUOSIKERTA • 2/2022 lutukka ISSN 26702843 (pdf, 2020– ISSN 0782–050X (painettu, 1985–2019) Julkaisija Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, Kasvitieteen yksikkö Toimitus Mikko Piirainen (päätoimittaja, puh. 02941 24438), Pertti Uotila, Leena Helynranta Toimituksen osoite PL 7, 00014 Helsingin yliopisto. Sähköpostiosoitteet ovat muo toa etunimi.sukunimi@helsinki.fi Taitto Leena Helynranta Lutukka on ilmestynyt painettuna 35 vuot ta. Lehti muuttui vuodesta 2020 lähtien sähköiseksi ja on ilmainen. Voit tilata sähköpostimuistutuksen uuden numeron ilmestymisestä. Ohje verkkosivulla www.luomus.fi/lutukka Lutukka is a floristic periodical published by the Botany Unit, Finnish Museum of Natural History, University of Helsinki. It contains short articles on Finnish flora, both flowering plants and cryptogams, floristics, important plant finds, floristic mapping, threatened plants, working techniques, news and book reviews. Lutukka is the Finnish name of Capsella bursa-pastoris (L.) Medik. Editors Mikko Piirainen (Editor-in-Chief), Leena Helynranta, Pertti Uotila © 2022 LUOMUS ja valokuvaajat 38. vuosikerta • 2/2022 lutukka Sähköisen Lutukan alkutaipaleelta
87 Lutukka 38. 2022 M erenrantojen rantavallit muodostuvat aallokon kasaamasta orgaanisesta aineksesta ja ovat tavallisesti leveyttään pidempiä. Eloperäisten rantavallien päätyyppejä ovat hauruvallit, meriajokasvallit ja ruokovallit. Hauruvalleissa on rakkohaurun, Fucus vesiculosus, lisäksi usein myös muita leviä, vesikasveja tai simpukoita (Reinikainen ym. 2018b). Eloperäistä rantavallia pidetään hauruvallina, jos sen koostumuksesta vähintään 50 % on rakkohaurua. Hauruvalleja tavataan Suomen rannikolla rakkohaurun esiintymisalueella itäiseltä Suomenlahdelta MerenkurkHauruvalleilla muhii kuun asti (Reinikainen ym. 2018b). Lisäksi Itämerelle kotoperäistä itämerenhaurua, Fucus radicans, tavataan Suomessa Pohjanlahden rannikolla (Viitasalo ym. 2017). Erilaisia rantavalleja Rantavallien muodostumiseen ja esiintymiseen vaikuttavat fysikaaliset tekijät, kuten rannan tyyppi, muoto, korkeus ja avoimuus sekä säätekijät, kuten tuulen nopeus ja suunta, aallokon voimakkuus ja veden virtaukset (Haapaniemi 2014, Torn ym. 2016). Rantavallien määrä, koko ja sijainti rannalla voivat vaihdella suuresti vuosittain. Vallien synnylle otollisimmille, suojaisille rannoille voi muodostua vallien sukkessiosarjoja eli vallijatkumoita, jotka ovat ekologisesti erityisen tärkeitä, koska vallien eriikäisissä kehitysasteissa viihtyy omanlaisensa eliöstö. Vallijatkumot takaavat, että rannalla on säännöllisesti eri lajeille soveliaita valleja. Tuoreille maatuville hauruvalleille on luonteenomaista runsas, tavallisesti yksivuotinen kasvillisuus, mutta maatuneimmilla valleilla kasvaa myös monivuotisia kasvilajeja. Yhteistä lajeille on, että ne suoPANU KUNTTU ja SANNA-MARI KUNTTU omaleimainen kasvisto ? Muhkea tuore hauruvalli ja sen takana vyöhykkeinen kasvillisuus vallin maatuneilla osilla. Rauma, Santakari, 12.7.2021 © P. Kunttu
88 Lutukka 38. 2022 sivat typpipitoisia ja kosteita kasvupaikkoja. Hauruvallien tyyppilajistoa on kuvattu muun muassa Keynäksen ym. (2001) ja Reinikaisen ym. (2018b) julkaisuissa. Myös esimerkiksi Hæggström ja Hæggström (2010), Väre (2011) ja Suominen (2013) ovat esitelleet hauruvalleilla kasvavia kasveja. Hauruvallien kasvistoa on tutkittu Suomessa jo kauan sitten. Ernst Häyrén (1902) kiinnitti ensimmäiseksi huomiota hauruvallien kasveihin Tammisaaren saaristossa, Carl Skottberg (1907) ja Widar Brenner (1916) selvittivät niiden lajistoa Hangossa ja Inkoossa. Ruotsin rannikolla hauruvallien ekologia ja kasvillisuus tulivat mielenkiinnon kohteiksi hieman myöhemmin (Holmgren 1921). Paitsi hauruvallien kasveja, myös vallien ylläpitämää monimuotoista selkärangatonta eläinlajistoa tutkittiin jo varhain (Backlund 1945). 1960-luvulta on joitakin selvityksiä, ja Kirsti Fagerströmin työ Rauman saaristosta on laajimpia hauruvallien kasvitutkimuksia Suomessa (Fagerström 1981). Sen jälkeen kiinnostus aiheeseen vaikuttaa hiipuneen. Haapaniemi (2011) tutki kuitenkin hauruvallien esiintymiseen vaikuttavia ympäristötekijöitä Selkämerellä. Tutkitut saaret Saaristomerellä (24), Ahvenanmerellä (2) ja eteläisellä Selkämerellä (3). Mittakaavasta johtuen osa symboleista jää toistensa alle. © Maanmittauslaitoksen taustakartta 10/2022 20 km
89 Lutukka 38. 2022 Uhattu elinympäristö Rakkohauru on vähentynyt Itämeren rehevöitymisen seurauksena (esim. Vahteri & Vuorinen 2016, Kotilainen ym. 2018), mikä heijastuu hauruvallien muodostumiseen ja kokoon. Itämeren rehevöityminen muuttaa vallien koostumusta, sillä rihmalevien, järviruo’on ja muiden rehevöitymisestä hyötyvien kasvien osuus valleissa kasvaa. Itämeren rehevöityminen lisää ravinnekuormaa rannoilla, mihin vaikuttavat myös ilmalaskeumana tuleva typpi, ilmastonmuutos ja voimakkaasti vähentynyt rantalaidunnus. Näiden kaikkien yhteisvaikutuksesta rantojen ekologiset olosuhteet ovat muuttuneet merkittävästi, mikä vaikuttaa myös kasvillisuuteen (Reinikainen ym. 2018a). Hauruvallit on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi luontotyypiksi niiden laadun heikentymisen ja määrän vähentymisen takia (Reinikainen ym. 2018b). Rantavallit ovat myös yksi Euroopan unionin Natura-luontotyypeistä (Airaksinen & Karttunen 2001). Hauruvallien kasvilajiston tutkimus onkin ajankohtaista. Tässä artikkelissa esittelemme hauruvallien esiintymistä, kokoa ja laatua käsittelevän tutkimuksemme putkilokasvihavainnot. Miten tutkittiin? Hauruvallien kasveja kartoitettiin heinäkuussa 2021 kaikkiaan 24 saarella Saaristomerellä, kahdella saarella Ahvenanmerellä ja kolmella saarella eteläisellä Selkämerellä. Näistä saarista löytyi yhteensä 262 hauruvallia, joista 67 prosentilla oli kasvillisuutta. Jokaisesta ? Vårdölaisen hauruvallin monipuolista kasvistoa, muun muassa ruoho laukkaa, Allium schoenoprasum, mesiangervoa, Filipendula ulmaria, meriväi nönputkea, Angelica archangelica subsp. littoralis, isonokkosta, Urtica dioica, peltopillikettä, Galeopsis bifida, piikkiohdaketta, Cirsium vulgare, ja ketoor vokkia, Viola tricolor. Vårdö, Bockhär ören, 1.7.2015 © P. Kunttu ? Vyöhykkeistä kasvillisuutta eriasteisesti maatuneilla hauruvalleilla, muun muassa isomaltsaa, Atriplex prostrata, järviruokoa, Phragmites australis, keto hankkia, Argentina anserina, rantaalpia, Lysimachia vulgaris, merivirmajuurta, Valeriana excelsa subsp. salina, ja maitohorsmaa,Chamaenerion angustifolium. Uusikaupunki, Ärväskivi, 13.7.2021 © P. Kunttu
90 Lutukka 38. 2022 Taulukko 1. Hauruvalleilla havaitut kasvilajit Hauruvallit, joista laadittiin kasvilajilista kirjattiin vain valta lajit Havainto määrä Havainto määrästä valtalajiksi merkittyjä Havainto määrä Agrostis stolonifera, rönsyrölli 1 Allium schoenoprasum, ruoholaukka 7 Angelica archangelica subsp. littoralis, meriväinönputki 81 3 Angelica sylvestris, karhunputki 2 2 Anthriscus sylvestris, koiranputki 14 Argentina anserina, ketohanhikki 38 8 10 Artemisia vulgaris, pujo 4 Atriplex littoralis, merimaltsa 4 9 Atriplex longipes ryhmä, laukkamaltsaryhmä 3 1 Atriplex prostrata, isomaltsa 92 36 1 Barbarea stricta, rantakanankaali 1 Cakile maritima, merisinappi 1 6 Calamagrostis epigejos, hietakastikka 2 Calamagrostis neglecta, luhtakastikka 1 Centaurium pulchellum, pikkusappi 1 Chamaenerion angustifolium, maitohorsma 21 9 Cirsium arvense, peltoohdake 27 7 2 Cirsium palustre, suoohdake 1 Cirsium vulgare, piikkiohdake 6 Comarum palustre, kurjenjalka 2 Convolvulus sepium, valkokarhunköynnös 8 Cornus suecica, ruohokanukka 1 Crambe maritima, euroopanmerikaali 3 Cuscuta europaea subsp. halophyta, merenrantavieras 4 Dactylis glomerata, koiranheinä 2 Deschampsia bottnica, pohjanlahdenlauha 1 Eleocharis uniglumis, meriluikka 1 Elytrigia repens subsp. arenosa, rantajuola 44 12 Epilobium ciliatum, vaaleaamerikanhorsma 2 Equisetum arvense, peltokorte 1 Erysimum strictum, rantaukonnauris 9 Fallopia dumetorum, pensaikkotatar 21 1 Filipendula ulmaria, mesiangervo 56 26 1 Galatella pannonica, meriasteri 2 Galeopsis bifida, peltopillike 84 40 5 Galium aparine, kierumatara 2 Galium palustre, rantamatara 4 Hylotelephium telephium, isomaksaruoho 9 Hypericum perforatum, mäkikuisma 1 ? Meriotakilokki, Salsola kali, tavattiin kartoituksessa yhdellä hauruvallilla, Paraisten (Korppoon) Jurmossa. 1.9.2021 © P. Kunttu vallista laadittiin ripeässä kartoituksessa kasvilajilista ja arvioitiin silmämääräisesti runsaimmat lajit eli valtalajit niiden peittävyyden perusteella. Kasvit listattiin vallien mittausten ohessa, joten kyseessä ei ole kattava kasvikartoitus, vaan siinä saattoivat painottua helposti havaittavat, parhaillaan kukkivat tai kookkaat lajit. Lisäksi kymmenellä itäisen Saaristomeren saarella 11 hauruvallilta kirjattiin ainoastaan
91 Lutukka 38. 2022 Taulukko 1 jatkuu Hauruvallit, joista laadittiin kasvilajilista kirjattiin vain valta lajit Havainto määrä Havainto määrästä valtalajiksi merkittyjä Havainto määrä Isatis tinctoria, värimorsinko 12 Juncus gerardi, suolavihvilä 5 Leymus arenarius, rantavehnä 2 Linaria vulgaris, keltakannusruoho 2 Lycopus europaeus, rantayrtti 3 Lysimachia maritima, merirannikki 17 1 Lysimachia vulgaris, rantaalpi 15 4 Lythrum salicaria, rantakukka 38 2 Myosotis laxa, rantalemmikki 1 Odontites litoralis, suolasänkiö 9 Oxybasis rubra, punasavikka 1 Persicaria lapathifolia subsp. lapathifolia, rantaukontatar 9 Phalaroides arundinacea, ruokohelpi 83 39 2 Phragmites australis, järviruoko 8 3 1 Plantago major, piharatamo 5 Plantago maritima, meriratamo 1 Poa trivialis, karheanurmikka 1 Polygonum aviculare ryhmä, pihatatarryhmä 37 2 Ribes nigrum, mustaherukka 1 Rorippa palustris, rantanenätti 4 Rubus idaeus, vadelma 16 1 Rumex crispus, poimuhierakka 39 1 1 Salsola kali, meriotakilokki 1 Schoenoplectus tabernaemontani, sinikaisla 1 Scutellaria galericulata, luhtavuohennokka 4 1 Senecio viscosus, tahmavillakko 7 Senecio vulgaris, peltovillakko 1 Solanum dulcamara, punakoiso 10 Sonchus arvensis, peltovalvatti 50 12 Stachys palustris, peltopähkämö 1 1 Tanacetum vulgare, pietaryrtti 77 11 1 Thalictrum simplex, hoikkaängelmä 1 Tripleurospermum maritimum, merisaunio 27 Urtica dioica, isonokkonen 73 34 6 Valeriana excelsa subsp. salina, merivirmajuuri 38 6 1 Veronica longifolia, rantatädyke 37 3 Vicia cracca, hiirenvirna 16 Vincetoxicum hirundinaria, kalliokäärmeenpistonyrtti 4 1 Viola tricolor, ketoorvokki 4 valtalajit kesäkuussa 2021 ja Paraisten (Korppoon) Jurmossa 16 hauruvallilta elo-syyskuun vaihteessa 2021. Kartoitettujen vallien koko vaihteli kahden ja 631 neliömetrin välillä, mediaani oli 27 m 2 . Sekä lukumäärältään että pinta-alaltaan eniten oli tuoreita valleja, joiden maatumisaste viisiportaisella asteikolla oli 1–2. Yli puolet valleista sijaitsi kivikkorannoilla. Kasvien nimistö on Suomen Lajitietokeskuksen (2022) mukainen. Helsinki, Santahamina, 10.7.2007 © L. Helynranta ? Kierumatara, Galium aparine, on Suomessa alkuperäiskasvi vain ete läisimmillä merenrannoilla, joiden rantavalleilla se voi aikansa kukois taa runsaanakin.
92 Lutukka 38. 2022 Vallin ominaisuudet merkittäviä lajistolle Selvityksessä löytyi 78 putkilokasvilajia, joista tehtiin 1 276 havaintoa (taulukko 1). Näistä neljä lajia ja 60 havaintoa koskivat niitä hauruvalleja, joista kartoitettiin vain valtalajit. Koko lajistoltaan kartoitettujen 175 kasvipeitteisen hauruvallin yleisimmät kasvilajit olivat isomaltsa, Atriplex prostrata (92 vallilla), peltopillike, Galeopsis bifida (84), ruokohelpi, Phalaroides arundinacea (83), meriväinönputki, Angelica archangelica subsp. littoralis (81), pietaryrtti, Tanacetum vulgare (77), isonokkonen, Urtica dioica (73), mesiangervo, Filipendula ulmaria (56), peltovalvatti, Sonchus arvensis (50), rantajuola, Elytrigia repens subsp. arenosa (44), poimuhierakka, Rumex crispus (39), ketohanhikki, Argentina anserina (38), rantakukka, Lythrum salicaria (38), merivirmajuuri, Valeriana excelsa subsp. salina (38), pihatatarryhmä, Polygonum aviculare -ryhmä (37), ja rantatädyke, Veronica longifolia (37). Näiden 15 yleisimmän lajin osuus kaikista havainnoista oli 72 %. Silmämääräisesti arvioidun peittävyyden perusteella vallien valtalajien kärkeen nousivat isomaltsa, peltopillike, ruokohelpi, isonokkonen ja mesiangervo. Kaikkiaan 23 lajia arvioitiin valtalajeiksi ainakin jollain tutkituista valleista. Valtaosa havaitsemistamme lajeista on yleisiä ja runsaita lounaissaariston merenrantakasveja. Saaristossa harvinaisimmat lajit olivat Teililtä löytynyt hoikkaängelmä, Thalictrum simplex, sekä Jurmossa Helsinki, Santahamina, Virolaislahti 2.8.2007 © L. Helynranta ? Merimaltsa, Atriplex littoralis, muo dostaa usein tuoreille hauruvalleille tiheikköjä.
93 Lutukka 38. 2022 havaitut meriotakilokki, Salsola kali, ja punasavikka, Oxybasis rubra. Meriotakilokki on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (Ryttäri ym. 2019), ja se on riippuvainen avoimille hiekkarannoille kasautuvasta haurusta, jonka päällä se tyypillisesti kasvaa (Ryttäri 2012). Harvalukuisista lajeista voidaan mainita laukkamaltsaryhmän (Atriplex longipes ja A. praecox) lajit, joista kirjattiin kolme havaintoa. Vaalea-amerikanhorsma, Epilobium ciliatum, on luokiteltu haitalliseksi vieraslajiksi . Myös karhunköynnökset (nimellä Calystegia sepium) mainitaan kansallisessa vieraslajistrategiassa (Niemivuo-Lahti 2012), vaikka valkokarhunköynnöstä on aiemmin toisinaan pidetty merenrannoilla alkuperäisenäkin (Piirainen 2019). Levinneisyydeltään vain osaan aluetta rajoittuneita lajeja tavattiin useita, kuten pohjanlahdenlauha, Deschampsia bottnica, käärmeenpistonyrtti, Vincetoxicum hirundinaria, ja merikaali, Crambe maritima (Lampinen & Lahti 2019). Hauruvallien koko, koostumus, maantieteellinen sijainti ja maatumisaste vaikuttavat merkittävästi niissä elävään lajistoon. Valleissa on usein joukossa muuta orgaanista materiaalia, kuten rihmaleviä, punaleviä, järviruokoa, sinisimpukoita tai meriajokasta tai muita vesija rantakasveja. Näiden vaikutusta kasvilajistoon ja muuhun vallien eliöstöön tulisi tutkia tarkemmin. Myös vallien pysyvyys ja mahdollisesti muodostuva jatkumo ovat kasvilajeille tärkeitä. Lajien yleisyyden lisäksi olisiHelsinki, Pitkäouri 28.7.2006 © L. Helynranta ? Maatuneen hauruvallin kasvilois toon osallistuvat näyttävimpinä me rivirmajuuri, Valeriana excelsa subsp. salina, pietaryrtti, Tanacetum vulgare, meriväinönputki, Angelica archangelica subsp. littoralis, ja rantajuola, Elytrigia repens subsp. arenosa. Uusikaupunki, Ärväskivi, 13.7.2021 © P. Kunttu ? Vaalea-amerikanhorsma, Epilobium ciliatum, on löytänyt lennin haivenellisten siementensä avulla kasvusijoikseen myös merenranto jen hauruvallit.
94 Lutukka 38. 2022 kin paikallaan tutkia eri hauruvallien lajistoeroja, mahdollisia runsauden tai peittävyyden muutoksia ajan kuluessa sekä hauruvalleilla tavattavien kasviyhteisöjen muutoksia. Vertailu aiempiin tutkimuksiin Fagerström (1981) löysi Rauman saariston valleilta 84 kasvilajia, joista hän luonnehti yleisiksi hietakastikan, Calamagrostis epigejos, rantajuolan, isonokkosen, pihatattaren, isomaltsan, heinätähtimön, Stellaria graminea, ketohanhikin, peltopillikkeen, rantamataran, Galium palustre, merivirmajuuren, pietaryrtin ja peltovalvatin. Niin ikään eteläisellä Selkämerellä, erityisesti Pyhärannan ja Pyhämaan saaristossa, saarien kasvilajistoa tutkinut Leena Vaahtoranta (1964) ilmoitti hauruvalleilta muun muassa merisinapin, Cakile maritima, peltopillikkeen, rantajuolan, isonokkosen, värimorsingon, Isatis tinctoria, rantaukonnau riin, Erysimum strictum, piikkiohdakkeen, Cirsium vulgare, poimuhierakan, isomaltsan, pietar yrtin, merisaunion, Tripleurospermum maritimum, ja ketohanhikin. Sakari Hinneri (Fagerström 1981) puolestaan luonnehti seuraavia lajeja yleisiksi Uudenkaupungin hauruvalleilla: isomaltsa, pietaryrtti, kalliovillakko, Senecio sylvaticus, värimorsinko, peltovalvatti, peltopillike, pihatatar, nurmikohokki, Silene vulgaris, ja rantakanankaali, Barbarea stricta. Alvar Palmgren (1961) raportoi Ahvenanmaan hauruvalleilta 60 lajia, joista hän mainitsi tavattavan säännöllisesti ukontatarta, Persicaria lapathifolia, pihatatarta, isomaltsaa, konnanleinikkiä, Ranunculus sceleratus, ketohanhikkia, peltopillikettä ja luhtavuohennokkaa, Scutellaria galericulata, ja mahdollisesti myös liuskamaltsaa (nyk. Atriplex calotheca), joka kuitenkin jää epävarmaksi muuttuneen taksonomian takia. Pekka Borg (1967) tutki Uudellamaalla saariston hauruvalleja 18 paikalla ja löysi 80 kasvilajia. Yleisimmät lajit olivat peltopillike, pietaryrtti, merimaltsa, Atriplex littoralis, poimuhierakka, ketohanhikki, merivirmajuuri, hiirenvirna, Vicia cracca, merisaunio, rantakukka, värimorsinko, mesiangervo ja pujo, Artemisia vulgaris. Borg korosti, että kasvilajisto vaihtelee vallin iästä riippuen. Viro, Saarenmaa, Panga 26.6.2018 © L. Helynranta ? Merisinappi, Cakile maritima, rehottaa runsaimmillaan tuoreilla hauruvalleilla.
95 Lutukka 38. 2022 Skottsberg (1907) löysi hauruvalleilta 57 lajia Hangon Tvärminnen edustalla. Näistä runsaimpina hän mainitsi rantamataran, ketohanhikin, peltovalvatin ja meriratamon. Brenner (1916) luonnehti rantamataraa, ketohanhikkia ja punanataa, Festuca rubra, runsaiksi Inkoon saariston hauruvalleilla. Muina tyypillisinä lajeina hän listasi hiirenvirnan, ruokohelven, keltamaitteen, Lotus corniculatus, meriväinönputken, värimorsingon, suomenlahdennurmikohokin, Silene vulgaris var. littoralis (nimellä S. uniflora), rantakukan, peltovalvatin, rentohaarikon, Sagina procumbens, merisinapin, luhtavuohennokan, poimuhierakan ja virmajuuren, Valeriana officinalis, joka sen ajan lajikäsityksen mukaan sisälsi myös lehtovirmajuuren, V. excelsa, alalajeineen. Näissä aikaisemmissa tutkimuksissa yleisiksi luonnehdituista lajeista emme löytäneet konnanleinikkiä, heinätähtimöä, punanataa, kalliovillakkoa, suomenlahdennurmikohokkia (ilmeisesti puuttuu lounaissaaristosta), keltamaitetta ja rentohaarikkoa. Osa näistä ei ole tyypillisiä hauruvallien kasveja, vaan ominaisia ennemmin kivikkoisille niittyrannoille (mm. Hämet-Ahti ym. 1998, Mossberg & Stenberg 2006, Väre 2007). Kivikkorantojen tai niittyrantojen lajistoa voi toisinaan löytyä myös hauruvalleilla, vaikka ne eivät olisikaan varsinaisia vallilajeja. Eri osissa saaristoa hauruvalleilla voi kasvaa eri lajeja, mikä on huomioitava tuloksia vertailtaessa. Tyypillisistä hauruvallien lajeista esimerkiksi merimaltsa on yleinen Suomenlahdella ja Saaristomerellä mutta harvinainen Pohjanlahdella (Lampinen & Lahti 2019). Sen sijaan omassa selvityksessämme yleisimpiin lajeihin kuuluvaa rantatädykettä ei vanhoissa tutkimuksissa mainittu kertaakaan yleisimpien joukossa, eikä ruokohelpeä ja meriväinönputkeakaan kuin kerran. Kuitenkin monet aiemmissa tutkimuksissa mainituista kasvilajeista olivat yleisiä meidänkin selvityksessämme, kuten peltopillike, isomaltsa, ketohanhikki, pihatatar, pietaryrtti ja peltovalvatti. Tuloksia vertailtaessa on huomattava, että osa pienikokoisista, vähälukuisista tai kukkimattomista kasveista saattoi jäädä kartoituksessamme havaitsematta. Lisäksi Hämet-Ahti ym. (1998) ja Jalas (1980) mainitsevat vuonankaalin, Valerianella locusta, kasvavan hauruvalleilla, millä perusteella laji mainitaan ? Useiden suurten hauruvallien ko konaisuus on kauttaaltaan peltopil likkeen, Galeopsis bifida, ja isonok kosen, Urtica dioica, peittämä. Uusikaupunki, Ärväskivi, 13.7.2021 © P. Kunttu
96 Lutukka 38. 2022 hauruvallin luontotyyppikuvauksessakin (Reinikainen ym. 2018b). Lajin esiintyminen on selvästi keskittynyt Ahvenanmaalle, ja tuoreita havaintoja on muualta rannikolta lähinnä Hankoniemeltä (Suomen Lajitietokeskus 2022). Emme havainneet vuonankaalia, mutta se kukkiikin jo touko-kesäkuussa ja on myöhemmin kesällä vaikeasti havaittavissa. Laji on taantunut ja luokiteltu silmälläpidettäväksi (NT) (Hæggström & Hæggström 2010, Ryttäri ym. 2019). Kiitokset Kimmo Syrjänen, Aapo Ahola, Veli-Pekka Rautiainen ja Pertti Uotila määrittivät kasvinäytteitä. Terhi Ryttäri ja Henry Väre kommentoivat käsikirjoitusta, Väre myös vinkkasi aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Tomi Heilala laati kartan. Selvitys oli osa ympäristöministeriön rahoittamaa Ranta-Puttehanketta, jossa tutkitaan huonosti tunnettujen rannikkoluontotyyppien esiintymistä ja ekologiaa. Airaksinen, O. & Karttunen, K. 2001: Natura 2000 -luontotyyppiopas. Ympäristöopas 46. 2. korjattu painos. 194 s. Suomen ympäristökeskus. Helsinki. helda.helsinki Backlund, H. 1945: Wrack fauna of Sweden and Finland. Ecology and chorology. Opuscula Entomologica 10: 1–236. Borg, P. 1967: Ecological notes on Fucus wracks near Helsinki. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 20–36. Brenner, W. 1916: Strandzoner i Nylands skärgård. Botaniska Notiser 69: 173–191. Fagerström, K. 1981: Rakkolevävallien kasvillisuudesta ja ekologista tekijöistä Rauman edustan saaristoalueella. 68 s. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto. Haapaniemi, J. 2014: Eloperäiset rantavallit ja niiden esiintymiseen vaikuttavat ympäristötekijät Selkämerellä. 83 s. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, Maantieteen ja geologian laitos. Hæggström, C.A. & Hæggström, E. 2010: Ålands flora. 528 s. Omakustanne. Ekenäs. Holmgren, V. 1921: Bidrag till tångävjans ekologi. Botaniska Notiser 74: 49–70. HämetAhti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uo tila, P. ( toim.) 1998: Retkeilykasvio. 4 painos. 656 s. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Helsinki. Häyrén, E. 1902: Studier öfver vegetationen på tilllandningsområdena i Ekenäs skärgård. Acta Societatis pro Fauna et Flora Fennica 23(6): 1–176 + 4 karttaa. Jalas, J. ( toim.) 1980: Suuri kasvikirja III. 944 s. Otava. Helsinki. Keynäs, K., Thorell, L. G., Baldursson, T., Ekker, A. G., Vestergaard, P., Bonn, T., Bondestam, C. & Rappe, C. 2001: Kustbiotoper i Norden. Hotade och representativa biotoper. TemaNord 2001: 536. 345 s. Nordiska Ministerrådet. Köbenhamn. Kotilainen, A., Kiviluoto, S., Kurvinen, L., Sah la, M., Ehrnsten, E., Laine, A., Lax, H.G., Kontu la, T., Blankett, P., Ekebom, J., Hällfors, H., Kar vinen, V., Kuosa, H., Laaksonen, R., Lappalainen, M., Lehtinen, S., Lehtiniemi, M., Leinikki, J., Les kinen, E., Riihimäki, A., Ruuskanen, A. & Vahteri, P. 2018: Itämeri. Teoksessa: Kontula, T. & Raunio, A. (toim.). Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja. Osa 2: luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristökeskus & ympäristöministeriö, Helsinki. Suomen ympäristö 5/2018: 15–98. julkaisut.valtioneuvosto Lampinen, R. & Lahti, T. 2019: Kasviatlas 2018. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. koivu.luomus.fi/kasviatlas Mossberg, B. & Stenberg, L. 2006: Suuri Pohjolan kasvio. 928 s. Tammi. Helsinki. NiemivuoLahti, J. ( toim.) 2012: Kansallinen vieraslajistrategia. 126 s. Maaja metsätalousministeriö. Helsinki. vieraslajistrategia.pdf Palmgren, A. 1961: Studier över havsstrandens vegetation och flora på Åland. Acta Botanica Fennica 61: 1–268. Piirainen, M. 2019: Suomen karhunköynnöksistä. Lutukka 35(3): 73–76. Reinikainen, M., Ryttäri, T., Kanerva, T., Kekä läinen, H., Koskela, K., Kunttu, P., Mussaari, M., von Numers, M., RinkinevaKantola, L., Sievä nen, M. & Syrjänen, K. 2018a: Itämeren rannikko. Teoksessa: Kontula, T. & Raunio, A. (toim.). Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja. Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet. Suomen ympäristö 5/2018: 63–80. julkaisut.valtioneuvosto Reinikainen, M., Ryttäri, T., Kanerva, T., Kekäläi nen, H., Koskela, K., Kunttu, P., Mussaari, M., Nu mers, M. von, RinkinevaKantola, L., Sievänen, M. & Syrjänen, K. 2018b: Itämeren rannikko. Teoksessa: Kontula, T. & Raunio, A. (toim.). Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja. Osa 2: Luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristö 5/2018: 99–183. julkaisut. valtioneuvosto Ryttäri, T. 2012: Meriotakilokki. Teoksessa: Ryttäri, T., Kalliovirta, M. & Lampinen, R. (toim.). Suomen uhanalaiset kasvit, s. 298–299. Tammi. Helsinki. Ryttäri, T., Reinikainen, R., Hæggström, C.A., Hakalisto, S., Hallman, J., Kanerva, T., Kulma la, P., Jussi Lampinen, Piirainen, M., Rautiainen, V.P., Rintanen, T. & Vainio, O. 2019: Putkilokasvit. Teoksessa: Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U.-M. (toim.). Suomen lajien uhanalaisuus. Punainen kirja 2019, s. 182?202. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Skottberg, C. 1907: Om växtligheten å några tångbäddar i Nyländska skärgården i Finland. Svensk Botanisk Tidskrift 1: 389–397. Suomen Lajitietokeskus 2022: Kasvit, Plantae, lajiluettelo. https://laji.fi/ 15.5.2022. Suominen, J. 2013: Satakunnan kasvit. Norrlinia 26: 1–783. Torn, K., Martin, G. & Suursaar, U. 2016: Beach wrack macrovegetation index for assessing coastal phytobenthic biodiversity. Proceedings of the Estonian Academy of Sciences 65(1): 78–87. proceedings.pdf Vaahtoranta, L. 1964: Die Gefässpflanzenflora im Schärenhof von Pyhämaa und Pyhäranta am Bottnischen Meerbusen, Südfinnland. Annales Botanici Fennici 1(4): 292–363. Vahteri P. & Vuorinen I. 2016: Continued decline of the bladderwrack, Fucus vesiculosus, in the Archipelago Sea, northern Baltic proper. Boreal Environment Research 21: 373–386. 96
97 Lutukka 38. 2022 Viitasalo, M., Kostamo, K., Hallanaro, E.L., Vil janmaa, W., Kiviluoto, S., Ekebom, J. & Blankett, P. 2017: Meren aarteet – löytöretki Suomen vedenalaiseen meriluontoon. 517 s. Gaudeamus. Helsinki. Väre, H. 2007: Pohjanpunanadasta. Lutukka 23: 120–126. Väre, H. 2011: Suomen rantakasvio. 256 s. Metsäkustannus Oy. Helsinki. Records of vascular plants on Fucusdominated drift lines in SW Finland In the summer of 2021 we inventoried vascular plants on drift lines dominated by bladder wrack (Fucus vesiculosus) on the archipelago in the Baltic Sea, in SW Finland. A drift line is a wall-like accumulation of water-carried debris on seashores. These formations provide habitats first for annual plants and later for perennial plants, which favour nitrogenous and moist growing sites. In total, we inventoried 262 drift lines, the median size of which was 29 m 2 . Of these drift lines, 67 % were covered by vegetation. We found 77 vascular plant species and made 1,274 records of them. The most common species were Atriplex prostrata (92 sites), Galeopsis bifida (84), Phalaroides arundinacea (83), Angeli ca archangelica subsp. littoralis (81), Tanacetum vulgare (77), Urtica dioica (73), Filipendula ulmaria (56), Sonchus arvensis (50), Elytrigia repens subsp. arenosa (44), and Rumex crispus (39). The records of these ten species cover 56 % of all records. We found one red-listed species Salsola kali (EN) and one alien invasive species Epilobium ciliatum. Two rather rare species in the Finnish archipelago were also found: Thalictrum simplex and Oxy basis rubra. We compared our results of the most common species with seven old studies (made from 1907 to 1981) on the Finnish coast: the common species were more or less the same, but it was not possible to compare the changes in the commonness or abundance. Drift lines with Fucus is a threatened nature habitat type in Finland due to the strong eutrophication of the Baltic Sea. At the same time, other environmental changes are degrading the species diversity on seashores. Panu Kunttu, Luontotietopalvelu Taiga, Taalintehdas, Kemiönsaari. panu.kunttu @ iki.fi , @PanuKunttu Helsinki, Isosaaren luoteisranta, 23.7.2006 © L. Helynranta 97 ? Punasavikka, Oxybasis rubra, on muun muassa Helsingissä yhä useammin tavattavissa hauruvallien lannoittamilta merenrannoilta.
98 Lutukka 38. 2022 L uonnontieteellisen keskusmuseon kasvitieteen yksikön ylläpitämällä Kastikka-kasvistotietokannalla on ollut keskeinen asema Suomen putkilokasviston tietojen hallinnassa ja tietotekniikan soveltamisessa biologisten aineistojen käsittelyyn. Kun Kastikan kuudes vuosikymmen on nyt täyttymässä ja edessä ovat todennäköisesti viimeiset vuodet itsenäisenä järjestelmänä, on aika luoda katsaus Kastikan historiaan, nykytilaan ja tulevaisuuteen. Kastikka syntyi 1960-luvun alkupuolella aikana, jolloin tieKastikan tojenkäsittely perustui vielä pitkälti kirjoituskoneisiin, kynään ja paperiin, tietoliikenne lankapuhelimeen ja kirjeisiin. Tietokoneet olivat kalliita, pienimmilläänkin pakettiauton kokoisia keskuskoneita, jotka tarvitsivat omat jäähdytetyt tilansa käyttöä varten. Internetverkko, henkilökohtaiset tietokoneet, graafiset käyttöliittymät ja älypuhelimet olivat vielä kaukana tulevaisuudessa. Kastikan synty Tärkein Kastikan syntyyn vaikuttanut tekijä oli vuonna 1962 julkaistu Brittein saarten putkilokasvien levinneisyyskartasto (Perring & Walters 1962). Jo keväällä 1960 toinen kartaston tekijöistä, tohtori Stuart Max Walters kävi esitelmöimässä hankkeesta Helsingissä (Suominen 1965). Brittein saarten atlas oli esimerkkinä Suomen lisäksi monissa muissakin Euroopan ja Pohjois-Amerikan maissa aloitetuille vastaaville hankkeille (Preston 2013). Kun Brittein saarten atlas vuonna 1962 julkaistiin, SuoTAPANI LAHTI ja RAINO LAMPINEN ? Raino Lampinen esitteli Kastik kaa ja Kasviatlasta Kasvimuseon Avointen ovien yleisölle 2012. Kuva © Marika Turtiainen kuusi vuosikymmentä
99 Lutukka 38. 2022 messa oli jo tehty päätös kansallisen kasvistorekisterin perustamisesta. Arkistoista löytyneiden dokumenttien mukaan kasvistotietojen tallennus reikäkorteille alkoi Suomessa vuonna 1963, jota voidaan siten pitää Kastikan syntyvuotena. Syntyessään Kastikka oli Suomen ensimmäinen tietokoneita biologisen tiedon hallinnassa käyttävä järjestelmä. Seuraavat merkittävät hankkeet syntyivät vasta vuonna 1974, jolloin käynnistyi Suomen ensimmäinen lintuatlas (Hyytiä 1974, Hyytiä ym. 1983) ja Eläinmuseon Rengastustoimisto siirtyi uuden päällikön Pertti Saurolan johdolla atk-aikaan (Saurola ym. 2013). Vaikka ensimmäisen sukupolven Kastikkaan otettiin Britannian atlaksesta ideat reikäkorteista tietojen tallennuksessa ja ruutujaon käytöstä tietojen paikannuksessa, digitoitavan tiedon lähteissä oli merkittävä ero. Britannian atlaksessa tietotekniikka oli suunniteltu käsittelemään pääasiassa maastotöissä vuodesta 1954 alkaen kerättyä uutta havaintoaiBrittein saarten atlas (1962) antoi sysäyksen paitsi Suomen kasvisto rekisterille myös monien muiden maiden atlashankkeille. ? Muuraimen, Rubus chamaemorus, kartassa ( Atlas of the British flora 1962 ) vuotta 1930 vanhemmat tiedot on merkitty renkailla. ? Tämän päivän kartassa ( Online Atlas of the British and Irish flora 2022 ) on kahdeksan portainen aikaluokitus.
100 Lutukka 38. 2022 neistoa (Perring 1963, Preston 2013), kun taas Suomessa kasvistotietojen digitointi alkoi kasvimuseoihin tallennetuista näytteistä ja muistiinpanoista sekä kirjallisuudessa julkaistuista aineistoista (Suominen 1965). Alusta lähtien oli selvää, että Suomen kasvien levinneisyyskartaston tarpeita varten käytettävissä olevassa aineistossa oli monenlaisia puutteita. Britanniassakin oli pohdittu kansallisen atlaksen tekemistä herbaarionäytteiden ja kirjallisuuden perusteella mutta ajatuksesta oli luovuttu paljolti sillä perusteella, että yleisten lajien tiedot olivat hyvin puutteellisia (Preston 2013). Sama ongelma vaivasi Suomenkin kasvistorekisteriä aina 1980-luvulle saakka. Suomen kasviston tuntemuksessa on ollut myös merkittäviä alueellisia eroja, joita eri vuosikymmeninä ovat dokumentoineet muun muassa Linkola (1938), Erkamo (1948), Suominen (1967), Suominen ja Isoviita (1969) ja Kurtto (1977). Nämä erot ovat syntyneet kunkin kasvistoa kartoittaneen tutkijan valitessa kohdealueensa paljolti omien mieltymystensä mukaan. Koordinaatiota eri hankkeiden välillä ei ole ollut muussa kuin ehkä siinä mielessä, että kartoittajat ovat vältelleet muiden jo ”varaamia” alueita. Jalas (1972) arvioikin kertynyttä aineistoa toteamalla: Tuskin paljonkaan liioittelen sanoessani, että 150 vuoden aikana julkaistu putkilokasvifloristinen aineistomme ei kokonaisuutena todista juuri muusta kuin paljosta lähes suunnittelemattomasta ja lähes ohjaamattomasta ahkeruudesta. Reikäkorttien aika Ensimmäiset kaksi vuosikymmentä kasvistorekisterin tietojen tallennus perustui kartongista valmistettujen reikäkorttien rakenteen asettamiin fyysisiin rajoituksiin. Yhdelle reikäkortille tallennettiin yksittäinen näytetieto tai havainto kasvin esiintymisestä tietyllä paikalla tiettynä ajankohtana. Koska reikäkortissa oli tilaa vain 80 merkille, tietoja jouduttiin tiivistämään tallennusta varten. Pelkkää levinneisyyskartoitusta varten riittäviä tietoja olisivat olleet taksonin nimi tai tunniste, kartoitusruudun numero ja havaintovuosi. Koska kasvistorekisterin oli tarkoitus olla kartaston lisäksi myös kokoelmienhallinnan apuväline, reikäkortille tallennettiin muutakin tietoa, esimerkiksi tietolähteen koodi, pitäjä ja muita paikannimiä, kerääjän tai havainnoijan nimi ja kolminumeroinen kasvupaikkaluokan koodi. Aluksi koordinaattiruudukkona käytettiin Suomen Yleiskartan 1:400 000 mukaista lehtijakoa, jonka pohjalta yhden ruudun korkeudeksi pohjois – etelä-suunnassa tuli noin 10 km ja leveydeksi itä – länsi-suunnassa noin 12 km. Kun yhtenäiskoordinaatisto 1970-luvulla otettiin biologisten aineistojen paikannuksen lähtökohdaksi (Heikinheimo & Raatikainen 1971), myös kasvistorekisteri siirtyi käyttämään siihen perustuvia 10 × 10 km 2 :n ruutuja. Vanhat 10 × 12 km 2 :n ruudut muunnettiin yhtenäiskoordinaatiston peninkulmaruuduiksi, jolloin vanhojen tietojen paikannukseen tuli jonkin verran virheitä. Reikäkorttien varmuuskopiointi hoidettiin 1960-luvulla tekemällä korteista kaksoiskappaleet, jotka lähetettiin säilytettäviksi Oulun yliopiston kasvitieteen laitokselle. To? Kasvistorekisterin tallennus alkoi 1960lu vulla reikäkorteille, joihin mahtui tietoa 80 merkkiä. Siksi tallennettavia tietoja jouduttiin lyhentämään ja osa tiedoista jättämään kokonaan pois. Equisetum palustre (lajinumero 18) -näyte ruudusta 12437, neljännestä maakunnasta (EK eli Ka) Sippolan Kaipiaisista tervaleppäkorvesta 1.7.1929 (vain kuukausi ja vuosi kortilla), kerääjä Arvi UIvinen.
101 Lutukka 38. 2022 sin jo Suominen (1965) mainitsi mahdollisuudesta siirtää reikäkorteilla olevat tiedot talteen magneettinauhoille, jotka ajan mittaan tekivätkin reikäkortit tarpeettomiksi. Uusi rekisteri syntyy Fyysisiä reikäkortteja ehdittiin tallentaa vuosien mittaan pitkälti toista miljoonaa kappaletta, ennen kuin muut tallennusmuodot ja tietojen säilytys magneettinauhoilla korvasivat kortit. Käyttämättä jääneitä reikäkortteja käytettiin vuosikausia Kaisaniemessä talon sisäisinä muistilappuina, ja muutamat niistä saattoivat eksyä talon ulkopuolellekin muistoina menneistä ajoista. Vaikka pahvikorttien käytöstä tallennuksessa luovuttiin, niiden määrittelemä 80 sarakkeen mittainen tallennusrakenne, ”kortinkuva”, oli edelleen magneettinauhoilla säilytettävien tietojen tallennusmuotona. Nauhatiedosto koostui tekstiriveistä, joista kullakin oli yhden kortin tiedot omissa sarakkeissaan. Tietojen haku tällaisesta nauhakirjastosta perustui siihen, että tiedostoa luettiin rivi kerrallaan ja tutkittiin, oliko luetulla rivillä tietyissä sarakkeissa hakuehdoissa määritellyt arvot. Jos ehdot täyttävät arvot löytyivät, rivi kirjoitettiin toiseen, hakutulokset sisältävään tiedostoon. Tulostiedosto printattiin ketjulomakkeille, joista syntynyt paperipino sitten toimitettiin haun tilaajalle. 1980-luvun alussa markkinoille tulivat ensimmäiset IBM PC -mikrotietokoneet ja niiden kanssa yhteensopivat niin sanotut kloonimikrot, jotka mahdollistivat kasvistotietojen tallennuksen hajautetusti monessa eri paikassa. Toinen Kastikan kehityksen kannalta merkittävä teknologia olivat samoihin aikoihin julkaistut ensimmäiset SQL-tietokannat, jotka nopeasti mullistivat tiedonhallinnan yhteiskunnan kaikilla osa-alueilla. Kun Helsingin yliopiston laskentakeskus hankki lisenssin Oracle-yhtiön tietokantaohjelmistoon, sen käyttö tuli mahdolliseksi myös suoraan Kaisaniemestä yliopiston sisäiseen verkkoon kytketyn päätelaitteen välityksellä. Päätelaitteeseen kytketyn printterin avulla myös paperitulosteet voitiin tuottaa suoraan kasvimuseossa. Printteri oli niin äänekäs, että se lopulta siirrettiin kirjaston kellarikerrokseen suorittamaan tulostusajoja. Ensimmäisessä vaiheessa kasvistorekisterin kortinkuvia sisältävä tiedosto siirrettiin magneettinauhoilta Oracle-tietokannan tauluksi. Tietokannassa data säilytettiin magneettinauhojen sijasta jatkuvasti käytettävissä olevilla kovalevyillä, joiden kapasiteetti oli murto-osa nykyisestä. Siksi kasvimuseokin joutui 1980-luvulla ostamaan omilla määrärahoillaan yliopiston laskentakeskuksen keskuskoneeseen ”suuren” 500 megatavun kokoisen kovalevyn, jotta kasvistorekisterin data saatiin mahtumaan tietokantaan. Tietokannassa Kastikka oli aina välittömästi käytettävissä, ja tietojen haku oli nopeampaa kuin magneettinauhoilta. Syynä tähän oli se, että tietokannassa tärkeimmät hauissa käytettävät sarakkeet voitiin indeksoida ja halutut rivit voitiin hakea suoraan indeksistä peräkkäishaun sijasta. Muutoin tietojen jatkokäsittely ei paljon poikennut magneettinauhoille tallennetun tiedon käsittelystä. Lopputulos oli edelleen paperipino, joka lähetettiin haun tilaajalle. SQL-tietokannat mahdollistivat monenlaiset datan tallennusmuodot, eikä tietokenttien pituudelle ollut enää varsinaisesti rajoituksia. Oraclen käyttöönoton myötä Kastikan käyttämien 80 merkin mittaisten kortinkuvien asettamat rajat oli viimein mahdollista rikkoa, ja niin sai alkunsa uusi kasvistorekisteri. Uudessa rekisterissä tietojen tallennuksen perusyksiköksi määriteltiin dokumentti. Yksi dokumentti voi sisältää esimerkiksi yhden herbaarionäytteen, julkaisun tai arkistoidun havaintoaineiston tiedot. Kukin dokumentti koostuu joukosta tietokenttiä, joihin on ? 1980-luvun IBM PC tietokone 3½ tuuman levykeasemalla ("korp pu"). Korpulle pystyi tallentamaan tietokoneelta, mutta levykkeiden muistin määrä oli hyvin vaatimaton (360–720 kilotavua!). Korput olivat jo kuitenkin syrjäyttäneet aiemmat pehmeäpintaiset "lerput". E te läK arja lan m us eo , Vill e O ino ne n, C C B Y 4.0
102 Lutukka 38. 2022 tallennettu dokumentin tietosisältö. Jokaisella dokumentilla on yksikäsitteinen sarjanumero. Tietokannassa dokumentti koostuu joukosta rivejä, joilla on sama sarjanumero, kolmikirjaiminen kentäntunniste ja kentän varsinainen tietosisältö merkkijonona. Tämä rakenne on vuosikymmenten mittaan osoittautunut hyvin joustavaksi, sillä se mahdollistaa muun muassa toistuvat kentät (esimerkiksi useamman havainnoijan nimen) samassa dokumentissa ja uusien tietokenttien lisäämisen dokumentteihin ilman tietokannan rakenteen muuttamista. Kastikassa 1980-luvulla käyttöönotettu dokumenttirakenne rikkoi kaikkia siihen aikaan käytössä olleita tietokantojen suunnitteluperiaatteita. Rakenne kuitenkin osoittautui toimivaksi ja on käytössä Kastikassa vielä nykyäänkin. Nimen tämä rakenne sai vasta vuonna 1996, kun Resource Description Framework eli RDF-tietomallin ensimmäinen versio julkaistiin. Aluksi vanha, kortinkuviin perustuva rekisteri ja uusi, joustavaa dokumenttirakennetta käyttävä rekisteri toimivat tietokannassa rinnakkain omina tallennusrakenteinaan, ja kaikki kasvistorekisteriin tehtävät tietohaut piti ajaa erikseen kummassakin. Ajan mittaan tämä osoittautui sen verran hankalaksi, että Kasviatlaksen ensimmäistä verkkoversiota tehtäessä vanha ja uusi rekisteri päätettiin lopulta yhdistää vuonna 2005. Tämä tehtiin siten, että jokaisesta vanhan rekisterin yhdellä rivillä olevasta tietokentästä luotiin oma rivi uuden rekisterin mukaiseen dokumenttirakenteeseen. Koska reikäkorteista syntyneessä vanhassa rekisterissä ei ollut riveille uniikkeja tunnisteita, kortinkuville luotiin uudet dokumenttinumerot muunnettaessa ne uuteen rekisteriin. Kasviatlas ja Lutukka Mikrotietokoneet ja tietokannat olivat tärkeitä Kastikan tekniseen kehitykseen 1980-luvulla vaikuttaneita tekijöitä. Merkittävin muutos Kastikan tietosisältöön syntyi vuonna 1985 alkaneesta kasviatlashankkeesta (Kurtto & Lahti 1985), jonka toteuttamisessa samana vuonna syntyneellä kasviharrastajien Lutukka-lehdellä oli ratkaisevan tärkeä rooli. Vuosikymmenten mittaan Lutukassa on julkaistu lukuisia artikkeleita sekä Kastikan että kasviatlaksen tilanteesta. Kasvistorekisteri oli saanut alkunsa kokoelmanäytteiden, julkaistujen kirjallisuustietojen ja museoiden arkistoissa olevien julkaisemattomien muistiinpanojen digitoinnista. Kasviatlas sen sijaan tähtäsi uuden havaintoaineiston keräämiseen. Kasviatlaksessa tavoitteena oli tuottaa koko lajiston kattavia lajiluetteloita neliökilometrin kokoisilta koealoilta eri puolilta maata. Näin saataisiin uutta esiintymätietoa myös yleisistä lajeista, jotka usein jäävät vähemmälle huomiolle. Täydellisten lajiluetteloiden avulla puolestaan saatiin käsitys myös siitä, mitä lajeja ei esiintynyt tutkimusruuduilla. Kasviatlasta varten Kastikkaan lisättiin uusi tietokenttä ilmaisemaan sitä, että dokumentti oli peräisin kasviatlaskartoituksesta. Tällöin dokumentin lajiluetteloa käsiteltiin sillä oletuksella, että luettelosta puuttuvia lajeja ei myöskään ollut havaittu kartoitusruudulla. Kartoittajien oman harkin? Ensimmäinen Kastikkaan vuonna 1985 tallen nettu uuden rakenteen mukainen dokumentti. Dokumentti koostui useasta rivistä, joilla oli sama dokumenttinumero. Dokumentin tiedot tallennettiin omille riveilleen, joiden tyypin kertoi kolmikirjaimi nen kenttätunniste (esim. PRO = eliömaakunnan lyhenne). Sama perusrakenne on ollut Kastikassa käytössä pian 40 vuotta. Rakennetta täydennettiin 1990luvun lopussa: kuvassa näkyvien sarak keiden lisäksi tietokannan muille sarakkeille voi tallentaa tiedon kulloinkin käytetystä taksonikäsit teestä, kasvin runsaudesta sekä koodattuja tietoja kasvin statuksesta, määrityksen varmuudesta, tie don luotettavuudesta ja alkuperästä sekä havain non karkeistustarpeesta.
103 Lutukka 38. 2022 nan varaan jätettiin päätös siitä, milloin ruudun kartoitusta voitiin pitää ”kattavana”. Kasviatlaksen myötä uuden havaintoaineiston osuus Kastikan tietosisällöstä alkoi kasvaa merkittävästi. Samalla myös havaintojen paikannustarkkuus alkoi parantua. Kun kasvistorekisterin alkuaikoina näytteet ja havainnot pyrittiin paikantamaan 10 × 12 tai 10 × 10 km 2 :n ruutuihin, kasviatlaksessa paikannustarkkuus oli neliökilometri. Karttojen parantumisen ja satelliittipaikannuksen myötä tarkkuus on vähitellen parantunut edelleen, ja yhä suurempi osa Kastikan havainnoista on paikannettu jopa metrin tarkkuudella. Kasvistorekisterin syntymistä 1960-luvulla edisti tavoite saada aikaiseksi Britannian esimerkin mukainen levinneisyyskartasto Suomen putkilokasveista. Tämä tavoite konkretisoitui ensimmäisen kerran vasta vuonna 1993, kun ensimmäinen versio Suomen putkilokasvien levinneisyyskartastosta julkaistiin digitaalisena, levykkeillä jaettavana tuotteena (Lahti ym. 1993). Vuonna 2007 levinneisyyskartasto julkaistiin ilmaisena verkkoversiona nimellä Kasviatlas 2006 (Lampinen & Lahti 2007), ja siitä lähtien uusi verkkoversio on julkaistu vuosittain. Painotuotteena levinneisyyskartastoa ei ole vieläkään julkaistu; kasviatlaskarttoja tosin on käytetty eräissä painotuotteissa (esim. Halenius & Rantanen 2019). Luonnontieteellinen keskusmuseo Pitkällisen valmistelun jälkeen Luonnontieteellinen keskusmuseo perustettiin vuonna 1988 yhdistämällä Helsingin yliopiston eläin-, kasvi-, geologian ja paleontologian museot sekä ajoituslaboratorio. Keskusmuseon suunnitelmissa oli alusta alkaen myös biologisten aineistojen digitoinnin suunnittelu ja toteutus, johon alkuvuosina viitattiin käsitteellä ”tiedostointi”. Tehtävä oli kuitenkin pahasti aliresursoitu ja käytännössä yhden erikoistutkijan vastuulla. Laskennallisesti luonnontieteellisten museoiden IT-ammattilaisten määrä kuitenkin kaksinkertaistui, kun yhdestä työntekijästä siirryttiin kahteen. Ensimmäinen oli palkattu vuonna 1983 kasvistorekisterin ylläpitotehtäviin kasvimuseolle. Keskusmuseon IT-hankkeet eivät ennen 2010-lukua vaikuttaneet oikeastaan millään tavalla Kastikan ylläpitoon ja kehittämiseen. Pääasiassa eläinmuseon tiloissa toimineen keskusmuseon yleisen osaston IT-hankkeet olivat paljolti suunnittelua, kokouksia ja pienimuotoisia eläintieteellisten kokoelmien tietojen tallennushankkeita tiedostomuotoon. 1960-luvulla syntyneen Kastikan ja 1970-luvulla syntyneen lintujen rengastusrekisterin rinnalla ne olivat pienimuotoista näpertelyä. Internet ja Lajitietokeskus Alun perin armeijan ja yliopistojen tutkimushankkeista kehittynyt amerikkalainen Internet-verkko avautui yleiseen käyttöön vuonna 1995. Samoihin aikoihin myös Euroopassa tutkijoiden tarpeisiin kehitetty World Wide Web aloitti maailmanvalloituksensa ensimmäisten graafisten web-selainten avustamana. Vuonna 2001 syntyi GBIF, Global Biodiversity Information Facility eli Maailman lajitietokeskus, jonka pääkonttori sijoittui Kööpenhaminaan Tanskaan. Suomi liittyi jäseneksi heti perustamisvuonna. GBIF-organisaation keskeisenä tavoitteena on ollut kerätä luonnon monimuotoisuuteen eli biodiversiteettiin liittyvää informaatiota tutkimuksen, Lutukalla on ollut keskeinen rooli Kasviatlashankkeessa. 35 vuoden aikana painosivuja kertyi 4 664.
104 Lutukka 38. 2022 suojeluhankkeiden, uhanalaisuusarviointien ja muun luontoa koskevan päätöksenteon pohjaksi. Se loi paineita myös Suomen biologisten aineistojen saattamiseksi siihen muotoon, että ne voitaisiin toimittaa eteenpäin GBIF:n maailmanlaajuiseen tietovarastoon. Useita pienimuotoisia biologisia aineistoja kopioitiinkin Suomesta GBIF:n käyttöön 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Luonnontieteellinen keskusmuseo valmistautui Suomen kansallisen lajitietokeskuksen perustamiseen useita vuosia rakentamalla omia tietojärjestelmiään siten, että ne olisivat helposti skaalattavissa valtakunnalliseen käyttöön heti tarvittaessa. Vuonna 2015 Suomen Lajitietokeskus -hanke lopulta käynnistyi osana Ympäristöministeriön rahoittamaa Envibase-projektia. Integrointi osaksi Suomen Lajitietokeskusta oli Kastikan toiminnassa ensimmäinen merkittävä muutos Luonnontieteellisen keskusmuseon syntymisen jälkeen. Kastikka on yksi Lajitietokeskuksen alkuperäistietoa eli primääridataa sisältävistä tietolähteisvaintojen nimien ajanmukaistaminen ollut kestävä ratkaisu. Ratkaisu ongelmaan löytyi Berendsohnin (1995) artikkelista. Siinä esitettyjä ajatuksia mukaillen Kastikkaan luotiin sarake sitä varten että havaintoihin voitiin lisätä – jos suinkin mahdollista – tieto siitä minkä lähteen (kuten Retkeilykasvion tietyn painoksen tai kansallisen lajiluettelon) mukaisesti havainnossa ilmoitettua tieteellistä nimeä on käytetty. Havainnot on siitä lähtien tallennettu havaitsijan käyttämillä nimillä ja niihin on lisätty taksonikäsitteen täsmentävä tunniste. Tietokannan ylläpitäjänä Raino Lampinen on sitten huolehtinut erillisen tietokantataulun avulla siitä, että eri taksonikäsitteillä tehdyt havainnot menevät oikeaan osoitteeseen esimerkiksi Kasviatlaksen kartoissa ja Lajitietokeskuksen tietovarastossa. Maastohavainnoissa käytettävien kenttäkorttien nimistö uudistettiin vuonna 1998 Retkeilykasvion neljännen painoksen (Hämet-Ahti ym. 1998) ja vuonna 2020 edellisenä vuonna ilmestyneen Suomen putkilokasvien luettelon (Kurtto ym. 2019) mukaiseksi. Kenttäkor? Lajitietojen siirtyminen Kas tikan ja lajitietokeskusten vä lillä. Kastikka käyttää Suomen Lajitietokeskuksen (FinBIF) taksonitietokannassa määritel tyjä nimiä ja tunnisteita. Sama nimi ja tunniste välitetään myös havaintojen yhteydessä Kastikasta Lajitietokeskuk sen tietovarastoon. Maailman Lajitietokeskukseen (GBIF) välitetään Suomesta lähtevien havaintojen yhteydessä vain lajin tieteellinen nimi, mikä aiheuttaa toisinaan tulkinta ongelmia. Taksonitietokanta Kastikka Tietovarasto Occurrence database Taxonomic backbone FinBIF GBIF tä, jonka tiedoista tehdään kopio Lajitietokeskuksen tietovarastoon. Lajitietokeskuksen tietovarastosta Kastikan tiedot lähetetään edelleen osaksi GBIF:n maailmanlaajuista tietokantaa. Taksonomian hallinta Toinen Kastikalle tärkeä rooli Lajitietokeskuksella on valtakunnallisen lajiluettelon ylläpidon kautta. Kastikan näyteja havaintoaineisto tarvitsee lajiluettelon, johon tietokantaan viedyt havainnot kytketään. Reikäkorttiaikana ensimmäisenä lajiluettelona käytettiin Hylanderin (1955) Pohjoismaiden lajiluetteloa, jossa mainituille taksoneille annettiin reikäkorteilla käytetyt nelinumeroiset koodit. Vuonna 1987 kasvimuseo julkaisi Suomen putkilokasvien nimistöluettelon (Kurtto & Lahti 1987), joka päivitti ajan tasalle jo vanhentuneen Hylanderin luettelon. Kun 1990-luvun alussa saatiin aikaan Kasviatlaksen ensimmäiset versiot, kävi ilmeiseksi, että havaintojen tallentaminen Kastikkaan pelkillä kulloinkin käyvillä tieteellisillä nimillä ei riittänyt – eikä myös tietokantaan jo vietyjen ha