Lutukka 1/2020 - Lehtiluukku.fi

lutukka KASVIHARRASTAJAN LEHTI • 36. VUOSIKERTA • 1/2020
Kansi Kevättähtimön, Rabelera holostea, teriö on isompi ja terälehdet ovat matalammin liuskaisia kuin enimmillä sädetähtimöillä, Stellaria. Tässä Lutukan numerossa on ensimmäinen osa Suomen putkilokasvien nimistön muutoksista perusteluineen, s. 33–48. © Le en a H el yn ra nt a, H el si nk i, M yl ly pu ro , 30 .5 .2 01 2 3 10 17 28 Sähköisen Lutukan ensiaskelet HENRIK LINDBERG, TEIJO HEINÄNEN, ILMARI HÄKKINEN & HELENA LUNDÉN Kymmenen vuotta Evon kangasvuokkojen hoitoa Ten years of management of Pulsatilla vernalis in Hämeenlinna, Evo, S Finland KIMMO SAARINEN & KAAPO SAARINEN Kamppailu lupiinin kanssa ketosuorasta Battle against the Garden Lupin in a dry road-verge meadow in Joutseno, SE Finland HENRY VÄRE & HEIDI KAIPIAINEN-VÄRE Haltin ja Ridnin ylhiötuntureiden kasvit The flora of Mt. Halti and neighbouring fells in Enontekiö, far-northwestern Finnish Lapland Kasvihavaintoja Floristic notes TAPANI KETTUNEN Uusi kirkiruohomuunnos, valkokirkiruoho ANNE JÄKÄLÄNIEMI Mustasara säilynyt sittenkin Kuusamon Mäntyniemessä LARS WINBERG Rantavuonankaali Helsingissä (U) PERTTI UOTILA Juha Suominen ja Lutukka ARTO KURTTO, RAINO LAMPINEN, MIKKO PIIRAINEN & PERTTI UOTILA Suomen putkilokasvien luettelo. Lisäyksiä ja muutoksia perusteluineen 1 Checklist of the vascular plants of Finland. Annotated additions and changes 1. lutukka KASVIHARRASTAJAN LEHTI • 36. VUOSIKERTA • 1/2020 Edessäsi oleva Lutukan ensimmäinen verkossa ilmestyvä numero on täysin uusi mutta samalla perinteinen. Uutta ovat tietysti paitsi sähköinen julkaisualusta myös lehden muuttuminen ilmaiseksi. Toivomme näiden muutosten lisäävän lehden tunnettavuutta ja tuovan sille uusia lukijoita. Haluamme tavoittaa kaikki Suomen kasviharrastajat ja -ammattilaiset, joten pyydämme myös kaikkia lukijoitamme levittämään tietoa lehdestä omille harrastajatovereilleen ja kaikille muillekin Suomen luonnonkasveista kiinnostuneille. Osoitteesta luomus.fi/lutukka löytyy ohje, jonka avulla itselleen voi tilata sähköpostimuistutuksen uuden numeron ilmestymisestä sekä linkin lehden pdf-versioon. Perinteistä on ainakin se, että Lutukka on edelleen pitkälti lukijoidensa näköinen lehti – ja heistä riippuvainen. Tavoitteemme on julkaista jatkossakin neljä anniltaan monipuolista ja kiinnostavaa numeroa (tai niitä vastaava sivumäärä) vuodessa, mutta tähän tarvitsemme lukijoiden apua. Yhtenä Lutukan johtavana ajatuksena on toimia kasviharrastajien ja -ammattilaisten yhdyssiteenä, ei ylhäältä alaspäin suunnattuna tiedon torvena. Pyydämme lukijoitamme siis edelleen ja entistä innokkaammin lähettämään toimitukseen omia käsikirjoituksiaan, sekä pidempiä artikkeleita että lyhyempiä tiedonantoja. Mahdollista kokemattomuutta ei tarvitse arastella eikä pelätä tekstin julkaisuasuun liittyviä muototeknisiä seikkoja. Lehden toimitus kyllä auttaa muokkaamaan käsikirjoitukset julkaisukuntoon. Artikkelien sisältö on ulkoasua ja julkaisumuotoa tärkeämpi. Myös lehden toimitus on muuttunut. Juha Suomisen menehtyminen tammikuussa 2020 oli yllättävä suru-uutinen. Juha kuului Lutukan toimitukseen alusta lähtien, 35 vuoden ajan. Hänen vahva floristinen taustansa, tarkka silmänsä ja hyvä kielitajunsa olivat äärimmäisen arvokkaita lehden toimitustyössä. Toimitus jatkaa ainakin toistaiseksi kolmihenkisenä. Yritämme parhaamme mukaan täyttää Juhan jättämän aukon, häntä muistaen ja hänelle ominaiseen korkeaan laatuun pyrkien. — Mikko Piirainen ISSN 2670-2843 (pdf, 2020– ISSN 0782–050X (painettu, 1985–2019) Julkaisija Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, Kasvitieteen yksikkö Toimitus Mikko Piirainen (päätoimittaja, puh. 02941 24438), Leena Helynranta (puh. 02941 24435), Pertti Uotila Toimituksen osoite PL 7, 00014 Helsingin yliopisto. Sähköpostiosoitteet ovat muotoa etunimi.sukunimi@helsinki.fi Taitto Leena Helynranta Lutukka on ilmestynyt painettuna 35 vuotta. Lehti muuttuu vuodesta 2020 lähtien sähköiseksi ja on ilmainen. www.luomus.fi/lutukka Lutukka is a floristic periodical published by the Botany Unit, Finnish Museum of Natural History, University of Helsinki. It contains short articles on Finnish flora, both flowering plants and cryptogams, floristics, important plant finds, floristic mapping, threatened plants, working techniques, news and book reviews. Lutukka is the Finnish name of Capsella bursa-pastoris (L.) Medik. Editors Mikko Piirainen (Editor-in-Chief), Leena Helynranta, Pertti Uotila Address Botany Unit, Finnish Museum of Natural History, P.O. Box 7, FI–00014 University of Helsinki © 2020 LUOMUS ja valokuvaajat 36. vuosikerta • 1/2020 lutukka 32 33
3 Lutukka 36. 2020 HENRIK LINDBERG TEIJO HEINÄNEN ILMARI HÄKKINEN HELENA LUNDÉN Kymmenen vuotta Evon kangasvuokkojen hoitoa K angasvuokko (Pulsatilla vernalis) on leinikkikasvien heimoon ja kylmänkukkien sukuun kuuluva kevätkukkija, jota tavataan vain Euroopassa hajanaisella ja epäyhtenäisellä levinneisyysalueella. Sen pohjoisrajan muodostavat Suomen esiintymien ohella Keskija Etelä-Ruotsin, Etelä-Norjan sekä Karjalan kannaksen esiintymät (Ustinov 1990) . Suomessa kangasvuokko on kaakkoinen ja keskittyy etenkin Salpausselkien alueille (Kalliovirta 2007). Tämä selittyy levinneisyyshistorialla, sillä kangasvuokon otaksutaan levinneen Suomeen jääkauden jälkeisellä boreaalikaudella harjujaksoja pitkin. Tämän jälkeen se on säilyttänyt alkuperäisen levinneisyysalueensa muttei ole levinnyt uusille alueille (Jalas 1950). Siksi kangasvuokkoa pidetään useiden muiden harjukasvien tavoin aroreliktinä, jäänteenä suotuisammilta ilmastoja kasvillisuuskausilta, jolloin etenkin kuusen puuttumisen myötä olosuhteet olivat sopivammat avoimuutta suosiville kasveille (Ryttäri 2007). Kangasvuokko on muiden kylmänkukkien tapaan harvinaistunut niin Suomessa kuin yleiseurooppalaisesti viime vuosikymmeninä, ja se on arvioitu uusimmissa suomalaisissa uhanalaisuusarvioinneissa vaarantuneeksi (Rassi
4 Lutukka 36. 2020 ym. 2010, Hyvärinen ym. 2019). Kangasvuokko viihtyy äärevissä oloissa aukeilla hiekkamailla, kanervanummilla, harjuilla ja harvoissa mäntymetsissä. Sen taantumisen syiksi on esitetty metsäpalojen vähentymistä, metsälaidunnuksen loppumista ja metsänhoitoa (Laitinen 2008), joiden seurauksena aiemmin soveliaat kasvupaikat ovat muuttuneet tiheämmiksi, varjoisemmiksi ja tuoreemmiksi puuston, sammalpeittävyyden ja kangashumuksen lisääntymisen vuoksi. Monien muiden kuivien metsätyyppien ja paahdeympäristöjen lajien tavoin kangasvuokko on kärsinyt tästä kehityksestä kilpailutilanteen muuttuessa pysyvästi yleisiä metsälajeja suosivaan suuntaan, minkä johdosta paahdeympäristöt ja niiden lajisto ovat taantuneet (From 2005, Kittamaa ym. 2009 Tukia ym. 2015). Aiemmin kangasvuokkoa kerättiin yleisesti muiden kevätkukkijoiden tapaan esimerkiksi äitienpäiväkukiksi ja siksi sen kerääminen myyntiä varten kiellettiin jo vuonna 1926. Kangasvuokko kuuluu myös ensimmäisiin, vuonna 1952 täysrauhoitettuihin kasveihimme. Vaikka kangasvuokkoa ilmeisesti edelleen kerätään jonkin verran rauhoituksesta huolimatta, niin keräilystä ja kokonaisten yksilöiden kaivamisesta ja siirtämisestä aiheutuva haitta lienee nykyään melko vähäinen verrattuna esimerkiksi lähisukulaiseen hämeenkylmänkukkaan (Pulsatilla patens). Kangasvuokon biologiaa Kangasvuokkoyksilöt alkavat tuottaa siementä vasta lähellä kymmenen vuoden ikää, ja siemenet pystyvät leviämään keskimäärin ainoastaan muutamia metrejä, joten kasvin leviämiskyky on melko heikko (Ustinov 1990). Koska siemenet säilyttävät itämiskykynsä vain 1–2 vuotta, kangasvuokko ei myöskään muodosta siemenpankkia (Laitinen 2008) eikä siten pysty odottamaan olosuhteiden muuttumista suosiollisemmiksi. Silti kangasvuokolla on useasti todettu nopeaa ja merkittävää runsastumista esimerkiksi avohakkuiden seurauksena, jolloin hakatulle alueelle saattaa nousta jopa satoja kukkivia yksilöitä. Tällaisten nopeiden massaesiintymisten synty on melko arvoituksellista, koska niitä on syntynyt myös alueille, joilta ei ole tiedossa aiempia kangasvuokkohavaintoja. On mahdollista, että näillä alueilla olisi todellisuudessa ollut runsaasti kangasvuokolle tyypillisiä vaikeasti havaittavia kukkimattomia ruusukkeita. Tällaisten havaintojen perusteella on jopa arveltu, joskaan ei osoitettu, että kangasvuokko voisi säilyä kasvupaikallaan lehdettömänä, vain juurakkonsa avulla, jolloin yksilöt olisivat käytännössä lähes mahdottomia havaita. Kangasvuokko saattaisi siis epäsuotuisissa oloissa muodostaa jonkinlaista ruusuketai juurakkopankkia, joka pystyy nopeasti reagoimaan kasvupaikan muutoksiin. Tätä ajatusta tukee tieto ? Kangasvuokon kukkimattomat lehtiruusukeet ovat vaikeita huomata. © S an na La ak aLi nd be rg , E vo 5. 4. 20 20 .
5 Lutukka 36. 2020 siitä, että kangasvuokolla on, todennäköisesti sopeutumana metsäpalonsietoon, vahva, pitkäikäinen ja syvälle ulottuva juurakko, joten kasvista suuri osa on maan alla (Ustinov 1990). Kangasvuokon strategiana olisi siis muiden kylmänkukkien tavoin säilyä asuttamillaan paikoilla hyvinkin pitkäikäisinä yksilöinä (Jalas 1950), tarvittaessa asettua kukkimattomaan lepotilaan sekä reagoida nopeasti suotuisiin oloihin kukkimalla ja tuottamalla siementä. Mikäli olot kehittyvät epäsuotuisiksi, kangasvuokko siirtyy lepotilaan ja mahdollisesti ajan myötä kuolee, ellei tilanne jälleen parane. Tämä myös osin selittäisi niin lajin yleisen yksilömäärien vähenemisen kuin satunnaiset runsaat esiintymiset. Kangasvuokolla siis saattaa olla tiedettyä enemmän horrostavan kaltaisia aikuisyksilöitä, mutta uusia yksilöitä ei syntyne, sillä vaikka siemeniä syntyisikin, niin ympäröivä, useimmiten sammalvaltainen alusta ei suosi itämistä yhtä hyvin kuin palanut maa (Laitinen 2008). Koska kangasvuokon taantumisen syihin on laajemmassa mitassa vaikea vaikuttaa, tarvitsevat olemassa olevat kangasvuokkoesiintymät hoitotoimia, jotta ne voisivat säilyä elinvoimaisina. Hoidoksi on suositeltu valoisuutta lisääviä hakkuita ja raivauksia, kulotusta, sammalja humuskerroksen poistoa eri menetelmin sekä tuhkan lisäämistä (Laitinen 2008). Kangasvuokon lähisukulainen, erittäin uhanalaiseksi luokiteltu hämeenkylmänkukka kasvaa Hämeessä huomattavasti suppeammalla alueella. Hämeenkylmänkukan ekologiaa ja suojelua on meillä tutkittu enemmän kuin kangasvuokkoa, jota koskevat viime vuosikymmenten tutkimukset muodostuvat lähinnä kahdesta pro gradu -työstä (Ustinov 1990, Laitinen 2008), joihin tässäkin artikkelissa tukeudutaan. Hämeenkylmänkukkaa käsitelleiden tutkimusten (Uotila 1969, Kalamees ym. 2005, Kalliovirta ym. 2006) perusteella lajin voidaan olettaa olevan ekologialtaan, elinympäristövaatimuksiltaan sekä hoitosuosituksiltaan varsin samankaltainen kuin kangasvuokko. Siksi kangasvuokon hoidossa hyväksi osoittautuneet käytännöt soveltunevat myös hämeenkylmänkukan hoitokeinoiksi. Evon kangasvuokot Hämeenlinnan Evon alue sijaitsee Etelä-Hämeessä entisen Lammin kunnan pohjoisosassa lähellä Padasjoen rajaa. Alueen muuten moreenivaltaisten maiden keskiosissa Rautjärvien ympäristössä on useiden neliökilometrien laajuinen hiekkavaltainen alue, jonka metsät ovat pääosin eri ikävaiheiden mäntymetsiä. Tällä alueella kasvavat Evon kangasvuokot ovat Suomen läntisimpien esiintymien joukossa ja Kanta-Hämeen harvoja pelkistä kangasvuokoista koostuvia esiintymiä, koska kangasvuokko ja hämeenkylmänkukka risteytyvät maakunnassa melko yleisesti. (Uotila 1980, Pirilä 1994). Evolla on havaittu viime vuosikymmenien aikana kangasvuokkoja ainakin kolmessa eri paikassa. Vanhoja ja epävarmoja tietoja on myös muista esiintymistä, mutta ainakaan neljäänkymmeneen vuoteen näistä ei ole varmistettuja havaintoja. Nykyään tunnetuista esiintymistä on havaintoja ainakin 1980-luvun alusta lähtien. Tiedot perustuvat varmistettuihin havaintoihin sekä yksilöittäisiin inventointeihin vuosina 1994 (Pirilä 1994) ja 2007 (Metsähallitus, Etelä-Suomen luontopalvelut, Helena Lundén). Yksilöillä tarkoitetaan tässä erillisiä ruusukkeita, jotka vierekkäin kasvaessaan muodostavat ryppään. Koska kangasvuokot voivat jakaantua kasvullisesti sivuversoista ruusukkeiden halkeilemisen seurauksena uusiksi ruusukkeiksi (Ustinov 1990), on todennäköistä, että nämä ryppäiden erilliset ruusukkeet ovat peräisin yhdestä yksilöstä ja geneettisesti identtisiä. Tästä syystä sekä eri aikojen mahdollisista eri tulkinnoista johtuen taulukossa 1 olevat esiintymien tiedot esitetään ryppäinä. Esiintymässä I oli 1980-luvun alkuvuosina vielä noin kymmenen erillistä lehtiruusuketta useissa ryppäissä ja arviolta ainakin noin kymmenen kukkaa, ja ne sijaitsivat tuolloin äestetyllä siemenpuuhakkuualalla. Vuoden 1994 inventoinnissa yksilöitä oli enää kahdessa ryppäässä. Vähitellen kukkiminen loppui todennäköisesti puuston varjostuksen seurauksena ja osa yksilöistä katosi. Vuonna 2007 esiintymässä havaittiin yhdessä ryppäässä neljä vierekkäistä kukkimatonta ruusuketta. Rypäs on edelleen olemassa. Esiintymä II koostuu neljästä muutamien metrien pääs
6 Lutukka 36. 2020 sä toisistaan olevasta yksilöstä (IIa-d) sekä yhdestä noin sadan metrin päässä sijaitsevasta erillisestä yksilöstä (IIf). Ne kasvavat harvahkossa, noin 150-vuotiaassa männikössä, joka on pitkään säilynyt puustoltaan samankaltaisena. Kaksi yksilöä sijaitsee hiekkateiden risteyksessä ja tien reunassa, ja muutkin ovat tien pohjoisreunan läheisyydessä, joten ne ovat muuta metsää valoisemmissa paikoissa. Osa yksilöistä oli kukkivia 1980-luvulla, mutta kukinnat loppuivat viimeistään 1990-luvulla. Ainoastaan yksilö IIf kukki vielä 2000-luvulla ja oli ainoa hoitotoimia edeltävinä vuosina kukkinut. Vuoden 2007 inventoinnissa havaittiin kolme kukkimatonta yksilöä paikoilla IIa-c sekä kukkiva paikalla IIf. Yksilö IId havaittiin uutena vasta hoitotoimien jälkeen vuonna 2012, mutta on todennäköisempää, että se on aiemmin havaitsematon kuin uusi yksilö. Esiintymä III sijaitsee selvästi erillään, noin 2,5 kilometriä kaakkoon esiintymistä I ja II, metsäautotien penkalla noin 50-vuotiaassa männikössä. Esiintymässä on ollut vielä 2000-luvun alkuvuosina kaksi tai kolme kukkaa ja viime vuosina jäljellä on ollut ainakin yksi kukkimaton ruusuke. Perimätiedon mukaan paikalla on ollut aiemmin runsaasti kukkivia yksilöitä useissa paikoissa. Muista paikoista poiketen esiintymää III ei ole systemaattisesti inventoitu eikä siellä myöskään ole tehty hoitotoimia. Paikasta ei ole tietoja Kastikka-rekisterissä eikä kasviatlaskartoilla (Lampinen & Lahti 2019). Hoitotoimenpiteet Kangasvuokkojen hoitotoimet aloitettiin vuonna 2009 ja niitä on sen jälkeen jatkettu säännöllisesti esiintymissä I ja II Metsähallituksen luontopalveluiden ja Hämeen ammattikorkeakoulun toimesta. Esiintymässä II on joko (1) poistettu sammalja humuskerrosta, (2) lisätty tuhkaa tai (3) sekä lisätty tuhkaa että poistettu sammalja humuskerrosta (taulukko 1). Käsittely perustuu Laitisen (2008) esittelemään menetelmään, jolla saatiin hyviä tuloksia kangasvuokkoesiintymien hoidossa. Käsittelyissä kivennäismaa paljastettiin esiintymien ympäriltä noin 1–3 neliömetrin alueelta ja/tai niihin lisättiin 3–10 litraa puutuhkaa. Lisäksi esiintymässä IId haavanvesaikko on kerran raivattu yksilön ympäriltä. Esiintymässä I tehtiin vuonna 2010 hoitohakkuu, jossa olemassa oleva puusto poistettiin kokonaisuudessaan noin kolmen aarin alueelta. Aukea alue ja ympäröivä metsä (noin yksi hehtaari) kulotettiin kesällä 2010. Itse esiintymä suojattiin palolta. Tämän jälkeen esiintymää on hoidettu kerran yhdistetyllä tuhkauksen lisäyksellä ja sammalsekä humuskerroksen poistolla (taulukko 1). Lisäksi vuonna 2018 esiintymän ympäristöstä poistettiin puiden taimia. Koska esiintymät sijaitsevat Evon suurleirialueella (II) tai sen läheisyydessä (I), ne suojattiin puisilla aitauksilla vuonna 2010. Hoidon tulokset Kaikissa esiintymissä kangasvuokot reagoivat käsittelyyn alkamalla kukkia pitkän kukkimattoman jakson jälkeen. Lisäksi silmävaraisesti arvioituna ruusukkeet tuuheutuiIa-b IIf IIa-d III C C 4. 0, M aa nm itt au sl ai to s, Av oi m ie n ai ne is to je n tie do st op al ve lu , 20 18
7 Lutukka 36. 2020 vat ja niiden elinvoima parani hoidon seurauksena. Merkittävin ja pitkäaikaisin vaikutus saatiin esiintymän I puuston avausja kulotuskäsittelyllä. Esiintymässä I myös todettiin vuonna 2016 esiintymien ainoa mahdollisesti uusi yksilö (Ib), joka oli kasvanut muutaman metrin päähän alkuperäisestä esiintymästä (1a). Yksilö on todennäköisesti uusi ja siemensyntyinen, sillä kukkiva yksilö havaittiin vasta kuusi vuotta hoitotoimien jälkeen, kun taas tiedossa oleva rypäs alkoi kukkia heti hoidon jälkeen. On kuitenkin myös mahdollista, että kyseessä on vanha, aikaisemmin huomaamatta jäänyt yksilö. Sen sijaan esiintymän II yksilö IId, joka havaittiin ensi kerran vuonna 2012, lienee vanha, aiemmin havaitsematon yksilö. Vuonna 2019 osalle esiintymän II yksilöistä levitettiin aiempaa runsaammin (noin 10 litraa) kuumaa tuhkaa yhdistettynä sammalkerroksen poistoon. Hoitotoimi näyttää alustavasti olleen tuloksellinen, sillä 6.5.2020 yksilössä IIa oli peräti kuusi kukkaa ja kuusi nuppua, yksilössä IIb viisi kukkaa ja yksi nuppu sekä yksilössä IIc kolme kukkaa. Kukkamäärä on runsain havaittu. Yksilöitä IId ja IIf ei hoidettu vuonna 2019, eikä niissä havaittu kukkia tai nuppuja. Johtopäätöksiä ja hoitosuosituksia Kymmenen vuoden hoitotoimenpiteet Evolla vahvistavat Laitisen (2008) esittämiä tuloksia, joiden mukaan yhdistetty tuhkan levitys ja sammalsekä humuskerroksen poisto on tuSammalja humuskerrosta pois kuokalla... ... ja päälle tuhkaa. ? Esiintymän I kulotettu pienaukko ja mäntymetsä vuonna 2020. Taimia raivattiin ympäriltä vuonna 2018. © S an na La ak a-L ind be rg , 5.4 .2 02 © H en rik Lin db erg , 29 .5 .2 01 9 © H en rik Lin db erg , 29 .5 .2 01 9 © H en rik Lin db erg , 29 .5 .2 01 9
8 Lutukka 36. 2020 Taulukko 2. Ryppäiden ja kukkien (K) määrät Evon kangasvuokkoesiintymissä hoitotoimien aloittamisen jälkeen, vuosina 2010–2019. Osa kukkien lukumäärätiedoista on muistinvaraisia tai arvioita. Kysymysmerkeillä merkityt kohdat tarkoittavat, että kyseiseltä vuodelta ei esiintymistä ole tehty havaintoja kukkimisaikana. Ruusukeryppäät on tulkittu yhdeksi yksilöksi. Esiintymässä Ia rypäs on koostunut aluksi neljästä ja myöhemmin kolmesta ruusukkeesta ja esiintymässä IIb on havaittu yksi ruusuke vuosina 2010–2015 ja kaksi vuosina 2016–2019. Muissa esiintymissä on ollut vain yksi ruusuke. Vuosi Esiintymä 2010 2011 2012 2013 2014 2015 2016 2017 2018 2019 Ia 1, 2 K 1, 6 K 1, 9 K 1, 5 K 1, 3 K 1, 3 K 1, 4 K 1, 2 K 1, 2 K 1, 2 K Ib 1, 1 K 1, 1 K 1 1 IIa 1 1, K 1, 1 K 1 2 K 1, 1 K 1 1 K 1 ? 1 1 K 1, 2 K 1 2 K IIb 1 1, 2 K 1, 1 K 1 ? 1 ? 1 ? 1, ? 1, 1 K 1, 2 K 1, 2 K IIc 1 1, 1 K 1 1 ? 1 ? 1 ? 1 ? 1 ? 1, 1 K 1 IId 1, 1 K 1, 1 K 1 ? 1 ? 1 ? 1 1 1 IIf 1, 1 K 1, 1 K 1, ? 1 ? 1 ? 1, 2 K 1 ? 1 ? 1, 2 K 1, 2 K Taulukko 1. Evon kangasvuokkoesiintymien hoitotoimet 2009–2019. = ei toimenpiteitä, 1=sammalja humuskerroksen poisto, 2 = tuhkan lisäys, 3 = vesakon raivaus, 4 =puuston poisto ja kulotus Vuosi Esiintymä 2009 2010 2013 2017 2019 I 4 1,2 IIa–c 1,2 2 1 1,2 1,2 IId 1,2,3 2 1 1,2 loksekas hoitomenetelmä. Ne myös osoittavat kangasvuokon sopeutuneen metsäpaloihin, koska tuhka on selkeästi vaikuttanut yksilöiden elinvoimaan ja kukkimiseen. Pienialaisilla täsmäkäsittelyillä kuitenkin lähinnä vain ylläpidetään olemassa olevien yksilöiden elinvoimaa, koska leviämistä pienialaisen tuhkan levittämisen sekä sammalja humuskerroksen poistokäsittelyn seurauksena ei havaittu. Mikäli hoidolla pyritään uusien yksilöiden syntyyn ja leviämiseen, pitäisi toimien ulottua laajemmalla alueelle. Tätä tukee se, että ainoa hoitotoimiaikana löydetty todennäköisesti uusi yksilö (Ib) havaittiin esiintymän I kulotusja puustonkäsittelyalueella. Puuston avoimuutta lisäävä hakkuu yhdistettynä kulotukseen olisi suositeltavin ja parhaiten kangasvuokon luontaisia elinympäristöjä jäljittelevä hoitotoimi. Kulotus on kuitenkin kallista ja työlästä. Lisäksi kangasvuokkoesiintymät sijaitsevat usein pohjavesialueilla, joilla kulotus ei aina ole mahdollista pohjaveden pilaantumisriskin vuoksi (Similä & Junninen 2011). Koska tuhkan myönteinen vaikutus kangasvuokon kukkimiseen ja elinvoimaan sekä myös taimettumiseen on osoitettu keskeiseksi (Laitinen 2008), voitaisiin tuhkan levittämistä kokeilla myös laajemmilla alueilla. Toisaalta on useita havaintoja siitä, että sopivilla paikoilla kangasvuokko runsastuu merkittävästi avohakkuun ja mahdollisen maanmuokkauksen jälkeen, joten tämän tyyppisetkin toimenpiteet voivat olla riittäviä. Tosin tällöinkin uusien yksilöiden synty jäänee vähäiseksi epäedullisten taimettumisolosuhteiden vuoksi. Lisäksi avohakkuun vaikutus jää lyhytaikaiseksi, koska varttuva taimikko alkaa pian varjostaa. Avoimet alat myös heinittyvät usein, mikä on kangasvuokolle haitallista (Ustinov 1990). Yleisesti voidaan todeta, että hoitotoimien vaikutusaika on varsin lyhyt, koska sammalja varpukasvillisuus leviää melko nopeasti takaisin. Tästä syystä etenkin pienialaisten kangasvuokon hoitotoimien tulisi olla toistuvia. Useiden eläinlajien, kuten myyrien ja metsäkanalintujen, tiedetään käyttävän kangasvuokkoa ravinnokseen (Ustinov 1990), mikä johtunee keväisen varhaisvihannan niukkuudesta. Myös Evolla havaittiin useiPitkänniemen esiintymän yksilöt IIa-c kukkivat vuonna 2020 ilahduttavan runsaasti, yksilössä IIb oli 5.5. viisi kukkaa ja yksi nuppu. © Ilm ari H äk kin en , 5.5 .2 02
9 Lutukka 36. 2020 na vuosina kukkien katoamista, jonka syynä on todennäköisesti valkohäntäkauriiden laidunnus. Tästä on havaintoja jo 1980-luvulta alkaen. Laidunnus saattaa merkittävästi heikentää uusien yksilöiden syntyä, koska siementuotto estyy täysin. Kangasvuokkojen mahdollisen juuripankin olemassaolon selvittämiseen, sen hyödyntämisen sekä uusien yksilöiden syntymistä auttavien hoitotoimien kehittämiseen tarvittaisiin laaja-alaisempia kokeita. Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A., & Liukko, U.-M. (toim.) 2019: Suomen lajien uhanalaisuus 2019 – Punainen kirja. 703 s. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Jalas, J. 1950: Zur Kausalanalyse der Verbreitung einiger nordischen Osund Sandpflanzen. Annales Botanici Societatis Zoologicae Botanicae Fennicae Vanamo 24: 1–362. From S. (toim.) 2005: Paahdeympäristöjen ekologia ja uhanalaiset lajit. 86 s. Suomen ympäristö 774. Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Kalamees, R., Püssa, K., Vanha-Majamaa, I. & Zobel, K. 2005: The effects of fire and stand age on seedling establishment of Pulsatilla patens in a pine-dominated boreal forest. Canadian Journal of Botany 83: 688–693. Kalliovirta, M., Ryttäri, T. & Heikkinen, R. K. 2006: Population structure of a threatened plant, Pulsatilla patens, in boreal forests: modeling relationships to overgrowth and site closure. Biodiversity and Conservation 15: 3095–3108. Kalliovirta, M. 2007: Tuloksekas kangasvuokon etsintäkampanja. Lutukka 23: 24–26. Kittamaa, S., Ryttäri, T., Ajosenpää, T., Aapala, K., Hallman, E., Lehesvirta, T. & Tukia, H. 2009: Harjumetsien paahdeympäristöt – nykytila ja hoito. Suomen ympäristö 25: 1–88. Laitinen, P. 2008: Metsäpalojen vaikutus kangasvuokon (Pulsatilla vernalis L. Mill.) menestymiseen. 32 s. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto, Bioja ympäristötieteiden laitos. https://jyx.jyu.fi/ handle/123456789/18569 Lampinen, R. & Lahti, T. 2019: Kasviatlas 2018. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. koivu.luomus.fi/kasviatlas. Pirilä, S. 1994: Kangasvuokkokasvustot Hauhon, Janakkalan, Lammin ja Tuuloksen kuntien alueella sekä ympäristötekijöiden ja metsänkäsittelyn vaikutus niihin. 49 s + liitteet. Tutkielma. Evon metsäoppilaitos. Hämeenlinna. Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.) 2010: Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. 685 s. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Ryttäri, T. 2009: Harjujen paisterinteiden kasvilajisto. Teoksessa: Kittamaa, S., Ryttäri, T., Ajosenpä, T., Aapala, K., Hallman, E., Lehesvirta, T. & Tukia, H. 2009: Harjumetsien paahdeympäristöt – nykytila ja hoito. Suomen ympäristö 25: 1–88. Similä, M. & Junninen, K. (toim.) 2011: Metsien ennallistamisen ja luonnonhoidon opas. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja B 157: 1–192. Tukia, H., Hämäläinen, J. & Ryttäri, T. (toim.) 2015: Harjumetsien paahde-elinympäristöverkostot: Metsien luonnonhoidon vaikutukset harjuluontoon, maisemaan ja paahdelajiston monimuotoisuuteen. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 2/2015: 1–103. Uotila, P. 1969: Ecology and area of Pulsatilla patens (L.) Mill. in Finland. Annales Botanici Fennici 6: 105–111. Uotila, P. 1980: Pulsatilla patens × vernalis Suomessa. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 56: 111–117. Ustinov, A. 1990: Kangasvuokon (Pulsatilla vernalis (L.) Mill.) populaatiodynamiikka ja suojelu. 54 s. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. Ten years of management of Pulsatilla vernalis in Hämeenlinna, Evo, S Finland Pulsatilla vernalis is a spring-flowering, endangered and declining European endemic species. In Finland it is treated as vulnerable. It grows in the southeast part of the country, mainly in Scots Pine forests and thrives best in xeric and open habitat types. The species has suffered from the decrease in forest fires and increase in intensive forest management transforming suitable xeric heath forests to more shady and mesic habitats. In order to safeguard the future of the species, active management is often needed. In the Evo area of Hämeenlinna town (biogeographical province of South Häme), active management in two separate localities of the species has been carried out during the past ten years. The management methods have included felling trees, prescribed burning, removing topsoil and spreading ash around individual plants. The treatments increased the vigor of rosettes and induced flowering, yet new individuals were not found, except one in the prescribed burning area. Thus, it can be concluded that with small-scale treatments of combined topsoil removal and ash spreading, the existing individuals can be helped but establishing new individuals requires actions on a larger scale. Henrik Lindberg, Hämeen ammattikorkeakoulu, Metsätalouden koulutusohjelma, Saarelantie 1, 16970 Evo. henrik.lindberg@hamk.fi Teijo Heinänen, Metsähallitus, Järvi-Suomen luontopalvelut, Talaskuja 3, 13200 Hämeenlinna Ilmari Häkkinen, Syreenitie 1, 13210 Hämeenlinna Helena Lundén, Metsähallitus, Rannikon luontopalvelut Ratatie 11, PL 94 01301 Vantaa Kylmänkukkain, vilukukkain, viluvuokko, ei takatalvi huoleta. © Henrik Lindberg, 12.5.2020
10 Lutukka 36. 2020 Kamppailu lupiinin kanssa ketosuorasta KIMMO SAARINEN KAAPO SAARINEN R eipas vuosikymmen sitten meuhkasimme (Saarinen ym. 2008) ensimmäistä kertaa komealupiinista (Lupinus polyphyllus), emmekä aiheetta. Vuoden 2006 kasviatlaskartalla amerikkalainen kasvikarkulainen löytyi 1 489 peninkulmaruudulta (10 × 10 km 2 ), mutta päivitys vuodelta 2018 sisälsi jo 2 139 lupiiniruutua – kasvua yli 40 %. Raino Lampisen (suull.) mukaan mikään muu taksoni ei ole yleistynyt yhtä paljon sitten ensimmäisen verkosta löytyvän kasviatlasvuoden. Toistaiseksi pohjoisimmat lupiinilöydöt ovat Inarista kesältä 2017 (Lampinen & Lahti 2019). Lupiinin ohella uusia atlasruutuja ovat rohmunneet myös rusoamerikanhorsma (Epilobium adenocaulon) ja jättipalsami (Impatiens glandulifera). Suomen kansallisessa vieraslajistrategiassa (Niemivuo-Lahti 2012) kolmikko sisältyy haitalliseksi luokiteltuihin vieraslajeihin, jotka ovat levinneet luontaiselta levinneisyysalueeltaan Suomeen ihmisen mukana joko tahattomasti tai tarkoituksella, ja jotka aiheuttavat tietyllä alueella, tietyssä paikassa ja tiettynä aikana välittömästi tai välillisesti ekologista, taloudellista, terveydellistä tai sosiaalista haittaa, joka vaatii erityisiä toimenpiteitä. Lupiinia sanovat kauniiksi kukkiessaan, mutta Etelä-Karjalassa sen valtaamilla tienpientareilla oli keskimäärin kahdeksan kasvilajia vähemmän kuin lupiinittomilla pientareilla (Saarinen ym. 2008). Haitat monistuivat myös hyönteislajistoon, sillä perhosetkin karttoivat lupiinin valtaamia pientareita (Valtonen ym. 2006). Vieraslajistrategiassa kantavana ajatuksena on ehkäistä haitallisten vieraslajien aiheuttamia haittoja ja riskejä Suomen luonnolle, luonnonvarojen kestävälle hyödyntämiselle, elinkeinoille sekä yhteiskunnan ja ihmisten hyvinvoinnille. Vieraslajien vyöry on ainakin tiedostettu yhä näkyvämmin sillä niistä on tehtailtu kirjoja (mm. Turunen & Raitanen 2015, Lehtiniemi ym. 2016, Jauni & Seppälä 2017) ja kansallisen vieraslajiportaalin ( vieraslajit.fi ) avulla kansalaiset voivat nyt ilmoittaa vieraslajien esiintymistä. Vuonna 2018 käynnistyi Suomen luonnonsuojeluliiton koordinoima ja EU:n LIFE-ohjelman pääosin rahoittama vieraslajihanke ( VieKas ), joka päättyy vuonna 2023. Siinä torjutaan jättipalsamia, jättiputkia ja muita vieraskasveja eri puolilla Suomea sekä viestitään vieraslajien haitallisuudesta ja torjuntamahdollisuuksista. Vielä tänä kesänä jatkuvassa Allergia-, Ihoja Astmaliiton sekä WWF Suomen yhteisessä Terve askel luontoon -hankkeessa keskeisenä toimintamuotona on puolestaan kurt© Kimmo Saarinen, 29.6.2017
11 Lutukka 36. 2020 ? Tästä alkaa noin neljän kilometrin ketosuora valtatie kuuden reunalla Joutsenosta Lappeenrannan suuntaan. ? Ketosuoran länsipäässä myöhemmin valmistuneen tieosuuden alku ei jää rullaluistelijaltakaan huomaamatta. Pientareita hallitsee sininen. ? ? turuusun (Rosa rugosa) ja jättipalsamin kitkentä talkoovoimin niiltä osin kuin koronatilanne jonkinlaisen kokoontumisen sallii. Mekään emme ole jääneet vieraslajihuumasta paitsi. Poikani Kaapon kanssa olemme kohdentaneet oman hankkeemme vanhaan tuttavaan lupiiniin, jonka kanssa olemme vääntäneet tienvarsikedon hallinnasta Lappeenrannan ja Imatran välissä. Eikä loppua näy. Joutsenon (ES) komea ketosuora Ensimmäistä Salpausselkää myötäilevä valtatie 6 jatkuu Kouvolasta läpi Lappeenrannan ja Imatran aina Joensuuhun ja Kajaaniin asti. Aikaisemmin tie oli pääosin kaksikaistainen, mutta Joutsenoon valmistui vuonna 2003 Muukon ja Ahvenlammen väliin noin 4,5 kilometrin liki suora osuus nelikaistatietä (6776– 6778:3574–3578). Vuoden 2009 kuntaliitoksen jälkeen paikka on osa Lappeenrantaa. Nelikaistatietä seurailevasta kevyen liikenteen väylästä muodostui varsinkin rullaluistelijoiden suosima suora. Itsekin huomasin luistelun lomassa, kuinka tien ja pyörätien väliselle paljaalle hiekkamaalle ja varsinkin pyörätien puoleiselle penkereelle kehittyi vajaassa vuosikymmenessä kerJoutsenon suoran ja sitä myötäilevän pyörätien väliselle paljaalle hiekkamaalle ja varsinkin pyörätien puoleiselle penkereelle on kehittynyt näyttävää ketokasvillisuutta. © K im m o S aa rin en , 29 .6 .2 01 7 CC 4.0, Maanmittauslaitos, Avoimien aineistojen tiedostopalvelu, 2018
12 Lutukka 36. 2020 rassaan näyttävää ketokasvillisuutta. Kuulopuheiden mukaan tällaiseen olisi rakennusvaiheessa tähdättykin, mutta Kaakkois-Suomen Elinkeino-, liikenneja ympäristökeskuksen (ELY) aluevastaava Sakari Häyhän (suull.) mukaan piennarketo lienee syntynyt ihan vahingossa. Pahimmalta multaukselta säästynyt karu hiekkamaa on joka tapauksessa luonnostaan hyvä pohja ketokasvillisuudelle, joka puolestaan on houkutellut paikalle useita paahteisiin oloihin mieltyneitä vaateliaita perhosia. Nyt neljän hehtaarin (10 m × 4 km) ketosuoraa kirjovat varsinkin ahopäivänkakkara (Leucanthemum vulgare), kanerva (Calluna vulgaris), ketomaruna (Artemisia campestris), kissankello (Campanula rotundifolia), ruusuruoho (Knautia arvensis) sekä monenlaiset keltanot (Hieracium, Pilosella). Paikalla viihtyvät myös heinäratamo (Plantago lanceolata), kelta-apila (Trifolium aureum), keltamaite (Lotus corniculatus), ketoneilikka (Dianthus deltoides), metsänätkelmä (Lathyrus sylvestris), mäkikuisma (Hypericum perforatum) ja mäkitervakko (Viscaria vulgaris). Parasta on kuitenkin koiranputken (Anthriscus sylvestris) kaltaisten kookkaiden typensuosijakasvien lähes täydellinen puuttuminen. Perusparannuksen yhteydessä valtatien pätkä sai nelikaistaista jatkoa Lappeenrannan suuntaan vuonna 2010 ja Imatran suuntaan vuotta myöhemmin. Siellä, minne uusi tie meluvalleineen tuli, mullattu maaperä oli alusta lähtien lupiinin infektoima. Vuoden 2010 kirjoituksemme (Saarinen ym. 2010) ennakointi uusien pientareiden menetyksestä on toteutunut karusti. Muukosta Lappeenrantaan ja Ahvenlammelta Imatran suuntaan pientareet ovat jo valtaosin lupiinin peitossa. Kesällä 2017 tehty yhteinen pyörälenkki pojan kanssa havahdutti, kuinka lupiinin erillispesäkkeitä oli ilmaantunut myös edellä kuvatulle ketosuoralle. Koska aikaisemmat lupiinin hillintäyrityksemme niittämällä ja repimällä Lappeenrannan ja Imatran rajamailla sijaitsevalla täyttömaalla ja kahdessa hylätyssä sorakuopassa olivat tuloksiltaan vaatimattomia (Saarinen ym. 2010), tällä kerralla otettiin käyttöön kemiallinen ase. Myrkyllistä kyytiä kesällä 2017 Ensimmäisen lupiini-iskun tein (Kimmo S.) aurinkoisena päivänä 29.6.2017. Tarakalla oli pieni sumutinpullo ja torjunta-ainekanisteri, kädessä kolme karttaliuskaa, joille kirjasin yksittäisten lupiiniversojen sijainnit ja isompien kasvustojen versomäärät tai kasvustojen koot. Valtatien varressa 55 metrin välein olleet valaisinpylväät tekivät kasvustojen kirjaamisesta helppoa. Lappeenrannan suuntaan noin neljän kilometrin mat? Kesäkuun alussa ketosuoran kukkameressä piilottelee ei-toivottu valkokukkainen vieras. © K im m o S aa rin en , 10 .6 .2 01 8 © K im m o S aa rin en 29 .6 .2 01 7
13 Lutukka 36. 2020 Kukkivia lupiineja ei ole vaikea huomata matalan ketokasvillisuuden seasta. ? Heinäkuussa 2017 pyörätien reuna oli jo niitetty parin metrin leveydeltä. Kaksi viikkoa aiemmin käsitelty lupiini on jäänyt vielä hetkeksi pystyyn. kalta löytyi 120 yksittäistä lupiinia tai muutamien versojen ryhmää, kaikkiaan 70 paikalta. Lisäksi alueella oli kymmenen isompaa kasvustoa, joiden yhteispinta-alaksi arvioin noin 300 neliömetriä. Sadan metrin matkalla oli siis keskimäärin vain kolme yksittäistä kasvia ja muutama isompi kasvusto kilometrillä. Terästornin teollisuuskiinteistön kohdalla lopetin laskennan yhtenäiseen lupiinimereen, joka on myöhemmän tierakennusvaiheen tulosta. Sekaan en tohtinut myrkkyjenkään kanssa, vaikka sieltähän lupiini ketosuorallekin kulkeutuu pientareiden niiton yhteydessä. Paluumatkalla sumutin karttamerkintöjen perusteella systemaattisesti kaikki löytämäni lupiinit lukuun ottamatta kolmea isointa kasvustoa, joiden koko vaihteli 40–60 m 2 . Moisten äärellä olin pienen sumutinpullon kanssa nöyrää poikaa. Yksittäiset lupiinit olivat helppoja käsiteltäviä, sillä kasvit kohosivat röyhkeästi muun kasvillisuuden yläpuolelle. Tässä vaiheessa löytyi myös joitakin pienempiä ja pääosin steriilejä siementaimia, jotka sumutin myös. Kolmen tunnin urakoinnin myötä kämmenet kramppasivat ja glyfosaattiliuosta oli kulunut neljä litraa. Pari viikkoa myöhemmin (14.7.2017) lupiinit olivat lupaavasti ruskistuneet mutta joissakin varsissa näkyi palkoja. Tuottivatkohan ne vielä itämiskykyisiä siemeniä? Kukkivia lupiineja näkyi vain muutamissa sumuttamatta jääneissä kasvustoissa, joissa versot olivat pääosin palkovaiheessa. Katkoimme ne kaikki. Lisäksi pientareilla vihersi mitä ilmeisimmin käsittelyvaiheessa huomaamatta jääneitä steriilejä lupiininpoikasia. Pyörätien reuna oli kuitenkin niitetty muutaman metrin leveydeltä, joten siltä osin käsitellyt lupiinit olivat katkenneet. Todennäköisesti tehoaineet olivat ehtineet vaikuttaa niidenkin juuristoon. Elokuun lopulla (26.8.2017) palasin ketosuoralle 1,5 litran painepullon kanssa, jolla suihkutin ”rempseämmin” kolme aiemmin käsittelemättä jäänyttä isointa kasvustoa. Jatkoin samalla mitalla myös yhtenäisemmässä lupiinikasvustossa Joutsenon puoleisessa itäpäässä. Viikko oli ollut sateinen, mutta käsittely onnistui sentään poutasäässä. Illalla vettä © Kimmo Saarinen, 14.7.2017 13
14 Lutukka 36. 2020 ?? Yksi kesällä 2017 myrkytetyistä keskikokoisista kasvustoista, jonka paikalla ei seuraavana kesänä kasvanut enää yhtään lupiinia. ? Kolme viikkoa aiemmin käsitelty lupiini riutuu mutta sinnittelee. Kasvi lähti maasta juurineen. satoi taas ravakasti, joten torjuntatulokset saattoivat ainakin osin vesittyä. Syksyä kohti ehdimme jo intoilla, ettei ketosuoralla juuri lupiineja näkyisi, mutta pettymykseksi laskimme niitä yhdellä lokakuisella ohiajolla ainakin 71 versoa. Tarvitaan siis lisää myrkkyä. Lupiinihan on niukentunut! Toisena vuotena lähdimme torjunta-aineen kanssa liikkeelle jo toukokuun lopulla (22.5.2018). Lupiinit olivat pääosin nupulla, ja vasta joitakin kukkia oli auennut. Alkukierroksella laskettiin noin 330 lupiiniversoa kaikkiaan 63 paikalta. Rajanveto oli kuitenkin vaikeaa, mitkä olivatkaan erillisiä ja mitkä yhtä kasvustoa. Osa isoista kasvustoista oli selvästi pirstoutunut yksittäisiksi lupiineiksi, ja niistäkin monet näyttivät vaivaisilta. Ainakin muutama pienempi kasvusto oli hävinnyt tyystin! Myös yksittäiset lupiinit olivat pääsääntöisesti kadonneet, mutta joidenkin kohdalla oli useampia uusia tilalla, kenties edellisvuosien siementaimia. Myös uusia yksittäisiä lupiineja löytyi monin paikoin; nekin olivat todennäköisesti olleet edelliskesänä niin pieniä, etteivät silloin tulleet nähdyiksi. © Kimmo Saarinen, 29.6.2017 © Kimmo Saarinen, 4.7.2018 © Kimmo Saarinen, 10.6.2018
15 Lutukka 36. 2020 Lupiinin menestyksen salaisuus karussa ympäristössä löytyy maan alta. Juurien paljastaminen vaatii raakaa voimaa tai apuvälineitä. Tällä kerralla isä-Saarinen ruiskutti kaikki löydetyt lupiinit. Käytössä oli hyvä sumutinpullo, joka pisaroi hienojakoisesti ”kiillottaen” lehdet kauttaaltaan. Glyfosaattiliuoksen puolittunut kulutus (2 l) ilmensi osaltaan lupiinien määrän vähenemistä. Käsittelyn yhteydessä tuli löydettyä hämmästyttävän pieniä siementaimia monen isomman vierestä, joten arvatenkin ketosuoralle jäi vielä jonkinmoinen lupiinijoukko tulevien vuosien riesaksi. Muutamia viikkoja myöhemmin (10.6.2018) glyfosaattia oli taas mukana mutta pullon hajotessa torjunta vaihtui perinteisempään repimiseen. Hiekkaisimmilta paikoilta lupiinit lähtivätkin juurineen, mutta ilman apuvälineitä useimmat menivät poikki maan pinnasta. Pitkään jatkunut kuivuus näkyi jopa lupiinien nuupahtamisena. Tien ja pyörätien välistä löytyi enää yksittäisiä kasveja, ei enää yhtään isompaa kasvustoa. Vankimmassakin oli ainoastaan seitsemän lupiinia ja nekin matalan steriilejä ”lehtikimppuja”. Kukkivia lupiineja löytyi vain 33 kaikkiaan 21 erillisestä paikasta. Lisäksi pyörätien ja sen pohjoispuolella kulkevan junaradan välissä oli 15 kasvustoa ja niissä noin 85 kukkivaa kasvia; yhdessä kasvustossa oli 50 versoa, muut olivat lähinnä yksittäisiä kukintovarsia. Heinäkuun lopulla koko ketosuora oli jälleen niitetty. Ohiajamalla steriilejä lupiineja laskettiin vain 30, kaikki vaatimattomia kooltaan (10–30 cm). Poistimme ne maata myöten, ja muutama lähti kuivuuden avittamana jopa juurineen. Ja kolmas kesä toden sanoo? Vuonna 2019 hylkäsimme myrkyt ja keskityimme Kaapon kanssa mahdollisesti vielä löytyvien lupiinien repimiseen. Ja löytyihän niitä, rehellisesti sanottuna enemmän kuin kahden kesän käsittelyjen pohjalta olisin toivonut. Toukokuun kartoituksessa (26.5.2019) tuloksena oli 414 versoa 72 paikalta. Pääsääntöisesti kasvit olivat yksittäin tai muutamien ryhmissä, joidenkin kymmenien keskittymiä oli kuusi ja alun perin ison kasvuston paikalta löytyi vielä melkein kaksisataa pientä versoa. Useimmat saatiin revittyä vain maata myöten, sillä kasvin juuret ovat hämmästyttävän tiukassa. Vain muutamat saimme ylös perustuksineen; jäävuorivertaukselta ei voinut välttyä, kun pienelläkin lehtinipulla saattoi olla tanakka puolimetrinen juurakko! Elokuun tarkastuskäyntiin (26.8.2019) asennoiduimme jonkinlaisena lopputilanteen arviona. Vaikka pientareet oli perinteiseen tapaan niitetty heinäkuun lopulla, ketosuoralta löytyi vielä 278 lupiinia © K im m o S aa rin en , 26 .5 .2 01 9
16 Lutukka 36. 2020 Keväällä 2020 vapunaaton hyisen pyöräretken kruunasi vain kolme havaintoa lupiinista. 40 paikalta. Iloa tuotti sentään heinäratamo, joka vaikuttaa selvästi runsastuneen viime vuosina. Ajoradan reunamille joitakin vuosia sitten asettunut rantavehnäkin (Leymus arenarius) levittäytyy hiljalleen. Joutsenon ketosuora on edelleen ilo ohiajavan tai -luistelevan silmille. Päivänkakkarat ja monet muut ketojen ja niittyjen kasvit pääsevät kukkaan, kun typpeä suosivat isommat piennarkasvit puuttuvat. Lupiiniakin on sentään vähemmän kuin kolme vuotta sitten, vain seitsemän kukkaversoa sadalla metrillä, mutta… Siemeniä syntyy joka vuosi ja niittokoneet levittävät lisää molemmista päistä. Arvioimme aikaisemmin (Saarinen ym. 2008), että yksi lupiini tuottaa noin 1 700 siementä, jotka lennähtivät parhaimmillaan 1,7 metriä. Yhdestä pientareelle jääneestä kukinnosta voi kehittyä vain muutamassa vuodessa kymmenien neliömetrien kasvusto, jonka siementuotto nousee jo satoihin tuhansiin. Kesken ei tekisi mieli jättää. Alkuvuosina ketosuoralla oltiin samanlaisten kysymysten äärellä kuin Ryttäri (2019) Kirkkonummen Mäkiluodossa: lupiinin kemiallinen torjunta ei lähtökohtaisesti innostanut, mutta rajallisin voimin se voi olla käytännössä ainoa järkevä ratkaisu. Tapauksissamme on muutenkin yhteistä, mutta ne tulokset! Katson kateellisena Mäkiluodon lupiinittomia kuvia: Joutsenon ketosuoralla torjuntahidasteena lienee vuosien saatossa kasvanut maaperän siemenpankki, jonka takia harrastusta on pakko jatkaa. Vaikka toukokuun 2020 alkaessa kevät oli myöhässä, vappuna jo ainakin kolme lupiinia nosti suoralla päätään. Tänä vuonna ne lähtevät – ja toivottavasti loputkin! Battle against the Garden Lupin in a dry road-verge meadow in Joutseno, SE Finland Since 2017 the invasive Garden Lupin (Lupinus polyphyllus) has been systematically eradicated along a 4-km road verge with a diverse meadow flora in Joutseno (South Savo). In June 2017 lupins were counted in 80 localities, 70 of which had a total of 120 single plants or groups of a few plants, and ten larger colonies covered a total of 300 m². All the plants were sprayed with glyphosate in June or August 2017. In the following year a total of 330 individual lupins were noted in 63 localities. Larger colonies were notably smaller than in 2017 and some had even disappeared. Once more all detected lupins were poisoned in May 2018. Later in the summer the rest of the lupins were cut down or eradicated where possible. Despite these actions we could still find 414 lupin plants at 72 separate sites in May 2019. All these plants were cut down, but almost 300 were still counted at 40 sites in August 2019. So the battle must be continued until the apparently strong seed bank of the Garden Lupins is eliminated. Kimmo Saarinen, Etelä Karjalan Allergiaja Ympäristöinstituutti, Vuoksenniskantie 64, 55800 Imatra. kimmo.saarinen@allergia.fi © K im m o S aa rin en , 30 .4 .2 02 Jauni, M. & Seppälä, M. 2017: Kotipihan valtaajat – Opas haitallisten vieraslajien torjuntaan. 290 s. Into Kustannus Oy. Helsinki. Lampinen, R. & Lahti, T. 2019: Kasviatlas 2018. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. koivu.luomus.fi/kasviatlas. Lehtiniemi, M., Nummi, P. & Leppäkoski, E. 2016: Jättiputkesta citykaniin – Vieraslajit Suomessa. 168 s. Docendo. Jyväskylä. Niemivuo-Lahti, J. (toim.) 2012: Kansallinen vieraslajistrategia. 126 s. Maaja metsätalousministeriö. Helsinki. Ryttäri, T. 2019: Lupiinisota Mäkiluodossa. Lutukka 35: 67–71. Saarinen, K., Jantunen, J. & Valtonen, A. 2008: Paljon melua lupiinista – eikä suotta. Lutukka 24: 43–49. Saarinen, K., Jantunen, J. & Valanti, M. 2010: Niittokaan ei hillitse lupiinia. Lutukka 26: 10–15. Turunen, S. & Raitanen, M. 2015: Valloittavat lajit. 324 s. Into Kustannus Oy. Jyväskylä. Valtonen, A., Jantunen, J. & Saarinen, K. 2006: Flora and Lepidoptera fauna adversely affected by invasive Lupinus polyphyllus along road verges. Biological Conservation 133: 389–396.
17 Lutukka 36. 2020 K irjoitus jatkaa Enontekiön suurtuntureiden kasviston esittelyä (Väre ym. 2008, 2010, 2015, 2016). Putki lo kasvien nimistö noudattaa Suomen putkilokasvien luetteloa (Kurtto ym. 2019). Kilpisjärveltä noin 35 km koilliseen ovat Haltin (pohjoissaameksi Háldi) ja Ridnin (Ritni?hokka = tykkylumihuippu) geologialtaan eripariset tunturit, ainoat joiden lakialueet kohoavat Suomessa yli 1300 metrin. Niiden välisessä laaksossa on yksi Tornionjoen latvajärvistä, Haldijávri (923 m m.p.y.) ja sen laskujoki Govdajohka. Tunturit ovat Norjan vastaisella rajalla. Suomen korkein kohta on Haltilla (1323,6 m), Ridnin laki jää perin niukasti toiseksi (1317,1 m). Ridnin kaakkoiskupeessa sijaitseva Ritnijávri on yksi Suomen korkeimmalla sijaitsevista järvistä, 987 m. Sitäkin korkeammalla (1126,5 m) on 200 m pitkä nimetön pieni järvi Haltin ja Ridnin välissä lähellä Norjan rajaa. Haltin ja Ridnin ylhiötuntureiden kasvit Ráisduottarháldi (1361 m), Haltin laen korkein huippu, on Norjan puolella. Itsenäisyyden satavuotisjuhlamme kunniaksi Norjassa tehtiin aloite rajan siirrosta siten, että korkein laki sijaitsisi Suomessa. Siten olisi korjattu vuoden 1752 erehdys Ruotsin ja Tanskan välisessä rajanvedossa, jossa rajan olisi tullut kulkea korkeimman laen kautta. Hanke kaatui viranomaisvastustukseen; tilastot olisi pitänyt laatia uusiksi, mikä näin tietotekniikan aikakaudella onkin erinomaisen vaikeaa. Tarkasteltava alue (26,7 km 2 ) rajautuu etelässä Etueli Pikku-Haltin (1220 m), Ridnin ja Ritnijávrin eteläosiin (yhtenäiskoordinaatiston pohjoiskoordinaatti 7698), idässä Ridnin itärinteen tienoille, muissa ilmansuunnissa Norjan vastaiseen rajaan. Pohjoisimman pisteen pohjoiskoordinaatti on noin 77028. Etu-Haltin ja HalEtu-Halti 1220 m ? ja alueelle tyypillistä tunturiliusketta ? HENRY VÄRE HEIDI KAIPIAINEN-VÄRE 17 © H en ry V är e 22 .7 .2 01 1 © H en ry V är e 9. 8. 20 02
18 Lutukka 36. 2020 tin välissä on Suomen kolmanneksi korkein tunturi, Kiedditsohkka eli Giedde?hokka (1285 m). Haltin itäpuolella ja Ridnin pohjoispuolella on Ruvdnoaivi (1234,7 m). Koska lähes koko alue on yli tuhannessa metrissä, ei itse Halti vaikuta erityisen korkealta. Sen huipulta on hieno näkymä etelään yli Haldijávrin ja Pitsusjärven (Bih?osjávri), Norjan tuntureille ja itään Ridnin lakialueelle. Kallioperä Haltin – Ridnin tienoo on mannerlaattojen liikkeiden myötä syntyneillä ylityöntölaattojen alueella, Kaledonideilla. Vuorijonon Skandinavinen osa tunnetaan nimellä Skandit tai Kölivuoristo. Kaledonidit jatkuvat Pohjanmeren alitse Skotlantiin. Vuorijono syntyi siluuri-devonikaudella (450– 400 milj. vuotta sitten). Se yltää Enontekiön puolelle noin 20 km luoteesta päin. Näiden laattojen reunamat työntyivät Finnmark-vaiheessa LuoteisLapin arkeeisen kambrialueen ikivanhojen gneissien päälle. Skandien vanhimmat eli alimmat kivet (esimerkiksi Saanan tyvellä) koostuvat ohuesta pohjakonglomeraattikerroksesta, kivettyneestä rantasorasta, jonka ikä on noin 550 miljoonaa vuotta. Pohja? Haltin ruskeat kivilajit ohjaavat kulkijaa jo kaukaa kohteeseensa. Haltin laella on kauas näkyvä kivistä ladottu rajapyykki Norjan ja Suomen rajalla. 2 km © H en ry V är e, 25 .7 .2 00 2 CC 4.0, Maanmittauslaitos, Avoimien aineistojen tiedostopalvelu, 2018 © Henry Väre, 2.8.2010 18
Haltin laella on kauas näkyvä kivistä ladottu rajapyykki Norjan ja Suomen rajalla. kerrostuman päällä on paikoin yli 100 metriä paksulti metamorfoituneita savija hiekkakiviä, jotka ovat osin fossiilipitoisia. Niiden päälle on siirtynyt luoteesta Suomesta puuttuvan Jerta-laatan sedimenttikiviä, jotka sisältävät mm. dolomiittisia kalkkikiviä ja sinikvartsiittia. Edellisen päällä on eri aikoina, ilmeisesti satojen kilometrien päästä luoteesta työntynyt Kalak-kompleksi, kolme varsinaista kaledonista ylityöntölaattaa, Nalganas-, Nabarja Vaddas-laatat (Lehtovaara 1989). Ylityöntölaatat (norj. nappe) ovat melko vaaka-asentoisia mutta siirrosten lohkomia. Kompleksille tyypillinen kivilaji on arkoosikvartsiittia, niin sanottua tunturiliusketta, joka ylityönnössä sai voimakkaan läpikotaisen liuskeisuuden ja on erittäin kovaa. Liuskeen loiva kaade suuntautuu pohjoiskoilliseen. Alueellisesti suurin ja vanhin on Nalganas-laatta. Se on pelkkää arkoosikvartsiittia, josta esimerkiksi Saana-tunturin yläosa koostuu. Toiseksi nuorin Nabar-laatta on gneissien ja keskiravinteisten amfiboliittien luonnehtimaa, ja sen yläosa on graniittikiilleliusketta (Lehtovaara 1984, 1995). Haltilla ylin ja nuorin yksikkö on siluurikautinen Vaddas-laatta (430 milj. v.). Sitä ei ole muualla Suomessa. Sen kivet ovat vaihtelevampia, väriltään tummanruskeita, mafisia, osin ultraemäksisiä syväkiviä. Haltilla on duniitti-, troktoliittija oliviinigabrokumulaatteja, Ridnillä gabrokerrosjuonia (Sipilä 1991). Ultraemäksisiltä kivilajeilta alapuoliset rinteet saavat ravinnelisää, ja alueella kasvaa eräitä kalkinsuosijoita vaikka dolomiittikivet puuttuvat. Ridnin eteläosassa rinteet ovat yläpuolisilta happamilta kivilajeilta valuvien vesien kostuttamia. Näiden tuntureiden kasvistollisen erityispiirteen saavat aikaan laajat syväkivimuodostumat sekä alueen sijainti korkealla, pääosin keskipaljakalla yli 1100 metrissä ja lakialueet yläpaljakalla yli 1250 metrissä. Yläpaljakkaa ei ole muualla Suomessa. Suurin osa Haltin – Ridnin laajasta lakialueesta on kivikkoista, paikoin jopa louhikkoista. Laajoja pahtoja ja jyrkännetörmiä on etenkin Ridnin itärinteellä Ridnijávrin yläpuolella. Ridnin lumijääkenttä Ridnin itärinteellä 1180–1270 metrin korkeudella on ollut Suomen suurin ja ainoa melko pysyvä lumijääkenttä. Se havaittiin vuonna 1892. Vuosien 1960–1991 välillä otetuissa ilmakuvissa tämä noin viiden kilometrin pituinen ja 600 metrin levyinen lumijääkenttä näkyi samankokoisena ja -muotoisena. Paksuus oli enimmillään 6,2 metriä. 2000-luvun puolivälissä lumijääkenttä pieneni huomattavasti ja jakautui useaan osaan (Hirvas ym. 2005). Vuonna 2018 se oli pirstoutunut olemattomiin (Väre 2019). ? Näkymä Pitsusjärvelle Ridni-tunturilta. Retkeilyreitti Haltille kulkee järven itärantaa myötäillen. ?? Sopulintunturitädyke, Veronica alpina subsp. pumila, kannattaa pitää mielessä alueella kulkiessa, se lienee tiedettyä yleisempi. ? Lapinnädän, Cherleria biflora, tieteellinen nimi on muuttunut uudessa nimistössämme, kuten monen muunkin tässä kirjoituksessa mainitun kasvin. © H en ry V är e © Henry Väre 19
20 Lutukka 36. 2020 Ridnin laella ikiroudan paksuus on 5–15 metriä ja kesäisin sulavan moreenialueen elollinen kerros noin metrin. Moreenipeitteen paksuuden on tulkittu vaihtelevan yhdestä viiteen metriin. Sulan aktiivikerroksen syvyys on kasvanut 2000-luvulla noin 30 % (Vanhala & Lintinen 2009). Sijaintinsa tähden, korkealla merenpinnasta mutta lähellä Jäämerta, alue on altis voimakkaille tuulille ja sumuille. Näkyvyys on usein kehno ja sade yllättää nopeasti. Jäkäläkartoittaja Kimmo Jääskeläinen sai maastoretkellään vuonna 2016 odottaa paluukyytiä lähes viikon. Alueen kasvitutkijoita Aluetta tutki ensimmäisenä Enontekiötä laajalti kiertänyt John Lindén, vuonna 1889 (Lindén 1943). Sittemmin monet ovat mielineet tänne eräälle maamme syrjäisimmälle kolkalle: • Heikki Roivainen 1935, 1936, 1968 • K. J. Lounamaa, Paavo Niemelä, E. J. Valovirta ja Aarne Vuorisalo 1947 • Arvi J. Huuskonen 1948, 1949, 1958, 1964, 1966, 1968, 1971 • Jukka Lounamaa 1948 • Paavo Kallio, Yrjö Mäkinen ja Niina Taren 1954 • Aino Henssen ja A. J. Huuskonen 1955 • Leo Lindgren 1955 • Aino Henssen 1956 • Tapio Laine 1956, 1960, 1962, 1966 • Heikki ja Laila Roivainen 1958 • Tapio Laine ja Ilkka Kukkonen 1961 • Rainar Hakulinen 1968 • Seppo Vuokko 1977 • Riikka Juutinen 2010 • Kimmo Jääskeläinen 2016 Muutamat muutkin ovat tuoneet joitain kasveja muistoksi vaellukseltaan. Enontekiön kasvitutkimuksen varsinainen nestori, Heikki Roivainen (1900–1983), keräsi Haltin – Ridnin alueelta näytteitä neljänä kesänä. Roivaisen tavoite oli Käsivarren kasvisto, jonka käsikirjoituksen aihio on Kasvimuseon arkistossa Helsingissä. Roivaisen keräämiä putkilokasveja (H) ovat muun muassa kaljukissankäpälä (Antennaria porsildii) isokissankäpälä (A. villifera), napakellohärkki (Cerastium nigrescens var. laxum), lapinkynsimö (Draba lactea), ruijanvihvilä (Juncus arcticus) ja rikkileinikki (Ranunculus sulphureus). Roivainen keräsi rikkileinikin vuonna 1958, mutta Tapio Laine oli havainnut sen hieman aiemmin, 1956 tai 1957 (Lammes 1991). Lammes keräsi myös sammalia. Alueen uutterin vaeltelija oli kuitenkin Arvi J. Huuskonen. Hän keräsi kahdeksana kesänä etenkin jäkäliä. Turkulaiset kasvitieteilijät tekivät Paavo Kallion johdolla Enontekiölle pitkiä suurtunturivaelluksia vuosina 1946, 1954 ja 1955 (Kallio 1949, 1954, 1956, Lounamaa 1948). Vuoden 1946 esiretki ylsi Haltille saakka. Sittemmin turkulaiset keskittyivät Inarin Lappiin, vain Tapio Laine (myöhemmin Lammes) jatkoi tutkimuksia Enontekiöllä (Lammes 1974). Myöhemmin monet kasvitutkijat ja -harrastajat ovat kulkeneet alueella, mutta säännöllinen kartoitus alkoi vasta 1980-luvulla. Olemme yhdessä muiden kanssa tai erikseen vierailleet alueella neljä kertaa kasviatlasruutuja tekemässä ja uhanalaisten putkilokasvien sekä sammalten esiintymiä kartoittamassa: • 1988 Risto Virtanen ja Henry Väre • 2000 Heidi Kaipiainen ja Henry Väre • 2002 Heidi Kaipiainen, Roosa Leimu, Kimmo Syrjänen ja Henry Väre • 2011 Heidi Kaipiainen-Väre, Kimmo Syrjänen ja Henry Väre ? Laajoja pahtoja ja jyrkännetörmiä on etenkin Ridnin itärinteellä Ridnijávrin yläpuolella. © Henry Väre, 21.7.2011 20