• Ennen kun pääsemme Laaksosen kotipihalta viittäkymmentä metriä kauemmaksi, Juha on näyttänyt jo muutaman puun ja linnunpöntön, joissa oravat ovat viime vuosina pesineet. Yhdessä pöntössä orava on asustellut pari talvea. Juha on seurannut tämän oravan elämää tarkasti vuoden verran. Se kuulemma lähtee heti aamuvaloilla liikkeelle, ahertaa muutaman tunnin, menee päivälevolle ja jatkaa sitten askareitaan. Ennen hämärän tuloa se sujahtaa takaisin koloonsa. Pimeässä oravat eivät liiku. Viereisessä puussa on pesinyt kottarainen ja pesii ehkä tänäkin vuonna, ainakin yksi lintu laulaa naapuripöntön edustalla. Laaksonen on innoissaan. ”Voi kun tulisi samat kaverit takaisin kuin viime vuonna, toisella on jalassaan kultainen rengas, toisella sininen. Niitä mä odottelen. Kahtena vuonna on poikaset lähteneet kesäkuun ensimmäinen päivä. Hyvin ovat oravat ja kottaraiset tulleet toimeen. Olen tehnyt pönttöön 45-millisen suuaukon, oravan pää ei mahdu sisään siitä. Kottaraiset saavat olla rauhassa.” Kuuset kotina, oksistot valtateinä Laaksonen myöntää, että orava on luonteeltaan petomainen ja uhka linnunpoikasille, mutta väittää, että Lauttasaaressa on niin paljon muutakin ravintoa tarjolla, ettei oravien kesäinen pääharrastus ole lintujen pesien ryöstely. Lintujen ruokintapaikoilta löytyy syötävää, puissa on käpyjen siemeniä, hedelmiä ja marjoja sekä syksyllä sieniä. Kallion päällä kasvavien sammalmättäiden alla on kesälläkin kuulemma niin paljon oravien piilottamia pähkinöitä ja auringonkukansiemeniä ettei sitä pysty edes arvioimaan. Matka katkeaa jälleen. Nyt joudumme katsomaan puiden latvuksiin. ”Kato noita oksia. Ne on tärkeitä tässä ulkoilupolun vieressä. Tuolla menee reitti. Oravat tulevat noita puita pitkin ja tässä on luonteva kohtaa ylittää tie. Latvuksia pitkin. Maassa on varallisempi liikkua, varsinkin jos joutuu ylittämään autoteitä. Jonkun mielestä tämä on huonokuntoinen puu ja pitäisi kaataa. Mutta sitten katkeaa myös toisten valtatie.” Toden totta, harva tulee ajatelleeksi puiden merkitystä eläinten kannalta. Varsinkaan, että niillä on suuri merkitys kulkuväylinä. Laaksonen on jo siirtynyt kertomaan vanhojen kuusten ja muiden puulajien tärkeydestä oravien pesimä6 6.4.2022 Nro 13 LUONTO Lauttasaaren eteläkärjessä on keväinen tunnelma. Meriharakat ovat jo saapuneet ja lokit kaklattavat, mutta mereltä huokuu koleutta ja kosteutta. Juha Laaksosella on mukanaan uusin teoksensa: Orava – metsien tuttu tuntematon. Oravien Lauttasaari ”Kyllä mä olen pikkupojasta asti ihmetellyt ja ihaillut oravia.” TEKSTI Juha Roiha KUVAT Juha Laaksonen paikkoina ja ravintoaittoina sekä puiden arvosta niin ihmisten kuin eläinten kannalta. Kun suuret puut kaadetaan, niitä ei yhden ihmisiän aikana saada takaisin. Mies rakastaa isoja puita, se ei jää epäselväksi. Kirja oravista Laaksonen on Paavo Hellstedtin kanssa juuri saanut valmiiksi kirjan oravista. Tiedän, ettei ehkä kannattaisi kysyä yhtä kysymystä, koska aavistan saavani puolen tunnin mittaisen vastauksen, mutta kysyn silti: miksi oravista piti tehdä kirja, mikä niissä on niin kiehtovaa? Laaksonen katsoo hieman ihmetellen ja toteaa: kaikki! Luulen selviäväni näin helpolla, mutta sitten alkaa taas poikamainen, iloinen pulputus. ”Oravat on kauniita ja vahvoja. Suomessa ei ole muita niin taitavasti puissa liikkuvia nisäkkäitä, näätää ja liito-oravaa lukuun ottamatta, mutta orava on kuitenkin sutjakampi ja sulavampi. Se on metsien ja puistojen atleetti ja akrobaatti. Ajattele nyt kun ne kirmaavat ensin tuolla korkeuksissa ja tulee sitten ruokintapaikalle. Millä asenteella pärjää parhaiten? Pitääkö olla rohkea, röyhkeä vai hieman arka. Millä keinoilla kaupungin sykkeessä menestyy? Mitä jos joku on liian ujo, ei uskalla tulla ruokintapaikalle? Ja mitä taitoja ne emolta oppii ja miten, kuinka paljon naaras niitä opastaa? Onko puussa kiipeily aluksi hankalaa tai kävyn syöminen, miten ne oppivat välttelemään autoja ja kanahaukkoja? Kyllä mä olen pikkupojasta asti ihmetellyt ja ihaillut oravia.” Ensimmäisessä suomalaisessa oravakirjassa on tarina, jossa Laaksonen kertoo, miten heillä oli kotiorava jo hänen kouluaikanaan. Kun Juha tuli koulusta kotiin, orava saattoi istua Katajaharjuntiellä kerrostalon neljännessä kerroksessa keittiössä pupeltamassa pähkinöitä. ”Se tuli rapattua seinää ylös ja alas. Ikkunasta sisään ja keittiöön. Monta kertaa syötiin yhdessä välipalaa ja katseltiin toisiamme. Se oli mun kaveri. Olin sen puolesta joskus vähän peloissani, kun tuulisina päivinä tuuli tarttui seinällä sen häntään, mutta ei se koskaan pudonnut. Tai en ainakaan nähnyt sen putoavan. Jo silloin ihmettelin oravan kynsiä ja nilkkoja, jotka taipuu hassusti taaksepäin. Sen näkee hyvin kun orava laskeutuu puusta. Hännällä se tasapainottaa menoa. Ilman häntää ei oikein varmaan pärjäisi.” Laaksonen palaa hetken muistelun jälkeen nykyhetkeen ja oravakirjaan. Kieltämättä on aika omituista, ettei oravasta ollut tehty aiemmin kunnollista tietokirjaa. Ehkä sitä on pidetty liian tavallisena lajina. Kaikki tiedot piti kaivaa monista eri lähteistä, useat ulkomaisista. Paavo Hellstedt hoiti sitä sarkaa kunnialla, Laaksonen panosti kuvaamiseen ja tarinoihin. ”Suomen paras oravapaikka on Seurasaari, mutta kyllä Lauttasaarikin on hyvä. Tämä eteläkärki, Ryssis, on ihan loistava. Täällä tuli kuvattua useita eri yksilöitä kaikkina vuodenaikoina. Aika monta tuhatta ruutua tuli otettua. Katselin mitä ne tekivät ja nehän teki vähän kaikenlaista: söi käpyjä, sieniä, marjakuusen marjoja, joi, nukkui, leikki, kisaili, tappeli, nuoli turkkiaan, lepäsi, säksätti, kurkki koloistaan ja jähmettyivät aina välillä kun ne säikähtivät jotain.” Millainen koti saari on oraville? Orava on aikoinaan ollut metsien laji, mutta se on siirtynyt asumaan myös kaupunkialueille, erityisesti puistoihin. Itse asiassa orava on nykyään paljon yleisempi näky kaupunkipuistoissa kuin suomalaisissa metsissä. Miten oravilla Suomessa ja Lauttasaaressa menee? Juhat luonnossa: vasemmalla Laaksonen, oikealla Roiha. Liikkeessä. Syömässä.