• NUMERO 7/2014 Helsingin piispa Irja Askola: Jeesus oli aikansa radikaali Sivu 8 Risto Peitsaro (vas.) ja Antero Ainasoja kuvaavat Vaasan Eläkeläiset ry:n 55-vuotisjuhlan eruriviä. Siinä vasemmalta Irmeli Mandell, Kalevi Kivistö, Raija Tuomaala, Jukka Kentala ja Sulo Ruohoniemi. Kuva: Pekka Isaksson Digikerho kuvaa hyvässä yhteishengessä Vaasan Eläkeläiset ry:n digikamerakerho elää itsenäistä elämää yhdistyksen rinnalla. Vaasan Eläkeläiset ry:n 55-vuotisjuhlaa taltioi nel- jän miehen kuvausryhmä ja tulosta syntyi. Jo seuraavana aamuna oli kerhon Facebook-sivulla valokuvia juhlasta. 18 minuuttia pitkä video ilmestyi sivulle kohta ? Porukka on hyvä, on mupuolenpäivän jälkeen. Joku kava olla mukana, sanoo dioli ahkeroinut yötä myöten. gikerholainen Erik Sjöblom. Ensimmäiset kuvat oli ladatSivu 42 tu sivulle kello 3.21. Nyt kävelemään! Antti Holopaisen liikuntavinkit Musiikkikurssi uppoutui säveliin Kuntorannassa Sivu 6 Korson Eläkeläiset juhlivat monipuolisella ohjelmalla Sivu 44 Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta! Joulutervehdykset sivuilla 22-36 Sivu 4
• 2 – Nro 7 joulukuu 2014 ELÄKELÄINEN Pääkirjoitus HANNU PARTANEN K ymmenen prosenttia vanhuksille ympärivuorokautista hoitoa antavista toimiyksiköistä jää hoitohenkilökunnan määrässä alle suositellun 0,5 hoitajan vähimmäisrajan. Tulos ilmenee Terveyden ja hyvinvointilaitoksen (THL) juuri julkaistusta vanhuspalvelulain seurantatutkimuksesta. Hoitohenkilökunnan vähimmäisraja jäi täyttymättä useimmin tehostetun palveluasumisen toimintayksiköissä sekä julkisella että yksityisellä puolella. Viidessä prosentissa vanhainkotien ja kolmessa prosentissa terveyskeskusten toimintayksikköjä hoitajien määrä jäi vähimmäistavoitteesta. Tutkimuksen tuloksissa on myönteistä se, että nyt toteutuneet henkilöstömitoitukset ovat korkeammat, kuin THL:n vastaavassa tutkimuksessa ennen vanhuspalvelulain voimaan tuloa. Tuolloin peräti viidennes kaikista ympärivuorokauden palveluja tarjoavista toimintayksiköistä jäi alle hoitajamitoituksen vähimmäisrajan. Vuoden 2013 heinäkuun alussa voimaan tullut vanhuspalvelulaki näyttäisi edistäneen tavoitteen toteutumista. Tutkimus vahvistaa omakohtaiset arkihavainnot siitä, että useissa vanhusten hoitoyksiköissä on edelleen vähintäänkin ajoittain puutetta riittävästä hen- Hoitajamitoitus on kirjattava lakiin kilökunnasta. Henkilökunnan vähyys näyttäytyy hoidettaville vanhuksille ja heidän omaisilleen kiireenä, yksilöllisen hoito-otteen puuttumisena ja hoidon jäämisenä minimisuorituksiin. Pahimmillaan hoitohenkilökunnan vajaus on johtanut epäasiallisiin hoitokäytäntöihin ja suoranaisiin laiminlyönteihin. Hoitohenkilökunnan määrästä ja sille asetettavista vähimmäisrajoista on ajoittain käyty monipolvista keskustelua. Vanhuspalvelulain valmistelussa esillä oli ympärivuorokautisen hoidon mitoitukseksi 0,7, mikä suli käsittelyn aikana 0,5:ksi ja lopulta jätettiin kokonaan kirjaamatta lakiin. Vanhustenhuollon hoitajia edustava Lähi- ja perushoitajaliitto Super esittää nyt, että yhtä vanhusta hoitamaan tulee saada 0,8 hoitajaa ja että tämä mitoitus tulee kirjata myös vanhuspalvelulakiin. Asia on tärkeä ja taas ajankohtainen. Määrältään riittävä ja rakenteeltaan tarkoituksenmukainen sekä ammattitaitoinen ja työhönsä hyvin motivoitunut henkilökunta on turvallisen ja laadultaan hyvän vanhustenhoidon keskeinen ja välttämätön edellytys. Avun ja palvelun tarve on erityisen suurta ympärivuorokautisen hoidon piirissä olevilla vanhuksilla, todistaa THL:n tutkimus. Eduskunta edellytti joulukuussa 2012 vanhuspalvelulakiin liittyvässä vastauk- sessaan hallitukselle, ”että hallitus arvio henkilöstömitoituksen toteutumisen vanhuspalvelulain tarkoitetulla tavalla vuoden 2014 aikana ja mikäli ympärivuorokautisen hoidon toimintayksiköissä ei ole saavutettu suositusten mukaista henkilöstömitoitusta (vähintään 0,5), antaa eduskunnalle esityksen lain täsmentämisestä”. Tuolloin peruspalveluministeri Maria Guzenina alleviivasi asiaa EETU ry:n Eläkeläisparlamentissa lupauksella, että jos vuoden 2014 lopussa maasta löytyy yksikin toimintayksikkö, joka jää alle henkilöstömitoituksen alarajan, niin suositus kirjataan lakiin. Hallituksen ja eduskunnan on nyt aika lunastaa lupauksensa. Valmistelut vanhuspalvelulain täsmentämiseksi niin, että hoitajamitoitus kirjataan lakiin, on aloitettava viivyttelemättä. Iloa ja vireyttä vuoteen 2015 L ämmin kiitos kuluneesta toimintavuodesta järjestön kaikille jäsenille ja ystäville sekä kaikille toiminnassamme mukana olleille ja sitä tukeneille ja avustaneille. Eläkeläistoiminta on tekijöittensä näköistä, kotikutoista ja sen lähtökohtana ovat jäsenistön tarpeet ja toiveet. Toiminta perustuu yhdistysaktiivien vapaaehtoiseen työhön ja yhdessä tekemiseen. Yhteinen toimintamme jatkuu hyvin ansaitun joululoman jälkeen. Ensi vuoden järjestöllisinä haasteina meitä odottavat muun muassa järjestön 19. edustajakokous toukokuussa ja kesäkuussa Porin kulttuuri- ja retkeilypäivät. Puheenjohtajan palsta KALEVI KIVISTÖ Hoitoa tarvetta vastaavasti! Kun aloitin tämän palstan pitämisen viisi vuotta sitten, kerroin presidentti Kekkosen aikanaan todenneen, että politiikka on taistelua sanoista ja niiden merkityksistä. Sitä se näyttää olevan edelleen. Hallitus antoi äskettäin eduskunnalle esityksen vanhuspalvelulain muuttamisesta. Sillä tavoitellaan vanhustenhoidon menojen kasvun hillitsemistä noin 300 miljoonalla eurolla. Siihen sanotaan päästävän vähentämällä ympärivuorokautisen hoidon osuutta vanhusten hoidossa. Asiaa markkinoidaan muutoksena, jolla vähennetään laitoshoitoa. Laitoshoidolle on onnistuttu antamaan kielteinen merkitys, puhutaan ”vanhusten makuuttamisesta” ja virikkeellisen hoidon puuttumisesta. Lakiesityksen varsinainen ongelma on kuitenkin pyrkimys vähentää ympärivuorokautisen hoidon osuutta. Esityksen perusteluissa sanotaan suoraan, että ”ympärivuorokautisissa palveluissa tulisi olla nykyistä pienempi osa 75 vuotta täyttäneistä”. Ympärivuorokautista hoitoa annetaan sekä laitoksissa että avohoidossa. Laitoksiksi luetaan terveyskeskusten vuodeosastot, joissa pitkäaikaista hoitoa saa 0.9 % vanhuksista, sekä vanhainkodit, joissa hoidetaan 2.2 % yli 75-vuotiaista. Selvästi enemmän ympärivuorokautista hoitoa annetaan tehostetun palveluasumisen yksiköissä, jotka luetaan avohoidoksi ja joissa hoidetaan 6.5 % vanhusväestöstä. Pitkäaikaishoidon kustannuksistakin 70 % on tehostetun palveluasumisen kustannuksia. Laitoshoitoa on jo niin vähän, ettei kohta ole, mistä sitä vähennetään. Lakiesityksen tavoitteena onkin sen lopettaminen kokonaan. Kunnat ovat sitä tehneet muuttamalla vanhainkodon nimiä tehostetun palveluasumisen yksiköksi. Parhaassa tapauksessa niiden hoitokäytäntöjäkin on tehty nykyaikaisemmiksi. Usein syynä on kuitenkin raha: palveluasumisessa asiakas maksaa monet sellaiset menot – esim. lääkkeet, vaipat, terveyskeskusmatkat ja kalustevuokrat – jotka vanhainkodissa sisältyvät asiakasmaksuun. Tämä selittää, miksi vanhainkotihoito on nopeasti vähentynyt ja asiakasmäärä tehostetun palveluasumisen yksiköissä vastaavasti lisääntynyt. Villakoiran ydin lakiesityksessä onkin ympärivuorokautisen hoidon vähentäminen kokonaisuudessaan riippumatta siitä, annetaanko se laitoshoitona vai tehostettuna palveluasumisena. Kun esitystä kuitenkin markkinoidaan vain laitoshoidon vähentäjänä ja annetaan laitoshoidolle kielteinen sivumerkitys, saadaan samalla muunkin ympärivuorokautisen hoidon vähentäminen markkinoitua. Ovelaa! Tämä hoitopaikkojen vähentäminen tehdään samaan aikaan, kun ympärivuorokautista hoitoa tarvitsevien määrä lisääntyy: 85 vuotta täyttäneiden määrä lähes kaksinkertaistuu ja 90+ ikäluokan koko enemmän kuin kaksinkertaistuu vuoteen 2030 mennessä. Vaikka vanheneminen on yksilöllistä, ovat fyysisestä haurastumisesta ja muistisairauksista aiheutuvat ongelmat sitä yleisempiä, mitä vanhemmista ikäluokista on kysymys. Siksi ympärivuorokautisen hoidon tarve lisääntyy eikä suinkaan vähene. Kotipalvelut ja kotisairaanhoito eivät ole tähänkään mennessä lisääntyneet kysynnän kasvua vastaavasti. Myös omaishoitajat tekevät mittaamattoman arvokasta työtä, mutta ei heidän päälleen voi kohtuutonta taakkaa sälyttää. Heikkokuntoisten ja muistisairaiden vanhusten jättäminen kotiin yksittäisten hoitokäyntien varaan on epäinhimillistä. Siksi arvokkaan elämän turvaaminen edellyttää pääsemistä hoitoon, jossa hoitoa on tarjolla koko ajan vaikka sitä ei koko ajan tarvitsisikaan. Kysymys on hoidon turvallisuudesta ja ikääntyvän ihmisen oikeusturvasta. Siksi on kohtalokasta, että arvokkaan elämän turvaaminen hoitoon pääsyn perusteista on pudotettu pois. Vaikka se säilyy yleisenä tavoitteena, niin asia konkretisoituu siinä vaiheessa, jossa hoitopaikan saaminen tai sitä ilman jääminen ratkaistaan.
• Nro 7 joulukuu 2014 – 3 ELÄKELÄINEN Vanhuspalvelulain heikennysesitykset huolestuttavat Mirja Arajärveä ”Huonokuntoisten vanhusten tilannetta ei ole enää varaa tiukentaa” Hallituksen esitys vanhuspalvelulain muuttamisesta siten, että ympärivuorokautisen hoidon osuutta vanhusten hoidossa vähennettäisiin, on saanut tyrmäyksen Eläkeläiset ry:n aluejärjestöissä ja yhdistyksissä. Helsinkiläisen Kallion-Vallilan Eläkeläiset ry:n puheenjohtaja Mirja Arajärvi painottaa, että huonokuntoisten vanhusten tilannetta kotihoidossa ei ole enää varaa tiukentaa. Helsingin Aluejärjestön taanoisen kannanotonkin mukaan ovat esitetyt muutokset selviä heikennyksiä nykyiseen vanhuspalvelulakiin, joka on ollut vasta runsaan vuoden voimassa. – Vaikeasti muistisairailla tai hyvin huonokuntoisilla vanhuksilla pitää olla oikeus päästä pysyvään ympärivuorokautiseen hoitoon. Painetta laitoshoidon lisäämiseen voitaisiin vähitellen keventää kehittämällä palveluasumista ja muita vanhusten kuntoa ylläpitäviä palveluja, Aluejärjestö totesi. Mirja Arajärvi toteaa, että lain muutostarpeen perusteluissa kyllä puhutaan kauniisti kotihoidon tukemisesta mutta mitään tukea kotihoidolle ei oikeasti osoiteta. Sen sijaan vaikeutetaan vanhusten pääsyä ympärivuorokautiseen hoitoon. Arajärvi sanoo että hänen kuulemansa perusteella ja tilastojenkin mukaan jo nyt on kunnalliseen ympärivuorokautiseen hoitoon pääseminen äärimmäisen vaikeaa. – Sen sijaan ne joilla on varaa, hakeutuvat yksityisiin palveluasuntoihin. Puhe, että vanhukset haluaisivat asua kotonaan on monessa tapauksessa silkkaa pötyä. Kysyntää on, ja yksityisille yrittäjille tuo on loistava bisnes. Kotona asumisen painottaminen on Arajärven mielestä ongelmallista jos, kodin lähellä ei ole mitään palveluita. –Kun liikkuminen käy vaikeaksi tai muisti pätkii, pitäisi tarvit- Helsinkiläisen Kallion-Vallilan Eläkeläisten puheenjohtaja Mirja Arajärvi kuvattiin Kinaporin palvelukekuksessa, Kallion-Vallilan Eläkeläisten äskettäisen valokuvanäyttelyn keskellä. Kuva: Tuomas Talvila tavien palveluiden olla lähellä. Helsingissä esimerkiksi terveyspalveluita ollaan keskittämässä yhä kauemmas ja kauemmas, hän kummastelee. Mutta sama tarve pätee myös erilaisiin harrastusmahdollisuuksiin. Toisesta pussista toiseen Vanhuslakimuutostakin perustellaan säästötarpeella. – Kysymys kuuluukin, keneltä säästetään. Kunnan välittömiä kuluja kenties säästyy, mutta kustannuksia tulee enemmän asiakkaille ja Kelalle. Toisesta pussista toiseen pussiin. – Ja köyhimmät ihmiset pannaan entistä tiukemmalle. Jos rahat kerättäisiin progressiivisella verotuksella, maksajina olisivat ne, joilla on varaa maksaa Arajärvi huomauttaa. Hän kantaa huolta myös omaishoitajista. – He ovat todella lujilla. Kuinka paljon heille voidaan kaataa vastuuta? Arajärvi täsmentää puhuvansa palveluiden puolesta siksi, että niitä tarvitaan, jotta ihminen pystyy säilyttämään kuntonsa mahdollisimman hyvänä mahdollisimman pitkään. Loistavaksi esimerkiksi käyvät hänen mukaansa helsinkiläisen Kina- porin palvelukeskuksen kaltaiset paikat. – Siellä vanhukset voivat käydä harrastamassa, syömässä terveellisesti ja tapaamassa toisia ihmisiä. Mutta tarvitaan myös vanhusten omaa toimintaa, Arajärvi sanoo, viitaten mm. Eläkeläiset ry:n aluejärjestöjen ja yhdistysten tärkeään panokseen. Mirja Arajärvi huomauttaa olevan rajoittunutta ajatella vain elämän loppuvaihetta jolloin ihminen on todella huonossa kunnossa. – Emme ole pelkästään palveluiden nauttijoita vaan aktiivisia kansalaisia joilla on erilaisia ta- voitteita ja harrastuksia. Eivät vanhukset ole mikään yksi yhtenäinen ryhmä. Runsaan vuoden voimassa olleessa vanhuspalvelulaissa selkeästi hyvää on Arajärven mukaan se, että kunnan tulee laatia suunnitelma vanhusten elämään vaikuttavista asioista. – Ei siis pelkästään sosiaali- ja terveyspalveluista, vaan kokonaisuudesta. Sen sijaan palveluiden laadusta ja palveluihin pääsemisestä on laissa kauniita sanoja, mutta miten laatu varmistetaan, Arajärvi kysyy. – Se jää sitten kunnissa taisteltavaksi. Iäkkäät maahanmuuttajat kertovat tarinansa Tarinoita vanhenemisesta Suomessa -videolla ikäihmiset Somaliasta, Inkerinmaalta ja Burmasta kertovat omasta arjestaan ja siitä, miten selvitään uudessa Muun muassa inkerinmaalaiset vanhukset kertovat ajatuksiaan Tarinoita vanhenemisesta Suomessa -videolla. kotimaassa ja mistä saadaan tukea arkeen. Iäkkäät maahanmuuttajat ovat yhteiskunnassamme melko näkymätön ryhmä eikä heidän tarpeisiinsa välttämättä osata kiinnittää riittävästi huomiota. Muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea äidinkielenään puhuvia ikäihmisiä oli Suomessa vuoden 2013 lopussa yli 30 000 ja vuosittain heidän määränsä kasvaa 3 000:lla. Videon ovat tuottaneet Kansan Sivistystyön Liitto ry ja Eläkeläiset ry Järjestöt lähidemokratian tukena -hankkeen avulla. Kantti ry:n Jade-projektin ja Pakolaisapu ry:n Kasvokkain-toiminnan kautta tavoitettiin somalialaisia ja burmalaisia haastateltavia. Video on nähtävänä mm Eläkeläiset ry:n verkkosivulla, osoitteessa www.elakelaiset.fi
• 4 – Nro 7 joulukuu 2014 ELÄKELÄINEN Liikunta on eläkeläisillekin sopiva, hyvinvointia lisäävä elämäntapa, vakuuttaa Antti Holopainen Nyt kävelemään! Antti Holopainen on vastassa Lahden asemalaiturilla. Siitä lähdetään kättelyn jälkeen kävelemään kohti Vesijärven rantaa. Kävely sopii erityisen hyvin päivän teemaan, sillä tarkoitus on jutella ikäihmisten terveysliikunnasta yleensä ja Eläkeläiset ry:n Kävellen kohti Poria -kampanjasta erityisesti. Reitti vie halki Lahden ydinkeskustan ja sekin sopii hyvin. Matkan varrella Holopainen ehtii antaa vieraalle napakan katsauksen kotikaupunkinsa kolmesta suuresta hankkeesta: Rautatieaseman yhteyteen rakenteilla olevasta matkakeskuksesta, Kauppatorin toriparkkityömaasta sekä keskustan ja Vesijärven rannan välisen Ranta-Kartanon alueen kaavoitusnäkymistä. Antti Holopainen tuntee nämä kuviot, sillä hän on kaupunginvaltuuston ja -hallituksen jäsen. Hän on myös Lahden Eläkeläiset ry:n puheenjohtaja. Ammatiltaan Holopainen on päihdelääkäri. Eläkkeelle hän jäi täytettyään vuoden 2010 joulukuussa 63 vuotta. Ei kuitenkaan kokonaan. – On koulutus- ja luentokeikkoja, ja yhden päivän viikossa teen vielä varsinaista päihdelääkärin työtäkin. Tämmöinen asteittainen luopuminen työelämästä sopii ainakin meikäläisen psyykelle. Sen verran olen ollut työorientoitunut. Sitten ollaankin jo järvimaiseman äärellä. Jossain takavasemmalla häämöttävät Lahden kuulut hyppyrimäet ja urheilukeskus. Salpausselän mahtava luonto innoittaa myös Holopaista, ja maaston tarjoamat ulkoilu- ja liikuntamahdollisuudet ovat myös matkailumagneetti. Kaupunki tunnetaan talviurheiluperinteestään. Paljon sen eteen on tehtykin, mutta liikuntakaupunki-imagoaan Lahti voisi silti hyödyntää vieläkin rohkeammin, Holopainen tuumii. Hänen mielessään on nimenomaan koko kansan liikuntaharrastuksen edistäminen ja monipuolistaminen. – Ympärivuotista luonto- ja liikuntaprofiilia voisi miettiä vieläkin enemmän. Peruslenkki rantaan ja takaisin Antti Holopainen kertoo, että hänen peruskävelylenkkinsä kulkee juuri tultua reittiä ja jatkuu rantapromenadin jälkeen Vesijärvenkatua takaisin rautatatieaseman tuntumaan, jossa hän vaimoineen asuu. Liikunta on Holopaiselle tärkeä muttei totinen asia. Hölkkäharrastus johti aikoinaan maratoneille asti. Niitä Holopainen on juossut 13, ensimmäisen voimavarat voitaisiin nykyistä tehokkaammin nivoa yhteen. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa se, että kunnalliset liikunnanohjajat olisivat laajemmin eläkeläsijärjestöjen käytettävissä, kunhan järjestöt kokoavat innokasta liikkujaporukkaa. Isoista investoinneista ei julkisen vallan vastaantulossa ole kyse, Holopainen lisää. Terveyttä edistävässä toiminnassa kaikki voittavat. – Yksittäinen ihminen kokee mielihyvää kun hänen terveydentilansa kohenee. On hyvä palkinto kun saa huomata, että olenkin kunnossa, en olekaan raihnainen. Mutta yhteiskunnalle liikunnan tuomat hyödyt ovat rahaksikin mitattavissa, esimerkiksi säästyvinä hoito- ja hoivakuluina. Päihdelääkäri Holopainen nostaa esiin vielä liikunnan merkityksen ehkäisevän päihdetyön välineenä. – Jos yksinäisyyden lohduksi tulee säännöllinen alkoholinkäyttö suurehkoina määrinä, terveys rapistuu aivan varmasti. – Liikuntaharrastus on tärkeä vaihtoehto television tuijottamiselle, sohvalla istumiselle ja kaljan tai viinin kittamiselle. – Liikunta on eläkeläisillekin se kestävä, hyvinvointia ylläpitävä elämäntapa. TUOMAS TALVILA Antti Holopaisen vakiokävelyreitti kulkee Vesijärven rantamaisemissa. 45-vuotiaana. Toinen läheinen laji on ollut hiihto, mutta sekin vain puhtaana kuntoiluna, ei kilpaharrastuksena, mies täsmentää. Finlandia-hiihdon vakiokävijä hän oli vuoteen 2006 saakka. – Sen jälkeen aloin arvioida, että olen jo liian vanha ja täytyy tyytyä tällaisiin rauhallisempiin liikuntamuotoihin, Holopainen toteaa pilke silmäkulmassa. – Nyt se on tämä kävelylenkki, useimmiten sauvojen kanssa. Säännöllisesti, mutta ei hätäillen Eläkeläiset ry:n Kävellen kohti Poria -kampanjaa kävelypasseineen Antti Holopainen kehuu hienoksi kampanja-avaukseksi. Liikkuvalta lääkäriltä tekee mieli kysyä muutama resepti onnistuneen liikuntaharrastuksen aloittamiseen ja ylläpitämiseen. Peruslähtökohta on, että edetään sen mukaan, mitä oma vointi ja fysiikka myöten antavat, Holopainen sanoo. Tärkeää on liikunnan säännöl- lisyys ja se, että liikkeelle lähdetään useamman kerran viikossa. – Kävellen kohti Poria -kampanjan suositus vähintään puolen tunnin kertakävelystä on hyvä tapa vahvistaa ajatusta säännöllisestä liikkumisesta. Vähintään puoli tuntia 3–4 kertaa viikossa vaikuttaa suoraan ihmisen toimintakykyä ylläpitävästi. Ja jos alla on liikkumaton jakso, alkaa kunto kolmessa – kuudessa kuukaudessa selvästi kohentua. Sitten voi liikunnan intensiviisyyttä lisätäkin vaikkapa pidentämällä lenkkiä. Holopainen painottaa, että hätäillä ei kannata. – Kunnon parantumiselle on annettava aikaa. Äkkitempaukset eivät ole suositeltavia, vaan rauhallinen tahti, kunkin temperamentin ja toimintakyvyn mukaan. Säännölliseen kävelyyn kannattaa yhdistää myös muiden kuin alavartalon lihasten treeniä, venyttelyä ja jumppaa. – Sauvakävelyssä ylävartalokin saa liikettä. Säännöllinen venyttely on vanhemmiten erityisen tärkeää, koska nivelten liikeradat tuppaavat pienenemään ja lihakset jäykistymään. Henkisiä harrastuksia unohtamatta Fyysisen kunnon ylläpitämiseen kannattaa Holopaisen mielestä yhdistää myös henkiset harrastukset. Siihen yhden oivan mahdollisuuden tarjoavat eläkeläisyhdistysten kerhot. – Tanssi muuten on erittäin hyvä liikuntamuoto, toteaa Holopainen ja kertoo, että Lahden Eläkeläisilläkin on kahdesti kuussa tansssitapahtuma jossa mennään eikä meinata, elävän musiikin tahdissa. – Ja kun kokoonnutaan yhteen, niin yksinjäämisen ongelmakin ratkeaa sitä kautta. Antti Holopainen painottaa, että eläkeläisjärjestöt ovat melkoinen voimavara luodessaan toimintaa ja yhteisöllisyyden, yhdessä tekemisen tunteen. Eduksi olisi, hän lisää, jos järjestöjen liikuntatoiminnan, ”kansalaisliikuntaperinteen”, ja kunnallisen terveyden edistämisen Antti Holopaisen liikuntareseptit • Etene sen mukaan, mitä vointi ja fysiikka antavat myötä. •Tärkeintä on liikunnan säännöllisyys. Liikkeelle kannattaa lähteä vaikkapa 3-4 kertaa viikossa ja kävellä vähintään puoli tuntia. • 3–6 kuukaudessa kunto alkaa selvästi kohentua, ja sitten voi liikunnan intensiivisyyttä lisätä vaikkapa pidentämällä kertalenkkiä. • Älä hätäile. Kunnon kohentumiselle kannnattaa antaa aikaa. Äkkitempaukset eivät ole suositeltavia. • Yhdistä säännölliseen kävelyyn muiden kuin alaraajalihasten treeniä. • Ei ole pakko ”urheilla”. Kävelyyn voi yhdistää myös vaikkapa luontoretkeilyyn. • Muista venyttely ja jumppa. Jooga on yksi hyvä vaihtoehto. •Fyysisen kunnon ylläpitämiseen kannattaa yhdistää myös henkisiä harrastuksia ja yhdessäoloa. Esimerkiksi tanssi on mainio liikuntamuoto.
• Nro 7 joulukuu 2014 – 5 ELÄKELÄINEN Kävellen kohti Poria – ihan oikeasti ”Kävelypässit” suuntaavat kesällä jalan kohti kulttuuri- ja retkeilypäiviä – ja haastavat kaikki muutkin liikkumaan Tuossa on nyt kolmikko, joka aikoo alkukesästä kävellä Helsingistä Poriin, Eläkeläiset ry:n Kulttuuri- ja retkeilypäiville. Eläkeläisillä on meneillään suurta suosiota saavuttanut Kävellen kohti Poria -kuntoilukampanja, jossa kerätään liikuntasuorituksia Kävelypassiin. Pekka Isakssonin, Antti Honkosen ja Heimo Liimataisen mielissä kehkeytyi ajatus, että mitäpä jos tehtäisiin se ihan oikeasti. Mentäisiin Poriin jalkaisin. Nyt se on virallista. Kolmikko kokoontui äskettäin ensimmäiseen suunnittelupalaveriinsa. Nimikin ryhmälle oli oitis tarjolla. – Kun kerran käytössä on jo Kävelypassi, niin tämän porukan nimeksi sopisi Kävelypässit, Antti Honkonen ilakoi. Honkonen on sosiaalineuvos, eläkkeellä oleva toimittaja ja niin liikunnan kuin muunkin kansalaistoiminnan saralla kaikessa mahdollisessa ja mahdottomassa mukana ollut. Heimo Liimatainen on Eläkeläiset ry:n Uudenmaan aluejärjestön puheenjohtaja. Kolmikon kuopus Pekka Isaksson on vastikään siirtynyt eläkkeelle Eläkeläiset ry:n tiedotussihteerin toimesta. He siis kävelevät, ja haastavat samalla kaikki muutkin kävelemään. Porin ja Helsingin välimatka on Suunta kohti Poria. Pekka Isaksson (vasemmalla), Heimo Liimatainen ja Antti Honkonen kokoontuivat kävelyseikkailunsa ensimmäiseen suunnittelupalaveriin. pyöreästi 250 kilometriä. Kävelypässien haaste muille Eläkeläiset ry:n jäsenille kuuluu: kerää vappuun mennessä yhteensä 250 kilometriä kävelysuorituksia Kävelypassiin. Täytetyt passit tulee jättää yhdistyksille 1.5. 2015 mennessä. Yhdistykset voivat edelleen tilata passeja Eläkeläiset ry:n toimistolta. Terveysliikunnan puolesta Koska kaikki kolme kävelijää ovat miehiä eli pässejä, luonteva ajatus on, että he tahtovat seikkailullaan tukea miesten terveysliikuntaa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että Kävelypässien tempaus olisi naisilta kielletty. Päin vastoin. Kaikki kiinnostuneet voivat liittyä mukaan kävelymatkal- le Poriin, vaikkapa päiväksi tai lyhyemmällekin etapille. Se kannattaa jo tässä vaiheessa ottaa huomoon, että osallistujien itsensä on järjestettävä tarvitsemansa kuljetukset ja huollot. Kolmikko korostaa, että kävely Poriin ei ole kilpailu vaan kuntoilu- ja sosiaalinen tapahtuma. Suunnittelu- ja harjoittelukausi on nyt avattu, ja on aivan selvää, että tosi koitokseen lähdetään omaa kuntoa kuulostellen. Isompaa tai pienempää kremppaa kun on itse kullakin. ”Vaivaisäijät kuntoon”, kehittelee joku heistä jo iskulausetta. Tätä kolmikkoa ei kauan tarvitse tarkkailla oivaltaakseen, että huumorin puutteesta ei asia ainakaan jää kiinni. Aikaa matkalle Helsingistä Poriin Honkonen, Isaksson ja Holopainen arvioivat varaavansa noin kaksi viikkoa. Kulttuuri- ja retkeilypäivät ovat Porissa 9.–11. kesäkuuta. Kävelypässit käyvät kevätkauden aikaan mielellään yhdistyksissä kertomassa tempauksestaan ja liikunnasta. Alkuvuodesta on verkkoon luvassa myös teemaan liittyvä kävelyblogi. Lisätietoja saa Pekka Isakssonilta, puhelin 040 742 2754, sähköposti pekka.isaksson@hotmail.fi TUOMAS TALVILA Hotellinjohtaja Harry Pirttimäki: Kehitetään Kuntorantaa yhdessä Kuntorannan hotellinjohtaja Harry Pirttimäki toivoo Eläkeläiset ry:n jäsenten olevan jatkossakin innokkaasti mukana kehittämässä Kuntorantaa. – Parhaiten voivat jäsenet vaikuttaa käyttämällä Kuntorannan palveluita, Pirttimäki kiteyttää. Pirttimäki on vakuuttunut siitä, että varkautelaisella kylpylähotelli Kuntorannalla on hyvät menestymisen mahdollisuudet, kunhan tilat saadaan kilpailukykyiseksi ja vastaamaan tämän päivän vaatimuksia. – Suuri haasteemme on hotellihuoneiden kunnostaminen ajanmukaisiksi. Olemme tehneet remonttia ja uudistuksia pikku hiljaa , koska investoinnit toki vaativat rahaa. Pirttijärvi painottaa, että vaikeasta taloustilanteesta huolimatta on Kuntoranta pystynyt pienentämään liiketoiminnan tappiota myös tänä vuonna. Vuoden 2015 ennakkovaraustilanne näyttää hänen mukaansa hieman paremmalta kuin vuosi sitten samaan aikaan. Kuntorannan suurimpia asiakasryhmiä ovat Eläkeläiset ry:n jäsenet, tuetut lomajärjestöt, työkseen matkustavat ja tapahtu- mat. Nämä tuovat Kuntorannan liikevaihdosta 80 prosenttia, ja loput 20 prosenttia ovat satunnaisia käyttäjiä. Pirttimäki viittaa siihen , että kaikkien, myös eläkeläisten, elämän- ja ajankäytön tavat muuttuvat. Eläkeläiset ry:n jäsenten toiveita ja kehittämisajatuksia hän sanoo kuuntelevansa erityisen herkällä korvalla. – Antakaa palautetta tähänastisista uudistuksista ja kertokaa, miten voimme tuotteitamme ja toimintaamme kehittää niin, että saamme teidät vieraaksemme Kuntorantaan. Pirttimäki kertoo, että hotellin ohjelmatarjonnassakin on jo ollut ja myös tulossa uutta. Elävää tanssimusiikkia on estradilla kokeiltu eri muodoissaan. Ensi vuonna viihdepuoli pyöräytetään käyntiin uudella aikataululla, – Antakaa palautetta tähänastisista uudistuksista ja kertokaa, miten voimme tuotteitamme ja toimintaamme kehittää, hotellinjohtaja Harry Pirttimäki kannustaa. jossa keskiviikkona ja lauantaina vedetään karaoketansseja ja perjantaisin on vuorossa elävää tanssimusiikkia. Poikkeuksena tästä aikataulusta ovat tammikuun suurtapahtuma Kaamoksen Kruunajaiset ja muutama muu tilaisuus, jolloin koko hotelli on varattu tapahtumavieraille. Jumppaa, joogaa, terveysluentoja ja viihdeohjelmaa yhdisteleviä Kaamoksen kruunajaisia Pirttimäki suosittelee lämpimästi kaikille Eläkeläisten jäsenille. Kruunajaiset korvaavat tällä kertaa perinteiset ja suositut Kaamoksen Kaatajaiset. – Toiveena ja tavoitteena on, että Kaamoksen Kruunajaiset myydään loppuun. Kruunajaiset järjestetään kahtena peräkkäisenä viikkona keskiviikosta sunnuntaihin niin, että aloituspäivät ovat 14. tammikuuta ja 21. tammikuuta. Joulun viettäjillekin on Kuntorannassa vielä muutamia huoneita vapaana, Pirttijärvi vinkkaa. – Tarjolla on silloinkin hyvää ohjelmaa ja maukasta ruokaa. TUOMAS TALVILA
• 6 – Nro 7 joulukuu 2014 ELÄKELÄINEN Musiikkikurssi kokosi laulajat ja soittajat Kuntorantaan ”Nyt tahtoisin haastella sävelin” – Hienoa on kaikki tämä soitto ja laulu, ja se, että voimme hyvien opettajien johdolla harjoitella uusia kappaleita. Mutta kaikkein tärkeintä on se, että saa olla yhdessä saman musiikkiharrastuksen jakavien ihmisten kanssa. Tämä on niin hyvää porukkaa ja kaikki ymmärtävät toinen toistaan, kiteyttää kurssilainen Toivo Tuukkanen Kuntorannassa pidetyn Eläkeläiset ry:n musiikkikurssin tunnelmat. Ahti Sepp, toinen kurssin opettajista, vahvistaa. –Täällä on koolla hyvä porukka joka myös oppii nopeasti. Musiikkikurssi kokosi Kuntorantaan torstaista maanantaihin reilut 30 laulajaa ja soittajaa. Jyväskyläläinen Tuukkanen on kokenut musiikkimies, joka kurssin toisen opettajan Sauli Malisen mukaan ”on mukana varmaan jo kolmattakymmenettä kertaa”. – No en nyt aivan, tämä on ehkä 25:s tai 26:s kurssi, Tuukkanen arvioi. Mutta kurssikonkareitten li- säksi mukana oli myös useampi ensikertalainen. Yksi heistä oli kuopiolainen Sirkka Jeulonen, Eläkeläiset ry:n Savon aluejärjestön puheenjohtaja. Musiikin saralla Jeulonenkaan ei toki ole aloittelija. – Minulla on kirkkokuorotausta, neljäskymmenes vuosi menossa. Niin ikään olen ollut pitkään mukana Eläkeläisten omissa lauluryhmissä. Kuntorannan kurssista Sirkka Jeulonen kertoo saaneensa runsaasti kotiin ja yhdistyksiin vie- Kurssiorkesteri. Lauri Luttinen, Reijo Loueniva, Toivo Tuukkanen ja Ville Aska säestävät tarkasti. tävää. – Minusta me olemme täällä todella onnistuneet, ja tulen varmasti jo kevätkurssille uudestaan. Toivo Tuukkasella on rohkaiseva viesti myös niille musiikkia rakastaville eläkeläisille, jotka kenties arastelevat osallistua yhteisiin tapahtumiin. – Mielessään joku saattaa asettaa riman tarpeettoman korkealle ja ajatella että eihän sinne kurssille uskalla lähteä, siellä on niin paljon osaajia. Mutta se on turha pelko. Täällä otetaan jokainen tulija ilomielin vastaan. Tämänkertaisen musiikkikurssin yhtenä punaisena lankana oli harjoitella sitä ohjelmistoa, jota kuullaan ensi kesän kulttuuri- ja liikuntapäivillä Porissa. Tapahtumaa juhlisti myös Oulun Työväen Eläkeläisten Varttuneet-kuoro lauluryhmineen, joka konsertoi Kuntorannassa kurssin toiseksi viimeisenä iltana. Teksti ja kuvat: TUOMAS TALVILA Yllä: ”Mutta laulun hilpeän oppi kujallansa hän”. Oulun Työväen Eläkeläisten Sinitaivas-ryhmä hioo ohjelmistoaan ennen illan konserttia Kolmikymmenpäinen musiikkikurssi vietti Kuntorannassa tiiviitä ja antoisia päiviä sävelten parissa. Yllä: ”Turistit tulkaa Tuppukylään tänne”. Antti Vainikainen (etualalla) ja Pentti Koponen vetävät tunteella. Sirkka Jeulonen on kokenut kuoroihminen mutta kurssilla ensimmäistä kertaa. Laulu etusijalla jäsenistön aloitteesta Tällä kertaa musiikkikurssilla kiinnitettiin erityistä huomiota laulajien kehitystarpeisiin. Kurssille osallistuneet kuorojen ja lauluryhmien vetäjät sekä muut laulajat tekivät lauluharjoituksen lisäksi rytmiharjoituksia ja opettelivat kuoronjohtajan viittomia. Opetusta erityisesti laulajille oli toivottu järjestölle tehdyssä jäsena- loitteessa sekä koulutuksesta annetuissa palautteissa. Laulajia opettamassa oli oululainen Ahti Sepp. Sauli Malinen luotsasi kokenutta ja taitavaksi hioutunutta orkesteria. Porin Kulttuuri- ja retkeilypäivilläkin kuorolaulu on erityishuomion kohteena. Tapahtumassa pidetään kuorojen ja lauluyhtyeiden katselmuskon- sertti, jota yleisö pääsee seuraamaan. Avajaistilaisuuden ohjelma on musiikkipitoinen, lisäksi musiikkia kuullaan pääjuhlassa. Kuorot osallistuvat myös suurkuoroon, jonka yhteisesitystä varten tällä musiikkikurssilla opeteltiin peräti kuusi kappaletta. Kurssilaiset opettelivat kunnioitettavan määrän opettajien heille valitsemia ja heitä varten sovittamiaan kappaleita. Runsaan aineiston opettelu nopeaan tahtiin oli kurssilaisille haaste. Keväällä uudestaan Kurssipalautteen perusteella kurssin jälkeen oltiin – vaikka hiukan väsyneitä tosin, ennen kaikkea onnellisia. Koko kurssiporukan, sekä laulajien että soittajien kesken vallitsi hyvä yhteishenki. Opettajat saivat kiitosta. Palautteessa toivottiin tai oikeastaan vaadittiin kevätkaudelle uutta kurssia. Tämän toiveen toteutamme maaliskuussa: aika löytyy kurssikalenterista. TIINA RAJALA
• Nro 7 joulukuu 2014 – 7 ELÄKELÄINEN Eläkeläiset Eläkeläisetryry:n kevään 2015 alustava kurssikalenteri Kurssit Kuntorannassa Ohjelma- ja esiintymistaidon kurssi 19.-23.3. (4 vrk) Kansantanssin ohjelmistokurssi 2.-5.1. (3 vrk) Ohjaajille tanssipareineen. Muun ohjelman muassa kurssilla harjoitellaan ohjaajien esitystä Porin kulttuuri- ja retkeilypäiville. Opettajana Sinikka Mäkelä. Kurssin hinta: 185 € (ph) / 215 € (th). Ilmoittautuminen 15.12. mennessä. Liikuntaryhmien ohjaajakurssi 2.-6.2. (4 vrk) Kurssin sisältö: monipuolista kunto- ja terveysliikuntaa, musiikin käyttö liikunnan tukena, koreografian laatiminen ja ohjaustaidot. Kurssilla opettelemme hauskat ja helpot ohjelmat Porin Kulttuuri- ja retkeilypäiville. Ikioma ohjelma miehille! Lisäksi hauskoja Folkjam-pelejä. Opettajana Eva Rönkkö. Kurssin hinta: 245 € (ph) ja 285 € (th). Ilmoittautuminen 12.1. mennessä. Yhdistystoiminnan peruskurssi 2.-6.2. (4 vrk) Kattava ja monipuolinen kurssi, joka sopii erityisesti yhdistyksen uusille johtokunnan jäsenille. Opettajana Anu Mäki. Kurssin hinta: 245 € (ph) ja 285 € (th). Ilmoittautuminen 12.1. mennessä. Kurssilla hankitaan ohjelmaideoita yhdistysten tarpeisiin sekä harjoitellaan esiintymistaitoa. Opettajana Hilkka Hyttinen. Kurssin hinta: 275 (ph) ja 320 (th). Ilmoittautuminen: 20.2. mennessä Alueelliset kurssit Alueellisista kursseista ilmoitamme myöhemmin. Alueellisia kursseja on suunnitteilla muun muassa seuraavista aiheista: – yhdistyksen arkistonhoito – yhdistyksen taloudenhoito – yhdistyksen opintotoiminnan kehittäminen – edunvalvonta Alueellisia kursseja järjestetään tarpeen mukaan myös Porin Kulttuuri- ja retkeilypäivien ohjelmiston harjoittelemiseksi. Aluejärjestöt voivat järjestää kursseja yhteistyössä Eläkeläiset ry:n kanssa. Yhdistyksen taloudenhoidon peruskurssi 2.-6.2. (4 vrk) Kursseille ilmoittautuminen Matkavastaavien peruskurssi 23.-27.2. (4 vrk) Kursseille ilmoittaudutaan kurssi-ilmoittautumiskaavaketta käyttäen määräaikaan mennessä osoitteeseen Eläkeläiset ry; Tuija Aali, Mechelininkatu 20 A; 00100 Helsinki; ilmoittautua voi myös sähköpostitse: tuija.aali@elakelaiset.fi Voit ilmoittautua myös Eläkeläiset ry:n verkkosivujen kautta täyttämällä sähköisen lomakkeen: www.elakelaiset.fi/sähköiset lomakkeet/kurssihakemus. Yhdistyksen taloudenhoidon perusteet, tietokonepohjainen kirjanpito-ohjelma sekä ajankohtaista tietoa pankkiasioinnista. Kurssi sopii yhdistyksen uusille taloudenhoitajille sekä esimerkiksi toiminnantarkastajille. Opettajana Anitta Koski. Kurssin hinta: 245 € (ph) ja 285 € (th). Ilmoittautuminen 12.1. mennessä. Kurssi on tarkoitettu yhdistyksen uusille matkavastaaville. Se perehdyttää onnistuneitten matkojen ja retkien suunnitteluun ja valmisteluun. Kurssilla saa tietoa sosiaalisesta lomatoiminnasta. Opettajana Anu Mäki. Kurssin hinta: 245 € (ph) ja 285 € (th). Ilmoittautuminen 30.1. mennessä. Tiedottajakurssi 2.-4.3. (2 vrk) Kurssi sopii sekä yhdistyksen uusille tiedottajille että kokeneillekin taitojen päivittämiseksi. Opettajana Tuomas Talvila. Kurssin hinta: 140 € (ph) ja 160 (th) Ilmoittautuminen 6.2. mennessä. Muistikerhojen ohjaajakurssi (2 vrk): Aika ilmoitetaan myöhemmin Tietokoneen käytön vertaisohjaajakurssi (2 vrk): Aika ilmoitetaan myöhemmin Kotisivukurssi (2 vrk): Aika ilmoitetaan myöhemmin Musiikkikurssi 19.-23.3. (4 vrk) Kurssi laulajille ja soittajille. Porin esitysohjelmat suurkuorolle ja uutta ohjelmistoa yhdistysten tarpeisiin. Opettajina Sauli Malinen ja Ahti Sepp. Kurssin hinta: 275 (ph) ja 320 (th). Ilmoittautuminen: 20.2. mennessä – Ilmoittautuessa on aina ilmoitettava kurssilaisen yhteystiedot: osoite ja puhelinnumero. – Ilmoittautumislomakkeessa on mainittava, maksaako kurssilainen itse osallistumisensa vai maksaako sen yhdistys. – Kuntorannan kurssien osalta on ilmoitettava, valitseeko kurssilainen puoli- vai täysihoidon. Kurssituki Vähävaraiset yhdistykset voivat hakea kurssitukea, joka kattaa puolet yhden kurssilaisen kurssimaksusta. Kurssitukea haetaan vapaamuotoisesti kurssille ilmoittautumisen yhteydessä – tukea ei siis voida myöntää jälkikäteen. Kurssikalenteriin voi tulla vielä muutoksia. Päivitetty kalenteri julkaistaan alkuvuoden 2015 Eläkeläinen-lehden numeroissa. Kalenteri on myös Eläkeläiset ry:n verkkosivulla (www.elakelaiset.fi) josta näkee mahdolliset muutokset. Lisätietoja kursseista voi kysyä koulutussihteeri Tiina Rajalalta, puh. 020 743 3617 tai 040 582 4319. Eläkeläiset ry:n kurssit järjestetään yhteistyössä KSL-opintokeskuksen kanssa. Porissa riittää näkemistä, kokemista ja itse tekemistä Eläkeläiset ry:n kulttuuri- ja retkeilypäivillä Porissa kesäkuussa on tarjolla ohjelmaa kaikille. Tapahtuman avainsanoja ovat liikunta, musiikki, muisti, muistot, mielihyvä ja yhdessä tekeminen. Ensimmäisenä tapahtumapäivänä 9.6. on Urheilutalossa kuorojen katselmuskonsertti, jota yleisö pääsee seuraamaan. Samaan aikaan kaikki halukkaat voivat osallistua kansantanssin työpajaan viereisellä Herralahden koululla. Urheilutalon toisella puolella sijaitsevalla Kuninkaanhaan koululla pidetään kaikille avoin lausunta- ja improvisaatiotyöpaja sekä yhteistyökumppaneiden tietopajat 9.-10.6. Pihalla järjestetään sään salliessa ulkoleikkejä kumpanakin päivänä. Musiikkipitoinen avajaistilaisuus pidetään illalla Urheilutalolla. Iltamatyöpaja toimii Herralahden koululla 9.-10.6. ja se on tarkoitettu niille, jotka esiintyvät illan pääjuhlassa 10.6. Urheilu- talolla. Herralahden koululla on 10.6. yleisölle avoin kansantanssin ja muiden tanssien konsertti. Sen jälkeen samassa paikassa pyörähtävät käyntiin päivätanssit. Kolmannen tapahtumapäivän 11.6. ohjelmaan kuuluvat erimittaiset kulttuurikävelyt, jotka tutustuttavat Porin nähtävyyksiin. Tapahtuma huipentuu Porin keskustassa Eetun lavalla pidettävässä päätöstilaisuudessa. Tilaisuudessa julkistetaan Kävellen kohti Poria -kampanjan arvontojen ja kilpailujen tulokset. Eläkeläiset ry pidättää itsellään oikeuden ohjelmanmuutoksiin. Ilmoittaudu ohjelmiin Marraskuun yhdistyspostissa lähetimme ilmoittautumislomakkeen, jolla voi ilmoittautua Kulttuuri- ja retkeilypäivien ohjelmiin. Ennakkoilmoittautuminen pyydetään esiintyjiltä/ryhmiltä, jotka osallistuvat: • kuorojen/lauluyhtyeiden katselmukseen (9.6.) • suurkuoron yhteisesitykseen (iltatilaisuuksissa 9.6. ja 10.6.) • kansantanssin ja muiden tanssien konserttiin (10.6.) • pääjuhlan (10.6.) esityksiin (esiintyjien odotetaan osallistuvan iltamatyöpajoihin 9.-10.6.) • kansantanssin ohjaajien yhteisesitykseen pääjuhlassa (10.6.) • voimistelun yhteisesitykseen sekä miesten omaan ohjelmaan pääjuhlassa (10.6.) Ilmoittautumislomakkeita voi tarvittaessa pyytää lisää Eläkeläiset ry:n toimistosta. Täytetyt lomakkeet pyydämme palauttamaan 13.3.2015 mennessä Eläkeläiset ry:hyn. Tervetuloa mukaan Kaikkiin esiintymisohjelmiin ehtii vielä mukaan. Niitä harjoitellaan kevätkauden kansantanssi-, liikunta- ja musiikkikursseilla. Kansantanssikurssi on perinteiseen tapaan vuoden ensimmäinen kurssi, joka pidetään heti tammikuun alussa. Kursseille kannattaa osallistua, vaikka ei aikoisikaan osallistua Porin Kulttuuri- ja retkeilypäiville. Kaikilla kursseilla on paljon muutakin sisältöä. Liikuntakurssilla harjoitellaan kahta helppoa ja hauskaa yhteisesitystä, joista toinen on omistettu kokonaan miesvoimistelijoille ja toinen kaikille. Ohjelmat ehtii vielä hyvin opettelemaan, vaikka ei olisikaan osallistunut syksyn kurssille. Kevätkauden kurssi pidetään helmikuun alussa Kuntorannassa (koulutuskalenterissa). Molempia ohjelmia voi opetella myös järjestön verkkosivuille ladattujen videoitten avulla. Syyskauden musiikkikurssilla opeteltiin lauluja, jotka kuoroista koottava suurkuoro esittää Porissa. Nämä ehtii vielä hyvin opettelemaan. Niitä harjoitellaan kevään kurssilla muun ohjelman muassa. Laulajat saavat kurssilla harjoitusta myös Kulttuuri- ja retkeilypäivillä järjestettävää kuorojen/ lauluyhtyeiden katselmusta ajatellen. Ryhmät saavat esityksestään tuomariston arvion. Yleisö pääsee seuraamaan esityksiä. TR Veteraanien kulttuurikilpailut Oulussa Ennakkotietona kerromme, että kolmannet Veteraanien kulttuurikilpailut pidetään Oulussa 31.10.-1.11.2015. Tapahtuman järjestävät yhteistyössä Työväen Urheiluliitto TUL ry, Eläkeläiset ry, Eläkkeensaajien keskusliitto EKL ry, Työväen Näyttämöiden liitto sekä Työväen Musiikkiliitto. TR
• 8 – Nro 7 joulukuu 2014 ELÄKELÄINEN Piispa Irja Askola oikeudenmukaisuuden ja humanismin sanansaattajana Helsingin piispa Irja Askola on ensimmäinen piispan virkaan valittu nainen Suomessa. Hän on saanut paljon tunnustusta työstään, mutta myös moitteita, jopa vihapuheita. – Voi, tämähän on ihana työ!, hän huudahtaa. – Työni on kivaa, erittäin kiehtovaa ja antoisaa. Se on myös kiireistä ja aika-ajoin hyvinkin kuormittavaa. Ehdottomasti tunnen olevani kutsumukseni keskiössä. – Kiitokset ja useat palkinnot, joita olen saanut, ovat kannustaneet tyyliin ”jaksa Irja, pidä linjasi ja vie eteenpäin niitä asioita, joita pidät tärkeänä”. Rehellisesti sanoen, kyllä kiitokset hieman ujostuttavatkin. Piispaan henkilökohtaisesti ja hänen toimiinsa kohdistuneet vihapuheet saavat Askolan vakavoitumaan. – Korostan, että kanssani saa olla eri mieltä, sillä en usko pakotettuun yksimielisyyteen. Mutta, olisi tärkeää, että Suomessakin pikkuhiljaa päästäisiin keskustelukulttuuriin, jossa valitsisi erimielisyyden etiikka. Sen myötä ihmiset voisivat olla hyvinkin erimielisiä asioista halveksimatta toistensa ihmisyyttä tai ideologioita. Vihapuheille Askola vaatii nollatoleranssia. – Monet kollegani ja läheiseni ovat kehottaneet minua viis veisaamaan moisista puheista. Mutta, kun piispan tärkeimpiä työvälineitä ovat herkkäkuuloisuus ja sensitiivisyys, en voi sulkea korviani ikäviltäkään asioilta. Kun antennit ovat auki, vihapuheet satuttavat. Radikaalin Jeesuksen tavoin Tärkeimpinä ohjenuorina työssään Irja Askola pitää rehellisyyttä, avoimuutta ja tietyllä tavalla myös keskeneräisyyden hyväksymistä, josta kumpuaa suhteellisuuden taju. – Suhteellisuudentaju, joka välillä tuntuu olevan kadoksissa, on erittäin tärkeää muutoinkin maailmassa. Joskus hätkähdän itsekin, kapeneeko katsantokan- Helsingin piispa Irja Askola sanoo työnsä olevan erittäin kiehtovaa ja antoisaa mutta myös kiireistä ja aika-ajoin hyvinkin kuormittavaa. – Ehdottomasti tunnen olevani kutsumukseni keskiössä. tani vain kulloiseenkin hetkeen, vai kykenenkö näkemään historian laajat kaaret ja kulttuurin muutokset. Piispana Askola haluaa toimia radikaalin Jeesuksen tavoin. – Jeesus oli aikansa radikaali ja vähintäänkin piirun verran enemmän niiden puolella, joilta puuttui oma ääni. Haluan olla niiden ihmisten puolella, jotka syystä tai toisesta kantavat häpeää tai muita hyvää elämää rajoittavia murheita. Ihmisten, joilta puuttuu elämän perustarpeet: raha, ruoka ja rakkaus. Piispan on nähtävä valppaasti, missä nämä ihmiset ovat ja kyettävä auttamaan heitä. Niin Jeesuskin toimi. Askola huomauttaa huolestu- neena, että enää heidän tavoittamisensa ei ole niin yksioikoista kun aikaisemmin. Maailma on muuttunut. – On raaistavaa, että meillä on niin paljon työttömiä ja aivan järkyttäviä irtisanomisia työpaikoilla. Vähäosaisia, syvää yksinäistä uupumista ja rakkaudettomuutta on nykyään kaikissa sosiaaliluokissa. Monet ihmiset ovat itseltäänkin hukassa. Minun pitää työssäni välttää perinteisiin stereotypioihin vaipumista ja oltava valppaana kaikkiin suuntiin. On kuultava ihmisiä. Kirkon työntekijöillä arjen asiantuntemusta On selvää, että Helsingin piispa on yhteiskunnallinen vaikuttaja, vaikka hän ei suoranaisesti politiikkaan osallistukaan. Työssään hän tapaa usein politiikkoja keskustelukumppaneina. Hän toimii myös asiantuntijana ja lausuntojen antajana monissakin hankkeissa. Askola on tyytyväinen, että myös kirkkoa kuullaan päätöksenteossa, puoluerajoituksitta. Tämä kuitenkin edellyttää, että kirkon asenne ei voi olla arrogantti, ylhäältä päin asioita osoitteleva. – En ole yhteiskunnallinen päätöksentekijä, mutta osallistun yhteiskunnalliseen keskusteluun. Korostan poliitikkoja tavatessani kirkon diakoniatyön tärkeyttä ja työntekijöidemme arjen asian- tuntemusta. Olen kehottanut ministereitä ja kansanedustajia kysymään päätöksiä tehdessään heiltä, mitä ihmisten arkeen oikeasti kuuluu. Vain harvan organisaation edustajat enää nykyään käyvät kaikenlaisten ihmisten kodeissa ja heidän elämäänsä liittyvissä tilaisuuksissa kuten kirkon työntekijät. Yksinäisyys yhteiskunnan suurimpia ongelmia Askola on huolissaan siitä nykyajan trendistä, että ihmiset haluavat kohdata vain kaltaisiaan. – Syrjäytyminen on yhteiskuntamme pelottavimpia ilmiöitä. Suomessa on nuoria ja vanhuksia, jotka voivat paremmin kuin ” Vähäosaisia, syvää yksinäistä uupumista ja rakkaudettomuutta on nykyään kaikissa sosiaaliluokissa. Monet ihmiset ovat itseltäänkin hukassa. Minun pitää työssäni välttää perinteisiin stereotypioihin vaipumista ja oltava valppaana kaikkiin suuntiin. On kuultava ihmisiä.”
• Nro 7 joulukuu 2014 – 9 ELÄKELÄINEN ”Tärkeää olisi, että emme vertaisi itseämme toisiin, vaan löytäisimme oman olemisentapamme. ” koskaan aikaisemmin, sama koskee myös eläkeläisiä. Ikävä kyllä meillä on myös vanhuksia, joiden tarinoista ja hyvinvoinnista kukaan ei ole kiinnostunut. Yksinäisyys kaikissa ikäluokissa on yhteiskuntamme suurimpia ongelmia. Askola karsastaa myös ajassamme vallitsevaa yksilön ihannointia tyyliin ”jos et pärjää, se on oma vikasi”. – Tämä ei ole suomalaista genreä, muistiperimämme kertoo aivan muusta, yhteisöllisestä välittämisestä. Suomeen on rantautunut ikävän yksiniittinen ihmiskuva, jonka mukaan meidän pitäisi olla nopeita, älykkäitä, hyväkuntoisia ja hyvän näköisiä tullaksemme hyväksytyksi. – Yhteiskunnan voiman pitäisi heidän sijaansa erityisesti kohdistua sellaisiinkin ihmisiin, jotka eivät näitä normeja täytä. Myös heillä on osaamisensa ja tarinansa annettavanaan. Tärkeää olisi, että emme vertaisi itseämme toisiin, vaan löytäisimme oman olemisentapamme. Piispa tarkkailee Suomen henkistä ilmapiiriä aitiopaikalta. – Olen kiitollinen, että työssäni voin saman päivän aikana tavata kenraaleja ja kerjäläisiä, ikkunat suomalaiseen yhteiskuntaan ovat avoinna. Hyvinvointiyhteiskunnan mureneminen huolestuttaa, vaikkapa lasten asemaa ja hyvinvointia ajatellessa. Lasten eriarvoistuminen alkaa aivan liian varhain. Oma lapsuus päättyi varhain Irja Askolan oma lapsuus päättyi varhain. Hänen isänsä kuoli Irjan ollessa kahdeksan vuotias. Se jätti varjot pienen tytön ja koko perheen elämään. – Olin isin pikku Iri. Yhtenä päivänä isä ei palannutkaan töistä kotiin, sillä hän oli menehtynyt sydänkohtaukseen. Se oli shokki. Siihen maailman aikaan ajateltiin, että lapset selviävät surusta nopeammin, kun kuolemaa ei käsitellä. Puhumattomuus ja suru jättivät sydämeeni tuskan, käsittelemättömän möykyn, jota olen vielä aikuisenakin joutunut purkamaan. Isän kuolema vaikutti myös perheen talouteen, ja jouduimme muuttamaan. Isosiskona minusta tuli ikääni nähden ylivastuullinen huolehtija. Toinen Askolan suvun tragedia liittyy vuoden 1918 tapahtumiin. Hänen isoisänsä veli menehtyi punaisten vankileirillä. – Meidän perheessä näistä tapahtumista vaiettiin pitkään samoin kuin isäni kuolemasta. Nämä vaikenemiset ja asioiden käsittelemättömyys on tehnyt minusta sanojen rakastajan, sillä ei ole sellaista salaisuutta, jota ei voisi edes jollekin kertoa. Sa- noilla on vapauttava voima, – Kun luin sukulaisteni kirjeitä vankileirin ajoilta, vaikkapa siitä, kun tätini pikkutyttönä oli sujauttanut piikkilanka-aidan raosta leipää sukulaisilleen, ajattelin, että ei näitä tapahtumista ole kuin vajaa sata vuotta. On hämmästyttävää, kuinka paljon kätkettyä ja vaiettua sisällissodan tapahtumiin ja ihmisten kohtaloihin tuolloin edelleenkin on. Ehkä niistä kauheuksista on vaikea vieläkin puhua. Suomen itsenäisyyden juhlavuoden lähestyessä Askola kehottaa avaamaan myös näitä kätkettyjä historian lehtiä. Runojen kirjoittaminen on hengittämistä Piispa Irja Askola on myös runoilija. Häneltä on julkaistu useita kokoelmia, monia Anja Porion kanssa – Runouteni, taiteellisen ilmaisun tarve liittyy myös lapsuuteni mykkään maisemaan. Sanat sallivat tunneilmaisun ja auttavat löytämään salattujakin puutarhoja. Runous ja kaunokirjallisuus ylipäätään ovat minulle erittäin tärkeitä, itselleni ominaisin taidemuoto. Runojen kirjoittaminen on hengittämistä, tunnemaisemien tulkintaa ja lapsuuden tabujen purkamista. Kirjat ovat avanneet minulle avaria maailmoja, joissa voidaan puhua aivan kaikesta. Kirkon lisäksi kirjallisuus on ollut pelastajani, antanut osviittoja hyvään elämään. Kuten kulttuuri ylipäätään. Kulttuuri on ihmiskunnan keuhkot toimien siltojen rakentaja toinen toistemme ymmärtämiseen. Lempikirjaa kysyttäessä Irja Askola mainitsee Eeva Kilven suurena myötätunnon opettajana, ja jo kohta täräyttää Astrid Lindgrenin pöytään myötätunnon välittäjänä. – Ronja Ryövärintytär on yksi hienoimpia kuvauksia siitä, kuinka vihan kuilujen yli hypätään, tärkeä teologinen opettajani. Joulun lähestyessä piispa Irja Askola toivoo rauhaa ja yhteisymmärrystä kaikkien, myös eri uskontokuntia ja aatteita edustavien välille. – Meillä kaikilla on paljon yhteisiä intressejä ja hyviä pyrkimyksiä. Yhteinen vihollisemme on väkivalta, viholliskuva ja yltiöpäinen materialistinen itsekkyys. Parasta, mitä kristinusko voi tarjota on armo, ihmisen hyväksyminen juuri sellaisenaan, kun hän on. Tätä kirkko ei saisi menettää kapitalismin pyörteissä. Teksti: SISKOTUULIKKI TOIJONEN Kuvat: TUOMAS TALVILA Eläkeuudistus ei vaikuta nykyeläkeläisten asemaan Tänä syksynä on puhuttu paljon eläkeuudistuksesta ja sen vaikutuksista. Monimutkaisesta kokonaisuudesta on helppo muistaa yksi asia: nykyeläkeläisiin, nykyisiin eläkkeisiin ja jo ansaittuihin eläkkeisiin se ei vaikuta mitenkään. Syyskuun lopussa solmittu eläkesopimus tulee voimaan näillä näkymin viimeistään tammikuun 2017 alussa. Tavoitteena on, että uudistukseen liittyvät lakiesitykset annetaan eduskunnan käsiteltäväksi heti ensi kevään vaalien jälkeen. Vuodesta 2017 lähtien alinta vanhuuseläkkeelle jäämisen ikää nostetaan siis vuoteen 2025 mennessä asteittain 65:een. Vuoden 2025 jälkeen alin vanhuuseläkkeelle siirtymisen ikä kytketään kunkin 64 vuotta täyttävän ikäluokan odottavissa olevaan elinaikaan. Tämä elinajanodote arvioidaan väestöennusteen pohjalta. Työura-ajan ja eläkeajan välinen suhde pidetään sen jälkeen vuoden 2025 tasolla. Eniten hyötyvät 80-lukulaiset ja nuoremmat Uudistus koskee vuonna 1955 syntyneitä ja sitä nuorempia. – Tämä, kuten muutkin työeläkeuudistukset koskevat tulevia eläkkeitä. Se koskee myös niiden eläkkeitä, jotka ovat vasta tulossa työelämään. Työeläkeuudistus ei vie yhtään euroa heiltä, jotka jo ovat eläkkeellä. Tässä ei myöskään kosketa mitenkään kunkin työssäkäyvän eläkekertymään, joka on tienattu ennen lain astumista voimaan, painottaa johtaja Markku J. Jääskeläinen Työeläkevakuuttajat Telasta. Ansaittu eläke on vankasti tur- vattu. Sitä suojaa perustuslakiin kirjattu omaisuudensuoja. Eniten työeläkeuudistuksesta hyötyvät 1980-luvulla syntyneet ja sitä nuoremmat. Heille eläkeuudistus antaa nykysäännöstöä jonkin verran enemmän rahaa käteen kuukaudessa. He hyötyvät myös siitä, että joutuvat työssä ollessaan maksamaan vähemmän eläkemaksuja kuin nykysääntöjen mukaan. Toisaalta elinaikakerroin syö heidän eläkkeitään ja piiskaa pitempiin työuriin. Koko eläkkeellä oloaikana maksettavan eläkkeen määrä voikin ”kasareilla” ja nuoremmilla olla hieman nykysääntöjen mukaista tilannetta pienempi. Tämä johtuu siitä, että eläkkeellä oloaika lyhenee. Tulevaisuudessa eläke lasketaan koko palkkasummasta. Palkansaajan työeläkemaksua ei enää vähennetä ennen eläkkeen laskentaa. Eläkkeen perusteena oleva palkka on siis suurempi, joten eläkettäkin kertyy hieman enemmän. Sitä kertyy enemmän myös siksi, että uudistuksen voimaantulon jälkeen eläkettä alkaa kertyä kaikista työsuhteista jo 17-vuotiaasta lähtien. Tästä hyötyvät varsinkin pätkätöitä tekevät, joita nuorissa on paljon. Nyt ikäraja on 18 vuotta, ja ennen vuotta 2005 rajana oli 23 vuotta. Tulevaisuuden eläkkeiden maksu turvattu Yksi työeläkeuudistuksen keskeisistä tavoitteista oli turvata se, että myös tulevaisuuden eläkeläisten työeläkkeet pystytään maksamaan. Työeläkejärjestelmän rahoitus pitää siis saada tasapainoon niin, että maksettavien eläkkeiden määrä ja työssäkäyvien työeläkemaksut ovat järkevässä suhteessa toisiinsa. Eläkemaksut eivät voi nousta kohtuuttomiksi. Arvioiden mukaan uudistuksella päästäänkin näihin tavoitteisiin. Eläketurvakeskuksen mukaan työeläkemaksuja ei tarvitsisi korottaa vuoden 2017 jälkeen peräti 50 vuoteen. Jos Eläketurvakeskuksen arvio pitää paikkansa, tilanne on historiallinen. Ensimmäistä kertaa yksityisalojen työeläkejärjestelmän rahoitus on tasapainossa. Tämä johtuu siitä, että vuosina 2020?2060 yksityisalojen eläkemenot suhteessa palkkasummaan ovat 0,5? 1,5 prosenttia pienempiä kuin nykyisin. Julkisilla aloilla eläkemenot alenevat vielä enemmän. Maksettavien eläkkeiden yhteismäärä verrattuna eläkevakuutettujen palkkojen yhteismäärään pienenee kahta kautta. Ensin alin vanhuuseläkkeen ikä nousee asteittain 65:een. Myöhemmin, vuoden 2025 jälkeen, työura-ajan ja eläkeajan suhde pidetään samana kytkemällä laskennallinen elinajanodote ja alin eläkeikä toisiinsa. Mitä korkeammaksi odotettavissa oleva elinikä nousee, sitä enemmän nousee myös alin vanhuuseläkeikä. Nykykaksikymppiset, 2060luvun eläkeläiset, voivat näillä näkymin nukkua eläkkeittensä puolesta yönsä rauhassa. Sitten kun moiset asiat joskus alkavat kiinnostaa. Lue tarkemmin esim. osoitteesta www.elakeuudistus.fi Teksti: RIITTA GULLMAN Juttu pohjautuu Työeläkevakuuttajat Telan aineistoon. Eläkeuudistus lyhyesti • koskee tulevaisuutta, ei nykyisiä eikä jo ansaittuja eläkkeitä • ei vaikutusta ennen vuonna 2017 eläkkeelle siirtyneille, eli 1940-luvulla ja sitä ennen syntyneille • koskee 1955 syntyneitä ja sitä nuorempia • hyödyttää eniten 1980-luvulla syntyneitä ja sitä nuorempia • tulee voimaan arviolta vuoden 2017 alusta • eläkettä karttuu entistä pidemmältä ajalta, 17-vuotiaasta lähtien • alin vanhuuseläkkeelle siirtymisen ikä nousee asteittain 65 vuoteen 2017?2025 • vuoden 2025 jälkeen alin vanhuuseläkkeelle siirtymisen ikä kytketään kunkin 64 vuotta täyttävän ikäluokan odottavissa olevaan elinaikaan. Tämä elinajanodote tehdään väestöennusteen pohjalta. Työura-ajan ja eläkeajan suhde pidetään samana, vuoden 2025 tasolla • superkarttuma poistuu, tilalle tulee lykkäyskorotus Kampanja haastaa tarjoamaan ulkoiluseuraa vanhuksille Joulukuun alussa käynnistyneellä Vie vanhus ulos -kampanjalla halutaan edistää toimintakyvyltään heikentyneiden ikäihmisten säännöllistä ja turvallista ulkoilua. Ikäinstituutin toteuttamaan kampanjaan voi osallistua yksityishenkilönä tai yhteisönä. Ulkoilijoiden kesken arvotaan palkintoja seuraavissa kategorioissa: Ponteva palvelutalo, Uuttera ulkoiluystävä, Jaksava järjestö, Kunnostautunut kunta. Kampanjaohjeet neuvovat kirjaamaan vanhusten kanssa tehdyt ulkoilukerrat verkkosivuille www.vievanhusulos.fi Ulkolutarinoita voi kertoa verkkosivulla, facebookissa tai twitterissä (#vievanhusulos). Ulkoiluystävätoiminnasta voi kysellä myös paikkakuntansa liikuntatoimesta, palvelutaloista, järjestöistä tai seurakunnista. Kampanja-aika on helmikuun 2015 loppuun saakka.
• 10 – Nro 7 joulukuu 2014 ELÄKELÄINEN Kaltoinkohteluun ei pidä alistua Kuva: Suvanto ry/Ossi Gustafsson Ikäihmisiin kohdistuvasta lähisuhdeväkivallasta, hyväksikäytöstä tai kaltoinkohtelusta puhutaan edelleen liian vähän julkisuudessa. Keskustelua herättelemään perustettiin vuonna 1990 Turvallisen vanhuuden puolesta – Suvanto ry, joka ylläpitää lisäksi valtakunnallista auttavaa puhelinta, järjestää koulutus- ja tiedotustilaisuuksia sekä tarjoaa tukihenkilötoimintaa. Usein kaltoinkohtelu, hyväksikäyttö tai väkivalta tapahtuu läheisissä ihmissuhteissa, jolloin tekijänä voi olla esimerkiksi oma puoliso, aikuinen lapsi tai lapsenlapsi. Asiasta voi olla vaikea puhua kenellekään häpeän, pelon tai syyllisyyden vuoksi. ? Myös epätietoisuus siitä, mistä apua voi lähteä hakemaan, voi estää asian esille tuomisen, sanoo Suvanto ry:n toiminnanjohtaja Leena Serpola-Kaivo-oja. Vaikka suhteessa ei olisikaan fyysistä väkivaltaa, voi sillä pelotella ihmissuhteiden valtapeleissä. Toista voi myös uhata esimerkiksi jonkin sukusalaisuuden paljastamisella tai syyllistää jostakin aikoja sitten tapahtuneesta asiasta. Kaltoinkohtelua voi olla myös sairastuneen läheisen ihmisen hoidon laiminlyönti, ja muistisairaus taas saattaa aiheuttaa sairastuneessa aggressiivista käyttäytymistä. ? Muistisairauteen liittyy usein tulkintavirheitä tilanteista, mikä saattaa vaikuttaa käytökseen. Myös pelko tai kipu voi tehdä aggressiiviseksi. Ikääntyneen hyväksikäyttö voi olla myös taloudellista, ja siihen voi syyllistyä oma, jo aikuinen lapsi tai lapsenlapsi, joka voi pitää uhriaan pelon vallassa saadakseen tältä rahaa. ? Kenenkään ei pidä elää jatkuvassa pelossa. Elimistö ei kestä pitkään kovaa stressiä, huolta ja Leena Serpola-Kaivo-oja oli esittelemässä Suvanto ry:n toimintaa Tampereella syyskuussa pidetyillä Hyvä Ikä -messuilla. Suvanto ry:n osasto sattui olemaan messuilla Eläkeläiset ry:n osaston naapurina. Kuva: Iita Kettunen murhetta. Ne lisäävät masentumisriskiä ja sairastumisalttiutta, muistuttaa Serpola-Kaivo-oja. Turvakumppanuuksia Suvanto ry:n auttavaan puhelimeen voi soittaa halutessaan myös nimettömänä. Leena Serpola-Kaivo-ojan mukaan tärkeintä on, että vaikean tilanteen keskellä pitkään elänyt ihminen alkaa ylipäätään puhua siitä jollekin. On ymmärrettävää, että kynnys on korkea, jos on kysymys omasta puolisosta, lapsesta tai lapsenlapsesta. Häpeä voi olla suuri ja myös pelko siitä, mitä toiselle tapahtuu tai miten itselle käy, jos asia paljastuu. ? Tästäkin voimme keskustella, vaikka soittaja pysyttelisi nimettömänä. Soittajan kanssa voidaan myös miettiä yhdessä, millaista apua ja tukea tarvitaan. Kun ihminen elää kaoottisessa ja uhkaavassa elämäntilanteessa, on vaikea ajatella järkevästi. ? Silloin ei myöskään ole voimavaroja lähteä etsimään omalta paikkakunnalta oikeaa tahoa, josta voisi saada apua. Suvanto ry:stä voidaan soittajan suostumuksella ottaa yhteyttä hänen asuinpaikkakunnallaan toimiviin yhteistyötahoihin. Asiaa voidaan lähteä hoitamaan esimerkiksi kotihoidon, kriisipäivystyksen tai sosiaalityön kanssa. Yhteistyökumppaneiden kanssa voidaan miettiä yhdessä etukäteen, kuinka toimitaan uhkaavissa tilanteissa. Serpola-Kaivo-oja korostaa, että tärkeintä on uskaltaa ottaa yhteyttä. Tilanteesta puhuminen voi helpotus kaikille osapuolille – myös tekijälle – sillä kukaan ei voi hyvin sellaisessa ihmissuhteessa. Lähestymiskieltokin mahdollinen Serpola-Kaivo-oja kertoo iäkkäästä isoäidistä, joka halusi auttaa pojanpoikaansa ja otti tämän luokseen asumaan. Pojalla oli päihdeongelma, hänellä ei ollut töitä eikä hän opiskellutkaan. Poika sai kuitenkin isoäidin luona katon päänsä päälle ja ruokaa, mutta ei silti saanut haetuksi työtä tai edes työttömyyskorvausta, kun päihteet ja alkoholi veivät mukanaan. Kun mummu alkoi patistella poikaa hoitamaan asioitaan, tämä alkoi käyttäytyä uhkaavasti. Isoäiti alkoi olla lopen uupunut. Elämänrytmi oli sekaisin ja hänen piti olla koko ajan varuillaan omassa kodissaan. Kun isoäiti soitti Suvanto ry:n auttavaan puhelimeen, alettiin ensiksi miettiä, kenelle voi soittaa ja mihin voi mennä, että on itse turvassa uhkaavissa tilanteissa. Mietittiin myös, haetaanko lähestymiskieltoa, jos tilanne käy mahdottomaksi. Mummu oli huolissaan, vaikuttaisiko lähestymiskielto pojanpojan tulevai-
• Nro 7 joulukuu 2014 – 11 ELÄKELÄINEN suuden työn tai opiskelupaikan saantiin. ? Kerroimme, että se ei vaikuta, vaan ainoastaan siihen, että poika ei saisi enää asua samassa osoitteessa. Silloin vastuu pojan asumisjärjestelyistä siirtyisi kunnan sosiaalityölle, jonka täytyisi järjestää hänelle sekä asunto että perustoimeentulo. Isoäiti ei kuitenkaan halunnut lähestymiskieltoa, eikä poika suostuttelusta huolimatta halunnut mennä sosiaalityöntekijän juttusille. Hän suostui kuitenkin tapaamaan kirkon diakoniatyöntekijää, joka sai pojan pikkuhiljaa takaisin normaalin nuoren elämään. ? Ei auta ketään, jos vanhemmat tai isovanhemmat ovat jatkuvasti paikkailemassa aikuisten lasten elämää. Meillä on mahdollisuus hankkia tukea laajemmin sekä uhrille että tekijälle, Serpola-Kaivo-oja painottaa. Kerran eräs äiti haki lähestymiskieltoa aikuiselle päihdeongelmaiselle pojalleen, joka rahapulassaan tunkeutui aina äidin kotiin ja vaati väkivallalla uhaten rahaa. ? Kun äiti haki lähestymiskieltoa, se sai pojan heräämään ja katkaisemaan pitkään jatkuneen päihdekierteensä. Uupumus ei ole häpeä Serpola-Kaivo-oja muistuttaa, että yhteydenottaja voi olla myös ulkopuolinen henkilö, jos hän epäilee ikääntyneen tuttavansa tai naapurinsa joutuvan väkivallan, hyväksikäytön tai kaltoinkohtelun uhriksi. Epäilyistään voi ilmoittaa myös suoraan oman kunnan vanhustyöstä vastaavalle sosiaaliviranomaiselle. Viranomaisen on sosiaalihuoltolain mukaan tehtävä yli 75-vuotiaalle ilmeisen palvelutarpeen arviointi. Yhteydenotot Suvanto ry:n auttavaan puhelimeen sekä maksuttomaan lakineuvonnan puhelinpalveluun ovat viime aikoina lisääntyneet. Tämä johtuu Serpola Kaivo-ojan mukaan muun muassa siitä, että asioista on alettu uskaltaa puhua ja Suvanto ry:n palveluista tiedetään laajemmin. ? On hyvä, että nykyisin yhteiskunnassa on alettu hyväksyä, että ihminen voi uupua, eivätkä asiat mene aina niin kuin pitäisi, eikä se ole häpeä. Pääkaupunkiseudulla voi käydä tapaamassa Suvanto ry:n työntekijöitä henkilökohtaisesti toimistoaikana. Lisäksi Helsingissä Palvelukeskus Kinaporin tiloissa kokoontuu vertaistuen ryhmä läheisessä ihmissuhteessa väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneille ikääntyneille tiistaisin klo 12-14. Oulussa on alkanut Suvanto ry:n hallinnoima Juuri-hanke yhteistyössä Oulun Ensi- ja turvakoti ry:n ja Oulun Seudun Mäntykoti ry:n kanssa. Myös Juuri-hankkeen työntekijöitä voi käydä tapaamassa henkilökohtaisesti. EETU ry vieraili Telassa: Eläke on elämänkaaren lopputuote Turvallisen vanhuuden puolesta - Suvanto ry • Hämeentie 15 b, 64, 00500 Helsinki, Puh. (09)726 2422 • Auttava puhelin Suvanto-linja tiistaisin ja torstaisin klo 12-18 puh. 0800-06776 (maksuton) • Lakineuvonnan puhelinpalvelu joka parillisen viikon keskiviikko klo 16-18 puh. (09) 72624 22 (maksuton). • Oulu: Juuri-hanketyöntekijät Outi Pietiläinen (Ensi- ja turvakoti) ja Riitta Vesala (Mäntykoti) riitta.vesala@ mantykoti.fi puh. +358 50 439 8017 • Lisätietoja: www.suvantory.fi IITA KETTUNEN Työeläkevakuuttajat Telan toimitusjohtaja Suvi-Anne Siimes näkee ihmisen elämänkaaren myös eläkkeen tuottamisena. – Katselen usein tätä läheisessä päiväkodissa puuhaavaa ”kurahousuporukkaa”, joka on oman koulu- ja työuransa alussa. Ja samoin katselen myötätunnolla niitä, jotka ovat jo eläkettä eli järjestelmän lopputuotetta nauttimassa. – Elämänkaaren kokonaisuutena näkemistä auttanee oma isoäitiys; Siimes on pikkuisen Ronjan isoäiti. Eläkeläisliittojen etujärjestö EETU ry piti syyskokouksensa marraskuun 18. päivän pimeydessä Telassa, missä Siimes ja muut telalaiset antoivat rautaisannoksen työeläkejärjestelmästämme. Siimes korosti mm. sitä, ettei eläke saa koskaan riippua poliittisista suhdanteista eikä säästettyä eläkettä saa ottaa ihmiseltä pois, vaan lupaukset on pidettävä. - Eikä eläkeuudistuksia saa tehdä niin tiheään, ettei muste ehdi välillä kuivua, Siimes muistutti. Samassa tilaisuudessa johtaja Nikolas Elomaa ennusti asiat, jotka nyt ”kuplivat pinnan alla”. Hänen mukaansa niitä ovat perhe-eläkkeet, eläkekatto, Kevan mahdollinen pilkkominen eril- SuviAnne Siimes lisiin yhtiöihin, sote-uudistus, EMU-puskurit sekä 170 miljardin eläkevarojen sijoitustavat. Mitä työeläkevaroille kuuluu? Analyytikko Maria Rissanen kertoi tilaisuudessa, että noin kolmasosa eläkevaroista on nyt sijoitettu kotimaan kohteisiin, mm. kiinteistöihin. Kotimaan kohteiden tuotto on ollut neljä prosenttia, kun tuotoksi odotettiin kuutta prosenttia. Lopuista varoista alle puolet on sijoitettu muihin euroalueen maihin ja loput Euroalueen ulkopuolisiin maihin, kuten Iso-Britanniaan, Sveitsiin jne. Varojen sijoituskohteet ovat olleet korot, 39, osakesijoitukset, 38, kiinteistöt, 11 ja muut sijoituskohteet, 12 prosenttia. ERJA EKHOLM Tuula-Liina Varis A loin harrastaa joogaa noin 20 vuotta sitten. Vetkuttelin sitä ennen kauan. Ennakkoluuloja oli, niitä tavallisia. Pelkäsin, että joogaharrastus edellyttää jonkin mystiikkaan perustuvan maailmankuvan, ellei peräti uskonnon omaksumista. Jo ensimmäinen tunti kumosi ennakkoluulot. Ansio oli ohjaajan. Sattuikin suurenmoinen ihminen, selkeä, rauhallinen, ”arkijärkinen” ja huumorintajuinen. Erityisesti hän korosti harjoituksen yksilöllisyyttä ja yksityisyyttä. Pitää tehdä se, mihin keho juuri tänään suostuu, ei pakottaa, ei verrata itseään toisiin eikä missään tapauksessa kilpailla. Notkistelin, minkä taisin, ja kun kävelin ensimmäisen harjoituksen jälkeen kotiin, askeleeni oli pitkä ja vetävä. Rentoutuminen on joogassa yhtä tärkeää kuin asennot. Ja kyllä lähinnä ikääntyneistä naisista koostunut porukka rentoutuikin. Syviä helpotuksen huokauksia kuului loppurentoutuksen aikana, ja joskus vähän kuorsaustakin. Monilla naisilla oli ollut ennakkoluuloja, ja heidän miehillään niitä vasta oli ollutkin. Oikein olivat suuttuneet, kun vaimo kertoi rupeavansa joogaamaan. ”Semmosesta makkoomisesta ei ou Vauvana ja apinana mittään hyötyvä”, ukot marmattivat. Kävin kymmenkunta vuotta joogaryhmässä, sitten rakensin oppimastani oman ohjelman ja aloin joogata aamuisin yksin. Syy ei ollut ryhmän eikä ohjaajien vaan matkatöiden, joita alkoi kertyä niin paljon, että jouduin olemaan tavan takaa poissa ryhmästä. Samaa noin tunnin ohjelmapohjaa käytän edelleen, tosin se vaiheittain muuttuu vaativammaksi. On ollut ihmeellistä kokea, miten ikääntynytkin kroppa notkistuu harjoitusten mukana. Selkäni oireili jo nelikymppisenä, mutta joogan aloittamisen jälkeen en ole selkäkipuja tuntenut. Enkä juuri muitakaan fyysisiä kremppoja. Tasapaino on parantunut, samoin uni. Monenlaiset jännitystilat laukeavat, kun on oppinut rentoutumisen ja oikean hengityksen. Mikään rasvanpolttotreeni jooga ei ole, siinä ei hiki lennä eivätkä luut rutise. Kipuraja ei saa ylittyä, joogaajan ei pidä tahtoa enemmän kuin keho suostuu tekemään. Ajan myötä se suostuu yhä enempään, mutta joogan polku on pitkä. Kehon hallinta on mielen hallintaa, ja niiden myötä elämäkin on hallinnassa Suomalaiset, myös naiset, tuntuvat arvostavan rankkoja treenejä, juoksevat itsensä hengästyksiin ja repivät niveliään ja lihaksiaan kuntosalien vehkeissä. Paras hetki ja palkinto on se, kun treeni loppuu. Joogassa itse tekeminen on nautinnollista. Olen oivaltanut, miksi. Joogan asanathan ovat sitä harjoitusta, mitä vauvat ja pikkuserkkumme apinat tekevät ihan luonnostaan. Kun vauva kääntyy vatsalleen ja alkaa kohotella päätään ja hartioitaan, asento on joogan kobra-asana. Kun hän nousee neljälle raajalleen pylly pystyssä, hän on vuori-asanassa. Vauva vääntyilee ja kääntyilee, taivuttelee raajojaan, saa vaikka varpaat suuhunsa – siihen en sentään pysty, mutta otteen niistä sentään saan selällänikin. Apinat roikkuvat pää alaspäin, kurottelevat ja ojentelevat, ne käyttävät liikkuessaan lihaksiaan ja niveliään, mutta voimaa ne eivät käytä. Jooga toistaa toden totta niitä liikkeitä, taivutuksia, tasa-painotteluja, vartalon kiertoja ja kurotuksia, joita kädellinen harjoittaa ilman, että tiedostaa mitään harjoittavansakaan. Lihasten verenkierto vilkastuu vähemmälläkin rääkillä. Hitaasta ja rauhallisesta joogasta nautintonsa saava ihmetteleekin, miksi länsimainen liikun- takulttuuri perustuu lähinnä itsensä rääkkäämiselle. Vasta kun on paha olo, on hyvä olo? Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat? Vielä jaksaa, vielä jaksaa, vaikka ei jaksakaan? Treenistä on hyötyä vain, jos olet sen jälkeen kuin tapettu mato? Varsinkin ikääntyneille ihmisille jooga voisi olla todella hyvä fyysinen harjoitus. Joogata voi kotona, hoitolaitoksissa, palvelutaloissa. Se on halpaa, ei tarvita välineitä, vempaimia tai erikoisvaatetusta, tarvitaan vain makuualusta ja löysät vaatteet, vaikka vanha pyjama tai t-paita ja kalsarit. Hyvä ja viisas ohjaaja on välttämätön ainakin alkuun. Luonto itse sitten kyllä opastaa olemaan niin vauvana kuin apinanakin.
• 12 – Nro 7 joulukuu 2014 ELÄKELÄINEN Diabetes on tänään Puolassa kansantauti Miljoonat puolalaiset eläkeläiset ovat vaatineet terveysviranomaisia sijoittamaan lähivuosina runsaasti lisävaroja diabeteksen ennalta ehkäisemiseen. Puolan kansallinen terveysrahasto on rahoittanut 37-miljoonaisessa maassa pääasiassa perinteisin lääkkeiden sairautta, vaikka se on kehittynyt jo kansantaudin tasolle. Diabeteksen kourissa kamppailee kolme miljoonaa puolalaista, ja arviolta 800 000 sairastaa sitä tietämättään. Taudin pelätään uhkaavan tällä vuosikymmenellä viittä miljoonaa kansalaista. Terveysasiantuntijoiden mukaan yli viidennes 60 vuotta täyt- täneistä on saanut kakkostyypin diabeteksen, ja iän karttuminen lisää sairastumisriskiä. –Meidän on tehtävä kaikkemme turvataksemme eläkeläisille mahdollisimman hyvä elämä, muistuttaa parlamentin työ- ja hyvinvointiministeriön eläkeasioista vastaava johtaja Marzena Breza. Useat alueelliset diabetesjärjestöt ovat rientäneet kattojärjestön avuksi taistelemaan tätä ikävää sairautta vastaan ja ehkäisemään ennalta taudin puhkeamista. Ne löivät kesäkuumilla hynttyynsä yhteen ja pitivät terveysministeriön ja parlamentin seniorikomission kanssa pitkän palaverin diabetekseen liittyvistä lisäsairauksista. –Diabetes-peräisiin tauteihin on menehtynyt 2010-luvulla vuositasolla 30000 potilasta, johtaja Breza muistuttaa. Puolan kansallinen terveysrahasto on satsannut diabetes-potilaiden sairaala- ja poliklinikkahoitoon sekä ennalta ehkäisyyn vuodessa yhteensä 340 miljoonaa zlotya eli rapiat 80 miljoonaa euroa. Kakkostyypin diabetes väijyy lapsia miljoona työstä poissaolopäivää, kun tauti oli pakottanut jäämään kotiin. Liberaalihallitusta on patistettu satsaamaan tuntuvasti lisää varoja erityisesti tärkeään henkilökohtaiseen valistukseen. - Kakkostyypin diabetes on iskenyt viime vuosina yhä useammin myös alaikäisiin lapsiin, Breza muistuttaa. Varsovan läänin Diabetes-yhdistystä edustanut Elzbieta Gnas päivitteli sitä, ettei potilaille ole pystytty hankkimaan uusimpia ja tehokkaimpia lääkkeitä. - Sitä on pidettävä skandaalina. Puola on ainoa Euroopan unionin valtio, joka on jäänyt niitä paitsi. Valitettavasti pitkään diabetesta sairastaneita uhkaa lisäksi jalka-amputaatio. Valtaosa niistä on tehty diabetes-potilaille. Se on Euroopan suurin määrä 100 000 asukasta kohden. Puolassa tehtiin amputaatioita viime vuonna noin 14 000. MATTI HOVISEPPÄ Varsova Diabeteksen aiheuttamia kustannuksia lisäsi viime vuonna lähes Luomuruualla diabetes kuriin Ania Paczkowska-Kanian 68-vuotiaalla aviopuolisolla havaittiin viitisen vuotta sitten kakkostyypin diabetes. –Onneksi sairaus on pysynyt hyvin kurissa ihan tavallisten lääkkeiden avulla. Rakennusmestarimiehellä todettu diabetes-diagnoosi oli lähiomaisille yllätys, sillä tauti on ollut suvussa lähes tuntematon. –Toivottavasti aikuisikäiset tyttäreni ja poikani säästyisivät tältä taudilta. Perheessä on syöty viime vuosina valtaosin ekologisia ruokia, joiden myötävaikutuksella diabetes on pidetty aisoissa. –Aion luomuravinnon turvin ja säännöllisellä liikunnalla työskennellä 90-vuotiaaksi asti, heläyttää sirkeäsilmäinen 65-vuotias, joka jäi eläkkeelle kymmenisen vuotta sitten. Kemistinä sairaalassa työskennellyt tyylikäs nainen on pitänyt terveydestään huolta käymällä säännöllisesti kerran vuodessa veri- ja virtsakokeissa. Pikaruoka saa kyytiä Rouva Paczkowska-Kania pitää kummallisena potilaiden jäämistä Puolassa ilman tehokkaimpia diabetes-lääkkeitä. - Minua kauhistuttaa taudin hälyttävä lisääntyminen viime vuosina myös nuorissa. Hän syyttää ikävästä ilmiöstä pikaruokaloiden rantautumista 25 vuotta sitten Puolaan. –Rasvaisten hampurilaisten, pizzojen ja paneroitujen kanankoipien ahmiminen näkyy katukuvassa. Lähes joka toisella alle 30-vuotiaalla on liian pyylevä keskivartalo. Paczkowska-Kania jää maansa historiaan tuomalla ensimmäisenä Suomesta joulutarvikkeita puolalaisten iloksi 1990-luvun alussa. - Etenkin kauniit joulukuusenkoristeet menivät luistavasti kaupaksi, hän muistele. MATTI HOVISEPPÄ Varsova – Lasten lihomista edistävät mokomat pikaruokalat tulisi häätää pois Puolasta, eläkeläinen Ania Paczkowska-Kania huudahtaa. Helsingin työväenopisto syntyi yhteisvoimin Helsingin työväenopisto on jo sadan vuoden ajan tarjonnut itsensä kehittämiseen halukkaille tietoja ja taitoja muuttuvan yhteiskunnan ymmärtämiseen ?Tänä vuonna juhlavuottaan viettävän opiston syntymisen mahdollisti työväenliikkeen ja liberaalin porvariston kansanvalistusaktiivien ryhtyminen yhteistyöhön. Sivistystyö työväestön keskuudessa oli asia, jonka merkityksen ymmärtäminen kesti pääkaupungin päättäjien keskuudessa vuosikymmeniä. Vaiheita ja mutkia riitti ennen kaupunginvaltuuston kesäkuussa vuonna 1913 tekemää päätöstä perustaa kaupunkiin työväenopisto. Opiston toiminta alkoi seuraavan vuoden syyskuussa. Ilmapiiriä kaupunginvaltuustossa kuvaa hyvin se, että kokouksessa, jossa se lopulta myöntyi työväenopiston perus- tamiseen, herättivät asialistalla olleet teurastamon perustaminen ja toimenpiteet ”katukolinan poistamiseksi ja hillitsemiseksi” intohimoa enemmän kuin opiston perustaminen. Aivan toisenlaiseen innostukseen nousi ilmapiiri syyskuussa 1914 opiston toiminnan aloittaneessa väenkokouksessa, tai oikeammin kokouksissa. 2000 hengen väenkokoukset Työväentalolla Hakaniemessä järjestetyssä kokouksessa osanottajia oli noin 1000 ja Koiton talon kokouksessa keskustassa vain sata vähemmän, kun vietettiin Helsingin työväenopiston suomenkielisen osaston avausta. Tunnelma oli kokouksissa korkealla huolimatta sotatilasta. Työväentalolla esitelmöi opiston ensimmäiseksi johtajaksi valittu nuorsuomalainen kansansivistysmies Zachris Castrén, Koiton talolla työväenliikkeen johtohenkilöihin lukeutunut toimittaja Yrjö Sirola. Castrénin esitelmän aiheena olivat opiston ja vapaan sivistystyön tavoitteet. Yhdysvalloista työväenliikkeen asiaa ajamaan palannut Sirola esitelmöi siirtolaisuudesta. Puhujat pitivät samana iltana esitelmänsä molemmissa kokouksissa. Sirolan ja työväenliikkeen edustuksen mukanaolo näin näkyvästi ei ollut mikään itsestäänselvyys. Kansansivistystyö oli kunnallisessa päätösvallassa. Työväestölle suunnatun sivistystyön merkitys oli laajasti tunnustettu, mutta toimenpiteisiin ryhtymiseen ei niistä päättävällä taholla –kaupunginvaltuustolla – intoa löytynyt. Työväentalon ja Koiton talon tilaisuudet olivat lopputulema prosessille, jonka eräänlaisena lähtölaukauksena voi pitää yllättävältä taholta tullutta aloitetta. Yhteistyöhön Kansanvalistusseuran kanssa Suhtautuminen vapaaseen sivistystyöhön tuli ensimmäisen kerran Helsingin kaupungin päättäjille pohdittavaksi 1870-luvulla, kun ylioppilaiden suomalaisuusaatetta edistänyt Suomalainen Nuija -järjestö pyysi valtuustolta varoja kansantajuisten esitelmien järjestämistä varten. Suhtautuminen oli nuiva eikä asiassa edetty. Valtuusto hylkäsi järjestön anomuksen kolmesti. Paremmin menestyi seuraavalla vuosikymmenellä kaupungin liberaalin porvariston perustama työväenyhdistys. Valtuusto myönsi sille pieniä avustuksia, mutta vain vuodeksi kerrallaan. Tähän oli pääasiallinen syy sii- nä, että avustuksiin käytettiin kaupungin anniskeluyhtiön voittovaroja, ei verovaroja. Ennen vuosisadan vaihtumista työväenyhdistys sai yhteistyökumppanikseen suomalaisuusliikkeen nousun virrassa vuonna 1874 perustetun Kansanvalistusseuran. Sen kanssa harjoitettiin yhteistoimintaa, kunnes vuonna 1891 toimintansa aloittanut ruotsinkielinen Arbetets Vänner –yhdistys teki aloitteen vakinaisen työväenopiston perustamisesta (1893). Asialla kahdelta taholta Huolimatta siitä, että Tampereella oli toimintansa aloittanut vuonna 1899 Suomen ensimmäinen työväenopisto, jäi Helsingin valtuusto odottavalle kannalle. Perusti se sentään komitean asiaan pohtimaan. Komiteavaihetta riitti sitten puolitoista
• Nro 7 joulukuu 2014 – 13 ELÄKELÄINEN Unkarin unohdettu historia Attila Csernok: Katkennut silta. Unkarin unohdettu historia. Into. 2014. 371 sivua. Katkennut silta on tarpeellinen ja hyödyllinen lukukokemus kielisukulaisemme Unkarin värikkäästä lähihistoriasta. Tekijä Attila Csernok toimi tilastomiehenä ja kansallispankin varajohtajana, kunnes kyllääntyi eikä voinut enää hyväksyä hallituksen talouspoliittista linjaa, erosi (unkarilaisittain) hyvin palkatusta virastaan ei suinkaan siirtyäkseen vielä huomattavasti paremmille palkoille tarjottuun YK:n tehtävään vaan vaatimattoman unkarilais-brasilialaisen lääketeollisen yrityksen palvelukseen Rio de Janeiroon. Siellä hän eteni firman brasilialaisen osaston johtajaksi. Hänet siirrettiin eläkkeelle 74-vuotiaana, jolloin hänelle jäi aikaa pamflettimaisten muistelmiensa kirjoittamiseen. Hän pohtii ja analysoi harvinaisen selkeäsanaisesti ja rehellisesti kotimaansa lähihistorian kipupisteitä ja politiikan virheratkaisuja. Csernok ei hyväksynyt maansa monien historioitsijoiden tapaa ylistää kritiikittömästi kansallisia sankareita ja nähdä virheet ja syyt muissa. Hän muistuttaa Suur-Unkarin haikailijoille, jotka surevat Unkarin menettämiä alueita ensimmäisen maailmansodan Triononin rauhassa 1920, että unkarilaiset voivat syyttää suurelta osin itseään ja hallitustensa itsekästä ja omavaltaista politiikkaa näistä menetyksistä. Unkari oli kuulunut Habsburgien johtaman Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiaan. Unkarilaiset hävisivät Kossuthin johtaman Attila Csernok ei hyväksy monien unkarilaishistorioitsijoiden tapaa ylistää kritiikittömästi kansallisia sankareita ja nähdä virheet ja syyt muissa. vapaustaistelun (1848-1849) Habsburgeja vastaan. Syynä oli Unkarin omat sisäiset kansalliset erimielisyydet. Unkarinkielinen aristokratia kohteli muihin kansallisuuksiin kuuluvia ylimielisesti ja sortaen heitä julmasti. Itse asiassa unkarilaisia oli vuoden 1840 väestölaskennan mukaan vain noin 35 prosenttia, kansallisiin vähemmistöihin kuuluvat romanialaiset, kroaatit, saksalaiset, slovakit, serbit, ruteenit, juutalaiset ja mustalaiset muodostivat enemmistön - kaksi kolmasosaa maan väestöstä. Mutta Unkarin poliittinen eliitti ei edes yrittänyt sovitella kansallisia kismojaan. Näin sillä ei ollut mitään mahdollisuuksia neuvotteluissa Itävallan Habsburgien hovin kanssa. Lisäksi Venäjä asettui Itävallan keisarin Muutamasta vuosittaisesta kurssista ja parista tuhannesta opiskelijasta alkunsa saanut Helsingin työväenopisto on kasvanut sadan vuoden aikana yhdeksi Euroopan suurimmista aikuiskasvatusinstituuteista. Kuvassa ompelutyöpaja. vuosikymmentä. Kaupunginvaltuusto hyväksyi työväenasiainlautakunnan ehdotuksen Työväenopiston perustamisesta kesäkuussa 1913. Näin työväen sivistystyötä saatettiin ryhtyä rakentamaan kahden sen merkitystä korostaneen rintaman yhteisvoimin. Toisten toimijoiden ohjenuorana olivat Zachris Castrénin johdolla porvariston kansansivistyspyrkimykset. Yrjö Sirola puolestaan oli keulakuvana poliittisen työväenliikkeen sivistystyössä. Se, että syyskuun 1914 aloituskokouksessa oli lähes 2000 kuulijaa kertoo, että kahden tahon yhteiskutsu oli kuultu. Opiskelijoista osa oli kansakoulun käyneitä, osa täysin kouluja käymättömiä. Heille oli tarjolla luentoja ja opintopiirejä. Lähde: Samu Nyström: Oodi sivistykselle. Helsingin työväenopisto 100 vuotta. Minerva Kustannus Oy 2014. HANNU HURME tueksi. Attila Csernok liittyi Unkarin sosialistiseen työväenpuolueeseen (kommunisteihin) vasta 1960-luvun lopulla. Hän oli pysytellyt politiikan ulkopuolella. Aluksi hän oli suhtautunut varsin pidättyvästi ja epäillen myös Janos Kàdàrin hallintoon, mutta vertaillessaan Kàdàrin kolmen vuosikymmenen hallintokautta 1900-luvun viiteen ajanjaksoon päätyi toisenlaiseen arvioon: 1) Vuosina 1901-1920 keisareiden Frans Joosef ja Kaarle IV rinnalle oli kuusi pääministeriä. Aikakautta rasittivat kansallisuuksien jännitteet ja kansainväliset konfliktit. Ensimmäinen maailmansota merkitsi satojen tuhansien kuolemaa, kurjuutta ja Triononin rauhansopimusta, joka riisti maalta 71 prosenttia sen pinta-alasta ja 64 prosenttia väestöstä. Unkarilaisista yli kolme miljoonaa (33 prosenttia väestöstä), joutui yhtäkkiä vieraiden valtojen hallinnon alle. 2) Valtionhoitajana (1920 –1944) toimineen Miklos Horthyn politiikan keskiössä oli Trionon rauhassa menetettyjen alueiden palauttaminen. Aikakauden hallitukset noudattivat nationalistista, sovinistista, antisemiittistä ja antikommunistista politiikkaa. Toisen maailmansodan aikana unkarilaisten nuoliristiläis-natsien hirmuteot, juutalaisten kuljetukset natsien keskitysleireille ja sodan tappioina oli yli miljoona kuollutta unkarilaista ja kansallisomaisuuden tuhoutuminen. 3) Ràkosin valtakautta (19481956) leimasi raunioiden raivaamista ja jälleenrakennustyötä seurannut köyhyys ja laittomuuden aika, stalinistinen dogmaattisuus ja terrori. Kommunistien, sosiaalidemokraattien, porvarillisten poliitikkojen ja kirkollisten johtajien vastaiset näytösoikeudenkäynnit, talonpoikien pakottaminen osuuskuntiin. Lokakuun 1956 kapina päätti aikakauden. 4) Janos Kàdàrin hallinnon 33 vuoden ajanjakso (1956-1989) oli koko Unkarin 1900-luvun rauhallisin ja tavallisille kansalaisille eniten tarjonnut aikakausi. Csernokin mielestä Janos Kàdàr ansaitsee arvonantomme, koska otti vastaan mahdottomalta vaikuttaneen tehtävän ja selviytyi siitä kunnolla. Hän esti Ràkosin paluun valtaan, mikä tarkoitti vapautta tuhansille ja pelasti satojen hengen. Kàdàrin aikakautta leimasi 60-luvulta alkaen sovinto sekä talouden ja kulttuurin kehitys. Siinä vaikutti alusta loppuun tasapainoilu stalinistis-dogmaattisten voimien ja uudistajien kesken. 5) Viimeksi järjestelmänvaihdosta seuranneiden vuosikymmenen (1990-2000) ja sen neljä pääministeriä eivät ole juuri maininnan arvoisia Csernokin mielestä eikä hänellä ole heistä paljon hyvää sanottavaa. Todettakoon että nykyinen oikeistolaisen Viktor Orbanin hallitus on herättänyt kielteistä huomiota EU:nkin piirissä rasistisen kansallispolitiikkansa johdosta. Attila Csernok kieltäytyi vielä 1991 kansallispankin pääjohtajan virasta perustellen kieltäytymistään sillä että hänen mielestään silloinen hallituskoalitio oli liian oikeistolainen. Yhteenvetona Csernok toteaa, ”että Unkarin käytettävissä olleista rajallisista mahdollisuuksista hyödynnettiin parhaiten Kàdàrin kaudella. Liioittelematta voi sanoa, että 1900-luvun poliitikkojemme joukosta Janos Kàdàr on ainoa, joka ansaitsee tulla mainituksi valtiomiehenä”. Juha Suoristi on suomentanut kirjan lyhennetyn laitoksen yhteistyössä tekijän Attila Csernokin kanssa. PS. Attila Csernokin Unkarin lähihistorian analyysissa on erityisen paljon mielenkiintoista opittavaa ja ajattelemisen aihetta tarkasteltaessa esimerkiksi nyky-Ukrainan tilannetta tai oman maammekin lähihistorian tapahtumia. OIVA BJÖRKBACKA Ikääntymispolitiikkaa pohdittiin Kiuruvedellä Kiuruvedellä kokoontui marraskuun 11. päivä Eläkeläiset ry:n Ylä-Savon alueen yhdistyksien ringin jäseniä kuulemaan ajankohtaista asiaa kunta- ja sote-lakien vaikutuksista ikääntyvien ihmisten toimintaan. Mukana oli ikääntyvien arjen asiantuntijoita Kiuruveden lisäksi Keiteleeltä, Sonkajärveltä, Lapinlahdelta, Iisalmesta ja Pielavedeltä. Eläkeläiset ry:n toiminnanjohtaja Hannu Partanen laittoi eläkeläisryhmät miettimään vanhusneuvostojen asemaa ja tehtäviä osana kunta- ja sote-hallintoa ja sitä, mitkä ovat paikallisyhdistysten sekä järjestöjen vaikuttamisen mahdollisuudet kunnissa. Ryhmät pohtivat myös miten yhteistyö toimii päättäjien ja Eläkeläisjärjestön välillä. Eläkeläisjärjestöt olivat huolestuneita siitä miten voidaan puuttua ja tuoda julki ikäihmisten arkielämän sujumisen epäkohtia päätöksen tekijöille hallinnossa. Tiedon puutteellinen saaminen haittaa toimintaa sekä järjestöjen välistä yhteistyötä ikäihmisten hyvinvoinnin turvaamiseksi. Vanhuspalvelulaki toi kuntiin vanhusneuvostojen kautta kanavan osallistua päätöksentekoon ikääntyvän väestön asioissa. Toimintaa tulee tehostaa aktiivisella tiedottamisella ja yhteistyöllä eläkeläisjärjestöjen ja luottamushenkilöiden ja viranomaisten välillä. Työryhmät toivoivat yhteisiä koulutus- ja tiedotustilaisuuksia ikäihmisille, järjestöille sekä ikäihmisten parissa työtätekeville ammattilaisille. Vanhusneuvostot eivät saa tarpeeksi tietoa toiminta strategioista ja muista ikäihmisiä koskevista suunnitelmista kunta- ja sote-organisaatioilta. Vanhuspalvelulain mukaan vanhusneuvoston tehtävä on varmistaa ja seurata toteutuuko kunnissa ikääntyvänväestön osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuudet heitä koskevissa asioissa. Vanhusneuvosto on otettava mukaan suunnitteluun, valmisteluun ja seurantaan asioissa joilla on merkitystä ikääntyneen väestön hyvinvointiin. Kurssilaiset esittivät että viranhaltijat, luottamushenkilöt ja järjestöt kokoontuvat yhteisiin keskustelu- ja tiedotustilaisuuksiin ja että järjestöjen edustajia pyydettäisiin asiantuntijoina ikäihmisten asioita käsitteleviin kokouksiin ja työryhmiin. Ollaan itse eläkejärjestöissämme aktiivisia toimijoita ja tuetaan viranhaltijoiden ja päättäjien työtä niin että vanhuspalvelulaki muuttuu pykälistä toiminnaksi. Marja-Leena Kärkkäinen Kiuruveden Eläkeläiset ry:n tiedottaja
• 14 – Nro 7 joulukuu 2014 ELÄKELÄINEN Humaani vanhusten ja lasten puolestapuhuja Sirpa Kähkösen yhteiskunnallisesti tärkeät ja taiteellisesti valioluokkaa edustavat historialliset romaanit ja tietokirja kuvaavat sodan ja vaietun historian varjoja sekä seuraamuksia siviilien näkökulmasta. Hänen sukunsa, erityisesti kovia kokeneen isoisän, kohtalot kirvoittivat kirjailijaa avaamaan uusia näkökulmia monilta osin vaiettuun menneisyyteen. Kähkösen isoisä Lauri Tuomainen oli sisällissodassa hävinneiden punaisten ja Neuvostoliiton kätyreiksi epäiltyjen kommunistien pakkotyölaitoksessa Tammisaaressa poliittisena vankina yli seitsemän vuotta. Sirpan ollessa pieni tyttö, isoisä vaikeni vankilassa olostaan ja muista vaiheistaan. Mutta, tyttönen aavisti jo varhain siipeensä saaneen miehen lyijynraskaat kokemukset tämän olemuksesta. Kirjassaan Vihan ja rakkauden liekit (Otava 2010) Kähkönen antaa äänen isoisälleen ja muille 1930-luvun poliittisille vangeille. Sille, kuinka aatteensa kautta vapautta etsinyt nuori työläissukupolvi nujerrettiin. Suomessa heidän kohtalonaan oli vankila. Monet Neuvostoliittoon paenneet punaiset kokivat vielä julmempia kohtaloita. Tähän aihepiiriin Kähkönen palaa uusimmassa, Finlandia-palkintoehdokkaana olleessa, sielua viiltävässä romaanissaan Graniittimies (Otava 2014). Kirja kuvaa Neuvostoliiton kasvukipuja 1900-luvun alun kuumeisesti sykkivässä Leningradiksi kehkeytyvässä Petrogradissa, toiveiden ja pettymysten kaupungissa. Uuden uljaan yhteiskunnan rakentajiksi rantautuneiden suomalaiskommunistien vaiheita siellä Kähkönen kuvaa koskettavasti ja todentuntuisesti. – Isoisäni oli katkera, ja täynnä sellaista surua, jota ei voinut ilmaista. Nekin asiat, joita ei sanottu ääneen kulkevat mukanani. Sirpa Kähkönen • Syntynyt 1964 Kuopiossa • Kirjailija, toimittaja • Käsitellyt historiallisissa romaaneissaan Suomen historiaa yksilöiden kohtaloiden ja arjen kautta. Kuusiosainen Kuopio-sarja kuvaa 1930–1940-lukujen kriisiaikoja pikkukaupungin asukkaiden kautta, painottuen erityisesti siviilien sotakokemuksiin. • Kirjallisuuden valtionpalkinto 1992, Savonia-palkinto 1999, Kuopion Taitelijaseuran Minna Canth -tunnustuspalkinto 2003, Kiitos kirjasto-mitali 2007, Veijo Meri -tunnustuspalkinto 2012. • Toistamiseen kaunokirjallisuuden Finlandian ehdokkaana, nyt Graniittimies-romaanillaan. Lakanasiivet-teos oli 2007 Finlandia- ja Savonia-palkintoehdokas. Lakanasiivet dramatisoitu näytelmäksi. Vihan ja rakkauden liekit oli Tieto-Finlandia -ehdokkaana 2010. • Näytelmän Helene S. – rakkaudella, kantaesitys Kuopion kaupungin teatterissa syyskuussa 2014. • Suomen PENin puheenjohtaja. Sirpa Kähkönen. Kuva: Otava/Tommi Tuomi Sirpa Kähkösellä on kuitenkin lämpimät muistot isovanhemmistaan. – Isovanhempani olivat varhaislapsuuteni tärkeät ihmiset. He olivat lämpimiä, turvallisia ja arjessa läsnä olevia. Sain heiltä sen tärkeän kokemuksen, jonka jokainen lapsi tarvitsisi: minä olen ihmeellinen juuri sellaisena kuin olen, kehittyvänä ja kasvavana ihmisenä. Punaisten kohtaloista kirjoittaminen on Kähköselle merkityksellistä. – Se on tärkeää, koska se on sukuni kautta osa aineetonta perintöäni, eräänlaista ”taakkasiirtymää”, kuten psykoanalyytikot asian ilmaisevat. Niitä tapahtumia ja asioita on ollut erittäin mielekästä käsitellä, vaikka kirjani eivät kaikkia miellykään. Eikä tarvitsekaan, sillä miellyttäminen ei ole kirjailijan tehtävä, vaan tärkeistä asioista kirjoittaminen. Kähkönen kirjoittaa tavattoman empaattisesti lapsista ja vanhuksista kirjoissaan. Riipaisevasti ja rehellisesti hän kuvaa tuolloisen Vapauden kaihosta tuhon todellisuuteen Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Romaani. Otava 2014. Kun Klaara ja Elias hiihtävät vuonna 1922 itärajan yli Petrogradiin, heistä tulee Klara ja Ilja. Suomi on kansalaissodan jälkeen kääntänyt heille selkänsä, ja työnantajat ovat lyöneet ovensa kiinni entisen punavangin edessä. Vallankumouksen kokenut Venäjä tuntuu lupaavan sekä työtä että vapautta. Alussa unelmat tuntuvatkin toteutuvan. Tosin kaunis kaupunki on pahoin tuhoutunut ja rappeutunut, mutta ns. NEP-kauden aikana elämä on suhteellisen vapaata ja työtä riittää niin Klaralle kuin Iljallekin. Myös ystäviä saadaan, läheisimmiksi heistä tulevat mm. kaunis ”finka” Jelena ja sirkuksessa ihmispyramidin jalustana toimiva Tom. Iljan pikkuveli on myös ylittänyt rajan, ja hänestä on tullut puna-armeijalainen nimeltä Lavr. Elämä on niukkaa ja asuminen ankeaa, mutta pannuhuoneesta päästään pian asuinkerroksiin, Ilja opiskelee ahkerasti ”aatetta”, käytännöllinen Klara suuntautuu yksilölliseen auttamiseen. Hän alkaa pelastaa elämälle kellarinloukoissa ja luolastoissa piileskeleviä katulapsia. Työ Ilon sepät –nimisessä katulapsien kollektiivissa tuottaa tulosta ja usko edistykseen vahvistuu. Klara on terveydeltään heikko, mutta mieleltään vahva, ja katulapsien joukosta hän kokemansa keskenmenon jälkeen löytää myös ottolapset, kurjuuden loppuun näännyttämän Genjan ja tämän sisukkaan pikkusiskon Dunjan. Kaunis Jelena puolestaan löytää itselleen miehen, varakkaan Henrikin. Tämä on ”entinen ihminen”, vanhaa yläluokkaa, mutta lii- Petrogradin katulapsia Graniittimies-kirjassaan. – Lasten, noiden yhteiskunnan pienimpien rakentajien ja heidän kohtelunsa kautta voidaan paljastaa selkeästi, kuinka kulloinenkin yhteiskunta toimii. Muutenkin lasten kuvaaminen on kiinnostavaa, ovathan he tavattoman filosofisia olentoja, joilla on aivan oma todellisuutensa. Lapsista kirjoittaminen on Kähköselle tärkeää myös heidän kauttaan löytyvän laajan samastumispinnan vuoksi. – Olemme kaikki olleet lapsia. Ikävä kyllä lasten ja vanhusten kokemus jää modernissa yhteiskunnassa piiloon. Vanhuus yhteiskunnallisena ilmiönä ja vanhusten kokemukset kriisiaikoina tahtovat jäädä varjoon, koska vanhuutta ei yhteiskunnassamme arvosteta. Taiteilijan ammatti on sikäli kiitollinen, että sitä voi harjoittaa myös kypsässä iässä, jossa kykenee kuvaamaan kaikkia ikäkausia. Teoksissaan Kähkönen yhdistelee suvereenisti arkistoaineistoa ja aikalaiskertomuksia. Metodiaan hän nimittää historian ”syväkairaukseksi”. – Suuret kysymykset, vaietut tapahtumat, sukuni historia ihmisten kohtaamisineen ja katoamisineen alkoivat askarruttaa minua jo lapsena. Näistä aihepiireistä kumpusi tutkimisen ja kirjoittamisen halu. Ymmärsin myös, että yksittäisten ihmisten kohtalot ja historia ovat intiimissä kosketuksessa toistensa kanssa. Näistä havainnoista koostuu historiallisten romaanieni perusajatus. Sanataiteen tärkein tehtävä Sirpa Kähkösen mielestä on lähestyä sanatonta aluetta, sellaisia tapahtumia ja tunteita joista ihmisten on vaikea puhua. – Esimerkiksi maanpetturuuteen liittyvien asioiden käsittely on Suomessa ollut mahdollista vasta viime aikoina, kun häpeän ja salaamisen ilmapiiri on lientynyt. Myös se sanomaton suru, mitä ihmiset Stalinin vainojen aikana ovat kokeneet menetetyistä omaisistaan, kun Neuvostoliittoa ei voinut kritisoida ääneen, on vaientanut ihmiset. Kiehtovan juonen ja historiallisen kontekstin lisäksi Kähkönen piirtää Graniittimies-kirjassaan kiinnostavasti Pietarin tuolloista kulttuurista ajankuvaa: muiden muassa Tolstoin, Belyin, Mandelstamin, Gogolin ja ihanan Anna Ahmatovan tekstien välityksellä. Filosofeista tärkeimmäksi Kähkönen nostaa Hannah Arendtin. – Erityisesti minua viehättää Sirpa Kähkösen Graniittimies on kemieskykyjensä takia uuden vallan suosiossa, koska hänestä on hyötyä ”uusien” ihmisten opettajana. Elämä kohenee pikkuhiljaa, juhlia pidetään, elokuvissa käydään, vietetään iltoja teen, rinkeleiden ja suklaan ääressä. Jelenan ja Henrikin elämän kautta saadaan tuntuma luksukseenkin. Mutta Leninin kuoleman jälkeen tie niin Klaran kuin muidenkin edessä pimenee: ”Me liu’uimme syvään epäluuloon kaikkia kohtaan. Ystävyydestä, toveruudesta ja kansallisuudesta tuli hirttosilmukka ihmisen kaulalle. --- Aika alkoi virrata taak- sepäin kuin myrskyn painama tulvavesi kanavissa ja menetti tärkeimmän ulottuvuutensa: edistyksen, johon olin uskonut vaikeimpinakin hetkinäni”. Unelmat murskautuvat, eikä kukaan säästy tuholta, eivät nekään, jotka alistuvat väkivallan koneiston käytettäviksi; he jäävät henkiin, mutta menettävät elämänsä. Tunteet on tukahdutettava, toiveet haudattava, muututtava kiveksi, sillä vain graniittimies kestää. Viimeisen puheenvuoron kirjassa saa Jelenan ja Henrikin tytär Jekaterina, jonka sitkeä Dunja saa kuljetetuksi Tashken-
• Nro 7 joulukuu 2014 – 15 ELÄKELÄINEN ”Tässä olisi puheenaihetta vaikkapa Yleisradiolle” hänen feminiininen intelligenssinsä filosofian miehisessä maailmassa. Arendtin henkilöhistoria on tavattoman mielenkiintoinen. Hänen totalitarismia tutkiva teoksensa ”Totalitarismin synty” on ollut tärkeä ja keskeinen minulle Graniittimiehen lähdeteoksena ja muutenkin. Filosofia ylipäätään kuten runouskin ja musiikki antavat keskeisiä ajattelun aiheita ja aineksia niin elämässä kuin kirjailijantyössä. Sirpa Kähkönen on huolissaan vanhusten asemasta ja korostaa kulttuurin tärkeyttä elämän rikastuttajana. – Aikamme tullaan muistamaan vanhusten huonosta kohtelusta. Olisi löydettävä keinot, joilla vanhukset kykenisivät viettämään ihmisarvoista elämää osana yhteisöjä. Tuen ei aina tarvitse olla rahallista. Tarvitaan myös asennemuutosta. Maahanmuuttajien kulttuurista, heidän vanhojen ihmisten kunnioituksestaan, olisi meillä valtavasti opittavaa. Kulttuuririennoissa taasen tapaa toisia ihmisiä. Luova toiminta ja käsillä tekeminen virkistävät ja kehittävät. Ihminen ei koskaan lakkaa kehittymästä. Nykyistä maailmantilaa Kähkönen karsastaa. – Maailmantilanne on huolestuttava, nuoren ihmisen äitinä ja pasifistina tunnen syvää surua Euroopan kiristyneestä ilmapiiristä. Joulu lähestyy. Sirpa Kähköselle joulu merkitsee rauhallista yhteistä aikaa perheen kanssa. Varhaisaamun kalaostoksia Hakaniemen hallin leppoisassa tunnelmassa, kynttilöitä, hyvää ruokaa ja musiikkia. Myös vainajien muistaminen kuuluu jouluun. SISKOTUULIKKI TOIJONEN Monella paikkakunnalla järjestettyjen seminaarien sarja päättyi lokakuussa Kouvolassa, kun noin sata kiinnostunutta saapui keskustelemaan vanhusneuvostojen toiminnasta. Mutta tämä ei ollut ainoa teema. Yhtä työryhmää vetänyt Taisto Leinonen Anjalankosken Eläkeläisistä kertoo, että hänelle jäi mieleen erityisesti Sitran edustajan Tuomo Melinin pohdinta ikäihmisten mahdollisuuksista kotitalousvähennysten käyttöön. –Vähennysoikeuksiahan jää paljon käyttämättä sen vuoksi, että tulot ovat pienet eikä veroja juurikaan makseta. Jonkinlainen kansalaistulo pienituloisimmille toisi palveluja kotona asuville, raha palautuisi suureksi osaksi välittömästi yhteiskunnalle, Leinonen miettii Melinin ideoita. ”Tiedottamisessa valtakunnallinenkin näkökulma” Työryhmissä tuli esiin monia sellaisiakin ajatuksia, joita on jo useissa yhteyksissä pohdittu. Painotus oli toisaalla tiedonkulun puutteissa , toisaalta lähi- ja kotipalvelujen kehittämisessä. Vanhusneuvostojen valintaperusteista oli varsin yleinen mielipide, että eläkeläisjärjestöillä tulisi olla vahva rooli ja että liitosten myötä kooltaan kasvavien kuntien eri osat tulee ottaa huo- Taisto Leinosen (takana oikealla) johtamassa neljässä kiertävässä työryhmässä pohdittiin muun muassa vanhusneuvostojen valintaperusteita. mioon. – Tiedottamisessa on valtakunnallinenkin näkökulma. Nyt kun vanhusneuvostot ovat lakisääteisiä ja eri paikkakunnilla mie- titään niiden valintaperusteita, tehtäviä ja toiminnan laajuutta, tässä olisi Yleisradiolle hyvä ohjelman aihe. Kyllä yksi ilta voitaisiin televisiossa keskustella näistä asioista, Taisto Leinonen ehdottaa. AIMO RUUSUNEN EETUa luotsaa ensi vuonna Ole Norrback Eläkeläisliittojen etujärjestön EETU ry:n purjeisiin tarttuu ensi vuoden alusta Ole Norrback Svenska pensionärförbundetista. EETU ry:n syyskokouksessa hän sai puheenjohtajan nuijan tämän vuoden puheenjohtajalta Tapani Mörttiseltä. Aktiivinen ja hyvinvoiva ikäihminen-hanke päättyy ensi vuoden maaliskuun lopussa. Hanketta on toteutettu Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitran Aktiivinen kansalainen kaiken ikäisenä-avainohjelmassa. Sen tuloksena ensi keväänä julkaistaan vanhusneuvosto-opas sekä hankkeen loppuraportti, joka esitellään hankkeen päätösseminaarissa Helsingin Messu- keskuksessa toukokuussa. Suunniteilla on, että EETU ry jättää loppuvuodesta uuden hankehakemuksen Sitralle. Samoin kokouksessa päätettiin, että EETU ry pyrkii lausunnoin ja kannanotoin vaikuttamaan mm. vanhuspalvelulain ja sitä täydentävien laatusuositusten täytäntöönpanoon kunnissa sekä kuntarakenteen ja sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenteen uudistuksiin siten, että niillä on vaikutusta erityisesti iäkkäiden palveluiden kehittämiseen. ERJA EKHOLM mestarillista sanataidetta tiin samalla pakolla kuin isoveli oli tuonut hänet Petrogradiin: Kävele, kävele, kävele! Pietari, Piter on merkinnyt hänet, niin kuin muutkin Tashkentiin pelastuneet tai karkotetut ystävät, jotka nyt makaavat lavantaudissa ja tekevät kuolemaa. Jekaterina palaa ja palauttaa heidät Piteriin kertomalla Klaralta kuulemaansa tarinaa, ja sen myötä romaani kiertyy takaisin alkuunsa: Me tulimme tähän kaupunkiin hiihtäen. Sirpa Kähkösellä on verraton lahja luoda kaikkiin aisteihin vetoavia suuria kuvia. Vallankumouksen jälkeisten vuosien Pie- tari on sekä kaunis että kauhea. Siellä haisevat viemärit, saastuneet kanavat, täiset ryysyt, ihmisten lika, homeiset loukot, ja siellä tuoksuvat puut, kukat, parfyymit, leipä, piirakat, yhteisille aterioille valmistettu ruoka, joskus jopa kaviaari ja kirpeä shampanja. On kurjuutta mutta myös loistoa, jota upeimmillaan edustaa heti alussa sadunomainen sirkus akrobaatteineen, klovneineen, kimaltelevine pukuineen. Kaikesta näkyy, että kirjailija on tehnyt perusteellista taustatutkimusta, mutta sitähän Kähköseltä osaa odottaakin. Kähkösen kuvat eivät ole suurpiirteisiä, päinvastoin ne ovat täynnä yksityiskohtia kuin Brueghelin ihmisistä ja tapahtumisesta täpötäydet taulut, jotka kirjasta tulevatkin mieleen. Jo Kuopio-sarjassaan Kähkönen latasi suurta tunnevoimaa pieniin arkisiin askareisiin, ruoanlaittoon, yhdessä syömiseen. Arkinen, esineellinen, käytännöllinen, on osa ihmistä, hänen sisintään siinä kuin pelko, tuska, toivottomuus ja sisäiset syytökset. Kohtalon kellot eivät kumise, mutta kilisevät veitset ja haarukat ja lahjaksi saadun säilötyn karhunlaukan narske hampaissa ystäväpiirin viimei- sellä yhteisellä aterialla kuulostavat yhtä kohtalokkaita. Graniittimies on vaativa kirja lukijalle, ankara ja tuskallinen, mutta myös kaunis ja humaani. Ihminen on heikko, itsekäs, paheellinen, petollinen ja julma, mutta myös rakastava, uhrautuva, syvään kiintymykseen pystyvä. Epäinhimillisissä oloissa, kaiken toivonsa ja tulevaisuuden näköalansa menettäneenä hän murtuu raunioksi ja kuolee – tai muuttuu kiveksi, graniittimieheksi. Sirpa Kähkösen romaani on mestarin työtä. TUULA-LIINA VARIS
• 16 – Nro 7 joulukuu 2014 ELÄKELÄINEN Kirjoittaja tekee matkan historiaan, ymmärrykseen ja myötätuntoon Elämästään kannattaa kirjoittaa ”Ehdin tuntea isäni 14 vuotta ja 11 kuukautta. Pahinta mitä hän teki, oli jättää minut kantamaan itse itseni aikuisuuden rannoille. Minulta kului viisitoista vuotta sen tunnistamiseen että olin isälle vihainen, koska hän kuoli. Koska hän hylkäsi minut. Ensimmäisen vuoden hänen kuolemansa jälkeen näin unia, joissa hän oli vakavasti sairas. Sillä tavalla kykenin päästämään irti, uskomaan sen mitä en voinut hyväksyä: että hän ei enää koskaan katso minua hymyillen, koske minua, että en enää koskaan näe häntä.” (Mirja Muurimaa) Neljä vuotta sitten tamperelainen työnohjaaja Mirja Muurimaa, 63, ilmoittautui Pepi Reinikaisen vetämälle elämänkaarikirjoituskurssille. Vajaan vuoden aikana kirjoitettiin ensin isovanhempien elämäkerrat, sitten vanhempien ja lopulta kirjoitettiin omasta elämästä seitsenvuotisjaksojen kautta. – Se oli äärimmäisen merkityksellinen prosessi, Mirja Muurimaa kertoo. Muurimaa tiesi, että hänen vanhempiensa kirjeenvaihto vuosilta 1936 – 1942 oli tallessa, ja ajatus oman historian tutkimisesta oli käynyt mielessä. Kun Reinikaisen kurssi sitten puolivahingossa tarjoutui eteen, hän ei empinyt. – Yksin kirjoittamisesta ei olisi tullut mitään, tarvitsin kurssin tarjoaman struktuurin. Ja oli mukava huomata, että pystyi kirjoittamaan laajan kokonaisuuden. Ohjaaja Pepi Reinikainen kertoi kurssin aluksi, että elämänkaarikirjoittaminen ei ole terapiaa. – Silti prosessissa oli mukana hyvin terapeuttisia elementtejä, Muurimaa toteaa. Kurssilla käytiin läpi eri elämänvaiheita, katsottiin valokuvia ja tutkittiin omaa historiaa luovien menetelmien avulla. Ohjaaja antoi kirjallisen palautteen kunkin ryhmäläisen tekstistä. Ryhmäläiset eivät lukeneet toistensa tekstejä. Muurimaan mukaan kirjoitusmatkan vaikutukset olivat moninaiset. – Ymmärsin, että jokainen ihminen on historiansa tuote. Oli kiinnostavaa miettiä, miten ihminen muovautuu. Kirjoittamalla sai uutta perspektiiviä aikaan. Suomessa oli ollut nälkävuodet vain muutama vuosi ennen kuin Muurimaan isoisä syntyi. Kirjoitusprosessi toi myös monenlaista uutta tietoa ja tietoisuutta. – Sain tietää että sisällissodan aikana äidinisäni oli viety teloitettavaksi ja sitten joidenkin päivien päästä palautettu kotiin. Tämä tieto auttoi minua ymmärtämään äitini tiettyjä piirteitä. Sain kykyä eläytyvään ymmärtämiseen. Maailmakuva muuttui – Helposti ajattelee, että oma syntymä on käännekohta. Kirjoittaessa tajusin, että synnyin keskelle kaikkea, keskelle muiden ihmisten elämää, keskelle arkea ja nuotioperunoiden tuoksua. Tajusin, että olen osa laajempaa kokonaisuutta, Mirja Muurimaa pohtii. Muurimaan käsitys kenestäkään ihmisestä ei muuttunut radikaalisti, mutta ymmärrys ja hellyydentunne lisääntyivät; kaikki yrittivät parhaansa. Mielenkiintoista oli myös päästä tutustumaan edesmenneisiin sukulaisiin, joita ei ollut tavannut. – Kun kirjoitin isoäitini vaikeaa historiaa, koin, että hän oli siinä ihan vierelläni, Mirja Muurimaa kertoo. Paitsi että kirjoittaminen oli matka omaan itseen ja oman historian ymmärtämiseen, oli se myös Suomen historiaan tutustumista. Muurimaa hämmästeli esimerkiksi sitä, miten sota-aikana posti kulki niin tehokkaasti rintamalle. Myös sisällissodan laajuus valkeni, äidin synnyinkaupungissa Haminassa sodan kauhu oli yhtä lailla todellisuutta kuin Pirkanmaan alueellakin. Teksti ja kuvat odottavat koneella taittoa. – Joskus haluaisin antaa sen lapsille ja lapsenlapsille, jotta hekin saisivat tietää, mistä ovat tulleet. Kaikkiaan Mirja Muurimaa kokee maailmankuvansa muuttuneen. – Luen paljon, kolmisensataa kirjaa vuodessa. Mutta ei ole sama asia lukea historiallisia faktoja kirjoista kuin suhteuttaa niitä kirjoittamalla. Olin hirveän onnellinen kirjoittaessani. Hellyys ja myötätunto kasvoivat – myös itseäni kohtaan. Jokainen tavallaan Hämeenlinnalainen Taija Tuominen on vetänyt erimittaisia elämäkertakirjoittamisen kursseja ympäri Suomea. Tuominen on myös Kärsämäen Elämäntarinayhdistyksen kirjoitusvalmennuksen opettaja sekä elämäntarinafestivaalin taiteellinen johtaja Miksi kannattaa kirjoittaa elämästään, Taija Tuominen? – Asiat selkiytyvät, kun tutkiskelee itseään. Oma minä ja merkityksellisyyden tunne vahvistuvat. Ymmärtää paikkansa sukupolvien ketjussa, tulee näkyväksi. Lisäksi välittää tietoa tuleville sukupolville ja tutkijoille, Tuominen listaa aikailematta. Kärsämäelle kirjoitusvalmennukseen voi tulla kuka vaan, suurin osa kurssilaisista on kuitenkin eläkeikäisiä. Vaikka olisi halua kirjoittaa elämästään, kynnys hommaan ryhtymiseen saattaa olla suuri. Esteiksi voi muodostua epävarmuus omista taidoista. Myös ajatus mahdollisesta lukijasta saattaa hirvittää. – Kaikki eivät halua kirjoittamaansa tekstiä julki millään tavalla, osa tekee omakustanteita, joku laittaa tekstiään nettiin tai tarjoaa jonkin katkelman sopivaan lehteen. Osa stilisoi päi- Mirja Muurimaan vanhempien kirjenvaihto on tallella. Kuva: Mirja Muurimaa väkirjatekstiään, kun taas joku haluaa kirjoittaa oman elämänsä tarinan pohjalta romaanin, novellin tai lyriikkaa. Jokainen päättää itse yksityisyytensä asteen, Tuominen rauhoittelee. Tuomisen kirjoitusvalmennuksessa ei vaadita atk-taitoja. Voi valita, kirjoittaako läppäriin vai vihkoon. Tartu toimeen Jos tunnistaa tarpeen kirjoittaa elämästään, kannattaa tarttua toimeen. Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta on nykyään mukavasti saatavilla. Alkajaisiksi voi lukea vaikka Liisa Enwaldin, Marja-Riitta Vainikkalan ja Anja Vähäahon Elämä tarinaksi -kirjan tai Pepi Reinikaisen teoksen Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat. Osoitteesta http://elamantarinayhdistys.wordpress.com/ pääsee tutkimaan Kärsämäen kirjoittajavalmennusta. Aloittaa voi toki vaikka heti. Elämästään voi kirjoittaa jonkin teeman tai aihealueen läpi – elämäni eläimet, huoneet, koulut, minä ja musiikki – tämä helpottaa valikointia ja alkuunpääsyä. Kirjoittamisen voi aloittaa mistä vaan, ei tarvitse edetä kronologisesti. Elämäntarinallisen tekstin ei myöskään tarvitse käsitellä koko elämänkulkua. Jospa siis aloittaisit. Teksti: NIINA HAKALAHTI
• Nro 7 joulukuu 2014 – 17 ELÄKELÄINEN Runopysäkki Sen muistan Piippumiehet Muistan ne lumiset pakkasjoulut kuuratun talon muistan sen lämmön liinan valkoisen kuusen tuikkivat kynttilät mahassa kipristelevän odotuksen muistan lahjoista kirjan, villapaidan, suklaalevyn muistan läheisten turvallisen läheisyyden öisen tähtitaivaan, muistinko kiittää vai kiitinkö en muista. Kaverit kuusikymppiset, piippumiehet parrakkaat, kessut kätköistään kaivavat, piipun perille puristavat, tulen tuluksista tuikkaavat, savut sankat suitsuttavat, aatoksiinsa antautuvat, hetkeen hiljaiseen hiipivät. Lea Nieminen, Inkeroinen Toinen töissään toimelias, limusiinilla liikkuu, menopelissä mustassa matkustaa, kassia kahta kantaa; attasheaa asiapapereille, pussia paksua PeeSeelle puksuttavalle. Vaan toinen toveri tuttavallinen, kumiteräsaappaissa kulkee, reppu rinnoillaan roikkuu, tavarat tärkeät talteen taittaa; sahan sutjakan selkäänsä sälyttäää, kirves kannoillansa keikkuu. Tapio Kulmala, Porvoo Minä kuljen metsään rauhaisaan, alle kuusien tummien, korkeiden, tunnen kuinka ne kuuntelee, lohduttaa, olen sylissä oksien suojaisten. Olen kuullut, kuusta kun rukoilee, se osan voimastaan antaa. Minä kiedon käteni runkoon sen, ja anelen voimaa rakastaen, sen tuoksua metsän pihkaisen, sammal pehmeä jalkojeni alla. Minä metsälle tunnustan rakkauden, se huojentaa surun, kaipauksen, taivas kaartuvi kaikkialla. Eila Kolhanen, Nokia Pasilassa varis vaeltaa, asfaltilla varpaita paleltaa. Talot tiiviinä takana, oispa kaveri mukana lentäisimme kohti Maltaa. Riitta Suhonen, Helsinki Muuttunut mies Sairaus ja kivut ovat vieneet ilon apeus näkyy silmistä katseessa on tyhjyyttä elämän pelkoa. Tuska tuottaa harmia happamuutta elinpiiriin. Kumppanikin kärsii kohdellaan kuin koiraa ehkä vielä huonommin. Rakkaus rakoilee on koetuksella. Hyvät sanat eivät tavoita ainakaan aamuisin. Kumppani kerää voimansa laittaa herkkuja, ei kiitosta. Mihin katosi inhimillisyys, ystävyys, rakkaus? Kivut ovat kietoneet verkkonsa ne selättävät uhrinsa. Apua tarvitaan kosketusta, läheisyyttä. Vai tarvitaanko? Valoseppeleet ”M uistot syttyvät aivoissa kuin valoseppeleet. Yksi valo sytyttää toisen. Mutta muisto ei ole turhan tarkka tosiseikkojen suhteen. Se poimii samankaltaisuuksia ja sytyttää kynttilänsä niistä. Seppeleen toisensa jälkeen. Ne loistavat pimeydessä, joka on meidän menneisyytemme.” Näin kirjoittaa Kerstin Ekman romaanissaan Raaputusarvat. Lea Niemisen runo muistosta sai minut pohtimaan muistamista. Sen muistan tavoittaa hyvin muistamisen mysteerin. Rivien välistä voi lukea myös vanhemman minän kriittisyyden nuorempaa minää kohtaan. Vasta iän myötä ihminen alkaa nähdä koko kuvan ja ehkä jopa ymmärtää vanhempiaan. Nuorena kuvasta näkee vain osan, ja siinä oma itse on yleensä kaiken keskiössä. Luin vastikään kirjallisuudentutkija Päivi Kososen artikkelin luovasta omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta. Artikkeli on julkaistu tänä vuonna ilmestyneessä teoksessa Kirjoittamisen taide ja taito. Kosonen kirjoittaa, että omaelämäkerta on yhtä aikaa mahdoton ja mahdollinen, koska minä on aina eri, eikä elämäntotuutta voi koskaan tavoittaa. Toisaalta juuri tämän vuoksi on mahdollista aina tutustua johonkin uuteen puoleen itsestään. Kosonen viittaa hienoon termiin ”fiktiivinen omaelämäkerrallisuus”. Jörn Donner totesi Mammutti-kirjastaan: ”Osa kirjaan päätyneistä omista päiväkirjamerkinnöistäni on aitoja, osa taas keksittyjä. Kirjaani mainostetaan omaelämäkerrallisena, vaikka se on pohjimmiltaan keksitty romaani.” Muistot, kuten muukin oman elämän aines sopivat loistavasti myös runouden rakennuspalikoiksi. Muistoihinsa kan- Nimimerkki Meren muija nattaa kuitenkin suhtautua lempeästi ja ymmärtää niiden olevan vain likiarvoja koetusta. Taivas on sininen ja valkoinen Nimimerkki Meren muija kirjoittaa vaikeasta aiheesta runossaan Muuttunut mies. Sairastuneen läheisen osa ei ole helppo, ja Meren muija tarttuu rohkeasti miltei tabuaiheeseen. Olen täällä runopysäkillä ehkä joskus aiemminkin suositellut Anneli Kannon kirjaa Pala palalta pois. Se kertoo rajusti mutta koskettavasti Alzheimerin tautiin sairastuneen läheisen näkökulman. Tapio Kulmalan runossa Piippumiehet kuuluu kalevalaisen runouden kaikuja alkusointuineen. Runo piirtää kuvan kahdesta hyvin erilaisesta piippumiehestä. Toinen on kiireinen uramies, toinen metsissä samoilija. Piiputtelun ajan miesten erot pysyvät piilossa. Kannattaa lukea myös Aaro Hellaakosken runo Piippulevolla. Siinäkin vastakkain ovat lepo sekä kiire. Kulmala kirjoittaa saatteessaan, että runojen kirjoittaminen alkoi vähän ”puun takaa”, melkein itsellekin yllätyksenä. Aktiivinen kirjoittaja on kunnostautunut myös prosaistina: vuosi sitten näki päivänvalon kirja Jokisten eväät. Lisää tietoa saa tekijän kotisivulta: http://jpovitasku.jimdo.com. Eila Kolhasen runossa on liki harras tunnelma. Runo liittyy klassiseen runoperinteeseen: rytmi, toisto, sanajärjestykset – kaikki tuo synnyttää hyvällä tavalla tunteen tutusta. Tulee mielen Aaro Hellaakosken tunnettu runo Kesäyö. Olen aina silloin tällöin viitannut Markku Toivosen lyyrisen kameran käsitteeseen. Toivosen ajattelussa runoilija on kameran käyttäjä, ja runo ot- taa kuvat. Lyyrisessä zoomauksessa runoilija muuttaa perspektiiviään, siirtää kameransa toiseen paikkaan. Varsinkin Kolhasen runon lopussa kuvakulmien vaihtelut näkyvät hienosti. Toivonen kirjoittaa, että runossa voidaan zoomata psyykkisestä maailmasta fyysiseen ja päinvastoin. Sisäinen maisema vuorottelee ulkoisen kanssa. Näin juuri Kolhasen runossa tapahtuu: mennään metsään ja tunnustetaan metsälle rakkaus. Kolhasen runossa kamera liikkuu myös alhaalta ylös. Ensin runoilija puhuu pehmeästä sammalesta jalkojen alla, ja lopuksi runo päättyy huikeaan, suureen kuvaan taivaasta. Suomalaisesta kansanrunoudesta löytyy nopeita zoomauksia: ensin näytetään maisema, sitten ihminen. Yksityinen, intiimi kokemus on helpompi vastaanottaa, kun sillä on taustanaan fyysinen miljöö: ”Taivas on sininen ja valkoinen/ ja tähtösiä täynnä;/ niin on nuori sydämeni/ajatuksia täynnä.” Eila Kolhasen kaunis runo toi mieleeni myös Hellaakosken runoutta uudempaa lyriikkaa; Eira Stenbergin runon Sano minulle, kuusiäiti. Kirjallisuudentutkija Yrjö Hosiaisluoma kirjoittaa, että limerikissä viimeinen säe päättyy usein yllätysvitsiin ja että lajityypin huumoriin on alun perin kuulunut myös ripaus kaksimielisyyttä. Aluksi limerikit olivat nimenomaan suullista kansanperinnettä, ja tällöin pieni tuhmuus oli tavallista. 1900-luvun alussa runomuoto oli niin suosittu Englannissa, että muuan savuketehdas järjesti viikoittain kilpailuja nokkelimpien limerikkien löytämiseksi. Limerikille on kehitetty myös lähimuotoja, kuten limeraikku, jossa yhdistyvät haiku ja limerikki sekä nelisäkeinen limikki. Taitaa olla aika toivottaa kaikille hyvää ja rauhallista joulun aikaa sekä loppuvuotta. Ja tietysti erinomaista ja valoisaa alkavaa vuotta. Onneksi runot kuuluvat kaikkiin vuosiin. Siinä missä vaikkapa tekniset vempaimet vanhenevat säälittävästi, runot vain paranevat ajan kuluessa. Lukekaamme ja kirjoittakaamme! Lisää limerikistä Riitta Suhonen otti limerikkihaasteen vastaan. Tunnelma runossa on oikein ”limerikkimäinen”. Suhosen runossa päähenkilönä on sympaattinen Pasilan varis, jonka haaveisiin on helppo yhtyä! Vaikka limerikissä ”oikeaoppisesti” paikan nimi sijoitetaan ensimmäisen säkeen riimisanaksi, niin tästä kyllä voi ottaa vapauksia. Nykyään myöskään riimittelyssä ei enää olla turhan tarkkoja painollisten ja painottomien tavujen suhteen, kuten Suhosenkin runo osoittaa. Niina Hakalahti Kukkolankatu 16 33400 Tampere niina.hakalahti@sci.fi
• 18 – Nro 7 joulukuu 2014 ELÄKELÄINEN Klaffipojasta teatterin ammattilaiseksi Jarno Hiilloskorpi on nähnyt näyttelijän tiellään lähes kaiken mahdollisen Seniorinäyttelijä Jarno Hiilloskorpi on ollut mukana monessa yli puoli vuosisataa kestäneellä urallaan. Teatterintyön ohella hän on tehnyt elokuvia, kuunnelmia, ohjannut ja käsikirjoittanut. Hänen uskomaton uransa jatkuu Tampereella menestyskomedian merkeissä. Jarno Hiilloskorpi muistaa ikuisesti erään syksyisen iltapäivän Helsingissä vuonna 1951. Hän oli tuolloin 12-vuotias, ja hänellä oli yölepakon roolin Helsingin teatterikerhon lastennäytelmässä, jota esitettiin Balderin salissa Aleksanterinkadulla Senaatintorin laidalla. – Se oli debyyttinäytelmäni, ja kuinka kävikään! Yhtäkkiä vaijeri antoi periksi näyttämöllä ja tulin alas sieltä korkeuksista. Pahemmin ei kuitenkaan käynyt. Keräsin lattialta siipeni ja onnistuin sanomaan repliikkini, Hiilloskorpi muistelee. Ensimmäisen filmiroolinsa hän sai syksyllä 1955 Ville Salmisen kulttielokuvassa Säkkijärven polkka – viisitoistavuotiaana. Tämä suosittu, mustavalkoinen klassikko kertoo hanuristi Vili Vesterisen elämästä. Päärooleissa ovat Sakari Jurkka ja Marjatta Kallio. – Olin filmiyhtiössä, Fennada-filmissä, ensin kesätsupparina ja sitten klaffipoikana. Tätä kautta pääsi mukaan Salmisen elokuvaan, jossa minulla on tasan yksi repliikki. Hiilloskorven suuri nuoruuden haave toteutui, kun hän pääsi Suomen teatterikouluun Helsinkiin syksyllä 1958. Koulun opettajana toiminut näyttelijä-ohjaaja Ritva Arvelo painotti oppilailleen sujuvan puheen merkitystä. – Ritva Arvelo kehotti unohtamaan pilkut ja puhumaan lavalla luontevasti. Hän oli laaja-alainen ja etsi meistä oppilaista parhaita puolia. Myöhemmin pääsin hänen ainoaksi jääneeseensä elokuvaan Kultainen vasikka. Teatterikoulussa vuosina 19581961 Hiilloskorven kurssikavereita olivat muun muassa Liisa Roine ja Esko Salminen. – Kohtaisimme Liisan kanssa näyttämöllä uudelleen viime keväänä Tampereella Vielä ehtii -näytelmän harjoituksissa. Ajattelimme, että näinkin voi käydä tässä ihmeellisessä maailmassa. Teatterikoulussa Helsingissä Hiilloskorpi tapasi myös yhtä kurssia alempana opiskelleen suuren ihastuksensa Pirkko Peltomäen, tulevan vaimonsa. Pariskunta meni naimisiin 1964, tytär Hannele syntyi seuraavana vuonna. – Lapsenlapsia meille on siunaantunut kaksi. Teatteria ja uutta aaltoa Teatterikoulun jälkeen Jarno Hiilloskorven piti päättää missä Pitkä ura. Jarno Hiilloskorpi ei osaa sanoa, kuinka monta ensi-iltaa hän on saanut kokea urallaan. – Ehkä niitä on sata tai jotakin sinnepäin, hän sanoo. Kuva: Kari Kumpulampi päin maata hän ryhtyisi harjoittamaan rakasta ammattiaan. Hän jäi aluksi pääkaupunkiin, missä hän näytteli Helsingin Kansanteatterissa vuosina 1961–1963. Helsingistä Hiilloskorven matka jatkui Turun Kaupunginteatteriin ja sieltä takaisin pääkaupunkiin, Kaupunginteatteriin ja Kansallisteatteriin, missä hän näytteli vuodet 1974 –1989. – Työelämässä asiat ovat sujuneet lähes suunnitelmien mukaan. En haluaisi muuttaa juuri mitään, hän sanoo. Kuusikymmentäluvulla Hiilloskorpi ohjasi kolme elokuvaa, Varjostettua valoa (1962), Kesä taulussa (1962) ja Rakkaus alkaa aamuyöstä (1966). Hänen esikuvansa ohjaajana oli ennen kaikkea Matti Kassila. – Ennen omia ohjauksia minulla oli tilaisuus toimia kahdessa elokuvassa Kassilan apuna. Elokuussa olin kuvaussihteeri ja Syntipukissa ohjaajan apulainen. Kassilan pehmeä henkilöohjaus jäi mieleeni. Kuusikymmentäluvun Suomessa elettiin elokuvan suurta murrosaikaa: rillumarein aika oli väistämättä ohi ja uusi väline, televisio, hullaannutti katsojat kautta maan. – Filmirintamalla ryhdyttiin nyt tekemään vakavampia elokuvia. Se oli Suomifilmin uutta aaltoa, Hiilloskorpi toteaa. Teatteri- ja ohjustöiden lomassa hän näytteli 1960-luvulla monissa uuden aallon elokuvissa, kuten Yksityisalue ja Tie pimeään. - Elokuvia olisin voinut teh- Jarno Hiilloskorpi tarjoilee pöytäseurueelle viiniä komediassa Vielä ehtii. Hiilloskorvesta oikealla on Liisa Roine, sitten Eila Roine ja Maria Aro. Kuva: Kari Sunnari dä urallani enemmänkin, mutta teatteri otti ja vei mennessään. Se ei kaduta. Olen saanut tavata teatterissa vuosien varrella mielenkiintoisia kanssanäyttelijöitä. – Leif Wagerin muistan varsinkin näytelmästä Mestariluokka. Hän oli hieno ihminen, fantastinen työkaveri, ja hän teki hirvittävästi töitä roolin eteen. Suomi-viihteen historiaa Jarno Hiilloskorven lukuisat työt radiossa ja televisiossa ovat aivan oma lukunsa; ne ovat Suomi-viihteen historiaa, arvokasta nostalgiaa monelle. Radioteatterin kaikkien aikojen suosituimpia taltiointeja ovat Juhani Peltosen kirjoittamat Elmo-kuunnelmat, jotka kuultiin ensi kerran vuosina 1977-1978. Hiilloskorvella on näissä jatkuvasti uudelleen toivotuissa viihdeklassikoissa urheiluselostaja Lylyn rooli. – Sen muistan, että Elmo-kuunnelmia oli herkullista tehdä. Peltosen teksti on niin vetävää ja meillä oli studiossa hyvä porukka, hän mainitsee. Jatkoaika oli TV1:en viihteellinen asiaohjelma, jota seurasi puoli valtakuntaa joka toinen lauantai 1967-1969. – Teimme Jatkoaikaan sketsejä Vesku Loirin kanssa. Niitä kirjoittivat Pertsa Reponen ja kumppanit. Lähetykset olivat suoria ja katsojamäärät isot. Se oli mukavaa vastapainoa teatterityölle. Vielä ehtii välittää Sitten takaisin tähän päivään ja Tampereelle. Jarno Hiilloskorvella on yksi päärooleista, Perin osa, Tampereen Työväen Teatterissa parhaillaan nähtävässä, täydet salit keräävässä komediassa Vielä ehtii. – Koskaan ei kannata sanoa ei koskaan, mutta kyllä tämä Perin osa taitaa olla nyt se viimeinen työni näyttämöllä, Hiilloskorpi arvelee. Tampereen Työväen Teatterin menestyskomedian on kirjoittanut Carin Mannheimer ja ohjannut Tommi Auvinen. Tämä äärimmäisen hauska, mutta paikoin myös surullisen kaihoisa näytelmä on tarina ihmisten yksinäisyydestä ja välittämisen tärkeydestä; tarina itse kunkin halusta tulla kuulluksi ja ymmärretyksi maailman tuulissa ja melskeissä. Eila Roineen, Jarno Hiilloskorven ja kumppaneiden johdolla näytelmä kertoo kautta rantain, mikä onkaan oleellista joskus niin julmassa nykymaailmassa; istahtaa vaihteeksi alas, pysähtyä ja pelata vaikkapa tovi bridgeä läheistensä seurassa. Vielä ehtii. Teksti: KARI KUMPULAMPI
• Nro 7 joulukuu 2014 – 19 ELÄKELÄINEN Jarno Hiilloskorpi Maalla on mukavaa ja epämukavaa • Syntyi vuonna 1939 Turussa. Asuu Tampereella. • Perheellinen, vaimo ja yksi lapsi, kaksi lastenlasta. • Näyttelijä, ohjaaja. Eläkkeelle vuonna 2003. • Näytellyt suurissa taloissa, kuten Helsingin Kaupunginteatterissa, Suomen Kansallisteatterissa ja Tampereen Työväen Teatterissa. Vieraillut mm. tv:ssä, Radioteatterissa ja monissa pienemmissä teattereissa ympäri maata. • Ohjasi elokuvia 1960-luvulla, useita filmirooleja. Viimeinen elokuva Luottamus tuli ensi-iltaan elokuussa 1976, Hiilloskorvella on filmissä Yrjö Sirolan, kansanedustajan rooli. • Toiminut teatterinjohtajana Seinäjoen Kaupunginteatterissa ja Riihimäen Teatterissa. • Pätevä pianisti, soittanut pianoa myös teatterikappaleissa – jos roolit niin edellyttivät. • Oma suosikkielokuva uralta: Maunu Kurkvaaran uuden aallon ohjaus Yksityisalue vuodelta 1962. Hiilloskorvella on elokuvassa Pentti Vaaran eli Penan rooli. • Harrastaa kävelyä. Antti Heikkinen: Pihkatappi. Romaani. Siltala 2013. Unohtumaton kokemus Jarno Hiilloskorpi on toisen polven näyttelijä. Hänen isänsä Gunnar Hiilloskorpi (1908-1941) työskenteli ennen sotia Turun Kaupunginteatterissa ja näytteli vuonna 1940 miespääosaa Nyrki Tapiovaaran elokuvassa Miehen tie. Naispääosassa oli Mirjami Kuosmanen. – Olin pieni, vain vuosi ja kolme kuukautta, kun isäni kuoli aivokalvontulehdukseen. En muista isästä mitään, mutta sain nähdä hänet eräänä iltana Turussa elokuvateatterissa Miehen tie-elokuvassa, Jarno Hiilloskorpi kertoo. Elettiin syksyä 1945. – Olin kuusivuotias, alaikäinen, mutta erikoisjärjestelyillä pääsin äitini kanssa teatteriin katsomaan elokuvaa ja isää. Oli unohtumaton kokemus nähdä ensi kerran oma isä valkokankaalla. Kuulla hänen puhettaan ja nähdä hänen liikkuvan. Suomen Kuvalehdessä julkaistiin taannoin aukeaman kokoinen kuva, jossa komeilivat Heikki Turunen, Markku Pölönen ja Antti Heikkinen. Jutussa heidät niputettiin nostalgisiksi vanhan maalaisyhteisön puolustajiksi ja itse asiassa viimeisiksi maaseudun kuvaajiksi. Eivät he viimeisiä ole, maaseudulle sijoitetaan yhä montakin tarinaa. Erinomaisia alan edustajia ovat mm. Mikko-Pekka Heikkisen railakas syrjäseuduilta alkavan kapinan kuvaus Terveisiä Kutturasta ja Tommi Kinnusen hieno pohjoinen sukutarina Neljäntienristeys. Mutta onhan kolmikymppisellä Heikkisellä ja näillä tunnetuimmilla maaseutupatriooteilla paljonkin yhteistä, ja Turusen perintö näkyy erityisen selvästi Heikkisen Pihkatapissa, vaikka Turunen sijoittaa romaaninsa 1940–1960-luvuille ja Heikkinen 1980-luvulle. Maaseutu on muuttunut, mutta olennainen pysyy: kova työ, kaupunkilaisuuden karsastus, taiteen ja muun turhan hömpän halveksiminen. Eivätkä miehet syö ”ruohoja” 1980-luvun maaseudullakaan. Simpauttajasta lähtien Turusen nuori miespäähenkilö rakastaa maaseutua ja lapsuuden aikaista kyläyhteisöä, mutta ei suin surmin jäisi itse sinne jatkamaan isänsä raskasta, tosin sankarillista työtä. Tästä syntyy myös Pihkatapin keskeinen isän ja pojan välinen ristiriita. Isä toivoo ainokaisestaan tilan jatkajaa, mutta poika unelmoi muusta: kirjoittamisesta ja teatterista. Isä raivostuu, kun poika haluaa muualle töihin, vaikka kotona on valmis työpaikka. ”Reportteriks vielä, kaiken kansan eessä ihtes häpäset. Ihan kun ei siinä teatterikekkuloinnissa jo tarpeeks olisi. Aikuinen mies ja ilman eestä kaikki aikansa jonniinjootavaan laittaa. Juoksisit ies kylällä tyttöin perässä, niin minä sen vielä ymmärtäsin, vuan jotta ehon tähen pitää painua toisten etteen nuamoosa viäntelemään”. Lehtityöstä hän jakaa jo Pohjantähden Koskelan Jussin tiivistämän näkemyksen: Päivät kirjotetaan turhanaikasia ja ehtoisin juodaan tyhmien rahat. Luonnonlainomaisesti nuori tämän taistelun voittaa, ja välit katkeavat, mutta yhtä luonnonlainomaisesti poika palaa kotikylään, suree sen kuihtumista, kaipaa kuolleita, lapsuudessa niin tärkeitä sukulaisia, tekee sovinnon isänsä kanssa, ja lopulta jää maalle, ei kuitenkaan maanviljelijäksi, vaan juuri niihin hommiin, jotka on jo koulupoikana aloittanut. Heikkisen kerronnassa ei ehkä ole yhtä paljon tunnevoimaa kuin Turusen, mutta hänellä on rutkasti reipasta, jopa härskiä huumoria, parodiaa ja itseironiaa. Hänellä on kyky nähdä traaginen koomisessa ja koominen traagisessa eikä hän sorru romantisoimaan. Tarina on vauhdikas, vaikka ainakin minua lukijana alkoi runsaasti viljelty takapää- ja alapäähuumori lopulta puuduttaa. Nilsiäläisperäisellä Heikkisellä on savolaismurre hyvin hallussa, mutta sen muokkaamisessa kirjoitetulle kielelle on vielä viilaamista. Murre pitää tyylitellä, ei kirjoittaa äänteen tarkkuudella niin kuin puhutaan. Tässähän Heikki Turunen on aivan mestari. Turusen Simpauttaja oli kaikkien aikojen menestyneimpiä esikoisia, mutta hyvän alkupotkun sai Pihkatappikin: Savonia –palkinnon, Jäntin palkinnon ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkuuden. TUULA-LIINA VARIS Julmaa ahneuden kilpajuoksua pohjoisnavalla Jyrki Ukkonen: Ahneuden kartta. Gummerus 2014 Suomalainen ympäristöaktivisti Sini Saarela oli mukana syyskuun 18. päivänä 2013 Petsoranmerellä Greenpeacen mielenosoituksessa Arctic Sunrise -laivalla Venäjän arktisen alueen öljynporausta vastaan. Tapaus toi jatkotoimenpiteineen kansainväliseen tietoisuuteen jäämeren luonnonvarojen hyödyntämisen ympäristöriskit. Jyrki Ukkosen esikoistrillerissä Ahneuden kartta liikutaan samoilla pohjoisilla vesillä ja jäillä kuin Greenpeace ja Sini Saarela viime syyskuussa. Teoksesta on vaikea sanoa oikein mitään, ettei paljastaisi jotain merkittävää sen monitasoisuudesta ja -tahoisuudesta. Ensiksikin teoksen aihe on enemmän kuin ajankohtainen ja aiheen käsittely niin monisäikeistä ja vivahteikasta, että olisi viisainta vaieta siitä, ettei veisi tulevilta lukijoilta lukunautintoa. Peruskysymyksenä on pohjoisen arktisella alueella käytävä valtapeli, mikä tai mitkä valtiot ovat oikeutettuja hyödyntämään pohjoisnavalla ja jäämerellä sijaitsevia valtavia luonnonvaroja. Pääosissa puolestaan ovat bergeniläinen jäätutkija Jacob Beck sekä bergeniläinen rikoskomisario Varja Foss. Kuten trilleriin kirjallisuuslajina kuuluu, molemmilla päähenkilöillä on kannettavanaan menneisyyden synkkä taakka. Päähenkilöiden ympärille kietoutuu kansainvälisen politiikan kuumin kysymys, miten suurvallat turvaavat energiansaantinsa, kun fossiilisten polttoaineiden varannot maailmasta koko ajan uhkaavasti hupenevat. Kyseessä on siis kilpajuoksu Barentsinmeren ja pohjoisnavan alueiden luonnonvaroista. Kyseisessä kisassa ihmishenki on halpaa. Tulevaisuus kuuluu sille, joka pystyy hyödyntämään pohjoisnavan jään ja veden alla olevat aarteet. Ilmaston lämpeneminen on hyvänä apuna näihin luonnonvaroihin kiinni pääsemiseksi. Saattaa olla, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua pohjoisnavan naparetkille mennään kesäisin purjeveneillä. Mutta yksi on silloin joukosta poissa, nimittäin jääkarhu. Se ei ilmaston lämpenemistä kestä. Jääkarhun nahka on musta, sen karva on läpinäkyvää ja onttoa. Auringonvalo läpäisee karvan ja lämpö pysyy karvan sisäpuolella. Jääkarhun karva kerää lämpöä kuin kasvihuone. Jääkarhu liikkuu hitaasti, ettei se ylikuumenisi, siksi se löntystelee. Kylmyys ei ole jääkarhulle haaste vaan liiallinen lämpö. Näin kuvailee jääkarhuja romaanin Jacob Beck. Vielä Barentsinmeren ja pohjoisnavan kätkemät luonnonvarat eivät ole minkään valtion rajojen sisäpuolella. Lomonosovin 1 500 kilometrin pituinen harjanneko tulee ratkaisemaan, kenelle kyseiset luonnonvarat kuuluvat? Venäläisen runoilijan ja luonnontieteilijän Mihail Lomonosovin (1711-65) mukaan nimetty merenalainen harjanne kulkee Uuden-Siperian saarilta pohjoisnavan kautta Ellesmerensaarelle. Jäätutkija Beck käy mielenkiintoisen keskustelun geologi Frida Nilsenin kanssa. Nilsen kertoo, että Lomonosovin harjanne irtaantui Euraasian mantereesta 57 miljoonaa vuotta sitten ja on vähitellen liikkunut nykyiselle paikalleen: ”Pohjoisella napa-alueella se on ainoa paikka, missä on tutkittavana tasaista sedimentaatiota (kerrostumia) kymmenien miljoonien vuosien ajalta. Siksi harjanteen sedimentit valaisevat paitsi alueen geologista historiaa, myös ympäristön ja ilmaston kehitystä koko maapallolla hyvin pitkältä ajalta.” Nykyinen ilmastosysteemi on muodostunut viimeisten kymmenien miljoonien vuosien aikana ja Lomonosovin harjanne tarjoaa olennaista tietoa ilmastotutkimukselle, aivan kuten jäätiköiden syväkairaukset. Pohjoisnavan jään ja meren alla olevat rikkaudet kuuluvat sille valtiolle, mihin Lomonosovin harjanne on tiiviisti yhteydessä. Se tulee olemaan Tanskan, Kanadan ja Venäjän ”kolmen kauppa.” Venäjä teki YK:lle pohjoisen alueesta aluevaatimuksen vuonna 2001, mutta komissio on edellyttänyt asiasta lisätutkimuksia. Ja nämä kyseiset tutkimukset ovat Ahneuden kartassa pääosissa. Jäämeri on sadan vuoden aikana muuttunut kolmannen kerran kansainväliseksi sotatantereeksi. Ensimmäisessä maailmansodassa liittoutuneet toimittivat Murmanskin ja sinne rakennetun rautatien kautta aseistusta Etelä-Venäjälle, jotta maa pystyi ylläpitämään itärantamalla painetta Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Sama kuvio toistui toisessa maailmansodassa, jolloin Murmansk oli liittoutuneiden sotasatama. Nyt jäämerta ikää kuin kiristetään luovuttamaan kätkemänsä luonnonvarat samaisille sotaisille imperiumille. Voitonhimoisen ahneuden kartta on rajaton. Romaanina Ahneuden kartta on hyytävän ajankohtainen, kansainvälistä tasoa. Kannattaa perehtyä teokseen. JUHA DRUFVA
• 20 – Nro 7 joulukuu 2014 ELÄKELÄINEN Komisario Palmun suosion jäljillä Marjo Vallitun ja Juha Järvelän teos Komisario Palmun jäljillä vie lukijat Mika Waltarin romaanien ja Matti Kassilan elokuvien maailmaan. Palmu-teokset sisältävät klassisia tarinoita ja mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Komisario Palmun jäljillä -teos kertoo Palmu-kirjojen ja -elokuvien taustat sekä esittelee niiden tekijät ja syntyvaiheet. Mika Waltarin, Matti Kassilan sekä rakastettujen pääosien esittäjien Joel Rinteen, Matti Raninin ja Leo Jokelan lisäksi tutuksi tulevat värikkäiden sivuroolien kasvot. Teos vie Palmujen kuvauspaikoille ja toimii oppaana niiden Helsinkiin. – Palmu-teoksista on kirjoitettu artikkeleita sekä lehtiin että kirjoihin. Niissä on yleensä keskitytty yhteen teokseen, näkökulmaan tai aiheeseen. Meidän teoksemme kokoaa tietoa yhteen. Kokonaisessa tietokirjassa on mahdollisuus tarkastella näitä teoksia laajemmin. Olemme luonnollisesti itsekin perehtyneet kattavasti alkuperäisaineistoon, Marjo Vallittu toteaa. Mika Waltari kirjoitti ensimmäisen Palmu-romaaninsa Kuka murhasi rouva Skrofin? vuonna 1939. Kirja voitti Pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun Otavan järjestämän Suomen osuuden. – Kotimaisia salapoliisiromaaneja oli julkaistu tuolloin vielä suhteellisen vähän ja Waltari oli runsaasti keskustelua herättänyt kirjailija, joten yleisö kiinnostui teoksesta. Seuraavana vuonna vähän ennen joulua ilmestynyt Komisario Palmun erehdys jäi hieman sodan jalkoihin, mutta senkin tasoa pidettiin hyvänä, jopa kansainvälisenä. Elokuvien suosio nosti romaanejakin uudelleen esiin Maisteri T.J. Särkkä oli hankkinut toisen Palmu-romaanin elokuvausoikeudet hyvissä ajoin. Komisario Palmun erehdys -elokuva sai ensi-iltansa vuonna 1960. – Matti Kassilan ohjaamasta elokuvasta pidettiin kovasti kuten myös seuraavana vuonna ilmestyneestä Kaasua, komisario Palmua! -elokuvasta, joka perustui Kuka murhasi rouva Skrofin? -romaaniin. – Elokuvien suosio nosti romaanejakin uudelleen esiin. Tuottaja Mauno Mäkelän ehdotuksesta Waltari palasi Palmujen pariin ja kirjoitti aiheesta kolmannen romaanin. Sen pohjalta Kassila ohjasi romaanin nimeä kantavan Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvan kirjan ilmestymisvuonna 1962. Matti Kassilan ohjaama Komisario Palmun erehdys -elokuva valmistui vuonna 1960. Murha-arvoitusta ratkomassa Joel Rinne (oikealla), Matti Ranin, Leo Jokela ja Leevi Kuuranne. Kuva: KAVI / Suomen Filmiteollisuus SF Oy Tuoreessa kirjassa kerrotaan myös Waltarin ja Kassilan vuonna 1963 laatimasta Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu -käsikirjoituksesta, josta ei kuitenkaan tehty elokuvaa. Viimeinen Palmu-elokuva, Vodkaa, komisario Palmu, sai ensi-iltansa vuonna 1969. Käsikirjoituksen laativat Kassila ja Georg Korkman ilman Waltarin apua. – Päähenkilöiden elämän- ja työtilanteiden muutosten lisäksi tämän Palmu-elokuvan tyyli on erilainen, sillä siinä on agenttielokuvalle tyypillisiä toiminta- osioita. Waltari kirjoitti nimenomaan salapoliisiromaaneja. Palmuissa on monia teemoja Vallittu toteaa klassisten tarinoiden ja mielenkiintoisten henkilö- hahmojen olleen aina tekijöitä, jotka pitävät yleisön otteessaan. Waltarin romaanitekstien ohella ohjaaja Matti Kassilan panoksella on luonnollisesti suuri merkitys. – Kassila oli Palmu-elokuvien aikaan jo läpilyöntinsä tehnyt