• NUMERO 6 – LOKAKUU 2017 www.elakelaiset.fi Seuraa meitä Facebookissa: www.facebook.com/elakelaisetry Seuraa meitä Instagramissa: www.instagram.com/elakelaisetry Lukemista Vieraana presidentti Halonen Markku Aro on aina tien päällä Presidentti Tarja Halonen vieraili Kontulan Eläkeläiset ry:n keskiviikokerhossa Mikaelin kirkon seurakuntasalissa. Halosta vastaanottamassa olivat Kontulan Eläkeläisten varapuheenjohtaja Liisa Aunula (oikealla), Sirkka Kuivala ja kirkkoherra Martti Häkkänen. Laulajasuosikki Markku Aro on aina tulossa ja menossa. Sivu 32 Sivu 20 Sivu 12 Leena Kovala ja Irma Yliaska Rovaniemen Eläkeläisistä osallistuivat Virtaa yhdistykseen -koulutuspäivään. Yhdistyksen toimintaa pohdittiin mm. kukkapiirrosten kautta. Sivu 22 Yhdistystä kehittämässä
• 2 – Nro 6 lokakuu 2017 ELÄKELÄINEN Pääkirjoitus Puheenjohtajan palsta MARTTI KORHONEN JAN KOSKIMIES Eläkeläiset ry uudistuu järjestönä ajan mukana. Edunvalvonnan ja vaikutustyön on vastattava ajan haasteisiin. Muutoksia on nähty myös järjestön toimistolla, jossa suhteellisen lyhyen ajan sisällä kolmetyöntekijää on jäänyt eläkkeelle. Murrosaika merkitsee aina jostakin luopumista, mutta avaa myös uusia mahdollisuuksia, niin osaamisen kuin henkilöiden osalta. Järjestössä olemme voineet rekrytoida uusia ihmisiä ja samalla työnkuvia on voitu hieman järjestellä uudelleen. Näin pyrimme esimerkiksi vahvistamaan järjestön näkyvyyttä ja yhdistysten tukea. Luottamushenkilöt ovat aina tärkeässä roolissa silloin kun luodaan uutta. Ilman meitä muutos ei onnistu. Kaikkien meidän osaamista, näkemystä ja kokemusta tarvitaan siinä, että järjestötyön muutoksessa parhaat perinteemme pidetään mukana ja kehittyvät. Järjestön uudet työntekijät esitellään lehdessämme. Toiminnanjohtaja Jan Koskimies sekä talousja henkilöstövastaava Heli Grönroos ovat jo tulleet tutuiksi ainakin osalle. Uskon, että myös vastavalitut uudet työntekijämme pääsevät nopeasti sisään toimintaamme ja tulevat vähitellen meille kaikille tutuiksi. Työntekijöiden valinnassa oli hienoa nähdä, kuinka paljon kiinnostusta järjestömme herätti työnhakijoissa. Kahteen viimeksi täytettyyn paikkaan jäsenvastaavaksi ja aluetyön suunnittelijaksi oli reilut sata hakijaa. Olkaamme myös tästä ainakin hiukan ylpeitä ja iloisia. Hyvä me! Järjestö jatkaa vankkaa edunvalvontaa. Kävimme valtakunnallisten eläkeläisliittojen yhteisjärjestön Eetu ry:n kanssa eduskunnassa tapaamassa eduskuntaryhmiä. Viestimme kansanedustajille oli vakava, eikä ikävistä aiheista ole pulaa. Päällimmäiseksi aiheeksi tapaamisessa jakansanedustajille luovuttamassamme lausunnossamme nostimme eläkeläisköyhyyden. Köyhyyden aiheuttajia on monta, eikä köyhyys poistu yhdellä 15 euron korotuksella takuueläkkeeseen. Köyhyys ei ole luonnonlaki vaan aivan ihmisen aikaansaama. Nykyisen hallituksen päätöksillä on ollut siinä osansa. Jos koko ajan eläkeläisten menoja kasvatetaan tuloja enemmän, niin seurauksena on väistämättä monien ajautuminen köyhyyteen. Syvenevät yksilön ongelmat heijastuvat laajemminkin niin läheisiin kuin yhteiskuntaan. Valittu tie ei vie kohti parempaa yhteiskuntaa. Siksi vaadimme eduskunnalta päätöksiä köyhyyden poistamiseksi kauniit puheet eivät riitä. Olen iloinen siitä, että Eetun yhteinen rintama pitää nimenomaan eläkeläisköyhyyden poistamisen toimista. Eläkeläisjärjestöissä ymmärretään se, että sivistysvaltion mittari on se miten huolehdimme heikoiten toimeentulevien ihmisten toimeentulosta. Siinä ei tarvita monimutkaisia, tieteellisiä mittareita. Sivistysvaltiossa kenenkään ei tarvitse tehdä valintaa ruoan ja lääkkeiden väliltä. Perustoimeentulon ja luottamuksen tulevaisuuteen on oltava kaikkien perusoikeus. Järjestö vaikuttaa ajassa V äestön ikääntyessä palveluita tarvitaan entistä enemmän. Suomen puolitoista miljoonaa eläkeläistä muodostaa valtavan palveluiden kysynnän, joka luo kansantalouteen työllisyyttä ja elinvoimaa. Samalla erityisesti sosiaalija terveyspalveluissa yhteiskunnan menot kasvavat. Sote-uudistusta on Suomessa perusteltu nimenomaan rakenneuudistuksena, joka tuo säästöjä, kun sirpaleista sosiaalija terveyspalveluiden kenttää järjestellään paremmin. Tällaista sosiaalija terveyspalveluiden yhteensovittamista on jo tehty onnistuneesta muun muassa Etelä-Karjalan sosiaali-ja terveyspiirin Eksoten alueella. Oikea-aikaiset palvelut ja parempi tiedonkulku ennaltaehkäisevät ongelmia ja säästävät kuluja. Valitettavasti hallituksen sote-malli ei noudata Eksoten hyviä kokemuksia, vaan päinvastoin Etelä-Karjalan hyvä malli voidaan joutua purkamaan. Hallitus keskittyy terveydenhuollon yksityistämiseen ns. ”valinnanvapauden” nimissä. Sosiaalipalveluissa yksityistäminen ei voi olla yhtä laajaa, koska viranomaispäätöksiä ei voi yksityistää. Kyse on valintatilanteesta yksityistämisen ja palveluiden yhteensovittamisen välillä. Hallitus valitsee yksityistämisen. Valinta voisi olla myös toinen. Tässä lehdessäkin kirjoittava professori Erkki Vauramo on esittänyt palveluiden piirissä olevien ihmisten ottamista vahvemmin osaksi yhteiskuntaa. Hyviä kokemuksia tästä ajattelutavasta on esimerkiksi Savitaipaleella, jossa muun muassa avattiin palvelutalon kahvila ja uima-allas kaikkien kunnan asukkaiden käyttöön. Tyhjilleen jäänyt pankin talo puolestaan remontoitiin palveluasunnoiksi. Myös liikennejärjestelyjä uudistettiin nimenomaan ikääntyvän väestön liikkumista ajatellen. Avoimuudesta ovat hyötyneet sekä kunta että sen asukkaat. Eikö tämä olisi aidosti inhimillistä sote-uudistamista? Hallituksen kaavailemassa yritysten ehdoilla tapahtuvassa sote-uudistuksessa hyötyjiä ovat ne, joilla on kykyä ja halua eri palveluntarjoajien vertailuun, henkilökohtaisen budjetin seuraamiseen, ja palveluiden vaatimiseen. Tällaisten valmiuksien edellyttäminen iäkkäiltä ja sairailta, erityisryhmistä puhumattakaan, ei edistä ihmisten yhdenvertaisuutta. Pahasti näyttää siltä, että Suomessa mennään kohti amerikkalaista mallia, jossa varakkaimmat ihmiset saavat parempaa palvelua ja he voivat myös ulkoistaa palveluihin liittyvän seurannan ja paperisodan kattavilla yksityisillä vakuutuksilla. Eläkeläiset ry:n hallituksen käsittelemässä toimintasuunnitelmassa linjataan, että ”Sote-uudistuksen tulee palata sen alkuperäisiin tavoitteisiin toimivista hoitoketjuista, sosiaalija terveyspalveluiden integraatiosta ja tasa-arvoisista palveluista koko Suomessa. Uudistusta ei tule kiirehtiä, vaan tarvittaessa edetä asteittaisten alueellisten kokeilujen kautta.” Lisäksi linjataan, että ”Maakuntien tai kuntien on itse tuotettava asukkaille peruspalvelut lähipalveluina. Palveluiden pirstoutuminen yksityisille tuottajille uhkaa alueellista tasa-arvoa ja kasvattaa terveyseroja. Viranomaistehtäviä ei voi ulkoistaa yrityksille.” Suuriakin yhteiskunnallisia uudistuksia tarvitaan, mutta ne on tehtävä ihmisten hyväksi ja ihmisten ehdoilla, ei yritysten voitontavoittelun ehdoilla. Yhteiskunta ihmisten ehdoilla
• Nro 6 lokakuu 2017 – 3 ELÄKELÄINEN ”Villasta asiaa” – käsityö ja askartelukurssi 23.-26.10. (3 vrk) Tutustumme tuftaukseen, krokotiilivirkkaukseen, kuivahuovutukseen ja neulomme kintaita. Tuftaukseen perehdyttää Eeva Surakka ja kintaisiin Elvi Pitkänen. Kurssin hinta: 205 € (ph) ja 242 € (th) + mahdollinen materiaalimaksu. Ilmoittautumisaikaa 19. 10. asti. Matkavastaavien opintoja neuvottelupäivät 23.-26.10. (3 vrk) Sopii peruskurssin käyneille tai muuten kokeneille matkanjärjestäjille. Tietoa verotuksesta ja matkan järjestämisen käytännöistä. Katse myös järjestön tulevaan toimintaan, muun muassa syksyn 2018 jäsenmatkaan Pietariin. Mukana VenäjänMatkojen matkatoimistopäällikkö Taru Linna. Kouluttajana järjestösuunnnittelija Anu Mäki. Kurssin hinta: 205 € (ph) ja 242 € (th). Ilmoittautumisaikaa 19. 10. asti. Suomi 100 – työllä rakennettu -kirjoittajakurssi 17.-20.11. (3vrk) Kurssi on tarkoitettu Eläkeläiset ry:n vuonna 2016 järjestämään kirjoituskilpailuun osallistuneille. Kurssi toteutetaan työpajakurssina, jossa käsitellään kilpailutekstejä. Kouluttajina toimivat kirjailija Niina Hakalahti ja toimittaja Pekka Isaksson. Kurssille voidaan ottaa 15 osallistujaa ilmoittautumisjärjestyksessä. Kurssin hinta: 100 € (ph) ja 130 € (th). Ilmoittautuminen 27.10. mennessä. Miten viestimme toisillemme – tiedottajakurssi 20.-22.11. (2 vrk) Tiedottamisen peruspilarit, yhdistys ja ympäristö viestinnässä, sähköinen media. Kurssi on tarkoitettu yhdistysten tiedottajille mutta sopii myös kaikille viestinnästä kiinnostuneille. Kurssin hinta: 125 € (ph) ja 145 € (th). Ilmoittautuminen 27.10. mennessä. Tervetuloa! Ilmoittautuminen ja lisätietoja: Kurssi-ilmoittautumiskaavake tai puh. 020 7433610 tai tuija.aali@elakelaiset.fi Syksyn kursseista valoa pimeyteen Eläkeläiset ry:n loppusyksyn kurssikalenteri tarjoaa monipuolista koulutusta. Näille kursseille ehtii vielä mukaan: Kuvissa: Syys-lokakuun vaihteessa järjestetty ”Ota löysin rantein” -kurssi piti sisällään monipuolista kuntoja terveysliikuntaa, leppoisaa musisointia sekä ohjelmakokonaisuuden rakentamista ja esiintymistaidon hiomista.
• 4 – Nro 6 lokakuu 2017 ELÄKELÄINEN Aalto-yliopistossa meneillään oleva kaksivuotinen Muuttuva yhteiskunta – muuttuvat palvelut -projekti on sosiaalija terveyspalvelujen rakenneuudistusprojekti. Sen yhdeksi keskeiseksi teemaksi nousi ikääntyneen väestön kunto. Tulokset ilmestyvät myös Kunnallisalan kehittämissäätiön julkaisuna Ikääntyvä väestö ja toimintakyvyn ylläpito . Kyseisen projektin perusti 23 eri osapuolta edustaen valtionhallintoa, sairaanhoitopiirejä, kaupunkeja, kuntia, järjestöjä ja yrityksiä. Kuntoutuksen päämääränä on inhimillisten voimavarojen hyödyntäminen yksilön ja yhteiskunnan parhaaksi. Laajasti katsannossa kuntoutus ja kuntoutuminen sekä riittävä terveys liittyvät kaikkeen toimintaamme. Ikääntyneen kuntoutuksen yleisiä tavoitteita on kuntoutujan kykeneminen jatkamaan omatoimista asumista kotonaan niin pitkään kuin mahdollista, avopalvelujen tuella ja tarvittaessa kotiin tuotavin palveluin tuettuna. Raportti kuvaa aluksi kuntoutusjärjestelmämme nykytilanteen; tarkastelupäivä oli 31.12.2015. Järjestelmät, toimintamallit ja tulokset vaihtelevat kunnittain ja alueittain. Suuret, jopa kymmenkertaiset sairaanhoitopiiritai kuntakohtaiset erot vanhusten laitoshoidon tarpeessa herättävät huomioita. Näin ei saisi olla. Vuonna 2015 oli maassamme 480 000 yli 75-vuotiasta. Vanhuspalvelulain tavoitetaso merkitsee, että 91–92 prosenttia yli 75-vuotiaista asuisi kotonaan, tarvittaessa tuettuna. Jos 91 prosenttia asuisi kotona, paikkatarve olisi 43 200. Jos taas 92 prosenttia asuisi kotona, tarve olisi 38 400 paikalle. Tarkastelupäivänä paikkoja on vanhainkodeissa, tehostetuissa palveluasunnoissa ja terveyskeskusten pitkä-aikaisosastoilla yhteensä 52 153. Tämä vastaa 11 prosenttia yli 75-vuotiaiden määrästä eli hoivapaikkoja on runsaasti liikaa. Vertailun vuoksi todettakoon, että Etelä-Karjalan sairaanhoitopiiri oli jo tarkastelupäivänä saavuttanut 8 prosentin tason vastaten vanhuspalvelulain alarajaa (38 000) koko valtakunnassa. Heidän tavoitteensa on kunnianhimoinen: 97 prosenttia yli 75-vuotiaista asuisi tuettuna kotonaan. Koko maassa tämä merkitsisi vain noin 14 500 laitospaikkaa. Tavoitetaso on erittäin haastava. Raporttimme toteaa, että osa vanhuksista, jotka voitaisiin kuntouttaa, jää nyt kuntouttamatta. Elämän loppuvaiheessa on olennaista, missä sattuu asumaan. Kunnasta riippuen voi asua kotonaan jopa 1–2 vuotta kauemmin. Näin ei saisi olla. Maassamme pitää olla tasalaatuinen kuntoutusja hoitojärjestelmä. Miksi järjestelmä ei kuntouta? Rakennukset tekevät vuodepotilaita ja huonontavat kuntoa. Suomessa osa hoivarakennuksista on liian ahtaita. Jos tarkastelemme vanhuksen käytössä olevaa tilaa ilman wcja eteistilaa, hyvin tavallinen neliömäärä on noin 9–10. Tähän tilaan ei sängyn lisäksi mahdu kuin yöpöytä ja tavallinen ruokapöydän tuoli. Rollaattorilla on vaikeaa kulkea tilassa. Kun katsoo vanhuspalvelurakennuksen yleisiä tiloja, löytyy sieltä kuuden hengen pöytä, kolme tuolia television katsomista varten ja kenties yksi sohva, yhteensä noin 10–12 istumapaikkaa 20 hengen yksikössä. Vanhuksista mahtuu kerralla sängyn ulkopuolelle noin puolet ja loput ovat pakkomakuussa vuoteessaan. Tällaisia yksiköitä on sekä terveyskeskusten pitkäaikaisina vuodeosastoina, vanhainkoteina tai tehostettuina palveluasuntoina. Englantilaiset, saksalaiset, ruotsalaiset ja hollantilaiset vanhusten palvelurakennukset ovat luonteeltaan koteja ja väljiä suomalaisiin verrattuna. Vanhusta kohti on tilaa noin 35–40 neliömetriä. Useat uudet ratkaisut sisältävät huoneen ilman väliseiniä, jolloin kalustuksesta riippuen voidaan irrallisilla siirrettävillä seinillä eriyttää oleskelutila ja makuutila. Englannissa on lakimääräinen säännös, joka vaatii yhteistiloja erikseen ruokailua, seurustelua ja hiljentymistä varten. Kuntoutus ei ole aina palvelujärjestelmän intresseissä. Ongelmien keskiöön nousee terveyskeskusten toiminta, joiden pitäisi olla perustason kuntoutusyksikkö. Mutta kuntoutuksen tilat puuttuvat. Maassamme on edelleen terveyskeskuksissa pitkäaikaishoitoa. Tässä hoitomuodossa kävelevä potilas asuu pysyvästi vuodeosastolla. Muista Pohjoismaissa tämä lopetettiin, viimeksi Ruotsissa vuonna 1992. Osaamista on. Suomi on ollut veteraanikuntoutuksen mallimaa. Useissa kansainvälisissä vertailuissa suomalaista järjestelmää on pidetty parhaana ja siitä on otettu oppia. Veteraanien vanhentuessa järjestelmä on kehittynyt kuntouttamaan ikääntyneitä. Julkisuudessa on esitetty näkemyksiä, joiden mukaan hyvän kuntoutuksen vuoksi veteraanit eläisivät muuta väestöä pidempään, mutta raporttia teemasta en ole nähnyt. Myös ikääntyneiden kuntoutus osataan. Kuntayhtymä Kaksineuvoinen uusi kuntoutusjärjestelmänsä kahdessa vuodessa ja pudotti kodin ulkopuolisen ikääntyneiden asumisen puoleen. Taajamat uusittava Välillä ei koti riitä, se voi olla liian kaukana tai liian ahdas. Useat vanhukset elävät 70-luvun rakennuksissa, jotka tehtiin eri normilla kuin tämän päivän rakennukset. Tarvitaan uusi asunto. Tässä vaiheessa nykyisin useimmiten vanhus siirretään ahtaaseen koppiin täysihoitoon ja 24/7-palveluun, vaikka hän oikeastaan tarvitsisi asunnon sekä lounasruokalan samaan taloon ja palveluja kotiin. Kotiin annettavien palvelujen on kuitenkin oltava kävelymatkan päässä, jotta kunnon vaihtelun ja tarpeen mukaan voitaisiin käydä asunnossa useammankin kerran päivässä. Kuntoutus on fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kokonaisuus. Fyysisen kuntoutuksen edellyttämät kuntosalitilat on oltava jokaisessa taajamassa. Psyykkinen ja sosiaalinen kuntoutus edellyttää tilojen lisäksi yhteisöllistä toimintaa. Tätä varten on saatava aikaan vapaaehtoistoimintaa. Esimerkkinä yhdistävästä vapaaehtoistoiminnasta voidaan pitää erilaisia retkiä, esimerkiksi muistisairaiden vanhusten marjanpoimintaretkiä, lukupiirejä jne. Vapaaehtoistoiminnan edellytyksenä on se, että toiminta on ”kivaa” ja palkitsevaa tekijälleen. Tällaisen yhteisörakenteen synnyttäminen olemassa olevan taajaman keskustaan edellyttää mielikuvitusta. Ratkaisuna on palvelukortteli taajaman keskustaan. Korttelissa on taajaman kylätalofunktiot, kokoontumistilat kuorolle ja syntymäpäiville, kerhoja harrastetiloja, miehille verstas ja naisille käsityökoneet. Suomessa useimmat taajamat ovat tällä hetkellä taantuvia. Suuria lisäinvestointeja ei ole mahdollista tehdä. Suunnittelulta vaaditaan uutta kokonaisnäkemystä. Ratkaisuna voivat olla vanhojen tilojen uudenlainen käyttö, siirrettävät talot, epävirallisten polkujen muuttaminen kävelyreitiksi ja vaikkapa uuden aukion muodostaminen. Mutta pelkkä ajattelu ei nyt riitä! On murrettava äärikonservatiivisen hoitojärjestelmän passiivinen vastarinta. Eläkeläisjärjestöjen on nyt vaadittava kuntoutusta kaikilla tasoilla ja ahtaiden, kuntoa huonontavien tilojen sulkemista – äänekkäästi ja vaikuttavasti. Siten me kaikki saamme paremman loppuelämän. ERKKI VAURAMO Kirjoittaja on professori (h.c.) Aalto-yliopiston Sotera-instituutissa. Kuntoutus on jokaisen oikeus Eläkeläisjärjestöjen on nyt vaadittava kuntoutusta kaikilla tasoilla ja ahtaiden, kuntoa huonontavien tilojen sulkemista, kirjoittaa professori Erkki Vauramo ”On murrettava äärikonservatiivisen hoitojärjestelmän passiivinen vastarinta.” Saman tilan, potilashuoneen, kalustus Suomessa (kuvat vasemmalla ja yllä) ja Hollannissa (kuva keskellä). Huomaa pöytä ikkunan ääressä, lokerokaapisto omille tavaroille ja penkki, josta voi tulla omaisen peti. Kalustus merkitsee tavattoman paljon vanhukselle, eikä ole kallis.
• Nro 6 lokakuu 2017 – 5 ELÄKELÄINEN Kalevin kynästä U lla Leena Alppi kirjoitti Kansan Uutisten blogissaan viisaita sanoja todetessaan, että ”vaikka monet (eläkeläisten) tilaisuuksissa tapaamani ihmiset ovat hyvin pienituloisia ja ovat joutuneet tulemaan toimeen taloudellisesti hyvin niukoin eväin, heissä tapaa harvoin katkeria ihmisiä. He ovat aina tehneet jotakin myös muiden puolesta, heillä on yhteys toisiin ihmisiin ja sen vuoksi uskon heidän pysyneen elämänmyönteisinä ja aktiivisina. Elämästä todella tulee syvemmin tyydyttävää, kun katse ei pysähdy itseen vaan näkee kauemmaksi.” Ulla-Leena puhuu tärkeästä asiasta, jota tutkijat kutsuvat empatiaksi. Professori Paavo Koli, joka piti meille sosiologian peruskurssia Jyväskylässä 1960-luvun alussa, määritteli käsitteen sanoen, että kyse on ”toisen housuihin hyppäämiskyvystä”. Hän ei puhunut mitään kaksimielisyyksiä vaan havainnollisti sitä, mitä on kyky asettua toisen/toisten asemaan, nähdä asioita hänen/heidän kannaltaan. Uskonnoissa lähimmäisenrakkaus on ymmärretty samalla tavalla, kyvyksi ja haluksi elää (myös) muita varten. Toisten asemaan asettuessaan suhteuttaa oman tilanteensa muihin, asemoi itsensä yhteisöönsä. Jos huomaa, että oma asema suhteessa muihin parempi, voi suunnata energiansa uudistuksiin, jotka parantavat heikommassa asemassa olevien tilannetta. Suurten kansanliikkeiden, kuten työväenliikkeen parhaimmillaan, pontimena on juuri toiminta yhteiseksi hyväksi niin, että heikoimpia tuetaan eniten. Omataan empatian kykyä ja ollaan sen ansiosta solidaarisia. Sen sijaan itsekkyyteen perustuva uusliberalismi tuijottaa vain itseensä, omaan etuunsa, ja jättää muiden tarpeet ja ongelmat huomiota vaille. Uusliberalismin ideologiaa luonnehtii empatiavaje. • • • Juha Siltala kirjoitti muutama vuosi sitten teoksen Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Vaikka kirja käsittelee pääasiassa kansantalouden ja maailmantalouden tasolla tapahtuneita muutoksia, koetaan ongelmat kuitenkin yksittäisten työpaikkojen tasolla. Siellä on kysymys siitä, miten työtä johdetaan. Tuskin koskaan aikaisemmin on johtamiskoulutusta annettu niin paljon kuin nykyisin. Kun aloitin maaherrana 1980-luvun puolivälissä, totesin yhdessä lääninhallituksen henkilökunnan kokouksessa, että en ollut siihen mennessä saanut minkäänlaista johtamiskoulutusta. Kuulin kun yksi työntekijä kuiskasi vieruskaverilleen: ”Sehän on hyvä. Ei oo hyvä mies mennyt pilalle.” Sen jälkeen koulutuksia riitti. Yksi keskeinen oppi oli asiajohtajuuden ja ihmisten johtamisen erottaminen. Sen jälkeen olen usein joutunut myös tilanteisiin, joissa olen ollut valitsemassa henkilöitä johtaviin tehtäviin. Asiajohtamisen osaaminen on suhteellisen helposti tarkistettavissa. Sen sijaan ihmisten johtamisessa onnistumista on erittäin vaikea valintatilanteessa tunnistaa ja ennustaa siinä onnistumista. Siinä on kyse nimenomaan empatiakyvyn tai empatiavajeen tunnistamisesta. Onnistumisen elämyksiä on voinut kokea, kun valinnassa on onnistuttu. Sitäkin ongelmallisempia ovat tapaukset, joissa on käynyt päinvastoin. Tuskallisimpia seurattavia ovat tilanteet, jossa alaisena on työuraansa aloitteleva nuori ja päällikkönä empatiakyvytön, helposti ”rähinävaihteen” päälle vaihtava esimies. Jos päällikön valintaa on vielä ollut itse tekemässä, on tuska moninkertainen. Jotta johtamiskoulutus ei pilaisi hyviä miehiä ja naisia, pitäisi empatiakyvyn kehittämisen olla keskeinen tavoite, niin vaikea kuin persoonallisuuden muuttaminen onkin. KALEVI KIVISTÖ Kirjoittaja on Eläkeläiset ry:n valtuuston puheenjohtaja. Ongelmana empatiavaje Viihtyisä englantilainen tv-katsomistila, jossa kannattaa kiinnittää huomio valaisimiin, tauluihin ja mattoihin.
• 6 – Nro 6 lokakuu 2017 ELÄKELÄINEN Seija Leivo Tampereen Eläkeläisistä, Jouko Pesonen Valkeakosken Eläkeläisistä, Ilkka Kotiranta Nokian Eläkeläisistä, sekä Maija-Liisa Karimäki Tampereen Eläkeläisistä vaihtoivat kuulumisia ennen eläkepoliittisen seminaarin alkamista. Ilkka Kotiranta kertoi tulleensa tilaisuuteen, koska hänestä on suuri epäkohta eläkeläisten köyhyys, sekä eläkeläisten verotuksellinen eriarvoisuus työssä käyviin nähden. – Suomessa 340 000 saa alle tuhat euroa eläkettä kuukaudessa. Sillä ei yksinkertaisesti tule toimeen. Jouko Pesonen totesi, että totta kai eläkeläisenä eläkeläisten asema kiinnostaa. – Pieneläkeläiset elävät suuressa taloudellisessa ahdingossa samaan aikaan kun pörssiyhtiöt jakavat omistajilleen valtavia osinkoja. Talousnobelistimme Bengt Holmström valitteli, ettei eläkerahastoissa ole rahaa vaikka siellä on 197 miljardia euroa. Eläkerahastojen varoja pitää käyttää eläkeläisten hyväksi eikä pörssikeinotteluun. Pesosen mielestä hillitön asevarustelu nielee Suomessakin tulevaisuudessa kymmeniä miljardeja euroja. – Presidentti Niinistö kävi alustavasti sopimassa Yhdysvalloissa asekaupoista, vaikka siitä ei meille julkisuudessa kerrottukaan. Joukon mielestä vastakkainasettelu työssäkäyvien, eläkeläisten ja nuorten välillä pitää lopettaa. – Niillä vastakkainasettelu puheilla peitellään vain muita todellisia yhteiskunnallisia ongelmia ja epäkohtia. Seija Leivo kuuluu yhdistyksen ohjelmaryhmään ja hän tanssi senioritanssiryhmässä. – Lähinnä esiintymisen vuoksi tulin, mutta totta kai eläkeasiat aina kiinnostavat. Itse jouduin juuri vähän aikaa sitten pulittamaan hammasremontista 600 euroa, kun kaksi hammasta laitettiin kuntoon. Kelan tuki ei kattanut edes toimistokuluja. Leivo epäilee pörssiyhtiöiden ottavan vallan sote-uudistuksen jälkeen, ja hinnat varmasti nousevat. – Sote-asiat huolettaa. Vaivat lisääntyvät pikkuhiljaa. Siksi pieneläkeläiset tarvitsevat halvat lääkkeet ja halvan hoidin. Se vuoden alussa maksettava 50 euron ”sakko” kelakorvauksista on jo monelle pieneläkeläiselle liikaa, että joutuu valitsemaan leivän ja lääkkeiden väliltä. Maija-Liisa Karimäki osallistui myös ohjelmaryhmän ja tanssiryhmän esityksiin tulin. – Itse olemme tienanneet eläkkeemme. Itse menin töihin heti koulun jälkeen alle 15-vuotiaana ja eläke alkoi karttua vasta kun täytin 23 vuotta, Karimäki muistutti. Tekstit ja kuvat: JUHA DRUFVA Lähes sata eläkeasioista sekä ohjelmatarjonnasta kiinnostunutta kokoontui maanantaina 11. syyskuuta Tampereella Tapiolan työväentalolle eläkepoliittiseen seminaariin. Eläkeläiset ry:n Pirkanmaan Aluejärjestön, Vasemmistoliiton Pirkanmaan Piirijärjestön sekä Tampereen Eläkeläiset ry:n järjestämän tilaisuuden teemana oli ”Lopetetaan eläkeläisköyhyys ja pienennetään tuloeroja.” Eläkeläiset ry:n valtuuston puheenjohtaja Kalevi Kivistö alusti aiheesta ”Suomalainen eläkejärjestelmä: kehitystä ja sopeutumista.” Edellisen kerran hän kertoi vierailleensa yhdistyksessä, kun yhdistys täytti 55 vuotta. Kivistön mukaan Suomen bruttokansantuote oli viime vuonna 213 miljardia euroa. Eläkerahastoissa on 197 miljardia euroa. – Jokainen sukupolvi maksaa osittain edellisen sukupolven eläkkeitä, eli työssä oleva sukupolvi vastaa osittain eläkkeellä olevien eläkkeistä, Kivistö totesi. Pirkanmaan Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja Tampereen kaupunginvaltuuston jäsen Sinikka Torkkola esitteli puolueensa uutta eläkepoliittista ohjelmaa. Hänen mukaansa 1,5 miljoonasta eläkeläisestä kaksi kolmasosaa saa eläkettä alle 1 500 euroa kuussa. – Vasemmistoliiton tavoitteena on, ettei kenenkään kuukausieläke jää alle tuhannen euron. Puolisovähennyksestä tulisi luopua. Se nostaisi jopa 250 00 eläkeläisen tuloja. – Palkkaindeksiin sitominen voisi merkitä myös eläkkeiden laskua, kuten Ruotsissa on tapahtunut. Välittömänä uudistuksena eläkkeiden ja palkkojen verokohtelu tulisi yhtenäistää, Torkkola linjasi. TELA:n erityisasiantuntija Janne Pelkonen valotti, miksi työeläkerahoja sijoitetaan ja miten kertyneitä rahastoja käytetään. Hänen mukaansa tulevaisuudessa rahastoihin joudutaan turvautumaan yhä enemmän, joten niiden merkitys tulee kasvamaan. Senioriryhmä ”Salonkitanssijat” esittivät vauhdikkaita salonkitansseja. Tilaisuuden juonsi Tampereen Eläkeläiset ry:n puheenjohtaja Maire Kauhanen. Tampereella puitiin eläkepolitiikkaa Moni joutuu valitsemaan leivän ja lääkkeiden väliltä ”Totta kai eläkeasiat aina kiinnostavat.” Eläkepoliittiseen seminaariin osallistuivat Seija Leivo, Ilkka Kotiranta, Maija-Liisa Karimäki, Jouko Pesonen ja Sinikka Torkkola. Sinikka Torkkola (vasemmalla) ja Kalevi Kivistö olivat alustajina Tampereen Tapiolassa eläkepoliittisessa seminaarissa. ”Pieneläkeläiset elävät suuressa taloudellisessa ahdingossa samaan aikaan kun pörssiyhtiöt jakavat omistajilleen valtavia osinkoja. ”
• Nro 6 lokakuu 2017 – 7 ELÄKELÄINEN Vanhustenhoidon lähtökohtana oli läpi vuosisatojen, että vanhukset saivat asua kotonaan samassa taloudessa useamman sukupolven kanssa. Jos jälkikasvu ei huolehtinut heistä tai olot olivat huonot, vanhus joutui lopulta laitoshoitoon, joista ensimmäisiä olivat seurakuntien ylläpitämät vaivaistuvat. Kaikkiin pitäjiin näitä ei kuitenkaan rakennettu. Vaivaistaloon ja myöhemmin kunnalliskotiin joutumista pelättiin. Kautta aikain talonisäntä ja emäntä ovat luovuttaneet tilan hoidon sille, joka sitoutui hoitamaan heitä. Uudenlaista köyhäinja vanhustenhoitoa ryhdyttiin pohjoismaisten esimerkkien mukaisesti suunnittelemaan Suomeen 1800-luvun lopussa. Vaivaishoidon tarkastaja Gustav Adolf Helsingiuksen ansiosta epäinhimillistä kylänkiertoja huutolaisjärjestelmää alettiin purkaa vähitellen. Vaivaistaloihin sijoitettiin mielisairaat, kroonisesti sairaat, vanhukset ja lapset, eli siis kaikki, jotka eivät syystä tai toisesta kyenneet itse huolehtimaan itsestään tai voineet turvautua lähiomaisiin. Vaivaistaloissa vallitsi kova kuri: köyhiä ja vaivaisia pyrittiin kovan kurin ja valvotun työnteon kautta opettamaan kunnon kansalaisiksi. Työntekoon olivat velvollisia kaikki vähänkin kykenevät. Janakkalan vaivaistalo oli omavarainen Maaseudulla vaivaistaloja perustettiin maatiloille, joiden töihin hoidokit ottivat osaa voimiensa mukaan korvaten näin saamansa hoidon. Janakkala rakensi vaivaistalon 1890-luvun alussa ensimmäisten kuntien joukossa. Janakkalan vaivaistalon alkuperäinen rakennus on säilynyt ja on nykyään suojeltavien rakennusten joukossa. Vuonna 1895 valmistunut vaivaistalo rakennettiin kunnan ostamalle Pelto-Tapailan tilalle. Tilaan kuului 245 hehtaaria maata, josta viljeltyä maata oli 33 hehtaaria ja viljelykelpoista maata 42 hehtaaria. Vaivaistalo oli omavarainen, ja antoi elannon kaikille asukkaille. Vaivaistalossa oli 40 hoitopaikkaa. Lisäksi oli ”houruinhuone” ja kolme huonetta käsittänyt sairashuone. Vuonna 1928 laitosta täydennettiin sairasosastolla, jossa oli jo 20 hoitopaikkaa ja 8 hoitajan asuntoa. Muutoinkin sairaanhoito sekä lasten ja vammaisten hoito alkoivat eriytyä muusta vaivaishoidosta 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Vanha vaivaishoitolaki korvattiin köyhäinhoitolailla 1922. Vaivaistalojen tilalle perustettiin kunnalliskoteja, joihin joutuminen oli edelleen häpeällistä. Varallisuus oli ratkaiseva tekijä vanhuksen elämän loppuvuosien laadussa. ”Kahvit ja muut ylellisyydet eivät ole välttämättömiä” Janakkalassa vaivaistalon asukit pääsivät nauttimaan pienistä uudistuksista vähitellen; lokakuun 1907 kuntakokouksessa päätettiin, että vaivaistalon asukit saavat päivittäisen kahvihetkensä. Vielä vaivaistalon vihkiäispuheissa 14.10.1895 asukkaat saivat kuulla, miten Kahvit ja muut ylellisyydet eivät ole välttämättömiä teille, voitte siis haitatta olla niitä ilman. Tyytykää siis kohtuulliseen ja ruumista vahvistavaan ruokaan! Vaivaistalosta karkailut olivat arkipäivää; ilmoituksia karanneista hoidokeista oli myös paikallisissa sanomalehdissä. Vuonna 1911 vaivaistaloon päätettiin palkata erillinen mielisairaiden hoitaja, jota tuolloin houruinhoitajaksi kutsuttiin. Karanneissa oli niin muistisairaita kuin mielisairaita, joiden valvomiseen kunta päätti vihdoin palkata oman hoitajan. Entä millaiselta Janakkalan uusi ja kovasti kehuttu vaivaistalo näytti Hämeen Sanomien toimittajan silmin vuonna 1896? Suuri sali on lautaseinillä jaettu 10:neen pieneen kahden miehen asuttamaan kamariin, joihin eri lasi jokaiseen johtaa aiwan riittämän walon. Keskellä salia kamaririwien wälissä on leweä käytäwä, jonka keskellä kaksi pitkää pöytää wiittaawat siihen, että sitä käytetään m. m. ruokailupaikkana. Enin herätti huomiotamme huoneessa kauttaaltaan vallitsewa siisteys ja puhtaus. Pöydät oikein kiilsiväät pyyhkeitten wiime pitelystä, samoin lattia. (Hämeen Sanomat 15.2.1896) TUULA VUOLLE-SELKI Lähteenä käytetty: Peltola, Jarmo, Janakkalan historia 1866-2014: Pääradan ja Kolmostien kunta. Janakkalan kunta, 2015. Hämetär -lehti 22.10.1907, Hämeen Sanomat 15.2.1896, Hämeen Sanomat 7.9.1895, Kansan Lehti 18.10.1895, Hämeen Voima 19.9.1911. http://www.oamk.fi/epooki/2016/vanhustenhoidon-historia/ Vaivaistuvasta vanhainkotiin Janakkalan vanhainkodin julkisivu 2008. Museovirasto, kuvaaja Anu Laurila 2008.
• 8 – Nro 6 lokakuu 2017 ELÄKELÄINEN Eläkeläiset ry:n Multian ja Keuruun yhdistykset yhdistyivät kolme vuotta sitten. Multian yhdistys perustettiin 1975. Tällä hetkellä yhdistyksessä on 23 maksavaa jäsentä, joista puolet on multialaisia, ja toinen puoli keuruulaisia. Parhaimmillaan Multian yhdistyksessä oli yli 70 jäsentä. Jorma Hämäläinen on ollut Multian yhdistyksen puheenjohtajana 14 vuotta. – Uusia puheenjohtajaehdokkaita ei ole ilmaantunut. Eläkeliitto on tällä seudulla niin voimakas, että meillä on kova työ saada porukkaa toimintaan mukaan. Yhdistyksemme iäkkäin jäsen on 95-vuotias ja nuorin 63-vuotias. Hämäläisen mukaan kaikki yhdistykset ukkoontuvat. – Edes metsästysseuraan ei tahdo saada nuoria jäseniä. Jotain yhdistystoiminnan lamasta kertoo se, että Jyväskylän rallin pikataipaleilla järjestysmiehinä olivat eläkeläiset, vaikka katsojia ikäjakautuma oli laidasta laitaan. Kyllä se minusta on aika riskaapelia hommaa, jos eläkeläiset joutuvat olemaan rallikisoissa järjestysmiehinä. Työuransa Jorma Hämäläinen teki VR:n palveluksessa. – Olin VR:llä töissä 26 vuotta, josta suurimman osan aikaa konduktöörinä. Vuonna 1989 jäin eläkkeelle ja 1992 liityin Eläkeläiset ry:n. Porvoossa aloitin työurani, sitten jatkoin Helsingissä ja Jyväskylässä, josta muutin Haapamäelle ja sieltä Mänttä-Vilppulaan. Elisa Hämäläinen valmisti yrittäjänä vapaa-ajan asusteita 19 vuotta. Hänen mukaansa Multialla on mukava asua, sinne vetää rauhallisuus ja liikennevalottomuus. – Onhan sen oltava hyvä paikka, koska Kalevi Kivistölläkin on siellä kesämökki, Elisa naurahtaa. Eila Laaksonen oli apteekissa lääketyöntekijänä vähän yli 50 vuotta. – Vuonna 1958 menin ensimmäisen kerran apteekkiin töihin ja vuonna 2007 jäin eläkkeelle. Eila talvehtii Etelä-Afrikassa Multia sijaitsee läntisessä Keski-Suomessa 60 kilometrin päässä Jyväskylästä. Liikenteellisesti Multia on Jyväskylä-Vaasa valtatien 18 ja Kangasala-Kärsämäki kantatien 58 risteyskohdassa. Multialla on tilaa temmeltää, koska 765 neliökilometrin kunnassa on 1650 asukasta, eli kaksi ihmistä neliökilometrillä. Se onkin yksi harvimmin asutuista kunnista. Se on vielä itsenäinen kunta, vaikka siellä on enää 1 700 asukasta. Keskustelu Multian kunnan liittämisestä Keuruuseen on lopahtanut. Pinta-alaltaan Multiaa kaksi kertaa suuremmassa Keuruun kaupungissa on 10 000 asukasta. Tapaamispäivänämme 3. elokuuta Eläkeläiset ry:n puheenjohtaja Martti Korhonen kommentoi Kansan Uutisten verkkolehdessä Oulun kaupunginhallituksen puheenjohtajan Riikka Moilasen (kesk.) siirtymistä Pihlajalinna Oulu Oy:n toimitusjohtajaksi. Multialla ja Keuruulla on Jorman mukaan sote-keskustelu ollut melko laimeaa. – Sote on ollut vuosikausia sellaista soutamista ja huopaamista, että mitä siitä voi tosiasiassa tulla. Eila Laaksosen mielestä on vaikea uskoa, että sosiaalija terveyspalveluja pieneläkeläiselle parannetaan, puhuttiinpa sote-uudistuksesta kuinka kauniisti tahansa. – Tosin olen koko sotesta ihan pihalla, koska olen talvehtinut jo seitsemän talvea Etelä-Afrikassa. Eila kertoo, että hänen mieskaverinsa meni seitsemän vuotta sitten pystyttämään savusaunaa entisen työkaverinsa avuksi, joka oli asunut Etelä-Afrikan Umkomaasissa jo 40 vuotta. Pieni Umkomaasin kaupunki sijaitsee Etelä-Afrikan itärannikolla, Intian valtameren rannalla vajaa 40 kilometriä etelään 2,7 miljoonan asukkaan Durbanista. – Lähdin mukaan primadonnaksi. Ihastuimme paikkaan niin, että olemme siitä lähtien menneet sinne lokakuussa ja palanneet Suomeen huhtikuussa. Multialla vapaaehtoistyö hyvässä mallissa Jorma Hämäläisen mukaan Multian terveyskeskuksessa on lääkäri kahtena päivänä viikossa, mutta Keuruulla joka päivä. Päivystys on viikonloppuisin Jyväskylässä. Sinne on matkaa 62 kilometriä. Multialta Keuruulle on 20 kilometriä. Keuruulla on ollut jo pitemmän aikaa lääkäripula. Multian palokunnalla on ensivasteauto, jossa pystytään elvyttämään, ambulanssi tulee Keuruulta tai sieltä, missä se sattuu hälytyksen aikana olemaan. – Olen saanut terveydenhuollossa ne palvelut, mitä olen tarvinnut. Jyväskylään rakennetaan uutta keskussairaalaa. Siellä ei tarvitse olla toisten kanssa samassa huoneessa, koska sinne tulee yhden hengen potilashuoneet, Jorma sanoo. – Vanhusten laitoshoitopaikkoja Multialla on vähän. Laitospaikkoihin jonotetaan. Näillä perukoilla on voimissaan se vanha perinteinen ajattelu, että ”vaivaistaloon” ei mennä vaikka mikä olisi. Vaivaistalo alkaa jo monen mielestä rivitalosta. Minä lähden laitoshoitoon sitten, kun saan pyöreän huoneen ja sen lisäksi vaadin huoneeseen karaokelaitteet, Eila naurahtaa. Vapaaehtoistyö vanhusten parissa on Jorman mukaan Multiassa melko hyvässä mallissa. Vapaaehtoiset ulkoiluttavat vanhuksia, lausuvat runoja, esittävät musiikkia, paistavat lettuja ja makkaroita. – Kotirannassa on vanhusten asuntoja ja Poukama on vanhainkoti. Multian keskustasta on pisin matka Nikaranperälle, jonne on 40 kilometriä. Kyllä tietenkin menovettä ja työaikaa kuluu, jos hoitaja käy siellä katsomassa yksinäistä vanhusta kolme kertaa vuorokaudessa, Jorma sanoo. JUHA DRUFVA Rauhallisuus ja liikennevalottomuus viehättää multialaisia Keuruun 250 vuotta vanhan kirkon edessä Jorma ja Elisa Hämäläinen sekä Eila Laaksonen. Kuva: Juha Drufva
• Nro 6 lokakuu 2017 – 9 ELÄKELÄINEN Anna Eskola Anna on järjestön uusi aluetyön suunnittelija. Tehtävä on uusi, ja Annan työn painopiste on erityisesti alueiden ja yhdistysten työn tukemisessa. Hänen vastuullaan on muun muassa kevättalvella järjestettävä aluekierros, sekä uutena työsarkana yhdistysten kanssa tehtävät ”yhdistysverstaat”. Niissä tullaan miettimään erilaisia keinoja kehittää yhdistysten toimintaa sekä parantaa näkyvyyttä ja jäsenhankintaa. Anna Eskola on toiminut aiemmin Vantaan kaupungilla tiedottajana. Hänellä on vahvaa osaamista kansalaisjärjestöjen tiedottamisesta ja kampanjoinnista. Anna Autio Anna on järjestön uusi jäsenvastaava. Hänen vastuullaan ovat jäsenyyteen liittyvät asiat, kuten jäsenrekisterin ja lehtirekisterin ylläpitäminen, sekä kurssien ja tapahtumien ilmoittautumiset. Hän myös palvelee yhdistyksiä yhdistysrekisteri-ilmoituksissa, jotka ovat syyskokousten jälkeen ajankohtaisia. Anna on myös se henkilö, joka vastaa ensimmäisenä järjestön puhelimeen. Anna Autiolla on vahva järjestötausta, ja hän siirtyy eläkeläisten palvelukseen pioneeriliiton järjestösihteerin tehtävästä. Jouni Ahonen Jouni toimii Verkko ja vempaimet haltuun -hankkeen koordinaattorin sijaisena. Hän vastaa suosittujen ”nettitreffien” järjestämisestä, ja Jouniin voi olla yhteydessä jos haluaa tätä toimintaa omaan yhdistykseen. Järjestön tavoitteena on vahvistaa jäsenten valmiuksia verkossa asiointiin ja verkossa vaikuttamiseen. Jouni Ahonen on toiminut Eläkeliitossa vastaavissa tehtävissä, ja hän on järjestänyt eläkeläisille erilaisia koulutuksia tietokoneiden käytöstä ja hyödyistä. Olemme iloisia, että saimme Jounin lyhyellä varoitusajalla meille töihin. Uusia työntekijöitä Eläkeläiset ry:ssä – Rauha ei ole itsestäänselvyys. Se vaatii meiltä asennetta ja tahtoa elää sovussa ja suvaitsevaisina lähimmäistämme kohtaan. Näin avasi Kaisu Mäkinen syyskuun 21. päivänä Keravan kirjastossa Keravan Eläkeläiset ry:n rauhanpäivän tapahtuman. Kirjastoon kokoontui satapäinen joukko niin nuoria kun vanhempiakin ihmisiä viettämään kansainvälistä rauhanpäivää. – Ajatus rauhan päivän viettämisestä syntyi Vuokatissa Eläkeläiset ry:n kesäpäivillä kun kuuntelimme Merja Kyllösen koskettavaa puhetta siitä, minkälaisessa konfliktija asevarustelumaailmassa elämme, kertoi Keravan yhdistyksen puheenjohtaja Maila Hölttä. – Kyllösen puhe vaikutti meihin, koska tilanne maailmanlaajuisesti on huolestuttava ja vihapuhe Suomessa nostanut vahvasti päätä. Köyhiä perheitä, iäkkäitä sekä Suomeen muuttaneita ihmisiä asetetaan toisia vastaan kun puhutaan, kenelle Suomessa tukea riittää. Mutta mitä vaatii kiihtyvä asevarustelu ja sotilaallinen liikehdintä, siitä emme kuule emmekä tiedä. –Pakolaisten tulo tuo pelkoa, mutta meillä on mahdollisuuksia auttaa ja nähdä asioita myös toisin jos niin haluamme, siksi päätimme että teemme tapahtuman rauhan hyväksi emmekä pelkästään puhu, kiteyttää Maire Hölttä. Tapahtuman avasi Keravan Sompion koulun 4. musiikkiluokan kuoro opettaja Mira Visurin johdolla. Keravan Eläkeläiset ry:n musiikkiryhmä Rehevä ja Rautainen esitti rauhanlauluja ja Kontulan Eläkeläiset ry:n monikulttuurinen liikuntaryhmä Lauttaralli-tanssin. Keravan yhdistyksen Kaisu Mäkinen luki Nazim Hikmetin herkän runon Ihmisten enemmistöstä sekä Kosti Sirosen Martin Luther King in Memoriam. Keravan kaupungin valtuuston jäsen bangladeshilainen Shamsul Alam piti puheen rauhasta ja muistutti kuulijoita rohingya-muslimien juuri meneillä olevasta inhimillisestä katastrofista. – Meillä jokaisella on rooli siinä, minkälaista maailmaa ympärille luomme, miten lähimmäisiä ja myös vieraampia ihmisiä kohtelemme. Ottamalla Suomeen muuttaneita ihmisiä mukaan kansalaisjärjestön toimintaan, opetamme samalla demokratiaa ja vaikuttamisen tärkeyttä. Olemme jo nähneet, miten kotimaihinsa palaneet pakolaiset ovat vieneet mukaan suomalaista demokratiaa ja toimintatapoihin muutosta konfliktien repimiin yhteiskuntiin. Se, jos mikä on rauhantyötä, kertoi Eläkeläsiet ry:n tervehdyksessä monikulttuurisuustyön suunnittelija Eva Rönkkö. Rauhanpäivän tilaisuus päättyi vapaaseen keskusteluun kahvitarjoilun ääressä. Järvenpääläiset Yona Modoi ja Tarja Felin ottivat vastuulleen tarjoilut. Kuubasta Suomeen muuttanut Yona leipoi tapahtumaan kotoisia afganistanilaisia bolonia piirakoita. Keskustelujen lomassa sai katsoa kuvia somaliasta. Kuvat oli kerännyt Sinikka Salminen Somaliassa vietettyjen vuosien aikana. – Oli kova työ, että saimme väen liikkeelle, mutta se työ kannatti, todisti Maila Hölttä tyytyväisenä tapahtumasta. – Ehkä näin voimme omalta osalta vähentää turhanpäiväisiä törmäilyjä, joita edelleen meidän kaduilla tapahtuu. EVA RÖNKKÖ Ajatus Keravan rauhanpäivän tapahtumasta syntyi Vuokatin kesäpäivillä ”Rauha vaatii suvaitsevaisuutta ja tahtoa elää sovussa” Anna Eskola Anna Autio Jouni Ahonen Keravan Sompion koulun 4. musiikkiluokan kuoro avasi tapahtuman.
• 10 – Nro 6 lokakuu 2017 ELÄKELÄINEN Onni Varis Lauritsalan Eläkeläiset ry:stä on ollut kolme vuotta Alzheimerin tautia sairastavan vaimonsa omaishoitajana. Alussa vaimo oli kotona kahdeksan viikkoa ja hoitokodissa kaksi viikkoa. – Se kävi liian raskaaksi, vaikka luulin aluksi jaksavani. En osannut arvioida, miten raskasta omaishoitajana oleminen on. Esimerkiksi nukkumisrytmi sotkeutuu pahasti, kun on oltava valppaana 24 tuntia vuorokaudessa. – Myös Alzheimerin tautia sairastavan ihmisen persoona muuttuu pikkuhiljaa. Se on sellaista pientä valittamista ja itkun tihertämistä, kun potilas ymmärtää oman tilanteensa. Nyt vaimo on kaksi viikkoa kotona ja kaksi viikkoa hoitokodissa. Varis kertoo, että Lappeenrannan seutu on kokeilualuetta, missä sosiaalija terveysalan henkilökunta yrittää parhaansa mukaan kehittää hoitomenetelmiä, mutta kun rahaa ei ole riittävästi, on hoitajia liian vähän. – Esimerkiksi hoitajan tulo aamuisin ei täsmää, kun hoidettavana on paljon yksinasuvia. Onni Varis huomasi vaimonsa sairauden ensi oireet viisi vuotta sitten. – Hänen kätensä alkoivat ajoittain vapista. Ensin epäilin Parkinsonin tautia, ja tilasin lääkäriajan. Tutkimuksissa todettiin levykappaletauti, joka liittyy Alzheimeriin ja vie jalat. Vielä hän pystyy liikkumaan rollaattorilla. Vaimo on kolme vuotta Onnia nuorempi, syntynyt 1940. – Harrastimme paljon liikuntaa emmekä tupakoineet. Vaimo hiihti vähintään 500 kilometriä talvessa, minä parituhatta kilometriä. Vaimoni oli töissä Kaukaan tehtailla kahdeksan vuotta ja sen jälkeen Mäntylän sairaalassa sairaala-apulaisena. Hän jäi syövän takia eläkkeelle 2001, mutta toipui syövästä hyvin. Hänen isänsä suvun puolelta on samantapaisia Alzheimerin taudin oireita, Onni Varis kertoo. Hänellä itsellään puolestaan oli 1994 valtimopullistuma aivoissa sekä sydäninfarkti. Valtimopullistuman leikkaus onnistui. Hoitopaikoista on tehtävä viihtyisiä Variksen pariskunnalla on kaksi tytärtä ja poika, jotka ovat syntyneet vuosina 1960–62. –Vanhin tytär asuu ”ulkomailla” Lemillä sekä poika ja tytär Lappeenrannassa. Heiltä saan aina tarvittaessa hoitoapua. –Yhdistyksemme kerhopäivä on tiistaisin ja bocciaa pelaamme maanantaisin. Molempina päivinä on hoitaja vaimoni luona kaksi tuntia. Etelä-Karjalan sosiaali-ja terveyspiiri Eksotelta hoitaja maksaa 16 euroa tuntia ja yksityisellä puolella 30 euroa tunti. Yksityisellä puolella fysioterapeutti maksaa 60 euroa tunti. Suurin omaishoitajakorvaus on 700 euroa kuukaudessa, josta veroa menee 35 prosenttia. Nyt korvaus pudotettiin alle 500 euroon. – Eksotella ei potilastiedot tahdo kulkea, vaikka toimistojen väli ei ole kuin kymmenen metriä. Muuten sieltä on hyvin otettu yhteyttä ja olemme saaneet kohtalaisesti apua tarvittaessa. Ambulanssitoiminnot sen sijaan ovat lähinnä päin peetä. Ambulanssi ei ota kyytiin, jos potilas ei ole kuolemankielissä. Suoritusportaassa ei Eksotessa ole mätää, vaan virkamieskunnassa tökkii. Onni Varis oli kahdeksan vuotta sihteerinä Lauritsalan eläkeläisissä. – Omaishoitajalla ei jää aikaa järjestötyöhön. Varapuheenjohtaja olen, koska siinä ei ole niin paljon tekemistä. Julkisivuja rakennuslautakunnassa olin useamman kauden sekä poliisipiirin neuvottelukunnassa. Onni Varis kehottaa tarkasti miettimään, jaksaako toimia omaishoitajana. Omaishoitajan arki on täynnä yllätyksiä ja taustatuki pitää varmistaa, eikä lapsia saa kuormittaa asialla liikaa, ettei synny noidankehää, jossa jokainen väsyy. – Elämä on rytmitettävä tarkasti, eikä pidä liikaa yksin kantaa taakkaa. Vanhusten hoitopaikkoja on kiireesti lisättävä ja tehtävä hoitopaikoista viihtyisiä. Hovinpellon hoitokodin ruokasali on kuin heinälato, helkkarin korkea kolossi. Tuntuu kuin siellä olisi heinätalkoissa syömässä. Ruokailu on vanhuksille tärkeä päivittäinen tapahtuma ja ruokailuympäristön on oltava rauhallinen ja viihtyisä. JUHA DRUFVA Omaishoitajan on varmistettava taustatuki, ettei jää kantamaan raskasta taakkaa yksin Onni Varis meni Saimaan kanavatyömaalle vuonna 1965 maanmittaustöihin, kun kanavan uusimistyöt käynnistyivät toden teolla. Tuolloin kanavan suunnittelusta vastasi tieja vesirakennushallituksen alaisuudessa toimiva Saimaan kanavan rakennustyö -niminen organisaatio ja lukuisat eri urakoitsijat toteutuksesta. – Kanavan rakennusajan olin mittaushommissa ja kuskailin luotseja. Vuodesta 1977 olin sulkumestarina, josta virasta jäin eläkkeelle 58-vuotiaana vuonna 1995. En minä tällä koulutuksella olisi parempaa työtä saanut. Sulkumestarin työ oli itsenäistä, työn tekemiseen ei tullut kukaan puuttumaan. Vuorotyötähän se tosin oli. – Esimerkiksi hinaajan työntämään proomuun mahtuu halkoja 4 500 irtomottia, eli parisataa rekkalastillista kerralla. Eli vesiteitse rahdin kuljettaminen on huomattavasti ekologisempaa ja turvallisempaa kuin kumipyörien päällä. Mutta kustannuslaskelmat ovat ihmeellisiä. Tällä hetkellä tavaraliikenteen määrä kanavalla on noin kaksi miljoonaa tonnia vuosittain, pääasiallisesti metsäja kaivannaisteollisuuden tuotteita. Silti sanotaan, että kanava ei ole oikein kannattava. – Juustilassa oltiin elokuun 5. päivänä 1968, kun presidentti Kekkonen tuli kanavan avajaisiin. Serkun kanssa hypättiin laivaan, jossa Kekkonen oli ja ajettiin pari sulunväliä. Juustilassa oli avajaisjuhlissa yli 200 kanavanrakentajaa, Onni muistelee. JUHA DRUFVA Sulkumestarina Saimaan kanavalla Onni Varis työskenteli 18 vuotta sulkumestarina Saimaan kanavalla. Kuva: Juha Drufva ”En osannut arvioida, miten raskasta omaishoitajana
• Nro 6 lokakuu 2017 – 11 ELÄKELÄINEN Tuula-Liina Varis ”O nko myös valheitten vapaus suotava?” kysyi Bertolt Brecht 30-luvulla, kun natsit saivat vallan Saksassa. On hyvä muistaa, että Adolf Hitler ei kaapannut valtaa, Saksan kansa antoi demokraattisissa vaaleissa hänelle kuin tarjottimella tilaisuuden tuhota sen järjestelmän, jonka ansiosta hän itse pääsi valtaan. Kansan suosion hän saavutti valehtelemalla ummet ja lammet Saksan loistavasta tulevaisuudesta, mikäli arjalaisia ja heidän maataan pääse saastuttamaan juutalaisten ja muiden ali-ihmisten myrkyllinen veri. Lopputuloksen tietää koko maailma – uusnatseja lukuun ottamatta. He kiistävät holocaustin ja monet muutkin natsien hirmuteot. Se on tietoista valehtelemista, mutta sillä on tehoa: AFD-puolue sai merkittävän kannatuksen vaaleissa, ja nyt – ensimmäistä kertaa sodan jälkeen – natseilla on edustus Saksan parlamentissa. USA:n ja Pohjois-Korean valtionpäämiehet haukkuvat ja uhkailevat toisiaan kuin piharakit. Molemmat twiittaavat ahkerasti ja valehtelevat minkä kerkiävät. Donald Trumpilla oli jo vaalitaistelussa apunaan netissä oma valhemediansa Breitbart-sivusto, joka syytää propagandaansa minkään estämättä. Hätkähdin toden teolla, kun Hesarissa (HS 30.9.) paljastettiin, että Suomen ylioppilastutkintolautakunta on käyttänyt tuon valhemedian aineistoa ylioppilaskokeessa. Hälyä on herättänyt myös Ruotsi, joka salli sananvapauden nimissä uusnatsistisen Pohjoisen vastarintaliikkeen pääsyn mainostamaan itseään kuuluisille Göteborgin kirjamessuille. Monet suomalaiset kirjailijat peruuttivat osallistumisensa messuille sen takia, toiset taas vetosivat sananvapauteen ja osallistuivat. Väkivaltaisia mellakoita syntyi, mitä osattiin odottaakin, kun toisena osapuolena on liike, jonka ”isänmaallisuuden” ainoa sisältö tuntuu olevan rähinä ja väkivalta. Tosiaan on aiheellisesta kysyä: Onko myös valheitten vapaus suotava? Eivät suomalaisetkaan puhtaita pulmusia ole. Meille on syötetty kaunisteltua ja vääristeltyä tietoa jopa omasta historiasta, varsinkin sotien ajalta. Onneksi 100-vuotisjuhlan kunniaksi monet merkittävät tutkijat ovat alkaneet purkaa näitä historian myyttejä kirjoissaan, jotka ovat kaikkien saatavilla. Totuus ei ole miellyttävä, mutta juuri siksi se on tärkeä tietää. Internet on avannut esteettömän valehtelemisen ja sillä hyötymisen kanavan muillekin kuin poliitikoille. Minäkin saan joka päivä sähköpostiini viestejä eri maailmankolkista, joissa minulle on varattuna miljoonittain rahaa, jos avaisin viestin ja noudattaisin ohjeita. Nettishoppaajan on oltava varovainen, sillä huijareita riittää. Erilaisia uhkaus-, varoitus-, ja lupausviestejä lähetetään yhä enemmän myös pankkien ja puhelinoperaattorien nimissä. Kun tämän roskan määrää vain kasvaa, ilmeisesti on joukoittain ihmisiä, jotka astuvat ansaan. Netissähän voi esiintyä minkälaisena valepersoonana hyvänsä. Keksitty persoona, ns. Enkeli-Elisa, joka oli tehnyt itsemurhan koulukiusaamisen takia, paljastui aika nopeasti huijaukseksi ja sai aikaan julkisen kohun. Nyt tuntuu, ettei mikään palomuuri pysty estämään edes vaarallisimpia huijareita, jotka vilpillisin keinoin vikittelevät pikkutyttöjä ja -poikia. Valtionpäämiehiä ja parlamentin jäseniä ei ainakaan Suomessa saa sanoa valehtelijoiksi, siitä on Suomen eduskunnalla oikein sääntö. Moni poliitikko on kuitenkin jäänyt kiinni valheesta, ei vähiten niissä puolueissa, jotka istuvat hallituksessa. USA:ssa keksittiin Trumpin valheitten kiistämiseksi termi vaihtoehtoinen totuus, ja tuntuu, että sama termi alkaa pikkuhiljaa kotiutua Suomeenkin. Niinpä, elämme kuulemma ”totuuden jälkeistä aikaa”: kun ei totuutta enää ole, ei voi olla valhettakaan. Pikkuvilpistä ei kukaan piittaa, mutta isoja muutoksia saadaan aikaan vain isoilla valheilla. ”Suuret kansanjoukot ottavat uskoakseen helpommin ison valheen kuin pienen”, tiesi Hitler – omasta kokemuksestaan. Tulipa kerrankin sanoneeksi totuuden. Valehtelemisen vapaus Eläkeläiset ry:n Jäsenmatka Pietariin 1.-3.10. 2018 Osallistuja voi valita joko yhden yön matkan tai kahden yön matkan Matkaan sisältyy: • junamatkatHelsinki-Pietari-Helsinki2.lk(Helsingistä3h25min) • majoitushyvätasoisessahotellissa • paikallisbussikuljetuksetPietarissa • päivittäinenlounas • ohjelmallinenfolklore-/kasakkashow/illanviettoillallisineen1.10. • suomeksiopastetutretket(yhdenyönolevat/2retkeäja2yötäolevat/3retkeä) • suomalaistenvenäjänkielistenmatkanjohtajienpalvelutkokomatkanajan Junaan voi nousta myös Lahdesta, Kouvolasta ja Vainikkalasta. Retkikohteitaesim.(osallistujatvoivatvalitamieluisimman/mieluisimmat) –Eremitaasi,Jusupovinpalatsi,jokilaivaristeily,Faberge-museo Molemmissavaihtoehdoissakaupunkikiertoajelukuuluuhintaan,kahdenyön matkaanlisäksikäyntiGrandMaket-pienoismallimuseossa. Matkallelähtijällätuleeollavoimassaolevapassi(huom.voimassa6kuukautta matkanjälkeen)sekäviisumi. HinnatilmoitammejoulukuunEläkeläinen-lehdessä.Varauksiaaletaanottaavastaan vuonna2018keväällä.Mukaanmahtuu200–300matkalaista. Vastaavamatkanjärjestäjä:
• 12 – Nro 6 lokakuu 2017 ELÄKELÄINEN Kesällä 1968 uransa aloittanut Markku Aro, 67, on Suomi-viihteen kestosuosikkeja. Maailma muuttuu, trendejä tulee ja menee, mutta Nokian pojan vanhoissa hiteissä on taikaa, joka kestää. – Olen levyttänyt melodisia kappaleita. Ehkä siksi monet niistä ovatkin evergreenejä, Aro sanoo. Kuudella eri vuosikymmenellä suomalaisia tanssittanut laulaja on tavoilleen uskollinen; tien päällä lähes aina. Jatkuva reissaaminen ympäri maata säässä kuin säässä vaatii kuitenkin veronsa ja käy fysiikan päälle. – Sydän oireili joitakin vuosia sitten. Sydämeen tuli ylimääräisiä lyöntejä. Se tiesi viikon sairaalareissua ja lepoa. Nyt kaikki on kunnossa. Aron lonkkaan on uusittu nivel kaasujalan puolelta. –Kaasujalassa oli kulumaa, mutta leikkaus onnistui hyvin. Iskias muistuttaa itsestään silloin tällöin ja buranaa täytyy joskus ottaa. Aro tähdentää, että laulajan tie on sekä ruusuinen että kivinen. Leipänsä saisi varmasti helpommin jostain muusta ammatista. –Laiskalle ihmisille nämä hommat eivät sovi. Ahkeruutta tarvitaan, kovaa ja rehellistä työtä. Lisäksi on huolehdittava kunnosta. Aro onkin nuoresta pitäen liikkunut säännöllisesti. Hän pelaa golfia ja tennistä, käy salilla. Kun hän tekee golfkentällä täyden kierroksen, se tietää reilun kymmenen kilometrin kävelylenkkiä. – Tässä iässä on pidettävä lihakset kunnossa. On käveltävä paljon ja keskivartalon lihakset tarvitsevat nekin treeniä, jotta ryhti säilyy. Laulaja tähdentää, ettei oman kehon tarkkailu voi kuitenkaan mennä liiallisuuksiin. – Nykymaailma on aika ihmeellistä. Moni tarkkailee kaiken aikaa omaa lihaansa. Henkinen kunto unohtuu, sielun sivistys. Kun Puputista tuli Aro Entä kuinka kaikki alkoikaan Markku Puputin uralla? Hän aloitti esiintymiset Nokialla jo 1960-luvun puolessa välissä. Beatlesin innoittamana hän perusti kavereittensa kanssa popbändin, joka soitti nuoruuden innolla koulujen hipoissa. Eräänä iltana Puputti sattui laulamaan myös Nokian Kerholassa iskelmälaulukisassa. Paikalle oli saapunut managerilegenda Tauno Suojanenkin, joka oivalsi heti uuden solistin lahjat ja niin Puputti pääsi Kristiina Hautalan kiertueelle kakkossolistiksi kesällä 1968. – Kristiina oli huipulla ja suosittu. Meillä oli kiertueella energinen porukka ja opin uusia asioita, Aro kertoo. Kesällä 1968 aloitteleva laulaja kävi Helsingissä rakentavia keskusteluja myös levymoguli Toivo Kärjen kanssa ja Markku Puputista päätettiin tehdä Markku Aro. –Tiesin nyt, mitkä ovat vahvuuteni ja mitä kaikkea minulta odotetaan. Taisi muuten olla juuri Kärki, joka sanoi, ettei tanssiyleisön maku muutu miksikään sadassa vuodessa. Kannattaa siis pitää perinteet kunniassa. – Tätä ohjetta olen noudattanut näihin päiviin asti. Ensilevy heti megahitti Markku Aron ensilevy Käyn uudelleen eiliseen on vapaa käännös Engelbert Humperdinckin hitistä Les Bicyclettes De Belsize . Kappale ilmestyi Aron tulkitsemana syksyllä 1968 ja nousi seuraavana vuonna listoille. Laulu soi radiossa päivittäin jääden pysyväisesti iskelmiä rakastavan yleisön sydämiin. – Oli hienoa saada uran alkuun tämä kappale, Aro sanoo. Sittemmin hänen hittiputkensa jatkui näyttävästi. Melodiset tunnelmapalat, kuten Etsin kunnes löydän sun, Oma kultasein ja Ollaan lähekkäin vahvistivat nokialaisen asemaa solistiemme ykköskaartissa. Mikä laulamisessa kiehtoo keikkamiestä aina vaan? Eivätkö Suomi-lavat ole jo läpikotaisin tuttuja? – Laulaminen on minulle suuri nautinto. Voidaan puhua hienosti kutsumuksestakin. Aro ei tunne lainkaan monelle artistille ominaista ramppikuumetta. Solistin tarvitsee olla lavalla vain oma itsensä. ”Laulaminen on minulle suuri nautinto. Voidaan puhua hienosti kutsumuksestakin.” Ikuinen naapurin poika Käyn uudelleen eiliseen. Etsin kunnes löydän sun. Keskiyön aikaan. Markku Aro on monelle silkkaa nostalgiaa, solistien ykkönen. Hän on säilyttänyt uskollisimmat faninsa läpi vuosikymmenten. – Eläkeläisiä käy keikoillani paljon. Heidän kanssaan aina mukava vaihtaa kuulumisia, sanoo viisikymmenvuotisen uran tehnyt Markku Aro. Kuva: Kari Kumpulampi
• Nro 6 lokakuu 2017 – 13 ELÄKELÄINEN • Syntyi 3.2. 1950 Mouhijärvellä. • Perheellinen, asuu ja elää aviossa Nokialla. • Toisen polven karjalainen, vanhemmat olivat kotoisin Kannakselta, Sakkolasta. • Työskennellyt ammattisolistina 50 vuotta, satojen levytysten ja tuhansien keikkojen mies. Julkaissut 22 albumia. • Kiertää maata Diesel-orkesterin kanssa. • Palkittiin Iskelmä-Finlandialla viime heinäkuussa Tapsan tahdeilla. • Edusti Koivistolaisten kanssa Suomea Euroviisuissa Dublinissa keväällä 1971 Rauno Lehtisen kappaleella Tie uuteen päivään, sijoitus oli kahdeksas. • Levytti ja keikkaili vuonna 2002 myös Pojat-orkesterissa, jonka muut jäsenet olivat Danny ja Tapani Kansa. • Kuuntelee mieluiten vanhaa tanssimusiikkia, suosikkiasema on Pispalan Radio. – Kaikki nämä vuodet, jotka olen saanut elää lavoilla tanssikansan parissa, ovat olleet upeita. Hän viettää ensi vuonna uransa 50-vuotisjuhlia. – Mielessäni on käväissyt vinyylin teko. Levy sisältäisi hittejäni. Keikkailua höllennän. Jos tanssiväki minut hyväksyy ja kysyntää on, laulaminen silti jatkuu. Vuodet liian lyhkäisiä Vailla tähden elkeitä esiintyvä Markku Aro, ikuinen naapurin poika Nokialta, on pystynyt keikkailemaan lähes keskeytyksettä koko uransa ajan. Mikään nuori ja menevä en onneksi koe olevani. Parta kasvaa turhan nopeasti ja vuodet tuntuvat ehdottomasti liian lyhkäisiltä, Aro tuumailee. Omaa ääntään hän luonnehtii näin: – Ääneni on syventynyt ja tummunut vuosien myötä, kuten pitääkin. Lauluun on tullut elämänkokemusta mukaan. – Ylärekisteri on hieman laskenut, mutta pääsen silti yhtä korkealle kuin ennenkin. Arjen filosofiansa Aro kiteyttää muutaman vuoden takaisessa radiohitissään Kestän mitä vaan. Tässä Esa Niemisen säveltämässä ja Sinikka Svärdin sanoittamassa kappaleessa nokialainen laulaa: ” Minä kestän mitä vaan/ oon luotu taistelemaan/ elämän palapelin koonnut aina uudestaan.” KARI KUMPULAMPI Vanha tanssimusiikki kiehtoo Syvältä ja rauhallisesti Markku Aron ikimuistoisimmat hitit ovat jo vuosien takaa. Tänä päivänä radioissa soi koskettava Muistan Portofinon. Se on Aron uusin levytys, tältä vuodelta. Kuinka seniorilaulajan ääni kestää studiot ja vetoiset tanssipaikat? Hengitän syvältä ja rauhallisesti. Pallea tekee työn, ja sieltä alhaalta laulukin sitten tulee, Aro mainitsee. Hän tähdentää, että solisti tarvitsee myös hyvää hapenottokykyä. Hän tajusi tämän jo 1980-luvun lopulla, jolloin hän lopetti tupakoinnin. Tupakka ei sovi minulle. Onneksi oli sen verran älliä päässä, että ymmärsin lopettaa. Vanhemmiten Aro on saanut muutamia allergioita. Joskus silmiä aristaa ja hengitystiet menevät tukkoon. Koivun siitepöly on ongelmani. Allergialääkkeet auttavat. Ja kalanmaksaöljy! Se vasta pitääkin miehen kunnossa. Ja kotielämä! Sitä ei voita mikään. Parisuhteessa on ihania asioita. Ne pitää vain ymmärtää ja oivaltaa. Markku Aro Eläkeläiset ry on läsnä sosiaalisen median Instagram-palvelussa, jossa jaetaan kuvia esimerkiksi erilaisista järjestön tapahtumista ja ihmisistä. Kuvien jakaminen on eräs keino levittää tietoa meistä ja tehdä järjestöä tunnetuksi. Instagramissa voi olla esillä myös kevyempää aineistoa, kuten oheinen kuva järjestön toimistolla vierailleesta Miina-koirasta. Toivotamme kaikki Instagramissa mukana olevat jäsenemme ja muut kiinnostuneet seuraamaan meitä. Sivumme on nimeltään ”elakelaisetry”. Poliisin nimissä on lähetetty viime aikoina sähköpostiviestejä, joissa ilmoitetaan ”havaitusta tietoturvauhkasta”. Viestissä ohjataan kirjautumaan linkin kautta verkkopalveluun oman pankin verkkopankkitunnuksilla ja noudattamaan ohjeita. Viesti on huijaus, ja sillä yritetään kalastella nettipankkitunnuksia. Poliisi ei koskaan kysy sähköpostitse tai puhelimitse nettipankkitunnuksia eikä pyydä koskaan sähköpostia lähettämällä kirjautumaan poliisin palveluihin, painottaa rikostarkastaja Ismo Siltamäki Helsingin poliisilaitokselta. Siltamäki muistuttaa, että huijausviestit tunnistaa yleensä myös epämääräisestä sähköpostiosoitteesta. Kannattaa katsoa tarkkaan, millaisesta sähköpostista viesti on tullut, ja arvioida aina, tuleeko viesti varmasti virallisesta osoitteesta, Siltamäki toteaa. Mikäli joku arvio tulleensa huijatuksi ja on epähuomiossa antanut verkkopankkitunnuksensa vääriin käsiin, kannattaa ottaa pikaisesti yhteyttä omaan pankkiin ja tehdä tapauksesta rikosilmoitus. Rikosilmoituksen voi tehdä joko poliisin nettisivuilla www. poliisi.fi tai paikan päällä poliisilaitoksella. Poliisi varoittaa huijausviesteistä Eläkeläiset ry on myös Instagramissa Eläkeläinen-lehden numero 7/2017 ilmestyy 4. joulukuuta. Muista joulutervehdykset 14.11. mennessä. Muu lehteen tuleva aineisto 20.11. mennessä
• 14 – Nro 6 lokakuu 2017 ELÄKELÄINEN Runopysäkki S yyskuun pysäkillä kaikki runot olivat miesten kirjoittamia, nyt on naisten vuoro. Sirpa Niskasen runo Uskomuksia käsittelee tärkeää aihetta. Uskomuksia on monenlaisia; kepeitä ja vakavia. Kepeä uskomus on vaikkapa: ”kun syö voita, pysyy näkö hyvänä.” Vakava uskomus on puolestaan esimerkiksi: ”meidän suvussa ei kenelläkään ole lukupäätä.” Eräälle ystävälleni oli hänen äitinsä sanonut: ”Jos sinä aloitat hautausbisneksen, ihmiset lakkaavat kuolemasta.” Tuo virke oli muuten yksi alkusysäys romaaniini Aavasaksa. Uskomuksista voi lukea lisää Leea Virtasen kirjasta Arjen uskomuksia: Punatukkaiset ovat intohimoisia. Mutta takaisin Sirpa Niskasen runoon. Jos runo on käsin kirjoitettu, kuten Uskomuksia -runokin oli, saattaa olla vaikea hahmottaa säkeiden ja säkeistöjen jakautumista. Esimerkiksi sanat ”päättyy” ja ”kävelee” muodostavat nyt omat säkeensä. Perustellumpaa ehkä olisi, että kumpikin sana kuuluisi edeltävään säkeeseen: ”Tämän olennon aika nyt totisesti päättyy” ja ”ihminen kuitenkin vielä kotiinsa kävelee”. Suosittelen, että runon ainakin lopuksi kirjoittaa koneella: mietitty graafinen ulkoasu selkiyttää myös ilmaisua. Faabelimainen Uskomuksia -runo muistuttaa salaviisaasti ja ironian keinoin, että mihin tahansa ei pidä uskoa. Helena Koposen runo Kuik´ mie enteilee jo joulua, mutta samalla runo kuvaa vuodenkiertoa. Inhimillinen monologiruno on oikea helmi. Kuik´ mie on yhtä aikaa täysin konkreettinen mutta myös täysin symbolinen runo. Sana ”puhtaus” soi kahdessa merkityksessä. Runossa on toimiva rytmi: ”ni joulu, joulu mul ol mielessäin”. Runo on kuin pieni huokaus, se ei selittele eikä alleviivaa, mutta sen säkeet ovat kirkkaat. Tärkeä tiiviys Siru Airaksisen pitkä runo Uneni mummi kertoo rakkaasta isoäidistä ja kaipauksesta häneen. Runosta välittyy vahva tunne, johon moni varmasti pystyy samaistumaan. Runossa muistutetaan lukijaa moneen otteeseen siitä, että kyseessä on nimenomaan uni. Tätä voisi karsia. Otsikko melkein riittäisi kertomaan asian – lukijalle on hyvä antaa tilaa. Ainakin ehdottomasti kannattaa jättää pois viimeinen säkeistö: ”Unestani herään ja hätkähtäen kohtaan/sängyssäni todellisuuden. Se olikin vain unta.” Kirjoittaminen on aina prosessi, ja ensimmäisellä kerralla on tärkeintä saada idea ja tunnelma tavoitettua ja kirjattua ylös. Sitten kun runoa alkaa työstää, on aika katsella sitä kuin suurennuslasin läpi. Kirjoittaminen on toisinaan myös kuvanveistoa, massasta etsitään muotoa. Nyrkkisääntö runossa on, että partisiippija lauseenvastikerakenteita (ojentuva, silittävä, näyttäessään) ei kannata käyttää, vaan mieluummin aktiivisia muotoja; käsi ojentuu, silittää hiuksia / hän näyttää sen hymyllä. Tässä oma tiivistysehdotukseni toiseksi viimeiseen säkeistöön: Menen hautajaisiin hän ei ole kadonnut viereltäni Kuusamon kirkossa istumme samalla penkillä Jos kyseessä olisi oma runoni, lopettaisin sen tuohon. Jos runossa on paljon ylimääräisiä sanoja ja ”tyhjäkäyntiä”, sen vaikuttavuus heikkenee. Siru Airaksisen rakkaudentunnustus mummille ansaitsee parhaan mahdollisen muodon, jotta sen herkkä tunnelataus välittyy. Pirkko Nuutisen Äitienpäivänä -runo on kuin lyhytelokuva. Kuudella sanalla avataan lukijalle tilanne: Olit toisella vuodellasi. /Kulkija kukkaniityllä./ Äitienpäivä. Runo rakentuu taukojen ja leikkausten avulla: kaikkea ei näytetä eikä kerrota. ”Sitten avasit toisen kämmenesi” – lähikuvaa, alun kukkaniitty-panoraamakuvan jälkeen. Viimeinen säe voisi olla oma säkeistönsä, toisin sanoen, sitä ennen yksi tyhjä rivi olisi paikallaan. Hurmaava lahja ja hurmaava runo. Äitienpäivänä -runo tuo mieleen jotkin Eeva Heilalan runot. Runo on kielen kuono Aamulehti teki taannoin päätöksen käyttää sukupuolineutraaleja ammattitermejä. Eduskunnan puhemies on puheenjohtaja ja palomies pelastaja ja niin edelleen. Aamulehden linjaus herätti keskustelua puolesta ja vastaan. Joka tapauksessa on hyvä, että sanoihin havahdutaan! Miksi yhteistoimintaneuvotteluissa irtisanotaan ihmisiä? Miksi minun pitää olla aina maahanmuuttaja, kysyi pitkään maassa asunut unkarilaisnainen. Miksi en voi olla maahanmuuttanut? hän jatkoi. Runous on kielen kuono, runous tunnustelee kieltä, luo uutta. Meidän kirjoittavien ihmisten pitää olla hereillä ja valppaana kielen suhteen. Runoilijan (ja kirjoittajan yleensäkin) pitää adoptoida sanat. Pitää epäillä, etsiä ja löytää oma tapansa käyttää sanoja. Kannattaa havahtua lukkiutuneiden sanojen äärelle, purkaa ne, miettiä ne uudelleen. Tästähän on mainio esimerkki Mikko Rimmisen ja Kyösti Salokorven kirja Hämärä luonto , joka esittelee näennäiseläinlajeja kuten betoniporsaan tai uutisankan. Pirkko Nuutinen kirjoitti lapsesta ja lapsen lahjasta. Runoja kirjoittavalle lapValppaana sanojen äärellä Kuik’ mie Ku mie enne karjalas juhannuksen mäntyy sauna vihtoloi taittelin, ni joulu, joulu mul ol mielessäin. Kuik’ mie aattoiltana istun lautehilla, täl vihalla ropsutan itestäin kaik pahat pois. Et vapahtajan syntynpäivän mie puhas olisiin. Helena Koponen, Varkaus Uskomuksia Korppi ja käki kesän alussa metsässä toisensa näki. Kukkuu, kukkuu kymmenen vuotta lisää käki kukahteli. Kraak, kraak ei yhtään enää korppi kraakkui. Ihminenhän jo huojuu, hän kohta kaatuu ja maaksi maatuu. Tämän olennon aika nyt totisesti päättyy. Nähtäväksi jää miten asia eteenee; ihminen kuitenkin vielä kotiinsa kävelee. Sirpa Niskanen, Kajaani Uneni mummi Olen unessa tunnen päähäni tippuvat taivaan lämpimät veden pisarat solisevin äänin kuin kanteleen soiton, enkelin herkin sormin ja hiukseni kiharat valuvina olkapäilläni. Näen unessani Helga-mummini kutovan minulle sukkia keinutuolissaan, raidallinen huivi päässään. Tunnen hänen valoisan, lämpimän ja vilpittömän luonteen. Sydämensä on täynnä rakkautta, iloa ja onnea hänen sen hymyllä näyttäessään, ojentuva käsi hiuksiani silittävä. Tunnen, että hänessä ja minussa on samankaltaista herkkyyttä, kuin kevätauringossa joka kimaltaa lumisen hangen pinnassa, ja halusin tuntea lämmön kasvoillani todellista voimaa ja vahvuutta kumpuavaa, ei kuitenkaan rajoittavaa, kaavamaista ja kuormittavaa elämää. Uneni silmät näyttää minun menevän hänen hautajaisiinsa ja tunsin, että hän ei ollut kadonnut viereltäni. Kuusamon kirkossa istumme samalla penkillä hän metrin päässä itsestäni ja katsoo maallisia jäännöksiään, avonasta arkkuaan peilin silmin, tuntematta minun suruani. ”Minua vähän itkettää”, tunnustan kyynelehtien papille. Unestani herään ja hätkähtäen kohtaan sängyssäni todellisuuden. Se olikin vain unta. Siru Airaksinen, Siuntio
• Nro 6 lokakuu 2017 – 15 ELÄKELÄINEN sen ajattelu on aarreaitta. Lapset havainnoivat asioita omalla tavallaan ja tekevät johtopäätöksiä. ”Äidin silmässä on oliivi”, sanoi nelivuotias poika äidin silmää tarkastellessaan. ”Vesi on raejuustoa”, hän totesi katsellessaan järven välkettä. Lasten sanomisia on koottu kirjoiksi. Kirjastosta löytää muun muassa Leena ja Martti Laitsaaren Taivaankynä, linnun lehti -sanoja lasten suusta -kirjan sekä Mark Levengoodin toimittamat teokset Vanhat tädit eivät muni ja Ystävä sä lapsien anna villoja. Lasten hienoja havaintoja kannattaa kirjoittaa muistiin. Annan vielä lopuksi tehtävän: Muistele jonkun lapsen mieleen jäänyttä lausetta. Sijoita se runoosi. Voit käyttää runossa useampiakin lasten lausahduksia. Joulukuun runopysäkki onkin vuoden viimeinen. Odottelen sinne runojanne, vaikkapa lasten inspiroimia. Niina Hakalahti Kukkolankatu 16 33400 Tampere niina.hakalahti@sci.fi Äitienpäivänä Olit toisella vuodellasi. Kulkija kukkaniityllä. Äitienpäivä. Isoäiti asetti sinivuokon käteesi. Viedään äidille, hän sanoi. Sinä toit, muutakin kuin sinivuokon. Ensin hymy huulilla ojensit rutistuneen kukkasen. Sitten avasit toisen kämmenesi. Sieltä loikkasi pienenpieni elävä sammakon poikanen. ”Äitille lahja” sinä sanoit ja nauroit. Se on ollut paras lahja, jonka koskaan sain. Pirkko Nuutinen, Espoo Monet asiat ovat kadonneet arkielämästämme viimeisen 500 vuoden aikana. Mutta, puuta veistetään edelleenkin lähes samoin menetelmin kuin keskiajalla, vaikka välineet ovat huomattavasti parempia ja tehokkaampia kuin tuolloin. Keskiajalla rakennetussa Hämeen linnassa on esillä tämän vuoden joulukuun 17. päivään asti kiinnostava näyttely ”Pyhät ja pakanat.” Se esittelee osan Kansallismuseon ainutlaatuisesta keskiaikaisten puuveistosten kokoelmasta rinnastaen veistokset aihepiiriltään kolmen nykytaiteilijan veistoksiin. Useimmiten tavattoman hienojen, taiten tehtyjen keskiaikaisten, kristillisten veistosten rinnalla nykytaiteen rujohkot veistokset nousevat kiinnostavaan kontekstiin aikamme kuvajaisina. Näyttelyn teokset osoittavat myös puun veistämisen hienot perinteet Suomessa. Nykytaiteilijoiden teokset ovat 2000-luvulta, osa varta vasten tätä näyttelyä varten tehtyjä uusia teoksia. He ovat vastanneet haasteeseen pieteetillä ja hurtilla huumorilla. Kysymys kuuluukin, onko ITE-taide kaikkinensa rankkaa ironiaa kuvataiteen luutuneita kauneuskäsityksiä ja puhuttelevuutta vastaan. Mia Hamarin, Maija Helasvuo ja Tapani Kokko käyttävät taiteensa materiaalina puuta ammentaen teoksiinsa vaikutteita vanhasta veistoperinteestä. Näyttelyssä on erittäin mielenkiintoista vertailla, miten nykytaiteilijat kuvaavat keskiaikaisia hyveitä, kuten voimaa, kunniaa sekä hyvän ja pahan taistelua suhteessa vanhoihin, hienoihin kirkollisiin puuveistoksiin. Ennen kaikkea näyttelyn teokset ilmentävät hienoa käsityötaitoa. Ihmisen ja yleisinhimillisten teemojen, kuten rakkauden, äitiyden, kärsimyksen, kuoleman, surun, vallan ja voittamisen kuvaaminen ovat näyttelyn kantavia teemoja kautta vuosisatojen. Kun 500 vuotta sitten katseltiin Pyhän Yrjön taistelua lohikäärmettä vastaan esittävää veistosta vakavana totena, nyt kyseinen aihe on siirtynyt tietokonepelien ajanvietteeksi. Näyttely muistuttaa myös siitä, kuinka hengellistä arvotyhjiötä nykyään täytetään sähköisillä ajantappovälineillä. Yksi vanhimmista esillä olevista keskiaikaisista veistoksista on Janakkalan kirkon ”Neitsyt Maria”, joka on veistetty vuosina 1380–1400. Tuolloin tavallinen suomalainen ihminen näki elämänsä aikana parisen kymmentä kuvaa, mikäli hän kävi jossain kirkossa. Keski-Euroopassa kirkot olivat täynnä kuvia. Niiden sanottiin olevan lukutaidottoman rahvaan lukukirjoja. Nykyään ihmiset kohtaavat päivittäin valtavan, monelle hallitsemattoman kuvatulvan. Vuodesta 1517 alkanut protestanttinen reformaatio hyökkäsi kirkollista taidetta vastaan. Esimerkiksi Flanderissa ryöstettiin vuonna 1566 yli 400 kirkkoa, joiden kaikki taideaarteet ryöstettiin ja tuhottiin. Kirkoista tuli valkoisiksi pestyjä halleja saarnojen kuuntelemista varten. Kuvia peitettiin sittemmin myös suomalaisissa herrainhuoneissa. Hämeen linnan näyttelyssä voi aistia jotain siitä, millaisena keskiajalla eläneet ihmiset kokivat kristilliset pyhäinkuvat. Viestittivätkö ne heille Kristuksen hyvyydestä ja pyhimysten ihmeteoista, kuten katolinen kirkko odotti? Vai toimivatko ne eräänlaisina pelotteina? Ja siitä, millainen näkemys kolmella nykytaiteilijalla on kuvien aiheista tänä päivänä. Mikä on samaa, mikä on muuttunut? Yksi näyttelyn veistoksista on Someron alttarikaappi – yksi hienoimmista ja mielenkiintoisimmista Suomessa säilyneistä alttarikaapeista, joka on osittain konservoitu. Sen äärellä voi vain ihmetellä veistostaitoa ja kuvaston rikkautta, tarinoiden paljoutta. Yhteys keskiajan kulttuuriperinnöstä nykytaiteeseen avaa kiinnostavan näkökulman kulttuurimme ja taiteemme kehitykseen kulttuuriperintöä kunnioittaen ja uutta luoden. SISKOTUULIKKI TOIJONEN Pyhät ja pakanat – ihmisyyden kuvia -näyttely Hämeen linnassa 17.12.2017 saakka. Pyhyys ja pakanuus kohtaavat Hämeen linnassa ”Pyhät ja pakanat” -näyttely esittelee osan Kansallismuseon ainutlaatuisesta keskiaikaisten puuveistosten kokoelmasta rinnastaen veistokset kolmen nykytaiteilijan veistoksiin. Kuva: Soile Tirilä/Museovirasto ”Kun 500 vuotta sitten katseltiin Pyhän Yrjön taistelua lohikäärmettä vastaan esittävää veistosta vakavana totena, on aihe nyt siirtynyt tietokonepelien ajanvietteeksi.”
• 16 – Nro 6 lokakuu 2017 ELÄKELÄINEN Pirkko Saisio on ollut paljon vartijana, kun häneltä tilattiin Kansallisteatteriin Suomen 100-vuotisjuhlavuoden näytelmä. Saisio tarttui vaativaan tehtävään kirjoittamalla päivitetyn, oman näkemyksensä Zacharias Topeliuksen tarinasta Koivu ja Tähti. Näytelmässä tasapainoillaan menneisyyden ja nykyisyyden välimaastossa ja etsitään katoamassa olevaa luontosuhdetta, metsää ja puita. Pentti Saarikoski runoili jo 1973 ”Metsä on akatemia, jonka barbaarit tuhosivat”. Niin Saision näytelmässäkin käy. Topeliuksen arkkisatu kertoo pojasta, jonka kasakat ryöstivät Venäjälle orjaksi. Kertomuksen poika oli Topeliuksen sukulainen, joten tarinassa on vankka todellisuuspohja. Alkuperäistä teosta löyhästi kunnioittaen Saisio on pistänyt draamassaan menemään niin, että heikompaa hirvittää. Hän on selvästikin innostunut aiheesta ja päättänyt ympätä sen ympärille valtavan määrän havaintoja, tarinoita, historiaa ja nykyisyyttä, politiikkaa, luonnonsuojelua ja ties mitä, omaan elämäänsä peilaten. Esitys on monilta osin kaunis, kiinnostava, lohduton ja tärkeä ja ennen kaikkea ketään kumartelematon karnevalistinen kavalkadi. Se kirvoittaa makeat naurut, vaikkapa silloin, kun entiset taistolaiset päättävät raahata valtavan Leninin patsaan kesähuvilalle ja monen muun hulvattoman kohtauksen myötä. Koivu ja tähti on myös älyllinen, ajattelemaan ja osallistumaan usuttava ja parhaimmillaan syvästi liikuttava. Sisarukset, Kristoffer (Jukka Puotila) ja Hagar (Tiina Weckström) vaeltavat monien vaiheiden kautta, kotitorpan köyhyydestä ja nälästä, venäläisten kasakoiden ja Ruotsin kuninkaan määräysvallan ikeestä kotiaan kohti. Hagar on raju susilapsi, naisasianainen, kova kommunisti ja melkoinen hurjimus. Kristoffer on sopeutuvaisempi, konservatiiviseksi kehkeytyvä, mielistelyyn taipuvainen myötäilijä. Nykyajan Hagar ja Kristoffer edustavat pääkaupunkilaista, hyvin toimeentulevaa, turhautunutta keskiluokkaa. He ovat kutsuneet suvun vanhalle korpihuvilalle joukon kaltaisiaan rapujuhliin. He kinastelevat pinnallisesti, mutta kaikkitietävästi kulttuurista ja politiikasta ja purkavat mutkikkaiden ihmissuhteittensa koukeroita. Pyrkimyksenä on hyvä elämä ja hyvät teot, kunhan ne saavutetaan luopumatta mistään ja muutenkin kitkatta. Kossupiimällä voi skoolata hyvillä mielin, kunhan omat edut ovat saavutettu. Mutta, annapas olla, kun nuo ihmiset joutuvat luonnon ja vainon armoille. Siinä ei enää spekulointi auta, eikä kännykät toimi. On hyvä, että Saisio asettaa ihmisensä pinteeseen, jolloin esitykseen tulee todellista särmää ja kysymysten asettelua. Suomalaisuutta, asenteitamme ja arvojamme kommentoivat kotiapulaisena ja suloisena vaimona toimivat thaimaalaiset, käytännön taitoja osaavat Lee (Sonja Salminen) ja Ann-Lee (ihana Elsa Saisio). Hieman herättää ihmetystä, että taitavana draamakirjailijana tunnettu Saisio on ympännyt Koivuun ja tähteensä aivan liikaa ”tavaraa”. Esityksessä on monta näytelmää näytelmässä, ja niiden sitominen yhtenäiseksi draamaksi ei kaikilta osin onnistu, vaikka ohjaaja Laura Jäntti tasapainoilee parhaansa mukaan yleisen ja yksityisen, myyttisen ja realistisen maailman sokkeloissa ja ihmissuhteiden myllerryksessä. Karsimisen varaa olisi ollut. Katsoja uupuu tapahtumien runsauteen. Ainakin minä kaipasin esityksen, lavastuksellisesti huumaavan kauniin metsän ihanaan rauhaan, puiden kuiskauksia ja huutoja kuuntelamaan hirsihuvilassa jonninjoutavia hölöttävien nykyihmisten parista. On selvää, että Saisio ja ohjaaja haluavatkin tällä nykyihmisten kuvaamisella muistuttaa aikamme ihmisten pinnallisuudesta ja toistensa kohtaamattomuudesta. Replikointi on varmaankin tarkoituksella – monesti rasittavan kliseistä. Mutta ylipäätään Suomen historiaa ja poliittisia kuohuntoja ja entisajan sekä nykyisten ihmisten toimia ja tapahtumia kuvaavia kohtauksia on liikaa ja ne ovat aivan liian pitkiä tuodakseen mitään lisäarvoa esitykseen. Esityksen kiehtovin ja kaunein elementti, puhuvat puut ja metsä sen sijaan tuovat. Esitys alkaa huumaavasti, kauniilla myyttien täyteisellä metsäkohtauksella, jossa metsä ja taivaankansi helisevät ja puut puhuvat ja revontulet loimuavat kalevalaisessa poljennossa Saisio ei ole kirjoittanut suurta, yhtenäistä tarinaa, johon me niin herkästi tuudittaudumme Suomi-kuvassamme, vaan sirpaleisen moneksi murtuvan kuvauksen. Saision Suomi on kahtia jakautunut ja kansa eripuraista. Saision Suomi ei ole mikään seesteinen onnela, vaan toistuvien sotien ja selkkauksien taistelutanner, jossa ihmispolojen elämät ovat menetyksiä täynnään. Mutta, suomalaisella sisulla he selviävät ja rämpivät ylös murheiden suosta tuon tuostakin. Tuo rämpinen ei tuota kovinkaan kaunista jälkeä luonnossa, solidaarisuudessa, eikä inhimillisessä kanssakäymisessä talouden pirun ja raakalaismaisten johtajien määritellessä rämpimisen suunnan. Uusimpana suhtautuminen pakolaiskysymykseen. Saision pakolaiset vaeltavat kohti toivoa ja uutta elämää. Mutta löytävätkö he perille? Kati Lukan lavastus pyörivälle näyttämölle on toimiva ja monilta osin kaunis ja tarpeen tullen rujo. Morten Reinanin valosuunnittelu luo kiehtovia tunnelmia hehkuen lämpimänä tai jäätävän kylmänä, kuolemakin kuvaten. Hurmaava Jukka Puotila taipuu moneksi ja on erinomainen, mihin rooliin ikinä joutuukaan. Ei voi kuin ihailla ja ihmetellä hänen häikäisevää lahjakkuuttaan ja eläytymistään hersyvän koomisista roolihenkilöistä mitä vakavampiin. Mainion Tiina Weckströmin kanssa he pistävät parastaan, niin että koko muu, hyvä näyttelijäkaarti jää auttamatta statisteiksi. Esityksen viimeinen, dystooppinen kohtaus on niin hivelevän kaunis, koskettava ja tärkeä, että miltei toivoin sen uusimista esityksen encorena – mutta, eihän teattereissa niin voida toimia. Loppukohtaus punoo väkevän, monisävyisen esityksen ydintematiikan ja sanoman koskettavasti yhteen. Tähtikirkkaassa yössä synkkänä virtaavan, Tuonelan virran jäälautoilla sinne jonnekin lipuvat puut, alkuperäiskansojen edustajat, yksinäinen jääkarhu – teatterikriitikko Kirsikka Moringin kuvajainen ja muut kuoleman omat saavat liikutuksen kyyneleet silmäkulmiin ja legitimoivat viimeistään sen, että Pirkko Saisio ja kumppanit ovat tehneet sen, mitä pitääkin. Koskettavan esityksen. SISKOTUULIKKI TOIJONEN Suomen Kansallisteatteri: Pirkko Saision Koivu ja tähti. Sirpaleita Suomesta. Ohjaus Laura Jäntti. Lavastus Kati Lukka, pukusuunnittelu Tarja Simone, musiikki Markus Fagerudd, valosuunnittelu Morten Reinan, äänisuunnittelu Raine Ahonen ja Esko Mattila. Naamioinnin Suunnittelu Jari Kettunen. Ohjaajan Assistentti Helena Vierikko Rooleissa Katariina Kaitue, Mari Lehtonen, Petri Manninen, Riku Nieminen, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Elsa Saisio, Sonja Salminen, Paula Siimes ja Tiina Weckström. Kansallisteatterin Koivu ja tähti on väkevä ihmiskunnan ja luonnon puolustuspuhe ”Pyrkimyksenä on hyvä elämä ja hyvät teot, kunhan ne saavutetaan luopumatta mistään ja muutenkin kitkatta.” Pirkko Saisio ei Koivussa ja tähdessään ole kirjoittanut suurta, yhtenäistä tarinaa, johon me niin herkästi tuudittaudumme Suomi-kuvassamme, vaan sirpaleisen moneksi murtuvan kuvauksen. Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri
• Nro 6 lokakuu 2017 – 17 ELÄKELÄINEN Malmin Eläkeläiset ry:n jäsenelle Esko Vepsälle (s.1940) mennyt kesä oli yhtä voitonjuhlaa. Kärsämäellä pidetyt Tarinaniskennän Suomen mestaruuskisat hän voitti isoäidistään kertomallaan tarinalla. Ilmajoella pidetyissä murteella puhumisen Suomen mestaruuskisoissa Vepsä pokkasi myös ensimmäisen palkinnon. Mies itse sanoo vaatimattomasti olevansa suupaltti puhujaluonne. – Kerroin työläismummostani, joka kantoi 1920–30-luvuilla Helsingin rakennustyömailla tarakalla tiilet ja laastit. Naisethan silloin tekivät rakennuksilla raskaimmat työt. Hissi olisi kehitetty rakennuksille paljon aikaisemmin, jos miehet olisivat joutuneet tekemään nuo erittäin raskaat huonosti palkatut työt. Vasta 1957 Paasitalon rakennustyömaalle ilmestyivät ensimmäiset rakennushissit ja putkitelineet. Itsekin olin 50-luvulla rakennuksilla lautapoikana. Esko Vepsä muistuttaa, ettei stadin slangi ole varsinaisesti mikään murre. Se syntyi 1800-luvun lopulla työläisten keskuudessa Sörnäisissä. – Helsinki oli tuolloin melko puhtaasti ruotsinkielinen. Ei ollut Pasilaa tai Tapanilaa vaan Fredriksberg ja Mosabacka. Kaupungissa asui tataareja ja venäläisiä. Kun kaupunkiin muutti työn perässä eri puolilta Suomea vain suomea puhuvia työläisiä, heidän kielenkäyttöönsä sekoittui venäläisiä ja ruotsalaisia sanoja, joista stadin slangi muotoutui. Esko Vepsä oppi vanhan stadin slangin 1940–50-luvuilla Sörnäisten rannassa, missä vanhat ukot timpuroivat kesäisin veneitään. – Ei niillä veneillä vesille menty, timpuroiminen oli vain hauskaa puuhaa. Ukot puhuivat 1920–30 -lukujen venäläisvoittoista slangia. Eskon isä oli kotoisin Karjalasta. Jos hän kuuli lastensa puhuvan kotona slangia, nasahti herkästi luunappi otsaan, ja äiti saattoi tukistaa. – Kotona piti puhua puhdasta yleiskieltä, siitä vanhempani olivat hyvin tarkkoja. Slangi elää renessanssia Stadin slangi ry:n kuuluu kolmisentuhatta jäsentä, joista moni sopivassa tilanteessa bamlaa. Hakasalmen huvilassa 2014 pidettyyn Helsingin 1950-luvun nuorisosta kertovaan Rasvaletti -valokuvanäyttelyyn löytyi oppaaksi kahdeksan slangia taitavaa miestä. Näyttelyssä oli yli satatuhatta kävijää. Kaupunginmuseossa järjestettäviin, kerralla jopa toistasataa osallistujaa vetäviin slangiopastuksiin osallistuu neljä miestä, Esko muiden mukana, kuten Työväen asuntomuseossa järjestettäviin opastuksiin. – Musiikkitalossa vedin kesällä maanantaisin slangikierroksen. Slangi elää renessanssia. Se on rentoa ja elävää katukieltä viralliseen kapulakieleen verrattuna. Meillä on ollut parinkymmenen hengen uimahallin ukkoporukka, jotka puhumme keskenämme slangia. Poikkeamme muista siinä, ettemme kiroile, koska puhe-efekti riittää, eikä kiroilu kuulu slangiin. Esko Vepsä muistuttaa stadin slangin hienouksista. Hänelle itselleen Sörkka tarkoittaa Sörkän linnaa ja Sörkkä kaupunginosaa. Slangissa on myös monia murre-eroja. Jotkut sanovat ruotsalaisittain gosari tarkoittaessaan talonmiestä, toisille talkkari on venäläisvoittoisesti tsilari . – Nykyään paljon käytetty kiva-sana juontuu 1800-luvun Narinkkatorilta, jossa juutalaiset kauppiaat työvaatteita kaupitellessaan sanoivat ´hiva´ tarkoittaessaan ´hyvä.´ Siitä tuli slangiin sana gimis , mikä tarkoittaa kiva. Nykyajan nuorisoslangi on Eskon mukaan hyvin englantivoittoista. Se ei ole enää Helsingin kaupunkikieltä vaan yleistä nuorison koko maassa käyttämää kieltä. – Me vanhat stadilaiset olemme hieman mustasukkaisia, koska stadin slangi on maailman mitassakin hyvin harvinainen ilmiö. Etelä-Afrikassa afrikaansi-hollantilaisten maanviljelijöiden kieli on sekoitus englantia ja alkuperäiskansojen kieltä samaan tapaan kuin stadin slangi on suomen, venäjän ja ruotsin sekoitus. Hallitsen aika hyvin hollantia, koska olen asunut Hollannissa useita vuosia. Kurvin kundi skrivaa mielellään Esko Vepsä on siis paljasjalkainen stadilainen, Kurvin kundeja, jonka isä oli seppä ja äiti ompelijatar. Hän aloitti opiskelun Yhteiskunnallisen Korkeakoulun nuorisotyön linjalla 1950-luvun lopussa. Opinahjon muuttaessa 1960 Tampereelle, Esko joutui muuttamaan perässä ja valmistui sosionomiksi. – Olin viisi vuotta kunnallisissa tehtävissä, kunnes 1967 lähdin Merimieskirkon talonmies-vahtimestariksi Rotterdamiin. Työskentelin Merimieskirkon palveluksessa yhdeksässä maassa, kunnes 2011 palasin Lyypekistä Suomeen. Lyypekissä kunnostimme rekkamiesten Suomi-kodin. Tämä vuosikymmen on sitten vierähtänyt Malmin Eläkeläiset ry:ssä touhutessa. Vaimo oli jo yhdistyksen toiminnassa mukana ja houkutteli siihen minutkin. EskoVepsä on vetänyt yhdistyksen keskiviikko-kerhossa Helsingin historiaohjelmaa ja on mukana näytelmäpiirissä. – Kaksi vuotta sitten Oulussa veteraanien kulttuurikatselmuksessa kirjoittamani näytelmä tuli toiseksi. Se kertoi merimiehestä, joka osti vaimolleen tuliaisiksi alusvaatteita. Olen julkaissut pienoisnäytelmien lisäksi myös novellikokoelman ”Pärskeitä.” Vepsällä on parhaillaan työn alla veijaritarina miehestä, joka julistettiin kuolleeksi kolme kertaa. Se perustuu tositapahtumiin Kotkan pojasta, joka lähti 1920-luvulla merille ja joutui mitä kummallisimpiin tilanteisiin maailman merillä. Vepsän mukaan nykyään kuulee vähän hyviä tarinoita. Kiihkeän kiireinen aika ei jätä tilaa tarinoille. – Minusta luonto-ohjelmien tekijä David Attenborough (s.1926) on hyvä tarinankertoja. Hyvä tarina sisältää aina koukun, joka panee funtsimaan. Enää ei lapsilta ja nuorilta edellytetä hyvää ulosantia, selkeää kielenkäyttöä. Koulussa ei opeteta sitä, miten toista ihmistä puhutellaan. – Arvi Lindin kanssa olimme armeijassa kämppäkavereita. Televisioruudussa totisen kaverin perustyypiltä vaikuttava Arvi on armoton tarinaniskijä, ja hän toimi Yleisradiossa virallisena kielipoliisina. JUHA DRUFVA Tarinaniskennän Suomen mestari ei jää helposti sanattomaksi ”Slangi elää renessanssia. Se on rentoa ja elävää katukieltä viralliseen kapulakieleen verrattuna.” Kaksi tarinaiskijää, Aleksis Kivi ja Malmin eläkeläisten Esko Vepsä. Kuva: Juha Drufva
• 18 – Nro 6 lokakuu 2017 ELÄKELÄINEN Rahat pois bolsevikeilta sisältää jättipaketin mielenkiintoista tietoa Suomen käymästä idänkaupasta, sekä Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta. Miten Neuvostoliiton talous toimi ja mitkä olivat sen toimimattomuuden syyt. Perustaltaan se ei ollut niin laho kuin jälkikäteen on väitetty. Toisin johdettuna se olisi ollut elinkelpoinen kilpailija markkinataloudelle. Teos on eräänlainen seikkailukertomus Suomi-neidosta suuren maailman poliittisten ja kauppapoliittisten myrskyjen pyörteissä. Lukuisten idänkauppiaiden haastattelujen lisäksi idänkaupan kehitystä seurataan ulkoasiainministeriön sekä Suomen Pankin arkistomateriaalin valossa. Teoksen kirjoittajista Inkeri Hirvensalo työskenteli 1970–80-luvuilla Suomen Pankin idänkaupan osaston toimistopäällikkönä sekä johti Postipankin idänkaupan osastoa. Pekka Sutela on työskennellyt Helsingin yliopistossa, Suomen Akatemiassa sekä Suomen Pankissa. Nykyään hän on Lappeenrannan teknillisen yliopiston professori. Kirjoittajat muistuttavat, että ei ole aivan kohtuuton yleistys, että Neuvostoliiton-kaupassa vaihdettiin öljyä aluksiin: ”Kuten aina, todellisuus oli yksinkertaista kaavaa monitahoisempi ja mutkallisempi. Kaupan rakenteella oli joka tapauksessa aina 1800-luvulle ulottuva historiansa.” Suomalainen ulkomaankauppaa käyvä yritys tarvitsi hankintaosaston, joka yritti löytää Neuvostoliitosta uutta ostettavaa. Joskus ostettiin vastapuolen tyydyttämiseksi sellaistakin, mitä ei oikeastaan haluttu. Todistetun ostamishalun pienimittaisiksi symboleiksi muodostuivat muun muassa armenialainen Ararat -konjakki sekä läkkipeltiset ämpärit. Kauppapoliitikot puolestaan joutuivat virkansa puolesta miettimään, oliko vastapuolen tarjoamien tuotteiden joukossa sellaisia, joille Suomesta löytyisi halukas ostaja. Tilanne oli heidän kannaltaan erityisen kiperä 1980-luvun alkupuolella öljyn hinnan romahdettua. Neuvostoliiton neuvottelijat eivät vuosien 1986–90 puitesopimusta valmisteltaessa ymmärtäneet, miksi Suomen valtio ei voinut taivuttaa tai pakottaa suomalaisyrityksiä ostamaan uusia neuvostotuotteita. Ainakin valtion omistamien yritysten piti heidän mielestään olla valtion määräiltävissä. Kirjoittajien mukaan erityiseksi silmäteräksi joutui valtionyhtiö Finnair, koska sille oli varattu jo tiettyjä lentokoneita Suomeen myytäväksi. Tiedossa kuitenkin oli, että neuvostokoneet käyttivät runsaasti polttoainetta, tarvitsivat erityisen pitkän kiitoradan, ja niiden moottorit olivat kovin äänekkäitä. Finnair kantoi myös huolta imago-tappiosta. Samojen syiden takia venäläiset lentoyhtiöt käyttävät nytkin länsimaisia lentokoneita ulkomailla toimiessaan. Kompromissiksi tuli, että ilmavoimille ostettiin yksi kuljetuskone. SEV & NATO Neuvostoliitto perusti vuonna 1949 vastavetona Marshall-avulle Taloudellisen keskinäisen avun neuvoston (SEV), johon ajan myötä liittyi 11 maata, joista Neuvostoliiton lisäksi kuusi oli Euroopassa. SEV-maiden välillä oli kahdenvälisten kauppayhteyksien verkko. Neuvostomallia mukailevaan keskusjohtoiseen järjestelmään liittyi erillinen ulkomaankaupan monopoli. Vaihdannassa käytetyillä hinnoilla ei neuvostotalouden tavoin tarvinnut olla mitään tekemistä maiden sisäisten tai maailmanmarkkinahintojen kesken. Hinnat olivat lähinnä poliittisia sopimuksia. Kestääkö EU yhtä kauan kuin SEV kesti vuosina 1949–91? Neuvostoliiton kaupan suuruus oli parhaimmillaan 25 prosenttia Suomen viennistä, nykyään enää viitisen prosenttia. Pääministeri Urho Kekkosta arvelutti jo 1951, kuinka kestävällä pohjalla Suomen lännenviennin paisuminen mahtoi olla, kunhan Korean sodan buumi menisi ohi. Lännenviennissä puunjalostustuotteiden osuus oli peräti kolme neljäsosaa. Kekkonen arvioi, että talouden yksi, puinen jalka ei riittäisi tulevaisuudessa. Sotakorvaukset Neuvostoliitolle lupasivat toista jalkaa, kun ne keskittyivät laivoihin, koneisiin ja laitteisiin. Kekkonen näki Suomen tulevaisuuden teollistumisessa, mutta minne tuotetut tavarat vietäisiin? Suomen tuotantokyky ei riittänyt lännenvientiin. Lännen kilpailukykyinen telakkateollisuus oli pääosin Nato-maissa, joita sitoivat Neuvostoliiton-kaupalle asetetut rajoitukset. Tästä syystä suomalaisilla telakoilla ei ollut 1950-luvun alussa kilpailijoita idän markkinoilla. Sutela ja Hirvensalo päättelevät, että Neuvostoliitto työllisti telakkaja välillisesti muita metallityöläisiä, jotka olivat suomalaisen kommunismin keskeinen tukijoukko. Länsimaat ja Suomen poliittinen johto olivat tyytyväisiä heidän työllistämiseensä, koska se vähensi työväen poliittisen radikalisoitumisen riskiä: ”Muisteltiin mielellään, kuinka Venäjän vallankumous oli saanut varhaisen tukensa Pietarin metallitehtaista. Sitä tapahtumien kulkua ei haluttu Helsinkiin ja Turkuun.” Kekkonen – Kostamus – Kainuu Muista kuin sosialistisista maista matkusti Neuvostoliittoon vuonna 1960 vajaat 300 000 ihmistä. Vuonna 1983 jo noin 330 000 suomalaista kävi Neuvostoliitossa. Vuosina 1975-85 Neuvostoliitossa kävi kaikkiaan 50 miljoonaa ulkomaista turistia yhteensä 162 maasta. Kerrotaan, että Neuvostoliiton ensimmäinen elintarvikkeen televisiomainos oli 1950-luvulla Valion Viola-juustosta. Tuotemerkistä tuli välittömästi hitti. Valio on myynyt Viola-nimellä sellaisiakin tuotteita, joilla on Suomessa aivan eri nimi. Kesällä 1971 Kainuun matkallaan presidentti Kekkonen lupasi maakunnan väelle, että Suomi osallistuu Kostamus-projektiin. Tarkoitus oli rakentaa avolouhos, rikastamo jätealtaineen, pelletointilaitos, maantie ja rautatie rajan yli Suomeen, voimalaitos johtoineen, vesija jätevesihuolto sekä yhdyskunta 20 000 asukkaalle. Nykyrahassa laskien Kostamus oli noin kahden miljardin euron ja melkein seitsemän vuoden projekti. Jos Kostamus-hanketta vertaa tämän päivän Talvivaaran kaivokseen, ovat erot melkoiset. Yksi Talvivaaran työpaikka maksaa Suomen valtiolle 26 000 euroa kuussa, kaivoksessa on noin tuhat työpaikkaa. Kostamuksessa oli enimmillään töissä lähes 3 800 suomalaista, venäläisiä työntekijöitä oli hieman enemmän. Kirjoittajat muistuttavat, että suuruutensa ja korkean tason poliittisuutensa vuoksi Kostamus-hankkeella oli koko ajan hyvin korkea julkinen kuva. Sattui niinkin, että Tapio Rautavaaran viimeinen julkinen esiintyminen oli Kostamuksessa: ”Kostamus oli idänkaupan suurhankkeista poliittisin. Sitä ei olisi syntynyt ilman Urho Kekkosen monivuotista työtä. Maitten välillä, mutta myös Suomen sisällä oli suuri määrä eturistiriitoja. Rakennusyritysten poliittiset suhteet, ennen muuta Kekkosen–Karjalaisen poliittiselle linjalle, olivat elintärkeitä. Julkinen käsitys siitä, että idänkaupan projektit olivat puhdasta politiikkaa, oli kuitenkin väärä. Urakka saatiin suomalaisille vasta, kun hinnoista oli kovan väännön jälkeen päästy sopimukseen. Poliittinen tuki piti ovia auki, mutta ei ollut ratkaiseva sopimukseen pääsyn kannalta. Uskottavaa ulkomaista kilpailua oli myös olemassa sekä Ruotsista että Itävallasta. Siab, ruotsalainen rakennusyritys, teki tarjouksen, jonka kerrottiin olleen 300-–400 miljoonaa markkaa – nykyrahassa ainakin 250 miljoonaa euroa – alkuperäistä suomalaista vaatimusta halvempi. Neuvostoliitossa esiintyi uskoa, että ylihinnoittelun takana oli suomalaisten oikeistolaisten yritys kaataa koko hanke. Suurlähettiläs Stepanov, joka tuki hanketta jo Karjala-taustansa takia, syytti rakennusliikkeitä yrityksestä ”ryöstää” Neuvostoliittoa.” Rahat pois bolsevikeilta on valitettavan hajanainen, koska toistoa on paljon sekä tilastoja ja lukuja. Tiivistämällä ja selkeämmällä kronologisella jaottelulla nämä olisi vältetty. Kuitenkin toivoisi, että teos tavoittaisi niin päättäjät kuin laajemmatkin lukijajoukot, jotta lähihistoriamme kuva selkeytyisi ja avartuisi. Nyt se on kovin ummehtuneessa tilassa. JUHA DRUFVA Idänkaupan kiemurat julki Inkeri Hirvensalo & Pekka Sutela: Rahat pois bolsevikeilta – Suomen kauppa Neuvostoliiton kanssa. Siltala 2017, 415 sivua. ”Kekkonen näki Suomen tulevaisuuden teollistumisessa, mutta minne tuotetut tavarat vietäisiin?” Etelä-Vantaan Eläkeläiset ry:n jäsenten keskuudessa heräsi innostus karaokekerhon perustamiseen, jotta saataisiin mielekästä toimintaa jäsenille. Eipähän tarvitse kierrellä ilmaisia maistiaisia kauppaliikkeissä. Eikä rallata raitilla tyhjänpäitten. Saatiin Eläkeläiset ry:ltä toimintarahaa 500 euroa, joten päätettiin hankkia omat karaokelaitteet. Rahahan ei riittänyt täysin laitteiden hankintaan, joten yhdistys kompensoi itse hankintaa. Sijoitetut rahat saadaan hyvin nopeasti takaisin, koska järjestetään kahdet yhteislaulutilaisuudet vuodessa. Voidaan käyttää karaoke laitteita, joten säästetään säestäjän palkkiot yhdistykselle. Lisäksi meillä on KekriLaskiaisja vappujuhlat, joissa voidaan myös käyttää karaokelaitteita tanssien aikana. Karaokekerhon perustamistilaisuus pidettiin syyskuun 8 päivä. Saapuvilla oli 7 laulun harrastajaa. Kerhon vastaavaksi valittiin Varma Silvennoinen ja varavastaavaksi Seppo Helin. Kerho kokoontuu Myyrmäen Arkissa 3. kerroksen kokoushuoneessa, joka perjantai kello 13.00 – 15.00 välisenä aikana. Varma toivottaakin tervetulleeksi kerhoon kaikkia karaokelaulusta kiinnostuneita Etelä-Vantaan Eläkeläiset ry:n jäseniä. KAUKO NIEMELÄ Etelä-Vantaan Eläkeläisten karaokeharrastajia koolla, mikrofonin varressa kerhovastaava Varma Silvennoinen. Toimintatonnilla toteutettua: Etelä-Vantaalla lauletaan karaokea
• Nro 6 lokakuu 2017 – 19 ELÄKELÄINEN Hannes Leskinen syntyi 1936 Siilinjärvellä, ja on asunut Oulussa 56 vuotta. Hän jäi eläkkeelle Oulun kaupungin palveluksesta kirvesmiehen töistä 1991, joita hän teki vuodesta 1961 lähtien. Oulussa oli 1992 Eläkeläiset ry:n kesäjuhlat, joihin Hannes osallistui Oulun Työväen Eläkeläiset ry:n joukoissa soittamassa haitaria. – Sen jälkeen olen soittanut kaikissa Eläkeläiset ry:n kesätapahtumissa, viimeksi Vuokatissa, sekä osallistunut kaikkiin veteraanien kulttuurikatselmuksiin. Tänä syksynä ei yhdistyksellä ole määrärahoja osallistua Tampereen katselmukseen. Aina ennen Eläkeläisten kesäpäiviä olen osallistunut kahdelle Kuntorannan musiikkikurssille. – Eläkkeelle jäätyäni Työväen eläkeläiset hälyttivät soittamaan Valolla tansseja ja siinä vierähtikin 13 vuotta. Edelleen säestän haitarilla Varttuneet-kuoroa, miesryhmä Iltaruskoa, Sinitaivas-ryhmää sekä Virkeät-naiskuoroa. Kuntorannassa pidettiin 24.27. syyskuuta Rytmiä Elämään -tapahtuma, jonka isä on oulunsalolainen Suomen Rytmimusiikin Ystävät ry:n puheenjohtaja Risto Laitinen. Tapahtumia on järjestetty yhdeksän vuoden ajan lähinnä Pohjois-Suomen alueella. Tällä kertaa rantauduttiin Savon sydämeen. Hannes Leskiselle se oli 21. rytmimusiikkitapahtuma, johon hän osallistui haitarinsa kanssa. Vuodesta 1973 lähtien hän kiersi 17 vuotta pieniä tanssipaikkoja ja ravintoloita pikkubändin, kuten ”Hugon humpan” kanssa. – Hiljalleen kaverit vanheni ja kiertäminen jäi. Hannes kertoo opetelleensa haitarin soittamisen vasta ”vanhana ukkona,” koska köyhän perheen pojalla ei ollut varaa ostaa haitaria. – Viisitoistavuotiaana sanoin isälle, että osta minulle haitari, niin minä opettelen siitä itselleni ammatin. Isä pienviljelijä-kirvesmiehenä kivahti, että meillä ei ruveta haitaria soittelemaan. Ne on kaikki juoppoja ne kaikenmaailman haitarinsoittajat ja musikanttipelimannit. Opettele itsellesi kunniallinen ammatti. Silloin muusikonurahaaveet lopahtivat siihen. Vuonna 1969 Hannes osti ensimmäisen haitarin ollessaan 33-vuotias ja siitä tuli hänelle toinen ammatti, jota hän teki iltaisin päivätyön ohella. – Vaimo ja tytär suhtautuivat asiaan myönteisesti, koska harrastus toi perheeseen mukavaa lisätienestiä. Taskurahat loppuivat kun keikat loppuivat. Ensin Hannes soitti korvakuulolta, kunnes hän osti oppivihkoja ja rupesi seuraamaan nuotteja. – Viljo Vesterisen oppikirjasta ymmärsin hyvin, mitä mestari Vili tarkoitti. Veikko Ahvenaisen ja Unto Jutilan kursseilla kävin vuosina 1974–82. Pikkuhiljaa sormija sormitustekniikka alkoi löytyä. – Kaikille haitarisoitosta kiinnostuneille sanoisin, että haitarinsoitto kannattaa aloittaa nuorempana, kuin minä tein. Mutta toisaalta koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa, Hannes Leskinen kannustaa. Teksti ja kuva: JUHA DRUFVA Haitarinsoitto on ollut Hannes Leskisen elämän eliksiiriä Hannes Leskinen osallistui 21. kertaa Rytmiä elämään -tapahtumaan, joka pidettiin tällä kertaa elokuun lopussa Kuntorannassa. ”Hannes osti ensimmäisen haitarin vuonna 1969, 33-vuotiaana. Soittamisesta siitä tuli hänelle toinen ammatti, jota hän teki iltaisin päivätyön ohella. On jälleen joulutervehdysten aika! Joulutervehdykset Eläkeläinen-lehteen 13.11. mennessä. Keräyslomake tämän lehden sivulla 40. Tervehdyksesi lähetät kätevästi myös sähköpostilla osoitteeseen elakelaiset@elakelaiset.fi Maksa tervehdykset viimeistään 13.11. tilille FI11 1012 3000 0714 70 käyttäen viitenumeroa 1818.
• 20 – Nro 6 lokakuu 2017 ELÄKELÄINEN Rosa Liksom: Everstinna. Romaani. Like 2017. Heti aluksi esitellään Everstinna. Hän on kaukaisen Lapin kylän kaukaisimmassa alppimajan ja savupirtin yhdistelmältä näyttävässä talossa asuva vanha nainen. On kylmä yö, pakkanen tunkeutuu rappeutuneen talon pirttiin, raihnainen Everstinna palelee kamelinkarvasukista ja Everstin vanhasta saunatakista huolimatta. Ensimmäinen ja viimeinen lyhyt luku ovat ainoat, jotka on romaaniin kirjoitettu kirjakielellä ja kolmannessa persoonassa. Kaikki muu teksti on Everstinnan lapinkielistä monologia. Se ei ole lukemisen este, kirjan lopussa on sanakirja ja selittävä henkilöluettelo. Everstinnan suussa saksalaisetkin nimet muuttuvat lapinkielisiksi. Teos on yhden yön monologi, sen viimeisen yön. Everstinna kertoo tarinansa ja kohtalonsa. Samalla hän kertoo koko Suomen tarinan ja kohtalon 30-luvun alkupuolelta sotien jälkeiseen aikaan. Lapin kaaniksi ja keisariksi kutsutun Everstin vaimona hän oli näköalapaikalla ja tiesi enemmän kuin tavallinen Lapin rahvas. Everstinna oli itsekin poliittisesti aktiivinen, imenyt jyrkän oikeistolaisuuden ja ”isänmaallisuuden” lapsuudenkodistaan, toiminut Lotta-tyttönä ja Suojeluskunnassa, liittynyt Lapuan liikkeeseen, oli saksalaismielinen fanaattisuuteen asti. Palvova rakkaus häntä itseään paljon vanhempaan äärioikeistolaiseen, tyrannimaiseen Everstiin oli hänelle taivas, kunnes siitä äkkiä muodostui väkivaltainen helvetti. Everstinna yrittää ymmärtää sodat kokenutta miestään, rakastaa häntä orjamaisesti, kestää kaiken nuijimisen, raatelemisen ja kuristamisen, mutta ei enää sitä, että Eversti potkii kuoliaaksi hänen odottamansa lapsen. Ero tulee, mutta vanhoilla päivillään Everstinna kuitenkin yhä pitää Everstiä elämänsä suurimpana rakkautena. Everstinna on naimisissa kolme kertaa, ensimmäinen mies oli mitätön, toinen hengenvaarallinen ja kolmas Everstinnaa parikymmentä vuotta nuorempi mies, joka jätti ja lähti – Everstinna itsekään ei ollut mikään lempeän vaimon perikuva. Everstistä taas tiedettiin, että hän oli pahoinpidellyt kuoliaaksi ensimmäisen vaimonsa. Everstinna oli jo lapsena monipuolisesti taiteellinen, ja Lapin luontoa hän rakasti hurmokseen asti, haahuili metsissä ja soilla ja rypi mutaisissa suovesissä. Perhe oli ollut varakas, mutta isän äkillinen kuolema köyhdytti sen, ja vastuuta yksin kantava äiti Everstinnan elämä ja Suomen kohtalo oli ankara kasvattaja. Äiti veteli ruoskalla niin, että pakaroista veri valui, ja siksi kahdesta tyttärestä tuli perussäikkyjä, arvelee Everstinna. Mutta perussäikkyydestä ja orjuuttavasta avioliitosta huolimatta Everstinnasta tuli jotain. Hänestä tuli kirjailija, joka tuli kautta koko Lapin maan kuuluisaksi omilla ansioillaan. Everstinna on Lapin kuuluisa kohukirjailija Annikki Kariniemi. Elämänkertatiedoista päätellen romaani seuraa jokseenkin tarkasti Kariniemen elämän tapahtumia, mutta Everstinnan monologi on silti kirjailijan luoma fiktio. Myös Eversti on ”oikea” ihminen, hän on eversti Oiva Willamo, Lapin Kaani, Ukko ja Lapin keisari, neljä sotaa läpikäynyt mies, joka oli tunnettu raakuudestaan, äärioikeistolaisuudestaan ja läheisistä Saksan-suhteistaan, jotka kulminoituvat veljeilyyn jatkosodan aikana Lapissa. Tähän mieheen ja hänen riuskoihin otteisiinsa nuori, tuolloin opettajana toiminut Annikki rakastui. Mies oli hurmaava rakastaja, kunnes mentiin virallisesti naimisiin ja nyrkit alkoivat puhua. Kariniemi loi kaikkiaan monipuolisen, yli 30 teoksen tuotannon, joukossa myös omakohtainen avioliittoromaani Erään avioliiton anatomia. Hän oli näkyvä ja kuuluva persoona, huomiota herättävästi pukeutunut, ja temperamentiltaan arvaamaton, kiltti ja nöyrä käytös saattoi äkillisesti päättyä raivonpurkaukseen. Liksomin romaanissa ansiokasta on itsenäisyyden ajan historian kuvaaminen kahden naisen silmin, muodollisesti Everstinnan, mutta tosiasiassa tietysti myös kirjailijan. ”Aika, jolloinka mie synnyin, oli vihan aikaa. Aika, jolloinka mie kasusin naiseksi, oli vihan ja koston aikaa”, sanoo Everstinna. Lappiin tulleet saksalaiset eivät olleet sellaisia suklaata ja tupakkaa jakelevia hyväkäytöksisiä nuoria miehiä kuin heitä on kuvattu, heille oli Saksan etu tärkein, ja suomalaisia he pitivät enemmän mongolien kaltaisina ali-ihmisinä kuin tasavertaisina aseveljinä. Rosa Liksom on kirjoittanut tyylilleen uskollisesti rosoisen ja rankan kirjan, josta ei omaperäistä huumoria puutu. Eikä kauneuttakaan, se kukoistaa erityisesti kirjan aistivoimaisissa luonnonkuvauksissa. Everstinna on monessa mielessä tärkeä kirja, rohkea, psykologisesti oivaltava, monia katveeseen jääneitä historian tapahtumia avaava. Antti Hyryn taannoisen määritelmän mukaan hyvä kirja on sellainen, joka on tehty taiteellisessa järjestyksessä ja mukava lukea. Everstinna on. TUULA-LIINA VARIS Rosa Liksom. Kuva: Pekka Mustonen/Like ”Rosa Liksom on kirjoittanut tyylilleen uskollisesti rosoisen ja rankan kirjan, josta ei omaperäistä huumoriakaan puutu.”