Costa Alegre 1 Costa Alegre Irtonumero 5 € 4 / 2024 Paikallisuus ihmisläheisyys ajankohtaisuus HYVÄN MIELEN RANNIKOLLA TARINOITA, TIETOA JA TERVEYTTÄ Prinsessa Leonor on valtavan vastuun alla Padel-kisat Mil Palmerasissa Uudet ravintosuositukset Mun kaupunki on rikoselokuva Faktorin opissa Evakon karut kokemukset
Costa Alegre 3 Luopuminen tuo jotakin uutta V uoden loppu on luopumisen aikaa. Kun tilaa vapautuu, on sillä taipumus täyttyä. Luopuminen voi olla vaikeaa ja se voi tuottaa tuskaa. Kannattaa miettiä, miksi pitää kiinni jostakin vanhasta tavarasta tai ihmissuhteesta, jotka eivät tuota enää kuin ikäviä tuntemuksia. Turha ja tarpeeton on hyvä heittää pois, päästää irti, myydä tai lahjoittaa. Silkka roska kuuluu sille varattuun paikkaan. Kannamme elämässämme myös turhia pettymyksiä, katkeruuksia ja loukkauksia. Ne ovat varastoituneet kehoomme tavalla tai toisella. Niistä luopuminen vapauttaa energiaa, ja usein myös terveys paranee sekä luovuus nousee puristuksista uuteen kukoistukseensa. Luopumiseen liittyy myös uusien tavoitteiden asettaminen vanhojen tilalle. Kannattaa jättää TV aukaisematta ja puhelin toiseen huoneeseen ja tarttua vaikka mielenkiintoiseen kirjaan tai etsiä jokin uusi matkakohde. Uuden vuoden yönä on tapana antaa lupauksia paremmasta elämästä, aloittaa jotakin uutta ja luopua jostakin itseä tai läheisiä rasittavasta tavasta tai toiminnasta. Voi aloittaa vaikkapa uusien suositusten mukaisen ruokaremontin tai lisätä liikuntaa edes vähäsen. Ainahan pyrimme elämään paremmin kuin aiemmin. Harva haluaa huonontaa elämäänsä ikääntymisen ja sairauksien ollessa väistämättömiä. Kun myyn tavaroitani luopuessani Torreviejassa ympärivuotisesta asunnostani, saan tilalle jotakin uutta. Täältä saan vuokrattua asunnon kohtuuhintaan juuri sille ajalle, kun haluan olla etelän lämmössä, ja kokeilla muitakin paikkakuntia. Toivotan kaikille iloista vuodenvaihteen ajan juhla-aikaa ja entistä parempaa vuotta 2025! Täytä tyhjä tila jollakin positiivisella, jos on tarpeen täyttää sitä ollenkaan. Luovuus tarvitsee tyhjää tilaa ja vapautta. Kuva: Mikko Mäntyniemi Costa Alegre on aatteellisesti sitoutumaton aikakauslehti. Aineistopäivät ja ilmoitusten koot ilmoitetaan internetsivuilla. Kustantaja ei vastaa avustajien mielipiteistä. Asiatiedoissa on nojattu artikkeleissa mainittuihin tietolähteisiin. Kaikkien lehden aineistojen lainaaminen on kielletty ilman kustantajan kirjallista lupaa. Tekijänoikeuslainsäädännön mukaan kustantajalla on tekijänoikeus suunnittelemiinsa ja laatimiinsa ilmoituksiin. Lehti ei vastaa tilaamattomista kirjoituksista eikä kuvista eikä ole velvollinen säilyttämään niitä. Lehti ei vastaa taloudellisesti paino yms. virheiden aiheuttamasta vahingosta. Huomautukset tulee tehdä kahdeksan päivän kuluessa ilmoituksen julkaisemisesta. Jos ilmoitus jää em. syistä pois lehdestä, on lehdellä velvollisuus ainoastaan palauttaa maksettu ilmoitushinta.
4 Costa Alegre Elämässä nyt Rantapaseo on vain kävelijöille, ei pyörille tai potkulaudoille.
Costa Alegre 5 Kysy Pedro Sánchezilta! Sinikka Halttunen Tapaan ulkomaalaisvaltuutettu Gitte Lund-Thomsenin jo tutuksi tullessa kahvilassa kaupungintalon lähellä muutama päivä ennen rankkasateita. T orreviejan sadevesijärjestelmiä on kehitetty jo vuosia, joten juuri ollut gota fría ei vaikuttanut tämän kaupungin elämään kovinkaan paljon. Kuten täällä kauemmin asuneet tietävät, sataa täällä harvoin, mutta kun sadetta tulee, tulee sitä määrättömästi. Sairaala Quirónista lounaaseen on tulossa suuri, uusi asuinalue, jonne kaavaillaan 7200 asuntoa. TM-rakennusyritys on sitä toteuttamassa. Alueen lounaispäähän, tien CV905 viereen on rakennettu suuri sadevesiallas. Toinen iso allas on ruotsalaisen kirkon lähellä Nueva Torreviejassa. Nämä vähentävät tulvavesien menemistä kaupunkiin asutuksen keskelle. Keskustellaan myös siitä, että Torreviejassa kehitetään veden puhdistusprosessia, johon on investoitu miljoonia. Asukkaana Torreviejassa Torreviejassa oli vuoden 2024 väestönlaskennan mukaan 101.871 asukasta, joista ulkomaalaisia oli 51.228. Suomalaisia oli vuoden alussa 622, nyt jo 644. Espanjalaisten lisäksi vakituisten asukkaiden kansallisuudet olivat Ukraina (7650), Venäjä (5837), Iso-Britannia (4912), Kolumbia (4360) Marokko (2473), Ruotsi (1677), Romania (1604), Bulgaria (1524), Belgia (1474), Italia (1246) ja Saksa (1159). Vakituisia asukkaita on enenevässä määrin, mutta myös loma-asuntoja on edelleen runsaasti. Arvion mukaan 200 – 250.000:lla on täällä kakkosasunto.
6 Costa Alegre Lund-Thomsen painottaa jälleen kerran, kuinka tärkeää on rekisteröityä asukkaaksi, siis siirtää kirjat Torreviejaan, niin voi saada terveydenhuollon palveluita. Esimerkiksi täällä töissä olevat eivät voi saada sairaslomaa, ellei ole kirjautunut ja näin ollen ole terveydenhuoltojärjestelmän piirissä. Espanjassa sairausloman voi kirjoittaa vain julkisen terveydenhuollon lääkäri. Pyörätiet Kysyn pyöräteistä, koska monet loppuvat yhtäkkiä ja jatkuvat jonkin matkan päässä. La Matan kohdalla on hankala, jolloin on vaikea päättää, mitä kautta jatkaisi eteenpäin. Espanjassa pyöräily on urheilua, ei paikasta toiseen kulkemista kuten Suomessa tai Tanskassa on tavallista, Lund-Thomsen vastaa. Kaupungilla on paljon hankkeita eivätkä pyöräkaistat ole listan kärjessä. Toisaalta pyöriä on täällä yhä enemmän. Samaan hengenvetoon hän muistuttaa, että rantapaseo on vain kävelijöille, ei pyörille, skuuteille tai muille kulkuvälineille. Hän jatkaa, että keskustan alueella ei tarvitse autoa, ja julkinen liikenne palvelee hyvin sekä edullisesti. 332 ja muut hankkeet Kysyttäessä, milloin valtatien 332 levennys mahtaisi valmistua, Lund-Thomsen tuhahtaa, että kysy Pedro Sánchezilta. Se on kansallinen hanke ja hän ihmettelee, kun raketti voidaan lähettää kuuhun, niin ei luulisi yhden valtatien levennyksen olevan ylivoimaista. Lund-Thomsen kertoo olleensa kesällä kymmenen päivää Tanskassa, mutta tuleva EU:n konferenssi vie hänet taas synnyinmaahansa. Hän odottaa tapahtumaa innolla, jotta voi jutella muiden valtuutettujen kanssa eri asioista. Alicanteen on tulossa EU:n tavaramerkkivirasto, jonne tulee 600 työntekijää. Ciudad de la Luzissa oli ennen ukrainalaisten pakolaisten vastaanottokeskus, nyt sinne rakennetaan ?lmistudio. Tulevia tapahtumia Jouluvalot sytytetään Plaza de la Constitutión -aukiolla 1.12. klo 18. Lucian-päivänä 13.12. puoli kuudelta illalla on perinteinen laulutapahtuma asukkaille. Tämä tyypillinen skandinaavinen tapahtuma on Lund-Thomsenin järjestämisvastuulla. Tilaisuuteen voivat luonnollisesti osallistua kaikki kansallisuudet, ja lauluja lauletaan useilla kielillä. Joulunaika on muuttunut, ennen oli rauhallisempaa, nyt sesonki on pidentynyt, hän huokaa. Lund-Thomsen auttaa tänne töihin tulevia, mutta myös eläkeläisiä. Hänellä on säännöllinen vastaanotto tiistaisin La Matassa ja keskiviikkoisin La Siestassa Calle Paganinillä poliisiasemalla. Näihin paikkoihin voi varata hänelle ajan. Kohta löytyy Torrevieja.es -sivuilta kohdasta ”cita previa residentes internacionales”. Facebookissa voit tutustua sivustoon Residentes Internacionales. Gitte Lund-Thomsen puhuu äidinkielensä tanskan lisäksi englantia, espanjaa ja saksaa, jonkin verran ranskaa sekä ymmärtää norjaa ja ruotsia. Hänen perheensä tulee Saksan ja Tanskan rajalta. Isoäiti oli saksalainen, ja alue kuului silloin Saksaan. Haastattelun loppupuolella kahvilan ohi kävelee Jean Paul Mulero, joka on Lund-Thomsenin ranskalainen kollega. Heillä on paljon yhteistyötä.
Costa Alegre 7 Laittomia myyjiä suitsitaan ostajille asetetulla 200 euron sakolla. Myyjien tavarat on sijoitettu käytännällisesti kankaiden päälle, jotta he saavat ne nopeasti kokoon, kun vahti ilmoittaa poliisin olevan tulossa. Viesti näyttää kulkevan hyvin nopeasti myyjältä toiselle. Vasemmalla yläviistoon: Lokakuun lopulla ollut rankkasade ja ukkonen hävitti Palya del Curan rantahiekat takaisin mereen. Vasemmalla: Uusia heikkoja on jo tuotu rannalle. Ylhäällä: Uuden sadevesialtaan viereen aina sairaala Quironiin asti tulee 7200 asuntoa. Tietovisan oikeat vastaukset: 1a, 2b, 3b, 4b, 5b, 6b, 7a, 8a, 9b, 10a, 11c, 12b, 13c, 14c, 15a Sivulla 58 olevan ristikon ratkaisu
8 Costa Alegre Jotta emme unohtaisi Anna Kovanen Kuvat Anna Harjusen ja Helinä Perkkiön kotialbumeista ”Niin me lähdimme, emmekä koskaan palaa! Ehkä joku meistä päätyy vieraille veräjille, minne, se oli sillä hetkellä arvaamaton asia niin kuin sekin, että kukaties pommi tekee matkan päätepisteen tarpeettomaksi.” M arraskuun viimeisenä päivänä on talvisodan syttymisestä kulunut 85 vuotta. Maailmalla soditaan. Edelleen naiset, lapset ja vanhukset pakenevat sotaa. Evakkomatkat kuuluvat myös oman perheeni historiaan ja tarinaan. Tämä artikkeli pohjautuu äidinäitini Anna Harjusen, paapuskan eli paapun, ja äitini Helinä Perkkiön (92v.) muisteluihin ja kirjoituksiin. Isoäitini oli kansakoulun opettaja Länsi-Läskelän koululla, jossa opettajilla oli käytössään virka-asunnot. Hän solmi avioliiton vuonna 1930 ja sai tyttären Helinän 1931 ja Arvopojan 1938. Anna Harjusen (os. Jyrkilä 1903-2002) lapsuuden perheessä myös tyttäret koulutettiin, ja he ovat kaikki kirjoittaneet elämästään. Paapu kertoo myös lukuisista hyvistä ihmisistä, jotka auttoivat pakolaisia hädässä. Tähän artikkeliin olen kuitenkin koonnut sitä todellisuutta, jota sodassa elettiin. Toivoisin, että käsittäisimme sitä, mitä sota on kokemuksena auttaaksemme heitä, jotka nyt pakenevat sotaa. Sota syttyy Isoäitini kirjoittaa: ”Kun kesän tullessa suljimme koulut vuonna 1939, alkoi radion ja lehdistön kautta tulla levottomuutta herättäviä uutisia. Kerrottiin linnoitushommista Kannaksen puolella ja Suomenlahden saarista, joita itäinen naapurimaamme vaati itselleen. Valtion leivissä työskentelevä puolisoni Aarne sai komennuksen siirtyä pomoksi Kasinhännän lentokentän laajennustöihin Sortavalaan, sieltä linnoitustöitä valvomaan Valamoon ja edelleen Kannakselle. Sodan uhasta ei vielä juuri keskusteltu, mutta salainen pelko hiipi jo ajatuksissamme. Olin aiemmin suorittanut Viipurissa muonituslottakurssin. Kesän 1939 aikana olin Sortavalassa lottien leirillä, jossa päivittäin harjoiteltiin kenttäkeittiön nopeaa käyttöönottoa, salamavauhdilla hoidettavaa ruokajakelua ja evästystä. Syyskuussa koulut alkoivat ja jatkuivat kuten ennenkin. Syyskuun alussa kutsuttiin Suomen reserviläiset ylimääräisiin harjoituksiin, alkoi niin kutsuttu Y.H:n aika, mikä tarkoitti osittaista liikekannepanoa, joita nimitettiin ylimääräisiksi
Costa Alegre 9 Arvo ja Helinä Harjunen valokuvattiin kesällä 1939.
10 Costa Alegre harjoituksiksi. Koulunkäynti loppui. Länsi-Läskelän koulusta tuli majoitusja muonituspaikka. Juhlasali ja kaksi luokkahuonetta varustettiin majoitustiloiksi, kolmas luokka ruokailutilaksi. Perheemme pienoinen keittiö varattiin käyttöön, samoin toinen huoneemme, ja me ahtauduimme tavaroiden kera yhteen huoneeseen. Minä puin ylleni lottapuvun, koska tiesin tulevan tehtäväni muonittajana. Hiljalleen aika toi marraskuun ja jännitys kasvoi. Valtatiellä koulun vieressä alkoi kahteen suuntaan kulkeva kova liikenne. Sotilaita ja sotakalustoa vyöryi lähes katkeamattomana virtana itäsuuntaan. Rajapitäjien rahvas Salmista ja Impilahden itäosista oli saanut komennuksen lähteä kodeistaan perheineen ja elikkoineen. Yötä päivää kulki koulumme ohi hevosia rekineen, siivattaa (lehmiä) hoitajineen ja yksittäisiä kävellen matkaavia ihmisiä. Pitkärannasta tulevat junat olivat jo täynnä pakoon lähteneitä, vaikka sotaa ei vielä ollut. Marraskuun viimeisen ja joulukuun ensimmäisen päivän välisenä yönä sota sitten räjähti, radiosta sen kuulimme, myös tiedot Viipurin ja Helsingin pommituksista. Läskelässä ilmahälytyksiä alkoi olla päivittäin useita, vihollinen yritti tuhota päätien ja radan sillat. Meille oli osoitettu suojautumispaikaksi noin puolen kilometrin päässä oleva metsikkö, sinne juoksimme maantietä pitkin, Arvo-poika shaaliin kiedottuna sylissäni. Helinä pinkaisi omin jaloin muun väen mukana metsään puiden alle piiloon. Palasimme jälleen koululle vaara ohi -merkin tultua. Kylän tievalot oli sammutettu, ikkunat pimennettiin peitehuovilla ja valoa läpäisemättömillä hursteilla (vanha viltti tai kangaspala), autot ajoivat valtateillä vähäisin sinisin tuikuin, samoin junatkin kai kulkivat. Sotilaat siirtyivät kenttämuonaan, muonitusta ei enää tarvittu, ja lotat lähtivät perheineen evakkoon. Työvelvollisten oli jäätävä, heistä vain sairailla oli lupa lähteä. Äidit ja kotiin jääneet perheen isät kantoivat suurinta huolta lapsista ja vanhuksista. Sattui juuri silloin, kun vihollisen koneet lensivät Läskelän yllä ja pudottelivat pommejaan sinne tänne, että koulun lähellä olevan serkkuni Paula Jugan perheen pienen kodin tuntumaan putosi pommi. Paula lapsineen ei vielä ollut lähtenyt evakkoon, kuten en minäkään. Pommin aiheuttama paineaalto paiskoi tuvan ikkunat ja ovet paikoiltaan. Perheen kolmesta lapsesta alle kymmenvuotias poika kuoli heti, pari vuotta vanhemmalta Helvi-tyttäreltä pommin sirpale irrotti toisen käden olkapäästä alkaen kokonaan. Sortavalan sairaalaan kiidätettäessä hän tuli hetkeksi tajuihinsa ja kysyi: ”Antaako Jumala taivaassa minulle uuden käden?” – Vastausta hän ei enää kuullut. Siivotessani yksin muonituspaikan jälkiä päässä hakkasi vain yksi ajatus: Lapset on pelastettava! Viimeiset kolme kuukautta olin ollut jokseenkin tietämätön yhteisistä kylää koskevista suunnitelmista. Marraskuussa olin havainnut, että vanhuksia ja lapsia näkyi harvoin. Pommisuojametsikössä oleva väki väheni, meidän lisäksemme siellä oli vain pari ihmistä. Koululla ei käynyt enää kukaan. Tein itselleni tarkan toimintasuunnitelman.” Lähtö ”Oli joulukuun seitsemännen päivän ilta 1939. Ulkona oli satanut hieman lunta. Sähkövalot oli katkaistu, iltahämärissä oli selvittävä kynttilän valossa. Puin lapset lämpimiin päivävaatteisiin odottamaan lähtöä, onneksi molemmat nukahtivat hetkeksi. Sulloin matkalaukkuun lisävaatteita ja pyyhkeitä vaipoiksi, sillä puolitoistavuotiaalla Arvolla oli ripuli. Helinä sai reppuunsa muutaman päivän eväät ja käteensä maitopeilarin (peltinen maitokannu). Hän oli jo ennakkoon päättänyt pelastaa rakkaan, kummeiltaan saamansa Pirkkonuken, jonka hän kuljetti kainalossaan. Meillä oli kaksi potkukelkkaa, otin sisältä kaksi toppatäkkiä ja pari huopaa ja petasin lapsille kelkkoihin istumatilat. Puin lapset ulkovaatteisiin, itselleni otin päällystakiksi sadekapan, jonka toinen puoli palveli takkina, paksummissa talvivaatteissa en pystyisi toimimaan. Vein lapset kelkkoihin. Seisoin tien poskessa odottamassa jotain autoa tulevaksi. Lapset on pelastettava, oli päällimmäinen ajatus, vaikka lähes koko mennyt elämä kulki mielessä muistikuvina. Vihdoin alkoi aseman rinteen tietä soljua hiljalleen alas sininen valotuikku, joka kääntyi mutkassa meidän suuntaan ja läheni. Menin keskelle tietä ja heilutin taskulamppua. Auton vauhti oli verkkainen, kuljettaja pysähtyi ja tuli ihmettelemään, miksi olin tässä tiellä yöllä yksinäni. Osoitin lapsiani ja selitin tilanteen. Kulkuneuvo olikin eräänlainen ”riisuttu” linja-auto, penkkejä ei ollut eikä yhtään ihmistä, vaan tila oli täynnä hienoja antiikkihuonekaluja, mukana pari pianoakin. Toivoin että pääsisimme Sortavalaan, josta jatkaisimme junalla jonnekin turvaan. Sortavalan asemalla oli junanodottajia määrättömästi, lähinnä keski-ikäisiä ihmisiä, vanhukset ja lapset oli viety turvaan jo aikaisemmin. Junien kulusta ei ollut mitään tietoa, niitä tuli ja meni molempiin suuntiin varsinkin öisin, mutta nyt oli luvassa juna, joka ottaisi kyytiin myös siviiliväestöä. Lotat tarjosivat odottelijoille maukasta ruokaa ja lämpimiä juomia, saimme myös eväitä tuleviksi tunneiksi. Muita lapsia ei Arvon ja Helinän lisäksi odottelijoitten joukossa ollut. ” Arvo ja Helinä olivat sotalapsina Ruotsissa tant-Estherin luona. He palasivat junalla kotiin Suomeen. Paluu ei ollut helppo, sillä Arvo puhui vain ruotsia.
Costa Alegre 11 Evakossa Monen sattumuksen kautta perhe päätyi Haapajärvelle ja sai majapaikan kuuron ompelijan Ida Kellokankaan luota. ”Sotauutiset kauhistuttivat. Mielessä velloi kaiken aikaa huoli puolisosta, vanhasta äidistäni ja sisaruksistani. En tiennyt, missä he olivat eivätkä he liioin mitään meistä. Sota oli sekoittanut lähes kaiken tiedonvälityksen. Joulu lähestyi, valmistimme Idan kanssa vaatimattomat jouluruuat ja vaihdoimme yhtä vaatimattomat lahjakääröt: minun paketistani löytyi sievä esiliina – keneltäköhän! Yhtäkkiä ovi avautui, edessäni seisoi puolisoni Aarne moittivin lausein: ”Täältäkö sinut viimein löydän ja missä lapset ovat?” Tervehdys ei ollut kovin lempeä, mutta se herätti minut toivottomasta tilanteesta. Hämmennyksen jälkeen kirjoitin Idalle paperiin, kuka tulija oli. Aarne etsi meille paremman asunnon ja palasi jälleen sotatehtäviinsä. Lähtö Idan luota oli molemmin puolin haikea, me liikutuimme kyyneliin asti. Hän oli osoittanut lämmintä rakkautta ja osanottoa tarjotessaan vaatimatonta kotiaan pakolaisten suojaksi ja tullut onnelliseksi myös siitä, että hänet ja tarjous oli otettu vastaan. Kiinnyimme sydämissämme toisiimme. Kiitoksia Kellokankaan Ida.” Jatkosota ja kotiinpaluu Äitini Helinä Perkkiö kertoo: ”Kun jatkosota vapautti Läskelän, ei äiti aikaillut paluutaan sinne. Heti koulun joululoman alettua 1941 hän kiidätti meidät, Arvon ja minut, Ruotsiin ystävien luo. Hän aloitti virassaan Läskelässä tammikuun ensimmäisenä 1942. Hän oli ensimmäinen Harlun kuntaan palannut opettaja. Läskelän länsikoulu oli poltettu. Opetus alkoi Vaskon maalaistalon salissa, saman talon kaksi kamaria toimi asuntona. Kesällä äiti haki meidät Ruotsista luokseen. Minä pyrin ja pääsin tyttökoulun Sortavalaan, missä asuin sukulaisten luona. Kotona pääsin käymään harvoin, matkaa oli reilut 30 kilometriä, mutta kulkuneuvoja ei ollut. Pommittivat sitten juhannuksena Sortavalaa.” Isoäitini Anna Harjunen muistelee: ”Elimme kesää 1944 Läskelässä. Sotaahan käytiin etäällä Itä-Karjalassa. Yöpommitukset kyllä muistuttivat usein, että vaaraa ei saanut vähätellä. Laatokalta kuuluva ammunnan jyske sekä silloin tällöin taivaalla kelluvat valopommit elättivät jatkuvaa pelkoa jokaisen kotiseudulle palanneen asujan sisimmässä olemuksessa. Sirkkelit surisivatkin, vasarat paukkuivat, korjattiin jäljellä olevia asuntoja ja tuhoutuneiden tilalle pystytettiin uusia, jälleenrakentamisen into oli valtava. Koulutettavien lottien ryhmäkuva. Anna Jyrkilä, myöh. Harjunen muonituslottakoulutuksessa 1928, takana on soppakanuuna.
12 Costa Alegre
Costa Alegre 13 Kesä 1944 oli kauneimmillaan. Käkikin uskalsi kukahdella eloonjääneen koivun latvalla. Yhtäkkiä levisi huhu, että rintama on murtunut ja suomalaiset perääntyvät salamavauhtia. Tieto oli tosi. Koulumme otettiin joukkosidontapaikaksi. Me muutimme VR:n asemalle liiteriin sänkyinemme ja täkkeinemme. Kauhu täytti mielet ja kalmankatku leijaili Läskelänkylän ilmassa. Ei ollut helppoa olla eikä hengittää. VR:n asemalaiturilla oli ruumisarkkupinot sankarivainajineen. Valkoiset madot tulivat kansien raoista ulos ja menivät taas takaisin sisälle arkkuihin. Kun sitä katseli ja ruumiiden hajua hengitti, piti aina välillä antaa ylen. Pakenemisen mahdollisuutta ei ollut olemassa. Mieleeni hiipi kelvoton ajatus, että tokko kouluamme todella tarvittiin niin täydellisesti sairaalaksi, jotta meidän oli asuttava ja yritettävä nukkuakin kaikenlaisten ötököitten ja rotikaisten purtavina. Niinpä katkerin ajatuksin lähdin katsomaan tilannetta koululla ja mitä koin. Vielä tänä päivänä kauhu valtaa mieleni ja näen yöllä painajaisunia sen kokemuksen sekä näkemäni takia. Koulun pihamaalla virui ihan kasoittain rintamalta tuotuja haavoittuneita ja kuolleita tahi kuolevia sotilaita, ja lisää purettiin kuorma-autoista jatkuvasti. Kuin tukkeja auton lavalta alas pudoteltiin kaikkensa antaneita veljiämme. Valitus ja voihkina raapivat sydäntäni sanomattomasti. Lääkintämiehet ja -lotat auttoivat juosten aina verisimmän ja silpoutuneimman miehen luo. Paarit toisensa jälkeen vietiin luokkahuoneisiin, joissa kymmenen lääkäriä työskenteli yötä päivää, ja kyllä potilaita riitti. Vartiosotilas kertoi, että kallokirurgi ei ollut viikkoon joutanut kenkiään riisumaan, oli niin paljon pikaisen avuntarvitsijoita. Olihan siinä jalattomia ja kädettömiä ja keuhkoihin sekä vatsaan osuman saaneita miespoloja. En kuitenkaan ollut milloinkaan nähnyt ihmistä, jolta oli repeytynyt toinen poski pois, nyt sen näin. Ja vaikka olin koulutettu lotta, piti minun juosta koulun käytävästä ulos ja oksentaa. Posketon mies oli tajuissaan ja yritti niellä lottasisaren hampaitten väliin lusikoimaa lihalientä. Kuka hän oli ja mistä päin Suomea jäi arvoitukseksi niin kuin pelastuiko hän vielä elämälle vai hiljenikö multakaupungin asukkaaksi. Mieleni kapinallisuus oli unohtunut ja tilalle tullut kauhunsekainen suru. Itkut ja valittelut oli nieltävä olemattomiin. Miten ihmisen järki voi selittää sotatapahtumien kaaoksen, ei muuten kuin sanomalla: tapa tai tule itse tapetuksi. Mutta miksi, miksi pitää olla sodat? Olin kuin puulla päähän lyöty. Löysin itseni istumasta kivellä siinä Kauramäen rinteellä, lähellä koulua. Kalmanhaju leijui ilmassa ja tiellä ajettiin autoilla sekä hevosilla monenlaisia kuormia VR:n asemaa kohti. Sahat ja vasarat olivat vaienneet. Jälleenrakentamisen into oli vaihtunut epätoivoksi. Kaikki toiveet ja usko oli toivotonta alistumista vain. Olin lotta ja äiti ja monien heikompien huoltaja, sitä en saanut unohtaa. Nousin kiveltä istumasta, kiiruhdin liiterimajaani ja kerroin ihmisille matkalla, että varmaan pian pääsemme lähtemään ja minä seuraan mukananne. En kyllä ollut kuullut keltään tuota tietoa, se oli "valkoinen valhe", jolla pyrin ylläpitämään ihmisten toivoa. Olihan jotain pian tapahduttava, emme voineet ihmeeseen uskoa, piti tulla totuus esiin. Toista kertaa sotaa pakoon Sitten koitti aamu, jolloin lehmiä alettiin ajaa asemalle ja lastaamaan avotavaravaunuihin. Työskentely pommiuhan alaisena oli vaarallista, mutta ei auttanut pelätä. Saimme määräyksen valmistautua lähtöön, noin kahden vuorokauden kuluessa johonkin aikaan vaunut saapuisivat. Piti varautua eväiden ja lämpimien vaatteiden mukaanottoon. Juna, meidän viimeisemme Läskelän asemalla oli siinä. Älä erehdy ajattelemaan pitkiä tyylikkäitä matkustajavaunuja ja dieseltahi sähköveturia sen edessä, vaan toisenlaista sota-ajan asetelmaa. Mustat härkävaunut avonaisin poissiirretyin ovin kuin kalmannielut kutsuivat meitä sisälleen ja matkaan. Sotilaspukuiset mieshenkilöt kantoivat heiniä pehmikkeeksi jokaiseen vaunuun. Se merkitsi sitä, että tuli olemaan matkan kestäessä myös öitä edessämme ja sellaisia heikkoja evakkoja, jotka tarvitsisivat lepoa päivisinkin, oli mukanamme. Meitä sulloutui samaan vaunuun noin 40 henkeä. Oli kaksi äitiä, joilla kummallakin oli kuusi seitsemän lasta, niistä vanhimmat ehkä kymmenvuotiaita. Joitakin yksitai kaksilapsisia äitejä oli joukossa, ja minunkin kaksi lastani. Jännitys helpottui hiukan, kun juna lähti liikkeelle. Niin me lähdimme, emmekä koskaan palaa! Ehkä joku meistä päätyy vieraille veräjille, minne, se oli sillä hetkellä arvaamaton asia niin kuin sekin, että kukaties pommi tekee matkan päätepisteen tarpeettomaksi.” *** Äitini Helinä Perkkiön vuonna 2012 kokoamat, puhtaaksi kirjoittamani ja toimittamani muistelut ”Meidän Jyrkilän Anni” kertoo pitkän tarinan perustuen paapuskani Anna Harjusen kertomaan ja käsikirjoituksiin sekä äitini muisteluihin. Tähän artikkeliin äitini halusi tehdä vielä muutaman lisäyksen. Kokonaisuudessaan ”Meidän Jyrkilän Anni” löytyy Tuusulassa sijaitsevasta Lottamuseosta. Vasemmalla: Anna Harjunen valmiina lottana Läskelässä 1939. Oikealla: Kaartin jääkärirykmentin sotilasvala Senaatintorilla Helsingissä 2014. Äitini totesi, että tyttäresi seuraa suvun perinteitä. Äitini ukki Stephan "Tsoppi" Jyrkilä oli Tsaarin Kaartin jääkärirykmentin tark'ampuja.
14 Costa Alegre Kulttuuricocktail Talvisodan kansallinen muistomerkki Sinikka Halttunen Kuvat ovat kirjan kuvitusta ja ne on julkaistu tekijöidensä luvalla Suomen historia on hyvin monivaiheinen. Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä 7/2022 Janne Saarikivi kertoo, keitä me suomalaiset olemme, mistä tulemme ja minne menemme. Hän käy läpi historiaa jo vuosituhansien takaa, mutta lähihistoriasta hän mainitsee muun muassa, että jos punaiset olisivat voittaneet kansalaissodan, olisimme joutuneet Venäjän alle kuten Baltian maat. H än piirtää kuvaa monivaiheisesta historian kulusta ja siitä, miten on ollut monta mahdollisuutta siihen, mihin maamme on päätynyt. Myös siitä, alkoiko itsenäisyytemme 1809 vai 1917? Venäjän suuriruhtinaskuntana meillä oli säätyvaltiopäivät, joissa istui neljä eri säätyä: aatelisto, papisto, porvarit ja talonpojat. Vuonna 1906 perustettiin keisarin vahvistama yksikamarinen ja yleisellä äänioikeudella valittava eduskunta. Äänioikeus oli yleinen ja yhtäläinen kaikille 24 vuotta täyttäneille suomalaisille. Maailman ensimmäiset 19 naisparlamentaarikkoa valittiin seuraavana vuonna. Itsenäisyys on ollut meille suomalaisille tärkeä ja perustavanlaatuinen oikeus – ja velvollisuus. Sen eteen on vuodatettu paljon verta. Kiitos kaikille sodissamme olleille, etenkin siellä kaatuneille sekä sotaorvoille ja -leskille! Talvisota oli yksi tärkeä etappi itsenäisen Suomen historiassa. Näin itsenäisyyspäivän lähellä tämä kirja, Talvisodan Virtuaalinen tietokeskus kertoo nykypäivän ihmisille siitä, mitä talvisota merkitsi Suomelle. Kuvia pallon sisällä. Kuva Mikko Virta
Costa Alegre 15
16 Costa Alegre kansallinen muistomerkki on hyvä muistutus siitä, miten Suomi selvisi talvisodasta. Kirjassa kerrotaan vaihe vaiheelta, miten talvisodan kansallinen muistomerkki syntyi ja ketkä olivat siinä aktiivisia toimijoita. Muistomerkin suunnitteli kuvanveistäjä Pekka Kauhanen, joka voitti järjestetyn kilpailun ylivoimaisesti ehdotuksellaan Valon tuoja. Toista palkintoa ei jaettu, vaan jaettu kolmas sija meni Henget-ehdotukselle, jonka olivat tehneet Kai van der Puij ja Timo Ripatti sekä Abel Groenewoltin Kaarna-teokselle. Kirjan lopussa kerrotaan, että muistomerkin juhlallinen paljastus antoi arvokkaan lisän itsenäisyytemme satavuotisjuhlaan kunnioittaen sotiemme veteraanien ja lottien arvokasta perintöä. Muistomerkki ja virtuaalinen tietokeskus ovat vaikuttava ja pysyvä muisto historiamme yhdestä keskeisimmästä tapahtumasta. Muistomerkki on kunnianosoitus menneille sukupolville. Samalla se on vahva ja vertaansa vailla oleva symboli kansakunnan yksimielisyydestä, joka on paras torjuntakeino ulkopuolista vaikuttajaa vastaan. Kirjassa on myös matkamme Natoon alkaen ministeri Jaakko Iloniemen puheesta 30.11.2012 päättyen Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa ja Suomen hakiessa käsi kädessä Naton jäsenyyttä naapurimme Ruotsin kanssa. Iloniemi sanoi omana mielipiteenään Natosta näin: ”Tarkkaan asiaa harkittuani olen kantani valinnut. Arvioni mukaan jäsenyyden edut ovat haittoja suuremmat. En luota siihen, että pitkään jatkunut meidän kannaltamme edullinen kehitys jatkuu loputtomiin. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että odottelisin suurta sotaa Euroopassa. Sitä vastoin pidän mahdollisena, että syntyy uusia jännitystiloja valtioiden ja valtioryhmien välillä. Jos sellaista vaaraa ei lainkaan olisi voisimme luopua nykymuotoisista puolustusvoimistamme ja korvata ne pienellä kriisinhallintajoukolla. Siihen eivät kuitenkaan useimmat suomalaiset ole valmiita. Niin suurta uskoa jatkuvaan rauhanomaiseen kehitykseen ei meillä – eikä muuallaTalvisodan virtuaalisen tietokeskuksen vihkiminen 13.3.2015. Vasemmalta istumassa Hilkka Kettunen, seisomassa rouva Jenni Haukio ja kenraaliluutnantti Arto Räty, presidentti Sauli Niinistö ja tietokeskuksen käsikirjoittaja everstiluutnantti Ari Raunio. Kuva Mikko Virta Edellinen sivun kuva: Talvisodan muistomerkki seisoo jykevänä, kuusi metriä korkeana ja kuusi tonnia painavana Kasarmitorilla. Se on kunnianosoitus menneille sukupolville. Se on myös symbolina kansakuntamme yhtenäisyydestä. Kuvassa Leo Koskenniemi tarkastelee muistomerkkiä. Kuva Mikko Virta. Kalervo (Kale) Tapiovaaran suunnittelema Er.SP 3:n Tolvajärven-Korpijärven taistelujen ja elokuvaohjaaja Nyyrikki Tapiovaaran kaatumisen muistoksi kudottu muistoryijy. Kuva Ossi Kettunen (Keijo Tapiovaaran luvalla). Talvisodan muistomerkki: muistomerkin rakentamisen historiikki. Toimittajat Ossi Kettunen, Mikko Virta ja Raija Virta. Kustantaja Talvisotayhdistys ry. 2023. 50 sivua. *** Tulossa on Ossi Kettusen toimittama kirja ”Arktinen alue geopolitiikan murroksessa – Suomi Nato-option jälkeen”. kaan Euroopassa – näytä olevan. Yksinäinen pieni kansakunta, joka on vailla liittolaisia, on silloin helposti alttiina vaaroille. Sellaisille vaaroille, jotka rajaavat maan toimintavapautta ja sen mahdollisuuksia vaalia omia elintärkeitä etujaan. Näin ajatellaan myös Norjassa ja Tanskassa, myös puolueettomuuspolitiikastaan kuuluisassa Ruotsissakin. Nyt me tiedämme sen miten laaja-alaista ja erittäin salaista puolustusyhteistyötä Ruotsi teki amerikkalaisten kanssa ”kylmän sodan” aikana.”
Costa Alegre 17 Mun kaupunki kertoo nuoren ajautumisesta huumeiden ja rikosten valtakuntaan Sinikka Halttunen Katselin Mun kaupunki -elokuvaa sosiaalityöntekijän silmin. Tuollaistahan se elämä huumeiden ja rikosten maailmassa on. Tosin vankilakohtaukset eivät vaikuttaneet uskottavilta. E lokuva pohjautuu tositapahtumiin eri aikakausina. Tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun laman seurauksiin ja nuorten jengiytymiseen. Ensi-ilta oli tammikuussa Kemissä, sillä tapahtumat ja kuvaukset sijoittuvat sinne. Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Joonas Pirttikangas, joka on tunnettu hahmo indie-elokuvien piirissä. Elokuva tuntui pitkitetyltä, mutta niinhän myös nuori kokee tilanteen, jossa hän on kiinni henkensä kaupalla huumeissa ja rikoksissa. Pelko on vallitseva tila, sillä välinpitämättömyys johtaa helposti kuolemaan. Väkivalta on keino selvitä. Elokuvan on tuottanut Hepola Films, ja se tehtiin vain 20 000 euron budjetilla. Pääosaa esittää Marcus Lukkarila. Sivurooleissa nähdään Jere Saarela, Marko Salminen sekä Henri Finström. Kuvaajana toimi Esa Jussila. Monet näyttelijät ovat paikallisia nuoria. Olen tyytyväinen roolisuoritukseeni tatuoijana, Salminen kertoo ennen elokuvan alkua. On mukava työskennellä samojen henkilöiden kanssa jatkossakin, hän kertoo sivuroolistaan ja tunnelmistaan toisessa elokuvassaan. Uusi ?lmi on kuvausvaiheessa. (Lue myös Salmisenhaastattelu Costa Alegre 4/2022) Salminen on hoitanut myös elokuvan levitystä maakuntiin, BioRexiin ja Finnkinoon. Sitä kautta hänelle on tullut uusia kontakteja työskennellä jatkossakin. Salmisen sisko Mari oli järjestänyt tilaisuuden Harry’s Lounge & Kicheniin. Kaikkiaan Torreviejassa elokuvan näki kolmisenkymmentä katsojaa kahdessa esityksessä. Marko ja Mari Salminen tarkastelivat elokuvailtaan tulijoiden nimilistaa. Marcus Lukkarila esittää pääosaa elokuvassa Mun kaupunki.
18 Costa Alegre Sakari Kuosmasen keikka Otava Lounge & Bar -ravintolassa myytiin hetkessä loppuun.
Costa Alegre 19 Ilta huipentui upeaan Finlandia-hymniin Mika Lindqvist Muusikko ja näyttelijä Sakari Kuosmanen esiintyi Torreviejassa kahdesti lokakuun lopussa. Molemmat keikat varattiin hetkessä loppuun. Esiintymiset täällä eivät olleet hänelle ensimmäisiä. Tapahtuma oli lämminhenkinen ja Kuosmanen höysti kappaleitaan kevyillä välispiikeillä. Savolaishuumori puri Espanjan Costa Blancalla. Sakari ”Saku” Kuosmanen syntyi syyskuussa 1956 Helsingissä. Itse asiassa kävin siellä suurin piirtein vain syntymässä, Marian sairaalassa, artisti toteaa. Nyt Kuosmanen on asunut jo yli 20 vuotta 21 000 asukkaan Siilinjärvellä, joka sijaitsee parikymmentä kilometriä Kuopiosta pohjoiseen. Muita Siilinjärvellä vaikuttaneita tai asuvia ovat muun muassa Atik Ismail, Ari-Pekka Nikkola ja Jyrki Katainen. Otava Lounge & Bar oli tupaten täynnä keikan alkaessa iltakahdeksalta. Kuosmanen veti sen leppoisaan tyyliin. Taiteilija sai yleisön mukaansa jo varhaisessa vaiheessa. Tutuissa biiseissä yleisö osasi sanat ulkoa, ja artisti antoi joitakin kertoja ravintolaväen hoitaa lauluosuudet hersyvällä tavalla. Pieni sydän -laulussa sanat ”kuinka paljon mahtuu pieneen sydämeen” kääntyivät toviksi edesmenneen Jope Ruonansuun kunniaksi versioon: ”kuinka paljon mahtuu pieneen Hiaceen”. Tapani Kansa sai oman mainintansa aikansa ylinopeussakoista, kun R-A-K-A-S -laululle sopivammaksi versioksi ehdotettiin R-A-T-S-I-A -nimeä. Myös Mikko Alatalo mainittiin, kun hän oli tehnyt paremman lauluversion Puuhamaasta kuin Kuosmanen, jonka ehdotus oli palautunut bumerangina. Liekö tarina urbaania legendaa? Elokuvarooleja... Kuosmasen läpimurtoelokuva oli 1985 Aki Kaurismäen ohjaama Calamari Union, jossa hän näytteli Frank Armotonta, yhtä viidestätoista Frankista, jotka lähtevät vaeltamaan Kalliosta Eiraan. Hän on esiintynyt kaikkiaan parissa kymmenessä elokuvassa. …ja ravintoloita Kuosmanen tunnetaan myös ravintoloitsijana. Ravintoloita on ollut Kuopion matkustajasatamassa, Lempäälän Ideaparkissa, Nuorgamissa ja Playa del Inglesissä. Nyt olen ravintolaton mies, hän huokaa tyytyväisen oloisena. Ravit ja jalkapallo Savolainen mies on kiinnostunut myös raviurheilusta ja on joskus ollut mukana joissakin kimppahevosissakin. Seuraan yhä raveja, mutta tuskin lähden enää omistajaksi. Eräs taiteilijan intohimo on myös jalkapallo. Ja mikäpäs muukaan on suosikkijoukkue kuin tällä kaudella tuplamestaruuden voittanut Kuopion Palloseura. Banzai! Kuosmanen tuulettaa KuPS:n menestystä. Musiikkialalla hän on toki sooloartistina tuttu, mutta myös yhteistyöt Sleepy Sleepersin ja Leningrad Cowboysin kanssa ovat kaikkien muistissa. Myös Juice Grand Slamin kanssa yhteistyöt sekä omat bändit tulevat mieleen. Musiikkiin erikoistunut tietokirjailija Tommi Saarela kirjoitti hänestä vuosi sitten lokakuussa julkaistun elämäkertakirjan Ihana elämä. Loppuhuipennus Kahden setin ja noin kahden tunnin keikalla kuultiin tuttuja Kuosmasen lauluja kuten Rakkauden haudalla, josta yleisö selkeästi liikuttui kyyneliin. Hersyvää naurua porukan joukossa oli havaittavissa ”han tavallinen Juha”-laulun kohdalla ja varsinkin esispiikeissä ennen biisejä. Ilta huipentui Jean Sibeliuksen säveltämään Finlandiahymniin. Tyytyväinen yleisö osoitti kiitoksensa seisaaltaan taputtaen. Jotkut kysyivät Torreviejan keikan jälkeen illan biisilistaa. Taiteilija hymähti. Ei minulla sellaisia ole. Sooloesiintyjänä aistin yleisöä ja soitan lauluja sen mukaan. Kun on bändikavereita, on se vähän vaikeampaa, kun heillä ei ole tietoa seuraavasta musiikkikappaleesta, hän kertoo.
20 Costa Alegre H än on haavoittunut enkelini. Syvien, voimallisten tunteitteni kohde. Tyttäreni, tärkeimpäni on sairastunut enkä voi asialle mitään. Ei kukaan muu voi kuin hän itse. Ja itse hän ei halua. Avioliittoni on voimassa vielä kolme viikkoa. Vaimo muuttaa uuden miesystävänsä kanssa Saksaan, jossa mies perustaa työnantajalleen paikallisen konttorin. En olisi halunnut luopua vaimostani, mutta en halua olla rakastamalleni ihmiselle esteenä. Olenko liian kiltti? Kiltit syödään viidakossa. Vaimo käytti kiltteyttäni raa’asti hyväkseen ja niinpä hävisin joka käänteessä. Ehkä ainoana lohtuna, valona synkkyydessä koin sen, että vaimo suostui jättämään tytön minulle ”ainakin toistaiseksi”, kuten hän ilmaisi. Rasite tyttö vaan olisi uutta, hienoa, keskieurooppalaista elämää perustettaessa. Meidät sopii hyvin unohtaa tänne maailman laitamille, periferiaan. Korut, turkikset ja Porsche olisivat hänen tulevaisuutensa. Ei, olen vain katkera, ei hän tuollainen ole, toivottavasti. Ja antoihan hän minulle maailman suloisimman olennon. Meidät sopii hyvin unohtaa tänne maailman laitamille, periferiaan. Tuo olento pitää nyt pelastaa. Ennen kuin sairaus kalvaa hänet olemattomiin. Vaaleat kiharat reunustavat kavenneita, kalpeita kasvoja. Hänen yhdeksän ikävuottaan ovat olleet onnellisia, mutta nyt nämä viimeisimmät kuukaudet ovat raunioittaneet häntä. Syytä ei tiedetä – jokin vetää häntä syvyyteen. Hän on luovuttamassa. Huomattavan osan yhteisistä varoistamme on vaimoni viemässä mukanaan. Sanoo vaan ”So ist das Leben”, sellaista elämä on, uudella hienolla kielellään, kun kerron, että tiukoilla tulisimme olemaan tytön kanssa taloudellisesti. Silitän tytön hiuksia iltahämärässä. Hänen pitäisi saada nukuttua. Syöminen ja nukkuminen ovat melkein jääneet häneltä. Koetan vielä, taas kerran kysyä: Mikä sinulla on? Miksi olet niin allapäin? Kerro minulle, olen niin huolissani sinusta. – Enkeli kielsi kertomasta – silloin kun minulla oli kova kuume. – Etkö edes minulle voi? Kielsikö minullekin kertomasta? Tyttö miettii tovin. Sitten vastaa: – Ei se niin sanonut. Mutta se sanoi, että minun pitää lo-pettaa eläminen. Kun äitikin minut hylkäsi. Paitsi jos se tulee uudestaan ja pyytää jatkamaan elämistä. Jos se tulee! Sen on tultava – enkelin! Minun on järjestettävä se, en voi jättää sen varaan, että tyttö itse ”näkee” sen. Miten – miten minä voin enkeliksi muuttua tai sellaisen loihtia? Rintakipuni on yltynyt hurjaksi. Lääkäri varoittaa, että lapsena sairauden vioittama sydämeni ei kestä mitään ylimääräistä. Minulla on nyt suunnitelma. Illalla jätän tytön huoneen ikkunan vähän raolleen. Tiheä hyttysverkko estää sen paljastumisen. Lisäksi lasken sälekaihtimen, mutta jätän sen rakosilleen. Tyttö on kuumeessa ja tiedän, että ennen nukahtamista hän on tiedostamisen rajamailla, unien valtakuntaan saapumassa. Kun olen käynyt silittämässä kuumeista poskea hyvän yön toivotukseksi, hiivin hiljaa ulos ja varastohuoneeseen. Pukeudun valkoiseen lakanaan ja kuljen hitaasti, kuin leijaillen tytön ikkunan ohitse ja sitten takaisin, pysähtyen sen taakse. Sanon rauhallisesti, juhlallisesti: – Nyt, rakas tyttö, ystäväni, sinun pitää alkaa jatkaa elämääsi. Autan sinua voimistumaan. Pienen tauon jälkeen toistan vielä: – Alat nyt jatkaa elämääsi. Paranet ja tulet iloiseksi. Minä poistun nyt tästä, mutta muista minua sinun parantajanasi. Minä suojelen sinua niin kuin vain suojelusenkeli suojelee, vaikka et aina minua näkisi. Vetäännyin pois ikkunan takaa, taas kuin leijaillen. Vaan kulman takana kompuroin lakanan liepeeseen ja kaadun pahasti, lyöden rintakehäni kiveen. Kuulen rusahduksen ja tunnen kovan kivun kylkiluissani, mutta myös syvemmällä rinnassa. Pelkään, että nyt sattui pahasti. Aamulla rinnassani on monenlaisia kipuja. On vaikea hengittää. Mutta tyttö – hänen tilansa näyttää kääntyneen parempaan. Hän on pirteä ja iloinen. – Isä, hän sanoo, – minä varmaan paranen pian. Minun suojelusenkeli sanoi minulle. Joudun raahautumaan lääkäriin sietämättömien kipujen takia. Hän lähettää minut välittömästi ambulanssilla sairaalaan, jonne joudun jäämään letkut käsivarsissa. Parin kylkiluun murtuminen on pikkuvaiva – sydämeni on pettämässä, heikko kohta repeytyi nyt korjaamattomasti. Tytön äiti on tullut avuksi. Ottaa lapsen hoitoonsa. Tyttö on jo lähes terve. Täynnä elämää, elämän kaipuuta. Tulevat sairaalaan katsomaan minua, hyvin heikkoa sydänvikaista. – Sinä olet nyt terve, vaan minä en ole, sanon tytölle, joka on ainut asia, joka minua enää kiinnostaa. – Äitisi huolehtii sinusta tästä eteenpäin. Minä en enää voi, sydämeni ei enää kestä. Oletko valmis? hän kysyy vakavana. – Isä, vastaa tyttö, pitäen kädestäni kiinni, – jospa enkeli parantaa sinutkin. – Niin, vastaan, – mutta jos en parane, niin muista aina, että sinulla on suojelusenkeli. Olen saanut olla mukanasi ja tulen aina olemaan – kuljen enkelisi kanssa käsikkäin, seuranasi. Ja vanhempana voit ajatella, että me olemme yksi ja sama, minä ja sinun enkelisi. Kun vieraani ovat poistuneet, joudun armottoman kivun takia kutsumaan lääkärini: – Oletko valmis? hän kysyy vakavana, – En voi sinua auttaa. Luulen, että luopuminen tulee pian. – Valmis aloittamaan ikuisuuden olen, hengähdän tuskaisena, – mutta luopumisesta ei puhuta. Luovutin elämän jo hänelle, jolle se kuuluu ja joka sitä paljon enemmän tarvitsee. Kipu alkaa hellittää. Tai paremminkin: tunnen poistuvani kivusta. Tarttuiko joku käteeni? Lempeästi kuin lämmin villava usva hän valtaa minut… vie minut… alan ymmärtää… Käsikkäin – itsehän sen sanoin – käsikkäin… Novelli