Sisältää: Maisemakauneuden oikeusturva, Pekka N11orteva 1 Muuttuva nisäkäseläimistömme 1. Petoeläimet . Postisiirto 6882. 3 Liito-orava, Pertti Sulkava. Lapinlahdenkatu 29 B 22, Helsinki 18. 31 Uutisia ja tiedoituksia . 1968 aikana kuutena numerona. 15 Neuvostoliiton luonnonsuojelualueet, J11ri Amt11rja11 19 Viimeinen erämaa pelastettava! Urpo H ä)'ri11en 21 Luonnon kemialliset saasteet J. Suomen Luonto ilmestyy v. Siinä esitetään (vasemmalta oikealle) seuraavien eläinlajien jäljet: näätä, karhu, susi, ahma, ilves, minkki ja saukko. Toimituskunta : mets.hoit. 34 SL Y:n toimintakertomus vuodelta 1967 37 Kirjallisuutta . 64 37 19. Reino Kalliola, fil.kand . Puh. Vuosijäsenmaksu 8 mk, opiskelijat ja koululaiset 5 mk, ainaisjäsen 160 mk. Paavolainen, mets.hoit. 3 artikkeliin. Muistakaa ilmoittaa heti osoitteenne muutoksesta. Toimisto avoinna arkisin klo 913. Kari iVfusta11oja, varat. Kansilehti liittyy s. E .-P. Toimitus: dos. Tilaushinta vuonna 1967 on myös 8 mk. Twvo Suominen (toimitussihteeri). Kannen on piirtänyt taiteilija Urpo Huhtanen.. Pekka Nuorteva (vastaava), prof. Lehti jaetaan Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen jäsenille jäsenmaksua vastaan. 1\1a1ti Helmi11e11, E rkki P11/liai11e11 ja Kai IIYest111a11 . Viljelysten ja vesistöjen elohopeaongelma, Malli Helminen 29 Petolintukysely jatkuu ja laajenee 31 Uusille ja vanhoille jäsenille . Teuvo Suominen. Jäseneksi ilmoittautuminen (nimi, arvo tai ammatti ja postiosoite) kirjeitse tai puhelimitse. 42 Virallisen luonnonsuojelun alal ta 45 Summaries of the Main Articles in this Issue 46 Tämän numeron artikkelien kirjoittajat . Pentti Sala11terä, agronomi Jo/Ja11 Standerlskjöld ja fil.kand . 47 Julkaisija: Suomen Luonnonsuojeluyhdistys r.y
Niillähän ei ole käytännöllisesti katsoen mitään merkitystä valtakunnallisessa voimantuotannossa. kuluttajille edullisemmiksi ja sähköstä perittävä hinta siirtyy toisten kuluttajien maksettavaksi. Runsaasti huomiota herättäneen oikeudenkäynnin täten saamaa lopputulosta on pidettävä luonnonsuojeluaatteen voittona. SUOMEN LUONTO No 1 1968 27. Kyseessä on itse asiassa vain var1. Tällaisia tariffipoliittisia pikkuvoimaloita rakentamalla on kuitenkin tuhottu paljon koskiluontomme kauneusarvoja mm. Toivottavasti tätä vastalausemahdollisuutta käytetään vastaisuudessa niin ponnekkaasti, että siten saadaan estetyksi luontomme kauneusarvoja kuluttavat, mutta köykäisille kansantaloudellisille perusteille pohjatut suunnitelmat. Niinpä esimerkiksi saarijärveläisiltä uhataan Lehunkosken lisäksi riistää myös Huopanankosken luonnonkauneus. Rakkaaksi käyneen kauniin maiseman menetystä ei ole korvattu, vaikka juuri tällainen menetys onkin usein iskenyt maanomistajan mieleen kipeimmät haavat. Kysymyksessä on ennakkopäätös, jonka mukaan jokaisella suomalaisella on oikeus saada korvaus omistamansa maiseman turmeltumisesta. Näin ehkä vihdoinkin loppuu pienten n.s. >>tippavoimalaitostem> rakentaminen. Korkeimman oikeuden nyt tekemä päätös antaa maanomistajalle mahdollisuuden esittää taloudellisesti painavan vastalauseen maiseman kauneutta uhkaaville hankkeille. Aikaisemminhan korvauksia on maksettu vain aineellisten arvojen menettämisestä. VUOSIKERTA Maisemaka uneuden oikeusturva Pekka Nuorteva Marraskuun kuudentena päivänä 1967 teki Korkein oikeus päätöksen, että maanviljelijä Vihtori Tapperille ja hänen vaimolleen Aino Tapperille on maksettava korvaus Saarijärven Leuhunkoskeen rakennetun voimalaitospadon aiheuttamasta maiseman esteettisten arvojen tuhoutumisesta. Maisemien kauneusarvon mittaaminen rahassa saattaa merkitä lisääntyneitä vaikeuksia voimataloudellisten hankkeiden toteuttamiselle. Niiden tuottamaa sähköä käytetään pääasiassa vain energiankulutuksen huippuarvojen alentamiseen, jolloin suurvoimayhtiöiden laskutusperusteet muuttuvat k.o. Tappereiden Leuhunkoski ja tällaista rakennustoimintaa on suunniteltu jatkettavaksi. Olisi kuitenkin väärin tämän perusteella tulkita Korkeimman oikeuden päätöstä kansantaloudellisen kehityksen jarruksi
Vuorossa ovat m.m. 2. äiden hankkeiden päätarkoituksena on lisätä koskissa jo nyt olevien voimalaitosten tehoa ja saada siten sähköä halvemmalla kuin atomivoimaloista. Rantamaisemien kauneusarvot joutuvat ilmeisesti melko piankin intressivertailupuntariin, sillä suun osa järvistämme on tarkoituksena muuttaa säännöstelyaltaiksi. Maisemien kauneuden rahalliseen mittaamiseen on löydettävissä muuan objektiivinen peruste: Oma ranta ja kaunis maisema lisäävät palstan kuin palstan myyntiarvoa. Rannallisen ja rannattoman tai vaihtoehtoisesti kauniin ja ruman palstan välinen hintaero on epäilemättä tulkittava juuri maiseman virkistyskäyttöarvoksi tai sen kauneuden arvoksi. hemmin huomiotta jääneiden kansantaloudellisten arvojen ottaminen nrnkaan oikeudellisiin intressivertailuihin. Samalla ehkä huomataan myös tehokkaan maisemanhoitokoulutuksen tärkeys teknillisen alan korkeakouluissa. Näin toimiessaan he eivät turvaisi vain omaa etuaan, vaan samalla puolustaisivat kaikille suomalaisille rakkaan isänmaan kauneutta kaikkien nautittavaksi. Tulevaisuuden suomalaisilla tuskin olisi mitään sitä vastaan. Tällöin ehkä monikin vielä rakentamaton vesistö tai vesistön osa säästyisi. Jos rakennushankkeen suunnittelija vastaisuudessa tietää maiseman turmeltumisesta aiheutuvien vaurioiden kustannukset, on odotettavissa, että rakenteet ja toimenpiteet suunnitellaan luontoon mahdollisimman hyvin sopeutuviksi. Ylikansoitetussa maailmassa tämä arvo o n lisäksi nopeasti kohoamassa. Tämän vuoksi on tärkeätä, että maanomistajat jo vapaaehtoista sopimusta solmiessaan tai viimeistään katselmusvaiheessa liittävät korvausvaatimukseensa myös maisemallisten arvojen turmeltumisesta aiheutuvat tappiot. On erityisesti huomattava, että Korkeimman oikeuden päätös voi suojata maisemia vain jos maisemakauneuden omistajat pitävät puoliaan. Jos kustannuslaskelmissa kuitenkin otettaisiin muiden kustannusten ohella huomioon myös maiseman turmeltuminen, niin voi olla, että monien kannattavuusrajalla olevien allashankkeiden avulla saatava energia ei sittenkään tulisi halvemmaksi kuin ydinvoimaloista saatava. Siitä saadaan ainakin oikea suuruusluokka maiseman kauneusarvolle. Laajalla, kaikki arvot tasapuolisesti huomioon ottavalla kokonaissuunnittelulla päästään varmaan parhaaseen lopputulokseen yhteiskuntamme kehittämisessä. Mitä enemmän painoa tässä suunnittelussa annetaan sosiaaliselle luonnonsuojelulle, sen viihtyisämmäksi muodostuu jokapäiväinen ympäristömme. Kymijoen vesistön latvaosien ,arvet. Tässäkin asiassa on todettava yhteiskunnan kehitykselle olevan onnetonta, jos jokin talouselämän ala tehdään >>pyhäksi lehmäksi>>, jonka alttarille kaikki muut arvot uhrataan. On nimittäin muistettava, että maisemien kauneudella on virkistäytymisen ja matkailun palvelukseen alistettuna huomattava kansantaloudellinen arvo
Taantuminen alkoi 1870-luvun lopussa, ja vuoteen 1900 mennessä karhut oli työnnetty Lapin perukoille ja itäiselle raja-alueelle. Muuttuva nisäkäseläimistömme I • Petoeläimet Piirrokset: karhu, susi, ah!J'Ja, ilves, niiätäja supikoira: Urpo Huhtanen (teoksesta" Metsästys", WSOY); minkki ja vesikko: Ilkka Koivisto Muutaman viimeksikuluneenkin vuosik:Jv1111enen aikana Suomen nisäkäseläimistiissä on tapahtunut suuria muutoksia. f \ KARHU Erkki Pulliainen Karhun levinneisyyden taantuminen Suomessa tapahtui samanaikaisesti suden ja ahman levinneisyysalueitten pienentymisten kanssa. Ehkä karhun kohdalla merkittävimmät kannassa tapahtuneet muutokset ovat koskeneet yksilömääriä. Tämän lisäksi ilmeisesti yksi karhu elelee PohjoisSavossa. 1950-luvun lopulla arvioitiin Suomen karhukannan kokonaismääräksi noin 400 yksilöä. Karhun levinneisyysalue käsittää nykyisin E nontekiön kunnan itäisimmän osan, Utsjoen kunnan eteläisimmän kolkan, suurimman osan Inarin kuntaa Norjan vastaiselta rajalta itäiselle valtakunnanrajalle, Kittilän ja Sodankylän kuntien pohjoispuoliskot, Savukosken ja Sallan kunnista suurimmat osat, Kuusamon, Suomussalmen ja Kuhmon kunnat, Posion ja Taivalkosken kuntienitäosat, mahdollisesti pienen alueen Sotkamon kunnasta sekä PohjoisKarjalassa Pielisjärven ja Ilomantsin kunnat ja osia Valtimosta ja Tuupovaarasta. Vuoden loppupuolella julkaistaan kir:foitttksen toinen osa, joka käsittelee muita nfräkkäitii. Viimeksi mainittu tekijä näk:Jy erityisen selvästi petoeläinten kohdalla, jotka ovat tämänkertaisen kir:foituksen aiheena. K19alan tutkimusten mukaan karhun levinneisyysalueessa tapahtui jossain määrin laajentumista tämän v uosisadan kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana, mutta viimeiset lähes neljäkymmentä vuotta ovat merkinneet jokseenkin vähäisiä muutoksia karhun levinneisyysja esiintymisalueisiin. Suurimman osan näistä vnmtoksista on aiheuttanut ihminen, joka on istuttanut maahan 11usia lo/~ia, nn,uttanut toisten elif!Jmpäristiiä ja jär:festelmäffisesti hävittäf!)'t eräitä lo/eJa. Tätä määrää ovat olleet lisäämässä idästä vaeltavat yksilöt ja luontainen kannanlisäys, kun taas kantaa on vähennetty pää3. Karhujen häviäminen tapahtui nopeasti Sisä-Suomen järvialueelta, kun sen sijaan kehitys oli jonkin verran hitaampaa Suomenselän alueella
Vuosina 194951 Suomessa tavattiin tavanomaista enemmän susia. Vuosittain saaliiksi saatujen karhujen määrät ovat 1960-luvulla vaihdelleet normaalisti 50 ja 75 välillä, mutta vuonna 1966 saavutettiin huippuluku, 97 karhua. Lienee varovaisen viisasta sanoa, että karhuja lienee maassamme tällä hetkellä varmuudella yli 100 yksilöä, mutta tuskin läheskään 200 yksilöä. Myös paikoin Inarin itäosissa on käynyt näin. Suhteellisen hyvä karhukanta löytyy lisäksi vielä Enontekiön, Kittilän ja Inarin kuntien raja-alueilta. Kun tähän määrään lisätään se karhumäärä, joka esiintyi tutkitun alueen ulkopuolella, lähinnä Sotkamon, Valtimon, Taivalkosken, Posion, Savukosken (eteläosissa), Sodankylän ja Kittilän kuntien alueilla, saadaan karhujen kokonaismääräksi Suomessa noin 120-130 yksilöä. Oman lukunsa karhujen joukossa muodostavat ne yksilöt, jotka esiintyvät aina Perämeren rannikolla ja Pohjois-Savossa saakka, siis suhteellisen kaukana karhun varsinaiselta levinneisyysalueelta. Ne liikkuivat Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa, mutta osa vaelsi aina Eteläja Länsi-Suomeen saakka. Vuoden 1967 alussa karhuja arvioitiin olevan maassamme noin 200 yksilöä, mikä määrä lienee ollut jossain määrin liian korkea. Vähitellen susi karkoitettiin Lapin perimmäisille tuntureille, joskin vaeltavia susia esiintyi jatkuvasti aina Eteläja Lounais-Suomessa saakka. Suden historia Suomessa toisen maailmansodan jälkeen ansaitsee edellistä tarkemman selvityksen, koska siihen liittyy paljon sellaisia ilmiöitä, joilla on laajempaakin kantavuutta. Kun mainittuna vuonna saatiin kantaan muuttoliikkeen kautta 46 karhun lisä ja kun luonnollinen kannanlisäys (poikastuotto on noin 9 % luokkaa) otetaan huomioon, olisi siis kannasta tapahtuneen poiston ja sen saaman lisäyksen pitänyt olla kuta kuinkin tasapainossa. Sen sijaan karhut ovat voimakkaasti vähentyneet Utsjoelta, Koillis-Lapista ja Kuusamosta. Toisen maailmansodan jälkeen susi esiintyi pesivänä enää vain muutamilla tuntureilla Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa, ja sen esiintymisalue käsitti osia Sodankylän, Savukosken, Sallan, Posion, Kuusamon, Pielisjärven ja Ilomantsin kunnista. Joulukuussa 1967 laadittu arvio syksyllä talvehtimaan menneistä karhuista antoi nimittäin tulokseksi itärajaan rajoittuvilla tutkimusalueilla noin 80-85 yksilöä. Syynä tähän karhujen poikkeuksellisen suureen kaatomäärään oli erinomaisella hankikelillä suoritettu moottorikelkkametsästys. Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että nämä yksilöt ovat joko emottomia nuoria pentuja, jotka eivät pysty hakeutumaan talvipesään ilman emoa, tai sitten vanhoja, huonossa ravitsemustilassa olevia karhuja. Vuoden 1966 karhusaalis ylitti ainakin sadalla prosentilla kannan tuona vuonna saaman lisäyksen sekä muuttoliikkeen että luonnollisen lisäyksen kautta. päivään saakka. 4 SUSI Erkki Pulliainen Vuonna 1880 suden levinneisyysalue käsitti vielä koko maan, mutta petoihin kohdistuneen vainon ja asutuksen leviämisen johdosta alue supistui voimakkaasti ja käsitti v. 1900 alueen Perämeren korkeudelta pohjoiseen sekä osia Pielisjärven ja Ilomantsin kunnista. Suomen karhurikkainta aluetta on tällä hetkellä Pohjois-Karjala (lähinnä Ilomantsi) ja KuhmonSuomussalmen alue. Karhu on rauhoitettu lokakuun 16. Jo tuolloin havaittiin susia myös Virolahdella. Aina silloin tällöin muutama susi vaelsi länteen ja lounaaseen.. päivästä huhtikuun 15. Nämä sudet tulivat Virosta, jossa sudet olivat juuri näinä aikoina nopeasti levittäneet asumaaluettaan. Vuosina 195258 susien esiintymisalue käsitti Pohjoisja Koillis-Lapin lisäksi PohjoisKarjalan itäisimmän osan. Vuonna 1967 nimittäin saatiin saaliiksi varmuudella 54 karhua. asiassa metsästämällä
Keväällä pesimiskautena susien liikehtimiset vähenivät, mutta kesällä sitä mukaa kuin poikaset kasvoivat, sudet laajensivat liikkumisaluettaan. Susien runsastumisen ItäEuroopassa aiheutti lähinnä kaksi asiaa. 5. Kartassa esitetään pisteillä 89 :n vuonna 1966 kaadetun karhun tappopaikat. Distrib11tio11 of bear i11 Fi11la11d i11 the ear{y 188O's (Iines). Vuonna 1961 susien esiintymistä Pohjois-Karjalassa voitiin seurata varsin tarkoin kuukaudesta toiseen. ·vuonna 1960 susia koskevat havainnot lisääntyivät sekä kesällä että talvella. Kun eläinkannantiheys tietyllä alueella nousee määrätyn rajan yli, pyrkii laji levittäytymään ympäröiville alueille. D11ri11g 1966 altogether 97 bears were killed, 89 of which are i11dicated 011 the map ,vith dots. Distrib11tio11 of ,volf i11 Fi11l011d i11 1880 (Iines) . Vuosina 1959-63 havaittiin ensin PohjoisKarjalassa ja sittemmin Kainuussa voimakas idästäpäin tuleva susiekspansio. Tämä ekspansio kuului osana kautta koko Euroopan itäja länsiblokin välisen rajan ulottuneeseen vastaavaan ilmiöön. Vuonna 1958 susia esiintyi alueella vain talvella, mutta seuraavana vuonna susia ilmestyi rajan tälle puolelle myös kesällä. Kartassa on esitetty pisteillä ne paikat, joissa susia tapettiin vuosina 1966 ja 1967. Toisaalta lainsäädännöllisin keinoin estettiin susien metsästys siinä määrin, että vuotuinen kannan lisäys oli suurempi kuin siitä tapahtunut poistuma. Loppukesästä nähtiin aikuisten susien mukana myös pentuja. Syksyllä susiVuonna 1880 suden levinneisyysalue käsitti koko Suomen (viivoitus). Vain idässä ja pohjoisessa oli yhtenäinen esi intymisalue (viivoitus). Pohjois-Karjalassa susiekspansiota voltun seurata asteettain lajin vuotuisen elämänrytmin valossa. Vuonna 1966 maassa kaadettiin kaikkiaan 97 karhua, mikä johtui poikkeuksellisen edullisista pyyntiolosuhteista keväällä ja moottorikelkkojen käyttämisestä metsästyksen apuvälineenä. 1880-luvun alussa karhu oli hävitetty suurimmasta osasta Länsi-, Keskija Etelä-Suomea. The dots indicate wolfs killed in 1966 anti 196 7. Kautta koko Itä-Euroopan sekä kotieläimiä että villiriistaa oli riittävästi, joten ravinto ei muodostunut kannantiheyttä rajoittavaksi tekijäksi. Tämä eläinkannoille tyypillinen ilmiö johti myös suden leviämisyritykseen Itä-Euroopasta länteen. Talvella sudet liikkuivat suhteellisen kaukana sisämaassa
87 kertaa sudet tulivat euvostoliitosta Suomeen ja päinvastaiseen suuntaan sudet kulkivat 71 kertaa. 7 näistä susista ammuttiin Suomen puolella. Tämän tilaston mukaan muuttoliike osoitti siis Suomelle 16 suden lisäystä. Pielisjärven ja Ilomantsin rajavyöhykkeellä on maan eteläisin ahma kanta. äin on tapahtunut myös Kemijokivarressa aina Savukoskelle saakka. Erikoisen huomionarvoista on, että koko Pohjois-Lapin alueella todettiin 5 suden tulleen idästä Suomeen ja neljän menneen takaisin. Utsjoelta ahma on niinikään käytännöllisesti katsoen hävitetty. Enontekiöllä ahmoilla on vielä muutamia saarekkeisia esiintymispai kkoja. Tuolloin ahman levinneisyysalueeksi maassamme muo6 dostui Pohjois-Karjala, Kainuu, Perä-Pohjola ja Lappi. Syy tähän oli yksinkertainen: Suomen puolella esiintyneet sudet tapettiin lähes poikkeuksetta. Kun nämä vaeltavatkin yksilöt otetaan mukaan laskuihin, niin maamme ahmakannan yksilömäärä vuoden 1967 joulukuussa lienee ollut noin 60-70 paikkeilla. Aineiston lähempi tarkastelu osoittaa, että Virolahdella tuli jäätä pitkin kaksi sutta Virosta, joista toisen paluujäljet havaittiin. J oulukuussa 1967 tehdyn arvioinnin mukaan oli maassamme susia seuraavasti: koko Pohjois-Lappi 23 sutta (IvalojokiRepojoki alueella), Koillis-Lappi 5, Kainuu 12 ja Pohjois-Karjala 6 sutta (näistä ammuttiin kaksi tammikuussa 1968). Lisäksi susia on havaittu muuallakin itärajan tuntumassa Ilomantsista Inariin saakka. Myös ahman kohdalla oman lukunsa muodostavat vaeltavat yksilöt. Vuosina 1964--67 susien esiintymisen painopiste maassamme on ollut Kainuussa, Kuusamonja Suomussalmen rajamailla. AHMA Erkki Pulliainen Ahman levinneisyysalueen nopea taantuminen maassamme tapahtui viime vuosisadan kahden viimeisen vuosikymmenen aikana. Kenttätutkimuksen mukaan niiden lukumäärä joulukuun alussa oli 14. 1900-luvun kuuden ensimmäisen vuosikymmenen aikana ahma on hävinnyt pois Torniojokilaakson tuntumasta. Kainuussa vastaava luku oli 7 ja Koillis-Lapissa 5. Myös Kainuussa ahmoja esiintyi kautta koko rajavyöhykkeen siellä täällä. Yksinomainen syy tähän on ollut erinomaisen voimakas ja tehokas. Vuoden 1967 lopussa maamme parhainta ahma-aluetta olivat Inarin ja Saariselän tunturialueet. Niitä on tavattu aika ajoin Eteläja Länsi-Suomessa. Kaiken kaikkiaan valtakunnassa oli noin 25 sutta, joista vain muutama yksilö oli muualla kuin itärajan välittömässä läheisyydessä. Muualla kaakkoisella raja-alueella ei havaittu susia. Vuoden 1967 11 ensimmäisen kuukauden aikana todettiin valtakunnan itärajalla kaikkiaan 158 susien suorittamaa rajanylitystä. Pohjois-Karjalassa saatiin 2 sutta enemmän kuin menetettiin. Ruotsin ja orjan vastakkaisilla rajoilla susien liikehtimiset ovat lähes tyystin loppuneet. Toisaalta myös Neuvostoliiton puolella valtion toimesta susia pyydystettiin entistä runsaammin. Tämä lienee eteläisin piste, missä ahmoja on tavattu vuosikymmeniin. Vuonna 1962 susiekspansio jo jossain määrin vaimeni ja seuraavana vuonna voidaan katsoa Pohjois-Karjalan susiekspansion olleen ohi. Tammikuussa 1968 ammuttiin Sippolassa vanha urosahma. laumat liikkuivat laajalla alueella, kunnes lokakuun jälkeen ne siirtyivät osittain Neuvostoliiton puolelle. Savukosken ja Sallan rajavyöhykkeillä ja niiden tuntumassa esiintyi kymmenkunta ahmaa. Nopeinta ja suurinta ahmakannan yksilömäärän pieneneminen viime vuosina on ollut Koillis-Lapissa ja Saariselän ja Inarin tunturialueilla, joilla kuitenkin on vielä jäljellä kohtalainen kanta
ln additio11, bwx are knoivn to lii-e 1101v sporadically in various parts of /he ro1111hy. Löydettyjä ahmanpesiä oli kolme, joista poikaset otettiin pois. Vuonna 1966 ilveksen metsästys oli sallittu PohjoisKarjalan läänin alueella ja vuonna 1967 itärajaan raroittuvissa kunnissa . Vuonna 1880 ahma oli hävitetty jo suurimmasta osasta LänsiKeskija Etelä-Suomea. Distrib11tio11 of /y11x in Finland in 1880 {Iines). The dots indicate places 1vhere lynx 1vere killed in 1966 and 1967. Kartassa on esitetty myös laittomasti suoritetut kaadot. ILVES Erkki Pulliainan Ilveksen esiintymishistoria Suomessa on ollut varsin monivivahteinen. Distributio11 of 1volveri11e in Fi11la11d i11 1880 (Iines). Vuoden 1967 yhdentoista ensimmäisen kuukauden aikana tämä alue sai 10 ahmaa enemmän Neuvostoliitosta kuin se luovutti. Kartassa esitetään lisäksi pisteillä ahmojen kaatopaikkoja Suomessa vuosina 1966 ja 1967. Kartassa esitetään lisäksi pisteillä ilvesten kaatopaikkoja vuosina 1966 ja 1967. Sitä esiintyi jokseenkin samoilla alueilla (viivoitus) kuin karhua. Samanaikaisesti tällä alueella tapettiin lähes 30 ahmaa. Ilvcksiä esiintyi Suomessa vuoden 1967 lopussa rajaseutujen ohella myös siellä täällä Etelä-, Keskija Pohjois-Suomessa. Susien määrän romahdusmainen väheneminen sattui lähinnä 1880-luVuonna 1880 ilveksen levinneisyysalue (viivoitus) käsitti koko Suomen lukuunottamatta Oulun ympäristöä ja pohjoisinta Lappia. The dots i11dicate the majority of wolverines killed i11 1966 a11d 1967. Erikoisesti 1880-luvulla tapahtui maamme susi-, ahmaja karhukannoissa voimakasta ja nopeaa taantumista, kuten edellä olemme todenneet. Siinä voidaan nähdä, kuinka sekä luonnossa vaikuttavat tekijät että ihminen säätelevät jonkin eläinlajin kantaa ja levinneisyysaluetta. Lisäksi tämän lajin kohdalla on aina pidettävä mielessä, että se on eteläisen faunatyypin edustaja, jonka luontainen esiintyminen Lapin pohjoisimmilla alueilla on ollut erinomaisen harvinaista. metsästys, jonka aiheuttamaa poistumaa kannasta ei ole pystynyt korvaamaan luontainen kannanlisäys eikä Suomeen suuntautunut muuttoliike Neuvostoliitosta. Inarin osalta aineisto ei käsitä kaikkia kaataja. 7. Tämä tapahtui lähinnä ihmisen toinunnan tuloksena
Tätä seuraavina vuosikymmeninä ei ilveksen levinneisyysalueiden rajoissa voitu havaita mitään merkittäviä muutoksia. Toisen maailmansodan aikana tapahtui juuri tällaista ajoittaista ilvesten määrän kohoamista. 1920-luvulla ilves oli suuri harvinaisuus maan länsi-, keskija eteläosissa. Ilveskannan elpyminen pysähtyi kuitenkin jo osittain sotavuosina, mutta erikoisesti sotaa seuranneina vuosina. Vuoden 1968 alusta lähtien laji on kokonaan rauhoitettu. Tätä suunnitelmallista eläinlajien siirtämistoimintaa saamme kiittää (tai kirota) siitä, että omankin maamme nisäkäslajisto on lisäytynyt Itä-Aasiasta kotoisin olevalla tulok. Pohjanmaalla ja Hämeessä on voitu todeta, että ilvekset ovat saaneet pentuja näillä uudelleen valtaamillaan asuinsijoilla. ': ; ! ~~: · --~--,)-~~-?/ ~vulle. Tämä lienee johtunut siitä, että susi oli ilveksen pahin vihollinen ihmisen ohella ja se oli nyt hävitetty, ja että metsästyspaine siirtyi susista ilveksiin. Ilveksiä on levinnyt 1960-luvulla myös muualle Suomeen. Susiekspansion päätyttyä ilmestyi ilveksiä jälleen runsaammin myös Pohjois-Karjalan rajavyöhykkeelle.Vuonna 1967 ilveksiä esiintyi valtakunnanrajalla se8 kä Pohjois-Karjalassa että Kaakkois-Suomessa. Vuodesta 1956 lähtien alkoi jälleen näkyä merkkejä ilveskannan elpymisestä maassamme. Tämän alueen ilvekset asuvat rajavyöhykkeellä ja sen tuntumassa, jolloin rajanylityksiä tapahtuu paljon. Sen sijaan mistään Suomen kannalta edullisesta muuttoliikkeestä ei voida enää puhua. Kuitenkin voitiin kullakin vuosikymmenellä todeta kaadettujen ilvesten määrässä ajoittaista nousua. Vuoteen 1900 mennessä ilves oli hävitetty maan länsiosista. Vähäistä ilvesten liikehtimistä esiintyy myös Torniojokilaaksosssa ja Koillis-Lapin koillisnurkassa. Tällä alueella todettiin vuoden 11 ensimmäisen kuukauden aikana 501 ilvesten suorittamaa rajanylitystä. Kummallakin näistä alueista on muutaman ilveksen pysyvä kanta. Vuoteen 1953 mennessä ilves oli hävitetty sukupuuttoon useimmilta niiltä alueilta, joilla laji oli esiintynyt edellisen vuosikymmenen aikana. 1890-luvun alussa ilveksenkin tappotilastot osoittivat kannan voimakasta vähenemistä huippukautta edeltäneelle tasolle. Vuoden 1967 joulukuussa arvioitiin maamme ilveskannan suuruudeksi noin 100 yksilöä. Aluksi muuttoliikkeen painopiste oli Pohjois-Karjalassa, mutta vuosien 195963 susiekspansion aikana se siirtyi kaakkoiselle raja-alueelle. Tätä lajia koskeneilla rauhoitusmääräyksillä ollaan pääsemässä hyviin tuloksiin. Omalta osaltaan tähän vaikutti edullisesti ilvesten vaeltaminen Neuvostoliitosta Suomeen Kaakkois-Suomessa ja Pohjois-Karjalassa. Tämä tilasto osoittaa Suomen saaneen vain yhden ilveksen enemmän kuin se luovutti. SUPIKOIRA Matti Helminen >>Faunan parantaminen» on Neuvostoliitossa käytäntöön otettu luonnonhoidollinen ammattitermi. Susikantojen romahtamisen jälkeen vuosittain kaadettujen ilvesten määrät lisääntyivät huomattavasti
Distribt1tion of marten i11 Finland i11 1948 ( dark areas) a11d in 1967 (Iines). Kun koira lähtee Näädän esiintymisalue riistantutk.imuslaitoksen havainnontekijäin ilmoitusten mukaan kevättalvella 1948 (tumma alue) ja 1967 (viivoitus). Distributio11 of raccoo11 dog i11 Fi11/a11d i11 1967 according to Siivo11en (li11es). Riistantutkimuslaitoksen keräämistä tiedustelutiedoista päätellen kaakkoisrajalle muodostui vähitellen pysyvä kanta, joka on erityisesti noin viiden viime vuoden aikana runsastunut. 9. The dots indicate discoveries outside this regio11. ,{, • ~ /~ w tf Supikoiran esiintymisalue (tumma alue) ja erilliset löytöpaikat (pyörylät) riistantutk.imuslaitoksen havainnontekijäin kevättalvella 1967 lähettämien ilmoitusten mukaan (tiedot tarkistamattomia) sekä yhtenäinen levinneisyysalue Siivosm mukaan (viivoitus). Kannan runsautta kuvaa se metsästäjien väite, että supikoirat häiritsevät ajokoirametsästystä. The dark area indicates the distribution of this species according to the observers of State Game Researcb Institute of Finland in 1967. Eräänä istutusten aiheena kerrotaan olleen supikoiran nahkojen sopivuus lentäjien turkeiksi. L. Supikoiria esiintyy rajanpinnan kunnissa Vehkalahdelta Ilomantsiin, ja runsaimman esiintymisen alue näyttää ainakin vuonna 1966 ja 1967 saatujen tietojen mukaan olevan Simpeleen, Parikkalan, Saaren ja Uukuniemen kuntien alueella. . kaalla, supikoiralla. 1934 (?) Laatokan kaakkoispuolelle ja myöhemmin myös Kuollan niemimaalle. ,,< . 1953 laatiman yhteenvedon mukaan (Suomen Riista 8) meillä oli siihen mennessä tavattu parisenkymmentä harhailevaa supikoirayksilöä. 1940-luvun puolella harhailevia supikoiria tavattiin lisäksi ainakin Keuruulla, Kuopiossa, Sodankylässä ja Enontekiöllä. Supikoira siirrettiin 1930luvulla eri puolille euroopanpuoleista euvostoliittoa, lähimmäksi meitä v. Supikoiralla oli siis alusta pitäen voimakas taipumus vaeltaa istutusalueiden ulkopuolelle. Siivosen mukaan (Suomen Riista 12, 1958) ensimmäiset supikoirayksilöt nykyisellä valtiollisella alueellamme tavattiin jo vuosina 193539 Kainuussa ja vuonna 1941 Forssassa. Siivosen v. Kaakkois-Suomen kanta ei siis enää ole rajan takaa tulevien harhailijoiden varassa, vaan supikoirat lisääntyvät säännöllisesti Suomen puolella
Havainnontekijäin antamien tietojen mukaan lounaisen Suomen erillistä esiintymää ympäröi todellakin >>tyhjä>> alue, jonka näätäkanta lienee todellisuudessakin varsin niukka. 1948, mutta jo keväällä 1958 suoritettu tiedustelu osoittaa nopean leviämisen alkaneen. K. Riistatiedustelujen mukaan ei muualla maassa vielä ole laajempaa yhtenäistä supikoirakantaa. On ilmeistä, että kanta oli jo silloin länsiosissaan runsaampi kuin 1930-luvun minimikanta. 1957 oli levinneisyyskuva lähes sama kuin v . ]. Vaikka näätä tuolloin oli arvostettu turkiseläin, saalis oli vuonna 19011910 keskimäärin vain 153 nahkaa vuodessa. A suinalueen laajeneminen näyttää kuitenkin vielä 1950-luvun alkupuoliskolla olleen varsin hidasta, mutta riistatiedustelujen mukaan kanta runsastui erityisesti yhtenäisellä esiintymisalueella. NÄÄTÄ Matti Helminen K. 1940 näädän kohtaloa: >>Lyhyessä ajassa siis on tämä metsiemme kaunein ja sulavaliikkeisin eläin hävinnyt ja maamme tullut yhtä lajia köyhemmäksi>>. Aluksi Pohjanmaa, Pohjois-Savo, Keski-Suomi ja Kymen lääni saivat näädän takaisin, ja 1960luvun puolella eteneminen jatkui Etelä-Hämeeseen ja kohti Varsinais-Suomea. Metsästysinto ja näätien väheneminen jatkuivat vielä 1920-luvun ajan, kunnes laji v . kartta). Mela toteaa >>Suomen lttttrankoisissa>> 1880-luvun tilanteesta: »Etelä-Suomesta Lappiin asti ja Lapissakin, ei aivan harvinainen>>. Metsästyksestä huolimatta näätä näyttää säilyttäneen asemansa verrattain hyvin tämän vuosisadan alkuvuosiin saakka. Tosin on mahdollista, että kaikki havainnontekijät eivät tunne supikoiraa ja täten tämä elintavoiltaan outo tulokas on monasti jäänyt huomaamatta Supikoiran leviämistä meille tervehdittiin aluksi suurella ilolla. Tosin esimerkiksi vuodelta 1957 on saatu useita tietoja KuusamonSuomussalmen tienoilta. Oheisessa kartassa esitetään näädän esiintymisalue riistantutkimuslaitoksen kevättalvella 1948 suorittaman tiedustelun mukaan. äätiä oli siis maan lounaisosissakin, mutta niitä ei liene ollut kovin runsaasti. Meillä sillä on nykyisin sama metsästysaika kuin mäyrällä, mutta kukaan ei viitsi niitä pyydystää. Ruotsissa supikoira on julistettu kautta vuoden rauhoittamattomaksi. Melanderin keräämien tietojen mukaan naata esiintyi 1500-luvun loppupuolella ainakin lähes koko maassa, sillä eteläisimmät paikkakunnat, joiden tilikirjoissa on mainintoja näädän nahoista, ovat Vehmaan, Maskun, Sääksmäen ja Hattulan kihlakunnat sekä Turku ja Viipuri. E. Näyttää todennäköiseltä, ettei leviäminen ole vieläkään pysähtynyt. Onneksi Suomen näätäkannan päivät eivät kuitenkaan olleet vielä luetut päinvastoin: näätä on suorittanut loistavan paluun, jopa niin voimallisen, että niitä nyt monin paikoin on metsästäjien mielestä haitalle asti. Käytettävissä olevat saalistiedot osoittavat, että nykyinen näätäkantamme kestää varsin. Samassa kartassa on näädän esiintymisalue maaliskuussa 1967 suoritetun tiedustelun mukaan. Kivirikko valitteleekin >>Suomen selkärankaisissm> v. Tiedetäänpä supikoiran Oulun seudulla penikoineenkin. Siivosen mukaan (Poijofan nisäkkäät, 1967) maan pohjoispuoliskossa supikoira esiintyy laajalla yhtenäisellä alueella (ks. Näädän paluu alkoi jo 1940-luvulla. 1930 rauhoitettiin. Ainakin eräät venäläiset riistantutkijat pitävät nykyisin supikoiran siirtämistä ylimalkaan suurena erehdyksenä. A . Tilapäiseen esiintymiseen viittaavia tietoja on tullut jatkuvasti Kuhmon ja Sallan väliseltä itärajan alueelta sekä Oulun ympäristökunnista. Luonnonsuojelulliselta kannalta tällaisen keskisuuren oudon petoeläinlajin tulo maahamme on kuitenkin vähintäänkin arveluttavaa. Alueen kanta ei kuitenkaan liene vielä erityisen tiheä, koska riistantutkimuslaitoksen paikalliset havainnontekijät ovat niitä vain harvoin tavanneet. Faunamme näyttää auttamattomasti >>parantuneen>> tavalla, jonka seuraukset aikanaan selviävät. 19111920 oli vuotuinen saalis enää 45 yksilöä ja samaan aikaan kanta ilmeisesti kokonaan hävisi maan lounaiskulmasta aina pohjoista Hämettä ja keskistä Uuttamaata myöten. supikoiran jäljille, seuraa pitkä ajo, ja jänisten metsästys on pilalla. Mitään merkittävää turkisarvoahan lajilla ei enää ole. Vielä v. R. Pienimmillään yhtenäinen näädän esiintymisalue näyttää ulottuneen suunnilleen Pohjois-Karjalasta Itä-Lappiin. Vielä vuosina 10 19001905 pyydettiin yhteensä 886 naataa, joista 129 Uudenmaan läänistä, 68 Turun ja Porin läänistä sekä 141 Hämeen läänistä
Metsästyskautena 1959 /60 pyydystettiin Suomessa turkisten leimaustilaston mukaan 530 näätää. 1865 mahdollisesti levinnyt Pohjanlahden ympäri Suomesta Ruotsiin tai sen ainakin odotettiin lähiaikoina leviävän. 1700-luvulta peräisin oleva tieto lajin havaitsemisesta silloisessa Kajaanin läänissä Oulujärven tienoilla viittaisi vesikon levinneisyysalueen laajenemiseen ainakin pohjoiseen, sillä kyseinen löytöpaikka on toista sataa kilometriä pohjoisempana kuin Melanderin tutkimuksessa pohjoisimpana esiintymisalueena mainittu Kaarlepyyn pitäjä. Metsästäjäin Keskusjärjestön riistanhoitoyhdistyksiltä keräämän tilaston mukaan saalis osoittaa 1960-luvulla jatkuvaa nousua (63/64:848, 64/65 :1388, 65/66: 1492 ja 66/67 :1707 yksilöä) samalla, kun metsästysaikaa on asteittain pidennetty. Kannan heikkeneminen oli Voipion mukaan selvästi nähtävissä koko 1930-luvun ajan, ja myöskin 1940luvulla vesikko väheni voimakkaasti. On merkillepantavaa, että Melander ei mainitse vesikoita saadun Uudeltamaalta ja Ahvenanmaalta eikä myöskään Pohjois-Suomesta vaikka hänen tietonsa ulottuvatkin Etelä-Suomesta Lappiin saakka. oheista karttaa). Palmenin v. 1920-luvun lopulla tapahtui käänne kun vesikon havaittiin taantuvan maassamme. A. 1910 >>Atlas bfver Finland>> nimisessä kartastossa esittämä vesikon pohjoisen levinneisyyden raja ei ulotu luoteessa kuin Iijoen korkeudelle vaikka se koillisessa nousee lähelle napapiiriä. Niinpä esim. Ensimmäi11. Ehkä tämä on näädälle onneksi, sillä vahinkoeläimet yleensä näyttävät pitävän tässä maassa parhaiten pintansa ainakin riistamiesten mielestä. 1925 laatimassa vesikon levinneisyyttä kuvaavassa kartassa ei lajin myöskään esitetä edenneen tällä suunnalla Kemiä pidemmälle, vaikka sitä koillisessa tavattiin Kemijärven ja Sallan kuntien eteläosien korkeudella (ks. Levanderin v. Gebhard (1889) mainitsee teoksessaan >>Savonlinnan läänin oloista vuoteen 1571>> veroina maksettujen turkisten joukossa myös vesikon. 1922 sen levinneisyys ulottui Merikallion mukaan Kemijoen suulle. Mela (1882) mainitsee vesikon >>sikiämisalam> ulottuvan 66° pohj. runsasta verotusta. lev. Vesikon levinneisyysalue näyttää viime vuosisadalla laajentuneen Pohjois-Suomessa varsin merkittävästi. Nykyinen saalis on siis jo vähintään 10-kertainen vuosisadan alun saaliiseen verrattuna, ja silti kanta näyttää vain runsastuvan. eli siis Kuusamon korkeudelle saakka lukuunottamatta >>Tornion aluetta>> ja Ahvenanmaata josta se puuttui kokonaan. Widegrenin ja Holmgrenin mukaan laji oli jo v. Vesikon levinneisyys oli ilmeisesti joskus 1920-luvulla laajimmillaan ja kannan silloista voimakkuutta osoittaa mm. Muualla Suomessa vesikko oli yleinen ympäri vuoden. Käsikirjoituksessaan >>Metsästyksestä maassamme 15001600-luvuilla>> Melander kertoo vesikkoja saadun 1500-luvulta peräisin olevien tilikirjojen mukaan Pohjanmaalta, Satakunnasta, Varsinais-Suomesta, Savosta sekä Viipurista. Vuodelta 1916 on säilynyt tieto vesikon esiintymisestä Simossa ja v. Myöskään J. Valtion riistantutkimuslaitos on talvesta 1945 -46 lähtien vuosittain suorittanut vesikon esiintymistä koskevan tiedustelun. Vesikon esiintyminen 1600ja 1700-luvuilla on lähes täysin hämärän peitossa. se, että Siivosen mukaan vesikon pyyntiluvut kohosivat parhaina vuosina 3000 yksilöön. VESIKKO Kai Westman Varhaisimmat tiedot kertovat vesikkoa eli tuhkuria tavatun melkein kaikkialla Suomessa 1500-luvulla, joten sen on täytynyt levitä maahamme jo paljon aikaisemmin. Entisestä himoitusta turkiseläimestä on tullut virkistysmetsästyksen kannalta vahinkoeläin, joka oravien ohella pyydystelee erityisesti metsäkanalintuja. Saatavissa olevien tietojen mukaan vesikko ei kuitenkaan mahdollisia yksittäistapauksia lukuunottamatta edennyt Ruotsiin asti
Koska vesikko on myös harvinaistunut 1800-luvun lopulta lähtien koko itäeurooppalaisella levinneisyysalueellaan ja samanaikaisesti levinnyt Siperiaan, on myös mahdollista, että sen elinolosuhteet ovat koko taantumisalueella muuttuneet samantapaisista syistä sille huonommiksi aiheuttaen lajin vähenemisen. Selvin ero näiden lähisukulaisten väliilä on leuan vaalea täplä, joka minkillä ulottuu vain alahuuleen, mutta vesikolla molempiin huuliin.. Esim. 23 % ja talvella 196667 n. Vesikkokannan jatkuva heikkeneminen v. Tämä edellyttäisi kuitenkin vesikkokannan elpymistä koska ilmastomme on jälleen muuttunut mantereellisemmaksi, mutta näin ei ole käynyt. Voipio on myös arvellut eräänä syynä olleen ilmastomme lämpenemisen ja muuttumisen merellisemmäksi 1930-luvulla. Siivonen on myös huomauttanut piisamin rautojen koituvan vuosittain lukuisten vesikoiden surmaksi. 55 % havainnontekijöistä lajin esiintymisestä havaintoalueellaan, talvella 194950 n. Vesikko kannan jatkuva heikkeneminen v. Sen sijaan ei liene mahdotonta, että vesikkokannan heikkeneminen liittyisi jollakin tavoin piisamin suunnilleen samanaikaiseen leviämiseen maassamme. Talvella 194546 ilmoitti n. 36 %, talvella 1959-60 n. Levinneisyysalueen pohjoisraja noudatteli kutakuinkin oheisessa kartassa esitettyä v. Levinneisyyskuvassa voimakas taantuminen on aiheuttanut ennen yhtenäisen esiintymisalueen pirstoutumisen ja erillisten, usein sangen etäälläkin toisistaan sijaitsevien saaripopulaatioiden muodostumisen kaikkialla maassa. 18 %Mitä taantumisen alueelliseen puoleen tulee, näyttäisi siltä kuin vähenemistä olisi tapahtunut kaikkialla vesikon meikäläisellä esiintymisalueella. Minkistä vesikko on saamassa ja eräillä seuduilla jo saanutkin itselleen kilpailijan ravinnon ja elinympäristön suhteen. Minkin levinneisyys on kuitenkin vielä 1950-luvunkin alussa niin vähäinen, että sillä ei ole voinut olla 12 merkittävää osuutta vesikon taantumiseen. 1945 tapahtuneen rauhoituksen jälkeenkin käy selvästi ilmi riistantutkimuslaitoksen tiedusteluista. V oipio on kiinnittänyt huomiota lajiin kohdistuneeseen voimakkaaseen pyyntiin 1920 -30 luvuilla, jolloin taantuminenkin havaittiin. 1945 suoritetusta täydellisestä rauhoituksesta huolimatta viittaa kuitenkin siihen, että pyynti ei ole ainakaan yksinään voinut aiheuttaa lajin vähentymistä. Ylempi kuva esittää minkkiä, alempi vesikkoa. Tässä yhteydessä voidaan vain lyhyesti viitata eräisiin tekijöihin, joiden on otaksuttu mahdollisesti vaikuttaneen vesikon taantumiseen. mainittujen lajien samanlaisten elinympäristövaatimusten mahdollisesti synnyttämä kilpailu on saattanut muodostua erääksi vesikon taantumiseen vaikuttavaksi tekijäksi. sen tiedustelun mukaan lajia tavattiin Ahvenanmaata ja Lappia lukuunottamatta lähes kaikkialta Suomesta, mutta kannan mainittiin olevan heikon. Nykyisten tietojen perusteella on vaikeata sanoa mikä tai mitkä tekijät ovat aiheuttaneet vesikon taantumisen maassamme. Tämän selitysperustan mukaan vesikon katsotaan suosivan mantereellista ilmastoa jolloin se ei kestänyt yhä merellisemmäksi käyvää ilmastoa vaan alkoi taantua. 1925 levinneisyyttä. Vesi ko n ja minkin erittäin suuren yhdennäköisyyden ja lumijälkien samankaltaisuuden vuoksi liittyy vesikon esiintymistä koskeviin tiedusteluihin ja niin ollen myös oheiseen karttaan kuitenkin melko suuri epävarmuus, etenkin niillä alueilla joilla molempia lajeja on ilmoitettu havaitun
Lisäksi sisämaassa on useita pienehköjä esiintymisalueita. D istrib11tion of & 1ropran mink in F inland i11 1925 ( borix o11tal Iines) and 1967 ( ,,n-tical Iines) . Maamme minkkikanta onkin eräitä rajaseutuja lukuunottamatta saanut alkunsa tarhakarkureista, vaikkakin puutteellisten tietojen vuoksi on vaikeata arvioida, missä määrin minkin yleistyminen on seurausta jo luonnonvaraisten eläinten lisääntymisestä, ja mikä osuus on tarhoista karkaamisilla ollut eri alueilla ja eri aikoina. Vesikko oli vuoden 1925 aikoihin levinnyt yleisenä yli koko Eteläja Keski-Suomen Pohjanlahden perukan tasalle (vaakaviivoitus). Tiedustelujen mukaan minkki saavutti jo varhain vankan jalansijan Pohjanmaanja Lounais-Suomen rannikkoalueilla, joilla myös tarhaus oli voimakkainta. Idästä rajan yli on tullut minkkejä, erityisesti Lapin rajapitäjiin (vi ivoitus). Vuoteen 1967 mennessä e oli levittäytynyt melkein ka ikille rannikkoalueille ja saaristoon . imenomaan tarhauksen alkuvaiheissa olivat karkaamiset kuitenkin hyvin tavallisia mm. lajin levinneisyyttä koskeva erikoistiedustelu. Distrib11tio11 of A111eric,111 mi11k i11 Finland in I 951 ( dark, areas ) and 196 7 ( Iines) . riittämättömän ammattitaidon ja aina 1950luvun puoleenväliin saakka kestäneen tarharakenteisiin sopivan verkon hankintavaikeuksien vuoksi. Vuoden 1967 kyselytietojen mukaan sen yleislevinneisyysalue on melkein sama, mutta yhtenäinen esiintymisalue on hajonnut pieniksi saarekkeiksi (pystyvi ivoitus). Kun minkinkasvatus aloitettiin maassamme, oli tarkoitu ksena pitää minkki yksinomaan tarhakasvattina. MinVuonna 1951 minkkiii esiintyi melkein yksinomaan Pohjanlahden ja Lounais-Suomen rannikkovyöhykkeellä (tumma alue). Ml KKI Kai Westman Minkki on alkuperältään pohjoisamerikkalainen laji, joka tuotiin Suomeen turkistarhausta varten 1920-luvun lopulla. Valtion riistantutkimuslaitos on vuodesta 1951 lähtien suorittanut jokatalvisen riistatiedustelun yhteydessä myöskin minkin esiintymistä koskevan kyselyn. Keväällä 1964 suoritettiin lisäksi mm. 13
Vuonna 1951 suoritetun ensimmäisen minkkitiedustelun mukaan lajia tavattiin kaikkialla Vaasan läänin länsiosissa, mutta esii ntyminen oli rajoittunut pääasiassa vain rannikkokuntiin. 34 % havainnontekijöistä todennut lajia alueellaan (v. Riistantutkimuslaitoksen viime tiedustelun mukaan oli n. Suomessakin on minkkikanta nopeasti voimistunut muutamilla seuduilla, vaikka tarhaus on ollut kovin vähäistä (esim. Suomenlahden puolella Uudenmaan läntiset ja itäiset osat, etenkin Hangon ja Tammisaaren ympäristöt samaten kuin niiden edustan saaristo sekä Porvoon lähialueet ja saaristo o n useampaankin otteeseen mainittu alueina, joilla minkkikanta on vahva . Muutamana viimeksikuluneena vuotena on minkkikanta vahvistunut odotettua palj on nopeammin Lapin itä14 osissa, erikoisesti Sallassa, Savukoskella ja Inarissa. Turun ja aantalin ympäristökunnissa sekä Turun sisäsaaristossa on minkillä ilmeisen vankka j::tlansija samaten kuin Raumm ja Porin seuduilla. Monet tiedusteluissa minkin asuttamiksi mainitut alueet ovat ilmeisesti olleet sellaisia, joilla se ei koskaan ole esiintynyt vakituisena kantana. On kuitenkin vielä huomautettava, että vaikka maassamme ei olisikaan harjoitettu minkin tarhausta, olisi tänne ajanmittaan ilmeisesti kuitenkin syntynyt luonnonvarainen minkkikanta maamme rajojen takaa vaeltaneista eläimistä.. Rajakunnissa tavatut minkit ovat ilmeisesti peräisin euvostoliiton puolelta, jonne minkkejä on Bergerin mukaan istutettu. Tiedustelujen mukaan todettiin ensimmatset esiintymiset 1940-luvun lopulla, mutta Tenovuon mukaan on lajin leviäminen ollut käynnissä Turun saaristossa jo jatkosodan jälkeen. Minkkiä saattaa olla seuduilla, joissa sitä ei ole havaittu liikkuvan, ja toisaalta lajin on todettu hävinneen alueilta, joissa sitä on aikaisemmin tiedetty olevan. Koska laji lisääntyy maassamme luonnonvaraisenakin, ei pelkästään uusien yksilöiden irtipääsyn estäminen voi vähentää jo olemassaolevaa kantaa, mutta ainakin sitä vahvistava vaikutus saataneen vähenemään. Ahvenanmaan saaristoalueella on minkin todettu viime vuosina lisääntyneen voimakkaasti erityisesti Kökarin, Brändön, Kumlingen, Sottungan ja Föglön kunnissa. Toisen huomattavan esiintymisalueen muodostavat Lounais-Suomen rannikkoalueet. Maatalousministeriö o n antanut äskettäin uuden päätöksen toi menpiteistä tarhaminkkien irralleen pääsyn estämiseksi. kin levinneisyyttä rannikkoseuduilla s1samaahan verrattuna osoittaa se, että vuosina 1951 64 tuli yhteensä 734 tiedusteluvastausta lajin havaitsemisesta, ja näistä oli noin 78 % paikkakunnilta, jotka olivat alle puolensadan kilometrin etäisyydellä merenrannikolta. 1964 luku oli 19% )On kuitenkin huomattava, että tähänastiset tiedot lajin levinneisyydestä ja ekologiasta ovat riittämättömät. 1950-luvun puolivälin jälkeen tulivat ensimmäiset minkin esiintymishavainnot maamme itäisistä rajakunnista. Viimeiset tiedustelut osoittavat minkin yhtenäisen levinneisyysalueen ulottuvan kiilan tavoin Pohjanmaan rannikkoseuduilta kauas sisämaahan Karstulaan ja Saarijärvelle saakka. Näiden edellälueteltujen alueiden ulkopuolelle jäävässä osassa Suomea on lajin esiintyminen Jyväskylän eteläpuoleisia alueita lukuunottamatta ollut toistaiseksi vähäistä ja satunnaista. Ahvenanmaa). Tiedot minkin esiintymisestä ovat myös jossain määrin epäluotettavia, sillä lajin yhdennäköisyys on eräiden lähisukulaisten, lähinnä vesikon ja hillerin , kanssa erittäin suuri. Ruotsissa ja orjassa, JOJS sa minkkejä on ilmeisesti huomattavasti enemmän kuin meillä, ei karkaamisilla katsota olevan enää nykyään mainittavaa merkitystä. Minkin leviäminen Pohjanmaalla alkoi 1930luvun alkuvuosina, ja etenkin Uudenkaarlepyyn ja Pietarsaaren lähikunnissa oli minkkikanta jo 1940-luvun alkupuolella melko runsaslukuinen. Myöskin lumijäljet ovat hyvin samannäköiset. Tiedustelujen mukaan ensimmäiset havainnot ovat peräisin vasta 1950-luvun puolivälistä, mutta Tenov110 mainitsee lajin leviämisen alkaneen jo jatkosodan jälkeisinä vuosina. Eräissä lehdissä esitettiin jo vuosia sitten arviointeja, joiden mukaan minkkiä tavataan jokseenkin kautta maan
Jokainen luonnossa liikkuja voi helposti tehdä uusia merkittäviä havainto/·a tästä suurisilmäisestä veitikasta. Moni on sen nähtryt vilahtavan taivasta vasten jossain hämärässä puistossa tai metsässä,joku ehkä kurkistelemassa tikankolosta. Liito-orava Pertti Sttlkava Kuvat ki,joittqjan Liito-orava on metsiemme salaperäisimpiä eläjiä. Seuraavassa esitettävät havainnot ja käsitykset liitooravasta ovat tarkoitetut lähinnä är{Ykkeeksi. Ne osoittavat kuinka vähäisiä tietomme liito-oravasta ovat. Se on yön lentävä lautanen. 15. Mutta harva on malttanut pitempään jäädä seuraamaan sen edesottam11ksia, eikä kukaan ole Suomessa ruvennut sitäperusteellisemmin tutkimaan
Erityisen runsaasti niitä oli vuosina 19561958, jolloin niiden jälkiä näkyi kevättalven lumilla melkein kaikkialla, ja myöhemmin keväällä ne valtasivat lähes kaikki sopivankokoiset pönttömme. 1524.IV.1957 joka päivä). Ilmajoella näytti myös siltä, että liito-oravien määrissä oli huomattavia vuotuisia vaihteluita. Tällainen on jo lajin levinneisyys Suomessa. Syöntitapa lehtikuusessa oli sama kuin koivussa. Ilmeisesti suuret, vanhat ja riippaoksaiset koivut ovat eniten liitooravien mieleen. Lepässä olen tavannut liito-oravapariskunnan ruokailemassa vain kerran (30.V.1962 Il16 Liito-oravan harvcntama haavan latvus. keväällä 1957 arvioin lehtikuusemme alla olleen useita tuhansia tällaisia >>syötyjä>> oksanpätkiä. Omilla retkeilyalueillani liito-oravia on ollut runsaasti Ilmajoella (Etelä-Pohjanmaalla) ja Virroilla (Pohjois-Hämeessä). Omat havaintoni eivät ainakaan tue tätä käsitystä. Ilmeisesti liito-oravalle kelpaa ravinnoksi useimpien kotimaisten ja myös vierasperäisempien lehtipuiden lehdet ja silmut. Myös haavassa ruokailevan liito-oravan olen tavannut vain kerran (8.-10.VI.1967). 1954). Ne söivät norkkoja ja silmuja. majoella). Koivu saattaa olla ravinnoksi kelpaava laji ympäri vuoden. Alkukesällä 19 58 oleskeli 8 pöntössämme jatkuvasti liito-orava (niistä kahdessa oli poikue), mutta 1959 vain kahdessa pöntössä oli yksinäinen eläin. RAVINTO Liito-oravan käyttämänä ravintona mamitaan kirjallisuudessa lepän norkot, haavan lehdet, koivun norkot, lehdet ja oksat, vaahteran kukat, raa'at pihlajanmarjat, kuusen kävyt, lillukat, mansikat, lintujen poikaset ja munat ym. Sensijaan on syytä suhtautua epäillen tietoihin liito-oravan halusta syödä linnunmunia ja -poikasia. Esim. Tällöin se katkaisee tai taivuttaa ohuen koivunoksan latvan, ja vetää sen sitten suunsa läpi syöden silmut ja norkot, joskus myös palan itse oksaa. LEVINNEISYYS Tarkastelipa liito-oravaa miltä kannalta tahansa niin aina tulee vastaan mielenkiintoisia ja ratkaisemattomia ongelmia. Myös keskikesällä liito-oravat ruokailevat koivuissa. 1959 oli selvästi huonompi vuosi: edellisten vuosien asutut kolot, pöntöt ja metsiköt olivat miltei poikkeuksetta tyhjiä. Sekä Ilmajoella että Virroilla olen vuosikausia seuraillut liito-oravia pihamailla, joissa on runsaasti erikokoisia linnunpönttöjä. Kotipihamme lehtikuusessa Ilmajoella liito-oravat ruokailivat monesti (esim. Tämä yksilö söi erään pienehkön haavan latvan muutamassa illassa lähes lehdettömäksi. Erityisen mielenkiintoisia olisivat tiedot levinneisyyden pohjoisrajoilta: Pohjois-Pohjanmaalta ja KainuuKuusamo-alueelta. Näinä vuosina myös kanahaukat toivat pesilleen useita liito-oravia: keväällä 1957 peräti 10. Vuosittain oli tiedossamme 23 pesääkin. Tällöin ne näyttävät syövän nuoria lehtiä ja versoja. Koskaan en ole havainnut liitooravien häirinneen lintujen pesintää, vaikka moniin pönttöihin ne olisivat hyvin päässeet.. Koivussa sen tapaa ruokailemassa jo varhain keväällä ( esim. 6.V.1957 ja 23.V. Käsitellyt oksanpätkät se tiputtelee maahan. Omien havaintojeni mukaan koivu on liitooravan tärkein ravintokasvi. Keskimäärin 14 (622) cm: n mittaiset ohuet oksanpätkät vedettiin nopeasti suun läpi, ja syötäväksi kelpasivat lehtisilmut kääpiöoksineen. Sensijaan Etelä-Hämeessä ja Kymenlaaksossa niitä tuntuu olevan selvästi vähemmän. Sitä on tavattu eri puolilla Eteläja Keski-Suomea, mutta esiintymistä on pidetty laikuttaisena ja epätasaisena. Todennäköisesti se eri v uodenaikoina suosii eri kasvilajeja, ehkä leppää talvella ja varhaiskeväällä, haapaa alkukesällä lehtien ollessa pehmeitä jne
Ilmajoella erään lepän kolossa n. 1 ½ metrin korkeudella maasta. Mutta kuka on tavannut tällaisia varastoja. 17. 1 litra lepännorkkoja ja Jalasjärvellä oli lähes sama määrä norkkoja sullottu vanhaan laulurastaan pesään. Ilmajoella tarkastimme ne huolellisesti viimeistään keväällä. Ilmajoella liito-orava kerran valloitti metsässä olevan töyhtötiaisen pöntön itselleen, mutta silloinkaan se ei syönyt pesän poikasia, vaan ne löytyivät kuolleena liito-oravan uudelleen muokkaamasta pesäaineksesta. Kaikesta huolimatta pikkulinnut ankarasti varoittavat liito-oravan tavatessaan*. Yleinen käsitys on, että se kerää lepännorkkoja suuriksi varastoiksi ja elää niiden varassa enempiä liikkumatta. Lepästä riippumattomuuteen viittaa myös se, Vaikka liito-oravan tavallisin liikkumistapa on liitäminen, sen jälkiä tapaa usein kevättalven lumilla. Pöntöissä ja tikankoloissa ei talvivarastoista ole koskaan näkynyt merkkiäkään, vaikka esim. *) Ylläolevan johdosta ilmoitan omasta Mustasaaressa tekemästäni havainnosta, joka osoittaa liito-oravan verottavan linnunpesiä. Molemmat varastot olivat n. TAL VEHTIMI EN Paljon epäselvää on edelleen myös liito-oravan talvisessa käyttäytymisessä. Valoisana alkukesän iltana katselin, kuinka liito-orava kiipesi pihakoivuissa oleville räkätinpesille ja lintujen mekastuksesta piittaamatta askaroi hetken kullakin pesällä liitäen sitten seuraavaan puuhun ja kavuten siellä olevalle pesälle (Teuvo S110111inen) . Itse olen löytänyt sellaisen vain k~hdesti. Joidenkin pönttöjen lentoaukkoja ne olivat itse suurentaneet
että talvisia liito-oravan jälkiä tapaa usein metsiköissä, joista lähimpiin norkollisiin leppiin on jopa kilometrien matka. Maaliskuussa niiden jälkiä sitten ilmaantui kaikkialle, usein sellaisillekin alueille, joissa minkäänlaista koloa tai pönttöä ei ollut tarjolla. Samassa kuusessa oli kottaraispöntössä liito-oravan pesä. 6.XII. Mm. Usein liito-orava on lujasti pesässään. ja 6.XII.1956), mutta joulunaikojen pitkillä hiihtoretkillä ei koskaan. Kahdesti olen tavannut liito-oravan myös puun oksalla sijaitsevalla naavapesällä. Toinen pesä sensijaan oli tuore ja vaikutti liito-oravan itsensä tekemältä. 5.VII.1958 ensikerran pesässä tavattu poikanen lähti 2.VIII pesästä kiipeämään mutta putosi, ja 18.V.1957 hieman varttuneina tavatuista poikasista yksi lähti ketterästi kiipeämään (häirittynä) 13. Koloon se rakentaa oravan tapaan pesän naavasta ja muista jäkälistä, sammalista, jouhista, höyhenistä ym. Se saattaa myös puraista varomattomasti pesään tungettua kättä. ensikerran tavattu poikanen oli sokea vielä 13.VII. 18.XI. jo usean päivän ikäiset poikaset olivat sokeita vielä 25.V., mutta 2.VI. 28.II. Emo puolustaa pesäänsä usein kiipeämällä puuhun pesän yläpuolelle ja roiskuttamalla sieltä virtsaa tunkeutujan päälle. Liito-oravien soidinmenojen oleellisin muoto lienee liitely puusta toiseen >>jonossa>>. Koiraan osuudesta pesueen hoitoon ei ole tietoa. Aluksi liito-oravan poikanen on karvaton, ryppyinen ja sokea. Ilmajoella niiden jälkiä saattoi vielä syksyn ensi lumilla näkyä (mm. Poikaset viipyvät pesässä jokseenkin kuukauden. Toisella kertaa se oli ottanut lepopaikakseen ilmeisesti 18 vanhan oravanpesän. Ensimmäiset poikaset syntyvät jo toukokuun puolivälissä: 18.V.1957 Ilmajoella kottaraispöntössä 3 kotihiiren kokoista poikasta, 31. Jyvät olivat hävinneet, mutta tilalla oli noin 1 ½ litraa liito-oravan papanoita. Vasta huhtikuussa se käytiin tarkastamassa ja muutos oli yllättävä. 28.IV.1957 seurasin kolmen yksilön vauhdikasta menoa Ilmajoella. Oravia ei kuitenkaan ilmaantunut ja jyvälaatikko unohtui puuhun. Ilmeisesti liito-orava joka tapauksessa liikkuu keskitalvella melko vähän. Ainakin 1. Osa pesän aineksista on usein peräisin kolossa aikaisemmin olleesta linnunpesästä. Pallomaisen pesän päällä on suljettava kulkuaukko. ja 2. välisenä aikana en ole tehnyt minkäänlaista havaintoa liito-oravista. olivat silmät jo raollaan. Nämäkin yksilöt pitivät alituiseen kimeää kitinää. Silmät tulevat esille suhteellisen myöhään: esim. Esim. Keskikesällä syntyy ilmeisesti toinen poikue, joka on kooltaan alkukesän poikueita pienempi: 5.VII.1958 kahdessa 500 m:n etäisyydellä toisistaan olevassa pöntössä Ilmajoella 1 poikanen kummassakin. Silloin niitä ei löytynyt pöntöistä eikä liikkunut lumilla. Pääosa kannasta elää edel. 1961 edelleen Ilmajoella 2 melko isoa poikasta. Esim. Se sopii käpytikan (kottaraisen) koloon, mutta hyväksyy myös palokärjen kokoa olevan lentoaukon. Ilmeisesti koivu korvaa lepän näillä alueilla. 17.III.1957 kaksi yksilöä lenteli Ilmajoella kirkkaassa auringonpaisteessa kimeästi kitisten toistensa perässä. VI. Pian sille kehittyy kuitenkin lyhyt silkinsileä karva, joka jo parin viikon kuluttua on muuttunut aikuisen karvaa muistuttavaksi. 18.V. Se oli pieni, ohutseinäinen ja hatara. VI.19 58 emo poikasia imettäessään makasi selällään pesässä. V.1960 samoin 3 edellisiä selvästi isompaa poikasta ja 23.V. Lokakuussa veimme siellä pihakuuseen useita litroja hallan pilaamaa viljaa lähinnä oravien ruoaksi. Mutta kerääkö liito-orava varastoihinsa myös muuta kuin lepännorkkoja, minne kaikkialle se voi näitä varastoja tehdä ja miten suuri merkitys niillä on lajin talviselle toimeentulolle, ovat selvittämättömiä kysymyksiä. Ainakin Ilmajoella osa liito-oravista asusti, mahdollisesti myös pesi, jatkuvasti tällaisissa >>kolottomissa>> pesissä, sillä koloja oli kovin vähän tarjolla. Liitopoimut ovat kuitenkin tämänikäisillä poikasilla mustat, ja hännässä on kaksi mustaa pitkittäisjuovaa, jotka säilyvät vielä pesästälähdön jälkeenkin. Hiljaiseloon talvivarastojen varassa viittaa myös Ilmajoella talvella 19571958 tekemäni havainto. Risuja ja oksia ei liito-oravan pesässä juuri ole. Esim. Toisinaan se yrittää etujaloillaan sulkea pesään vievää aukkoa vielä silloin, kun ihminen repii sitä auki. Samoin 5.VII. LOPUKSI Vaikka liito-oravan nykyään useimmiten tapaa pihoilla ja puistoissa, se ei alunperin ole mikään kulttuurilaji. LISÄÄNTYMINEN Yleensä liito-orava asuu ja pesii tikankoloissa. Mutta silloin ne olivatkin jo kevätkiiman villitsemiä