, . ' ,. SUOMEN LUONTO SUOMEN LUONNONSUOJELUN VUOSIKIRJA 1955
Loistavasti kirjoitettu ja kuvitettu Tämä professori Söyringin teos kertoo mukaansatempaavalla tavalla luo-nnonsuojelutyöstä kautta aikojen, selvitellen kulttuurin vaikutusta eläinja kasvikuntaan sekä loihtien eteen mitä mielenkiintoisimpia näkymiä luonnon ihmeellisestä maailmasta. 700 :-, kangask. Toivomme sille paljon lukijoita, eikä se saisi puuttua yhdestäkään kirjastosta. Se on soTeoksen liitteenä on luonnon rauhoitusta koskevat lait ja asetukset sekä käytännöllisiä ohjeita rauhoitustoimenpiteitä varten. lahja teos Niilo Söyrinki: LUONNONSUOJELUN • • KASIKIRJA piva niin kouluille, opintokerhoille kuin itseopiskelijoillekin; todella hyvä, ajankohtainen ja kaivattu teos. 120 kuv. Vilio Kuiala US) 355 siv. Näin kirjoittaa arvostelu Luonnonsuojelun käsikirjasta: Olemme Söyringille hyvin kiitollisia tämän käsikirjan kirjoittam:sesta. 2 karttaa ja 8 liitettä nid. (Prof. Sen aikaansaaminen on ollut todellinen kulttuuriteko. T A V A ,,. 875:-. Luonnonsuojelun käsikirja poistaa sen puutteen, mikä kirjallisuudessamme on ollut tämän alan oppiki!rjojen kohdalla
vuosikerta) SUOMEN LUONNONSUOJELUYHDISTYS VAL_TION L UONNONS UOJEL U NVALVOJ A. SUOMEN LUONTO SUOMEN LUONNONSUOJELUN VUOSIKIRJA 1955 (14
ERKAMO Helsinki 19 55 , Raittiuskansan Kirjapaino Oy .. ERKAMO, REINO KALLIOLA, NIILO SOYRINKI TOIMITTAJA: V. TOIMITUSKUNTA : V
. VALTER KELTIKANGAs: Metsästyksestä elinkeinona ja urheiluna sekä sen suhteesta luonnonsuojeluun . . . . 90 EINE L t:SUA: Kuinka opettaisin luonnonsuojelua kansakoulussa .... . SISALLYS: Alkusanat, VALTER KELTIKANGAS: Soiden suojeleminen kansallinen kulttuuritehtävämme ............................... Uutisia m etsästysja riistanhoitorintamalta, Gö RA N BERGMAN , s. . . . . , ERKKI LAITAKARI: Pakinaa haavasta . 109. . 110. . . . . . . ... . . . . . E.-P. 102 Fauna F ennica 1954, J ou Ko K..\tSILA .. . . .. .. . 102 Flora F ennica 1954, V. ...... . .... . ... ... Oulangan-Juuman kansallispuistokysymys, s. ..... . . ..... . 110.. 104 Luonnonsuoj elun työmaalta ... . ..... . . . . P Eh'.KA IsovIITA : Kohosoistamme ja niiden suojelusta .... ... . . . . . LAAKSONEN:_ Lintujensuojelusta H einolan seminaarissa . . . . . . ERKAM O . . . Kööpenhaminan luonnonsuoj elukongressista, s. . . , . . . . . 107 Uusia luonnonsuoj elualueita ja rauhoitettuja luonnonmuistomerkkejä, s. 100 Suomen kasvisto ja eläimistö. P AAVOLA IN El'i: H elsingin itäisen saariston merilintuja tarkkailemassa J s\AKKO HAYERIN E'.'i': Ruissalon rantavesien kasveista Sivu 5 10 29 37 46 59 68 77 AARRE A. ....... .. . . ... . ...... .. . . . . ... . . . . ........ . . . Tutkimustuloksia ja uusia löytöjä . ILMARI WIRKKALA: Hautausmaat ja luonto .. 107. . . . . . . . . ............ . . TAISTO PIJPARI:'<E'.\' : Piirteitä kuhankeittäjän elämästä . . ..
. 113. . . . 115. 1954, V. ......... 120. . . Erkamo, s. Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen kirjeensulkijamerkki, s. . . 112. . ............ . . 1954, s. 116. Hämeen Heimoliitto asettanut luonnonsuojelu toimikunnan s. K1VJR1J(K O: Pohjolan lintuj a. . . . 119. . Hyvinkään luonnonsuojelusuunnitelma valmistunut, s. >>Suomen Luonto>: muuttuu aikakauslehdeksi, s. Erkamo, s. . A1-10 , V. . V. . K. ERKAMO .................................... . . 117. 116 YRJÖ K oKKO: Ne t ulevat takaisin, T'. . . E . . . Meidän maa, toim. 112. s. Muuta kirjallisuutta, s. . ANTTI J. Sivu Lounais-Hämeen luonnonsuojelutoimikunnan työstä v. Kertomus Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen toiminnasta v. 115. . Pohjois-Karjalan eläimistöstä, s. K ALEVI RAITÅS UO LE O LEHTOl'i'EN: Lintuj a tuntureilla, V . 114. E-mo. 117. 121. Kirjallisuutta . . PouL VA LEN TIN JENSEN TAUNO V. . . . Pääkaupungin luonnonsuojelu, s. 112. . 119. M.~Kr: Eläinten jälkiä ja jätöksiä, V. . Erkamo, s. E-mo s. .
Itse asiassa on viljelyspinta-alamme laajentaminen ja asutustoiminta ollut jo tähänkin asti huomattavalta osalta soiden varassa, samoin kuin tuottavan metsäalamme lisääminen on jokseenkin yksinomaan perustunut soiden metsäojitukseen. Reino Kalliola. Suomenselän vedenjakajalta. Va]ok. Näin ainakin toistaiseksi ja siihen saakka, kunnes lapio ja oja-aura ehtivät riittävän laajoilla alueilla työntää syrjään luonnonvaraista suota ja muuttaa maatamme suoviljelysten ja metsäojitusten maaksi. Ja vain suorikkaan maan luonnon5. Se mikä suomalaisessa luonnonmaisemassa sitä suurena kokonaisuutena tarkastellen ehkä sittenkin on tyypillisimmin kansallista, on sen suuri suorikkaus. S uomea mainitaan tavallisesti metsien ja järvien maaksi. Jo metsärunsautemme on soiden varassa sikäli, että tuntuva osa siitä on korpia ja rämeitä
Siihen meillä onkin perustettu soiden metsätaloudellinen luokitus ja käytännöllinen metsäojitustoiminta, jonka kehittämisessä Suomi niinikään on pioneerimaita. tieteellinen tutkimus on voinut antaa soiden tuntemukseen, luokitukseen ja taloudelliseen hyväksikäyttöön siinä määrin kansallisen ja samalla kansainvälisesti merkittävän panoksen kuin mitä Suomi on antanut. Jonkinlaisen käsityksen siitä saa. Ja kalkkirikkaitten alueittemme lettorämeillä, harvaa koivikkoa kasvavilla rehevillä lettokorvilla samoin kuin avoletoilla ruskosammalpintoineen on niinikään oma maisemallinen ja kasvillisuusarvonsa. Cajanderin viisikymmentä vuotta sitten esittämä suotyyppijärjestelmä edelleen täydennettynä lienee tänäkin päivänä syvällisin ja johdonmukaisin esitys suokasvillisuuden kokoonpanosta ja kehityksestä. Kuuluisan kasvimaantieteilijämme ja hartaan luonnonsuojelumiehen A. Tässä maisemakuvassa on suon osuus täysin hallitseva ja peruspiirteiltään sellainen, että se tuskin voi edes osapuilleenkaan samanlaisena toistua missään muualla. Se tapa, jolla suot taasen maamme eri osissa vaihtelevat kasvillisuutensa ja maastokuviointinsa puolesta sekä liittyvät erilaisiksi suoyhdistymiksi, antaa maisemalle luonteenomaisia >>maakunnallisia>> erikoispiirteitä. jos vaivautuu nousemaan yksinäisen Koitilaisen selänteelle ja tarkkailee sieltä kaikkiin ilmansuuntiin avautuvaa suolakeutta ympärillä, sen loputtomia aapoja upottavine rimpineen ja kapeine jänteineen sekä avaria pounuisia jänkiä. Rämeet ja korvet antavat suomalaiselle metsämaisemalle oman tyypillisen leimansa, ja aukeat nevat ja letot puolestaan tuovat sulj etumpaan ja epätasaisempaan metsämaastoon avartavaa ja rauhallista vaihtelua. Mikä tahansa niistä kulttuurin tieltä lopullisesti häviääkin, on suomalaisesta maisemasta samalla ainaiseksi poistunut eräs sen kansallisimpia piirteitä. Mikä onkaan näissä olosuhteissa luonnollisempaa kuin että maallemme kuuluu kulttuurivaltioiden joukossa pioneeriasema myös soihin kohdistuvan luonnonsuojelun alalla. iinpä Lapin luonto esittäytyy kenties yksitoikkoisimpana ja tylyimmillään, mutta maastokuviointinsa valtavissa mittasuhteis a kuitenkin ainutlaatuisen vaikuttavana sillä aapasuoyhtymien alueella joka Eodankylän kirkonkylän lähettyviltä ulottuu runsaasti 10-peninkulmaisena Saariselän tunturijonoon. Samalla tavoin jokin lounaissuomalainen keidassuo suopursurämeitten muodostamine reunaluisuineen, karjalaisen suoyhdistelmän eritasoiset ja vaihtelevat suokuviot >>verkonsilmiksi>> yhtyneinä, Kuusamon ja Sallan vaaramaille tunnusomainen rinnesuoyhdistymä tai enontekiöläinen kumpusuoyhdistelmä poikkeuksellisen korkeine palsoineen edustavat kukin omaa erikoista maisemaja kasvillisuusmuotoaan. R. 6
On edelleen muistettava, että metsäojitus tavallaan rikastuttaa luontoa luomalla maisemallisesti uusia ja pintakasvillisuutensa sekä puulajisuhteittensa puolesta erikoisia turvemaiden kangasmetsiä. Asia muuttuu kuitenkin toiseksi, jos otetaan huomioon, missä järjestyksessä soitamme on viljelty ja kuivattu. Viereisen Koitilaiskairan ylipääsemättömille rimpiaavoille on luonto itse varannut myös joutsenelle ja hanhelle erään niiden viimeisistä turvapaikoista. Paitsi omaa kasvillisuutta suolla on oma eläimistönsä. Eteläsuomalainen suomaisema on jo saattanut ainaiseksi köyhtyä menettäessään jonkin kaikkein rikasmuotoisimman osansa, joka 7. Ilman laajoja ja upottavia soitaan esimerkiksi Pomokaira keski-Lapissa olisi tuskin kyennyt jatkuvasti näihin saakka säilyttämään niukkaa karhu-, saukkotai näätäkantaansa. Ja välillisesti vaikeakulkuiset suoalueet edistävät yhä harvinaisemmaksi käyvän muunkin erämaisen faunan säilymistä. Asutushistoria osoittaa, mi• ten suomalainen uutisraivaaja on osannut herkästi valita kaikkein rehe· vimmät kasvillisuustyypit raivausalueikseen ja hakeutua ensimmäiseksi juuri lehtokeskuksiin, joita meillä on vähän. Ne yleistyvät sitä mukaa kuin suotkin lisääntyvät ja aapa-Lapissa on kahlaajalinnustomme yksilöja lajirikkainta. Kenties petolintukantamme rippeetkin ovat säilyneet suurelta osalta soiden varassa, ja tuskinpa on kaukana oikeasta se käsitys, että esimerkiksi kotkan, huuhkajan tai kalasääsken eteläisimmistä pesäpaikoista monet nykyisin sijaitsevat suoalueitten ympäröimissä kangassaarekkeissa tai suorastaan rämeillä. Sitäpaitsi lukuisat hyvälaatuiset suot rintamaillakin odottavat vielä turhaan viljelijäänsä tai metsäojittajaansa, joka muuttaisi ne puuta raaka-aineena käyttävälle elintärkeälle vientiteollisuudellemme hyötyä tuottaviksi, kasvullisiksi metsämaiksi. Lienee täysin mahdollista ja todennäköistäkin, että maamme eteläpuoliskon vanhimmilla viljelysalueilla on aikanaan raivattu pelloiksi jokin korkeimman luokan suotyyppi, joka ei ole enää nykyhetken kasvitieteilijän tavoitettavissa eikä kuvattavissa. Kahlaajat, kurki, suohaukat ja suopöllö ovat eräitä sen linnuston tyypillisiä edustajia. Mutta onko soittemme säilyminen vielä tässä vaiheessa todella päivänkysymys1 Onhan suunnattomia suoalueita toistaiseksi kokonaan taloudellisten käyttömahdollisuuksien ulkopuolella joko heikon laatunsa tai syrjäisen sijaintinsa takia. Soiden suojeleminen merkitsee samalla niille tunnusomaisen ja yleensä erämaisen faunan suojelemista. Ja ovathan juuri suot yleensä säilyneet niinhyvin kasvillisuutensa kuin eläimistönsäkin puolesta kaikkein koskemattomimpana, ilman kaskenpolton ja kulojen väkivaltaisia jälkiä, ilman hakkuualoja, risteileviä polkuja tai muita kovilla mailla niin tavanomaisia ihmisen merkkejä
Asian kehittämiseksi eteenpäin on suoritettu kuitenkin muutamana viime vuonna arvokasta ja tuloksellista tutkimustyötä, ja konekäyttöinen oja-aura alkaa jo hahmottua todellisuudeksi. Mitä siis olisi tehtävä. Se pudottaa metsäojituksen kustannukset ehkä kolmannekseen siitä, mitä ne olivat aikaisemmin, ja tämä tekee mahdolliseksi ojittaa tietyllä pääomalla kolme kertaa niin suuren pinta-alan ja lisäksi paljon nopeammassa tahdissa kuin ennen >>käsivoimin>> kaivettaessa. S u o j e 1 u t o i m e n p i t e e t on k i i r e e 11 i s i m p i n ä k o h d i s t e t t a v a m a a n e t e 1 ä p u o1 i s k o n p a r h a i s i i n s u o t y y p p e i h i n, ennen kuin se ehkä on liian myöhäistä. Metsäojitustekniikkamme kehitykseen liittyy nykyhetkellä lisäksi eräs piirre, joka tekee soiden suoj elemisesta päivänkysymyksen. on esi-isillemme ollut tuttu, mutta jäänyt meille tuntemattomaksi. Täsmälleen samaa on sanottava tähänastisesta metsäojitustoiminnasta. Näin huomattava kustannusten aleneminen tulee nähtävästi myös lisäämään harrastusta metsäojitukseen ja saa uutta pääomaa virtaamaan sen käytettäväksi. Erääksi käytännölliseksi toimintamuodoksi on ehdotettu myös 8. Tästä syystä suoj elutoiminta kävisi ehkä parhaiten päinsä Suomen Luonnonsuoj eluyhdistyksen sekä toisaalta suontutkijoitten, metsäojitusta ohjaavien keskusvirastojen sekä kentällä toimivien metsänhoitajien ja ojitusteknikkojen välisenä yhteistoimintana, varsinkin kun viimeksimainituilla tahoilla on ilmeisesti odotettavissa hyvää tahtoa ja avointa silmää soiden luonnonsuoj elullistenkin arvojen ymmärtämiselle. Tällaisista näytealoista on hyötyä myös metsänojittajalle itselleen, sillä soiden käyttöä koskeva tutkimus ja ojitustekniikan kehittäminen tulevat jatkuvasti tarvitsemaan vertailukoealoja luonnontilaisilta soilta. Joka tapauksessa viljelyksen taholta tuleva paine keskittyy voimakkaimpana harvinaisimpiin ja rehevimpiin suotyyppeihin erityisesti maan eteläpuoliskossa. Heikkolaatuiset suot, joita on kyllä runsaasti, mutta jot ka eivät takaa yhtä hyvää taloudellista tulosta, metsäojittaja karsii saamiensa ohjeitten mukaisesti pois ojitussuunnitelmasta. Sekin on keskitetty eteläpuoliskoon ja suunnattu järjestelmällisesti keskinkertaisiin ja hyviin suolaatuihin, joiden ojitus on taloudellisesti kannattavinta. Tähänastista ojitustoimintaa, joka päästyään jo ennen sotia ripeään vauhtiin lamaantui sotavuosina ja on sen jälkeen uudelleen elpynyt, on jatkuvasti häirinnyt siihen käytettävissä olleen pääoman niukkuus ja suhteellisen korkeat kustannukset, koska ojankaivu on täytynyt suorittaa ihmistyövoimalla. Käytännöllisessä luonnonsuojelutyössä täytyy tietysti ottaa huomioon metsäojituksen t uottama hyöty maanomistajille ja kansantaloudellemme ja rajoittua suoluonnon olennaisimpien piirteiden säilyttämiseen näytealoina
Mikäpä voisikaan antaa elävämmän käsityksen esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan pitäjien laajojen suoviljelysten raivaukseen aikojen kuluessa käytetystä suunnattomasta työstä ja sen asutushistoriallisesta merkityksestä kuin kappale samaa suota alkuperäisessä raivaamattomassa tilassaan. Paitsi vähäalaisia näytealoja edustavista suotyypeistä tarvitaan laajempiakin suoalueita, jotka antavat riittävän käsityksen merkittävämpää maakunnallista ja kansallista arvoa omaavista suoyhdistymistä. 9. Se on kansallinen kulttuuritehtävämme, josta olosuhteiden kehittyessä ja muuttuessa on tullut todellakin päivänkysymys. Valter K eltikangas. Maalla, joka kuuluu maapallon kaikkein suorikkaimpiin ja joka on todellinen suotutkimuksen, suoviljelyksen ja metsäojituksen maa, pitäisi olla siihen harvinaisen suotuisat edellytykset. luonnontilaisten suoalueiden varaamista ainakin suorikkaimmissa pitäjissämme mahdollisesti yhteistoiminnassa paikallisten maamiesseurojen, metsänhoitoyhdistysten tai kotiseutuyhdistysten kanssa maamieskoulujen sekä oppija kansakoulujen opetustarpeita varten. Soiden suojeleminen ei ole vain nykyist ä, vaan ennen kaikkea vastaisia sukupolvia hyödyttävä kulttuuriteko. Yleisenä periaatteena tulisi olla suoalueen rauhoittaminen sen sadealueen yhtenäisyyttä rikkomatta, sillä vesien luonnonmukaisen juoksun katkaiseminen ojilla t ai viemäreillä saattaa aiheuttaa etäällekin ulottuvia muutoksia suon vesitaloudessa ja sen alkuperäisessä kasvillisuudessa
Kun metsästyksen ja luonnonsuojelun väliset suhteet ovat saaneet osakseen mielenkiintoa kummankin osapuolen taholta ja joutuneet julkisen keskustelun alaisiksi, ei tässä keskustelussa ole voitu sivu uttaa sitä tosiasiaa, että metsästyksen merkitys ja luonne on aikojen kuluessa voimakkaasti muuttunut. L uonnonsuojelun ihanteena on luonnon suojeleminen ja säilyttäminen mahdollisimman alkuperäisessä tilassaan. Valter Keltikangas. 10. Lisäksi kulttuurivaltio joutuu muutoinkin säännöstelemään taloudellista maan ja luonnonvarojen käyttöä ja ottamaan tällöin huomioon siihen liittyvät sosiaalitaloudelliset velvoitukset, joista monet puhuvat luonnonsuojelun puolesta. maatalouden, vuoriteollisuuden tai metsätalouden tarkoitusperien kanssa. Vaikka tämä raja on asteittainen eikä jyrkkä, on se periaatteessa t ärkeä. Tämä tarkoitusperä saattaa joutua vastakkain luonnon varoja hyväkseen käyttävien erilaisten_ elinkeinojen kuten esim. Metsästyksestä elinkeinona ja urheiluna sekä sen suhteesta luonnonsuojeluun. Toisaalta käytännöllisessä luonnonsuojelutyössä on tyydytty vain sellaisiin edustaviin näytteisiin alkuperäisestä luonnosta, joiden kokonaispinta-ala on hyvinkin vaatimatonta suuruusluokkaa ja joilla syrjäisen asemansa takia on sitäkin vähäisempi taloudellinen merkitys, siis mahdollisimman pieniin uhrauksiin. Kaikki tämä on ollut omiaan tasoittamaan edellä mainittua vastakohtaisuutta. Nykyisin on jo pakko tehdä ero elinkeinona harjoitettavan eli ammatti me ts ä s t y ks e n sekä toisaalta harrasteluluontoisen u r h e i 1 u m e t s ä s t y k s e n välillä. Myös metsästyksen tarkoitusI?erät saattavat olla toiset kuin luonnonsuojelun
Kun seuraavassa tarkastellaan metsästystä elinkeinona Ja urheiluna, tarkoitetaan ammattimetsästäjällä henkilöä, joka metsästämällä hankkii pääasiallisen toimeentulonsa tai ainakin merkittävän osan siitä ja jolle metsästys on siis pääelinkeino tai ainakin sivuelinkeino. K. Karhunloukku Röhön salolla Pohjois-Vienassa. * Elinkeinona metsästys on yhtä vanha kuin ihmiskunta ja ihmisen metsästysvaistoilla ja -taipumuksilla lienee pohjansa ajassa pitkälle taaksepäin ulottuvissa kokemuksissa. I. Valok. Jonkinlaisen käsityksen saamiseksi näiden metsästysmuotojen tårkoitusperien ja luonteen erilaisuuksista esitetään aluksi eräitä piirteitä suhteellisen myöhään säilyneestä alkukantaisesta metsästyksestä ja eräkulttuurista ja verrataan niitä nykyaikaiseen urheilumetsästykseen. Urheilumetsästäjällä tarkoitetaan henkilöä, joka ei harjoita metsästystä elinkeinonaan, vaan jolle se merkitsee vain jokapäiväisen leipätyön ohessa tapahtuvaa harrastelua ja virkistävää urheilua. Inha. Metsästyksen ammattimainen puoli, sen elinkeinoluonne tulee selvimpänä esiin riittävän alkukantaisissa oloissa 11
Osoitukseksi siitä, miten urheilumetsästäjä suhtautuu niiden eetilliseen oikeutukseen, saanen lainata tähän aluksi kohdan konsuli Eero Lampion eräkirjasta >>Yli Lapin Kirjan tekijästä mainittakoon, että hän sisällytti monivaiheisen elämänsä kaikkiin tehtäviin aina metsästyksen pääharrastuksenaan ja oli urheilumetsästäjänä kaikkein korkeinta luokkaa. Ensimmäisenä juoksevan uroksen voimat olivat kai jo loppumassa, koska meidänkään näkeminen ei sen vauhtia parantanut. Seisoivat siinä värähtämättä ja katsoivat ilmestymistämme ryteiköstä. Hirvet eivät värähtäneetkään, katsoivat vain meihin. Ja eräitä alkukantaisia metsästystapoja tunnetaan meilläkin verraten myöhäiseltä ajalta. Näöstä hätkähtäen seisahduimme mekin ja tapasimme vaistomaisesti pyssyjämme. Lievä iltapakkanen oli kovettanut hangen pinnan sellaiseksi, että se hyvin kantoi suksimiestä, mutta upotti kolmipäistä hirviryhmää; ajo oli ehtinyt jo loppuvaiheeseensa, jota Lampio kuvaa seuraavasti: >>Nähdessämme ne kerran harvapuisella harjulla, parinsadan metrin päässä edessämme, näin hirvilehmän pukkaavan vasaansa turvallaan, ikäänkuin kehoittaakseen sitä juoksemaan kovemmin. Ajattaessamme hirviä erästä ryteikköä pitkin niiden jäljet pyörähtivät tiheiköstä avonaiselle jängälle, ja kun tulimme sen laitaan, niin siinä jängän keskellä seisoi koko ryhmä liikkumattomana edessämme, tuskin viittäkymmentä metriä meistä. Kun kerran tapasin jo pyssyäni, virkkoi Mikitta: Elä hätäile, kohta ne tapoamme! Tämä tapaaminen tapahtuikin kohta, mutta arvan toisin kuin olin mielessäni kuvitellut. Silloin minut valtasi säälintunne, sillä hirvien katse oli epätoivoisen rukoileva, se oli kuolemaan tuomitun tylsä silmäys. Kertomus koskee hirven hiihtoa, johon Lampio osallistui parin vienankarjalaisen metsänkävijän pyynnöstä. Sinä lyhkäisenä hetkenä, minkä hirvet olivat puiden lomasta joskus näkyvissämme, ei ehtinyt selässä roikkuvaa pyssyä ottaa ja ampua. H ätäisenä parkaisin silloin Mikitalle, kun näin tämän bertankaansa kohottavan: Elä ammu, elä! Totisena Mikitta katsahti minuun, kaipa arvasi, mikä sai mieleni niin äkisti muuttumaan, ja lie sama tunne itsessäänkin ailahtanut, mutta kun oli ennenkin tätä murhatyötä tehnyt, ei antanut tunteiden tekojaan häiritä, lausahti vain: Anna pyssysi tänne. Tempasi pyssyni, ja heti kuulin kaksi perättäistä paukkua, hetken 12. Kiihkomielinen ajo päättyi murhenäytelmään
Siihen sisältyi äidin suru siitä, ettei voinut jälkeläistään tuholta pelastaa. Kiihoittava ajo oli päättynyt häpeän tunteeseen ja tiukka, tasapuolinen kamppailu murhaan. Tässä valossa nähtynä ei ajon loppusuoritus sittenkään tuntunut ala-arvoiselta ja tuomittavalta teolta. Olisi pitänyt minua tavallisena sunnuntaimetsästäjänä eikä minään mukaanotettavan arvoisena erämiehenä. Joskin näitä miehiä veti metsälle heidän intohimonsa, niin heitä vaativat siihen myös elämisen ehdot, ainakin Poavilaa. Ensimmäiset laukaukset kaatoivat uroshirven ja lehmän, kolmas vasan. Sillä perhe oli suuri ja maanviljelys alkeellista, mistäpä silloin saloneläjä elantonsa muualta otti kuin metsistä ja järvistä. * 13. Saapui lahtipaikalle Ukko-Poavilakin ja oli näkemäänsä sangen tyytyväinen. Yhdessä he Mikitan kanssa nylkivät vasan ja varasivat siitä parhaita paloja yönseudun ateriaksi.>> Seuraava yö vietettiin eräässä metsäriihessä, ja Lampio kuvaa hirvenkaadon jälkeisiä mielialojaan seuraavalla tavalla, joka paremmi n tekee oikeutta noiden vienankarjalaisten ammattimetsästäjien motiiveille: >>Syötyämme riihessä vankan lihakeiton se poisti päivän tiukan hiihdon ailieuttaman väsymyksen ja sai tarinatkin luistamaan, joskin minun osaltani työläänpuoleisesti, sillä ajon loppusuoritus vaivasi ajatuksiani. perästä kolmannen, berdaanin tiukan pamauksen. Näitä asioita pohtien vaivuin vihdoin minäkin uneen, vaikkakin hirvilehmän katse oli jatkuvasti silmissäni>>. Varsinkin hirvilehmän puhuva katse minua vaivasi. Olin kuitenkin tyytyväinen siitä, ettei Mikitta maininnut Poavilalle mitään ampumisen yksityisseikkoja, sillä pelkäsin, ettei Poavila minua ymmärtäisi. Siinä loikoillessani riihen permannolla ja kuunnellessani Poavilan ja Mikitan keskustelua minulle selvisi eränkäynnin toinenkin puoli, taloudellinen. Kirves kädessä Mikitta hyökkäsi loppusuoritusta tekemään, ja kun kaikki oli ohi, hiihdin minäkin pyssy mukanani paikalle. Se ei ollut huvikseen tappamista, vaan elatuksen hankkimista itselleen ja perheelleen, velvollisuuksiensa täyttämistä perhettään kohtaan, työtä eikä huvittelua. Niiden riista oli ihmisen käytettäväksi luotu, miksi ei siis sitä korjaisi niin paljon kuin kulloinkin sallittiin, tapahtuipa tämä eränviljan verottaminen sitten tavalla tai toisella. Ne tunnustivat itsensä kilpailussa hävinneiksi sekä vetosivat katseillaan voittajan jalomielisyyteen ja anoivat armoa. Mielihyvin olisin minäkin ajon aikana ampunut kuolettavan laukauksen hirven lapojen väliin, mutta tässä tilanteessa en voinut sitä tehdä
Vanhoista sompiolaisista pyynti ta voista ja riistalaj eista t iedetään Paulaharjun mukaan mm. Kappaleen alkukantaista suomalaista eräelämää on Samuli P aulaharju tallettanut jälkipolville rikasmuotoisena ja ikäänkuin käsin kosketeltavana Sompio-kirjassaan. 1875 ja valokuvattu 1899 (A . J a Vienan laukkumiehiltä sai peurantuotteilla vaihtaa kesäjauhoja>>. Pikkupojat asettelivat hangelle jouhiansoilla varustettuj a lautoja ensimmäisille muuttolinnuille, pulmusille, ja pyysivät samalla laitteella myös suokulaisia ja muita kahlaajia. Kuva on tiettävästi ainoa laatuaan. H änen kuvaamansa vanha Sompio >>eli kaikkein parhaiten veden ja metsän armoilla>> pyytäen kalaa, lint ua ja villipeuraa. Vielä niinkin myöhään kuin 1870-luvun lopulla Sompion yksinäisiä kyliä ympäröivissä erämaissa erityisesti Saariselällä vaelteli jopa satapäisiä peuratokkia, joitten pyynnillä oli väestön toimeentulossa määräävä asema. Rakennettu n. W. seuraavaa. Peuran pyyntiaitaus, hangas, Saariselän pohjoislaidalta. Kevätsulilta ammuttiin hanhia ja sorsia ja siinä sivussa joku kop14. Varsinainen valtapyynti oli peuran pyynti, joka >>antoi ruokaa aina ajallansa, antoi hyviä makuutaljoja, kintaita, kenkiä ja säpikkäitä, antoi vielä lujia suonia, joilla voi kursia parseelit kokoon. Itse asiassa Lampion kuvaama metsästystapa on >>leikkiä>> siihen verrattuna mitä alkukantaisissa oloissa ja elinkeinona harjoitettu metsästys saattaa olla. Keväinen linnunpyynti aloitettiin jo hankien aikana. Granit). Miehet aloittivat pyynnin metsojen ampumisella soitimelta
>>Syyspyytööm> eli uurtokeinoon lähdettiin syys-lokakuun vaihteessa ja siinä käytettiin apuna vetokoiria, suureen >>talvipyytööm> eli moitaan talven selän taittuessa. Rakennettiin myös hangasaitoja, joihin jätettiin veräjiä, ja näissä oli joko salahauta tai luja ansa, johon peura hirttäytyi. Huhtikuussa, jolloin peurat olivat tunturissa, oli vuorossa >>tunturipyytö>> ja se suoritettiin Saariselällä. Peuroja pyydettiin aluksi viepperhaudoilla, järvien väliin tai aapojen välisiin kannaksiin kaivetuilla maakuopilla, jotka peitettiin kannella, ja kun peura putosi sellaiseen, niin pystyyn asetetut terävät säystöt eli tervaksisesta puusta tehdyt piikit lävistivät sen. Kun se maalla hidasliikkeisenä ahdistui piiloutumaan pensaaseen, oli se puukolla varustetulle pyytäjälle helppo saalis. Myöhemmin aseitten kehittyessä tulivat käytäntöön jokavuotiset yhteiset pyyntiretket eli >>seurapyyöt>>, jolloin useitten kylien miehet kerääntyivät peurojen oleskelupaikoille. Tuloksellisin kesäisistä pyyntitavoista oli hanhien kolkkaaminen tai ampuminen sulkasadon aikana, niiden ollessa lentokyvyttömiä, ja poikaset otettiin kiinni elävinä kasvatettaviksi ja lihotettaviksi syksyn tarpeita varten. Hongankomoon paennut näätä savustettiin ulos, ja kun se yritti pakoon ylemmäksi hakatusta aukosta, söhäistiin terävä tikku sen lävitse. Syksy kului pääasiallisesti ansojen, satimien ja loukkuj en asettelemiseen ja kokemiseen, mikä antoi helpoimmalla tavalla iiuturiistaa. Jokaisella talolla oli oma ikimuistoinen >>sajinkeinonsa\ joka kierteli peninkulmamäärin kumpuja, vaaroja, selkämaita ja tunturin laiteita. Osa pyyntimiehistä ajoi outamaasta liikkeelle peu15. Koskelo, uivelo, kuikka ja kaakkuri sekä eräät muut lajit kuuluivat niinikään sompiolaisten kesäiseen ruokavalioon. Lahoavia jätteitä näistä pyydyksistä tapaa vielä nykyisinkin Sompion erämaissa. Kärppää pyydettiin jouhilaudalla, kettua teräväpiikkisellä ketunkannolla sekä raudoilla, joita viritettiin myös ahman ja saukon päänmenoksi. Telkkien munittaminen niille asetetuissa uutuissa edusti alkeellista siipikarjan hoitoa, ja myöskin löydetyistä vesilinnun ja >>maalinnun>> pesistä korjattiin tuoreet munat talteen keitettäviksi ja syötäviksi. Haukat eivät kuitenkaan kuuluneet syötäviin lajeihin, ja merkille pantavaa on, että Paulaharjun teos ei kerro niihin kohdistuvista metsästäjän toimenpiteistä. Jos saukko yllätettiin maalta, pieksettiin se sauvalla hengiltä. P etolintukysymys ei siis ilmeisesti ollut kotkaa mahdollisesti lukuunottamatta vanhoille sompiolaisille mikään metsästyksellinen enempää kuin riistanhoidollinenkaan ongelma. Myöskin sulkasatoista joutsenta pyydettiin. pelokin. Vain sellaisia lajeja etupäässä korppia vainottiin, jotka pyyntimies tapasi suorastaan ansojaan kokemassa
Mutta erityistä arvonantoa nauttivat myös karhunkaatajat. Karhu oli puutteellisesti aseistetulle sompiolaiselle ainoa täysiveroinen vastustaja, jonka voimaa ja viisautta kunnioitettiin vielä kaadettunakin peij aisilla. (Viimeksi mainitusta pyyntitavasta kertoi muuten tämän kirjoittajalle v. Milloin karhu sattui kaatamaan lehmän kylän karj asta, kätkettiin haaskalle terävähampaiset karhunraudat tai salarihmalla varustettu ladattu peurapyssy, tai metsästäjä kapusi puuhun rakennetulle lavalle pyssyineen vartomaan kontiota öiselle aterialle. K arhua kaadettiin kuten peuraakin salahaudoilla ja kuristavilla ansoilla tai erityisellä hirsistä rakennetulla loukulla. Liikkeelle lähteneenä se usein saatiin kaadetuksi vasta pitkän hiihtoajon jälkeen. Tätä varten hiihtomiehillä oli toisena sauvana kolmikorttelisella terällä varustettu >>käymäkeihäs>>, ja uupunut pyyntimies virkistyi juomalla kaadetusta otuksesta verta lämpimänä. Miehen eräkunnia perustui ratkaisevalta osaltaan hänen peuranpyynnissä osoittamaansa taitoon, ja muuten tasan jaetusta peurasaaliista sai ampuj a ylimääräisenä pään kustakin ampumastaan peurasta. Sen saattoi suorittaa kiertäjä yksinäänkin, mutta tavallisesti siihen osallistui useampia metsästäjiä koirat apunaan, ja siitä huolimatta moni sompiolainen kantoi elinikäisiä arpia osoituksena tämän pyyntitavan vaarallisuuqesta. 1929 eräs isäntä Sodankylän Torvisesta, ja tapaus oli sattunut vuosisadan vaihteessa. * 16. Tällä tavoin peuratokat pyrittiin saartamaan ja kaatamaan niistä mahdollisimman monta käyttäen aseena pitkää piilukkoista peurapyssyä eli valvaria: Milloin kovettunut hanki upotti peuraa, se hiihdettiin uuvuksiin ja keihästettiin. rat, jotka säännöllisesti nousivat ylös tunturiin, ja laella oli vastassa toisia hiihtomiehiä. Tällainen yhteispyynti oli tietysti saalismäärää ajatellen tarkoituksenmukaisempaa ja monin verroin tuloksellisempaa kuin jos kukin pyytäjistä olisi metsästellyt erikseen. Erätaidollisesti vaateliaampana pyyntitapana pidettiin karhun kiertämistä pesäänsä ja sen kaatamista keihästä ja kirvestä tai piilukkoa käyttäen. Ahdistettaessa kontiota ulos pesästään sitä söhittiin koivunsaikaran nokkaan kiinnitetyllä puukolla. Karhu oli eksynyt loukkaaseen l\fojomaassa, viitisen kilometriä kylästä, ja tämän matkan oli hyvin kantanut sen kuolinkarjunta). Ja karhunnahasta tehty irtokaulus eli sieppuri hartioilla tai leveässä kirkkovyössä riippuvat torahampaat antoivat sompiolaiselle erämiehelle erityistä mahtia
Valok. Sirelius. ja Rieston Mikko kumarsi lakittomin päin keväisin kotipihaan saapuville pääskysille, joiden katsottiin t uottavan talolle onnea, samoin syysmuuttoon lähtevien lintuj en jälkeen toivottaen ne tervetulleiksi takaisin. Se ei tuntenut minkäänlaisia riistan rauhoitusaikoja. • Entisessä Sompiossa oli metsästys siis ensinnäkin ympärivuotista. T. 17. Silti sompiolainen saattoi suhtautua herkälläkin myötätunnolla riistavalioon kuulumattomiin laj eihin. Pyynnissä käytettiin mm. Tästä johtuen pyyntitavat muotoutuivat asian nvkyajan näkökulmasta tarkastellen Alkukantainen metsästys ei ka ihtanut keinoja. Toiseksi metsästys kohdistui käytännöllisesti katsoen kaikkeen syötäväksi kelpaavaan, eikä riistan tarvinnut olla edes täysikasvuista, ja riistalintujen pesätkään eivät olleet rauhoitettuj a. näyttää olleen Paulaharjun kuvaamassa Sompiossa tuntematon. Kurusta U. Kolmanneksi vanha Sompio pyyti riistan sieltä, mistä sen helpoimmin sai, ja tavalla, joka varmimmin antoi saalista. tällaista •>ketunkantoa,>, mihin repola inen jäi käpä lästään riippumaan tavoitellessaan laudan kä rkeen asetettua makupa laa. Niinpä sentapainen joutsenen koskemattomuuteen liittyvä kultti, jonka kerrotaan vallinneen R aja-Karjalassa ja kolttalappalaisten keskuudessa
Sompiolainen katsoi nähtävästi haukkojen ja linturiistan tulevan keskenään toimeen samoissa erämaissa, puuttumatta niiden välisiin voimasuhteisiin. Mitään riistalle vahingollisia lajeja sanan varsinaisessa merkityksessä ei myöskään tunnettu, ansavarkaita lukuunottamatta, ja esim. 18. Ja ympärivuotinen eräelämä vaaroineen ja rasituksineen pakotti hänet kehittämään metsänkävijätaitojaan ja vei hänet .läheiseen mieskohtaiseen suhteeseen luonnon kanssa. haukkasota nykyisessä mielessä lienee ollut tuntematon. alkukantaisen raaoiksi ja eräät niistä tuottivat riistaeläimille ilmeisesti suhteellisen . Kuten kaikissa elinkeinoissa, myös sompiolaisessa metsästyksessä oli tarkoituksenmukaista valita työtavat niiden helppoutta ja tuloksellisuutta silmällä pitäen. Ja mikäli sääli riistaeläimiä kohtaan näissä olosuhteissa lainkaan johtui hänen mieleensä (Paulaharjun teoksessa ei näy siitä viitettä), oli se varmaankin hentomielisyyttä, jota ei sopinut ainakaan ulospäin näyttää. Sompiolaisen metsästäjän jokapäiväistä leipätyötä ei voitane väittää ainakaan yksitoikkoiseksi tai mielenkiinnottomaksi. Laaja riistalajisto ja vuodenaikojen mukana vaihtuvat alkukantaiset pyyntitavat olivat omiaan tekemään metsästyksen monipuoliseksi, vaihtelevaksi ja jännittäväksi, samalla kun ne avarsivat riistaeläinten ja niiden elintapojen tuntemusta. Alkukantaiset pyyntitavat olivat perinteellisiä, ja nuorelle sompiolaiselle opetettiin ne itsestään selvinä ja oikeina jokapäiväisinä työmenetelminä. Tällaisen ympärivuotisen metsästyksen ja suhteellisen tehokkaitten metsästystapojen on täytynyt johtaa tuntuvaan riistakannan verotukseen ainakin paikallisesti. Näin metsästys ja luonnon tuntemus antoivat oman sisällyksensä sompiolaisten tavoille, uskomuksille ja henkiselle elämälle yleensä ja siellä syntyi alkukantaisissa piirteissään rikas eräkulttuuri. Paulaharjun teoksesta päätellen sompiolainen löysi eetillisen perustan metsästykselleen samoin kuin sen rajoittamattomalle riistavaliolle jo Isonkirjan ensimmäiseltä lehdeltä, jossa sanottiin: · >>Ja he vallitkan kalat meressä, ja taivan linnut ja kaikki eläimet jotka maalla liikkuvat>>. pitkäaikaisiakin kärsimyksiä. Metsästystapojen ja -aikojen valinta oli sekin pakon sanelema. Arvosteltaessa metsästystä entisessä Sompiossa on muistettava, että se oli jokapäiväistä työtä ja väistämätön elinehto. Toimeentulo >>veden ja metsän armoilla>> oli lisäksi varsin niukkaa ja aika-ajoittaista nälkääkin, mihin tuntuisi viittaavan jo syöntikelpoiseksi katsotun lajiston melkoinen kirjavuus. Sompiolaiset luottivat kuitenkin siihen, että laaja erämaa on riista-aittana ehtymätön