. .. , "· • 1 •. LUONTO SUOMEN LUONNONSUOJELUN VUOSIKIRJA 1953 . S U O -M EN.'
SUOMEN LUONTO SUOMEN LUONNONSUOJELUN V U O S I K I RJ A 1 9 5 3 (12. vuosikerta) ' i' SUOMEN LUONNONSUOJELUYHDISTYS VALTION L~ONNONSUOJELUNVALVOJA
TOIMITUSKUNTA : V. ERKAMO H c l s i n k i 1 9 5 3, Raittius kansa n Kirjapaino Oy.. ERKAMO, REINO KALLIOLA, NIILO SOYRINKI TOIMITTAJA: V
. . J. . . . . 25 V. . . . . 107. . . . . . . . . 9 LARS PETTERSSON: Suomalainen kulttuurimaisema ja sen hoito. LuKKALA: Anton Korva. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 29 MATTI SovINEN: Kotkan nykyisestä levinneisyydestä maassamme 40 KALEVI RAITAsuo: Lintujen valokuvaaminen luonnon ystävän harrastuksena . . . . . . K. . . . . . . . . . . . . . Tutkimustuloksia ja uusia löytöjä 107 Flora Fennica 1952, s. . . . . . 87 OLAVI HILDEN: Poimintoja lintuhavaintokirjoistani 93 0. . . . . . . . . . Rakennustaiteentuntijain puheenvuoro . . . . . . . . . . . . 64 I. . . . . KOTILAINEN: Valkovuokon levinneisyydestä maassamme 54 Toivo Lvv: Saariston hellepäivää . . . . 108.. . . . . . . ROIVAINEN: Luonto ja ihminen Espanjan Andalusiassa . . . . . . . . . . 105 Suomen kasvisto ja eläimistö. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . VAINIO: Kyy, ainoa myrkkykäärmeemme SEPPO H uRME: Lohi, sen kalastus ja suojelu 66 76 H. . . . Fauna Fennica 1952, s. 17 ARVO J. . . . . . . . . . . . AHOLA: Luonnonsuojelusta valtion metsissä . . . . . . . . . . OLLILA: Miksi luontoa on suojeltava1 . . . . . . SISALLYS Alkusanat, REINO KALLIOLA GöRAN BERGMAN: Luonnonsuojelun ja riistanhoidon välisistä suhSivu 5 teista . . . . . . Itseoppinut luonnontutkija ..... . . . 43 MAUNO J . . . .
Kirj allisuutta ..... . . . ll9. ,_ FAIRFIELD OSBORN: Rosvottu kiertotäbtemme, R. Luonnonsuojelun työmaalta . E-MO, s. .. . . . ..... . 120. . .......... . . Uusien jäsenten hankinta, s. . ll9 HEIKKI KLEMETTI: Viidennet -kuvat, V. . . Luonnonsuojelualueittemme tutkimus, s. . . . ll5.Pääkaupunginluonnonsuoj elu, s. 121. . . Suomen Luonnonsuoj eluyhdistyksen merkki, s. 120. S., R. ll3. 111 Uusia luonnonsuojelualueita ja rauhoitettuja luonnonmuistomerkkejä, s. ll 7. . Ruotsin kirjallisuutta, N. ll4. 1952, V. . .... Matalaa, s. . Nns SuBER: Sienimetsässä, V. ......... ..... E-MO, s. KLA, s. .. . ll3. VALLENIUS: Miesten meri, R. Uudet luonnonja kansallispuistot, s. 121. Taivassalon tammet, s. . KLA, s. .......... .... Kertomus Suomen · Luonnonsuojeluyhdistyksen toiminnasta v. . Luonnontieteen uusimpia saavutuksia, R. Kissakysymys, s. K. . . 122. . ll5.Lounais-Hämeen Luonnonsuojelutoimikunta, s. E-MO, s. E-MO, s. KLA ' ja V. . ll5. ll6. . . . M. ll8. KLA, s. 124. . lll. 120. . . . . ........... . . .... Muita luonnonystävän kirjoja, V. ... ..... .. . . ERKAMO .
H yvin hoidettu metsä on meillä taloudellisen luonnonsuojelun tärkein tavoite. Luonnon suojeleminen ja hoitaminen on välttämätöntä monesta eri syystä. Se ei luonnonsuoj elutyön t ekijöillekään ole enää vain sitä, mitä se oli vielä joitakin aikoja sitten. Valok. Voidaan sanoa, että ne arvot, joita luonto edustaa ja joita siis on suojeltava, ovat osaksi kulttuuriarvoja, osaksi sosiaalisia ja osaksi taloudellisia arvoja. 5. Kla. Luonnonsuoj elun ohjelma on merkittävällä tavalla avartunut. Voidaan kuitenkin erottaa kolme päänäkökohtaa. S e, ettei luonnonsuoj elun päämääriä Ja tehtäviä vielä riittävästi tunneta, ei johdu vain tämän aatteen ja toiminnan nuoruudesta, vaan myös siitä kehityksestä ja kasvusta, joka tässä liikkeessä on tapahtunut. R
Luonnolla on suuri merkitys ihmisille myös fyysisen ja henkisen virkistyksen lähteenä. Luonnon ta 1 o u d e 11 i s te n arvojen suojelemista ja luonnonvarojen suunnitelmallista käyttöä ei näihin aikoihin asti ole luettu luonnonsuojeluun. Luonto on suuri jakamaton kokonaisuus, jonka osien välillä on mitä moninaisin vuorovaikutus; se on alituisesti muuttuva, dynaaminen geologisen perustan, ilmaston ja eliöiden välinen tasapainotila. Sen oikeutus ei · enää kaivanne mitään perusteluja. >>Luonnonsuojelu>> on päinvastoin määritelty siksi luonnon suojelemiseksi, joka t apahtuu muista kuin taloudellisista syistä. S o s i a a 1 i s e n luonnonsuojelun tehtävänä on valvoa, etteivät heidän arki-iltaiset ja sunnuntaiset matkansa luonnon helmaan veny liian pitkiksi ja että heille loma-aikoina _voidaan osoittaa kauniita ja rauhaisia luonnonalueita; läheskään kaikilla kun ei ole omia huviloita omine metsineen ja rantoineen. Tämä on luonnonsaojelun vanhin ja tunnetuin osa. Useimmilla meikäläisen maaseudun asukkailla on luonto aina lähettyvillään. Tämä tapahtui ensi sijassa amerikkalaisten ehdotuksesta. Kohonnut elintaso, kulkuvälineiden kehitys, loma-aikalainsäädäntö sekä vilkastunut retkeilyja matkailu.harrastus on suuresti lisännyt tämän luonnonsuojelun merkitystä. K u 1 t t u u r i-luonnonsuojelu tarkoittaa luonnon suojelemista ja hoitamista tieteellisistä ja opetuksellisista, historiallisista, esteettisistä ja eetillisistä syistä. Nyt on tässäkin kohdassa t apahtumassa muutos. Ihmisen toiminnasta on tullut tätä tasapainoa yhä enemmän ja enemmän häiritsevä tekijä. Luonnonsuojelun tehtävänä on valvoa, ettei tämä luontoon puuttuminen johda muotoihin ja mittoihin, jotka järkyttävät luontoa liiaksi tai peräti tuhoavat sen ihmiskunnan elämän6. USA:n edustajat korostivat sitä, että erilliset toimenpiteet luonnon suojelemiseksi eivät enää riitä. Kansainvälisen Luonnonsuojeluliiton perustavassa kokouksessa Fontainebleaussa 1948 taloudellinen motiivi nostettiin luonnonsuojelun kulttuuristen ja sosiaalisten motiivien rinnalle, vieläpä niiden edelle. Yhteiskunnan on oman etunsa nimessä järjestettävä työntekijöilleen tilaisuus virkistävään oleskeluun luonnon syvässä rauhassa. Mutta t ekniikan ja teollisuuden kehittyessä sekä asutuskeskusten kasvaessa lisääntyy päivä päivältä niiden henkilöiden luku, joiden on, luonnosta nauttiakseen, lähdettävä vapaaaikoinaan sinne varta vasten. On puhuttu luonnonsuojelun ja t alouselämän suhteista, ensi sijassa niiden etujen ristiriitaisuudesta, joskus myös tapauksista, jolloin niiden vaatimukset käyvät yhteen, mutta suoranaisena talouskysymyksenä luonnonsuojelua ei juuri ole käsitelty
Ellei muutosta tapahdu, on tuho edessä. Samanlaisia huolestuttavia havaintoja on tehty muissakin maanosissa. 7. sateiden tasaisempi jakautuminen, ovat estäneet pahimmat onnettomuudet. Näiden ajatusten taustana on se seikka, että suunnattoman laaja ja rikas USA:kin on alkanut huomata, etteivät senkään luonnonvarat . Metsien hävittäminen, järvien ja soiden kuivattaminen sekä liiallinen laiduntaminen ovat täälläkin monilla seuduilla, varsinkin Eteläja K eskiEuroopassa, järkyttäneet siinä määrin luonnon t alouden tasapainotilaa, että se on käynyt ajan oloon ihmisen taloudellekin kohtalokkaaksi niin hyödyllisiä ja tuottavia kuin mainitut toimenpiteet hetkellisesti ja aikanaan ovat olleetkin. Amerikassa on myös saatu luonnon väkivaltaisesta kohtelusta ja hävityksestä ikäviä kokemuksia, huolestuttavampia kuin koskaan Euroopassa, jossa tietyt luonnonsuhteet, mm. Meillä Suomessa ei yleensä ole esiintynyt vaikeita luonnon järjestyksen häiriöitä. lähteenä. Verraten tasainen ilmasto, laajat metsät sekä se, että suuri osa viljelyksistä on savimaata, ovat säästäneet meidät eroosioongelmalta. Ihmisen on opittava taistelemaan luonnon kanssa eikä sitä vastaan. Luonnon suojeleminen (protection of nature) on välttämätöntä myös ja ennen kaikkea taloudellisista syistä, eikä uudistuvien (renewable) luonnonvarojen 1 ) järkevää käyttöä eli luonnonhoitoa (conservation of nature) voida eikä ole syytäkään erottaa luonnon aatteellisten arvojen suojelemisesta. Tulen avulla on metsiämme aikanaan tavattomasti hävitetty, mutta tämänkin hävityksen jäljet ovat umpeutuneet tai umpeutumassa, ja kuten tiedetään, yleensä niin hyvin tuloksin, että entinen 1) Vastakohtana sellaisille luonnonvaroille kuin malmit, kivihiili, cljy, sora jne., jotka eivät uudistu. Metsänhaaskaus, liiallinen laiduntaminen ja virheelliset maanviljelysmenetelmät ovat johtaneet juoksevan veden ja tuulen kuluttavan toiminnan, eroosion, tuhoisaan lisääntymiseen. Euroopassa eivät asiat ole kaikkein huonoimmalla tolalla, mutta paljon on täälläkin aikain kuluessa rikottu luonnon järjestystä vastaan. Tuottavien luonnonainesten suunnitelmaton käyttö ja suoranainen ryöstötalous asetettuna yhteen maapallon väestön alati kiihtyvän kasvun kanssa on jopa johtanut hätkähdyttävään kysymykseen; kuinka kauan ihmiskunnalle riittää ruokaa. Säälimätön metsämaiden paljaaksi hakkaaminen on Amerikassa aiheuttanut hävittäviä tulvia, lähteiden ja kaivojen kuivumista, vedensaannin vaikeutumista. ole ehtymättömiä
Tällä tantereella, omassa piirissä, tulisi kulttuurisen, sosiaalisen ja taloudellisen luonnonsuojelun tehdä keskinäiset ratkaisunsa ja kompromissinsa, ennen kuin ne joutuvat suurempaan kehään: yhteiskunnan punnittaviksi oikeudellisten, ekonomisten ja poliittisten näkökohtien rinnalla. Näin laajentuneena luonnonsuojelu on kysymys, jota ei kukaan kansalainen voi sivuuttaa. pikkulintuj en (tuhohyönteisten hävittäjien) väheneminen hoidetuista metsistä, kasvinsuojelumyrkkyjen käyttö (myös hyödyllisten hyönteisten ja pikkueJiöiden tuhoutuminen), teollisuuden jätevesien vaikutus, lohen häviäminen joista voimalaitosten rakentamisen seurauksena sekä monet muut ovat tärkeitä sekä kulttuurisen että taloudellisen luonnonsuoj elun kannalta. Esitetty kolmiyhteys tekee mahdolliseksi kohdata luonnonsuojelun 'vastustajat' heidän omalla alueellaan ja puhua kieltä, jota he ymmärtävät. hävitys näyttäytyy nyt myönteisenä tekijänä: suuri osa parhaista metsiköistämme on juuri entisillä kaskimailla. 8. Reino Kalliola. Käytännöllisenä tehtävänä se kiinnostaa niitäkin, joilla ei ole niin suurta luonnon tuntemusta tai tunnetta, että he sen perusteella lämpenisivät asiasta. pohjaveden aleneminen, ilmaston muuttuminen, metsien ja muun luonnon tuoton vähEntyminen), jotka voivat merkitä lopulta enemmän kuin saavutettu hyöty. Aatt ee lli se lla ja käytännöllisellä luonnon suoje1 u 11 a j a h o i d o 11 a o n t o d e 11 a s i i n ä m ä ä r i n y h t y m äk o h t i a j a y h t c i s i ä k y s y my k s i ä, e t t e i n i i t ä v o i d a erottaa toisistaan. Sosiaalisten ja taloudellisten näkökohtien huomioon ottaminen lisää suuresti luonnonsuoj elun merkitystä ja on omiaan kasvattamaan ymmärtämystä myös luonnon kulttuuriarvoja kohtaan. Niinkuin luonto on suuri jakamaton kokonaisuus, niin myös sen käsittely ja hyväksikäyttö on suuri yhteinen kenttä. Eikä meillä suinkaan ole aihetta ylpeillä siitä tavasta, jolla olemme riistaamme ja muuta luonnoneläimistöämme kohdelleet tai kalavesiämme hoitaneet, päinvastoin. Sitä paitsi ei ole ensinkään sanottu, etteikö esimerkiksi sellaisista toimenpiteistä kuin vesistöjen säännöstelystä, järvien laskemisesta ja soiden kuivattamisesta voisi meilläkin olla haitallisia seurauksia (esim. On laskettu, että metsiemme tuotto voitaisiin niiden hoitoa tehostamalla lisätä jopa kaksinkertaiseen määräänsä. Mutta vaikka näin onnellisesti onkin, tämä ei merkitse sitä, etteikö meilläkin olisi sekä varaa että aihetta luonnonvarojemme parempaan hoitamiseen. Sellaiset kysymykset kuin esim
Päinvastoin on niin, että nykyaikainen, valistunut riistanhoito suhtautuu hyvin ymmärtäväisesti niihin esteettisiin ja aatteellisiin arvoihin,. Meidän luonnonsuojelun harrastajien täytyy myöntää, että järjestetyssä riistanhoidossa silloin kun se ei ole jäänyt vain paperille on kyllä ollut jotain hyvääkin, jopa niinäkin onneksi jo menneinä aikoina, jolloin riistanhoitomiehet pitivät jok'ikistä petoeläintä ja jokaista petolintua vaarallisina eläiminä. Me ehkä joskus tuijotamme silmämme so. L uonno_nsuoj~lun j~ riistanhoido~ _väli~ct suhtee~ eivät meillä ~en p_aremmm kmn mmssakaan PohJ01smaissa ole ama olleet täysm kitkattomat. Göran Bergman. Niin pitkälle emme ole vielä päässeet Pohjoismaissa, mutta sekä luonnonsuojeluväen että metsästäjien on syytä muistaa ensi sijassa luonnonsuojelun ja riistanhoidon intressien yhdenmukaisuus; se on tarpeeksi suuri, jotta olisi mahdollista saada luottamuksellista yhteistyötä aikaan. joita luonto tarjoaa, ja samalla on tietenkin kaiken metsästämisen perusedellytyksenä se, että on jotakin metsästettävää. Siitä, että niin on ollut ja on tietysEä määrin vieläkin, ei kuitenkaan liene sanottavaa hyötyä kummallekaan, ja meidän luonnonsuojelumiesten on myönnettävä, että nykyaikainen riistanhoito ei enää työskentele sellaisten yleisten periaatteiden mukaan, jotka olisivat jyrkästi vastakohtaisia luonnonystävien toivomille luonnonhoito-menetelmille. USA:ssa on tehty. Syyttä ei ole alettu yhä yleisemmin oivaltaa, että luonnonsuojelu ja riistanhoito todellakin voi-daan yhdistää saman katon alle, kuten esim. Luonnonsuojelun ja riistanhoidon välisistä suhteista. J os kerran on molemminpuolista luottamusta, silloin on paljon helpompaa saada ratkaistuksi sellaisetkin kysymykset, joissa luonnonsuojelumiehillä ja riistanhoitopiireillä näyttää olevan vähemmän yhdenmukaiset ihanteet
J ä tämä taas vuorostaan on johtanut siihen, ettei järjestetty luonnonsuojelutyö ehkä ole saanut niin suurta Ii:annatusta kuin se muutoin olisi voinut saada esim. J a kuitenkin yhdeksän kymmenestä näistä tapauksista johtuu tietämättömyydestä, välinpitämättömyydestä, ymmärtämättömyydestä, kansanluonteellemme valitettavasti ominaisesta taipumuksesta pitää kaikkea elollista vain julman voitonhalun kohteena tai myös sellaisen luonteenlaadun ilmauksesta, joka vaatii metsästysretkellä oltaessa ammuttavaksi mihin hintaan tahansa kaiken kantomatkan päässä elävän ja liikkuvan. Liian ymmärtämätön asenne toisten harrastuksiin vain vahingoittaa luonnonsuojelutyötä ja tämä koskee suuressa määrin myös luonnonsuojelun ja riistanhoidon välisiä suhteita. Mielenkiinto metsästystä ja riistanhoitoa kohtaan oli taas selvästi yleisempää, mutta tietenkin senaikainen riistanhoitotyö oli epävarmaa ja hapuilevaa. Näin etupäässä siksi, että se herätti aktiivista mielenkiintoa luontoon, ja toisaalta siksi, että riistanhoito-olojen järjestäminen oli välttämättömänä edellytyksenä, jottei riistakantamme olisi kulkenut kohti katastrofia silloin, kun tehokkaiden metsästysaseiden käyttö tuli yhä yleisemmäksi, tiluksia pirstottiin, maaseudun kulttuurimaisema levisi yhä laajemmalle, moottoriajoneuvot ja -veneet tulivat käytäntöön kun, lyhyesti sanoen, tapahtui se t aloudellinen ja yhteiskunnallinen vallankumous, joka ilmeni meillä 1800-luvun loppupuolella ja tämän vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä. Tänä aikana ei maassamme ollut mitään julkista aatteellista luonnonsuojelua, ja vain joillakin harvoilla henkilöillä oli aktiivista, aatteellista luonnonsuojeluharrastusta vielä tämän vuosisadan alussa. keiksi tuohon tuolla tavalla käsitettyyn vahinkoeläinkysymykseen ja unohdamme, että riistanhoidolla oli jo tuona aikana merkityksensä myös luonnonsuojelun kannalta katsottuna. Tässä suhteessa teemme jatkuvasti syntiä. Me unohdamme helposti, että valistunut nykyäikainen riistanhoito tuomitsee 10. Me luonnonsuojelumiehet olemme yleensä taipuvaisia, niin pian kuin ilmenee tapauksia, joissa ihmiset metsästysretkellä syyllistyvät luonnonsuojelun kannalta hyljättäviin, joskus vieläpä luonnonsuojelulain t ai kerrassaan metsästyslain · vastaisiin tekoihin, näkemään nämä teot riistanhoidon asenteen ilmauksena luonnonsuojeluun. juuri metsästäjien ja muiden retkeilyä harrast avien taholta. Sitä oli kuitenkin ja sekin merkitsi jo koko paljon, ei vain sellaisenaan, vaan pohjana yhä enemmän aattellisesti tehostetulle luonnonharrastukselle, jonka huomaamme levinneen yleisemmin vasta viime vuosina. Olemme ehkä olleet halukkaita aliarvioimaan kaiken muunlaisen luonnonharrastuksen merkityksen kuin suoranaisen luonnonsuojelun edistämisen
Bergman. Sorsien ampumakojujen hävittämistä sorsien talvehtimisseuduilta täytyy kuitenkin pitää suurena edistysaskeleena. Tukkakoskeloita kosimispuuhissa. 11. Meillä ei sitten ole yleensä syytä vihastua nykyaikaisen riistanhoidon periaatteisiin, vaan kysymys on aivan toisista asioista. nämä ilmiöt yhtä tai melkein yhtä ankarasti kuin mekin. Lennosta ampumisrajoitus ei vielä ole Ruotsin ja Tanskan rannikoilla tarpeeksi voimakas, jotta muuttolintumme välttyisivät täällä liian raskaalta verottamiselta. Valok. Olisi tarpeen pitää huolta siitä, €ttä nykyaikaisen riistanhoidon itse asiassa hyvinkin luonnonsuoj elulle ystävällismieliset periaatteet eivät tulisi olemaan yleisesti voimassa vain valistuneiden urheilumetsästäjien keskuudessa, vaan että ne pääsisivät tunkeutumaan koko Suomen kansan syviin riveihin. G. Yksi yhtä hyvin luonnonsuojelun kuin riistanhoidonkin kannalta tärkeä kysymys on metsästettävien muuttolintujen verotuksen rajoittaminen niiden matkatessa eteläisiin maihin. Tässä mielessä on tehty yrityksiä sorsalintujen suhteen, mutta toistaiseksi tulos ei ole ollut täysin tyydyttävä. Metsästyskulttuurin kohottaminen on suuri, pitkällä tähtäimellä tehtävä työ, joka todella merkittäviin tuloksiin päästäkseen vaatii melkoisia taloudellisia edellytyksiä ja hyvää järjestelykykyä. Meidän on tunnustettava tämän kysymyksen tärkeys; sen ajankohtaisuudesta ovat vastuunalaiset riistanhoitopiirit hyvinkin tietoisia, mutta valitettavasti asia on hyvin vaikeasti toteutettavissa. Riistakantamme nousu nykyisestä aallon pohjasta, on metsästäjien ja luonnon ystävien yhteinen, harras toivomus. Niinpä hanhenmetsästys Tanskassa ja kauempana etelässä on todennäköisesti yhtenä syynä siihen, että harmaahanhet ovat sekä meillä että Ruotsissa tätä nykyä jo valitettavan harvalukuisia
Mutta huolimatta näistä käsitteiden ilmeisistä yhdenmukaisuuksista on riistanhoidossamme ja metsästäjiemme asenteessa kyllä sellaistakin, jota eivät edes vapaamielisesti metsästäjiin suhtautuvat luonnonsuojelunystävät voi hyväksyä; olisi saatava aikaan ratkaisuja, jotka luonnonsuojelun kannalta eivät ole yhtä suuria kompromisseja kuin nykyaikaisen meikäläisen riistanhoidon kannalta. eräs riistanhoidon ohjelm . Onhan monia pelottavia esimerkkejä siitä, että istutetuista eläimistä on tullut suoranainen maanvaiva , eräissä tapauksissa luonnollisten vihollisten puutteessa, toisissa taas ensi sijassa siksi, että kotimaiset muodot ovat jääneet alakynteen. Käsitellessämme sellaisia kysymyk12. Luonnonsuoj eluväki ja riistanhoitajat ovat yksimielisiä maisemanhuollon merkityksestä erikoisesti siinä mielessä, että on pyrittävä viljelysten ohella säilyttämään pensaikkoja ja metsikköjä; tämä siksi, että ne ovat hyödyllisiä eläinmaailmalle, sekä sen vuoksi, että ne vaatimatta mitään suurempia taloudellisia uhrauksia rikastuttavat maisemakuvaa. kotimaisten lajien elinmahdollisuuksia. n kohta, joka luonnonsuojelun taholla on voitava hyväksyä varauksetta, kunhan vain pidetään huolta siitä, että istutettu laji on todella juuri tuo alkuperäinen eikä vain jokin sen lähisukulainen. Kaikki ovat yhtä mieltä myös siitä, että metsästäjäkin useassa tapauksessa voi kokea luonnon lähellään yhtä intensiivisesti kuin sellainen henkilö, jolle metsästys ei ole päätarkoituksena retkillään mailla ja metsissä. Luonnonsuojelu ja nykyaikainen riistanhoito ovat yksimielisiä useirna peruskysymyksissä : mitään eläinlajia, pidettiinpä sitä sitten puhtaasti riistanhoidon kannalta kuinka vahingollisena tahansa, ei saa hävittää sukupuuttoon, ympäröivässä luonnossa on oltava runsaasti eläinten elämää, rikkaat paikalliset eläinkannat pitää sopivalla tavalla suojata, jotta ne toimisivat ympäröivien köyhempien seutujen leviämiskeskuksina, yleisölle selvitettäköön koskemattoman t ai suhteellisen koskemattoman luonnon arvo kulttuuri-ihmiselle ja koskemattoman luonnon merkitys tieteellisen tutkimustyön kohteena. LuonnonsuojelupiireisEä voi sitävastoin syntyä vastustusta kokonaan uusien lajien istuttamista kohtaan, ei siksi, etteikö mielellään nähtäisi ko. Niiden eläinlajien uudelleen istuttaminen, jotka ihmisen tähden. eläinlajin asettuvan maahan, vaan siksi, että toivotaan ensi sijassa vastaavien kotimaisten lajien esiintyvän seudulla ja koska ei tiedetä, kuinka uusi laji tulee muuttamaan biologisesti ehkä heikompien. Me luonnonsuoj elun harrastajat emme myöskään voi mennä niin pitkälle, että kokonaan kieltäytyisimme ymmärtämästä metsästäjän ajatustapaa, kunhan metsästys pysyttelee nykyaikaisen riistanhoidon kannattajien viitoittamissa rajoissa. ovat jo hävinneet jostakin osasta entistä levinneisyysaluettaan, on sekin
tässä lfapauksessa Pohjois-Suomen ··poronhoitajat suhtautuvat tähän.1 Voidaan valitettavasti ·hyvällä syyllä olettaa, että suhtautumisesta muodostuu •kielteinen, yhtä kielteinen kuin nyt on asennoitumisen laita kotkaan näh:den. , · Luonnonsuojelun kannalta ei myöskään voida hyväksyä, että muutamat ·kymmenet Lapissa vielä pesivät kotkaparit vuosi vuodelta yhä harvenevat sen vainoamisen vuoksi, mikä tulee kotkien osaksi poronhoitoalueilla. . Näiden lajien tapporahojen suhteen on surullisinta joka tapauksessa se, e'ttä asioista tietämättömät henkilöt ampuvat rau·hoitettujakin lajeja niin sanoaksemme siinä toivossa, että ne sattuisivat ol.emaan haukkoja, joista maksetaan tapporahoja. eläinlajia. Tosin kanaja varpushaukan olemassaolo ei ainakaan vielä ole uhattu, mutta eikö jo olisi aika meilläkin luopua tapporahaperiaatteesta molempien näiden lajien kohdalla1 Suhtau'turninen tapporahoihin on sitäpaitsi metsästäjien taholla horjuvaa, ja vieläpä .innokkaiden metsästäjien antamissa julkisissa lausunnoissa tapaa usein ymmärtämystä tapporahajärjestelmän hävittämistä kohtaan maassarrrne. Mitä tulee kanahaukr kaan, on tilanne jo toinen, sehän tekee koko joukon vahinkoa niissä hair, 'Voissa paikoissa, joissa sitä vielä esiintyy, mutta se on näkemisen arvoinen, kaunis lintu. Tässä julkaisussa on aikaisemmin moitittu virallista suhtautumista lailla rauhoittamattomiin petolintuihimme. Kukaan ei voi saada lintutieteilijää vakuuttuneeksi varpushaukan erikoisesta vaarallisuudesta riistanhoidolle, joskin naaraat voivat siepata erilaisia riistalintujakin, varsinkin nuoria yksilöitä. Ymmärrämme kyllä, että voi olla huomattavakin taloudellinen tappio., jos kotka erikoistuu poronvasoihin, mutta kuinkahan monessa tapauk.sessa varmasti tiedetään, että juuri kotkat ovat tappaneet poronvasat, Kotkathan ·ovat tyypillisiä raadonsyöjiä, ja suuri osa oletettuja kotkien aiheuttamia vahinkoja pitää todennäköisesti lukea toisten tekijöiden tiliin. Kuinka metsästäjät, s.o. Eräs näitä toisia tekijöitä on ahma. Tämäkin eläin on vihattu, ja on mahdollista, että ahmakanta lähitulevaisuudessa vähenee niin, että rauhoittaminen on aivan välttämätöntä. Tässä t apauksessa yleistetään esiintyminen. ,siä,, on meidän ensinnä, asennoiduttava tiettyihin petoeläinten rauhoitusta 6a eri petojen tapporahoja koskeviin ongelmiin . Niin kauan kuin tietty eläinlaji nähdään kotiseudulla, 13. " '· Tämä sivuaa toist a, merkitykseltään tärkeää kysymystä, metsästäjien taipumusta yleistää jokin havainto koskemaan tietyn eläinlajin kaikkia yksilöitä tai ainakin niiden enemmistöä. Valitettavasti suomalaisen luonteenlaadun mukaisesti rauhoituksen ky~eellisyys ym~är~etään vasta sitten, kun eläinlaji on harvinaistunut niin, ettei enää kukaan, mieluimmin ei enää parin sukupolven aikana, ole nähnyt k.o
eläimen lukumäärästä sen paremmin kotiseudulla kuin koko maassakaan. Se, että joku henkilö, joka itse yhtenä ainoana keväänä on ampunut 120 vesilintua, pääasiallisesti seunun pesivään kantaan kuuluvia, on julmistunut seudun ainoalle kotltaparille, tuntuu aika ajattelemattomalta ja itsekkäältä; kotkien ampuminen ei tällaisessa tapauksessa ole mikään suositus asianomaisen omasta luonteesta. Ja kuitenkaan ei asianomaisilla ehkä ole mitään käsitystä k.o. Erikoisesti tämä koskee saaristomerta. eläin on seudulla yleinen. Voihan olla, että kotkat paikallisesti ovat riistanhoidolle haitaksi, mutta ampumalla kotkat vaarannamme mahdollisuuksia saada nämä linnut yhä uudelleen muuttamaan Suomenlahdelle. Kuinka onkaan käynyt ilvekselle, karhulle ja näädälle1 Näätä on tosin, useihin muihin eläimiin verrattuna liikkuvaisempana, osoittanut pyrkimystä vaeltaa kohti Eteläja Länsi-S1omea rajantakaisista erämaista käsin, mutta luonnonsuojelun kannalta tuntuu joka tapauksessa hätiköidyltä se, että yleensä sallitaan lainkaan näädänpyyntiä; näätää on nimittäin saatu ampua S!lomcn pohjoisimmissa ja itäisimmissä osissa. Mitä tulee metsästäjien ja luonnonsuojelunharrastajain välisiin suhteisiin, metsästäjät epäilemättä helpommin joutuvat alttiiksi inhimilliselle heikkoudelle tulkita havaintoja omien mielipiteittensä eduksi, jotka kannanotot kuitenkin vuorostaan voivat riippua juuri sellaisista omien havaintojen yleistämisistä. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon monien metsästäjien taipumus olettaa, että jok'ikinen lintu, joka hyökkää syöttilinnun kimppuun, syöksyisi myös elävän teeren niskaan. Suhtautumisesta hylkeisiin sietää myös jo keskustella; hylkeet tosin särkevät kalanpyydyksiä, mutta toisaalta ne tietyissä osissa rannikoitamme ovat vähentyneet huomiota herättävässä määrässä verrattuna siihen, kuinka aikaisemmin oli asian laita. Vasta se tosiseikka, että teerenkuva ei lähde 14. Taipumusta yleistää yksittäisten havaintojen todistusvoima esiintyy mitä erilaisimmissa yhteyksissä ja meidän on oikeudenmukaisuuden nimessä myönnettävä, etteivät luonnonsuojelumiehetkään ole vapaita tästä synnistä. miten laajaksi se sitten käsitetäänkin: kotitila, kylä, pitäjä tai maakunta, ei ole mitään vaaraa siitä, että se kuolisi sukupuuttoon. Yleistäminen tapahtuu siitäkin huolimatta, että ehkärä juuri kotitalolla on läänin ainoa kotkapari tai jonkin muun eläinlajin ainoa olinpaikka. Mutta elävä teerikukko joko piiloutuu tai asettuu vastarintaan, jos esim. Sellaisen tilan omistajalta saadaan vastaukseksi, että ko. Rauhoitetun merikotkan ilmoitetaan, oletettavasti kuitenkin väärin, lisääntyneen saaristomerellä, ja sitä on alettu ampua rauhoituksesta huolimatta. sarvipöllö tai hiirihaukka hyökkää
Haukkahäkkien käyttö on sen sijaan selvästi vaarattomampaa; jos petolintujen pyyntiä ylimalkaan vielä saa esiintyä, niin se tulisi tapahtua häkeillä: niistähän voidaan jälleen vapauttaa ne linnut, joita ei yleensä voida pitää vahingollisina. Yleistämisen vaarallisuus objektiiviselle suhtautumiselle petolintuihin on muuten äskettäin erinomaisesti esitetty eräässä pienessä, mutta tarkassa tutkimuksessa hiirihaukan ravinnosta (Suomen Riista 19). Tosin on myönnettävä, että kun nykyisin käytetään vain syöttirautoja eikä pylväsrautoja, rauhoitetuille tai suhteellisen vaarattomille linnuille aiheutetut vahingot ovat paljon vähäisemmät kuin ennen, mutta tästä huolimatta niitä on luonnonsuojelun kannalta vastustettava. Huolimatta siitä, että meidän on siis yleensä varottava yleistämästä, ei meidän pidä kuitenkaan aliarvioida paikallisten eroavaisuuksien merkitystä ratkaistaessa kysymystä, onko jokin eläinlaji haitaksi tehokkaalle riistanhoidolle vai ei. tiehensä eikä reagoi hyökkäävästi, tekee ko. Petolintujen raudoilla pyyntiin nähden täytyy luonnonsuojelun joka tapauksessa asettua ehdottoman kielteiselle kannalle. Sellaisissa tapauksissa on luonnonsuojelun joskus suhtauduttava ymmärtäväisesti metsästäjien vaatimuksiin, vaikkapa ko. petolinnulle mahdolliseksi iskeä kiinni. Näissä tapauksissa on siis hyvin todennäköisesti kysymyksessä vain puhdas sattuma, emmekä missään tapauksessa voi tuollaisen havainnon pohjalta olettaa, että ao. Haukkahäkkejä vastustetaan kuitenkin usein sen vuoksi, että näissä oleva houkutuslintu, tavallisesti kyyhkynen, helposti joutuu alttiiksi kohtelulle, jota voidaan pitää suoranaisena eläinrääkkäyksenä. Tämä siksi, eLt~ivät raudat osaa välttää >>yleistämistä>>, vaan tappavat yhtä hyvin kanahaukan kuin suopöllönkin. petolintu ei edes juuri kysymyksessä oleva yksilö olisi teerikukko-spesialisti. Mutta onko sitten parempi tehdä raajarikoiksi ne linnut, jotka sattuvat tarttumaan syöttirautoihin. Edellä olevassa on esitetty muutamia näkökohtia luonnonsuojelun suhteista riistanhoitoon. On selvää, ettei tällaisessa vähäisessä kirjoitel15. laji suurin piirtein katsottuna ei olisikaan kuin vähän tai ei ollenkaan vahingollinen. Ja , kuitenkin useimpien metsästysyhdistysten ohjelmaan kuuluu petolinturautojen hankkiminen. Myös puhtaat eläinsuojelu-periaatteet vastustavat siten petolinturautojen käyttöä. Mutta niin ei meillä siis ole mitään syytä ajatella. Vastaavanlaisia yleistämisiä esiintyy myös puheen oliessa saariston lokeista ja varmaan myös monissa muissa tapauksissa. Sitä paitsi sattuu usein, että raudat vain vahingoittavat lintua ja se saa mahdollisesti vaikeastikin raajarikkona kitua kauan. Sehän on peto, koska se kerran iskee tecrenku vaan, kuuluu usein tällaisissa tapauksissa sanottavan
Määrätietoisella työllä onnistutaan ehkä vähitellen -häv.it:tämään ne kuilut, jotka valitettavasti vielä erottavat erilaiset luonnon-ystävät toisistaan. imassa voida saada tilaa kaikkien niiden kysymysten pohdinnalle, jotka .J.ij~tyvät tähän ail:.eeseen. Molemmat puolethan toivovat saavansa elää rikkaassa luonnossa, joka virkistää ja ilahduttaa ja joka ainakin siellä täällä .anpaa kuvan maamme luonnosta sellaisena kuin se oli niihin aikoihin, jolloin ·ihmisen vaikutus luontoon oli paljon vähäisempi kuin nykyään, Ja kulttuu-rimaisemaan me kaikki haluamme kauneutta ja vaihtelua; siksi asian olennaisena piirteenä on juuri rikkaan eläinmaailman säilyttäminen kulttuuri.seuduillakin. Mutta yleisenä loppupäätelmänä voitaneen , anoa, etfä luonnonsuojelumiehillä ja metsästäjillä on, huolimatta sel-vi~tä epäsoinnuista tietyissä, kummallekin osapuolelle suurimerkitykselli,sissä kysymyksissä, aivan liian paljon yhteisiä pyrkimyksiä, etteikö hyvä yhteistyö olisi mahdollista. Tämä työ kuuluu yhtä hyvin metsästäjien kuin luonnonsuojeluväenkin tehtäviin.
Kr., on meillä kuitenkin laajassa mittakaavassa omaksuttu lamasalvostekniikka, jonka ensimmäinen saavutus Suomessa lienee ollut hirsinen satulakattoinen kota. Hautamerkit olivat enimmäkseen puisia ja kirkon ympäristö oli pehmeään vihreyteen verhottu. On ilmeistä, että sen lähtökohtana on varhaisrautakautinen, lounaissuomalainen joenrantaniitty muutamine taloineen tai kylineen, joissa rakennukset enimmäkseen olivat risuista punottuja ja savitiivisteisiä tai vaatimattomia pistekotia. Rakennustyyppi on ilmei17. Teiden varsilla oli riukuaidat. Tämän rinnakkaisilmiöitä ovat Skandinaavian >>eldhusit>> ja idässä tsheremissien ja votjakkien kodat, joissa kaikissa on avoliesi lattian keskellä ja vesikatossa vastaava savuja valoaukko. Kirkoissa oli jyrkkä paanukatto, kirkkotarhan ympärillä hirsinen tai kivinen ympärysmuuri. Lars Pettersson. Rakennustaiteen tuntija n puheenvuoro. M eikäläinen kulttuurimaisema, päätekijöinään maalaistalo, kylä, kirkonkylä, näitä ympäröivät viljelykset, metsät ja vesistöt sekä kylien läpi johtavat tiet, oli parhaimmillaan viime vuosisadan puolivälissä. Suomalainen kulttuurimaisema ja sen hoito. Kysymme, mitä alkuperää oli tämä tasapainonsa ja eheytensä säilyttänyt kulttuurimaisema, jonka rappeutumisen alkamisesta näinä vuosina tulee kuluneeksi sata vuotta. Maantie oli tosin teknillisesti kehnonlainen, mutta esteettisesti nautittava ja ympäristöään häiritsemätön. Talonpoikainen rakennuskulttuuri oli tosin jo omaksunut useita tyylikerrostumia, mutta se oli säilyttänyt ryhtinsä ja yhtenäisen klassillisen yleissävynsä, laakeat satulakatot ja joko harmaat tai punaisiksi maalatut hirsiseinänsä. 800-1000 j. Juuret ulottuvat siis yhtä kauas muinaisuriteen kuin nykyinen suomalainen maanviljelyskulttuuri. Kaikesta päättäen viikinkiajalla, n
18. Samanaikaisesti kun Länsi-Suomi omaksuu parituvan ja avotakan, omaksuu Suomen itäisin osa bysanttilaisperäisen, muhkean karjalantalon pää typarvekkeineen ja komeine ulkoportaineen; Vasta 16001700luvuilla on karjalantalo työntänyt tieltään vanhan yksihuoneisen sa' vupirtin. Savupirtin rinnakkaisilmiö, kiukaallinen sauna, on meillä samanaikainen. Parituvan mukana tulee läntinen avotakka, joka alkuperältään roomalaisena kautta keskiajan oli Länsi Euroopan herrasväenasuntoj en j oh ta vana lämmitys] aitteena. Savupirttiasunto on Suomessa todennäköisesti varhaiskeskiaikainen ilmiö, jonka lähin alkuperä ilmeisesti on Itäja EteläEuroopassa. Keskiajan kaupungin vaikutuksen tilille lienee luettava länsisuomalainen umpikartano, ja ehkä myös luhtiaitta. Keskiajan tärkein lisä kulttuurimaisemaamme on kirkko, tapuli ja kirkkotarha, joita vuosisatoja on hallinnut jyrkkä, meillä lähinnä goottilaisperäinen paanukatto. Pitkä paritupa sitävastoin palautunee myöhäisgotiikan linna-arkkitehtuurin ja uuden ajan alun kuninkaankartanoiden vastaavanlaisiin asuntomuotoihin. Suomalainen hirsikofa, savupirtti ja aitta ovat sitten lähes tuhat vuotta säilyttäneet yleisen arkkitehtoonisen jäsentelynsä, harmaat hirsiseinänsä ja laakean vuoliaiskattonsa, joista viimeksimainittu esiintyy leveällä vyöhykkeellä Skandinavian, Suomen ja Venäjän kautta Balkanille ja edelleen Välimeren pohjoispuolella oleviin maihin, merkiten epäilemättä yhtenäistä antiikkiin pohjautuvaa traditiota. Viikinkija keskiajan vaihteessa on Suomessa epäilemättä tunnettu myös yksihuoneinen aitta, kenties myöskin riukuaita. Hirsikodan, savupirtin ja aitan puhdaspiirteiset rakennusmuodot ovat itse asiassa suomalaisen rakennustaiteen runkona ja lähtökohtana aina viime vuosisadan puoliväliin saakka. LänsiEuroopasta on gotiikan jyrkkä vesikatto sen miltei tyystin hävittänyt. sesti mannermaista alkuperää ja vastaa kreikkalaista megarontaloa. Ne ovat kyenneet sulattamaan itseensä miltei kaikki uudet tyylikerrostumat selkeää yleissävyään menettämättä. Lasi-ikkunoista saamme kiittää renessanssia, ulkoseinien punamaalista vaasa-ajan tiililinnoja, joiden fasadiväriä sittemmin jäljiteltiin punamullan avulla ensin kirkoissa, raatihuoneissa ja herraskartanoissa ja sitten n. Seuraava uutuus on ollut savupirtti, jossa oli huoneen nurkkaan sijoitettu kupoliholvillinen uuni. v:n 1800 seutuvilta lähtien talonpoikaistaloissa. Puinen savutorvi alkoi vasta laipion tai vesikaton tasosta. Lähtökohtana saattaa olla roomalainen ja Bysantissakin tunnettu keskuslämmityssysteemi, hypokausti, josta on omaksuttu vain itse lämpökeskus, kupoliholvillinen uuni sekä savujohdon yläosa
Viime vuosisadan puolivälissä valtaan päässyt uusgoottilainen rakennustyyli ja sitä seurannut sveitsiläistyyli sekä n.s. Riukuaidan perinteet ulottuvat kauas muinaisuuteen ja tätä aitamuotoa . 19. olisi jatkuvasti harrastettava siellä, missä se on mahdollista, nimenomaan vanhanaikaisen asutuksen yhteydessä. Tarkastelemme nyt, miten tätä perintöä on hoidettu. Voimme liioittelematta sanoa, että talonpoikainen rakennustaiteemme tärveltymättömässä asussaan, kirkot ja tapulit sekä; vastaava maisema mukaanluettuina, kuuluu kielemme ja muinaisrunojemme ohella kaikkein kalleimpaan kulttuuriperintöömme. Nämä uudet rakennukset eivät kuitenkaan vielä kyenneet muuttamaan. Uutuudet rajoittuivat pääasiassa oviin ja ikkunoihin. nikkarityyli levisivät maaseudulle ensi sijassa rautatieasemien, kesähuviloiden, kan-· sakoulurakennusten, apteekkitalojen, kirkkojen ja pappiloiden välityksellä. Näiden rakennusten suunnittelijoina olivat useimmin Polyteknillisen opiston käyneet arkkitehdit mannermaalta omaksumine uusine aatteineen, jotka olivat täysin ristiriidassa rakennusrtaditiomm,e kanssa. Talonpoikaisarkkitehtuurissa se kohtasi muotoja, jotka olivat sille läheistä sukua, joten vakavaa murrosta ei syntynyt. Uusklassillisuus tuli Suomeen ensin kustavilaisena Ruotsista ja sitten empirenä Venäjältä. Riukuaita ei pilaa maisemaa, niinkuin esim~ piikkilanka-aita varsin usein. Se mikä sata vuotta sitten dominoi talonpoikaisarkkitehtuuriamme· ja maaseutumme kulttuurimaisemaa, edusti siis pääosaltaan viikinkiaikaista tai varhaiskeskiaikaista traditiota, johon oli sulautunut myöhäisempiä piirteitä