06 Äänenavaus 08 Spotissa: Julma H, Saimaa, Svart Ridå 12 Jukka Hätinen 14 Tarkkailuluokka: Spotless Souls 16 Soundi-haastattelu: Timo Kämäräinen 22 Orvokki 26 Max Cavalera 30 Rättö ja Lehtisalo 36 Shiraz Lane 38 Sielun Veljet 46 Martti Luther ja muovipussi: Puolikuu 48 Elämäni Soundit: Jenni Kinnunen 50 Levyarviot, pääosassa Ursus Factory 62 Kirjat: Viimeinen kiertue ja Twist Twist 64 Jazz kiinnostaa 66 Viimeinen sana & Etsi Genen kieli 10/2025 16 26 30 36 38 KU VA : TIM O ISO AH O KU VA : TIM O ISO AH O KU VA : JAM ES YO UN G KU VA : JU HO VIR IN KO SK I KU VA : ST EFA N BR EM ER SU OM ALAISEN ROC KIN KLA SS IKO T N Ä I N SYNTYI L'AMOURHA 5
Omien korvien mukaan valettuihin ”muusikkotulppiin” en ole sitten vuosituhannen alun palannut, koska ne ovat kalliit ja menevät silti hukkaan. facebook.com/soundilehti www.soundi.fi instagram.com/soundilehti qob.uz/soundiparasta PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Stefan Bremer TOIMITUSASSISTENTTI Aki Nuopponen NUMERON 10/25 KIRJOITTAJAT Aho Emilia, Heiskala Nuutti, Herlin Catharina, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Jonna, Isoaho Timo, Kantola Karoliina, Keränen Toni, Koskinen Kimmo, Laine Pekka, Linkola Hannu, Muurikainen Elli, Mäkinen Isla, Nives Matti, Ollila Marko, Peltonen Niko, Päivinen Virpi, Siltanen Vesa, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT soundi@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi Huom! Vastaanotamme arviolevyjä vain digitaalisesti osoitteessa soundiarviot@popmedia.fi. Mutta älkää korville. Ja se olisi pieni maailmanloppu. Hienon metallibändin musiikki pohjautuu merkittäviltä osin tunteellisesti viiltäviin ylärekisterikitaroihin, eikä sellaisista saa bulkkitumpit korvissa mitään selvää. Parempia kuulemisia odotellessa kävin teettämässä korvistani valokset ja pistin muusikkotulpat tilaukseen. Matti Riekki päätoimittaja Hei hei mitä kuuluu. Kuvio on yleensä sellainen, että tungen ”joulukuuset” paikoilleen keikan alussa, mutta soiton edetessä ne tulee revittyä pois, minkä tiedostan toki täysin älyvapaaksi toiminnaksi. Minusta on nimittäin sietämätöntä kuunnella elävää musiikkia korvatulpat päässä. Siispä: jos näette minut vähänkään kovaäänisemmällä keikalla ilman tulppia, antakaa litsari. ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Malminkatu 30, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 0785-0891 51. Niin meni se edellinenkin pari. Kuuloni on sinällään (mitatustikin) hyvä, mutta kärsin harvinaisesta vitsauksesta nimeltä avoin korvatorvi. Jokin keikka se kaista vielä leikkautuu pysyvästi. Kuvatusti tuli toimittua myös Counting Hoursin vedolla Tampereen Bar Kotelossa lokakuun alkupuolella. Siinä yhteys nenänielun ja korvien välillä on jatkuvasti auki, mikä aiheuttaa ärsyttäviä oireita – itselläni lähinnä kohinaa, tukkoisuutta, paineentunnetta ja erilaisia leuan liikuttamisesta johtuvia rusahtelun, risahtelun ja rasahtelun ääniä kallossa. Melu pahentaa oireita aina joksikin aikaa, mutta normaalisti tilanne tasoittuu ennalleen. Nyt niin ei ole käynyt – ainakaan vielä. Soundi ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Niinpä käytävät auki ja nauttimaan – paitsi että loppukeikan tiimellyksessä varsinainen nautinto alkoi siirtyä etäämmälle, ja eräänkin symbaalimayhemin aikana aloin miettiä jo aika paineissa, että nyt tuli muuten tehtyä virhe. 21.12.) SOUNDI 10/2025 TEHTIIN NÄIDEN LEVYJEN SOIDESSA: Janne Laurila Double Denim Janne Laurila Double Denim The Lemonheads Love Chant Svart Ridå Aponia Janne Westerlund Sisar M inussa on nolostuttava, ellei peräti hävettävä ominaisuus, joka kytkeytyy viime Äänenavauksessa paljastamaani paheeseen – hifiharrastukseen, hyvästä äänestä nauttimiseen. Sellaisia suojaimia, jotka eivät mutiloisi taajuuskaistaa siihen malliin, ettei kuulemastaan yksinkertaisesti voi nauttia, ei ole löytynyt. Tätä kirjoittaessani tuosta keikasta on viikkoja, ja korvat ovat edelleen heikossa jamassa. Vaikka olen tässä asiassa täysi ääliö, ymmärrän hyvin, ettei luoteja voi väistellä loputtomiin. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. ÄÄNENAVAUS Free Carmen Solstice II (ilm. Jo nuorena hankittu tinnitus on kovempi ja muukin tuttu oireisto pinnassa
OSTA LIPUT: TUSKA.FI
Yhteistyö sai alkunsa Deston toimiessa Julma Henrin Aaa-bändin kiertue-dj:nä. Joskus fyysiset vaivat voivat olla henkisiä vaivoja. Kun on nyt kuullut niitä kappaleita vuosien jälkeen, niissä on edelleen järkeä. SPOTISSA > > TEKSTI CATHARINA HERLIN Tapahtuu näinä päivinä. – Silloin on ollut lamat ja sotien perintö, ja ties nyt mitä kaikkea muuta vielä. Totta kai lähdin kuuntelemaan sitä mielenkiinnolla. – Hän kertoi, että hänellä on tällainen tietynlainen kokonaisuus, ja ehdotti yhteistyötä. Ep:n tuotannosta vastasi Nuori Derrick, joka tunnetaan myös Destona. – Sain kuulla, että olen terve kuin pukki. Kun kysyn mitä kuuluu, Julma Henri pohtii vastausta pitkään. Siinä hujahti mielen läpi myös se lopputuote, että miehet ovat yksiulotteisia eivätkä osaa sanoittaa tunteitaan. Artisti uskoo, että kaikki 1980ja 1990-luvulla syntyneet miehet pystyvät samastumaan ep:n teemoihin. S oitan Julma Henrille eräänä torstai-iltana, kun hän on ajamassa kotiin Olarin Panimolta Julma Henri & Ystävät -podcastin nauhoituksista. Täytyy olla tarkkana. Ollaan saatu pidettyä paketti kasassa, mutta kyllähän tässä on pientä vaarantuntua koko ajan. Tuloillaan on kokonaisen albumin verran musiikkia, sillä Sininen on vasta alkusoittoa Polarislevylle, jolla tullaan sivuamaan ep:n teemoja. Tajusin, että mulla ei ole mitään fyysisiä vaivoja. Siinä on paljon ajatuksia herättäviä juttuja. Takana ovat tässä vaiheessa Helsinginja Jyväskylän-keikat, jotka ovat menneet ”ihan hyvin”. Se on aikamoista hommaa, kun lähdetään keikkailemaan. KU VA : RO BE RT KE SK IN EN 8. Väri aiheutti Henrissä miehuuteen liittyvien mielikuvien ryöpyn. Mitä Steen1:n Salaliittoteoria merkitsi sinulle ilmestyessään. Osa ep:n biiteistä on melkein suorilta sieltä poimittuja, ja osa on ihan tätä varten tehtyjä. – Sininen on lapsuuden väri, ja siihen liittyy kaikki opetukset siitä, mitä saa ja ei saa tehdä. Ep on tehty traumatisoituneelle väestönosalle. Lopulta hän toteaa, että juuri tänään kuuluu ”itse asiassa aika hyvää”. Ep:llä kuljetaan aina lapsuuteen saakka selvittämään juurisyitä siihen, miksi esimerkiksi puhumattomuuden kulttuuri vallitsee tietyn Julma Henrin uudella ep:llä sininen väri kietoutuu pohdintaan siitä, miksi mies on sellainen kuin on. Mutta on hyvä, että tällaista tehdään. Ilouutisista siirrymme käsittelemään Julma Henrin syyskuussa ilmestynyttä Sininen-ep:tä, joka sai alkusysäyksensä vanhassa elokuvateatterissa Lappeenrannassa. Musiikkia kovan kohtalon ihmisille T sukupolven miesten kesken niin vahvana. Mun musiikkihan on ylipäätään sellaiselle kovan kohtalon ihmiselle. – Homma on pidetty niin sanotusti terveellä pohjalla. Haastattelua tehdessä Julma Henri ja Steen1 ovat juuri ehtineet käynnistää yhteisen kiertueensa, jolla juhlistetaan Sininen-ep:n lisäksi vuonna 2004 julkaistua Salaliittoteoria-albumia. – Tykkäsin erityisesti Näkymätön mies -kappaleesta, joka selittää, miten ihmisestä tulee kouluampuja, fiktiivisesti tietenkin. Raakaahan se on, se asia. – Mutta kyllä se on sitten ihan muita juttuja, miten homma niin sanotusti etenee siinä. On sen verran liipaisinherkkää kaveria tässä nyt kyydissä, että siinä on ruuti kuivaa. Julma Henri oli alkuvuodesta 2024 katselemassa Kaucasin keikkaa Kulttuuritila Nuijamiehessä, kun taustakankaalla pyörinyt video tilttasi ja häiriötilaan mennyt ruutu muuttui siniseksi. Sininen avaa siis yhden näkökulman aiheeseen, miksi miehet ovat sellaisia kuin ovat. – Osa ep:n teksteistä oli siinä vaiheessa jo syntynyt, mutta se sininen ruutu oli kokoava elämys, joka veti kaikki erilliset kelat yhteen, Julma Henri kertoo. Sen takia miehiä on myös kasvatettu tiettyyn malliin. Julma Henri sanoo uskovansa, että kaikki 1980ja 1990-luvulla syntyneet miehet pystyvät samastumaan ep:n teemoihin, tavalla tai toisella
Photoshopilla ei kuule saa sellaisia värejä. – Sä voit soittaa Finlandian ja herkistyä sen teemojen äärellä ilman että sun täytyy olla joku suomileijonakoru-urpo. V iime vuoden itsenäisyyspäivän tienoilla Saimaa esitti keikoillaan Jean Sibeliuksen Finlandia, op. – Kun esitetään Finlandiaa keikoilla ja yleisö jähmettyy kuuntelemaan, se on kuin koskisi johonkin yleiseen g-pisteeseen. Että olisinpa tulossa hiihtolenkiltä ja joku laittaisi kuumaa mehua, lämpimät sukat ja takan päälle. – On uskomattoman hienoa, kun laitetaan kaikki palaset kohdilleen ja sitä tajuaa olevansa pieni osa mieletöntä koneistoa. Finlandian versioiminen on tuntunut siltä, että sorkkii jotakin pyhää, Mikkola sanoo. Emme ole hakeneet minkäänlaista shokkiarvoa, mutta kyllähän se eroaa jostain totutusta soittokunnan matineasta, kun sitä soittaa tällaiset hippiretkut kuvaannollisesti rööki huulessa. Joulukuun 5. – Jos olisi ollut pitkään ulkomailla ja vajonnut koomaan, niin siitä heräillessä voisi kaivata just tuollaiseen maisemaan. Teoksen esittäminen keikoilla tuntuu siltä kuin koskisi yleiseen g-pisteeseen, Matti Mikkola toteaa. Suotuisan reaktion vuoksi esitys jäi osaksi yhtyeen keikkaohjelmistoa ja sai kerta toisensa jälkeen haltioitunutta palautetta. Yleisö meni ”pähkinöiksi”, Saimaa-yhtyeen perustaja Matti Mikkola kuvailee. Olivat ne sitten omia tai muiden biisejä, niin musiikintekijänä ajattelen, että niiden pitää heijastaa sitä, mikä mielessä pyörii. – Fiilistelen diakuvien tekniikkaa, sillä se tekee väreistä maukkaita ja täyteläisiä. Suunnitteluvaiheessa Mikkola arpoi kansitaiteilija Jussi Karjalaisen kanssa monen vaihtoehdon välillä, mutta arkisessa lumimaisemassa oli jotain niin lohdullista, että se voitti. – Mutta nyt kun on kaikki sodat ja muut, se ei yhtäkkiä tunnukaan miltään pilailupuotihommalta laulaa tuollaisia ”yön vallat aamun valkeus jo voittaa” -tyyppisiä juttuja. Saimaa julkaisi syksyn alussa Solovey – Lauluja Ukrainasta -hyväntekeväisyyslevyn, ja ensi keväänä on tulossa coveralbumi. Hän ei ajattele julkaisua omana taiteenaan vaan enemmän musiikillisen perinteen eteenpäin viemisenä. Olisi kamalan epäkunnioittavaa Sibeliusta kohtaan, jos ei pystyisi ottamaan musiikkia musiikkina vaan ajattelisi, että Finlandia on pelkästään symboli jollekin. Monelle bändissä on ollut uusi kokemus vastata partituurin yhdestä stemmasta osana orkesteria. Isänmaallisuuteen voi liittyä monenlaisia konnotaatioita, mutta Finlandian fiilistelyyn ei tarvitse suhtautua mustavalkoisesti, Mikkola huomauttaa. Että ei vitsi, mitä ihmettä me just tehtiin. T Lauluja asioista, jotka ovat totta Saimaa julkaisee joulukuussa oman versionsa Sibeliuksen Finlandiasta. 26 -teoksen. Nuorempana Mikkola oli globalisti, joka vähätteli perinnetietoisuutta ja juurien merkitystä. KU VA : JU SS I KA RJA LA IN EN 9. Mä koen, että pitää laulaa asioista, jotka ovat totta ja oikeita. Maailmantilanne on tällä hetkellä sellainen, että Mikkolan mielestä on luontevaa hakea kantaaottavuutta ja tehdä vähintään itselleen selväksi, millaisia arvoja edustaa. – Siinä on paljon erilaisia kappaleita, joissa on kaikissa joku sanoma. Kuva löytyi, kun Mikkola pelasti kaatopaikkakuormasta perheen vanhoja diakuvia. Vinyylijulkaisun kansi esittää lumista peltomaisemaa, jonka keskellä kulkee hiihtolatu. – Sitten tuli mieleen, että kaipa sen voisi levyttääkin. päivä ilmestyy Lördagin kustantamana kymppituumainen vinyyli, jonka A-puolella on Saimaan studioversio Finlandiasta ja B-poskella Musiikkitalon Solovey-konsertissa syyskuussa äänitetty livetaltiointi, jossa on mukana Vantaan Viihdeorkesteri. Kun me soitettiin Finlandia ekan kerran keikalla, sen jälkeen pihalla seisoskellessa kaikki vaan hihittelivät ja punastelivat vähän hiljaisina
Kertokaa kaikille Suomen venueille, että buukkaavat meidät! Ruotsalainen Svart Ridå antaa musiikilleen kaikkensa. Kappaleiden nauhoitetuissa versioissa soundimaailmaa on kerrostettu voimakkaasti, mutta livenä soitanta on suoraviivaisempaa ja intiimimpää, Swanström kuvailee. Sillä ei ole väliä, mitä he tuntevat, kunhan musiikkimme koskettaa heitä jotenkin, Gustavsson sanoo. – Se on meidän vahvuutemme, Gustavsson komppaa. – Siksi ne on tehty musiikiksi, niitä ei ole tarkoitettu sanoitettaviksi. – Mutta sitten kun ihmiset tulevat juttelemaan meille jälkeenpäin, olemmekin vain kolme suloista tyttöä. Kaikista cooleinta on olla aito ja oma itsensä, Gustavsson sanoo. Joku voisi sanoa, että Svart Ridå on saanut suurta huomiota yllättäen, mutta bändin omasta perspektiivistä matka on ollut pitkä ja vaatinut paljon työtä. Teemme tätä, kunnes ihmiset tajuavat, kuinka hyviä olemme. 10. Bändillä on tällä hetkellä paljon meneillään, sillä levyä kirjoitetaan ja nauhoitetaan yhtä aikaa kiertueen kanssa. Kun on tällainen itsevarmuus, se näkyy ulospäin. – Kaikki, mitä teemme, tulee aina suoraan sydämestä, Gustavsson sanoo. – Suomi on itse asiassa yksi unelmamaistani soittaa, koska olen kuullut siitä niin paljon hyvää, Swanström sanoo. Laitamme siihen kaikkemme. Bändin jäsenet ovat iloisia jokaisesta kuuntelijasta, ja kiitollisuuden ilmaiseminen yleisölle on heidän mielestään hyvin tärkeää. Niin sen pitää ollakin, Swanström vastaa. Kaikki instrumentit ovat tasavertaisessa asemassa keskenään, ja jokainen niistä välittää aina jotakin tunnetta. – Livenä soittaminen on paras asia koko maailmassa. Ihan sama, millaisia ne ovat. L änsinaapurimme suuriin nuoriin toivoihin kuuluva Svart Ridå on juuri aloittanut maaliskuussa ilmestynyttä Aponia-albumia juhlistavan kiertueensa ja esiintynyt haastattelua edeltävänä lauantaina Ruotsin Västeråsissa ja Eskilstunassa. – Pidämme itseämme todella hyvinä, ja mielestäni kaikkien muidenkin pitäisi ajatella niin. – Se on todella stressaavaa, Swanström sanoo. Sen ensimmäinen single I ögats ljus ilmestyi lokakuun 17. Yritämme näyttää mahdollisimman kovilta ja cooleilta, Swanström kertoo. Sanoittamattomien tunteiden soittajat SPOTISSA Tapahtuu näinä päivinä. Svart Ridålla on ollut alusta saakka tähtäimenä tehdä musiikkia elääkseen. – Emme ole vielä niin iso bändi, että voisimme ottaa kolmen kuukauden tauon kaikesta muusta ja sulkeutua studioon tekemään levyä. Kentin sytyttämää soihtua kantavan bändin jäsenillä on yksi toive: että ihmiset kokisivat heidän musiikkinsa äärellä tunteita. – Olemme niin iloisia, ja tuntuu täysin ansaitulta, että meillä on ensimmäinen oma kiertueemme nyt, Swanström sanoo. Kitaristi Moa Swanström, laulaja-basisti Tuva Gustavsson ja rumpali Kajsa Westergren ilmestyvät kuvaruudulle maanantaiaamupäivänä ja kertovat pirteän oloisina, etteivät ole vielä ehtineet palautua viikonlopun keikoista. Meillä ei myöskään ole mitään b-suunnitelmaa. – Lavalle mennessä omaksumme tietynlaiset livepersoonat. – On todella tunnepitoista tehdä tällaista musiikkia. – Me todella haluamme tulla… meidän täytyy tulla sinne! Gustavsson huudahtaa. Paljastan, että minun on välillä vaikeaa löytää sanoja niille tunteille, joita Svart Ridån musiikki herättää. Kysyn toiveikkaana, milloin Suomi löytyy Svart Ridån keikkakalenterista. Lokakuussa yhtye julkaisi Aponia-albuminsa vinyylinä ja aloitti samalla matkan kohti kolmatta levyään, joka ilmestyy ensi vuonna. – Kasvava suosio tuntuu vähän kuin vetovoiman lailta, Swanström sanoo. – Kun keikkailimme Markus Krunegårdin kanssa, hänen bändinsä kehui, että Suomessa on tosi kiva soittaa. – Tärkeintä on, että kuulijat tuntevat jotain. Indierockyhtyeen esityksiä on kuvailtu ”räjähtäviksi”. – Keikoilla meissä on albumeihin verrattuna enemmän punkrockia, Gustavsson sanoo. – Mietimme sitä todella paljon, kun teemme kappaleita. päivä
Their first release on Madfish marks a creative reset, not a retreat. Alongside these unreleased gems, the album includes a brand-new song. STARMEN – Starmenized II Following the success of ’Starmenized’ and the career-spanning compilation ’The Best of Starmen Volume 1’ the band now digs into their vault. THERMALITY – Concept 42 Swedish metal powerhouse THERMALITY unleashes their most ambitious and emotionally charged record yet ”Concept 42”. With Fredrik Folkare (Eclipse), Robin McAuley (MSG/Black Swan), Steve Walsh (Kansas), James LaBrie (Dream Theatre/solo), Glenn Hughes (Deep Purple), Billy Sheehan (Talas/David Lee Roth/Mr Big), Ralf Sheepers (Primal Fears/Gamma Ray), Jeff Pilson (Fireigner/Black Swan), Rudy Sarzo (Quite Riot/Ozzy Osborne) and many, many more. The DVD includes 4 new official music videos and 5 documentary videos. Ryo Okumoto leads the charge, co-writing with Michael Whiteman and collaborating with longtime members Alan Morse and Ted Leonard. The band now returns with the Maxi Single Behind the Curtain. With around 1.8 million albums sold and global tours, they remain a strong presence in the metal scene. CD+ DVD. SARAYASIGN – Shadows of The Dying Light Sarayasign isn´t just a band, it’s a cinematic hard rock experience where orchestral grandeur meets modern rock and metal with striking precision. INDEPENDENT MUSIC FOR INDEPENDENT PEOPLE WWW.SOUNDPOLLUTION.NET. With thunderous riffs, sweeping melodies, and rich, immersive atmospheres, Sarayasign crafts sonic landscapes that are as emotionally powerful as they are musically epic. ROYAL HUNT – Behind the Curtain Royal Hunt, a Danish power/progressive metal band founded by André Andersen in 1989, fuses Classic Rock with modern progressive elements. SPOCK’S BEARD – The Archaeoptimist With The Archaeoptimist, Spock’s Beard proves they’re not resting on past glories. A true gem for discerning connoisseurs of melodic rock. V/A – Turkish Delights Volume Three Turkish Delights Volume Three, gives you hard rock and AOR of the absolute highest quality. There were so many great songs left from the last album that it would have been a waste not to release them. Recorded at the iconic Fredman Studios in Gothenburg. Following the global breakout of their 2024 release The Final Hours, which dominated international metal charts and entered the official Swedish sales rankings, THERMALITY returns with a bold sonic statement. With its signature blend of melodic hooks, powerful riffs, and a retro vibe, ’Starmenized II’ proves that Starmen are still aiming high and rocking harder than ever as they close out 2025. Over 30 years in, the band remains a powerhouse in modern progressive rock with global acclaim
Piratismi ei koskettanut kirja-alaa, mutta koska ”kehitys kehittyy”, samoja murroksen askelmerkkejä pitkin on kuljettu sielläkin. Live-infra voi vielä jotenkuten pitää musiikkialalla toimivan kiinni leivänsyrjässä, mutta kirjojen parissa moista kulttuuria ei ole. Seisomme jo kynnyksellä, jonka toisella puolen AI-artistit sparraavat AI-kirjailijoita hukuttamaan Storytelin tuotoksiinsa. Silläkin uhalla, että profiloidun tekoälypilvelle huutavaksi Abe Simpsoniksi, en suostu syleilemään valloillaan olevaa AI-hybristä. Kuulostaako tutulta. Päälavalle eta bloituneita poppareita kertomaan niin hengentuotteistaan kuin elämästään ja joku rickrubin valuttamaan selfhelpiä kuulijoiden niskaan. Levyjä, hifiä, T-paitoja, startupeja, ihmisiä, kohtaamisia ja metrilakua. Kirjallisuus kiinnostaa. Tällä hetkellä indiemuusikot taistelevat lähinnä siitä, että saisivat pidettyä edes ne muruset, joita Spotifylla on tarjota, ennen kuin tekoälymusiikin pohjaton kuilu imee syövereihinsä nekin. ” O nko kirjailija tullut hulluksi?” ihmetteli kirjallisuustoimittaja Antti Majander Helsingin Sanomissa. Musiikkialan messut kun ovat Suomessa tupanneet olemaan joko alan ammattilaisille tai piipputupakan tuoksuisten levyjen keräilijöille suunnattuja. Hyvin kuratoitu ohjelma, mielenkiintoiset puhujat ja ammattimaiset haastattelijat. Ainakaan vielä. Tästä on tietenkin kiittäminen äänikirjapalveluita, joiden ympärillä on käyty enenevissä määrin keskustelua tulonjaosta tai lähinnä sen problemaattisuudesta. Showlavalle levyraatia ja elämänibiisiä ja vainelämäätä ja invisiblejukeboxia ja tinydeskiä. Helsingin Kirjamessut keräsi neljän päivän aikana Messukeskukseen yli 100 000 kävijää. Artistit ja muusikot puhumassa… musiikistaan! Hieman kauempana paneeleissa laitettaisiin alan ilmiöt ja trendit halki, poikki ja pinoon. Hän halusi tehdä tempauksellaan näkyväksi, että kirjallisuusalan rakenteet ovat hullunkuriset: kustantaja, kauppias ja verottaja tienaavat kirjailijoiden työstä enemmän kuin kirjailija itse. Lauseen subjekti viittasi Niko Hallikaiseen, joka pani viimeisimmän romaaninsa nettiin ladattavaksi ilmaiseksi. Albini juustohöyläsi tekstissään koko ennakon, kunnes viivan alle jäi vain lupaus seuraavasta albumista. Eli kirjallisuuden vastineita Taylor Swiftin ja Billie Eilishin vinyylipainoksille, luksustuotteille, joiden ansiota on, että mistään ”vinyylibuumista” on ylipäätään puhuttu. Jätän kirja-alan tulevaisuudenkuvien hahmottelun muille, sillä jäin miettimään, voisiko musiikille pyhittää vastaavat kinkerit. Juontajakutsua odotellessa vetäydyn lukemaan Wirea kirjastoon, koska se on Suomessa ainoa paikka, jossa brittilehteä pääsee nykyään hypistelemään. 12. Potentiaalia popularisoimiselle olisi. Musiikkialan yli pyyhkäissyt piratismin aalto aloitti vuosituhannen taitteessa murroksen, jonka juggernautin lailla eteenpäin vyörymistä seuraamme vierestä. Näin kustantajat minimoivat riskejään, ja ääriesimerkkinä kirjailijoista tulee myös omia tiedottajiaan ja markkinoijiaan. Levy-yhtiön tarjoama ennakko voi sokaista suuruudellaan, mutta Albini osoitti että ”artisti maksaa”, kuten eräät tamperelaiset asian muotoilivat. Messuilla myytävät kirjat ovat varmasti niitä, jotka haetaan isänpäivälahjaksi ja kuusen alle muutenkin. Siivu managerille, palkkio juristeille, osuus tuottajalle, studioaika, vuokrakamat, miksaus, masterointi, videon ohjaaja, kuvaaja, catering, kansitaide, markkinointi ja niin edespäin. Edesmennyt ääniteknikko-kyynikko Steve Albini päivitteli jo 1990-luvulla kirjoittamassaan The Problem with Music -esseessä, miten artistit antavat höynäyttää itseään. Jonkin verran tässä on varmasti kyse samasta ilmiöiden perässä kulkemisesta kuin jättikonsertteihin osallistumisessa: ”kaikki” menevät, minunkin on osallistuttava. JUKKA HÄTINEN Soundi-kolumnisti Messuterveiset KU VA : OM ER LEV IN Helsingin Kirjamessut 2025. Hallikainen vakuutti, ettei ole tullut hulluksi. Vaikka painettujen kirjojen myynti on laskenut Suomessa koko 2020-luvun, euromääräinen kokonaismyynti on ollut hienovaraisessa kasvussa. Kuten musa-alallakin, kirja-alan ennakot pienenevät ja tarjonta lisääntyy. Tekoälyllä voi aikaansaada hienoja asioita, mutta samalla sen sääntelemättömyys tekee jälkeä, jonka seurauksia saamme hämmästellä vielä pitkään. Vertailun vuoksi: päivätasolla se on hieman enemmän kuin Provinssissa, vähän vähemmän kuin Flow’ssa. Mutta kun katsomollinen messukävijöitä hiljenee penkkeihinsä, on helppo havaita, että suosion takana on suureksi osaksi itse kirjallisuuskeskustelu. Ammattilaiset sanoittaisivat kuluttajille, mitä kulisseista ja konepellin alta löytyy – ja miksi
– Minulle on henkilökohtaisesti hyvin tärkeää, että tehdään vinyylilevy. TARKKAILULUOKKA > > TEKSTI EMILIA AHO > > KUVA ILARI LAITINEN 14. Spotless Souls tähtää maailmalle ja haaveilee elokuvamusiikin tekemisestä. Basistin etsiminen vei hieman pidempään. Debyytin julkaisulle ei vielä ole tarkkaa päivämäärää, mutta sen paljastetaan ilmestyvän ensi vuonna. H elsinkiläisen Spotless Soulsin soulahtavaa rockia kuunnellessa on vaikea uskoa, että kaksi sen jäsentä on opetellut oman soittimensa vasta bändissä. – Kun aloimme jammailla yhdessä, panin Luukakselle ensimmäistä kertaa rumpukapulat käteen. Sanoituksista ja melodioista päävastuussa oleva Kolehmainen on saanut inspiraatiota niin unista kuin hyräilystä vessanpöntöllä. Kolehmainen pyysi mukaan lukiosta tutun Rantasen, joka koski Niskasen lailla soittimeensa ensimmäistä kertaa bänditreeneissä. – Se oli kyllä kaikin puolin hieno reissu, Artemjeff muistelee. – Ihmiset ovat sanoneet, että meillä on sellaista Twin Peaks -musaa. Bändin pojilla oli toiveena, että soittimen varteen löydettäisiin nainen. ”Ihmiset ovat sanoneet, että meillä on sellaista Twin Peaks -musaa.” MUISTA MYÖS JOKA TOINEN VIIKKO JULKAISTAVAT DEMOARVIOT: WWW.SOUNDI.FI/DEMOEFEKTI Tulevaisuuden tekijöitä. Tulevaisuudessa bändi aikoo suunnata myös ulkomaille. Saksan-keikalle ryhmä pääsi kansainvälisen Emergenza-bändikilpailun voiton ansiosta. – Olemme puhuneet aiheesta keskenämme. Utopistiselta kuulostaa myös se, että yhtye soitti ensimmäisen festarikeikkansa elokuussa Saksan Taubertal-festivaaleilla – samaisessa tapahtumassa nähtiin muun muassa Yungblud. – En tiedä mistä se tuli, mutta totesin, ettei minua haittaa, Kolehmainen muistelee ja nauraa. Biisejä oudoista hetkistä Yksi bändin haaveista olisikin saada tuottaa musiikkia johonkin elokuvaan tai sarjaan. Bändin vaikuttajia ovat muun muassa Mazzy Star, Amy Winehouse, Cocteau Twins ja Slowdive. Pitää vain katsoa, miten ne saadaan ajoitettua. Se on meille rakas tapa kuluttaa musiikkia ja tukea omia lemppariartisteja, Artemjeff sanoo. Alkusysäyksensä se sai vuonna 2023 Artemjeffin ja Niskasen kahdenkeskisistä soittosessioista. Kolehmainen ja Artemjeff omaavat historiaa klassisen musiikin parissa – ensin mainittu kitaran, jälkimmäinen sellon ja kanteleen kautta. Pian kaksikko alkoi haaveilla bändistä. – Ajattelin, että kun Onerva soitti kitaraa, basso oli tarpeeksi lähellä kyseistä soitinta. Mua se ei haittaa yhtään, Kolehmainen toteaa tohkeissaan. On todella vaikeaa sanoa, mikä kyseinen teos sitten olisi, Artemjeff sanoo. Yhtyeessä rakastetaan myös elokuvien soundtrackejä, ja erityiseen asemaan ovat nousseet Angelo Badalamentin työt Twin Peaks -sarjassa. – Niiden tekeminen ei ole ikinä kovin tietoinen prosessi, vaan kaikki biisimme ovat syntyneet todella oudoissa hetkissä. Myös fyysistä julkaisua on lupa odottaa. Kappaleet toteutetaan Aremjeffin mukaan leikkaa–liimaa-tyylillä. Bändin kokoonpanon muodostavat Aarni Artemjeff, Alina Kolehmainen, Luukas Niskanen ja Onerva Rantanen. Lähdettiin liikkeelle soittamalla Dire Straitsiä, bändin kitaristi Artemjeff muistelee. Niskasen kautta laulajaksi löytyi The Voice of Finlandissa mukana ollut Kolehmainen. Levyn rakenne on jo aika selkeä, Artemjeff vakuuttaa. Takaisin treenitilaan olen palannut valmiin melodian kanssa, hän nauraa. – Meillä on työpöydällä ihan konkreettisia suunnitelmia sen eteen. Pari singleä julkaissut yhtye yhdistää musiikissaan useita eri genrejä, mutta sen pohjalta löytyvät rock ja soul. – Olen istunut siellä ja äänittänyt hyräilyäni. Nyt ajankohtaisempaa on kuitenkin debyyttialbumin työstäminen. – Syksyllä on tiedossa kovia sessioita. – Bändiä perustaessa meille oli tärkeintä, että viba toimii ja näytämme yhtenäiseltä, Kolehmainen toteaa
Minä ja pari vuotta vanhempi siskoni Taina onnistuttiin nimittäin laulamaan – varmasti ihan vahingossa – terssistemma. Viime aikoina studiossa on työstetty Laulu pelastaa -pitkäsoittoa. SOUNDI-HAASTATTELU > > TEKSTI TIMO ISOAHO Timo Kämäräinen: Kysymyksiä ja vastauksia. – Olisinko ollut viisi. Millaisia varhaisimmat musaan liittyvät muistosi ovat. Putkahdit maailmaan keväällä 1979. Oltiin ihan ihmeissään, että mitä nyt tapahtui. – Kyllä vain. – Ensimmäinen ”nyt tapahtui jotain jännää” -kokemus tuli kolmevuotiaana. Teoksen äärelle saavutaan tuota pikaa, mutta lähdetään matkaan vähän kauempaa. Kävin syntymässä Iisalmessa, mutta asuimme Sonkajärvellä reilun parinkymmenen kilometrin päässä. Jonkun vuoden päästä, kun vanhempani olivat eronneet, päädyttiin Vieremälle ja sen jälkeen vielä Iisalmeen. Kotona oli piano, koska äitini oli soittanut takavuosina. Perheenne taisi asua ensimmäisinä vuosinasi monessa osoitteessa. – Pikkupaikkakunnilla ja maaseudulla asuminen saattaa olla yksi syy siihen, että diggaan esimerkiksi Jukka Nousiaisen vaihtoehtoisista touhuista. Täällä on nauhoitettu esimerkiksi Olavi Uusivirran teoksia ja tietenkin Christmas Album – eihän se ole artisti eikä mikään, jolta ei ole ilmestynyt joululevyä (”pandemia-aikana vähän jammailtiin ja homma lähti käsistä”). Musiikki on ollut läsnä koko elämäsi. Ennen kuin keskityit toden teolla kitaraan, soitit pianoa. Kertoisitko hieman näistä soittamisen varhaisvaiheista. 16. Sieltä lensinkin jo omilleni. Se oli samassa ”USKON LAULUN PELASTAVAAN JA PARANTAVAAN VOIMAAN IHAN OIKEASTI.” Timo Kämäräisen tyylikästä soittoa on kuultu 2000-luvun edetessä niin Ismo Alangon, Olavi Uusivirran kuin monen muunkin eturivin artistin albumeilla ja keikoilla. Maanläheinen rock’n’roll tuntuu itsellenikin läheiseltä. K itaroita tässä, kitaroita tuossa ja kitaroita vielä tuollakin. Kyseessä on merkittävä askel satoja levytyksiä tehneelle ja tuhansia keikkoja soittaneelle muusikolle, sillä se on ensimmäinen albumi, jonka Timo Kämäräinen julkaisee omalla nimellään. Nyt luvassa on jotain uutta: suoraviivaisesti omissa nimissä tehty sooloalbumi. Vaikka myös muita instrumentteja löytyy yllin kyllin, ei jää epäselväksi, että Soundin edustaja on saapunut kuusikielisiä rakastavan muusikon kotipesään – Timo Kämäräisen omaan Arthur III -studioon. Vaikka välillä on ollut tiukkaa, kitaristilta on löytynyt aikaa myös omille bändeille ja levytyksille. En ollut täyttänyt edes yhtä, kun muutimme Nurmekseen. Ja sitten naurettiin hysteerisesti
KU VA : TE RO AH ON EN 17
Treenasin kuusi tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa kurinalaisen aikataulun mukaan: kolme varttia soittoa, vartti taukoa. – Hendrixin lisäksi on pakko mainita Led Zeppelin. Samaan aikaan oma soittohomma lähti käsistä. Soitit kuitenkin nuorella iällä painavampaakin kamaa. Sen innoittamana tehtiin myös koulunäytelmä, jossa räpättiin suomeksi. Pikku-Timo levysoittimen kimpussa... – Ekoina kouluvuosina meidän luokassa oli harmoni, mutta maikka ei osannut soittaa, joten minä toimin säestäjänä, kun luokka lauloi vaikkapa Pöllörockia. Soitin sähköurkuja ja lauloin omia sanojani. Samoihin aikoihin opin lukemaan nuotteja siskoni avustuksella. Se pitää joskus julkaista. Yksi parin kilometrin päässä asunut kaveri löi kasetin kouraan ja käski opetella sille taltioidut biisit. Se räjäytti oman pottini aikoinaan ihan täysin. Lasse oli vähän vanhempi kaveri, jolla oli rokkihommat, niin kuunteleminen kuin soittaminenkin, aika hyvin hallussa. Tajusin kristallinkirkkaasti, että tämä on se juttu, mitä haluan tehdä. – Aloin tehdä biisejä kuusivuotiaana. Ylipäänsä on sanottava, että monet mahtavat löydöt sekoittivat pääni tuolloin ihan täysin ja aloin ahmia musaa yhä monipuolisemmin. – Yläasteen aikana soitin todella paljon, erityisesti kesälomilla. huoneessa television kanssa, ja muistan soittaneeni Hittimittari-ohjelmassa esitetyn musan, esimerkiksi Sigue Sigue Sputnikin, mukana. Asuin silloin Vantaan Martinlaaksossa, eikä siellä käy välttämättä kovin usein niin, että muusikonrenttu haetaan duuniin limusiinilla! Palataanpa jälleen ajassa taaksepäin. Yhden kerran televisiossa mainostettiin Roy Orbisonin kokoelmaa, ja You Got It – ”anything you want, you got it” – kolahti kovaa. Ihan eka kappale taisi olla Monopolimies, josta on olemassa tallennekin. Kysehän oli siitä, että Helsingin Senaatintorilla nähtiin sata kitaristia eri puolilta maailmaa tulkitsemassa Alexin sävellystä. Spaceman oli coolein Kissin jätkä. Laulu pelastaa -albumilta löytyy kappale nimeltä Lasse. Treenasin, ja sitten soitettiin Metallicaa, Megadethiä, Slayeriä, Sepulturaa ja Morbid Angeliä. – Uutinen veti mielen matalaksi. – Alexi oli mieletön kitaristi, eikä häntä turhaan äänestetty maailman parhaaksi. Mikä ääni, mikä karisma! Sitten löysin äidin hyllystä The Beatlesin levyn, ja taas se oli menoa. Se kunnioituksen määrä, jota mukana olleet muusikot osoittivat maestrolle, oli ihan uskomatonta. – Keikkaan liittyi myös sellainen hauska juttu, että Alexi oli hoitanut minulle keikkapäivän aamuksi limusiinikyydin. Myöhemmin pääsin toteamaan läheltä, että hän teki kaiken täysillä ja suurella sydämellä. Kun aloin kuunnella niiden debyyttiä, Good Times, Bad Timesin groove, energia ja rumpufillit räjäyttivät mielen. – Kissin jälkeen aloin innostua vieläkin vanhemmasta musasta. Myös Children of Bodom soitti festareilla kovan keikan, ja aloin treenata jo hotellilla yhtä Alexin sooloa. Kun olin neljännellä, perjantaisin pidettiin aina levyraati, mikä tarkoitti sitä, että soitin luokkaan raahaamillani sähköuruilla musaa ja muut antoivat pisteitä. – Se on omakohtainen biisi. Progea, jazzia, grungea, heviä, ihan kaikkea. Kun aloit treenata Hendrixin innoittamana, miten intensiivistä touhua se oli. Läheinen ystäväni Lauri Porra toimi yhtyeen basistina ja alkoi avata minulle modernin heviskenen saloja. Eikä toki unohdeta, että törmäsin Lassen ansiosta Kissiin, josta tuli suosikkiyhtyeeni. Mainittakoon monipuolisuuden nimissä myös Raptori, jonka Moe!-albumi on edelleen hyvässä muistissa. Seuraavaksi opin soittamaan korvakuulolta kokonaisia kappaleita, ja samalla myös sointusäestys tuli mukaan kuvioihin. Vuonna 2015 kävi niin, että Alexi pyysi minut yhdeksi musiikilliseksi ryhmänjohtajaksi 100 Guitars from Hel -teokseensa. – Jos taas soittamisesta puhutaan, innoittavimman iskun tarjoili Jimi Hendrix. Katsottiin esimerkiksi Slayerin keikkaa ja Lauri selosti tapahtumia. Kun lukuvuosi oli ohi, aloitin oman ”kitarakoulun”. Kun näin tallenteen Jimin Woodstockinkeikasta, mikään ei ollut entisellään. Oma hevivaiheeni jäi lyhyeksi, mutta tsekkasin toki myöhemmin esimerkiksi Yngwie Malmsteenin juttuja. Äimistelin suu auki, että miten ihmeessä kitarasta voi tulla tuollaisia ääniä. Oliko Ace Frehleyn kuolema kova isku. Myös Dingo oli mahtava, vaikka sitä pitikin kuunnella vähän salaa. ”Seuraavaksi tulee moshpart” ja niin edelleen. – Varhaisin yhtyeeni, sellainen missä oli esimerkiksi oikeat rummut, oli nimenomaan metallibändi. Sinua ei tunneta raskaan musiikin tulkitsijana. SIVUN KUVAT: TIMO KÄMÄRÄISEN KOTIALBUMI KUVA: TOMI PALSA ”14-vuotiaana sukka päässä, se oli mun juttu silloin!” ...ja lähdössä laivalle. Kertooko se oikeasti niistä ajoista, kun aloit tutustua rockmusiikkiin. 18. The Final Countdown nousi voittajaksi monta kertaa. Tuntui hienolta, kun tajusin hiljalleen löytäväni oikeita ääniä. Lasse myös piti puoliani, kun en itse oikein osannut. Mitä mieleesi nousee, kun muistelet Alexi Laihoa. Oltiin muutettu pikkukylään muualta ja olin herkkä pikkupoika kahden äidin perheestä – vanhempieni erottua äitini aloitti suhteen toisen naisen kanssa, mikä saattoi aiheuttaa ennakkoluuloja. – Aiheeseen liittyen soitin 2000-luvun alkupuolella Mika Järvisen kipparoimassa bändissä ja meillä oli keikka Sweden Rock Festivalilla. Kovimpia Acen juttuja oli The Best of Solo Albums -levyn avausraita New York Groove
Millainen fiilis estradilla voi parhaimmillaan olla. Mitä silloin tapahtui. Ennen lavalle nousemista kieltämättä hirvitti, että loppuuko tämä saman tien. Onneksi osasin biisit vaikka unissani takaperin, ja keikka meni ihan hyvin. – Kun harjoittelin lähemmäs neljäkymmentä tuntia viikossa, kyllähän se alkoi näkyä ja kuulua. Muusikko ei kuitenkaan ole koskaan valmis, ja pyrin edelleen harjoittelemaan ja oppimaan jotain uutta päivittäin. 19. – Muutamat eri ihmiset, muun muassa rumpali Marko Timonen, suosittelivat minua Ismolle. Et ollut asunut Helsingissä kauankaan, kun sinut pestattiin Kari Tapion bändiin. Mainittu kuvassa. – Soitin esimerkiksi Paavo ja Zephyr -yhtyeessä. – No, kolme kuukautta myöhemmin hänen kitaristinsa Jiri Jalkanen katkaisi kätensä, ja lähdin sitten tuuraajaksi. Olen myös huomannut, että voin ylipäänsä paremmin, jos soitan paljon. Musiikinnälkä oli silloinkin kyltymätön. Muistan myös elävästi, miten osuvasti hän kiteytti nämä hommat: ”Musiikin on tarkoitus koskettaa, ja rock rock’n’rollin tehtävänä on saada perseet pyörimään.” Muistatko ensimmäisen esiintymisesi Säätiön riveissä. Silläkin oli vaikutuksensa, että Olli Haavisto – yksi esikuvistani – soitti yhtyeessä pedal steeliä. Mentiin Jyväskylän Lutakkoon ja tissuteltiin matkalla kaljaa. "Kun kaikki toimii, lavalla oleminen tuntuu aivan maagiselta. Näiden varhaisten treenivuosien aikana kehitys oli erityisen nopeaa. Kari tuumasi: ”Kärppä Kämäräinen, Iisalmen Visa!” Sitten se nauroi ja lisäsi, että voisit muuten tulla minun bändiin. Sain Kuopiossa valtavasti tukea ja vahvistusta sille, että soittaminen on juttuni. Kun peruskoulu oli ohi, muutit Kuopioon. Ja jotenkin selittämättömältä. Olin vähän hiljainen ja vetäytyvä, mutta kun kitara alkoi vinkua, yhteys aukesi – niin röökipaikan Metallica-paitaisiin koviksiin, urheilijatyyppeihin kuin kaikkiin muihinkin. Myöhemmin ollaan myös esiinnytty yhdessä: esimerkiksi itsenäisyyspäivänä 2020 soitettiin Finlandia ehkä miljoonalle tv-katsojalle! Kirjoitettuasi ylioppilaaksi lähdit opiskelemaan Helsinkiin. Hypätään ilmaan ja päädytään johonkin hienoon paikkaan." KUVA: TERO AHONEN KUVA: TOMI PALSA KUVA: MIRO PALOKALLIO Vuonna 2018 Kämäräinen julkaisi albumin nimellä Ihana Leijona. – Kun kaikki toimii, lavalla oleminen tuntuu aivan maagiselta. – Kun olin lukiossa, Erja kävi jo konservatoriota, mutta kyllähän me ystävystyimme. – Eka 45-minuuttinen sisälsi mekaanisia sormiharjoituksia, toinen asteikkotreeniä, kolmas nelisointuja, neljäs tunnetun rockbiisin soittamista ja viides jonkun jazzkappaleen – tai sinne päin – tulkitsemista. Otin myös erityisellä innolla haltuun roots-kamaa – Lightning Hopkinsia, deltabluesia ja niin edelleen. Pesti kesti lopulta puolisen vuotta ja soitettiin yli sata keikkaa. Ja tietysti tyttöihin. En voi kylliksi korostaa Alangon merkitystä uralleni. Mistä päivittäinen kuusituntinen koostui. Ismo oli kannustava ja muutenkin mahtava bändiliideri. – Juuri niin hienoa kuin odotinkin. Millaista se oli. – Oikein hyvin. Siinä piti vähän nipistää käsivartta. Musa toimi yhdistävänä siteenä, mikä tuntui herkässä iässä mielettömän hienolta. Kaikki tuntuivat nyökyttelevän, että poika, skulaa sitä kitaraa, tuo on hienoa! – Näihin aikoihin, tai vähän aiemminkin, tajusin, että soittaminen antaa minulle jonkinlaisia supervoimia, joita pitää vaalia. Olin 23-vuotias, ja bändin muut jäsenet olivat kokeneempia kehäkettuja – myös oluenmaistelun suhteen. – Näihin samoihin aikoihin aloin soittaa myös muutamaa vuotta vanhempien kaverien kanssa. Pelkästään omalla tiellä et kuitenkaan pysytellyt. Pian huomasin olevani ikonisen Ismo Alangon kitaristi. Millaista se sitten oli. Onneksi ei, sillä me tehtiin seuraavina vuosina satoja mahtavia keikkoja. No, se ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. – Asioita alkoi tapahtua hirveällä tahdilla. Tutustuitko jo tuolloin kuopiolaiskitaristi Erja Lyytiseen. Sitten ilmoitin maestrolle, että minä lähden nyt toteuttamaan progejazzarin haaveitani. – Se oli yhtä juhlaa. Oltiin Lapissa, ja keikkaa seurannut Kari Tapio tuli kysymään kuka olen. Millaisia muistoja musiikkilukiosta jäi. No, Timo Kämäräinen Iisalmesta. Poljin ensin viidentoista kilometrin matkan treenikämpälle, ja sitten vedettiin Zeppeliniä, Jukka Tolosta, Yesiä ja erilaisia jazzjuttuja. Kun päästiin Lutakon pihaan, huomasin olevani aikamoisessa laitamyötäisessä. Ja sitten kuudennella nelivitosella kirjoitin omaa musiikkia. Hupsista, mitähän tästä tulee. Pääasiallinen ajatukseni oli, että teen omaa musaa, jota toki teinkin, ja jätän sessiokitaristin hommat muille. Eihän ollut mennyt montakaan vuotta, kun olin nähnyt Alangon suurenmoisen keikan Ilosaarirockissa ja miettinyt, miten siistiä siinä bändissä soittaminen olisi. Miten liityit Ismo Alanko Säätiöön
Samalla omat suunnitelmat muuttuivat ja jäin bändiin pysyvästi. Se oli rocktrio, jonka nimi kirjoitettiin g:llä Hurriganesin takia. Sitten lupasin lähteä komppikitaristiksi yhden kesän ajaksi. B. B. 2 -biisissä päähenkilö erakoituu sinne metsäiseen majakkaansa. – Bändi syntyi Beagonin jatkumona. Itselleni kaikki on loogista, sillä työstän musiikkia aina omien arvojeni pohjalta. Toot Tootin biisi Mr. Jopa kiusallisen hyvin! Vuonna 2005 soitit edelleen Alangon yhtyeessä, mutta julkaisit myös ensimmäisen soololevysi Unean. Jotkut kuvailevat, että keikka alkaa ja sitten se loppuu, eikä tarkkoja muistoja jää. B. Eikä siinäkään ollut kaikki. – pidemmältä nimeltään The Disappearance of Mr. En tiedä, miten sitä tahtia jaksoi. Päivä saattoi käynnistyä jollain studiosessiolla, ja illaksi mentiin keikalle. Oliko teillä suunnitelmia yhteistyöstä. Yli kymmenen vuoden mittaisesta yhteistyöstäsi Olavi Uusivirran kanssa ei ole vielä puhuttu. Kiirettä piti. B. Ajatukseni meni niin, että kappaleessa Mr. KUVA: TERO AHONEN. – Muistuu mieleen, kun vedettiin tv-keikka Ruisrockin Rantalavalla 2015, ja yhtäkkiä Olavi huusi: ”Mä lähden uimaan, soittakaa jotain!” Ai jotain. Ja aamulla taas studioon. Eli jos heillä on keikka, Toot Tootilla ei ole. Koen niin, että sellaisen albumin tekeminen on jopa velvollisuuteni." Ja jotenkin selittämättömältä. – Huomautettakoon tässä välissä, että ymmärrän oikein hyvin, jos ”Timo Kämäräisen taiteilijakuva” tuntuu satunnaisemmalle seuraajalle vähän sekavalta. Koko By Vili Ketola -hiusmallina/ 30.1.2022 Syystä tai toisesta käyttämättä jäänyt Toot Toot -promokuva vuodelta 2010. Ja jos musasta puhutaan, Olavin yltiöpäinen rohkeus on omaa luokkaansa. No, Olli Krogerus soitti Olavin bändissä, ja he kysyivät minua mukaan. Musiikillisesti ne ovat aika jymäkkää kamaa, ja sitähän Toot Toot on muutenkin diskografiassani edustanut – sitä vähän raskaampaa tavaraa. – kertoo Beagonin ”katoamisesta”. Hypätään ilmaan ja päädytään johonkin hienoon paikkaan. Vuonna 2012 perustit Toot Toot -duon Olli Krogeruksen kanssa. – Kuinka ollakaan, Olavin bändissä kävi kato ja mentiin treenaamaan neljästään – minä, Olli, Olavi ja basisti Jaakko Kämäräinen. Olavi Uusivirta yhtyeineen. – Olavi on huikea tyyppi ja meistä on tullut hyvin läheisiä. – On toki. No, aloitettiin Säkkijärven polkka, ja Uusivirta paineli mereen. – Näinä tiukimpina aikoina esiintymisiä oli yli kaksisataa vuodessa. Muun muassa Kissiä ja Pink Floydia tuottanut Bob Ezrin intoili Toot Tootista. Ollaan toistemme lasten kummeja ja sitä rataa. Alettiin operoida tällä nelikolla ja tehtiin nopealla tahdilla Ikuiset lapset -albumi. Toki kaikkea muutakin tapahtui. – Taas kerran olin päättänyt keskittyä tiukasti omiin hommiini – lähinnä Toot Tootiin – ja jättää freelancepuolen jutut. Miten homma lähti liikkeelle. jaksamaan. – Bob oli tosiaan vaikuttunut kuulemastaan ja olisi halunnut tuottaa meitä. Toimin levyn tuottajana, ja siitä tuli Olavin seuraavan, vähän rokimman vaiheen startti. Keikkailtiin ympäri maata ja soitettiin vaikka missä. Bändi aktivoituu taas jossain vaiheessa, sillä olen innoissani uusista biiseistä. Ja sen jälkeen baariin. Miten se alkoi. Hän rakastaa sitä vaarantunnetta, kun tilanne on ihan levällään viisi minuuttia ennen keikan alkua. Minä taas muistan pienetkin yksityiskohdat ja myös virheet oikein hyvin. – Eka soolo oli iso täyttymys, mutta samoihin aikoihin ilmestyi myös Beagon-yhtyeen [Kämäräisen ohella basisti Jape Karjalainen ja rumpali Olli Krogerus] debyyttilevy Countryside. Olihan se älyttömyydessään fantastista. Soitettiin pari biisiä, ja Olavi totesi ykskantaan, ettei tähän taida edes mahtua toista kitaraa. Ensin olin sitä mieltä, etten lähde, mutta toisaalta mietin, että Olli soittaa Olavin kanssa joka tapauk sessa. Erityylisistä lopputuloksista huolimatta koen siis tekeväni samaa juttua. lähtee kulkemaan kohti metsässä näkemäänsä valoa, kun taas myöhemmin julkaistussa Mr. KUVA: NAUSKA "Ehkä olen naiivi, mutta mielestäni ihmiset tarvitsevat näinä aikoina musaa, joka auttaa... Onko Toot Toot vielä olemassa. Kuvio kuitenkin kaatui manageriportaiden rattaisiin – tai niiden puutteeseen – eikä päästy tuumasta toimeen
– Hyvinkin vahvasti, se ilmestyy näillä näkymin jo ensi keväänä. – Hyvä idea. – Jonakin toisena päivänä saattaisin karjua päin naamaa ja välittää toisenlaista viestiä, mutta juuri nyt tällainen albumi tuntui oikealta. Ja kohta he ovat varmaan parempia soittajiakin! 20. Levy soundaa 60–70-lukulaiselta, mutta samalla sen musiikki on ajatonta poprockia. – yksi Kämäräisen lukuisista kokoonpanoista. – Onhan se aika Lennonia, mutta uskon laulun pelastavaan ja parantavaan voimaan ihan oikeasti. Kerro hieman Laulu pelastaa -otsikosta. Lapsesikin soittavat kitaraa. Olet julkaissut useita omia levyjä, mutta uutuus on sikäli poikkeuksellinen, että se ilmestyy nimenomaan Timo Kämäräisen nimellä. Mukana on huikeita soittajia ja vieraita, joista mainittakoon Olavi Uusivirta, Pepe Willberg, Mirella ja Risto. Lähetyspäivänä hiotaan sovitukset valmiiksi ja luodaan varsinainen show. – Soitettiin bändin kanssa livenä eikä metronomia juuri käytetty. Mikä oli ajatuksesi tuotannon suhteen. – Homma laitetaan läjään kahdessa päivässä. Halusin antaa kuulijalle aikaa ja tilaa. Koen niin, että sellaisen albumin tekeminen on jopa velvollisuuteni. Miten päädyit siihen pestiin. jaksamaan. Vuonna 2018 julkaisin Mä voin loistavasti -albumin Ihana leijona -taiteilijanimellä, ja Laulu pelastaa on tietynlaista jatkoa sille, hieman eri kulmasta toki. Levyn päätöskappale Tänne jäin on hauska tapaus. Mikä oli uuden levyn lähtökohta. Siellä on esimerkiksi sooloja, joiden lyhentämistä mietin, mutta lopulta jätin sinne kaiken. lokakuuta Studio Arthur III, Pitäjänmäki, Helsinki Kämäräinen studiossaan lokakuussa 2025. Tai: otetaan toisiamme kädestä kiinni, vaikka ollaankin erilaisia, ja pelastetaan yhdessä tämä palava maailma. KUVA: TIMO ISOAHO Onko seuraava Uusivirta-levy työn alla. Saa nähdä! Marraskuun lopussa soitat suuren konsertin Helsingin Musiikkitalossa. Onko se omakohtainen ennustus. Mennäänpä sitten marraskuun lopussa ilmestyvän Laulu pelastaa -albumin äärelle. Kuinka hienoa se on. Ei voi valittaa. Erityisesti sen vuoksi, että tyttäreni tekevät paljon kovempia biisejä kuin minä. Jo nuoruuden hoitokotikeikoilla näin, miten muistisairaat vanhukset heräsivät tiedottomasta tilasta musiikin avulla. – Suunnitelmissa on tarjota melkoinen musiikillinen matka. Olen tehnyt tuottajana paljon tiivistämistä ja tehostamista, mutta tämä on duunattu eri tavalla. KUVA: TERO AHONEN. Haluan tarjota omalta osaltani voimaa ja toivoa – en eskapismia, vaan rohkeutta kohdata todellisuus ja klaarata homma. Hyvin monta vuotta myöhemmin soitin Lenni-Kalle Taipaleen kanssa eräillä jatkoilla, minkä lopputulemana päädyin taas telkkariin. D.O.P.A. – Niin että menen jossain vaiheessa soittelemaan jonnekin etelään ja jään sinne. – Ehkä olen naiivi, mutta mielestäni ihmiset tarvitsevat näinä aikoina musaa, joka auttaa... – Voi hyvinkin olla. En halua paljastaa liikaa, mutta tarkoituksena on toteuttaa keikka, joka ei unohdu ihan hetkessä. Keräsitkö roh keutta kaikki nämä vuodet. Elämäni biisi on hieno kotimainen konsepti, jossa pääsen soittamaan elävää musiikkia uskomattomien artistien kanssa. Miten paljon treenaatte yhtä lähetystä varten. Jos tällä levyllä on jokin viesti, se voisi olla tämä: yritetään nyt hemmetti jaksaa, vaikka paskaa tuleekin niskaan. Ilmestyykö jonakin päivänä Kämäräinen Family Record tai jotain sen suuntaista. Viimeinen kysymys... – Olin muutamissa tv-jutuissa 2000-luvun alkupuolella, mutta en kokenut sitä ihan omakseni. Sinua on nähty aika vähän television viihdeorkestereissa, mutta nyt olet mukana Elämäni biisi -ohjelmassa. Eka päivä on aika lyhyt: treenataan kutakin biisiä parikymmentä minuuttia ja mietitään parannusehdotuksia. Mitä on luvassa. Tehdään vähän uusia kokeiluja, sillä minun lisäkseni mukana on myös muita tuottajia: Danitello, Heviteemu ja Alpo Nummelin. Ensi keväänä soitetaan näillä näkymin muitakin konsertteja, mutta tarkat suunnitelmat ovat vielä auki
22
” S e on enemmänkin omien tunteiden käsittelyä, eikä niin, että istunpa alas ja teen tässä hittibiisiä.” Näin elektronista vaihtoehtopoppia tekevä Orvokki Oittila kuvailee albumijulkaisun ja luovan burnoutin jälkeistä tilaa, jossa hän alkaa hiljalleen palailla musiikintekemisen pariin. – Mä veikkaan, että kun Malus-levy tulee ulos, se tulppa alkaa vähän aueta. Onneksi on toinenkin tapa kanavoida luovuutta, sillä Oittila tekee myös kuvataidetta. Albumin saatesanoissa Oittila kuvailee omenapuiden sukua tarkoittavan sanan merkityksiä muun muassa riveillä ”maailmanpuu, useissa kulttuureissa tunnettu myyttinen puu, joka sitoo taivaan ja maan yhteen tai kannattaa taivasta” ja ”maailmankaikkeus, nimikkopuu joka istutetaan ihmisen elämän vertauskuvaksi”. Nimen keksimisessä kesti kauan. Se vastasi: ”Malus.” Mä olin, että oho, koska se viittaa omenapuihin, ja mun lapsuuden lempinimikin on Omppu. Kuva esittää hänen isoäitinsä äitiä tanssimassa. – Yhdessä 18-vuotiaana tekemässäni biisissä on spoken word -osio, jossa muutamat tyypit kertovat, mistä ne tykkäävät itsessään eniten. Lopulta kysyin ystävältäni Leolta, että auta mua, mä en keksi levylle nimeä. Tuntuu tosi vaikealta, kun en pysty itse päättämään, että nyt jatkan sen tekemistä. – Jotkin niistä ovat jo viitisen vuotta vanhoja. Selvitän siinä sitä, mikä johtuu minusta itsestäni ja mitkä luonteenpiirteet ovat periytyneet. Mä muutun koko ajan, mutta tavallaan en muutu ollenkaan. Ikääntyminen ja ADHD-diagnoosin saaminen on lisännyt Oittilan ymmärrystä itsestään. – Tyyliin seuraavana keväänä aloin puuhailla uutta albumia sekalaisista demoista, Oittila muistelee. Voisin antaa nytkin tismalleen saman vastauksen. On helpompi olla armollinen, kun käsittää, että omat aivot toimivat tietyllä tavalla eikä asialle oikein voi mitään. TEKSTI CATHARINA HERLIN KUVAT LAURA MÄÄTTÄ Omenapuita ja aarteenmetsästystä lopussa mun vastaus on, että mä evolvoidun aina lähemmäs sitä, kuka mä oikeasti olen. Sukututkimus johti myyttisen puun juurille Malus-nimessä on rikasta symboliikkaa. – Ei ole mahdollista, että mä olisin ainoa ihminen, joka olisi kokenut jonkin asian elämänsä aikana. Siinä Omenapuiden sukuhaaran mukaan nimetty Malus on Orvokin toinen albumi, jolla hän tarkastelee identiteettiään eräänlaisen sukututkimuksen kautta. – Mutta en mä tiedä. Oittila käsittelee neurokirjolla olemista uusissa kappaleissaan, mutta yllätyksekseen hän on löytänyt teeman pyörittelyä myös varhaisesta tuotannostaan. Joskus aikaisemmin hän koki jakavansa henkilökohtaisissa kappaleissaan jonkin suuren salaisuuden itsestään, mutta nykyisin hän tietää kappaleisiin samastuvien ihmisten kantavan tismalleen samoja salaisuuksia. Vaikka Oittila kirjoittaa kappaleita omista kokemuksistaan, hän tietää niiden koskettavan monia muitakin. – Albumi on osaltaan myös sukututkimusta. Mutta kyllä musta tuntuu, että musiikki on ihanampaa. Mainittu Leo viittaa Leo Minkkiseen, jonka kanssa Oittila muodostaa 23. Aikaisemmin Oittila on verhoutunut abstraktien kielikuvien taakse, koska on pelännyt paljastavansa itsestään jotain hirveää. Malusalbumia tehdessäni tajusin sen, mikä antoi paljon vapautta kirjoittaa suoraan, että mikä homma. Edellisen kerran Oittila piti pidemmän palautumistauon musiikin luomisesta loppuvuodesta 2023, kun hänen debyyttilevynsä Kasvotusten ilmestyi. – Joitain juttuja pystyn tietenkin tekemään paremmin, mutta mun aivot nyt vain ovat lähtökohtaisesti vähän hupsut. Haastatteluhetkellä uutta musiikkia ei ole syntynyt pitkään aikaan, mikä tuntuu Oittilan mielestä oudolta. Mun läheisimmät ihmiset kutsuu mua vieläkin siten. Siksi se oli ihan täydellinen. Eikä mikään lopulta ole niin hirveää, ellei ole tehnyt vakavia rikoksia tai jotain. Kasvotusten sai Teosto-palkintoehdokkuuden ja viisi tähteä Helsingin Sanomien arviossa. Siihen ajatukseen sopi sukupuu ja elämänpuu. ”Siihen ajatukseen sopi sukupuu ja elämänpuu”, kertoo Orvokki, jonka lapsuuden lempinimi oli Omppu. Oittila halusi sen liittyvän jollain tavalla puihin, koska levyn kannen asetelma muistuttaa häntä niistä. Tällä hetkellä olen aika kärsimätön, koska musiikki on mulle ihana tapa käsitellä elämää. Taiteessa se kuuluu asiaan. – Sekin on oikein ihanaa. Nyt hänellä on ollut meneillään visuaalisempi taidekausi
Hetki tallentui heidän isänsä pöytätietokoneelle. Muutkin albumin tekemiseen osallistuneet ovat Oittilan ystäviä ja lähipiiriä: Ester Jalonen soittaa bassoa, Ahti Kulo viulua ja Miro von Konow haitaria. Monet sampleista ovat löytäneet tiensä myös Malus-albumille. Ei se loppujen lopuksi ole niin hankalaa. Hän kertoo ärsyyntyvänsä tuottamiseen liittyvästä elitismistä ja haluaisi purkaa kaiken mystifioinnin. – Mä inhoan sellaista portinvartijuutta. Kun Oittila on lavalla ja joku yleisössä ei osaa olla hiljaa, hänellä on tapana huomauttaa asiasta. Jos vielä sattuu olemaan samaan aikaan yliherkkä olo, se on kyllä tosi vaikeaa. Hyrysysy-yhtyeen. – Mä tykkään keppostella. Oittila juhlii uuden albuminsa ilmestymistä pienimuotoisella kiertueella. – Molemmat ovat mun ystäviä, joiden taiteellisiin näkemyksiin luotan. Alussa mäkin äänitin monta vuotta läppärin mikrofonilla ja kerrostin ääniä johonkin ilmaiseen ohjelmaan. Äänikeppostelua Malus-levyn tuotanto nojaa äänitteisiin, joita Oittila on keräillyt vuosien varrella puhelimensa tallentimeen. – Musta on niin hassua, että olen alkanut tehdä sitä myös yleisössä muiden keikoilla. – Välillä joku hyvää tarkoittava kuuntelija tulee vaikka liian lähelle keikan jälkeen tai ihmiset puhuu mun esityksen päälle. Musta se oli niin hauska juttu! Lisäksi levyltä löytyy muun muassa liikennevalojen ääntä ja valaan laulua. Mutta ei se haittaa, koska luultavasti moni muukin miettii, miksi tämä yksi tyyppi nyt hölisee tässä. ”Mun aivot nyt vain ovat lähtökohtaisesti vähän hupsut.” 24. Niitä ei yleensä huomaa kuunnellessa, mutta mä tykkään laittaa musiikkiini sellaisia aarteenmetsästysjuttuja, joille voin hihitellä. – Siinä mun sisko sanoo, että ”et sä saa äänittää”. Minkkilän lisäksi levyllä vierailee Brat Simpson eli Helmi Padatsu. Oittilan sisko soittaa klarinettia ja laulaa, ja niin laulaa heidän äitinsäkin. Introbiisissä on Oittilan äidin tiskaamisen ääniä, ja lisäksi kuullaan pätkä keskustelusta, jonka Oittila kävi lapsena siskonsa kanssa. Olen myös suuri räpin ystävä. Mielikuva musiikkituottajasta on joku jäbä huppu päässä, joka tekee träppiä ledivalot taustalla. Monet tuottajat, joita näkee somessa, ovat miehiä, ja kuvioon liittyy usein ylimääräinen kerros mansplainingiä. Esiintyminen voi olla maailman parasta: jos yleisö on tullut kuuntelemaan varta vasten hänen esittämäänsä musiikkia ja kokemus muodostuu yhteisestä kunnioituksesta, Oittila nauttii. – Varsinkin, jos on hiljainen, intiimi keikka ja jonkun pölinä ärsyttää mua, mä menen sanomaan, että voitko olla hiljaa. Oli ihanaa yhdistää sitä omaan musiikkiin. Oittila on puhunut Instagram-tilillään sen puolesta, että kuka tahansa voi oppia tuottamaan musiikkia niin halutessaan. Musiikkituotannon opinnoissaan Oittila toteutti projektin, jossa hän teki ep:n samplaten kadulta löytyneitä cd-levyjä. Olen sellainen ihme poliisi, joka hyssyttelee ihmisiä, Oittila nauraa
TORSTAI 22.1.2026 TAMPERE, TAMPERE-TALO PERJANTAI 23.1.2026 TURKU, LOGOMO LAUANTAI 24.1.2026 JYVÄSKYLÄ, PAVILJONKI SUNNUNTAI 25.1.2026 SUNNUNTAI 25.1.2026 HELSINKI, JÄÄHALLI PRESENTED BY FULLSTEAM BY ARRANGEMENT WITH ADAM PARSONS ENTERTAINMENT PLUS SPECIAL GUESTS
Seuraavaksi tähtäimessä on Soulflykiertue, mutta Max fiilistelee myös meneillään olevaa rundia, jolla Cavaleran veljekset ovat keskittyneet erityisesti vanhaan Sepultura-tuotantoon. Zyon ja Igor suorastaan häpäisivät meidät vetämällä treeneissä huvikseen ihan samoja kappaleita ykkösellä läpi muutaman kuulostelun perusteella. Mukana ovat vaimonsa Gloria ja veljensä Iggor. Iggor joutui tosissaan miettimään, miten soittaa sitä kaikkea. N ykyaika on toisinaan ihmeellistä. Minun on turha edes yrittää. 26. – Sepultura on minun ja Iggorin verissä ja meidän vertamme on Sepulturassa, joten en olisi voinut tehdä tätä kenenkään muun kuin veljeni kanssa. Minä kuuntelen näitä versioita. Yksi asia yllätti Maxin, kun kaksikko palasi 1980-luvun puolivälissä tekemänsä metallin äärelle. Vanhaan materiaaliin palaaminen ei ole vain nostalgista vaan voi merkitä musiikintekijälle vielä paljon enemmän. Jos taas alkuperäiset versiot ovat tärkeitä jollekin, luukuttaa sitten niitä. Max Cavalera on tehnyt metallia 40 vuotta. – Olen säveltänyt elämäni aikana varmaan tuhansia riffejä ja soittanut kaikenlaista kamaa, mutta voi saatana millaista riffiä jossain Necromancerissa, Warriors of Deathissä ja Crucifixionissä on. – Tietenkään tuollainen ei ole mikään ongelma pojilleni. Siinä huomasi hyvin, miten paljon aikaa on kulunut ja kuinka paljon olemme muuttuneet. Nyt kaikista riffeistä voi jopa saada selvää ja rummutkin kuulostavat rummuilta. – Teimme levyille oikeutta. – Ihan kaikki eivät varmasti liputtaneet ajatuksemme puolesta, kun päätimme äänittää varhaista Sepulturaa uudelleen, mutta halusimme saada ne levyt kuulostamaan siltä miltä niiden pitää kuulostaa, Max sanoo. Halusimme äänittää nämä levyt yhdessä, kokea Sepulturan uudelleen yhdessä ja tietenkin kiertää yhdessä. Ne ovat Cavaleran perheen yhteisiä aikaansaannoksia. – Jotenkin me koimme uudelleen sen, mistä kaikki lähti, ja muistutimme itsellemme, mistä tämän kaiken tekemisessä on oikeasti kyse, Max sanoo ja kertoo olevansa veljensä kanssa nyt läheisempi kuin koskaan. En kykenisi enää säveltämään mitään vastaavaa. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JIM LOUVAU, KEVIN ESTRADA Soulfly vuosimallia 2025: Cavalerat Igor Amadeus (basso), Max (kitara ja laulu) ja Zyon (rummut) sekä Mike De Leon (kitara). Cavalera Conspiracyssa Max kiertää veljensä kera, ja Soulflyn uudella albumilla soittaa kaksi hänen pojistaan. Se oli hetki jona tajusin, että Cavalera Conspiracy on yhä verevää kamaa, mutta kyllä pojista polvi paranee – ja pahenee. ”Perheyritys” on maadoittanut Cavaleraa kokemaan elämää uusin tavoin. Nämä levyt ovat verenperintöämme. Homman juurena ovat toissa ja viime vuonna julkaistut uusinnat kahdesta ensimmäisestä Sepultura-albumista Mordid Visionsista (1986) ja Schizophreniasta (1987) sekä Bestial Devastation -ep:stä (1985). Nyt hän tekee sitä perheensä kanssa. Kun Max Cavalera vastaa videopuheluun, hän on junassa matkalla Cavalera Conspiracy -keikalta toiselle
27
Minulla kesti tovin oppia ottamaan vastuuta oikealla tavalla, mutta heti kun näin isän silmin, millaisessa maailmassa elämme, halusin tehdä lasteni elämästä mahdollisimman hyvää. Asioita, joita panna musiikkiini, ja asioita, joita voin viedä jokapäiväiseen elämääni. Se on johtanut jopa kuolemiin. Maailmalle syötetään valhetta, että kyse on oikeista perheistä. Sekä elämän että musiikin suhteen. Max sanoo, että hänen elämänsä muuttui 32 vuotta sitten täysin. Opin päivittäin jotain uutta perheeltäni. En edes itsestäni. Max muistaa eilisen lailla sen päivän, kun hänen poikansa halusi hieman jammailla isänsä kanssa – soitella ”Olen tokaissut pojilleni, että sitten kun minä kasvan jäkälää, he voivat ihan hyvin olla Cavalera Conspiracy ja soittaa Sepulturaa, Souflyta tai ihan mitä tahansa.” Cavalera Conspiracy: Iggor Cavalera, Travis Stone sekä Max ja Igor Amadeus Cavalera. 28. Löysin siinä itsekin kaikkea uutta. Pikkuhiljaa musiikki ja soittaminen alkoivat innostaa heitäkin. Maxista tuli isä ensimmäistä kertaa vuonna 1993, kun hänen poikansa Zyon syntyi. Max muistuttaa, että aina perhekäsitettä ei ole kohdeltu musiikkimaailmassa sen ansaitsemalla tavalla. Ketään ei pidä pakottaa moiseen, eikä perhettä pidä pakottaa omiin intohimoihin. Heitä kiinnosti enemmän skeittaaminen ja Pokémon, Max kertoo. – Lapset eivät välittäneet musiikista pienempinä. Lapset näkemysten avartajina Perhe on ollut jo pitkään musiikin rinnalla Maxin elämän tärkein asia. – Ennen lasteni syntymää elin vain itselleni enkä huolehtinut mistään. – Jossain vaiheessa he alkoivat pyöriä mukanamme kiertueilla, tapasivat paljon muusikoita ja näkivät, mitä iskä tekee työkseen. Sittemmin häntä on siunattu vielä kolmella biologisella jälkeläisellä ja yhdellä adoptiolapsella. Joskus vanhempien kuuntelema musiikki on teinien mielestä nolointa, mitä voi olla. Kyse on täysin korvaamattomasta vuorovaikutuksesta. Isäksi tuleminen sai silmäni avautumaan. – Olen hirvittävän onnekas, että olen voinut työskennellä managerivaimoni ja lasteni kanssa musiikin parissa. Olen elänyt musiikkia, ja ihme kyllä he ovat innostuneet samoista asioista. Musiikkini koostuu myös kaikesta muusta kuin metallista. – Halusin opettaa heidät avarakatseisiksi. Se on silkkaa rakkautta. Hyviä asioita. Kapina voi jatkua koko elämän. Ja niinpä he kuuntelivat jo nuorena paljon räppiä, hiphopia, konemusiikkia ja todella kokeellista kamaa. – Tuollainen on traumatisoivaa kaikille, jotka ovat osa sitä valhetta. Hän ei jätä tätä faktaa yhtään epäselväksi. En ole koskaan pakottanut poikiani kiinnostumaan musiikista. – On ”musiikkiperheitä”, jotka on keksitty jossain firmassa tai tuotantoyhtiössä. Halusin poikieni kuuntelevan ihan mitä tahansa. Aina asiat eivät mene näin
Maxilla on jo lapsenlapsiakin. Sitä on iän karttuessa yhä vaikeampi väistää. – Lapseni ovat opettaneet minulle, että elämässä ja musiikissa on yksinkertaisesti muistettava, että jokainen päivä on ihme. Veljeyttä ei silti lopeteta noin vain, joten lopulta kaikki riidat tekivät siteestämme vain vahvemman. Loputtoman tuntuisen ajan jälkeen sain tietysti kuulla, että koko juttu oli kiusaa. Lopulta päätin, että tietysti tuen lastani kaikessa. – Olisimmeko voineet tehdä asiat eri tavalla vuosikymmeniä sitten. En mieti vain sitä, että levy on saatettava valmiiksi, jotta pääsemme kiertueelle. Lopuksi hän viittaa suoraan pitkään välirikkoon veljensä Iggorin kanssa – miesten välillähän oli vuosikaudet pahaa verta Sepulturan kokoonpanosotkujen vuoksi. Maxin mukaan Cavaleran perhe ei ole muotoutunut yhtenäiseksi ongelmitta. – Hän istutti minut tuolille, sanoi että hänellä on asiaa ja kertoi sitten täysin vakavalla naamalla aikovansa ryhtyä papiksi. Ehdottomasti. – Zyon tykkää soittaa livenä mutta kokeilla erilaisia versioita samasta jutusta. Isän rajoja on kuitenkin koeteltu. Hän tiedostaa tekemänsä virheet siinä missä muidenkin ja pystyy tätä nykyä käsittelemään historiaansa. Vapaita kokemaan Perhe on näyttävästi esillä myös Soulfyn uudella Chama-albumilla. Igor taas on samanlainen musiikkinörtti kuin minä, joten opin häneltä koko ajan uudesta musiikista. Hulluinta oli, miten nopeasti he oppivat. – En tiennyt lainkaan mitä tehdä, kun osasin itse soittaa ja he eivät tietenkään osanneet yhtään mitään. Hän voi vain ottaa minkä tahansa soittimen ja alkaa soittaa sitä. Max, hänen poikansa ja vaimonsa ovat tavalla tai toisella jatkuvasti tekemisissä musiikin kanssa. Max haluaa olla vapaa tekemään ja kokemaan mitä tahansa, ja rohkaisee lapsiaan samaan. Tämä tapa työskennellä on antanut minulle virtaa vuosiksi tai vuosikymmeniksi eteenpäin. Igor taas on ihan käsittämätön moniosaaja. Keskityn hetkeen. Kuvasta uupuu bändin uusin lisäys, basisti Jackie Cruz. Myös Igor – joka soittaa isänsä kanssa myös Go Ahead and Die -yhtyeessä – on mukana levyllä. Chama-sessiot olivat Maxille erityisen palkitsevia ja innostavia juuri sen takia, miten läsnä koko perhe oli levynteossa. Mielestäni Soulfly on aina ollut bändi, johon kuuluu tietynlainen evoluutio, ja tämä on sitä parhaimmillaan. 29. Tulisiko minun soittaa tahallani huonosti vai kirittää heitä soittamalla kuten aina. Se on voimakasta. Zyon jaksaa opettaa minulle, miten elää terveellisemmin, mikä on ladannut minuun yhä enemmän virtaa. ”Lapseni ovat opettaneet minulle, että elämässä ja musiikissa on yksinkertaisesti muistettava, että jokainen päivä on ihme.” Go Ahead and Die: Igor Amadeusin ja Maxin vieressä rumpali Johnny Valles. Tämähän tarkoittaa sitä, että Cavaleran perhe voi kiertää vielä vuosikymmeniä. – Zyon on ollut jo pitkään kiinnostavimpia tietämiäni rumpaleita. Asioiden on annettava tapahtua perheen kesken, kävi miten kävi. Hän jopa sanoo, ettei välillä tiennyt, tarvitaanko häntä bändissä enää mihinkään. Hän tietää, miten yhdistää teknisyyttä ja voimaa. En tiennyt varmasti puoleen minuuttiin, miten reagoida, Max kertoo hymähdellen. Zyonista ja Igorista tuli nopeasti monella tapaa parempia soittajia kuin minä. Helvetti sentään. Max kertoo, että yksi pojista hämmensi häntä kerran pahemman kautta. – Olen tokaissut Zyonille ja Igorille, että sitten kun minä kasvan jäkälää, he voivat ihan hyvin olla Cavalera Conspiracy ja soittaa Sepulturaa, Souflyta tai ihan mitä tahansa, Max sanoo. Hän nauraa, että eka kerta on aina eka kerta. – Nautin musiikin tekemisestä täysillä. Max sanoo, ettei usko eläköitymiseen ja toteaa, että eläke on hänelle yhtä kuin oman merkityksellisyyden katoaminen. Kun olen poissa, lapseni voivat hyvin juhlistaa minua ja meitä soittamalla kaikkea sitä, mitä minä ja me olemme tehneet. – Chama on hardcore-metalli-tribaali-fuusiota, jollaista ei olisi voinut syntyä, elleivät poikani olisi olleet mukana levyllä. – Aiemmin olen päässyt sen yli uudistamalla musiikkiani, mutta nyt lapseni ovat rinnallani. Minulla ei ole rahtustakaan sellaista lahjakkuutta. Saatoimme soittaa samat riffit täysin livenä ja sitten erilaisten efektien läpi, ja pian olimme ihan Godfleshja Nailbomb-zonessa. – Olen tehnyt elämäni aikana niin monta levyä, että vaikka taistelisin miten paljon sitä vastaan, jossain kohtaa iskee väistämättä puutuminen ja rutinoituminen. – Sanoin, ettei tämä musiikki ole minun vaan meidän asiamme. Se on kaunista. Sitten hän menee asiassa jopa hieman pidemmälle. Ensin järkytyin ja kelasin, pystynkö elämään asian kanssa, olenhan tällainen järjestäytyneiden uskontojen vastustaja. Sitä soittoa on aivan helvetin inspiroivaa katsoa. Maxin poika Zyon ei ole vain levyn rumpali ja perkussionisti, vaan hän myös tuotti albumin. Jos ikään kuin lopettaa elämisen ja kokemisen, haistattaa vitut koko elämän tarkoitukselle. – Siinä puolessa minuutissa ehdin miettiä kaikki vaihtoehdot. He todella ovat minun ja vaimoni yhdistelmiä. metallija punkklassikoita, jotka olivat tulleet tutuiksi isän vinyylikokoelmasta
30
Vähemmän yllättäen kauppa ei ole ihan tavallinen. Ja nimenomaan Porin paraatipaikalla, jossa edes Neumann ja kumppanit eivät kehdanneet, tai ymmärtäneet, poseerata. Kuusumun Profeetta. Rättö ja Lehtisalo kehtaavat. Nyt tämä vakava epätasapaino on saatu korjattua. – Ehkä vähän paradoksaalista, mutta olen joskus jopa mainostanut kauppaa. Sellaisiin teoksiin on piilotettu arvoa, joka voi paljastua jonakin päivänä kullaksi. Kukaan – ehkei edes Lehtisalo – ei tiedä, milloin kauppa on auki, sillä sitä ei varsinaisesti kerrota missään. – Kauppiaana ja levy-yhtiön tyyppinä ajattelen myös niin, että jos musiikki on tässä hetkessä relevanttia, huomenna se on kuollutta. Porilaiset yli-innostujat TEKSTI JA KUVAT TIMO ISOAHO ”Jos tekee huonon talon, siitä on haittaa monelle, mutta jos tekee huonoa musaa, niin mitä sitten. ”Kulttisuosio”, ”avantgarde” tai vaikka ”vaihtoehtoisuus” ovat tämän porilaiskaksikon kohdalla toki loppuun asti raastettuja termejä, mutta millä muilla sanoilla näitä avantgardistisen vaihtoehtoisuuden kulttisuosikkeja voisi kuvailla. Ja kymmeniä muita yhtyeitä ja taideprojekteja. Saatan tulla tänne pakkaamaan levyjä, ja silloin kauppa on periaatteessa auki. Otetaan konkreettinen esimerkki. Jotkut heistä ovat ehkä perheellistyneet ja unohtaneet musiikkitouhut tai ehkä julkaisemieni levyjen laatu on romahtanut, mutta tilaukset ovat joka tapauksessa vähentyneet. – Vaikka en tekisikään asioista tarpeettoman hankalia, vaihtoehtoisen levykaupan pitäminen on kuin antaisi tekohengitystä kuolevalle dinosaurukselle. Ei siihen kukaan kuole.” 31. Silloin saatan luikahtaa hyllyn taakse piileskelemään. Porilaisessa juomavedessä on taatusti jotain outoa. Onhan niin, että kiinnostavin taide on jollain tavalla kätkettyä – ja minun täytyy tehdä osani sen eteen. ” E des Dingo ei tehnyt tätä!” Jussi Lehtisalolla on hauskaa. Ostin kerran Radio Helsingistä tilaa mainosspotille, ja sitten eräs uusiseelantilainen kaveri lausui: ”Hi! My name is Torben Tilly. Sen vuoksi julkaisen mielelläni ”kuuntelukelvotonta” musiikkia, johon itsellänikään ei riitä lukutaito. Joskus käy niinkin, että olen täällä tekemässä jotain ja huomaan, että oven taakse ilmestyy potentiaalinen asiakas. Every time I visit in Pori, I never visit in Ektro Records store! Never open, always closed!” Se tällä erää levykaupoista. Aihe I: Porilaisesta vaihtoehtoisesta hulluudesta Rättö ja Lehtisalo. Ainakin jos muistan avata oven. Olemme saapuneet Porin massiivisen kaupungintalon – tuttujen kesken Junneliuksen palatsin – edessä avautuvalle puistokaistaleelle, ja tarkoituksena on napata muutama valokuva Lehtisalosta ja Mika Rätöstä. Pharaoh Overlord. Vain parin kivenheiton päässä Junneliuksen palatsilta sijaitsee Jussi Lehtisalon pitkäaikaisen levy-yhtiön Ektron nimeä kantava äänitepuoti. ”Joskus onnistutaan, joskus ei”, he tyytyvät toteamaan. Oli miten oli, nyt mennään levykauppaan. Ne myös luovat virkistäviä näkökulmia ja tuovat levy-yhtiön julkaisupolitiikkaan vaarantunnetta. Yli kaksikymmentä vuotta sitten perustettu Rättö ja Lehtisalo -duo on puolestaan pysytellyt pitkään poissa julkaisurintamalta. – Tämä tila toimii samalla Ektron toimistona. Steel Mammoth. Nykyään tiedän tavallaan lähes jokaisen ihmisen, joka ostaa Ektrolta levyn – ja yhtä lailla tiedostan, ketkä eivät osta. He ovat heittäytyneet jo kymmenien vuosien ajan inspiraation vietäväksi ja tehneet taiteen kentällä lukemattomia pelottomia asioita. Vielä takavuosina saatoin olla varma, että esimerkiksi Englannissa on vaikkapa 25 asiakasta, jotka hankkivat jokaisen ulos pistämäni levyn. On tullut aika uppoutua niin vaihtoehtoisen Porin kuin Rättö ja Lehtisalonkin – nimenomaan sen duon – omintakeiseen menneisyyteen ja nykyisyyteen. Circle. – Joskus varhaisteininä kuunneltiin ihan samoja Kissin, Iron Maidenin Porista kuuluu tasaisin väliajoin kummia, ja hyvin usein äänten taustalla lymyilevät Mika Rättö ja Jussi Lehtisalo musiikillisena avaruusaluksenaan vaikkapa Circle, Ektroverde tai Bensiini. Lehtisalo loksauttaa puotinsa oven kiinni ja kätkeydymme hyllyjen taakse
Valtavirran populaarimusiikki koki jonkinlaisen romahduksen ja ihmiset alkoivat etsiä omaa ääntään vaihtoehtoisempien kulttuuri-ilmiöiden ääreltä. Olihan kanavalla intoiltu esimerkiksi Kuusumun Profeetasta. Ep:n kanteen päätyi jonkun satunnaisen vanhemman rouvan naama. Yhdellä kapulalla – maksimaalisen yksinkertaisesti. – Vaikka meistä löytyy aina se avantgarde-puoli, tällä kertaa haluttiin laittaa mukaan kaikki tarttuvimmat ja samalla latteimmat renkutukset ja hoilaukset. Ne ovat kaksikon omassa katalogissa poikkeuksia, tai ainakin niiden piti olla. Joskus teos tuntui onnistuneelta, joskus ei. 90-luvun alku olikin poikkeuksellista aikaa underground-bändeille, ne saivat yllättäen huomiota aina radiokanavia myöten, Lehtisalo jatkaa. Melko paljon ollaan saatu aikaan – ehkä 150 levyä ja kaikki muut hommat siihen päälle – ja edelleen ollaan hengissä. Omat jutut on omia, ei mitään markkinoiden ehdoilla väännettyjä. Tosin porilaisella kierteellä, kuinkapa muutenkaan. Ei se ole kovin vaikeaa: jos arvostaa intellektualismia ja omaperäisyyttä, kannattaa lukea muutakin kuin Aku Ankkaa. Radio Helsinki oli silloin kovassa nousussa, ja oltiin varmoja, että meidän biisejä arvostetaan siellä ihan valtavasti. – Mutta niin, kai siinä porilaisessa juomavedessä on sitten jotain poikkeuk sellista, kun meidänkin motivaatio on pysynyt korkealla kolmekymmentäviisi vuotta ilman yhtäkään isoa saavutusta tai mestaruutta, Lehtisalo myöntää. Ajatuksena oli siis lopettaa koko ”matalaotsainen populaarimusiikki”. Jätkillä oli neliraituri, jolla ne purkittivat musaa ja lähettivät materiaalin painoon. – Olen ollut vuosien mittaan mukana joissakin isoissa kuvauksissa, mikä on ollut lähinnä masentavaa. – Meillä oli myös viekas Troijan hevonen -ajatus. Sitten me vain alettiin tehdä porukalla kaikenlaista. – Joskus vuonna 2003 mietittiin, että pitäisikö yrittää päästä niin sanottuun top 40:een. Pori oli niin pieni, että sopivan erikoiset ihmiset löysivät toisensa, mutta toisaalta sen verran iso, että tekijöitä myös riitti. Popkulttuuri muuttui 90-luvun taitteessa rajusti, mikä oli täysin käänteentekevää. Kun amerikkalaisbändi Isis pyysi Circleä lämppäriksi Eurooppaan, keikkoja olisi ollut joku 80. Ja sitten viedään levyt pakettiautolla Turkuun, Tampereelle ja Helsinkiin. Ajateltiin, että tehdään levyjä ja katsotaan miten käy. – Täällä vaan tehtiin. Kaikki risteilivät toistensa projekteissa ja typerä egoismi puuttui kokonaan. – Jos oltaisiin synnytty vaikka kymmenen vuotta myöhemmin, oltaisiin varmaan ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin. En siis tiedä, pystynkö enää kannattelemaan Mikaa.” – Jussi Lehtisalo 32. Aivan, biisit soivat radiossa muutaman hassun kerran, Lehtisalo toteaa. Porissa ei myöskään puhuttu turhia, Rättö muistuttaa. Lehtisalo kertoo suhtautuneensa tuolloin – ja suhtautuvansa edelleen – valtavirran populaarikulttuuriin ”varsin penseästi”. Vilpitön vapaus luoda ja tehdä omilla ehdoilla on tärkeämpää kuin mikään muu. Soitetaan, nauhoitetaan, masteroidaan. ja Led Zeppelinin levyjä kuin kaikki muutkin. Aihe II: Troijan hevosia hittilistoilla Mainitun 150 julkaisun joukosta löytyy joitakin Rättö ja Lehtisalo -duon levyjä. Me sitten kysyttiin, voidaanko tulla mukaan viimeiseksi viikoksi, Rättö kertoo. Se oli kuin joukkohypnoosi tai joku outo moottori, jonka jyske ei hellittänyt. Tai hankkia juuri niitä albumeja, joita kukaan muu ei halua. – Sanottakoon sekin, ettei meillä ole koskaan ollut mitään menestystä vastaan, mutta pointti on nimenomaan se, ettei sen tavoittelu saa ohjata ja kahlita meitä. Eräänä päivänä, kun Rättö ja Lehtisalon kappaleet kuuluisivat kaikkialla, me hiivittäisiin Yleisradion ja muiden asemien kellareihin ja etsittäisiin populaarimusiikin päävirtakytkin – ja napsautettaisiin se pois päältä. Valonnopeus-biisi oli yksi muotovalioista. Lapsekkaan innostunut leikkisyys loppuu heti, kun jutusta tulee liian suuri ja menestynyt. – No, joku saattaa muistaa, miten siinä kävi. Latteuksien mukaan ottamisen lisäksi yritettiin yksinkertaistaa homma AC/DC:n tyylisesti. Nyt niistä joutuu maksamaan jo kympin. – Porissa oli ehkä kymmenen tai viisitoista tyyppiä, joita kiinnosti etsiä ja tutkia ihan omia juttuja. Sitten vain eteenpäin – siinä sitä tekemisen filosofiaa. No, ei ehkä ihan, mutta kuitenkin. Ei hemmetti, ihan liikaa. – Kun porilainen Deep Turtle julkaisi aikoinaan ep:n, olin aivan ihmeissäni – miten joku voi tehdä levyn ja vieläpä omin päin. Ja sitten kun musa alkaisi resonoida yhdessä paikassa, valtakunnalliset kanavat toki seuraisivat perässä. – Ja edelleen tehdään asioita ihan yhtä intensiivisesti. – Samalla ymmärrettiin, että itseilmaisu, riippumattomuus ja kirkasotsaisuus on tärkeämpää kuin vaikka kaupallinen menestys, Lehtisalo komppaa. Näinkö tylsää ja kaavamaista se on. Mutta kun teini-ikä jäi taakse, musasivistys alkoi kasvaa: tuli Syd Barrett, krautrock ja paljon muuta, Mika Rättö alkaa avata. Harmittaa edelleen, etten ostanut italodiscoja jahtirocklevyjä markalla silloin aikoinaan. Mika soittikin ensimmäisen Kopernikus hortoilee näkinkengässä / helvetissä -levyn [2003] rummut niin, että toinen käsi oli kuvaannollisesti teipattu selän taakse. – Päätettiin silti tehdä eräänlainen oma versio listapopista. – Miksi muutenkaan inspiroitua jostain, mistä kaikki muutkin ammentavat. Ihme kyllä. Tarkoitus oli nimittäin iskeytyä hittilistoille. Eikä kukaan ohjaile ja käske. Ihan sama. Se oli käännekohta: tajuttiin, että mekin voidaan tehdä kaikki itse. ”Hey hey, come on, shalalaa” ja niin edelleen. Lopputulos oli ehkä vähän muuta, mutta aluksi tosiaan ajateltiin tehdä hyväntuulista, pelkästään duurissa kulkevaa popmusiikkia, Rättö kertoo. ”Olen tavannut nostaa Mikan keikkojen loppupuolella syliini euforisen ystävyyden – jopa jonkin suuremman – merkiksi, mutta alaselkä on alkanut vähän oikutella
– Taiteen piirissä on sanonta ”kun käsität, niin kesytät”. Opettelin koronaaikana äänittämistä ja samplerien käyttöä. Tähän liittyy esimerkiksi se, että jos jonkun artistin ensimmäinen levy menestyy, toisen pitää kuulostaa ihan samalta, että kuulijat pysyvät tyytyväisinä. Ei siis kannata pelotella itseään liian varovaiseksi. – Me ollaan toistemme inspiraationlähteitä, Lehtisalo toteaa. Ei siihen kukaan kuole. Me ei ajatella ihan niin. Jos jompikumpi meistä rähähtää, toinen mököttää ehkä viisi sekuntia, ja sitten jatketaan touhuja. Kannattaa joskus kysyä itseltään, yrittääkö vain tyydyttää muiden tarpeita vai tekeekö juttuja oman inspiraation pohjalta. Kun tuohon lisää perheen, KUVA: AINO 33. Joskus yhteys on tiukempi, joskus etäisempi. Yritettiin luoda jotain tyhjästä, eikä se oikein lähtenyt, Lehtisalo myöntää. Debyytti valmisteltiin käytännössä niin, että treenattiin pari kertaa ja mentiin kolmeksi päiväksi studioon, Rättö pohtii. – Ei siis tullut hittiä, mutta siinäkin oli puolensa: Rättö ja Lehtisalon alkuperäiseen konseptiin kuului myös se ajatus, että bändi lopettaisi toimintansa, mikäli pääsisimme soittoja myyntilistoille: ”Jos ostatte levyjä ja teette bändistä suositun, osallistutte samalla sen uran tuhoamiseen.” – Yksi asia jää ikuiseksi arvoitukseksi: olisiko todellinen hittiputki kuitenkin voinut aueta, jos oltaisiin panostettu enemmän. Siihen meni järjetön määrä tunteja. Rättö muistuttaa, että taide itsessään on tärkeintä. Taiteessa taas ei ole voittajia tai häviäjiä. Kun päättää tehdä vain ja ainoastaan itselleen, se on äärimmäisen vapauttavaa. Rättö taisi joskus tiuskaista minulle vähän ärhäkämmin, mutta siitä on parikymmentä vuotta. – Se oli ”vaikea toinen levy”. – Jos kuitenkin palataan Rättö ja Lehtisaloon, niin oltiin luultavasti vähän liiankin vapautuneita, kun alettiin tehdä Pari lepakkoa Transylvaniassa -kakkosalbumia [2004], Rättö sanoo. Aihe III: Herttakolmosia pöydälle Mennäänpä sitten päivänpolttavan asian äärelle: Rättö ja Lehtisalon pitkä levytystauko on viimein päättynyt. – Taidemuseoiden hienoimpia puolia on se, että ne kykenevät tarjoamaan asioita, joita ihminen ei edes tiedä kaipaavansa, Lehtisalo jatkaa. Mutta viime vuosina meillä on ollut yksi iso ongelma: ajanpuute. Silloin voi kirjoittaa tai musisoida täysin omien vaistojen mukaan, eikä kenenkään muun tarvitse ymmärtää sitä. Ei. Ei ole velvoitteita, voitettavaa tai hävittävää. Lehtisalokin paaluttaa, että tekemisen vapaus on kaiken ydin. – Onko meillä ollut riitoja ja breikki johtuu siitä. Entä sen kullanvärisen tarran tekeminen. Henkilön on helppo mieltää se omaksi ansiokseen, mutta oikeasti kiitos kuuluu taide-elämyksille, jotka muuttavat katsomisemme ja ajatustemme näkökulmia. Meillä ei ollut biisejä, mutta mentiin silti studioon. Nykyään tosin elämme niin pragmaattisessa ja rationaalisessa maailmassa, että taiteen merkitys on helppo unohtaa. Kun sain myöhemmin laskuja levyn valmistelemiseen osallistuneilta tahoilta, huomasin cd:n painamisen maksaneen noin viisisataa euroa. Kaikki Rättö ja Lehtisalo -levyt on nimittäin tehty todella nopeasti. – Oli ihan sama, voitanko vai en. – Jos miettii koko ruokaympyrää – teattereita, keikkoja, kuvataidetta tai vaikka urheilua – se kaikki on ihmisten luomaa. – Juoksin nuorempana pitkiä matkoja ja kävin kilpailuissa, mutta lopetin, koska minulla ei ole minkäänlaista kilpailuviettiä, Rättö toteaa. – Vielä Matematiikka-levyn [2012] kannessakin oli tarra. Ilman niitäkin pysyttäisiin hengissä, mutta kuinka köyhää elämä silloin olisi. Jos pelkää epäonnistumista, pelkää myös tekemistä. – UU Mama -albumista [2010] taas tulee erityisellä tavalla mieleen sen kannessa ollut tarra. – Toisaalta meidän tehtävänä on vain tehdä musiikkia, välittämättä siitä, onko se hyvää vai huonoa. Tasapainotetaan toisiamme ja pehmennetään kanssapelurin mahdollisia heikkouksia siinä sivussa, Rättö sanoo. – Reilusti yli vuosikymmenen tauko kuulostaa jo ihan Guns N’ Rosesilta! Lehtisalo huudahtaa. Kolmetoista vuotta siihen lopulta meni, mutta nyt Matematiikka on saanut jatkajan Herttakolmonen-albumista. – Taidepajoissa koetut elämykset pursuavat esi-inspiraation piilotettuja siemeniä ja kukkasia, ja niistä haltioituneilla ihmisillä voi olla valmiuksia luoda jopa kansantalouden kannalta merkittäviä menestystarinoita. Kukaan ei käske meitä, mutta jos käskisi, se ahdistaisi hirveästi. – Musahomma toimii simppelisti: jompikumpi tekee pohjan, ja toinen hyppää siihen mukaan. Siitä voidaan puhua jonkinlaisena mystisenä ja näkymättömänä luksustuotteena, josta koituu vain kuluja. Herttakolmosella musa on enemmän Jussin käsialaa, mutta ensi kerralla tehdään ehkä taas eri tavalla. Jos tekee huonon talon, siitä on haittaa monelle, mutta jos tekee huonoa musaa, niin mitä sitten. Jos paikalla olisi kaksi meikäläistä, hommasta ei tulisi mitään. Meidän yhteispeli toimii erityisen hyvin sen vuoksi, että ollaan sopivasti erilaisia. – Ollaanpa sitten taiteen, urheilun tai minkä tahansa äärellä. Niin sanottu huono levy voi olla hetkellisesti ikävä juttu, mutta usein se on tärkeä osa artistin kokonaistarinaa. Jos ei koe koskaan voimakkaita tunteita, vaikkapa Ässien voittoa tai hienoa keikkaa, elämä on pelkkää harmaata taaperrusta. On äärimmäisen traagista, jos esimerkiksi urheilija tukahdutetaan ja upotetaan johonkin liian rajattuun rooliin, jossa hän ei saa pelata mahdollisimman laaja-alaisesti ja omien taipumusten mukaisesti. – Biisit syntyvät, kun minä ja Mika ajaudutaan samaan tilaan ja inspiroidutaan toisistamme. – Se on jatkuvaa vuoropuhelua, hedelmällistä itsensä peilaamista toiseen. Kukaan ei voi koskaan tietää, mitä me yritetään – emme me tiedä aina itsekään, Lehtisalo sanoo. – Niin, mitään riitoja ei ole koskaan ollut. Se maksoi yli kuusisataa. Siinä komeilleessa lauseessa lainattiin Soundin levyarviota: ”Olisi mukavaa, jos heikkouksia vaivauduttaisiin peittelemään vähän huolellisemmin.” Hauskinta oli tietenkin, että lausahdus napattiin jostain sattumanvaraisesta arviosta, joka ei liittynyt mitenkään Rättö ja Lehtisaloon
Hermoparantola-kappale taas viittaa Paimion vanhaan, alkuperäisestä käytöstä poistettuun parantolaan, Alvar ja Aino Aallon klassikkorakennukseen. Kun muu perhe meni nukkumaan, jäin koneelle touhuamaan. Rahoitukset, kuvaukset, jälkityöt ja niin edelleen. – Ja kun tekee vaikka elokuvan – minun tapauksessani Samurai Rauni Reposaarelaisen – työmäärä on aivan järjetön. Ja jos rehellisiä ollaan, vanhojen kappaleiden ansiosta levystä tuli levyn mittainen. Tehtiin radikaaleja ratkaisuja: siirsin koskettimet sivuun, ja Jussi jätti kitaran ja basson pois. – Kuunneltiin aihioita yhdessä Mikan kanssa. Mutta kaikesta huolimatta aloin jossain vaiheessa hieman painostaa Jussia, että Rättö ja Lehtisalo pitäisi saada taas raiteille, Rättö kertoo. Onneksi me inspiroidutaan vahvasti aika pienistäkin asioista: kun tehtiin vaikka Spiritismi-biisin uutta versiota, oltiin yhtäkkiä ihan mielettömän innoissaan. Biisit olivat jo pitkälle valmisteltuja, ja Mikan oli vaikea löytää niihin omaa kulmaa. Päätettiin tehdä homma mahdollisimman kompaktisti ja ottaa mukaan ainoastaan koneet sekä tietysti Tomi Leppäsen rummut. – Löysin Korgin Gadget 2 -ohjelman, jolla voi rakentaa biisejä visuaalisesti, esimerkiksi valojen avulla. Lopulta uusia juttuja oli 27 – kahdeksanbittisiä, elektronisia raakileita. – Jos katsotaan hieman uusia sanoituksia, niin Safiiri ja teräs sai inspiraationsa samannimisestä brittiläisestä tv-sarjasta. muun elämän, levy-yhtiön ja kaikenlaiset projektit, vuorokaudesta loppuvat tunnit. Joku sivustakatsoja voisi varmaan todeta, että me yli-innostuttiin. Sama energia haluttiin sitten levyllekin. – Tein vanhoista biiseistä livesovituksia ja soitin niiden päälle uusia melodioita. Seikkailemme tekstissä 34. Aluksi yhteispeli ei oikein lähtenyt. – Sitten meille alettiin buukata keikkoja, joten piti rakentaa uusi livesetti. Se sai homman nytkähtämään eteenpäin, Lehtisalo jatkaa. Herttakolmonen on studioalbumi, mutta hyvin livehenkinen sellainen, Lehtisalo luonnehtii. – Monet vanhat biisit kuten Spiritismi, Avaruusshampanja ja Nykyaika saivat keikoilla ikään kuin uuden elämän, ja haluttiin tallentaa nämä versiot myös Herttakolmoselle. Alettiin kuitenkin miettiä tekstejä ja sovituksia, ja hiljalleen homma eteni. Biisit muuttuivat yllättävän paljon, mutta homma tuntui toimivan. – Tuosta on ehkä puolitoista vuotta, Rättö arvelee. Siinä oli aikoinaan jäätävä tunnelma, kylmät kellonraksahdukset ja kaikki. Lopulta me ei ehditty tehdä kuin muutama täysin uusi biisi, Rättö paljastaa
Nuorena ajattelin, että jos jokin soi radiossa, biisin täytyy olla hemmetin hyvä. Olinpa hölmö. – En lopulta ole kovinkaan luontainen esiintyjä, Rättö huomaa. Lehtisalo kertoo intoilleensa esimerkiksi Kissin konserttien mekaanisuudesta – siitä, että samat asiat toistuvat illasta toiseen. Selkä ei oikein taivu, vaikka kävinkin lapsena ahkerasti voimistelukisoissa. Se on joskus vähän ongelmallista: kun keskittyy samaan aikaan musiikkiin ja äänittämiseen, kumpikin osa-alue jää pikkuisen paitsioon. Toki itsekritiikille on joskus paikkansa, mutta sen ei pidä estää lennokasta tekemistä, Rättö sanoo. Se on hemmetin hauskaa. – Nauhoitukset tehtiin meidän mökillä, Lehtisalo kertoo. – Ollaankin sitten tehty vähän samaa niin Circlen kuin Rättö ja Lehtisalon kanssa. Ehkei sentään, me ollaan liian tasapainoisia. Lopputulos on silti hyvä ja levy meidän näköinen. Täten molemmat osapuolet täyttävät sopimuksessa mainitut ehdot, Lehtisalo selittää. Nyt tiedän, että jos jokin saa soittoaikaa, kappaletta on vain lobattu hyvin. Minäkään en siis voi kannatella Jussia, Rättö harmittelee. Jos tänään innostutaan ja heittäydytään täysillä, se riittää. Ja me sitten palautamme sen tankki tyhjänä. – Vaikka osumia tulee, haluan ajatella, että olemme edelleen suomalaisen musiikkikentän Asterix ja Obelix – tosin sillä erotuksella, että me kummatkin putosimme pieninä taikajuomapataan. Ennen kuin Pori alkaa omalla kohdallani vaihtua Kanta-Hämeeksi, yritän vielä ostaa liikkeen hyllyllä komeilevan King Diamond -toimintafiguurin. Mutta nousevatko biisit nytkään radioaalloille. Rättö suuntaa matkoihinsa aikomuksenaan jatkaa kesken jäänyttä Playstation-sessiota, kun taas Lehtisalo jää vielä hetkeksi Ektro-kaupan hyllyjen suojiin. Ja jäisinhän minä hyvin paljosta paitsi, jos kaverit eivät roudaisi minua ihmisten ilmoille – sinne epämukavuusalueelle. – Hyvin usein meidän sanoitukset perustuvat tajunnanvirtaan ja assosiaatioihin. – Niin, radiohuomio jää taas väliin, mutta päästään sentään keikkailemaan, Rättö toteaa. – Saapa muuten nähdä, jatkuuko isäni kanssa pitkään voimassa ollut diili. Me ei koskaan tehdä niin. Jos en, Rättö ja Lehtisalon harkittu brändi kokee kovan kolauksen. Mittava istunto on ohi. – Sama täällä. Olen tavannut nostaa Mikan keikkojen loppupuolella syliini euforisen ystävyyden – jopa jonkin suuremman – merkiksi, mutta alaselkä on alkanut vähän oikutella. ”Nyt on niin älytön juttu, että se on pakko laittaa mukaan!” – Monet tekijät miettivät, onko jokin idea sittenkään niin hyvä kuin eilen hehkuteltiin. En siis tiedä, pystynkö enää kannattelemaan Mikaa. Jos tarvitsemme hänen autoaan pitkälle keikkamatkalle, hän tuo sen lähtöpisteeseen tankki täynnä. Aleksis Kiven ja muiden taiteilijoiden seurassa – kaikki nämä sankarithan joutuivat jossain vaiheessa jonkinlaiseen parantolaan tai vastaavaan. Ennen keikkaa ahdistaa, mutta onneksi ne ovat lopulta kivoja kokemuksia. Yleisömäärällä ei ole väliä: keikalla voi olla yksi ihminen tai kymmenentuhatta ihmistä, mutta se ei vaikuta meihin mitenkään. – Meidän rahat ei riitä palkkaamaan ulkopuolisia äänittäjiä, joten me purkitetaan itse keskinkertaisilla taidoilla ja nopealla aikataululla. Toivottavasti eivät. ”Vaikka osumia tulee, haluan ajatella, että olemme edelleen suomalaisen musiikkikentän Asterix ja Obelix – tosin sillä erotuksella, että me kummatkin putosimme pieninä taikajuomapataan.” – Mika Rättö 35. Seuraavana päivänä ei käännetä itselle ja eiliselle takkia. Saapa nähdä, joudutaanko joskus itsekin. – Mika on meistä se varsinainen kirjoittaja, kun taas minä olen enemmän onelinerien heittelijä, Lehtisalo sanoo. – Yksi juttu huolettaa oikeasti. On toki kiva ajatella, että joku pitää meistä tai jopa inspiroituu tekemisistämme, mutta keikalle asti ei silti tarvitse tulla. Eipä tietenkään ole. – Jotkut ovat elementissään lavalla, mutta minä olen enemmän erakkotyyppi. – Se ei ole myynnissä, Lehtisalo kuittaa
Taisteluja ei tule, mutta välillä tulee kiistoja, ja lopputulemana on aina se paras tulos. – Siinä on paljon kaikkea erilaista, jokaiselle löytyy jotakin. – Albumi on musiikin ja tunteiden pyörremyrsky. – Aiemmin olemme jammailleet ja riffitelleet treeniksellä, mutta nyt teimme demoja ja sävellyksiä modernimmalla viballa kotistudioissa, kitaristi Jani Laine kertoo. Sieltä voi lähteä vaikka vähän kyynel silmässä, mutta hymy kuitenkin huulilla. Nyt lähdimme säveltämään ja testaamaan lauluja jo varhain, jopa ennen kuin olimme välttämättä soittaneet mitään treeniksellä. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVA JUHO VIRINKOSKI ”Faktahan on, ettei englanninkielinen musiikki ole se, millä painetaan eteenpäin Suomessa.” 36. Se on hyvä lafka, mutta meidän yleisö on ulkomailla ja tarvitsemme koneistoa auttamaan meitä etenkin siellä, Kett sanoo. On paljon positiivista energiaa ja fiilistä nostattavaa juttua, mutta myös synkissä vesissä käydään, surraan ja katsellaan maailmaa ympärillä. Yhtye jätti pitkäaikaisen treenikämppänsä, ja uusien tilojen etsimisen vuoksi biisien tekemiseen haettiin uutta lähestymistapaa. Jengi tulee katsomaan meitä, koska haluaa tuntea jotain. – Frontiers teki meidän uralle paljon hyvää. Kuulija voi napata minkä tahansa biisin tunnetilan mukaan. Solistin kannalta uusi tekotapa osoittautui huomattavasti paremmaksi. – Ennen teimme usein pohjia kimpassa ja mietimme lauluja vasta sitten. Välillä täytyy päästä pakoon harmaata arkea tai jotain tilanteita. Hyödynsimme kaikkea sitä näitäkin biisejä tehdessämme – jo ennen kuin tiesimme, että tulemme tekemään levyn hänen kanssaan. Kett kertoo, että levyn tekstejä tehdessä vain taivas oli rajana. Siinä käydään mikroskooppisen tarkasti läpi kaikki soinnut, melodiat ja sanat. – Kun soitimme klubikeikkoja viime levyn jälkeen, huomasimme, että parhaiten toimivat ne biisit, joissa on joku simppelimpi groove, kertsi tai laulujuttu. Kyynel silmässä, hymy huulilla Shiraz Lane hyppäsi takaisin vanhojen yhteistyökumppaniensa kelkkaan. Ne ovat mukaansatempaavampia. Yritä siinä sitten saada mitään järkevää aikaan, Kett nauraa. Se on hyvä kombinaatio molempia, ja sen myötä saamme varmasti liudan uusia faneja. Bändi ei lähtenyt hakemaan hittejä, mutta tavoitteena oli kirjoittaa kappaleita, joista yleisö innostuisi keikoilla. Kett kokee, että hänen tehtävänsä keulahahmona on pistää yleisö tanssimaan, itkemään, nauramaan, hyppimään ja laulamaan mukana. Huomasin saman myös itse, kun kävin katsomassa muiden bändien keikkoja, Laine jatkaa. Löytyy kaikkea sitä, mitä elämästä muutenkin. Hän ei yritä tehdä meistä mitään toista bändiä tai muokata meidän soundia, Laine jatkaa. Lopputuloksena on monipuolisesti uutta ja vanhaa sekoittava albumikokonaisuus. – Treeniksellä PA ei toimi kunnolla, on helvetinmoinen älämölö ja kaikki keskittyvät omiin osuuksiinsa. – Viime levyllä [Forgotten Shades of Life, 2022] oli paljon siistejä juttuja, mutta itse tykkään melodioista ja rytmeistä. Joka kerta himastudiolta lähtiessä oli inspiroitunut fiilis, joka vaan jatkui sessarista toiseen. Ruotsalainen toimi uudella levyllä tuottajana ja biisintekokumppanina. Hän on hyvä ystävä vuosien takaa, ja olemme yhtä isoa tiimiä. Sen jälkeen julkaisimme ep:n, pari sinkkua ja edellisen kokopitkän Ranka Kustannuksen kautta. Jengi haluaa kuitenkin tulla keikoille pitämään hauskaa. Toinen paluu entiseen oli työskenteleminen Per Aldeheimin kanssa. – Perin kanssa on ihanaa tehdä hommia, koska se nörtteily menee tosi syvälle levelille. S hiraz Lanen neljäs albumi, lokakuussa ilmestynyt In Vertigo, on laulaja Hannes Kettin mielestä bändin tähänastisen uran paras levy. Tulee inspiraatiota, kun alkaa kokeilla biisien tekoa vähän eri tavalla. Saimme huomattavasti enemmän aikaan ja tuli enemmän onnistumisen tunteita. Aiemmassa tuotannossamme on juuri tämmöisiä biisejä, joten lähdimme apinoimaan sitä reseptiä ja ainesosia, Kett kertoo. Parasta pöytään In Vertigon julkaisi italialainen Frontiers Records, jonka kautta bändin kaksi ensimmäistä levyä ilmestyivät. Albumin tekemiseen vaikutti suuresti yksi olosuhdemuutos. – Lopulta palvelemme yleisöämme. Se tekee levystä hyvän, sillä jokaiselle on jotain. – Sieltä tulee hyvää haastamista, mutta hän ymmärtää meidän oman jutun. Edes puoleksitoista tunniksi voi mennä nauttimaan ja olla siinä kovassa melussa. – Tokan levyn [Carnival Days, 2018] aikaan opimme hurjasti biisinkirjoituksesta ja työskentelytavoista Periltä. – Nyt sävellysprosessissa saattoi olla laulajana luovassa tilassa. Se on puhdasta rokkia ja Shiraz-vibat ovat vahvat. Juurista ei pääse eikä pidäkään. Uskon vahvasti, ettei levy ole vain niille, jotka diggaa rockia tai poppia
Kun tulee ikää, kaikilla on vahvemmin omat jutut omilla tahoillaan, Laine sanoo. Maailma ja tavat työskennellä muuttuvat, mutta yhteishenki ja Shiraz Lane on silti sama. Tämä on meille yhtä kuin hengittäminen, edelleen. – Olen duunissa entisellä ala-asteellani, ja siellä tuli juuri vastaan tämä klassinen kysymys, että miksi sä olet täällä töissä, kun sullahan on bändi – vai onko se vain harrastus. Vastasin tälle pojalle, että ensinnäkin haluan antaa takaisin tälle koululle, jolta sain aikoinaan apua, haluan olla siellä tekemässä samaa. – Olemme olleet tässä bändissä puolet elämästämme, ja toivottavasti myös seuraava puolikas mennään eteenpäin. – Faktahan on, ettei englanninkielinen musiikki ole se, millä painetaan eteenpäin Suomessa. – Suomessa olisi kiva vetää enemmän festivaaleja, sillä festarikausihan on se paras hetki vuodesta. Muistan, kun kuuntelin skidinä Dingon Kerjäläisten valtakunta -levyä, ja siellä oli paljon lyriikoita, joita en ymmärtänyt. Biisien kirjoittamisenkin kannalta on hyvä, jos elämää on muuallakin kuin rundilla ja treeniksellä, Kett toteaa. Buukatkaa meidät festareille, me kyllä tullaan! 37. Kett jatkaa, että toisekseen musiikki ei ole harrastus vaan elämäntehtävä. – Jos sitä katsoo ainoastaan mammonan puolelta ja alkaa tehdä musiikkia vain rahasta, silloin sitä tekee väärin. Emme kerro kaikkea ihan suoraan, ja biiseissä on paljon… ei nyt piiloviestejä, mutta tietäjät tietää -tyylisiä juttuja, mikä on tosi siistiä. Kyllä tässä tehdään jotain suurempaa. – Parempi vaan, mitä enemmän on vastakohtaa tähän bändielämään. Myöhemmin tuli ahaa-elämys, että tätäköhän tuo juttu tarkoittaa. – Lyriikat on mulle laulajana melodian lisäksi se tärkein homma. – Olemme vähän rauhallisempaa sakkia kuin muutama vuosi sitten. Toivotaan, että pääsisimme keikkailemaan nimenomaan ulkomaille ja saisimme orgaanista kasvua urallemme, Kett sanoo. Tulevaisuuden tavoitteena on tehdä kaikkea sitä mitä tähänkin asti, mutta astetta isommin. Yhtä kuin hengittäminen Kett ja Laine kertovat, että uudelle levylle on kasvettu niin biisinkirjoittajina kuin ihmisinä
SU OM ALA ISEN ROCK IN KLA SSI KO T N Ä I N SY N T Y I L'AMOUR HA 38. Läpimurtoalbumi noudatti bändin ideologiaa: Aina on kokeiltava jotakin uutta. Mitä tahansa voi tehdä. TEKSTI: ARI VÄNTÄNEN Sielun Veljien L’amourha ilmestyi neljäkymmentä vuotta sitten
Tehtäisiin uutta musiikkia, jossa Hassisen Koneen suuri suosio ei kuuluisi millään lailla. Sellainen ei sopinut kaikille. Kun Sielun Veljet lähti ensimmäisille keikoilleen vuonna 1983, sunnuntaifanit karisivat matkasta varsin nopeasti. Ne eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaan. 39. Seuraavilla levyillä Lapset (1983) ja Hei soturit (1984) intensiivistä ja ankaraa rockia taltioitiin studioolosuhteissa. Kun syntyi biisejä, joiden säilyttäminen tuntui tärkeältä, tehtiin livealbumi Sielun Veljet (1983). Sielun Veljet lähtisi eri teille kuin Alangon edellinen bändi Hassisen KoKU VA : ST EF AN BR EM ER sen Koneen jälkeen tapahtuu, Alanko muistelee. Valomies Vinski Viholainen, outoja ääniä tuottava Jouni Mömmö ja miksaaja Kari Leinonen olisivat Sielun Veljiä siinä missä varsinaiset soittajatkin. Kun laulaja-kitaristi Ismo Alanko, kitaristi Jukka Orma, basisti Jouko Hohko ja rumpali Affe Forsman perustivat Sielun Veljet vuonna 1982, sen oli tarkoitus olla neljän vahvasti läsnä olevan jäsenen raaka ja ritualistinen rockperformanssi, joka heräisi eloon vain esiintymislavoilla. Koska lähtökohtana oli täydellinen vapaus, bändi saattoi tehdä mitä tahtoi, eli vaikkapa muuttaa mieltään levyttämisestä. – Keikan alussa oli kaksituhatta ihmistä ja lopussa kolme, Orma nauraa. – Ihan ekalla rundilla oli väkeä, koska porukka halusi nähdä, mitä HassiL evyjä ei pitänyt tehdä. ne, jossa Ormakin soitti loppuaikoina
– Me oltiin siinä mielessä tuottajaepäystävällinen bändi, että me treenattiin materiaali viimeistä piirtoa myöten kasaan ennen studioon menoa. L’amourha tehtiin Helsingin Finnvox-studiolla. Oksala. Oksala -soundi” on käsite. Yhtye harjoitteli Köyliön Tuiskulassa vanhalla koululla, jossa vanha tuttu rumpalismies Esa ”Nätsi” Rosvall piti musiikkileirejä. Sielun Veljien ensimmäisiä levyjä diganneet oman maailmansa tutkimusmatkailijat eivät taatusti osanneet aavistaa, mitä tapahtuisi seuraavaksi. T. – Ei tehty, mutta me käytiin treenivaiheessa keikalla Turun Kårenilla, koska Nico oli perunut esiintymisensä ja meidät pyydettiin tilalle. Mutta ei me koskaan ajateltu, että asiat olisivat menneet väärään suuntaan. Julkaisut sisälsivät sen verran jyrkkää marginaalikamaa, että menestyksen suhteen elettiin hiljaista aikaa. Sitä ennen Sielun Veljet oli vetäytynyt maaseudulle ja treenannut uuden materiaalinsa levytyskuntoon. – Mä innostuin Oksalan tekemisistä kuultuani Smackin ekan levyn Smack on Youn [1984]. – Joissain kaupungeissa oli yleisöä, mutta usein me keikkailtiin pienissä ravintoloissa pienellä liksalla. Se, että seuraava albumi L’amourha (1985) myi kymmeniä tuhansia ja kultaa, oli omanlaisensa osoitus yhtyeen arvaamattomuudesta. L’amourhan äänitysten aikaan Oksalan tähti oli nousussa. Mutta L’Amourhan aikaan ei taidettu tehdä, Jukka Orma muistelee. Ison soundin äärellä L’amourhan tuottajaksi valittiin T. Hänestä tuli 1980-luvun lopulla yksi Suomen musiikkihistorian tunnetuimmista studioammattilaisista – ”T. Siihen aikaan tuli muutenkin heiluttua Smackin kanssa Lepakossa, ja tuntui, että hän oli saanut taltioitua bändin olemuksen levylle, Alanko sanoo. Useimmiten me tehtiin myös rundi ennen äänityksiä. Siinä oli soundit kohdillaan. Meillä oli luja usko omaan juttuumme ja me tiedettiin olevamme helvetin hyviä, Alanko sanoo. Siellä me soitettiin On mulla 40. Hän oli tuottanut monenlaisia artisteja Bianca Moralesista Pelle Miljoonaan. T
On mulla unelma on Alangolle selkeästi mieleinen biisi. Tanakkaa materiaalia L’amourhan tunnetuin biisi on Peltirumpu. – Me päiviteltiin keskenämme, että mitä vittua. Vielä varttia ennen vetoa Silu makasi reporankana ja vaikeroi, että ”mä en pysty mihinkään…”, Orma kertoo. Niiltä jopa poistettiin juttuja, jotka tuntuivat liian normaaleilta. Sekin liittyi ajatukseen, että mitä tahansa voi tehdä ja aina pitää keksiä jotakin uutta. T. Esimerkiksi ekan levyn Yö erottaa pojasta miehen -biisin kertsi oli alun perin paljon kauniimpi. – Se kohutuin rivi ”mä pyyhin perseeni siniristilipulla” syntyi aika yllättävästi. Siinä oli romanttisen klasarimusiikin tuntua ja kertsissä perinteinen kvinttikierto, Orma kertoo. – Se oli provokatiivinen statement edellisen sukupolven koti, uskonto, isänmaa -paatosta vastaan. Miehet muistelevat rakennelleensa biisejä lähinnä treeneissä ja keikkabussissa. Orma äänitti L’amourhalle paljon kitararaitoja ja kertoo treenanneensa kaiken tarkasti etukäteen. He joutuivat tietenkin osallistumaan myös bändin keikkarituaaleihin. Me hoidettiin hänelle kyllä ruokaa ja backstagepassi, Orma kertoo. Sen nimi viittaa Martin Luther Kingin puheeseen ja sanoitus antaa kyytiä suurvaltojen lipuille ja maiden välisille rajoille. Aluksi se oli kuitenkin jotakin aivan muuta: Alanko muistelee säveltäneensä kappaleen kosketinsoittimella eräänlaiseksi balladiksi. Se oli heistä liian iso. Me bändin jäsenet keskityttiin soittamaan tynnyreitä ja ratakiskoja. Tribalistinen glam rock -jytke sovitettiin Peltirumpuun vasta treenikämpällä. – Meillä oli Suomenlinnassa erikoinen veto, jossa hakattiin kaikenlaista metallitavaraa. Luovuin omastani, kun siitä katkesi kaula pari kertaa. Symboliikka toimii, vaikka aikakaudet vaihtuvat, Alanko sanoo. Kramer-vaihe meni ohi aika nopeasti. Tuottamista kai sekin oli, kun Oksala ehdotti, että Veljet eivät polttaisi pilveä äänityksissä. Kerran hän jopa soitti bassoa keikalla. Ei se sen kummempi asia alun perin ollut, Alanko sanoo. – Kun Ismo soitti Peltirummun meille ekan kerran treeneissä, ajattelin, että nyt on Mozartia. – Kerran me oltiin lähdössä keikalle Roskildeen, ja Silu istuskeli aikansa kuluksi meidän bussissa. Seppälä kuoli vain muutamia päiviä ennen Soundin haastattelun tekemistä. Se oli ahkerana tupruttelijana tunnetusta bändistä omituinen ajatus. – Se on ihan saatanan tanakka rokkibiisi ja mieltäylentävä statement. – Ei sitä voi koskaan tietää. Oksalan soundi oli suuri ja ajassa kiinni. Siispä Silukin lähti reissuun, koska sille ei annettu muuta vaihtoehtoa. ehdotti, että ekasta säkeistöstä kannattaa jättää kitarat pois, jotta ne tärähtävät kunnolla tullessaan mukaan biisiin, Alanko sanoo. T:n rumpusoundista. – Se oli melkein viikon matka. Jossain vaiheessa me annettiin Silun ilmoittaa puhelimella tyttöystävälleen, että hänet on kaapattu, Alanko lisää. Tuohon aikaan Orma ja Alanko soittivat Kramereilla, joiden tuhti sointi löi leveän leimansa L’amourhaan. Kun lähdön hetki koitti, kuskimme Roger pani oven kiinni eikä päästänyt Silua ulos. – Silulla oli tapana ruoskia itseään henkisesti. – Kun me äänitettiin Toiset on luotuja kulkemaan, T. Sitten hän pysähtyy kysymään Ormalta, mitä mieltä tämä oli kappaleesta. Oli pak”Vaikka suosiota ei tavoitellut, olihan sitä hienoa saada. Se on suomalaisen rockin klassikko, jytäävä riffibiisi ja tarttuva listahitti. Mutta olihan siinä sekin pointti, että siihen aikaan poltettiin sisätiloissa, mikä ei ollut kaikille mukavaa, Orma jatkaa. Kramerit olivat aluksi käytössä keikoillakin, mutta eivät ne kestäneet meidän meininkiä. – Ne olivat Stratocaster-tyyppisiä kitaroita, joissa oli humbuckerit, eli niistä lähti enemmän örinää. Vaikka biisissä oli tarttumapintaa ja imua, Alanko ei arvannut sitä hitiksi. Orman mukaan Tiskirätti tehtiin hotellihuoneessa. – Joo, ensimmäisen polven hevikitaroita, Alanko jatkaa. Siinä korostettiin samassa veneessä olemista ja ihmisten yhteisyyttä. Sande Vettenranta oli rummuissa ja Silu soitti bassoa. Alanko ja Orma muistavat vain yhden Oksalan ehdottaman muutoksen, eikä sekään tullut albumille vaan sitä ennen julkaistulle singlelle. – Biisi kertoi sen ajan maailmasta ja siitä, miten vaikeaa silloin oli matkustaa rajojen yli. Hän intoutuu kertomaan sen soinnuista, viittauksista, melodioista ja ovelista yksityiskohdista. Etenkin, kun me tehtiin koko juttu omalla tavallamme.” 41. Aiemmille Siekkarilevyille haettiin hämärämpiä ratkaisuja kuin L’amourhalle. Kappaleesta löytyy myös kiihkoisänmaallisuuden kritiikkiä ja sukupolvikapinaa. Toki hän oli oikeassa, mutta emme silti hyväksyneet moista ajatusta, Alanko nauraa. Nyt se tuntuu olennaiselta osalta L’amourhaa, mutta Alanko muistelee, että aikoinaan kaikki bändissä eivät olleet innoissaan erinäisistä tuotantoratkaisuista. Ehkä jatkuva keikkailu oli saanut meidät ajattelemaan, että bändin pitää jytistä levyllä. Studiossa soundiin luotiin massaa ja paksuutta tuplauksilla ja stemmoilla. oli sitä mieltä, että me soitettiin pilvessä huonommin. L’amourhan biisit L’amour, Tiskirätti ja Ikävä ovat Alangon ja Orman yhdessä kirjoittamia. Mutta se ei pidä paikkaansa, että kertosäkeen fraasi olisi kokonaisuudessaan peräisin Silun suusta, Alanko sanoo. – Niillä me kuitenkin saatiin L’amourhalle massiivinen soundi. Seppälä oli usein Veljien matkassa myös vapaaehtoisesti. Kirjoitin sen barcelonalaisessa baarissa fiilistellessäni pienessä nousussa, että onpa hauskaa olla Espanjassa eikä Suomessa. Nykyinen avoin Eurooppa oli pelkkä haavekuva. L’amourhan kohubiisi on On mulla unelma, joka joutui Yleisradiossa soittokieltoon lippua häpäisevän sanoituksensa vuoksi. Orma muistaa, milloin kuuli biisin ensi kertaa. Soitan sitä nykyisin soolokeikoillani hiljaisena versiona. sai tehdä omaa soundiaan ja bändi oli tosi kovassa iskussa. unelma ekan kerran livenä, Alanko sanoo. – Jukka ja Affe eivät kauheasti tykänneet T. Mutta L’amourha onnistui sikäli, että T.T. Mistä tuli mieleen, että muutama vuosi sitten pystytin landelle omin käsin lipputangon ja vedin siniristilipun juhannuksena salkoon. Kerran se kutsui itseään tiskirätiksi, ja siitä tuli biisin nimi. Mutta ne olivat vain yhden tyylin kitaroita, Orma sanoo. T. Studiossa Oksala ei kokenut tarpeelliseksi puuttua bändin laatimiin sovituksiin. – T. Etenkin, kun äänittäjä tai miksaaja meni itsekin pihalle passiivisesta polttamisesta, Alanko lisää. – Kaikki eivät tosiaan tykänneet, jos studion tarkkaamossa oli hirveä käyhä. T. Kyseinen kappale yhdistetään usein basistina ja näyttelijänä tunnettuun Silu Seppälään. Biisissä on paljon muutakin sisältöä. Vanhan kaverin poismeno tuntuu haikealta, mutta hänestä jäi paljon hauskoja muistoja. T. Paitsi Hassisen Koneen Rappiolla-biisin tehtyäni kyllä tiesin. Siinä mielessä On mulla unelma oli huuto vapaudelle, Alanko sanoo
– Stefu tuli Finnvoxin kahvioon kuviensa kanssa ja ehdotti, että L’amour olisi hieno levynnimi. L’amourhan ainoa lainabiisi Josef, Josef juontaa juurensa Hassisen Koneen ja Sielun Veljien väliseen aikaan. Sitten lainailtiin akustisia kitaroita sieltä täältä, muun muassa Juice Leskiseltä, ja soitettiin niillä samalla lailla kuin oltaisiin soitettu sähkökitaroilla. ”Tutustuminen sieluihin ei ollut valaiseva elämys. Ennen esiintymistä bändi pönötti pitkän pöydän takana nimilaput edessään, ikään kuin heitä ei olisi muuten tunnettu, ja vastaili rokkitoimittajien kysymyksiin nenäkkäästi. – Mieti nyt vaikka ekan levyn Emil Zatopekia. Itse olin 1980-luvun puolivälissä vähän päälle kymmenvuotias, ja muistan, että Sielun Veljet oli lapsen silmissä outo ja vähän pelottava tapaus. Josef, Josef oli silloin ohjelmistossa, Alanko sanoo. Studiossa siihen leivottiin laulustemmoja, mutta keikoilla me laulettiin Jukan kanssa kahdestaan. – Me treenattiin ja kirjoitettiin Punahilkka Rane Raitsikan mökillä. – Joo, ja monet meidän biisitkin olivat tosi hauskoja, Alanko lisää. Iskelmätaivas-keikat buukattiin samalla hetkellä, kun ajatus niistä saatiin. – Katosta roikkui muutama puikkomikki, ja se oli siinä. Huuhaapuuhaa L’amourhan julkaisua juhlistettiin Helsingin Tavastialla kesällä 1985. Iskelmätaivas esiintyi Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla kaksi kertaa. Se saattoi johtua päihdekulttuurieroista. Se oli ennen L’amourhaa ja siellä oli viisi maksanutta asiakasta. Se, mitä kaikkea tosiaan saattoi tehdä, tuli joskus yllätyksenä bändillekin. Affe haki keittiöstä ämpäreitä ja kattiloita rummuiksi, ja me soitettiin täysimittainen akustinen keikka. Ihan mitä tahansa voi tehdä, vaikka Punahilkka-näytelmän, Alanko sanoo. Siis ei uuden levyn biisejä vaan tekemänsä näytelmäversion vanhasta sadusta. Ihmetytti, että se herätti joissain suunnilleen kauhua, Orma nauraa. Albumin kannen teki arvostettu valokuvaaja Stefan Bremer. – Yksi iso tekijä oli, että suomirockissa ei ollut siihen aikaan pilven”Meillä oli luja usko omaan juttuumme ja me tiedettiin olevamme helvetin hyviä.”. Mutta se oli osa Sielun Veljien hauskuutta. Hän oli sommitellut sanan valmiiksi kuvaan. Jotkut aikuiset olivat samaa mieltä. Pyörittiin joka puolella ravintolaa, hoilotettiin ja soitettiin. Salissa melusi 700–800 ihmistä, eivätkä ne kuulleet, mitä me puhuttiin lavalla. – Meillä oli sellainen projekti kuin Iskelmätaivas, jossa oli Orma, Affe, Karri Koivukoski, Pedro Hietanen, Sakari Kuosmanen ja minä. Sielun Veljet toimi samalla periaatteella. Me sanottiin, että ei Sielun Veljien levyn nimi voi olla L’amour. – Se oli hetkessä syntynyt idea, ei mikään mietitty asia, Orma lisää. Jossain vaiheessa kassatäti tuli sanomaan mulle, että ”pankaa niitä vehkeitä hiljemmalle”, vaikka ei ollut mitään vehkeitä. – Samantyyppinen keikka soitettiin myös Virtojen Karhunkiertoravintolassa. ko lähettää Ismolle kuva, että tämän verran on meininki muuttunut, Orma nauraa. Ranskaa, suomea, rakkautta ja murhaa yhdistelevä sanaleikki L’amourha sopi paitsi Siekkarien maailmaan myös levyn tematiikkaan. Sitten Jukka otti kynän ja kirjoitti L’amourin perään ”ha”, Alanko kertoo. – Me ei koskaan ajateltu tulevaisuutta. L’amourhan päättää laulu nimeltä Laulu, jonka pääosassa on laulu. – Laulu oli aina sellainen kuin se on levyllä, paitsi keikoilla se oli vielä karumpi. Me vastattiin, että ai jaa, no, ei kai siinä sitten. – Joo, levyllä on muutama erobiisi. Lehdistötilaisuuden jälkeen he menivät lavalle ja esittivät Punahilkan. Ikävä kyllä äänentoisto osoittautui mahdottomaksi, Orma pahoittelee. Meidän mielestä se oli hauskaa touhua. – Se esitys oli varmaan aika erikoinen näky. Näytelmänä se ei ollut hirveän vakava, mutta me haluttiin toteuttaa se hyvin. Suorastaan murhaavaa meininkiä”, luonnehti tuntemattomaksi jäänyt toimittaja Haminan-keikan tunnelmia 1980-luvun alkupuolella. Sitä oli ilmassa silloin. Alanko oli eroamassa pitkästä suhteesta ja kirjoittanut sellaisia biisejä kuin L’amour, Ikävä ja Rakkaus raatelee. – Kerran Vinski ilmoitti meille, että ei tuo illan keikalle Tampereen Yo-talolle mitään äänentoistokamoja. Homma lähti siitä, että me kuultiin baarissa vanhoja kotimaisia tuoppiinitkemiskappaleita ja päätettiin järkätä keikka, jossa soitetaan sellaista musaa. – Kaikki oli aina hyvin spontaania, Orma sanoo. Sehän on ihan posketon. Mustaa se oli – mustaa, aggressiivista ja pelottavaa. Orma kaivaa laukustaan vanhan lehtileikkeen ja lukee ääneen pätkän konserttiarvostelusta. Sen vuoksi me pystyttiin tekemään erilaisia juttuja ja kokeilemaan asioita. Kyllä se jotenkuten toimi kivisessä Yo-talossa, Alanko muistelee. Se oli ihan kunnolla käsikirjoitettu kokonaisuus, johon kuului kaikenlaisia efektejä, sekä ääntä että visuaalisia juttuja, Alanko kertoo. – Vinskihän laittoi vielä neljäsataa kynttilää palamaan sinne, Orma muistuttaa. – Me oltiin hyvin huvittuneita, että ihmiset pitivät meidän tekemisiä pelottavina ja vaarallisina. Katja Ketun kirjoittamassa Ismo Alanko -elämä kerrassa todetaan, että aikalaisbändit vierastivat Siekkareita. Paljas sovitus oli käytössä alusta saakka. Siekkarien Punahilkka oli aika lailla anarkistisempi kuin se versio, jota kerrotaan lapsille
Poliisit kuuntelivat keikkaa autossa ja osasivat olla joka ovella vastassa. Se tuli pariksi päiväksi messiin ryyppäämään ja katsomaan, mitä ihmettä Siekkarien reissuilla oikein tapahtuu. Englannissa perustettu yhtye oli saavuttanut suosiota Saksassa. – Päihteet pitivät tulevaisuuden miettimisen poissa ja liimasivat meidät nykyhetkeen. Vaikuttiko se siihen, millaista musiikkia Sielun Veljet teki. Se vähensi ”Me oltiin hyvin huvittuneita, että ihmiset pitivät meidän tekemisiä pelottavina ja vaarallisina. polttajia. – Sopimus käsitti englanninkielisen mini-lp:n nimeltä Ritual [1986]. Meidän oli pakko keikkailla myös Suomessa, jotta saatiin rahaa soittaa ulkomailla ja pystyttiin pyörittämään meidän systeemiä. – New Model Army oli tosi ystävällinen meitä kohtaan. Se oli silloin, nyt on nyt. Pari ekaa keikkaa ne vähän kärvistelivät, mutta sitten tunnelma muuttui positiiviseksi. Se sopi Siekkareille, joka oli käynyt soittelemassa Euroopassa omin konstein jo vuonna 1984. Meidän mielestä se oli hauskaa touhua.”. Huonoin kokemus oli kiertue The Bollock Brothersin kanssa. Pilvihommat olivat laajimmin tapetilla joulukuussa 1984, kun Sielun Veljet esiintyi suorana radioidussa Härmärock-konsertissa. – Pilvi teki meistä sisäänpäinlämpiäviä ja epäsosiaalisia, Alanko lisää. Meidän homma oli siis nimenomaan pilvenpolttoa, satunnaisia trippejä saattoi mennä sekaan. 1980-luvulla laittomien päihteiden käyttämisestä ei paljon hiiskuttu, mutta myöhempinä vuosina Siekkarien uraa luodanneissa kirjoituksissa on sanottu suoraan, että pilveä paloi ja paljon. Sekä Alanko että Orma siemailevat haastattelussa alkoholittomia juomia. L’amourhan julkaisun jälkeen levy-yhtiössä alettiin miettiä, miten Sielun Veljet mahtaisi toimia ulkomailla. Bändi tiesi poliisin epäilevän heitä laittomien aineiden ostamisesta ja luuli ehtivänsä livahtaa virkavallan kynsistä kotiin joulunviettoon, mutta toisin kävi. Sitten mentiin putkaan, Alanko kertoo. Ulkomaanreissuja tehtiin parin vuoden ajan L’amourhan jälkeen. – Poko Rekordsin Epe Helenius hoiti meille diilin Music for Nationsin kanssa, joka oli julkaissut muun muassa Metallicaa, Alanko muistelee. Mitään narkkareita me ei oltu. – Ja jopa Popeda, Orma muistaa. – Pate Mustajärvi tuli usein meidän dösään istuskelemaan ja kaatui lopulta ulos sieltä. – Me heittäydyttiin täysillä ja yritettiin olla totaalisesti musan sisällä. – Bollock Brothers oli helvetin huono post-punkja uusromantiikkayhtye, mutta saksalaiset pitivät siitä. – Todennäköisesti musa olisi muuten ollut erilaista, Orma vastaa. – Menin sanomaan radiolähetyksessä, että me lähdetään nyt menemään täältä. Aika pian kehäkolmosen ylittämisen jälkeen polteltava loppui. Elokuussa 1985 se nousi albumilistalla sijalle kaksi Dire Straitsin Brothers in Armsin ja Modern Talkingin First Albumin väliin. Niihin aikoihin me tehtiin kohtuullisen iso kiertue Englannissa New Model Armyn lämppärinä. Se oli raskasta mutta antoisaa aikaa, Alanko kertoo. Sielun Veljet sai ensimmäisen kultalevynsä. Myös Ruotsissa oli hyvä suksee. Se oli L’amourhan rundilla, Alanko sanoo. – Vesterisen brittiläinen yhteistyökumppani Richard Bishop olisi halunnut alkaa meidän manageriksi, mutta me ei lähdetty siihen juttuun, koska jotkut varoittelivat meitä siitä. L’amourder L’amourha oli menestys. – Seppo yritti hoitaa meille diilejä, mutta meidän Suomen-levy-yhtiö ei ollut halukas antamaan ulkopuoliselle managerille oikeuksia neuvotella kustannussopimuksista. Yhtye alkoi operoida ulkomailla nimellä L’Amourder. – Mutta sitä oli vaikea ylläpitää sen ajan Suomessa. – Eppu Normaalin Pantse Syrjä lähti kerran meidän mukaan keikoille. Lisäksi vientituotteilta olisi haluttu selkeää ennakoitavuutta. – Oli meillä tosin kaveribändejäkin, kuten Smack ja Melrose. Pilvi auttoi siinä, Alanko sanoo. Myös New Model Armyn manageri olisi halunnut tehdä meidän kanssa diilin, mutta se olisi käynyt aivan liian kalliiksi. – Meillä oli siellä pientä mutta innokasta yleisöä. Kun me esiinnyttiin Hultsfredin päälavalla ja vedettiin Säkenöivä voima aika hyvällä hulinalla Ruotsin tv:n suorassa lähetyksessä, keikoilla alkoi käydä porukkaa, Alanko sanoo. Meidän viemistä vaikeutti se, että me ei tehty samaa levyä kahta kertaa, Orma sanoo. – Me oltiin tehokas yksikkö aika monellakin mittarilla, ja se oli hieno rundi, Orma jatkaa. Bändin fanit olivat tosi kiihkeitä ja innostuivat myös meistä. Bändissä oli ärsyttävä jätkä, joka esiintyi Johnny Rottenin kaverina ja suunnilleen punkin keksijänä. Se vähän ryydytti mahdollisuuksia. Stadilaiset bändit kyllä polttelivat, mikä oli aika iso ero muihin. Voi myös olla, että me kuviteltiin, ettei kukaan pitänyt meistä, Orma miettii. Vuonna 1987 ilmestyi englanninkielinen albumi Shit-Hot, joka julkaistiin myös Keski-Euroopassa. Veljien managerina toimi Maria Tarnanen, mutta yhteistyötä tehtiin myös Hanoi Rocksin maailmalle saatelleen Seppo Vesterisen kanssa
Sitä on helpompi lähestyä kuin Siekkarien muita julkaisuja. – Orkesterin kunto oli eläimellinen. KU VA : TI MO IS OA HO 44. Mutta miten ihmeessä hiukset saatiin pysymään kohtisuorassa. – Suurin osa porukasta oli sitä mieltä, että ei mennä vaan lähdetään helvettiin. Se näytti niin helvetin hyvältä, että sitä piti kehitellä eteenpäin. Jossain vaiheessa eteen tuli niin pitkä ylämäki, että bussi ei enää päässyt eteenpäin vaan lähti valumaan alamäkeen. Kukkakaupasta haettiin helvetinmoisia kimppuja. – Me riideltiin bussissa, että mennäänkö soittamaan vai ei, Alanko muistelee. Miksi levystä sitten tuli niin suosittu. Hohko ja minä lähdettiin viemään miksaajaa meidän keikkabussilla Alppien poikki seuraavaan kylään. Ja niin me tehtiin, kesken rundin. Lopulta en päässyt enää portaita ylös. – Oltiin silloin Sveitsissä jollain pienellä paikkakunnalla. Mikään sellainen ei ollut itsestään selvää bändille, joka oli perustettu eräänlaiseksi vastareaktioksi Hassisen Koneen suosiolle. meidän mahdollisuuksia joka keikalla. Kun remmit kuivuivat, ne kiristyivät entisestään. – Tuon selittää se, että me soitettiin usein kaksi keikkaa päivässä, ensin alaikäisille ja sitten täysi-ikäisille, Alanko kertoo. – Sekin oli ihan ihmeellistä sattumankauppaa, Alanko sanoo. Yhtäkkiä meidän keikat olivat tanssilavoilla, joille tuli tuhat ihmistä, eikä kukaan lähtenyt pois ennen keikan loppua. Kaveri pyysi, voitaisiinko me viedä hänet lähimmälle rautatieasemalle, joka oli eri kylässä. Jos me oltaisiin laskelmoitu, niin tuskinpa julkkareissa olisi esitetty Punahilkkaa. L’amourha oli askel vielä pidemmälle samalla tiellä, Alanko sanoo. – L’amourhan jälkeen suksee oli suurta, verrattavissa Hassisen Koneeseen. ”Me ei koskaan ajateltu tulevaisuutta. – Pääbändi ei tykännyt siitä, että me oltiin niin hyviä, Orma jatkaa. Kiertue päättyi, kun L’Amourder ei saanut tehdä soundcheckiä enää lainkaan. Merkittävä menestys L’amourhan tärkein perintö eivät olleet L’amourderin ulkomaankuviot vaan se, mitä Sielun Veljille tapahtui Suomessa. – Musiikillisesti se levy oli meille luonnollista kehitystä. Siinä sai samalla kasvojenkohotuksen. L’amourhan jälkeen Sielun Veljet lanseerasi uuden lookin. Me saatiin aina vain vähemmän aikaa tehdä soundcheck, ja sitten ei saatu enää käyttää valoja, Alanko kertoo. Miksaaja tuli kertomaan saaneensa potkut, koska hänet oli nähty meidän pöydässä. 25 biisin setissä kuultiin puolet L’amourhan materiaalista. Aina piti olla tuoreita kukkia eikä mitään muovisia. – Me vedettiin niillä tukat niin kireälle kuin saatiin. L’Amourhan tueksi tehtiin pitkä ja tiukka Suomen-kiertue. Hän ei saanut jäädä edes siksi yöksi hotelliin. Sen vuoksi me pystyttiin tekemään erilaisia juttuja ja kokeilemaan asioita.” Sielun Veljet reunionkeikalla vuoden 2011 Ilosaarirockissa. – L’amourhalla oli meille iso merkitys, koska bändi pystyi jatkamaan toimintaansa ihan huikeasti sen avulla. Orma lisää, että levy oli tärkeä ihan käytännön tasolla. – Niiden porukka ei saanut edes jutella meidän kanssa. Miksaaja kiitti kyydistä ja lähti lumipyryyn liftaamaan. Onneksi Jokke sai bussin pysäytettyä penkkaan. – Me oltiin Moskovassa, kun joku tökkäsi Joken poninhäntään ruusun. Runsas keikkailu teki sen, että jo Hei soturit -albumilla oli enemmän rock’n’rollia kuin edeltävällä levyllä. Ja se meni aika älyttömäksi. Moni aikalainen muistaa hurjannäköisen bändin, jolla oli värikkäitä kukkia taivasta kohti sojottavissa hiuksissaan. Se tuntui hyvältä, koska sen eteen ei ollut tarvinnut tehdä mitään myönnytyksiä, Alanko sanoo. Etenkin, kun me tehtiin koko juttu omalla tavallamme. Svart Records julkaisee L’amourhan 40-vuotispainoksen tammikuussa. Siekkareilla oli 42 keikkaa kuukauden sisällä. – Märillä nahkaremmeillä, Orma selittää. – Mulla meni polvet paskaksi sillä rundilla, koska venkoilin niin ihmeellisiin asentoihin lavalla. L’amourha erosi Sielun Veljien edellisistä julkaisuista siinä, että sillä oli muutamia hyvin melodisia biisejä ja ajalle ominainen iso soundi. Vaikka suosiota ei tavoitellut, niin olihan sitä hienoa saada. Kun Bollock Brothersin miksaaja erehtyi yhtenä päivänä syömään samassa pöydässä meidän kanssa, bändin pomo antoi hänelle saman tien kenkää. – Mutta bändisoitolle se kiertue teki hyvää, Orma huomauttaa. Albumista tuli hitti ja klassikko
Tämän sai huomata myös Puolikuu-yhtye, joka oli saanut alkuvuodesta 1992 hitin Makeaa myrkkyä -kappaleellaan, jossa kitarapoppiin yhdistettiin iskelmää ja mieleenpainuva teksti. Nyt loppuu todellisuus elää klassikkona, nostalgiana. Nyt loppuu todellisuus pursuilee populaarikulttuurisia käsitteitä, joista osa oli vanhentunut jo biisin ilmestyessä, osa vanheni nopeasti jälkikäteen ja osa ei koskaan tarkoittanutkaan mitään (”sinä saat multisämpläävän cd:ni pykimään”). Vaan eipä merkityksiä tarvitse tekijältä kysellä, eikä Pesosen tapauksessa enää valitettavasti voikaan. Ehkä moni on silti tykännyt biisistä niistä huolimatta. Erikoiset kielikuvat tuntuivat kyllä heti kiehtovalta bonukselta. Albanin It’s My Life on tosi kova biisi. 1980-luvun suomirocksuuruudet olivat vähissä voimissa ja uusia soundeja etsittiin. Rooli pukee sitä huonosti. Nykyään nuo kielikuvat estäisivät kappaleen menestymisen. ”Suomipopille sallittiin tietty anarkistisuus, koska radio ei ollut vielä ahtautunut formaatteihin.” Puolikuu: Nyt loppuu todellisuus (1992) 46. Joni oli Metallica-miehiä ja kuittasi, ettei pidä ”teknosta”. Jotain väärää ja liian helppoa ”koneilla” tehdyssä popmusiikissa oli, mutta kovin monen makuun se tuntui vetoavan. 1990-LUVUN alku oli murroskautta oikeastaan ihan kaikissa asioissa kansainvälisestä politiikasta nuorisomusiikin hiusmuotiin. Tyylilajien rajat sekoittuivat ja suomipop varsinaisessa merkityksessään syntyi. Biisin kertoja hahmottuukin informaatiotulvaa maanisesti seuraavaksi tyypiksi, jonka pää on hyvää vauhtia menossa sekaisin sen holtittomuudesta. Rytmi antaa armoa vain toviksi biisin loppupuolella, kun Pesonen laulaa: ”Ja mä luulen päässeeni koukusta irti tällä kertaa / Aina silloin mä kuulen jostain sun äänesi taas.” Luullahan voi, mutta luuloksi se tämän teoksen kehämäisessä maailmassa jää. Keskittymistäkin se hankaloittaa. Siten minäkin sen ensi kuulemalla tulkitsin. NYT loppuu todellisuus menestyi tietysti ennen kaikkea siksi, että se on rakkauslaulu, joka toimii myös tanssibiisinä. [ ] Biitti nakuttaa, todellisuus sirpaloituu KESÄLLÄ 1992 olin täyttämässä 14 ja kuulin radiosta uudenlaisia ääniä. Niin Raptori kuin Bat ja Ryydkin breikkasivat radion kautta. Biisin pintatasolla on rakastumiseen liittyvä kokemus, mutta jos nyt rehellisiä ollaan, viettipohjaisen reaktion kuvaaminen ajan katoamisen ja paikan unohtumisen kaltaisilla kliseytyneillä fraaseilla houkuttelee suurellisempiin tulkintoihin – semminkin kun ”MTV Stereon” tai ”Kuukausiliitteen” tapaiset mediasanat eivät yleensä liity ihmissuhteisiin. Heltymättömällä biitillä yhteen teipattuna ne kuulostivat ja kuulostavat täsmälleen vuodelta 1992. Rovaniemeläisen omakotilähiön leikkikentällä maleksiessamme kerroin Tikkasen Jonille, että Mafialla soiva Dr. Kertoja vaikuttaa tuomitulta luuppaamaan – kuin se cd. Pesonen myönsi myöhemmin NRGM-sivuston Valkeat helmet -sarjan ansiokkaassa jutussa, ettei tiedä itsekään, mitä tekstillään haki. Suomipopille sallittiin tietty anarkistisuus, koska radio ei ollut vielä ahtautunut formaatteihin. MARTTI LUTHER JA MUOVIPUSSI > > TEKSTI NIKO PELTONEN Suomalaisia poplauluja kulttuurihistorian valossa. Sana oli minulle uusi, mutta painoin sen mieleeni. Suomalaisessa popbisneksessä elettiin yhtäältä paikallisradioiden kultavuosia, toisaalta Ylen kanavauudistus tuli sekoittamaan pakkaa. ”Teknon” äärellä koki moni muukin lama-Suomessa ristiriitaisia tunteita. Laulaja Kari Pesosen johtama Puolikuu ei toki liikkunut samoilla sekoilun tasoilla, mutta hänenkin tekstinsä saattoivat herättää hämmennystä. Todellisuuden sirpaloitumiseen ja kokonaisnäkemyksen muodostamisen kasvavaan hankaluuteen ne kyllä liittyvät. Että edes popmusiikki pysyisi ruodussaan. Samana vuonna Bruce Springsteen lauloi: ”57 channels and there’s nothing on.” Vähänpä hän tai Pesonen ärsykkeiden määrästä tiesivät, mutta olihan atomipommikin maailmanlopun ase ennen kuin vetypommi keksittiin. Tuloksena oli platinamyynti – ja seuraava synteettinen suosikkikappaleeni. Syksyllä ilmestyneen vielä järeämmän lekan resepti oli muuten sama, mutta kitarat korvattiin bändin sisäisen vaikeilun jälkeen sähköpianolla ja väsymättä nakuttavalla konekompilla. Maailma on jo sirpaloitunut ja ihmiset vaikuttavat kaipaavan kappaleita, jotka yrittävät teeskennellä muuta. On sekin toki totta, että rakastuminen, tai oikeammin siinä vellominen, voi johtaa manian kaltaiseen tilaan. TAVALLAANHAN se sanotaan jo otsikossa. Ollaan siirtymässä todellisuuden jälkeiseen aikaan
Marjo Leinonen on tekijä, joka on kulkenut rinnalla tähän päivään asti. Tosi mielenkiintoista, että osittain taidemusataustaisilta tyypeiltä syntyi jotain tällaista. VALTAVAN VAIKUTUKSEN TEHNYT LEVY Black Sabbath Sabbath Bloody Sabbath (1973) – Ozzy Osbourne on toinen ihmisääni, joka on tehnyt minuun valtavan vaikutuksen – toki niin on koko bändikin. Oli se sitten sisäisesti tai ulkoisesti, minkä tahansa asioiden välillä. Nimi juontuu Gilmoren tytöt -sarjan jaksosta, jossa Rory löytää varastosta Hug-a-World-pehmolelunsa. Jossain vaiheessa siitä vääntyi Cat-a-World, ja levyn nimi on japaninnos siitä. – Nekorok-sanan keksin joskus ekan levyn tekemisen aikoihin. En tiedä, onko tässä edes eritelty raitoja – se on vain kokonaisteos. Hän on mieletön taiteilija ja sielukas äänten välittäjä, kansainvälistä tasoa oleva artisti. Levy on täynnä ikivihreitä, ja Timon tulkinta on kerrassaan liikuttavaa ja sydäntä avaavaa. Mulle musiikin tarkoitus on tavoittaa, koskettaa tai luoda tunneyhteyttä. Se jäi jotenkin elämään ja pyörimään. T inyhawk & Bizzarro julkaisi lokakuussa toisen albuminsa. Instrumentaalista rockia soittavan yhtyeen kitaristi ja biisintekijä Jenni Kinnunen kertoo, että Neko-A-Sekai tehtiin virtaviivaisesti noin puolentoista vuoden rysäyksellä. LEVY JOKA MULLISTI MUSIIKINKUUNTELUNI Terveet Kädet Ääretön propaganda (1999) – Löysin bändin samaan aikaan Misfitsin kanssa, ja korvani avautuivat täysin uudelle estetiikalle MTV:n eurodancen ja punkrockin jatkeeksi. W 48. TÄYDELLINEN KOKONAISUUS Micachu Jewellery (2009) – Albumi on inspiroinut mua oman musiikin tekemisessä ja innostanut jatkamaan silloin, kun ei muuten oikein lähde. Todella hienot sovitukset ja mieletön tuotanto. ELÄMÄNI ÄÄNI Balls Skinny Dipping (2001) – Soundissa oli 4/5-arvio, ja hankin levyn sen perusteella. En edes tiedä, mistä tässä on kyse, ja varmaan juuri sitä siinä on haettukin. Ei tarvitse päättää älyllisesti etukäteen, mitä lähtee tekemään. Biiseissä on aina tietynlainen maailma, jonka jollain tavalla hahmotan. INSPIROIVAA RAJOJEN RIKKOMISTA Kikuoworld3 Sight, Noise, Life and the Earth (2013) – 38-minuuttinen teos, jonka alku kuulostaa Tim Burtonin leffan soundtrackiltä, ja sitten mennään johonkin Brasiliaan sambakarnevaaleille. Sitä varten musiikki on – se kertoo niistä asioista, joihin kieli ei yllä. Biisit olivat todella kiehtovia ja kompakteja, hetkittäin jopa kauniita. Mitään ei ole kummemmin laskelmoitu, mutta jonkun mielestä tämä levy voi olla vähän linjakkaampi ja tiiviimpi. Nämä kissat, jotka vierailevat silläkin levyllä, siis laulavat siellä, on meidän kitaristin Markuksen [Väisänen]. – Jotkin tunnetilat ovat niin abstrakteja, etten mäkään ole varma, mitä niissä tapahtuu. ELÄMÄNI SOUNDIT > > TEKSTI ELLI MUURIKAINEN > > KUVA JUKKA OLLIKAINEN Jenni Kinnunen VARHAISIN MUSIIKKIMUISTO Timo Turunen Pieni ystäväin (1991) – Timo Turunen oli lapsena mun suuri rakkaus. – Uuden levyn nimi on itse keksittyä dadaa. On kiva, kun munkaan ei tarvitse tietää, mitä siellä tapahtuu. Tällä levyllä tosissaan tajusin Black Sabbathin jutun, ja se onkin yksi mun lempiyhtyeistä. On jokin abstrakti tunne tai tunnelma, joka kuulostaa tietynlaiselta. Albumi julkaistiin kesällä 2013, ja se oli mulle sellainen terapialevy. TOTAALISEN KAUNISTA MUSIIKKIA Judee Sill Heart Food (1973) – Tämä pääsi listaukseen kahden ekan biisin ansiosta. – Annoin itselleni vapaat kädet seikkailla hyvin rajattomasti missä tahansa. TERAPIALEVY Rubik Fake Music Mixtape (2013) – Olen kuunnellut tämän levyn liioit telematta varmaan 130 kertaa. – Albumi on inspiroitunut suuresti japanilaisesta kulttuurista, mutta ei suoranaisesti minkään kuunnellun musan kautta. Ehkä siitä esteettisyydestä on jotain olotiloja ja jotain tietynlaista maisemaa, jota itse kuulen meidän musassa. A-kirjain on siellä vaan visuaalisista syistä ja tietysti enkusta lainattu. Musiikki vain soi ja haluaa tulla ulos, ja yritän parhaani mukaan miellyttää sen tahtoa tämän työryhmän kanssa, Kinnunen kertoo. Sen pienen lapsen tvängi on aivan mieletön. – Biisit syntyvät hyvin tunnelähtöisesti. Levyn kuuleminen ensimmäistä kertaa oli ehkä vahvin tunnekokemus ikinä. Toinen niistä on ikävä kyllä jo edesmennyt, mutta toinen jatkaa matkaa tokan levyn vinyylin sisäpussissa. Ihastuin välittömästi. Kakkosraita The Kiss on ehdottomasti mun lempibiisejä. Levyltä nousi etenkin biisi Missä olet nyt, Kristiina
W
Tekijämiehet ovat olleet koossa. Viimeistään edellislevy IO (2023) oli melkoinen tyylien runsaudensarvi, joka kulki KU VA : AK I RO UK AL A Ursus Factory Itua Lördag ???. Isien jäljissä kuljetaan. Käytännön tasolla tämän on voinut havaita helsinkiläisyhtyeen hikisillä, yhteisöllisyyttä huokuvilla keikoilla. Perinteet ovat kunniassa, mutta myös uutta synnyttävä luovuus on vahvoilla. Välillä vertailukohteeksi nousee Sydän Sydän tai Nyrkkitappelu. Laulaja-kitaristi Jussi Pelkosen ja rumpali-laulaja Aleksi Ripatin muodostama Ursus Factory on tullut viidenteen levyynsä. Lähes yhtä hieno Jos tahdot istuttaa puutarhan -päätöskappale sitoo musiikillisia ja sanoituksellisia naruja yhteen siihen malliin, että mielikuva vanhasta kunnon teema-albumista muotoutuu lopullisesti. Parin minuutin jälkeen sekin tosin lähtee leijailemaan uljaampiin sävelmaailmoihin. Itua-uutuuslevyn väkevintä riffiosaamista esitellään Never Give Up -biisissä, joka on nostettu oikeutetusti singleksi. LEVYARVIOT ”Suomenkielinen rock elää ja voi hyvin.” Sanoituksissa pohditaan uskoa ja kaikkivaltiaan olemusta, minkä kertoo jo silmäys biisinnimiin kuten Jumalan hiljaisuus ja Isä meidän. Levyn kaunein melodia taitaa löytyä juuri Jumalan hiljaisuuden kertosäkeestä, joka tukee mainiosti arkisuutta ja ylevyyttä riipaisevasti yhdistelevää sanoitusta. Suorasta kopioinnista ei voi kuitenkaan syyttää – Ursus Factory on oma itsensä. akustishenkisestä Pastoral-balladista Asan räppivierailun sisältäneeseen Luo/vuta-nytkyttelyyn. Tuottaja-avuksi on hankittu The Flaming Sideburnsin ja Sweatmasterin kanssa yhteistyötä tehnyt Jürgen Hendlmeier. Jotkin kitaravyörytykset muistuttavat Mastodonista tai vaikkapa Royal Bloodista. Teemojen pyörittely ei kuitenkaan ole erityisen alleviivaavaa tai vaivaannuttavaa, vaan lyriikoissa säilyy yhtyeelle ominainen leikillisyys ja monitulkintaisuus. Sisäänvetotuotteina ovat usein kultaiset riffit, joissa on mukaansa pakottavaa liikevoimaa. Hengästyttävämmin yleisöä tulee varmasti riehaannuttamaan hieman samoissa sanoituksellisissa tunnelmissa pyörivä, mutta musiikillisesti rokkaavampi Oletko siellä. 50. joulukuuta. Toni Keränen Itua ilmestyy 12. Suomenkielinen rock elää ja voi hyvin. Ursus Factoryn lisäksi kannattaa pitää silmällä ainakin tuoreempaa, Porista tulevaa Venkulityhtyettä. Äänityskaartista huomion kiinnittää Väinö Karjalaisen nimi. Vuonna 2013 jamipohjalta aloittaneen voimakaksikon tie on kulkenut punkja garage-vaikutteisesta räimeestä kohti monitasoisempia tunnelmia ja rikkaampia sovituksia. Laulujen aiheet -kappale istuisi Zen Cafén tuotantoon. Tiedä häntä, mikä tuottajan tarkka rooli on ollut, mutta ainakin Itua täräyttää soundeiltaan sinne minne kuuluu, siis suoraan silmien väliin. On Ursus Factory sitten ollut pintatasoltaan rönsyilevä tai suoraviivainen, sen musiikin tiukan ytimen ovat muodostaneet ääretön tarttuvuus ja viehkot melodiat
SOITTIMEEN ??. LEVYHYLLYYN ?. Kärsimyksen kautta. SYDÄMEEN ???. Surun tai onnen kaltaisten tunteiden arvottaminen ei ole tämän duon maailmassa mielekästä – suoraan sielusta soivissa lauluissa kipukin harmonisoituu kullaksi. Kun yhdistetään kyky herkistyä sisäisille äänille, erityislaatuinen kauneudentaju ja mistään tinkimätön vilpittömyys, saadaan lopputulokseksi Emma & Matilda -duon sydämellistä enkeliestetiikkaa. Austra Chin Up Buttercup Domino ???. Chin Up Buttercup irvailee nimellään ”leuka pystyyn, kyllä se siitä” -asenteelle, jolla syvät melankolian tunteet yritetään hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Austran uusin onkin tavallaan terapialevy. Emma Johansson ja Matilda Malkamäki ovat julkaisseet roppakaupalla suurta suosiota nauttineita kappaleita jo ennen debyyttilevyään. Minut artistin pariin herätti suoratoistosta bongattu synkänkaunis hituri Season of Dread, jonka nostin oitis Soundin soittolistalle. Ilme on yhä viileä, mutta nyt myös bailataan kädet ilmassa kohti aamunkoittoa. Jouska julkaisi ensimmäisen albuminsa (2020) duona ja toisen (2023) sooloartistina. Puolituntisen albuminsa mitassa Thorvik ei kykene aivan samoihin tehoihin, mutta levynsä on joka tapauksessa hyvä. Tutut psykedeeliset urkusoundit luovat vahvan yhteyden menneisyyteen, mutta kokonaisuus henkii uutta elämää. Jouskan eteerisen utuisessa musiikissa on paljon turhankin tutunkuuloisia elementtejä, mutta jokin levyn tunnelmassa pakottaa toistamaan sitä kerrasta toiseen. Kuulaana lepattava rakkaus laskostuu pohjaksi yhtä lailla menetykselle ja satutetuksi tulemiselle kuin kaiken korjaavalle siskoudellekin. Kasarin käänteissä "jouskalla" ammuttiin nuolia. Nimibiisi käynnistyy helkkyvin kitaroin ja etenee groovaavan keskiosan ja toisteisen kertosäkeen kautta kohti kaunista loppuratkaisua. Niin tuntee myös Katie Stelmanis, joka palaa viiden vuoden levytystauolta uuden Austra-levyn kanssa. Ysäriltä asti ammentavan albumin pohjavire on haikean melankolinen, mutta sen musiikki on nostattavaa. Catharina Herlin Jouska How Did I Wind Up Here. DIVARIIN . ????. Seitsemän uutta biisiä sisältävä kokonaisuus kohdistaa valokeilan ihmissuhteiden tuskallisiin solmuihin, joita Emma & Matilda pehmentää poikkeuksellisella armolla ja ymmärryksellä. Tässä käsittelemme tapauksista jälkimmäistä. Vastapainoksi levyltä löytyy myös kepeämpiä ja valoisampia lauluja. Maailma ja sydän ovat auki, ja sillä reseptillä tästäkin selvitään. Virpi Päivinen Robert Plant with Suzi Dian Saving Grace Nonesuch ??. Dazed kirjoitti Jouskan edellislevyn aikaan ”intensely personal alt-popista”, mutta se viimeinen kerros persoonallisuutta jää vieläkin sutimatta. Ehkä se on ennen muuta lupaus, joka pitää kuulijan otteessaan ja vähän varpaillaankin. Mitä tulee uuden musiikin tekemiseen, Robert Plant on havaittu jo pitkään poikkeuksellisen virkeäksi sukupolvensa 51. Chin Up Buttercup on hieno levy. Tami Hintikka Emma & Matilda Jos mä oisin rehellinen Warner ???. Melankolialla on keskeinen rooli The Charlatansin tuoreella levyllä. Albumin onnistunut loppupuoli jättää kuitenkin niihin tunnelmiin, että täältä tullaan vielä. Sen tahdissa voi tanssia huolet pois, oppia taas nauramaan. Sanoituksissa liikutaan toivottoman nykyhetken ja toiveikkaan tulevaisuuden välillä. Kingdom of Ours -kappaleen aavemainen tunnelma herättää henkiin 1990-luvun, ja Deeper and Deeper sykkii sielukkaan diskokompin tahdissa. Koke Plate ??. Parasta on kuitenkin Tim Burgessin ihana lauluääni, joka on säilynyt lähes ennallaan. Haavoittuvuutta huokuvat tarinat ovat hämmentävän helpottavalla tavalla samastuttavia. Levyn loppupuolella edetään kohti syvempää, pohdiskelevampaa äänimaisemaa, ja lopullinen valaistuminen koittaa Now Everything -kappaleen soidessa. Se ei ole helpoin eikä halutuin reitti, mutta moni sen silti tuntee. Jos mä oisin rehellinen on yhtä äänen, melodian ja tarinankerronnan taivaallisesti soivaa tekstuuria, jonka sydämeen on nautinto upota. Yhtye on aina ollut muuntautumiskykyinen, eikä uusinkaan levynsä kuulosta tyylien sekamelskalta vaan huolella rakennetulta paketilta. Vaikka kultaiset Madchester-ajat ovat kaukana, brittipopin legendat hallitsevat yhä tarttuvien ja ajattomien biisien tekemisen. ROSKIIN KU VA : LA MIA KA RIC Soitto on ammattimaisen rentoa ja luontevaa. Kolmannella yksinteko jatkuu. Viides levy on silti tunnistettavaa Austraa, jossa Stelmanisin laaja ääniala taipuu taas tummasta dramatiikasta kirkkaaseen, lähes julistavaan tulkintaan. Musiikillista inspiraatiota on haettu Madonnan Ray of Light -levyn tunnelmasta ja eurodance-hommista. Ero, suru, järkytys. Ikäviä asioita, mutta toisinaan niistä syntyy jotain kaunista. Mitä hauraammilla temaattisilla jäillä liikutaan, sitä intensiivisemmäksi Atso Soivion liikuttavissa ulottuvuuksissa pyörteilevä tuotanto tiivistyy. Kun vuonna 2025 kirjoittaa hakukenttään ”Jouska artist”, saa tulokseksi paitsi indonesialaiseen black metaliin myös norjalaiseen unipopmuusikkoon Marit Othilie Thorvikiin viittaavia tuloksia. Se vie mukanaan toisiin maailmoihin ja parantaa haavat, vaikkei niitä olisikaan. Matti Riekki The Charlatans We Are Love BMG ???
Yhtyeen lauluissa on vimmaa, tuskaa ja kivuliasta herkkyyttä. Esiripun mustalla pinnalla loimuaa revontulia. Tuotanto on niin karheaa laatua, ettei se taatusti miellytä kaikkia, mutta alan jengiä näin sänkinen soundi raapii oikein mukavasti. Muistatteko miltä tuntui, kun Kentin Isola (1997) avautui ensimmäistä kertaa. Pekka Laine Svart Ridå Aponia Argle Bargle Studios ???. Covereita kaikki tyynni, mutta joukossa ei ole yhtään ilmeistä poimintaa. Ne ovat pieniä ja pirun teräviä. Lovers Left Alive How.. Saving Grace -laulaja Suzi Dian on kokonaisuuden toinen solistinen ääni ja sinällään tärkeä elementti. Nyt vellotaan ja mietiskellään ilman pirtsakoita rock’n’roll-svengin välähdyksiä. Tässä rockissa on nyt ihan oikeasti sitä ”rollia”, rytmistä eloa, josta puhuu moni sellainenkin bändi, jolla ei tunnu olevan mitään käryä käsitteen merkityksestä. Bändin lähestymistapa on pitkälti akustinen, vähäeleinen ja meditatiiviseen tunnelmaan pyrkivä. Alkavatko kilsat olla täynnä. Lähes jokaisessa laulussa pyöritään samanlaisessa puolidronettavassa tunnelmassa. Joka kodin lemmikkiä Lovers Left Alivesta ei saa kuin kirveellä, mutta sivuovi Johnny Thundersin ja Stiv Batorsin kaltaisten narkkienkelien muistoa kunnioittavien sydämiin on auki. Xonoring ???. Erilaisista lähteistä ammennettu sulautuu linjakkaaksi jatkumoksi, ehkä jopa liiankin kanssa. Siispä tervemenoa ulkomaiden rokkiluoliin ja kansainväliseen kulttimaineeseen. Ihan kaikki biisit eivät ole hittejä, mutta ässiä on enemmän kuin peruspakassa: Want You There, Let the Good Times.., Bedroom Talk, Only Lovers Left Alive, Haven’t Seen the Sun, Sum of These Young Hearts – ja suosikit vaihtelevat, mikä on aina mahtilevyn merkki. Silti kolmikko tavoittaa 1990-luvun Kentistä jotakin sellaista, mikä jäi aikalaisjälijttelijöiltä ymmärtämättä. Swanström soittaa kitaraansa kuin riivattu, Gustavssonin laulu taipuilee veitsenterän molemmin puolin ja Westergrenin tahditus ankkuroi pyörteet yhteiseen perustaan. Erityisen paljon Lovers Left Alivessa miellyttää jousto. Miksi laulua on efektoitu oudosti joissakin kappaleissa. Kuulemanne huhut eivät ole liioiteltuja: Lovers Left Alive on Helsingin katurockskenen uusi kuningas. Toisella pitkäsoitollaan Svart Ridå kasvattaa ilmaisunsa huikeisiin mittoihin. Melodiakoukkuja ei varsinaisesti heilutella kuulijan edessä, mutta niitä on. Minä muistan. Sointi on tietoisen suurta ja anteeksipyytelemätöntä, mutta pohjalta kajastavat myös pehmeämmät vireet, jopa sydänverta sakeuttava epävarmuus. Nyt Plantin monivuotinen kiertueyhtye Saving Grace antaa klangin ja otsikon yleisilmeeltään perin rauhalliselle ja ajoittain liki unettavalle juurimusiikilliselle tuokiolle. Moby Grape, Low ja Blind 52. Krauss-levyjen energisyyttä ja moodivaihteluita ei kuulla. Ja olen häkeltynyt kokiessani saman uudestaan. Kun uomansa löytänyt näkemys ja tunteita raastava energia kanavoidaan Verkligheten har jag här för mig självin, Ord som lämnats kvarin ja Vem vill du varan kaltaisiksi mestariteoksiksi, avaruudelliset voimat pääsevät valloilleen. Mikäli levyjen tekemistä on tarkoitus jatkaa, sävykkäämpi taustajoukkio saattaisi piristää myös pääpirua. Robert Plantin ääni askarruttaa paikoin. Ari Väntänen Willie Johnson – jo tässä kolmikossa on aikamoinen otanta menneisyydestä. Tämän me tiedämme siitä, että bändi lunastaa kruununsa tällä ensialbumillaan. He eivät mallinna sointia sellaisenaan, vaan rakentavat sen varassa omaan kokemusja tunnemaailmaansa tukeutuvaa äänikuvaa, jossa on kenties jotakin sukupolvellistakin. Isolan ilmestyessä Moa Swanström, Tuva Gustavsson tai Kajsa Westergren eivät olleet vielä syntyneet. Yhteistyö Alison Kraussin kanssa on tuottanut korkeimman asteen roots-nautintoja. Albumin biisivalikoima kertoo vääjäämättömällä tavalla, että operaatiota johtaa paatunut musadiggari. Hannu Linkola KU VA : JA N SU OM IN EN LEVYARVIOT rocklegendaksi
NIVALA • TO 22.1. Champion Door Arena, Nivala • Pe 23.1. OULU LA 24.1. Mikaeli, Mikkeli • Ke 28.1. KOUVOLA • PE 30.1. Sibeliustalo, Lahti To 22.1. 59,90 € “Upea valoshow!” “Taitavat muusikot!” “Ylitti täysin odotukset!” Palkittu show ja uskomaton soundi TO 15.1. Carelia-sali, Joensuu Su 25.1. Promenadi-sali, Pori • su 18.1. Kuusankoskisali, Kouvola To 29.1. LAPPEENRANTA • TO 29.1. Tampere-talo, Tampere • Su 1.2. TAMPERE • TI 27.1. PORI • LA 17.1. Hyvinkääsali, Hyvinkää • Ke 21.1. Musiikkikeskus, Kuopio • La 24.1. MIKKELI • PE 16.1. HELSINKI • SU 18.1. OULU • PE 23.1. 59,90€ “antaudu esityksen viemäksi screeneiltä näkyvien elokuvakohtausten ja live-orkesterin kanssa!” OSTA LIPUT HETI, ETTET JÄÄ ILMAN! LAHTI : PRESTIGE CHAMELEON INTERNATIONAL & GRAMOPOP PRESENT LIPUT ALK. Kulttuuritalo, Helsinki konsertit klo 19.00, väliaika Musiikkia elokuvista: vain muutaman dollarin tähden (1965) Kourallinen dollareita (1964) // Hyvät, pahat ja rumat (1966) // Hateful Eight (2015) // Manaaja II (1977) // The thing (1982)..ja muita! liput alk. JYVÄSKYLÄ • KE 21.1. Madetojan sali, Oulu • Ti 27.1. JOENSUU LA 31.1. Lappeenranta-sali, Lappeenranta • La 31.1. TURKU • SU 25.1. Kuule ja Koe legendaarisen säveltäjän syvimmät sävyt le muse-orkesterin, kapellimestari Andrea Albertinin ja solisti Susanna Rigaccin esittämänä! La 17.1. LAHTI TI 20.1. KUOPIO, KONSERTIT 19.00 (JOENSUU 20.00) LAHTI:. Konserttitalo, Turku • Ma 19.1. HYVINKÄÄ KE 28.1
Mitään rokkikukkoa miehestä ei sentään kuoriudu, vaan laulu pysyy hillittynä. Joka toinen tai kolmas vuosi on ilmestynyt mammuttimainen Bar Italia Some Like It Hot Matador ???. Jään silti kaipaamaan persoonallista ääntä. Levy polkaistaan käyntiin välittömästi korvaan jäävällä Fundraiserilla, ja homma jatkuu yöllisesti lipuvalla Marble Arch -fiilistelyllä. Office Building -yhtyeestä tutuksi tulleen herkkä-äänisen Laurilan ilmaisu on muuttunut. Spock’s Beard on ollut pitkään yksi tasaisimmista ja varmimmista neoprogen työjuhdista. Nakutan atk:ta ja Mandela-efekti ovat hauskoja biisinnimiä. Poikkeuksen tekee lopussa kuultava Tänään, joka jakaa hetken progressiivista syvyyttään matkalla kohti päätöstä. Biisin jälkeen saattaa tosin ollakin, joten pienellä varauksella. Some Like It Hot on riemukas ja hyvää mieltä tuottava päättymättömän kesän levy. Tämä musiikki on kotonaan niin päälavan parrasvaloissa kuin hikisen klubin hämyssä. Melodisen vaihtoehtorockin tykittely on triolle luontevaa: amerikkalaiset powerpopja folkvaikutteet sulautuvat suomirockin tunnelmointiin. Ärsyn lähde selvisi, kun katsoin biisin nimen: Boogeyman. Tulee olo, että tätä ei ole tehty itselle vaan jollekin muulle. 54. Bar Italian viides pitkäsoitto on kuin vuoden 1959 komediaklassikko, jolta se on napannut nimensä – monipuolinen, yllättävä, veikeä, jännittävä, kaunis ja hauska. Orgaaninen tuotanto on napakymppi, ja pehmeästi surisevat kitarat suorastaan kutittelevat kuuloelimiä. Jonna Ikonen Janne Laurila Double Denim Janne Laurila Double Denim Stupido ??. Siinä tähdellisimmät käteen jääneet. Bändi seisoo tukevassa haara-asennossa toinen jalka undergroundissa ja toinen valtavirrassa. Kolmannen biisin kohdalla alkoi vituttaa silmittömästi. Hei, otetaan hatkat ja eletään -biisin sanoma on puolestaan helppo allekirjoittaa. Nelosbiisi In the Sign of the Goatissa on niin jumalattoman paljon kaikkea, että sitä kannattaa kokeilla jokaisen, joka ei ole välittömässä itsemurhavaarassa. Virpi Päivinen Spock’s Beard The Archaeoptimist Madfish ??. Some Like It Hot taipuu hitikkäästä brittipopista oudosti keinuvaan valssiin. ”Voisinpa olla kuninkaana, ees päivän kruunu päässä kulkisin, ja jos sä tulisit mua vastaan, sinut suosiooni sulkisin”, Laurila sanailee kauniisti. Tekemissäni muistiinpanoissa vilisevien kirosanojen seassa on muun muassa sellaisia luonnehdintoja kuin ”mallinukkebeeäm kaikilla juustoilla” ja ”chatgpt black metalia.” Sinällään saksalaisen Mystic Circlen musiikki ei ole huonosti tehtyä, ei varsinaista käppää, mutta silti kuuntelisin mieluummin vaikka piereskelyä. Muinaisista Idols-karsinnoista löytyy tilanteeseen kuvaava laina: sen tuntee, kun se ei lähde. Vuoden 2020 Quarrel-debyytin yhdeksän lofi-indiebiisiä huristeltiin läpi alle 15 minuutissa. Lontoolaistrio on kulkenut lyhyessä ajassa pitkän matkan. Kliseetä kliseen päälle, typeriä biisinnimiä ja muistutus elämän väliaikaisuudesta. Albumin kannessa lokkiparvi liitää meren yllä. Se tiivistää myös koko levyn vilpittömän hengen. Hetkittäin voi aistia Jukka Nousiaisen tai Ville Leinosen esityksistä tuttua lämpöä ja aitoutta. Rakkausaiheen lisäksi festaroidaan, nähdään kuumeisia unia ja koetaan vapaapäivän suomaa onnea. Bar Italia osaa luoda takiaisen lailla tarraavia kertosäkeitä ja makoisia melodioita, mutta Some Like It Hot ei ole pelkkää hittikimaraa. Hexenbrand 1486 on hengetön ja muovinen tuote, josta puuttuu tykkänään sielu. Yleensä arviolevyistä on helppo löytää edes jotakin kehumisen aihetta, mutta tästä sitä ei meinaa irrota edes hakkaamalla. Tami Hintikka KU VA : RA NK IN LEVYARVIOT Mystic Circle Hexenbrand 1486 ROAR . Sanoitukset tuntuvat kuitenkin hieman väkinäisiltä, eivätkä sävellykset tuo ilmoille oikeastaan mitään uutta. Viidessä vuodessa on tapahtunut kypsymistä, mutta ei kesyyntymistä. Tällaista luultavasti tekisi ihminen, joka ei kuuntele black metalia mutta yrittäisi vääntää sellaista
Positiivista on, että sävellyksistä löytyy jonkin verran kestävämpääkin ideaa. Koskinen Von Konow Someday omakustanne ??. Aki Nuopponen KU VA : SA AR A ŠA MA NE albumi takuuvarmaa progea, useimmiten mittavien kappaleiden muodossa. Kulon muovaamissa maisemissa maaginen realismi kulkee käsi kädessä maanläheisten utopioiden kanssa. On hämmentävää, ettei Tammela 33100 tee paperille kirjoitettuna mitenkään ainutlaatuista musiikkia, mutta lopulta se tarjoaa juuri sitä. Sanoituksissa homma luiskahtaa vähän inhan kiimaisuuden puolelle. Lääkkeeksi maailmantuskaan määrään Ahti Kulon musiikkia: siinä sarastaa ikuisen kesän toiveikas valo, jonka kajossa askelletaan kiireettä ja luottamuksella. Bändin kuudes albumi Someday sisältää mukavaa poprockia, jolle jousisoittimet antavat viimeisen silauksen. The Archaeoptimistista tietää jo kappalelistan perusteella, että parikymmenminuuttinen nimikkokappale tulee olemaan sen paras hetki. Tammela yöllä on niin voimakkaiden tunnelmien ja mielikuvien albumi, ettei sitä kuunnellessa halua tehdä mitään muuta kuin tuijottaa pimeydessä lepattavaa kynttilänliekkiä. Tammela 33100 Tammela yöllä Eclipse ???. Kimmo K. SYDÄMEEN ???. Ikaros on parhaalla mahdollisella tavalla lapsekkaan kursailematon albumi. Kaikki saattaa lähteä akustisesta näppäilystä ja kerronnallisesta laulusta, mutta jokainen kitaraja puhallinsoolo osoittaa albumin olevan täynnä hienovaraisia tekstuureja. Von Konow’ta voi luonnehtia indietai vaihtoehtopopyhtyeeksi. Aki Nuopponen Ahti Kulo Ikaros omakustanne ???. Kaukana-kappaleen eloisat rummut takovat rintakehästä esiin puhdasta iloa. Syklibiisin junnaava särinä levittäytyy säteilynä solutasolle saakka. Kappaleet ovat rauhallisia mutteivät melankolisia. Radio Silence -kappaleeseen upeat viuluosuudet tuovat puolestaan arvoa arvaamatonta. DIVARIIN . Kanadan energiarokkarin uusi levy lähtee käyntiin siihen malliin, että odotukset ovat kovat. Levyn tarinoissa tarkkaillaan ympäristön rikkautta, ihmisten kanssakäymistä ja arjen pieniä yksityiskohtia. Jokaisen kappaleen aikana saavutaan kylmiä väreitä nostattaviin kliimakseihin. Albumin rikkobiitistä inspiroitunut tuotanto on kokovartalokokemus. Kuin olisi metsäneläinten järjestämissä kilteissä reiveissä, joissa voi milloin tahansa pujahtaa kellimään kamujen kanssa riippumattoon. Vaivattoman leikkisässä ilmapiirissä kappaleilla on tilaa viipyillä ja laajeta itseään tutkiskeleviksi luupeiksi, joiden ei soisi päättyvän lainkaan. Loppulevy etenee muutamia hetkiä lukuun ottamatta aika perustuuttauksen merkeissä. Spock’s Beard noudattaa niitä luomalla tummalla tavalla optimistisia tunnelmia, tietyllä lailla kasvavia kappaleita ja täsmälleen oikeanlaisia kitaraja kosketinsoolojen harmonioita. Sarastus-kappaleessa myönteisesti kelluva melodia saa seuraukseen ihanasti rahisevan samplen, joka hellii kehoa. Leo Rising on tavallaan takuuvarmaa korkeaoktaanirockia, joka on totutusti omimmillaan livetilanteessa. Neoproge onkin siitä veikeä genre, että siinä on tietyt kirjoittamattomat säännöt. Siinä ei ole isommin vikaa, ja toki Dankon yhtye on sen verran jykeväksi hioutunut masiina, että se jyskii vetävästi vaikka yhtä sointua jauhaen. Hyvä esimerkki tästä on Again, jossa sellosäestys tekee muuten tasapaksusta kappaleesta nätin kokonaisuuden. Kertojan asenne on positiivinen ja silti realistinen, kuten Raindrops sen muotoilee: ”We never get old, ????. Niiden kirkkaissa väreissä hehkuvat poukamat tarjoavat suojapaikan kyynisyyteen kyllästyneille kulkijoille. Progeksi sen musiikki on ehkä ennalta arvattavaa, mutta sen minkä bändi häviää yllätyksettömyydessä, se voittaa kyvyssä rakennella niin koukuttavia tunnelmia, että The Archaeoptimist on kuin kirja, jota ei malta olla lukematta vielä yhtä lukua eteenpäin. Muutaman biisin melodisissa c-osissa olisi ollut ainesta mainioiden biisien keskussäveliksi, mutta Jones on polkunsa valinnut: jytisevää rynkytystä pitää rockin oleman. LEVYHYLLYYN ?. Kyllä ja ei. Catharina Herlin Danko Jones Leo Rising Reigning Phoenix ??. Nyt kahden uusimman levyn välillä ehti kulua peräti seitsemän vuotta, mutta mikään ei ole muuttunut. ROSKIIN 55. Noinko Danko Jones olisi panostanut tykkiin bändisointiin luottamisen sijasta biisinkirjoitukseen sen laatuisesti, että kotikuuntelukin olisi mielekästä. Alkukolmikko What You Need, Diamond in the Rough ja Everyday Is Saturday Night on nimittäin parasta, mitä levyllä on tarjota. Niiden myötä tämänkin albumin on kuullut jo moneen kertaan aiemmin. Jos rakastat yötä yhtä paljon kuin minä, asetu mukavasti Tammela 33100:n folkin lämpöön ja anna kuusikon soittaa sinulle lumoavia lauluja tämän unohdetun vuorokaudenajan tunnelmissa. ”On tullut aika lentää jonnekin, missä voin vihdoin hengittää”, Ahti Kulo laulaa Ikaros-levyn nimikkobiisissä. Heidän bändinsä kykenee maalailemaan akustisilla ja sähköisillä kitaroilla, syntikoilla, efekteillä ja puhaltimilla sellaisia maisemia, ettei niistä tule mieleen ainoastaan auringonlasku ja -nousu, vaan jotain vielä salaperäisempää ja vivahteikkaampaa. Hiipivät tunnelmat seuraavat toisiaan. Jaani ja Annaleena Haapasalon äänet soivat monisävyisesti yhteen. Syksyllä 2023 debyyttinsä julkaisseen artistin toinen albumi onkin täynnä ilmaa. Sanasto kulkee aurinkoisista varhaisaamuista harmaisiin lähiöihin. Se ei kuitenkaan haittaa, koska Spock’s Beard on osaavimpia tekijöitä lajissaan. Kuulijaa tsemppaavat ja rockin riemua käsittelevät tekstit tuntuvat luontevammilta, ja ainakaan ne eivät aiheuta myötähäpeää. SOITTIMEEN ??
Niko Peltonen 1914 Viribus Unitis Napalm ?. Tyylipoikkeamat rytmittävät levyä, mutta Hyrysysyn pseudo-Paperi T -puheosuus hyppää korville liian aikaisin ja Brat Simpsonin räppien ryydittämä Teini tamppaa vähän irrallisesti. Vahva suositus ja volyymit mieluiten mahdollisimman tappiin. Tästä moni kitarasankari voisi ottaa oppia. Vaikka edellisestä levystä on yli 15 vuotta, kokoonpano on pysynyt samana: bassoa soittaa jo Dixie Dregsajoista Morsen matkassa ollut Dave LaRue ja rumpuja Van Romaine. Kuuntelu kuuntelulta enemmän minua alkoi rassata omaan makuuni ylikäytetty grammarimusiikki ja muu menneiden aikojen hourehdinta. Soitto palvelee aina isompaa kuvaa. Kolmikon aiempi kokemus näkyy ja kuuluu, sillä Kuolemankellon paketti on heti kättelyssä hyvin kasassa. Miltäköhän suomenkielinen albumi kuulostaisi. Bändin oman kuvailun mukaan se soittaa musiikkia, jollaista syntyisi, jos Tuomari Nurmio päätyisi jammailemaan Black Sabbathin kanssa. Omenapuiden haaran mukaan nimetty Malus sijoittuisi Wikipedia-aikakauden sirpaleiseen kulttuurimaisemaan ilman latinankielistä otsikkoakin. Orvokki Oittila jatkaa Berliinistä käsin toimintaansa musiikkinsa itse tuottavana taidepopyksikkönä. Indie-henkilökohtaisuus on tässä jutussa keskeistä, vaikka Orvokki puhuu usein ajalle ominaista abstraktia tunnepuhetta. Olisin todella halunnut pitää tästä albumista. Vanhat nauhoitukset ovat yleisesti käytetty tehokeino monenlaisessa musiikissa, mutta joka väliin tumpattuna se ei toimi edes tällaisessa yhteydessä. Deep Purplessa vuodesta 1996 soittanut Steve Morse jätti bändin kolme vuotta sitten. Ymmärrän toki, että kun kantavana teemana on ensimmäinen maailmansota, kyse on tunnelman luomisesta, mutta vähemmän olisi tässäkin tapauksessa enemmän. Vaikka Morse on yksi virtuoosimaisimmista sähkökitaristeista, sävellykset pidetään kiitettävästi etualalla, ja välillä maestro antaa LaRuen basson kantaa biisejä. Se jos jokin on hyvä merkki, vaikkakin ehdottomasti parempi niin, että pysytään tiukasti asian ytimessä. Erilaiset aksentit ovat sinänsä rikkaus, mutta nyt laulajan vahva suomiote särähtää korvaan liikaakin. Nyt hän on palannut vuodesta 2009 tauolla olleen nimikkobändinsä pariin. Vaikka Triangulation on Morsen faneille aika tuttua kauraa, se on joka tasolla parempi levy kuin sinänsä kelpo Out Standing in Their Kuolemankello Perkeet Svart ???. Täysikuun haitarin somistama chansondekonstruktio on sen sijaan parasta Malusilla. Pääosissa ovat kuitenkin riffi ja groove. Orvokilla on kunnianhimoa ja osaamista, mutta ilmeisen suurten tavoitteiden saavuttaminen kaipaa vähän lisää fokusta ja hetkellisistä tyyli-ihanteista irrottautumista. Yhteinen kokemus kuuluu eri soitinten tukiessa toisiaan luontevasti. Rikottujen biittien, juhlallisten äänimaisemien ja fragmentaaristen rakenteiden puolesta mieleen tulee nössöllä makuuhuonepopilla tuunattu Ruusut. Kokonaisuuden kruunaa orgaaninen tuotanto, joka saa fuzzit surisemaan lämpimästi ja rummut paukkaamaan jykevästi. Jonna Ikonen Steve Morse Band Triangulation Music Theories ???. Tästä levystä jää kaksijakoinen olo. Sillä on ehdottomasti hetkensä, mutta kokonaisvaikutelma on vähän puuduttava. Päähäni pulpahti myös ”Lännen-Jukka goes stoner” -mielleyhtymä, eritoten Paarmojen herra -avausraidasta. Levyn puhtaat laulut toimivat deathja doom-rytinän seassa upeana mausteena, mutta toisinaan ne aiheuttavat lievää niskavillojen käkertymistä. Harvinaista kyllä, joidenkin biisien kohdalla niiden toivoisi jopa jatkuvan vähän kauemmin. Toisaalta Malus taitaa pyrkiä kertomaan musiikilla enemmän kuin teksteillä – tai oikeammin luomaan kokonaiselämyksen, ”käyttämään sanoja instrumenttina”. Vesa Siltanen LEVYARVIOT KU VA : MA TT I KA LL IO we never get high, we never get low”. Kuvaus on varsin osuva. Radikaali ero tulee siitä, että von Konow’n äidinkieli ei ole esikuvan tavoin englanti, ja se kuuluu. Sotahommista enemmän kiksejä ammentava saisi tästä varmasi minua paremmat sävärit. Eemeli Lehtosen, Tomi Helomaan ja Matti Kallion muodostama Kuolemankello yhdistelee perinteistä heavy rockia protometalliin rouhealla ja groovaavalla tavalla. Pystynkin helposti kuvittelemaan levyn taustamusiikiksi johonkin armeijajuttuja pursuilevaan miesten saunailtaan. Perkeet on trion debyyttialbumi. Kolmestatoista kappaleesta vain yksi kellottaa yli kolme minuuttia. 56. Steve Morse Bandin musiikkityyli on laajalti sama kuin ennenkin, eli Triangulation tarjoaa levyllisen progehtavaa instrumentaalirockia. Jotain ismoalankomaistakin on ehkä aistittavissa. Kahdella raidalla kuullaan vierailevia laulajia: Prisoner of Warille äänensä lainaa Christopher Scott, ja sitä seuraavalla A Duty to Escapellä kuullaan My Dying Bridesta vastikään erotettua Aaron Stainthorpea. Tarttuvuuskerroin on suuri, eikä biiseissä ole mitään ylimääräistä. Marko von Konow’n tyyli ja ääni muistuttavat brittilegenda Morrisseysta, tuskin sattumalta ja mikä jottei. Karoliina Kantola Orvokki Malus Luova ??. Parhaimmillaan jälki on vaikuttavaa, välillä Orvokki sortuu lievään sekavuuteen
Sen DIY-henki ja unenomainen haahuilu vetävät puoleensa kappale toisensa jälkeen, eikä unen halua loppuvan. LEVYHYLLYYN ?. SOITTIMEEN ??. Edelliselle Dance Feverille (2022) oli eksynyt muutama todella hieno biisi, mutta Everybody Screamiltä niitä on turha etsiä. Niin vahvuudet kuin heikkoudet ovat tuttuja, joskaan näin lämpimän rohkaisevalta bändi ei ole ehkä vielä kuulostanut. Kun kakkossinkku One of the Greatsissä kritisoidaan mitäänsanomatonta musiikkia tekeviä maailmantähtiä, tulee väkisinkin mieleen, että peiliin katsomisen paikka voisi olla tässä. Vaikka viritys on periaatteessa amerikkalaishenkinen, sen soundissa on suomalaista kesämaisemaa. Enemmän vapaamuotoista jamittelua tässä hengessä ei välttämättä olisi huono idea. Kun ottaa huomioon Tomi Nordlundin ansioluettelon indielevy-yhtiön pyörittäjänä ja toimittajana, ei ole ihme, että hänen Syvä Joki -bändinsä lähtökohdat ovat aika musanörttimäiset. Syvän Joen ei ole tarvinnut keksiä itseään levy levyltä uudelleen, ei tällä neljännelläkään. ???. ????. Erityismaininta menee Oceangaten väkevälle biitille – biisi soimaan ja kadulle notkumaan, niin meno on RÄP! Catharina Herlin 57. Olikin jännittävää ottaa kuunteluun Out of Style -albumi ja ottaa selvää, missä päin nyt leijaillaan. Jos levyn äänimaailma on tylsä, sitä ovat sen biisitkin. Eroottissävytteisestä Slide 4 U -debyytti-ep:stä (2022) on kuljettu nykyilmiöitä ja maailman tilaa terävästi kommentoivaan räppiin, jonka yksi jalka on tukevasti kantaaottavuudessa ja toinen huolettomasti hassuttelussa. DIVARIIN . Yhdessä nämä puutteet aiheuttavat kerta toisensa jälkeen sen, että Syvä Joki jää kohdallani todellisen tykkäilyn kynnykselle. Hiphopin perinteiden mukaisesti levyllä käsitellään muun muassa rahaa, naisia ja menestystä, mutta kolmikolle tutulla nöyrällä ja inhimillisellä otteella. ”Tulkaa sielt netist pois, avatkaa silmät, tääl se tapahtuu, kaduilla, herätys”, kehotetaan Gbrl & Iin Kadut puhuu -biisissä vuoden 2003 Pommi-kokoelmalla. Muutaman biisin (Perfume and Milk, Buckle) sovitukset ovat jopa demomaisen keskeneräisiä, mutta studiokiilto vie niistäkin välittömyyden tunteen. Paitsi että älykkäästi rakennetuissa sanoituksissa riittää sisäistettävää, niitä kuunnellessa tulee aidosti turvallinen olo. Levyn tuotannosta vastaa esimerkiksi Taylor Swiftin ja Ed Sheeranin julkaisuilta tuttu Aaron Dessner, ja jälki on särmätöntä keskitien poppisoundia. Out of Style on musiikkia, jota kaipaa kaiken ylituotetun popin keskelle. Erilaisia kappaleita ja tunnelmia todellakin riittää. Tekee mieli pistää tanssiksi tai huuruilla jonnekin kauas pois tästä todellisuudesta. Kuvio menee niinkin pitkälle, että monissa tunnelmissa haluaisi viivähtää pidempään, kun Sumuposauttaja jo tempaiseekin mukaansa ihan toiseen suuntaan. Tervetulleinta on edeltäjäänsä loogisempi ja harkitumpi albumikokonaisuus. Aleksi Keinäsen sooloprojekti kuulostaa aina jollain tavalla tutulta mutta silti täysin uudelta. The Fate of Ophelian viekas pop herätti mielenkiinnon, mutta sitä seuraavien yhdentoista kappaleen aikana jouduin kysymään toistuvasti: onko tämä sitä Taylor Swiftiä, jota sadat miljoonat ihmiset kuuntelevat. Albumimittainen ensikosketus Taylor Swiftiin ei olisi voinut olla huonompi. Out of Style ei ole varsinainen albumi vaan kokoelma erilaisia kollobraatioita ja singlejulkaisuja. Uutta väriä saadaan muun muassa vierailevien kitaristien Eric Johnsonin ja John Petruccin myötä. Field (2009). Nuutti Heiskala Sumuposauttaja Out of Style This Is Not a Dog ??. Uransa alkuvuosina hänestä povattiin Kate Bushin ja Tori Amosin manttelinperijää, mutta viimeistään Everybody Screamin myötä vertaukset voi alkaa kuopata. SYDÄMEEN ???. Levy on kokonaisuutena hieman repaleinen ja hajanainen, mutta pitkässä juoksussa se ei oikeastaan haittaa. Ihanan kotikutoinen Sumuposauttaja on liikkunut jo muutaman julkaisun verran lofi-tanssipopin eri laidoilla ilmaisun venyessä kasaripopista houseen. Aki Nuopponen Tomi Nordlund & Syvä Joki Hyvää seuraa Soit Se Silti ??. Everybody Scream on pelkistetty, yllättävän kitarapainotteinen ja enemmän sanoituksiin kuin sävellyksiin keskittynyt levy. Niko Peltonen Florence + the Machine Everybody Scream Polydor ?. Toinen tähti tulee paikoitellen (Witch Dance, You Can Have It All) erittäin taitavasti kirjoitetuista sanoituksista. Florence Welch löi itsensä läpi Florence + the Machinen dramaattisella toisella albumilla Ceremonialsilla (2011). Jos johonkin löytyy etsimättä yhtäläisyyksiä, niin USA:n sielunkumppaneihin The Hold Steadyyn, tosin ilman briljeeraavan sorttisia tekstejä. 4 the Streets on räppärien Kissa U:n ja Forresterin sekä tuottaja Folkon muodostaman Vauvaöljyn toinen levy. 22 vuotta myöhemmin neuvosta ottaa vaarin raptrio Vauvaöljy, joka julistaa uudella albumillaan ”beibi, mä kuulun kadulle”. Levyn taustojen tutkimisen jälkeen kaikki käy järkeen. Nordlund on kuvitellut oman lokeronsa: melodisen ja isosointisen aikuisten ihmisten rockin, joka on fiksua, ilmeisyyksiä välttelevää ja eetokseltaan selvästi ”vaihtoehtoista”. Nuutti Heiskala Taylor Swift The Life of a Showgirl Republic . Pitkässä Taas yksi sunnuntai -biisissä Matti Jokelainen ulvottaa kitaraansa komeasti. Toisaalta Nordlund ei ole maailman vahvin laulaja eikä melodioiden kirjoittaja. ROSKIIN Vauvaöljy 4 the Streets Babyoil Athletics Co. Vauvaöljy edustaakin suomiräpin terveintä ja tasa-arvoisinta laitaa. Folkon monipuolisuudessaan mehevien biittien poimuissa myös vierailijoiden on helppo loistaa, ja Joniveli, Paleface, Jay Ticca, Laimee ja Pikku-Pyöveli saavatkin biiseissä mukavasti tilaa. Bändi hyötyisi muutamasta anthemista
Se mikä omaperäisyydessä ehkä hävitään, voitetaan korkojen kera silkassa energisyydessä. Julkaisua lienevät viivyttäneet kokoonpanossa ja jäsenten yksityiselämissä tapahtuneet muutokset. Yli 40 vuotta sitten perustettu newyorkilaisbändi Agnostic Front on ollut vireässä iskussa 2000-luvullakin. Ruotsin ja suomen yhdistäminen kuulostaa yksinkertaiselta idealta, mutta siinä on yllättävän suurta voimaa. Vesa Siltanen Mørket Del III: Dödsångestens fågelsång Suomen Musiikki ??. Myös jäsenten tausta black metalissa ja hardcoressa kuuluu. Napakan linjakas 15 biisin paketti on monipuolinen ja tarttuva, mutta bändin voi hahmottaa pysyvän täysin lestissään. Kimmo K. Asiaa saisi korjattua parempaan suuntaan jo istuvammalla biisijärjestyksellä. Nämä minuutin parin hc-crossover-purkaukset kutittelevat henkilökohtaista mielihyväkeskustani harvinaisen voimallisesti. Vinnie Stigman kitarointi ja riffikynä ovat oikein kelpo terässä, eikä huutoniekka Roger Miret ole piiruakaan totuttua väsyneempi. Kirotun maan ja Våldsvågin kaltaiset jyrät tekevät selvää jälkeä. Sekaan ei ole edes yritetty kirjoittaa kiinnostavia melodioita. Palattuani The Life of a Showgirlin pariin levy tuntui vieläkin tyhjemmältä. Toni Keränen Sariola Voyager Storage 4 ???. Helsinkiläisen Mørketin kolmatta levyä on saatu odottaa noin viisi vuotta. Vaikka Avatar saa paperilla sillisalaattimaiselta vaikuttavan poukkoilun kuulostamaan luonnolliselta ja sujuvalta, eikä biisikatraasta löydy hutilaukauksia, punainen lanka saisi olla hieman vahvempi ja kokonaisuus koherentimpi. Pian olin vuonna 2020 julkaistujen Folkloren ja Evermoren lumoissa. Jos Swift olisi yhtä kuin The Life of a Showgirl, hän olisi täydellinen esimerkki vahvistamaan tätä näkemystä. Rap-flirttailu tulee toimivasti mukaan miltei kahteen ja puoleen minuuttiin yltävässä Matter of Life & Deathissä mainioine Darryll ”DMC” McDaniels -fiittauksineen. Yhtye tuo itsekin esille vaikutteensa Kvelertakilta ja The Hellacoptersilta. Tällaisenaan Don’t Go in the Forest on kuin kokoelma erilaisia, sinänsä hyviä ja väkeviä sinkkujulkaisuja. Kun Trettontolv vaihtaa minuutin kohdalla tulkintakieltä, vaikutus on hykerryttävä. Äärimmäisen vetreästi mesova kaksikko partioineen tahkoaa esimerkillisellä otteella – energisesti, asenteella ja sopivalla aggressiolla. Levylle mahtuu elementtejä half time -jyräyksestä metalliseen tykittelyyn ja kiivaaseen hardcore-paahtoon. Aloin käydä Swiftin tuotantoa läpi käänteisessä järjestyksessä ja sain kysymykseeni vastauksen. Agnostic Front Echoes in Eternity Reigning Phoenix ???. Yksityiskohdat on hiottu ja saatettu esiin sopivasti. Onko mahdollista kirjoittaa rockooppera, joka kertoo kokonaisia tarinoita suurilta osin kitarainstrumentaalin keinoin. Kiehtovista kokonaisista kappaleista puhumattakaan. Välillä sanotaan, että kaikki nykypop kuulostaa samalta. NYHC-ukko Mike Dijanin hyvin eikä liiaksi tuottama ilmiasu potkii mojovasti. Eklektinen metallisirkus Ruotsinmaalta rymistelee kuulokenttään kymmenennen pitkäsoittonsa merkeissä. Jokainen kappale on jonkinlainen muka-nokkela näpäytys tai silkkaa haihattelua. Nimellään homman luonteen paljastava Hatar att leva on rungoltaan ”normaalin” hyvää Mørketiä, mutta toisen kertosäkeen jälkeen lähdetään Slayer-sooloilun kautta todella maukkaaseen pyörremyrskyyn ja lopulta dramaattisiin loppurunoiluihin. Puristeille meno on varmasti liiankin puunattua, kliiniä ja sisäsiistiä, mutta tämän kuuntelijan näkökulmasta lähestymistapa on oikea. Onneksi albumi on Swiftiltä ”vain” raju yksittäinen rimanalitus. Aki Nuopponen Avatar Don’t Go in the Forest Black Waltz AB ??. Kymmenen kappaleen joukkoon mahtuu niin sankari-, piraattija folkheviä, alavireisen rytmikästä metalcorejyräystä (jossa bändi on vahvimmillaan), groove metalin ja popin sekoittelua, diskotamppausta Rob Zombien tapaan kuin pianovetoista goottimetallitunnelmointiakin. Jopa viimevuotinen mielipiteenjakaja The Tortured Poets Department sisälsi vereslihalla kirjoitettuja, todella hienoja kappaleita, jotka saivat ymmärtämään swiftaajia. Hienoin kappale on säästetty loppuun. Keikalla voi sitten kanavoida kaaosta ja suttua. Tylsiä ja itseään toistavia hetkiä ei löydy, mistä pitävät huolen tyylistä toiseen poukkoilevat biisit. Ihan kuin Swift olisi kirjoittanut klikkiotsikoita musii. Koskinen LEVYARVIOT KU VA : LA D & MI SF IT PH OT OG RA PH Y kiksi. Hidasteet eivät kuitenkaan kuulu uutukaisen iskuvoimassa, jolle on varmasti antanut pontta onnistuneet keikat ulkomaita myöten
Kun tehdään black metalia, turhat tekniset kikkailut ja äänihuulten hunajahoidot voi puolestani heittää jontkaan ja antaa palaa tuutin täydeltä. Tahti on rivakka alusta loppuun – jopa siinä määrin, että johonkin väliin kaipaisi ehkä pientä suvantovaihetta, että ehtisi vähän hengittää. Laulaja Magister Salax D’Volta osuu miellyttävän raa’alla tyylillään juuri meikäläisen makuhermoon. Sariola ei olekaan mikä tahansa kitaristi. Sariola on aina ollut parhaimmillaan livenä, ja muutamilta hänen albumeiltaan on jäänyt uupumaan sitä energiaa, joka on valloillaan keikoilla. Vaikka The Red Jumpsuit Apparatus ei kuulunut aikoinaan omiin suosikkeihini, sen kappaleet muistuttavat vahvasti lukuisia muita skenen biisejä. Kuulija päättäköön, onko se hyvä vai huono juttu. White Baroness on muun muassa Morgalista tuttujen muusikoiden uunituore bändi ja War Chariots kokoonpanon debyyttialbumi. Voyager on silti tehokkaimmillaan niinä hetkinä, kun se ottaa aikansa, rakentelee suuria tunnelmia ja viipyy niissä silkalla soiton hurmoksella. Finger Elevenin radiohittiensä Paralyzerin (2007) tai One Thingin (2003) kautta tuntevat voivat kuvitella bändin olleen aina Three Doors Downin tai Foo Fightersin kaltainen tylsä keskitien rockbändi. Suurin osa levystä edustaa kuitenkin sitä vuosituhannen alun pop-punksoundia, joka herättää ainakin allekirjoittaneessa jonkinlaisia nostalgisia fiiliksiä. Hänen perkussiivinen fingerstyle-soittotapansa tekee miehestä ja kitarasta kokonaisen orkesterin. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on ilmestynyt levyjä tasaiseen tahtiin, mutta vastaaviin korkeuksiin bändi ei ole enää kivunnut. Karheus se on joka näissä hommissa kannattaa. Olen nähnyt Sariolan esiintymisiä ja kuullut hänen levyjään runsaasti, mutta Voyageralbumia kuunnellessa hämmästyin toistuvasti, miten monikerroksisia äänimaisemia hänen näpeistään irtoaakaan. Aina välillä Sariola täydentää soittoaan laululla ja sanoilla, mikä on ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin täysiverinen instrumentaalialbumi. Normaalisti nautin mustan metallini hieman hidastempoisempana, mutta tässä on tiukka poikkeus sääntöön. Myös floridalaisyhtye The Red Jumpsuit Apparatus oli tuolloin uransa huipulla. Tarjolla on tunteikasta, jopa pehmeää rockia, jota on höystetty suhteellisen simppeleillä kitarariffeillä. Jonna Ikonen Finger Eleven Last Night on Earth Better Noise ?. Aki Nuopponen The Red Jumpsuit Apparatus X’s for Eyes Better Noise ??. Onhan maailmalla jo nojailijoita ja huokailijoita, mutta pieni tempovaihtelu saattaisi tehdä paahdosta vielä nautittavampaa. Ehdottomasti, jos kysytään Petteri Sariolalta. Niin läsnä olevaa musiikkia albumille on tallennettu. Voyager on ilahduttava poikkeus sääntöön, sillä levyä kuunnellessa tuntuu kuin Sariola soittaisi kuulijan edessä. Jää varmasti soittoon arvion jälkeenkin. Levy on nimensä mukaisesti matka. Vaikka kaikki kiiltelee uutuuttaan, musiikissa kuuluvat vankka tausta ja riuska tekemisen meininki, eikä ensiaskeleiden haparoinnista ole tietoakaan. X’s for Eyes sijoittuu vahvasti yhtyeen osaamisalueelle. Albumin selkeitä tähtihetkiä ovat Bad Beat ja Slipping Through (No Kings), jotka kulkevat melodisempaa puolta menemättä liialliseksi synkistelyksi. Kanadalaisten läpimurtoalbumi The Greyest of Blue Skies (2000) yhdisteli kuitenkin nu-metalia, post-grungea ja Radioheadin tapaista vaihtoehtorockia todella onnistuneesti ja varsin omaperäisesti.. Moni musiikinystävä muistaa 2000-luvun alun emovallankumouksen, jonka myötä bändit kuten My Chemical Romance, Fall Out Boy ja The Used saivat erityisesti nuoret täysin pauloihinsa. Isla Mäkinen White Baroness War Chariots Primitive Reaction ???. Levyn musiikki on muutenkin positiivisella tavalla orgaanista, eikä jokaista iskua ja sointua ole hinkattu matemaattiset laskelmat kourassa täydellisen nuhteettomiksi
Janne Westerlund Sisar If Society ???. Oikein käsiteltynä kitara osaa sekä kertoa että kommentoida. Unholy Retributionilla sahataan pätevää riffiä plektrat sulamispisteessä, mutta lopullinen voima ja aggressio eivät aivan välity. Nuutti Heiskala Violator Unholy Retribution Kill Again ??. Koulukunta on enemmän kallellaan Jenkkilän thrashiin, Dark Angeliin ja Vio-lenceen, kuin raakaan germaaniajoon tai hulluun eteläamerikkalaiseen kohkaukseen – vaikka yhtye Sepulturan kotimaasta tuleekin. Miksi tarttua kopioon, kun originaalejakin on tarjolla. Paitsi että alakulolla viritetyt tekstit pakottavat pysähtymään, myös turpeenmakuisesta folkista reilusti inspiroituneen musiikin hauras rujous seisauttaa. Matti Riekki LEVYARVIOT Kun bändin kaksi ensimmäistä levyä olivat niin luovia ja kiinnostavia, on todella outoa, miten kaavamaisen liukuhihnamaista sen tuotanto on ollut viimeiset parikymmentä vuotta. Vikkeläsorminen kitarointi, ”rässikompilla” viilettävä rumpalointi, vihastunut huutolaulu – nämä kaikki ovat periaatteessa kondiksessa, mutta jotain uupuu. Apuna on vanhojen ja uudempien soittokaverien kera veistetty akustishenkinen, sähköllä sopivasti tuettu musiikki, joka ei tarvitse tehotakseen minkään sortin kikkakolmosia. Muun muassa Sweetheartista, Plain Ridesta ja Circlestä tutun Janne Westerlundin toinen suomenkielinen sooloalbumi sisältää edeltäjänsä Talvikaravaanin (2023) tapaan tunnekeskusta armotta raapivaa musiikkia. Sama tunne koskee myös sanoituksia, jotka ovat monesti romuluisia mutta menevät perille. Westerlundille hyvin tuttu jumituskin hiipii aina välillä jännittävällä tavalla kuvioihin. Tai ainakin melko hyvä. Tai ei oikeastaan uuvu, tätä menoa vain on kuultu likipitäen samanlaisena 1980-luvulta asti. Topi Vellonen tietää tämän. Conversea ilmaan ja sitä rataa. Henkilökohtaisuus ja vereslihaisuus välittyvät. Ateena-yhtyeessä otteensa KU VA : KA LL E AU RI. Sekin, että joskus epätäydellinen nyt vain on liki täydellistä. Aika vähän on kuitenkin muuttunut. Levyn sinkkubiisit Adrenaline ja Blue Sky Mystery hakevat Paralyzerin tarttuvuutta vähän liiankin väkisin. Vanhan liiton thrash metal -paahdon nimeen vannova nelikko räiskii menemään vauhdilla ja genren perinteitä kunnioittaen. Ja niin seisauttaa myös Westerlundin puuviilalla karhennettu laulu, joka tuntuu nyt paljaammalta kuin koskaan. Nyt liukuhihna on hidastunut ja edellislevy Five Crooked Linesista ehtinyt kulua kymmenen vuotta. No, hiljaa hyvä tulee. Vuodesta 2002 asti rässännyt brassiretkue julkaisee vasta kolmannen kokopitkänsä. Last Night on Earth tarjoaa jälleen unohdettavan ammattimaista jälkigrungea popkoukuilla ja elektronisilla mausteilla. Toistetaan vielä: Sisar kantaa musiikkia, joka vaatii pysähtymistä, ja muun unohtaminen sen vuoksi todella kannattaa. Siinäpä kaupan päälle neuvo, jota ei parane sivuuttaa. ”Kuuntele lapsen ääntä / vielä kun aikaa on”, muistutetaan levyn lainakappaleessa Kissat ja koirat ja linnutkin. Uskoisinkin, että Violator on parhaimmillaan liveolosuhteissa, rokkiluolan kätköissä. Levylle mahtuu The Mountainin kaltaisia vähän lupaavampiakin raitoja, mutta Finger Eleven ei ole silti lähelläkään sitä tasoa, jolla se kenties voisi olla. Tami Hintikka Hamina Laula huolet pois Luova ??. Violator tekee retrohommaansa aivan hyvin, ei siinä mitään
Ihminen tarvitsee diskomusiikkia, ja vaikka norjalaiselta puuttuvat Dua Lipan kovimmat ässämelodiat ja laululliset hienoudet, hän osaa kynäillä tanssilattioiden käyttökamaa tyyliin, jossa syntikkapopin eri aikakaudet sulautuvat ????. Ryan Key puhaltelee ilmoille tarttuvia melodioita kuin se olisi maailman arkisin asia, ja kommervenkeista vapaa soitto rullaa antaumuksella. LEVYHYLLYYN ?. Laula huolet pois on alle 20 minuutin mitassaan vasta käyntikortti. Purgatoryn (2019) tai Beastin (2016) parissa viihtyneille Shadow Work tarjoaa lisää sitä samaa, ehkä vähän toimivampana. Tunnusteltuaan ambient-taustoja viimevuotisella Hammock-yhteistyöllään A Hopeful Signilla yhtye on trimmannut itsensä mahdollisimman tyköistuvaksi. Muutamilla tehoralleilla (Honestly I, Skin Scraped) se onnistuukin tavoitteessaan. Hannu Linkola Despised Icon Shadow Work Nuclear Blast ??. Sitten on vielä pari biisiä aikaa mennä, kunnes Eternal Sunshine vie proseduurit päätökseen asianmukaisen euforisesti. Kääntöpuoli paljastuu jämäkästi autotunetettujen kertosäkeiden hakeutuessa tuhannesti kuultuihin maaleihin: on syynsä, miksi aika ajoi tällaisen ohi. Skandinaaveille se tuntuu olevan niin helppoa. DIVARIIN . Kun levyn parissa silti huomaa tylsistyvänsä, on pakko tehdä se johtopäätös, ettei kappalemateriaali ole samaa tasoa toteutuksen kanssa. Nuutti Heiskala Sigrid There’s Always More that I Could Say Universal ??. Suomi on jylhien ja synkkien doom metal -yhtyeiden luvattu maa. Vesa Siltanen Yellowcard Better Days Better Noise ?. Siksi Hamina vetää puoleensa. Hannu Linkola. Kaunis Kuolematon toteuttaa kaiken tämän varmalla otteella ja viimeisen päälle jykevällä tuotannolla. Montrealin Despised Icon oli yksi ensimmäisistä deathcore-bändeistä, ja Alex Pelletier on yksi genren, jos ei koko metallin, parhaista rumpaleista. Deathcore-ilmettä on maustettu tyylikkäästi elektronisilla elementeillä ja Pantera-tyylisillä kitaravingahduksilla. 29-vuotias Sigrid Solbakk Raabekin nousi brittilistoille jo ensimmäisillä julkaisuillaan ja on nyt netonnut niiltä kaksi top 5 -albumia. Kohteliaat taustat ja hellät likit soivat lasinkuultavina virtoina, joiden toisteisuudessakin on vivahteita ja ajantajua. Breakdownit toimivat joka kerta. Samalla Vellosen tulkinnassa häivähtävä kotikutoisuus tuo esitykseen kallisarvoista maanläheisyyttä. Dissonantteja kitaroita ja whammy-vingahduksia hyödyntävää Over My Dead Bodya lukuun ottamatta biisit eivät juuri jää mieleen. Kolmosalbumillaan Sigrid luottaa lähinnä mutkattomaan tamppaukseen, josta tulee hyvälle mielelle. Rytmiltään muovitettu mutta otteeltaan avoin kappale vihjailee, ettei punaista lankaa ehkä pidäkään etsiä kitaran kirjomasta yleissoinnista. Määrätietoista paluuta tekevä Yellowcard pysyy uskollisena historialleen. SOITTIMEEN ??. Hän on tavallisen ihmisen elektropoptähti, jonka menestys on suomalaisesta näkökulmasta näkymätöntä sorttia, vaikka Norja on Suomen kokoinen maa ja meillä vastaaviin saavutuksiin yltänyttä juhlittaisiin kansallissankarina. Niko Peltonen Kaunis Kuolematon Kun valo minussa kuoli Noble Demon ??. Olennaisempaa on Vellosen halu tunnustella melankolian eri muotoja. Miksauksesta vastaa legendaarisen Cryptopsyn levyiltä tuttu Christian Donaldson. Järin innostava levy Better Days ei kuitenkaan ole. Melodisessa doom metalissa on kuitenkin todella vaikea tehdä selvää eroa muuhun mustaan massaan. Juuri kun musiikin luonnonläheinen koodi tuntuu aukeavan, naivistiseksi konepopiksi verhottu päätösraita Varjot sekoittaa pakan. Soitto soljuu ja hellii, mutta tuntee hämäränkin tenhon. Soundit ovat äärimmäisen raskaat, mutta jokainen instrumentti erottuu selkeästi, joten asiat ovat ulkoisesti enemmän kuin mallillaan. Vaikka mielikuvajukeboksin soittolista rönsyilee Edu Kettusesta Jukka Nousiaisen kautta Pambikallioon, laulujen piirteet hahmottuvat selvärajaisina. Se saattaa riittää Yellowcardille. Äärimmäisen nopeatempoinen materiaali on millintarkasti soitettua iskevyydestä tinkimättä. Sen synnyttämät vaikutelmat ovat yhdenmukaisen lämpimiä, mutta tallenne ehtii myös yllättää. SYDÄMEEN ???. Tunnelma on paikoin korostuneen ehyt. Laulussa on skaalaa puhtaasta tulkinnasta matalan murinan kautta korkeaan, lähes hysteeriseen banshee-rääkymiseen. Tämä ei kuitenkaan ole Despised Iconille mikään uusi asia. Päälle jyräävän äänivallin vastapainoksi löytyy ilmavaa pianosäestystä tai puhdasta kitaranäppäilyä, ja paikoin menoa maustetaan myös blastbeat-kompeilla ja sahauksilla. Despised Iconin toimitus onkin timantinkovaa. There’s Always More... Niinpä sen pop-punk sukeutuu terhakkatahtiseksi aikakoneeksi. Vaikka Kun valo minussa kuoli on taiten tehty levy ilman suurempia vikoja – pidemmän päälle ilmaantuvaa toisteisuutta lukuun ottamatta – ja sitä kuuntelee vaivatta, sillä ei ole lopulta tarjota mitään uutta ja erityistä, joka saisi musiikin uppoamaan jonnekin syvälle sielun sopukoihin. jazzahtavan kuulaaksi hionut muusikko esittäytyy sooloprojektillaan puntaroidun monipuolisesti. Better Days on kuin suoraan vuosituhannen vaihteesta, vieläpä ilman tavoitehakuisen nostalgian tuntua. Yellowcard tuskin kokee tätä ongelmaksi. Blink 182:sta lainatun Travis Barkerin turboahtama tuotanto pelkistää laulut karikatyyrimäisen keskiarvoisiksi häivyttäen tunteet henkilökohtaisimpienkin rivien taustalta. Yksi genren paremman laidan edustajista on Kaunis Kuolematon, jonka viides pitkäsoitto on tyylilajin ystäville takuuvarmasti maistuva annos. Tarjolla on raskasta tarpomista, riipivästi sydänverta vuotavaa melankoliaa ja kauniita, surumielisen herkkiä melodioita. ROSKIIN melko ajattomaksi kokonaisuudeksi. Hövelillä laatutakuulla silattuna standardituotteena albumi vastaa vähimmäislupauksiinsa. Kuvaan jää täydennettävää. kuuluu olevan erolevy, mutta on sellaiseksi uhmakasta ja voitonriemuista sorttia. Nimikkoballadilla Sigrid sentään herkistyy ja kuulas ääni tulee lähelle pelkkien koskettimien säestyksellä. Yhtye hallitsee siis monet vanhat temppunsa
900 markan Baxter-rumpusetti kiteyttää päätöksen omistautua rokkaamiselle. Lukijalle avataan niin musabisneksen realiteetit, show’n taustat kuin artistipsykologiat säröt. Muusikon taival yhtenäiskulttuurin ajan yhteiskunnasta globaalille areenalle kronikoidaan mukaansatempaavasti hänen horjahdellutta kurinalaisuuttaan rockelämän keskellä samalla ruotien. Bändi yrittää koota rivinsä, mutta välirikko, tauko ja musa maailman muutos murentavat perustuksia. Kirjan alussa HIM on kriisissä: Valo vetäytyy ja lopettamispäätös kytee. Aroluoma dokumentoi sen päivä päivältä: fyysisen ja henkisen romahduksen uhan, pelot ja illuusiot sekä fanien hurmoksen. Tuskaiseksikin lopulta osoittautuva kirja päättyy sanomatta jääneisiin jäähyväisiin ja vapautuksen hetkeen, kun HIMin kone pysäytetään ennen kuin se leikkaisi joka tapauksessa kiinni. Kaveruus, kunnianhimo ja visio siivittävät bändin pian kansainväliseen nousuun. Seuraa leffoja, MTV-taltiointeja ja jättikonsertteja. Aroluoma kiteyttää maailmanmenestystä hiponeen bändin loppuvuosien todellisuuden kaunistelematta. Lämminhenkinen dokumentaari yhdistää rockelämäkerran rajuuden ja nostalgisen kulttuurihistorian. Maailmanvalloitusvuodet HIM ja Aroluoma kokivat rinnakkain The Rasmuksen kanssa, ja rundilogistiikka, rasitus sekä bändin rapistuva terveys ja henkinen kunto kivistävät jo lukijankin luita. Sitten palataan Kuusankoskelle ja 1960-luvulle: tehdasyhteisöön, tiukan isän kasvatusperiaatteisiin, liikunnalliseen lapsuuteen ja tv-kulttuurin syntyyn. Takaumassa vuoteen 1996 Aroluoma liittyy nuoren Valon lähipiiriin. Koska teos on kuitenkin dokumentti yhdestä aikakaudesta ja skenestä, rönsyt taustoittavat sitä, miksi HIM onnistui siinä missä muut eivät ja miten kirjailija päätyi tilanteisiin, joissa hän myöhemmin todisti yhtyeen rapautumista. Petokselta maistunut Güntista kenkiminenkin ruoditaan. Rakenne ja kerronta perustuvat sekä Erkinharjun muistoihin että taustatutkimukseen, arkistolähteisiin ja aikalaishaastatteluihin. Twist Twistin näyttävä mäiskintä nostaa bändin rockin SM-kisoista kansansuosioon. Kirja kuvaa rundielämää realistisesti keikkabussien kylmyydestä kurjiin keikkamestoihin sekä kiivaan keikkailun fyysisiin vaatimuksiin. Mukavan kevytlukuinen kirja avautuu vuonna 2024 Kouvolassa, jossa Erkinharjulle paljastetaan julkinen taideteos. Peer Günt -kaari alkaa 1980-luvun alussa. Elävästi ja otteessaan pitävästi kerrottu tarina päättyy nykyhetkeen: arvostettuun, yhä aktiiviseen muusikkoon, jonka elämäntyöstä tuli osa kansallista perintöä – kuusaalaisäijään, joka ei koskaan yrittänyt olla muuta kuin on. Aroluoma raportoi HIMin uraa näkökulmasta, josta fanit, toimittajat ja elämäkerturit eivät normaalisti katso. Musakipinä syttyy Sweetin Poppa Joe -biisistä, ja ekat rummut syntyvät pahvilaatikoista. Valo eristäytyy ja bändi hapertuu. Kerronta perustuu kirjailija Aroluoman rooliin bändin laiteasiantuntijana ja teknikkona; tarkkailijana, joka kulki läpi jokaisen lentokentän, keikkabussin ja takahuoneen. Loppuluvut puivat sooloprojekteja, levyjä, ystävyyksiä ja menetyksiä, mutta myös sankarimme omistautumista rumpujensa kehitystyölle. Sitten seuraa hiljalleen melankoliaa kohti vaipuneen kirjan pihvi eli jäähyväiskiertueen ruumiinavaus. Se avaa ”Erkin” roolia suomalaisen rockrumpaloinnin ensimmäisenä superstarana ja luotaa henkilökuvan rinnalla maamme populaarimusiikin murroksia 1970-luvulta 2000-luvulle. Puhdasta HIM-kirjaa toivoneille The Rasmusta ja stadilaisbändejä koskevat sivujuonet voivat tuntua turhilta ja omaelämäkerrallisilta. KIRJA-ARVIOT Viimeinen kiertue on sisäpiiridokumentti HIMin urasta ja sen päättymisestä. Tarina etenee backlinen, soundisuunnittelun ja laitetekniikan kautta, mutta analyyttisesti ja inhimillisesti. Mape Ollila Elämäkerta rockrumpalin matkasta Kuusankoskelta kansainvälisesti tunnetuksi hahmoksi etenee tarkasti jäsennellyin aikakausin: nuoruus, Peer Güntin ja Leningrad Cowboysin ajat sekä myöhempi ura. Sitten luodataan yhtyeen vauhdikas nousu Kalliosta Saksan-läpimurtoon. Mape Ollila Kimmo Aroluoma Viimeinen kiertue Like Topi Salmi ja Teijo Erkinharju Twist Twist Docendo 62. Kasarin lopulla Twist Twist siirtyy Leningrad Cowboysiin, josta tulee kansainvälinen ilmiö
KAIKKI ELOKUVISTA episodi.fi SEURAA:
Radiossa se saattaa välillä lipsahtaa. Mukaansatempaava leffa sopii hyvin sekä heille, joille jazz on vain sattumanvarainen viitekehys tarinalle, että meille, joilla jazzkiinnostus on eskaloitunut tämän palstan kirjoittamisen ja sen säännöllisen lukemisen kaltaisiin toimintoihin. UUTUUKSIA JAZZIN MAAILMASTA K ”Taiteen merkitys ja valtavirran ulkopuolisen musiikin kulttuurillinen altavastaajan asema tuodaan esiin sopivassa määrin, ilman lajityypille usein ominaista karnevalisointia.” J Mela Emde elokuvassa Köln 75. Fluk rakentaa vahvojen henkilöhahmojen ympärille mielenkiintoisen tuottajatarinan. Unelmointi on tärkeää. Hän on huolissaan kylmästä säästä: sormet menevät kohmeeseen.” No, ei kai siinä, keikkapalkkiokin olisi ollut kuusinumeroinen, joten ehkä väistin luodin. 64. Uutuuselokuva Köln 75 kertoo Brandesin ja kuuluisan Kölninkonsertin tarinan. Sitä ei voi kalkuloida etukäteen. On erittäin epätodennäköistä, että yli tunnin kokonaismitassaan julkaistu soolopianoteos saavuttaisi vastaavan kulttuurillisen aseman, mutta niin vain Köln Concert on myynyt joidenkin tietolähteiden mukaan jopa yli neljä miljoonaa kappaletta. JAZZ KIINNOSTAA > > TEKSTI MATTI NIVES > > KUVA JENS HARANT Rafael Toral Traveling Light DRAG CITY Uusi Aika Luurankolauluja PURO Natural Information Society Preservation Flow AGUIRRE/EREMITE JAZZ KIINNOSTAA -OHJELMA RADIO HELSINGISSÄ SUNNUNTAISIN KLO 12–14. ”Näinä aikoina” moni keikkajärkkäri kokee edellä kuvatun kaltaiset asiat entistäkin intensiivisemmin, joskin keskimäärin asiassa auttaa tuotannontekijöiden kohentunut ammattitaito. Striimausluvutkin yltävät joka raidalla useisiin miljooniin. Hän ryhtyi puuhaan vailla järjestämisen vaatimaa ammatillista pohjaa aikana, jolloin ovet olivat enimmäkseen tiiviissä takalukossa kaikille etabloituneen (lue: valkoisten keski-ikäisten miesten ja heidän kavereidensa pyörittämän) kulttuuripiirin ulkopuolelta tuleville. Vera Brandesin tarina puolestaan muistuttaa, että unelmointi, uteliaisuus ja rohkea toimeen tarttuminen ovat yhdistettynä läpi harmaan kiven vievää uusiutuvaa käyttöenergiaa. Hänellä oli vielä suurempia esteitä kiivettävänään saadakseen avustaa maailmaan yhden kaikkien aikojen myydyimmistä, tunnetuimmista ja eniten liikutusvaikutusta luoneista jazzlevyistä, Keith Jarrettin Köln Concertin (ECM Records, 1975). Muistan haaveilleeni ensimmäistä We Jazz -festivaalia vuonna 2013 suunnitellessani Keith Jarrettin soolopianokonsertista Musiikkitalon isossa salissa. Yritin tilausta ”tiskin alta”, sillä tuntemattomana tekijänä ajattelin sen olevan ainoa mahdollisuus saada kysymykseen vastaus. Mennään siis ikonisella, mutta lupaan olla käyttämättä tätä trendisanaa palstalla tämän jälkeen ainakaan vuoteen. Useat toimijat ovat kuitenkin nykyään koulutuksen saaneita tuottajia, ja me loputkin olemme suorittaneet kovien kolausten koulussa laajaalaisen opintokokonaisuuden. 50 vuotta sitten Kölnissä teini-ikäinen saksalainen jazzfani Vera Brandes onnistui aikeissaan paremmin. Onneksi minulla oli mahdollisuus kysyä asiaa suoraan ECM Recordsin myyttiseltä tuottajagurulta Manfred Eicherilta, joka lupasi välittää viestin. Läsnäolon taikaa ikuisesti resonoiva Köln Concert on oiva osoitus musiikin arvaamattoman laajasta merkityksestä. Brandes ei tosin ollut ainakaan tietääkseen fasilitoimassa levyä vaan mahdollistamassa ensiluokkaista konserttielämystä. Taiteen merkitys ja valtavirran ulkopuolisen musiikin kulttuurillinen altavastaajan asema tuodaan esiin sopivassa määrin, ilman lajityypille usein ominaista karnevalisointia. Ohjaaja Ido Fluk onnistuu yhdistämään yleistajuisen ja spesifin tasapainoisesti. En ole Jarrett-superfani, mutta olisi ollut hienoa nähdä ja kuulla, miten alansa klassikko asiaa lähestyy. ”Keith kiittää kysymästä, mutta ei halua saapua noin pohjoiseen joulukuussa. Olen kypsynyt sanan ”ikoninen” liikakäyttöön, mutta mitäpä muutakaan ilmaus ta elokuvan tapahtumien seurauksena syntyneestä Köln Concert -albumista voisi käyttää. Tapahtui Kölnissä vuonna 1975 K onsertin järjestäminen on aina jännää puuhaa. Keskiössä loistavat Mala Emde ja Susanne Wulff Vera Brandesin eri ikäversioina, mutta myös Michael Chernus erinomaisen sopivana ”jazzkriitikkona” sekä nuorehkon Manfred Eicherin (Alexander Scheer) ja Keith Jarrettin (John Magaro) hahmot osuvat maaliin. Elokuva ei yritä liikaa ja malttaa keskittyä asiaan. Miten ennakkomyynti sujuu, kiinnostuuko media, tuleeko artisti paikalle ajoissa, toimiiko feng shui asiaan liittyvän tiimin ja venuen kanssa, miltä keikka kuulostaa, onko artisti hyvillä mielin, onko yleisö tyytyväistä ja niin edelleen
KJ @meteli.net @metelinet @meteli SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NET
Se on hänen kymmenes julkaisunsa. Toisena esimerkkinä mainittakoon Grace Cummingsin kappale Heaven. Vaikka tein ensimmäiset tutkimusmatkani feminismiin teinivuosinani, eli ikuisuus sitten, podcastin koukuttavasti sukupuolta käsittelevät ajatusryöpyt ovat ravistelleet joitain minussa piileviä asenteita uusiin, yhä terveempiin muotoihin. VUONNA 2014 DJ Kridlokk nosti esiin kysymyksen, mistä hän mahtaa olla tulossa kävellessään kadulla ”motherfucking T-paita” päällään. Olin joskus tottunut ajatukseen, että ilmaisuvoima vaatii kirjaimellisesti voimaa ja nousee esiin kovan ulosannin kautta. Tätä kirjoittaessani olen juuri kuunnellut tuoreimman yhtyeeni Pahan Lucian tässä kuussa ilmestyvän esikoisalbumin testilevyn ja sen marraskuusta kertovan aloitusraidan. Edellä mainitut ovat tunnelmaltaan ja tulkinnaltaan kovin erilaisia, mutta laulullisesti yhtä mahtipontisia, kivun repimiä teoksia. Koen itsekin olevani jonkin uuden äärellä, ja olen valmis ottamaan pimeän ajan vastaan. Havahduin siihen, että Wolfen heleän värisevät ujellukset eivät jääneetkään kitaravallien muurien sisään, vaan toimivat kauniina vastavoimana ja kappaleen magneettina sydänverisen huudon sijaan. Chelsea Wolfen albumi Abyss kuuluu pimeimpien aikojen tehokuunteluuni. Lähdin ammentamaan molemmista sävyjä myös omaan tulkintaani. VIIMEINEN SANA > > Soundin tekijä ja vierailija kirjoittavat siitä, mistä juuri nyt pitävät. Samana keväänä Kridlokkin Mutsi-albumin kanssa ilmestyi rap-artisti Betonipossun Hyviä keloja -julkaisu, joka määrittyy lempeän myönteisen tunnelmansa ansiosta kirjoissani yhdeksi suomiräpin kotoisimmista ja hymyilyttävimmistä levyistä. ”Toiset taas kestää aikaa / mietin muun muassa T-paitaa”, kuuluu Onnenkeksin introbiisin T-Paidan viimeiset rivit. Muistathan mainita kokosi vastauskentässä! Tämän lehden sivuille on kätketty Genen kieli. Kun kesän ilakoinnit ovat takana, tuntuu hyvältä eristäytyä muulta maailmalta ja ammentaa melankolian painoa luoviin projekteihin. Marras tarkoittaa kuolemaa ja viittaa talveen valmistautumiseen. Se on aavemainen, ajoittain uhkaava, painostava, lähes kulttimainen tuotos. Lotta-Lucia Laine Paha Lucia Catharina Herlin Soundi Viime lehdessä kieli oli piilotettu sivulle 56. Vaikka etenevä pimeys uhkaa synkistää herkän mielen, ajassa on myös jotain positiivista. Musiikin lisäksi ihailen Pyövelin omistautumista suomiräpin kasettikulttuurille. Twist Twist -kirjat menivät Olli Pasille, Tiina Muhoselle ja Ilpo Haloselle. Toinen näppieni ulottumattomiin jäänyt fanituote tänä syksynä oli She’s So Annoying!!! -podcastin T-paita, johon olisin mielelläni verhoutunut voidakseni osoittaa maailmalle, kuinka lumoutunut olen Aino Collinin, Hilma Kotkaniemen ja Amanda Palon viikoittaisista studiosessareista. Ehkä ensimmäistä kertaa uskalsin luottaa herkkään ja haavoittuvaan äänenkäyttöön enkä taistellut taajuuksista kitaroiden kanssa. Olen häkeltynyt siitä, miten Pyöveli osaa äityä vaateparsien ja savukemerkkien kaltaisten triviaalien asioiden innoittamana yhtä aikaa filosofiseen polveiluun ja hiton hauskaan sanaleikittelyyn. Sinun tehtäväsi on etsiä se. Juontajakolmikon kallisarvoisten kelojen äärelle pääseminen tuntuu lahjalta, tai kuten Pyöveli räppää: ”Taas mua viedään / mut en tiedä minne mennään / okayyy, let’s go!” MARRASKUU, tuo synkkyydessään armain ja harmain kuukausi. Betonipossu räppäili menemään suhisevasta sumppihetkestä ja lempikaseteistaan vilpittömyydellä, joka on läsnä tänä syksynä ilmestyneellä Onnenkeksi-levylläkin. Kierolla tavalla pidän pimeyden luomasta surumielisyydestä, johon nojata ja jota romantisoida. Onhan huutaminen ja hyvin tuetun mehevän rintaäänen tuottaminen myös kehollisesti voimakas kokemus. Olen myös palannut niiden artistien äärelle, jotka olivat vaikuttamassa levyn tekemiseen. Onnittelut! ETSI GENEN KIELI! Genen kielen löytäneiden kesken arvotaan kaksi Shiraz Lane -pakettia, joista löytyy yhtyeen uutuusalbumi In Vertigo sekä T-paita. Kuolema ei tarkoita aina huonoa vaan myös jonkin alkua. Oma hidasteluni koitui kohtalokkaaksi enkä ehtinyt saada kasettia hyppysiini. Kerro oikea sivunumero nettisivuillamme osoitteessa: www.soundi.fi/kilpailut/etsi-genen-kieli 66. Vuosien varrella nimi on vaihtunut Pyöveliksi, ja kelkkaan on istahtanut vakituiseksi musantekokaveriksi raikkaan ennakkoluuloton ja moniulotteisen soundinsa perusteella ilmeisen seikkailunhaluinen tuottaja Nasty. Hän vaalii musiikin julkaisemisen fyysistä puolta rikkumattomalla lojaaliudella ja on mitä ilmeisimmin kerännyt ympärilleen yhtä sun toista uskollista kassuintoilijaa, sillä Onnenkeksin kasettipainos myi loppuun vikkelästi. Esimerkiksi levyn nimikkoraita, sen häiritsevän riipaisevat pianot ja lopun jouset pääsevät joka kuuntelulla syvemmälle ihoni alle
09 42 89 1212 Kampinkuja 2 C, 00100 Helsinki www.filmihulluleffakauppa.com S E U R A A : The Bad Guys 2 DV D & B LU R AY Bring Her Back DV D & B LU R AY Together DV D & B LU R AY Materialists DV D & B LU R AY Nobody 2 DV D, B LU R AY, 4 K U H D & S T E E LB O O K The Naked Gun DV D, B LU R AY & 4 K U H D. Ma-pe 11-19, La 10-16 • Puh