2025 FESTIVAL SUVILAHTI HELSINKI FLOW FESTIVAL 8.–10.8. 2025 FLOW FESTIVAL SUVILAHTI HELSINKI FESTIVAL SUVILAHTI HELSINKI KHRUANGBIN KHRUANGBIN + mANy moRe AIR PLAy mooN SAFARI AIR AIR yUNG LeAN & BLADee FKA TwIGS FKA TwIGS FoNTAINeS D.C. FLowFeSTIVAL.Com FLowFeSTIVAL.Com FLowFeSTIVAL.Com FLowFeSTIVAL.Com FLowFeSTIVAL.Com KHRUANGBIN yUNG LeAN & BLADee yUNG LeAN & BLADee FKA TwIGS CHARLI xCx CHARLI xCx CHARLI xCx FoNTAINeS D.C. FLOW 8.-10.8. FoNTAINeS D.C. VeRoNICA mAGGIo VeRoNICA mAGGIo VeRoNICA mAGGIo BURNA Boy BURNA Boy BURNA Boy
06 Äänenavaus 08 Spotissa: Ultrabimbojen paluu 10 Löytöretkellä 12 Jukka Hätinen 14 Tarkkailuluokka: Kukkatalo 16 Soundi-haastattelu: Sakari Kukko 22 Queens of the Stone Age 27 Yungblud 30 Suomalaisen rockin klassikot: Ultra Bran Kroketti 36 Garbage 42 Martti Luther ja muovipussi: Amurin Näsinneula 44 Elämäni Soundit: Ina Forsman 46 Levyarviot, pääosassa Pulp 63 Kirja-arviossa Raskas Suomi 64 Jazz kiinnostaa 66 Viimeinen sana & Etsi Genen kieli 6/2025 16 23 26 36 KU VA : TIM O ISO AH O KU VA : AN DR EA S NE UM AN KU VA : JO SE PH CU LTI CE 5
Särmikäs ja omanlaisensa. Albumeista jokaisella on kappaleita, jotka vetävät vertoja bändin tunnetuimmille hiteille. Olen niitä tyyppejä, jotka löysivät vaihtoehtorockin ja makeat meluja metallibändit toden teolla juuri noina aikoina, parinkympin molemmin puolin huidellessani. Siispä parempi myöhään kuin e… Matti Riekki päätoimittaja Olethan sinä cool. Ja sitten oli se Mansonin Shirley. Olen pyyteettömän iloinen, että Shirley Manson soi meille haastattelun, ja vielä onnellisempi, että hän on nyt Soundin kannessa. Yksi rockmaailman viileimmistä, jos minulta kysytään. Esikuva hyvin monelle ysärillä varttuneelle. Näin hyvän tilaisuuden tullen koenkin suoranaiseksi velvollisuudekseni muistuttaa asiasta. Saarelle vievään laivaan ehtisi vielä juuri ja juuri Garbageyhtye debyytteineen. Kuten Manson jutussa toteaa, kliseet ovat kliseitä siksi, että ne ovat totta. Ja silti harva kuulija, varsinkaan Suomessa, on jatkanut Garbagen seuraamista. Soundi ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Toisin kuin viimeksi mainittu kannessamme nyt toteaa, hän on aina ollut jumalattoman cool hahmo. Syitä tähän voi vain arvella, mutta oma panokseni Mansonin ja kumppanien tunnettuuden palauttamiseen on tässä numerossa – ja vähän edellisessäkin, josta löytyi Hannu Linkolan uutuusalbumi Let All that We Imagine Be the Lightista kirjoittama pääarvio. Elokuussa 1995 ilmestyneellä levyllä musisoivat Nirvana-tuottaja Butch Vig ja pari muuta ukkelia. Garbage on myynyt järjettömän määrän levyjä, mutta aivan kuten Ari Väntäsen ansiokkaassa jutussa todetaan, suurin osa menekistä on kohdistunut bändin kahteen ensimmäiseen pitkäsoittoon. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Sitten vuoden 1998 Version 2.0:n yhtye on julkaissut kuusi studiolevyä, joista kaikki ovat vähintäänkin kelvollisia – 2016 ilmestynyt Strange Little Birds on jopa loistava. ÄÄNENAVAUS Hexvessel Nocturne SOUNDI 6/2025 TEHTIIN NÄIDEN LEVYJEN SOIDESSA: …and Oceans The Regenera tion Itinerary Morcheeba Escape the Chaos Mark Pritchard & Thom Yorke Tall Tales Blondshell If You Asked for a Picture J os rockmusiikin historiasta olisi pakko valita yhden vuosikymmenen yksi ajanjakso, jonka pakkaisin mukaani autiosaarelle, se olisi 1990-luvun alkupuolisko. ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Malminkatu 30, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 0785-0891 51. facebook.com/soundilehti www.soundi.fi instagram.com/soundilehti qob.uz/soundiparasta PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Joseph Cultice TOIMITUSASSISTENTTI Aki Nuopponen NUMERON 6/25 KIRJOITTAJAT Aho Emilia, Eerola Henri, Heiskala Nuutti, Herlin Catharina, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Järvinen Samuel, Keränen Toni, Koskinen Kimmo, Laine Pekka, Linkola Hannu, Muurikainen Elli, Nives Matti, Ollila Marko, Peltonen Niko, Rajala Vilho, Savolainen Lotta, Siltanen Vesa, Siromaa Artturi, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT soundi@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi Huom! Vastaanotamme arviolevyjä vain digitaalisesti osoitteessa soundiarviot@popmedia.fi
Kaikki yhdessä paketissa: laivamatkat, hotelli, keikkalippu ja kotimaan kuljetus vaivattomasti! KONSERTTIMATKAT TALLINNAAN Tallinn Rock Festival 28.6. • 50 Cent 8.8. 010 2323 200 • ma-pe 9-16 Matkapoikien Tallinnan kaupunkilomalle ja keikalle. VARAA: matkapojat.fi/konserttimatkat. • David Guetta 23.8. • Bryan Adams 14.8. Palvelumaksu 0€/netistä varattaessa, muutoin 12€/varaus. Myyntipalvelu p
Laiho) perustivat Thee Ultra Bimboosin kesällä 1994. – Kyllähän se vaati treenaamista, Palovaara muistelee. SPOTISSA > > TEKSTI ARI VÄNTÄNEN Kaksikymmentä vuotta sitten hajonnut Thee Ultra Bimboos esiintyy heinäkuun lopussa Jytäkesä Go Go -festivaalilla. Bändi soi mahtavasti ja keikat vetivät väkeä. Bimboos soitti ensimmäisen keikkansa ja julkaisi debyyttiep:nsä vuonna 1995. Palovaara, basisti Salla Mattila, laulaja-kitaristi Susanna ”Suffeli” Rapinoja ja kitaristi Maria Hakkarainen (nyk. Moni rumpalin parhaista muistoista liittyy Norjankiertueisiin. Söpöissä majoitusmökeissä oli tiilitapetit ja hienoja muoviastioita. – Ajomatkat Norjassa olivat liki uskonnollinen kokemus. T ämän kesän ilouutisiin kuuluu Thee Ultra Bimboosin paluu. Me oltiin myös silloin aktiivisimmillamme ja luovimmillamme. Voi että meillä oli hauskaa, ja yleisö tykkäsi keikasta aivan mielettömästi. Seuraavina vuosina bändi keikkaili uutterasti ulkomailla. – Me oltiin soitettu ympäri Eurooppaa jo kymmenen vuoden ajan. – Four Fans on täsmällinen ajankuva sen ajan Bimboosista, Palovaara luonnehtii. Heistä lähes kaikilla oli klassisen musiikin taustaa, mutta rockin soittajina he aloittivat alusta. Viimeinen albumi Bimboo Wizard tehtiin Ruotsissa. – Se tuntui kotiinpaluulta, oikealta ja todella kivalta, Palovaara sanoo. – Me kokoonnuttiin soittamaan vähintään pari kolme kertaa viikossa. Siinä kohtaa oli luontevaa jäädä tauolle, mutta ainakin mulle se oli ensin aika outoa ja vaikeaa, rumpali Milla Palovaara kertoo. Erilaisten pienempien julkaisujen lisäksi katalogissa on yhtyeen varhaistuotantoa niputtava kokoelma We Can Stop Whenever We Want (1996). – Minusta yksi Bimboosin suurista vahvuuksista on oma tunnistettava soundi. – Meistä oli tullut entistä parempia biisintekijöitä ja soittajia. Meinasin ajaa monta kertaa vuonoon, kun maisemat olivat niin mielettömän kauniita ja itketti. Tänä kesänä Stupido Records julkaisee Four Fans Can’t Be Wrongista uuden vinyylipainoksen. Jokin aineeton ylibimbo tietää, miltä meidän tulee kuulostaa, Palovaara nauraa. Sitä ei voi kopioida, eikä sitä saa aikaan kukaan muu kuin me neljä. Levy-yhtiö Stupido puolestaan julkaisee bändin kakkosalbumin uudelleen. Tänä vuonna treenikselle palatessaan Thee Ultra Bimboos soitti ensimmäiseksi Supermessin ja muinaisten keikkojensa avausbiisin 95% Faken. – Tähtihetkiäni olivat myös irtokarkeilla Spede Pasasta päähän heittäminen, kuuron motoristin kyydissä perunapellolla hurjastelu, keikan soittaminen silmätulehduksessa ja nilkka nyrjähtäneenä sekä sämpylän tunkeminen rumpukapulalla saksalaisten vahvistinvarkaiden auton pakoputkeen. – Sen levyn kiertueella ajattelin, että tätähän voisi tehdä elääkseen. Me ajeltiin ympäri Eurooppaa ja soitettiin 23 keikkaa 23 päivässä. Yksi ikimuistoisista keikoista oli saksalaisilla prätkäfestareilla. Vapaapäivinä läiskittiin korttia, juotiin kaljaa ja naurettiin hirveästi. Aineettoman ylibimbon vallassa Tapahtuu näinä päivinä. Se kuuluu lopputuloksessa. Treenien jälkeen spekuloitiin elämän käänteitä Saloon Bravadossa. Siinä vaiheessa niitä vielä tuli laskettua. Tauko oli riittävä, sillä bändi nosti kitarat naulaan jo vuonna 2005. T 8. – Ihan mielettömät bileet entisessä itäsaksalaisessa lomakylässä. Tuolloin elettiin eurooppalaisen rokkiskenen hyviä vuosia. Thee Ultra Bimboos teki albumit Supermess (1998), Four Fans Can’t Be Wrong (2000) ja Bimboo Wizard (2003). Tyylisuuntana oli garagerock 1960-luvun ja trashin hengessä. – Musiikillisia erimielisyyksiä meillä ei ole ollut koskaan. Se oli meidän sadas keikka. Kitaristi Laiho muistelee erityisellä lämmöllä useamman bändin Devil Dolls -kiertuetta ja Roskildessa soittamista
T
SOUNDI-SOITTOLISTAT: qob.uz/soundiparasta qob.uz/soundiloytoretkella PA RA ST A JU UR I NY T LÖ YT ÖRE TK EL LÄ 10. Oh No on kaunis pohdinta nuoren ihmisen elämästä. Palstalla liikutaan ysärivibojen, haastavien tunteiden sekä tietysti rakkauden ja luonnon äärellä. loisa jytinä uudesta sukupolvesta, jota konservatiivien miellyttäminen ei kiinnosta pätkääkään. Sävellyksissä on unenomainen, välillä hyvinkin painostava tunnelma. Arüna kertoo vaikutteidensa tulevan Phoebe Bridgersin, Lizzy Ma Alpinen ja Theo Katzmanin maailmoista, tai ainakin he löytyvät hänen soittolistoiltaan. Kyseessä oli uusi kotimainen artisti-tuottaja Arüna. SEURAAVAKSI suuremman kokonaisuuden äärelle. Oh No -single julkaistiin helmikuussa ja on ollut soitossani siitä lähtien. LÖYTÖRETKELLÄ > > TEKSTI LOTTA SAVOLAINEN ENNEN Soundin kesätaukoa haluan nostaa esiin paitsi yksittäisiä kappaleita myös aikaa vaativia kokonaisuuksia. Akustisten kitaroiden, pehmeän rumpusoundin ja Des’reen ysärihitin You Gotta Be’n melodian maailmoissa liikkuva pieni tarina, tai oikeastaan hetki, vie heti mukanaan. Siten on nimetty Kirsikkapuu-yhtyeen debyyttialbumi, joka käsittelee rakkautta, elämän hetkellistä loistoa ja ihmisen paikkaa maailmankaikkeudessa. Eritoten albumilta välittyy vaÄärirajoille ja takaisin Arüna. Välillä tuntuu, että suomirockin tulevaisuus ei ole ikinä ollut näin kirkas. Kappaleessa on jotenkin mukava vire: kokija on armollinen itselleen, vaikka tietää, että sydänhän tässä saattaa taas särkyä. Intohimo ja omaäänisyys saavat kuulua. Ihan parasta musaa vaikkapa laiturille pilvien seuraamisen taustalle. Uusi suomalainen musiikki elää ja voi hyvin. Jotta voi syntyä uutta, asenteen on oltava juuri tämänlainen. Kirsikkapuu ja kaikki on arvoituksellinen ja monitasoinen levynnimi, kuin lause, joka kuvaa surrealistista unta. Ajatuksissani sinkoilevat niin epäilykset ja ihastukset kuin tarve kuulla ja saada irti enemmän ja enemmän. Joidenkin kappaleiden äärellä kokemus on lähes fyysinen; laulu värähtelee oikeassa kämmenselässäni ja välistä keuhkoissa asti. Laulaja-lauluntekijä-lavarunoilija Aatos Ketvel haastaa kuulijaa ja vie äärirajoille. Muutaman sekunnin päästä valun musiikin mukana vesirännejä pitkin pihamaalle. VUODEN alussa aloin kuulla siellä täällä toistuvasti saman nimen
Yhtye itse kuvailee musiikkiaan elektroniseksi iskelmäksi. Kajon albumissa on voimaa ja hienoja, vahvoja kappaleita. KU VA : JO HA NN A VA PA AV UO RI KU VA : SA RA LIT MA NE N Kirsikkapuun debyyttialbumin on julkaissut näkemyksellinen Minna Records, ja sen maailma muodostuu Ketvelin biisien ympärille. Mielessäni poukkoilee 1990-luvun viehkeä maailma, eri yhtyeitä ja soundeja, jotka tuntuvat vuosien jälkeen taas kiinnostavilta. TRIOKSI ensimmäisen levynsä jälkeen kutistunut Kajo julkaisi toukokuun lopulla toisen albuminsa Jäät lähtee. Ketvelille oli selvää, että laulut kirsikkapuista ja kaikkeuksista kuuluivat toisilleen. Kirsikkapuu. Albumi loistaa debyytin lailla varsinkin aloitusraidoilla. Vuonna 1998 julkaistu Musta-albumi muokkasi omaakin ajatustani siitä, miten genrerajat ovat usein vain ulkopuolelta asetettuja, varsinkin musiikissa hyväksyttävästi rikottavia normeja. LOPPUUN vielä kesän korvamato, vaihtoehtopop-artisti Aino Elliidan toinen single Vielä muutut. Yhtyeen debyyttialbumista on kulunut viitisen vuotta, mikä on muokannut kokoonpanon lisäksi myös tuotantojälkeä. Levyn kaksi ensimmäistä kappaletta ovat kuin oma itsenäinen teoksensa, joka herättää mielenkiinnon tulevasta. Tiedotteessa Ketvel kertoo laulujensa syntyneen kahdessa syklissä, mihin levyn nimikin viittaa: ”Viitisen vuotta sitten aloin kirjoittaa kirsikkapuista, ja lauluja syntyi levyllisen verran. Se on dramaattinen mutta eteenpäin pyrkivä, eikä se putoa patetian syvään kaivoon. Käsissä oli ahdistunut erolevy, tarinallinen ja lopulta melko perinteinen.” Uusien laulujen melodiat olivat aiempaa pehmeämpiä ja tekstit vilpittömämpiä. Enemminkin tulee fiilis, että täältä sitä tullaan, ette ole kuulleet vielä mitään! Aino Elliida. Pohdin sitäkin... Rajoja rikotaan, mutta välillä ollaan myös hyvin paikoillaan. Kappaleen taika on sen tummassa sävyssä ja eritoten sävykkäässä laulusoundissa. Tuntuu, että määre enemmänkin kahlitsee kuin kertoo monipuolisesta ja välillä villistäkin otteesta. Yritän löytää albumille paikan mielestäni ja jään ehkä vielä tunnustelemaan, löytyykö omaäänisyyttä tarpeeksi vai viehätynkö muistoista ja tuotannon tuomasta tuttuuden tunteesta. Laulu on nostettu enemmän esille ja soittajien jälkeä viety elektronisempaan suuntaan. www.pasimikael.fi PASI MIKAEL UUSI ALBUMI CD CD+USB DIGI Läpi kaupungin yön Iltaisin TSEKKAA VIDEOT! OHJAUS: VILLE JUURIKKALA. ”Se on kirkkainta ja kokonaisvaltaisinta mitä oon tähän mennessä kirjoittanut”, Ketvel kiteyttää. Kajo. Jostain ajatusteni sopukoista nousee korkeitakin raja-aitoja muutama vuosikymmen sitten kaatanut Sanna Kurki-Suonio. Kertosäe soi ja soi päässäni. Yleissoundiin on tullut lisää kirkkautta ja suoraviivaisuutta
On myös kestämätön ajatus, että tämä on se ainut tapa ottaa kantaa. Vääränvärinen neliö T hom Yorke oli ehtinyt soittaa soolokeikallaan yhdeksän Radiohead-biisiä ja kourallisen muita. Ironiaan taipuvainen kyynikko voisi todeta, että sitähän esimerkiksi BDS-liikehdintä, jonka edustajat ovat pyrkineet dialogiin Radiohead-miekkosten kanssa, tavoittelee. Yorke tuomitsee lausunnossaan Netanjahun hallinnon suorin sanoin. Ne eivät luo painetta ylöspäin vaan horisontaalisesti oman kuplan kesken. Yhtäkään ongelmaa tai kriisiä ei ratkaista Instagramissa, ja hedelmälliset dialogit tapahtuvat jossain aivan muualla. Yksi keino voisi hänen mukaansa olla paineen kohdistaminen päättäjiin. Sen tiedän, että arvostan heitä, jotka osallistuvat keskusteluun oman jaksamisensa uhalla. Onko taiteilijalla tämän lisäksi velvollisuus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kansanmurhaa suorittavan valtion lipun alla esiintymisellä saattaa olla ikäviä seurauksia, jollaisiksi yhtä keikalla huutelijaa ja muutamaa narisevaa rogerwatersia ja brianenoa ei vielä lasketa. Sivistykseen puolestaan kuuluu oikeus muuttaa mieltään paremman tiedon valossa. Joissain piireissä Yorken vaikeneminen oli tulkittu osallisuudeksi, ja tämäkös oli miestä järkyttänyt. Riittääkö Gazan tilanteen kommentointi vai pitääkö tuntea Orpon hallituksen leikkauslista, IPCC:n ilmastopaneelin tuorein paperi ja Trumpin tuulen suunnan mukaan vaihtuvat tariffit. Mainitunlaisessa valtiossa soittaminen ei tietenkään tarkoita kyseisen hallinnon tukemista, mutta sen rinnastaminen Trumpin Yhdysvalloissa kiertämiseen – kuten Yorke rinnasti – on whataboutismia klassisimmasta päästä. Tähän tulkintaan päätyminen olisi toki vaatinut yleisöltä meedion työkalupakkia, onhan Yorke vinoillut jo vuosien ajan julkisesti Boycott, Divestment and Sanctions -liikkeen aktiiveille ja käynyt soittelemassa vaihtoehtorockiaan Israelissa. Helpoimmalla pääsisi, kun jakaisi somekanavassaan oikeanvärisen neliön tai kulloisenkin viikon iskulauseen. Hän ei myöskään ummista silmiään humanitaariselta kriisiltä ja kirjoittaa jopa kokevansa tarvetta ”tehdä jotain”. Ne eivät kannusta keskusteluun vaan pikemminkin tukahduttavat sen. Ne tapahtuvat alustalla, joka tekee liiketoimintaa polarisoimalla ihmisiä. Horisontissa siintävän minibaarin kelmeä valo karkasi kauemmas, kun keikalle eksynyt hahmo huusi jotain kuolleista palestiinalaisista lapsista. Ihmisyyteen pitäisi kuulua mahdollisuus olla keskeneräinen ja väärässä. Yorken ilta meni niin perustavanlaatuisesti pilalle, että hän kommentoi tapahtunutta yli puolen vuoden viiveellä. Niinpä niin, Thom, niinpä niin. Oli Thom Yorken hieman sekavasta ja osittain tekopyhästä lausunnosta mitä mieltä tahansa, loppukaneetti on helppo allekirjoittaa: toivo siitä, että kärsimys ja kuolema loppuisivat, ihmisyys ja arvokkuus palaisivat. Enää oli jäljellä encoren viimeinen kappale, ”for a minute there, I lost myself, I lost mysse-e-e-e-eeäälf”. Näihin ja moniin muihin kysymyksiin minulla ei ole vastausta. Oman lausuntonsa mukaan passiiviset kuukaudet olivat hänen yrityksensä osoittaa kunnioitusta kärsiville ja vainajille. Taiteilijat kommentoivat taiteellaan ympäröivää yhteiskuntaa ja maailmaa jossa elämme. Osallistumattomuus someperformansseihin tulkitaan usein – muissakin kuin Yorken tapauksessa – hiljaiseksi hyväksynnäksi ”väärälle puolelle”. Jotkut suoremmin, toiset monimutkaisemmin tai esoteerisemmin. Yorkella on vinha perä siinä, että nykymaailmassa taiteilijat ovat kohtuuttomien ja koomistenkin odotusten kohteina. JUKKA HÄTINEN Soundi-kolumnisti PONP KU VA : AL EX LA KE 12. Kitara laukkuun ja hotellia kohti. Mutta mitä näillä jakonappulan painamisen verran vaivaa vaativilla kampanjoilla on lopulta saavutettu
ROULETTE – Go! Roulette is back, delivering another AOR/Melodic Rock milestone with their highly anticipated full-length album, ”GO!” Featuring 10 new songs, this release follows the critically acclaimed ”Now!” and continues the band’s remarkable musical evolution. SIGNERI – Signeri Emerging from the shadowed forests of Dalarna, Sweden, Signeri-a four-piece band with an insatiable thirst for the dark arts and the occult, brings forth their self-titled debut album, a mesmerizing journey into the depths of enchantment and darkness. Let’s metal ‘n’ roll! CRYPTOPSY – An Insatiable Violence A person spends all day building a machine, that will torture them all through the night. nessed to an elegant apex by long-time producer Ed Turner. 1 is a cosmic odyssey of fuzz-drenched stoner metal. WYTCH HAZEL – V: Lamentations Lancastrian rock apostles Wytch Hazel have been building their citadel since 2011. Along the way, you’’ll encounter a musical landscape where the spirit of bands like The Faces, Dead Boys, Fred Cole, and Bikini Kill lives on, while a rebellious Debbie Harry gives a de. It’s a testament to their ability to evolve while staying true to their roots. Since then, the quartet has continually underscored and bolstered a signature sound rooted in heroic days of yore but . It grooves, it thumps, and there is subject matter in each song that everyone can relate to. ned the band’s Hall of Fame discography. Presented in two volumes, the Astral Voyager is the strongest realization of Kal-Ell’s signature sonic approach to date. An Insatiable Violence mirrors our toxic relationship with social media, but while eerily prescient, the album is in. A they like it. KAL-EL – Astral Voyager Vol.1 Astral Voyager Vol. PONP A-Z – A2Z² The sextet’s second album, ”A2Z²” offers ten newly written melodic hard rock songs. “Roar Like Thunder” is rocking from beginning to end. uenced by the many mutations that have de. BOMBUS – Your Blood Your Blood is an album where Bombus successfully melds their past heaviness with a new, melodic edge. SPIDERS – Sharp Objects As with their previous releases, Spiders sound is deeply rooted in classic rock ‘n’ roll. The band consists of well-known names such as Mark Zonder, Nick Van Dyk, Ray Alder, Philip Bynoe, Simone Mularoni and keyboard player Jimmy Waldo. BUCKCHERRY – Roar Like Thunder The two-time GRAMMY-nominated band have created an album that’s bursting at the seams with lightning-hot rock’n’roll. ant nod to the present. INDEPENDENT MUSIC FOR INDEPENDENT PEOPLE WWW.SOUNDPOLLUTION.NET
Kaikilla bändin jäsenillä oli jo kokemusta musiikin parista. – Ihmiset puhuvat ainoastaan ”proggiksista” ja ehdottavat jotain yhteistyötä. Tulevaisuuden haaveista kysyttäessä kaksikko toivoo menon jatkuvan samaan tyyliin. Kokopitkä tulee ulos ensi vuoden puolella, Lehtiniittu paljastaa. Kukkatalo on jo saavuttanut oman fanikunnan, joka seuraa myös pidempien matkojen päässä soitettaville keikoille. ”Olemme alkaneet astua tahallaan toistemme reviireille” MUISTA MYÖS JOKA TOINEN VIIKKO JULKAISTAVAT DEMOARVIOT: WWW.SOUNDI.FI/DEMOEFEKTI Tulevaisuuden tekijöitä. Hänellä oli vuokrattuna bänditila, joka ei ollut missään käytössä. – Olen kuunnellut biisien nuotteja tai sointukiertoja ja miettinyt, miten ne kuulostaisi paremmilta, ottanut ideasta kopin. Aluksi Kukkatalo teki biisejä niin, että Laune ja Lehtiniittu sävelsivät ja toivat kappaleita bänditilaan, jossa Sundell soitti niihin rummut. Yhtye julkaisi omakustanteisen debyyttialbuminsa Kaapelin kesällä 2023. Hän saa biisintekoonsa inspiraatiota muiden artistien kappaleista. Tämän jälkeen Jutila ja Ajo ryhtyivät tekstittämään. 14. Laulajat Jutila ja Ajo vaikuttavat muissakin yhtyeissä, ensin mainittu Good Boysissa ja jälkimmäinen Jänöklubissa. Sinne oli tullut Savonlinnasta, yhden keikan jäljiltä, kymmenen ihmistä katsomaan meitä, Lehtiniittu kummastelee. Kukkatalo ei ollut edes miettinyt levytyssopimusta, kun sellaista jo tarjottiin bändin omia suosikkiartisteja edustavalta taholta. Toukokuun lopulla yhtye julkaisi Skene-nimisen biisin, joka syntyi ärtymyksestä musiikkipiirien bileissä käytyihin pintapuolisiin keskusteluihin. – Muutama kuukausi sitten olimme Lahdessa. Parhaillaan valmisteilla on toinen levy, jonka työstöön on lähdetty uudella tavalla. – Christian oli kuunnellut Amy Winehousea ja ehdotti, että oltaisiin Viinitalo. Kappaleen tuotannosta vastasi Lauri Eloranta, joka tuottaa myös työn alla olevan albumin. Se johti ensimmäisiin treeneihin, Lehtiniittu muistelee. Kukkatalon oli tarkoitus tehdä Elorannan kanssa kuuden biisin ep, kunnes levy-yhtiö Lördag otti Ei mitään viininmaistelijoita yhteyttä ja tarjosi levytyssopimusta. Kyseisissä harjoituksissa keksittiin myös bändin nimi. – Olemme alkaneet astua tahallaan toistemme reviireille. Tiedän, että heidän kanssaan on tavattu musiikin merkeissä, mutta kyllähän elämämme sisältävät muutakin, Lehtiniittu parahtaa. Lehtiniittu ei osaa nimetä tiettyä säveltämiseen inspiroivaa asiaa. – Heidän artistikattauksessaan on isoja nimiä. – Yleensä otan kitaran käteen, soittelen vähän ja kuuntelen miltä kuulostaa. Mieleen juolahti lukioaikaisen ystävän Christian Ajon kanssa käyty keskustelu indierockbändin perustamisesta. – Päätettiinkin tehdä lisää biisejä. Jos esimerkiksi mulle, Atelle tai Samulle tulee idea laulumelodiasta, se tuodaan treeneissä esiin, ja toimivat ideat päätyvät sitten lopullisiin juttuihin, Laune kertoo. Kehossa alkoi vallita tunne, että olisi pakko saada jotain tekemistä. Hän kuuntelee paljon eri genrejen musiikkia, mikä kanavoituu omaan tekemiseen. – Ei oltu mietitty mitään levydiilejä, ja sitten kun tuollainen lafka laittoi viestiä, tuli hyvä mieli, Laune naurahtaa. Todella häröä, että mekin ollaan siinä listassa, Lehtiniittu äimistelee. TARKKAILULUOKKA > > TEKSTI EMILIA AHO R äppiä, indierockia ja funkia yhdistelevän Kukkatalon svengaavasta tuotannosta ei heti uskoisi, että bändi on rakentunut tylsyyden ja eristäytymisen aikaansaannoksena. Totesin, että ei me oikein olla mitään viininmaistelijoita. Kaikki alkoi koronapandemiasta, jonka mittaan yhtyeen toinen kitaristi-basisti Atte Lehtiniittu vietti paljon aikaa yksin kotona. Levytyssopimus tuntuu vieläkin uskomattomalta. – Unelma on, että tuo lojaali fanikunta pysyy ikuisesti, Lehtiniittu toteaa. Sitten meistä tuli Kukkatalo. – Uskalsin soittaa hänelle, ja sen kautta saatiin myös rumpalimme Samu Sundell mukaan. Seuraavaksi mukaan tulivat laulaja Kosmo Jutila ja basisti Luka Laune
Ei mitään viininmaistelijoita KUOPIOROCK.FI TURMION KÄTILÖT FEAT. KUOPION KAUPUNGINORKESTERI APULANTA / HALOO HELSINKI! / THE HELLACOPTERS D-A-D / FLOOR JANSEN ANSSI KELA / ATOMIROTTA / BATTLE BEAST CEMETERY SKYLINE / DEATHCHAIN / DEMOLITION 23 EPPU NORMAALI / ISMO ALANKO / KAIJA KOO TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS / LÄHIÖBOTOX MARISKA / MAUSTETYTÖT / MARKO HIETALA / STAM1NA / THE 69 EYES + LUKUISAT MUUT!
Synnyit Kajaanissa heinäkuussa 1953. – Kun 60-luku alkoi vieriä, opettelin italialaisen Robertino Loretin biisejä. Mitä kappaleita tulkitsit pikkupoikana. Erään kerran olin jo saanut liksan ja aloittamassa, kun äitini ilmestyi paikalle. Haastattelua seuranneena iltana ilmeikäs nyky-Piirpauke (Kukon lisäksi kitaristi Matti Salo, basisti Ari Hossi ja rumpali Ilmari Heikinheimo) esiintyy Suistoklubin uumenissa, ja pitkä setti todistaa klassikkobändin olevan edelleen väkevässä iskussa. Hän ei pitänyt bisneksistäni, joten seuraavaksi suuri taiteilija palautettiin roskalaatikon päältä maanpinnalle ja vietiin kotiin korvasta kiskoen! Eikö ollut niin, että sukunne oli hyvin musikaalinen. Suuntaamme eläinrakkaan Sakari Kukon ja hänen koiransa kanssa läheiseen kahvilaan. Kun hän sitten lauloi olkkarissa Elvistä tukka hulmuten, se oli ihan mieletöntä. Minulle on kerrottu myöhemmin, että olin laulanut koko porukalle. K evätaurinko hellii Hämeenlinnan keskustaa. Ensin maksu, sitten laulu. – Meillä oli kesämökki järven rannalla. Tänä vuonna Kukko juhlii Piirpauke-yhtyeensä viittä vuosikymmentä keikkojen ja uuden musiikin voimin. Siellä touhuttiin kaikenlaista, ja pari kertaa meinasin hukkuakin. Aikomuksenamme on pureutua ennakkoluuloista vapaan muusikon vaiherikkaan uran käänteisiin. Ennen kuin lukuisat muutkin instrumentit alkoivat viedä mennessään, juttusi oli laulaminen. Ei liene yllättävää, että aloin soittaa sitä itsekin. Paikka myytiin, kun olin vielä ihan pieni, mikä tuntui hirveältä. – Kyllä, pitkältä ajalta. Lauloin O Sole Mioa ja muita paikallisen kioskin kulmalla ja pyysin esiintymisestä palkkion. – Opettajalla oli myös piano, joka löysi paikan meidän olohuoneesta. – Esiinnyin livenä ensimmäisen kerran viisivuotiaana. Tämän opettajan veli taas oli käynyt Amerikassa asti ja tutustunut siellä Elviksen musiikkiin. Jean Sibeliuksen syntymäkoti – säveltäjäneroon palataan myöhemmin – löytyy parin kivenheiton päästä, mutta sen ovet eivät ole tänään auki. Äidin puolelta olen kaukaista sukua muun ”PARHAIMMILLAAN MUSIIKISSA ON KYSE SIITÄ, ETTÄ KUN SOITETAAN, KAIKKI MUU UNOHTUU” Kahdeksalla eri vuosikymmenellä musisoineen Sakari Kukon kulttuurillinen avarakatseisuus ja ennakkoluulottomuus on omaa luokkaansa. Soundin ohella voisimme tehdä juttua vaikkapa matkailulehteen, sillä nykyään Kuhmossa asuva Kukko teki jo 1970-luvun alkupuolella opintoreissuja maailman ääriin. Millaisia ovat varhaisimmat muistikuvasi. Niistä ajoista on vierähtänyt viisikymmentä vuotta, ja yhtä kauan on kulunut maailmanmusiikin pioneerin Piirpauken perustamisesta. 16. Kajaanin lähistöllä sijainneella kylällä työskennellyt opettaja asui perheemme alivuokralaisena ja toi oppilaansa erään kerran meille. SOUNDI-HAASTATTELU > > TEKSTI TIMO ISOAHO Sakari Kukko: Kysymyksiä ja vastauksia
KU VA : TIM O ISO AH O 17
– Kun vaikkapa koulun bileissä soitettiin kovaäänistä rockia, se oli parasta. Matkustin junilla ja busseilla muun muassa Neuvostoliiton, Iranin ja Afganistanin kautta Intiaan. Pian olin vakkarijäsen seitsemässä eri kokoonpanossa. Muutit Helsinkiin vuonna 1972. – Juuri kun putkahdin maailmaan, Elvis meni ison veden takana studioon ja rock’n’roll sai alkunsa. – Kuulin Soulsetiä, joka oli Martti ”Edward” Vesalan ja Seppo ”Paroni” Paakkunaisen vuonna 1968 perustama yhtye, ja innostuin soulista. muassa Jukka Toloselle ja Sibeliukselle. Kerran soitettiin Mangalin kotona ja paikalle tuli suunnilleen koko korttelin väki. 18. Heidän keikkansa aikana tajusin, että Euroopan eri kolkista löytyy mielenkiintoista musiikkia. Tolosen kanssa olen serkku kolmen polven takaa. Esiinnyttiin myös loppugaalassa, jossa törmäsin mielettömän hyvään romanialaiseen kansanmusiikkiyhtyeeseen. Tukholmassa oli varsinaisen viisutapahtuman lisäksi vaihtoehtofestivaali, jonne Ensisäveliä pianosta joskus 1950-luvulla. Häntä pidettiin silloin Helsingin Jimi Hendrixinä. Amerikasta taas tuli esimerkiksi Bob Dylanin kaltaisia artisteja. Asuin kolmannessa kerroksessa ja kaveri kuudennessa – ja hän todellakin kuuli, mitä biisejä treenasin. Siitä alkoi ketjureaktio, ja kohta minua kysyttiin sinne tänne. Toki kitaristeja oli jo pilvin pimein muutenkin. Se muuten täyttää tänä vuonna sata, aivan kuten isänikin. Silloin tuli vahva fiilis, että tää on se juttu, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Hänen veljensä Tauno soitti Dallapé-orkesterissa. Yksi niistä oli Tapiola Big Band, jonka kanssa kävit esiintymässä Kööpenhaminassa vuonna 1974. Mitkä artistit iskivät Kajaanissa kovimmin. Kaikista maailman ihmisistä mukaan lähti Ior Bock, ja reissu kesti kaksi ja puoli kuukautta. Osallistuttiin jazzsarjaan ja voitettiin koko homma. Vanhalla törmäsin muun muassa kitaristi Jukka Hauruun, joka pyysi minut debyyttialbumilleen. – Vanhalla järjestettiin jazztapahtumia, ja minua pyydettiin kasaamaan yhtä iltamaa varten uusi kokoonpano. – Kun tulin teini-ikään, aikoinaan pölyttymään jäänyt viulu vaihtui sähkökitaraan. Mutta ennen kuin kukaan seuraa esimerkkiäni, kehotan miettimään kahdesti, sillä tie ei tule olemaan tasainen. – Abba oli voittanut Euroviisut ja Ruotsi järjesti kilpailun vuonna 1975. KUVAT: SAKARI KUKON ARKISTO Liedlaulaja Kukko vuonna 1965. Hasse tuumasi, että Vanhalla ylioppilastalolla on illalla keikka, ota pillit mukaan ja tule soittamaan. Kohta joidenkin poikien tukka saattoi kasvaa korvien päälle, mikä oli täysin ennenkuulumatonta. Jimi Hendrix, Cream ja kumppanit olivat kovia juttuja. Sen johdosta minä ja etnisestä musiikista niin ikään intoillut basisti Antti Hytti alettiin soittaa Hassen ja rumpali Jukka Wasaman kanssa. 16-vuotiaana sait suuren oivalluksen: minusta tulee ammattimuusikko. – Geeneissäni oli varmasti musikaalisuutta, mutta ajattelen, että niin on lähtökohtaisesti kaikilla – enemmän tai vähemmän. Kukko?Wallikvartetti esiintyi ensimmäisen kerran syyskuussa 1974. Musiikilliset palikkamme olivat vähän uudessa järjestyksessä, ja kuulijat tuntuivat havaitsevan, että tässä bändissä on jotain jännittävää. – Kiireistä... Siinä se kuunteli soittoa muiden kanssa. Mielestäni muusikkous sopii lähinnä sellaiselle, joka ei pysty kuvittelemaan mitään muuta ammattia. Sinut tunnetaan erityisesti saksofonistina. Ja yksi hiiri. Siellä tuli fiilis, että minun pitää päästä kauemmas itään. Eurooppa ei kuitenkaan riittänyt. – Kutsuin tekemiäni reissuja opintomatkoiksi, ja sellaisia ne toden totta olivat. Isäni oli auttamassa muuttopuuhissa ja törmättiin Kampissa Hasse Walliin. Ajoitus oli osuva, sillä olin näihin aikoihin vähän turhautunut siihen, että kaikki yrittivät matkia amerikkalaisia muusikoita. Millainen oli ensimmäinen reissusi Intiaan. Halusin tehdä samantyylistä musiikkia ja aloin etsiä saksofonistia. Miten aloit soittaa fonia. Piirpauke sai alkunsa samoihin aikoihin. Popkulttuuri kehittyi nopealla tahdilla, ja esimerkiksi proge ja raskaampi ilmaisu alkoivat nousta pinnalle. – Tanskassa järjestettiin People to People -festivaali. Kun sellaista ei löytynyt, arvelin fonin soittamisen taittuvan itseltänikin, koska huilu oli jo ennestään tuttu soitin. Se oli huimaa aikaa. Miten bändi syntyi. Mitä muistat reissusta. Piirpauke on vasta puolimatkassa. Jutut alkoivat loksahtaa paikoilleen saman tien. Millaista aikaa se oli. Jos ajatellaan popja rockmusiikin kehitystä, synnyit oivalliseen aikaan. – Isäni Pauli Kukko taas lauloi esimerkiksi liedejä, johti kuoroja ja toimi musiikinopettajana. Kun ihmisen sisällä uinuva musikaalisuus herätetään, pian saatetaan sanoa, että onpa se lahjakas. Intiassa kävin Mangal Sain -gurun vetämillä soittotunneilla ja tutustuin ikivanhaan sikäläiseen musiikkiin. Olin käynyt Kööpenhaminan-kokemuksen innoittamana Istanbulissa. – Elettiin edelleen vuotta 1974. Miten päädyt tuohon ajatukseen. Kun olin noin kymmenvuotias, Englannista alkoi kuulua kummia Beatlesin ja Rolling Stonesin muodossa
Konsertti käynnistyi muun muassa lainakamoista johtuen epävireisesti, mutta pian homma alkoi rullata ja lopulta yleisö diggasi ihan mielettömästi. Piirpauken kitaristiksi myöhemmin tullut Juha Björninen pahoitteli erään konsertin jälkeen soittamaansa väärää ääntä. Myös majapaikat olivat joskus todella rähjäisiä – kun taas toisinaan asuin sviitissä... Siellä vaihdettiin bändin nimeksi Piirpauke, joka muuten tarkoittaa mekkalaa. Mitä ajattelet tästä. Mitä tapahtui. meidät pyydettiin soittamaan. Etiopiassa ollessani soitin nimittäin paikallisten kanssa hotellien baareissa, ja yöpaikka saattoi olla vähän parempaa sorttia. Eikä muuten näy pahemmin edelleenkään, mikä on vähintäänkin hämmentävää. Että ”sori Sakke, mokasin sen jutun”. Joskus oli puukkokin kaulalla, mutta tilanteista selvittiin puhumalla. Tekihän esimerkiksi Mozart Turkkilaisen marssin jo 1700-luvulla! – Piirpauken pioneerityö liittyi vahvasti siihen, että olin äärimmäisen kiinnostunut tutustumaan eri maiden musiikillisiin erityispiirteisiin. Levystä tuli myyntimenestys Konevitsan kirkonkellot -kappaleen johdattamana. Ensin noustiin isoon suosioon Suomessa ja sitten Keski-Euroopassa. Lopulta kulkue päätyi omakotitalon pihamaalle, jossa hurmoksellinen meininki alkoi saada jo vähän makaabereja ulottuvuuksia – siellä muun muassa katkottiin kanojen kauloja. Hasse on myöhemmin todennut olleensa jonkinlaisessa transsissa sooloa purkittaessaan, mikä on helppo uskoa. Kun soitettiin Konevitsaa livenä ennen levytystä, ihmiset tuntuivat vaikuttuvan. – Sen merkitys oli selvinnyt jo aiemmin. – Jos puhutaan erityisesti livetilanteesta, pienet virheet saattavat jopa riemastuttaa. Matkalla huomasin musisoivan ja tanssivan kulkueen, joten hyppäsin taksista ja liityin porukkaan. – Ensimmäisellä kerralla otin pelkän menolipun Keniaan. – Vuonna 1979 lähdin Senegaliin ja liityin juuri perustettuun Étoile de Dakar -yhtyeeseen. Kajaanin Hendrix revittelee vuonna 1967. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli jokin feministinen salaseura ja virkavallan huoli oli ihan aiheellinen! Samoihin aikoihin Piirpauken suosio Manner-Euroopassa alkoi nousta kohisten. Myöhemmin kesällä esiinnyttiin Pori Jazzeilla, minkä jälkeen Atte Blom kiinnitti meidät Love Recordsille. Soitettiin toiseksi viimeisenä, ja meidän jälkeen esiintynyt sen ajan huippunimi Jack DeJohnette’s Special Edition ei meinannut päästä lauteille ollenkaan, kun porukka taputti ”Ylipäänsä voi kysyä, mikä on maailmanmusiikkia. Parhaimmillaan musiikissa on kyse siitä, että kun soitetaan, kaikki muu unohtuu. Liedlaulaja Kukko vuonna 1965. – Pistäisin keksimisen lainausmerkkeihin, mutta toki Piirpauke oli yksi ensimmäisistä länsimaisista bändeistä, joiden musiikissa kuului vaikutteita eri puolilta maailmaa. Samalla kylkeen liimautui lähes alaston leidioletettu ja kutsui minut tanssimaan. Muun muassa jazzia, progea ja folkia sulavasti yhdistelevä debyyttialbumi Piirpauke ilmestyi loppuvuodesta 1975. Toki ylipäänsä voi kysyä, mikä on maailmanmusiikkia. Yhtäkkiä paikalle saapui virkavallan edustajia, jotka käskivät minun poistua, sillä kanojen ohella Kukkokin oli kuulemma hengenvaarassa. – Samalla reissulla lähdin käymään Sierra Leonessa. Tämä tunnettuus oli varmasti yksi syy siihen, että meitä alettiin pitää maailmanmusiikin pioneerina. Pankkien välinen rahaliikenne ei silloin oikein toiminut, ja välillä näin nälkää, kun ei ollut rahaa. Tekihän esimerkiksi Mozart Turkkilaisen marssin jo 1700-luvulla!” Neuvostoliitossa 1970-luvun lopussa. Kun menin 70-luvulla ihmettelemään Afrikkaan ja moniin muihin paikkoihin, siellä ei todellakaan näkynyt muita länsimaisia muusikoita. Studioversio onnistui hyvin ja Hassen kitarasoolo on legendaarinen. Toisinaan esiinnyttiin sellaisissa mestoissa, ettei minulla olisi ollut niihin turistina mitään asiaa. Piirpauken on sanottu keksineen maailmanmusiikin jo 1970-luvulla. Ryhmässä vaikutti myöhemmin isoksi tähdeksi noussut Youssou N´Dour. 19. – Esiinnyimme saksalaisella festivaalilla kesällä 1979. Maahan saavuttuani tiedustelin, missä voisin kuulla paikallista musaa, ja sain osoitteen. Naurahdin Juhalle, että kiitoksia hyvästä keikasta ja erityisesti siitä virheestä. Millaisia muistoja sinulla on varhaisista Afrikan-reissuistasi. Afrikkalaisten kanssa soittaminen oli mielenkiintoista, sillä heillä ei ollut länsimaista musiikillista koulutusta, vaan he etsivät oman paikkansa sävelten joukosta vaistonvaraisesti. Aistitteko jo studiossa, että Konevitsassa on jotain erityistä
Erään kerran soitimme televisiossa, ja käsikirjoitukseen kuului, että bändin muusikot esittävät kokaiinidiilereitä. Piirpauken musa kuulosti saksalaisissa korvissa varmasti erilaiselta ja tuoreelta. Senegalissa 1981. Ihan hyvä saavutus teokselta, joka sisältää jazzhenkisiä sovituksia virsistä. Kun pysähdyttiin huoltoasemalle, ihmisten katseet saattoivat olla hyvinkin halveksuvia. Piirpauken kokoonpanoon oli tullut tummia ihmisiä, ja saksalainen ilmapiiri ei ollut kovin suvaitseva. – Ensinnäkin Piirpauke toimi tuolloinkin kausiluonteisesti – levytys silloin ja kiertue tuolloin – eli pystyin olemaan pitkiä aikoja muualla. Muutit takaisin Suomeen 1990-luvun alkupuolella. Miksi. – Hääpäivämme oli varsin ikimuistoinen, olin nimittäin kalastamassa Kuusamossa. Rundattiin Euroopassa neljäntoista vuoden ajan – paljon pidempään kuin monet samantyyliset bändit. Levyllä vaikuttaa kolme maineikasta senegalilaismuusikkoa [Ismaila Sané, Badu N’djay ja Malang Cissokho], espanjatar [Cinta Hermo] ja allekirjoittanut. Järvet ja joet ovat ihan eri juttuja. Anopilleni tuttu lakimies ehdotti, että hän voisi toimia häissä sijaisenani. Piirpauken ohella olet julkaissut soololevyjä. Palasin työvelvollisuuksien takia Suomeen, mutta pahaksi onneksi naimisiinmenoa varten hankkimani paperit olivat vanhentumassa. Puhallamme hyvin yhteen hiileen. Mutta eipä sillä, pidän kaikista muistakin Piirpaukelevyistä. Mikä oli suurin syy paluuseen. Kysymys voi olla vaikea, mutta onko jokin bändin levytyksistä – debyytin ohella – erityisen lähellä sydäntäsi. – Minullekin kävi niin, että kun asuin pitkään muualla, aloin arvostaa Suomea yhä enemmän. B. – Kaikella on aikansa. Piirpauke on julkaissut parikymmentä studioalbumia. – Koti-ikävä. – Myös rasismi vaikutti keikkailun vähenemiseen. Niin kävi. – Vuonna 1991 julkaistu Tuku tuku on erityistapaus. Enkä toisaalta koskaan täysin kotiutunut muualle, vaan koin itseni aina vieraaksi. Talvisen Helsingin loska ei toki napannut minuakaan. Sen lavalla on nähty myös Nirvanan, B. Minulla oli kolumbialainen vaimo ja vietin paljon aikaa Bogotássa. Esimerkiksi yli tuhat ihmistä vetävä Hampurin Fabrik-klubi tuli tutuksi. Välkkyvän Piirpauke Kaivopuistossa 1970-luvun puolivälissä. Virret – Spirituals from the North -albumi ilmestyi vuosituhannen alussa ja siitä tuli iso menestys. Toki meidän musisointimmekin kiinnosti, mutta bändin rumpalin kokkeli kiinnosti vielä enemmän. Soitin tietenkin myös paikallisten muusikoiden kanssa. Kyllähän linnut lauloivat Kanariallakin, mutta eivät ne laulaneet oikein. Katsoin kuusamolaisen järven selällä kelloa ja totesin meneväni parhaillaan naimisiin Kolumbiassa! – Kun myöhemmin mietimme yhteistä asuinpaikkaa, päädyimme Teneriffalle, sillä Suomen ilmasto ja yleinen ilmapiiri eivät miellyttäneet rouvaa. Soitin usein eräässä jazzklubissa, joka oli aina tupaten täynnä. Meidän oli määrä mennä naimisiin Bogotássa, mutta siviilivihkimisen päivämäärä muuttui. Samoihin aikoihin Piirpauke lopetti isojen Euroopan-kiertueiden tekemisen. 1980-luvulla sinua ei juuri nähty Suomessa, sillä asuit Kolumbiassa ja Kanariansaarilla. valtameren kanssakaan en päässyt koskaan sinuiksi. Konserttialbumi Metamorphosis Live 1977–1995 puolestaan esittelee yhtyeen ensimmäistä kahtakymmentä vuotta ansiokkaasti. KUVAT: SAKARI KUKON ARKISTO. Ehkä joku vähän suurempi voima on vienyt eteenpäin kaikenlaisten tyrskyjen läpi.” meidät lavalle encore toisensa jälkeen. Kerrohan hieman näistä ajoista. Kingin ja Miles Davisin kaltaisia artisteja. Suoriuduin roolista ihan hyvin, mutta muulle bändille homma oli vielä helpompaa, sillä he olivat oikeastikin diilereitä. ”Piirpauken 50-vuotinen ura tuntuu ihan uskomattomalta
Millaista oli tehdä yhteistyötä Kingston Wallin kanssa. Kuhmontaloni pihalla on välillä karhun ja muiden isojen kavereiden jälkiä, mikä ilahduttaa minua suuresti. Lordi liikuskeli backstagellä täydessä varustuksessa. – Amorphisin kundit diggasivat Piirpaukesta ja Kingston Wallista. Jos minulta kysytään, esimerkiksi Sibeliuksen samoihin aikoihin säveltämä musiikki on vähintään yhtä tasokasta. Eikä loppua näy. Uskonnoista puheen ollen niistä löytyy paljon hyvää, mutta fundamentaalisuus ärsyttää. Kun uudelle vuosituhannelle saavuttaessa oli tullut mainetta ja kunniaa, piti varmistaa taivaspaikka... Bändi pyysi minut Tuonelaja Am Universum -albumeilleen vuosituhannen vaihteen tienoilla. Ehkä joku vähän suurempi voima on vienyt eteenpäin kaikenlaisten tyrskyjen läpi. – Jäi vaivaamaan, että Pete oli yrittänyt tavoitella minua vain muutamia päiviä ennen lopullista ratkaisuaan. En koe olevani edes ihmisenä viisikymppinen! Eli kyllähän 50-vuotinen ura tuntuu ihan uskomattomalta. En ollut. Minulla on parinkymmenen biisin verran uutta musaa sinfoniaorkesterille, ja hommaa pitäisi saada eteenpäin. Mietin, että näinhän tämän pitääkin mennä: Amorphis, Andy ja Katri kuvioissa samana päivänä! – Vuonna 2013 lähdin Amorphisin mukana esiintymään Wackeniin. Vähän myöhemmin vilkaisin sähköposteja, ja siellä oli viesti Katri Helenalta. Musiikkipuoli on jo lähes valmiina, ja Karri ”Paleface” Miettinen on luvannut tehdä libreton! 10. Piirpauke juhlii parhaillaan viiden vuosikymmenen mittaista taivalta. Hän ei valitettavasti saanut minua kiinni, enkä saa koskaan tietää, mitä asiaa hänellä olisi ollut. Virret on käsittääkseni 2000-luvun myydyin instrumentaalinen jazzlevy Suomessa. Lumo sisältää versioita ja sovituksia muun muassa Sibeliuksen ja Toivo Kuulan teoksista – se on siis suuri kunnianosoitus mahtavalle ”The Great Finnish Songbookille”! – Jos katson kauemmaksi tulevaisuuteen, suunnitelmissa on tehdä ”pateettista ja fantastista sinfonista musiikkia”. Muistan, kun oltiin studiossa Iso-Roballa, ja Andy McCoy tuli tervehtimään. toukokuuta Kahvila Villa Marenki, Hämeenlinna KUVA: TIMO ISOAHO Amorphisin mukana Wackenissa 2013.. Sanotaan vaikka niin, että kun aloin soittaa nuorena rockia, sen taustalla oli tietty agenda. Millaista materiaalia on luvassa. Mitä se tuo mieleesi. – Epätodelliselta... Kuluvan vuoden aikana Piirpaukea nähdään lavoilla, ja tuloillaan on myös uusi studioalbumi Lumo. – Albumin julkaisun aikoihin ihmiset tuntuivat pohtivan, olenko tullut uskoon. – Ensimmäisenä tulevat mieleen rasismi ja petoviha. Teit yhteistyötä myös Amorphisin kanssa. Itse olin pukeutunut hyvin kevyesti, mutta hiki virtasi silti valtoimenaan. Me ei juurikaan treenattu ennen nauhoituksia vaan päätettiin, että annetaan hengen kuljettaa meitä studiossa. Palataan musiikin äärelle. Siellä oli hirveä helle, ja katsoin ihmeissäni, kun Mr. Ovat vaan vähän liian arkoja! – Arvostan luontoa päivä päivältä enemmän. – Muistan elävästi, kun Hasse esitteli minut pikkuvelipuolelleen Petri Wallille. Hyvinhän se kuljetti. Toinen mittava idea koskee Mamu & Persu -työnimellä kulkevaa oopperaa. Miltä se tuntuu. – Minua on ärsyttänyt se, että suomalaiset jazzmuusikot pitävät maineikasta The Great American Songbook -kaanonia ”pyhänä raamattunaan”. Kaiken muun ohella olet vieraillut monien artistien levyillä ja keikoilla. Jopa kalastuksesta on tullut vähän vaikeaa, kun en haluaisi vahingoittaa kaloja. Kuumuus johti siihen, että Motörheadin Lemmy vietiin festareilta sairaalaan lämpöhalvauksen tai jonkin vastaavan takia. Mikä sinua ärsyttää nyky-Suomessa. Olin soittanut hieman Kingston Wall -tyylistä musaa jo teini-ikäisenä, ja senkin vuoksi Peten, Jyllin Jukan ja Kuoppamäen Samin kanssa työskentely oli aivan mahtavaa. – Kieltämättä
”Katakombit tuntuivat musertavan paljon tärkeämmiltä, isommilta ja merkityksellisemmiltä kuin me. Minulla on taipumusta romantisoida tällaisia asioita, mutta se tunne oli todella syvä.” 22
Koko homma oli kuin yrittäisi tarttua savuun. Pariisilaiset varjelevat kaupunkinsa kulttuurihistoriaa kuin henkiriepuaan. Laadukas ja pitkäikäinen ohjelma lopetettiin vuonna 2018. Saunier on QOTSA-fani ja otti suorastaan kunnia-asiakseen hoitaa yhtyeelle tarvittavat kontaktit keikan järjestämistä varten. – Kyllä minä sitä aika monta kertaa matkan varrella epäilin. Lopputuloksena on akkuvirralla taltioitu, erittäin riisuttu ja leimallisesti hyvin ranskalainen filmi. Keski-Eurooppa vilisee ossuaareja eli maanalaisia luuhuoneita, mutta Ranskan pääkaupungin katakombeissa makaavat miljoonien ihmisten luut. Tietenkin me halusimmekin sitä, mutta myös velvollisuudentunne alkoi kasvaa. – Tästä typerästä ja itsekkäästä ajatuksesta se lähti. Lopputulos, Queens of the Stone Age: Alive in the Catacombs, on hiukan alle puolituntinen vaikuttava konserttielokuva. Epävirallisiakin reittejä on, ja Pariisin viranomaisilla on ollut tekemistä kutsumattomien vieraiden poissa pitämisessä. Vain me kaksi yhden päivän ajan… Homme kertoi ideasta Stéphane Saunierille, joka tuotti Ranskan Canal+-kanavalle Album de la Semaine -musiikkiohjelmaa. Ainakin meille se on jotain ihan uutta. Bändin ja tuonpuoleisen yleisön näkökulmasta olennainen tapahtui viime heinäkuussa, mutta vasta konserttielokuva tuo keikan elävän yleisön eteen. Mitä rocktähdelle tulee mieleen ensimmäisenä, kun hän joutuu jonottamaan. – Tietenkin se, miten päästä jonon ohi! Sehän on todellinen rock’n’rollklisee, hah hah. Tämä on se paikka, joka ihmisillä tulee aiheesta mieleen ensimmäisenä. Tilanteesta taltioitu konserttielokuva on muodoltaan vähäeleinen mutta tarinaltaan valtava. QOTSAn keikka katakombeissa on käsitteellisesti kiinnostava kokonaisuus. Onko tämä hyvä idea. Niinpä lähdin paikalle suurin odotuksin, mutta sinne olikin yli kolmen tunnin jono. Josh Hommen vastaus tähän oli, että pääosassa ei tule olemaan bändi vaan katakombit. – Meillä oli kiertueella vapaapäivä ja olin lukenut katakombeista vimmaisesti jo pitkään. Virallista reittiä sinne kuljetaan sadankolmenkymmenen rappusen kautta. Mikäli mahdollinen aikaikkuna meni syystä tai toisesta ohi, seuraavasta ei ollut mitään tietoa. Elokuun alussa Helsingissä nähtävä Queens of the Stone Age soitti vuosi sitten muutaman kappaleen Pariisin katakombeissa. – Sehän ei ole albumi tai ep eikä varsinaisesti… En tiedä mikä se on. Kun QOTSAlle kävi mahdolliseksi lähteä pitkään haaveilluille treffeille vainajien kanssa, matkan varrella oli miljoona teknistä haastetta. me tajuta, että jos keikkaan oikeasti tulee tilaisuus, meidän on pakko tehdä se. Miten keikka äänitetään ja valaistaan. TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT ANDREAS NEUMANN U nelmien ja tavoitteiden jahtaamisessa on joskus hyvä muistaa, että elämä on pitkä. Mitä instrumentteja katakombeihin on mahdollista viedä, ja miten mitään voi tehdä ilman sähköä. Katakombien lämpötila on pysyvästi neljätoista astetta ja ilmankosteus vähintään seitsemänkymmentä prosenttia. Sehän on paitsi logistinen ja tekninen painajainen myös muutenkin todella typerä idea – vai onko. Pariisin katakombit ovat valtava tunneliverkosto eurooppalaisen metropolin alla. Queens of the Stone Agen johtaja Joshua Homme vieraili Pariisin katakombeissa parikymmentä vuotta sitten ja sai omalaatuisen idean: mitä jos bändi soittaisi keikan täällä. Miten tällaiseen ympäristöön voi viedä rockbändin. Lyhytelokuva ehkä. Yli kolmensadan kilometrin tunneliverkosto on vaarallinen, hauras ja kulttuurihistoriallisesti mittaamattoman arvokas. Aloin miettiä, millaista olisi soittaa keikka katakombeissa, päästä ikään kuin sokkotreffeille. Tarvitsimme paljon vakuuttelua ja palavereita, ja lisäksi oli tietysti aikataulu. Siinä vähäeleinen yhtye esiintyy elävänä kuudelle miljoonalle kuolleelle. Miten tätä harjoitellaan. Kunnes viimein heinäkuussa 2024 tähdet olivat kohdillaan. – Stéphane teki valtavasti töitä asian eteen ja piti meidät ajan tasalla. Yhtyeestä havisee erittäin nöyrä, harvinaisen vakava omistautuminen asialleen. Aloim23. Kuten kuvitella saattaa, kyseessä ei ollut ihan läpihuutojuttu
Vastasin, etten ymmärrä kysymystä. Romahtaako terveys. Ei ole sinänsä yllätys, että Homme yhtyeineen luotti improvisaation ja inspiraation voimaan. Rakastan sitä! Katakombit ovat jotenkin äärettömän inhimillinen paikka, ja nuo hauraat, suunnittelemattomat hetket ovat uskomattoman kauniita. Ne olivat todella intensiivisiä sekunteja. – Se ympäristö muovasi kappaleita, niistä tuli jotenkin paljaampia. Olin ihan pieni, ja esitys oli yhtä aikaa pelottava ja maaginen. Tuollaisessa paikassa se on ainoa mahdollinen lähestymistapa. Elämäni ensimmäinen musiikkiesitys oli koulun retki Pekka ja susi -musikaaliin. Jokaisesta kappaleesta kuvattiin muutama otto, joista valittiin paras. Rahisevat askeleet, tihkuva vesi, muuttuvat kaiut – kaikki on äänikuvassa läsnä. Minulla on taipumusta romantisoida tällaisia asioita, mutta se tunne oli todella syvä. Katakombit todella ovat pääosassa, eivätkä vain visuaalisesti. Lisäksi soitimme todella hiljaa, sillä mikään muu ei ollut mitenkään mahdollista. QOTSA ei ole tullut muutenkaan tunnetuksi kovin kaavoihin kangistuneena bändinä. Jossain vaiheessa he kysyivät, mitä tehdä kenkien alla rahisevalle hiekalle. Ja tietyt taajuudet, kuten sellon alarekisteri, kuulostivat massiivisilta. Hommen mukaan mahdollisia soitettavia kappaleita oli seitsemän tai kahdeksan. Homme selittää pehmeällä äänellä rakastavansa lujasti esityksen pieniä kauneusvirheitä, koska ne edustavat hänelle ihmisyyttä. Yhtäkkiä olimme paikalla ohjaaja Thomas Rames’n sekä hänen ryhmänsä kanssa ja katakombit ohjasivat meitä. Suostumus heltisi, muttei helpolla. – Tuntui arvokkaalta olla nöyrästi polvillaan ja pyytää katakombeilta lupa saada tehdä tämä. Se tuo mieleen sadut, jotka ovat yhtä aikaa kauniita ja hirvittäviä. Tai oikeastaan seitsemän, koska ensimmäinen biisi on Running Joken ja Paper Macheten medley. – Sitä vain seurasi sokeasti fiilistä ja teki, mikä tuntui oikealta. – Akustinen kitara on hieno soitin, mutta olisi kliseistä ja liian helppoa turvautua siihen. Ristiriita oli aika outo. Teimmekin niin, vaikka pilarin toiselta puolelta oli vaikeaa kuunnella soittoa. Jos katakombien omia soundeja ei lasketa, Hommen suosikki teoksen instrumenttivalikoimasta on Kalopsian aloittava kellopeli. Lopulta mukaan päätyi kuusi. Havaittavaa hapuilua ei esiinny, on vain soljuvaa laulua ja soittoa sekä vangitseva tunnelma. – Heti ensimmäisessä biisissä on hetki, jossa koin pientä fyysistä vaikeutta, ja se kuuluu ja näkyykin. Miten moinen oli mahdollista. Elokuvasta sitä ei voi päätellä, mutta Alive in the Catacombsin teossa oli läsnä vakava huoli Josh Hommen terveydestä. – Se paikka tuntui musertavan paljon tärkeämmältä, isommalta ja merkityksellisemmältä kuin me. Kitara on näissä kappaleissa oikeastaan lähinnä perkussiivinen elementti, joka pitää taimia, ja varsinaisia perkussioita on aika vähän. Homme puhuu Alive in the Catacombsin tekemisestä hyvin romanttiseen ja taiteelliseen sävyyn. – Soittaminen oli hyvin intensiivistä, mutta siinä ei ollut minkäänlaista painetta. Toisaalta Insignificant Other toimittaa Hommen yksinlauluna outron virkaa. En tiennyt mitä odottaa, ja vaikka olisin tiennytkin, lopputulos olisi ollut jotain muuta. Millaiset soundit siellä saadaan. Bändi oli vain sivuseikka. Kappaleet on sovitettu aivan uuteen, hyvin todennäköisesti ainutkertaisen riisuttuun asuun. Bändin viisihenkisen kokoonpanon – Hommen lisäksi Troy Van Leeuwen, Michael Shuman, Dean Fertita ja Jon Theodore – täydensi pariisilainen jousitrio. Tekstit tuntuivat yhtäkkiä hirveän tärkeiltä. Nöyrä lähestymistapa tarkoitti hyväksymistä ja kontrollista luopumista. Ikään kuin tarina kahden vuosikymmenen unelman toteutumisesta ei olisi tarpeeksi, siihen liittyy vielä eräs synkkä kulma. Jousisoittajat ovat aivan maailmanluokan muusikkoja ja löysivät olennaisen saman tien. Se oli suurta luksusta. Homme painottaa jälleen, että katakombien tuli olla koko tuotannon protagonisti. Sähköpianoon vedettiin virta autonakusta, mutta muuten kaikki instrumentit soivat täysin akustisesti. Mitkä biisit soitetaan. Hyväksytään mitä tapahtuu ja jatketaan siitä. Alive in the Catacombsilla kuullaan myös akustista kitaraa, mutta Josh Homme ei missään nimessä halunnut, että teosta määrittelisi sellaisen soundi. Treenasimme hotellihuoneessa parina päivänä yhteensä ehkä viiden tunnin ajan. – Ei oikein voikaan. Välillä kuulin jouset ja välillä pelkän sähköpianon. Asiasta utelu menee vähän yksityisalueelle, eikä Homme halua tilittää, 24. – Improvisaatiossa on sellainen sääntö, että sanotaan ”kyllä, ja”. – Kameramiehet kuvasivat käsivaralla ja joutuivat tietysti liikkumaan koko ajan. Sovimme, että jokaisen oton alussa ja lopussa olemme parikymmentä sekuntia hiljaa paikoillamme. Alive in the Catacombs on konserttitaltiointina laadukas. – Kellopelin soundissa on jotain alitajuista ja unenomaista. Miten tällaista tempausta varten voi harjoitella. Se paikka ohjasi meitä, emmekä me sitä. Lopputuloksessa kaikki vaikuttaa kirkkaalta ja tasapainoiselta. Katakombit ovat siis konserttielokuvan tähti. Homme korostaa, että yhtye teki vain ja ainoastaan sen, minkä katakombit sille sallivat. Hän vaikuttaa itsekin aika pöllämystyneeltä, että projekti on nyt saatu maaliin ja esitellään koko maailmalle. – Samalla sekunnilla, kun laskeuduimme sinne… Emmehän me tienneet, mitä odottaa. Heti alussa kävi ilmi, että voisimme kiertää yhtä isoa pilaria ja tavallaan paljastaa ympäristöä vähä vähältä. Jokainen kappaleista on kokonainen elävä otto, eikä lopputulosta ole paranneltu millään tavalla. Vaikka keikkaa varten oli anottu erilaisia viranomaislupia lukemattomissa palavereissa ja papereissa vuosikausien ajan, kaikkein tärkein lupa pyydettiin vasta paikan päällä
Ymmärrät varmasti, että kyse ei ollut mistään flunssasta. QOTSA esiintyi Roomassa 4.7.2024. Homme pääsi viettämään katakombeissa myös yksinäisen hetken. Katakombit ikään kuin kysyivät minulta, haluanko tehdä tämän vai en, ja minä halusin. Seuraavana päivänä bändin piti esiintyä Venetsiassa, mutta keikka peruttiin, koska Homme joutui sairaalaan. Minulle ja lähipiirilleni on tapahtunut siellä karmeita, mutta myös uskomattoman kauniita asioita. Bändin aiemmatkin ansiot ovat mittavia, mutta tämä on tempaus, jota on vaikea ylittää. On joka tapauksessa yksi kiertue-elämän suurista iloista ja onnista, että kaupunkeihin alkaa muodostua vahva suhde, joka elää ja muuttuu. Oikaisin siihen jossain vaiheessa, ja ohjaaja sanoi heti, että älä liiku mihinkään, aloitamme tästä. Joudun vakuuttelemaan, että palaan kyllä, puhutaan sitten lisää! Queens of the Stone Age on tehnyt historiallisen ainutlaatuisen livetallenteen täysin poikkeuksellisessa paikassa. Katakombit edustavat minulle valintaa, jollaisia haluan tehdä.” 25. – Sain sulkea tietoisen mieleni hetkeksi. – Aina kun lähden, kaupungit ovat ikään kuin vihaisia minulle. Itseään toistava levynteko–kiertue– levynteko-luuppi saattaa alkaa tuntua merkityksettömältä. – Tärkeää on tunne, että otamme jonkin uuden riskin. mikä häntä vaivasi. Lääkärit halusivat pitää minut ensiavussa ja leikata, mikä olisi tarkoittanut, että katakombit olisivat jääneet haaveeksi. Tämä tuo konserttielokuvaan aika tavalla lisäpainoa. Hyppäämme kallionkielekkeeltä ja toivomme parasta. Ajattelin, että siitä voisi saada loppuelämän painajaisen, mutta minulle tuli niin levollinen olo, että nukahdin. Minulle nousi kova kuume. Homme kertoo, että hänellä oli kuvauspäivänä kovia kipuja, mutta taltiointi saatiin kuin ihmeen kaupalla tehtyä. Taustaksi kuitenkin kerrottakoon, että mies on kertonut aiemmin syöpädiagnoosistaan ja -hoidoistaan. Vakava sivujuonne toi keikkaan entistäkin hartaamman tunnelman. Miksi, Josh Homme. Olimme ennen katakombeja kiertueella, ja ongelmat alkoivat Roomassa. Haluan etsiä ja kokeilla jotain epävarmaa, jotain määrittelemätöntä, jotain esoteerista! ”Tärkeää on tunne, että otamme jonkin uuden riskin. Hän suostuu kertaamaan tapahtumien kulun, koska tarina on vaikuttava. Homme jatkaa, että hetki yksin oli hänelle erityisen merkityksellinen. Ja mihin se tie vie. Tiesin, että jotain on pahasti vialla, mutta myös sen, että minun täytyy olla neljän päivän päästä katakombeissa. – Kuvauksia seuraavana päivänä olin lennolla Yhdysvaltoihin, ja alle kolme tuntia laskeutumisesta olin leikkauksessa. Hyppäämme kallionkielekkeeltä ja toivomme parasta. – Hemmetin hyvä kysymys. Hän ikään kuin vajosi yhden henkäyksen ajaksi osaksi katakombeja, vaihtoi puolta tai näkökulmaa. Katakombit edustavat minulle valintaa, jollaisia haluan tehdä. Kuten todettua, Alive in the Catacombs on hyvin ranskalainen teos, ja Homme myöntää olevansa eräänlainen frankofiili. Kuolleet eivät kummitelleet, mutta Homme pääsi kummittelemaan muille. Kun kuvausryhmän ensimmäiset avustajat palasivat tauolta, hän havahtui ja kysyi kellonaikaa. Nyt meistä tuntui, että ehkä meidän ei pitäisi olla siellä ollenkaan. Kyseessä ei ollut suunniteltu juttu, vaan Homme pyrki lepäämään ottojen välillä mahdollisimman paljon. Alive in the Catacombsin alussa Homme makaa selällään alttarikivellä. Kaksikymmenvuotisen unelman toteutuminen – johan siinä on aikamoinen saavutus. Agentti ajoi takaovelle ja sujahdin hänen autoonsa. – Italian-agenttimme asusti lähettyvillä, joten soitin hänelle. – He eivät olleet huomanneet minua ja meinasivat säikähtää kuoliaiksi! Pahoittelin parhaani mukaan, mutta ymmärsin myös, ettei sellaisessa paikassa saisi säikytellä. Miten tästä eteenpäin. Soitimme keikan Milanossa, mutta en muista siitä mitään. Tunnen kropassani, rinnassani ja mielessäni, että turvallisen valinnan tekeminen on virhe. Homme pohtii, että Pariisi on hänelle kaupunkina kaikkea muuta kuin yhdentekevä. Veljeni esimerkiksi meni miehensä kanssa naimisiin siellä. – Minusta tuntuu, että se jopa auttoi. – Varman päälle pelaaminen tuntuu minusta yksinkertaisesti väärältä. Minä en pystynyt syömään, joten jäin yksin kuuden miljoonan kuolleen kanssa. – Ranskalaiset rakastavat lounaita, ja jossain vaiheessa koko kuvausryhmä lähti tietenkin aterialle. Homme alleviivaa rakastavansa arvaamattomuutta, jota kehän kiertäminen ei edusta. Miten tästä voi jatkaa. – Se ei ollut märkä ja siinä pystyi makaamaan. En tiedä. – Ilman sitä olisimme ehkä suhtautuneet juttuun vähän liian kevyesti ja ylimielisesti. – Pariisi on minulle äärimmäisyyksien kaupunki. Homme kykeni kuulemma vetämään keikan ”lihasmuistilla”. – Jollakin lailla se kutsuu minua kulkemaan samaa tietä aina vain pidemmälle. Bändimme on toiminut todella pitkään, ja meille on tullut aivan keskeiseksi etsiä uusia näkökulmia hommaan. – Normaalisti en jakaisi tällaisia ollenkaan, mutta nyt on mahdotonta olla puhumatta. Homme näkee terveysongelmansa tehneen esiintymisestä ja taltioinnista mahdollisimman inhimillisen, kuinkas muuten. Elämässä ei tule kovin usein vastaan hetkiä, joissa pitää oikeasti todistaa jotain. Homme pahoittelee jälleen romanttista puheenparttaan, ikään kuin siinä olisi jotain pahoiteltavaa
2 02 5. 7. h o n k a l a , k o t k a 1 0.-12
– Led Zeppelin, The Who, Queen… kaikki perustuu oopperaan. TEKSTI CATHARINA HERLIN KU VA : TO M PA LLA NT 27. Neljättä albumia tehdessään hän ajautui eksistentiaalisten kysymysten äärelle. Se on minun genreni. Olin kadottanut valoni. Kun brittiartisti Yungblud huomasi kadottaneensa itsensä muiden mielipiteisiin, hänen täytyi sulkea ihmisiä ulos elämästään ja luoda artisti-identiteettinsä uudelleen. Lopputuloksena on rockalbumi Idols, jonka tavoite oli selkeä: tarjota kuulijoille totuus. Mutta kun oli juossut vuosia ilman yhtäkään taukoa, oli vaikeaa olla onnellinen, Harrison kuvailee. Jo Idolsin ensimmäinen single osoitti, että poppia, punkkia ja hiphopia musiikissaan aiemmin yhdistellyt Harrison on siirtynyt uusille urille. Halusin tehdä valtavan musiikillisen kannanoton. Pohjois-Englannin Doncasterissa syntynyt Harrison ilmestyy tietokoneen ruudulle sateisesta Englannista ja aloittaa niin vuolaan jutustelun, että tunnelma rentoutuu heti. – Artistina minua on pidetty nuoruuden kulmakivenä. Idolsia tehdessään Harrison kuunteli paljon oopperamusiikkia. Koin, että minun pitäisi joko kuolla tai muuttua pastissiksi itsestäni ja toistaa itseäni ikuisesti. Uusi seikkailu, uusi suunta. Muun muassa näillä sanoilla Yungblud eli Dominic Harrison kuvailee nykyhetkeä, jossa hän valmistautuu neljännen studioalbuminsa julkaisuun. Harrison käyttää haastattelun aikana paljon voimakkaita mielikuvia, joiden dramaattisuus tuntuu välillä hätkähdyttävältä, mutta ei epärehelliseltä. Tällä albumilla halusin tehdä kaiken isosti. Silloin hän antoi liikaa painoarvoa muiden mielipiteille ja kyseenalaisti itseään. – Kaikki energia oli loppunut. Debyyttisinglensä vuonna 2017 julkaisseesta Yungbludista on kasvanut kolmen studioalbumin myötä maailmankuulu artisti, joka tunnetaan suorapuheisena sukupolvensa äänenä. Punkpopista rockoopperaan Symbolisen kuoleman Harrisonin artisti-identiteetti todella kävikin läpi. Mutta rockmusiikki on minun elämäni. – Viimeisen kymmenen vuoden aikana kaikki ovat kehottaneet minua tekemään jotain muuta kuin rockia, koska sen katsotaan olevan kuollut laji. Uudelleensyntymän lopputuotteena hän loi Idols-albumin, joka sisältää edellisiin levyihin verrattuna poikkeuksellisen suoraviivasta rockia. Hän ei ujostele henkilökohtaisten aiheiden käsittelyä, vaan kertoo avoimesti kärsineensä henkisistä haasteista edellisen Yungblud-levynsä (2022) aikaan. Yhdeksänminuuttisen Hello Heaven, Hello -biisin suurieleisyys muistuttaa stadionrockin kulta-ajoista. – Vaikka se on klisee, tässä iässä sitä tulee kyseenalaistaneeksi omaa olemassaoloaan, 27-vuotias Harrison sanoo. H erääminen, käännekohta, itsensä takaisin valtaaminen
Siksi albumin nimi on Idols. – Kun pyydetään tekemään hittejä, keskinkertaisuuskin kelpaa. Kappaleiden sanoitukset eivät ole lainkaan niin yksityiskohtaisia kuin edellisillä albumeilla, sillä Harrison toivoo mahdollisimman monen voivan samastua levyn sisältöön. – Monet rakastavat minua, ja monet vihaavat. Minun piti löytää kapinahenkeni uudelleen ja ymmärtää, että voin kontrolloida ainoastaan sitä, miten annan muiden mielipiteiden vaikuttaa minuun. – Levy on hyvin raaka. Sielumme ja sisäinen maailmamme toimivat samalla tavalla. Artisti-identiteetin uudelleensyntymä Yungblud on nykyisellään kattotermi monille eri asioille, ei vain Harrisonin artistinimi. Tähän vaikutti esimerkiksi sosiaalisen median jatkuva palautetulva: Yungbludin Instagram-tilillä on 4,4 miljoonaa seuraajaa. Miltä hänestä tuntuu palata Suomeen. Sellaisesta minut muistetaan, mutta tarkoittaako se, että minun pitää olla sitä ikuisesti. – Kun tuottajani katsoo minua tietyllä tavalla, se pelottaa minua. Hän päästi lähelleen vain parhaat ystävänsä ja tuottajansa, teini-ikäisestä tuntemansa Mati Schwartzin, jonka kanssa hän aloitti uransa Lontoossa. Näitkö tuntemattoman ihmisen auttamassa toista. Pyrkimyksenä oli luoda ajaton ja klassinen kokonaisuus. Näitä kysymyksiä Idolskonsepti tutkii. – Kuuluisuus vangitsee sinut tiettyyn hetkeen, jossa joku piti sinusta, etkä voi enää olla mitään muuta. Ilman tuota kohtaamista olisin luultavasti lopettanut musiikin tekemisen. – Olin todella kännissä, ja havahduin aamuneljältä siihen, että aurinko paistoi yhä. Ainoa asia, jonka halusin antaa kuulijoilleni, on totuus. Se kasvoi isommaksi kuin minä; siitä tuli isompaa kuin nuori artisti pinkeissä sukissa huutamassa teiniangstista ja politiikasta. Ilosaarirockissa heinäkuussa nähtävä Yungblud on esiintynyt Suomessa aiemmin vuosina 2019 ja 2022. Silloin Yungbludista tuli mielentila, joka koskettaa meitä kaikkia. Päästäkseen oikeanlaiseen mielentilaan Harrisonin piti sulkea paljon ihmisiä ulos elämästään, jotta he eivät ohjaisi häntä väärään suuntaan. En malta odottaa! Harrison sanoo ja innostuu muistelemaan Suomen yötöntä yötä, jolloin suomalaisnaiset veivät hänet juhlimaan Provinssi-keikkansa jälkeen. Inspiraationa toimivat suuret rocklevyt, joissa on käytetty runsaasti mielikuvitusta: Guns N’ Rosesin Appetite for Destruction, Fleetwood Macin Rumours, David Bowien ”Heroes” ja Pink Floydin The Dark Side of the Moon, Harrison luettelee. Siinä missä aiempien albumien teemat ovat olleet selkeitä ja suoraviivaisia, Idolsin kappaleet jättävät tilaa tulkinnalle. Se viittaa hetkeen, jossa ihminen kääntyy kohti itseään sen sijaan, että tuijottaisi seinällä olevaa valokuvaa idolistaan. 28. – Aloin kysellä ihmisiltä: Mitä näit tänään. – Rakastan sitä. Te suomalaiset naiset olette hulluja! Harrison sanoo ja hymyilee ilkikurisesti. Läsnäolon ja aidon yhteyden tunteen pohjalta syntyi albumi, joka tutkii elämän syvimpiä totuuksia teemojen kuten epätoivo, seksi, innostuminen, muutos ja kuolema kautta, Harrison kuvailee. Ihmiset tulevat eri kulttuureista ja uskonnoista, mutta tunnetasolla on mahdollista luoda yhteys keneen tahansa, hän sanoo. Voi tehdä keskinkertaista taidetta ja kuvitella sen olevan jotain suurta, koska on tehnyt sen itse, Harrison sanoo. Taide voi olla keskinkertaista. Kaikki tehtiin orgaanisesti ja analogisesti ilman yhtäkään samplea. Totuuden etsimistä ja kapinahenkeä Idolsin sanoituksissa toistuvat suuret teemat ja luonnonelementit: kuolevaisuus, muutos, aika, avaruus, happi ja vesi, Harrison kertoo. Se oli helvetin hulvatonta. – Näin festariyleisössä äitejä, isoäitejä ja vauvoja, ja toki 18-vuotiaita sekoamassa eturivissä. – Tämä albumi on vain minä kohtaamassa paljon paskaa, jota olin työntänyt piiloon vuosien ajan. Muiden mielipiteet olivat tehneet Harrisonista ajan saatossa epävarman, ja hänellä oli kova tarve saada hyväksyntää. Se auttoi häntä keskittymään vain yhteen asiaan: sensuroimattomaan totuuteen. – Me kaikki hengitämme samaa ilmaa. Kun ympärillä oli vain sellaisia ihmisiä, joihin Harrison pystyi luottamaan, hän kykeni avautumaan ja kohtaamaan itsensä. Ja jos pidättäydyn tuosta identiteetistä, tekeekö se aiemmista tekemisistäni epärehellisiä. Viime kesänä järjestämässään Bludfest-tapahtumassa hän kuitenkin rakastui artistinimeensä uudelleen. – En ajatellut striimejä tai radiosoittoja. Albumia tehdessään Harrison keskittyi olemaan tietoisesti läsnä – oikeassa elämässä. Harrisonin tapauksessa hän itse oli muuttunut valokuvaksi seinällä. Se katse nimittäin kertoo, että minun täytyy pyrkiä parempaan tai kaivaa syvemmältä, Harrison sanoo. Katsoitko silmiin henkilöä, joka ojensi sinulle aamukahvisi. Hän tunsi konseptin lipsuvan käsistään eikä tunnistanut itseään sen takana. Sen sijaan keskityin siihen, että levy olisi ikään kuin matka. Hän kertoo kadottaneensa Yungbludin merkityksen kolmannen levyn aikana. Musiikillisesti levy on kunnianhimoinen ja runsas, Harrison kuvailee. Idols tutkii rakkauden konseptia: kun rakastuu johonkuhun, häneen täytyy rakastua lukuisia kertoja uudelleen, sillä ihmiset muuttuvat ajan myötä, Harrison sanoo. Tai kuollut
Laulut elävät jopa sosiaalisessa mediassa. Niitä on laulettu loputtoman paljon karaokessa. TEKSTI AKI NUOPPONEN 30. SU OM ALAISEN ROC KIN KLA SS IK OT N Ä I N SYNTYI KROKETTI TULE PELAAMAAN MEIDÄN KANSSA KROKETTIA. Eikö päässäsi alakin soida tietty kertosäe, kun ajattelet sitä kappaletta, jossa muistellaan, miten yön viimeinen drinkki vaihtui aamiaiseksi ja siihen lisättiin kahvia. Jos et tunne näitä Ultra Bran megahittejä, olet todennäköisesti viettänyt Albumin lauluja on painettu koulujen laulukirjoihin. Kroketti, Ultra Bran toinen levy, sisältää elokuun lopussa Olympiastadionin täyttävän orkesterin rakastetuimmat ja vihatuimmat hitit. V oitko väittää, ettet osaa ulkoa sitä kappaletta, jossa lauletaan jään yli Seurasaareen hiihtämisestä, hiomavaunulla sumuisena aamuna ajamisesta, laiturilla kolme seisomisesta ja Kölnin tuomiokirkon näkemisestä
Mitä ultrabralaisille itselleen tulee ensimmäiseksi mieleen albumista nimeltä Kroketti. Kappaleet ovat peräisin orkesterin toiselta levyltä, joka julkaistiin vuonna 1997. Otetaanpa selvää. Rytmiporukka treenasi keskenään, ja siinä kohtaa alkoi syntyä se Ultra Bra -keitos, että oltiin yhtä aikaa bändi ja orkesteri. – Kun me oltiin ekan levyn jälkeen keikoilla, soitettiin jo tokan levyn biisejä, Koskinen muistelee. – Kroketin kannessa oli ensimmäistä kertaa meidän fontti ja visuaalinen tyyli. Siinä ei ollut mitään järkeä, Koskinen muistelee. Enkä mä sanoja. Levy myi joitakin tuhansia, ja bändi sai luvan tehdä toisen albumin. 31. Kaikki pöydässä nyökkäilevät sille, että Kroketti oli albumi, jolla Ultra Bra löysi itsensä. – Kun me aloitettiin, tehtiin vaan yhteistreenejä. Tämän vuoksi onkin yllättävää, että joukko empii, muistavatko he levyn tekemisestä mitään. Yhtäkkiä siinä loksahti kohdilleen niin moni asia, ettei niitä tarvinnut enää myöhempinä aikoina keksiä uudelleen. – Aika paljon me pöllittiin, tai siis lainattiin, visuaalisia ideoita vaikka The Cardigansilta. Tämä johti usein siihen, että soitin sooloja kilpaa torvien tai jousien kanssa. Isossa runsaudenpulassa Vapaaherran elämää -debyytti oli ilmestynyt 1996, ja Kroketti julkaistiin heti seuraavana vuonna. Hän muistelee, aivan oikein, kultalevyn rajan olleen näihin aikoihin peräti 20 000 myytyä albumia. Melasniemi muistuttaa, ettei Vapaaherran elämää ollut mikään suurmenestys. – Äänitettiin myös Kroketti Master Recording -studiolla aika pienellä budjetilla. Mulla oli sellainen flanellipaitainen identiteetti alternativerokkarina, Melasniemi hymähtää. Esitettyäni kysymyksen saman pöydän ääressä istuville Kerkko Koskiselle, Terhi Kokkoselle, Tommi Saarikivelle ja Joel Melasniemelle, he ovat tovin hiljaa vienosti hymyillen ja merkitsevän pitkiä katseita vaihdellen. Vaikuttaa siltä, että orkesteri oli täysin liekeissä ja luovuus loimusi pysäyttämättömän kuumana. Hitaasti hautunut keitos Pienen alkuverryttelyn jälkeen ultrabralaiset alkavat hahmottaa, millainen meininki bändissä vallitsi Kroketin aikoihin. Mammuttitaudin ja ylihieronnan aika saavutti meidät vasta Kalifornialla [1999]. – Mehän oltiin vuonna 1996 Provinssissa jo ennen kuin Vapaaherra oli edes ilmestynyt. – Kerkko kärsimättömänä ihmisenä mietti aina, voisiko jossain kohdassa olla vielä jotain enemmän. Koskinen kiinnittää huomionsa pöydällä makaavan levyn kanteen ja löytää siitä albumin merkityksellisyyden. Tungettiin kaikki laulajat ja soittajat samaan paikkaan, kaikilla oli tulpat päässä ja pidettiin ihan silmitöntä meteliä. Haikaraa ja Lähetystyötä soitettiin heti Vapaaherran kiertueen alussa. Siinä sai olla mukana ruuvailemassa isoa juttua, eikä roolina ollut kippari. Soitettiin teltassa, ja kyllä siinä sai hetken ihmetellä, kun porukka taputti tahdissa ja osasi biisien sanojakin, Koskinen lisää. – Vapaaherra-sessioissa lauluäänitykset loppuivat joskus kahdeksalta aamulla! Me koitettiin välttää ainakin sitä. Ysärin perusrockestetiikka ei sopinut meidän sekoiluun, Melasniemi jatkaa. Ja sehän on paras kellonaika päätöksille, Saarikivi huomauttaa. Ultra Bran kokoonpanoon kuului jo tässä vaiheessa toistakymmentä jäsentä, ja sessiomuusikot päälle. Kyse oli runsaudenpulasta. – Me tehtiin koko ajan jotain senkin takia, että oltiin uusi bändi, jolla ei ollut tarpeeksi biisejä. Monille meistä oli varmasti jotenkin freesiä, että tässä porukassa oli paljon väkeä ja kaikki olivat osa isoa kokonaisuutta. – Me pystyttiin melkein alusta asti keikkailemaan varsinkin yliopistokaupungeissa niin, että aina tuli jengiä, ja seuraavalla kerralla porukkaa oli vielä enemmän. Musa ei todellakaan loppunut kesken. – Ei Anni tosin koskaan edes kommentoinut meidän biisejä, kun me tehtiin töitä. Krokettia tehtäessä ”tavaraa oli mielettömän paljon”, kuten Koskinen asian muotoilee. Ultra Bra -debyytti oli tuonut sellaistakin kokemusta, että Koskinen halusi hallita aikaansa tehokkaammin. – Ultra Bra oli jotain ihan muuta. – Se on ihan hyvin aikaa kestänyt multiplatinainen mestariteos, Melasniemi lohkaisee lopulta hieman virnuillen. – Kroketin aikaan hajaannuttiin hieman, mikä paransi vahvuuksiamme. Pitää muistaa, että Ultra Bra -kokoonpano oli nuoresta iästään huolimatta täynnä kokemusta. viimeiset kolme vuosikymmentä perunakuopassa. Tätä paikattiin ensin covereilla ja sitten Krokettibiiseillä. Mutta hyvästä tekstistä syntyi aina nopeasti Perkussionisti Jan Pethman, rumpali Antti Lehtinen ja kitaristi Joel Melasniemi luovat UB-taikaa. – Kyllä asiassa auttoi, että olin jo ennen tuota kiertänyt kivuliaan coolin Donits-Osmo Experiencen kanssa kaikki nuorisotalot. – Vaikkapa Ultra Bran kitarasoolot oli kuin juoksuhaudoissa juoksemista, Melasniemi jatkaa. Signaali oli, että tämä tulee menemään hyvin, kitaristi sanoo. – Se vaikutti muhun paljon, koska tekstit oli niin paljon houkuttelevampia kuin Vapaaherran hölmöilyt. Koskisen mukaan yksi merkittävistä eroista kahden ensimmäisen levyn välillä oli, että lyriikoista vastasi nyt pääosin Koskisen avopuoliso ja tuleva Vihreän liiton puheenjohtaja Anni Sinnemäki. Ennen kaikkea kirkastuu se, mitkä asiat vaikuttivat eniten bändin soundin kristallisoitumiseen. Krokettia tehtiin määrätietoisen tehokkaasti… – …mutta kyllä mä muistan, että me ollaan oltu Kroketin aikaan aamuviideltä miettimässä jotain Pärnu-kappaleen loppuluritusta, että lisätäänkö siihen sellainen
– Kun mä katson tuota biisilistaa, en esimerkiksi muista soittaneeni Savanni nukahtaa -kappaletta studiossa, Koskinen miettii. – ”Katso ravaavaa hevosta” -höpöttelystä tehtiin muuten aika monta versiota. Me oltiin viattomia nuoria karkkikaupassa. Melasniemi kertoo Kroketilta löytyvän Ero-kappaleen osoittavan bändin nopean kehityksen. Se ”hippiDoors-biisi” piti saada sovitettua just tietyllä tavalla. Ne oli treeniksellä ja niillä oli rockidentiteetti. Kroketin kohdalla jokin oli muuttunut. – Sen mä muistan, että Suosi ulkomaista -kappaleen rumpukomppi on mun ja saman biisin kitarakomppi Antin [Lehtinen, rummut] tekemä. – Jos vaikka Haikaran hajottaisi ihan osiin, niin siellä on flirttiä sinne tänne, mutta kaiken yhdistyessä se ei enää olekaan pastissia tai muuta. Sitten menet takaisin äänittämään Hammondit... Koskinen havaitsee, ettei Kroketilla ole kovinkaan paljon soolo-osuuksia tai -biisejä. – Mä muuten menin ostamaan Doorsin ensimmäisen levyn cd:nä vasta tuon kappaleen synnyttyä. Saarikivi naurahtaa perään, ettei muista yhdenkään kappaleen soittamista lainkaan. Siitä tuli tietenkin menestys, ja se biisin laukkaratakaiku oli ihan neroutta. – Ero on ensimmäinen biisi, jonka oon säveltänyt, Koskinen tokaisee ja yllättää koko joukon. Katsottiin vaan toisiamme, että hei, vaihdetaan soittimia ja näytetään miten homman kuuluu mennä. Laululiike ja Agit Prop nousevat tietenkin puheisiin. Hän napsauttaa sormiaan ja palaa muistoissaan treenikämpälle. Yksi idea johti toiseen, eikä ollut varmasti mitään, mitä me ei mielestämme olisi saatu kokeilla. Siitä se sekamelska lähti aina liikkeelle. – Mähän pidin sitä ihan menetettynä tapauksena, ennen kuin se kitarariffi keksittiin, Koskinen myöntää. Oli hirveä energia, paljon jengiä tekemässä ja sellaista luovaa hulluutta, joka ei edes voi jatkua ikuisesti, Melasniemi sanoo. Melasniemi innostuu Heppakappaleen introsta, ja varsinkin sen puheosuuksista. – Muistan, kun me kuunneltiin Haikaran miksausta tai valmista masteria pitkäkaulaisista puolen litran pulloista kaljaa juoden ja mietittiin, että tästähän on tullut aika makeeta musaa. Biisi oli mukana jo Ultra Bran ensimmäisellä ep:llä. Morrisoneja ja Doors-poikuuksia Tässä vaiheessa meinaa tulla aiemmin pelätty seinä vastaan. Koko nelikko raapii päitään ja ihmettelee, miksi Vapaaherran ja Kalifornian äänitykset ovat hyvässä muistissa, mutta Kroketin eivät. Yhtäkkiä kollektiivinen tajunnanvirta siirtyy lauluihin. – Nyt mä muistan senkin, että kun Kari Pelttari soitti Heppaan trumpettisoolon, se ajettiin wah-pedaalin läpi. Ehkä onneksi niin, koska ei sitä olisi voinut jatkaa kovin pitkään, Kokkonen jatkaa. Ja mä poljin sitä pedaalia! Vähän käy pitkäveteiseksi Yksi Kroketin luovan hulluuden äärikokeiluista on myös levyn suurimpia hittejä. Eli siinä he ovat, meidän kaksi Jim Morrisoniamme The Doors -pastississamme, Melasniemi jatkaa ajatusta. biisi, jonka vein sitten bändille. Se meidän keitos oli hautunut liedellä pidempään. En ollut kuullut Doorsia koskaan aiemmin, enkä tiennyt yhtään, mistä studiossa puhuttiin, Koskinen paljastaa. Oikein tahallaan genrejä vähän läskiksi vetäen. – Me ei oltu kuin vaikkapa Tehosekoitin, jotka oli rokkareita. Muistilokerot alkavat aueta yhä enemmän. Sitten Melasniemellä syttyy lamppu. Melasniemi empii, ettei oikein vieläkään kuule mainittuja Ultra Brassa. Se on siis Ultra Bran moniäänisimmin laulettu albumi. – Vuokko [Hovatta] ja Arto [Talme] tosin vuorottelevat Suosi ulkomaista -kappaleessa. Tuo kuvastaa jotenkin täysin sitä meidän meininkiä, Melasniemi nauraa. – Mutta lopulta siihen tuli tosi hienot jousisovitukset ja sellainen ihmeellinen vellova tunnelma, Melasniemi jatkaa. Niihin Ultra Brata 1990-luvulla verrattiin, ja verrataan yhä. Koskinen kertoo, että Älä soita tänne enää koskaan tehtiin televisiosarjaa varten yksissä sessioissa, yhden päivän aikana. Me ei edes yritetty olla ”omia itsejämme” mitenkään alleviivaten. 32. – Mehän oltiin niihin verrattuna ihan punkkia! Kokkonen huudahtaa. Kokkonenkin ihmettelee asiaa ja kuittaa sitten, että sehän on aika hyvä ensimmäiseksi sävellykseksi. – Siinä oli jotain viehättävää, ettei me Kroketinkaan aikaan tiedetty yhtään, mitä oltiin tekemässä. – Äänität kappaletta ensin vähän ja käyt sitten opiskelemassa, mitä se ”Doorssi” oikeastaan onkaan. Antti Lehtinen johtaa toimintaa. Kroketilla kuultava raita on siis uusintaversio, joka on puettu päivitettyyn ilmiasuun. – Musta tuntuu, että jo Kroketilla me laulettiin vähän hiljempaa, eikä se ollut enää koko ajan sitä anarkistisesti täysillä vetämistä. Melasniemi tähdentää, että ensimmäisellä levyllä Ultra Bra teki monia juttuja hieman kieli poskessa
– Tähän vaikutti paljon Pekka Aarnio, joka oli myös meidän A&R, Koskinen muistelee vuonna 2019 menehtynyttä tuottajaa – joka muuten sattui olemaan myös Ultra Bran esikuvaksi nostetun Agit Prop -yhtyeen jäsen. Siellä oli ilmapalloja ja kaikkea, mikä tuntui kyllä TODELLA ISOLTA, Melasniemi myhäilee. – Me ajettiin usein Pekan kanssa studiolta kotiin, jolloin hän kommentoi päivän aikaansaannoksia. tai siis ihan pöyristyneitä, kun Don Huonot voitti Kannibaali-kappaleella. Me käveltiin Vanhan lavalle oikein reippaina käsi kädessä ja esitettiin kappale talon orkesterin kanssa, joka säesti kaikkia esityksiä, Koskinen muistelee. Kahden hepan säännöllä voittoon Kroketti edustaa monella tapaa ajatonta suomalaista musiikkia, mutta ovathan albumi ja sen julkaisu myös täysin ysäriä. – Ja sitten me oltiin hyvin pettyneitä... Nelikon hekottelu pääsee uusiin sfääreihin, kun mietimme, mikä teki levystä menestyksen. Saarikivi oli tosin huomauttanut jo aikoinaan, että 13 kappaleen levyllä erilaisia järjestyksiä voi olla yli kuusi miljardia. Koskinen kertoo, että kappalejärjestystäkin mietittiin niin paljon, että hän arveli kuunnelleensa siitä kaikki mahdolliset versiot. Kilpailussa oli pari jekkua. Kappale oli sävellettävä neljässä tunnissa etukäteen annetusta aiheesta. Teos ilmestyi aikana, jolloin levyt myivät suuria määriä ja hype niiden ympärillä oli toista kuin nykyään. maaliskuuta 1997 Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla. – Laulajat taisivat sanoa ensin, että tämähän on ihan hirveä riparibiisi, ja mä ajattelin, että tuon on pakko tarkoittaa, että se on hyvä, Koskinen naurahtaa kuivasti. Tosi usein Pekan kommentti oli, että vähän käy pitkäveteiseksi. Keksimme, että jos ne asetetaan peräkkäin, kuulija pääsee nopeammin pois murheesta ja ne ovat toistensa rinnalla puoliksi siedettäviä. Jopa hitti kuten Minä suojelen sinua kaikelta otti muotoaan ihan loppuun asti… – Manic Street Preachersiä oli kuunneltu, Melasniemi keskeyttää ja hyräilee päälle Everything Must Go -kappaleen tutun oloista kertosäettä. Liki legendaarinen yksityiskohta Kroketin menestyksessä on se, ettei levyn suosio ollut vain räjähdysmäistä. – Tähänkin biisiin tuli koko ajan lisää lauluja tai puupuhaltimia tai viuluja, eikä sen rakenteessakaan ollut mitään järkeä, mutta jotenkin siitä tuli jotain, Koskinen ihmettelee. – Tule pelaamaan meidän kanssa krokettia -biisissä ovat parhaiten esillä Ultra Bran poikkeukselliset elementit ja kombinaatiot, naivistiset sanoitukset, raskaamman rockin bändisoitto ja orkestraaliset elementit, jotka viittaavat moderniin klassiseen musiikkiin. Nelikko kohauttaa olkapäitään, että kai niitä hittejä voi syntyä tälläkin tavalla. Kolikon toiselta puolelta löytyy niin Iisakin kirkon rakentamista kuin silkkaa sattumanvaraisuutta. – En käsitä, miten Johanna Kustannus pystyi tekemään noin ison tempauksen yhden levyn ympärille. Tommi Saarikivi ja Kerkko Koskinen Kroketin äänityksissä. – Lopullisen biisijärkän suhteen meidän oivallushetki oli ”kahden hepan sääntö”, Koskinen naurahtaa. Me oltiin ”tosissaan ironisia” ihan kaikilta kanteilta katsottuna, ja se kai iski ihmisiin. – Mä muistan yhä sen näyn, kun koko Fazer Musiikin ikkuna oli tapetoitu ja koristeltu pelkästään Kroketti-julisteilla ja -kansilla. Eka levy oli myynyt sen kuusituhatta, eikä toisellekaan ollut sen kummempaa myyntiodotusta, Koskinen ihmettelee. Kokkonen muistaa Minä suojelen sinua kaikelta -kappaleen laulutreenit. – Koimme, että ne ovat levyn yhdentekevimmät hukkapalat. Melasniemi nostaa lopuksi esille Kroketti-suosikkikappaleensa, joka on kuin tiivistelmä oudosta Ultra Bra -taiasta. Tapahtuman nimenä oli Euromunviisut – Neurovision Song Contest ja sen idean oli keksinyt Ismo Alanko. 33. Me oltiin esitykseen hyvin tyytyväisiä ja ihan varmoja, että me voitetaan, Kokkonen jatkaa. Albumi kipusi listalle julkaisuviikollaan ja pysyi siellä yli 90 viikkoa putkeen. Lisäksi lyriikoihin oli ujutettava sananparsi ”yön viimeinen drinkki vaihtuu aamiaiseksi”. – Monet Kroketin biisit on tehty tiettyyn pisteeseen asti tosi nopeasti, minkä jälkeen ne on viety komppiryhmälle ihmeteltäviksi. – Kappale piti esittää seuraavana iltana. Kaikkien sattumusten ja runsaudenpulan jälkeen Kroketissa on kenties hulluinta, miten lyhyitä monet sen kappaleista ovat: lauluista kuusi kellottaa alle kolme minuuttia. Sanoitukset saatuaan ja kappaletta kokeiltuaan ryhmä päätyi miettimään, mahtaako siinä olla potentiaalia. Melasniemi kertoo säännön johtaneen siihen, että Älä soita tänne enää koskaanja Heppa-kappaleet asetettiin levylle perätysten. Mä kirjoitin niin paljon kaikkea kuin vain suinkin pystyin, mutta jos Pekka sanoi jotain, otin sen kyllä ihan totena. Sinä lähdit pois oli yksi kappaleista, jotka esitettiin 8. – Käytännössä yksikään Ultra Bra -biisi ei ole ollut lopulta sellainen millaiseksi sen alun perin ajattelin – jos nyt edes ajattelin, Koskinen pyörittelee
36
Se on oma suunnitelmani siitä, miten jatkan tästä eteenpäin ihmisenä maailmassa. George Floydin murha toukokuussa 2020 oli Shirley Mansonille henkilökohtaisesti merkittävä tapaus. Kuin hälytyskellojen sointia. Shirley Manson on vajonnut pimeyteen ja noussut kohti valoa niin Garbagen musiikissa kuin omassa elämässään. Edinburghista tavoitettu muusikko kertoo, että kävisi kotimaassaan mielellään useamminkin, vaan kun mannertenvälinen matkustaminen on niin pirun kallista. – George Floydin tapaus sai minut katsomaan maailmaa eri tavalla. Siksi Let All that We Imagine Be the Light on edeltäjäänsä valoisampi levy – sen on pakko olla. Se hehkuu toivoa ja valoa. Strange Little Birds (2016) oli Garbagen aiempia albumeja pimeämpi ja elokuvallisempi teos. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT JOSEPH CULTICE 37. Siinä on rakkautta, toivoa ja luottamusta. Levystä tuli minulle elämänlanka, pelastusköysi. – Kun aloimme kirjoittaa uusia biisejä, tajusin, että jos pysyisin siinä samassa mielentilassa, se veisi minulta hengen, Manson sanoo. Se ainakin on varmaa, että Garbagen musiikki kertoo Shirley Mansonin sielunelämästä. Poliisi painoi apua anelevan Floydin kaulaa polvellaan yli yhdeksän minuutin ajan. Tulin yhtäkkiä erittäin tietoiseksi voimista, joita kaltaiseni etuoikeutettu valkoinen nainen ei ollut aiemmin juuri noteerannut. Se on hauskasti sanottu, kun puhujana on miljoonia levyjä myyneen Garbagen laulaja. Sitähän sanotaan, että skotit ovat saitoja, mutta ehkei ole fiksua tehdä oletuksia vieraan ihmisen rahatilanteesta. – Ellen oppisi uskomaan muutoksen mahdollisuuteen, minulle kävisi kehnosti. Nyt se on muuttanut suuntaa. Hänellä on koti myös lapsuutensa maisemissa Skotlannissa, jossa hänen isänsä edelleen asustaa. Garbagen onneksi Manson pystyi kanavoimaan järkytyksensä musiikkiin. Kun kiersimme Strange Little Birds -levyn tiimoilta, aloin huomata eri puolilla huolestuttavia juttuja. Kääntynyt kohti valoa. Ja kun katsoo ympärilleen juuri nyt, vain vainaja voisi olla reagoimatta siihen mitenkään. Ne biisit syntyivät niistä tunteista. Siihen saakka olin nähnyt elämästä vain sen siivun, jota valtaapitävät ja media olivat katseltavakseni tarjonneet. Manson sanoo, että kaikki lähtee aina siitä, mitä ympärillä tapahtuu. – Kun teimme No Gods No Mastersia, olin todella levottomassa ja rauhattomassa mielentilassa. Varsinainen käänne tapahtui kuitenkin vasta sen jälkeen. Oikeistolaiset ideologiat näyttivät olevan nousussa paikoissa, joissa en olisi ikinä olettanut niin käyvän. Se on poliittisesti ladattu albumi, tyrmistyneen ihmisen huutoa tyhjyyteen. Viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana bändi on painunut syvälle pimeyteen. Tärkeiksi koetut asiat on hyvä sanoa ääneen, mutta maailman paino on raskas kantaa. Maailman pimeän puolen tiedostaminen voi lamauttaa tai inspiroida. Toukokuun lopussa julkaistu Let All that We Imagine Be the Light (2025) on toista maata. Se tyrmistytti minua entisestään. – Olen sillä tavalla ihmeellisessä ja etuoikeutetussa asemassa, että olen ammatiltani muusikko, joka saa kiertää maailmaa. S hirley Manson on asunut Los Angelesissa yli kolmekymmentä vuotta. Enää hän ei suostu alistumaan muiden määriteltäväksi tai maailman masentamaksi. Juttelin havainnoistani perheeni ja ystävieni sekä toimittajien kanssa, ja kaikki muutkin olivat huomanneet saman kehityksen. No Gods No Masters (2021) oli synkkä ja poliittinen levy, jolla Manson purki turhautumistaan kaikkeen siihen, mikä maailmassa oli pielessä: naisvihaan, rasismiin, vallan epätasapainoon ja kapitalismin sisäänrakennettuihin sortomekanismeihin. Floyd oli 46-vuotias afroamerikkalainen mies, jonka konstaapeli Derek Chauvin tukehdutti hitaasti hengiltä. Matkustaessa huomaa kaikenlaisia pieniä kulttuurisia muutoksia. Aloin kyseenalaistaa kaikkea
Toipuminen teki biisien kirjoittamisesta aivan erilaista. Nyt Manson on fyysisesti hyvässä kunnossa. 38. – Joku voi pitää tällaista ajattelua kornina, mutta minulle on tärkeää pitää siitä kiinni. Hän uskoo, että katsantokantaansa voi muuttaa. – Tuon tiedostaminen oli kuin joku olisi sytyttänyt valot pääni sisälle. En salli rakastamani maailman olla pelkästään tuollainen. Ensin sitä vain katsoo jalkaansa, joka ei suostu liikkumaan, vaikka fysioterapeutti käskee liikuttaa sitä. Voin käyttää omaa mieltäni jonkun toisen olon parantamiseen. – Toipuminen opetti kärsivällisyyttä, jota minulla ei ole koskaan juurikaan ollut. Tuo kuulostaa kliseiseltä, mutta kliseet ovat kliseitä siksi, että ne ovat totta. Laulaja kertoo kokemuksen myös antaneen hänelle jotakin. Uskon ihmismielen ällistyttävään voimaan ja siihen, että ihmiset voivat tehdä paljon kauniita asioita. Tajusin, että siellä minä silti olin ja ympärilläni kuhisi hymyileviä egyptiläisiä, joilla on upea kulttuuri. Ne ovat pieniä asioita, mutta ne ovat minun vallassani. Artisti tekee taidetta maailman pahuudesta, kunnes se alkaa ahdistaa liikaa. Harjoittaminen on harjoittelua Kasvutarinat ovat paperilla ihanan yksinkertaisia. Kyse ei ole maailman muuttamisesta vaan valon luomisesta ympärilleen ja huomion kiinnittämisestä hyvyyteen. Sellaisessa tilassa katsoo elämäänsä eri kulmasta. Voin tuoda omaan elämääni kiltteyttä, kauneutta ja rakkautta. – Kun puhun positiivisen ajattelun harjoittamisesta, tarkoitan sen harjoittelemista. Kun aikuinen ihminen joutuu opettelemaan kävelemään uudelleen, se on mieletön pitkämielisyyden oppitunti. Kun on vaipunut kerran synkkyyden juoksuhiekkaan, sieltä ei nousta niin vain. Jos en tee niin, vajoan. Treenaan itseni pelastamista joka päivä. Hän toteaa menneensä sinne ”kai etsimään jotakin” ja myös löytäneensä sen. – Yhtenä päivänä seisoskelin kadunkulmassa Kairossa ja mietin, että muinainen Egypti tuhoutui, minkä jälkeen maa jyrättiin ja alistettiin, ja paikassa vallitsi vuosisatojen ajan käsittämätön kaaos. Välillä en pystynyt kävelemään tai edes seisomaan viittä minuuttia kauempaa, joten olin vuoteenomana. Hän oli rikkonut lonkkansa pudottuaan lavalta vuonna 2016. Oikeassa elämässä asiat eivät muutu näin helposti. Sitten toinen lonkka särkyi omia aikojaan. Manson kertoo, että vietti vuodenvaihteen tienoilla vajaan kuukauden Egyptissä. Historiassa on ollut hyvin monenlaisia kriisejä, joista on päästy yli. Silloin mietin, että herran-vitun-jumala, velvollisuuteni on tehdä tässä maailmassa jokainen kaikkein pieninkin hyvä asia, johon vain pystyn. On tärkeää muistaa, että vaikka auto olisi matkalla tiettyyn suuntaan, sen voi ohjata toisaalle. Erilaisia valaistumisia Kun Manson kirjoitti osuuksiaan Let All that We Imagine Be the Light -levylle, hänellä oli haasteita paitsi maailman myös terveytensä kanssa. Shirley Manson on puhunut viime aikoina positiivisen ajattelun tärkeydestä. – Minulle tehtiin lonkkaleikkaus, ja kärsin kovista kivuista kolmen vuoden ajan. Niinpä hän ryhtyy katsomaan maailmaan kirkkaammin silmin inspiroituen ihmisen hyvyydestä ja planeetan kauneudesta, jotka ovat aivan yhtä totta kuin kamalatkin asiat. Heräsin yhtenä aamuna uutiseen, että pieniä lapsia oli palanut elävältä johonkin saatanan telttaan. Siinä vasta olikin tarvetta positiiviselle ajattelulle. Voin istuttaa puun tai pelastaa eläimen. Se ”jokin” kuulostaa ihan perspektiiviltä
Ihailen häntä ja olen kiitollinen siitä, että hän on muuttanut maailmaa paremmaksi naisille, mutta hän tekee kaiken hyvin suunnitellusti ja miettii tarkkaan, miten tuo minkäkin asian esille. Minulle se ei todellakaan ollut sitä. Ja seuraavana päivänä taas hiukan enemmän. Mutta niiden pienten askelten välissä on täysin varma, että tämä oli tässä, terveyteni on lopullisesti mennyttä. – Moni muu alalla osasi pelata kuuluisuuden kanssa. Tällä kertaa tein sitä samalla, kun yritin saada jalkani toimimaan polkemalla sen helvetin kuntoilulaitteen pedaaleja. Vähän niin kuin se hetki kairolaisessa kadunkulmassa, kun mielen valot syttyivät ja hälyn takaa pilkahti totuus. Sisyphus oli ensimmäinen biisi, jota työstin. Skotlantilainen Shirley Manson liittyi bändiin seuraavana vuonna. Tämän vuoksi Sisyphus on hyvin lähellä sydäntäni. – Kohta istuin sängynlaidalla pyjama päällä, meikittä ja rähjäisenä, ja lauloin sen, mitä mielessäni oli. Samalla, kun laulaja yritti saada jalkansa toimimaan entiseen malliin, hän kirjoitti uusia biisejä bändikaveriensa kanssa. Puolet määrästä on bändin kahden ensimmäisen albumin saldoa. Kysyin, miltä kuulosti. Siihen minä uskon tässä maailmassa. Minä taas olin täysin lonkalta vedetty hahmo. En tiedostanut tätäkään silloin lainkaan. Toinen Mansonille erityisen läheinen uusi Garbage-kappale on Let All that We Imagine Be the Lightin viimeinen biisi The Day I Met God. Kyseessä ei ollut vain teknisesti hyvä otto vaan myös oivallustason onnistuminen. – Kiitos kohteliaisuudesta, mutta olen tosi kaukana coolista. Astuin pois laitteelta ja ilmoitin miehelleni, joka on ammatiltaan äänittäjä ja tuottaja, että hänen on viritettävä minulle mikrofoni, jotta voin laulaa. – Toivottavasti löydän. Olin vaihtoehtorokkari, joka pukeutui klubivaatteisiin. Garbagen levyjä on myyty kaikkiaan yli 17 miljoonaa kappaletta. – No todellakin! Siihen oli kerättävä jokainen voimanripe pienestä kehostani. Monille Vig, Marker ja Erikson olivat ”TREENAAN ITSENI PELASTAMISTA JOKA PÄIVÄ.” 39. Muistan ajatelleeni, että vaikutit tosi coolilta. – Olin taas siinä juoksulaitteessa ja kuuntelin bändin lähettämää instrumentaalia. Kakkoslevy Version 2.0 (1998) saateltiin maailmalle kuuden singlen – tunnetuimpina Push It ja I Think I’m Paranoid – tuella, ja suksee sen kuin jatkui. Sitten käännyin katsomaan miestäni ja nauroin, koska tilanne oli jotenkin niin kaheli. Se on yllättävää kuulla. Shirley Mansonin muistoissa menestysvuodet eivät kuitenkaan ole erityisen mukavia aikoja. Se näytti minusta tosi vaivattomalta. Olin aivan toista maata kuin vaikkapa Madonna. Ne voimat olivat kaikkea sitä, mistä välitän ja mikä täyttää minut rakkaudella ja positiivisuudella. Tuo kreikkalaisen mytologian hahmohan joutui manalaan ja tuomittiin ikuisiksi ajoiksi puskemaan kivenlohkaretta ylös jyrkkää rinnettä. Mieheni sanoi, että otto oli tosi hieno. En nauttinut urani alkuvaiheista, koska en uskonut olevani saavuttamieni asioiden arvoinen. Se oli kuin valaistuminen. – Garbage toimii niin, että muut lähettävät minulle biisien instrumentaalipohjia, sellaisia elokuvallisilta kuulostavia ääniraitoja, joiden päälle hahmottelen tekstejä ja melodioita. Tuntuu kuin laulaja huomaisi puhuvansa Los Angelesissa asuvan Shirleyn pehmeydellä, jossa on aivan liian vähän skotlantilaista ronskiutta. Se oli uskomattoman jännittävä ja tarpeellinen kokemus. – The Day I Met Godia laulaessani tajusin, että jokainen, jota olen rakastanut tai joka on rakastanut minua, opettanut minulle jotakin tai pitänyt minua kädestä, on uskontoni. Kutsuin sillä luokseni voimia, jotka auttoivat minua kokoamaan itseni uudelleen. Sehän oli sitten ihan henkilökohtainen Sisyfos-kokemus. Sitäkin selkeämmin Manson tiedosti sen, mitä hänestä kirjoitettiin. Siinä prosessissa Sisyphus oli kuin loitsu, taika tai rukouskynttilä. Seuraavana päivänä jalkaa pystyy liikuttamaan ihan vähän. Särmikkäänä keulakuvana ja persoonallisena laulajana hän oli juuri se puuttuva palanen, jonka kasvottomien keski-ikäisten yhtye tarvitsi menestyäkseen. Menestyksestä ja itsetunnosta Rumpali Butch Vig, kitaristi-kosketinsoittaja Steve Marker ja basistikitaristi-kosketinsoittaja Duke Erikson perustivat Garbagen Yhdysvaltain Wisconsinissa vuonna 1993. Seuraa pieni hiljaisuus. Se sängyn laidalla pyjama päällä laulettu liidilauluraita päätyi levylle. Se kuulosti minusta todella kauniilta ja aloin kävellä sen tahtiin. – Olin silloin niin kovassa kipulääkepöllyssä, että en tiedä, löydänkö sitä valoa enää koskaan uudelleen, hän hörähtää. Nimetön debyyttialbumi (1995) ja sen singlet Stupid Girl ja Only Happy When It Rains ovat sitä klassisinta Garbagea
Sieltä sanottiin, että minun pitäisi tehdä poplevy. Musiikki ei kuitenkaan unohtunut kokonaan. Ennen vanhaan sanavalinnat olivat välillä todella erikoisia, ulkonäön kautta alentavia, vaikka kyseessä olisi ollut Kate Bushin kaltainen arvostettu muusikko. Kun sitten soitin soolomusiikkiani levy-yhtiölle, sain kuulla, että se oli liian synkkää. Tunsin olevani pelkkä huijari. Yhtyeen uudesta teknologiasta inspiroitunut kitararock oli samassa vireessä zeitgeistin kanssa. Myös Butch oli paikalla, ja me juttelimme. – Ai niin, se soololevy! Sehän se vasta fiasko olikin, laulaja naurahtaa. Sarja oli tosi suosittu ja kaikkivoipaisen koneen näytteleminen tosi jännää. Ajattelin, että minäkin voisin ihan hyvin laulaa täällä – miksi mahtava bändini ei tee mitään. Se oli äidin tytölle musertavaa. Heitä fetisoidaan ja esineellistetään. Annoin muiden määritellä itseni ja median nielaista minut. Kolmas albumi Beautifulgarbage (2001) laajensi palettia ja Bleed Like Me (2005) lähestyi bändin livesoundia, mutta kahden ensimmäisen levyn menestystä ei tavoitettu. Puhuin aiheesta jo 1990-luvulla, ja minua pidettiin mielipuolena. Mietin, että niin moni muu ansaitsisi paljon enemmän sen, mitä minulle oli annettu. Eiväthän monet näistä bändeistä ole mitään Garbagen rinnalla. Olin täysin maassa sen vuoksi. Mies voi tulla samaan tilanteeseen tukka takussa ja yllään samat vaatteet, joita hän on pitänyt viimeiset 20 vuotta, eikä kukaan paheksu. Äitini kuoleman aikoihin yksi parhaista ystävistäni jäi täysin odottamatta leskeksi. Tässä ei ole aivan koko totuus: Garbagen ollessa tauolla Manson ryhtyi tekemään sooloalbumia, joka ei koskaan ilmestynyt. Mukana oli muitakin, kuten Grant Lee Buffalon tyyppejä ja The Blue Nilen Paul Buchanan, jota palvon. Se on raivostuttavaa, väsynyttä, turhauttavaa ja epäoikeudenmukaista. Hänen läheisilleen tapahtui niin paljon surullisia asioita, ettei rokkaaminen ollut mielessä päällimmäisenä. Hän on erittäin menestynyt amerikkalainen tuottaja ja hyvä ystäväni. – Se syöpään sairastunut lapsi, josta kerroin, kuoli puolessatoista vuodessa. Hän menehtyi aggressiivisesti edenneeseen dementiaan. Vanhoista musiikkilehdistä näkee, miten asenteet naisia kohtaan ovat muuttuneet. Ja tulin hulluksi siinä sivussa. Naisia arvostellaan edelleen ulkonäön perusteella, seksikkyyden pohjalta ja pukeutumisen kautta. Olin kuitenkin täysin oikeassa silloin ja olen edelleen. Tein vain kovasti töitä ja yritin todistella, että minusta oli johonkin. – Homma meni niin, että Interscope heivasi Garbagen mutta halusi jatkaa yhteistyötä kanssani. – Jonain vuonna kävin Coachellafestivaalilla katsomassa bändejä. Seuraavaksi Manson halusi olla tuhoutumaton robotti – hän sai roolin televisiosarjasta Terminator: The Sarah Connor Chronicles. Kun Garbage nostettiin telakalle, Shirley Manson ei juurikaan ajatellut koko bändiä. – Tein levyä Greg Kurstinin kanssa. Lähdin kotiin ja sanoin miehelleni, että minähän en tee mitä käsketään vaan mitä haluan. Kulttuuri on kehittynyt, mutta eipä maailma taida olla vieläkään valmis. Tarvittiin vielä yhdet hautajaiset, ennen kuin Garbagen paluu kävi toteen. Monet myös sanoivat minulle, etten ollut. Että en ole sitä enkä tätä. Syksyllä 2005 yhtye ilmoitti jäävänsä määrittelemättömän mittaiselle tauolle. – Joo, minusta tuli telkkarisarjan terminaattori. Se päivitti rockin tuotantoa millenniumin tasalle, ja suosiosta päätellen sellainen puhutteli maailmaa. Lauloin hänen muistotilaisuudessaan David Bowien Life on Marsin. Pari vuotta meni niin, että hyppelin hautajaisista toisiin ja yritin pitää itseni kasassa. Hän sanoi, että oli upeaa kuulla lau”AIKA USEIN SITÄ HALUAISI TULITTAA YHTYETTÄÄN LIEKINHEITTIMELLÄ, MUTTA JO SEURAAVANA AAMUNA TUNTUU, ETTÄ KYLLÄ SE SIITÄ.”. – Ajattelin, etten ole kovin lahjakas. Garbagen sydän, sielu ja luova voima. Toivottavasti sellaista ei enää ole myöhemmin tällä vuosituhannella. – Vaikeinta oli äitini menettäminen. Minua verrattiin lehdissä bändikavereihini ja todettiin, että Garbagen miehet olivat neroja, mutta minä en osannut muuta kuin olla kuuluisa. Ehkä se johtui sukupuolestasi. Sitten eräiden toisten ystävieni kuusivuotiaalla lapsella todettiin aggressiivinen syöpä. – Harvoin kuulee, että miespuolinen toimittaja on edes ajatellut tuota asiaa. Eikä se olisi ollut mahdollistakaan, sillä nettiteknologian tuoma piratismi kriisiytti musiikkibisneksen ja käänsi äänitteiden myynnin laskuun. Mansonin kipuillessa kohtelunsa ja huijarisyndroomansa kanssa Garbage puki musiikiksi vuosituhannen viime hetkien jännitteen. – Ajattelin, etten ole kovin hyvä laulaja enkä osaa tehdä biisejä. Parilla oli kuusi lasta, ja se oli ihan hirveää. Mutta kun Garbagen laulaja luki kriitikoiden näkemyksiä, hän uskoi eniten siihen, mitä pahaa hänestä sanottiin. ”Uskomme, että voisit olla kansainvälinen poptähti”, minulle sanottiin. Mutta enhän minä tajunnut, mistä siinä oli kyse. Hautajaisia, fiasko ja paluu Kun kalenteri käännettiin 2000-luvun puolelle, Garbagen momentum alkoi olla ohi. Manson oli pelkkää pintaa, kasvot. Vastasin, että painukaa helvettiin. Bleed Like Me’n jälkeen bändin henki oli niin huono, että jotakin oli tehtävä. Tein sitä seuraavat pari vuotta. Mietin, etten edes halua olla sellainen, mutta vastasin, että okei, tehdään jotakin
– Katselen ihmetellen julkkiksia, joilla näyttää olevan pohjaton tarve saada osakseen huomiota ja ihailua. – Nykyisin en ajattele kovin paljon sitä, millaisen kuvan annan itsestäni. Ojensin heille käteni ja sanoin, että me ajattelemme samalla tavalla, lähtekää mukaani. – Olen myös ollut tarpeeksi onnekas. Garbagen ensimmäinen albumi täyttää tänä vuonna kolmekymmentä, mutta bändi ei aio juhlia sen kummemmin. Ei se ole pelkästään itsestä kiinni. Minusta on hienoa nähdä keikoilla, miten syvällä musiikissamme yleisö on. Mansonin bändikaverit ovat seitsenkymppisiä, ja hän itse täyttää elokuussa 59. Moni, joka olisi ansainnut ja voinut menestyä, ei ole menestynyt. Jonkinlainen raikas tuulahdus. Muuten en välitä vittuakaan mistään tunnustuksista. luääntäni pitkästä aikaa. Mietin, että jestas, minähän olen artisti! Ei minun tarvitse olla suosittu tai lehden kannessa! Voin olla muusikko! Shirley Manson on kuitenkin myös vaikuttaja, varsinkin niille naisille, jotka löysivät Garbagen 1990-luvun puolivälissä. – Jossain vaiheessa vain tajusin, että hei kusipäät, vedän Garbage-kärryä eteenpäin ihan siinä missä nuo teidän ”neronnekin”, laulaja räkättää. Jos Bob Dylanilla olisi ollut huono tuuri, hän ei olisi saanut ääntään kuuluville. Kysyin, miksi emme tee musiikkia. Vastasin, että selvä. Silloin kukaan ei tuntisi häntä, vaikka hän on nero. Hyviä aikoja Garbagen paluulevy Not Your Kind of People (jolla muuten soittaa sahaa suomalainen näyttelijä Irina Björklund) ilmestyi vuonna 2012. Olen kohta kuudenkymmenen, ja huomaan, että minulle tapahtuu kaikkein innostavimpia juttuja juuri nyt. – Joskus ihmettelen, olenko minä tosiaan yksi niistä, jotka ovat saaneet osakseen kaiken tämän. Aika usein sitä haluaisi tulittaa yhtyettään liekinheittimellä, mutta jo seuraavana aamuna tuntuu, että kyllä se siitä, Manson nauraa. Minusta on tullut sen suhteen oudon estoton. Mutta pelkästään se ei riitä, huomaa Skotti-Manson ja täyttää AmerikanShirleyn menestymisteorian aukkokohdat tuurilla. – Nyt näen asian toisin. Olen ottanut riittävästi riskejä. Tiedän olevani hyvä siinä mitä teen. Onni on valtavan tärkeä tekijä tällä alalla. Jos joku tunnistaa minut kadulla, en mene siitä tolaltani – mutta en kyllä siitäkään, jos kukaan ei tiedä, kuka olen. Olin kauhuissani pelkästä ajatuksesta. Bändissä oleminen on haastavaa ja mutkikasta, mutta myös todella palkitsevaa. Riitelemme kuten kaikki perheet. Ja hän kyllä tietää sen. Loppuvuosi menee keikoilla uusia biisejä soittaessa. Maine ja vauraus eivät ole minusta erityisen houkuttelevia. – Tiedän, että olen päässyt elämässäni tähän pisteeseen, koska olen tarpeeksi kova. En ole cool, enkä haluakaan olla. Nuorta artistia piinannut huijarisyndrooma ei enää häiritse. Olen valinnut lapsettomuuden, ja pidän näitä naisia eräänlaisina lapsinani. Butch alkoi nauraa ja ehdotti, että ”soita sinä Dukelle, niin minä soitan Stevelle”. – Bändi on elämäni rakkaus, mutta eihän tämä ole mitään huvipuistoajelua. Olen tehnyt tosi paljon töitä. Panin itseni peliin ja näin vaivaa tullakseni paremmaksi laulajaksi, esiintyjäksi, biisintekijäksi ja tuottajaksi. Sain osakseni paljon huomiota, ja sanottiin, että nuorten naisten sukupolvi saa minulta vaikutteita. Siihen loppui se telakalla oleminen. Samaan aikaan tiedän, että olen ansainnut sen. Kaikki ei ole niin kuin ennen, mistä universumille kiitos. Viimeinkin uskon sen, ja se täyttää minut ilolla.. Koen olevani valtavan etuoikeutettu, kun saan olla kulttuuristen lasteni palveluksessa. – Alussa olin todella erilainen kuin muut. Menneen elämän ja nykyisyyden ajatteleminen synnyttää Shirley Mansonissa epäuskoa. Sen jälkeen bändi on tehnyt uutta musiikkia ja kiertänyt maailmaa itselleen sopivaan tahtiin
Vai onko. Suurhanke, jota pidettiin sekoiluna jo aikoinaan. Siitä tulee uskossaan vahvan selvänäkijän mantra, joka manaa esiin vaihtoehtoista maailmaa – ehkä sellaista, jossa ihmisen teot punnittaisiin ansioiden mukaan. Amuri leikkii fantasiamaailmassa, jossa usein nuhruiseksi koettu 70-luku leimahtaa hämmentäviin väreihin. Näsinneulan kaltaisen rakennusprojektin juuret ovat sodanjälkeisessä edistysuskossa. Amurin Näsinneula on psykedeliaa ilman huumeita. Sieltä voi ihastella virvokkeesta nautiskellen kaikkea sitä, minkä yläpuolelle meidät on muka nostettu. Tätä sanomaa gospelsävyisellä kuorolla ja jälkihippihenkisellä jamittelulla eeppiseksi kasvatetun, lähes kuusiminuuttisen biisin kertosäe toistaa hartaasti. Sitä kai pidetään riidattomana, että pitkän uransa varrella Kassinen vetosi karismallaan moniin tunnettuihin hahmoihin ja jopa vallankäyttäjiin Mannerheimista Vesku Loiriin ja Risto Rytistä Pekka Siitoimeen. Siten sen näyttää kokeneen myös selvänäkijä Aino Kassinen (1900–77), aikansa puolivirallinen henkimaailman tulkki ja sensaatiojulkkis, joka väitetysti ennusti Näsinneulan sortumisen jo sen avajaisten yhteydessä. Niin, asetelmassa on jotain epämukavaa. Silti Amurin Näsinneula on suhteessaan todellisuuteen ehdottomasti kaksivalotteinen. Ja eikö näkötornin neulamainen huippu (jolle Kasevakin uskaltautui poseeraamaan) ole juuri sellainen paikka, johon portaat toisesta ulottuvuudesta voidaan laskea, kun näkökenttä sumenee lopullisesti. NÄSINNEULA on myös absurdi asia, ja sellaisena Amuri sen näkee, Aino Kassisen silmin. Kuoron voi kuvitella hurmioituvan Kassisen visiosta näkötornin juurella, ja siinä se kuitenkin koko ajan seisoo, seisomisensa kyseenalaistajille vittuillen. Silloin ajatus ihmisestä luonnon kontrolloimiseen kykenevänä ja hyväksikäyttöön oikeutettuna supertoimijana oli vielä voimissaan, vaikka vaihtoehtoisiakin ääniä alkoi kuulua. Aino Kassinen valtakunnanjulkisuudessa on siitä vain yksi esimerkki. 1970-luku on myös se vuosikymmen, jonka kuluessa modernismin kolhoudessaan uljas visio taittui postmodernismin hilpeäksi säröisyydeksi. Jos ympäristön haltuunoton haluaa mieltää työvoittona, voi kivuta tornin portaat lihasvoimin, kunnes palkinto odottaa näköalaravintolassa. ”Ei törrötä, vaan seisoo”, siteeratakseni suurta ajattelijaa Markku Ritaluomaa, jonka monumentille moottorien laidalla Hämeenlinnassa tosin kävi huonommin. MARTTI LUTHER JA MUOVIPUSSI > > TEKSTI NIKO PELTONEN Suomalaisia poplauluja kulttuurihistorian valossa. Olihan siinä ihmettelemistä. Suomi oli täynnä surmanajajia, silmänkääntäjiä, ufologeja ja poliittisia äärihahmoja, joiden elkeet olivat toki useimmille vain viihdettä, joka piristi kahden tv-kanavan aikakautta. Mutta se sopii selvänäkijän julkikuvaan, jossa taru ja totuus sekoittuvat joka tapauksessa. Eikö se kuitenkin sijoitu grynderien ja kaavoituksen parissa askartelevien kuntapoliitikkojen valveuniin ja voida siten tempaista ulottuviltamme siinä kuin Vesa-Matti Loiri avaruusalukseen Amurin kappaleen väliosassa. Amurilaiset ovat kuitenkin ymmärtäneet puolen vuosisadan ajallisen etäisyyden tuottavan omanlaistaan narratiivia, jolloin Kasevan suoran, työläishenkisen aikalaiskokemuksen toistaminen ei ole mahdollista. VUONNA 2024 Kassisen Näsinneula-ennustukseen tarttui mytologisoidun tamperelaisuuden merkittävä lipunkantaja, Amuri-yhtye. Vision tukena on todellisuus, jossa halveksittu vuosikymmen oli oikeastikin varsin omituista aikaa. Sen yhtä laitaa hallitsee osuusliikkeen musta hotelli, mutta toiselle kohosi jo vuonna 1971 senaikaisen Suomen korkein rakennus, 168 metriin yltävä Näsinneulan näkötorni. Näsijärven ulapan äärellä valtavana keihäänä tönöttävä rakennelma on malliesimerkki ihmisen hybriksestä suhteessa maisemaan. "Amurin Näsinneula on suhteessaan todellisuuteen ehdottomasti kaksivalotteinen." Amuri: Näsinneula (2024) 42. Todisteita löytää keskustan nykyisestä ilmakuvasta. Se ei kuulu maailmanjärjestykseen, ja siksi se tulee kaatumaan. Monessa muussakin huseeraavien indiehahmojen Mikko Siltasen ja Kalevi Suopursun perustama bändi on lähtökohdiltaan 1970-luvun Manse-suuruuden Kasevan perillinen. [ ] Ei törrötä, vaan seisoo HÄMÄLÄISIÄ väitetään vaatimattomiksi, mutta kyllä Tampereella on osattu ajatella suuruudenhullustikin. Näsinneula on toistaiseksi pystyssä. Tästä Kassisen profetiasta on ymmärtääkseni jäljellä vain vuosikymmentenkin päähän kantautunutta muistitietoa, ei esimerkiksi painettuja aikalaislähteitä. Miten voi olla jotain sellaista kuin Näsinneula
TI 24.09.2024
Tällä albumilla on kaikki parhaat biisit, jotka veivät minut mukanaan. Kaikesta tuli helpompaa, kun tajusin, että voin tehdä musiikkia ilman että otan sitä tosissaan. H uhtikuussa ilmestynyt After Dark Hour on varjoisamman ajanjakson jälkeen syntynyt albumi, jota tehdessään Ina Forsman löysi uuden innostuksen musiikkiin. JOS AUTIOLLE SAARELLE SAISI OTTAA VAIN YHDEN ARETHA-LEVYN Aretha Franklin Aretha Arrives (1967) – Tätä listaa ei olisi, jos en valitsisi jotain Aretha Frankliniltä. – Aiemmin saatoin jäädä junnaamaan, jos keksin vaikka jonkun tosi hyvän lainin, koska se seuraava ei ole koskaan yhtä hyvä. Amyn ääni on legendaarinen, ja hän on yksi iso esikuvani. 44. – Luovuus ja musiikista nauttiminen tulivat aiemmin mulle luonnostaan. Nyt päätin, että kirjoitan, vaikka tulisi vain surkeaa matskua. – Yhtenä päivänä olin keittiössä kokkaamassa, kun kuulin erään Etta Jamesin biisin ensimmäistä kertaa. Tummemmat biisit on laitettu keskelle punomaan tarinaa yhteen. Tajusin siinä hetkessä, että mun on pakko jatkaa musan tekemistä. After Dark Hour on mulle tosi tärkeä niin urani kuin aikajanani kannalta. Siinä paikassa on mukava olla, mutta teen myös asioita, jotka haastavat mua. Rakastan suuresti paketin jokaista biisiä. Monet niistä ovat hänen parhaitaan, vaikkeivät niin tunnettuja. TÄRKEÄ ALBUMI TEINIVUOSILTA Amy Winehouse Back to Black (2006) – Äitini osti tämän levyn ja antoi sen sitten minulle. Pandemian jälkeen tuli sellainen jakso, että ne hiipuivat ja paloivat kokonaan loppuun. Ensi kertaa levyn kuullessani olin juuri herännyt ja jäin koko aamuksi sänkyyn makoilemaan, kun kuuntelin sitä ihan pysähtyneenä. Tästä lähti intohimoni vanhempaa musiikkia kohtaan – se on niin selkeästi inspiraationa levyllä. – Halusin tehdä hyvän mielen albumin. Kuuntelen nykyään aika vähän kokonaisia albumeja, enkä ollut pitkään aikaan soittanut levyä alusta loppuun moneen kertaan. Tietysti löytyy myös rakkausbiisejä – ne kuuluvat asiaan ja soulmusiikkiin. Se pitää kivasti tasapainoa yllä, sillä ei kaikki voi olla hyvin koko levyn ajan. En todellakaan ole vielä valmis, mutta nyt tuntuu, että olen musiikillisesti oikealla tiellä. Tällä levyllä on mielettömiä biisejä. Hänellä on niin upea tuotanto, että yhtä levyä oli hirveän vaikea valinta. Seuraavana päivänä kirjoitin levyn nimibiisin, ja siitä se lähti. Edellinen All There Is [2022] tehtiin puoliksi Suomessa ja puoliksi Saksassa, ja sitä ennen levyni ovat syntyneet Jenkeissä. Olen todella inspiroitunut Erynin tavasta kuulla ja soittaa musiikkia. Voin kirjoittaa biisejä ihan huvikseni ja vaikka sillä fiiliksellä, että haluan tehdä vaan tosi tanssittavan biisin. OLISINPA JULKAISSUT TÄMÄN ITSE Eryn Allen Kane Aviary: Act 1 (2015) – Tämä ja Aviary: Act II [2016] ovat ikään kuin yksi kokonaisuus kahdessa julkaisussa. LEVY JOTA SOITAN VANHANA MUMMONAKIN Cleo Sol Mother (2021) – Lempparilevyjäni viime vuosilta. ELÄMÄNI SOUNDIT > > TEKSTI ELLI MUURIKAINEN Ina Forsman LEVY JOKA HERÄTTI LAULAMISEN INNON Christina Aguilera Stripped (2002) – Tämä oli pikkutyttönä yksi ekoja levyjäni. Albumi kosketti isosti ja on jäänyt elämääni. Rakastan hänen musiikkiaan ja ääntään, ja varsinkin livealbumit ovat taianomaisia. Tämä kuitenkin vei minut mennessään, ja palaan siihen tosi usein. En voi lopettaa, ennen kuin olen tehnyt biisin, josta tulee yhtä hyvä fiilis kuin siitä kappaleesta. Kulutin sen alusta loppuun ja lauloin hirveästi mukana. – Mulla on ollut pitkään haave tehdä isompi projekti Suomessa suomalaisten soittajien kanssa. ENSIMMÄINEN SUURI RETRORAKKAUS Etta James At Last! (1960) – Etta James on laulaja, jollaiseksi haluaisin itse tulla. JATKUVA MUSIIKILLINEN TUKIPILARI Donny Hathaway Live (1972) – Tällä hetkellä mun ultimaattinen lempiartisti. Levyllä on paljon hyvien asioiden fiilistelyä ja manifestointia. Kun kuulin noin voimakasäänistä ja teknistä laulajaa, aloin miettiä, mitä itse voisin tehdä äänelläni. Sitten on myös vähän sitä pimeyttä. Sitä kesti niin pitkään, että se alkoi pelottaa ja ahdistaa, laulaja-lauluntekijä kertoo. Biisit muuttuvat, ja hän vetää upeita covereita sovittaen ne täysin omanlaisikseen. MERKITTÄVÄ LEVYSUOSITUS KAVERILTA Cleveland Francis Beyond the Willow Tree (2022) – Löysin tämän tuottajani Michael Bleun kautta
HANKI LIPPUSI: TICKETMASTER.FI
Jos Tina kalpenee Sylvian rinnalla, se johtuu vain siitä, että jälkimmäinen on ehkä koko Pulpin katalogin paras biisi. More on sitten Freaksin (1987) ensimmäinen Pulp-albumi ilman vuonna 2023 kuollutta Steve Mackeyä. Studio Orbbissa Englannissa äänitetyn levyn moderni soundi KU VA : JO SE PH CU LTI CE Pulp More Rough Trade ???. Nuutti Heiskala Pulp on palannut 24 vuoden tauon jälkeen, joskin vähän eri kokoonpanossa. Jos yhtyeen taru kuitenkin loppuu, More on paljon puolikuntoista We Love Lifea komeampi päätös sen uralle. Cockerin soolojulkaisut ovat olleet erittäin hyviä, mutta jotain maagista tapahtuu, kun Pulpin jäsenet kokoontuvat yhteen, eikä tuo magiikka ole himmentynyt. Jos ensimmäinen albumi It (1983) tarjosi vähän epäonnistunutta Cohen-pastissia, klaustrofobinen goottilevy Freaks lukeutuu Pulpin parhaisiin. Yhtä hienolla Separationsillä (1992) bändi yhdisteli tarinallisia biisejään acid houseen. More sekoittaa kauniita melodioita, nokkelia sanoituksia sekä akustisia ja elektronisia elementtejä tavalla, joka tuo mieleen Arab Strapin comebackin jälkeiset levyt. Mutta siinä missä Arab Strap on palannut täyteen tehoonsa, Pulp suhtautuu tulevaisuuteensa ambivalentimmin. Toivottavasti bändi päättää jatkaa, sillä mainion Background Noisen tapaiset biisit todistavat, että Pulp pystyy edelleen löytämään uusia yllättäviä polkuja ja olemaan samalla tunnistettava itsensä. More alkaa Separationsin tunnelmat mieleen tuovalla, elektronista äänimaailmaa hyödyntävällä Spike Islandilla. Temaattisesti palataan ennen muuta jälkimmäisen tunnelmiin. Toisella biisillä Tinalla kuullaan freaksmäisen pahaenteisiä sointukulkuja. on sekoitus Jarvisin soololevyjä ja Pulpin eri aikakausia. Vaikka single Common People toi Pulpin valtavirtaan vasta brittipopin aallonharjalla vuonna 1995, bändi oli aloittanut jo 1978 ja ehtinyt kokea useammankin muodonmuutoksen. Mukaan ovat liittyneet laulaja Jarvis Cockerin projektissa Jarv Isissa vaikuttaneet basisti Andrew McKinney ja viulisti Emma Smith. Jos vanhenemisen teemoihin keskityttiin This Is Hardcorella keski-iän kriisin näkökulmasta, Morella 61-vuotias Jarvis Cocker lähestyy aihetta eri vinkkelistä. 46. LEVYARVIOT ”Jotain maagista tapahtuu, kun Pulpin jäsenet kokoontuvat yhteen, eikä tuo magiikka ole himmentynyt.” Loppupuolen Partial Eclipse ja A Sunset olisivat sopineet musiikillisesti ensin mainitulle. Vasta His ’n’ Hersillä (1994) Pulp löysi kuitenkin soundin, josta se tunnetaan. Eniten More muistuttaa kuitenkin Pulpin kahta edellistä levyä, We Love Lifea (2001) ja This Is Hardcorea (1998). Bändi ei vielä tiedä, jääkö More sen viimeiseksi julkaisuksi vai tuleeko sille jatkoa. Baarielämän ja hampaat irvessäkin bilettämisen sijaan ollaan pehmeämmillä linjoilla, kuten Got to Have Love osoittaa: ”Without love, you’re just jerking off inside someone else.” Tina muistuttaa sanoitukseltaan This Is Hardcoren Sylviaa, mutta päähahmon vaikean elämän käsittelyn sijaan laulun tragiikka löytyy menetetystä ajasta ja tapahtumattomista asioista
Aki Nuopponen Mark Pritchard & Thom Yorke Tall Tales Warp ???. Kun viimeksi The Fall of Heartsille (2016) säveltänyt kitaristi ja ainoa tasaväkinen yhtiömies on sivussa, Jonas Renkse näyttää uppoavan hallitsemattomasti sielunsa syövereihin. Sävellyksissä on suomalaisen iskelmällisyyden kuulautta, mutta ainoastaan hedelmällisellä tavalla. A Fake in a Faker’s World on kuin Kraftwerk-juna, jonka kyydissä istuvat John Carpenter ja Jean-Michel Jarre. Se on teknoa, se on ambientia. Siltä irrotetut singlet Melkein, Pallosalamavideot ja Tottunut veteen ovat täysin valmista hittimateriaalia, mutta koko albumista muodostuu valtoimenaan virtaava, täysillä otteeseensa vangitseva tarina tulvillaan käänteitä. Pian huomaa, että Vedenjakaja on todella vahva albumikokonaisuus. Dystooppista mutta luotettavaa. Thom Yorke piehtaroi nykymaailman aiheuttamassa ahdistuksessa mutta kuulostaa olevan tismalleen mukavuusalueellaan. Siinä on paljon asioita, mutta ennen muuta Pritchardin ja Yorken varmuutta ja visiota. Kosmista psykedeliaa ja mustavalkoista uutta aaltoa. Kappaleet ovat kiehtovia jo melodioiden ja lyriikoiden ansiosta. Yhtyeen sisemmistä kerroksista löytyy monisävyisyyttä vaihtoehtoja jopa post-rockia myöten. Valkean päällimmäisin kerros muodostuu lumoavan iskevistä melodioista sekä laulajakaksikko Tatu Palon ja Laura Hiltusen täydellisesti yhteen soivista äänistä. Mark Pritchard nostelee rillejään totisesti, mutta syntetisoijat ja rumpukone sylkevät leikkisää ääntä. SYDÄMEEN ???. Tall Tales on mitä ryppyotsaisin levyllinen hauskaa musiikkia. Se johtaa progressiiviseen trippiin, jossa kanssakuulijan kokemus on ekskursion oppaalle täysin yhdentekevä. Back in the Game soi kuin toiseen ulottuvuuteen luiskahtanut Depeche Mode, Gangsters kuin rajan takaa viestivä Prince ja The Spirit kuin Neu! soittamassa stadionrockia. Pandemia-ajan korrespondenssina alkanut projekti ei yritä olla edistyksellinen tai kokeellinen. ROSKIIN KU VA : ITU TO RV IN EN 47. Henri Eerola ????. Sanotaan tämä heti kärkeen: jos maailmassa on enää yhtään oikeudenmukaisuutta, oululainen Valkea tulee tavoittamaan paljon ihmisiä, joiden sydän sykkii suomilyriikalle, popille, iskelmälle ja/tai syvällisemmälle vaihtoehtorockille. Monissa kappaleissa kitarat, koskettimet ja koneet saavat leijailemaan kauas maanpinnalta. SOITTIMEEN ??. DIVARIIN . LEVYHYLLYYN ?. Varhaisen Katatonian tyylin kuoriuduttua kuolodoomista melodiseksi goottirockiksi ruotsalaisyhtyeen uran määrittävää aikakautta leimasi samastuttava hapuilu. Jukka Hätinen Katatonia Nightmares as Extensions of the Waking State Napalm ?. Tällöin Radiohead-viittauksiltakaan ei voi välttyä. Bändi oli kiinnostavimmillaan juuri etsikkoaikanaan, pyristellessään irti irvistelevän menneisyytensä ikeestä – nuorina metallipäinä, jotka päättivät ammentaa varhaisen Paradise Lostin sijaan The Curelta ja The Sisters of Mercyltä. Valkea Vedenjakaja Omakustanne ???. Sen lisäksi, että utuinen vaihtoehtorockautomaatti on kiertänyt viime vuodet samaa kehää, yhtyeen viimeisin levy Sky Void of Stars (2023) toi mukanaan umpisolmua muistuttavat, näennäisesti rauhallisesta tunnelmasta huolimatta mielivaltaisesti poukkoilevat sovitukset, jotka ikävä kyllä määrittävät uutta levyä entistä voimakkaammin. Tunnelmat kouraisevat todella syvältä lempeän oloisen albumin paljastaessa yhä synkempiä puoliaan. Jossain kohtaa vuosien 2006 ja 2009 välillä ennen niin omaleimaisen hauras Katatonia saavutti tietoisuuden ja sympaattisesta tuli systemaattista. Ambientimmissa kappaleissa Pritchard on kuin maagi, joka liikuttelee kylmiä ilmamassoja, ja Yorke kuin meteorologi, joka tulkitsee sääkarttaa harmonioillaan. The Men Who Dance in Stag’s Heads on kuin Yorken ja Pritchardin uni, jossa he ovat Velvet Underground. Nightmares as Extensions of the Waking State on virallisesti ensimmäinen Katatonia-levy ilman perustajajäsen Anders Nyströmiä
Ja tällainen tämän pitääkin olla. Kaikki on täydellisesti hanskassa. Ghost World korjaa asian. Sen ankara efektiikka kertoi, että menetettyään Mimi Parkerin, puolisonsa ja Low-kumppaninsa, Sparhawk menetti hetkeksi myös äänensä. Nytkin hippirockin raskaan sarjan ja klassikkoglamin soundillisilla säädöillä operoiva kokonaisuus soi hienosti. Varsinaisen sielunkumppanuuden Sparhawk muodostaa Ryan Youngin viuluun. Yksin jääneen laulajan ympärillä on valtava tyhjä tila. Ruosteisesti parkuvat kielet jatkavat suoraan siitä, missä äärirajoille riudutetut keuhkot tyhjenevät. Osana uutta laumaa, osana uusia ääniä. Pekka Laine Ghost World Armadillo Café Svart ??. Hannu Linkola kon kaveruksia, joille onneen riittää muutama tuttu sävel. Kaikupohjaa avartaa Counting Crowsin oma historia. Nämä parametrit Counting Crows hallitsee täydellisesti. Musiikki kertoo kuitenkin yhteisöllisyydestä. Sillä tällainen Counting Crows on. KU VA : AL EX AV IS CI US LEVYARVIOT Counting Crows Butter Miracle: The Complete Sweets BMG ???. Kanssamuusikot antavat leskelle mahdollisuuden kiinnittyä maailmaan uudestaan. Ihanan pöhkösti kieroon kasvanut Ghost World on loihtinut jokaisella albumillaan poplumoa, jossa 1970-luvun progehuurut, 1990-luvun poprockin lakonisuus ja indiepopin uskallus ovat yhtä. Voisiko tämä olla jokin Bowien kadonnut b-puoli vuodelta 1972. Yhtyeen antaumuksellinen americana soljuu kollektiivisten muistojen virtana, jonka Adam Duritzin tulkinta inhimillistää ja ankkuroi. Banjo ja mandoliini kutittelevat rujoja kitarapohjia, sello murisee myötätuntoisesti ja stemmat massoittavat avainmelodioita maukkaasti. Sparhawk on saanut rinnalleen folkyhtye Trampled by Turtlesin, joka vie säveliä eteenpäin kunnioittaen mutta itsevarmasti. Vaikka Sparhawkin lauluista välittyy hätääntynyt suru – ”When you flew out the window and into the sunset / I thought I would never stop screaming your name” – kollektiivin soitto punoutuu pelastusrenkaaksi. Kiiluvasilmäiset amfetamiinikitarat kirskuvat ihanasti hampaissa. Tarinoiden lomasta, ikääntyneen eksyneisyyden ja leimahdusherkän elämänhalun risteyksestä, muusikot löytävät lopulta myös itsensä: jou48. Tämä on turpea amerikkalainen levy; voita tihkuva kokoelma unelmia, pettymyksiä, paikannimiä ja syyssateita. ”When Bobby and the Rat-Kings come to play […] We’ll make ’em play / Play ’til the stars all fade.” Hannu Linkola Ty Segall Possession Drag City ??. Alan Sparhawk With Trampled by Turtles Sub Pop ???. Kun mies palaa nyt vanhaan ilmaisuunsa, jälki on vielä kouraisevampaa. Se ei täyty enää koskaan. Luonnosmaista, perustoimivaa ja tutun oloista aihiota tulee solkenaan, ei tässä ehdi jalostelemaan. Armadillo Café jatkaa samaa rataa, ja erikoisinta on, ettei Ghost World kuulosta vieläkään erityisen suomalaiselta bändiltä. Niinpä se osaa jakaa ymmärrystä niin taivaidentavoittelijoille kuin uskonsa menettäneille. Miksi kokonaisuus jää kuitenkin pikkukivan käyttöviihteen asteelle. Tuntuu siltä, ettei lahjakkaalla nikkarilla ole malttia hieroa teemojaan. Levy tulvii välähdyksiä erinomaisesta perinnerockista ja osaavasta käsityöläisyydestä. Ei lähimainkaan. Tuotannollisesti Segall-levyt ovatkin olleet jo pitkään todella hallittuja. Armadillo Café sijoittuu kuvitteelliseen kahvilaan ja kertoo siitä, mitä kaikkea suositun juoman ympärillä saattaa tapahtua. Laulujen arvo määrittyykin toisilla kriteereillä: referensseinä, omistautumisina, traditiontajuina. Vastaus on ilmeinen: kappaleissa ei ole omien innoittajien koukukkuutta. Musiikin olennaisinta sisältöä on sen tunneperimä. Jokaisessa säkeessä on pieni haavoittava särmä, jokaisessa äänenpainossa yhtä paljon rakkautta ja menetystä. Liki parikymmentä vuotta pätevää kierrätysrockia tehnyt Ty Segall on seikkaillut tuotannossaan rujompaa autotalliestetiikkaa vaalien ja 1960–70-lukujen rockin huippustandardin sointia tavoitellen. Levyllä ei ole ensimmäistäkään omaperäistä melodiaa, eikä yhtye tee mitään ennenkuulumatonta. Ystävien tuki on korvaamatonta. Muttei missään nimessä se klassikkoraita, jonka muistamme. Takakenoinen rumpugroovailu on tanakkaa ja samalla mukavan villaista. Kahdessa osassa julkaistu Butter Miracle on tavallaan rutiinisuoritus. Jousien, puhaltimien ja akustisten kitaroiden käyttö aggressiivisemman äänimassan vastapainona muistuttaa Bowie–Mott the Hoople -koulukunnan estetiikasta. Siksi levy on haavoittuneimmillaankin vapauttava; ylistys läheisyydelle, välittämiselle ja kuulumiselle. Orkesteri on käynyt korkealla ja ammuttu pilkaten alas. Ehkä. Siihen nähden, miten moni kertoo, ettei ikinä luopuisi kahvista, siitä tehdään aika vähän lauluja. Alan Sparhawkin viimevuotinen White Roses, My God oli traaginen levy
Ehkä. Volbeat on eräänlainen Frankensteinin hirviö. Hoidetaanpa negatiiviset asiat alta pois: vuodesta 1982 rähjänneen germaanirässin kivijalan uusin levy on liian pitkä. Itse musiikki ei meinaa herättää oikein mitään tuntemuksia. Aki Nuopponen Lauri Kallio Cats, Turtles and Other Creatures Mustik Motel ????. Kitaristi-säveltäjä Lauri Kallion loistava sooloalbumi iskee suoraan sinne, missä instrumentaalimusiikki on vahvimmillaan. Eikä bändi kuitenkaan kuulosta linjattomalta, Michael Poulsenin jäljittelemätön laulusoundi kun sitoo kaiken yhteen. Stone Cold Crazy ja Making Coffee ovat seesteisyydessään vangitsevia sävellyksiä, mutta albumimitassa kaipaisin istuskelun rinnalle tanssahtelua. Pysähtyä edes hetkeksi sen kupposen ja ehkä myös seuran äärelle. Setämiespuuhasteluprogea. Sen sijaan yhtye houkuttelee keskittymään melodioihinsa ja Liisa Tanin lauluun. Uhkaavan sotaisan nimibiisiintron jälkeen käynnistyvät Frank Blackfiren ja York Segatzin sahat, Tom-setä ärähtää ”yyäh” ja sitten mennään. Sedät, puuhastelu ja proge ovat kaikki parhaimmillaan ihania asioita, mutta Monumentatalla Sylvan on tehnyt yksinkertaisesti ihan liian pikkukivaa musiikkia. Se on vienyt rockabillyn moshpitiin ja napannut siitä hyvästä kultaa, kunniaa ja jopa Grammy-ehdokkuuden. Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Voiko tunnelma olla jopa liian pysähtynyt. Vanhan liiton pieksentä täydellistyy analoginauhurilla narutettujen loistokkaiden rumpuraitojen myötä. Ghost World kykenee kappaleillaan samaan. Aki Nuopponen Volbeat God of Angels Trust Universal ???. Tami Hintikka KU VA : MO RI TZ MU MP I KÜ NS TE R LEVYARVIOT Kahvilassa oleskelun perimmäinen ajatus on pysäyttää aika. Tulkinnoille avoin maisema jättää Sodom The Arsonist Steamhammer ???. Bändin vuonna 2008 kuolleelle rumpalille Chris Dudekille omistettu Witchhunter tuplabasaroidaan thrashiin upotettuna speed/power metalina. Kova se on näinkin. Meno yltyy niin rivakaksi, että Gun Without Groomissa painetaan jo lähes blastbeat-hommissa. An Independent Teen / Mom’s Songissa bändi nousee jalkeille vireämmin, ja vastaavaa virtaa albumi kaipaisi hieman 50. Että voikin olla upea soundi! The Arsonistilla ei liikoja hidastella. Heti kun tuntuu, että pari biisiä kulkee samoja raiteita, ohjelmassa seuraa hard rockabillyä tai kaihoisan tarinankerronnallista skandi-iskelmää säröllä. Sodom ei leiki. enemmän. That’s Not Me pistää silmään astetta tiukemman vaihteen, kun mukaan repäistään funkia ja kappale groovaa kuin hirvi. God of Angels Trust elää ristiriidasta, nojaa rosoiseen karismaan ja luottaa siihen, että kuulijat pysyvät kyydissä, vaikka riffit, raspit ja rockabillyhenki törmäävät metallin voimalla juuri niin kuin Volbeatilta voi odottaa. Tom Angelripper johtaa toimintaa ja kärisee aggressiiviset lauluosuutensa luotettavalla raakuudella. Hien ja oluen kyllästämän rässiliivin aromin voi lähes haistaa. Se kuuluu. Hauskaa kyllä albumin paras kappale on sen erikoisin irtiotto. Volbeat ei selittele. Nad Sylvanin uusi albumi saa keksimään jo ennen puoltaväliään uuden termin kuvaamaan sen tarjontaa. Mape Ollila Nad Sylvan Monumentata Insideout ?. Levy on kuultu aiemmin niin monta kertaa, että ajatukset alkavat väkisinkin harhailla kohti genren parempia teoksia. Koko Sylvanin historia Steve Hackettin yhtyettä myöten kuuluu, mutta mukana on myös paljon genreflirttiä jazzia ja poppia myöten. The Arsonist on tuima levy, joka ei yllätä kovuudellaan vaan todistaa siitä, että Sodom tuuttaa tasaisen väkevää kiekkoa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Jos levyltä löytyisi enemmän vastaavaa revittelyä eikä vain sunnuntaiajelua progerockin maanteillä, sille voisi siunaantua yksi tähti enemmän. Levy soi alkuun melodisesti ja tarttuvasti, kuten Volbeat aina, mutta thrash-riffejä ja hihasta nykäistyjä sooloja säästämättä. Tanskalainen tyylitehosekoitin porskuttaa yhä vailla jarruja ja genreaidoille pissien. Monin hetkin levy on täynnä kekseliäitä sovituksia, tarttuvaa fiilistelyä ja hymyilevää asennetta. Se on koottu Elviksen, Misfitsin, Johnny Cashin ja oman thrashmetallisen menneisyytensä palasista ja herätetty henkiin sähköllä. Tuokiota myöhemmin vaelletaan taas geneerisyyden uuvuttavissa alhoissa. Bändin yhdeksäs pitkäsoitto God of Angels Trust on syntynyt ilman mietintöjä ja SWOT-analyysejä. Se luo olotilan, jossa ei kiirehditä mihinkään. Kolmestatoista biisistä olisi pitänyt panna kylmäksi muutama kullanmuru, niin paketti olisi täydellisen tiivis
Sen jälkeen voit tulla kertomaan, miten monta vastaavaa unenomaisen psykedelian täyttämää konseptilevyä tiedät. Melodista selkeyttä ei uhrata pupellukselle. Kirsikkapuun levy on kokemus, josta ei edes tiedä, pitääkö siitä vai ei. Mitä painotetaan. Mitä rohkeammin tätä nyrjähtänyttä onnea lähestyy, sitä enemmän leikillisyyttä sen taustalta löytyy. Jotenkin albumi on tällaisten ajatusten ulkopuolella. Allamme, päällämme ja sisällämme on paljon sellaista, mitä emme näkisi koskaan ilman musiikkia. Vastaavia levytyksiä ei tule vastaan kovin usein. Kallion kosketuksen vaivattomuus kertoo mittavasta pinnanalaisesta tekniikka-arsenaalista. Lauri Kallion ja soittajakatraan luoma ihmeellinen tunnelma on tyystin heidän omaa ansiotaan. Aatos Ketvel puhelaulaa tarinoita erosta. Olennaista on kuitenkin musiikin tunne ja tunnelma. Muulla tavoin en osaa tulkita These New Puritansia. Joka puolelta kuuluu ääniä, jotka ovat yhtä sekavia kuin omatkin tunteet toisinaan. Kirsikkapuu haluaa, että panet silmät kiinni ja päästät sen pääsi sisälle. Cats, Turtles and Other Creatures -levyllä on tehty tärkeä valinta. Hidaslinjainen albumi soi omalakisesti toisiinsa solmiutuvien äänten kavalkadina, jossa ylimaallinen ylväys töhritään mullalla ja turpeella. Mielessä risteilee hervoton mielleyhtymien vyöry maailman ihaninta musiikkia. Soitetaanko kitaraa vai tehdäänkö musiikkia. Jääräpäisesti vaihettuva, paikoin jyrkin rytmein nakuttava kuvaelma pysyy koko ajan tekijöidensä hallinnassa, mutta pohjimmiltaan täyteläisinkin sointi on vaistonvaraista liikettä mielteestä seuraavaan. Usvan takaa kajastaa kuitenkin koko ajan lupaus pelot syrjäyttävästä euforiasta. Kappaleet eivät ole ihan perinteisiä, vaan Kirsikkapuu ja kaikki on yhtä hämmentävää tajunnanvirtaa, aivan kuten ajatuksemmekin usein. Tavallaan These New Puritans siis eksyttää, tavallaan se vie perille. Soitto saattaa olla säälimätöntä, mutta samalla se sallii kaiken. Levyn yleiskuva on ehdoton. Sinä, joka ajattelet, että kaikki suomalainen musiikki kuulostaa samalta, kuuntelepa Kirsikkapuun ensilevy. Kallio on osoittanut esimerkiksi Pambikallion puolikkaana olevansa paitsi erinomainen soittaja myös luontainen tuottajahahmo, joka ajattelee kaikkea mikä soi, mutta myös sitä, mitä ei tarvita. Aki Nuopponen These New Puritans Crooked Wing Domino ????. Sitäkään ei tosin tarvitse tehdä, voi vain olla ja nauttia. Ne ovat olemassa yhtä aikaa, toisissaan. Näin albumin katkeransuloiset henkilökohtaiset totuudet alkavat tuntua omilta. Matka tuntemattomaan sykähdyttää. 52. Pekka Laine Kirsikkapuu Kirsikkapuu ja kaikki Minna Records ??. Kokonaisuus tuntuu ahdistavalta ja sitä on paikoin vaikeaa kuunnella, mikä johtuu vain siitä, että sen musiikki on kirjoitettu niin koruttoman peittelemättömällä tavalla. Valo ja pimeys eivät ole toistensa vastakohtia. Hannu Linkola LEVYARVIOT KU VA : JE RE MY YO UN G kuulijalle vastuuta ja vapautta etsiä tarinat sekä niille merkitykset. Tätä kokonaisuutta ei tule vain kuulostella. Taustalla on kitaroita ja jousia, joiden vireistä ja melodioista ei voi olla ihan varma. Teknisesti pätevien muusikoiden kohdalla kysymys on hankala. David Axelrodin uljas orkesterifunk, italialaisen elokuvamusiikin kuolematon 1970-luku, afrobeat, Alice Coltranen ja kumppanien spirituaalinen jazz, hämymusiikin ja funkin eetos, jossa ruumiillinen fiilistaso ja taidollinen vaativuus mahtuvat samaan tilaan… Tämä kaikki leijailee jossain Kallion musiikin liepeillä pysytellen kuitenkin riittävän välimatkan päässä. George ja Jack Bernettin taide on edennyt levy levyltä alitajuisempaan suuntaan, ja Crooked Wingsillä katoavat viimeisetkin totunnaisuudet. Yhtyeen uusklassinen postpunk ruumiillistuu nummisumun kätkemäksi maisemaksi, jonka avaruudessa kellomaiset koskettimet ja herkistyneet ihmisäänet tapailevat maailman kauneimpia melodioita. Tekstit ovat suoria ja silti monitulkintaisia. Yksityiskohtien herkällä sommittelulla vaivoin rakennettua hohdetta ei rikota kertaakaan vääränlaisella irrottelulla
Vesa Siltanen Jussi Syren & the Groundbreakers New World in the Morning Bluelight ???. Sanoituksissa on paikoin hyviä oivalluksia, joten on hyvä, että lyriikoista saa selvää. Etenkin nopeammat rallit, kuten River ja Tauri Oksasen säveltämä banjoilotulitus Flat Country, menevät välittömästi jalan alle. Soturit louhivat raskaalla riffikädellä mukavasti rullaavaa heviä, jota maustetaan koskettimin. Ismo Puhakka on Muuan Mies ja nyt sooloartistina Isse. Silent Echoes ei yritä syrjäyttää esikuvaansa vaan nostaa sille lippistä syvän kumarruksen ja kunnioituksen kera. Erityisesti mieleeni ovat instrumentaalibiisit, jotka jakavat samalla levyä luonnollisiin osiin tarjoten siihen uusia tulokulmia. New World in the Morning on sekoitus bändin omia ja kielisoitinyhtyeelle sovitettuja lainakappaleita. Savage Land -debyytti (2014) oli veistelty Deathin kahden ensimmäisen levyn henkeen, ja Twisted Prayers (2018) seikkaili Spiritual Healingin (1990) tunnelmissa. Ei kannata antaa bändin hölmöhkön nimen hämätä. Arkinen artistinimi sopii lauluntekijälle, jonka tekemisiä leimaa leppoisa ihmisläheisyys. New World in the Morning sisältää todellista kielisoitinten ilotulitusta. Albumin kahdeksan biisiä koukeroidaan hieman yli 33 minuuttiin – aivan kuten Humanillakin. Ja kas, juuri nämä nimet mainitaan heti kärkeen myös levyyhtiön toimittamassa promokirjeessä. Silent Echoes tarjoileekin viimeisen päälle kyseisen albumin menoa. Harhat-biisissä humpataan hieman Turmion Kätilöidenkin tontilla, muttei pahasti. Ajatukset vievät jo ensitahdeista Kotiteollisuuden ja Moonsorrow’n suuntaan. BABLO (FIN) NATURAL BOOGIE (AU). Tami Hintikka Isse Kukkia Helmi ??. KARJALAINEN (FIN) ALBERT CUMMINGS (US) THE CINELLI BROTHERS (UK) JANTSO JOKELIN (FIN) / BLUES BIZARRE (FIN) JOE COCKER TRIBUTE BAND FEAT. Loistokkaasti rumpaloiva Gus Rios pitää kannuvelhon muistoa yllä myös konkreettisella tavalla: levyllä on käytössä sama virveli kuin Reinertin Human-setissä. Anssi Leinonen örisee ja murisee vakuuttavasti ja painokkaasti, mutta aavistuksen monotonisesti. Pohjoisen Soturit N Inverse ??. Riosin, laulaja-kitaristi Matt Harveyn, basisti Robin Mazenin ja kitaristi Daniel Gonzalezin paneutumista on pakko kunnioittaa. Kappaleet ovat pääosin lyhyitä, vajaat kolmeminuuttisia, mutta koukkuja löytyy mielin määrin. Kukkia-levyn hän KENNY WAYNE SHEPHERD BAND (US) J. Pohjoisen Soturit on vuonna 2004 perustettu metalliyhtye, ja tämä simppelisti nimetty albumi on orkesterin kolmas. Levy on kunnianosoitus paitsi Death-pomo Chuck Schuldinerille myös toiselle edesmenneelle, Sean Reinertille, joka taituroi Humanin legendaariset rumpuosuudet. Jussi Syrenin luotsaama bändi juhlii 30-vuotista taivaltaan neljännentoista albuminsa merkeissä. Puhdasta laulua, jota kuullaan nyt vain eeppisellä Avanto-päätösraidalla, olisi voinut hyvin käyttää enemmänkin. Ja kun Harvey kanavoi Schuldineria jopa aiempaa hienommin, kakku saa kirsikkansa. Suurikalvoisen mikrofonin eteen tuodaan vuorollaan mandoliini, banjo, viulu ja akustinen kitara. Suosittelen vahvasti tutustumaan, mikäli suomeksi muristu melodinen hevi maistuu. Kielisoitinten solistiset osuudet toimivat laulajan tavoin sävykkäänä tarinankertojana. Nyt logo on pelkistetty ja musiikki mutkistettu Humanlevyn (1991) mukaiseksi. Ekstrapisteet Leinoselle selkeästä artikulaatiosta. Maailman kovin ”Death metal” -yhtye palaa seitsemän vuoden tauon jälkeen. Artturi Siromaa Gruesome Silent Echoes Relapse ???. Levyllä on hienoja sävyeroja, jotka tuovat kappaleisiin tarpeellista vaihtelua. Tonto puolestaan luo jännitteitä erinomaisella tavalla sointuharmonian keinoin. Sävellyksiä kuullaan muun muassa edesmenneiltä John Denveriltä, David McWilliamsilta ja Jussi Raittiselta. Deathin perintöä pidetään elossa pieteetillä rakennetulla kuolometallilla. Sanat jäävät kuulijan pohdittaviksi. The Groundbreakers on Appalakkien vuoriston string band -henkiselle bluegrass-musiikille kumartava yhtye. Pieni vaihtelu tällä osastolla ei olisi pahitteeksi
Samaa kuulee soololevylläkin, mutta nyt laaduntarkkailu ja materiaalin yhtenäisyys ovat melko hyvällä mallilla. Olen joskus hämmästellyt, miten tarkkasilmäisesti Laineen Kasperi näkee yhteiskunnan. Muuan Miehenä Puhakka on seikkaillut boheemista folkpopista lastenlaulumaiseen suomireggaeen, ja laulujen taso on heitellyt loistavasta raivostuttavaan. Saksalaisen periksiantamattomuuden perikuva on pitänyt kiinni tyylistään kuin ihoon kiinni kasvaneesta nahkaliivistä. Sopinee täydellisesti myös maamme viheralueiden ilmaisiin kesätapahtumiin. Hirveän helppoa, mutta silti melko syvälle menevää musiikkia. Laineen Kasperilla on kyky tehdä tällaista musiikkia. Musikaalisuutta riittää tajunnan jokaiselle tasolle. Siinä mielessä hillitty Breakthrough on vähän turhauttava tapaus, vaikka hyvä blueslevy onkin. Breakthrough’lla kitarasooloja kuullaan säästellen, ja välillä ne on miksattu niin taka-alalle, että nyanssit jäävät piiloon. Nuutti Heiskala Sacred Steel Ritual Supremacy RPM ?. Jos edellisellä Blues Deluxe Vol. ZZ Topista, Stevie Ray Vaughanista ja vanhan liiton bluesista muistuttavat biisit jäävät välillä vähän tasapaksuiksi. Siinä missä useimmat bändit kehittävät soundiaan edes joskus tai kokeilevat jotain uutta, Sacred Steel on jyrännyt samaa polkua vuodesta 1997 johtotähtinään 54. Jumala on lomalla on ennen kaikkea lyriikkalevy, mutta yllättävä sellainen. Tässä on yksi vuoden kovimmista kesälevyistä. Kukkia on voittopuolisesti elektroninen levy, joka tuntuu akustisemmalta kuin onkaan. Voin vain kuvitella, miten hyvin näiden laulujen ihmisyydelle hymyilevä svengi toimii auringonlaskun aikaan festareilla tai vaikka olut kädessä parvekkeella istuessa. Kukkia tuntui ensin välityöltä, mutta saattaakin olla Issen tuotannon parhaasta päästä. Nyt ei renkutella tonnikalasta, vaikka jossain tulee väkisinkin vastaan se ”Jumalalle rakas / kaulaa myöten kakas” -tyyppinen riimi. Vaikka levyn melodisimmat raidat Broken Record ja Life After Dark todistavat Bonamassan olevan onnistuessaan erittäin hyvä säveltäjä, covereihin perustuneet levyt ovat toimineet aina miehen omaa materiaalia paremmin. Toisinaan hukun levyn grooven ja flow’n sekaan täysin. Levyltä löytää jokaisella kuulemalla uusia lyriikkakulmia, mutta kyse on muustakin. Kappaleisiin on upotettu niin paljon ääntä ja maisemaa, ettei kyse ole vain tavallisista biiteistä räppäämisen taustalla. 2 -levyllä (2023) kuultiin bluescovereiden ohella vain yksi originaali, Breakthrough’n kaikki kappaleet ovat Bonamassan kynästä. Sacred Steel ei seuraa trendejä eikä näe tarvetta peiliin katsomiselle. Aina hän on kuitenkin tuntunut tekevän pingottamatta sitä, mitä on pyrkinyt tulemaan. Kitarasankarien albumeja kuunnellaan suureksi osaksi soiton takia. Joe Bonamassa on yksi tämän hetken parhaista blueskitaristeista. Niko Peltonen Joe Bonamassa Breakthrough Provogue ??. Laineen Kasperi on tehnyt albumin, jonka parissa sopii niin tanssia ja irrotella kuin pysähtyä ja syventyä. Nyt ihmettelen sitä, miten suoraan hän pystyy kertomaan niistä isoimmista fiiliksistä, joita me ihmiset koemme. Aki Nuopponen LEVYARVIOT KU VA : JAR KK O MA TT HE ISZ EN on tehnyt lähes kaksin Sysisfääritnimikettä käyttävän tuottajan Tero Holopaisen kanssa. En kuuntele räppiä yhtä paljon kuin monia muita musiikin lajeja, mutta tiedän, mitä räpiltäni haluan: ihon alle meneviä lyriikoita ja niiden rinnalle biisejä, jotka saattaisivat toimia ilman sanojakin. Laineen Kasperi Jumala on lomalla Windowfactory ???. Bobby Parkeria ja Albert Kingiä varioidessaan Bonamassan onnistuu tuoda sovituksiin enemmän omaa väriä kuin omissa sävellyksissään. Suositellaan ainakin hitaasta elämästä nauttiville puistohipeille. Breakthrough’lla mies tekee toisin kuin moni muu kitaravirtuoosi keskittymällä sävellyksiin ja jättämällä kitaroinnin taka-alalle. Puhakan on hyvä chillailla Holopaisen mukavasti trippailevien dub-vaikutteisten taustojen päälle
2 2 5 HELSINKI KULTTuURITALO. IN PARTNERSHIP WITH L a 6 . 9
Lähdemmekö hakemaan jotakin uutta kulmaa vai teemmekö sitä, mikä tuntuu sujuvan mallikkaasti. Bändit ovat erilaisia, mutta kumpikin on löytänyt niin nuorempaa yleisöä kuin setäikäisiä musiikkidiggareita sekä festivaalikenttää puhuttelevan tavan olla rockyhtye. Matti Riekki Sleep Token Even in Arcadia RCA ?. Stereolab vuosimallia 2025 kuulostaa toki tasan itseltään, mutta rehellisyyden nimissä meno on myös jotenkin väljähtyneempää kuin muutamalla muulla yhä aktiivisella aikalaisellaan – esimerkiksi Morcheeba väläyttelee uutuusalbumillaan mielestäni selvästi pirteämpiä otteita. Vuonna 2019 lavoille palanneen Stereolabin pysyteltyä sitkeästi poissa uuden musiikin markkinoilta yhtyeelle on syntynyt useita varsin kelpoja seuraajia. Läpeensä yllätyksetön ja liian monesti kuullun oloinen Ritual Supremacy osoittaa alelaaririffeineen, laukkakomppeineen, kakkoslaatuisine biiseineen ja umpikliseisine lyriikkoineen sen, että kun mikään jääräpäisessä visiossa ei muutu, sinänsä ansiokas perinteikkyyskin pelkästään tympäisee. Pekka Laine LEVYARVIOT perinnemetalliriffit, heviveljeys, taistojen ylistys ja 80-lukulaisuus. Mape Ollila Stereolab Instant Holograms on Metal Film Warp ??. Wet Legin seoksessa on paljon popin melodisuutta ja diskon tanssittavuutta, mutta heidänkin keskeisenä käyttövoimanaan on uusi versio klassisesta in your face -asenteesta. Asiassa ei auta, että levy soi tervetulleen nykysuuntauksen vastaisesti liki tunnin. En voi mitenkään tietää, kuinka tätä linjakysymystä on Wet Leg -leirissä pohdittu. Genressä ei ollut kuultu vastaavaa, joten suosion räjähdysmäinen nousu ei ollut mikään yllätys. On helppo kuvitella, kuinka hikinen ja ikionnellinen ihmismeri hyppii Catch These Fists -kappaleen itsevarman röyhkeän punkdiskon tahtiin ja huojuu haaveillen Pokemonin utuisen kitarapopin soidessa. Kun aito asia nyt sitten palaa tatamille, pärjääkö se opetuslapsilleen. Niistä mainittakoon vaikkapa kelpo jenkkibändi Dummy. Niin, kaipa ysärillä vaihtoehtorockin uudistajiin kuuluneelta yhtyeeltä odotti tavallaan sekä enemmän että vähemmän. Pari piirua lihaksikkaampi tuotanto, sävyjen varovainen lisääminen, popikkuuden hakeminen muutamassa käänteessä ja näköyhteyden säilyttäminen tärkeimpään työmaahan eli keikkalavaan – nämä ulottuvuudet on onnistuttu koplaamaan hyvin yhteen. Ei Instant Holograms on Metal Film missään nimessä huono levy ole, ja viitisentoista vuotta uutta albumia odottaneiden Stereolabfanien hullaantumisen sen liepeillä ymmärtää. Wet Leg Moisturizer Domino ???. KU VA : IR IS LU Z 56. Onneksi vastaus on ollut jälkimmäinen. On pakko ihmetellä, mikä yleisö näitä paikoilleen urautuneita veteraanibändejä elättää. Vaikka korona-aika pakotti bändin vaihtamaan pari jäsentäkin, sen kymmenennen albumin kuunteleminen tuntuu samalta kuin olisi ladannut koneelleen jo ammoin moneen kertaan läpi pelaamansa retropelin – mitään uutta odottamatta, mutta varmana, että jotain nostalgiaahan lutusen käppäisyyden on pakko herättää. Vaan eipä herätä. Jos Moisturizer kuulostaa alkutahdeistaan melko samalta kuin kolmen vuoden takainen debyytti Wet Leg, tilannetta voi pitää hyvänä. Yhtyeen ydinparin Tim Ganen ja Lætitia Sadierin vakiotemput analogisyntikkasoundeista junnaavaan toistoon ja viehkoihin ranskalaissäveliin ovat entisellään ja pikkuriikkisen uusiakin esitellään, mutta loppufiilikseksi jää, että onhan tätä kuultu. Asiassa auttoivat bändin anonyymiteetti ja oma mytologia. Vuonna 2016 perustettu Sleep Token keräsi nopeasti vannoutuneen kuulijakunnan erikoisella lähestymistavallaan metalliin. Rhian Teasdalen ja Hester Chambersin luotsaamalla viisikolla on edessään erinomainen pelipaikka, jota voisi verrata australialaisen Amyl & the Sniffersin vastaavaan. Nyt ei kannata söheltää. Vaan minkäs teet, että minut levy jättää kuuntelukerta toisensa jälkeen puolilämpimäksi. Wet Leg on edelleen oikeassa paikassa oikeilla vuorosanoilla
Ja kun soinnista huokunut lämpö haipuu pois, jäljelle jää hiljaisuus. Laulujen kauneus viittaa lähinnä itseensä. Määreet eivät tee oikeutta Andrew Marlinin ja Emily Frantzin Watchhouselle. Kappaleet tuntuvat usein todella turboahdetuilta, ja kun niiden olettaisi loppuvan, perään heitetään vielä joko breakdown – niin matalavireisillä kitaroilla kuin digitaalisilla työkaluilla on mahdollista tuottaa – tai sitten miljoonas imelä trap-biitti. Sanoitusten puolesta albumi on bändin tähän asti intiimein ja paljain. Ja kuten Damoclesin sanoituksista käy ilmi, myös hän tiedostaa faktan, ettei levyn musiikki ole välttämättä sitä kaikista mielenkiintoisinta. Samalla se on piste, jossa Sleep Tokenin on päätettävä tulevaisuutensa suunta. Musiikki on sikäli popin ytimessä, että se iskee välittömästi mielihyväasioista vastaavaan osaan hermostoa. Este, Danielle ja Alana Haimin tavaramerkiksi muodostunut hybridi 1970-luvun kaupallisemmasta folk-singer-songwriter-vibasta ja r&b:n rytmisestä vetovoimasta on kypsynyt huippuunsa. Rituals on epäilemättä sellainen kuin Marlin ja Frantz toivoivat. Onko se pelkkää kuorta ja muotoa. Kotimainen progerockja metallitoimija tarjoilee neljännellä albumillaan kiharaista kolmosta suoraviivaisempaa otetta. Kenties voisi rönsyillä vähemmän ja olla vähän pöntömpi. Kertakäyttötuote. Raskaat metallikohdat tuntuvat jopa taakalta ja velvoitteelta. Laulaja Vessel puhuu välillä jopa häiritsevän suoraan suosion tuomasta tuskasta. Kun I Quit -albumin avaava Gone iskee kuohkealla Kalifornian-soundilla ja musiikki alkaa virrata, tekee mieli huokaista: älkää muuttako mitään. Hannu Linkola Subspace Radio Dreams of Shapes and Forms Eclipse ??. Pariskunta muodostaa huokoisalla kerronnallaan intiimin kuplan, jossa kelpaa kellua. Pitkäjänteisyys EI kuulu aikamme popin hyveisiin. Kokemusmallit tarjoillaan valmiina, ja sanoitusten pohdinnallisuus pysyy pehmeänä. Atrappi. Tuottajat Danielle Haim ja Rostam (muun muassa Vampire Weekend) ovat rakentaneet ihanan korvakarkkimaailman, jossa lähietäisyydelle tuleva sensuelli kosketus, ideoiden pirskahteleva runsaus ja rytmiosaston läski lumovoima ovat täydellisessä tasapainossa. Jotain ne silti kiteyttävät. Samuel Järvinen Haim I Quit Polydor ???. Sen takaa on vaikea löytää mitään mihin tarttua. Niinpä Rituals välittää vain osan siitä, mitä siihen on ladattu. Valitettavasti albumi on kuitenkin yhtyeen heikointa antia. Joku olisi voinut kiihdyttää nousua jollain tuotannollisella dopingmenetelmällä. Pari kappaletta pois, ja käsissämme olisi suht täydellinen poplevy. Ilman niitä levy kuulostaisi huomattavasti freesimmältä. Pikemminkin hallittu voimankäyttö sytyttelee kaivattuja kipinöitä keskelle raukeaa hämyä. Yhteen hienosti nivoutuvista lauluista avautuu rikas maailma, jossa on kahmalokaupalla tarttuvuutta, raikasta uhmakkuutta ja oivallusta. Riskittä rakennettuna ja varovaisen toisteisena se jää kuitenkin triviaaliksi. Miten määritellä musiikkia, joka vetoaa tunteisiin mutta ei herätä niitä. Ehyessä tunnelmassa on arvonsa ja ansionsa. Pekka Laine Watchhouse Rituals Tiptoe Tiger / Thirty Tigers ??. Brittibändin neljäs levy Even in Arcadia on noussut myyntilistojen kärkeen ja nostanut yhtyeenkin jälleen uusiin sfääreihin. Tyyntä pintaa eivät väräytä edes satunnaiset merkitsevät iskut. Siksipä on syytä tervehtiä kiitollisuudella Haim-yhtyeen sitkeää uskollisuutta omalle musiikilliselle visiolleen. Musiikki oli sittenkin vain käymässä. Meno on virtaviivaista ja. Mandolin Orangena aiemmin tunnetun duon mökintuoksuisessa indiefolkissa on kaikki kohdallaan, mutta samalla ilmaisu on oudon kasvotonta. Aikamme surkeudesta huolimatta ja väärin ymmärretyksi tulemisen uhallakin on pakko sanoa: tässä on Amerikan meininkiä! Sen ainoa huono puoli liittyy annoskokoon. Mieli on levyn vaietessa pikemminkin veltto kuin täyttynyt. Olen varma, että karismaattiselle sisaruskolmikolle on ehdoteltu yhtä sun toista. Kolahdus ei jää siihen
Levyn ”kruunaa” Type O Negative -cover My Girlfriend’s Girlfriend. ”Golliwog” on alentava ja rasistinen ilmaus. Pääosin bändi on isoja, tarttuvia kertosäkeitä sekä tulisia kitarasooloja tursuavan melodisen heavy rockin äärellä. Kaikkien seikkailunjanoisten sankari Waltari on sekoitellut metallia ja rockia, no, lähes kaiken mahdollisen kanssa pian neljän vuosikymmenen ajan. Tai korkeintaan treenikämpän seinien sisäpuolelle. Albumin avauskappale vie Afrikkaan ja pakkotyöhön. Saksalaiskrematorio on lämmennyt tummalla liekillä jo vuodesta 1991. Mikään ei liikuta, mitään ei painu mieleen. Woods sanailee tarinoidensa ylle harson, jonka alta alkaa näkyä painajaismaisia olentoja ja surrealistista kauhua. Debyytistä on yli kymmenen vuotta, ja bändin tytöt ovat aikuisia. Useimmilla raidoilla fiittaajat ottavat vielä ohjat omiin käsiinsä jättäen Babymetalin vaikuttamaan vieraalta omalla levyllään. Biitit ovat hitaita, nuhjuisia ja nyrjähtäneitä. Monen vierailijan aggressiivinen soundi istuu Babymetalin perinteisempään menoon vaivaannuttavan huonosti. Uusien ideoiden puutetta kuvastaa sekin, että Metal Forthin kymmenestä biisistä seitsemällä on vierailevia artisteja Slaughter to Prevailista ja Bloodywoodista tuo monin paikoin mieleen esi merkiksi Fates Warningin. Nyt se tuijottaa nappisilmillään leveästi hymyillen Billy Woodsin levyn kannesta. Konseptia olisi siis pitänyt päivittää. Tami Hintikka Skunk Anansie The Painful Truth Frontiers ???. Sanomattakin on selvää, että kierrätys olisi pitänyt jättää ajatuksen tasolle. Nakamoto on erinomainen laulaja, mutta hänen kannattaisi varmaankin aloittaa sooloura. Monipuolista, juu, mutta kertakaikkisen kädenlämpöistä. Skunk Anansie astui näyttämölle 1990-luvun puolivälissä äkäisellä ja hieman funkahtavalla vaihtoehtohevillä. Babymetal löi läpi J-popia, metallia ja japanilaisia perinnesoittimia yhdistelleellä nimikkodebyytillään vuonna 2014. Joka paikassa fiittaava Poppykin on tunkenut mukaan. Vesa Siltanen Crematory Destination ROAR ?. Sillä virtuoosimaisen taitava bändi soitti taustalla varsin raskasta metallia kolmen teinin laulaessa etualalla vähemmän metallisista aiheista. Pitkähköihin biiseihin on siunaantunut tarttuvuuden lisäksi aimo annos järjellisyyttä, joten levy on epätasaisuudestaan huolimatta oikein hyvä. Kimmo K. Esimerkiksi Kawaiilla 27-vuotias Suzuka Nakamoto, taiteilijanimeltään Su-metal, yrittää vakuuttaa niin japaniksi kuin englanniksi olevansa söpö. Kokonaisuus räpin ikonit Preservation ja The Alchemist ovat kaikki osallistuneet levyn häiritsevän äänimaailman luomiseen. Golliwog on väkevä, synkkä ja ravisteleva levy. Albumin päättävä pitkä instrumentaali Nucleus on esityksistä vaikuttavin, vaikka on kattauksessa muitakin väristyksiä aiheuttavia osumia. Pitkäsoittoja on kertynyt tässä ajassa melkoinen nippu – nyt tarjoillaan seitsemättätoista Crematory-levyä. Koskinen Billy Woods Golliwog Backwoodz Studioz ????. Kolonialismin traumat seuraavat Golliwogin kertojahahmoja, jotka maalaavat kauhukuvia perheväkivallasta, mielenterveysongelmista ja muista sosiaalisista ongelmista. Vaan samalla reseptillä mennään edelleen, yhä heikommin tuloksin. Työstöprosessin aikana Hatakan äiti menehtyi. Nations’ Neurosis sai lähtölaukauksensa pandemian jälkimainingeissa ja Ukrainan sodan alkuvaiheessa. No okei, Ashes of Despairin kertsi meinaa napata otteeseensa ja Deep in the Silence kurkottelee hetkittäin tunnetasoja, joille tällaisen alakuloisesti kulkevan sisäsiistin metallin tulisi nousta. Griselda-tuottaja Conductor Williams, Woodsin taiteellisiin esikuviin lukeutuva El-P ja vaihtoehtoisen. Destinationillä talsitaan tuhansia kertoja kuljettuja muka-goottilaisia polkuja. Jukka Hätinen Babymetal Metal Forth Universal ?. Lopulta sekin valuu unohduksen pohjattomaan kaivoon. Omaa kin näkemystä on selkeästi mukana, ja osan miehistöstä tausta klassisessa pikametallissa tuo mukaan napakkaa jäntevyyttä. Katsojan perspektiivi on maan tasalla. 15 biisin joukkoon mahtuu kuitenkin myös kuumanletkeää shuffle-rytmillä rullaamista (Step Back), ysärin eurohumppaa (Higher) sekä aggressiivisia purkauksia kuten Murder Plot ja vimmaisesti etenevä Kill for Sport. Laulaja Felix Stass seikkailee örinästä kähinän ja huudon kautta puhtaisiin ja takaisin. Kaikuvat rummut on kuorrutettu hälyäänillä, itkevillä naisilla ja monensorttisella melulla. Nuutti Heiskala Waltari Nations’ Neurosis Metalville ??. voisi silti olla napakampi – tunnin mitassa on tiivistämisen varaa. Päälle viisikymmentä minuuttia keskinkertaista, muistijälkiä jättämätöntä tunnelmametallia on koettelemus. Vähitellen LEVYARVIOT Polyphiaan. Keskitason suorittamisen raja-aidalla keikkuva diskografia ei ota ainakaan tämän levyn myötä kurssia kohti laadukkaampaa ilmaisua. Se on täysin omaääninen, mutta siinä voi kuulla kaikuja New Yorkin underground-klassikoista kuten Operation: Doomsay, Funcrusher Plus ja The Cold Vein. Woodsin erinomaisen Maps-levyn (2023) tuottanut Kenny Segal tuo Golliwogille muutaman huuruisen biisin. Ilmeisesti pitkähkön tuotantoprosessin myötä albumille on kuitenkin ilmaantunut jonkin verran tason heittelyä, eikä pakettia voi luonnehtia aivan tasalaatuiseksi. Synkistä lähtökohdista huolimatta – tai ehkä juuri niistä johtuen – levyllä on lopulta melko positiivinen ja nostattava yleistunnelma. Subspace Radion lähestymistapa progerockiin on tällä haavaa hillityn selkopiirteinen. Pahaenteinen tunnelma jatkuu kantta syvemmälle. Mistään keskittymishäiriöisestä sillisalaatista ei kuitenkaan voi puhua, vaan levy soljuu läpi vaivattomasti ja luontevasti. Se juontaa juurensa pikimustaan karikatyyriin, joka seikkaili lastenkirjoissa ja levisi nukkeina koteihin. Useamman laulajan käyttö on mukavasti vaihtelua tuova elementti, mutta samalla se levittää ilmaisukirjoa kenties tarpeettomankin laveaksi. Soittajat ja levy-yhtiöt ovat vaihtuneet vuosien varrella niin ettei laskuissa pysy, mutta se ei ole liideri Kärtsy Hatakan pelotonta ja genrerajoista piittaamatonta tutkimusmatkaa haitannut. Tarpeetonta soitannollista elostelua, itsetarkoituksellista kikkailua tai epämääräistä korkealentoisuutta ei tarvitse sietää
Niko Peltonen Bush I Beat Loneliness Ear ??. Touhu tuoksahteli perässähiihtelyltä mutta sai keulahahmo Gavin Rossdalen persoonallisen laulun ja muutaman hyvän biisin ansiosta vähintäänkin kädenlämpöisen hyväksynnän. Sehän on kiinni kuulijasta. Pitkin matkaa on käytetty myös elektronisia elementtejä. Nocturne pysyy sovituksiltaan kohtuullisena eli välttää juustoiset ylilyönnit. Mutta yltääkö Hexvessel sellaiseen ”normaalin popkokemuksen” ja koko arkielämämme puitteet trivialisoivaan suuruuteen, jota McNerney selvästi tavoittelee. Kitaristi Glen Buxton kuoli vuonna 1997, mutta muu porukka julkaisee nyt ensimmäisen yhteislevynsä 52 vuoteen! Avausraidaksi ja singleksi on valittu kummastuttavasti Black Mamba. The Thunderfist Chronicles on Skotlannin bilepiraattien kahdeksas studiolätty. Kaiken yllä soi laulaja Skinin äärimmäisen tunnistettava ja vahva ääni. Hexvessel osaa rakentaa jylhän äänimaiseman. Monimuotoisuutta kasvatetaan biisi biisiltä, ja myös psykedeliasta ja vaudeville-vaikutteista kumpuava kevyt progressiivisuus on valloittavasti läsnä. Toni Keränen Alice Cooper The Revenge of Alice Cooper Ear ???. On riehuvaa free jazz -puhallinsooloilua, iskulausemaista toistelua ja yleistä meluisuutta. Levy huipentuu järkiheittoon 17-minuuttiseen, powerista blästäykseen aaltoilevaan merimusikaaliin Mega-Supreme Treasure of the Eternal Thunderfist, jolla kuullaan piraattipomo Christopher Bowesin nousukänniörinän ohessa Patty Gurdyä ja Symphony X:n Russ Allenia. The Stormissa livetään toviksi lähes huumorimusan ulkopuolelle, mutta Mountain of the Deep ylistää heti perään merenpohjan (tai jonkin muun) muotoja. Vuosituhannen alussa alkoi tauko. Kolmekymmentä vuotta ja kymmenen albumia myöhemmin yhtye kuulostaa yhä jossakin määrin alkuperäiseltä itseltään, tosin vahvasti kollegojen elkeitä ilmaisuunsa poimien. mukaan tuli rauhallisempia ja eteerisempiä sävyjä. Äskeisen toteaminen on nähdäkseni melko riidatonta. Wild Ones on oikeasti villi rokkaus vanhoilta miehiltä, Up All Night puolestaan muhkeasta riffistään lähtien hieno esitys. Kaikesta kokeellisuudesta huolimatta melodiat ja rakenteet ovat syvällä perinteisessä pop-estetiikassa – kauneimpana esimerkkinä loppupuolen Fell in Love with a Girl. Rossdalen laulu kuulostaa edelleen hyvältä, mutta bändin tusinaläiskeeksi turboahdettu soundi latistaa tunnelmaa. Ironia nousee yli sallitun rajan, kun puujalkahuumoriyhtye versioi toista, vaikka Nekrogoblikon-cover Goblins Ahoy! onkin kuin Alestormille tehty. Mieleenpainuvat sävelet ovat kuitenkin yllättävän tiuhassa ja niihin on tarttunut varsin mukavasti tunnetta. Tarjolla on juuri sitä mitä odottaakin: sillisalaatti powerja folk metalia, romminkatkuista hoilotusta, ördää ja perseilyä. SOITTIMEEN ??. Avainteemoina ovat vainoharhainen hulluus, kauhu, kieroutunut seksuaalisuus ja melankolinen unenomaisuus. Metallisimmillaan kopla kuulostaa lähestulkoon Kornilta, mikä tuo kokonaisuuteen dynamiikkaa, mutta bändi ei ole välttämättä runnonnan äärellä parhaimmillaan. An Artist Is an Artist -avausraita kulkee varsin avantgardistisilla linjoilla. Sen kanssa syntyivät Billion Dollar Babiesin (1973) kaltaiset mestarilliset levyt. Raukeimmat biisit ovat 2020-luvulle siirrettyinä jopa herkullisen aikuista materiaalia: elektropohjaista indielaulelmaa, jonka kuvittelisi kelpaavan nykyaikaankin, mikäli kappaleet olisivat rakenteiltaan vähemmän perinteisiä. Esille????. Sitten skarpataan onneksi huolella. Samalla levy todistaa musiikillisesta kunnianhimosta, joka etsiytyy aktiivisesti uusille alueille. Mies on flirttaillut urallaan muun muassa new waven, tukkahevin, grungen ja industrialin kanssa. Bush saapui flanellipaitajengin tietoisuuteen grungen toisen aallon euroedustajana ysärin puolivälissä. Pitkän odottelun jälkeen julkaistu The Painful Truth jatkaa edeltäjänsä jäljillä entistä syntetisoidummin. SYDÄMEEN ???. Kampiliiran ja NES-soundien säestämä Hyperion Omniriff asettaa paatin partaalle lankun, jota pitkin loppulevy humpataan. Puolivälin kuusiminuuttinen Blood on the Sun on kokonaisuuden ehdoton helmi. Biisin voodoo-tunnelma edustaa toki hyvin huippukauden levyjen yhtä puolta, mutta sävellyksenä se on tylsähkö. Paluun jälkeiset pari levyä olivat varsin rockhenkisiä, mutta Anarchytecturella (2016) konevaikutteet nousivat pintaan uudella voimakkuudella. Killed to Death by Piracy nostaa tempoa, ja Bananassa soivat viulu ja haitari – ja senhän tietävät kaikki, että viulu on parhaimmillaan juuri haitarin sytykkeenä. Yksi veisaa uskovien kuorossa, toinen katsoo saaneensa sinänsä kiinnostavan, joskin vähän raskaasti sulavan annoksen musiikkia, joka solahtaa vaivatta muun tämänpuoleisen sekaan. DIVARIIN . Hexvesselin seitsemäs albumi perustuu Roadburnfestivaalilla viime vuonna esitettyyn tilausteokseen ja jatkaa yhtyeen matkaa metallisemmassa maastossa. Ääripäiden puolivälistä löytyy sen sijaan oikeinkin mallikasta otetta, topakkaa mutta melodista konein silattua riffi-indietä Filterin tapaan. LEVYHYLLYYN ?. Mape Ollila Hexvessel Nocturne Prophecy ??. ROSKIIN. Sanoituksissa päästään kiinni klassikkoaikojen maailmoihin. Levyä kuunnellessa vertailukohdiksi nousevat niinkin erilaiset yhtyeet kuin Talking Heads, Placebo ja – viime vuosien nimistä – Nova Twins. Synkän pauhun lomassa on tietysti akustista tunnelmointia, melko runsaallakin kädellä. Babymetalin fiittaama Frozen Piss 2 tarjoaa sekä karaokeörvellystä että aitojapanilaista kimitystä. Se tuntuu kuitenkin viittaavan Mat McNerneyn ryhmän varhaisemman esoteerisen folkrockin sijaan samoihin melodisiin elementteihin, joita bläkkisryhmät ovat tavanneet viljellä kellariloukoista noustuaan. Alice Cooperia voi luonnehtia joko ikuiseksi opportunistiksi tai väsymättömäksi kameleontiksi. Vuoden 2023 Polar Veilillä kuului vaikutteita vanhemmasta goottirockista, mutta nyt viitekehyksenä on selvästi eeppinen black metal. Jyräkitaroita ei juuri kuulla. Rakennusainesten saumoista tihkuu jokin tietty ”ysärimäisyys”. Luovimmillaan hän oli kuitenkin 1970-luvun alkuperäisen Alice Cooper Bandin keulilla. Toni Keränen Alestorm The Thunderfist Chronicles Napalm ??
Kaikilta osin väkevää toimittamista. Polveileva Junction nousee seitsemän raidan joukosta erityisen kiinnostavaksi. Soundimaailma on hyvällä tavalla moderni, siis jykevä ja erotteleva, muttei robottimainen ja hengetön. Kitarablues saa maustetta soulista, jazzista ja maailmanmusiikista, jota kuullaan etenkin perkussio-osastolla. Ajan kanssa progressiivinen ja monitahoinen At Peace tullee kuitenkin nousemaan laajempaan suosioon. Vesa Siltanen pano ei ole aivan synkassa sisällön kanssa, mikä synnyttää omituiselta vaikuttavaa ristiriitaisuutta. Kyseessä on yhtyeen pisin levytystauko, mutta kulttibändillä riittää edelleen innokkaita faneja. Rissasta on kuultu muun muassa progeyhtye Finnforestin sekä Baddingin ja Eero Raittisen bändien kitaran varressa. Jari ”Jarkka” Rissanen tunnetaan erityisesti bluesja rockkitaristina, eikä Mixed Wastellä liikuta juuri mukavuusalueen ulkopuolelle. Artturi Siromaa Propagandhi At Peace Epitaph ???. Ne eivät jää pelkäksi taustatapetiksi vaan tuovat maukkaan lisän keittoon, jonka reseptiin on haettu vaikutteita niin länsinaapurin kuin kotimaamme melometalliperinteistä. Levy osuu sinne minne tähdätään. Blood Eclipse on orkesterin kolmas täyspitkä. Myös koskettimien soundipalettia käytetään hyödyksi kiitettävän laajalla skaalalla. Mixed Waste on oiva tummanpuhuvaan bluesiin painottuva kitaralevy. Propagandhin edellisestä levystä Victory Lapistä alkaa olla kahdeksan vuotta. At Peace on saanut kuitenkin tavallista vaisumman vastaanoton. Dynamiikkaa löytyy niin soitannosta kuin murinan ja tunteella vedettyjen puhtaiden välillä vaihtelevista lauluista. Levy alkaa melankolisella akustisen kitaran näppäilyllä yltyen lopulta raskaaksi mutta melodiseksi rymistelyksi. Levy etenee pääosin keskitempon rivakammalla laidalla yltyen nimibiisissä blastbeat-sahaukseen. Se ei tarjoa mitään mullistavan uutta, mutta hienoa kitarasävyä riittää mielin määrin. Koskinen Jarkka Rissanen & Sons of the Desert Mixed Waste Humu ??. Syynä on pitkälti se, että albumi on soundiltaan vähemmän agressiivinen ja sanoituksiltaan totuttua moniselitteisempi. Biisien välillä (ja sisällä) on sopivasti vaihtelua jotta punainen lanka säilyy, mutta yksitoikkoisuudesta pysytään kaukana. Levyn avaa seitsemän minuutin verran leppoisasti groovaava Clockwise. Rissasen kitarailmaisussa kuuluvat hendrixit, claptonit ja beckit, mutta yhtenä leimaavana elementtinä myös Marc Ribotin kokeilullisuus. Slow Fall on Oulussa vuonna 2016 perustettu melodista death metalia soittava yhtye. Se yhdistää kaikki edellä mainitut mausteet niveltäen ne saumattomasti kitaristin ydinosaamiseen. Kimmo K. Erittäin poliittiselta Propagandhilta on totuttu kuulemaan aika selviä kannanottoja, mutta tyrannialle alistumisen vaaroista varoittava At Peace puhuu aiheistaan epäsuorasti ja metaforien kautta. Puolivälin surumielinen Virta antaa hetken aikaa rauhoittua, minkä jälkeen kierroksia jälleen lisätään. Slow Fall Blood Eclipse Out of Line ???. Dystooppisia visioita, pikimustaa huumoria, yhteiskuntakritiikkiä sekä yksilön oikeuksien ja vastuiden teemoja pallotellaan samojen biisien sisällä lähes kaoottisesti mutta erittäin taitavasti. Progevivahteet selkeimmin esiin tuova Vale Omnes (Kaikki kuolee) päättää matkan eeppisiin tunnelmiin. 1980-luvun lopulla skeittipunkbändinä aloittaneen Propagandhin musiikki on muuttunut hardcoremman ilmaisun kautta vähän LEVYARVIOT 60. Rissasen aisaparina toisessa kitarassa kuullaan Tinyhawk & Bizzarrosta tuttua Markus Väisästä
Oar On, Penelope! on oikein kelpo albumi, joka ei kuitenkaan muuta sen kummemmin tekijänsä paikkaa musiikissa kuin asioiden yleisempää tilaa. Kieli poskessa muovatut kliseet nitovat raskaammatkin aiheet paketiksi, jossa säilyy positiivinen pohjavire. Hyvä taide toimii usein kaksoisstrategiaa käyttäen. Yksilösuoritukset vyöryttävät kylmiä väreitä. KU VA : IIR IS TU ON ON EN LEVYARVIOT McCaughey on siis niin sanottu best kept secret, jos pieneltä fanijoukolta kysytään. Scottin oma bändi on Young Fresh Fellows, kuuluisa kaveri puolestaan Peter Buck (R.E.M), ja on niitä muitakin. Allekirjoittaneen mielestä At Peacellä kuullaan yhtyeen parasta versiota. Nousiainen on hyvin vilpitön lauluntekijä, jollaiselle haaveilun sallii helposti ja siihen tempautuu mukaankin. Trion kanssa Nousiainen on soololevyiltään tutulla vakavalla, jopa julistuksellisella asialla – kuitenkin niin, että Eläimet pois häkeistään -biisin vaatimus puetaan yhdeksänminuuttiseksi boogiejamitteluksi, jossa saarnataan kuin herätysjuhlilla, siis ilon kautta. Kaikkea tuntuu olevan sopivassa suhteessa. Lupaus menestyksestä ei toteudu, vaikka kavereista tulee rokkitähtiä. Tässä tarinassa on kaikki palikat. Siinä fantasiassa ei ole koksua nokkaan vetäviä pintapiipertäjiä sen enempää kuin sotakoneistojakaan. Pekka Laine 62. Mausteina on kaurismäkeläistä melankoliaa ja ajoin kipeältä tuntuvaa avoimuutta. Rodeon musiikki on selvästi muhinut pinnan alla jo pidempään, ja kuullaanhan solistien soolotuotannoissakin countryvaikutteita. Ida Paulin, Erin Anttilan ja Anna Puun superkokoonpano on todellinen tekijöidensä summa. Positio on tuttu. Artturi Siromaa The Minus 5 Oar On, Penelope! Yep Roc ??. Uudessa triossa Jukka Nousiaisen kanssa musisoivat Ninni Luhtasaari ja tuttu aisapari Sini Suvanto. Niko Peltonen Fugazi-tyyliseksi post-punkiksi. Toisin sanoen kyseessä on erittäin kova soittopartio. Scott McCaughey on niin täydellinen esimerkki tietyn rockin aikakauden kulttisankarista, että melkein naurattaa. Power pop roikaa, autotallirockin opit kantavat halki pettymysten eikä intellektuelli baaribändi ehkä olekaan niin tyhmä idea kuin aluksi luulisi. Toivottavasti ensimmäinen Rodeo ei jää viimeiseksi, sillä tätä tarvitaan lisää ja paljon. Teknistä parhaimmistoa ovat tietenkin solistien laulusuoritukset. Epäilemättä merkittäviä elämänhalllintaongelmiakin on siunaantunut. Pohjalla on kiharaisen monipolvinen bändihistoria, jonka juuret ovat 1980–90-lukujen amerikkalaisessa vaihtoehtorockissa. Parhaassa tapauksessa yhtye saattaa synnyttää isompaakin liikehdintää kotimaisen countryn saralla. The Replacementsin ajoista asti moni lahjakas tyyppi on kirjoittanut lauluja ja renkuttanut sähkökitaraa jossakin punkrockin ja amerikkalaisen juurimusiikin välimaastossa. Oikeastaan hän kaipaa kuviteltuun nostalgiaympäristöön, kuten täsmällisesti oikealle paikalleen levyn loppuun sijoitettu Pispalan papan piippu -fiilistely todistaa. Toista näin ehtaa suomenkielistä modernia countrylevyä ei kuitenkaan tule mieleen. Sanoitukset viljelevät osin ihanan ironiseen sävyyn jenkkicountryn kliseitä. Yhtymäkohtia vuosikymmenen takaiseen Jukka & Jytämimmit -hankkeeseen löytyy, mutta se oli hulvatonta remellystä. Nousiaisella maailmanparantajan eetos yhdistyy mielikuvaan tyypistä, joka haluaisi paeta maailman pahuutta käpertymällä rakkaansa kainaloon. Sovituksiin on jätetty mukavasti tilaa, ja esimerkiksi upea Kaikki toivo paljastuu jylhäksi teokseksi hiipien. Osin jopa gospelhenkiset stemmaosuudet soivat heleästi ja herkullisella vireellä. Mutta kaksoisstrategiassa on olennaista sekin, miten musiikki ylevöittää sanotun. Vuoden tähän asti parhaita levyjä. Rodeo on pitkään kypsytetty, monitasoinen kokonaisuus, jonka julkaisun ajoitus on orastava countrybuumi huomioiden täydellinen. Siihen Nousiainen ei tarvitse edes bändiä, mutta Trio todistaa rokkaamisen voiman silloinkin, kun biisit eivät käsittele kaljanjuontia. On tehty hyviä lauluja mutta pudottu johonkin niistä tuhansista halkeamista, joita löytyy marginaalin ja valtavirtasuosion väliltä. Nuutti Heiskala Rodeo Rodeo Warner ????. Kun miehen hankkeiden parasta laitaa edustava, henkilöstöltään vaihteleva The Minus 5 rokkaa paluulevyllään sydän paljaana, musiikin viehätysvoimaa ei voi kiistää. Jukka Nousiainen Trio Jukka Nousiainen Trio Jukan Musiikki ???. Lisäksi hän on hyvä asettelemaan sanoja luontevasti peräkkäin
Juuret on kuitenkin aina hyvä muistaa. Myös Hevisauruksen kaltaiset ilmiöt huomioidaan. Erityisen mielenkiintoista on lukea suomimetallin kuplan puhkeamisesta 2000-luvulta 2010-luvulle siirryttäessä, kuten myös pohdintoja ”kultaisesta häkistä” ja siitä, miten Suomi ei ole onnistunut tuottamaan Billboardin kärkeen yltänyttä bändiä, vaikka maailmanmenestystä on tullut. Kumma kyllä Suomesta on löytynyt yllättävän niukasti koko kotimaisen raskaan musiikin historiaa ruotivia teoksia. Kirjoitusjälki ei ole kuivan akateemista, mikä tekee teoksesta helppolukuisen. Kirjan parasta antia ovat ehdottomasti sellaisten tekijöiden haastattelut, jotka eivät pääse tänä päivänä ääneen suurissa medioissa tai hädin tuskin edes musiikkilehdistössä. On ilo lukea ajatuksia raskaan rockin kameleontilta Kimmo Kuusniemeltä, Ozin Pekka Markilta, Oranssin Pazuzun Juho Vanhaselta, Klaus Flamingilta, Silke YliSirniöltä ja Riku Pääkköseltä. Raskas Suomi on todella kattava teos, jossa käydään sopivassa tasapainossa läpi niin ulkomaisen musiikin vaikutus Suomen raskaaseen sointiin kuin itsenäinen kehittyminen kohti uniikkia suomimetallisoundia. Kirja tekee selväksi, että syitä lopullisen läpimurron puutteeseen on monia, eikä kyse ole musiikin laadusta. Suomalaisella metallilla on pitkä ja värikäs historia, jota kirjoitetaan edelleen bändien kehittäessä uudenlaisia sointeja ja ottaessa entistä ennakkoluulottomammin vaikutteita eri tyylilajeista. Luonnollisesti kirjassa ovat äänessä myös tutut kansainväliset tekijät kuten Tuomas Holopainen, Ville Valo ja Tomi Putaansuu. Samuel Järvinen KIRJA-ARVIOT Ari Elo, Jukka Kittilä, Juuso Määttänen Raskas Suomi – suomalaisen metallin tarina Johnny Kniga. Huomiota saavat niin metallimediat, festivaalit, feminismin merkitys lajityypille kuin tulevaisuuden toivotkin. Lukeminen on opettavaista ja kokonaisuutena erittäin miellyttävää. Yli 700-sivuinen Raskas Suomi saapuu täyttämään aukkoa. Teoksen skaala on laaja, ja kotimaisen raskaan musiikin historiaa kartoitetaan alkuhämäristä älylaiteruutujen sinivalon kajastukseen
Olin päättänyt jo ennen tämän levyn kuuntelua ja saatesanojen lukemista, mitä Bill Evans minulle edustaa: lahjakasta ja musiikillisesti visionääristä herkkää sielua, jonka rankka musabisnes vei. ”Bill Evansin kanssa emme niinkään, koska pelkäsin häntä. Israels kuvailee myös yhtyeen dynamiikkaa kiertueella. Levyn nauhoitukset on tehty Helsingissä 13.8.1964 ja marraskuussa 1.11.1965 sekä Tampereen yliopistolla 28.10.1969. Mikäköhän siellä oli meininki ja soittiko Evansin trio Mansen illanhämyssä standardin tai pari suomalaismuusikoiden kera. Osittain varmaankin hänen musiikillisen suuruutensa takia, mutta myös siksi, että hän oli addikti.” Niinpä. Hän kertoo ihmetelleensä Helsinki-nauhoja kuunnellessaan miten nopeasti pystyi soittamaan, mutta toteaa tajunneensa vasta myöhemmin, mitä oikeastaan tulisi soittaa. Kun Bill Evans Suomessa kävi S uomen jazzhistoria on ohut. Okei, biisilista paljastaa, että narulle on tarttunut niitä perinteisiä autumnleavesejä, nardiseja ja comerainorcomeshineja, mutta aikansa suurimpiin lyyrikoihin lukeutunut Evans mainioine vaihtuvine rytmisektioineen on aina mies paikallaan. Yleisö on kohteliasta ja taputtaa innokkaasti mutta ilman sen suurempaa riehaantumista. Siis globaalisti ajateltuna. ”Rumpali Larry Bunkerin kanssa olimme ystäviä myös lavan ulkopuolella”, hän kirjoittaa. Evansin soitto näillä ääni tyksillä on väkevää ja hänelle tyypillisen herkkää, mikä paljastaa osaltaan tietynlaisen runollisen haurauden. Juuri tämän vuoksi oli ilo kuulla legendaarisen pianistin Bill Evansin uudesta Record Store Day -julkaisusta nimeltä Further Ahead – Live in Finland 1964–1969 (Elemental). 64. On erittäin mielenkiintoista, että kansilehtisen kirjoittajiin lukeutuvat Evansin kanssa soittaneet Eddie Gomez, Chuck Israels ja Marty Morell. On kiehtovaa aikamatkustaa vuosikymmenten taa kuuntelemaan, millaista maassamme oli silloin. Maan oma populaarimusiikkiala oli vielä verrattain pieni, ja varsinkin modernin jazzin julkaisumahdollisuudet olivat lähes olemattomat. Poravna PDV JAZZ KIINNOSTAA -OHJELMA RADIO HELSINGISSÄ SUNNUNTAISIN KLO 12–14. Further Ahead on julkaisuna tärkeämpi suomalaisen jazzhistorian kuin Bill Evansin tarinan kannalta. JAZZ KIINNOSTAA > > TEKSTI MATTI NIVES Andreas Tilliander & Goran Kajfeš In Cmin KONTRA-MUSIK Amina Claudine Myers Solace of the Mind RED HOOK Vesna Pisarovi. Marraskuun 1965 keikka oli osa Helsinki Jazz Festivalia, maamme jazzkulttuurin kehityksen keskeistä kiintopistettä, joka esitteli genren suurimpia tähtiä suomalaisyleisölle. Todellinen pointti menee Myersilta ohi, sillä sodanjälkeisen jälleenrakennusajan Suomessa tuontijazzilla oli paitsi länteen kurkottava ideologinen funktio myös tärkeä osa musiikillisen tyhjiön täyttäjänä. Täällä on tehty hyvää jazzia läpi vuosikymmenten, ja meininki on tänäkin päivänä maan kokoon nähden väkevä. Onneksi Myersin kirjoitus petraa musiikista puhuttaessa. UUTUUKSIA JAZZIN MAAILMASTA ”Evansin soitto näillä ääni tyksillä on väkevää ja hänelle tyypillisen herkkää, mikä paljastaa osaltaan tietynlaisen runollisen haurauden.” Teppo Mäkynen. Myös Evansin omia pohdintoja on saatu mukaan. Erityisesti Israelsin toteamus silloisen soittonsa nopeudesta ja tekniikasta on kuuntelua syventävä. Silti varsinkin modernin jazzin kultakaudella, 1950–60-luvuilla, paikallisia levytyksiä oli melko vähän ja kansainvälisiä konserttivierailujakin ainoastaan ”jonkin verran”. Seitsemäntoista raitaa sisältävä levy loppuu pitkään ja polveilevaan versioon Evans-klassikko Nardisista, minkä jälkeen Matti Poijärvi (ainakin mukana olevien Ylen muistiinpanojen mukaan) kiittää kaikkia ”hienosta illasta” ja muistuttaa yleisöä jameista. Ihmettelen, ellei noin 15 minuutin Google-sukellus toisi edes hieman perustellumpaa faktaa, mutta minkäs teet. On selvää, että konsertteja rakastettiin, ja ne epäilemättä antoivat inspiraatiota nuoressa modernin ajan Suomessa eläneille. Kaiken lisäksi paketti on tehty todella hienosti niin kriitikoiden kuin muusikoiden pohdintojen avulla tarinaa rakentaen. Muun muassa The Wall Street Journaliin kirjoittavan Marc Myersin musiikillisesti ansiokas essee tosin alkaa todella kömpelöllä historiaosuudella, jossa vuoden 1918 sisällissodan ja toisen maailmansodan suomalaisittain keskeiset tapahtumat roiskitaan ”silmät kiinni ja sinnepäin” -metodilla oikealle suunnalle mutta kauas maalista. Bill Evans on yksi liian monista aikakauden jazzmuusikoista, joiden uraa ja elämää varjosti vakava huumeriippuvuus
Levyintoilun aika tulee kyllä taas – sitten kun sille on kaistaa päässä. Rothin humalaisen sekavat välispiikit Van Halenin keulilla vuoden 1983 US Festivalilla aiheuttaisivat nykyaikana somekohun jos toisenkin, mutta moni pitää esiintymistä yhtenä taitekohdista sille, että glam metal eli tukkahevi otti vallan silloisessa musiikkiteollisuudessa. Olen nähnyt Crazy Horsen, mutta ehkä tämä oli sittenkin paras näkemäni Neil Youngin keikka! Tällaisista kokemuksista saa reippaasti potkua omiinkin tekemisiin, ja matalan kynnyksen keikkapaikoissa syntyy paljon mielenkiintoisia kohtaamisia. Laulaja itse on kertonut, että häneen iski lapsena aina niin sanottu iltavilli, jolloin hänen oli saatava perheen ja mahdollisten vieraiden täysi huomio erilaisella temppuilulla. Y outube on rajattoman riemun lähde arkistopätkiä etsiessä. Putkipommi edustaa 82-hc:tä sellaisena kuin sitä olisi kenties voinut vuonna 1982 kokea. Kasariajan Rothista on kerrottu, että hän saattoi olla kahden kesken sivistynyt ja hillitty, mutta heti kun kamera alkoi kuvata, alkoi myös riehakas show. Täysin vastaansanomattoman mahtavaa ja virkistävää meininkiä keski-ikäistyvän punkja ylipäätään kitaramusiikkiskenen piirissä. Roth loi itsestään karikatyyrin, joka oli liioiteltu ja fiktiivinen, mutta myös jollain maagisella tavalla aidon oloinen ja totta. Sinun tehtäväsi on etsiä se. Välillä hänen rönsyilevässä selittämisessään ei ole mitään järkeä, mutta kaikki palvelee silti jutustelun sisäistä logiikkaa ja ennen kaikkea viihdyttävyyttä. Itse olen hakeutunut toistuvasti David Lee Rothin 1980-luvun haastatteluvideoiden pariin, niistä kun ei sanallinen akrobatia parane. Roth on opettanut kertomaan vakuuttavasti sen, mikä on totta, ja jatkamaan samalla tyylillä tarinaa keksien. Jenny Don’t yhtyeineen kiertää jatkuvasti ympäri maailmaa. Aikuisiällä hän teki iltavillistä menestyksekkään uran. Välillä kyseisiä haastatteluja tuntui poistuvan tuubin valikoimista, mutta nyt niitä on tullut takaisin – samoin kuin joukoittain Van Halenin alkuaikojen livevideoita. asti.) Tämän lehden sivuille on kätketty Genen kieli. Yhtyeen jäsenet ovat nuoria ja tosissaan, ilmaisu on täynnä energiaa. Näissä klassisissa haastatteluissa totuuden ja valheen välistä rajaa ei ole. Joten: käykääpä ihmiset keikoilla ja tukekaa kiertäviä soittajia! VIIMEINEN SANA > > Soundin tekijä ja vierailija kirjoittavat siitä, mistä juuri nyt pitävät. Ai niin, ja viime viikolla, keskellä Maakuntailmiö-kiertueen hulabaloota, ehdin nähdä Pethausilla Neil Youngin. Kerro oikea sivunumero nettisivuillamme osoitteessa: www.soundi.fi/kilpailut/etsi-genen-kieli KU VA : AN DR EA S NE UM AN N KU VA : CH RIS HO GG E 66. Mieleeni nousevat Vastavirralla eräänä sunnuntai-iltapäivänä näkemäni Putkipommi ja kesken pahimman levysäädön pääni räjäyttänyt portlandilainen countrybändi Jenny Don’t and the Spurs. Haastattelut olivat kuin luotuja liikkuvalle kuvalle, eivätkä ne taivu kovin helposti kirjoitettuun muotoon. Tv-haastattelujen taide perustui totta kai nimenomaan sanalliselle näppäryydelle, ilmeille ja eleille sekä muulle läsnäololle. Tärkeintä on, että juttua riittää ja se on hauskaa. Miten hienoa olikaan päästä näkemään maailmanluokan musaa viiden minuutin ratikkamatkan päässä kotoa, torstai-iltana ennen oman kiertueen starttia! Keikan jälkeen ehdin jutella Jennyn kanssa kissoista ja kiertämisestä. Sama mestarillinen höpötys jatkui myös lavalla. Rothin sanataiteilu oli varsinkin kasarilla villi sekoitus Hollywoodin kulta-ajan tähtikarismaa, stand up -komiikkaa ja käytettyjen autojen myyjää. Onnittelut! ETSI GENEN KIELI! Genen kielen löytäneiden kesken arvotaan liput Queens of the Stone Agen keikalle Helsingin jäähalliin 4. Jukka Nousiainen Räjäyttäjät, Jolly Jumpers, Jukka Nousiainen Trio Toni Keränen Soundi Viime lehdessä kieli oli ”piilotettu” sivulle 6. elokuuta. V iime ajat ovat olleet minulle niin täynnä musiikintekoa, etten muista kuunnelleeni kotona juuri mitään. Ostin myös levyjä ja sain kaupan päälle bandanan, jonka laitoin tietty heti seuraavalla omalla keikalla päähäni. Yhdelle voittajalle kaksi pilettiä! (Kisa on voimassa 15.7. Hyvin intensiivistä, humoristista ja virkistävän kehollista kokeellista musiikkia tuottava artisti saa nauramaan ja hämmentymään. Ghost-lp:n voittivat Katariina Kinnunen ja Vilhelmiina Kallio. Hiljaisuudesta nauttimisen lisäksi olen saanut virtaa keikoista, joita on onneksi Tampereella mielin määrin, arkena ja sunnuntaina. Kyllä, luit oikein: Neil Young Tampereella, omassa muutaman kymmenen hengen olohuonemaisessa keikkapaikassamme! Toki kyseessä ei ole kanadalaissyntyinen Neil Young vaan Massachusettsista kotoisin oleva, nykyään Los Angelesissa majaileva Neil Young, joka esiintyy nimellä Bromp Treb