vuosikerta PeTe_042016_20161122_.indd 1 22.11.2016 15.17 PET1604_kansi.indd 1 23.11.2016 10:48:34. Suomen Mielenterveysseura 4/16 Stephen Madiganin haastattelu Jaakko Seikkulan haastattelu Esseitä perheterapiasta: Lämmitetty kaide Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä Perheen luonnollinen verkosto osana perhetyöprosessia Narratiivinen terapia ja kolmas tila 32
Ohjeet kirjoittajille: www.mielenterveysseura.fi/perheterapia Perheterapia 4/16 | 32. Vuosikerta 36 € (sis. alv 10 %) Suomen Perheterapiayhdistyksen jäsenille 18 € (sis. alv 24 %) Digilehden vuosikerta 24 € (sis. vuosikerta | Joulukuu 2016 Vastaava päätoimittaja: Eira Tikkanen Päätoimittaja: Aarno Laitila Toimitussihteeri: Reija Tuomisalo Toimitusneuvosto: Jukka Aaltonen Tapio Ikonen, puheenjohtaja Päivi Kangas Ritva Karila-Hietala Aarno Laitila Helena Niskanen Jorma Piha Tero Pulkkinen Eira Tikkanen Kristian Wahlbeck www.mielenterveysseura.fi/perheterapia Toimitus ja arkisto: Maistraatinportti 4 A, 7. 040 6791 501 perheterapialehti@mielenterveysseura.fi Julkaisija: Suomen Mielenterveysseura Kustantaja: SMS-Tuotanto Oy 32. 040 653 2895 mervi.venalainen@mielenterveysseura.fi Perheterapia-lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. alv 10 %) tilaukset anita.birstolin@perheterapiayhdistys.fi Irtonumero 9 € (sis. alv 24 %) Ilmoitukset: Sirpa Väänänen, p. vuosikerta, ISSN 0782-7210 Kirjapaino: Forssa Print Painosmäärä: 2 100 kpl Ulkoasu: Bond Taitto: Pirta Mikkola Kulttuuri-, mielipideja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsenlehti. krs, 00240 Helsinki Tilaukset, osoitteenmuutokset ja laskutus: Mervi Venäläinen, p. alv 10 %) Kestotilaus 34 € (sis. PeTe_042016_20161122_.indd 2 22.11.2016 15.18
61 SISÄLLYS PeTe_042016_20161122_.indd 3 22.11.2016 15.17. 38 Stephen Madiganin haastattelu Eija-Liisa Rautiainen................................................................................................. 45 Jaakko Seikkulan haastattelu Aarno Laitila................................................................................................................52 Esseitä perheterapiasta Lämmitetty kaide Jukka Aaltonen ........................................................................................................... Pääkirjoitus Miten päädytään kouluttautumaan perheterapeutiksi?. 23 Narratiivinen terapia ja kolmas tila Tuuli Nikkarinen .......................................................................................................... Aarno Laitila................................................................................................................. 59 Vertaisarvioijina 2016 toimineiden nimet ............................................................... 6 Perheen luonnollinen verkosto osana perhetyöprosessia – Kokemuksia lastensuojelun asiakasperheiden kotona tehtävästä perhetyöstä Tiina Holopainen ....................................................................................................... 55 Kirja-arviot Psykoanalyyttistä keskustelua pariterapiassa Katja Kurri ................................................................................................................... 5 Artikkelit Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä Tanja Pihlaja ................................................................................................................
5 4 PeTe_042016_20161122_.indd 4 22.11.2016 15.18. Psykoterapia on ollut viimeiset pari vuosikymmentä mediaseksikäs ilmiö, ala ja ammatti
Palauta tämän jälkeen mieleesi psykoterapeuttikoulutukseen hakemisen päätös ja mitä asioita silloin pidit tärkeänä. Se mitä viihde ei tietenkään näytä, on psykoterapeuttisen työn kompleksisuus, monimutkaisuus, ja epävarmuus, tai edes jonkinlaisen terapeutin ja asiakkaan/asiakkaiden yhteistyön ylläpitäminen silloin, kun eteneminen vaikuttaa sarjalta yrityksiä ja erehdyksiä. Valinnan peruste ei vain välttämättä ole siis tavoitteita arvioiva, omia kykyjä ja haasteiden ratkaisuja pelkästään rationaalisesti tutkiva, vaan jokin filosofisempi, arvoihin ja oman elämän tarkoitukseen liittyvä. Keskustelun aloittaja Tank Gandur Turkista oli erityisesti kiinnostunut korrelatiivisesta tutkimuksesta, jossa hänen varsin avaran kysymyksenasettelunsa mukaan tämän valinnan suhdetta arvioitaisiin ”melkein mihin tahansa muuttujaan.” Sivuston keskusteluun osallistuneiden lukijoiden vastaukset ovat hajonneet kahteen suuntaan, hieman sen mukaan, miten laajasti he ovat kysymyksen hahmottaneet. Aarno Laitila • aarno.a.laitila@jyu.fi 5 4 PeTe_042016_20161122_.indd 5 22.11.2016 15.17. Selitykset ovat tällöin teorialähtöisiä. Toinen ryhmä taas tilannekohtaisista psykoterapian terapiateknisistätai menetelmävalinnoista tullen lähelle kliinistä käytännön päätöksentekoa siitä, miten edetä terapeuttisesti jonkun nimenomaisen potilaan kanssa. Molemmissa näissä oli, elokuvien kiehtovuudesta riippumatta, yksinkertaistava yhden oivalluksen hakemisen logiikka, joka perustui aikansa syvyyspsykologiseen ajatteluun ja sen popularisointiin. Vertaa vielä tämän pysähdyksesi lopuksi näitä asioita. Psykoterapia on ollut viimeiset pari vuosikymmentä mediaseksikäs ilmiö, ala ja ammatti. Ensimmäinen ryhmä lähtee liikkeelle koulutussuuntauksen valinnasta. Tässä numerossa on kaksi artikkelia kuluvan vuoden aloittaneesta lastensuojelun teemasta (Tiina Holopainen ja Tanja Pihlaja), sekä narratiiviseen terapiaan liittyvä artikkeli (Tuuli Nikkarinen). Research Gate’n keskustelun tavoin psykoterapian eettinen vaade ja moraalisesti arvokas tavoite elämän laadun kohentamiseksi ovat keskeisiä alan valinnan perusteita. Osa näistä arvojen juurista tai taustoista löytyy tai tulee itselle hahmotettaviksi juuri tuossa työskentelyssä. Perheterapia psykoterapian kentässä on alue, jossa terapeutit tutkivat kouluttautuessaan aktiivisesti omaa taustaperhettään ja sen omiin ratkaisuihin tuomia asioita. Tutkijoiden kanssakäymiseen painottunut Research Gate’n psykoterapiatutkimuksen ryhmä käynnisti sosiaalisessa mediassa jokin aika sitten keskustelua siitä, millä perusteilla psykoterapeutit valitsevat sen psykoterapian suuntauksen tai menetelmän (modality), johon he sitoutuvat. Asiat voivat olla abstrakteja tai konkreettisia, isoja tai pieniä. Osittain tämä näkyvyys on realisoinut psykoterapiaan liittyviä asioita, osittain taas sarjan myyvyyden kannalta tyytynyt helppoihin ratkaisuihin. Kiitokset kirjoittajille. Pääkirjoitus MITEN PÄÄDYTÄÄN KOULUTTAUTUMAAN PERHETERAPEUTIKSI. Liikettä joka tapauksessa on ollut myönteiseen suuntaan siitä, kun Alfred Hitchcock ohjasi elokuvansa Noiduttu (Spellbound) ja Marnie. Tässä kohden pyydän lukijoita pysähtymään hetkeksi ja tekemään pienen mielikuvatehtävän, painottaen enemmän tuota ensimmäisen ryhmän pohdinnan alaa: Aseta tämän hetken lähtökohdistasi tärkeysjärjestykseen viisi asiaa, jotka ratkaisivat tämän valinnan omalla kohdallasi. Kun tutkijayhteisöltä kysyy tämän tyyppistä asiaa, on ymmärrettävää, että he mallintavat ja perustelevat asiaa omista lähtökohdistaan, konstruktivismin hengen mukaisesti. Kun kyse on psykoterapian tutkijoista, on ilmeistä, että suhteessa valinnan kohteeseen korostuvat arvoperusta, elämänfilosofia ja jonkinlainen yhteensopivuus (fit). Sen näkyvyys lisääntyi elokuvien (Vuorovetten prinssi, Terapian tarpeessa) ja tv-sarjojen (Sopranos, Terapiassa) kautta
Tutkin tätä perheterapiakouluttajakoulutuksen lopputyössäni, jossa menetelmänäni oli yhteisen tutkimisen haastattelun sovellus ”middle talk”. Nämä Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä TIIVISTELMÄ Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä mahdollistaa lapsen, perheen ja verkoston kuulluksi tulemisen. Artikkeli on syntynyt perheterapiakouluttajakoulutukseen tekemästäni lopputyöstä. Avainsanat: dialogisuus, PACE-asenne, lastensuojelu, perheterapeuttinen perhetyö, yhteisen tutkimisen haastattelu Tanja Pihlaja YTM, kouluttajapsykoterapeutti, tanssi-liiketerapeutti, työnohjaaja, hyvinvointipalveluiden toiminnanjohtaja Pienkoti Aura oy / Arjessa, tanja.pihlaja@pienkotiaura.com 7 6 PeTe_042016_20161122_.indd 6 22.11.2016 15.17. Peruskäsitteitä ovat dialogisuus, työpaikkani toiminta-ajatus, oma-aikuisuus, perheterapeuttinen työ ja yhteiskunnan rooli suhdetyössä. Artikkelissa tarkastelen dialogisuuden elementtejä aineistosta nousseiden pääteemojen, yksilöllisyys ja suhteet, valossa. Hankin tietoa yhteisen tutkimisen haastattelumenetelmää ”middle talkia” soveltaen. Kontekstiksi määrittyi vaativan erikoislaitoshoidon yksikkö. Tässä artikkelissa on tavoitteenani kriittisesti tarkastella, kuinka dialogisuus ja lastensuojelun erityisyksikön työtavan mukainen tapa työskennellä näyttäytyy yhden sijoitetun lapsen tapausta tarkasteltaessa. Tämä kiinnostus heräsi siitä, että sanomme työskentelevämme dialogisesti, mutta onko se myös asiakkaidemme kokemus. Kuinka PACE ja dialogisuus liittyvät yhteen ja tukevat toisiaan. Perheterapia 4/16 JOHDANTO Tässä artikkelissa tarkastelen dialogisuuden toteutumista asiakassuhteissa lastensuojelun kontekstissa. Meillä työskentelevistä työntekijöistä käytän ilmaisua aikuiset. Onko tämä totta. Tekstissä käytän ilmaisua me, jolla tarkoitan toimipaikkani eri yksiköitä ja/tai toimintaa. Valitsin haastateltavaksi yhden pitkään sijoitettuna olleen lapsen ja osan hänen verkostostaan. Tavoitteenani oli kriittisesti tarkastella, kuinka dialogisuus ja lastensuojelun erityisyksikön työtavan mukainen tapa työskennellä näyttäytyy yhden sijoitetun lapsen tapausta tarkastellessa yhteisen tutkimisen haastattelun menetelmällä. Kuinka perhe ja lapsi ovat kokeneet tulleensa kohdatuksi yksilöllisesti ja millainen merkitys sijaishuollon suhteilla on
”Oma-aikuinen rakentaa työtavoillaan kiintymyssuhdetta, jonka tavoitteena on luoda suhde, jossa rakkaus on läsnä ja lapsen kasvu ja kuntoutuminen mahdollista.” Haastattelin lopputyötäni varten kolmea eri kokoonpanoa yhteisen tutkimisen haastattelua soveltaen. Kiintymyssuhdehäiriöt, psyykkiset diagnoosit, traumat, kriisit, neurologiset pulmat, oppimisvaikeudet ja perheen kaikenlaiset ylisukupolviset haasteet ovat usean lapsen papereissa kirjattuina heidän tullessaan meille. Me teemme kiintymyssuhdetyötä – luit oikein, kiintymyssuhdetyötä lastensuojelulaitoksessa. Empatiakyvyn kehittäminen on myös olennainen osa oma-aikuisen työtä. PACE tarkoittaa yksilöiden asennetta tai suhtautumista toisiinsa sillä tavoin, että toisen osapuolen kehittymistä vaalittaessa ja rohkaistaessa, se ei koskaan uhkaa tai vaaranna toisen kehittymistä. Heidän tapansa tutkia maailmaa ja kirjoittaa ovat tuttuja ja inspiroivia minulle, ja täten sopivia myös tälle tekstille. Haastattelujen perusteella näyttää siltä, että tässä tapauksessa artikulaatiomme mukainen työtapa ja dialogisuus ovat toteutuneet kaikkien kokemuksissa. Kriittisiä ääniä kutsuin mukaan valtasuhteiden muodossa ja aineiston kapeuden vuoksi. (Hughes 2011, 87.) Ajattelemme, että yhtä lailla, kun me opetamme ja kasvatamme lapsia, niin me opimme heidän myötä itsestämDialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä 7 6 PeTe_042016_20161122_.indd 7 22.11.2016 15.17. Tämä tapa tehdä työtä on jokaisen meidän aikuisen (eli työntekijämme) persoonallisella tavallaan otettava haltuun. Kaikki alkaa suhteen ja turvan luomisesta. Nämä varmaan merkittävimpinä ja itselleni työni suhteen ajatuksia herättävimpinä ovat olennaisia mainita tässä yhteydessä. Myös Andersen, Foucault, Trevarthen ja Bahtin pääsevät ”sanomaan” sanasen sinne tänne. Uskomme, että jokaiselle lapselle nimetyt oma-aikuiset voivat tarjota korjaavia suhdekokemuksia, jotka kantavat lasta aikuisuuteen. Tämän jälkeen päätavoitteena työssämme on auttaa lasta kehittämään itsetuntemustaan ja -säätelyään. Teoreettisesti tässä työssä käytännön ja haastateltavien kokemusten kanssa ovat olleet vuorovaikutuksessa Hughesin, Seikkulan ja Arnkilin kirjoitukset. Yksiköissämme tehdään ideologista suhdetyötä. on hyvä tietää sujuvamman lukemisen kannalta. Muut teoriaviittaukset ovat enemmän tekstissä kontekstisidonnaisia ja kyseisten hetkien palveluksessa. Usein lapsilla on takanaan sijoituksia toisissa lastensuojeluyksiköissä ja/tai perheissä, ja monesti heillä on psykiatrinen hoitokontakti. Asiakaskunta koostuu lastensuojelun ja psykiatrian välimaastossa lapsista ja nuorista, joille on elämässä kertynyt paljon myös sellaisia kokemuksia, joita ei lasten soisi kokevan. Suhteet -teeman alla on kaksi alateemaa: intersubjektiivisuus ja valtasuhteet. Haastattelujen myötä nousi kaksi teemaa: yksilöllisyys ja suhteet, joiden alle jäsensin haastatteluaineistoa. PACE, INTERSUBJEKTIIVISUUS JA OMA-AIKUISUUS Työtä lastensuojelun yksiköissämme ohjaavat Daniel Hughesin (2011) opit intersubjektiivisuudesta ja PACE-asenteesta. Oma-aikuinen rakentaa työtavoillaan kiintymyssuhdetta, jonka tavoitteena on luoda suhde, jossa rakkaus on läsnä ja lapsen kasvu ja kuntoutuminen mahdollista. Lapsen tullessa meille toivotamme hänet ja hänen perheensä sydämellisesti tervetulleiksi. Kokemuksista on löydettävissä dialogisuuden elementtejä kuulluksi tulemisesta arvostamiseen. Heidät kutsutaan heti osallisiksi suunnittelemaan tavoitteellista työskentelyä ja yhteistä sijoituksen aikaa. PACE tulee sanoista: playfulness=leikkisyys, acceptance=hyväksyntä, curiosity=uteliaisuus, empathy=empatia. Työmme orientaatioperusta koostuu dialogisuudesta, kiintymyssuhdeteorioista, hoidon-kasvatuksen-terapeuttisuuden kolminaisuudesta ja PACE-asenteesta. Millä tavalla auttaa lapsia ymmärtämään itsensä lisäksi toisia ja heidän toimintaansa – nauttimaan vuorovaikutuksesta ja ottamaan läheisyyttä ja tukea vastaan. Myös suhde lapsen perheeseen ja työskentely heidän kanssaan on olennaisen tärkeää. Lapselle täytyy välittyä tunne, että hän on turvassa ja voi luottaa aikuisiin. Kyseessä voi olla pitkä prosessi
Suhde on ”yhdessä luotu matka” (Rasinkangas 2007, 5–7.) Intersubjektiivisuutta on tutkinut ansiokkaasti Colwyn Trevarthen. ”Työmme on hyvin virtaavaa moneen suuntaan. Synnymme siis suhteista. Oma-aikuinen, yhdessä työryhmän ja biologisten vanhempien kanssa, on vastuussa vanhojen kokemusten läpikäymisestä ja integroimisesta osaksi lapsen elämäntarinaa. Olemme siis toisen ihmisen kanssa ja mukana hänen kokemuksessaan. Oma-aikuinen rakentaa työtavoillaan kiintymyssuhdetta. Tässä kohtaavat sydän ja mieli. Meidän tehtävänämme on lähteä luoTanja Pihlaja 9 8 PeTe_042016_20161122_.indd 8 22.11.2016 15.17. Tätä ei voi koskaan korostaa liikaa – miten saada lapsi uskomaan, että hän ei ole paha ja ansaitsee hyvää ja rakkautta. Siihen välittyy luottamus ja usko siihen, että tapahtuipa mitä tahansa, niin aikuiset ovat sitoutuneita lapseen. PACE-malli edistää terapeuttisen liiton syntymistä, koska siinä korostuu vastavuoroisuus yhdessä empatian ja arvostuksen, hyväksynnän ja tuomitsemattoman uteliaisuuden kanssa. Jokaisen prosessi on yksilöllinen, mutta terapeuttisesti täytyy pitää tämä osa lapsen kokemusmaailmaa mielessä ja olla herkkänä sille, kun tämä ikkuna avautuu. Aikuisen täytyy tietää lapsen käyttäytymisen merkitys, ennen kuin hän osaa vastata siihen juuri oikealla tavalla. Näin autetaan myös lasta ymmärtämään omaa käytöstään. Kaikista tärkeintä on kuitenkin nähdä lapsi hyvänä ja rakastettavana kaikesta hänen käytöksestään huolimatta. Stern on määritellyt intersubjektiivisuutta niin, että kyse on jatkuvasta koko ajan käynnissä olevasta ilmiöstä, joka on mielen toiminnan ja suhteiden perusehto. (Arnkil & Seikkula 2014.) Näitä kokemuksia saattaa puuttua meille tulevilta lapsilta, sillä heidän varhaiset vuorovaikutussuhteensa ovat saattaneet olla vaillinaiset ja niistä on aiheutunut kiintymyssuhdehäiriöitä. Sitoutuminen on läsnä helppoina ja vaikeina, hyvinä ja huonoina aikoina. Vauva toistaa ja vastaa läheistensä tunnepitoisia ilmaisuja ja kehon toimintoja etsien aktiivisesti katsekontaktia. Esimerkiksi aggression haltuun ottamisessa ja traumamuistojen noustessa tähän hetkeen on tärkeää psykoedukatiivinen tieto siitä, mitä kehossa tapahtuu. Perheterapia 4/16 me. (Hughes 2014, 4.) Tässä tavassa on mielestäni yhtymäkohtia dialogiseen tapaan työskennellä tai oikeastaan se on dialogisuutta. Hänen mukaansa vauva synnynnäisesti kykenee hyvin hienojakoiseen dialogiin läheisensä kanssa. Työmme on hyvin virtaavaa moneen suuntaan. Aikuisilla on kyky korjata suhde lapseen, jos siihen tulee säröjä ja joku turvallinen aikuinen, joka tietää lapsen asioista, on aina saatavilla. (Hughes 2011, 16.) Vaikka luonnollisesti ollaan ja toimitaan hetkissä, niin reaktioiden suuruus ja käytöksen kiemurat avautuvat syvemmän tuntemuksen perusteella. Tämä vaatii reflektiivisyyttä ja dialogisuutta sekä aikuisyhteisössä että johtamisessa. (Hughes 2011, 119.) Aikuisten tulee olla ennakoitavia ja johdonmukaisia, ei epäinhimillisiä, mutta reflektiivisiä. Näin on mahdollista rakentaa turvallisesti lapsen elämäntarinaa todeksi myös vaikeiden asioiden äärellä. Hän kirjoittaa myös, että ollakseen terapeuttisesti tehokas, ei aina tarvitse verbalisoida. Joskus siihen tarvitaan ulkopuolisia terapiaprosesseja, joskus riittää oma-aikuisen kanssa tehtävä intensiivinen työskentelyprosessi. Jo muutaman kuukauden ikäinen vauva voi alkaa huomioida kolmatta osapuolta vuorovaikutuksessa, toisilta opitaan matkimisen kautta. Merkitykseen kuuluvat käyttäytymiseen liittyvät ajatukset, tunteet, toiveet, pyrkimykset, havainnot, arvot ja muistot. Lapsen ja aikuisen suhteen vastavuoroisuus mahdollistaa käyttäytymisen merkityksen ja asianmukaisen reaktion selvittämisen. Tämä vaatii reflektiivisyyttä ja dialogisuutta sekä aikuisyhteisössä että johtamisessa.” Intersubjektiivisuus tarkoittaa sitä, että liitymme toisen ihmisen kokemukseen, koemme sen yhdessä hänen kanssaan samassa tunnetilassa kuin hän ja tutkimme sitä yhdessä hänen kanssaan ymmärtääksemme sitä paremmin (Hughes 2011, 5254). Lapsen tahtia käsitellä vaikeita asioita on kunnioitettava ja aikuisen säädeltävä ja korjattava suhdetta tässä työskentelyssä. PACE asenteeseen kuuluu perustavalaatuisena asiana rakkaus – myös meillä työntekijöillä, vaikka puhumme työstä lasten kanssa. Rakkaus on suhteen perusta, joka käsittää sitoutumisen ja ilon. Aikuisen on uskottava tähän
Näissä tilanteissa on tärkeää ottaa koko verkostoa mukaan luomaan tarinasta yhtenäistä ja tuoda myös sosiaalityöntekijän ääni kuuluviin. Tämä on asia, jota joudumme toisinaan perustelemaan sosiaalityöntekijöille. PERHETERAPEUTTINEN PERHETYÖ Perheterapeuttinen perhetyö on meille sydämen asia. Lapsien tulee kiinnostaa tietokonetta tai toimistoa enemmän – aikuiset usein halaavat toisiaan ja lapsia kohdatessaan. Lapsen vanhempien tapaaminen järjestetään joka kuukausi, joko niin että vanhemmat tulevat yöpymään meidän erilliseen vanhempien asuntoon tai yksikköön, tai meidän aikuiset menevät tapaamaan vanhempia heidän luokseen. 9 8 PeTe_042016_20161122_.indd 9 22.11.2016 15.18. Meillä on tietoa kosketuksen parantavista vaikutuksista. Lapsella voi olla kiintymysvastarintaa ja halu tuhota suhdetta ja hänelle tarjottua hyvää. Pääsääntöisesti emme lähde yhteydenpidon rajoittamisesta vaan luottamuksesta niin kuin lapsenkin suhteen. Ainutlaatuinen kehollinen ja sanaton vuorovaikutus on olennaisen tärkeää intersubjektiivisuudessa – eivätkä nämä kokemukset ole ikään sidottuja, vaan tässä hetkessä tapahtuvia kokonaisvaltaisia dialogeja. Jokainen lapsi tarvitsee kosketusta koostuakseen – jokainen omalla tavallaan ja omalla rytmillään. maan, opettamaan ja rakentamaan näitä hienojakoisia dialogeja ja unohtaa välillä sanat ja keskittyä varhaisen vuorovaikutuksen kaltaiseen vuorovaikutukseen. Tämä kaikki tehdään lapsen etu mielessä ja sosiaalityöntekijän kanssa neuvotellen. Suhteen luomiseksi lapsen biologiseen perheeseen nähdään paljon vaivaa ja aikaa. Tavassamme toteuttaa PACE-asennetta ja dialogisuutta lapsen ei tarvitse ansaita hyvää, vaan se kuuluu automaattisesti suhteeseen. Rajoituksia otetaan käyttöön, mikäli niitä todella tarvitaan ja harvoin on tarvittu. Kosketuksen kanssa olemme hyvin sensitiivisiä ja jokaisella aikuisella saa olla persoonallinen tapa käyttää kosketusta työssään. (Hughes 2011, 203–217.) Esimerkiksi aikuisen tullessa työhön, on hänen vastuullaan käydä tervehtimässä ja huomioimassa kaikki lapset. Jokainen verkosto huomioidaan yksilöllisesti. Kosketus on tärkeä osa suhdetyötämme. Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä Kaikista tärkeintä on kuitenkin nähdä lapsi hyvänä ja rakastettavana kaikesta hänen käytöksestään huolimatta. Aikuisten täytyy tiedostaa ja ottaa tämä huomioon suhdetta luodessaan: hyvää ja virikkeitä täytyy antaa siedettävissä määrin, arkeen täytyy luoda rakenteita, säätää lapsen valinnanmahdollisuuksia ikätasoisiksi, luoda lapselle onnistumisen mahdollisuuksia ja synnyttää yhteisöön positiivinen ilmapiiri. Suhteen rakentaminen on aikuisen ehdolla ja tulee tapahtua aikuisen aloitteesta. Me saamme olla tarjoamassa korjaavia kokemuksia lapsille. Vanhempien tunteiden vastaanottaminen: syyllisyys, häpeä, viha, helpotus, on ensisijaisen tärkeää ja etenkin sijoituksen alussa suhteen luominen ja luottamuksen synnyttäminen ovat merkityksellisiä. Etenkin vastentahtoisissa prosesseissa luottamuksen synnyttämiseen menee kauan. Sijoitus ja huostaanotto ovat aina traumaattinen kokemus perheelle, vaikka vanhemmat sitä itse toivoisivat. Yksilöllisesti pidetään huoli myös arjen yhteydenpidosta – sovitaan yhdessä kuka soittaa ja kuinka usein aikuisten toimesta ja kuinka lapsen ja vanhempien yhteydenpito turvataan
Tässä hetkessä juuri näiden tunteiden sietäminen ja kohtaaminen on haastavaa ja myös vaikeaa. Kuunteleminen ja kuulluksi tuleminen ovat dialogisuuden ydintä – meille tulevilla perheillä ja lapsilla on usein kokemus, että he eivät ole tulleet kuulluksi. (Seikkula & Arnkil 2014, 103.) Tästä edellä mainitusta syystä on välillä vaikea selittää dialogisuuden toteutumista ja merkitystä, koska ajattelemme sen olevan jotain niin luontevaa ja ainoa tapa tehdä tätä työtä. Toisaalla lapsi voi kiirehtää ”sitku” -ajatteluun kauas eteenpäin. Miten tehdään elämästä elämisen arvoista tässä hetkessä. Tarinat, elämänkäänteet ja niiden pahuus ja kierous ovat omiaan kutsumaan myös aikuisia kauhisteluun tai säälittelyyn. On myös niitä vanhempia, jotka eivät halua olla lapsensa tai meidän kanssamme missään tekemisissä. Miten vakuuttaa, että kannattaa olla tässä ja nyt, että elämä on arvokasta ja turvallista juuri nyt kaikkineen. Näissä tilanteissa on tärkeää kannatella lasta ja asiaan liittyviä tunteita sekä olla antamatta turhia lupauksia, mutta yrittää luoda yhteyttä vanhempiin tai muuhun verkostoon. Saamme tehdä työtä, että ihmiset alkavat luottaa siihen, että kannattaa sanoa ja että me haluamme kuulla. Tämäkin asia on ääneen todettava ja yhdessä käsiteltävä. Vastaisin, että suhteeseen ja dialogiin kutsumalla. Tässä työssä keskityn lapseen ja perheeseen. Kuulluksi tuTanja Pihlaja 11 10 PeTe_042016_20161122_.indd 10 22.11.2016 15.17. Tämä on hyvä tehdä, mutta miten ymmärtää, että se on ollut tämän lapsen elämä ja hän on sieltä tähän hetkeen selvinnyt – mitä se lapselle tai perheelle tässä hetkessä merkitsee. Kysytty on, mutta harvoin heillä on kokemusta kuulemisesta. Lapsi saa itse osallistua oman huoneen sisustamiseen, oman turvapesän rakentamiseen. He ovat aina vanhemmat ja lapsensa asioissa asiantuntijoita. Tai sietämään sitä, että vielä ei pystykään tuntemaan yhtään mitään. Meidän aikuisten tulee pitää huolta itsestään ja toisistaan, että jaksamme olla näissä hetkissä myös tämän elämän nurjan puolen kanssa. Kun lapsi sitten tulee meille, huomioidaan työvuorosuunnittelussa, että oma-aikuiset ovat mahdollisimman paljon töissä ja kannattelemassa suhteisiin ja yhteisöön asettumista. Se ei ole helppoa meidän aikuisille, sillä tässä hetkessä joutuu paljon kannattelijaksi. Synnymme dialogisiin suhteisiin, eikä dialogisuutta tulisi ajatella erityisenä metodina, vaan oikeastaan primaarina tapana ihmisten liittyä toisiinsa – asenteena ja elämäntapana. Ja että itse ei tulkitse tai oleta asioita omasta elämäntarinastaan käsin, että on valmis ottamaan vastaan niitä tunteita, jotka ovat perheen. Tästä alkaa heidän kuuntelemisensa – mikä kaikki voi auttaa tässä vaikeassa elämäntilanteessa – miten lapsi liikkuu ja reagoi uudessa tilassa ja mitkä asiat synnyttävät turvaa ja luottamusta. Perheterapia 4/16 Kerromme vanhemmille, että tulemme heidän perheensä tueksi ja rinnalle kasvattamaan heidän lastaan ja tukemaan heidän perheensä hyvinvointia. Joskus on niin, että vanhempia ei ole tai vanhemman sairaus estää lapsen edun mukaisen yhteydenpidon. Seikkula ja Arnkil (2014) toteavat, että dialogiset toimintatavat ovat jotain ihmisyydelle tuttua ja resonoivat perustavanlaatuisesti olemassaoloomme. Tämänhetkisyyden ymmärtäminen on meidän työssämme tärkeää. Suhteessa lapseen kaikki lähtee siitä hetkestä, jolloin meille tulee tieto, että meille on tulossa uusi lapsi. Lapsella ja perheellä on kutsu möyriä menneen asioissa, epäoikeudenmukaisuuksissa ja syyllistyksissä. Toki ymmärrän myös lastensuojelun ja psykiatrian kriittiset äänet ja ajoittaisen kaipuun käyttää tietynlaisia menetelmiä tai uskoa johonkin muuhun viitekehykseen. Kuulemattomuus ja vastausta vaille jääminen voivat olla omia sukupolvien ketjujen taakkoja ja/ tai suhteessa ympärille kasaantuneisiin verkostoihin. Muistutamme, että vanhemmilla on aina jotain sellaista tietoa ja kokemusta, mitä meillä ei ole ja mitä tarvitaan lapsen auttamiseksi kokonaisvaltaisesti. Mihin asioihin voi kiinnittää huomion. DIALOGISUUDEN KESKEISIÄ ELEMENTTEJÄ Dialogisuus on sisäänkirjoitettuna tapaamme tehdä työtä – suhteessa lapseen, perheeseen, verkostoihin, työkavereihin ja johtamiseen. Dialogisuus on meissä jokaisessa – sen kautta tulemme näkyviksi uskomusjärjestelminemme. On tärkeää saada tietoa ja diagnooseja paperilla, mutta tärkeämpää on kutsua perhe, lapsi ja sosiaalityöntekijä meille tutustumaan. Miten onnistumme kohtaamaan olemassa olevissa hetkissä ja uskomaan, että paras mahdollinen viisaus, tieto ja kieli syntyvät siinä ja enempää ei tarvitse
Tätä näkökulmaa vahvistaa myös Gehartin (2007, 187) lähestymistapa ei-tietämiseen lasten kanssa työskenneltäessä. Kysymys on siitä, miten otat vastaan erilaisia elämäntarinoita ja reagoit toisten kertomuksiin, pyyntöihin, tunteisiin – millaisen intersubjektiivisen ymmärryksen onnistut hetkeen rakentamaan. Lasten ollessa kyseessä, on joskus syytä olla yhdessä ei-tietämisen tilassa, mutta aikuisina joutuu ottamaan myös vastuuta tarinan luomisesta. Eli tutkimme periaatteeksi tullutta ajatusta, että asiakkaan oma hypoteesi tai ymmärrys on tärkeämpi kuin meidän työntekijöiden. Luotko dialogille tilaa. Mitä sinussa tapahtuu. Minulla on ollut tapana kysyä näitä itseltäni ja oma-aikuisilta suhteessa lapsen ja perheen kanssa tehtävään työhön. Ensimmäinen pilari on pyrkimys ei-tietämisen toteuttamiseen käytännöstä. 4. Erityisesti lasten kanssa näitä kysymyksiä on tarpeen tarkastella ja haastaa itseään – huomata myös omassa dialogisessa erinomaisuudessaan kehittämisen kohtia. Tässä ne hieman kirjoittajia mukaillen: 1. Millaisella kielialueella liikut – mahdollistuuko dialogi. (Seikkula ym. On vain oltava auki ja kuunneltava itseään kokonaisvaltaisesti ja havainnoitava myös muiden kehollisia reaktioita ja tehtävä näitä molempia näkyviksi – sensitiivisesti. Bahtin (1986) on todennut, että ”sanalle ja sitä myöten ihmiselle ei ole mitään kauheampaa kuin vastauksetta jääminen” (Arnkil & Seikkula 2014, 126). Tämä tutkimustulos on hyvä muistutus siitä, mitä kehoissamme tapahtuu ja miten itse voimme tulkinnoilla sulkea kuulemisen tilan itseltämme ja toisilta. Meidän aikuisten ei tarvitse tuoda esiin asiantuntijalausuntoja vaan tasavertaisesti omat ajatuksemme. Onko yhteinen ymmärrys. Tässä yhteisönä ajattelen sekä pienkodin yhteisöä että lapsen omaa Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä 11 10 PeTe_042016_20161122_.indd 11 22.11.2016 15.17. 5. 3. On kuitenkin olennaista kuulla perheen ja lasten kertomia tarinoita ja ymmärrystä omista tilanteistaan eikä syyllistyä tulkintojen vyyhtiin menneisyyteen tuijottaen. Aikuisena on osattava luopua jäykistä totta vai tarua -erotteluista ja varoa liian nopeaa tietämistä sekä malttaa tutkia lapsen ilmaisua kokemuksistaan monipuolisesti mystiikkaa unohtamatta. Havaitse itseäsi vastaajana – mitä ja mihin asioihin ja millä näkökulmalla lähestyt. Pyrimme käyttämään reflektiivisen keskustelun muotoja pienkotien arjessa oma-aikuisten ja lasten kanssa ja erityisesti aikuisyhteisön kanssa työskenneltäessä. Reflektiivisiä keskusteluja käytettäessä on noudatettava erityistä sensitiivisyyttä. Kolmantena Hoffmanin (2007, 68) pilarina on todistamisen prosessi. leminen ei suinkaan ole aina samanmielisyyttä tai omista ajatuksista luopumista tai miellyttämistä tai vastauksen antamista. Hoffmanin (2007, 66–68) kolme viisauden pilaria sovellettuina ja täydennettyinä ovat omiaan avaamaan dialogista terapeuttista työskentelyämme. 2015, 10). 2. Tätä toteutamme vahvistamalla yksilöiden kokemuksia arvokkaammasta identiteetistä – todistaminen linkittää yksilöllisen muutoksen yhteisön toimintaan. Kenen tunteille. Vastaisin, että suhteeseen ja dialogiin kutsumalla.” Seikkula ja Arnkil (2014, 142) ovat listanneet tärkeät kysymykset. Seikkula tutkimusryhmineen (2014) on tuonut pariterapian ruumiillisessa tutkimuksessa esiin reflektiivisten tilanteiden stressaavuuden asetelmissa, joissa kuunnellaan reflektiota, johon itse liittyy. Tällöin reflektiivinen työskentely ei palvele tarkoitustaan. Olennaisinta on olla läsnä – ruumiillisena, tuntevana, reagoivana, puhuvana, hyväksyvänä – ihmisenä toiselle. Millä tavoin pysyt hetkissä ja onko niissä tilaa tunteille. ”Miten tehdään elämästä elämisen arvoista tässä hetkessä. Miten osoitat kuulleesi ja vastanneesi. Huomaatko mihin et vastaa ja onko se toistuvaa. Toinen pilari on Tom Andersenin lanseeraama reflektiivisen tiimin käyttö. Mielestäni ne pitävät tietoisuuden auki ja dialogisen asenteen hengissä. Asiakkaat voivat kokea tuossa tilanteessa ruumiissaan voimakasta stressiä ja alkavat puolustautua, jolloin ei ole mahdollista ottaa vastaa mitään uutta tai toista näkökulmaa
Miten onnistumme kohtaamaan olemassa olevissa hetkissä ja uskomaan, että paras mahdollinen viisaus, tieto ja kieli syntyvät siinä ja enempää ei tarvitse. 13 PeTe_042016_20161122_.indd 12 22.11.2016 15.19
Arnkil ja Seikkula (2014,122) mainitsevat myös hermostollisen aktiivisuuden vaikutukset tilanteiden havaitsijoissa. Tässä minulle on merkittävää todellisuuden tarkastelemisen eri tasot, miten havaitsemme näkyvää ja liikkumatonta; näkyvää ja liikkuvaa sekä näkymätöntä mutta aistittavissa olevaa. Ne vaikuttavat olevan yhteydessä ennen kaikkea siihen, miten nuorisokodin on koettu vastanneen yksilöllisiin Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä 13 PeTe_042016_20161122_.indd 13 22.11.2016 15.17. Lapset katsovat ja oppivat meiltä aikuisilta, heidän peilisolunsa toimivat, kun he imevät oppia tavoistamme olla vuorovaikutuksessa. Ruumiillisuuden merkitys dialogisuudessa on meille tärkeää. Ellemme pidä huolta omasta kehostamme, niin se voi mennä tukkoon, kuormitus voi kasvaa ja voi seurata stressitiloja. Keskeinen havainto oli, että ajallisesti ja paikallisesti sama nuorisokoti ei ole kokemuksena kaikille sama. verkostoa – missä kaikkialla on merkityksellistä tulla näkyväksi. Opetamme lapsia kuuntelemaan kehon viestejä ja oloja ja puhumaan niistä ääneen, ennakoimaan niiden avulla toimintaa ja tarpeita. Samoin olemme opetelleet havaitsemaan toistemme kehonviestejä ja puhumaan niistä. Näin toimiessa oksitosiinin ja dopamiinin vapautuminen estyy. Olemme opetelleet havaitsemaan kehomme tuntemuksia ja hengitystä. Ja puolustusjärjestelmä pääsee toteuttamaan omaa tehtäväänsä tarpeen tullen. Tällöin sosiaalinen kanssakäymisjärjestelmä on ollut tukahdutettuna. Neurologinen ymmärrys on tuonut meille herkkyyttä suhteiden luomiseen ja lisännyt kärsivällisyyttä haasteellisten asioiden äärellä suhteissa sekä lapsiin että perheisiin. Ja opettelu jatkuu. Porgesta (2011) mukaillen tällöin primitiivisen vagus-järjestelmän ja sympaattiseen hermostoon perustuvan puolustusjärjestelmän ei tarvitse enää olla aktiivisessa hälytystilassa. Tämä vaatii reflektiivisyyttä ja havaintoja myös yhteisöltä – halua tulla tietoiseksi omasta tavasta olla. Uvnäs-Moberg 2007; Hughes 2013.) Hughes (2013) muistuttaa että, luottamuksen synnyn perustana on kyky kokea iloa, lohtua ja tuskaa ja saada kokemus, että hoivaaja kannattelee näissä isoissa tunteissa. Tällöin jähmettyminen, taisteleminen ja pakeneminen toimintoina voivat korvautua sosiaalisella kanssakäymisellä. Kun oksitosiinia vapautuu elimistöön, stressihormoni kortisolin määrä veressä laskee ja elimistön rauhoittumisjärjestelmä kytkeytyy päälle. Kyseisessä metaforassa voi tavoittaa kaikki nuo todellisuuden tasot. Näiden todellisuuden tasojen läsnäolo on muistettava työssämme ja suhteissamme. Traumat ja kaikki kokemukset kulkevat lastemme kehoissa ja tarttuvat meidän aikuisten kehoihin ollessamme tiiviissä arjen vuorovaikutuksessa. Tätä muistutan itselleni: millaisia havaintoja lapset ovat tehneet ja nyt tekevät ympäristöstään ja vuorovaikutussuhteista – mitä kaikkea he ovat elämässään todistaneet ja kantavat kehossaan tässä hetkessä. Hyvät ihmissuhteet aktivoivat tämän järjestelmän uudestaan ja kosketus on isona osana luottamuksen ja suhteen synnyttämistä. (mm. Useat meille sijoitetut lapset ovat oppineet selviytymään niin, että aikuiseen ei kannata luottaa ja aikuista ei tarvita mihinkään. ”Intersubjektiivisen vallankumouksellisen näkemyksen mukaan elämä on osallistumista kokonaisvaltaisena, ruumiillisena olentona koko ajan uudelleen ja uudelleen tässä hetkessä tapahtuviin suhteisiin – tärkeintä on vastata ja saada vastaus ja muodostaa yhteistä kokemusmaailmaa kunkin ainutkertaisen kokemuksen mukaisesti.” (Arnkil ja Seikkula 2014, 122.) Reinikainen (2009) on tehnyt väitöskirjan nuorten kokemuksista nuorisokodissa elämisestä. Monella ei ole kokemusta rakentavista vuorovaikutustilanteista vaan niitäkin täytyy ja saa opetella, mutta ei ole ihme, että reaktiot saattavat olla tilanteeseen sopimattomia ja vanhoihin havaintoihin perustuvia. Opetamme lapsia vastaanottamaan hyvää kosketusta hieronnan, kosketuksen ja silityksen kautta – kosketuksen merkitys oksitosiinin vapautumisessa on merkittävää. Andersen kuvasi tätä metaforalla yksinäisestä miehestä, joka kiipesi vuorelle (2007, 82). On tärkeää erotella omat kehon tuntemukset toisten tuntemuksista. Se rikastuttaa havaintojen tekemistä. Aikuisten on opittava oman ruumiillisen vuorovaikutuksen merkitys ja voima – kuinka itse on fyysisesti läsnä ja viestii, kuinka pitää huolta omasta jaksamisesta ja kehonhuollosta. Tällöin kehittynein vagus-järjestelmä voi aktivoitua mahdollistaen suhteiden luomisen ja säilyttämisen. Kokemukset vaihtelevat paljon ja voivat olla myös täysin vastakkaisia: kokemus oikeasta kodista tai kokemus rangaistuslaitoksesta. Sen myötä turvallisuus, säätely, luottamus ja suhteeseen asettuminen ovat mahdollisia
Sen verran hän kuitenkin pystyi kuuntelemaan aikuisten välistä keskustelua. Lähtökohtaisesti tavoitteena on oppia yhteisestä kokemuksesta ja siten saada palveluiden käyttäjien ääntä kuuluviin palveluiden kehittämisen lähtökohdiksi. AINEISTO JA MENETELMÄT Yhteisen tutkimisen haastattelu ja sen sovellus Yhteisen tutkimisen haastattelu on Tom Andersenin yhteistyössä norjalaisten ja ruotsalaisten tiimien kanssa kehittämä menetelmä, joka on kehitetty psykoterapiatutkimuksen palvelukseen. Tähän valitsin haastateltavaksi lapsen yhdestä yksiköstämme. Yhteisen tutkimisen haastattelussa tavoitetaan suhteisiin liittyvää ja kehollista tietämistä. Haastattelin erilaisia kokoonpanoja. Toisessa haastattelussa oli paikalla lapsi ja hänen oma-aikuinen. Asiakkaille voi olla jännittävä kokemus kuulla itsestään puhuttavan, ja toisaalta se antaa terapeuteille palautetta. (Andersen 1997, 128.) Tilanteessa on tärkeä kiinnittää huomio kokonaisilmaisuun ja huomata herkästi kaikki kanavat ja rohkeasti ilmaista havaintojaan. Haastateltava valikoitui sillä perusteella, että sijoitus oli jatkunut jo vuosia ja hänen verkostostaan oli tavoitettavissa vanhemmat sekä pitkään työskennellyt sosiaalityöntekijä. Näihin tarpeisiin vastaamisen haasteellisuudesta kertoo, että kaikkien tutkimushenkilöiden kohdalla nuorisokoti ei siinä onnistunut. Liisa oli kovin kiinnostunut haastattelulaitteista ja tilassa olevista esineistä. Lapsen haastatteleminen tällä menetelmällä toi omat mielenkiintoiset haasteensa prosessiin. Asiakassuhteen vielä jatkuessa haastattelun jälkeen kyseessä on ”middle talk” tekniikka eli haastattelussa on mahdollista suunnata kysymyksiä myös tulevaan yhteistyöhön. Siinä perusajatuksena on, että terapeutit ja asiakkaat ovat yhtä aikaa läsnä haastattelussa, jolloin voi syntyä uudenlaista, jaettua ymmärrystä terapiaprosessista. Gehart (2007, 186) muistuttaa myös tilan luomisen monimerkityksellisyydestä. Gehart (2007, 184) tuo artikkelissaan esille lasten äänille tilan luomisen merkityksen, sillä lapset konstruoivat maailmaa hyvin eri tavoin kuin aikuiset. Perheterapia 4/16 tarpeisiin ja odotuksiin. Haastattelijan tulee huolehtia keskustelun ilmapiiristä, siten että se on kunnioittava, turvallinen, rehellinen ja rauhallinen. Haastattelijan tulee osata tarkentaa, kysyä lisää, toimia kiireettä ja toisaalta osata vetää tarvittaessa rajoja. Klassisesti yhteisen tutkimisen haastattelu tapahtuu noin puolen – kahden vuoden kuluttua terapiayhteistyön päättymisen jälkeen. Siinä asiakkaat pääsevät kuulemaan työntekijöiden kuvaamana oppia yhteistyöstä. Reinikaisen (2009) mukaan voimakkaimmin ja yleisimmin koetut tarpeet olivat turvallisuuden, yhteenkuuluvuuden ja arvostuksen tarpeet, joihin vastaamista voi siten pitää nuorisokotien tärkeimpänä tehtävänä. Kolmannessa haastattelussa oli paikalla lapsen sosiaalityöntekijä. Lapsen keskittymiskyky huomioon ottaen haastattelun pituus, noin 20 minuuttia, oli mielestäni onnistunut. Yhteistoiminnallisuus tulee siitä, että kaikki tarkastelevat omaa osuuttaan yhteistyössä. Siinä paikalla ovat asiakkaat, terapeutti ja ulkopuolinen haastattelija. Työntekijöille tilanne voi olla vaativa – monestakin syystä. (Andersen 1997, 126–129.) Tärkeää tällaisessa haastattelun tavassa on keskittyä prosessiin eikä sisältöön. Käytin lopputyössäni sovellusta yhteisen tutkimisen haastattelun menetelmästä. Suunniteltu haastattelun struktuuri oli hyvin joustavasti käytössä. Ensimmäisessä haastattelussa olivat paikalla lapsen vanhemmat ja lapsen oma-aikuinen. Kokemus, että oli vain yksi monesta, oli huomattavan yleinen. Tässä kohtaa meillä puhutaan yksilöllisyydestä. Tätä tilaa rakensin aktiivisesti haastattelurunkoa dialogissa muunnellen. Oma-aikuinen ei päässyt tähän mukaan vaan toin häneltä ja työryhmältä kirjalliset terveiset ja kysymykset haastattelutilanteeseen. Millä tavalTanja Pihlaja 15 14 PeTe_042016_20161122_.indd 14 22.11.2016 15.17. Toteutin yhteisen tutkimisen haastattelun sovelluksen kolme kertaa. Yhteisen tutkimisen haastattelu on monitasoista ja -suuntaista puhetta. Lasta haastateltaessa en voinutkaan tehdä selkeää erottelua asiakkaan ja työntekijän haastattelussa. Monen kohdalla onnistuttiin vastaamaan johonkin tarpeeseen tai kaikkiin tarpeisiin jossain määrin, ja joidenkin kohdalla vastaaminen onnistui kaikkiin tarpeisiin hyvin. Näin toimin tehdessäni haastatteluja ”middle talk” hengessä. Tämä täytyi tehdä kysymys kerrallaan, sillä huomasin lapsen keskittymisen riittävän yhteen kysymykseen kerrallaan
Haastattelu kesti pitkään ja myös siinä yhteisen kielialueen löytäminen ja struktuurin soveltaminen olivat tärkeitä. Omaaikuinen tarkasteli niitä uteliaasti ja hyväksyen. Tietoisesti huomioin yhteiskunnan tason merkittävyyden, sillä onhan kyseessä lastensuojelun prosessi, jossa on tarjolla erityinen yhteiskunnan valta-asetelma. Analysoin lapsen ja oma-aikuisen haastattelutilannetta ja dialogisuuden näyttäytymistä tuossa hetkessä – minun kokemuksenani. Kysyi ja tarjosi niille merkityksiä – tämä oli hänelle mahdollista pitkän tuntemisen ja yhteisen kokemuksen kautta. Haastattelutilanne oli lapselle virikkeellisyydessään haastava. Huomasin aineistoa analysoidessani kiinnittäväni erityistä huomiota lapsen ja oma-aikuisen väliseen kokonaisvaltaiseen dialogiin. Sitten luin aineistoa Hughesin PACE-asenteen, dialogisuuden ja yhteiskunnan äänen kautta. Äiti suostui myös mielellään tulemaan haastatteluun, vaikka he eivät enää olleet yhdessä. On myös tärkeää huomioida sanojen lisäksi erilaiset kommunikaatiotavat: leikit, symbolit ja piirtäminen. Vanhempien haastattelu suoritettiin isän luona. Litteroin haastattelut, jonka jälkeen luin ne läpi useaan kertaan. Aikuisen ja lapsen ajatukset kulkivat tasavertaisina keskustelussa. Näiden kautta jäsensin aineistoa analyysissä eteenpäin. Aikuinen kiinnostui näistä ajatusten sivupoluista ja antoi niiden tulla kuulluksi. Lukemisen myötä minua alkoi kiinnostaa myös itse haastattelutilanteet ja niiden dialogisuus – miten erityisellä tavalla haastatteluissa nousivat esiin dialogisuus ja suhde lapsen ja aikuisen välillä. Mikään lapsen tekemistä aloitteista ei myöskään jäänyt kokonaan vastaamatta. Tilan rakentaminen olisi voinut auttaa lasta keskittymään paremmin. Aineiston jäsentäminen – dialogisuuden elementit haastattelussa Aineiston käsittely alkoi litteroinnilla. Ensin vain luin. Hän oli erityisen kiinnostunut kaikista tilan esineistä ja sähkövempaimista – nauhuri ja matkalla tapaamiseen mukana ollut pelikonsoli meinasivat kaapata hänen huomionsa. Hän toisti lapsen sanoja ja sitoi ne tähän hetkeen palauttaen mieleen asian, josta lähdettiin liikkeelle. Oma-aikuinen oli tilanteessa kokonaisvaltaisessa vuorovaikutuksessa lapsen kanssa. Oma-aikuinen mukautui lapsen rytmiin ja sääteli sitä onnistumisen mahdollistamiseksi. Haastattelutilanteita tarkastelin vielä dialogisuuden näkökulmasta – miten kaikki olennainen nousee esiin tämän hetkisyydessä. Tämä näyttäytyi kehojen yhden aikaisena liikkeenä, myötäilynä – välillä syliin kaappaamisena ja halauksina, välillä rauhoittamisena, välillä tilan antamisena. la tila joko mahdollistaa ja häiritsee syntyvää dialogista keskustelua. Siirsin niistä nousseita teemoja erilliselle paperille ja jaottelin niitä yhteen. Leikkisyys oli käytössä ja itse huomasin rakentavani tilaa muuttamalla omaa asemointia suhteessa lapseen muun muassa asettumalla lattialle keskustelemaan. Tärkeä oli saada kuuluviin jokaisen tahon kokemuksia. Keskittyminen haastatteluun oli vaikeaa. Voidaan puhua kehojen synkroniasta ja intersubjektiivisuudesta. Näin ollen lapselle ei tullut kokemusta siitä, että hän olisi epäonnistunut tai keskustellut huonosti, vaan aikuisen kannattelemana hän sai ilmaistuksi mielipiteitään omia assosiaatioketjujaan väheksymättä. Tämän lapsen ollessa taitava keskustelija en osannut varata materiaalia vuorovaikutuksen rikastamiseen, mutta siitä olisi voinut olla apua. Osan kokemuksista olisi voinut sijoittaa kahteen teemaan, jolloin tein valinnan, kummasta kokemus mielestäni enemmän kertoi. Otin avukseni eri värejä ja ympyröin sanoja ja lauseita näihin liittyen. Niitä pystyi analyysissa kuljettamaan litteroidun aineiston rinnalla. Merkittäväksi aineiston osaksi nousivat itse haastattelutilanteet dialogisina tilanteina. Myös pienet reflektiiviset osuudet onnistuivat – lapsi kuunteli aikuisten puhetta ja aikuinen Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä 15 14 PeTe_042016_20161122_.indd 15 22.11.2016 15.17. Otin silmilleni erilaiset lasit joka kerta. Sosiaalityöntekijä tuli haastateltavaksi meidän toimistotiloihin ja tilanne muistutti reflektiivistä, dialogista keskustelua. Näihin asioihin en etukäteen kiinnittänyt huomiota. Omat kokemukseni, havaintoni ja keholliset tuntemukset kirjasin reflektiivisesti ylös haastattelutilanteiden jälkeen. Vaikka lapsi välillä harhaili assosiaatioketjuissaan pois haastattelukysymyksistä, niin oma-aikuinen onnistui kutsumaan hänet takaisin aiheeseen kauniisti ja kunnioittavasti. Lapsen oli mahdollista myös olla eri mieltä kuin omaaikuinen. Aineistoa eri näkökulmista tarkastellessani nousi esiin kaksi pääteemaa: yksilöllisyys ja suhteet. Suhteiden alle rakentui kaksi alateemaa: intersubjektiivisuus ja valta suhteissa
(Arnkil & Seikkula 2014,78.) Olin itse haastattelijana yllättynyt, että kukaan ei tuottanut diagnostista puhetta tästä lapsesta, josta sitä olisi ollut mahdollista tuottaa. Perheterapia 4/16 kuunteli haastattelijan ja lapsen puhetta. Näkymätöntä mutta aistittavaa oli oma-aikuisen ja lapsen välinen välittäminen ja rakkaus. Nyt lapsen ääni sai kulkea sinne tänne ja oma-aikuisen viitoittamana puhe löysi tiensä myös kysymysten äärelle synnyttäen lapsellekin merkityksellisiä vastauksia. Alasuutarin (1994, 28–30) mukaan laadullinen analyysi jakautuu havaintojen pelkistämiseen ja arvoituksen ratkaisemiseen. Hän myös antoi palautetta ja kertoi kiinnittävänsä siihen huomiota myös jatkossa. Ilmaisut olivat hyvin yksilöllisiä ja persoonallisia. Haastatteluhetki oli totisesti PACE-asenteen ja dialogisuuden ruumiillistuma. Ehkä analysoin aineistoa rohkeasti dialogisuuden ja tämänhetkisyyden hengessä. Laadullisessa tutkimuksessa analyysivaiheessa aineistoa tarkastellaan kokonaisuutena ja analyysi vaatii tiettyä absoluuttisuutta. Lapselle ja kaikille muillekin olisi voinut tulla epäonnistumisen kokemus haastattelusta, jos olisi hermostuttu tai vaadittu lasta vain vastaamaan kysymyksiin suoraviivaisesti. LIISAN ELÄMÄSTÄ Tässä osuudessa lähden tarkastelemaa Liisan, hänen vanhempiensa, oma-aikuisen ja sosiaalityöntekijän kokemuksia – dialogisuuden ilmentymistä tai ilmentymättömyyttä. Hän otti kiitollisena kiitoksen vastaan, mutta ihmetellen mietti, onko jotain mitä voisi vielä tehdä toisin tai paremmin. Tutkimukseni tavoitteena oli kriittisesti tarkastella, kuinka dialogisuus ja työskentelytapamme näyttäytyy yhteisen tutkimisen haastattelussa tätä asiakasprosessia tarkastellessa. Ja sitten taas kaikki puhuivat yhtä aikaa. Aikuinen oli myös kiinnostunut häntä koskevasta palautteesta. Vanhemmat kuvasivat lastaan tämän kiinnostuksen kohteiden ja taitojen kautta, eivätkä taitopuutosten kautta. Tämä vahvistaa minulle dialogisen lähestymistavan toteutuneen – lasta ja perhettä on kuultu moninaisesti myös diagnoosin ulkopuolelle. Tarkastellessani todellisuuden tasojen (Andersen 2007, 82) ilmentymistä tässä haastatteluhetkessä tavoitin kaikki kolme. Avataanko ja pidetäänkö auki kuulluksi tulemisen edellyttämä dialogisuuden tila, vai sulkeutuuko se yrityksiin normalisoida poikkeavuus ammatillisilla hallintakeinoilla. Liisa itse koki, että voi olla oma itsensä, vaikka olisi kenen kanssa tahansa. Muuttuvaa ja näkyvää oli meidän kaikkien kolmen kehollinen vuorovaikutus – kuinka liikuimme toistemme rytmeissä ja eri tasoissa. En pyri kirjoittajana puhtaaseen objektiivisuuteen vaan annan oman kokemukseni näkyä ja heijastella aineistoa lukiessani – olen itse osana aineistoa havaitsijana ja kokijana. Kysymys on siitä, mitä niiden pohjalta tehdään. Vanhemmat, oma-aikuinen ja sosiaalityöntekijä kokivat, että Liisa oli oppinut paljon sijoitukTanja Pihlaja 16 PeTe_042016_20161122_.indd 16 22.11.2016 15.17. Yksilöllisyys Liisa persoonana tuli näkyväksi haastatteluissa. Haastattelun päätteeksi annettiin raikuvat aplodit onnistuneesta haastattelusta. Lapsi kaikkine ajatuspolkuineen ja kehonviesteineen tuli kuulluksi. Häntä ei kuvattu millään diagnoosilla tai määrittelyillä vaan käytettiin seuraavia ilmaisuja: ihana lapsi, koko Liisa itsessään on paras, reipas, hauska ja filosofinen tieteilijä. Empaattinen läsnäolo ja molemminpuolinen rakkaus ei voinut jäädä huomaamatta ja tuntumatta. Liekö heidän välillään ollut luottamuksellinen suhde ja ymmärrys edesauttaneet sitä, että kukaan ei hermostunut. He olivat tilassa, joka ei muuttunut, mutta jonka muutoksella olisin voinut edesauttaa lapsen keskittymistä haastattelun. Hän ilmaisi myös voivansa ilmaista asioitaan: ”Ihan itse voin selittää mielipiteeni vaikka oisin kiukkuinen.” Tämän asian äärelle oma-aikuinen pysähtyi ja varmisti, että kaikista asioista voi puhua ja omia mielipiteitä ilmaista, vaikka ne olisivat erilaiset hänen kanssaan. Itse persoona on tullut merkitykselliseksi, eikä vain hänen poikkeavuutensa tai puutoksensa. Vaikka tässä artikkelissa on kyseessä vain pienimuotoinen tutkimus, niin pyrin säilyttämään läpinäkyvyyden sekä kokonaisnäyn pienestä aineistostani sitä systemaattisesti yhteen koostaen. Lapselle olisi voinut hermostua haastattelutilanteessa, sillä hänen toimintansa oli sinkoilevaa ja omalaatuista, päälle puhuvaa ja vastaukset eivät aina liittyneet kysymykseen. Diagnoosit ja muut ongelmien kuvaukset eivät ole sinänsä ongelma dialogisuuden kannalta
Muuttuvaa ja näkyvää oli meidän kaikkien kolmen kehollinen vuorovaikutus – kuinka liikuimme toistemme rytmeissä ja eri tasoissa. 16 PeTe_042016_20161122_.indd 17 22.11.2016 15.19
(Hughes 2011, 120.) Vanhemmat kokivat myös tulleensa yksilöllisesti huomioiduiksi. Tällä tavalla koko perheen äänet ovat tulleet osaksi Liisan elämää, vaikka hän ei joka päivä ole ollut heidän kanssaan arkea jakamassa. Liisalle tämän asian toistaminen ja kysyminen sai hänen harhailevan ajatuksensa keskittymään. Vanhemmat kokivat tärkeänä sen, että heidän perheensä traditioita on kuunneltu ja toimittu niiden mukaisesti. Oma-aikuinen kertoi merkityksellisenä taitojen kertymisen määrän. Perheterapia 4/16 sen aikana. Vanhemmilla oli kokemus, että he ovat osa lapsensa elämää, että he ovat saaneet säilyttää vanhemmuutensa ja asiantuntijuutensa. Molemmat persoonat näyttäytyivät haastattelussa ja he asettuivat haastattelutilanteeseen vanhempien roolissa luontevasti suhteessa oma-aikuiseen. Heidän persoonansa ja toiveensa olivat tulleet kuulluiksi vuosien aikana. Mitä Liisa sitten toivoo oma-aikuiselta jatkossa. Sosiaalityöntekijä nosti tämän omassa kokemuksessaan huippukohdaksi: hän on itse saanut olla todistamassa Liisan kasvua ja kehitystä. Kun suhteessa on iloa, lapsi tiedostaa, että sitoutuminen ei merkitse aikuiselle vain velvollisuutta, työtä ja vastuuta. Perheen traditioihin kuuluu syntymäpäivien vietto yhdessä – perheen lapset asuvat kaikki eri paikoissa ja on tullut tavaksi tukea syntymäpäiviä niin, että koko perhe on yhdessä. Hän toivoo voivansa jakaa enemmän myös tavallisia arjen asioita Liisan elämässä. Lapsen on paljon helpompi löytää omasta itsestään positiivisia ominaisuuksia, kun aikuiset iloitsevat hänestä ja siitä mikä ja kuka hän on. Sosiaalityöntekijä tilaa myös yksilöllistä kohtelua. Yhden särön tässä kuulluksi tulemisessa vanhemmat nimesivät, kun heitä oikein pyysin miettimään kokemusta, jolloin ei ole tullut kuulluksi. Hän kertoi tietävänsä sen, että oma-aikuinen ilahtuu hänestä: ”Minä nään sen sinun ilmeestä, minä nään sen sinun ilmeestä, tiedätkö että se kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.” Liisa lausahduksessaan teki todeksi Bahtinin ajatuksen siitä, että opimme tuntemaan itsemme yksilönä suhteissa: ”Näen itseni sinun silmissäsi”. Oma-aikuinen kertoi Liisan olevan valloittava persoona. Tästä he osoittivat kiitollisuutta useaan otteeseen. Myös suhteen ylläpitäminen biologiseen perheeseen on ollut merkittävää erityisesti sosiaalityöntekijän näkökulmasta. Se koettiin yhteisesti hyvin merkitykselliseksi asiaksi. (Arnkil & Seikkula 2014, 123.) Hughes toteaa, että vastavuoroinen ilo ja mielihyvä täydentävät sitoutumista, jolloin rakkaus puhkeaa kukkaan ja siitä tulee syvä, merkityksellinen ja tyydytystä tuova. Isällä ja äidillä oli yhdessä ja erikseen ajatuksia lapsensa kasvatuksesta. Hän muisteli aikaa taaksepäin ja kertoi, että ei olisi voinut arvata, miten valtavan paljon Liisa on oppinut asioita. Sijoituksen alkuaikoina Liisa halusi tavata mummoaan, jonka kanssa vanhemmat eivät Tanja Pihlaja 19 18 PeTe_042016_20161122_.indd 18 22.11.2016 15.17. Erityisesti oma-aikuisen ja lapsen välinen suhde koettiin merkittävänä tekijänä lapsen kehitykselle. Suhteet Haastatteluissa esiin nousi suhteiden merkityksellisyys. Dialogisuuden toteutumisesta yksilöllisyyden palveluksessa voisin todeta Seikkulan ja Arnkilin (2014, 63) sanoin: ”Tuollaista sävyä ei tavoita kuin kohtaamalla kasvokkain, eikä edes kohtaamalla vain kahden ja samoissa ympyröissä, vaan moniäänisessä dialogisessa tilassa.” Vaikka haastatteluissa ei paikalla ollut koko verkosto, niin haastatteluista henki tapa, jolla tytöstä hänen perheessään puhuttiin ja oli puhuttu erilaisissa moniäänisissä dialogeissa. Tämä on vahvistanut sisarussuhteita ja vanhempien toiveiden kuulluksi tulemista. Vanhemmatkin toivovat saman hyvän jatkuvan. Se muistuttaa siitä, että katse on suora, välitön ruumiin toimintaan vaikuttava ilmiö, joka viestii nähdyksi ja hyväksytyksi tulemista. Nämä äänet olivat tulleet myös osaksi Liisan omaa kokemusta itsestään. He olivat toivoneet tiettyä järjestelmällisyyttä yhteydenpidossa ja heidän toiveisiinsa oli vastattu. Liisan persoonana koettiin tuottavan paljon iloa. Tästä välittyi tunne kuulluksi tulemisesta – heidän tarpeensa oli kuultu ja niihin oli vastattu. Liisa itse kuunteli tarkkaan ja oikein hihkui: ”Olen oppinut ihan sairaasti uusia asioita, pitää ihan paikkansa.” Tämä onnistumisen ilo oli jaettu kokemus. Sosiaalityöntekijä kertoi oppineensa tämän prosessin myötä, että myös laitosolosuhteissa tällaisella työtavalla työskenneltäessä, voidaan puhua kiintymyksestä ja että lapsi voi laitoksessa saada kokemuksen kiintymyssuhteista. ”Että A pysyy A:nä eikä muutu siitä!” Ja seurasi isot naurut, yhteiset taputukset ja pussaukset lausahduksen päälle. Tämä on ollut vanhempien tapa ja toive pitää sisarussuhteita yllä
Kuinka traumatisoituneen ja kiintymyssuhdehäiriöisen lapsen ”uudelleen rakentaminen” tapahtuu. Intersubjektiivisuuden kolme keskeistä piirrettä ovat: sama tunnetila, huomio kiinnittyy tietoisesti samaan asiaan ja pyrkimys samaan tavoitteeseen. Molemmat vakuuttivat, miten mukavaa on ollut olla toisen seurassa jo kuusi vuotta. Tämä hetki tuotti liikutuksen tunteen ja paljon Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä 19 18 PeTe_042016_20161122_.indd 19 22.11.2016 15.17. Asioita pitää toistaa useita kertoja ja useita vuosia ja joskus saattaa tuntua, että onko tästä mitään apua. Sosiaalityöntekijä nosti esille kiitoksena, että hänen kokemuksensa mukaan Liisaa on tuettu näissä hankalissa vaiheissa ja on pyritty käsittelemään traumaa lapselle sopivalla tavalla, vaikka siihen liittyvät verkostot eivät ole lähteneet mukaan kutsuista huolimatta. Sittemmin asiaa käsiteltiin ja se oli edelleen herkkä aihe, mutta lapsi sai tavata mummoaan yksikön tiloissa ilman, että vanhemmat siitä enää loukkaantuivat. Aikuinen sanoi tästä Liisalle: ”Sitten on ollut ihana se että meillä on semmoinen suhde, että sinä tiedät, että A rakastaa sinua.” ja Liisa otti sen vastaan hyvin kehollisesti ja totesi myös: ”Yksi sana ei tätä (heidän suhdetta) riitä kuvaamaan, ei edes tuhat sanaa, kuten sanotaan.” A:”Ehkä se on yhteinen asia se onni.” Voidaan puhua intersubjektiivisesta kokemuksesta. Intersubjektiivisuus Haastatteluissa tuli esiin myös oma-aikuisen ja lapsen välinen rakkaus. Vaikuttaminen lähtee kuulluksi tulemisesta pienissä asioissa. Heidän kokemuksessaan Liisan meillä oloon liittyi valtavasti kiitollisuutta. Jos perhe toivoo tapaamista jollekin tietylle päivälle, niin se järjestetään silloin, eikä meidän puoleltamme sanella, että milloin meille ja meidän aikatauluihimme sopii. Intersubjektiivisuuteen kuuluu myös vaikeissa tunteissa toiseen liittyminen. He visioivat tulevaa niin, että kun heidän lapsensa on täysi-ikäinen, oma-aikuinen edelleenkin tulee lapsen kanssa heille käymään. Heille suhteesta on muodostunut pysyvä ja jatkuva – jollakin tapaa elämän prosessi, eikä vain sijoituksen aikaan rajoittuva. Perhe toivoi, että yhteistyö jatkuisi samanlaisena. Aikuisen tulee kestää myös hankalia aikoja ja tunteita, pysyä vankkumattomana lapsen rinnalla, vaikka lapsi yrittäisi tuhota kaiken ympärillään. Esimerkiksi Liisan kohdalla syksyihin liittyi vahvaa taantumista lapsuuden syksyihin liittyvien traumojen vuoksi. Siinä on apua terapeuttisesta ja teoreettisesta ymmärryksestä. Lapsen etu mielessään omaaikuinen järjesti tapaamisen ja sai aikaan kiukkua vanhemmissa. (Hughes 2011, 52.) Suhteeseen on kuulunut myös haastavia vaiheita. Mitkä ovat työntekijän kipupisteet ja toivon menettämisen hetket. Tässä on esimerkki siitä, miten sukupolvien väliset ristiriidat vaikuttavat tähän päivään. olleet hyvissä väleissä. He aikoivat sanoa myös ajatuksista, joista eivät olleet yhtä mieltä ja antaa palautetta, mikäli ovat tyytymättömiä. He muistelivat heille sopimattomia avunantoja ja totesivat nyt olevan hyvin. Mistä löytää uskon ja toivon suhteeseen vaikeissa hetkissä. Myös Liisalle huomioiduksi tuleminen lähti pienistä asioista: ”Se juttelee mulle asioita ja muistaa kysyä että miten menee.” Samanlaisesta huomiosta olivat kiitollisia myös vanhemmat ja viittasivat heille tehtyihin kuulumissoittoihin. Liisa kertoo saaneensa apua ”ärrghh” -tunteiden kanssa kiinnipitojen muodossa. Oma-aikuinen kiitti lasta siitä, että on saanut tätä rakastaa. Myös vanhemmat ottivat esiin vaikeat vaiheet ja oman riittämättömyytensä niissä. Sosiaalityöntekijälle oli välittynyt kokemus, että biologisia vanhempia ei ollut jätetty yksin, vaan he saivat kulkea lapsensa elämässä mukana haluamansa kokoisessa roolissa ja ovat ilmaisseet tyytyväisyyttään. Nämä tulee ottaa sensitiivisesti huomioon ja muistuttaa lapsen oikeudesta isovanhempiin. Vanhemmille oli tärkeää, että he kokivat voivansa myös vaikuttaa lapsensa asioihin. Se tuntui haastatteluhetkessä hyvin liikuttavana yhteisesti jaettuna kokemuksena. He toivat esiin oman aikuisen merkityksellisyyden monella tapaa. Näitä ääniä ei silti ole tukahdutettu. Liisa osoitti vastauksensa kehollisesti taputtamalla ja samalla miettien, että ei jaksaisi edes taputtaa niin monta kertaa kuin pitäisi. Myös vanhemmat ja sosiaalityöntekijä nostivat tunteidensäätelyn olevan yksi taidoista, joissa Liisa on edistynyt merkittävästi. Oma-aikuinen kiitti vanhempien haastattelussa vanhempia siitä, että he ovat antaneet Liisalle luvan ottaa apua ja välittämistä vastaan. Tämä näyttäytyi muun muassa vanhemmille yhteisten tapaamisten sujumisessa ja sosiaalityöntekijälle kiinnipitojen vähentymisenä
Tämän Liisa ilmaisi: ”Sinä et katoa, vaikka joskus sinä häviätkin et häviä kokonaan niin minä silti muistan sinut.” A: ”Mitäs sille minun rakkaudelle, siitäkin me on puhuttu?” L: ”Se on loputon…” Mentalisaatio on kyky pitää mieli mielessä, sekä oma että toisen. Voisin väittää, että lasten kohdalla on merkittävä muistutus Goolishianin (Anderson 2007, 39) lause: ”I never know what I mean until I say it.” Lapsen kielen ja sitä kautta mielen kehitystä on palkitsevaa seurata ja nauttia sen luovasta ja mystisestäkin ulottuvuudesta. Samalla mekanismilla myös biologiset vanhemmat pidetään lapsen mielessä, vaikka he eivät joka päivä ole läsnä. Tässä ilmiössä suhteessa viranomaisiin olemme huomanneet, että meillä vaikuttavat sosiaalityöntekijän persoona ja hänen suhteensa työhön ja sijoitettuun lapseen. Hyvää katsetta ei tarvitse ansaita, vaan jokainen lapsi ansaitsee sen joka päivä ja joka tapauksessa. Sijoituksen alkuvaiheessa lapset eivät juurikaan kestä aikuisen katsetta, sillä ei ole merkitystä tai katsotuksi tulemiseen liittyy paljon häpeää. Aikuisella on monia arjen konsteja auttaa luottamusta syntymään siihen, että aikuinen palaa takaisin, vaikka ei koko ajan ole paikalla. Oma-aikuinen vahvisti, että Liisalla on taitoja puhua tunteistaan ja ajatuksistaan. Ellei mentalisaatiokykyä ole, ihminen on kyvytön ennakoimaan omia ja toisen reaktioita eri tilanteissa ja säätelemään omia tunnetilojaan (Larmo 2010, 616). Suhteen merkitys näyttäytyi Liisalle erityisesti reissuissa ja oma-aikuiselle keskusteluissa. Me kutsumme sosiaalityöntekijöitä yhdeksi aikuiseksi, lisä-ääneksi tuottamaan hyvinvointia lapselle ja hänen perheelleen. Liisan tapauksessa sosiaalityöntekijä on osana Tanja Pihlaja 21 20 PeTe_042016_20161122_.indd 20 22.11.2016 15.17. Liisa kuvasi asiaa näin: ”En oikein tiedä miten sen sanoisin tämän mutta kun minä nään siitä, että se ottaa minut huomioon, kun se kattoo minua päin tai kun minä sanon, että A minä tahon nyt huomioo niin se antaa minulle huomioo”. Valta suhteissa Millä tavalla dialogisuus voi toteutua lastensuojelun valtasuhteissa. Kaikki sosiaalityöntekijät eivät halua tällaista roolia, vaan haluavat asettua perinteisempään valta-vastuu -positioon. Meidän aikuisten tulee olla tietoisia siitä, kuinka katsomme ja siitä miten iso valta on katseellamme. Ensimmäinen merkittävä tekijä on luottamus ja turvallisuus. Katse on yksi merkittävä tekijä suhteen ja luottamuksen rakentumisessa – intersubjektiivisessa kokemuksessa. Toistan Arnkilin ja Seikkulan (2014, 87) kysymyksen: Kuinka dialogisuuden vaalija kanavoisi voimansa parhaalla mahdollisella tavalla. Millä kaikilla tavoin lapselle voikaan viestittää sanojen lisäksi, että hän on turvassa. Molemmat jakoivat toisilleen merkittävät asiat myös itselleen merkittävinä. Keskustelut puolestaan vahvistavat prosessin etenemisestä lapsen itsensä lisäksi omalle aikuiselle – tekevät todeksi sitä kokemusta, että Liisa on oppinut paljon. On monia tapoja auttaa lapsen mentalisaation kehittymistä. Perheterapia 4/16 yhteistä naurua haastattelutilanteeseen. Liisan kohdalla oma-aikuinen on käyttänyt kalenteria, kirjeitä, lappuja ja monia visualisoinnin välineitä hahmottaakseen aikaa, milloin hän ei ole paikalla. Kaikki oma-aikuiset tehtävät ja vastuut suhteessa lapseen vahvistavat tätä luottamusta, mutta ensisijaisen tärkeä on aikuisen välittäminen ja halu sekä kyky antautua suhteeseen. Tapana ei ole ulkoistaa hänelle päätöksiä, vaan kutsua häntä tekemään ne yhdessä lapsen, perheen ja meidän aikuisten kanssa. Millä tavalla juuri tämä lapsi tulee nähdyksi. Mentalisaatiokyvyn kehittäminen tulee erityiseen asemaan lastensuojelulaitoksissa työskenneltäessä. Millä tavalla sitten suhteet pysyvät lapsen ja aikuisten mielissä. Vapaa-ajoiltaan hän on lähestynyt väliaikakortilla ja osoittanut lapsen pysyvän hänen mielessään, vaikka ei ole paikalla. Liisa sanoi, että hänellä tulee välillä ikävä omaa-aikuista, kun se on lomilla. Katseessa rakennumme suhteeseen oleviksi, merkityksellisiksi yksilöiksi. Liisalle luodut soittoja vierailurutiinit auttoivat koko perhettä ylläpitämään suhteitaan. Oma-aikuinen ei ole töissä vuorokauden ympäri – hänellä on vapaapäiviä ja lomia. Reissut ja keskustelut olivat yhteisesti jaettuja intersubjektiivisiä huippuhetkiä, joissa katseen ja nähdyksi tulemisen merkitys oli ollut väistämätön. Reissut olivat olleet intensiivisiä kokemuksia erityisesti omalle aikuiselle, joka toimi lapsen säätelijänä 24 tuntia vuorokaudessa uusissa ympäristöissä ja vaihtuvissa sekä ennakoimattomissa tilanteissa ja hän on ollut koko ajan vastuussa lapsen turvallisuudesta ja toiminnanohjauksesta