vuosikerta Vaikeutuuko psykoterapian saanti. Perhepsykoterapia perusoikeudeksi! Esseitä perheterapiasta: Psykiatrisen hoidon tasaarvokuilu ja priorisoinnin eettinen imperatiivi Syyllisyyden tahraama vanhemman selviytymistarina lapsen itsemurhan jälkeen Elämän puu -menetelmä ja sen käyttäminen ryhmäinterventioissa ja terapioissa Lastensuojelun systeeminen toimintamalli etenee maakuntiin PeTe_022017_20170504_final.indd 1 5.5.2017 14.14 Perheterapia kansi.indd 1 8.5.2017 9:49:23. Suomen Mielenterveysseura 2/17 33
040 839 4989 perheterapialehti@mielenterveysseura.fi Julkaisija: Suomen Mielenterveysseura Kustantaja: SMS-Tuotanto Oy 33. Vuosikerta 36 € (sis. Ohjeet kirjoittajille: www.mielenterveysseura.fi/perheterapia Perheterapia 2/17 | 33. 040 653 2895 mervi.venalainen@mielenterveysseura.fi Perheterapia-lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. PeTe_022017_20170504_final.indd 2 5.5.2017 14.15. vuosikerta, ISSN 0782-7210 Kirjapaino: Forssa Print Painosmäärä: 2 100 kpl Ulkoasu: Bond Taitto: Pirta Mikkola Kulttuuri-, mielipideja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsenlehti. alv 24 %) Ilmoitukset: Jaana Arho, p. alv 10 %) tilaukset anita.birstolin@perheterapiayhdistys.fi Irtonumero 9 € (sis. alv 10 %) Suomen Perheterapiayhdistyksen jäsenille 18 € (sis. alv 24 %) Digilehden vuosikerta 24 € (sis. vuosikerta | Toukokuu 2017 Vastaava päätoimittaja: Eira Tikkanen Päätoimittaja: Aarno Laitila Toimitussihteeri: Sussa Björkholm Toimitusneuvosto: Jukka Aaltonen Anne Anttonen Tapio Ikonen, puheenjohtaja Päivi Kangas Ritva Karila-Hietala Aarno Laitila Helena Niskanen Jorma Piha Eira Tikkanen Kristian Wahlbeck www.mielenterveysseura.fi/perheterapia Toimitus ja arkisto: Maistraatinportti 4 A, 7. krs, 00240 Helsinki Tilaukset, osoitteenmuutokset ja laskutus: Mervi Venäläinen, p. alv 10 %) Kestotilaus 34 € (sis
6 Elämän puu -menetelmä ja sen käyttäminen ryhmäinterventioissa ja terapioissa Pirjo Latvanen ............................................................................................................ 5 Artikkelit ”Älkää jättäkö näitä ihmisiä yksin.” Syyllisyyden tahraama vanhemman selviytymistarina lapsen itsemurhan jälkeen Hanna Kiuru ................................................................................................................. 33 Puheenvuoro: Vaikeutuuko psykoterapian saanti. Pääkirjoitus Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava Aarno Laitila................................................................................................................. 53 SISÄLLYS PeTe_022017_20170504_final.indd 3 5.5.2017 14.14. Psykoterapeutit huolissaan alan tulevaisuudesta Annikki Kaikkonen...................................................................................................... 21 Lastensuojelun systeeminen toimintamalli etenee maakuntiin Päivi Petrelius ............................................................................................................ 39 Puheenvuoro: Perhepsykoterapia perusoikeudeksi! Anki Heikinheimo ......................................................................................................44 Esseitä perheterapiasta Psykiatrisen hoidon tasaarvokuilu ja priorisoinnin eettinen imperatiivi Jukka Aaltonen ............................................................................................................47 Kirja-arvio Perheterapia yksissä kansissa Jukka Harmainen .....................................................................................................
5 4 Perheterapian kehittymisessä se, mistä puhutaan ja vaietaan, perheissä ja perheterapiassa, on ollut keskeistä lähes koko kehityshistorian ajan. PeTe_022017_20170504_final.indd 4 5.5.2017 14.16
5 4 Pääkirjoitus Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava Perheterapian kehittymisessä se, mistä puhutaan ja vaietaan, perheissä ja perheterapiassa, on ollut keskeistä lähes koko kehityshistorian ajan. Yllättävää ei ollut myöskään se, että monet vasta aikuisena salaisuuden sisällön kuulleet olivat pettyneitä, vihaisia ja surivat niitä menetettyjä mahdollisuuksia, joita pimennossa pitäminen ja jonkin ulkopuolelle jääminen olivat omaan elämään tuottaneet. Hanna Kiuru käsittelee itsemurhan seurauksia perheissä ja Pirjo Latvanen tuo omassa artikkelissaan esille Elämän puu -menetelmän erityisenä interventiona vaikeiden asioiden käsittelyn helpottamiseksi. Toisaalta tämä myöhäinenkin asioiden selviäminen teki heille ymmärrettäväksi joitakin pitkään kummallisilta tuntuneita tilanteita, asioita ja kokemuksia. Useasti Suomessakin kouluttanut, belgialainen perheterapeutti Peter Rober, käsitteli kongressissa isoisänsä sotavankeusajasta tekemäänsä tutkimusta. Tällaisia kertomuksiahan me kuulemme asiakkailtamme ja joskus pääsemme myös todistamaan sitä, millaista yhteisyyttä ja uudenlaista yhteyttä mahdollistaa jonkun vaietun asian esille tuominen. Hän julkaisi tutkimuksen yhdessä Paul Rosenblattin kanssa tämän vuoden ensimmäisessä Family Process -lehden numerossa nimellä ”Silence and memories of war: an autoetnographic exploration of family secrecy.” Peter Rober totesi esityksessään ja kuvaa artikkelissaankin sitä, kuinka kaikki salaaminen ja kaikki salaisuudet eivät ole myrkyllisiä. Aarno Laitila • aarno.a.laitila@jyu.fi PeTe_022017_20170504_final.indd 5 5.5.2017 14.14. Mutta joukossa oli myös ihmisiä, jotka totesivat, että kaikkea he eivät olisi halunneet tietääkään. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun kaikki muut ympärillä, muun muassa kyseisen henkilön omat lapset, jo tiesivät totuuden. On helppo tunnistaa se, kuinka rajoittavaa kaikille oman kertomuksensa tuottaneille oli tuo pimennossa pidettynä olemisen kokemus. Lisäksi Hanna Kiuru jatkaa soten ja LAPEn yhteyteen sijoittuvaa kirjoitussarjaansa. Puhuminen, sen merkitys ja puhumattomuus ovat enemmän tai vähemmän läsnä myös kahdessa numeromme kirjoituksessa. He toteavat, että puhumattomuudessakin voi olla paljon yhteensoinnuttautumista ja vastavuoroisuutta. Se, miten monet salaisuudet sitten muuttuvat toksisiksi, on monimutkainen prosessi, jossa uskomuksia ei testata todellisuutta vasten. Totuuden tuskallisuus tuli kouriintuntuvaksi, mutta vapauttiko se psyykkistä energiaa tai uudenlaisia valinnanmahdollisuuksia, jäi tavoittamatta. Perheterapeuteille tai psykiatrian alalla työskenteleville ei liene yllätys, että salaisuuksien sisällöt liittyivät väkivaltaan, seksiin, mielenterveyden ongelmiin, itsemurhiin, adoptioihin, rahaan. Hän kertoi päätyneensä itse käyttämään termiä valikoiva kertominen/paljastaminen (selective disclosure), koska se, joka päätyy salaamaan, tekee samalla aktiivisen valinnan, yleensä ajatuksella suojata jotakuta lähellään. Tämän vuoden maaliskuussa Heidelbergissa Saksassa oli systeemisen tutkimuksen kongressi International Systemic Research Conference ja sen alaotsikkona oli ”Linking Systemic Research and Practice”. Rober on yhdessä An Hooghen ja Paul Rosenblattin kanssa käsitellyt myös lapsensa menettäneiden vanhempien keskinäistä keskustelemattomuutta Family Process -lehden Early View -osastossa (”We hardly ever talk about it”: Emotional responsive attunement in couples after a child’s death). Pääsiäisenä Helsingin Sanomien digilehti julkaisi artikkelin, jossa oli selvitetty sitä, mitä kaikkea ihmisiltä on perheissä salattu, miten salaaminen on vaikuttanut yksilöiden elämässä ja miten asiat sitten ovat paljastuneet. Yllättävää sen sijaan oli tapa, jolla joku kuvasi saaneensa tietää oikean isänsä vasta aikuisena. Perhesalaisuudet, perhemyytit ja se-josta-ei-vielä-olekeskusteltu -tyyppiset käsitteet viittaavat joidenkin perheille keskeisten asioiden käsittelyyn, käsittelemättömyyteen ja mahdolliseen näiden asioiden terapeuttisen käsittelyn tarpeeseen
Avainsanat: itsemurha, kokemus, kertomus, tarina, menetys, selviytyminen Hanna Kiuru valtiotieteiden tohtori (sosiaalityö), senior lecturer, Humanistinen ammattikorkeakoulu, Turun TKI-keskus. Tutkimus edustaa narratiivista haastattelututkimusta, johon osallistui 14 lapsen itsemurhamenetyksen kokenutta vanhempaa. Ymmärrän asemoitumistavan sisältävän vanhemman kokemuksen syyllisyyden ja vastuun sijoittumisesta lapsen itsemurhakuolemassa sekä menetyskokemukseen sisältyvät tunteet. Vanhempien asemoitumistavoiksi muodostuvat syyllisyyteen ja muiden syyttämiseen perustuvat positiot. Nuoren itsemurhaan päättynyt elämä vanhemman kertomana”, jossa tarkastelin suomalaisnuorten itsemurhia teon inhimillisen ja sosiaalisen ulottuvuuden näkökulmasta. Selviytyminen käsitteellistyy vanhempien kertomuksissa lapsen itsemurhamenetykseen liittyvien tapahtumien, tunteiden ja surun yksilölliseksi kohtaamiseksi, niiden läpikäymiseksi ja lopulta itsemurhan jonkinasteiseksi hyväksymiseksi. Artikkeli perustuu väitöstutkimukseeni ”Tragedian tarina. 7 6 Perheterapia 2/17 ”Älkää jättäkö näitä ihmisiä yksin.” Syyllisyyden tahraama vanhemman selviytymistarina lapsen itsemurhan jälkeen TIIVISTELMÄ Tässä artikkelissa selvitän, millaisia asemoitumistapoja vanhemmilla on lapsen itsemurhan jälkeen, ja miten itsemurhamenetyksestä selviytyminen merkityksellistyy näissä tavoissa. Analyysi perustui narratiivisuuteen, sisällönanalyysiin ja elämäkerralliseen otteeseen. Artikkelissa osoitan, että vanhemman asemoitumistapa menetyksen jälkeen on lähtökohta lapsen itsemurhasta puhumiselle ja määräävä tekijä selviytymisprosessissa. Kerronnan kautta vanhempi asemoi itseään ja muita toimijoita suhteessa lapsen itsemurhaan siten, että itsemurhan syiden tietynasteinen ymmärtäminen ja oma selviytyminen mahdollistuvat. hkkiur@gmail.com VERTAISARVIOITU ARTIKKELI Käsikirjoitus saapunut 14.8.2016 Muokattu käsikirjoitus saapunut 20.10.2016 Hyväksytty julkaistavaksi 14.11.2016 PeTe_022017_20170504_final.indd 6 5.5.2017 14.14
Artikkelin otsikointi ”Älkää jättäkö näitä ihmisiä yksin” on erään haastattelemani isän vetoomus, jota hän ehdotti väitöstutkimukseni otsikoksi. Tästä huolimatta jäljellejääneiden kokemukset ja sopeutuminen ovat olleet vähän tutkittuja ja vaiettuja aiheita. Syyllisyyden tahraama vanhemman selviytymistarina lapsen itsemurhan jälkeen PeTe_022017_20170504_final.indd 7 5.5.2017 14.14. Narumo (2010) on Perheterapia-lehden artikkelissaan tarkastellut itsemurhan tehneiden läheisille suunnattujen, ammatillisesti ohjattujen vertaistukiryhmien toteutusta dialogisuuden ja narratiivisuuden näkökulmasta. Nuoren itsemurhaan päättynyt elämä vanhemman kertomana”, jossa tutkimustehtävänä oli itsemurhan tehneen lapsen vanhempien subjektiivisten kokemusten tavoittaminen narratiivisen haastattelun keinoin (Kiuru, 2015). Itsemurhien ehkäisy tuleekin nähdä kokonaisuutena, joka kattaa preja postvention. Pääsen toteuttamaan hänen toiveensa tämän tekstin puitteissa. Päätän artikkelin sen pohtimiseen, mikä merkitys itsemurhien ehkäisytyölle on jäljellejääneiden kokemusten kuulemisella ja pyrkimyksellä ymmärtää niitä. Empiirisessä osuudessa tarkastelen, millaiseksi vanhemmat rakentavat asemaansa lapsen itsemurhan jälkeen, ja mitä he kertovat selviytymisestään asemoitumistapaansa liittyen. He muodostavat myös merkittävän itsemurhien riskiryhmän (Krysinska, 2003). Hän kuvaa, että vertaisryhmätoiminnan tavoitteena on hyödyntää samassa tilanteessa olevien keskinäistä kokemusta, siihen perustuvaa ymmärrystä ja tukea. Venäläinen, 2012). Itsemurha voi tuottaa jäljellejääneille mielenterveysongelmia ja syrjäytymistä (Saarinen, Hintikka, Lehtonen, Lönnqvist & Viinamäki, 2002). Itsemurhan vaikutukset itsemurhan tehneen henkilön läheisiin ja yhteisöön ovat traagiset ja kauaskantoiset. Kysyn, millaisia asemoitumistapoja vanhemmilla on lapsen itsemurhan jälkeen ja miten itsemurhamenetyksestä selviytyminen merkityksellistyy näissä tavoissa. Tässä artikkelissa näkökulma on nuoren elämän retrospektiivisen tulkinnan sijaan vanhemman kerronnassa ja selviytymisessä. Kuvaavasti voidaan todeta, että itsemurhan tekijä pääsee tuskastaan, mutta läheisten kärsimys on vasta alkamassa (Clements, DeRanieri, Vigil & Benasutti, 2004). Tämä tarkoittaa, että on paljon perheitä, joissa joudutaan kohtaamaan nuoren viimeinen teko ja menetyksen jälkeinen aika. 7 6 Suomalaisen itsemurhan kulttuuriseen kehään lukeutuu muita Euroopan maita suurempi nuorten aikuisten itsemurhakuolleisuus (Eurostat, 2015a?c; WHO, 2015). Katson, että vanhemman asemoitumistapa menetyksen jälkeen on lähtökohta lapsen itsemurhasta puhumiselle erilaisissa ammatillisissa ja yhteisöllisissä kohtaamisissa, sekä määräävä tekijä selviytymisprosessissa. Teoreettisen osuuden jälkeen kerron väitöstutkimukseni toteutuksesta ja taustoitan ymmärrystäni vanhemman asemoitumistavasta. Ymmärrän asemoitumistavan sisältävän vanhemman kokemuksen syyllisyyden ja vastuun sijoittumisesta lapsen itsemurhakuolemassa, sekä menetyskokemukseen sisältyvät tunteet. Artikkeli rakentuu siten, että kuvaan ensin itsemurhan tabuluonteen vaikutusta jäljellejääneiden selviytymiseen ja itsemurhaa läheisen, erityisesti vanhemman, menetyskokemuksena. (Uusitalo, 2006; Marjamäki, 2007.) Vaikkakaan yksimielisyyttä ei ole saavutettu, toisissa tutkimuksissa on osoitettu, että jäljellejääneiden omaisten suru on erityislaatuista ja vaikeampaa kuin muilla tavoin omaisensa menettäneiden suru (Reed, 1998; Jordan, 2001). Kerronnan kautta vanhempi asemoi itseään ja muita toimijoita suhteessa lapsen itsemurhaan siten, että itsemurhan syiden tietynasteinen ymmärtäminen ja oma selviytyminen mahdollistuvat (vrt. Tällöin vanhemman on kerronnan avulla etsittävä paikkaa syyllisyydelle ja vastuulle. Artikkeli perustuu väitöstutkimukseeni ”Tragedian tarina. Katson, että vanhemman asemoitumistapa menetyksen jälkeen on lähtökohta lapsen itsemurhasta puhumiselle erilaisissa ammatillisissa ja yhteisöllisissä kohtaamisissa, sekä määräävä tekijä selviytymisprosessissa. On kuitenkin myös tärkeää lisätä ulkopuolisten ymmärrystä jäljellejääneiden kokemuksista avun tavoittamisen edistämiseksi. Heidän elämänsä muuttuu pysyvästi menetyksen jälkeen ja he ovat alttiita monenlaisille seurauksille
Suruprosessi voi kestää pitkään ja siitä selviytyäkseen ihminen käyttää monia erilaisia keinoja (Lazarus, 1966; Lazarus & Folkman, 1984; Uusitalo, 2006). ITSEMURHA LÄHEISEN MENETYSKOKEMUKSENA Tutkimukset, joissa on selvitetty lapsen itsemurhalle menettäneiden vanhempien kokemuksia ja sosiaalisen tuen tavoittamista, ovat paikantaneet paradoksin. Lapsen kuolema aiheuttaa vanhemmalle haavan, josta toipuminen voi muodostua mahdottomaksi (De Vries, Davis, Wortman & Lehman, 1997; Song, Floyd, Seltzer, Greenberg & Hong, 2010). Omaisten onkin todettu kokevan voimakkaita leimautumisen tunteita (McNiel, Hatcher & Reubin, 1988; Van Dongen, 1993; Watson & Lee, 1993; Cvinar, 2005). Itsemurhiin kytkeytyy kulttuurista vaikenemista ja kieltämistä (Arnstberg, 2007), joskin nykyajan tabuna (ks. Laitinen, 2009) itsemurhailmiö on näkyvillä. Lisäksi tutkimukseen osallistumisesta voi muodostua jäljellejääneille tärkeä kokemus selviytymisprosessin kannalta. Ilmiön esiintymistä on selitetty erilaisilla syillä, jotka kiinnittyvät usein jollakin lailla eristäytymiseen tai eristämiseen ja leimautumiseen. Tällaisia ovat esimerkiksi vanhempien kokemat äärimmäiset tunteet, kuten sokki, syyllisyys, häpeä, viha (Jordan & McIntosh, 2011) ja leimautuminen (Ratnarajah & Maple, 2011). Lapsen itsemurhalle menettäneiden vanhempien surukokemuksia voidaan pitää erityisen vaikeina. Perheenjäsenen itsemurha on kokemuksena sekä henkilökohtainen että yhteisöllinen (Dunn & Morrish-Vidners, 1987–1988; Saarinen ym., 2002; Hanna Kiuru PeTe_022017_20170504_final.indd 8 5.5.2017 14.14. Surukirjallisuudessa on esitetty, että lapsen kuolema on pahin kuolema, jonka vanhempi voi kohdata (De Vries, Dalla Lana & Flack, 1994). Itsemurhiin liittyy yhteiskunnassa kielteisiä piirteitä, mikä vaikuttaa ihmisten asenteisiin itsemurhamenetyksen kokeneita omaisia kohtaan (Clements ym., 2004). Suru on esimerkki selviytymisestä prosessina. 8 Perheterapia 2/17 JÄLJELLEJÄÄNEET ITSEMURHATABUA RIKKOMASSA Itsemurha nähdään usein itsekkäänä, järjettömänä ja ympäristöä kohtaan julmana tekona (Uusitalo, 2009, s.148). Koska itsemurhaan päätynyt ei ole enää kertomassa tekonsa syistä, jäljellejääneiden kokemukset määrittyvät tärkeiksi. Lapsen ja vanhemman välisestä erityisestä siteestä johtuen lapsen kuolema saattaa aiheuttaa vanhemmalle kokemuksen, että myös osa hänestä on kuollut (Sanders, 1993). Muihin kuolinsyihin verrattuna erityisesti lapsen itsemurhakuolemaan voi liittyä haasteita, joita ei muiden kuolemien yhteydessä esiinny. Itsemurhan jälkeen läheisten asema yhteisössä voi muodostua vaikeaksi. Laitinen, 2009). Kokemuksistaan kertomalla heidän on mahdollista rikkoa myyttejä, joita itsemurhiin on liitetty, ja muuttaa yhteiskunnassa vallitsevia leimaavia asenteita itsemurhamenetyksen kokeneita kohtaan. Itsemurhiin liittyy torjumista ja sensaatiohakuisuutta, syyttömien ja syyllisten etsimistä sekä näkemyksiä hyvästä ja pahasta (vrt. Voidaan ajatella, että tutkimukseen osallistumalla ja tarinoidensa kautta itsemurhamenetyksen kokeneet voivat purkaa itsemurhan tabuluonnetta. Vaikka vanhempien tukiverkoston jäsenet ovat kertoneet tarjonneensa tukea, vanhemmat ovat puolestaan raportoineet, ettei kyseistä tukea ole ollut saatavilla. Tämä on yhteydessä osallistumisen mahdollistamaan merkityksenantoprosessiin, uusien näkökulmien löytämiseen ja toiveeseen voida auttaa muita (Dyregrov et al., 2011). Ulkopuolisten on vaikea tavoittaa menetyksen kohdanneiden kokemuksia ja surun erityisyyttä, mikä hankaloittaa tarjotun avun vastaanottamista ja vaikuttavuutta (Maple, 2005). (Thompson & Range, 1992; Van Dongen, 1993; Seguin, Lesage & Kiely, 1995.) Jäljellejääneille muodostuu herkästi kokemus, että heillä ei ole lupa puhua menetetyn läheisen elämästä, itsemurhasta tai omasta surustaan (Maple, Edwards, Plummer & Minichiello, 2010; Kiuru, 2015). Vastakkainasettelu ja ääripäisyys korostuvat (Kiuru, 2015). Jäljellejääneiden kokemukset leimatuksi ja sosiaalisesti eristetyksi tulemisesta ovat yhteydessä itsemurhan tabuluonteeseen. Itsetuho määritellään sosiaaliseksi ongelmaksi, mutta siitä puhuminen suoraan ja oikeilla nimillä, eri näkökulmat huomioiden, on vaikeaa (Kiuru, 2009)
PeTe_022017_20170504_final.indd 9 5.5.2017 14.16. 8 Vaikka vanhempien tukiverkoston jäsenet ovat kertoneet tarjonneensa tukea, vanhemmat ovat puolestaan raportoineet, ettei kyseistä tukea ole ollut saatavilla
79–89; Lord, 2000, s. Yksi pariskunta osallistui yhdessä tutkimukseeni. Toiset vanhemmat puolestaan näkivät poikansa aktiivisena toimijana, joka oli rakentanut itse tuhoaan. Heidän perheensä kohtaloon on kuulunut kahden lapsen itsemurhakuolema. Vanhempien narratiiviset haastattelut muodostivat tutkimuksen pääaineiston, jota täydensivät vanhempien kanssa käydyt sähköpostikeskustelut sekä heidän antamansa lisämateriaali, joka koostui vanhempien omista muistelmista ja itsemurhan tehneiden nuorten päiväkirjamerkinnöistä ja jäähyväiskirjeistä. Vanhemmat vastasivat haastattelukutsuun, joka julkaistiin itsemurhan tehneiden läheisten vertaistukiryhmä Surunauha ry:n jäsentiedotteessa (4/2010). Yhteistä vanhempien kertomuksille oli, että niitä hallitsivat moraaliset ja yksilön vastuuseen perustuvat luokitukset. Vahvimpana tunteena itsemurhan jälkeisessä selviytymisessä on kuitenkin syyllisyys, joka voi kääntyä sisäänpäin ja johtaa siten itsesyytöksiin tai kääntyä ulospäin ja näkyä muiden syyllistämisenä (Dunn & Morrish-Vidners, 1987–1988). SYYLLISYYDEN JA VASTUUN SIJOITTUMINEN ITSEMURHAKUOLEMASSA Syyllisyyden sietäminen ja käsittely kuuluvat olennaisena osana suruun ja selviytymiseen itsemurhamenetyksen jälkeen (Cerel, Jordan & Duberstein, 2008). Niiden avulla on syntynyt kerronnallinen aineisto, joka kertoo keskiluokkaisten nuorten itsemurhaan päättyneestä elämästä heidän vanhempiensa tulkitsemana. 64). Syyllisyyden tiedetäänkin olevan itsemurhien yhteydessä voimakkaampaa ja pitkäkestoisempaa kuin muiden kuolemien yhteydessä (Hauser, 1987, s. Haastattelut toteutuivat joulukuun 2010 ja maaliskuun 2011 välisenä aikana. Toisaalta läheinen voi kokea syyllisyyttä teoistaan, sanoistaan ja ajatuksistaan tai siitä, mitä ei ole tehnyt, sanonut ja ajatellut. Tarinoiden avulla vanhemmat kykenivät antamaan merkityksiä menneelle, mutta myös omalle tulevaisuudelleen. Haastatteluhetkellä yhdeksän vanhempaa oli työelämässä mukana. Yhtä vanhempaa lukuun ottamatta haastateltavat löytyivät jäsentiedotteen kautta. Nuoret olivat kuollessaan 15–31-vuotiaita. (Smolin & Guinan, 1993, s. 43–44; Fine, 1997, s. Lisäksi se voi olla monisävyistä. Merkillepantavaa kuitenkin on, että valtaosalla heistä on korkeakoulututkinto ja/tai sosiaali-, terveystai kasvatusalan koulutus. Omaan syyllisyyteen ja muiden syyttämiseen liittyy myös kysymys vastuusta itsemurhakuolemassa. Syyllisyys voi olla henkiin jääneen syyllisyyttä. Hanna Kiuru PeTe_022017_20170504_final.indd 10 5.5.2017 14.14. 48.) Koettu syyllisyys yhdistyy suruun, mikä tekee surusta epäpuhdasta (Tuomaala, 2004). AINEISTO Väitöstutkimukseni edustaa narratiivista haastattelututkimusta, ja siihen osallistui 11 äitiä ja kolme isää, jotka kertoivat kuolleen lapsensa elämänkulusta. Loput olivat ikänsä perusteella tai terveydellisistä syistä eläkkeellä. Jäljellejääneet voivat sijoittaa vastuuta itsemurhan tekijään toimijana tai tämän ympärillä olleisiin toimijoihin. Koettu syyllisyys yhdistyy suruun, mikä tekee surusta epäpuhdasta. Tämän artikkelin perustana oleva aineisto rajautuu haastatteluihin. 10 Perheterapia 2/17 Uusitalo, 2006). Jäljellejääneiden omaisten surureaktioista on havaittu voimakasta vastuun tunnetta, kieltämistä ja häpeää (Watson & Lee, 1993; Bailey, Kral & Dunham, 1999; Wright, 1999). Sosioekonomiselta taustaltaan ja asemaltaan he edustavat heterogeenistä joukkoa. Vanhemmat olivat haastatteluhetkellä 43–76-vuotiaita. Näin tarinan kertominen oli yhteydessä vanhempien omaan selviytymisprosessiin. Vanhemmat rakensivat haastatteluissa niin itsemurhan tehneen poikansa elämäntarinaa kuin omaansakin. Analyysi osoitti, että jotkut vanhemmat pitivät poikaansa uhrina, joka oli joutunut ulkoisten voimien julman tuhon kohteeksi. Vanhemman syyllisyys voi lisäksi kiinnittyä kokemukseen vanhemmuuden epäonnistumisesta (Miles & Perry, 1985). Owens, Lambert, Lloyd ja Donovan (2008) ovat toteuttaneet haastattelututkimuksen haastattelemalla vanhempia, joiden poika oli tehnyt itsemurhan 18–30-vuotiaana
PeTe_022017_20170504_final.indd 11 5.5.2017 14.16. 10 Analyysin ja tulkinnan kohteena on surevan ja syyllisyyden kuormittaman vanhemman yhdessä tutkijan kanssa rakentama kertomus nuoren elämästä
Tarinallisen tutkimuksen analyysitavat voidaan jakaa tarinoiden analyysiin ja tarinalliseen analyysiin. Keskitalo-Foley, 2004) mahdollisti vanhempien oman äänen esiintuomisen. Asteittain tragedian tarina kääntyy kohti vanhemman selviytymistarinaa, jossa vanhempi jäsentää, missä merkityksessä lapsen itsemurhatragediasta voi selviytyä. Elämäntarina pohjautuu vanhemman tulkintaan nuoren elämästä. Vanhempien tuottamista kertomuksista jäsentyikin juonellistamisen avulla kolme tarinaa, jotka ovat menetetyn nuoren elämäntarina, tragedian tarina ja vanhemman selviytymistarina. ANALYYSIMENETELMÄT Ymmärrän kerronnallisuuden kokemuksellisen tiedon rakentajana ja välittäjänä (ks. VarPeTe_022017_20170504_final.indd 12 5.5.2017 14.14. Kerronnallisuus näkyy analyysitavassa, mutta itse aineiston ei tarvitse olla tarinamuodossa. Artikkelin läpileikkaavana kysymyksenä on, miten paljon toisen toimijan kokemuksellisuutta on mahdollista tavoittaa. 35; 1995, s. Eri tapahtumia ja asioita suhteutetaan toisiinsa ja ajatellaan, että niiden välillä on juonirakenne. Tarinallisella analyysillä sen sijaan tarkoitetaan sitä, että aineistosta rakennetaan analyysin avulla tarinallisia tulkintoja. Tarinat tekivät näkyväksi, miten erilaisten polkujen ja prosessien kautta nuoren elämä voi edetä itsemurhaan. Analyysin ja tulkinnan kohteena on surevan ja syyllisyyden kuormittaman vanhemman yhdessä tutkijan kanssa rakentama kertomus nuoren elämästä. Jälkikäteen pyritään näin osoittamaan, miten jokin lopputulos on mahdollisesti syntynyt. 13 12 Perheterapia 2/17 Hanna Kiuru Heistä yhdeksän oli poikia ja viisi tyttöjä. VANHEMMAN KERTOMUS JA ERI TARINOIDEN MERKITYS Narratiivisessa haastattelututkimuksessa haastateltava ja tutkija rakentavat yhdessä kertomusta, joka lisää kertojan, tutkijan ja ympäristön ymmärrystä tutkimuskohteena olevasta ilmiöstä (Romanoff, 2005, s. Vanhemman kokemus selviytymisestä tulee ymmärrettäväksi menetyskokemuksen kautta. Tarinoiden analyysissä tutkimusaineistoksi kerättyjä tarinoita yhdistellään jonkin logiikan perusteella, tematisoidaan, luokitellaan ja tyypitellään laadullisessa tutkimuksessa totuttuun tyyliin. Tästä pääkertomuksesta on löydettävissä sivujuonia, jotka kiinnittyvät vanhemman suruprosessiin ja selviytymiseen. Menetetyn nuoren tragedian tarina kertoo itsetuhoprosessista tapahtumakulkuna, jossa vanhempi määrittää syyllisiä ja etsii paikkaa vastuulle. 250). Tämän artikkelin tulkinnat pohjautuvat nuoren tragedian tarinaan ja vanhemman selviytymistarinaan. Elämäkerrallinen lähestymistapa (ks. Heikkinen, 2007). 13–16.) En etukäteen sitoutunut kumpaankaan tarinallisen tutkimuksen analyysitapaan, mutta tulkinnan edetessä huomasin ratkaisujeni sisältävän piirteitä kummastakin menetelmästä. Tavoitteena on, että tarinan yksittäiset elementit sidotaan juonellistamisen avulla yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Näin itsemurhasta puhuminen, menneen muistelu, nykyisyyden ja tulevaisuuden tarkastelu ovat voineet mahdollistaa vanhemmalle terapeuttisia tuntemuksia (Kiuru, 2015). Tutkimuksen analyysi perustui narratiivisuuteen ja sisällönanalyysiin tukeutuen myös elämäkerralliseen otteeseen. (Polkinghorne, 1988, s. Esitin vanhemmalle haastattelussa ohjevirkkeen, jossa pyysin häntä kertomaan lapsen elämäntarinan kaikkine tapahtumineen ja kokemuksineen, jotka ovat hänelle tärkeitä. Kuolemasta oli haastatteluajankohtana kulunut lyhimmillään puoli vuotta ja pisimmillään 26 vuotta. Vanhempien tuottamista kertomuksista jäsentyikin juonellistamisen avulla kolme tarinaa, jotka ovat menetetyn nuoren elämäntarina, tragedian tarina ja vanhemman selviytymistarina. Menetyksen ja selviytymisen kokemuksia ei voi irrottaa toisistaan, minkä vuoksi myös tragedian tarina ja selviytymistarina kietoutuvat vahvasti toisiinsa. Tutkimusaineisto on tarinallista, mutta analyysimenetelmältä tätä ei edellytetä
(Kiuru, 2015, s. Surun, ikävän, syyllisyyden ja vihan tunteet olivat vuorotellen tai rinnakkain tilanteessa läsnä. (Kiuru, 2015, s. Traumaattisen tapahtuman käsittelyn vaiheet nousivatkin vanhempien kerronnassa esiin joko vanhemman kuvaamina tai minun paikantaminaSyyllisyyden tahraama vanhemman selviytymistarina lapsen itsemurhan jälkeen PeTe_022017_20170504_final.indd 13 5.5.2017 14.14. Hänen tutkimuksensa perustuu ajatukseen, että kieltä voidaan käyttää kulloiseenkin kontekstiin liittyvien päämäärien saavuttamiseksi, jolloin kielenkäyttäjät näyttäytyvät aktiivisina neuvottelijoina. 198.) Kerrontatapojen erilaisuus ja vanhemman asemoitumistapa on osittain selitettävissä kriisiprosessin vaiheiden (ks. (Venäläinen 2012.) Venäläinen (2012) ymmärtää toimijuuden olevan sidoksissa valtaan ja diskursseihin ja muodostuvan sosiaalisesti. Haastattelut kestivät yhdestä neljään tuntiin. -Minä olin siinä kaikkein lähimpänä. Vuorovaikutus oli tunnelatautunutta. Viattoman uhrin positiossa naiset todistelivat uhriuttaan muun muassa oman väkivaltaan osallisuuden kiistämisellä, tekemällä eron väkivallan tekijän ja itsensä välille sekä väkivallan vakavuuden ja mielettömyyden korostamisella. Venäläinen selvitti tutkimuksessaan, millä tavoin väkivallan uhreina olleet naiset asemoivat kertomuksissaan itsensä ja väkivallan muut osapuolet, ja kuinka sukupuoli ja väkivalta tällöin merkityksellistyvät. (Kiuru, 2015, s. Usean vanhemman kanssa kohtaamisesta ja kertomuksen rakentamisesta muodostui hyvin intiimi ja ajallisesti pitkä tilanne. Käsitteeseen kiteytyy ajatus, että kertojan ja kuuntelijan välillä käydään useimmiten näkymättömiä ja tiedostamatta tapahtuvia tilanteen ehtojen ja rajojen tunnusteluja (Vilkko 1997). Kohtaamisissa tämä välittyi molemminpuolisina tarkkailevina katseina, haastavina lauseina tai jotain etsivänä ilmapiirinä. 13 12 sinaisen haastatteluotteen tai -tekniikan lisäksi oli tärkeää mieltää vanhemman kerrontaa tukeva asettautuminen haastattelussa. Ne perustuivat hallitsevasti vanhemman tekemään tulkintaan ja määrittelyyn minusta ihmisenä ja kuulijana. Vanhemmat haastoivat minua, mitä kykenisin vastaanottamaan ja toisaalta, mitä minulla olisi oikeus kuulla. Tällöin vanhemman on täytynyt kertomuksessaan neuvotella suhteensa syyllisyyteen sen kaltaiseksi, että ne ovat mahdollistuneet. Jokaisen vanhemman kertomuksella on ominaisleimansa, jota on määrittänyt koettu syyllisyys. Että niin iso se on [se syyllisyys] --” ”Turha tulla sanomaan, että eihän se sinun syysi [ollut], kyllä mä tiedän, ettei se minun syyni varsinaisesti ole, mutta ihan turha kenenkään tulla mulle sanomaan, että älä syytä itseäsi.” Vanhemman selviytymisprosessi on määrittänyt haastattelutilannetta ja minulle kerrottujen asioiden sisältöä. Tätä voidaan lähestyä elämäkertasopimuksen käsitteellä (mt.). Vanhemman kokema syyllisyys ja sen suuruus vaikuttivat siihen, millaisesta asemasta käsin hän kertomustaan rakensi. Vahvan naisen positiossa uhriutta pyrittiin etäännyttämään itsestä tekemällä eroa entisen ja nykyisen minän sekä entisen ja nykyisen elämän välille. Minä olisin voinut luoda -vahvan luottamuksen elämään, että kyllä se kantaa. 71–72.) Haastattelussa vanhemman tuska asettui välillemme ja raamitti tilannetta. Naisten tavoittelemat subjektipositiot olivat viaton uhri tai vahva nainen, joiden todisteluun he käyttivät erilaisia diskursseja. Voidaan ajatella, että kunkin vanhemman päämäärinä ovat olleet lapsen itsemurhan syiden tietynasteinen ymmärtäminen ja itsemurhamenetyksestä selviytyminen. 77.) Vanhempien asemoitumistapoja lapsen itsemurhan jälkeen voidaan rinnastaa Venäläisen (2012) kuvaamiin parisuhdeväkivallan uhreina olleiden naisten asemoitumispyrkimyksiin ja niissä käyttämiin neuvottelustrategioihin. Cullberg, 1991) etenemisellä. SYYLLISYYS JA SIIHEN PERUSTUVAT ASEMOITUMISTAVAT ”Että koska äitihän se on, joka kaikesta vastaa ja minä epäonnistuin. Vastaavanlaisia neuvottelustrategioita oli löydettävissä myös vanhempien kertomuksista, joissa he pohtivat suhdettaan syyllisyyteen. Lähes jokainen haastattelu sisälsi myös runsaasti haastattelun ulkopuolista keskustelua, joka pitkitti tilannetta merkittävästi. Vanhempien kohtaamisissa nämä tunnustelut olivat niin näkymättömiä ja tiedostamattomia kuin näkyviä ja tiedostettujakin. 74; s. Lisäksi vanhemman suru muodosti lähtökohdan kerronnalle
Vuorovaikutus oli tunnelatautunutta. PeTe_022017_20170504_final.indd 14 5.5.2017 14.17. 15 xxx Haastattelussa vanhemman tuska asettui välillemme ja raamitti tilannetta
(Kiuru 2015, s. Kertomuksissa oli läsnä vihan, pettymyksen, epäoikeudenmukaisuuden ja ulkopuolelle jäämisen tuntemuksia. Näihin pohjautuvissa kokemuksissa vanhemman syyllisyyden rinnalle asettui myös muiden syyttäminen. 199.) Nuoren kuolemaa edeltäneistä olosuhteista ja viimeisistä vaiheista riippumatta nuori oli kohdattu varsin usein joko erityistai peruspalveluiden piirissä. Vanhemman suhtautuminen lapsen itsemurhaan ja omaan osallisuuteensa siinä oli tuolloin neutraalimpaa ja käsitellympää. Tuolloin vanhemman ymmärrys omasta lapsesta oli muuttunut tämän kuoleman jälkeen, mutta mahdollisesti myös ajatukset elämäntarkoituksesta yleensä ja vanhemman koko arvomaailma. (Kiuru 2015, s. Uudelleen orientoitumisen vaiheessa tapahtuma saavuttaa hyväksynnän, joka on perusta uuteen elämäntilanteeseen sopeutumiselle. Mikäli menetys oli ajallisesti kaukaisempi, vanhempi saattoi itse nähdä surutyönsä edenneen kriisiprosessin vaiheita myötäillen. 199–200.) Syyllisyyteen perustuvassa positiossa vanhempi mietti omien valintojensa merkitystä lapsen elämälle ja kuolemalle, tekemättä jättämisiään tai sokeuttaan huomata ympärillään tapahtuneita asioita. (Kiuru 2015, s. Positioita määritti kunkin vanhemman yksilöllinen suruja selviytymisprosessi. Mikäli vanhempi oli kyennyt etäännyttämään omaa syyllisyyttään, kertomuksissa korostui usein nuoren toimijuus ja pohdinnat sen merkityksestä viimeiselle teolle. Lapsen itsemurhan ollessa tuoreempi, pystyin löytämään vanhemman kerronnasta piirteitä, jotka sopivat erityisesti työstämisja käsittelyvaiheen tai uudelleen orientoitumisen vaiheen reagointitapoihin. Hän saattoi kertoa itse rankaisevaan sävyyn omasta toimijuudestaan tai vaihtoehtoisesti todeta itseään puolustaen tai rationaalisesti, että oli toiminut vallinneessa ajassa parhaan ymmärryksensä mukaan. Mielettömyys oli aiheutunut palvelujärjestelmän ongelmakohdista ja kyvyttömyydestä tarjota oikeanlaista tukea ja apua tai nuoren vääränlaisista sosiaalisista suhteista, joiden myötä Syyllisyyden tahraama vanhemman selviytymistarina lapsen itsemurhan jälkeen PeTe_022017_20170504_final.indd 15 5.5.2017 14.14. Syyllisyyteen perustuvassa positiossa korostuivat vanhemman ajatukset lapsen kyvystä salata asioita ja omasta sokeudesta, jolloin vanhempi rakensi eroa entisen ja nykyisen ymmärryksensä välille. (Cullberg, 1991.) Mitä pidemmällä vanhemman selviytymisprosessi oli haastatteluhetkellä, sitä vahvemmaksi nuoren elämäntarina ja vanhemman selviytymistarina muodostuivat. Vanhemmat kohdistivatkin palvelujärjestelmään vahvaa kritiikkiä. (Kiuru, 2015.) Muiden syyttämiseen perustuvan position tarinoissa vanhemmat korostivat lapsen hyvyyttä, kyvykkyyttä ja viattomuutta sekä sitä mielettömyyttä, johon nuori ja perhe olivat tulleet osalliseksi esimerkiksi nuoren masennuksen tai päihteidenkäytön myötä. Lapsen itsemurha on ollut vanhemmalle äärimmäinen tilannekohtainen kriisi, joka on käynnistänyt kriisiprosessin vaiheiden mukaiset reagointija käsittelytavat. Mikäli vanhemman suruprosessi oli puolestaan kovin keskeneräinen, hallitsevaksi tarinaksi nousi nuoren tragedian tarina, jota kysymykset syyllisyyden ja vastuun sijoittumisesta kuljettivat eri suuntiin. Omaan lapseen liitettiin kertomuksissa hallitsevasti positiivisia kuvauksia. Syyllisyyteen perustuvassa positiossa vanhempi mietti omien valintojensa merkitystä lapsen elämälle ja kuolemalle, tekemättä jättämisiään tai sokeuttaan huomata ympärillään tapahtuneita asioita. 95.) Työstämisja käsittelyvaiheessa tapahtuneen käsittely perustuu oman mielen prosesseihin ja myös suru saa sijansa. Vanhemmat kuvasivat lapsiaan kyvyiltään poikkeuksellisen lahjakkaina ja luonteiltaan erityisinä. (Kiuru, 2015, s. Tuolloin nuoren toimijuus vaikutti keskeneräiseltä tai lamaantuneelta mahdollisuuksien ja kykyjen runsaudesta huolimatta. Positiivisten kuvausten rinnalla moni vanhempi kykeni tarkastelemaan myös kriittisesti lapsen toimijuutta. 15 ni. 198–199.) Poikkeavien juonien kautta vanhempien asemoitumistavoiksi muodostuivat syyllisyyteen ja muiden syyttämiseen perustuvat positiot. Tarinoissa korostuivat myös ydinperheeseen liittyneet tapahtumat ja ominaisuudet sekä pohdinnat vanhemman omasta toimijuudesta suhteessa lapseen
237.) Vanhempien kokemuksia nuoren itsemurhan jälkeen on kuvastanut huomattavan usein yksinjääminen suhteessa ammattiapuun, mikä on koskenut vanhempaa, mutta myös muuta perhettä. Viha kohdistui lapsen itsemurhatekoon, elämän epäreiluuteen ja siihen, miten nuori oli palvelujärjestelmässä kohdattu. Selviytyminen voi määrittyä kyvyksi nähdä omalle elämälle jatko tai kyvyksi kokea oma elämä mielekkäänä menetyksestä huolimatta. Tutkimuksen (Kiuru, 2015) eettisyyden kannalta on ollut tärkeää, että kunkin vanhemman kertomus päättyi jonkinlaiseen juonelliseen jaksoon toipumisesta tai Hanna Kiuru PeTe_022017_20170504_final.indd 16 5.5.2017 14.14. 202.) ”-tällä hetkellä mä olen vain vihainen.” Toisin toimimisen mahdollisuus oli osa niin syyllisyyteen kuin muiden syyttämiseen perustuvaa positiota. Kyse voi olla siitä, että vanhemman kokema syyllisyys johtaa tulkitsemaan muiden toimintaa ylikorostuneesti. ”On niin monta asiaa, missä joutuu ajattelemaan, jos ja jos mä olisin. Yksittäisillä teoilla ja tapahtumilla on voinut olla vanhemman selviytymisen kannalta suuri merkitys, vaikka tilanteessa osallisena olleet toimijat eivät ole ehkä sitä tiedostaneetkaan. (Kiuru, 2015, s. (Kiuru, 2015, s. Mikäli apua ei tarjota, menetyksen kokenut voi määritellä omaa syyllisyyttään ja arvoaan siihen verraten. Kuitenkin ajan kuluessa vanhemman on täytynyt päästää sen ajattelemisesta jonkinasteisesti irti oman selviytymisensä vuoksi, ettei vaihtoehtoisten kertomusten ja juonipolkujen kuvittelusta ole muodostunut kahlitsevaa kokemusta. Huoli puolestaan merkityksellistyi tarinoissa vanhemman oman perusturvallisuuden tunteen järkkymiseen ja siihen, miten läheiset selviävät nuoren kuolemasta. Lapsen itsemurhan jälkeen vanhemman todellisuus rakentuu aiempaan nähden eri tavalla, jolloin myös merkitysten anto asioille muuttuu. Moni vanhempi palasi muistoissaan arjen tilanteisiin ja ihmisten reaktioihin, jotka olivat jääneet vanhemman mieleen joko kielteisinä tai myönteisinä. Lapsen palvelukontaktien osalta vanhempien kertomuksissa toistuivat kielteiset huomiot, arvostelu ja joissain tarinoissa myös eri tahojen tuomitseminen. 200; s. --” ”Ei omaa lasta voi unohtaa, koskaan.” TRAGEDIASTA SELVIYTYMINEN Vanhemmat kertoivat selviytymisestään menetyskokemuksensa kautta. (Kiuru, 2015, s. 244.) ”Alkoi uusi ajanlasku.” ”Maailmankaikkeus meni uusiksi.” Lapsen itsemurhasta selviytyminen merkitsee vanhemmille eri asioita, jolloin myös selviytymistarinan muodostuminen on ollut vanhemmasta riippuvainen. 227.) Tällöin toisin toimimisen rinnalle asettuu hiljalleen armo itseä kohtaan. Lapsen itsemurhasta oli tullut vanhemmille pysyvä arpi ja osa elämää. Sit jossain vaiheessa mulle tulee, että ehkä mä voin nyt lopettaa tän jossittelun, että tässä elämässä nyt on käynyt näin, kun on käynyt. (Kiuru, 2015, s. 16 Perheterapia 2/17 ongelmat olivat alkaneet. Tulkittavissa on, että kokemus yksinjäämisestä vahvistaa entisestään itsemurhamenetykseen liittyviä häpeän ja syyllisyyden tunteita. 241–242.) Tarinoiden perusteella suruun ja selviytymiseen liittyvien yksilöllisten kokemusten ja tunteiden ymmärtäminen on tärkeää avun suuntaamisen ja sen tavoittavuuden kannalta. 237.) ”-kun siinä surussa on niin läsnä se pettymys ja aggressio -Ja sit se, että varmaan keskimäärin näihin kokemuksiin liittyy myös sitten aika paljon jotenkin häpeää.” Häpeän tunteen vanhemmat liittivät omaan epäonnistumiseensa vanhempana. Viha, pettymys, häpeä ja huoli toistuivat tarinoissa. Vihan tunteisiin kietoutui myös pettymys. Tällöin yksittäiset asiat saavat helposti kielteisen tai positiivisen leiman. Nuoren kuoleman jälkeiseen aikaan sijoittuvissa tarinoissa vanhemman syyllisyyteen ja muiden syyttämiseen perustuvien positioiden rinnalle asettui kirjo muita tunteita. Voi syntyä kokemus, ettei ole oikeutettu apuun. (Kiuru, 2015, s. Vaikka vanhempien oli pitänyt rakentaa ymmärrys ja suhde lapseen uudelleen, oma vanhemmuus ei ollut myöskään päättynyt nuoren kuolemaan (mt., 228). (Kiuru, 2015, s
PeTe_022017_20170504_final.indd 17 5.5.2017 14.17. 16 Katson, että siinä missä sensitiivisiin aiheisiin tarttuminen ja niistä puhuminen on tutkijalle vaikeaa, on kipeistä asioista kertominen niiden kokijalle merkityksellistä
19 18 Perheterapia 2/17 Hanna Kiuru selviytymisestä. Monella vanhemmalla näytti olevan siihen myös tarve. PeTe_022017_20170504_final.indd 18 5.5.2017 14.14. Cerel, J., Jordan, J. (2007). --” Syyllisyyteen tai muiden syyttämiseen perustuneesta positiosta riippumatta, tutkimukseen osallistuminen on edellyttänyt, että vanhempi on kokenut jollakin tapaa selviytyneensä lapsen itsemurhasta. The Impact of Suicide on the Family. Oleelliseksi näen myös sen, että kohtaamisissa tutkija kykenee puhumaan suoraan ja vapautuneesti haastateltavien traumaattisistakin kokemuksista. Svenska tabun. (2008). E., Kral, M. Vaikka selviytymisen saama merkitys muodostui yksilölliseksi, jokainen vanhempi teki eron entisen ja nykyisen elämän välillä, jossa jakajana oli lapsen itsemurha (ks. Näin kaikki palaa lopulta kysymykseen, missä määrin toisen todellisuutta on mahdollista tavoittaa. 254.) Siinä missä lapsen itsemurhakuolema on erityisen traumaattinen tapahtuma vanhemmalle, on työntekijöiden näkökulma huomioiden tulkittavissa, että menetyksen kokeneet vanhemmat muodostavat haastavan ryhmän ammattiauttajille. & Dunham, K. Omiin tutkimuskokemuksiini perustuen pidän tärkeänä, että tutkijoilta löytyy uskallusta tarttua sensitiivisiin ja tabuluonteisiin aiheisiin. ”Olen mennyt kipua kohti. Voidaan jopa pitää eettisesti suotavana toteuttaa tutkimuksia sensitiivisistä aiheista. & Duberstein, P. Tarinoissa tämä merkityksellistyi vanhempien yleisinä asenteina ja odotuksina, jotka sävyttivät kerrontaa. R. Uskon, että tällaista asennetta he arvostavat ja se rohkaisee heitä kertomaan. Crisis 29, 38–44. Sen sijaan itse puhuminen ei ollut heille vaikeaa. Suicide and Life-Threatening Behavior 29, 256–271. R. Suicide survivors do grieve differently: Empirical support for a common sense proposition. 243.) ”Siis surussa on kyllä se, että siinä tulee ihan hirmu kriittiseksi ja on kauhean haavoittuvainen. Uusitalo, 2006). (Kiuru, 2015, s. Haastatteluissa itsemurhasta puhuminen oli minulle vaikeaa. Ymmärryksen lisäämiseksi tarvitaan laadullista itsemurhatutkimusta, joka perustuu jäljellejääneiden kokemuksiin ja heidän niille antamiin merkityksiin. J. Katson, että siinä missä sensitiivisiin aiheisiin tarttuminen ja niistä puhuminen on tutkijalle vaikeaa, on kipeistä asioista kertominen niiden kokijalle merkityksellistä. Tällä voidaan monipuolistaa itsemurhien ehkäisytyön perustana olevaa tutkimustietoa ja näin edistää itsemurhien ehkäisytyötä. Stockholm: Carlsson. Bailley, S. Jäljellejääneillä oleva mahdollinen tarve ja halu kertoa kipeistä kokemuksistaan antaa kyseiselle työlle edellytykset. Ihmisillä voi olla suuri tarve ja halu puhua kipeistä kokemuksistaan. (Kiuru, 2015, s. (1999). Kun on kohdannut vanhempana suuren tuskan, on myös tietynlainen oikeus vaatia ympärillä olevilta toimijoilta paljon. Koska eri tarinoiden siirtymäkohdat hämärtyivät kerronnassa, elämän, kuoleman ja selviytymisen muodostama juonellinen tarinakokonaisuus on voinut olla vanhemmalle tietoinen valinta haastatteluun orientoitumisessa ja kerrontansa rakentamisessa. Lapsen elämästä ja itsemurhasta kertominen on varmasti ollut raskasta myös tutkimukseni vanhemmille omiin kokemuksiin liittyneiden voimakkaiden tunteiden vuoksi. Tunnustettava on, että ulkopuolinen ei voi koskaan täysin ymmärtää toisen toimijan traumaattisia kokemuksia, mutta pyrkimys ymmärtää niitä määrittyy tärkeäksi. --” Tiedetään, että läheisensä itsemurhalle menettäneet toivovat ammattihenkilöiltä asennemuutosta, vähemmän holhoavaa asennetta, enemmän myötätuntoa ja kuuntelemisen taitoa (Grad, Clark, Dyregrov & Andriessen, 2004). Selviytymistarina käsitteellistyy lapsen itsemurhamenetykseen liittyvien tapahtumien, tunteiden ja surun yksilölliseksi kohtaamiseksi, niiden läpikäymiseksi ja lopulta itsemurhan jonkinasteiseksi hyväksymiseksi. LÄHTEET Arnstberg, K-O. He etsivät itselleen merkityksellisiä ja oikeiksi kokemiaan väyliä niistä kertoakseen. -Ja kivun kestää.” POHDINTA ”Hiljaisuus on se kaikista pahin, mitä voi tehdä ihmiselle
Dunne, J. Schlimme (Toim.) Making sense of suicide, s. Silenced voices: hearing the stories of parents bereaved through the suicide death of a young adult child. (1991). Learning from the bereaved by suicide in the face of stigma. Hauser, M. Wisniewski (Toim.) Life History and Narrative, s. (2007). Krysinska, K. (1994). Ratnarajah, D. Teoksessa E. & Morrish-Vidners, D. Kiuru, H. Perheterapia 26, 6–21. Coping with Sorrow, Anger and Injustice After a Tragic Death. Health and Social Care 18, 241–248. Nuorten miesten itsemurhat ja itsemurhayritykset lehdistön silmin vuosina 1990–1991 ja 2005–2006. Perspectives in Psychiatric Care 41, 14?21. Death Studies 35, 658?710. New York: McGraw-Hill. Sarja C, osa 260. Heikkinen, H. Special Aspects of Grief After a Suicide. M., Straiton, M., Rasmussen, M. Suicide and LifeThreatening Behavior 31, 91–102. E. J. Meaning-Making Through Psychological Autopsy Interviews: The Value of Participating in Qualitative Research for Those Bereaved by Suicide. New York: Springer Publishing Company. Toimijuuden tilat ja paikat lappilaisen maaseudun naisten elämäkerroissa. What helps and what hinders the process of surviving the suicide of somebody close. Scripta lingua Fennica edita. Kohti kuulemisen maisemia. (1985). Jordan, J. Rovaniemi: Lapin yliopisto. 19 18 Clements, P. Family survivors of suicide and accidental death: consequences for widows. (2004). & Benasutti, K. Journal of Psychosocial Nursing 41, 34–41. Keskitalo-Foley, S. Itsemurhan tehneiden läheisten ammatillisesti ohjatut vertaistukiryhmät – vuorovaikutuksen tarkastelua narratiivisuuden ja dialogisuuden valossa. Hatch & R. Dunn, R. Oxford: Interdisciplinary Press. Teoksessa A. (2005). Cvinar, J. R. CA: Pathfinder Publishing of California. & McIntosh, J. (1987–1988). Annales Universitatis Turkuensis. Stress, Appraisal and Coping. (2005). Kiuru, H. & Perry, K. (2007). Cullberg, J. Narumo, R. G. New York: Routledge. (1966). A. Viitattu 22.6.2015. http://ec.europa.eu/eurostat/ web/products-datasets/-/tsdph260. Surviving the Suicide of a Loved One. Turku: Turun yliopisto. Miles, M. T. Pohjola (Toim.) Tabujen kahleet, s. Narratiivinen tutkimus – todellisuus kertomuksina. (1987). (2011). De Vries, B., Davis, C., Wortman, C. 105–112. Suicide and Life-Threatening Behavior 18, 137–148. Lazarus, R. McKay & J. De Vries, B., Dalla Lana, R. S. Eurostat. http://ec.europa.eu/eurostat/web/ products-datasets/-/tsdph250. Dyregrov, K. Teoksessa J. J. 142–158. L., Knizek, B. & Reubin, R. Omega 18, 175?215. Laitinen, M. & Andriessen, K. Critical Care Quarterly 8, 73–84. London: Falmer Press. (2011). Tales of biographical disintegration: how parents make sense of their sons’ suicides. Maple, M., Edwards, H., Plummer, D. Narrative Configuration in Qualitative Analysis. Lord, J. New York: W. J. Narrative Knowing and the Human Sciences. Seurantatutkimus itsemurhan tehneiden henkilöiden puolisoiden selviytymisprosessista. A reassessment of the literature. Perspectives in Psychiatric Care 40, 149–154. (1984). Owens, C., Lambert, H., Lloyd, K. R. Turku: Turun yliopisto. M. Nuoren itsemurhaan päättynyt elämä vanhemman kertomana. Jyväskylä: PS-kustannus. Psychological Stress and the Coping Process. Ajan tabut. (Toim.) (2011). Dunne-Maxim (Toim.) Suicide and Its Aftermath. S. Lazarus, R. (2015b). McIntosh & K. Jordan, J. Tragedian tarina. Is suicide bereavement different. Aaltola & R. T., DeRanieri, J. & Folkman, S. Viitattu 22.6.2015. Polkinghorne, D. M., Dieserud, G., Hjelmeland, H. Understanding and Counceling the Survivors, s. Grad, O. Teoksessa K. Omega 35, 97?117. 57–70. (2015c). Tasapainon järkkyessä: psykoanalyyttinen ja sosiaalipsykiatrinen tutkielma. & Donovan, J. Polkinghorne, D. Itsetuho tuomitsemattomana ratkaisuna umpikujaan. & Leenaars, A. Tampere: Vastapaino. Norton & Company, Fine, C. Suicide death rate, by age group – Females. T., Vigil, G. 5–23. L. Helsinki: Otava. Loss by Suicide: A risk factor for suicidal behavior. & Lehman, D. W. Death due to suicide, by sex. Eurostat. (2004). Omega 29, 47?69. Parental bereavement and youth suicide: An assessment of the literature. Laitinen & A. Maple, M. Turku: Turun yliopisto. & Flack, V. L. Parental bereavement over the life course. McNiel, D. Suicide death rate, by age group – Males. Crisis 25, 134?139. Acta Universitatis Lapponiensis 78. (2008). Long-term psychological and somatic consequences of later life parental bereavement. Australian Social Work 58, 179–187. Syyllisyyden tahraama vanhemman selviytymistarina lapsen itsemurhan jälkeen PeTe_022017_20170504_final.indd 19 5.5.2017 14.14. H. (2015). T., Clark, S., Dyregrov, K. Valli (Toim.) Ikkunoita tutkimusmetodeihin II. No Time for Goodbyes. A Theoretical Intersection and Empirical Review. Grief after suicide: Understanding the consequences and caring for the survivors. & Minichiello, V. L. (2010). Viitattu 22.6.2015. Do suicide survivors suffer social stigma: A review of the literature. Sarja C, osa 404. No Time to Say Goodbye. Pro gradu -tutkielma. (1988). Sociology of Health & Illness 30, 237–254. (2009). J. (2000). The psychological and social experience of suicide survivors. (2010). (2015a). (1988). Life after death: Grief therapy after the sudden traumatic death of a family member. Marjamäki, M. (1995). (2004). Albany: State University of New York Press. E., Hatcher, C. Teoksessa M. (2009). Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin, s. & Maple, M. 5–15. (1997). (2003). Eurostat. (1997). S. G. New York: Broadway Books. Parental responses to sudden accidental death of a child. (2001). http://ec.europa.eu/eurostat/web/productsdatasets/-/tps00122
Viaton uhri vai vahva nainen. Vilkko, A. (2002). Wright, T. PeTe_022017_20170504_final.indd 20 5.5.2017 14.14. Dissertation Abstract International: Section B. Long-term effects of child death on parents` health-related quality of life: A dyadic analysis. (1993). New York: Fireside. (1998). Tampere: Vastapaino. Seguin, M., Lesage, A. (1999). Social Context of Postsuicide Bereavement. & Range, L. Teoksessa M-L. 21 20 Perheterapia 2/17 Hanna Kiuru Reed, M. Kärsimyksen rajat ja vapauden mahdollisuudet aborttipuheessa. & Guinan, J. 255–267. Tuomaala, S. Parental bereavement after suicide and accident: A comparative study. Suicide and Life-Threatening Behavior 25, 489–499. Family Relations 59, 269–282. Kärsimyksiä suomalaisesta nykypäivästä, s. M., Greenberg, J. 139–165. (2015). (1993). Rovaniemi: Lapin yliopisto. S. Honkasalo, T. Naistutkimus 25, 5–15. Predicting grief symptomatology among the suddenly bereaved. Archives of Psychiatric Nursing 7, 37–43. Narratiivinen tutkimus itsemurhamenetyksistä. Neimeyer (Toim.) Meaning Reconstruction & the Experience of Loss, s. D. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 663. Is there life after suicide. Utriainen & A. Venäläinen, S. (1992). New York: Cambridge University Press. Acta Universitatis Lapponiensis 105. Naisen elämän kerronta ja luenta. Miten päästä yli mahdottoman. Teoksessa M. Death Studies 17, 125?141. Research as Therapy: The Power of Narrative to Effect Change. D. (1993). Smolin, A. (2010). (2004). Watson, W. Risk factors in bereavement outcome. Leppo (Toim.) Arki satuttaa. L. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. R. Hansson (Toim.) Handbook of bereavement: Theory, research and intervention, s. Bereavement following suicide and other deaths: Why support attempts fail. & Hong, J. Suicide and LifeThreatening Behavior 28, 285–300. & Lee, D. J., Seltzer, M. Stroebe, W. A. Healing After the Suicide of a Loved One. Viitattu 22.6.2015. (1995). (2006). who.int/mental_health/prevention/suicide/suicideprevent/ en/. http://www. (2005). Suicide data. Väkivallan uhreina olleiden naisten sukupuolistunut identiteetti väkivaltakertomuksissa. The systemic belief approach for “survivors” of suicide. Uusitalo, T. WHO. Teoksessa R. M. I., Hintikka, J., Lehtonen, J., Lönnqvist, J.K. Stroebe & R. (1993). Romanoff, B. Sanders, C. (2012). Mental Health and Social Isolation Among Survivors Ten Years After a Suicide in the Family: A Case-Control Study. Song, J., Floyd, F. (1997). The impact of suicide during childhood on the mourning process and psychosocial functioning of child and sibling survivors. Van Dongen, C. Thompson, K. The Sciences and Engineering 59, 5591. Archives of Suicide Research 6, 221–226. Omega 26, 61?71. Omaelämäkerta kohtaamispaikkana. & Viinamäki, H. 245–257. Washington DC: American Psychological Association. J. Saarinen, P. & Kiely, M