AJONEUVOKULTTUURIN ERIKOISLEHTI | 4/2026 14,90 € PARASTA, MITÄ VOI LUKEA HOUSUT JALASSA RESCUE-SAAB TULI TALOON – CLASSIC MOTORSHOW – 426 HEMI MEET SEADROME-LENTOKENTÄT avomerelllä – BREWSTERIN JÄLKISAUHUT FERRARI 348TB Riihimäen Sussex | Vakavasti: Solifer Stadin eka hotrod Buick Electra | Crosley STW
motonet www.classicmotorshow.fi KIITOS YLEISÖ, NÄYTTEILLEASETTAJAT, KUMPPANIT JA TOIMITSIJAT! TAVATAAN TAAS ENSI KEVÄÄNÄ!
Aikanaan tunnottomina pidetyt tehostetut ohjaukset ja liukkaalla vaarallisiksi ajatellut automaattivaihteistot ovat silti yleistyneet. Napin painallus, sekunnin tauko, varoituspiipitys ja hidas laskeutuminen eivät tuo lisäarvoa, jos on kiire ja luukun voisi vain vetäistä kiinni. Ajokokemus taas oli liiankin holhoava. Varoituksen pois kytkeminen oli mahdollista, mutta olisi pitänyt muistaa jokaisella käynnistyskerralla, ennen liikkeelle lähtöä. Leh ti ei vastaa ilmoittajille mahdollisesti koituvista vahingoista, jos ilmoitusta ei tuotannollisista tai muista syistä voida julkaista määrättynä päivänä. Auton ohjaaminen on näköjään jälleen muutoksessa. Kesäkuussa tulevat voimaan uudet säännökset. Lähes jokaisella mitattavalla tavalla uutta huonomman auton ohjaimissa on kivaa. 09-2727 100 (ma-to 10-16) toimitus@mobilisti.fi www.mobilisti.fi PÄÄTOIMITTAJA/EDITOR Janne Halmkrona TOIMITUKSESSA Outi Haapala Kimmo Koistinen Matti Ouvinen ULKOASU Matti Ouvinen VAKITUISIA AVUSTAJIA Anni Antila Timo Happonen Tero Ilola Markku Jaakkola Mika Jaakkola Jani Hottola Kai Laine Kalle Moilanen Timo Mononen Markus Nieminen Kyösti Partonen Vesa Pynnöniemi Arto Ratinen Marketta Sandberg Sami Wallentin Mika Zelikman TOIMITUKSEN OSOITE/ ADDRESS Rinnenmäentie 40-1 07150 Laukkoski ILMOITUSMARKKINOINTI Mikko Salmensuo, Saarsalo Oy 044-777 5112 mikko.salmensuo@saarsalo.fi Ilmoitusaineisto osoitteeseen: aineisto@mobilisti.fi Aineiston sisäänjättö 4 viikkoa ennen lehden ilmestymistä. PANKKIYHTEYS FI75 5282 0120 2157 83 PAINOPAIKKA Printall, ISSN 0783-4616 VERKKOLEHTI JA DIGIARKISTO TILAAJILLE! www.mobilisti.fi Lapsuuden loppu P ienenä kuulin vanhojen äijien kritisoivan autojen käyttöön liittyviä uudistuksia. Kotimaassa 52 vuotta vanha Citroën palautti ajamiseen mielekkyyden. Juu, lainsäädäntö vaatii vastuullisen ajajan, mutta ainakin tämä nykyauton kuljettaja alkoi kaivata mahdollisuutta siirtyä takapenkille lukemaan sarjakuvia matkan ajaksi. Saksalaiset pysäköintipaikat ovat vanhoissa kaupungeissa Kuplavolkkarille mitoitettuja. Janne halmkrona 4041 0820 PEFC/19-3-3 PEFC-sertifioitu Tähän tuotteeseen käytetty puu on kestävästi hoidetuista metsistä tai kontrolloitua alkuperää www.pefc.fi. Auton tietäessä kuljettajaa paremmin, mikä on oikea nopeus, etäisyys ja sijainti, tuli lähinnä ihmeteltyä mihin ihmistä oikeastaan tarvitaan. Saksalaisella moottoritiellä ei mahtunut ajamaan kovempaa kuin 150 km/h ja sitäkin vain ajoittain, mutta ainakin siinä vauhdissa auto oli hiljainen ja kulki vakaasti. Auto oli perustoiminnoiltaan hyvä. Kokonaisuus oli hämmentävä. Ohjaamisen kun pystyi lopettamaan kesken kaiken, kunhan ratista jotenkin kiinni piti, ja auto jatkoi vakaasti keskellä kaistaa myös seuraavaan kaarteeseen. Kehitys on monessa suhteessa ollut nopeaa. Parkkihallissa auton näytölle ilmestyi joka suuntaan näyttävä videokuva, joka oli oikeasti tarpeellinen. Lehden vastuu virheellisestä ilmoituksesta rajoittuu ilmoituksen hintaan. Sen jälkeen myytävissä autoissa näitä toimintoja on lisää. Se oli minulle ensimmäinen uuden auton kokemus muutamaan vuoteen. Vanhuksella ei matkusteta, sitä ajetaan. Iso ja painava laite kulki vähällä ja yllättävän kovaa, vaikka bensiinimoottorin tilavuus oli netin mukaan kohtuullisesti joko 1,3 tai 1,5 litraa. Ikään kuin se ei merkitsisi nykyään mitään. Koko ajan piti varmistella, oliko nopeusrajoitus muuttumassa, sillä pienikin ylinopeus herätti laitteen piipittämään. Sitähän oikea rattimies ei ainakaan silloin kaivannut. Ne kun tekevät ajosta helppoa. Äskeisellä ulkomaan matkalla piti vuokrata ihan uusi auto, japanilaismerkkinen katumaasturi. Suurimman osan merkitys jäi tosin tuntemattomaksi. Kuljettajan ainoana tehtävänä kun tuntui olevan automaattisen järjestelmän toiminnan varmistaminen. Pyritäänkö teknisten tietojen piilottamisella häivyttämään nykyään niin synnillinen polttomoottori. Niiden suhteen japanilainen oli lähtenyt eri linjalle kuin jotkut eurooppalaiset valmistajat, jotka ovat siirtäneet katkaisijat kosketusnäytön valikoihin. Hurjimpien audimiesten lähentelystä auto varoitti erikseen piipityksellä ja ohjauspyörän itsekseen tekemällä väistöliikkeellä. Mobilisti 4/26 ● 3 KUSTANTAJA/PUBLISHER Mobilisti Oy Rinnenmäentie 40-1 07150 Laukkoski ASIAKASPALVELU puh. Lehti ilmestyy 8 kertaa vuodessa. Auton kojetaulussa oli kosketusnäytön lisäksi kymmeniä nappeja. Mutta paljon turhaakin autossa oli, kuten sähköllä sulkeutuva tavaratilan kansi. Muutkin automaattiset turvaominaisuudet lähinnä stressasivat. Vai olisiko sillä liian suuri merkitys. Pysäköintiavusteet tekivät vaikutuksen. Moottorin kokoahan ei löytynyt edes käyttöohjeesta. Sivupeileihin ilmestyi oranssi varoitusvalo, jos joku ohitti läheltä. Moottoritien kaarteissa ei ollut ihan tarkkaa tuntumaa siihen, kumpi ohjasi, auto vai ihminen. Nykyaikainen möhkäle ei niihin mahdu ilman sentintarkkaa tähtäämistä
Mobilisti koelukee 52 Lincoln 100 vuotta Suomessa. VAKIOPALSTAT Masokistin päiväkirja 40 Haja-ajatusalue – uutisia, tapahtumia, kuultua 46 Lukijoiden postia toimitukselle 50 Romulaanin punaniska 53 Juulian kertomukset 54. Stadin eka hottentotti 42 Sitkeä A-Ford muutettiin mietoon hotrod-kuosiin, mikä suututti monet vuonna 1961. Mobilisti koelukee 49 Ford nosti Suomen pyörille. Brewster F-2A osa II 78 Suomalaiset pääsivät Amerikan alumiinin makuun. Buick Electra Limited Coupe 1976 32 Viimeinen elämää suurempi Buick – maineensa veroinen. Ferrari 348 TB 1990 20 Näyttää ikäistään uudemmalta, mutta kätkee sisäänsä perinteisiäkin ratkaisuja. Solifer Export 1966 14 Entä jos siihen suhtautuisi kerrankin vakavasti. Hemi-meet 4.26 86 Uusi perinne – seuraavan kerran jo sadan vuoden kuluttua. Seadrome – hypellen yli Atlantin 72 Kelluvien lentokenttien ketju jäi pienoismalliasteelle. Crosley CD Four Station Wagon 1950 28 Pikkuauton iso entisöinti isältä tyttärelle – vaivihkaa. Lahti Classic Motorshow 38 KrAZista Ferrariin ja kaikkea siltä väliltä. 4 ● Mobilisti 4/26 Fordson E79 Sussex 1937 6 Riihimäen vanha paloauto syntyi vanhana
Mobilisti sumujen saarella 96 Kuvia ja tunnelmia Mobilistin lukijamatkalta Beaulieun rompetoritapahtumaan Englantiin.. Mobilisti 4/26 ● 5 Sisältö 4/2026 Toimituksen ajoneuvot 56 Autojen puolue 59 Ostoja myyntipalsta 60 Timo Happosen verstas 68 3D-tarinoita 70 Autoarkeologi 89 Vaimon ääni 90 LISÄSIVUT (Nämä löytyvät vain tilaajien lehdistä.) Oldsmobile 4-4-2 Convertible 1969 91 Harvinainen avomuskeli paljastuikin Hurriganes-veteraaniksi
Kevyitä ja keskiraskaita yleiskäyttöisiä kuormaautoja ei tänne pa hemmin liiennyt, mutta toisaalta metsäta loudesta elävä sinnikäs metsäläismaa hyö tyi GMC CCKW:n kaltaisista rohjoista. Kuranteista malleista ylivoimaisesti tutuin oli kevyempi, mopsi mainen 7V. Kuvat: Riihimäen kaupunginmuseo. Yksi ratkaisu oli myydä niitä Suomeen. Anni Antila L iittoutuneiden hyötyajoneuvot hankittiin ylijäämävarastoista Kansanhuoltoministeriön tiukan suunnitelmallisella otteella, osin valtion laitosten kautta ja osin si viilimaahantuojayritysten toimes ta. Moottoriajoneuvot olivat jauhautuneet jatkosodassa ammusten ja korvikeaineiden koettelemina enemmän tai vähemmän kuopan partaalle. Tarjolla oli muun muassa sotaaikaisia ja Sotaministe riön asettamilla standardeilla valmistettua Fordson WOT1 (lyh. Oy Ford Ab oli yksi oman merkkinsä maahantuojista. Sussex kotitallinsa edustalla loppuvuodesta 2025. Taktinen kalusto oli pääosin vähän, tai kuten silloin sanottiin, “yhden suurhyök käyksen ajettua”. Sodan voittajaosapuolella oli omanlaisensa ongelmat, kuten miten päästä järkevästi eroon sotatöihin urakoiduista ajoneuvoista. Ford neuvotteli tuontikiintiön päämie hensä englantilaisen haaran tuotteista, joi hin asetettiin suuria toiveita. War Office Type) ja 1A:ta, joka oli 6x4vetoinen, pääasiassa Kuninkaallisten ilmavoimien paloautona käyttämä, pelkistetty kuormaauto. 6 ● Mobilisti 4/26 Riihimäen Fordson E79 Sussex 1937 Vanhana syntynyt Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa oli pulaa kaikesta, vaikka aivan raunioina emme olleetkaan. Tyypillisesti autoista oli purettu päälli rakenteet ennen erämyyntiin asettamista, ja WOT1alustalle tehtiin sitten Suomessa tarpeen sanelemia kuormakoreja, kuten menneisyydessä paljon keskustelua aiheut tanut lentokoneiden tankkausauton tarina osoitti. Yleisempi tarjokas oli kuitenkin ta vallisen Fordin näköinen, mutta kuusipyö räinen mönkijämalli. Mutta se oli myös erilais ten asejärjestelmien ja logistiikan tarpeisiin tehtyä. Kyse oli sotakoneista, kuten Vana jan autotehtaan kautta kiertäneet, Whiten valmistamat puolitelavaunut ääriesimerk kinä osoittivat
Näiden autojen merkiksi kirjattiin maa hantuotaessa yleensä Ford Sussex, joka sit Keveitä Fordson 7V-tylppänokkia Hernesaaren satamassa. Alakuvassa Hernesaaren tehdashallista marraskuussa 1947 voi laskea kokonaista kymmenen kunnostettavaa Sussexia – mattaväreissä, rupisina ja katot kuopalla. Au tojen tarkasta valmistus ja tuontimäärästä Suomeen on esitetty erilaisia versioita, ei vätkä arkistolähteet ole tässäkään asiassa täysin aukottomia, mutta uskottava suu ruusluokka on alle sata ja luultavasti noin 80 kappaletta. Kohde oli tunnistettu ja sen tarinasta Päivi oli jo kerännyt kasaan dokumentteja. Joitakin kiiltoosia oli joskus ehtinyt päätyä vorojen matkaan, ja auto oli selvästi törmännyt johonkin kovaan. Kuiva ja tuulet tuva talli oli oivallisesti auttanut autoa selviytymään. Myöhemmin selvisi, että mihin ja kuinka monta kertaa. Autoa oli selvästi maalattu useampaan kertaan ja sen palo kori peltien sisään piiloutuvine säiliöineen oli vähintäänkin omintakeisen näköinen perässä olevine avotiloineen ja etureunan puisilla ruloovilla varustettuine kalusto komeroineen. Kaikki kuusi yksittäispyörää oli yhä ver hottu sotakuviollisilla Dunlopeilla, joten selvästi tämä oli Sussex. Kellon viiden tee läikkyy Sotaaikaisten WOT:ien ohella Suomeen päätyi joukko hieman vanhempia 6x4ve toisia Fordeja/Fordsoneita. Hytin ovia koristivat Riihimäen kau pungin nimi ja vaakuna. Merkki, vuosimalli ja auton tarina olivat hyvin amanuenssi Päivi YliKarhulan tie dossa, olihan se seissyt tässä tallissa jo 43 vuotta. Mobilisti 4/26 ● 7 Naama vinossa Aikahyppy suuntautuu vuoteen 2016 ja Riihimäelle. Kauppapoliit tisista ja luonteenlaatuunsa liittyvistä syistä Henry Fordin Englantiin siirtämä tuotan tohaara käytti sonloppuista nimeä. Etualan V12-Lincolneista viis!. Ovien takana oli talli, ja talli oli täynnä pa loautoa. Nyt kuitenkin seistiin museon pihara kennuksen edessä tuijottamassa juuri avat tujen pariovien vapauttamaan hämärään. Niinhän tietysti kerrottiinkin, paitsi että ainakin täälläpäin nimi lausuttiin “Sussetti”. Hiukan surullisesti naama kierossa nököttävä auto oli selvästi Ford ja englan tilainen oikeanpuoleisine ohjauksineen. Ruostetta ei juuri ollut muualla kuin työuran aikaisissa arvissa, eivätkä eläimet olleet päässeet au ton kimppuun pesimään. Kone oli jumissa, renkaat tyhjinä, mutta kaikki lasit toista ajovaloa lukuun ottamatta ehjinä. Tuolloin vielä rautatieaseman läheisyydessä, pittoreskin Rautatienpuis ton laidalla toimi kaupunginmuseo 1858 rakennetussa entisessä ratainsinöörin ta lossa. Joitakin valokuviakin oli museon kuvako koelmasta bongattu. Nyt oli kuitenkin har kinnan hetki, kun katsojan piti ymmärtää näkemäänsä. Koko alue oli rakentunut rautatien johdosta 1800luvun puolivälistä alkaen ja kumma kyllä se on säilynyt kaikilta hävi tysyrityksiltä, luultavasti VR:n muinaisen valtaaseman ansiosta. Kirjoittaja oli pyydetty katsomaan autoa tarkemmin harrastuksensa ja per hesyiden johdosta
RAF:lle toimitettiin 1930luvun jälkipuoliskolla Fordsonkuormaautoja, joihin oli Countylla asennettu läpivetävät Sussextelit. Riihimäellä oli sotien aikana puolivakinaisen palokunnan käytössä 1928 Brockwayn alustalle raken nettu kevyehkö paloauto, vedettävä moot toriruisku ja erilaista hevosvetoista kalus toa. Seuraavista 15 vuodesta ei todistusaineistoja olekaan tallentunut.. VPK:lla puolestaan oli käytössään Ford TTalustainen, Serlachiuksen kone pajalla Mäntässä keskipumpulla varustettu Sulkupallo-Sussexit ja pressukuormuri (Surrey?) esiintyvät englantilaisessa propagandafilmissä Squadron 922 vuodelta 1940. Riihimäen Sussex Ikääntyneiden ja aikaisempien harrastaja polvien suurtyö oli pelastaa 1970luvulla rekisterikantakortistoista se, mikä pelas tettavissa oli. Niin tämäkin 1937mallinen yksilö rekisteröi tiin Valtion Polttoainetoimistolle, mitä il meisimmin puutavaraajoon. Sen si jaan läpivetävä teli antoi Sussexille ison au ton ominaisuuksina suuren ruokahalun ja kankean kääntösäteen. Kuninkaalliset ilmavoimakuormaautot päätyivät karussa pohjolassa yleensä kauas lentokenttien hoidetuilta nurmikoilta; talot piti lämmittää ja tehtaita pyörittää. Mobilian vaalimasta Hämeen lääninhallituksen kortistosta löytyi tämän kin Sussexin lappu, joka kertoi paloauton vaiheista vuosina 19471970. Osa varustettiin ilmapuolustuksen sul kupallojen vinttureilla tai ilmatorjun tavalonheittimin. Sussexit olivat käytännössä vakiomal lisia, oikealta ohjattavia 85 tai 95hep paisella sivuventtiilikasilla varustettuja kuormaautoja, hyvässä ja pahassa. Autoja käytettiin täydennys ten kuljetuksiin kapellilavoin tai polttoai nesäiliöin. Valpo valvoi kansalaisia ja VAPO kuu lemma kuskasi polttopuuta Sussexilla 1950luvun taitteeseen asti, jolloin auto re kisteröitiin Riihimäen kauppalan paloau toksi. County Commercial Cars Ltd oli veljes ten Percy ja Ernest Tappin vuonna 1929 Hampshiren Fleetiin perustama konepaja, joka keskittyi muuttamaan Fordin kak siakselisia kuormaautoja kolmiakselisiksi raskaiksi versioiksi. Tarve olikin huutava. (Pirjo ja Helge Sirenin albumi) Kantakortista käyvät hienosti ilmi auton vaiheet Riihimäellä kuorma-autosta paloautoksi, rekisteriuudistus ja lopulta poisto vuonna 1970. Valitettavasti auto ei ollut oikeastaan raskas, eikä edes etenemiskykyinen. Minkään laista jälkeä kuormakorista ei ole säilynyt, mutta oletettavasti meikäläisittäin raskas ja etenemiskykyinen auto oli varustettu yk sinkertaisin tukkipankoin ja sillä ajettiin vähintään propsimittaista puuta. ten rekisteröintiasiakirjoissa muuttui auto jen keulamerkkien mukaisesti Fordsoniksi. Näillä muutok silla saatiin puoli tonnia lisää kantavuutta. Yhdellä vetävällä ta kaakselilla varustetut nimettiin Surreyksi ja vetävällä telillä varustetut 6x4versiot puolestaan Sussexeiksi. For din sympaattinen lättis oli hieno moottori, joka ei kuormaautokäytössä päässyt lois tamaan parhaimmalla tavalla. "Sussetin" varhainen olomuoto ennen 60-luvun alussa tehtyä palokoria. Muutosversiota tehtiin pitkille 2 ja 3 ton nin Fordalustoille koko 1930luvun ajan. Määrä lienee sotasa laisuus, mutta se tiedetään, että ainakin 193739mallisia autoja niihin lukeutui, kunnes tilalle tulivat sotatalouteen opti moidut WOTmallit. Siviilien ohella IsoBritannian asevoi mat tarvitsivat ase ja muiden järjestelmien alustoiksi parempaa kantavuutta ja maas toliikkuvuutta, kuin mitä yksi vetävä akseli tarjosi. Mitä Sussexin kreivikunta tässä sitten tar koitti, liittyy auton tekniseen toteutukseen
Seuraavana kärkkyy Riihimäen VPK:n vuotta nuorempi Sussex perässään tehdaspalokuntien autot. Auto päätettiin varustaa oikealla paloko rilla, vaikka Sussex ei enää mitenkään ajan mukainen ollutkaan. Vaikka Sussex oli tässä vaiheessa jo 13 vuotta vanha, edusti se aivan erilaista suo rituskykyä edeltäjiinsä verrattuna, eikä sitä ollut ajettu sodassa itärintamalla loppuun, kuten kuormaautomme yleensä. Varusteita varten auton kyljissä oli säleovin varustetut luukut ja alahelmoissa laatikot. Auton nopeus tyhjälläkään säiliöllä ei ylittänyt 60 km/h, mutta sekin on jo kova vauhti roikuttaessa kyljen kapealla ram pilla, putkikaiteeseen tarraten. Miehistölle varattiin takaakselien lokasuojien päältä korkean valmiuden ase mat seisomapaikoin; säiliötä kiersivät kai teet, joista oli syytä ottaa luja ote. Se va rusteltiin nopeasti ja luovasti paloautoksi. Ihme kyllä kuvan autoista siis kaksikin on säilynyt paloautoina! Kuva: Riihimäen kaupunginmuseo.. Eräs talviliukkailla tapahtunut ulosajo 1950luvun lopussa oli kuitenkin liikaa, ai heuttihan se pahan sairauslomien mittai sen loven rivissä olevaan miesvahvuuteen. Kaksijaksoiset puutikkaat sijoitettiin palokorin katolle. Näillä sammutettiin varsinkin talvisodassa reippaasti pommeja ylleen saa neen kaupungin tulipalot. Riihimäen kauppalalle hankittiin lähes samaan aikaan miehistöautoksi linjaauto alustainen 1948 Chevrolet, Kulmalan seka junamalliin korittamana. Hyvin funktionaalisella otteella rungon päälle, takaakselien kohdalle, asennettiin reilun kolmen kuutiometrin vesisäiliö, hy tin taakse pari varustepiironkia ja letkuille telineet säiliön alakatveisiin. Letkaa vetää numerolla 1 Brockway Junior, perässään jutun Sussex vielä vanhalla rekisteritunnuksella. Sussexin kotiteollisuushenkinen ulkonäkö selittyy Riihimäen kauppalan palokunnan paraati 1950-luvun alussa. Autossa oli ja on yhä tehtaan teräsoh jaamo, johon amerikkalaiseen malliin mah tui kuljettaja ja palopäällystön edustaja, ei muita. Tehtaan hytin taakse raken net tiin matala, pienehköllä säiliöllä varustettu palokori, jonka perässä oli avotila miehis tölle. (Raku-kuva / Riihimäen kaupunginmuseo.) Riihimäen ensimmäinen varsinainen paloasema valmistui 1956, sitä ennen toimittiin Veturitalleilla. Varustelaatikot sijoitettiin säiliön päälle ja niihin oli pääsy perän miehistöti lasta. Koriampi Näiden autojen lisäksi Riksuun hankittiin 1952 Ford F7 Big Job, joka koritettiin Kul malalla melko amerikkalaishenkiseksi sam mutusautoksi. Mobilisti 4/26 ● 9 paloauto. Se muistetaan ni mellä Rio tunnuksensa R10 väännöksenä. Sussex päätyi jatkotikasautoksi vesi säiliöllä varustettuna, varmaankin telive tonsa ansiosta. Onnetto muuksiakin tapahtui, vakaviakin, mutta onneksi hengenmenetyksiltä vältyttiin. Ilmeisesti palokorin teettä miseen asianmukaisella verstaalla ei ollut aikaa tai rahaa – tai kumpaakaan. Kauppalan Sussexin jatkotikkaat oli mitoitettu silloisten kivitalojen korkeuksiin. Kaikki tämä toimi esimerkkinä Susse xin korittamiselle, joka kuitenkin Kulma lan tai muun koritehtaan asemesta teetet tiin riihimäkeläisillä palomiehillä. Säiliön päälle asennettiin kolmijaksoiset kuuden metrin puutikkaat. Kuvassa vasemmalla kauppalan 1952 Ford F-7 Big Job (n:o 4), joka on pelastunut Riihimäen VPK:n hoteisiin, linja-autoalustalle rakennettu sekajunakorinen Chevrolet 1948 eli “Rio”, jatkotikasauto Fordson Sussex ‘37, Brockway 1928 ja sairaankuljetus-Volvo
Verenhimoiset lapsukaiset olisi vat kalunneet paloauton luurangoksi luul tavasti viikossa, mutta tällainen kohtalo ei kelvannut kaupunginmuseon johtajalle, kotiseutumiehenä tunnetulle Olavi Pent tilälle. Sotaveteraani päätyi puutarhatöihin ja se varustettiin tukevalla puskurilla ja jäy kästi asennetulla lumiauralla. Varsin tyylikkäässä Fordissa tapahtui jotakin selittämätöntä, koska se muistetaan lähinnä vinosta kulku asennostaan, jolle ei kuulemma pystytty te kemään mitään. Tässä vaiheessa kalustovahvuuteen oltiin hankkimassa Letukan tilalle uuden aikaista paloautoa Ford F600 alustalle. Oli vain ajan kysymys, että lumivuoroon komennetut nuoret palomie henalut ajaisivat auralla pihan kaivonkan teen. keulamerkki. Kuin viimeisenä voimanosoituksenaan Sussex kiipesi oman lumiauransa päälle ja vaikka pultit antoivat paukkuen myöten, vääntyivät runkoaisat kärjestään. Ja niinhän he tekivät. Pian päättyi Sussexin palokun taura ja lautakunta päätti luovuttaa raih naisen paloauton muodikkaasti leikkipai kan kalusteeksi. Ikävä kyllä autosta oli seisotuksen ja vä livarastoinnin aikana ehditty nyysiä mm. Tämä auto koritettiin paikallisesti Karan autokoritehtaalla, joka tunnettiin erityisesti kauppaautoistaan. Palokunta oli ymmärrettä västi ottanut hyötykäyttöön auton varus teet ja esimerkiksi lokasuojien päälle asen netut tarvikevilkut. Sussexin nopea ja tuskallinen loppu oli siis kaupunginhallituksen siunausta vaille varma. Kirjaimellisen museointipäätöksen jäl keen alkoi Riihimäen Sussexin pitkä tal viuni, joka katkesi vain tallirakennuksen Brittien sotilasrenkaat ja lukkovanteiden kunnostus hoituivat Retrorenkaiden avulla. 1960luvun lopulla alkoi olla selvää, että suurin piirtein viittäkymppiä kulkeva Sus sex ei täyttänyt moderneja paloauton vaati muksia, vaikka se vielä 1968 pääsi sankari töihin kahden tulipalon roihutessa samaan aikaan sekä Riihiviidan kartanolla että Rii himäen Lasitehtaalla. Tuolloin vaikeasti vaihdettavan auton maineessa olleesta Sussetista oli jo järsitty ykkösen hampaat pois. Tavoitteena oli jatkaa säiliöauton elin kaarta varustelemalla se sammutusautoksi, jossa oli edelleen runsaan kokoinen vesi säiliö. 10 ● Mobilisti 4/26 siis sillä, että se on koritettu omatoimisesti paloasemalla, erityisesti yövuorolaisilla hei dän päivystäessään. Vinon Fordin saavuttua alkoi Sussexin päivitystyö ja jatkoaika. Sussexin elvytystä HF-Autohuolto Oy:n tiloissa Matti Ulvilan hoivissa 2017.. Pontevan lobbauksen jälkeen kau punginhallitus päätti paloauton lahjoitta misesta kaupunginmuseon kokoelmaan vuonna 1973. Tarina on tässä kohtaa hieman epäselvä, mutta vaikuttaa siltä, että Sussexin avulla haluttiin selviytyä tietynlaisesta ylimenovaiheesta, koska pian Frivistö sai täydennystä 1968 käyttöön saadulla autolla. Myös Big Job osallistui päivystykseen, kun se varustettiin uudella keulapumpulla
Mobilisti 4/26 ● 11 ajoittaisten kunnostusten ajaksi, kun pa loauto hinattiin hetkeksi pihamaalle. Au toja on ylläpidetty hyvin ja niille on usein kehittynyt käyttäjäsukupolvelta toiselle välittynyt identiteetti hellitte lynimineen kaikkineen. Liian iso vitriiniin Paloautot ovat tavallaan yliedustettuina alustojensa merkkien ja mallien jou kossa, mutta onko se niiden vika. Vastikkeellisuus voi tarkoittaa aineellista tai aineetonta “hyvää”, ja varsinkin Riihimäen Sussextuotteiden kehitteleminen oli vähintään opettavainen kokemus. Näin meinasi tälle Riihimäenkin Susse xille käydä 2010luvun paikkeilla, kun eräs hyvin ansioitunut itäsuomalainen harrastaja yritti sinnikkäästi ostaa autoa kuormuriprojektikseen. Joukon voimalla Päivi junaili Sussexin tueksi juuri noihin ai koihin suurta kiinnostusta herättäneen ra hoitusmuodon, osallistavan vastikkeellisen joukkorahoituksen. Palaamme loppukesän 2016 hetkeen, kun tallin ovet päättäväisesti kammettiin auki. Ajatus sai vastakaikua paikalle kutsu tulta museoajoneuvotarkastajien jouk kiolta. Siinä sitä sitten oltiin, jumiutuneen van han paloauton kanssa. Auto tultaisiin palaut tamaan ajokuntoiseksi mahdollisimman paljon sen historiaa säilyttäen, mutta toi saalta restaurointia vaativat kohdat tulisi hoitaa kuntoon. Onnistunut joukkorahoituskampanja Vapaaehtoistyön ja palokuntakytkyjen kautta löytyi myös Sussexiin kuuluva raahattava palopumppu, joka toimii Ford Prefectin sivuventtiilinelosen voimin.. Sen sijaan museon amanuenssi Päivi näki toisenlaisen tulevaisuuden: auto kunnos tettaisiin ja siitä tulisi näkyvä & liikkuva osa riksulaisten omaa kulttuuriperintöä. Auton autenttisuus ja käyttäjien vahvat kädenjäljet antoivat yhdessä museoympä ristön kanssa varsin selvän nuotituksen lähestymistavasta. Budjet tirahaa ei myöskään hankkeelle juuri he runut, joten kumppaneita tarvittiin pal jon. Edelleen on hauskaa bongata Riihimäen kesässä Sussexpaitaisia ihmisiä. Säilytyspaikassaan autoa ei saataisi teknisesti kunnostettua, joten hankkeelle tarvittiin toinen tila ja apukäsiä. Auto vietiin sellaisenaan näytille Rauta ja Petroolitapahtumaan, jossa se sai yleisön kin hyväksynnän. Innostuneita apulaisia sitten löytyikin. Museon johtaja Helena Lindstén suhtau tui suopeasti amanuenssinsa hankkeeseen. Tällaisen auton muuttaminen kuormaautoksi johonkin mielikuvituksen tuottamaan aiempaan olomuotoon olisi auton elinkaaren todis tusvoiman ja historian kannalta tuhoisa, vaikka kenties harrastekäyttöä ajatellen mukava ratkaisu. Museo ei myynyt, vaikka kuntapoliitikoilla oli halua kajota arveluttavalla tavalla museokokoelmiin
Jäähdytin kennotettiin Vuori sella Hämeenlinnassa ja hankalan kokoi set liittoutuneiden sotilasrenkaat löytyivät luonnollisesti Retrorenkailta, jonka kautta myös lukkovanteet kunnostettiin. Projekti oli siten hieman tirkistelevä hanke ammattikunnan ja yhteisön sisään. Ruosteiden poistoon käytettiin pää asiassa kemiallisia menetelmiä, koska suu rin osa auton maalipinnasta oli säilynyt alkuperäisenä, hauskasti koritehtaan kai maksi ristityn Kulmalankadun paloaseman ajalta. OHJAUS Tehostamaton kuulamutteriohjaus oikealla, riittävä määrä ohjauspyörän kierroksia JOUSITUS Pitkittäiset lehtijouset edessä ja takana, jäykät akselit, edessä vipumalliset iskunvaimentimet RENKAAT 9.00 x 16, sisärenkaalliset, lukkovanteet SÄHKÖJÄRJESTELMÄ* 6 V, tasavirtalaturi, positiivinen maadoitus KORIRAKENNE Tikapuurunko, pitkittäiset kotelopalkit, avoimet poikittaispalkit, 2-ovinen, 2 hengen Ford-teräskori, säiliökori teräsprofiilia ja -levyä, koottu hitsaamalla ja niittaamalla MITAT Pituus: 7,05 m Leveys: 2,10 m Korkeus: 2,08 m Akseliväli: 2,32 m Omamassa: 2 830 kg Kantavuus: 4 820 kg Kokonaismassa: 7 750 kg Suurin akselipaino: 6 000 kg Huippunopeus: n. Auton kavereiksi löy tyi vapaaehtoisten vapaamielinen joukkio, ja huomattavasti siistimmällä Sussexilla mentiin 2017 Rautaan ja Petrooliin jo aja malla. Ruiskun paikka on hytin takana, ruloovien suojissa ja kohtuuttoman kor kealla ajatellen möykyn painoa ja nosta misen hankaluutta. Uustuotantoosien heikko laatu ai heutti jonkin verran päänvaivaa, mutta 30lukuinen tekniikka on onneksi varsin suoraviivaista. 60 km/h *muutettu 1960-luvulla; alun perin mekaaniset tankovälitteiset jarrut kaikkiin pyöriin. Vaih teisto oli sorvattu loppuun, vaikka se ei kuoreen liitetyn laatan mukaan ollut edes auton ensimmäinen; lastua on lentänyt siis jo RAF:n aikana. Palomiehet ovat rius koja. 12 ● Mobilisti 4/26 ajoi asiansa, ja Riihimäen Sussexista kas voi tunnettu ja ikioma nimi tälle autolle. Käynnistys on helppoa: virta päälle rattiakselin vivusta, ryyppy ulos, herkkä Fordson E79 Sussex 1937 MOOTTORI Tyyppi: Kahdeksansylinterinen V-moottori edessä pitkittäin, nokka-akseli lohkossa, työntötangot, sivuventtiilit, kolme runkolaakeria Iskutilavuus: 3 621 cm³, sylinterimitat: 77,8 x 95,2 mm, puristussuhde: 6,2:1 Teho: 85 hv/3800r/min Vääntömomentti: 206 Nm VOIMANSIIRTO Nelivaihteinen synkronoimaton käsivaihteisto, valitsin lattialla, kuiva yksilevykytkin JARRUT* Nestetoimiset rumpujarrut, edessä itsetehostavat, mekaaninen käsijarru takapyöriin. Puuhaväellä – museolla työskennelleellä Päivillä, minulla tai lukuisilla vapaaehtoi silla apulaisilla – ei ollut mitään palokun tayhteyttä tai taustaa. Osahankinnat olivat pääosin suoravii vaisia, mutta esimerkiksi 60luvulla neste toimiseksi muutettu ja tarviketehostimella varustettu jarrujärjestelmä vaati salapo liisityötä. Alkuvuodesta 2017 HF Autohuolto Oy:ltä saatiin kerätyillä varoilla sekä Harri Frankbergin suosiollisella asenteella ja Matti Ulvilan osaamisella tilat ja apu rungon oikaisuun, moottorin avaamiseen ja jarrujen huoltoon. Onnekkaasti entiseltä VP K:n paloasemalta löytyi Sussexin oma, raahattava moottoriruisku, jolle voiman antaa Ford Prefectin pieni sivuventtiili nelonen. Suoraham paisen synkronoimattoman vaihteiston hallinta ei edes enää 60luvulla ollut lä heskään jokaisen kuljettajan arkiosaa mista. Kerran – myöhemmin– sat tumien summana saatu mahdollisuus KrAZ255bmaastokuormaauton luot saamiseen oli jo paljon lähempänä niin suorituksena kuin jännittävyydessään. Oikeanpuoleinen ohjaus tuottaa poh dintaa lähinnä vaihtamisen kannalta ja saattaa olla osasyy laatikon hampaiden katoamiseen paloautoaikana. Ajankäyttö tällaiseen vapaaehtoishank keeseen on tietysti päivätöissä käyville haas tavaa, jos ja kun omatkin projektit houkut taisivat. Tuntui ja tuntuu edelleenkin, että Sussexista tuli koko kau pungin lemmikki. Jo keväällä 2017 auto ajettiin museolle, jossa jatkettiin museomeiningillä puhdista mista ja suojaamista. Toisaalta auton yhteisöl linen historia tuotti valtavasti muistitietoa, tarinoita ja valokuviakin. Ammattiauton ajaminen käy työstä Lähinnä 80luvun pikkuVolvoilla ja Ive coilla saatu mieto kuormaautokoke mus antoi vain vähän apuja Sussexilla ajamiseen. Ajatuksena oli säilyttää palomiesten rat kaisut niin pitkälti kuin mahdollista. Evppalokuntalaisten avulla päästiin historian lisäksi myös käsiksi sammutus varusteisiin. Sussex kuitenkin saatiin stabiiliin ja suht luotettavaan kuntoon, ja juhlahet kenä oli Riihimäen VPK:n 125vuotisjuh lan paraatin kärkisija
Kään nös onnistuu lievällä kaasujalan säädöllä, ja vaihto kolmoselle on hieman helpompi. Nyt päästään liikenteeseen, tästä ei mielellään vaihtaisi alaspäin. Peruuttamalla olisi ehkä onnistunut, koska talliin peruutellessa kääntösäde tun tuu pienemmältä ja toki liikkeet ovat äkki näisempiä. Ajamaan oppii ajamalla, ja Sussexilla kyllä selviää liikenteessäkin. Muinaisten bussi kuskien opeilla auton etupyörien kulma muuttuu toivotuksi, mutta teliperä työntää päättäväisesti autoa kohti Rautatienpuis ton harvoja uudempia rakennuksia. Nuotti on juuri sellainen kuin Fordin V8:ssa kuuluu kin, mutta samaan aikaan tuntuu hassulta kuunnella sitä nihkeästi liikkuvassa kuor maautossa. Nelilovisen vaihteiston pykälät ovat tu tussa Hkaaviossa, eikä pitkää, välittömästi vaihteiston päälle liittyvää pitkää keppiä pääse runnomaan vahingossa pakille, siitä pitää huolen erillinen salpa. Ykkönen ko lahtaa sisään, Sussex heilahtaa ja lähtee kytkimen noston myötä nöyrästi eteenpäin. Nyt pitää kuskin olla päättäväinen. Pakoääni ei hyttiin kuulu, mutta monet avonaiset aukot johtavat murinan huonokuuloisenkin ulottuville. Ykkösellä ei vauhtia kerry kuin hölk kään asti ja vaihtaminen vaatii tarkan kaksoispoljennan. Pysäytän ennen kynnystä, käyn mittaa massa vapaan tilan auton sivuilla ja otan etualalta suuntimalinjan jäähdyttimen kor kin, valopylvään ja koivun avulla. ●. Mobilisti 4/26 ● 13 kaasujalka polkimelle ja määrätietoinen painallus kojelaudan starttinapista. Rankkaa se on, ja kankeudesta johtuen reittejä kannattaa miettiä etukäteen. Hyvin meni. Toki välikaasua täytyy olla paljon ja oikealla hetkellä, mutta voimansiirron jähmeys ei vaadi niin pal joa oppimisen kulmakerrointa. Moottorin ääni peittyy vaihteiston ulinaan ja teliperät aloittavat oman äänenavauk sensa. En ole koskaan ajanut panssarivaunua, mutta jotain tällaista olen kuullut siitä kerrotta van. Niin kummallista kuin se onkin, ovat alaspäin vaihdot selvästi helpompia kuin isompaan päin mennessä. Kenties hävittäjämäinen ul vonta kuuluu nykyautoihin sisälle, kun ti laakin tuntuu saavan. Nykyinen lyhyt pakoputki seurailee alustasta löytyneitä arkeologisia jälkiä, mutta jossain vaiheessa putki on ollut joh dettuna vesisäiliön vaipan kautta lämmit timenä. Ehkä vaikutelmaa tehostaa se, että ainoasta taaksepäin osoittavasta pei listä näkee valoja ja muotoja, mutta ei mi tään talliin päätymisen kannalta hyödyl listä. Sinänsä tavanomai nen operaatio saa jännittävän lisämaus teen perien hurjasta vastuksesta – vauhti meinaa loppua kesken, ennen kuin keppi kolahtaa kakkosvaihteelle. Aktiiviaikanaan ainakin yhden talon tai piharakennuksen kerrotaan palaneen, kun tämä paloauto ei kääntynyt portin kohdalta pihaan. Käytän nöllinen marssivauhti asettuu 5060 tun tikilometrin paikkeille, ja peräkkäisistä liikenneympyröistä selviää vähäisin nopeu denmuutoksin. 6volt tinen startti aloittaa mouruamisensa, joka päättyy aggressiiviseen rähjäykseen lättä pään käynnistyessä. Voimansiirron ulvonta muuttuu samalla hiukan matalammaksi, mitä ei kuljettaja käännökseltään – anteeksi – kaarroksel taan, kerkeä ihastella
Minulla ei ole koskaan ollut sen enempää Pappa-Tunturia kuin Export-Solikkaakaan. Jäin pohtimaan, että liittyykö aikuisten mopoiluun aina jotain hassuttelua. Mopon ilmaantuminen kotitalliimme oli varsin intuitiivisen kahvipöytäkeskustelun tulosta, mutta kevyiden kaksipyöräisten harrastajana olin toki alttiina ihmiskokeelle. Mopo tuntuu tilavalta verrattuna aikalaisiinsa. Joko tässä kohtaa pitää valita, mihin harrastajalokeroon asettaudun. Kerroin päätoimittajalle mopojuttuajatuksestani. Kerrostaloelämää viettäneenä harrastin taannoin liiankin intomielisesti veteraanimopedeja, ja keräillessä mopo lähti käsistä (kas, sanaleikki jo ensimmäisessä kappaleessa). Hän muistutti, että monesti mopoaiheita tarjotaan vitsikkäinä, ja ettei Mobilisti ole huumorilehti kuin tapaturmaisesti. Aikeeni ovat vakavat, koska uskon ymmärtäväni vanhoja mopoja. Pyrin säilyttämään ajoneuvotoimittajan analyyttisen asenteen, ja istahdan Exportin satulaan. Onko se aina vitsikästä, kun aikuiset ihmiset ajavat mopolla. Liikennekelpoisuuden vaatimukset on hoidettu kuntoon, joten ainoa minua ja hiekkaista kotikatuamme erottava tekijä on mopon käynnistyminen. Harrasteja käyttöauton starttaus on pragmaattisempi kokemus, mutta mopo on eri. 14 ● Mobilisti 4/26 — Solifer Export 1966 Vakavasti puhuen Voiko mopolla ajaa vakavissaan. Teksti: Anni Antila kuvat: kirjoittaja, Museovirasto (Joka), Satakunnan Kansa, Vapriikki, Pielisen museo ja Helsingin kaupunginmuseo L ähestyn patinoitunutta, mutta ehjältä vaikuttavaa punavalkoista, vuosimallin 1966 Solifer Exportia vakavin aikein. Yritän vakavoitua ja ajaa mopolla, ihan pokkana. Pitääkö veteraanimopoiluun liittää hassun nimistä yhdistystoimintaa tai ylimitoitettuja sankaritekoja. Ohjaustanko on leveä ja muistuttaa kulmiltaan kevytmoottoripyörää. Toiveella ladattu tahdonilmaus, joka epäonnistuessaan
Auto oli vielä liian kallis ja ulkomaista valuuttaa vaativa utopia. Pitkän maanittelun jälkeen Thermomat-moottori särähtää käyntiin. Mopedi perustui jopa autoja enemmän alihankintaan ja omien erityisalojensa suurtuottajien tarjoamiin vaihtoehtoihin. Saan juuri kameran päälle, kun selkäni takana Solifer sammuu. Tukkurien osista koottiin talven pimeinä iltoina pyöriä omalla keulamerkillä myytäviksi. Motorisoitumisen edetessä markkinat alkoivat keskittyä ja jopa vähittäiskauppa ainakin ajoittain härmistyi valmistajien käsiin. Tällöin mopo nähtiin vakavasti esitettynä ratkaisuna todellisiin tarpeisiin. Mobilisti 4/26 ● 15 — johtaa väistämättä Vilénin huoltoaseman maisemiin. Moottoripolkupyörän katsottiin tarjoavan minimitason ratkaisun työvoiman liikkuvuuteen ja erinäisten ammattikuntien työn tehostamiseen. Mopo kehittyi pian kahteen sukuhaaraan: kaikesta vapaa mopoilu jatkoi mofa-muodossaan 25 km/h vauhdilla ja polkimilla, kun mokick muodosti eräänlaisen 50 cm 3 -väliluokan ennen kevyitä moottoripyöriä. Ranskassa mopedi kulki aivan omia uriaan hitaine nopeuksineen ja aidosti tarpeellisine polkimineen ja meillekin tarjottiin Velosolexia, VAP:ia ja Mobyletteä. Se oli normein säädellyn lokeronsa sisällä mahdollisimman erilainen kuin kilpailijansa, ja samalla sen oli oltava mahdollisimman tuottavasti valmistettu. Naapurilla on jo Kuplavolkkari ja pappamopoilusta oli tullut yleinen käsite. Tämä toteutui vasta joulukuussa 1957 voimaan astuneen uuden tieliikennelain myötä. Pohjolassa – ja varsinkin Suomessa – polkupyöräkaupassa oli vuosikymmeniä vallinnut tapa, että vähittäismyyntiketjut varustivat ostotuotteet omilla tuotemerkeillään. Saksassa wirtschaftswunderzeit tuotti jatkuvasti uutta, kun voimistuvan talouden työväestö siirtyi alivoimaisista päristimistä moottoripyöriin, kääpiöautoihin ja uskomattoman pian ihan oikeisiin perhevaunuihin. 1950-luvun puoliväliin tultaessa mopedin tarve oli liikennepoliittinen kysymys, johon erityisesti moottorilehdistö tarjosi vastaustaan. Vastaavaa, mutta suomalaisiin oloihin sovitettua säädöstä kaivattiin meillekin. Matkassa oli mutta: kotimainen lainsäädäntömme oli määrittänyt vähäväkisetkin moottorihäristimet fiskaalisesti rasitettuun moottoripyörien heimoon. Teollinen mittakaava vaati teollisen tason investointeja, jolloin kasvua ja vakaita valuuttoja haettiin viennillä. Ota minut vakavasti Sotien jälkeisenä jälleenrakentamisaikana mopedi oli poliittinen hanke, koska Suomessa ei mopedia ollut. Jos mopoasetuksen sarastuksessa 1958 tyyppikatsastettiin yli 200 erinimistä mopoa, kymmenen vuotta myöhemmin meillä päämarkkina Vanha mies ja mopo Puu-Pasilassa, Hertankatu 14:n pihalla 1960-luvun lopulla. Elämme mielikuvien syksyä 2025. Mopedi oli täysin teollinen ja laskelmoitu tuote. Kansa piti saada liikkeelle tuottamaan kansantaloutta. Tärkeimmän esimerkin antoi Ruotsi, jossa mopedi oli astunut estradille vuoden 1952 polkupyörien apumoottoria koskevan säädöksen myötä. Vaikka polkimet säilyivät suomalaisissa säädöksissä pakollisina 1960-luvun loppuun, oli mopedi muuttunut jo 1950-luvun kuluessa dramaattisesti. Moottorilla ja polkimilla varustettu ajoneuvo oli kansainvälisesti suosittu ratkaisu pulmaan. Teollinen tekele Halvan liikkumisen peruskaava oli ruotsalaisittain motor + velociped = moped. Hiukan jäykkä kaasukahva auttaa pitämään kylmän koneen kierrokset ylhäällä, kun nousen mopon päältä virittämään sosiaalisen median kameraa. Lakitekstin muotoilu käytännössä määritteli mopon siinä muodossa, jossa se meilläkin ymmärrettiin: enintään 50-kuutioinen ja omamassaltaan 50-kiloinen, rakenteelliselta nopeudeltaan rajoitettu, mutta pääasiassa ilman kuljettajan ponnistelua kulkeva kevyt moottoriajoneuvo. Moottoripolkupyörän käsite periytyi 1900-luvun alkukymmeniltä, mutta se ei enää täyttänyt tarpeita. Siinä missä vuosikymmenen alussa asennettiin apumoottoreita tavallisiin tai hiukan epätavallisiin fillarinrunkoihin, päästiin vuosikymmenen lopulla pellistä suurina sarjoina prässättyihin runkoihin. Kuva: Patrick Oras, Helsingin kaupunginmuseo. Länsi-Euroopan verrokkimaissa ei vakuutusta, rekisteröintiä tai ajokorttia tarvittu
Mopo oli mystinen moottoriajoneuvo, mutta myös ihan oikea metalliteollisuuden tuote. Kuvat: UA Saarinen, Museovirasto JOKA cc by 4.0.. Muotoilutyöhön värvättiin Arabian tehtailla työskentelevä Richard Lindh, jonka päätyö johti lopulta taiteellisen johtajan vakanssiin vuodesta 1973 alkaen. Mopedi oli luonteva jatkoaskel pyöräteollisuuden parissa operoivalle Soliferille, jonka toimitusjohtaja Heinz RammSchmidt oli valppaasti hereillä. Jo ennen mopoasetusta Helkamalle moottoreita toimittaneen helsinkiläisyrityksen juuret olivat sotatarviketuotannossa. 1950-luvun taideteollisen murroksen aikana tuotteiden muotoiluun ja mainontaan kiinnitettiin uudella tavalla huomiota. Mopedituotanto onnistui aluksi jopa ilman omaa runkovalmistusta, mutta tie kohti brändiytymistä ei sallinut u-käännöksiä. Nyt hartiat levenivät, mutta myös tavoitteet kovenivat, kun jälleenrakennuksesta siirryttiin kiristyvien markkinoiden aikaan. Solifer Exportin linjaa Herttoniemen tehtaalla vuonna 1963. Suomalaisen muotoilun kultakauden vanavedessä 1950-luvun viimeisinä vuosina käynnistyi taideteollinen mopoprojekti. Pian entisestä alihankkijasta tuli kilpailija, kun Herttoniemen tehtaalle alettiin keväällä 1958 rahdata italialaisia pellistä prässättyjä runkoja, joista koottiin Capreja; putkirungoista pullahti Speedejä. Tästä oli lyhyt matka designin nostamiseen tuotteen ytimeksi ja dynamoiden Solifer-nimen laajentamiseen tehtaan pääbrändiksi. Sopua riitti vain vuodeksi, kun Helkama siirtyi italialaisiin Demmja Garelli-voimaloihin. Tuottavuuden ja ylikuumentuneiden markkinoiden hallitsemiseksi omatuotantoastetta piti nostaa. Innovaatioista huolimatta Saurion Tehdas ajatui vaikeuksiin ja päätyi 1956 kauppatalo Oy Bensow Ab:n omistukseen. 16 ● Mobilisti 4/26 jakautui karkeasti kaavalla Tunturi & Solifer Helkama muut. Yleinen villitsijä Solifer oli suomalaisen mopoteollisuuden pioneereja. Nyt Soliferilla oli moottori, mutta ei mopoa. Yleisen mopovillityksen tuoksinassa 1957 etsi Viialan Viilatehtaan entinen omistaja Erik Estlander lisenssivalmistajaa Express-moottoreilleen. Jälleenrakennuksen taloudelliseen synkkyyteen oli muun muassa ammusten sytyttimiä tuottaneen Saurion Tehdas Oy:n muiden tavoin keksittävä uusia tuotteita. Soliferin repertuaariin kuuluneet, näyttävät markkinointitempaukset toivat markkinaosuuksia, mutta moottoroitu maailma muuttui hurjaa vauhtia. Solifer tarttui uistimeen ja alkoi tuottaa moottoreita Helkamalle tämän käyttämien tuonti-Expressien tilalle. Suomen markkinoiden lisäksi kasvua pitäisi etsiä viennistä. Sellaisiksi osoittautuivat laakeroidut ovensaranat ja polkupyörien dynamot
vuonna 1961.. Export ei ollut ensimmäinen skandinaavisella muotoilulla ratsastanut mopomalli. Malli todistaa, että mopo nähtiin 1960-luvun sarastaessa vakavasti otettavana kulkuneuvona ja teollisena tuotteena, joka piti ja kannatti muotoilla erottuvaksi. Kaukomaille mieleni vie Export-nimi saattoi olla osittain kielipeliä, mutta Bensow tarjosi teostaan vakavissaan ulkomaille. Solifer Export paljastettiin yleisölle 1.3.1960 samanaikaisesti ympäri Suomen ja vastaanotto oli ihaileva niin meillä, kuin kansainvälisillä messuillakin. Ruotsalaisen Nymanbolagenin Crescent 2000 ja 2000 S-mallit rinnakkaismerkkeineen olivat tunnetun muotoilijan, Björn Karlströmin kynästä ja aivoituksista muotoutunut designikoni jo vuonna 1956. Export oli vuonna 1960 tuore, muotopuhdas ja omaperäinen, verrattiin sitä kilpailijoihin mistä maasta tahansa. Surkeasti päättyi myös Ruotsin valloitus Zweirad-Unionin moottoreilla varustetuilla Fram-King-variaatioilla. Mopovillitys oli jo ohi ja markkinat keskittyivät muutamille selviytyjille, jotka ostelivat kilpailijoitaan pois kuin päärynöitä. Kotimaan markkinoilla tilanne oli toinen, ja 1960-luvun loppuun mennessä kotimaiset Tunturi ja Solifer hallitsivat markkinoita niin vahvasti, että pystyivät lähes sanelemaan mopoasetuksen vaatiDieter Moldenbauer ja Hans-Jürgen Shüttlöffel näkivät Exportin Frankfurtin kaksipyöräismessuilla ja siitä se idea sitten lähti. Englantiin pyrittiin Ambassador Motor Cyclesin avustuksella heti 1961, mutta Villiersin moottorilla pilattujen mopojen määrä surkastui sovitusta 3 000 kappaleen vuosimyynnistä vain noin 200 todelliseen mopediin. Nuorukaiset starttaamassa maailmanympärimatkalleen Hakaniemessä kesäkuun 14. Iso-Britannia ja Ruotsi olivat tässä vaiheessa kohdemaita, mutta moottoriyhteistyö ja vahvat mopomarkkinat houkuttivat myös Benelux-maiden suuntaan. Solifer Export meni kuitenkin muotoiluvetoisuudessaan pidemmälle olemuksensa alkuperäisyydessä; ruotsalaismopo oli monessa suhteessa kuin kollaasi 1950-luvun puolivälin automuotoilun tunnusmerkeistä, ja siksi lopputulos oli tavallaan klisee. Suunnitelmat aineellistuivat ensin täysikokoiseksi savimalliksi ja sitten Italiassa Bonorin tehtaalla teräspeltisiksi rungoiksi. Mobilisti 4/26 ● 17 Solifer Exportia tehtiin aluksi viraabelihommina iltaisin ja pyhäisin, Arabian kellarissa lukittujen ovien takana. Vientiponnistelut valuivat siten hukkaan ylikuumentuneilla markkinoilla, eikä edes vuoden 1964 uutuus, termostaattiohjatulla puhallinjäähdytyksellä varustettu Pluvierin Thermomat-moottori riittänyt jäähdyttämään tilannetta. Niin, kuinka moni 2020-luvun mopediharrastaja suhtautuu mopoonsa taideteollisena tuotteena, siinä Aalto-vaasien ja Marimekkokuosien rinnalla. Sen muotokieli oli myös nopeasti vanhentunut, kuten automuodin muutoksesta 1960-luvulle tultaessa huomattiin
Rillumarei-huumorin kaari jatkui monien elokuvien ja Timo Koivusalon kaltaisten kansantaiteilijoiden kautta vuosituhannen vaihteen mopoharrastusbuumiin. Sammutus täyskaasulta Pinnallisen mopoanalyysin siivittämänä istun siis Solifer Exportin satulaan. Kilometrin ajon jälkeen. Olen ainoa mopoileva aikuinen monen korttelin matkalla. Naapurustossa yksi ikäihminen hoitaa ajonsa kiinalaisella, umpinaisella sähkökolmipyörällä. 18 ● Mobilisti 4/26 — mukset mieleisikseen. Siirtymä ajoittui 1970-80-luvun taitteeseen, kun Tankki täyteen -sarjassa mopon käynnistysyritykset muodostivat yhden jakson humoristisen selkärangan. Teknologiaviennistä ei siis löydetä sankaritarinalle perusteita, vaan edelleen ollaan huumoripuolella. Kaikki tuntuu olevan kunnossa, joten uskaltaudun pienelle kyläilyretkelle vanhempieni luokse. Kaksi saksalaisnuorukaista kiersi maapallon lisätankillisilla Exporteillaan vuosien 1961-1963 aikana. Konkreettinen maailmanvalloituskin tapahtui, tavallaan. Hevosen kera sotaan lähteneet, ajokortittomat ja raajansa ruhjoneet sotainvalidit saivat invamopoista kiikkerän, mutta itsenäisen liikkumisvälineen, jotka täplittivät osuuskauppojen ja bingojen parkkipaikkoja vielä 1980-luvulla. Exportin käynnistyminen on ollut koko ajan vaivalloista, eivätkä normaalit bensalinjan temput ole auttaneet asiaa. mopoilla Hessu Hopo -kalsareissa Kilpisjärvelle) tai parodianomaisilla mopojengeillä, jotka larppaavat moottoripyöräkerhoja tai ikuista nuoruutta. Tolkuttomat mopomatkat olivat buumivuosina tavallisia Euroopassa, ja Suomestakin oli ajettu Solifer Speedillä reissuja Välimerelle jo 1950-luvun lopussa. Moposta tuli vitsikäs siinä vaiheessa, kun vakavasti otettava aikuinen ihminen ajoi sillä, vaikka olisi ollut vaihtoehtoja. Mopon jäätyä alakynteen ja muututtua siellä olemisen symboliksi, täytyy oletuksia vastaan taistella korostetulla itsetunnolla (vrt. Kotikatuamme pitkin rähisee toisinaan parvi viritettyjä skoottereita ja Monkey-klooneja kohti läheistä ammattioppilaitosta. Osta papalle mopo, pääset perinnönjaolle Autojen tuonti vapautui 1962. Siinä missä mopo oli työntänyt polkupyörän varattomuuden, virattomuuden tai visiottomuuden symboliksi 1960-luvun koittaessa, puski nyt auto mopon pientareelle tai ojaan – usein kirjaimellisesti, kuten vuosikymmenen lopulla saatiin lukea. Eikös tällainen rimpuilu kuulu mopoharrastukseen. Temppuja on toistettu merkistä riippumatta, milloin minnekin ja välillä Jopoillakin. Kipinä on kuitenkin kirkas ja suurin piirtein oikea-aikainen. Mopoharrastus saattoi syttyä ihan käytännön tilaja rahasyistä, mutta näitä syitä halutaan harvemmin kertoa muille. Moottorin käynnistyttyä se vastaa kaasuun tyypillisen moponmoottorin tavoin, hieman haukotellen. Ilmiö oli puhtaasti heidän omaisuuttaan, eikä sillä ollut mitään yhteyttä mopojen pääasialliseen käyttäjäkuntaan – nuorisoon. Erkkoloiden valuminen mopoharrastajille tapahtui vasta 2000-luvulla perinnönjakojen seurauksena. Aikuisen ukon tai akan ei oikeastaan kuuluisi harrastaa mopoja, koska moottoripyöriä ja autoja on tarjolla. Tässä ehkä on jotain oleellista mopoilun ideasta. Hitaalla, kevyellä ja huteralla ajoneuvolla ajetaan sen ominaisuuksiin ja käyttötarkoitukseen nähden aivan yliampuvia tutkimusmatkoja – mopolla mahottomia
Olemmehan kusiaispesässä istuva kansa. Ajoasento helpottaa vasemman olan yli kurkkimista vaarallisissa risteyksissä. RUNKORAKENNE Teräspellistä hitsattu kotelorunko. Kahden kilometrin ajon jälkeen totean etupään keinuhaarukan olevan paitsi silmämääräisesti, myös haptisesti havaiten vinossa. JOUSITUS Edessä ja takana keinuhaarukka, teräsjouset, kuivat iskunvaimentimet RENKAAT 2,25 x 19”, sisärenkaalliset. JARRUT* Edessä vaijerivälitteinen rumpujarru, käsivivulla. Mobilisti 4/26 ● 19 — tyhjäkäynti tuntuu olevan hukassa, mutta onnistun pitämään moottorin hereillä risteyksien pakollisissa pysähdyksissä. Ehkä puhdas ajonautinto ei kuitenkaan riitä aikuisen mopoilun syyksi. Opinnoistaan palaavat yläkoululaiset jäävät katsomaan hidasta, mutta äänekästä etenemistäni. ● Solifer Export 1966 MOOTTORI Tyyppi: Yksisylinterinen puhallinjäähdytteinen kaksitahtimoottori Solifer M-37. Iskutilavuus: 48 cm³, sylinterimitat 40,0 mm x 38,0 mm, puristussuhde 6,7:1. Vääntömomentti: ei tiedossa VOIMANSIIRTO Märkä monilevykytkin, kaksinopeuksinen käsivalintainen vaihteisto kiertokahvalla. Rullaan pihaan, enkä vielä tiedä, etten tule enää koskaan saamaan tätä mopoa käyntiin. SÄHKÖJÄRJESTELMÄ* 6V, vauhtipyörämagneetto, teho 17W. MITAT Pituus: 1 850 mm Akseliväli: 1 190 mm Leveys: 760 mm Korkeus: 1 010 mm Akseliväli: 2320 mm Paino ajokunnossa: alle 50 kg Huippunopeus: 40 km/h, suurin rakenteellinen nopeus 35 km/h.. Hassuttelu tai heimoutuminen ei ole mikään ihme, koska ajoneuvoharrastuksen piirissä aikuisen päätyminen mopoiluun on lähes aina tietoinen valinta. Joukossa savu tiivistyy, ja sopivan hirtehinen tai ironinen mopokerho antaa hyvän syyn päristelyyn – olenhan itsekin kuulunut jyväskyläläiseen poikkitaiteelliseen Moccamasters-kerhoon. Vanhempieni kotitalon häämöttäessä Thermomat sammuu varoittamatta ajokierroksilta. Toinen vaihtoehto on perisuomalainen väärinmopoilu – tehdä mopolla jotakin sellaista, mitä sillä ei kuuluisi tehdä. Tunnen tarvetta huutaa, että tässä on meneillään journalistinen koeajo. Aikuisen ihmisen mopoilussa melkein väistämättä on oltava jokin juttu. Takana tankovälitteinen rumpujarru, käyttö polkemalla ajopolkimia taaksepäin. Teho: 1,5 hv / 4300 r/min. Järkiperusteet voivat olla taloudellisia, tilallisia tai perhesosiaalisia, mutta syitä joka tapauksessa. Isommallakin pyörällä voisi ajaa, tai sitten siirtyä autoiluun, kuten silloin nuoruudessa. Saimaan kiertoon tai keskisuomalaiseen pakkastalveen mopolla lähteminen on tietoinen valinta; jotakin, jolla perustellaan mopoilua, eikä sankariteko ole sinänsä mikään huono peruste
Löysimme 348:n seudulta, jossa tällaisen lämminverisen omistamisessa on järkeä, eli kaukana kaupungin ruuhkista. teksti: Janne Halmkrona, kuvat: Matti Ouvinen. 20 ● Mobilisti 4/26 Ferrari 348 TB 1990 Metsätilan Metsätilan lämmin lämmin verinen verinen Viime vuosituhannen Ferrari näyttää monella tavalla modernilta autolta, mutta edustaa vielä yllättävän perinteistä tekniikkaa