LEIKKISA LIIKUNTA SUOJELUKOHTEEKSI LASSE KANNAS L iikuntakulttuuri potee leikkisyysvajetta. Ei siis ihme, jos leikkisyyttä ei oteta aina riittävän vakavasti kurttuotsaisten lasten liikuttajien keskuudessa. Siitä on usein leikki kaukana. Se on vakava puutostauti, jonka oireita ovat tosikkomaisuus, liikunnallisen ruumiinkielen tukahduttaminen olympialajien liikestandardeihin, urheilijan ja arkiliikkujan kasvojen harras vakavuus, liikkumisen muuttuminen yhä enemmän suorittamiseksi terveysliikunta mukaan lukien. Opetusministeriö ja opetushallitus ovat koordinoimassa kampanjaa "Iloa liikkeellä". Sven Hirn esittelee tuoreessa kirjassaan "Kaunotar ja hirviöitä" kulttuurihistorian merkillisyyksiä unohtamatta urheilemisen herkullisia ajan anekdootteja. Martti Silvennoinen viittaa esseessään tähän samaan oireyhtymään. 1800-luvulla juoksijat muistuttivat monesti sirkusklovneja kirjavissa asusteissaan. Eivät toki kaikki liikunnallista hulluttelua karsasta, mutta riittävästi heitä ja meitä on. Kaikki liikunta ja urheilu alkaa lasten leikeistä muistuttaa Kalevi 2 LIIKUNTA & TIEDE 1/2004 Heinilä haastattelussaan vakavan painokkaasti mutta hymyssäsuin. Hän puhuu ankarasta kulttuurista, jossa nauru, sattuma ja leikin positiivinen regressio on katoava liikuntakulttuurin luonnonvara. Sopiikin kysyä, olemmeko me aikuiset ryöstämässä lapsiltamme heidän ainutlaatuisen syntymälahjansa leikkisyyden, liikunnallisen hulluttelun, mekastavan kortteliottelun hellyttävän hermostuttavan kaoottisuuden. Olemmeko silloin menettäneet jälleen jotain tärkeää urheilun leikkisyyden voimavaroista. Vuosi 2004 on Euroopan liikuntakasvatuksen teemavuosi. Tätä lupaavat ainakin projektit "Nuorten omat liikuntaprojektit koulussa" ja "Hockey Carneval jääleikkejä kouluille". Tämän päivän huippu-urheilija säväyttää toki viime vuosikymmeniä enemmän asusteillaan, mutta trendiä voisi kutsua pikemminkin seksikkyydeksi kuin hassutteluksi. Lasse Kannas sähköposti: lasse.kannas@sport.jyu.fi. Osahankkeissa leikki ja hulluttelu noteerataan. .. Tutkijat ovat nasakasti kiteyttäneet lapsen ja aikuisen leikkisyyden eroja; lapset hymyilevät 400 kertaa päivässä aikuiset 15 kertaa. Nyt olisi kysyntää leikin tutkijoista, leikkisästi lapsia liikuttavista aikuisista ja myöskin nauravaisista arkiliikunnan nautiskelijoista. Oivaltava huoli kiteytyy myös kysymyksessä, milloin skeittarit ja breikkarit marssivat olympiakisojen avajaisissa. Hyvässä vauhdissa ollaan, kun seurailee pikkunaskalien täsmäohjatun urheiluseuratoiminnan kehityssuuntaa: Nopeammin, paremmin ja yhä nuorempana. Ehkäpä onkin niin, että postmodernin urheilun hassuttelun jäljelle jääneet symbolit ovat napapaidat ja urheilupyhättöjen olutpubit
Lauri Tarasti 35 Pelissä sattuu, salissa pettyy. Aarni Koskela 45 Suomalainen liikkuu mutta lihoo. Projektipää llikkö Toni Piispanen vammautui vuonna 1993 Lahden Urheilutalolla pidetyssä kamppailulajien näytöksessä. Vakuutusturvasta kannattaa ottaa selvää etukäteen Eri liittojen vakuuttamispolitiikka hämmentää harrastajia sekä urheilua harrastavien lasten ja nuorten vanhempia. Jari Kanerva 47 Kaupunkilaisliikuntaa ikäpolvittain. Urheilusta on t ull ut tuote. Emeritusprofessori Kalevi Heinilä ei hellitä. Toni Piispanen 38 Eriarvoisena erityisliikunnassa kuntaprojekti tukee kehittämistä. Kerstin Ekman 36 Sadasosasekunnista kiinni. Tiinu Wuolio 30 Monta urheilua monta arvopohjaa Urheilu ei enää seiso yhdellä arvopohjalla. Tuija Tammelin 26 Leikkivän ihmisen puolesta, urheilun tosikkomaisuutta vastaan. Antti Karisto 49 Järkäleiden vuosi Urheilukirjat 2003 Matti Hintikka 51 Koko urheilu yksissä kansissa 3.2 cm kirjahyllyssä. Kristiina Hotti 53 Lisää liikuntaa! Liikunnan edistämistä terveyden näkökulmasta. Antti Uutela 46 Kun urheilulomalla vielä hiihdettiin. Minna Kontio, Urho Kujala 54 Tenttikirjailijaa tenttimässä: Professori Gould ja kuinka kasvattaa nuorta urheilun avulla. Vieläkö joku muistaa, kun Jouko Tu rkka juoksutti näyttelijäopiskelijat läkähdyksiin ja talutti heidät sen jälkeen punttisalille. Maailman antidopingsäännöstön tavoitteena on säädellä tarkasti dopingvalvontaa. Martti Silvennoinen 11 Ajatus täyttää katsomon. Oppiminen on ymmä rtämistä, myös kehollista ymmärtäm istä. Maarit E. Mutta se sallii myös joustoa. KIHU n toiminnan rahoituksesta valtion liikuntatieteellisistä tutkimusvaroista on liikkunut ja näyttää liikkuvan edelleen vä äriä ja harhaanjohtavia käsityksiä. Urheilun harrastaminen kaksi kertaa viikossa tai useammin, ku uluminen urheiluseuraan ja hyvä liikuntanumero ennustavat aktiivista liikkumista aikuisiässä, samoin kestävyyslajien sekä monipuolisia taitoja vaativien lajien harrastaminen nuorena. Jukka Viitasalo 44 Arvioinnista oli kyse silloin ja nyt. Reetta Voutilainen UIKUNTA & TIEDE 1/2004 3. Vast uita ja korvausvelvollisuuksia selvitettäessä edessä oli karu todellisuus. Erkki Vettenniemi 15 Konstruktivismia tanssiopetukseen ! Tanssinopetus ja oppim inen on merkitysten t ietävää, käsittävää, uskovaa ja tuntevaa rakentamista. Tällaisista tuntemuksista ja kokemuksista syntyy myös 'urheilupuhe', diskurssi, jota voimme seurata päivittäin lehtien sivuilta ja tv-kanavi lta. Eräät urheilun osa-alueet sopivat edelleen urheilun hyvän kertomuksen raameihin toiset ovat siitä jo eriytyneet. Kalervo 1/manen, Hannu Itkonen 33 Tuhat ja yksi sovellusta. Toni Piispanen, Leena Nieminen AJASSA 43 KIHUa ei perustettu liikuntatieteellisin tutkimusvaroin. Jari Kanerva 52 Talviliikuntaa kaikille soveltavan liikunnan käsikirja. TÄSSÄ NUMEROSSA 4 Urheilukerronnalla on monta tasoa. Ylänen, Maria Elena Ylänen 22 Nuorten aikuisten liikunta-aktiivisuus rakentuu lapsuudessa. Voimme katsella nykyisiä urhei lulajeja ja suorituksia kuin tavaroita markettien hyllyillätuttuina ja määrämuotoisina. Itsearviointi työnohjaajan kanssa auttaa oppimaan myös epäonnistumisen kokemuksista . Kaikki inst ituutiot tarvitsevat aika ajoin kriittistä tarkastelua uusiutuakseen ja selviytyäkseen elinvoimaisena. Mariana Siljamäki, Juha Perttula 18 Kännykkädialogiaa ja tanssikasvatusta Ohjaaja toimii heijastavana peilinä ohjattavilleen. Antidopingsäännöstöistä ei tule yhtenäisiä
Teksti: MARTTI SILVENNOINEN Kuva: SUM/Helge Heinonen Urheilukerronnalla on 4 LIIKUNTA & TIEDE 1/2004
Urheilupuhe saadaan säröilemään ja kiinnittymään myös sosiaaliseen maailmaan. LIIKUNTA& TIEDE 1/2004 5. Voimme katsella nykyisiä urheilulajeja ja -suorituksia kuin tavaroina markettien hyllyillä tuttuina ja määrämuotoisina. Henkilökohtaiset kosketukset antavat kirjoittajalle ja lukijalle enemmän kertomatilaa kuin tekemisten tai edesottamusten luettelot. Mediakin tekee samaa, mutta omilla ehdoillaan. Tällaisten tapahtumien ja kokemusten kerronnassa syntyy myös 'urheilupuhe', diskurssi, jota voimme seurata päivittäin lehtien sivuilta ja tvkanavilta. Me paitsi kerromme elämäämme myös elämme kertomuksiamme. Modernista urheilusta on tullut esine ja tuote
Asioita jätetään auki, ajateltaviksi. Se edusti valtavalla pikkutarkkuudellaan urheilun tapahtumahistoriaa, mutta oli silti kaukana esimerkiksi Who's Who julkaisujen kuivaakin kuivemmista sanaja kuvamaailmoista. Sankaritarinoiden lomaan on sommiteltu tekstejä, joita Walter Benjaminin (1973, 257) metodisen katseen tapaan voisi luonnehtia urheilun "pieneksi ja triviaaliksi"; tekstejä, jotka tunkeutuvat kaiken sen "roinan sekaan", mikä kätkeytyy urheilun grandioosin ja pompöösin pinnan alle. män ja lukukokemuksena kiehtova. Uusia jättiläisiä Löytyy nykyisestäkin kirjahyllystäni urheilun suuria dokumentteja, tämän päivän 'pikku jättiläisiä': Encyclopedia of World Sport 1-III. Mainio esimerkki tästä voisi olla kirjassa siteerattu lehtiuutinen siitä, miten tupakka tappoi tupakointikilpailun teini-ikäisen voittajan, Zhun, kolmituntisen tupruttelun jälkeen Kiinassa Henanin maakunnassa (HS 11.5.1993) tai juttu Toimi Silvosesta,joka 1960-luvulla silmäntäyteistäkään nukkumatta valvoi 32 ja puoli vuorokautta. Suuria kertomuksia Suomalaisen urheilutoimittajalegendan, Martti Jukolan, vuonna 1945 julkaistun massiivisen 1346sivuisen kirjan nimi oli Urheilun Pikku Jättiläinen. Ei historioitsija eroa runoilijasta siinä, että toinen kirjoittaa proosaa, toinen runoa: Herodotoksen teokset voitaisiin siirtää runomittaan, eikä uusi muoto tekisi niistä kuitenkaan runoutta. Se oli aikansa tietoisku.(1). (Sironen & Kärkkäinen 1993, 13). laatikko teksteissä, jolloin mieleen juolahtaa päällimmäiseksi ajatus urheilun täydellisestä hyödyttömyydestä. Konfiguraatio urheiluhistorian radikaali käänne Englantiin emigroitunut saksalaissyntyinen ja oikeastaan vasta 1970-luvulla noteerattu sosiologi. Siksi tällaiset omalaatuiset huippusuoritukset eivät päädy urheiluhistorioiden sivuille, vaan lähinnä Guinnessin Ennätysten Kirjaan. Omassa lapsuuden kodissani se oli Raamatun, Kalevalan, Suomen Maailmanmestareiden ja Seitsemän Veljeksen joukossa. Tekstikoosteena kirja oli paitsi tyypillinen urheilukertomus, rivien välistä myös 'opettavainen tarina', lähinnä pojille, hyvästä nuoruudesta ja tavoiteltavasta mieskuvasta. From Ancient Times to the Present (Levinson & Christensen 1996) ja suomalaisurheilijoista kertova Kilpakenttien sankarit 1-IV (Mäkelä 1992-1994). Silti kyse on urheilusta, ainakin sanan suomenkielisen merkityksen mukaan, ja myös sellaisesta temppuilusta, johon vakavamielinen rationalisti ei löydä mitään syytä.(2). T ämä artikkeli alkoi matkansa kotini kirjahyllyiltä, sieltä löytyneistä urheilua käsittelevistä kirjoista. Molemmista löytyy urheilun rahvaanomaista ja vanhaa, jo unohdettua, kuin muistutuksena siitä, mistä nykyurheilussakin on ollut pohjimmiltaan kyse. Suomalaisteoksen kirjoittajien anekdoottimainen ote tihentyy erityisesti ns. Kirja oli selattu hiirenkorville ja sen marginaaleista pistivät silmään pikkupojan lyijykynällä raapustetut kannanotot siitä, kuka oli "paska!", kuka "hyvä!" eli mikä oli todellista urheilua, ketkä todellisia sankareita. Radiosta isän kanssa 1950-luvulla kuunneltujen kisalähetysten myötä tuo kirja merkitsi tietämisen ja mimeettisen kohtauspaikkaa. Kirjan sivuilta napattiin omaan käyttöön ja kavereiden kanssa yhdessä suunniteltuun pihadraamaan talvisten ja kesäisten sankareiden nimet ja ennalta suunnitellut joskin myös monien yllätysten sävyttämät tapahtumat. Tekstissäni kulkee kaksi loimilankaa. Ei, ero on siinä, että toinen kuvaa tapahtunutta, toinen sitä, mikä saattaisi tapahtua. Se on myös paljon enemMillaisen filtterin läpi pitää inhimillinen liike suodattaa, jotta siitä tulisi 'oikeaa' urheilua. Toisen olen yrittänyt kohdistaa urheilun sosiohistorialliseen olemukseen; onko se itsestään selvyyttä vai relatiivista ja täynnä halkeamia. Teen matkaani sillä kokemuksella, joka minulle on vuosien varrella karttunut urheilun tutkimuksen ja urheilusta kertomisen sosiaalisten ja kulttuuristen diskurssien kautta. Niin, ennätysjahdissahan näissäkin tapauksissa oltiin, mutta ilman Kansainvälisen Olympiakomitean siunausta. Suomen eduskunnassakin kyseltiin huolestuneina, mitä maan hallitus aikoo tehdä tällaiselle ennätysyritykselle. Jukolan paksun teoksen lehdille oli tallennettu tärkeät perussanomat: Mitä, Missä, Milloin. Kirja oli siellä! Se ei kadonnut hämärään kuten monet radioselostuksen jälkeiset kuuloja muistikuvat. Pentti Saarikoski 1967, 9). (Aristoteles: Runousoppi, suom. Matka on paljolti henkilökohtainen; ei aihepiiriään laajasti kattava, ei metodisesti tyhjentävä, eikä pedanttisen opettava. Kirja antoi tarkat koordinaatit ja kompassisuunnat 6 LIIKUNTA & TIEDE 112004 urheilun 'suurille kertomuksille'. Sieltä sen saattoi tarkistaa pihalla käydyn riidan kuka se oli, missä ja milloin. Ja ehkäpä se suoriutui tästä tehtävästään paremmin kuin koulussa alituista käsien ja kasvojen pesua tyhjän päälle rakentanut terveysoppi. Luulen, että kirja löytyi 1940ja 1950-luvuilla liki kaikista suomalaiskodeista; kirjahyllyistä, astiakaappien päältä, uuninpankoilta. Kummassakin dokumentissa pyritään läpivalaisemaan urheilua ja sen tapahtumia myös sosiohistoriallisen katseen kautta; ensiksi mainitussa pintapuolisemmin, jälkimmäisessä tiheämmin ja vivahteikkaammin. Toinen lanka kietoutuu edelliseen siten, että se, mitä urheilussa katsomme ei vielä riitä, vaan on kerrottava, mitä siinä näemme, ja jos katsomme toisesta suunnasta tai toisella tavalla, mitä silloin näemme ja miten näkemästämme kerromme. Mitä muuta tämä oli kuin oman aikansa roolipeliä. Kilpakenttien sankarit on faktapohjainen urheilukirja suomalaisten miesten ja naisten menestyksistä maailmalla
Urheilu puheessa on viime kädessä kyse siitä, kestääkö 'kone' niin vertauskuvallisesti kuin konkreettisestikin. Tähän ajattelutapaan kiteytyy liikesuoritusten kaikkialla kiistaton ja yhdenmukainen normitus, mittaaminen ja vertailu. Norbert Elias käytti klassikossaan The Civilizing Process. Urheilujärjestelmästä on eliminoitava leikin arvaamattomuus ja säröilevät ruumiinkulttuuriset erityispiirteet. rahatalous ja keskushallinnon korostuva merkitys) itsehallinnan ja itsehillinnän prosessiin, jossa vahvistuvan yliminän ja itsekontrollin kautta impulsiivinen ja aggressiivinen käyttäytyminen asteittain väheni samalla, kun uudenlaiset häpeänkynnykset alkoivat nousta tietoisen kasvatuksen normeiksi (Elias 1978, 127,141). Ja silti koko nykyaikaisen olympialiikkeen ajan on lajimäärä huikeasti kasvanut. Hän käytti muutoksen terminä "konfiguraatiota" , jonka avulla hän alkoi palauttaa modernia urheilua sen vanhalle maaperälleen. 1939, engl. Siinä missä ihmisen liikkuminen ylimalkaan tai kisaillen, kuten erityisesti leikissä, voisi merkitä paluuta "hänen alkuperäisimpään maailmassa olemiU r hei I u sen suhteeseensa esireflektiiviseen ruumiillisuuteen ja sen muistiin" tekee (Puhakainen 1997) rakentaa modernin urheilun ulkoisesti arvioitu, universaalisti vertailtu ja nykyään myös rahallisesti palkittu ruumiinliikkeestä hallinta inhimilliselle liikkeelle teknis-rationaalisen, jopa kliinisen tarkan mallin. Urheilun paikka ja leikin Eliaksen figuraatio-ajatusta alkoi soveltaa urheiluhistoriaan, oikeammin sen sosiohistorialliseen perustaan, saksalais-tanskalainen Henning Eichberg (1987). Talonpoikaisen urheilun voimakentät, kuten nauru, sattuma ja leikin positiivinen regressio, on siistitty nykyurheilusta, jonka ankarassa kulttuurissa vallitsee pääomatyyppisen kasaamisen ja aina vaan tehokkaammaksi tulemisen logiikka. Tämä suhde muuttuisi minä-se suhteeksi, jos miesten keskinäistä koitosta ryhdyttäisiin "urheilullistamaan" ("sportization"), esimerkiksi ottamaan aikaa. Modernista urheilusta, huolimatta sen hyvinkin vanhoista juurista, on tullut esine, tavara ja tuote. Saattaa hyvinkin arvata kisaamisen periaatteen ja voittajan. Eichbergin (2002) mielestä juuri 'objektiivisuuden' vaatimus on poistanut urheilusta 'epäpuhtauden' ja 'epärationaalisuuden', ja mikä mielenkiintoista, sen dialogisuuden. Modernissa kilpaja huippuurheilussa onkin viime kädessä kyse siitä, millainen 'se'(= tulos) pitää missäkin lajissa tuottaa. Mutta, onko tämä samaa urheilemista kuin vieläkin hyvin talonpoikaiselta vaikuttava riskien miesten nykylaji, "maailman vahvin mies?" On ja ei. Kuitenkaan inuitien keskuudessa voittajasta ei tule julkista, tilastoitua, testattua eikä mitaleilla ja rahalla palkittua. (3). Urheilu tekee liikkeestä fetissin. Aivan kuten tavaroita markettien hyllyillä, voimme tunnistaa ja katsella myös nykyisiä urheilusuorituksia tuttuina ja määrämuotoisina. Olettamalla yhteyden ihmisen sisäisen ("psychogenesis") ja ulkoisen ("sociogenesis") maailman välille Elias pyrki osoittamaan muun muassa käytösja tapaoppaiden avulla ajatusja käyttäytymismuotojen historiallisia muutoksia ja eroja. Millaisen filtterin läpi pitää inhimillinen liike suodattaa, jotta siitä tulisi 'oikeaa' urheilua. ( 4). The History of Manners (Vol I) (saks. Tosin on muuan muassa köyttä vedetty kilpaa jopa olympialajina 1900 -1920-luvuilla, mutta vain hetken. Ne, jotka katselivat Pariisin 2003 yleisurheilun maailmanmestaruuskisojen miesten 100-metrin juoksun alkukarsintoja, seurasivat ehkä hämmentyneinä vilppilähdön perusteella jatkokilpailuista poistetun amerikkalaisen Jon Drummondin yhden fetissin. Onkin pakko kysyä, miksi monet vanhat ja rahvaanomaiset koitokset ovat kadonneet nykypäivän areenoilta, miksi monet uudemmatkaan liikunnan muodot eivät ole tulleet sinne hyväksytyiksi. Figuraatiot, 'olemisen tavat', kuten myös mentaliteetit, viittasivat ihmisten arkisen käyttäytymisen paljolti tiedostamattomaan, mutta yhteiskunnan kehityksen kannalta välttämättömään (mm. Eichberg (2002) kysyy: "Missä on urheilun ja missä on leikin paikka?" Miten monien alkuperäiskansojen "pull and tug" -kisailut poikkeavat nykyurheilun logiikasta. Eichberg kuvaa Martin Buberiin tukeutuen sitä, miten inuitien suupielenvetäjien kesken vallitsee minä-sinä -suhde. Mitä on inuitien, arktisten alueiden eskimoiden, "suupielen veto" ja mitä yksi heidän kummallisimmista vetämisleikeistään, "takapuolen veto?" Viimeksi mainitussa kisailussa kaksi miestä sitovat ohuet puukapulat lyhyehkön narun päihin, valauttavat sitten housunsa kinttuihin ja asettavat kapulat pakaroittensa väliin. Eliaksen teksteissä oli otettu selvä askel paitsi historiallisen sosiologian ja psykohistorian suuntiin (Lasch 1985) myös modernin urheilun genesikseen; siihen, miten talonpoikaiset ruumiillisuuden esilläolot piti siistiä ja yhdenmukaistaa. Siksi paitsi suoritus myös suoritusvälineet ja -paikat pitää standardoida. Molemmissa on vahvasti mukana groteskia ruumiillisuutta sekä kilpailijoiden ja katselijoiden välistä festivaalista yhdessäoloa. Eri ruumiinkulttuurien lukemattomista vanhoista ilmiöistä ei voida kirjoittaa täsmällistä suoritusten, ajan ja paikan historiaa. Entä minne jäi sähly. Urheilu tekee liikkeestä fetissin Eichbergin mukaan (2002) modernin urheilun konfiguraatioon löytyy monia selityksiä, joista keskeisin on se, että urheilun kansallinen ja kansainvälinen liike kokee urheilun ja myös itsensä "evoluutiona"; koko ajan eteenpäin rientävänä, kehittyvänä. Tällaisten tapahtumien ja kokemusten kerronnasta syntyy myös 'urheilupuhe', omalaatuinen ja vakiintunut diskurssi, jota voimme seurata päivittäin lehtien sivuilta ja tv-kanavilta. Milloin skeittaritja breikkarit marssivat olympiakisojen avajaisissa. 1978) termiä "figuraatio", kuvaamaan eurooppalaisen ihmisen hitaita, mutta vääjäämättömiä muutoksia kohti yhä suurempaa viettija tunnekontrollia (Elias 1978). LIIKUNTA & TIEDE 1/2004 7
Kerran se hyppäs ilman uimahousuja, ja lainas meidän narulta pyyhkeen sinne autolle päästäkseen. Myös miestutkijat tulivat mukaan ja alkoivat kirjoittaa itsestään, omista lapsuuden, urheilemisen ja mieheyden kokemuksistaan. Omasta mielestään epäoikeudenmukaisen hylkäämispäätöksen kokenut juoksija makaili diskauksen jälkeen radalla pitkään eikä suostunut poistumaan järjestysmiesten lukuisista kehotuksista huolimatta. Mäkimies lättähattuna! Eikö siinä jokin särähdä. Suomalaisessa liikuntatieteessä alkanutta 1980luvun käännettä voisi kutsua "poeettiseksi urheilusosiologiaksi." Richard H. Se leikkaa historiaa kokemukseen" (Denzin 1989, 83). Voi olla, että mukana oli myös mediadramatiikkaa ja ylinäyttelemistä. .. "1960-luvun positivismikiistassa Theodor W. Se oli itsensä kiusaukseen saattamista ja pyhyyden uhmaamista. Henning Eichberg (1994) kirjoitti, että muistelutyöstä alkanut urheilun ja ruumiillisuuden tutkimussuuntaus ei pitänyt kovinkaan tärkeinä tieteen ja tutkimuksen perinteisiä raja-aitoja. Sehän kävi hyppäämässä parikin kertaa viikossa. Niinpä. Tiheä kuvaus houkuttelee emotionaalisuutta ja minä-tunteita. (6). Kertoja voi yrittää etsiä yhteyksiä yleisen, yksityisen ja erityisen maastoista ja niiden välisiltä rajaviivoilta. Yleisö kuitenkin tuntui antavan myötätuntoa radalla makaavalle ja viimein estejuoksun vesihautaan pulahtaneelle juoksijalle, vaikka suomalainen tv-selostaja ehti vaatia jo poliisejakin paikalle. Se oli juhannusaatto ja minulla oli lastenlapsia kylässä, niin yks alle kouluikäinen poika rupes siinä itkemään, että älä rakas Matti hyppää. (5). Auto seiso siellä uudella sillalla. miehen showta. Naistutkimuksesta alkaneena (Haug 1990) ja tavanomaisen pintapuheen jättäessään se on kohdistunut muistettujen tapahtumien historiaan ja niiden pinnan alle; kertomaan mitä omalle ruumiille ja minuudelle on elämän eri vaiheissa tapahtunut. Voi olla, että Drummond oli vain syvästi pettynyt ja vihainen, eikä muuta. Muistelutyön tyyppiset tarinat eivät välttämättä ole pitkiä, kuten esimerkiksi perinteiset Urheilemisen(oma)elämäkerrat, mutta saattavat olla sitäkin tiheämpiä. Se tuli autolla meijän pihaan ja sano, että menee maantiesillalta hyppäämään. Matti kapusi sillankaarelle ja loiskautti veteen. Hyppäs sinne meille päin, ui laituriin, ja lapset oli iki-iloisia. Adornon esittämä empirismin kritiikki kohdistui muun muassa siihen, ettei empiristinen sosiaalitutkimus ole kyllin empiiristä. Mikroskoopin läpi paikalliseen ja yksityiseen Yksi urheilun mikrohistoriallisista lähestymistavoista on ollut "muistelutyö" ("Erinnerungsarbeit", "memory work"). Humaukset, joita koimme hyppyreistämme, merkitsivät irtiottoa aivan kuten aikuisten katseilta kätketyt rahaja korttipelit pitkäperjantaina. "Mikrohistoriallinen tiheä kuvaus on enemmän kuin sitä, mitä joku on tekemässä (. 8 LIIKUNTA & TIEDE 1/2004 kontekstualisoidaan, mutta normaalissa empirismissä se tyystin hävitetään. 'Proletaariset' mäkisankarimme tuplasivat nuo tuntemukset. "Tässä tapauksessa rajalinjat sosiologian, historian, etnologian, maantieteen ja kulttuuritutkimuksen välillä ovat tulleet vähemmän ja vähemmän merkityksellisiksi" .. Liikuntatutkimuksessa ajan tuulia ensimmäisinä haistelleet naistutkijat vaistosivat, ettei urheilemisenkaan historia voi olla pelkästään jonkun toisen tulkitsemaa ja kirjoittamaa, vaan myös itse koettua ja itse kirjoitettua. (7). Mikrohistoriallisen kerronnan ja tekstin lähtökohta voi löytyä valokuvasta, päiväkirjasta, toisen kertomasta, mistä hyvänsä hyvin muistetusta. Halutessaan hän voi tarkentaa katsettaan löytääkseen tihentymiä, joissa muistetut kokemukset siivilöityvät vaikkapa etnisyyden, nationalismin, maskuliinisuuden, feminiinisyyden sekä erilaisten nuorisokulttuuristen tyylittelyjen ja riittien kautta. Brown (1978, 1-2) oli 1970-luvulla perännyt sosiologiaan uudenlaista herkkyyttä; "sosiologisen tiedon esteettistä näkökulmaa, jossa sosiologinen ymmärrys viriää sellaisten tulkinnallisten prosessien kautta, jotka kohdistuvat merkityksiin, joita kirjoittajat antavat omille tilanteilleen". Miten hyppäämisen eleganssi ja kaduilla töytäily saattoivat yhdistyä samassa persoonassa. Kerrontaa voi kuljettaa tapahtumahistoriallisten faktojen ja omaelämäkerrallisuuden kautta. Meidän mielestämme siinä ei ollut mitään kummallista. Siinä missä analyyttiset metodit peräävät objektiivista tietoa ja totuutta 'siitä', rakentavat kokemukselliset ja fenomenologiset menetelmät minän subjektiivisuutta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että muistelutyössä tutkiva subjekti kaan historia ei voi olla pelkästään jonkun toisen tulkitsemaa ja kirjoittamaa, vaan myös itse koettua ja kirjoitettua. Mutta oliko samalla kyse siitä ainoasta 'oikeasta' kertomuksesta, jota media pyrkii katsojilleen ja lukijoilleen kertomaan, kertomuksesta, jossa kurinalainen ja loppuun saakka trimmattu ruumis ei saa ilmaista kapinoivia ja vastahankaisia ('alhaisia') puoliaan eikä siten toimia ennalta laadittua käsikirjoitusta vastaan. Mää sanoin, että et mene. Sironen (1994) kirjoittaa, että "Adorno kuvasi näkökantaansa 'kokemuksen kapinaksi empirismiä vastaan' ja tarjosi esikuvaksi Sigmund Freudia, joka oli löytänyt psyyken mekanismit tutkimalla unia, vitsejä ja virhesuorituksia, kaikkea sitä, jota hän kutsui 'havaintomaailman jätetuotteeksi.'" Jos urheilukerrontakin lähtee mikrohistoriallisen muistelutyön sattumuksista, anekdoottimaisista kuvauksista ja 'mahdollisista tarinoista', saavat entiset ja tulevat matti nykäset ihan toisenlaista syvyyttä ja merkitystä kuin heistä liki päivittäin kertovat iltalehtien lööpit. Hän voi päätyä yksityisestä yleiseen ja päinvastoin. "Mitäs siitä tulisi, jos kaikki alkaisivat tehdä samalla tavoin", tuskaili tv-toimittajakin. ) Se esittää yksityiskohdan, kontekstin ja tunteen, ja ne sosiaalisen vuorovaikutuksen verkostot, jotka liittävät henkilön toiseen henkilöön. Meidän laituriin oli hyvä uida. Se abstrahoi ja kaventaa todellisuuden moninaisuutta eli juuri sitä kokemuksellisuutta, jonka nimissä se haluaa esiintyä" (Sironen 1994)
IEdited to English by Hannah Arendt). Walter Benjamin (1989, 122) pitää yhtenä kerronnan tehokeinona välähdyksenomaisuutta, jota hän nimittää "menneisyyden nyt-hetkiksi". Gummerus: Jyväskylä. 1992). Sen sijaan syvästi omakohtainen, koskettava ja ruumiillistunut kerronta voi löytää monenlaisia sävyjä ja loimilankoja, kohdentua erilaisiin paikkoihin ja atmosfääreihin. Samoin kuin kulttuurisissa teksteissä on erilaisia kerrostumia, niitä on myös urheilijoiden ja urheilusta kirjoittavien kokemuksissa. kertomuksellinen keskiö on kertojan yksilöllisessä elämässä, erityisesti hänen persoonallisuutensa kertomuksessa." Omaelämäkerrallisessa urheilukerronnassa on ollut paljolti kyse 'hyvin muistetusta', olipa sitten kertomuksen aiheena "Eka kilpailu", "Labyrintti", "Häviämisen häpeä" tai "Rytmiruumis" (Sironen ym. Tämän vuoksi dekonstruktiot ja henkilökohtaiset kosketukset antavat kirjoittajalle ja lukijalle enemmän kerronnallista tilaa kuin tekemisten tai edesottamusten luettelot. .. London: Fontana / Collins. Luotan mieluummin siihen, että aikeeni ja toiveeni näkyvät paljaalle silmälle, jos vain vanhemmat huomaavat katsoa. Suomalaisessa sosiologispohjaisesM i k r O _ sa urheilukerronnassa suuntauduttiin vahvasti henkilökohtaiseen (auh i s t Ori a 11 i se n tobiografiaan) ja sen kulttuuriseen suhteutumiseen (autoetnografiaan). Voisikohan sanoa, että monien tutkijoiden keskuudessa virisi vähän kuin vaivihkaa ajatus siitä, mitä Philippe Lejeune (1989, ix, viii) kutsuu omaelämäkerran "lajisopimukseksi" ("le pacte autobiographique"). "Haluaisitko lähteä niihin hiihtokilpailuihin". LIIKUNTA & TIEDE 1/2004 9. "Esimerkiksi historian tutkimuksessa on konventionaalisia kirjoittamisen muotoja perusteltu mm. Sironen ltoim.) Kansan Sivistystyön Liitto ja Tutkijaliitto. Se oli 1950-luvun suomalaisen urheilullisen maskuliinisuuden ja poikakulttuurien kokemistapaa ja uudelleen löydettynä alku tälle kertomismatkalle. (suom. Teoksessa M . Sieltä todellista Mattia on turha etsiä" (Koski 1992). Koski, K. ) Olemme tieteellisiä, koska meiltä puuttuu herkkyyttä (. Matti Nykänen voi jäädä sensaatiohakuisen mediajulkisuuden luomaan "tyhjään tilaan, itsenäiseen sfääriin, joka peittää tehokkaasti omat olemassaolon ehtonsa. (Tiihonen 1992) Urheilun tarinankertoja voi olla pinnallista itserippiään suoltava 'puhuva pää', jollaisia varsinkin media nykyään paitsi ruokkii myös tuottaa. MARTTI SILVENNOINEN, LitT, Professori Liikuntakasvatuksen laitos Jyväskylän yliopisto puh: (014) 260 2105, sähköposti: martti.silvennoinen@sport.jyu.fi KIRJALLISUUS Barthes, R.I1993) Tekstin hurma. 11989): Messiaanisen sirpaleita. Raija Sironen). llluminations. sillä, että ne ovat 'demokraattisempia' kuin kirjallisemmat muodot ja siten helpommin opetettavissa kaikille. Jotkut muistikuvat saattoivat tulla kertojalle niin eläviksi, että voitiin puhua sellaisista kuvista ja paikkakuvien sarjoista, joissa aika luovuttaa tilaa paikoille. "Jos vakiinnutettu havaintometodi on 'studium', niin sen vastapainona on 'punctum' todellisuuden pistos, äkillinen paljastuminen, jossa sanatkin pettävät (. "Paikoista tulee ensisijaisia, ja aika jää toissijaiseksi" (Karjalainen 1997). Marjatta Saarnivaara siteeraa Della Pollockia (Saarnivaara 2002), joka toteaa, että myös tutkimuskirjoittamisessa on alettu kiinnittää huomiota kirjalliseen esittämiseen, mikä on herättänyt myös vastustusta. "Kyse on kontrahdista tekijän ja lukijan välillä, jossa kirjoittaja ei niinkään pyri historialliseen eksaktiuteen, vaan ponnistelee vilpittömästi ymmärtämään omaa elämäänsä. Tällaiselle muistamiselle ja kerronnalle olivat tyypillisiä nimenomaisesti lapsuuden ja nuoruuden leimaavat ja välähdyksenomaiset urheilukokemukset, kuten vaikkapa tiivis, vain kolmisivuinen "Eka kilpailu" Istun hiljaisena tuvan nurkassa. Rahkonen & E. ) Tieteeksi sanottu on ollut mahdollista vain kun liikkuva katse jäykistyy tuijotukseksi, perspektiiviksi. Tampere : Vastapaino. .. Kertova minä tyhjenee sosiaalisesta. Benjamin, W. IGesam melte Schriften 1972, 1977, 1978, FamM, Suhrkamp, suom. Benjamin, W. 11973). Silloin pitäisi hyväksyä se , että autobiografia on historiallisessa mielessä monisärmäinen ja muuttuva kategoria , jonka kerronnan lähtökohta voi löytyä valokuvasta, päiväkirjasta, mistä hyvänsä 'hyvin muistetusta'. Jos rutiininomaiset kokemukset, kuten 'urheilupuhe', saadaan säröilemään ja kiinnittymään myös sosiaaliseen maailmaan, ne asettuvat samalla ihmisten väliseen kommunikaatioon. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Aina tämä keino ei ole tärpännyt, mutta nyt isä ymmärtää yskän. Niinpä kertomuksen fragmentaarisuus voi hyvinkin olla yhdenlaista vastarintaa liian nopeasti kulkevaa lineaarista aikaa kohtaan ja samalla ehkä myös paluuta 'lapsen ääneen' kauan sitten elettyyn ja koettuun. En uskalla lausua ajatusta ääneen. Raija Sironen). "Silloin katoaa kuilu menneisyyden ja nykyisyyden välillä." Urheiluteksteissä välähdyksenomainen tekemisen, kokemisen ja paikan ykseys luo erityisen luontevasti geertziläisiä "tiheitä kuvauksia" (Geertz 1993, 9), joilla voidaan myös rikkoa ajan ja tapahtumien kronologista kulkua, arkipäiväistynyttä jatkumoa. Pollockin mielestä ajatus on vähintäänkin outo, koska tällöin tiede määritellään pienimmän yhteisen nimittäjän avulla. " (Barthes 1993, 81). " Minua itseäni viehättää se, mitä Roland Barthes kirjoittaa kahdesta tavastamme tehdä havaintoja itsestämme ja ympäristöstämme. Mieltä kaivertaa kysymys: saisinko, voisinko minäkin. Epilogi Suhde lapsuuteni 'urheiluraamattuun', Jukolan kirjaan, oli henkilökohtaisesti luettua ja koettua, mutta myös kollektiivisesti jaettua
Sironen, E. Sulkava: Tammi. (1994) Minne urheilun rakennehistoria meidät vie. Tiihonen & Soile Veijola (toim.) Urheilukirja. N. Vol.I. Brown, R. Roiko-Jokela & E. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran vuosikirja 2001-2002. Jyväskylä: Atena, 202-21 0. Tiihonen & S. Cambridge: Cambridge University Press. London: Fontana Press. Nevala (toim.) Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran vuosikirja 1994. Mäkelä (vastaava toim.) Kilpakenttien sankarit 1. Jyväskylä: Atena, 267-189. Sironen (toim.l Kynäniekkoja, kivinyrkkejä, mäki-matteja. (1986) Actual minds, possible worlds. Kuvia yhteensä 1200." 2. (20031 Mäki-Matit juhlasta arkeen. Kuultu myös "Tämän kylän tarinoissa" (Radio Keski-Suomi 1.12.2002) 7. Tani (toim.) Tila, paikka ja maisema. H. VIITTEET 1. (1978) The Civilizing Process. Soile Veijola (1992) on kuvannut omien kokemustensa kautta urheiluun rakentuneita sukupuolittuneita olemisen tapoja miten naisen 'pitää olla' esimerkiksi miesten ja naisten yhteisessä mailapelissä sählyssä, joka oli Suomessa opiskelijoiden suuressa suosiossa erityisesti 1980-luvun alkuvuosina. Tiihonen & Soile Veijola (toim.) Urheilukirja. (1978) A poetic for sociology: Toward a logic of discovery for the human sciences. Tätä peliä ei enää pelatakaan sekajoukkueissa, vaan miehet ja naiset omissaan. Sulkava: Tammi, 10-13. Tampere: Vastapaino, 37-39. Cambridge, MA: Harvard University Press. Tampere: Vastapaino. Tiukasti otettuna ja alun perin "muistelutyö" tarkoitti naistutkimuksessa suhteellisen pitkäaikaista yhdessäoloa ja syvällistä vuorovaikutusta keskusteluihin osallistuneiden välillä. (1992) Sekapelin metaforat. From Ancient Times to the Present. T. & Christensen, K, (1996) (Edsl Encyclopedia of World Sport 1-111. Sironen, E,, Tiihonen, A. (1992) Eka kilpailu. & Veijola, S, (19921 (toim.) Urheilukirja. Tampere: Vastapaino, 227-241. (2002) Universaalia leikkiä vai modernia urheilua. Nämä kaksi viimeistä ilmausta sopivat niin lasten leikinomaiseen telmintään kuin aikuisemman väen vaaran ja hieman väkivallankin merkeissä osoitettuun uhmakkuuteen, pelottomuuteen ja jalouteen (Sironen 1992, 10). Levinson, D. Veijola (toim.) Urheilukirja. Teoksessa E. Teoksessa E. Esa Sironen). Sulkava: Tammi, 10-13. Pedagogisia haasteita yliopisto-opetukselle. Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran vuosikirja 2003. (1993) Sankarit ja konnat. Hamburg: Argument. Schmidt, L-H. (1989) lnterpretive interactionism. Vammala: Vammalan kirjapaino. Sironen, A. K. Geertz, C,(1993) The interpretation of cultures. Saarnivaara, M. Karjalainen, P. Slagelse: Bavnebanke. Joensuu: Joensuun yliopiston monistuskeskus, 171-181. Selected Essays. Setälä, mutta Aleksis Kiven teilaaja, August Ahlqvist, vetäisi oikeasta narusta; 'urheus' ja 'urheilu'. 'Kiistaa' puolestaan tarjosi kielimies E. 5. Lejeune, P. Eichberg, H, (1994) lntroduction. Koskela & S. K. International Review for the Sociology of Sport, (29), 1, 1-4. Puhakainen, J. (1997) Aika, paikka ja muistin maantiede. Haarni, M. Koski, M, (1992) Matti on Matti. 52. Teoksessa A. Theory and History of Literature, Voi. Lestinen & M. Mäkelä, P. (1985) Historical Sociology and the Myth of Maturity. Teoksessa E. Teoksessa H. Minneapolis: University of Minnesota Press. (1992) Urheilukansaa. (1990): Erinnerungsarbeit (Memory work). 6. Elias, N. (1992-1994) (vastaava toim .) Kilpakenttien sankarit 1-4. Eichberg, H, (1987) Liikuntaa harjoittavat ruumiit. Kiistakapulana vetämisleikit (suom. Teoksessa P. Saarnivaara (toim.) Kohtaamisia ja ylityksiä. Oman kotikaupunkini Kuopion mäkihyppykisoissa saattoi kymmentuhatpäinen yleisö puhjeta vielä 1950-luvullakin hörönauruun kun irtolaiskoira kävi kusaisemassa hyppyrimäen alastulomonttuun tai kun mäkimies pyllähti persuuksilleen hyppynsä jälkeen. Suomessa urheilusta ei tullut 'sporttia', joka viittasi liian ilmeisesti brittiläisten herrasmiesten ulkoilmapuuhailuihin; huvimetsästykseen, purjehdukseen, seutuun ... Sironen, E. Newbury Park: Sage. Tampere: Vastapaino, 153-168. (1982) Kroppen i focus et essay om sport. Silvennoinen, M. Tampere: Vastapaino.145-152.. Sironen, A. Teoksessa T. Ohjekirja nuorille urheilijoille, tietokirja kaikille urheilun harrastajille." Aivan pienillä kirjasimilla kuin kirjoittajan vaatimattomuutta tavoitellen oli etulehdelle präntätty kolmaskin teksti: "Maailman kaikki urheilut esitetty sen 22:ssa luvussa. Jyväskylän yliopisto: Koulutuksen tutkimuslaitos, 115-174. Eichberg, H. (1997) Kesytetyt kehot. Silvennoinen, Martti (1992) Puijon mäkimiehet. Vierasta ja sievistelevää. Teoksessa P. Sironen, A. (2002) Tekstin synty ja metodologinen avaus Lähtökohtana eletty kokemus. Jukolan kirjan (Porvoo: WSOY, 1945) täydellinen nimi oli "Urheilun pikku jättiläinen. Veijola (toim.) Urheilukirja. Karvinen, H. Teoksessa E. Sironen, A. Suomenkieleen oli ehdotettu 'ripeyttä', 'kisaa', 'karkeloa', 'taitoutta', jopa 'virkeilyä'. Bruner, J. Haug, F. Kohti ruumiin ja urheilun uutta sosiaalitiedettä. Special issue: narrative Sociology. Mäkelä (vastaava toim.) Kilpakenttien sankarit 3. Tampere: Vastapaino, 209-237. Kun sähly tempaistiin "urheilukoneen" läpi ("sports machine") (Schmidt 1982, 11 ), siitä tuli salibandy. Ei mitään nynnysekapeliä enää, vaan miesten sarjat ja naisten sarjat! 4. Oxford: Basil Blackwell. Teoksessa L. Tiihonen & S. Lasch, C. Veijola, S. Denzin, N. Teoksessa H. Sironen (toim.) Lajien synty. Tampere: Vastapaino. Santa Barbara, Cal.; ABC-Clio. Elina Hämäläisen muistelu Äijälänjoen varrelta Jyväskylästä (Silvennoinen 2003, 209). Sironen, E, & Kärkkäinen, P. 3. 10 LIIKUNTA & TIEDE 1/2004 Tiihonen, A. The History of Manners. (1989) On Autobiography (From a collection of original texts translated by Katherine Leary). Roiko-Jokela & E. Norbert Elias's "Very Simple Formula." Theory & Society, 14,5, 705-718
Mukaan tarttui sykemittari, harjoituspäiväkirja, veteraanisarjoista palkintojakin. Sen aiheuttamat henkilövahingot ovat korkeinLIIKUNTA & TIEDE 1/2004 11. Näiden teosten rinnalla Veijo Meren ( 197 4) sinänsä ansiokas urheiluessee takavuosilta jäi irralliseksi eleeksi. Ehrnrooth kertoo aloittaneensa juoksemisen 40 ikävuoden kynnyksellä. Turkalla on siinä kuviossa merkittävä sivurooli: hän edustaa kulttuuripiirien epäilevän urheilusuhteen murrosta 1980-luvulla. Oman artikkelini tarkoituksiin olen poiminut siitä tekstejä, joissa Tossavainen puhuu omalla äänellään, ja kriteerinä olen voinut käyttää vain subjektiivisia perusteita. Mäkelän tekstin jälkeen on ilmestynyt pari muutakin esseeteosta, jotka kertovat urheilun ikään kuin legitiimiksi tulleesta asemasta kulttuurikeskustelussa. Kulttuurieliitin oli nyt luvallista osoittaa kiinnostusta urheilua kohtaan, Mäkelä toteaa. Siihen mennessä kilpaurheilun kansalliset kytkennät, jotka sotien jälkeen hillitsivät älymystön osallistumista katsomon huutoon, olivat merkittävästi ohentuneet. Jari Ehrnrooth ihmettelee hetken "kuntourheilun" käsitettä, kunnes luokittelee kaiken kilpailulle alistetun liikunnan urheiluksi amatöörit, ammattilaiset, nuoret ja vanhat pääsevät näin saman nimikkeen alle. Silti hän katsoo kilpailun olevan pohjimmiltaan leikkiä, ainakin omalla kohdallaan: "Ihmisen pojat kisailevat aikansa kuluksi. Kun Haanpään kylätappelijat puukkoineen ruumiillistavat perinteistä kansanurheilua, jonka jäljiltä häviäjät lasketaan hautaan, kylän kentälle ilmestynet merkillisten esineiden viskojat tuovat mukanaan modernin urheilun. Kaupallisuuteen Mäkelä taas suhtautuu "sydän intoa hehkuen", sillä urheiluvälineteollisuus asettuu hänellä vastakkain aseteollisuuden kanssa. Kun Mäkelä ja Ehrnrooth edustavat perinteistä esseistiikkaa (merkittäviä tyylieroja unohtamatta), Tossavaisen kirja on lajityypillisesti ongelmallinen: samojen kansien välistä löytyy novelleja, esseitä, matkajuttuja, polemiikkia, pienoisnäytelmäkin. Kotimaisessa kirjallisuudessa voidaan jo Pentti Haanpäältä (1976) lukea esiin sivilisoitumisprosessin tapaista tulkintaa. Heille kaikille urheilu on tai ainakin sen tulisi olla itsetutkiskelua, rajojen tunnustelua, "toistuvia siirtymiä fyysisen eksistenssin ääritilaan". Tuosta käänteestä on kulunut kaksi vuosikymmentä. Ne ovat Jari Ehrnroothin (2002) Kaksi syntymää ja yksi kuolemajaJouni Tossavaisen (2002) Kylmä maraton. Se keventää olemusta." Matti Mäkelän näkökulmasta henkilökohtaisilla kokemuksilla on korkeintaan toissijaista merkitystä urheilun ymmärtämisen kannalta. inakin Matti Mäkelä (2000) muistaa. Varttuneessa iässä hän ryhtyi sitten katselemaan olympialiikettä evoluutiohistoriallisesta perspektiivistä, jolloin se näyttäytyi "nuoren ihmislajin" ensimmäisenä vakavana yrityksenä symbolisoida sota. Pelkkä juoksentelu ei kuitenkaan riittänyt. Mäkelä havainnollistaa teesiään: "Kun siis kaksi keihäänheittäjää heittää keihästä, ja mittaamme heittojen pituuden, oikeastaan mittaamme, kuinka syvälle keihäät olisivat uponneet heidän rintaansa, jos heittäjät olisivat seisoneet vastakkain." Tältä perustalta ponnistaen seuraukset urheilun uhkakuvista käytävään keskusteluun ovat dramaattiset. Hän otti haasteekseen maratonin, selvitti sen, halusi lisää, ja jäi lajiin kiinni. Käsitys urheilusta jalostettuna sotana ei suinkaan ole originelli. "Urheilu ja kilpailu johtavat rauhaan, korvaavat sodan." Dopingin ympärillä käytävää kiihkoilua hän vertaa aseriisuntaneuvotteluihin, ja vaikka kyse olisi todellisesta ongelmasta, vaihtoehtona tulisi muistaa sodan aiheuttama hävitys. Hänen esseensä Olympian sota ja rauha ottaa haltuun urheilun menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Sodan ja rauhan radat Modernin urheilun olemuksen suhteen kirjailijoiden näkemykset jakautuvat perustavaa laatua olevalla tavalla. Teksti: ERKKI VETTENNIEMI Ajatus täyttää katsomon kolme kirjailijaa pohtii urheilua Vieläkö joku muistaa, kun Jouko Turkka juoksutti näyttelijäopiskelijat läkähdyksiin ja talutti heidät sen jälkeen punttisalille. Nationalismi, kaupallisuus ja doping mainitaan toistuvasti urheilun varjopuoliksi, mutta Mäkelän käsittelyssä ne pyyhkäistään syrjään. Kilpaurheilua hän myöntää kiihkeästi seuraavansa, ja poikaiässä hän osasi ulkoa "maailmanennätykset ja olympialaisten mitalisijat" Armin Haryn vuosista lähtien
Toisessa yhteydessä Mäkelä (2001) on lanseerannut sangen ekologisen ja samalla eksklusiivisen urheilumuodon, hankipyöräilyn. Nyrkkeilyn. Tossavainen jättää historiallis-teoreettiset linjan12 LIIKUNTA & TIEDE 1/2004 vedot sikseen. Kun esseisti rakentaa kuvitteellisia todellisuuksia ja loihtii niiden tueksi argumentteja, urheiluliikkeen luja ydin ei välttämättä liikahda sijoiltaan. Asetelmaa voidaan toki edelleen jalostaa. "Herrasmiesten taide" joutuu siinä käsittelyssä hyvin ironiseen valaistukseen. Mutta kaikkien niiden mielestä, jotka eivät katso elävänsä parhaassa mahdollisessa maailmassa, on vain myönteistä, että vaihtoehtoja voidaan edes kuvitella taan pintaruhjeita. Ohimennen hän viittaa Tahko Pihkalan mietteisiin urheilusta taistelukoulutuksen pohjana (tämän tradition Mäkelä tyystin unohtaa), kunnes siirtyy "länsimaisen sivistyksen rajamaille", nyrkkeilyn Tammer-turnauksen katsomoon. Nuijimisen ja mekastuksen raportoinnin lomassa Tossavainen muistelee Martti Jukolan yleviä ajatuksia nyrkkeilystä. Mäkelä uskoo "urheilun suureen tulevaisuuteen" kansallisten intohimojen kuihtuessakin, ja hän ehdottaa olympiakelpoisuuden myöntämistä suuryrityksille sekä lajivalikoiman laajentamista entisestään
Ennen syyskuun 11. "Että jaksaisin kirjoittaa lisää käyn lenkillä", hän esittää, mutta tätä ei pidä ymmärtää lattean utilitaristisella tavalla. Kirjoittaminen ei palaudu kynän siirtelyyn paperilla eikä juoksu tyhjene jalkojen liikutteluun maantiellä. "Se jäykistää lihaksia." Kylmän maratonin sivuilta löytyy nyt Mika Myllylän muistelmia käsittelevä artikkeli, jossa Tossavainen tunteikkaasti paheksuu, kuinka "valhe kantaa edelleen". Ehrnrooth myöntääkin olevansa "pateettisen romantiikan" asialla, sillä huippu-urheilijat ovat ammattilaisia ja urheiluviihde elää markkinoiden ehdoilla. Hän tahtoisi Myllylän ja kaikkien huippu-urheilijoiden sisäistävan oman filosofiansa, mutta koska niin hyvin ei ole vielä käynyt, heidät tuomitaan "moraalisesti avuttomina" yksilöinä. Samalla hän ojentaa niitä nostalgisia sieluja, jotka haikailevat takavuosien väitetysti pyyteetöntä kisailua. arvostelijat "kuurnitsevat hyttysiä", Tossavainen kirjoittaa, sillä heti kun "nyrkkisivistys" on päässyt jalostamaan "kansan syvien rivien" luonnetta, ihmiset kyllä herkeävät puukottamasta toisiaan kadulla. Ehrnrooth on huomattavan elegantti kirjoittaja ja hänen tekstinsä on monitasoista olematta tarpeettoman koukeroista, mutta dopingiin tarttuessaan hän antaa kliseiden kolhia toisiaan. Tossavainen hahmottelee kuntoilijan muotokuvaa, tai pikemminkin karikatyyriä, nähtävästi J. Hän kertoo pyrinnöistään nuorena juoksijana, ankarista harjoitusohjelmista ja vierailevan valmentajagurun luennosta. Yksi heistä oli Jouni Tossavainen. Teini-ikäiset juoksijat saivat kuulla, että suklaata ja lakritsaa tulee välttää niiden sisältämän kuparin vuoksi. Mutta mitä vastaa liikunnanopettaja sille nuorelle, joka ei ymmärrä mihin hän tarvitsee koko sataa metriä juostuna miksi hän ei voisi kävellä, tai ajaa samaa tolpan väliä mopolla. Ehkä koulupojan on vain ajettava tankki ensin tyhjäksi. Ehrnrooth muistuttaa esimerkiksi maratonin olevan terveyden kannalta mieluummin elimistöä kuluttava kuin kehittävä suoritus. Välittömiä uhreja oli vain yksi suomalainen pitkänmatkanjuoksija, mutta Martti Vainion positiivinen virtsanäyte pirstoi monen nuoren uskon olympian sankareihin. Joka tapauksessa "mustahuppuinen lenkkikaveri" on niin arvaamaton, että sen pelossa ei kilometrejä kannata ryhtyä keräämään, Ehrnrooth toteaa. Hän sanoo itse hakeneensa etäisyyttä urheiluun ja yksin tein kuntoliikuntaankin. Omalta kohdaltaan hän kyllä tietää vastauksen, keski-ikäisen ja rapistuneen kehon asettamat vaatimukset. Vammoilta ja vaivoilta ei hänkään ole säästynyt. Siksi juuri kaupallisuus LIIKUNTA & TIEDE 112004 13. Kilpailussa tulisi lähteä "samalta viivalta"; biokemiallinen valmennus horjuttaa "urheilun luonnetta"; urheilijan tulee tyytyä "kaikkensa antamiseen". päivää Suomessa muisteltiin ainakin urheilupiireissä elokuun yhdennettätoista. Silti en usko Tossavaisen inspiraation lopulta poikkeavan jälkimmäisen mainitsemasta "eksistentiaalisesta tiedosta", se vain ei tarvitse sekundaattoria tuekseen. "Onko urheilu, jos siltä riistetään terveysideologia, vain lihasten ja nivelten 'kuluttamista'?" Mäkelä jättää kysymyksen avoimeksi, mutta palaa kuninkaiden arvolle sopiviin mietteisiin tekstinsä lopussa. Kilpailun huono maine ei johdu siitä, että ihmiset vieroksuisivat kilpailemista sinänsä. "En siis juokse pakoon kuolemaa, vaan painiskelen sen kanssa joka askeleella." Toisaalla ovat sitten terveysvalistajat, jotka mainostavat liikuntaa pitkän iän lähteenä. "Kilpakuntoilija ei anna periksi, hän ottaa sen rohkaisuryypyn tai piikin, kellolla hän rikkoo rajojaan ja ennätyksiä", Tossavainen kuvailee. P. Karpaaseista suurinta ei malta jättää rauhaan edes Jari Ehrnrooth. Elokuun 11. Tossavaisen juoksut lukeutuvat intiimiin sfääriin: hän sanoo juoksevansa aina yksin ja mieluiten pimeässä. Urheilu ei ollut leikkiä Hannes Kolehmaisellekaan, kuopiolaissyntyinen kirjailija mainitsee. "Koska en kilpaile, en käytä kelloa enkä mittaa matkaa, juoksemisen asia tulee ilmeisesti jostain muualta." Kontrasti Ehrnroothin tunnustuksiin vaikuttaa jyrkältä. Roosin kirjoituksiin nojaten. "Rahastaminen oli sen ajan dopingia", hän viittaa salaammattilaisuuden vuosiin. Vuosi oli 1984, ja katastrofi tapahtui Se keventää olemusta." Yhdysvaltain länsirannikolla, Los Angelesissa. "Ihmisen pojat kisailevat Romanttisen moraalin jäljillä aikansa kuluksi. Mopolla olisit jo perillä Ei tarvitse olla nyrkkeilijä tietääkseen, että urheilu saattaa koitua terveydelle turmioksi. Miten sitten Ehrnroothin kohtaamat kenialaiset juoksutyöläiset täyttävät nämä kriteerit. Liiketoiminnassa taas käytetään kaikkia mahdollisia keinoja tuloksen maksimointiin. Olkoon urheilu jalostettua sotaa, hän sanoo, mutta mihin me viime kädessä kuntoilua tarvitsemme. Hänelle häviäminen on luovuttamaton osa urheilun sisältämää eksistentiaalista oivallusta. Päinvastoin kuin kansanviisaus väittää, poikkeus kumoaa säännön eikä suinkaan vahvista sitä. "He pelkäävät häviämistä, epärealistisen itserakkautensa tähden", Ehrnrooth uskoo. "En juokse esiintyäkseni, vaan tietääkseni missä menen, mitä unta nyt näen." Eikö niihin tarkoituksiin voisi käyttää kilpailujakin. Näin on saavuttu "kuninkaiden ajatuksen" pariin, antaakseni tilaa Matti Mäkelän pohdinnalle. Dubain maratonilla hän arveli heidän hankkineen kaksi dollaria jokaista harjoituskilometriä kohti. Kun kaikkien mahdollisten tutkimustulosten mukaan liikunta vahvistaa elimistöä, miksi sitten merkittävä osa ihmiskunnasta elää pitkään ja terveenä "olemalla kaikessa rauhassa", ottamatta ensimmäistäkään juoksuaskelta. "Askel askeleelta, matkalla ei mihinkään", muotoilee Ehrnrooth. päivän tapahtumat tempaisivat hänet irti urheilun taikapiiristä: "Vainion piikki testosteronia käänsi ammattijuoksijan housut nurin: veriruskeat synnit välkkyvät edustusasun takapuolesta ja haisevat aina kun kuulen kansallislaulun." Tossavaisella oli kilpaurheilijan tausta. Ehrnrooth on jo viitannut kilpailun keskeiseen asemaan omassa urheilussaan, mutta yksi piirre siitä on vielä mainitsematta: häviäminen
Vettenniemi, E. Mäkelä, M. Esittelemäni esseet on nähtävä yrityksinä katsella stadionin spektaakkelia uusin silmin, täyttää katsomo omilla ajatuksilla. Tässä katsannossa urheilijat näyttäytyvät tahdottomina marionetteina markkinavoimien ja suuren yleisön odotusten välissä. Teoksessa Ohitusleikkaus. Nyt puheena olleista kirjailijoista Matti Mäkelä osoittaa huomattavaa ammattitaitoa sanan "mielestäni" käyttämisen suhteen. Kilpailun huono maine ei johdu siitä, että ihmiset vieroksuisivat kilpailemista sinänsä. (1974) "Urheilu". Katsaus ranskalaiseen doping-kirjallisuuteen". Esseen omassa maailmassa näkemys on täysin uskottava, vakuuttavasti perusteltu ja sisäisesti johdonmukainen, aivan kuten Mäkelän evoluutiohistoriallinen teesi. Kansakunnan sankareista on tullut "gladiaattoreita, hyvin palkattuja orjia", jotka kiertävät maailmaa omistajiensa käskyjen mukaan. He pelkäävät häviämistä, epärealistisen itserakkautensa tähden. (2001) Riisuttu mestari. ) Vilppivoittaja joutuu kantamaan sisäistä häpeää ja itsesyytöksiä, jotka syövät omanarvontunteen. (2000) "Olympian sota ja rauha". (2002) Kylmä maraton. "Liikunnassa olen varttunut kiihkottomaan miehuuteen," Niklander kirjoittaa, "spazieren und laufen lassen." Tekstin hurma ja urheilun arki Kilpailuvietin kenties upein kuvaus löytyy Mika Myllylän (2001) omaelämäkerran viimeisiltä sivuilta. Mutta kaikkien niiden mielestä, jotka eivät katso elävänsä parhaassa mahdollisessa maailmassa, on vain myönteistä, että vaihtoehtoja voidaan edes kuvitella. "Kaunokirjallisuuden kieli ei esitä arvostelmia, joiden pätevyyttä voidaan testata", Ehrnrooth kirjoittaa, ja muistuttaa esseen lukeutuvan runoon ja romaaniin nähden samojen lainalaisuuksien piiriin. (2000) "Kuinka minusta tehtiin urheilijaa" Parnasso 2. ) Hänen vieraansa ihailevat pokaalien rivistöä, ja arvokisamitalit herättävät kansallistunteen sävyttämiä muistoja. Nuori Niklander kasvoi urheiluun hurahtaneen isän komennossa, mutta ei koskaan ymmärtanyt, miksi toisesta joukkueesta täytyi selvitä voittajana ja mistä syystä rataa oli aina kierrettävä samaan suuntaan. Sillä täytyyhän eksistenssiään urheilemalla punnitsevan dosentin ja ammatikseen kilometrejä nielevän huippu-urheilijan välillä olla sellainen laadullinen ero, joka ilmenee aivan muulla tasolla kuin kilometrivauhtina tai siihen korreloivana tilipussina. Molemmilla tekijöillä korostuu kilpailuvietin voimakkuus vietin, jonka universaaliuden kirjailija Hannu Niklander (2000) kiistää omaelämäkerrallisessa esseessään. WSOY. Kuviteltu kuolema. Syrämmen kieli. (. (2002) "Käry kävi, mikä muuttui. Kun esseisti rakentaa kuvitteellisia todellisuuksia ja loihtii niiden tueksi argumentteja, urheiluliikkeen luja ydin ei välttämättä liikahda sijoiltaan. "Ehkä kirjallisuus ja sen kieli tulisikin ymmärtää eräänlaiseksi kuvitteellisen todellisuuden palvelemiseksi tai jopa palvonnaksi." Lause on kaunis ja tosi. Myllylä, M. Haanpää, P.(1976) "Hurun renki" ja "Kenttä". (2002) Kaksi syntymää ja yksi kuolema. Mutta helpointa se on tehdä hänen omaan tekstiinsä vedoten. Liikunta & Tiede 2/2002.. Mäkelä, M. Sen sijaan voisin yrittää kumota Ehrnroothin väitteen niiden huippuurheilijoiden tunnustuksilla, jotka ovat dopingia ympäröivän salaliiton murtaneet (ks. Omissa silmissään hän ei ole voittaja, vaan surkea valehtelija." Ehrnrooth pyrkii näin projisoimaan oman urheilufilosofiansa olympiavoittajan tajuntaan. .. Vettenniemi 2002). WSOY. Tammi. WSOY. Kootut teokset 111. Aikansa kuluksi he eivät ladulle lähde. ERKKI VETTENNIEMI YTT KIRJALLISUUS: Ehrnrooth, J. Niklander, H. (2001) "Hankipyörääly on selekiästi eliittiurheelua". jota Mäkelä niin kiivaasti syleilee on riistänyt urheilulta sen aidoimman olemuksen, Ehrnrooth esittää. ltseinho värähtää hänen kasvoillaan, kun hän muistuttaa vierailleen, että siitä on jo aikaa. Tossavainen, J. Myllylä ennakoi paluutaan kilpaladuille tunnustautumalla "viettinsä vangiksi", ja kenties juuri sitä kautta voitaisiin avata Ehrnroothin ajattelun solmukohta. Meri, V. Nyt en voi omilla kokemuksillani vahvistaa kuvauksen todis14 LIIKUNTA & TIEDE 1/2004 tusvoimaa, sillä nuoren Tossavaisen tavoin pidin lakritsasta liian paljon. Like. Otava. Otava. (. Myös sankarissa herää tunteita. Ehrnrootin mielestä tällöin ajaudutaan valheen ja itsepetoksen syövereihin: "Doupattu voittaja ei aina jää kiinni. Kuvitelkaamme hänen onneaan. Totiset urheilijat tekevät valintansa kilpailuvietin ja voittamisen vimman ehdoilla, kuten Myllylältä voidaan lukea. Annoin silti juoksun jatkua, motiivin tullessa "jostain muualta". .
Oppiminen on myös kykyä havaita sekä asiat yhteyksissään että asioiden väliset yhteydet. Puhuminen tanssin laaja-alaisesta ymmärtämisestä edellyttää sen huomaamista, että yhteiskunnat ja kulttuurit eivät ole kuin yhdestä puusta. Esimerkiksi lukiolaiset tanssioppilaat ajattelivat, että afrikkalaiset ovat syntymästään asti loistaLIIKUNTA & TIEDE 1/2004 15. Tässä artikkelissa kysymme, mitä konstruktivismi käytännön tanssinopetuksen kannalta tarkoittaa. Vaikka tanssiminen ja sanat eivät muutu toisikseen, on tanssin opetussuunnitelmiin silti muodostettava avainkäsitteet, joista kokonaisosaaminen hahmottuu. Sen näkökulmasta oppiminen on konstruointia, siis rakentamista. Lisäksi taitaa olla niin, että mikä tahansa asia on se mikä se on vain suhteessa toisiin asioihin. Ei riitä, että opettaja taitaa ja ymmärtää opettamansa asiat. Oppiminen on ymmärtämistä, myös kehollista ymmärtämistä. Ehkä erityisesti tanssinopetusta on vaivannut ajatus, että opittavia asioita on mahdotonta käsitteellistää, tai edes sanoittaa. Huomio on monesti kiinnittynyt enemmänkin siihen, mitä varten tanssi on olemassa. Opetussuunnitelma kielellisenä tuotoksena ei vielä ole tanssinopettajan ammattitaidon tae. Oppiminen on ymmärtämistä, myös kehollista ymmärtämistä. Ulkopuolisesta maailmasta sellaisenaan ihminen ei tietoa saa. TEKSTI: MARIANA SILJAMÄKI, JUHA PERTTULA Konstruktivismia tanssiopetukseen Tanssinopetusta suunniteltaessa on hyvä ajatella, että oppiminen on merkitysten tietävää, käsittävää, uskovaa ja tuntevaa rakentamista. Lisäksi tällainen oppiminen edellyttää, että opettaja liittää tanssimisen osaksi muuta elämää. Konteksti suuntaa aina sitä, kuka tanssii ja miksi tanssii (Ylönen, 2002). Olennaista on hänen taitonsa järjestää oppimistilanteet oppijoiden yksilöllisesti vaihtelevia oppimisprosesseja tukeviksi. Tanssin oppimisen mielekkyyden kannalta on tärkeää ymmärtää, miten kukakin mitäkin missäkin tanssii. Hoppu, 2003.) Tanssinopetukseen konstruktivismi omaksutaan vielä usein valmiina mallina. Konstruktivismi vaatii opettajalta paljon. K onstruktivismi hallitsee oppimisesta ja opettamisesta käytävää keskustelua (esim. Siksi myös kehofenomenologiaksi kutsuttu ajattelutapa hyödyttää tanssin oppimisen tajuamista. (Rauste-von Wright & von Wright, 1996) Myös tanssintutkimus on löytämässä aiheekseen tanssivan ihmisen. Silloin vuoropuhelu suunnitelman ja käytännön välillä voi tulla eläväksi. Ymmärtämiseen liittyy opittavan asian mielekkyys. Tanssijan keholliseen ymmärtämiseen kuuluu kaikki se, mitä hän tanssiessaan oivaltaa, taito mukaan lukien. Niin toimien opettaja luo heti alkuunsa ristiriidan konstruktivismin ja opetus työnsä välille. Tanssinopettajan suunnittelutyön taitoa on ymmärtää , mitä kokonaisosaaminen kunkin opittavan asian kohdalla tarkoittaa. Puolimatka, 2002, 32). (Parviainen, 1995.) Tanssinopetusta suunniteltaessa on hyvä ajatella, että oppiminen on merkitysten tietävää, käsittävää, uskovaa ja tuntevaa rakentamista. Liikuntamuodon ydinolemuksen tuntemus on myös kehollista. Mykät käsitteet Tanssin opetussuunnitelmien suurin ongelma on se, että niihin kirjatut tavoitteet ja käsitteet jäävät usein mykiksi vuoropuhelussa tanssinopetuksen kanssa. (ks. Näin ajatellen oppiminen ei ole mitä tahansa asioiden ymmärtämistä, vaan aidosti niiden laaja-alaista ymmärtämistä. Autio, 2003). Miten voisi opettaa tanssia niin, että konstruktivistinen teoria oppimisesta ei jää pelkäksi sananhelinäksi. Opiskeltavan tanssimuodon liittäminen yhteyksiinsä edistää tanssia koskevien stereotypioiden, piintyneiden kaavakuvien purkamista (esim. Kehollinen oppiminen on tekemällä oppimista kokonaisvaltaisessa, eri kokemuslaadut yhdistävässä mielessä. On helppo olla samaa mieltä Rauste-von Wrightin (1997) kanssa siitä, että ei ole riittävästi ajateltu, mitä opetussuunnitelmaan kirjatut asiat konkreettisesti opettajan työssä tarkoittavat. Tanssimisella on yksilölliset yhteytensä kunkin oppilaan elämänpolkuihin, mutta kytkeytymiä on myös yhteiskunnan arvoihin ja kulttuurin asenteisiin. Aivan kuin opetussuunnitelman sanat olisivat sanattomia. Eloranta (2003) on luonut ydinkeskeistä oppimisnäkemystä, joka asettaa tavoitteeksi sen, että oppilaalle syntyy heti käsitys kokonaisesta suorituksesta. Tieto, taito, ymmärrys Oppiminen asioiden laaja-alaisena ymmärtämisenä tarkoittaa tanssinopetuksessa sitä, että oppilaille välitetään opittavan tanssimuodon tai taidon ydin mahdollisimman pelkistetysti ja kokonaisvaltaisesti
Rauste-von Wrightin ja von Wrightin (1996) mukaan opettajan yksisuuntainen 16 LIIKUNTA & TIEDE 1/2004 kommunikointi estää tarkentamasta miten hänen viestejään tulkitaan. Tällainen kahtiajako vahvistaa tarpeetonta käsitystä teorian (tiedon) ja käytännön ( taidon) erillisyydestä (Rauste-von Wright, 1997). Sosiaaliset suhteet tulisikin huomioida tanssinopetuksessa aiempaa tarkemmin. Tähän ei päästä minkään yksittäisen tanssitekniikan tai opetusmetodin avulla. (Siljamäki, 2002.) Rakentava arviointi kannustaa itsenäiseksi oppijaksi Konstruktivistisen arvioinnin tehtävä on edistää oppimista. Siihen tarvitaan yksilön oivalluksia ja ponnistuksia. Tätä vastuuta on harjoiteltava kun toiveena on, että oppilaasta kehittyy itsenäinen sisäisesti motivoitunut oppija. Ryhmän jäsenten toimivilla vuorovaikutussuhteilla on merkitystä sekä tanssimisen kokemiseen että oppimistuloksiin. On tärkeää, että tanssin opetuksen ymmärtävät tavoitteet ja tanssin liikekielen opetus löytävät toisensa. Tanssin oppimisessa palaute on opettajan ja koko ryhmän sekä sanallista että sanatonta kommunikointia. Ymmärrys vaikkapa vahvojen miesten Dundunban ja naisten pehmeän Sunun kulttuurisesta merkityksestä auttaa opiskelijoita tanssimaan tavoitellulla tavalla ilman elävää omakohtaista kokemusta länsiafrikkalaisesta kulttuurista. Kun toisia ryhmäläisiä ei tarvitse jännittää, vapautuu voimavaroja rohkeampaan ilmaisuun ja liikkeisiin syventymiseen. Hakalan (1999) mukaan oppijan sisäisiin palautejärjestelmiin tulisi luottaa nykyistä enemmän. Niitä ovat esimerkiksi auditiivinen ja kinesteettinen palaute. (Siljamäki, 2002.) Ihmisen tapa ajatella itseä ja muita stereotypioiden kautta on tanssinopettajalle iso haaste eikä se koske pelkästään niin sanottuja etnisiä tansseja, vaan yhtä lailla paritansseja, klassista balettia, modernia tanssia ja suomalaisia kansantansseja. Kuva: Sakari Viika via tanssijoita, mutta heidän on suomalaisen jäyhyytensä vuoksi vaikea oppia afrikkalaista tanssia. On tärkeää, että opettaja antaa oppilaille rehellistä palautetta. Tämänkin vuoksi on tärkeää käyttää monipuolisesti erilaisia työtapoja. Parhaimmillaan tanssin oppiminen toteutuu silloin, kun tanssiva ihminen tunnistaa itsensä elävänä kokonaisuutena. Tanssin oppimisessa auditiivinen palaute toimii esimerkiksi siten, että tanssija tunnistaa kuuloaistin perusteella, miten onnistuneesti hän toteuttaa liikettä musiikin rytmissä tai. Oppilaille annetaan vastuuta oppimisensa arvioinnista. (esim. Se vaatii opettajalta vuorovaikutustaitoja. Parviainen, 1995.) Erilaisia työtapoja on hyvä käyttää tarpeenmukaisesti. Liian usein niin sanottu tieto ja taito eriytetään tanssinopetuksessa toisistaan. Hekään eivät syntyessään osanneet tanssia Kukuja Liberte-tanssia. Vähitellen he oppivat, että myös afrikkalaisten tanssitaidot ja -tiedot on opittu harjoitellen. Palautetta tulisi antaa sekä työskentelyn aikana että sen loputtua. Tanssimuodon ja -tyylin taustat liittyvät hyvin konkreettisesti liikekieleen ja sen oppimiseen
Opetuksen teoria. Heikinaro-Johansson, T. Liikuntapedagogiikan lisensiaatintutkimus. Jyväskylä: PS-kustannus. Puolimatka, T. MARIANA SILJAMÄKI LitL Liikuntapedagogiikan assistentti Liikuntakasvatuksen laitos Jyväskylän yliopisto puh: 014-2602137 sähköposti: mariana.siljamaki@sport.jyu.fi JUHA PERTTULA PsT, Psykologian professori Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Lapin yliopisto puh: 016-3412603 sähköposti: juha.perttula@ulapland.fi LÄHTEET Autio, P. 1995. M. Nostan tanssini kovaan lyöntiin. 1996. Kun tanssinopettaja esimerkiksi esittää oppilaille liikemalleja tietyn tanssimuodon oppimiseksi, ei siitä voi päätellä, onko opettaja oppimisei kuitenkaan pidä oppimisena. Kulttuureja, tulkintoja. 1999. Tammi: Helsinki. Parviainen, J. Työtapa ei ole oppimiskäsitys Tanssinopetusta koskevassa keskustelussa konstruktivismi asetetaan monasti vastakkain niin kutsutun behaviorismin kanssa. Kytökorpi (toim.) Näkökulmia liikuntapedagogiikkaan. Koska behaviorismia käytetään nykyään lähinnä pilkkakirveenä ja osoituksena kollegan jälkeenjääneisyydestä, on käsitettävä, että opettajan oppimiskäsitys ei ole sama kuin hänen työtapansa. Saarikoski (toim.) Tanssi tanssi . Helsinki: WSOY, 201 210. Jyväskylän yliopisto. Helsinki: SKS, 147-188. Rauste-von Wright, M. Tapaustutkimus lukion liikunnan valinnaiskurssista. Oppilaan on opittava, mistä oppimisessa on kyse, ja että hänellä itsellään on lievästi sanoen paljon tekemistä sen asian kanssa. Behaviorismi onkin osa laajaa käyttäytymistä tutkivaa ihmistutkimuksen perinnettä. Opettaja tienhaarassa. WSOY: Porvoo. Oppimiskäsityksen kannalta olennaista on se, miten opettaja olettaa oppimisen tapahtuvan. niin & näin, 2 (4), 33-37. Huovinen ja L. Helsinki: SKS, 19-51. Huovinen ja L. Saarikoski (toim.) Tanssi tanssi . Ylänen, M. Ulkoiset palautejärjestelmät tarkoittavat oppijan ulkopuolelta tulevaa palautetta, kuten opettajan sanallista arviota tai visuaalista palautetta liikesuorituksesta (Hakala, 1999). Helsinki: WSOY, 85-100. Koppinen, M-L., Korpinen, E. Afrikkalaisen tanssi n oppimistapahtuma. Jyväskylä: Atena. Hän voi esimerkiksi esittää oppilaille mahdollisimman valmiita, kokonaisia liikemalleja perusteltuna ajatuksenaan oppimisen edistäminen. Arkikokemuksen mukaan myös motivoituneet oppilaat näyttävät odottavan opettajalta tanssimisestaan jatkuvaa palautetta. Kytökorpi (toim.) Näkökulmia liikuntapedagogiikkaan. Arviointi oppimisen tukena. ITSEARVIOINNIN KARIKOITA Miksi opettaja ei anna vastuuta oppilaille oppimisen arvioinnista. Kehollisuuden ja tanssiteoksen olemuksesta. Kun opettaja edellyttää oppilailta aktiivisu utta myös oppimisen arvioinnissa, joutuvat oppilaat ajattelemaan uudelleen opettajan ja oppilaan tehtäviä. Mitä merkitystä on kuperkeikalla. tempossa. käsitykseltään behavioristi tai ylipäätään typistääkö hän oppimisen havaittavaksi käyttäytymiseksi. & von Wright J. Tietolipas 186. Luottamus oppijan sisäisiin palautejärjestelmiin ei tee ulkoisesta palautteesta arvotonta. Ulkoisen palautteen merkitys on liikunnassa laajemminkin ylikorostunut. Teoksessa P Heikinaro-Johansson, T. Esittämäänsä liikemallia sinällään tanssinopettaja • Opettaja on tottunut olemaan ryhmän keskipisteenä Ja hänen on vaikea luopua siitä • Arviointi on opettaJan tarkoituksellinen tai huomaamaton tapa käyttää valtaa • OpettaJan käsitykseen hyvästä opettamisesta kuuluu oppilaiden jatkuva arviointi • Opettajan ammatillisuus Ja arvo ihmisenä on riippuvainen siitä, että oppilaat ovat riippuvaisia hänestä Miksi oppilas ei ota vastuuta oppimisen arvioinnista 7 • Oppilaan käsityksen mukaan opettaja vastaa oppimisen arvioinnista • Oppilaan itsearvostus on jatkuvan opettajalta saatavan arvioinnin varassa • Arvioitavaksi tuleminen on tapa säädellä oppilasryhmän sisäistä vuorovaikutusta. Hakala, L. Siljamäki, M. Konstruktivismia käytännössä. 1997. Eloranta, V. Teoksessa H. 2002. Teoksessa H. Ydinkeskeinen motorinen oppiminen. Konstruktivismista realismiin. Esimerkiksi sykemittarien kaltaiset laitteet liiallisesti käytettyinä rapauttavat kinesteettisen palautteen tunnistamista. Rauste-von Wright M. 2002. 2003. Kinesteettisen palautteen merkitystä olisi tanssin oppimisessa vara painottaa paljon nykyistä enemmän. 2003. Se luo ryhmään kilpailua • Oppilas kokee, että itsearviointi vaatii ponnistelua ja on vaikeaa LIIKUNTA & TIEDE 1/2004 17. Oppimista on hänen esittämänsä liikemallin ymmärtävä kehollinen toteuttaminen. Liikunta ja oppiminen. & Pollari, J. Tanssintutkimus tienhaarassa . Taideteoksen kehollisuus. Porvoo: WSOY. Kun konstruktivismin kielikuva oppimisesta on rakentaminen, puhutaan behaviorismin yhteydessä siitä mitä ihmisen käyttäytymisestä voidaan havaita. Kulttuureja, tulkintoja . Konstruktivismia soveltava tanssinopettaja voi hyvällä omallatunnolla käyttää opetuksessaan oppilaskeskeisten työtapojen rinnalla opettajajohtoisiksi kutsuttuja työtapoja. Liiallisessa riippuvuudessa ulkoiseen palautteeseen piilee kuitenkin vaara, että oppilaan käsitykset taidoistaan ja kyvyistään saattavat vääristyä (esim. Koppinen, Korpinen & Pollari, 1999) ja hän alkaa huomaamattaan arvioida oppitunneilla enimmäkseen muuta kuin oppimistaan. 1999. Hoppu, P. Teoksessa P. Kinesteettisessä palautteessa liikeaisti välittää tanssijalle ymmärrystä siitä, miten asennoiltaan hallittua hänen tanssimisensa on ilman, että hän katsoo sen peilistä. Tietolipas 186. 2003, Kulttuuri luo tanssia-tanssi luo kulttuuria. Oppiminen ja koulutus
Tai voit piirtää itsesi tai kaikkia tanssikavereita ... Miten mä saan ne piirtämään muutakin kuin tikku-ukkoja. Kuule Maria, mikä on sun tavoite siinä?. Kännykkädialogia ja tanssikasvatusta 18 LIIKUNTA & TIEDE 1/2004 Teksti: MAARIT E. VLÖNEN, MARIA ELENA YLÖNEN Kuva: MARIANA SILJÄMÄKI Moi äiti, mä haluaisin jutella sun kanssa huomisesta lastentanssitunnista. Miks sä haluut että ne piirtäis muutakin kuin itsensä. No sä voisit ohjata niitä sanomalla, että voit piirtää mitä täällä tunnilla on tapahtunut
Jään miettimään, kuinka paljon opiskelija voi vaikuttaa jo olemassa oleviin tapoihin. nuolia ja kuvioita sekaisin. LIIKUNTA & TIEDE 1/2004 19. Mitä sä tarkoitat teemalla?, hän tivasi. Mä sanoin että ei ole pakkoa, mutta musta tuntui hyvältä kokeilla tätä ja se tuntui toimivan. Aiheiksi nousivat oppimiskäsitykset ja niiden soveltuminen tanssinopetukseen. Jännää, millainen olo sulla oli ruumiissa. Meillä on hyvin samantapainen ihmisja oppimiskäsitys. Toi on hieno idea, mutta ei mulla oo niin paljoa aikaa. opettajaksi opiskelevat riittävän vahvoja kyseenalaistamaan perinteitä. Tai tivoli. Onko heillä lupa tehdä virheitä ja ottaa riskejä. Esimerkiksi vaikka keittiön astiat. Niin niin, mutta miten sä johdattelet tuohon teemaan. ja muuta. Mä ymmärsin, että tää on osa ryhmäprosessia ja että ne kokeilee rajoja. Se on ryhmä, jota me O V atk opetetaan puoliksi yhden opiskelijakaverin kanssa. Ovatko nuoret opettajaksi opiskelevat riittävän vahvoja murtamaan ja kyseenalaistamaan perinteitä. Lopuksi tehdään kokonainen tivoli. . K eskustelimme tanssinopettajaksi opiskelevan tyttäreni kanssa puhelimessa. Ajattelin, että tuo on se perusasia, joka toimii liikunnanopetuksessa, selkeä alku ja loppu: Musta toi kuulostaa hyvältä, kyllä tunnilla on hyvä olla pysyvä rakenne. Niin mustakin, mutta tunnin lopussa ryhmän vakituinen ohjaaja kysyi, että onko meidän koulussa pakko aina aloittaa jollain leikillä. Moni nuori ope syyllistää itseään tai haukkuu ryhmää. Haarukka liikkuu jäykästi, tiskirätti on löysä. Samalla ajattelen liikunnanopiskelijoita, joita olen ohjannut ja opettanut viime vuosien aikana. . Olen usein ihaillut hänen napakkaa ja selkeää opettamistyyliään. Hän jatkoi kertomalla: Tällä kerralla mä huomasin heti, että ryhmää oli vaikea hallita. Mä jouduin kurinpitoon yhden pienen pojan kanssa kun se ryntäili ympäriinsä. No en mä usko, että mun jäykkyys ja kolotukset johtuu tosta lasten tanssista. Mä huomasin jälkeenpäin, että mun muistiinpanot vihkossakin oli ihan kaoottisessa järjestyksessä .. Kyllä ne tavoitteet on pidettävä mielessä, toi on mun tyyli. Mun piti laittaa se sivuun vähäksi aikaa kun se ei yhtään kuunnellut ja villitsi koko ryhmää. Yritän kehittää jotakin, jota voisi käyttää, vaikka tiedän, että jokaisen on löydettävä omat teemat ja opetustyylinsä. Hän koki ristiriitaisena vaatimuksen opettaa kansantanssin keskeisiä sisältöjä ja toisaalta toteuttaa omaa, konstruktivismiin ja kokonaisvaltaiseen ihmiskuvaa perustuvaa oppimiskäsitystään.Yritin löytää käytännön sanelemaa kompromissia: Joojoo mutta eihän tarvi koko ajan käyttää yhtä tapaa.Sitä voi olla lapsilähtöinen ja konstruktivistinen näkökulma vaikka käyttäisi välillä mallioppimista. Mutta mä otin sen pojan sitten lopuksi mukaan ja se oli ihan ok. Siellä on keinumista ja pyörimistä. Se lasten kaaos oli siirtynyt sun kannettavaksi. Maria koki, että mallioppiminen ei tarjoa lapsille riittävästi elämyksiä ja toisaalta omaehtoista, lapsen ehdoilla tapahtuvaa taitojen ja tietojen karttumista. Miten sitä voisi soveltaa. Kuinka paljon ohjaajilla ja opettajakouluttajilla onkaan valtaa, joka kahlitsee nuorten harjoittelijoiden mahdollisuuksia kokeilla jotakin muuta. Yritin kysellä häneltä vielä, miten hän on aikaisemmin toiminut, mutta hän vaati minulta neuvoja. Nehän on myös kansantanssin elementtejä ... Täytyy keskittyä taitojen opettamiseen. Jos mä opettaisin luovaa tanssia niin sitten noin, mutta kun mä opetan kansantanssia ... Sillä voi konkretisoida liikelaatuja. Aika hienoa, että sä voit ajatella noin. Mulla on vaan ollut niin kova viikko takana, karjalaisia ja ruotsalaisia kansantansseja ... Mä en syyllistänyt itseäni, vaikka näin että ryhmä on vallaton ja kaikki menee toisin kun olin suunnitellut. Aikaisemmin ne on ollut niin kilttejä, nyt siellä oli kaaos. Miiten voi opettaa luovasti ja lapsilähtöisesti, kun aiheena on joku motorinen taito, eihän ole mitään mieltä opettaa vaikka laukka-askelta luovilla menetelmillä kun mallioppiminen ja behaviorismi on tehokkainta ... Onko heillä lupa ottaa riskejä. Sitten kokeillaan, kaikki voi olla mitä härveleitä tahansa ja sitten taas katsotaan niitä ja kokeillaan eri vaihtoehtoja. Se luo turvallisuutta. Rajoja ja ylityksiä Vähän aikaa sitten hän soitti jälleen: Kuule, mä pidin senioreille kansantanssitunnin aloituksen ja mä oon pidemmän aikaa miettinyt, että sillä ryhmällä pitäisi olla selkeät aloitukset ja lopetukset, niinku joku yhteinen rituaali. Liekö siihen syynä se, että perinteisen täydellisen kaikkitietävän opettajan myytti rasittaa suhdettamme: minulta odotetaan jotakin, johon muottiin pyrin huomaamattani sopeutumaan. Motoristen taitojen opettamisessa se on tietty tehokkain, mutta ainahan voi rikastuttaa ja käyttää reflektiota, ja jos sitoo koko jutun johonkin teemaan, niin .. , kommentoi Maria. Tuntuu siltä, että en ole kyennyt olemaan heille sellainen tuki, että he voisivat näin avoimesti pohtia omia kokemuksiaan. Me oltiin ringissä ja jokainen vuorollaan sai pussin, antoi sen sitten haluamallaan tavalla jollekin toiselle sanoen jotain. Toisaalta tuntuu hyvältä, että voin edes jotenkin olla tukena monissa opettajuuteen liittyvissä kysymyksissä: No ensin puhutaan, niin että ne keksivät kaikenlaista, vuoristorataa ja maailmanpyörää. Kommentoin muistaen opettajuuteni alkuvaiheeseen liittyvää yksinäisyyttä. Minä olen ajoittain harhaileva ja epämääräinen, pohtija ja kuuntelija. Sano mulle joku konkreetti esimerkki. Innostuin tulkitsemaan ryhmän ja ohjaajan vuorovaikutusta tanssiterapiasta tutun somaattisen transferenssi-ilmiön näkökulmasta. Yhteinen tanssihistoriamme on auttanut meitä löytämään yhteisen kielen. Se aloittaa heti askeleista. Kuten aina, puhelu venyi pidemmäksi kuin olimme suunnitelleet. Mä otin koululta hernepussin. No mä pidin poikkeuksellisesti tunnin alun, ja mä ajattelin kokeilla jotakin uutta
20 saa tion keinoin, lienee turhaa yrittää muuttaa käytäntöä muutamalla satunnaisella kerralla. Näin saattaa tapahtua aloittelevien ryhmien kanssa. Mä haluun, että tiedän, miten tästä jatkan. Oikeastaan muuta ei tarvita, näillä nuorilla opettajiksi opiskelevilla on hallussaan kaikki hyväksi opettajaksi kehittymisen edellytykset. Jos ryhmä on tottunut siihen, että opettaja antaa askeleet eikä opeteltavia taitoja kokeilla improviva stu stu sta. Yritin !opetella jo tunnin kestänyttä puhelua, mutta hän jatkoi: En mä halua lopettaa viel. Se herättää oppijassa Yritän esittää kompromissia. Ryhmä ei hyväksy muuta, kuin mihin on tottunut. Näin voisi tapahtua myös muille opetustyössä oleville. Mä en haluu tehdä niin. Oppiminen on myös epävarmuuden sietoa ja vanhojen käsitysten romuttumista, se herättää oppijassa vastustusta ja epäilyä opettajan kykyjä kohtaan. Heikkinen 2002a ja 2002b; Heikkinen & Huttunen 2002; Heikkinen 2002c; Estola & Syrjälä 2002.) Narratiivinen lähestymistapa mahdollistaa tutkittavan, ja terapiaja ohjaustyössä asiakkaan, mielekkään elämäntarinan tuottamisen. Tällöin tutkija ei enää kysy: "Onko tämä totta", vaan hän kysyy: "Onko tämä mahdollista ja millaisilla ehdoilla, missä kulttuurisessa ja sosiaalisessa tilanteessa?" Tämä artikkelimme nojaa narratiiviseen tiedonkäsitykseen. Hetken kuluttua hän toteaa, että tanssin opettaminen on kuitenkin tuottanut enemmän mielihyvää kuin ahdistusta. Tällaiseen ryhmään on vaikeaa tulla uudeksi ohjaajaksi tai sijaiseksi. Narratiivisuutta on käytetty laadullisen tutkimuksen metodina, mutta myös käytännön työvälineenä, esimerkiksi psykoterapiassa. Ne rupesi selittää, että niiden oma ope tekee niin ja näin ja että siellä tulee aina hiki ja on vauhti päällä. Osa keskustelustamme on saattanut unohtua, osa vääristyä. on myös epävarmuuden sietoa ja vanhojen käsitysten romuttumista. Mulle tanssi on niin voimakkaasti ilmaisua, sekä toisen että itsen välistä vuorovaikutusta, että mä en voi antaa periksi ja ruveta opettamaan pelkkiä askeleita. Heikkinen, Huttunen & Kakkori 1999, Heikkinen 2000). Joskus on myös hyötyä siitä, että työnohjauksessa käytetään visuaalisia ja toiminnallisia metodeja (Williams 2000.) Omassa työnohjauksessani olen käyttänyt kinesteettisiä, luovan liikkeen menetelmiä purkamaan sanatonta ja tiedostamatonta näkyväksi ja konkreettiseksi (Ylönen 2003).. Opettaja ryhmän johtajana Mulla oli ihan kauhee tunti just äsken: parisalsan alkeet. Hän kertoo, että vuosien aikana hänelle on siirtynyt oppilaita, jotka ovat oppineet arvostamaan hänen paritanssin traditiosta poikkeavaa tyyliä. Jaoin Marian tuntemukset. Vastuu omasta oppimisesta sysätään ryhmän ohjaajalle. Mun täytyy pitää tosta kiinni. Mä menin korvaamaan kollegan tunteja. Huomaan työnohjauksen koulutuksen tuovan myös omaan suhtautumiseeni uutta näkökulmaa. Ne on myös kirjoitettu narratiivin muotoon. LIIKUNTA & TIEDE 1/2004 Mä olen miettinyt sitä parisalsan opettamista. Musta tanssi, ja varsinkin paritanssi on vuorovaikutusta eikä annettuja sarjoja, joita mekaanisesti toistetaan ja hiki tulee, vaikka tekniikka on perseestä. Jos ohjaaja suostuu olemaan voimakas, ihailtu johtajahahmo, jää ryhmä passiiviseksi, riippuvaiseksi. Sitä paitsi myös alkeisryhmäläisten pitää osata ajatella, eikä vaan tehdä. Sen avulla voi selkiyttää ammatti-identiteettiä ja se mahdollistaa tunnekuorman jakamisen sekä työn kehittämisen. Tyttäreni paha olo on muuttunut seesteiseksi toiveikkuudeksi. Mulla on kurja olo eikä tää asia ole vielä loppuun käsitelty. Jos se ei sovi, niin mä en enää tule sijaiseksi tuolle ryhmälle. Työnohjaus mielletään usein kriisien ja ongelmien purkamisen menetelmäksi. Opettajaksi opiskelevat ovat voineet pohtia opettajuuttaan omien elämäntarinoiden kautta. Jo heti alussa nyt mä vasta tajuun, että siellä oli vastustusta ne oli jotenkin niin nihkeitä. Minun tehtäväni on olla ryhOppiminen män tukija, kyse ei voi olla opettajan taitavuuden osoittamisesta. Maria kuitenkin pitää pintansa. Siksi mä pyysin niitä piiriin ja sanoin, että mistä oikein on kyse .. Työnohjausta Usein pitkät keskustelumme saavat lopuksi positiivisen käänteen. Muistan ne lukemattomat kerrat, jolloin olen kokenut oloni kiusalliseksi huomatessani opiskelijoiden hämmennyksen käyttäessäni epäsuoria opetuksen metodeja. Se on kuitenkin väline, jonka avulla työntekijät voivat käsitellä työstä aiheutuvia kysymyksiään luottamuksellisesti joko yksilöllisessä, ryhmätai yhteisöllisessä työnohjauksessa. Keskustelimme siitä, kuinka houkuttelevaa on paistatella ihailtuna ja osaavana opettajana. Siinä, missä postpositivistinen tutkimus pohtii, kuinka monipuolisesti ja "objektiivisesti" tietoa on kerätty, käsitelty ja tulkittu (Moring 2001) niin postmoderni tutkimussuuntaus pohjautuu narratiiviseen tiedonkäsitykseen (mm. (Bridges 2002; Heikkinen 2002b; Sclater 1998; Holma 1999) Myös opettajankoulutuksessa on käytetty narratiivista menetelmää. Kuuntelen, mutta minulla ei ole enää mitään uutta sanottavaa. Sanat eivät vain heijasta todellisuutta, vaan ne myös luovat sitä. Koko tunti tuntui tosi kurjalta. Ehkä näin on paras, hänen on itse löydettävä ratkaisunsa. Keskustelu ja kuuntelu työnohjauksen perusvälineitä Olemme Marian kanssa kirjanneet keskustelumme muistinvaraisesti. Kuunteleminen ja hyväksyvän turvallisen tilan luominen on edellytys reflektiolle ja itsetuntemuksen syvenemiselle. (Esim. Miten mä voin pitää tolle ryhmälle niitä tuntei, jos me ei olla ryhmän vakiopen kanssa samoilla linjoilla. Pedagoginen tutkimus on laajentanut rajojaan perinteisestä positivistisesta tiedonkäsityksestä postpositivistiseen ja postmoderniin tiedonkäsitykseen. Mutta kyse on kuitenkin mahdollisesta ja uskottavasta tarinasta. (Paunonen-Ilmonen 2001, Williams 2000, 29) Keskustelu ja kuunteleminen ovat työnohjauksen perusvälineitä