Koko valikoima löytyy osoitteesta nysalor.com. PASI HUTTUNEN | KARJALAINEN ” Susiraja on sen verran kita ammollaan hotkaistu, että toivottavasti kirjailija jo kirjoittaa uutta teosta. MAIJA | KORAHDUKSIA KIRJOISTA -BLOGI ” Pitää otteessaan alusta loppuun saakka. MÖRRI SEPPÄLÄ | LUKIHÄIRIKKÖ-BLOGI KILTIMP IÄ KOIRUU KSIA TARJOI LEVAT MARKO HAUTA LA & BROCI K A N SI K U VA : H EN N A SA K K A R A -D Ö R IN G HAAMUKUSTANNUS.COM. 2 Nysalor-kustannus Kauhua, fantasiaa, scifiä, runoja, roolipelejä Kosmoskynän lukijoille toistaiseksi voimassa oleva 10 %:n alennus Nysalor-kustannuksen verkkokaupan kirjoista alennuskoodilla KOSMOSKYNA. Vuoden 2022 uutuuksia Tilaa: holvi.com/shop/nysalor-kustannus/ LAURI LATUN PSYKOL OGISTA KAUHU A TUTUST U TARJON TAAMM E holvi.co m/shop /haamu kustann us / ” Esikoisromaaniksi kypsä. PIETARI AKUJÄRVI | HYVÄ RIIPPUVUUS -BLOGI ” Kiehtovan tiivistä kerrontaa
3 Korvessa kulkee lohikäärmeen polku, puuton kaistale metsän keskellä Terästornit seisovat ylväinä paikoillaan, pitkät ja sirot kuin vanhan ajan aaveet, ja kantavat lankaa kuin kirkkomaalauksessa alastomat pojat ruusuköynnöstä Väkevät langat jatkuvat silmänkantamattomiin, sirisevät sateessa hiljaista lauluaan. Eksyneen suurempi onni kuin joki: tämä on erämaa, mutta silti tässä on sivistyksen tulisen käden jälki, ihmisen luoma, mutta välinpitämätön, paikoilleen naulittu mutta tappava, Ukon valjastettu vasamakimppu, valtimo kahden kaupungin välillä; seuraa, niin pääset aina kotiin. Voimalinjan alla tehdään nykyisin ne taiat jotka ennen tehtiin kosken kivellä. Voimalinjat Artemis Kelosaari RUNO
numero, 38. Sen lisäksi maksa jäsenmaksu (20 euroa vuonna 2022, nuorisojäsenmaksu alle 18-vuotiaille 10 euroa, perhejäsenmaksu 10 euroa) seuran tilille IBAN: FI09 800019017460 33, BIC: DABAFIHH. yhdistysavain.fi/. vuosikerta 2 lehteä vuodessa www.kosmoskyna.net toimitus@kosmoskyna.net verkkotoimitus@kosmoskyna.net Päätoimittaja Reetta Vuokko-Syrjänen Toimitussihteeri Toni Saarinen Ulkoasu ja taitto Touko Miikkulainen Kansikuva Mikael Leinonen Julkaisija Suomen tieteisja fantasiakirjoittajat ry STK ry Pohjavedenportti 2 A 25 00980 Helsinki www.tieteiskirjoittajat.net info@tieteiskirjoittajat.net Seuran sähköpostilista stk@lists.utu.fi Lisätietoja ja ohjeet sähköpostilistalle liittymiseksi: https://lists.utu.fi/mailman/listinfo/stk Suomen tieteisja fantasiakirjoittajat ry on valtakunnallinen yhdistys, joka ajaa spekulatiivisen fiktion eli tieteis-, fantasiaja kauhutekstien kirjoittajien asiaa. ARTIKKELIT REETTA NÄÄTÄNEN Todellisuus kumman lähteenä – kulttuurinen sensitiivisyys spekulatiivisessa fiktiossa PEKKA KOLEHMAINEN Huumorissa kiteytyy spekulatiivisen fiktion lupaus REETTA VUOKKO-SYRJÄNEN Onko kumma kummaa kehyksissäkin. Täytä liittymislomake Yhdistysavain-palvelussa osoitteessa https://suomentieteisjafantasiakirjoittajat. Jäsenetuihin kuuluu Kosmoskynän lisäksi mm. Jäsenten tekstit ovat etusijalla verkkolehdessä julkaistaviksi. AXELSSON Pohjasakkaa HAASTATTELUT Jari Olavi Hiltunen kartoittaa ajattelun tähtitarhoja Camilla Kantolan tieteisromaanissa etsitään demokratian rajoja Kosmoskynä ISSN: 0785-2517 131. yhdistyksen arvostelupalvelu veloituksetta. W. – Spekulatiivisen sarjakuvan kritiikistä NOVELLIT ANNE MARTIN Kynnyksellä MARRAS SINIKARHU Ihmisyyssoluttautumisen opintolinja M. 4 Kosmoskynä Pääkirjoitus Puheenjohtajan terveisiä Kummien kuvien kolumni Kosminen Colosseum KOSMOSKYSYMYS Mistä löydät oman kummasi. Yhdistykseen voi liittyä kuka tahansa kiinnostunut. Irtolehtimyynti: tilaukset@tieteiskirjoittajat.net 6 7 68 72 8 12 38 49 16 30 42 26 56
5 60 62 65 3 11 37 74 PÄÄTOIMITTAJA Reetta Vuokko-Syrjänen TOIMITUSSIHTEERI Toni Saarinen TOIMITUSKUNTA JA AVUSTAJAT Serafia Alho Anna Annala W. Aiot kirjoittaa ilkeän kommentin instagram-tililleni @_r_e_p_i_ , etkö aiokin. A. KUVITTAJAT ESITTÄYTYVÄT KIRJA-ARVIOT PEKKA KOLEHMAINEN Kantola: Linnunsolu TENKA ISSAKAINEN Shelley: Viimeinen ihminen SAMPSA HARIO Hämäläinen, Rautalahti: Grimmin saduista Controliin RUNOT & RAAPALEET ARTEMIS KELOSAARI Voimalinjat ELLI LEPPÄ Tieten TEIJA TELIVUO Elämän hinta MIKAEL LEINONEN Sillan Sieluntilasta. Axelsson Satu Piispa-Hakala Sampsa Hario Pirja Hyyryläinen Maiju Ihalainen Tenka Issakainen Camilla Kantola Artemis Kelosaari Vilja Kesäheinä Lily Laine Mixu Lauronen Mikael Leinonen Elli Leppä Venla Lintunen Anne Martin Nita Mäenpää Reetta Näätänen Marras Sinikarhu Nadja Sokura Pihla Tammisto Teija Telivuo Toimitus MIKAEL LEINONEN Mikael Leinonen kirjoittaa kauhua, scifiä ja muuta ihmismielen päälle vedetyn arjen verhon taakse kurkkivaa tekstiä ja esiintyy myös Maailmanlopun Kahvila -runobändin kanssa. Kumma on tuttua jo seitsemänvuotiaasta lähtien, jolloin tuottamani peilikirjoitus ja hiusmuotini napakka kypärämalli herättivät aikuisväestössä huolen nuorukaisen tasapainosta. Videotaide ja indieelokuvien teko on vallannut myös osan hänen elämästään. Harrastan myös kirjoittamista, ja tämä on ensimmäinen julkaisuni. Maailmanlopun Kahvilan toimintaan voi tutustua osoitteessa: https://www.instagram.com/ maailmanlopunkahvila/ REPI Jos viivyttelyltäni ehdin kuvittamaan, kiinnostukseni löytyvät mysteereistä, salaisuuksista ja yliluonnollisuudesta
Oli ilo nähdä monia teistä Finnconissa, ja tuoreita jäseniäkin olemme saaneet mukavasti vuoden kuluessa. Virtuaaliset, paperiset ja fyysiset alkavat olla kaikki yhtä arvokkaita. Viedäksemme vertauskuvan ennalta-arvattavaan maaliinsa: kirjoittajayhteisö on yksi tapa juurtua kumman kirjoittamiseen. Ehkä tässä tapauksessa puusta tulee tarkoituksella kiero. Sen oksat ja niihin ilmaantuvat lehdet ovat aina, keskeneräisinäkin, ihailtavia aikaansaannoksia – tarinoita. Jos kummalla on juuret, sen voi käsittää esimerkiksi puuksi. STK auttaa järjestämällä esimerkiksi kirjoituspajoja – tänä syksynä Lily Laine ja Nita Mäenpää opastivat maailmanrakennuksen saloihin – ja tarjoamalla keskustelualustoja. Puusi on yksilöllinen mutta seisoo maalla, jonka alla kulkee vuorovaikutuksen verkostoja. Kun luette tätä, yhdistyksen syyskokouksessa on päätetty muutoksista, jotka koskevat Kosmoskynän julkaisua ja STK:n taloudenhoitoa. Kaikki ideat ja avuntarjoukset osoitteeseen tieteiskirjoittajat@gmail.com, kiitos! Muuten toimintamme on tänä vuonna osoittanut normalisoitumisen merkkejä, vaikka maailman mutkikkaat vaikutussuhteet jatkavat ihmiskunnan piinaamista. Toivon kaikille lehdille valoa! Mutta puun juuret, ne kirjoitustyön voimavarat, joita ei useinkaan näe, ovat myös tärkeitä luovuuden ravitsijoita ja motivaation vakauttajia. Toivottavasti sekä uudet että vanhat nauttivat syksyn numerosta ja jaksavat osallistua STK:n toimintaan jatkossakin – vaikka sitten keskustelemalla Discord-palvelimella kirjallisista riemuista ja murheista. Ne keräävät valoa, joka ylläpitää inspiraatiota ja saa kumman kukoistamaan. Serverin pysyvä osoite on: https://discord.gg/uXuKzYS Kasvatetaan juuriamme! Toni Saarinen. Juuret unohtuvat helposti. STK kuitenkin kaipaa itsekin apua tai merkittävää muutosta. Taloustilanteemme on ensi vuonna tiukilla, eikä aktiiveja näillä näkymin riitä ylläpitämään tehokasta toimintaa. Puu leviää näkyvillä ja näkymättömissä. Mutta omassa nurkassaan STK keskittyy tarjoamaan alustan merkityksellisille kuvitteluille. Sen siemenet saapuvat tuulen mukana arvaamattomista paikoista ja sopivaan ympäristöön asetuttuaan, oikein ruokittuina, väistämättä kasvavat. Vaikka tilanne muutoksilla hieman paranisikin, uusia tekijöitä ja avustajia otetaan jatkuvasti mielellään vastaan, sillä yhdistys elää vaihtuvuudesta ja vastuunkannosta. Mutta niiden kasvatus on saattanut olla pirullinen työ. 6 Puheenjohtajan terveisiä T ässä lehdessä matkustetaan kumman juurille
Marras Sinikarhun rakenteellisesti nerokas novelli Ihmisyyssoluttautumisen opintolinja loihtii esiin hirtehishumoristisen kuvan siitä, miltä toimintamme näyttää ulkoa päin katsottuna. Toisaalta kumma voi olla myös pelon lähde. Silloin fiktion lainalaisuudet muuttuvat taas. Osin kyse on pelosta, mutta myös syvästä halustamme ymmärtää sitä, mikä on vielä varjossa. Parhaassa tapauksessa vieraan kohtaaminen on ihme. Vieras voi myös katsoa meitä ihmisiä kummeksuen. Jos lainaamme ymmärtämättä kiehtovan kuuloisia elementtejä toisesta kulttuurista, saatamme ylläpitää stereotypioita tai käsitellä viihteenä jotakin, mikä kulttuurin itsensä edustajille on arvokasta, jopa pyhää. Näemme ja koemme uutta, ja taidokkaan proosateoksen sivuilla kaukaiset paikat ja mielikuvitukselliset kansat heräävät eloon. Tätä pohtii Toni Saarinen tämän kerran Kummien kuvien kolumnissaan. Kääntöpuolena ihmeen etsimisessä on riski sortua kulttuuriseen omimiseen. 7 Pääkirjoitus V uoden jälkimmäisen painetun Kosmoskynän teema on Kumman juurilla. M. Vieras on kohdattava kunnioittaen riippumatta sen luonteesta. Entä jos kaksi kummaa kohtaa toisensa. Lopulta se, mitä jokin kummana pitämämme itse kummastelee, kertoo paljon meistä itsestämme. W. Aikojen alusta asti olemme kertoneet tarinoita siitä, mikä väijyy nuotion valopiirin laidalla. Axelssonin novellissa Pohjasakkaa taas matkataan maailmaan, joka ihmiselle on jo lähtökohtaisesti vieras, ja siellä hahmot löytävät oman kummansa. Esikoiskirjailija Anne Martin tuo tiivistunnelmaisessa novellissaan Kynnyksellä vieraan lähelle mutta mahdottomana ymmärtää. Outouttamalla voimme löytää iloa ja huumoria, kuten Pekka Kolehmainen osoittaa esseessään Huumorissa kiteytyy spekulatiivisen fiktion lupaus. Tai jos niin teemme, naapuri ei varmastikaan ole iloinen. Toiseus on suosittu teema myös yleisproosassa, mutta spekulatiivisessa fiktiossa etsimme usein tahallaan sitä, mitä ei voi ymmärtää, ja teemme tutustakin vierasta. Vieraan pelko on eräs ihmiskunnan perustavanlaatuisimpia pelkoja: siitä kertovat jo keskiaikaiset karttamerkinnät hic sunt dracones – tuntemattomalla alueella on varmasti lohikäärmeitä, tai jotain vielä hirveämpää. Emme oikeassa maailmassakaan voi rynnätä naapurin taloon ja viedä sieltä kaikkea, mikä irti lähtee. Tähän problematiikkaan pureutuu artikkelissaan väitöskirjatutkija Reetta Näätänen. Vaikka emme ymmärrä, voimme ihailla ja arvostaa. Pohjimmiltaan kumma on olennainen osa ihmiskuntaa. Kuten Lloyd Alexander aikoinaan sanoi: ”En kirjoita fantasiaa paetakseni todellisuutta vaan ymmärtääkseni sitä.” Reetta Vuokko-Syrjänen
8 Mistä löydät oman kummasi. Kumma versoo ohimennen korvaani takertuvista keskustelunpätkistä, väärinluetuista sanoista, silmäkulmassani vilahtavista varjoista. Se piileksii lausumattomissa sanoissa ja epäselvissä merkityksissä, tosiasioiden takana. KOSMOSKYSYMYS Maiju Ihalainen Minun kummani tulee kutsumatta, löytyy etsimättä, ilmestyy silloin kun sitä vähiten odottaa. Kumma elää arkisten ajatusteni väliin jäävissä pimeissä rakosissa, joiden yli järkimieleni harppoo hidastelematta, jottei kompastuisi. Kirjoittaessakin, joskus, kun annan sanojen virrata omalla painollaan ja kietoutua mielleyhtymiksi, joita en tulisi koskaan tietoisesti ajatelleeksi. Se ilmaantuu hetkinä, jolloin ajatukseni lähtevät harhailemaan ja tarkkaavaisuuteni liukenee kuviksi ja tunteiksi: nukahtamisen hetkellä, musiikkia kuunnellessa, yötaivasta tuijotellessa. Kolosissa, missä kauan sitten unohdetut ajatukset ja ideat alkavat itää ja levittää rihmastojaan mieleni valottomaan maakellariin
Esimerkiksi juuri nyt kustantamokierroksella on käsikirjoitus, joka sai sytykkeen uutisesta, jossa kerrottiin, että nuoret eivät enää harrasta seksiä. Autenttisuus on korvaamattoman arvokasta; omaperäisyys olematonta.” Varastan Jarmuschin hävyttömän hyvän ohjeen ja muokkaan sitä tarpeisiini: Kumma löytyy muiden kirjoittajien juonista, joita itse veisi toiseen. Toni Saarinen Elokuva-ohjaaja ja tinkimätön taiteilija Jim Jarmusch on todennut: ”Mikään ei ole alkuperäistä. Ihmiset ovat ostoskeskuksessa, koska ulkona riehuvat jumalten voimat (vastikään ilmestynyt esikoisromaanini Tuntemattomat tiet) tai kaksi tyttöä makaa toisiinsa kietoutuneena koulun vessan lattialla, koska toinen imee toisen kipua (ensimmäinen julkaistu novellini Usva-lehdessä 2012). Kuvat itsessään eivät ole erityisen kummia, niissä on yleensä yksi tai useampi ihminen jossakin tilanteessa. Ei sillä alkuperäisen uutisen kanssa ole juurikaan tekemistä, mutta pystynpä tällä kertaa tarkasti nimeämään ensimmäisen virittäjän. Junalla kulkeminen on takuukeino saada kumma liikkeelle. Satu Piispa-Hakala Pienesti laimeaa, mutta kummani kumpuaa aika tavallisista asioista. Yleensä idea tulee alkukuvan muodossa, ja usein kuva tulee, kun olen kävelemässä. Luen paljon kaikenlaista ja monenmuotoista kirjallisuutta, mikä varmasti ruokkii kummavirtaa, mutta aika monesti ideoita syntyy myös tiedeuutisista. 9 vellovissa mahdollisuuksissa ja mahdottomuuksissa: entäs jos, siis kuka, kuulinko oikein, ei kai sentään, voisiko olla. Joku sana tai sanapari, satunnainen repliikki tai mieleen juolahtanut tilanne alkaa kasvaa ja elää. Siitä voisi taas lähteä novelli! Eli minun ei varsinaisesti tarvitse kummaa etsiä, se on täällä koko ajan. Siristän silmiäni ja mieltäni, ja todellisuuden kumma puoli lipuu kaksoiskuvana esiin. Ohivilahtavassa ikkunassa tanssii sarvipäisiä hahmoja, seinää pitkin kiemurtavat köynnökset ovat jättiläishämähäkin seittiä, lätäkön pinnalta heijastuu vieras kaupunki. Hetken maailma on syvempi, varjot tummempia. Puoliunessa tuijotan bussin ikkunasta marraskuun mustaa aamua. Juuri kirjoittamani lause sai ajattelemaan kehon toimintaa ja sitä kautta kumman sijaintia elimistössä. Tai minun on kirjoittamalla selvitettävä, mistä mielikuvassa on kyse. Kun jokin tarina on kiehuvassa tilassa, ajattelen sitä etenkin liikkuessa: autoa ajaessa, koiraa lenkittäessä ja etenkin junassa. En ole sitä tyyppiä kirjailija, jolla olisi ideoista runsaudenpulaa, mutta silloin harvoin kun idea tulee, se tulee pyytämättä. Nadja Sokura En varsinaisesti löydä kummia aiheita, vaan kumma on enemmänkin tavassani nähdä maailma ja etsiä selityksiä. Tarina keriytyi auki lopulta maailman kautta. Päädyin ajattelemaan maailmaa, jossa tuntoaisti on tabu. Sitten täytyy alkaa pohtia, keitä nämä ihmiset ovat ja miksi he ovat tässä tilanteessa. Stephen King liitti muistaakseni jossakin jälkipuheessaan tällaisiin hetkiin ripuloivat muusat. Siinä vaiheessa kumma astuu kuvioihin. Olen kokeillut ideointia erilaisten oppaissa olevien harjoitusten kautta, mutten ole koskaan saanut sitä kautta tuotettua valmista tekstiä. Lukemisen lisäksi valokuvaan ja myös etsin netistä virikekuvia kirjoittamiseen. Jotakin sellaista siinä varmaan on – en keksi kuville parempaakaan alkuperää. Hetken vain, kunnes tulee aika nousta kyydistä. Joku toinen olisi keksinyt samoista kuvista aivan eri tarinat, mutta omat aivoitukseni pyrkivät aina kummille poluille. Varasta kaikesta, mikä resonoi inspiraatiosi kanssa tai ruokkii mielikuvitustasi.” Hän jatkaa: ”Näin työstäsi ja varkaudestasi tulee aitoa
Näitä pitäisi vain muistaa tarkkailla. Valmis kumma voi olla synkkää, ahdistavaa, kaoottista ja häiritsevää – minulla usein onkin. Kyse ei ole pelkästään idean alkuperän kunnioittamisesta (tai epäkunnioittamisesta) vaan myös siitä, että tekijä joutuu liikkumaan. Kumma löytyy taideteoksista, joiden viestin tulkitsee eri tavoin kuin mitä taiteilija tarkoitti. Kumma löytyy vanhoista tai uusista tieteellisistä teorioista, joista voisi tehdä aivan muunlaisia johtopäätöksiä. Siellä on kummaa, sitä mitä ei täysin tajua itsekään edes sitten, kun sen on kirjoittanut. Surrealistisen liikkeen keskeiset hahmot arvostivat aikansa halpoja jännäreitä varsinkin siksi, että nuo tarinat viestivät epäsuorasti, tahtomattaan ja heikkouksiensa kautta, jotain perustavanlaatuista. Se pilkahtaa terävinä pisteinä ”massan seasta”, oli tuo vertauskuvallinen massa sitten arkista elämää, korkeaa taidetta tai äärimmäisen laskelmoitua viihdettä. Mutta en näe syytä varastaa ylitodellisuuden hippusia vain kaupallisesta mössöstä. Mutta omimisesta tulee hävytöntä pääasiassa silloin, kun kirjoittaja vain ottaa heikommilta ja näkymättömiltä altistamatta omaa sisintään samanlaiselle runtelulle – kun kerrotaan toisten tarinoita välinpitämättömästi, ilman vuoropuhelua, empatiaa ja itsekritiikkiä. Tähän pätee nähdäkseni sama ohje kuin tosimaailman ihmiskohtaamisiin: yleensä tervehdyksen kannattaa olla kunnioittava, paitsi jos tiedät ehdottomasti paremmin. Jarmuschin varkausteoria mietityttää tietysti kulttuurisen omimisen kontekstissa. Sen kirjoittaminen vaatii kuitenkin rakkautta (itsessään viattomien) elementtien yhdistelyyn, ja elementtien kerääminen vaatii toiseuden tervehtimistä. Katson maailmaa ja kuvittelen kummallisempia vaihtoehtoja. Tämän seurauksena ei synny tyydyttävää eli tekijänsäkin otteesta lipsahtavaa kummaa, vain huonolaatuisen kopiokoneen sylkemiä ediktejä, joilla tekijä vahvistaa valta-asemaansa. Kumma on surreaalia, ylitodellista. Miljardöörien tuottamaan Hollywood-tauhkaan suuntautuvat spekulatiiviset heistit ovat eri asia kuin katoavan alkuperäiskansan mytologian kierrätys omalla nimellä varustettuna. Autenttisessa varkaudessa ei vain viedä, vaan oma mieli, ja kaikki mitä se sisältää, kuljetetaan jonnekin, missä se ei normaalisti majaile. Omimisen kysymys on joka tapauksessa tärkeä kumman perimmäisen luonteen kannalta. 10 suuntaan. Wyethia helianthoides or mule's ear wildflower (on right) showing fasciation / Peruedjn, 2010. Ihan kuin arvostettu korkeakulttuuri ei pystyisi puhumaan itseään pussiin tai osoittamaan vahingossa taustalla jyllääviä ristiriitoja! Samalla tavoin kumma asustelee niin ihmisolennon epäloogisessa käytöksessä, puheeseen lipsahtavissa virheissä kuin kauppalistaan peräkkäin asettuneiden tuotteiden satunnaisissa yhteyksissä
11 sepität itsesi metsänpeittoon puiden välissä avautuu ovi ja ryömit konttaat hiipuvin voimin dissosiaation sisään annat oksien kasvaa silmäkuopista sammalen peittää korvat ja etsijän ankaransyyttävät äänet kuurona kivenä asetut katseesta sivuun sinä et ole tavattavissa et vaikka huhuilen kaarevan juuren alitse istut katveessa itsesi keskellä pysyt vakaasti eksyksissä hymyilet tyynin katatonisin kasvoin: minä en yletä sinne puheeni vyöryvät pilvinä lymysi yllä silmäsi eivät kohdennu minuun huidon ja huudan sinä olet mennyt kotoa hukkaan ja kateisiin lähtenyt kauhua pakoon kieltäydyt löytämästä palaamasta tuntemasta mitään tuttua entistä harhateille voi haluta tieten tahtoa deluusiot ja disorientaation pirstomielisten näkyjen lohdussa kaatua naamalleen apofenian kaksoispohjaisiin lampiin nähdä sellaista mitä ei ole kääntää merkitykset nurin askelet ympäri tehdä lopuista alkuja tehdä tuulesta tupia asua niissä onnesta mykkänä yksin tieten Elli Leppä RUNO
Kulttuurisen omimisen käsitteellä tarkoitetaan nykykeskustelussa lähes poikkeuksetta haitallista kulttuurista omimista, ei niinkään sen tasa-arvoista, ideaalia muotoa, jota kutsutaan transkulturaatioksi tai interkulturaatioksi. Milloin keskiössä on muotiin lainattuja alkuperäiskansojen designeja 2 , milloin taas lastenohjelmaan eksynyt tökerö stereotypisoitu ja rodullistettu hahmo 3 . Laylassa puhuu didaktinen kirjailija, Oneiron nojaa stereotypioihin | Nuori Voima 2. Nunavut family outraged after fashion label copies sacred Inuit design | CBC Radio 3. Todellisuus kumman lähteenä – kulttuurinen sensitiivisyys spekulatiivisessa fiktiossa ARTIKKELI Reetta Näätänen 1. Myös kirjallisuuden piirissä 1 aihe on noussut otsikoihin. Usein tarinaa varten kehitelty fantasiamaailma pohjautuu kuitenkin olemassa olevan kansan mytologiaan tai jopa kansaan itseensä. Kuinka tämä sitten liittyy spekulatiiviseen fiktioon. S uomessa keskustelu kulttuurisesta omimisesta (appropriaatio) on käynyt silloin tällöin kiivaana mediassa muutaman vuoden ajan. Siinähän kirjoitetaan kuvitteellisista maailmoista ja ilmiöistä. Räikeimmät esimerkit rinnastuvat taiteen plagiointiin, joten niitä on helpompi huomata ja ymmärtää, mutta kulttuurisen omimisen käsite 4 on tosiasiassa hyvin monisyinen, eikä sitä ole lainkaan helppo havaita tai tiedostaa ilman syvempää perehtymistä aiheeseen. Stereotyyppinen intiaanihahmo poistetaan Herra Heinämäen Lato-orkesterista | Yle Uutiset 4. – Petra Laiti | Twitter. Hei Suomi-twitter, te ette vieläkään ymmärrä. Mikä on luovan alan taiteilijan vastuu monikulttuurisissa teoksissa nykypäivänä, kun globalisaatio ja teknologia ovat tuoneet vieraat kulttuurit yhä helpommin saataville. Onko tiedonsaannin helppous lisännyt ymmärrystä toisia kansoja ja kulttuureja kohtaan vai toistuuko eurosentrinen, epätasa-arvoinen vieraiden kulttuurien eksotisointi ja siitä hyötyminen yhä uudestaan ilman, että tiedostamme asiaa omalla kohdallamme
Eräs kulttuurilainausten sudenkuopista on tahaton stereotypisointi: sen haitallisuutta ei tunnuta usein tiedostavan. Hyvä aikomus ei poista kulttuurisen omimisen haitallisuutta, jos valta-asetelma on alistava. Ideoita tai inspiraatiota saatetaan kuitenkin hakea oikeasti olemassa olevista kulttuureista. Yleinen puolustus ”vahingossa” tapahtuneelle haitalliselle kulttuuriselle omimiselle on se, että omimista ei tiedostettu tai aikomus on ollut hyvä: tuodaan vaikkapa alkuperäiskansalle näkyvyyttä tai kirjoitetaan fiktiivistä tarinaa vähemmistön näkökulmasta, josta ei kuitenkaan ole omakohtaista kokemusta. Fantasiakirjoittamisessa on usein tarkoituksena luoda uusia, keksittyjä maailmoja. ”Se, että jokin kulttuurinen elementti on vaikkapa kirjoittajalle eksoottinen ja vieras ei tarkoita sitä, että se olisi sitä koko lukijakunnalle.”. Ulkopuolisten ei ole mahdollista päästä sisälle kaikkeen siihen perimätietoon, joka kulkee vaikkapa suvussa ja kielen välityksellä. Missä sitten menee inspiraation ja haitallisen kulttuurisen omimisen raja. Miksi sitten on haitallista lainata olemassa olevista kulttuureista – varsinkin jos ne kokee kiinnostaviksi ja inspiroiviksi. 13 5. Haitalliseksi se muuttuu silloin, kun valtapositiossa ylempänä oleva omii esimerkiksi sortoa kokeneen vähemmistön kulttuuria luvatta ja mahdollisesti hyötyy siitä taloudellisesti. Yksiselitteistä vastausta tuskin on. Se, että jokin kulttuurinen elementti on vaikkapa kirjoittajalle eksoottinen ja vieras ei tarkoita sitä, että se olisi sitä koko lukijakunnalle. Inspiroitumista vai appropriaatiota – monikulttuurisen säveltämisen haasteet | composers.fi Tasa-arvoinen kulttuurivaihto on luonnollinen ilmiö, jota tapahtuu kaikissa kulttuureissa koko ajan. Kulttuurinen inspiraatio taas voi olla käsitteen tai idean tasolla saatu ajatus olemassa olevasta kulttuurista, mutta se on lopullisessa työssä muokattu joko niin kauas alkuperäisestä lähteestä tai toimii taustalla ilman suoraa viitettä niin, että konnotaatiota lähtökulttuuriin ei synny. Kulttuuriseksi omimiseksi voidaan katsoa lainaus, jossa lähtökulttuurin elementit ovat selvästi tunnistettavissa. Pelkkä termin tai nimen vaihdos ei välttämättä vielä tee lainausta tunnistamattomaksi. Saamelaiskulttuurin osalta ei valitettavasti löydy seksuaalija sukupuolivähemmistöjen Sateenkaarikynän tarjoaman sensitiivisyyslukijapalvelun kaltaista tahoa, mutta Saamelaiskäräjiltä suositellaan haettavaksi ennakkosuostumusta hankkeille, jotka koskevat tai voivat koskea saamelaisten kulttuuriperintöä ja perinteistä tietoa myös kirjallisuudessa ja taiteissa. Uhanalaisten kulttuurien representaatio on jo lähtökohtaisesti niin vähäistä, että jos sitä esittävät kansaan kuulumattomat henkilöt, he väistämättä kuvaavat kulttuuria stereotypioiden tai virheellisten sekä vaillinaisten mielikuvien kautta. Saamelaismuusikko ja tutkija Anna Näkkäläjärvi-Länsman totesi kesäkuussa 2022 Kompositio-lehteen 5 tekemässäni haastattelussa, että toivoisi, ettei saamelaiskulttuuria esitettäisi ilman saamelaisten itsensä mukanaoloa: ”ei mitään meistä ilman meitä”. Jopa vähemmistön itsensä mielikuva omasta kulttuuristaan muovautuu, kun sitä esitetään vääristyneenä
Nämä kaksi alaa yhdessä ovat viime vuosina kirvoittaneet pohdintaa siitä, miten vieraan kulttuurin elementtejä tulisi esittää monikulttuurisissa taideteoksissa, esimerkiksi sävellyksissä. Jos ajattelemme, että Aasian kulttuureista ammentaessamme jatkamme koloniaalista perinnettä, eikö se itsessään ole ylimielinen ilmaus siitä, että pidämme Aasian kulttuureja alisteisessa asemassa suhteessa omaamme. Yli parikymmenvuotisen urani aikana olen törmännyt niin vanhoihin kuin uudempiin teoksiin, jotka ovat herättäneet kysymyksiä säveltäjän perehtyneisyydestä käyttämäänsä materiaaliin. Vaikka Suomella ei ole ollut alusmaita, emme ole voineet välttyä kolonialistiselta ajatusmaailmalta. Kuinka haitallista Japanin kulttuurille on, että suomalainen fantasiakirjoittaja lainaa jotakin termiä tai kulttuurisidonnaista aihetta väärin. Todennäköisesti suuressa mittakaavassa ei kovinkaan, koska Japanin kulttuuri elää ja voi hyvin. Teen parhaillaan Taideyliopiston SibeliusAkatemiassa taiteellista tohtorintutkintoa aiheesta Kulttuurisensitiivisyys monikulttuuristen teosten tulkinnassa esiintyjän näkökulmasta. Onneksi on päästy jo pitkälle vaikkapa Jean-Philippe. Lisäksi minua kiinnostaa, mikä on nykypäivänä esiintyjän vastuu, kun yleisölle esitetään vaikkapa vanhempia teoksia, joiden luomisajankohtana vieraan kulttuurin lainaamisen etiikkaan ei juurikaan kiinnitetty huomiota. Oman taustani ansiosta huomaan kiinnittäväni huomiota erityisesti Japanin kulttuuriin ja kieleen liittyvään misrepresentaatioon. On siis hyvä punnita, haluaako käyttää lainauksia japanista: fantasiamaailmaan sijoitettu japaninkielinen sana saattaakin sisältää tiedostamattomia merkityksiä. Kuinka syvällisesti vieraaseen kulttuuriin perehtymistä sitten on riittävästi, että kulttuurilainaus onnistuu välttämään sudenkuopat eikä esimerkiksi virheellisiä mielleyhtymiä tai konteksteja synny. Käsite luotiin suojaamaan alkuperäiskansoihin kohdistuvaa aineetonta hyväksikäyttöä: tarinoiden, rituaalien ja musiikin lainaamista ilman ymmärrystä niiden taustoista, kontekstista ja merkityksestä kansalleen. Japanin kieli ja kirjoitusjärjestelmä ovat historiallisista syistä johtuen niin monikerroksisia, että japaninkielisiä termejä tai nimiä käyttäessä vuosikausien perehtyminenkään ei välttämättä riitä tiedostamaan kaikkia kulttuurisia sidoksia sekä monimerkityksellisiä kerrostumia, mitä pelkkiin sanoihin voi liittyä. Voidaanko Japanin kulttuurin lainaamista epäsensitiivisesti pitää postkoloniaalisena ilmiönä. 14 On hyvä myös perehtyä Intellectual Property -termiin (immateriaalioikeus), jonka sovellus aineettoman kulttuuriperinnön kohdalla on huomattavasti vaikeampi tulkita kuin pelkkänä tekijänoikeuskysymyksenä. Tein osan musiikin maisterin opinnoistani vaihto-opiskelijana Japanissa. Yhdysvaltojen ja Australian alkuperäiskansat ovat myös perustaneet oman termin: Indigenous Cultural and Intellectual Property (ICIP). Japani ei ole myöskään ollut siirtomaiden alusmaana, päinvastoin se on itse kolonialisoinut ympäröiviä maitaan. Wikipedia ja internet-sanakirja eivät valitettavasti kerro kaikkea, ellei tietoa osaa erikseen etsiä. Japaninkielisestä kirjallisuudesta tehdyt käännökset ovat usein englannin tai muun länsimaisen kielen kautta suomeksi käännettyjä, jolloin informaatio on saattanut kokea jo suuriakin vääristymiä (toki kääntäjän ammattitaidosta riippuen – Suomessa on onneksi erinomaisia suoraan japanista kääntäviä ammattilaisia, joiden tuotantoa kannattaa suosia). Euroopassa ”itämaiden” (Lähi-Itä, Aasia) eksotisoinnilla ja orientalismin kyllästämällä taiteella on pitkät juuret. Olen ammatiltani orkesterimuusikko, ja musiikin lisäksi olen opiskellut Helsingin Yliopistossa Itä-Aasian tutkimusta pääaineena Japanin kieli ja kulttuuri
Mikäli voin esittäjänä tai yleisön edustajana vakuuttua teoksen luojan perehtyneen kulttuurisiin seikkoihin etukäteen tarkasti ja eettisesti, koen oloni niin esittäjänä kuin yleisönä paljon mukavammaksi. Tämä ei vielä muuta teoksen musiikillista antia. Oleelliseksi tulee informaatio, joka yleisölle annetaan säveltäjän ja teoksen taustoista. Toivottavasti saamme tulevaisuudessa nauttia entistä eettisemmästä ja tasaarvoisemmasta monikulttuurisesta taiteesta.. Vielä kymmenen vuotta sitten esitin täysin kritiikittä monikulttuurisia teoksia, koska luotin säveltäjän tietämykseen kulttuurilainojen eettisyydestä. Saman voisi katsoa pätevän kirjallisuuteen. Esiintyvänä taiteilijana toivoisin itse osaavani olla sensitiivinen sen suhteen, kuinka esitän vieraita kulttuureja vaikkapa sävellyksissä, joita soitan, vaikka esiintymiseni tuskin onnistuu pahimmillaankaan mustamaalaamaan kokonaista kulttuurialuetta. 15 Reetta Näätänen on sinfoniaorkerkesterimuusikko ja Taideyliopiston tohtorikoulutettava. Keskustelua sekä kritiikkiä syntyy, ja hyvä niin: on kuitenkin tärkeää osata keskustella asiasta niin, että vältetään mustavalkoisuutta, sillä kulttuurinen omiminen jos mikä on monitahoinen kysymys. Kysymys kulttuuristen lainojen eettisyydestä on noussut myös suuren yleisön tietoisuuteen, ja kyseenalaistusta tulee yhä enemmän myös yleisön puolelta. Teokset kuuluvat siitä huolimatta yhä oopperataiteen klassikoihin. Erityisesti yhteistyö vähemmistökulttuurien edustajien kanssa on tärkeää, jotta tiedostamattomalta kulttuuriselta omimiselta vältyttäisiin. Muun muassa teosten roolittamiseen (kuka esittää ketä) kiinnitetään nykyisin huomiota ja rasististen roolien nimiä on ohjaajan tulkinnasta riippuen vaihdettu. Rameau’n oopperasta ”Les Indes Galantes” (1735) tai Giacomo Puccinin Kiinaan sijoittuvan ”Turandot'n” (1926) tai Japaniin sijoittuvan ”Madame Butterflyn” (1904) aikaisista rasismia pursuavista tarinoista. On mahdollista ottaa yhteyttä eri alojen asiantuntijoihin tai konsultoida lähtökulttuurin jäseniä kulttuurilainausten suhteen. Maailman oopperatalot ovat pikkuhiljaa havahtuneet siihen, kuinka teoksia pitäisi muokata, että niistä voitaisiin yhä nauttia ilman, että valkoiset taiteilijat esittävät yellowface-imitaatioita valkoisen yleisön taputtaessa. Hän on opiskellut Japanissa klarinetin soittoa ja on kiinnostunut orientalismista modernissa länsimaisessa taidemusiikissa. Haluan myös esittää tiettyä lähdekritiikkiä säveltäjää kohtaan, jonka tuotantoa esitän: voinko olla varma, että säveltäjä on tiennyt, mitä tekee vaikkapa säveltäessään duon klarinetille ja Australian alkuperäiskansan lyömäsoittimille. Kun käytetään inspiraation tai luomisen lähdemateriaalina kulttuuria, johon ei ole itse syntynyt, vaaditaan erityistä sensitiivisyyttä, sillä kuvitellun maailman luominen olemassa olevan kulttuurin pohjalta ei poista todellisuuteen pohjautuvaa mielleyhtymää. Nyt ajattelen toisin: en voi tuudittautua sen varaan, että teoksen luoja on perehtynyt aiheeseen – varsinkaan jos hän ei avoimesti kerro teoksen syntyprosessista
16
Kaikki Kynnyksellä Anne Martin NOVELLI. Niinpä hän humpsahti emännäksi suureen taloon, jonka lattialaudat narisivat ja jonka pihanurmen ajo vei puoli tuntia kahdesti viikossa. Oppilaiden keskuudessa kuiskaillaan, että rehtori on oikeasti valtava ötökkä, joka rakentaa toimistosta pesää talvehtiakseen siellä. Marjatta oli vasta muuttanut yliopistokaupungista takaisin lapsuudenkotiinsa. Sisaret kävivät kahvittelemassa ja ihastelivat avaraa valoa, jonka valkoinen kattomaali loihti ruokasaliin. Hän sanoi, että Marjatta olisi juuri sopiva lisä tähän yhteisöön. Häntä viehätti tutun koulun pienuus, yksi opettaja kutakin luokkatasoa kohden. Kun Marjatta tapasi rehtorin heinäkuun lopulla työhaastattelussa, tekivät tämän lämminhenkisyys ja ystävällisyys häneen vaikutuksen. Ajatus tuntui Marjatasta hyvältä, kaikki loksahteli kohdalleen. Se oli kesää, vihreää ja toiveikasta. Kylä kasvattaisi yhdessä, kukaan ei jäisi yksin edes aamukahville opettajainhuoneeseen. Öljylämmitteisenä talo ei ehkä ollut ympäristöystävällisin, mutta talvella lämmityskuluissa säästäisi kahden varaavan takan ansiosta. Sitten rehtori otti yhteyttä avautuneen työpaikan tiimoilta. 17 K asvoja pistelee jäinen loskasade. Marjatta ei muista, milloin on viimeksi haravoinut kotitalonsa pihaa tai mopannut lattioita. Marjatta polkee koululle posket punoittavina ja korjailee meikkiään unisex-vessassa. Hän tulee aina ensimmäisenä, ja muun väen alkaessa valua paikalle odottavat opettajainhuoneessa jo kahvin tuoksu ja kuulasihoinen kollega. Nyt lehdet homehtuvat räystäiden alla ja koulurakennusta peittää harmautta tihkuva usva. Vaiettuja, vähemmän mieluisia puolia toki löytyy, kuten jatkuvasti muniaan rapsutteleva vahtimestari ja rehtori, joka sulkeutuu huoneensa pimeään eikä tule ulos ilman välttämätöntä pakkoa. Isän kuoltua Marjatta oli ainoa, joka halusi pitää talon suvussa. Rehtori ei ollut aina sellainen. Opettajilla on tapana aloittaa päivä yhteisellä aamukahvilla, mikä on yksi Marjatan lempiasioita työyhteisössä. Marjatta osteli tapetteja, kukkamultaa, puhtaanvalkoisia seinälistoja ja maaleja
Koulu oli suljettuna muutaman vuoden ajan, kunnes se kunnostettiin ja avattiin uudelleen kymmenisen vuotta sitten, Marjatta selittää ja kaivaa taskustaan jo kertaalleen käytetyn nenäliinan. Koulussa oli aina vähän vetoisaa, mutta puulattiat tekivät paikasta kotoisan ja ajattoman. Marjatta vastaa koulun olevan aika lailla ennallaan lukuun ottamatta tyystin vaihtunutta opettajakuntaa. Kosteus löytää aina tiensä luokkiin ja hengitysteihin. Remontoida on yhtä kuin kunnostaa on yhtä kuin lakaista paskat muovimaton alle ja jättää ne sikiämään on yhtä kuin jättää ne leviämään on yhtä kuin vapauttaa yhden luonnonmukaisen ja yhden keinotekoisen lattian väliin helvetti joka kuhisee lattialankuista ja mutustelee vanhoja puruja seinistä ja oksentaa sisuksistaan uutta paskaa joka kiemurtelee jo mustina vanoina suihkuhuoneen seinillä ja sukeltaa viemäristä alas ON YHTÄ KUIN porata reikää jota pitkin muodon ottanut mustia röyhtäyksiä löyhkäävä suu ravitsee itseään, kasvattaa itseään, lävistää rakenteet, haperruttaa seinät ja mielet, kuiskii kummia uhkauksia pukuhuoneen nurkissa, velloo märkänä keittäjän hikiotsalla, kasvattaa ruokahaluaan, näännyttää itseään, ruokkii itseään, nuolee pihamaan märkää multaa ja yökkii sitä sitten käytäville, kulkee sisään ja jää asumaan, tarttuu takinliepeeseen -Kello soi. Ei sillä, etteikö hän olisi viihtynyt koulussa, mutta muistoissa on vain välähdyksiä lankkulattioista, joululauluista, luokkiin kannetuista hernekeittolautasista ja hiestä kostuneiden käsien rypistämistä hiirenkorvista kuudennen luokan todistuksessa. Illan edetessä ihmiset alkavat riehaantua, pariskunnat painautuvat toisiinsa ja Marjatta. Oppilaatkin yskivät. Marjatta nyökkää ja yrittää hymyillä. Omista kouluajoista puhuminen tuntuu kiusalliselta. Koulun lattiat on päällystetty ei minkään värisellä muovimatolla. Se on alkanut haista homeelle, eikä hän tahdo tuoda itiöitä peremmälle. Osa heistä tuskin huomaa opettajan tuloa. Niin on ollut aina tapana, hyvästellään joukolla kurjin kaamoskausi ja astutaan yhdessä joulukuun ensimmäiseen päivään. Sisävaatteet hän riisuu kylpyhuoneessa, iskee päivän asun suoraan pesukoneeseen ja laittaa koneen pyörimään. Vesi on kuumaa, höyry piirtää peileihin usvaisia kuvioita: renkaita ja pyörteitä. ”Me emme ole vain työyhteisö, me olemme perhe. Hän huuhtelee hiuksensa suihkussa. Äänessä on viikko viikolta vahvistuvaa, inhottavaa rohinaa. Ja meillä on vihdoin uutta verta keskuudessamme”, rehtori lisää hymyillen ja kilauttaa lasinsa Marjatan lasia vasten. 18 illat kuluvat töissä pikkujouluja suunnitellessa, yhteisopetusta innovoidessa ja kokeita valmistellessa, kodinhoitoon ei riitä voimia. Kaamos näkyy lapsissa, jotka vielä alkusyksystä olivat täynnä energiaa, mutta nojailevat nyt tuoleihinsa tylsistyneen tyhjä katse silmissään. Pikkujoulut järjestetään marraskuun viimeisenä päivänä. Lukutunnilla pellavapäinen tyttö nostaa katseensa romaanista ja kysyy, oliko opettaja oppilaana juuri tässä luokassa. Marjatta muistaa lapsuudestaan narisevan lankkulattian, samanlaisen kuin kotona. Saisivat taas remontoida, vaikka tuskin se mitään auttaisi. Kosteat päivät ovat pahimpia, Marjatta ajattelee. Marjatta kävelee kotimatkalla kaamosvuoden ensimmäiseen lumisateeseen. Hän ripustaa toppatakin ulkoeteisen naulaan. Viimeinen oppitunti päättyy, päivä on ohi. Rehtorikin on kuoriutunut tunkkaisesta toimistostaan kohottaakseen maljan joulun odotukselle. Marjatan luokka on toinen vasemmalla, ja oppilaat odottavat jo kukin oman pulpettinsa äärellä. Nyt lattia on hiljaa ja sen tuntu vasten ergonomisia työkenkiä liian pehmeä. ”Hyvää huomenta!” Marjatta lausuu. Hänen silmänsä kiiltävät liikutuksesta, kun hän kiittelee vuolaasti kollegoitaan ja heidän puolisoitaan kuluneesta lukukaudesta. On torstai, viikon pisin päivä. Oppilaat vastaavat monotonisesti, sanat lausutaan hitaasti, venyttäen
Hetkeksi tulee aivan hiljaista. Laulu on tuttu jostain, kenties lapsuudesta, mutta Marjatta ei saa otetta muistosta. Marjatta yskäisee ja sylkee limaa altaaseen. Missä ovat pikkujoulujuhlinnan jäljet. Hän astuu sisään hämärään saliin silmiään räpytellen ja humina alkaa uudelleen. Kuiskailukin on vaiennut. Huoneessa on hämmentävän siistiä. 19 hätkähtää viehättävän englanninopettajattaren puristaessa hänen pakaraansa. Marjatta seisahtuu ovenraolle ja jää kuuntelemaan hyrinää. Pois täältä, Marjatta hokee mielessään, pois täältä ja Marjatta herää opettajainhuoneen sohvalla. Marjatta huuhtoo suutaan ja tuijottaa peilikuvaansa. Joku on jättänyt ikkunan auki. Ääni tuntuu paineena kallonpohjassa. Marjatta vetää nahkeat housut ylleen ja hipsii hiljaiseen käytävään. Ilmassa haisee muovimatto ja home. Luojan kiitos on vasta sunnuntai. Hengitys ei enää rohise. He seisovat huojuvina ja huonoryhtisinä, aivan kuin tasapainoaan jatkuvasti hakevina, kukin lavaa kohti kääntyneenä.. Hän ei ole täysin tajuissaan ja tiedostaa sen, jokin laulussa resonoi hänen sisällään ja laittaa kehon liikkeelle. Pitäisi puuttua, kieltää ja torua, mutta kurkku on käheä eikä ääntä tule. Älä mene, vaimea pelko kuiskaa vielä Marjatan sisällä, mutta hän karistaa epäröinnin harteiltaan ja tarttuu ovenkahvaan. Opettajien joukko seisoo kuin ripoteltuna joka puolella salin lattiaa. Se imeytyy pitkin Marjatan housunlahjetta aina polviin saakka ja kiirehdyttää hänen humalaisia askeleitaan. Marjatta on sulkenut silmänsä. Hiljalleen hän alkaa erottaa siitä melodian, tuskallisen hitaana ja raskaana etenevän laulun, joka on muodostunut useiden, toisistaan vain hiukan eroavien äänilähteiden kuorosta. Ulkona viipyilee yhä tuo vastenmielinen, kaikkialle levittäytyvä loska. Ensin Marjatta kuvittelee sen tulevan ulkona pauhaavasta tuulesta tai oikkuilevasta ilmastointilaitteesta, mutta jokin äänessä tuntuu uhkaavalta. Marjatta avaa oven, sen narahdus on ilkeä riitasointu muuten harmonisessa hyrinässä. Märät housut nojaavat tuolin selkänojaan ja hänen jalkojaan lämmittää jo eläkkeelle siirtyneen luokanopettajan virkkaama torkkupeitto. Marjatan päässä jyskyttää yhä eilinen maljapuhe. Sen värit kirvelevät silmiä. Koulun natiseva ovi käy hänen takanaan, ja joku huutaa hänen peräänsä. Mitä enemmän hän yrittää ponnistella koulumuistojensa perään, sitä kauemmaksi ne kavahtavat häntä. Kohti liikuntasalia. Tykyttävään kipuun sekoittuu jotakin, se maistuu suussa mädältä, röyhtäyttää häntä ja pakottaa nousemaan ylös. Otsalla on hikikarpaloita. He tosiaankin näyttävät siltä kuin jokin valtava olisi ottanut heidät kouraansa, ravistanut hieman ja tipauttanut sitten alas. Sanoista ei saa selvää, ääni on pelkkää pihisevää supattelua, johon sekoittuu raahautuvaa kahinaa. Kaula näyttää paksulta, imusolmukkeet tuntuvat turvonneilta. Hänen on nähtävä, muistettava. Hän tuntee vihlaisun ohimossaan ja haistaa jälleen eltaantuneen muiston, joka ohjaa hänen askeleensa käytävän päähän, kohti liikuntasalia. Suut ovat mustia aukkoja, joista ääni virtaa. Marjatta haparoi lavuaarille, juo raudanmakuista vettä ja nojaa ikkunalautaa vasten. Täytyy olla aamuyö, sillä kukaan muu ei ole paikalla. Oliko rehtori supissut joulukalenterista, juuri hänelle tarkoitetusta lahjasta. Marjatta pakenee vessaan, lukitsee oven takanaan. Hengityksen rohina sekoittuu toisenlaiseen ääneen, kuin kuiskailuun jostakin seinän toiselta puolelta. Hän hengittää raitista ilmaa ja kulauttaa vielä toisen vesilasillisen alas. Humala nousee liian nopeasti, jokin sen voimassa ahdistaa Marjatan henkeä ja painaa silmiä umpeen. Keskeytyksettä jatkuva ääni tuntuu yhtäkkiä enemmän turvalliselta kuin pelottavalta, hän maistaa suussaan lämpimän maidon, ja unenpehmeä aalto kaappaa hänet mukaansa. Liikuntasalin ovi on raollaan, ja sen takaa virtaa vaimeaa hyrinää. Heidän kasvojaan on hankala erottaa pimeässä. Sen ääniala aaltoilee matalalta korkealle, voimistuu välillä ja heikkenee sitten juuri ja juuri muista vanhan koulun äänistä erottuvaksi huminaksi
Kukaan ei seuraa häntä, tienoo uinuu ensimmäisen adventtisunnuntain lempeää unta. Jännitys tuntui kuplina päässä, varpaat kipristelivät. He seisoivat ja odottivat, koska uusi opettaja oli muistuttanut musiikin lähtevän hiljaisuudesta. Opettajakunta tuntuu virkoavan hiljalleen, he ravistelevat itseään liikkeelle kuin räsynuket, koko ajan Marjattaa tuijottaen, ja lähtevät hitaasti lähestymään häntä. Marjatta havahtuu nykyhetkeen. Marjatta naputteli äänettömästi sormiaan yhteen purkaakseen jännitystä. Missä ope, joku kysyi. Marjatta painaa oven kiinni perässään ja kahlaa loputtoman pitkältä tuntuvan käytävän poikki ulko-ovelle ja pihalle. 20 Marjatta muistaa jotakin. Koulutien kaartuessa mutkaan hän vilkaisee taakseen. Esityksen olisi jo pitänyt alkaa. Hän oli yleensä niin luotettava ja selkeä, puhui lapsille ystävällisesti, murteessaan pehmeä sävy, aivan erilainen kuin täkäläisillä. Minuuttien kuluessa levottomuus ja epävarmuus alkoivat itää oppilasriveissä. Hän hengittää kiivaasti, tuntee keuhkojensa lukkiutuvan ja puristuvan kasaan. He olivat harjoitelleet ahkerasti, lähes päivittäin, ja nyt kenraaliharjoituksessa jokainen osasi joululaulun sanat ulkoa. Laukku on unohtunut opettajainhuoneeseen, Marjatta muistaa kotiin päin juostessaan. Lavalla seisottiin hiljaa ja liikkumattomina. Oli kulunut ehkä viisi minuuttia, eivät he voisi seisoa loputtomiin aloillaan. Pimeys kävi paksummaksi, vaikka silmät tottuivatkin näkemään. Juuri kun oppilaiden rivit alkoivat rakoilla, kuului salin puolelta tömähdys. Hän kääntää lavalle selkänsä kuten lapsena painajaiseen herätessä, kun äidin ja isän huoneeseen oli kuljettava olohuoneen poikki ja selän takana kitaansa aukoi jokin valtava ja pelottava, ei saanut katsoa taakseen, oli kuljettava rauhallisesti ja piilotettava pelko, koska yö haistoi pelon ja nappaisi hampaillaan niskasta, jos yrittäisi pyrähtää pakoon. Kotitalonsa pihalle päästyään Marjatta ryntää ulkosaunan ovelle ja nappaa kynnyksen alta ruosteelta tuoksuvan vara-avaimen. Pelko kiertyy vatsan ympärille ja hän unohtaa hetkeksi olevansa aikuinen nainen. Uni on lohdullinen unohduksen tunneli, tuntikausia jatkuva, tummasävyinen ja pehmyt. Yhdeksänvuotias Marjatta odotti verhojen aukeamista toisessa rivissä. Lava on peto, opettajat olohuoneen pimeys. Miksi opettaja ei antanut merkkiä. Sille ei ole vielä muotoa, mutta se liittyy lavaan, ja siksi hän pitää katseensa visusti salin puolella. Homeen haju voimistuu koko ajan. Hän nousee. Marjatta saa vihdoin otteen kehostaan ja käskee itseään peruuttamaan takaisin ovelle. Ope, joko aloitetaan. Samalla muisto tulvii sisään. Kukaan ei tirskunut eikä hihittänyt. Hiljaisuudesta ei lähtenyt laulua. Hitaasti hänen suupielensä nousevat hymynkaltaiseen irvistykseen. Verhot roikkuivat raskaina, ja kultahiuksisen hartiat alkoivat hytkyä. Koputus tunkee unta suojelevien rihmastojen lävitse ja havahduttaa Marjatan. Opettajat ovat kääntäneet katseensa häneen, eivät enää huoju. Rivistössä kävi kuhina, kun lapset kuiskivat ensin hiljaa vierustovereilleen ja alkoivat sitten huudella rivien toisiin päihin. Valot eivät syttyneet, eikä piano aloittanut soittoaan. Koko koulu tummassa siluetissaan näyttää uhkaavalta, aivan kuin lavan peto olisi hotkaissut rakennuksen kitaansa. Marjatta ei uskalla katsoa, mutta kuulee laahaavan äänen ja sen seassa pihisevän hengityksen. Jostain kuuluu heräävien autojen yskintää ja tylsistyneiden koirien louskutusta. Koulun käytävä on yhä kaamosaamusta hämärä. Sinne jäivät avaimet, huulipuna ja matkapuhelin, mutta hän ei käänny takaisin. Oli joulukuun ensimmäinen päivä ja edessä seisovan tytön hiukset hohtivat kullanvärisinä. Lopulta sen reunat repeävät keskipäivän valoon. Marjatta jähmettyy paikoilleen ja sulkee silmänsä. Jokin raskas liikkuu lavalla. ”Marjatta”, hän sanoo ja ojentaa kättään. Rehtori seisoo lähimpänä. Verhot pysyivät kiinni