2024 9–10 7 € Raja railona ja reittinä SIRPA KÄHKÖNEN, EPPU NUOTIO JA KATJA HYRY KUUSAMOSSA
Muisteluissa palattiin yhteisten Vienan-matkojen tunnelmiin. 194 Katri Kovasiipi arvioi Juha Hurmeen tuoreen teoksen Sampo (SKS 2024). 192 Elina Niiranen arvioi Maria Lähteenmäen ja Sinikka Selinin toimittaman tuoreen artikkelikokoelman Urbaanit karjalaiset – mielet, kielet, historiat. Kokeneiden kirjailijoiden ja tutkijoiden puheenvuoroissa ylitettiin sukupolvien rajat. 178 Jyvöälahtelaisen Yrjö Tiilikaisen jälkeläiset kokoontuivat serkustapaamiseen Petäjävedelle. 177 Laukunkantaja-kolumnissaan Aila-Liisa Laurila pohtii karjalaistaustaisen identiteetin monikulttuurisuutta, joka yhä vahvistuu uusissa sukupolvissa. KATRI KOVASIIPI SEURAAVA NUMERO Joulukuu 2024 184 Jyrki Mäkelä luotaa artikkelissaan kertomuksia laukkurisurmista Etelä-Pohjanmaalla. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 162 KARJALAN HEIMO 9–10/2024 197 164 Soitinrakentaja, kouluttaja ja musikantti Minna Hokka tuntee Suomen ja Karjalan vanhakantaisten torvija pillisoitinten historian ja paimenmagian. Sammon arvoitus on tuottanut ainutlaatuisen, päättymättömän ajatusleikin.. 2024 9–10 7 € Raja railona ja reittinä SIRPA KÄHKÖNEN, EPPU NUOTIO JA KATJA HYRY KUUSAMOSSA KANSI : Sirpa Kähkönen, Eppu Nuotio ja Katja Hyry. KUVA: KATRI KOVASIIPI Haastateltavana elokuussa Karjalan Sivistysseuran osa-aikaisena toimistosihteerinä työnsä aloittanut espoolainen Anna-Maria Tukiainen. 1800-luku oli vienalaisille laukkukauppiaille oikeudetonta aikaa. 167 Ulla Parviainen toimitti 39 vuotta sitten kuolleen kummisetänsä Matti Polojärven keskeneräisen romaanikäsikirjoituksen julkaisukuntoon. 188 Matti Polla tarkastelee Vienan alueen perinnekulttuuria 1900-luvun alussa, ennen kuin talonpoikaiselämä koki neuvostovallan tuomat mullistukset. 170 Raja railona ja reittinä oli Tie Vienaan -symposiumin teemana
Karjalansivistysseura.fi Kieltä ja kulttuuria vuodesta 1906 Katsommeko sormea vai kuuta. ”Tiedätkö mitä minä sanon, kun kuulen jonkun kirjoittavan sodanvastaista kirjaa?” ”En. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 163 Seura perustettiin vuonna 1906 nimellä Wienan Karjalaisten Liitto. KURT VONNEGUT (1922–2007 ) tuli mittavan kirjallisen tuotantonsa ohella meillä Suomessa tunnetuksi myös vierailustaan Pohjois-Karjalan luonnossa. Kun eräs toimittaja kymmenen vuotta myöhemmin kysyi Vonnegutilta, missä hän on ollut onnellisimmillaan, hän muisteli Kolia ja sen jäisiä, suussaan sulaneita mustikoita. Kun luonnon tuhoamista vastustavat kansalaisjärjestöt Elokapina ja Återställ Våtmärker värjäsivät Eduskuntatalon pylväitä vesiliukoisella punamaalilla 25.9.2024, me ihmiset toimimme lajityypilliseen tapaamme. Karjalan Sivistysseura yhdistää eri alueilla elävät karjalaiset ja karjalaisuudesta kiinnostuneet toimimaan karjalan kielen ja kulttuurin elinvoimaisuuden hyväksi. Tuliko tarpeeksi puhdasta, paljonko vielä maksaa, että kaikki rusotuksen häiveetkin saadaan katoamaan. Suuri osa maan elämästä on vaarassa”, alkaa ilmastotutkijoiden laatiman raportin teksti. Lukiessaan ihminen ei myöskään todennäköisesti osallistu kovin aktiivisesti maailman tuhoamiseen. KATRI KOVASIIPI. Lokakuussa 1977 hän istui Kolin huipulla kannonnokassa, riipi maasta lumen alle jääneitä mustikoita suuhunsa ja imi itseensä Pieliselle avautuvaa maisemaa. Oivaltavaa romaania tai runoa lukiessa tuntuu kuin lumen alta mustikoita löytäisi. Yhdessä vaalimme kieltä, kulttuuria ja kokemuksia karjalaisesta identiteetistä. Tämä on kiistaton globaali hätätila. BIOSCIENCE-LEHTI JULKAISI 8.10.2024 laajan ilmastokatsauksen: ”Olemme peruuttamattoman ilmastokatastrofin partaalla. Ja voipa kirjojen äärellä joskus kokea myös onnellisia hetkiä. Jäsenmaksuun sisältyy Karjalan Heimo -lehti. ”Kun sormi osoittaa kuuta, typerys katsoo sormea”, toteaa vanha kiinalainen sananlasku. Kirjalliseen seurueeseen Kolilla kuului myös karjalaissyntyinen kirjailija Eeva Kilpi. Tunnettujen kirjailijoiden ajatuksia ja hyviä lukuvinkkejä löydät myös tästä lehdestä. Toisella laidalla ovat idealistiset pyrkimykset pelastaa edes palanen maailmaa, toisella kyyninen nihilismi, joka uskoo olevansa ainoa järjen ääni. Mitä sinä sitten sanot, Harrison Starr?” ”Minä sanon: ’Mikset yhtä hyvin kirjoita jääkaudenvastaista kirjaa?’ ” Satiirikkona Vonnegut onnistuu parilla pienellä sivalluksella kuvaamaan vastakkainasettelua, joka hallitsee maailmaa tälläkin hetkellä. Vuonna 1917 nimeksi tuli Karjalan Sivistysseura ry. Kirjat eivät pelasta elonkehää, mutta voivat auttaa ajattelemaan ja tekemään viisaampia valintoja. Sen sijaan, että olisimme kuunnelleet järjestöjen ympäristöviestiä, aloimme tuijottaa Eduskuntatalon pylväiden saumoja. PÄÄTOIMITTAJALTA Helsinki 2024 16 10 K urt Vonnegutin romaanissa Teurastamo 5 (Tammi 1970) filmintekijä Harrison Starr käy kirjailijan kanssa seuraavan keskustelun. Pitäisikö Elokapina kieltää. Karjalan Sivistysseura ry:n jäsenlehti ja äänenkannattaja Karjalan Sivistysseura ry:n jäseneksi pääsee jokainen hyvämaineinen kansalainen. Mitkä kansalaisjärjestöt kiellettäisiin seuraavaksi. Tervetuloa jäseneksi, lehden tilaajaksi ja lukijaksi sekä karjalaisen kulttuurin harrastajaksi ja tukijaksi
Keskiajalla Karjalassa rakennettiin soropillejä oljesta ja ruo’osta. – Paimenet rakensivat soittimensa luonnonmateriaaleista, Hokka selvittää. Lävikkö puolestaan rakennetaan lisäämällä keskelle puinen sormiaukkokappale. – Puhaltimet olivat paimenten työvälineitä. Keskiaikainen olkija ruokopilli tunnettiin Pillija torvisoittimet ovat vieneet Minna Hokan mennessään. Pajupilli ja tuohitrumpetti tunnettiin joka puolella Suomessa ja Karjalassa. Lännestä omaksuttiin puurakenteinen, tuohipäällysteinen luikku-trumpetti, jonka tanakka, karjalainen muunnos on totto. Mukana on puusta, karhunputken ja järviruo’on puutuneista varsista sekä nautojen ja vuohien sarvista tehtyjä puhaltimia. Kesällä 2024 Minna Hokka viritti soiton Koloveden kansallispuistossa Heinäveden Muinaisviikon retkellä. Ruotsin valtiopäivien kiellettyä miesten toimimisen paimenina myös vastuu karjan kaitsemisesta jäi lähinnä lapsille ja ikäihmisille. – Tuohitorven tuhatvuotisesta suosiosta kertovat sen lukuisat nimet, kuten tanoja karhutorvi, ämyri ja tyytty. He karkottivat torvillaan petoja, ohjasivat karjaa sekä viestivät tarvittaessa lähitalojen ihmisille ja muille paimenille. Soittimet ja sävelkulut kehittyivät aikuisen käsissä eri tavoin. Soittimet syntyivät luonnonmateriaaleista metsän keskellä Hokka kertoo, että paimensoittimet rakennettiin tuoreesta puusta, tuohesta ja nautojen sarvista. Samankaltaisia ovat puusta rakennettavat klarinettisoittimet tronopilli ja läveri. Etelämpänä Euroopassa paimenina toimivat edelleen aikuiset miehet. Voimakasääniset puhallinsoittimet lienevät kehittyneet paimenten keskuudessa. KUVA: PIA PAANANEN. P erinnepuhaltimien taitaja Minna Hokka esittelee pienellä pöydällä olevaa erikoista soitinvalikoimaa Heinäveden Muinaisviikon työpajassa. Monet soittelivat myös ajankuluksi sekä omaksi ja karjan iloksi. Eräs vanhimmista karjalaisista soittimista lienee 600-luvulla slaaveilta omaksuttu piisku-huilu, houkutussoitin, joka rakennettiin linnun sulan ”kynästä”. Puhallinsoitinten kehittymiseen vaikuttivat paimenten soitinrakennusja soittotaito. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 164 Minna Hokka tuntee karjalaiset erityispiirteet paimensoittimissa Soitinrakentaja, kouluttaja ja musikantti Minna Hokka tuntee perinnepuhaltimien historian ja paimenmagian. Käärmeiden houkutteluun liittynyt putkipilli syntyy karhunputkesta. Paimenet askartelivat myös pillejä männyn vuosikasvaimista, lehtipuiden oksista tai putkikasveista, ja lurittelivat niillä vapaahetkinään. Kun ruokopillin päähän lisätään kaikusuppilo tuohesta tai sarvesta, saadaan toropilli
Sormiaukkoja tehtiin yleensä neljä, joskus alapuolelle kaiverrettiin pieni peukaloaukko hälytysäänien soittamista varten. myös monilla nimillä, mm. Soittoharrastus ja siihen kuulunut musiikinteoria antoivat valmiuksia soitinrakentamiseen ja soittoharjoitteluun. Lepästä tai haavasta halkaisemalla ja kovertamalla aikaansaatu runko päällystetään tuohella, ja soittimen ääntä vahvistaa kaikusuppilo, joka voidaan tehdä pellistä tai naudansarvesta. Soitin kehittyi Laatokan Karjalassa, Pohjois-Karjalassa ja Etelä-Aunuksessa 1700-luvulla. Lulletti on noin 30-senttinen, litteä, lievästi käyrä puutrumpetti, joka on rakennettu liittämällä tuohinauhalla ontoiksi koverretut puoliskot yhteen. Yläkoulussa aloin soittaa viulua, Bachin Air-teoksen inspiroimana. Eroa on myös materiaaleissa. Olennaisinta oli ehkä kuitenkin jo varhain syntynyt erityinen suhde metsään. KUVAT: PIA PAANANEN. – Pohjois-Karjalassa brelo olit paimenten soitin, Pohjois-Savossa breloa käytettiin muun muassa paimenten kutsumiseen pois metsästä. – Isosisko soitti paljon pianoa, alakouluaikana minäkin opin sitä kansalaisopistossa. Lapsuuden luontosuhde loi pohjan Minna Hokka varttui metsäisessä pihapiirissä Hämeen Härkätien kupeella, TL Koskella, maaseudun rauhassa. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 165 . Lulletti levisi laajalle 200-vuotisen historiansa aikana: ainakin Pohjois-Karjalassa soitin tunnettiin vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Karjalassa, itäisessä kulttuuripiirissä, ei kasvatettu vuohia eikä pukinsarvia ollut saatavalla. Kun Minna Hokalta kysyy, mikä karjalaiselle perinnepuhaltimelle on luonteenomaista, hän muistelee tärkeän opettajansa, Timo Leisiön, väitöskirjaa Suomen ja Karjalan torvija pillisoittimista. Mielikuvitus ja luottamus luontoon kehittyivät, kun lapset ohjasivat tarinoiEero Peltonen (vas.) ja runoilija Kasper Salonen muistelivat Jouhtenisella turu-trumpetteja soittaessaan, miten Teppo Repo aikanaan herätti paimentorvellaan kylän väkeä aamuviideltä paimeneen lähtiessään. Yleensä haavasta valmistettu, tuohipäällysteinen rožok on kuulunut luoteisvenäläiseen soittimistoon jo 1700-luvulla. 40-senttinen, sormiaukollinen trumpettisoitin tunnettiin myös Inkerissä ja Kannaksella 1800-luvun lopulla. ryti-, soroja kaislapilli sekä kaza. Brelo on tunnettu myös Etelä-Savossa ja Inkerissä. – Lulletteja rakennettiin ainakin lepästä, pajusta ja katajasta. Minna rakenteli kaksoissiskonsa ja naapurin tytön kanssa metsään majoja. Hokan lempisoitin on tammesta rakennettu pitkä turu. – Pitkän turun ääni on niin samettinen ja lämmin. Vuonna 1983 julkaistun teoksen mukaan karjalaisten puhaltimien rakenne on yksinkertaisempi ja niissä on vähemmän sormiaukkoja kuin länsisuomalaisissa malleissa. – Vaikka pukinsarvia ei ollut saatavilla, niiden muoto oli merkittävä esikuva entisaikojen karjalaispaimenten käyttämälle lulletille, Hokka kertoo. Breloja, rožokkeja ja turuja Brelo on luikun ohella Laatokan länsirannalla kehittynyt puurunkoinen ja sormiaukoton trumpettisoitin, jolla voi olla pituutta jopa 130 senttimetriä. Turusta on myös lyhyt, pulloa muistuttava malli. Myös truba, tyytty, totto ja haapatorvi -nimityksillä tunnetut turut ovat eteläisen Vienan Karjalan, Aunuksen ja Laatokan Karjalan trumpettisoittimia
Ja Jouhtenisen vuorella kaiku oli kuuluva ja selkeä. Hokka jatkaa Itä-Karjalan paimentamiseen liittyvästä magiasta: – Aamuisin paimen ohjasi karjan nopeasti soitellen metsänpeittoon, pedoilta näkymättömiin. – Jo alakouluikäisenä aloin tehdä kasvitaidetta pihapiirin pikkumetsässä. – Esimerkiksi mahdikkaat Itä-Karjalan paimenet tekivät metsänhaltian kanssa keväisin sopimuksen karjan suojelemiseksi. – Olen nähnyt 16-vuotiaan paimentolaisen Portugalissa paikassa, jossa oli paimennettu 2000 vuoden ajan. Viritin naruja puiden väliin ja punoin niihin kasveja. Vuonna 2011 Hokka julkaisi äänitteillä 48 omaa laulelmaa, joita hän luonnehtii naivistisiksi, lyyrisiksi ja henkisiksi. Osa perinteen kannattelua on ainutlaatuinen, 120 soittimen kokoelma, joka valmistui vuosina 2007–2010 Suomen Kulttuurirahaston apurahalla. PIA PAANANEN Katso myös: minnahokka.com Paimensoittimia metsässä. – Uskottiin, että niin kaukana kuin soitto kuuluu, karja on pedoilta turvassa tulevana kesänä. Lauluissa on mukana myös yhteiskuntakritiikkiä ja herkkää tunnelmien kuvausta. Niin kauas ja vielä kauemmas niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin paimentorvien törähdykset kuljettavat. – Siinä joutui käyttämään kurkkulaulun myötä tutuksi tulleita äänilihaksia, että sai kauaksi kiirivän äänen. Melodiat virtailevat vapaasti sanoja myötäillen leikkisän iloisesti, yllätyksellisen hauskasti ja syvyyksiin sukellellen. Peltonen nauraa, että alkoi soittaa ensin toroa kuin pöröputkea ja puhaltaa torven ulostuloaukkoon. Kokeilin myös erilaisten muotojen aikaansaamista. Vielä 1900-luvun vaihteessa eri puolilla Suomea soiteltiin Suvipäivän tai vapun aamuna vuorotellen eri taloissa, ennen karjan laitumelle laskua. – Revon mukaan ensin soitetaan surullinen ”Halia soitto”, ja sen jälkeen tulevat iloiset ja hilpeät sävelmät, Karjalan liiton kouluttama itkuvirsiohjaaja ja äänellä itkijä Minna Hokka kertoo. Feodor Nikitin Safronoff). Projekti onnistui seuraamalla tarkasti ohjeita, jotka löytyvät Timo Leisiön väitöskirjasta Suomen ja Karjalan vanhakantaiset torvija pillisoittimet. Seikkailuohjaajasta paimensoitinten rakentajaksi Vuonna 1995 ylioppilaaksi valmistuttuaan Minna Hokka halusi syventää luontosuhdettaan ja opiskeli seikkailuohjaajaksi Paasikivi-Opistossa, Turussa. Soitto soi kuin vuosisadat sitten Karjalassa Joensuulainen runonlaulaja ja perinneopettaja Eero Peltonen kokeili Heinäveden Jouhtenisen vuoren yhteissoitossa pitkää turua ja oli vaikuttunut sekä soittimesta että yhteissoiton paikasta. KUVA: MINNA HOKKA. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 166 den toisiaan kulkemaan sokkona metsässä. Paimenmagiaa ja sopimuksia metsänhaltian kanssa Minna Hokan työpajoissa tulevat tutuiksi myös perinnesoittimiin ja niiden käyttöön liittynyt karjalainen kansanperinne ja talonpoikaiskulttuuriin liittyvät uskomukset, jotka säätelivät käyttäytymistä. Yhteissoitto ikiaikaisilla perinnepuhaltimilla yhdessä muinaisretkelle osallistuneiden kanssa toi Peltosesta esille myös musisoinnin riemun itseisarvona: – Onhan tämä varmasti ollut paimenille pitkinä työpäivinä ajankulua. Vuonna 1998 tapahtui tulevan soitinrakentajauran kannalta merkittävä kohtaaminen: melonnanohjaaja Hokka tutustui lastenleirillä pajuja ruokopillien valmistamista ja soittoa opettavaan paimensoitinrakentaja Jarkko Aallonloiskeeseen, joka halusi jakaa Minnalle vuosikymmenten aikana hankkimaansa osaamista. Iltaisin, ennen auringonlaskua, paimen sai torveen kolmesti puhaltamalla karjan takaisin metsänpeitosta. Uskottiin, että taika raukeaisi, jos ulkopuolinen koskisi torveen. Paimen piilotti taikavoimia sisältävän soittimen metsään ja teki käyttötorveksi toisen. Ja tämä tuohella päällystetty turu on erityisen karjalainen osa tätä paimentorvien ääntä, sarvija puutrumpetit ovat soineet täällä vuosituhansien ajan. Sain olla rauhassa. – Teppo Repo jäi nuorena orvoksi, hän oppi Inkerissä sukulaispaimenilta ammattiin kuuluvien puhaltimien rakentamisen. Tuohenpalalle kirjoitettu sopimus peitettiin kevään ensimmäisen torven tuohikierteen sisälle. Laulujen yhteys maahan, puihin ja luontoon on samaa laatua kuin aikanaan Revon Tepolla. Hokka nauraa, että kokemus oli hyväksi: – Merellä melontaryhmiä ohjatessa kehittyi kuuluva ääni, jota käytän tarvittaessa myös soitinrakennuskouluttajana. Kasvitaide oli silloin kuin ikioma tila, jossa kukaan ei häirinnyt. Tätä taitoa Hokka on vienyt ja vie edelleen eteenpäin. – Maaseudusta ja luonnosta inspiroituminen sekä suhde itseen, ihminen ja elämän kiertokulku – parisuhdetta ja erotiikkaa unohtamatta, Hokka listaa kansanlauluista tuttuja teemoja. Varmasti paimenetkin ovat kaikupaikkoja käyttäneet, kun ovat torvillaan töräytelleet, Peltonen arvioi. Taito siirtyi mestari-kisälli-periaatteella ensin Jarkko Aallonloiskeelle ja häneltä minulle, Hokka kertoo jatkumosta. Mieluisa melonnanohjaajan kesätyö jatkui lähes vuosikymmenen ajan. ”Lauluja luonnosta ja ihmisestä” Minna Hokka on myös kanteleensoittaja ja taiteilija, joka vie puhallinsoittimillaan kuulijansa musiikilliselle aikamatkalle kivikaudelta nykyaikaan. Aallonloiskeen oppi-isä oli ollut Soikkolan pitäjän Viistinän kylässä vuonna 1886 syntynyt Teppo Repo (alk. KUVA: MINNA HOKKA Torven päättelysidokset. Ehkä myös eläinten viihdyttäminen, rauhoittaminen ja koolle kutsuminen ovat olleet tärkeitä asioita, joihin soittimet ovat liittyneet
tunnistaa tiettyjä rajavartijoita ja muita kyläläisiä. Yhteydet todella eläneisiin ihmisiin ovat vahvoja; kylän vanhoja asioita muistavat ihmiset saattavat jo lukiessaan Elämää rajalla – aikamatka sadan vuoden takaiseen Kurvisenvaaraan Kuusamo-opiston rehtori Ulla Parviainen on editoinut julkaisukuntoon kummisetänsä Matti Polojärven romaanin Elämää rajalla. Talonpoikien poronhoidon alue, ominaisMatti Polojärvi oli rajavartija ja poromies. Ulla Parvianen toteaa, että on itsekin tunnistanut vastaavuuksia romaanihenkilöiden ja kylänväen välillä. Väitöskirja valmistui vuonna 1996 nimellä Pohjois-Vienan poronhoito. Kortesalmi haastatteli Antti Polojärveä muun muassa petojahteihin liittyneistä asioista. Esimerkiksi rajavartioaseman emäntänä ollut pienikokoinen Tiina oli Parviaisen isän täti, jonka puoliso Juho näyttäytyy romaanitekstissä Jukkena. V uonna 1918 syntyneen Matti Polojärven romaani Elämää rajalla (392 sivua) tempaisee lukijansa elämänmakuiselle aikamatkalle eteläkuusamolaisen Kurvisenvaaran arkeen. Romaanin tapahtumat sijoittuvat kahdelle vuodelle, vuosiin 1926–1927, mutta kertomusten taustalla olevat tositapahtumat ovat peräisin vuosilta 1924– 1934. KUVA: MATTI POLOJÄRVEN KOKOELMAT. Matin Antti-isä on ollut mainio tarinankertoja ja toiminut aikanaan myös tietolähteenä poronhoidosta väitöskirjan tehneelle J. Se antaa lukijalleen kokemuksen, millaista oli elämä sata vuotta sitten korpikylässä, jonne ei ollut tietä. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 167 . Kirjailija itse kuoli sydänkohtaukseen 39 vuotta sitten, ja keskeneräisen käsikirjoituksen sisältänyt salkku löytyi alkuvuodesta aivan yllättäen. – Koko lapsuutensa Matti Polojärvi eli kertomusten keskellä. Siihen aikaanhan ihmiset kertoivat kaiken aikaa toisilleen juttuja, ei ollut nettiä eikä somea aikasyöppöinä, sanoo Parviainen. Romaanissa Matti Polojärven alter egona toimii 8-vuotias Nestori-poika, jonka Aatu-isä, kirjan päähenkilö, puolestaan edustaa Matti Polojärven isää Antti Polojärveä. Henkilöiden repliikeissä elävät luontevasti niin vanha murre kuin vienankarjalakin. Juhani Kortesalmelle
– Vanhoissa kuvissa hän on aina vähän muita pidempi. Monissa kertomuksissa on lähtökohtana tositapahtuma, jota Polojärvi on kuitenkin muuntanut kaunokirjalliseksi. Romaanimuoto antaa kirjoittajalle vapauksia, ja niinpä Matti Polojärvi onkin muuttanut alkuperäisten tapahtumapaikkojen ja henkilöiden nimiä. Kurvisen kylä on romaanissa nimeltään Kuljuvaara, Polojärven kotitalo Haarala puolestaan on muuntunut Harjulaksi. – Olen aina tiennyt, että rajavartioasema on ollut siinä ennen sotaa. Parviainen on romaanikäsikirjoitusta editoidessaan jäljittänyt kirjan tarinoiden yhtäläisyyksiä ja eroja verrattuna todella tapahtuneeseen. Kalle Päätalon sotakaverista Surkujärveksi Työurallaan Matti Polojärvi toimi rajamiehenä ja Kurvisen rajavartioaseman päällikkönä. He eivät kuitenkaan vieneet miestä rajan yli vaan ampuivat hänet. Kirjaprosessin aikana Parviainen löysi Maaseudun Sanomissa 10.2.1922 julkaistun uutisen, jossa kerrotaan, että noin 500 Vienan pakolaista tuli Kuusamossa Kurvisenvaaraan. Kirjassa esiintyy paljon rajantakaisia, eli rajan takana eläneitä ihmisiä, jotka liittyvät tositapahtumiin. – Kummitäti eli yli 90-vuotiaaksi, ja vietin melko paljon aikaa hänen kanssaan. Jatkosodan jälkeen Lapin sodassa Kurvisenvaaran rakennukset oli poltettu, ja se oli rakentamiskieltoaluetta. Tämä on oikeasti tapahtunut; Kurvisenkylän maastossa todellakin lojui hautaamaton ihmisen luuranko. Myös sodan syttyessä 30.11.1939 Polojärvi oli poroteurastuksessa. Rajavartioasemakin ehti olla useissa eri taloissa, ennen kuin se sai oman rakennuksen vuonna 1953. KUVA: MATTI POLOJÄRVEN KOKOELMAT.. Kummisedän työpaikka, rajavartioasema, oli kylässä tärkeä turvallisuudentunteen tuottaja. Lapsuudessa kummisetä oli naapurinsetä, ja tuntui, että hän oli aina hoitamassa jotain asiaa, kun tuli käymään. Partisaaniuhka herätti pelkoa. Sota-aikana Matti Polojärvi oli Matti Polojärvi soutamassa Salmijärveltä Haaralaan vuonna 1963. Hän ei kuitenkaan koskaan maininnut sanallakaan, että kummisetä on kirjoittanut kirjaa. Parviainen löysi myös Polojärven kirjoittaman Rajamme vartijat -lehden kirjoituksen 1940-luvulta. Tutun poromiehen Antti Väisäsen isä on muistellut, että rajanylittäjän ampuivat rajamiehet eivätkä pakolaiset. Ahkeran mielipidekirjoittelun lisäksi Polojärveltä julkaistiin vuosikymmenien mittaan muitakin tekstejä. – Romaanissa kerrotaan, että kylälle tuli ummikko venäläinen, jota kylässä olleet Vienan pakolaiset lähtivät palauttamaan rajan yli. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 168 laatu, ikä, alkuperä ja kehityslinjat vuoteen 1922. Voimakkaasti todellisuuteen pohjautuvaa kerrontaa Matti Polojärvi kirjoitti jatkuvasti, mutta Ulla Parviainen sen paremmin kuin muutkaan kyläläiset tai sukulaiset eivät tienneet, että hän kirjoitti myös romaania. – Ei ole tiedossa, kuka rajan ylittäjä todellisuudessa oli, eikä ampujistakaan ole varmuutta, Parviainen toteaa. Kummitäti saattoi tulla myös muuten vaan. Hän kertoi, että ainahan tämä kirjoitti, isoisän ja -äidin luona käydessä kuului jatkuvasti kirjoituskoneen ääni. Siihen sisältyvä juttu rajan takana kohdatuista vienankarjalaisista miehistä ja porojen hihnaa syöneestä karhusta löytyy myös romaanista. Yksi vaikuttava esimerkki tällaisesta muunnetusta tapahtumasta on, kun Aatu-isä poikkeaa niittypolulta ja käy näyttämässä pojilleen ihmisen luurankoa. Parviaisen mielikuva Matti Polojärvestä on ryhdikäs, isokokoinen mies. Välirauhan aikana kyläläiset ovat vaatineet, että rajavartioasema pitää tuoda takaisin kylälle. Hänen tekstejään on julkaistu etenkin mielipidekirjoituksina Kalevassa ja Koillissanomissa. – Joukossa oli paljon sairaita ja kovassa pakkasessa paleltuneita, ja se oli ainut vuosi, kun kylän yhteisestä kaivosta loppui vesi. Joku kylän vanha mies kävi hakemassa vainajalta vielä takin päältä. – Myös Jyväskylässä asuvalle kummisedän pojanpojalle oli suuri yllätys, että hänen isoisänsä Matti kirjoitti kirjaa. Porohommissa hän oli mukana lapsesta asti, ja poroja hän omisti myös rajamiesuran jälkeen
Editointityöhön löytyi apua monelta suunnalta Puhtaaksikirjoittaja oli editoinut tekstiä jo paljon, mutta työtä oli jäänyt vielä Parviaisellekin runsaasti. – Löytyi myös kirje, jossa puhtaaksikirjoittaja pahoitteli, että työt ja lähetykset olivat viivästyneet, koska pienet lapset olivat vieneet häneltä aikaa. Kyllä tällä seudulla on luettu paljon Päätaloa, ja oltu vähän ylpeitäkin naapurpitäjän kirjailijasta, toteaa Parviainen. Lopulta Kalevalasta löytyi kääntäjä, Valentina Saburova, joka oli aiemmin tehnyt vastaavanlaista käännöstyötä myös Kajaanin kaupunginteatterille. Olen käynyt läpi myös Matti Polojärven valokuvia ja kysellyt ihmisiltä, ketä näissä kuvissa on. – Monet ihmiset täällä mieltävät, että minä olen tehnyt kirjan. Kuusamon kaupungilta hän sai kirjantekoon pienen apurahan, ja Rajamme vartijain säätiön tuki mahdollisti kirjan hinnan pitämisen alle kolmessakympissä. Jatko-osaakin on jo vaadittu. En kuitenkaan onnistunut löytämään häntä, kertoo Parviainen. Apua antoi myös Parviaisen sisar, jonka kanssa mietittiin pitkät tovit, miten oma äiti ja isä sanoivat eri murreilmaisuja. KUVA: KATRI KOVASIIPI. Ei tule jatko-osaa, kun kirjoittaja on ollut haudassa 39 vuotta, toteaa Ulla Parviainen. – Ilman Eeva-Kaisaa kirja ei olisi valmistunut näin nopeasti. tämä antoi hyvän neuvon: ei ole niin väliä, mikä on lopullinen kirjoitusasu, kunhan huolehditaan, että samalla henkilöllä toistuu aina sama kirjoitusasu. KATRI KOVASIIPI Matti Polojärven romaani Elämää rajalla julkistettiin Kuusamossa 24.8.2024 XIII Tie Vienaan -symposiumin yhteydessä. – Katsoin jo samana iltana, että on tässä materiaalia. Lisäksi hän haki henkilön, joka oikoluki vienankarjalaksi kirjoitetut tekstit. Teosta on saatavilla Kuusamon Matkailuja kulttuurikeskus Karhuntassusta, Kuusamon Prismasta ja Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta. Hänen tekstinsä on tajunnanvirtaa ilman välimerkkejä ja virkerakenteita. – Päätalo kirjoittaa useissakin kirjoissaan sotakaveristaan Surkujärvestä, jolla oli vilkas yöelämä ja joka karkasi öisin naisiinkin, naurahtaa Parviainen. “On täällä vielä tällainen salkku” Matti Polojärven tie kirjailijaksi kesti vielä 39 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Vastauksena Marja-Leenan huoleen, että kirjanteko tulee kalliiksi, lupasin ottaa riskin. He sanoivat, että ovathan he puhuneet vienaa, mutta eivät uskaltaneet kirjoittaa sitä. Parin-kolmen päivän päästä jo tinkasin Marja-Leenalta, että tehdäänkö tästä kirja. Eeva-Kaisan kanssa kävimme jatkuvasti keskusteluja ja mietimme, miten tekstiä on järkevää tiivistää. – Myös oikolukemisessa ja kirjan tuotantoprosessissa Eeva-Kaisa oli kullanarvoinen. Kylähistoriikki mielessään hän alkoi kuunnella Matti Polojärven vanhoja C-kasettinauhoitteita, joilla hän kertoo samoja tapauksia, joita on mukana romaanissakin. – Valentina teki työn nopeasti ja ahkerasti, Parviainen kiittää. Polojärven Cavalet-salkusta löytyi kaksi erilaista kansiota, joista toisessa oli 270 puhtaaksi kirjoitettua A4-kokoista paperiliuskaa. – Matti oli käynyt kiertokoulua ja nelisen vuotta kansakoulua. – Jututin täällä Kuusamossa lähes kymmentä ihmistä, joilla oli joku yhteys karjalan kieleen, mutta he eivät rohjenneet lähteä kirjoittamaan. Tämä tapahtui vuoden 2024 tammi-helmikuun vaihteessa. – Neljä-viisi vuotta olen kerännyt kotikylään liittyvää materiaalia. Emme voi tietää, olisiko hän ryhtynyt kirjoittamaan romaania, ellei olisi tuntenut Päätaloa. Seuraavaksi saanemme kuitenkin lukea Ulla Parviaisen kirjoittaman Kurvisenvaaran historiikin. Murreilmaisujen vaihtelevien kirjoitusasujen viimeistelyyn Ulla-Parviainen julkisti romaanin Kuusamossa. Eikä hänen romaaniaan olisi julkaistu vieläkään, ellei Ulla Parviainen olisi alkanut haaveilla Kurvisenvaaran kylän historian kokoamisesta ja kirjoittamisesta. Teimme asiatarkistuksia, esimerkiksi ovatko tapahtumat kronologisesti oikein ja onko tarinoiden välillä ristiriitaisuuksia. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 169 1960-luvulla kuuluisaksi tulleen kirjailijan, Kalle Päätalon kanssa samassa joukko-osastossa. Marja-Leena oli sitä mieltä, ettei tämä ketään kiinnosta. Minä sanoin, että varmasti kiinnostaa, tämä on merkittävä jo kotikylän historiankin kannalta. Kauneimmat kiitokset kirjan editointikumppanina Parviainen antaa Eeva-Kaisa Linnalle. – Enhän minä ole kirjoittanut, vaan toimittanut. Toisessa oli hyvin vanhalle, kellastuneelle paperille todennäköisesti kahdella eri kirjoituskoneella kirjoitettuja liuskoja. Yksi suurimpia haasteita kirjan editoinnissa oli löytää ihminen, joka uskalsi kääntää Matti Polojärven karjalankielisiksi suunnittelemat tekstiosuudet vienankarjalaksi. – Oli aivan uskomatonta, että löytyy tämmöinen! Oli myös selvää, että käsikirjoituksesta oli tarkoitus tehdä julkaistava romaani, koska Matti Polojärvi oli hakenut vuonna 1984 Kalevassa puhtaaksikirjoittajaa. Yritin löytää tämän henkilön, koska hänen nimensä oli kirjeessä mukana. Päätalon esimerkki on saattanut ollut tärkeä laukaisija ja esimerkki Matti Polojärvelle. Sitä on nyt sitten tiivistetty ja tehty lauseiksi. Puhtaaksikirjoittajaksi oli löytynyt kotona lapsiaan hoitanut opettaja, mutta työ keskeytyi huhtikuussa 1985, kun Polojärvi menehtyi äkillisesti sydänkohtaukseen. Pääasiassa repliikit on kuitenkin jätetty juuri sellaisiksi, kuin hän kirjoitti. Päätalon romaaneissa Polojärvestä on tullut Surkujärvi. – Viimeinen huipennus tapahtui, kun kävin kyselemässä kuva-asioita kummisedän tyttäreltä Marja-Leenalta; Marja-Leena näytti, että on täällä vielä tällainen salkku. – Varmaan jokaisessa Kurvisen talossa oli kaikki Päätalot. Erään kustantajan kanssa ensin neuvoteltuaan Parviainen päätti tehdä omakustanteen. Editointiapua Parviainen sai kuusamolaiselta, eläkkeellä olevalta äidinkielenopettajalta
Ensimmäisenä puhujavuorossa oli kirjailija Sirpa Kähkönen, joka kiteytti sanomansa kirkkaasti: – Puhun hiljaisuuksista ja väärässä olemisen historiasta, josta koko tuotantoni tavalla tai toisella kertoo. Raja on ollut symposiumin teemana aiemmin jo vuonna 2016, jolloin käsittelyssä oli pakolaisuus ja rajat, totesi Jalagin. Karjalan Sivistysseuran hallituksen puheenjohtaja Seija Jalagin kiinnitti avauspuheenvuorossaan huomiota rajan ylisukupolviseen vaikutukseen. kerran järjestetyn Tie Vienaan -symposiumin teemana oli Raja railona ja reittinä. – Minun suvussani on lähdetty sinne toiseen suuntaan itsenäisen Suomen alNäytelmäprojekti toi yhteen käsikirjoittaja Eppu Nuotion, Oljona Nikitinin eli Olga Salmen tyttären Ulla-Maija Tervosen, näytelmäidean äidin Katja Hyryn sekä Olgan tyttärentyttären Anutiina Tervonen-Ahon. – Kuusamo on erityinen paikka karjalaisten ja varsinkin vienalaisten näkökulmasta. Miten raja on piirtänyt jälkensä jopa useisiin sukupolviin niin, että rajanylityksen muistoihin pitää palata uudelleen ja uuTaiteen voimalla avautuvat rajan merkitykset Sanaja näyttämötaiteen merkitys nousi Tie Vienaan -symposiumin keskiöön. Kähkönen puhui rajan toisistaan erottamista ihmisistä ja siitä, millaisia hiljaisuuksia Neuvosto-Karjala synnytti suomalaisiin sukuihin. Kaksipäiväisen tapahtuman esitelmissä keskityttiin rajat ylittäneisiin reitteihin, rajan taakse kadonneisiin, erottavaan ja yhdistävään rajaan sekä rajaan, joka ei pidättele. delleen, Jalagin pohjusti symposiumin antia. – Myös tänä vuonna katsomme rajoja sen kanssa eläneiden ihmisten silmin. Tämä teema on alun alkaen hiertänyt hänestä itsestään esiin myös kirjailijan. Millaista on ylittää raja, jota ei ole, tai joka on niin vaarallinen, että se pitää ylittää hengen ja terveyden riskillä. Kokeneet kirjailijat ja tutkijat havainnollistivat puheenvuoroissaan, miten historiantutkimuksen vahvistama tieto muuntuu taiteeksi ja yltää sanojen ulottumattomissa oleviin tunteisiin, sukupolvien yli sydänjuurille saakka. Vaiettu väärässä olemisen historia Tämänvuotinen tematiikka tuotti lauantain ohjelmaan myös tunteiden tasolla puhuttelevia esityksiä. KUVA: KATRI KOVASIIPI. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 170 TIE VIENAAN -SYMPOSIUM K uusamo-opistolla 13
Häpeän vaientamat ja väkivallan hyökyaalto Kähkösen isoisän perheessä äiti oli lestadiolainen ja isä sosialisti. Heidän kohtalonsa tuotti perheessä niin suurta surua ja häpeää, ettei niistä koskaan puhuttu sanaakaan. – Kaiken, mitä olen näistä tapahtumista saanut tietää ja kirjoittanut, olen etsinyt arkistoista, painotti Kähkönen. Kun veljet joutuivat sisällissodan aikaan vangiksi, sukuun jäi kertomuksia siitä, miten Hilda vei alushameisiin piilotettua leipää veljille. Kähkönen pysäytti yleisönsä miettimään, mihin yhteiskunnallinen katkeruus, epätasa-arvo, radikalisaatio ja kiihottaminen johtaa. – Pojat ajattelivat, että haluaisivat tehdä muutakin kuin sitä pienipalkkaista työtä, joka heille määräytyi yhteiskuntaluokkansa perusteella; aika kovaa, ruumiillista työtä, jossa koulutetut määräsivät työn rajat. Minä sain mahdollisuuden tutkia ja selvittää näitä asioita, koska 1990-luvun alussa Suomessa avattiin Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin suuret arkistot, ja asioiden tutkiminen tuli mahdolliseksi. Kähkösen isoisän veljet olivat teknisesti lahjakkaita ja työskentelivät laivoilla koneenkäyttäjinä, Itä-Suomen järvireittien äärellä se oli hyvin tavallinen ammatti. Sanotaan, että juuri nämä vuosina 1902–1904 syntyneet, sisällissodan aikaan murrosiässä eli 14–16-vuotiaita olleet radikalisoituivat kaikkein voimakkaimmin ja olivat kaikkein väkivaltaisin sukupolvi Suomessa 1920-luvulla. Hilda-sisko, joka oli veljiensä puolella aina kaikin tavoin, radikalisoitui hiljaa sivussa ja alkoi pitää veljiensä puolta. He lähtivät rajan yli Suomussalmen kautta. – Oikeushistorioitsija Martti Lehti on todennut, että silloin Suomessa oli väkivallan hyökyaalto. – Sisällissodan aikaan myös isoisäni Lauri oli 14-vuotias. – Tämäkin tarina on koottu arkistoista, suvussa näistä ei puhuttu mitään. ”Mitäs läksivät”, on monikin sanonut. Isoisä ja kaksi hänen veljeään lähtivät sisällissodan jälkeen Neuvostoliittoon. – Perheessä oli paljon lahjakkuutta. – Nämä pienenpienet tarinat ovat ikään kuin tuikahduksia siinä suuressa hiljaisuudessa, joka seurasi sitä, että pojat lähtivät Neuvostoliittoon heti, kun he vapautuivat vankileiriltä. Julmasti on myös tultu sanomaan: ihan oikein heille, kun tekivät näin tyhmästi. TIE VIENAAN -SYMPOSIUM TIE VIENAAN -SYMPOSIUM kuaikoina, uskoen utopioihin – ja petytty järkyttävällä tavalla, sanoi Kähkönen. Köyhäksi syntyneenä oli kahlittu luokkaansa. Syttyi katkeruus: Miksi minä en saa käydä kouluja, vaikka haluaisin – miksi tuo saa, mutta minä en. Tie Vienaan -symposiumin teema Raja railona ja reittinä tarjosi yleisölle kiinnostavia esityksiä, kokemuksia ja aktiivista keskustelua.. 1900-luvun alussa he radikalisoituivat, Kähkönen kertoi. Sisällissodan aikana se nähtiin. Kouluttaminen oli vaikeaa, työläislasten koulutukseksi riitti neljä vuotta kansakoulua. – Pitää muistaa, millaista oli 1800-luvulla Suomen pikkukaupungeissa kuten Kuopiossa kaupunkilaiseen työläisperheeseen syntyneillä lapsilla. – He olivat hyvin eteenpäin pyrkivää sukua, jolla oli hyvin vähän mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Ensimmäisenä lähti isoveli Elias, joka otti nuoren vaimonsa Klaran mukaan. Aseilla ja astaloilla ratkaistiin asiat ja väkivallalla selvitettiin ongelmat, eri mieltä olevia surmattiin. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 171 . Tällainen suhtautuminen kertoo tietynlaisesta historiattomuudesta. Millainen mahdollisuus oli sellaisessa perheessä, jossa oli yhdeksän lasta, molemmat vanhemmat kovasti työtä tekeviä ihmisiä, mutta varallisuutta ei kummallakaan, Kähkönen kuvaili punavangiksi päätyneen isoisänsä ja tämän Neuvostoliittoon kadonneiden veljien taustaa. Äiti ajatteli, että lapset ovat Jumalan lahjoja, ja niinpä heitä sitten olikin yhdeksän. – Olen joutunut kuulemaan – ei pelkästään kysymyksiä – vaan myös haukkumista omaisteni ratkaisuista
Kirjailijuudestaan Sirpa Kähkönen kiittää isoisäänsä Lauri Tuomaista. Arkistoista on selvinnyt sekin, että Eliaksen vaimo Klara kuoli jo Leningradissa. Neuvosto-Karjalaan menneitä sukulaisiaan etsiville Kähkönen suosittelee digitoituja lehtiä. Myös isotäti Hilda, veljesten sisko tuikahtaa esiin Kähkösen viimeisimmässä, Finlandia-palkitussa romaanissa 36 uurnaa (Siltala 2023). Jos yhteiskunta pysyy avoimena ja tukee tiedon intressiä, seuraavissa sukupolvissa tuska voi olla sen verran laimentunut, että selvän ottaminen voi olla mahdollista. Selvää olen ottanut, unohtaa en ehkä voi, mutta pystyn paremmin elämään vaikeiden asioiden kanssa, kun ymmärrän, missä niiden juuret ovat. – Aristoteles sanoi, ettei historiankirjoituksen ja runouden välinen tärkein ero ole siinä, että toinen on suorasanaista ja toinen runomittaista. Hän totesi myös, että Eliaksen pidätyskuva on täsmälleen samanlainen kuin kaikkien muidenkin utopistien ja Neuvostoliittoon uskoneiden ihmisten pidätyskuvat: – Suuri kauhistuttava järkytys ihmisen silmissä; mitä te minulle teette. Nykyään Karjalan kansallisarkiston verkkosivuiltakin löytyy tietoa. Se hulluus ja väkivalta, joka heitä ympäröi. – Elias Tuomaisestahan siellä on paljon tietoa, [Edvard] Gyllingin ja [Aino ja Verner] Forstenin rinnalla. – On taiteen suuri voima ja paradoksi, että fiktion avulla elämästä voi kertoa olennaisen totuuden, vaikka kerrottujen tapahtumien ja todellisuuden vastaavuus ei olisi samalla tavalla tarkka kuin on oltava tieteellisessä tutkimuksessa tai dokumentissa. Jos jostain on peräisin se kaikki, mikä minussa on kirjoittajaa, mitä minä olen puhujana, ihmisenä, joka arvostaa kirjallisuutta ja sanoja yli kaiken – se on kaikki peräisin isoisältäni, joka kirjoitti uskomattoman kauniilla käsialalla pitkiä tekstejä koko vanhuutensa ajan. Ei minun sukupolveni tehtävä ole kantaa sadan vuoden takaista vihaa ja anteeksiantamattomuutta. Teksti ja kuvat: KATRI KOVASIIPI Kirjailija Sirpa Kähkönen kertoi Tie Vienaan -symposiumissa sukupolvien yli kantaneista hiljaisuuksista ja väärässä olemisen historiasta.. – Se tekee niin kipeää vieläkin, etten osaa selittää, miten kauhistuttavalta tuntuu ajatella sitä, sanoi Kähkönen. Kipu on ollut todella suuri. – Jos kysymys, mitä minä tein veljelleni. Heitä on lyöty, kasvoissa näkyy ruhjeita. Kähkösen romaani Graniittimies (Otava 2014) on kaunokirjallinen kudos hänen isoisänsä veljien ja Klaran tarinasta. Ja onhan Kähkönen urheasti kantanut myös äitinsä antamaa tehtävää, joka on kirjattu mukaan 36 uurnaan: Älä unohda. Tämä Aristoteleen ajatus on kirjattuna myös teokseen 36 uurnaa. Historiankirjoitus kertoo siitä, mitä tapahtui, kun sen sijaan runous kertoo siitä, mitä olisi voinut tapahtua, ja on siksi filosofisempaa kuin historiankirjoitus, muistutti Kähkönen. Hänellä oli huono sydän eikä hän kestänyt tiukkoja oloja. Tämän tajuttuaan Kähkönen oivalsi myös syyn isoisänsä vaikenemiseen. Ota selvää. Hän kävi Neuvostoliitossa punaupseerikoulua vuoden – tämäkin elämän säie saa kaunokirjallisen hahmotuksensa romaanissa Graniittimies. Mitä minulle on tapahtumassa. – Minä voin puhua tästä – mutta eivät voineet vielä minun isoisäni eikä hänen siskonsa Hilda. Sama mies, jota vielä lokakuun 1936 lehdissä ylistettiin suurena teknisenä innovaattorina, luotettavana ihmisenä ja työläisten olojen parantajana, on vain muutaman kuukauden kuluttua diversantti, spioni, kansanvihollinen, täi; maailman vihattavin ihminen, joka rusennetaan täysin maan pinnalta pois. 21-vuotiaana tämä koki, ettei Suomella ole hänelle mitään annettavaa. Vaietut henkilöt ja heidän kohtalonsa ovat pyrkineet ja päässeet esiin sanataiteena. ei hiljennä miestä, ei mikään. – Esimerkillään isoisä opetti minulle, että kirjoittamalla voi pyrkiä kohti niitä asioita, jotka vain satuttavat ja joille ei ole olemassa sanoja. Siitä Sirpa Kähkönen kertoo tietoteoksessaan Vihan ja rakkauden liekit. Hänellä oli valtava sanavarasto ja hän oli uskomaton kertoja. – Olen nähnyt näiden ihmisten kuvia kotialbumeissa. Innovaattorista spioniksi ja täiksi Monien vaiheiden kautta Elias Tuomainen päätyi Vienan Kemistä Leningradiin, teki töitä teknikkona ja opiskeli Lännen vähemmistökansojen yliopistossa päätyen lopulta Petroskoihin arvostetuksi ja tunnetuksi suksitehtaan johtajaksi, joka perusti Petroskoin Äänisen saareen Pässinranta-nimisen työläisten yhteisön. Kansallisarkiston kokoelmissa on vapaasti luettavissa muun muassa Punainen Karjala -lehtiä, joista voi nimihaulla löytää etsimiään henkilöitä. Myöhemmin, vuonna 1937 koittaneissa Stalinin vainoissa puna-armeijan hylännyt, Suomeen palannut veli oli kohtalokas syytteen aihe Neuvostoliittoon jääneiden veljien kannalta. (Otava 2010.) – Isoisäni oli todella lahjakas kirjoittaja. – Olen elämän mittaan päästänyt irti hänen käskystään olla antamatta anteeksi. Älä anna anteeksi. Isoisä palasi Suomeen huomattuaan, ettei Leningrad ole hänen kaupunkinsa. Kohtalona 1930-luvun Suomi. Vuodesta Neuvostoliitossa seurasi isoisälle pitkä poliittisen vangin ura. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 172 TIE VIENAAN -SYMPOSIUM – Jo 1980-luvun lopussa Neuvostoliiton alueella alkoi niin sanottu glasnostja perestroika-aika, jolloin Eila Lahti-Argutina auttoi minua selvittämään isoisäni veljien kohtaloita arkistotietojen perusteella
Hän pyysi kirjailija Eppu Nuotiota kirjoittamaan näytelmän Oljona Nikitinin, myöhemmin Olga Salmen kokemuksista. Emme olleet erityisen rauhallisia, mutta meidän piti kuitenkin luoda koulussa turvaa. Sodan syttyminen aiheutti monenlaista turvattomuutta. Oppilaissamme on myös monia muita kansallisuuksia, on ukrainalaistaustaisia, afgaaneja, uiguureja, syyrialaistaustaisia ja monia muita. Teko on tie pelkästä tunteesta vaikuttamiseen, tie osallistumiseen ja toivoon. – Suuri osa nuorten pahoinvoinnista liittyy kokemukseen, etteivät he voi vaikuttaa. Hyry kutsui näytelmän käsikirjoittajaksi kirjailija Eppu Nuotion.. Vanhempiaan hän ei tapaa enää koskaan. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 173 . vuonna 2022 herättiin aamuun, jossa kerrottiin, että sota Ukrainassa on syttynyt. Kerran talon emäntä suuttuu hänelle ja huutaa: ”Teitä ryssänkakaroita vielä ilmaiseksi koulutetaan!” Siitä Oljona oivaltaa, että jossain on koulu hänen kaltaisilleen – ja saa voiman lähteä Kuusamoon, jossa on koulu. Se näkyi koulussa vahvasti. Kuusamossa hän on hetken ja jatkaa siitä matkaansa kohti Maikkulaa, Oulussa sijaitsevaa pakolaiskeskusta, jossa myös on koulu. Meillä on paljon venäläistaustaisia opiskelijoita, joista osa ajatteli, että sota on oikeutettu. Prosessin juurilta löytyy nykyisin opettajana työskentelevän Hyryn väitöskirja Meistä jäi taas jälki: miten Vienan pakolaiset etsivät paikkaansa, kertoivat kokemastaan ja tulivat kuulluiksi 1900-luvun Suomessa. – Oljonan tarina voi avata silmät, auttaa samastumaan ja avata tien pelkästä katsomisesta tekoihin ja toimintaan. Nuorilla on tarve kuulua joukkoon. – Oli helppoa huomata, että parasta lääkettä on tekeminen, vaikka sitten matematiikan tehtävät tai joku muu – tekemisen avulla kiinnittyy hetkeen. Erilaisista taustoista tuleville opiskelijoilleen Hyry alkoi löytää tärkeitä samastumispintoja sata vuotta sitten pakolaisina Suomeen tulleiden vienankarjalaisten elämäntarinoista. Näytelmäprojekti sai alkunsa tutkija-opettaja Katja Hyryn aloitteesta. (Marina Takalon patsas on Kuusamo-opiston pihalla.) Vanhemmat palasivat takaisin kotiin, ja isä lupasi tulla hakemaan hänet kotiin myöhemmin. TIE VIENAAN -SYMPOSIUM TIE VIENAAN -SYMPOSIUM T utkitun tiedon ja taiteen kohtaamisesta antoivat puhuttelevan esimerkin myös kirjailija Eppu Nuotio ja tutkija-opettaja Katja Hyry. Teko on tie osallistumiseen ja toivoon Vuonna 1912 syntynyt Oljona päätyi yhteiselle pakomatkalle ystävänsä Muarien, runonlaulaja Marina Takalon ja tämän tyttären Stepanien kanssa. Siksi liike kohti jotakin tekemistä on tärkeää ja sen vuoksi on tärkeää, että Oljonan tarinasta voimaa nykynuorille Eppu Nuotio luki otteita näytelmäkäsikirjoituksesta, jonka työstäminen jatkuu. – Vuorokauden kuluessa meidän opettajien oli tiedettävä, miten meidän pitää puhua sodasta koulussa, mutta tilanne herätti turvattomuutta myös opettajissa. Oljona jäi pikkupiiaksi keskelle kuusamolaista metsää. Sen vuoksi tekeminen on tärkeää. (Lapin yliopistokustannus, 2011.) Hyryn ja Nuotion yhteisen esityksen aloitti Hyry kertoen, miksi tätä näytelmää tarvitaan juuri nyt. – Kun kerroin, että minulla on inkeriläistaustaa kaukana menneisyydessä, kolmekin oppilasta tuli sanomaan, että opettaja, minäkin olen inkeriläinen. Oljonan tarina on yhä ja juuri nyt erityisen ajankohtainen. Hyry ja Nuotio ovat työstäneet yhdessä näytelmäprojektia, joka tuottaa mahdollisesti vuoden kuluessa esitysvalmiin näytelmän Vienan Karjalasta sata vuotta sitten paenneen tytön kokemuksista ja paikkansa löytämisestä. Ratkaisuna oli tekemiseen ja toimintaan keskittyminen. – Ukrainan sota herätti tarpeen kertoa sadan vuoden takaisista tapahtumista, eikä pelkästään tiedon ja tutkimuksen, vaan myös kokemuksen valossa. – Helmikuun 24
– Prosessi on kestänyt koko sen ajan, kun Venäjä on käynyt julmaa hyökkäyssotaansa Ukrainassa. Pakolaisuudesta hän oli kirjoittanut aiemmin kaksi näytelmää, liittyen Jugoslavian sotaan ja elämään sotalapsena. Tarkkoja määriä on mahdoton selvittää.. > Ruotsiin pakeni toisen maailmansodan jälkeen vähintään noin 4000 inkeriläistä ja arviolta 2000 itäkarjalaista. Kyyneleet pääsivät irti välillä niin lukijan kuin yleisönkin suunnalla. Hyryn kanssa käydyistä keskusteluista ja Oljonan runoista näytelmäteksti kuitenkin alkoi nousta. PAKKOMUUTOT VENÄJÄLTÄ SUOMEEN > Venäjän vallankumousten jälkeen ja Venäjän sisällissodan melskeissä, varsinkin vuosina 1918–1920 karjalaismiehiä tuli Suomen puolelle ja piileskeli Karjalan metsissä. Pari vuotta sitten aloittamassaan hankkeessa Jalagin on koonnut rajan halkomien itäkarjalaisperheiden ja -sukujen kokemuksia. Heillä on syytä odottaa tämän näytelmän ensi-iltaa erityisen kiihkeästi, mutta haluanpa itsekin olla silloin paikalla. – Monet vähemmistöt eivät ole löytäneet itseään Suomen historian yleisesityksistä. > Kaikkiaan Suomeen tuli noin 42 000 pakolaista, osa palasi Venäjälle. Äärimmäisen liikuttavia hetkiä koettiin, kun Oljonan tai Olgan tytär ja tyttärentytär astuivat esiin ja toivat Hyrylle ja Nuotiolle ruusut. Tekijät kertovat, että käsikirjoituksen hiominen jatkuu, eikä esitysaikaa ja -paikkaa vielä voida kertoa. Suomeen jäi 15 000–20 000, joista noin 6 000 oli itäkarjalaisia. > Suomesta poistui 1921–1929 noin 25 000 Venäjän pakolaista. > Jatkosodan lopulla Suomen miehittämästä Itä-Karjalasta tuli Suomeen vajaat 3000 ihmistä. > Eri ilmansuuntiin lähti Venäjältä arviolta kaksi miljoonaa pakolaista. Teksti ja kuvat: KATRI KOVASIIPI H istoriantutkija, dosentti Seija Jalagin kertoi tutkimusprojektistaan “Halkeamia – pakolaisuuden muistot itäkarjalaisperheissä”. – Ensireaktioni oli valtava häpeä siitä, miten vähän olen tiennyt vienankarjalaisten kohtaloista ja historiasta. – On tärkeää, miten Oljona, myöhemmin Olga Salmi, saa oman äänen ja miten hän itse kertoo tarinansa. Heidän jälkeläisiään lienee Suomessa kymmeniä tuhansia. Artikkelissaan ”Historiankirjoitus ja myytti yhden kulttuurin Suomesta” (2014) historiantutkija Miika Tervonen toteaa, että historiantutkijat ovat osallistuneet aktiivisesti moninaiPakolaisuuden muistot itäkarjalaisperheissä Symposiumissa koettiin liikuttava kohtaaminen, kun Oljonan tytär Ulla-Maija Tervonen ja hänen tyttärensä Anutiina Tervonen-Aho astuivat esiin ja toivat Eppu Nuotiolle ja Katja Hyrylle ruusut. Sen verran he vihjaavat, että ehkäpä vuoden sisään kuulemme asiasta lisää. Jalagin on kerännyt teemahaastattelujen avulla toisen ja kolmannen polven muistoja ja kokemuksia itäkarjalaistaustaisista perheistä, joissa on pakolaishistoriaa. – Kun hän pääsee kouluun 13-vuotiaana, siitä lähtien kun hän osaa kirjoittaa, kun hänellä on mahdollisuus kirjoittaa, hän kirjoittaa ja kertoo – siitä tuli yhtäkkiä samalla silta omaan tarinaani. Kuinka Oljona saa oman äänen Eppu Nuotion ensireaktio Hyryn pyyntöön kirjoittaa tämä näytelmä oli, ettei hän mitenkään voisi tarttua tähän aiheeseen. Onneksi oli Katjan tutkimus ja paljon muutakin kirjallisuutta, joka auttoi minut tielle, kertoi Nuotio. Jalagin toteaa tutkineensa kaltaisiaan: yhtenä tutkimusprojektin taustamotiivina ovat olleet oman suvun ja perheen pakolaiskokemukset. Kynnystä vielä korotti, että pyynnön taustalla oli oikean ihmisen elämäntarina. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 174 TIE VIENAAN -SYMPOSIUM tämä näytelmä on kirjoitettu, korosti Hyry. Aineiston keruussa hän on keskittynyt Vienasta ja Aunuksesta tulleisiin Karjalan kansannousun pakolaisiin sekä jo aiemmin Aunuksesta tulleisiin sukuihin. Nuotio luki yleisölle ääneen muutamia katkelmia näytelmäkäsikirjoituksesta. Kirjoitustyössä on ollut jatkuva kamppailu sen kanssa, että Oljonan tarina on totta, mutta en voi tietää, mitä hän on ajatellut ja tuntenut. Kirjoittamalla ilmaiseminen on pienin yhteinen jaettava minun ja Oljonan välillä, avasi Nuotio omaa reittiään Oljonan tarinaan. Minun täytyy vain luottaa siihen, että voin kuvitella, Nuotio pohti
Jotkut ovat alkaneet etsiä tietoa kaikista mahdollisista lähteistä. – Tervehdin ilolla nuorten karjalaisten raikasta radikaaliutta. Suvun perintönä on ollut tallessa vain joitakin harvoja esineitä. – Mukana voi kulkea ikivanha lusikka tai jokin huivi. Vaikenemisen on ajateltu suojelevan nuorempia perheenjäseniä. TIE VIENAAN -SYMPOSIUM TIE VIENAAN -SYMPOSIUM Pakolaisuuden muistot itäkarjalaisperheissä Historiantutkija, dosentti Seija Jalagin kertoi pari vuotta sitten aloittamastaan tutkimushankkeesta, jossa hän on haastattelujen avulla kerännyt rajan halkomien itäkarjalaisperheiden ja -sukujen kokemuksia. – Pakolaishistoria on jäänyt ilmiönä marginaaliin, tutkijat eivät ole olleet siitä kiinnostuneita. Muistot kuvaavat sitä, miten kerromme omasta ja perheemme menneisyydestä. – Jälkeläiset voivat samastua voimakkaasti vanhempien suruun ja kärsimykseen, Jalagin toteaa. Ehkäpä nuorten aktiivisuus tempaisee meidät vanhemmatkin mukaansa, sanoo Jalagin. Omista haastateltavistani nuorin oli yli 40-vuotias, meillä vanhemmilla puhe pakolaisuudesta on ollut hyvin yksityistä puhetta. – Amerikkalaisen psykologin Pauline Bossin termi “päättymätön menetys” kuvaa, miten läheinen ihminen voi olla hukassa; hän on vain kadonnut jonnekin, eikä kukaan tiedä, minne. Menetystä ja muistojen sirpaleita Esityksessään Jalagin summasi piirteitä, jotka toistuvat kertomuksissa ja muistoissa oman perheen pakolaisuudesta. Pakolaishistoriaa on paljon kirjoittamatta Muistoissa kertautuvat myös vaikenemisen vuosikymmenet, joita ovat määrittäneet Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet. – He ovat lukeneet, penkoneet arkistoja, ottaneet yhteyttä kaikkiin mahdollisiin tietolähteisiin, myös Karjalan Sivistysseuraan. Poliittisen ilmapiirin vapauduttua alettiin tehdä matkoja Vienaan ja Aunukseen. Tai ihminen voi olla henkisesti kadonnut, hänellä voi olla esimerkiksi päihdetai mielenterveysongelma. Haastateltavien muistoissa toistuvat syrjinnän kuvaukset, kuten ryssittely paikallisyhteisöissä tai mummon oudot sanat ja sanonnat, joissa pintaan nousevat karjalanja venäjänkieliset ilmaisut. Vanhempien minäkäsitys voi siirtyä lapsille, pakolaisten kohtaamat traumaattiset tapahtumat saattavat saada heidän jälkeläisensä oireilemaan muuta väestöä voimakkaammin. – Tutkijan näkökulmasta kiinnostavaa ei ole, mikä on totta. – Tiedot pakolaisuudesta ovat usein hataria. Tiedetään nimiä, paikkoja, perheenjäseniä, sukulaisia on kadoksissa jossain. – Monet pakolaistaustaiset ihmiset ovat kirjoittaneet itse omaa tarinaansa – jotkut ovat sanoneet, että ovat kirjoittaneet lapsia varten, toiset puolestaan, että on ollut sisäinen pakko kirjoittaa, Jalagin kertoo. suutta ja vähemmistöjä häivyttävän tarinan luomiseen Suomen historiasta, totesi Jalagin. Teksti ja kuva: KATRI KOVASIIPI. Samalla syrjintäkokemukset ovat jättäneet jälkiä ja tuottaneet kuormitusta, joka on voinut sanattomasti siirtyä sukupolvelta toiselle. Kun puuttuu selitys siitä, miksi omalle suvulle on käynyt näin, syntyy turvattomuuden tunteita ja ulkopuolisuuden kokemuksia. Itä-Karjalan pakolaisten lisäksi vaiettua historiaa kantavat myös saamelaiset, tataarit, juutalaiset ja monet muut yhteisöt. Monet, joiden perhetaustassa on ollut Karjalan evakkoutta, ovat toimineet turvapaikanhakijoiden keskuudessa vapaaehtoisina. Jalagin muistutti, että Suomessakin on runsaasti maahanmuuttajaryhmiä, joiden historia on vielä kirjoittamatta. Oman suvun kokemukset pakolaisuudesta ovat kääntyneet joillakin myös voimavaraksi. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 175 . Muistot kertovat pakolaisuuden jättämistä jäljistä. – Oli valtava ilonaihe, kun itsekin löysin sukulaiset Vienasta vuonna 1992, Jalagin kertoi. Niissä toistuvat vähempiarvoisuuden tunne ja valtava tiedon puute oman suvun menneisyydestä. – Voi kehittyä voimakasta resilienssiä, myös aktivismia. – Tärkeää voi olla aineetonkin perintö, kuten ortodoksisuus, jonka voi tuoda mukanaan myös pakolaisena. Jalagin on huomannut, että yksityinen, perheiden ja sukujen vaikeneminen sekä valtiollinen vaikeneminen ovat kulkeneet käsi kädessä
Kuin on pitkät pilven rannat puolestaan mukailee Mateli Kuivalattaren tiivistä keskeislyriikkaa, teksti on lyyristä ja lakonista, siinä on kuulaita kuvia, Leppihalme kertoi. Jokaisessa runonlaulajaromaanissaan Kaipainen eläytyy kuvaamansa laulajan ilmaisuun. Oulussa hän pesi herrasväen pyykkejä, siivosi, kantoi tiiliä rakennustyömaalla, joskus myös kerjäsi, kertoi Ilmari Leppihalme. – Trilogia haki muotoaan yli 30 vuotta. Poimisin heliät hiekat on dekoratiivinen, koristeellinen. Romaanin työnimenä on Kulkuri ja karjalankiuru. Vuonna 2019 sain vihiä käsikirjoituksesta, ja vihdoin kesällä 2020 sain sen kustantajalta. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 176 TIE VIENAAN -SYMPOSIUM Ylirajainen ikävä, Kaipainen ja Lehtonen K irjallisuudentutkija Ilmari Leppihalme kertoi esityksessään “Kun mie etähäisien matkojen peässä” kirjailija Anu Kaipaisen jälkeenjääneestä, julkaisemattomasta romaanikäsikirjoituksesta. Sen kieltä Leppihalme kuvaili ronskiksi, iskeväksi ja kulmikkaaksi. – Kaikki ovat itsenäisiä teoksia, niillä ei ole juonellista jatkumoa eikä niissä esiinny samoja henkilöitä. Yleensähän kirjasarjat tavataan kirjoittaa tiiviiseen tahtiin, tässä tapauksessa se vei huomattavan pitkän ajan, sanoi Leppihalme. Tehdäkseen oikeutta Kaipaisen kesken jääneelle käsikirjoitukselle Leppihalme tekee siitä kriittisen edition. Toisaalta tietyt temaattiset seikat ja muoto sitovat niitä toisiinsa. – Suru ja ikävä ylittävät elämän ja kuoleman rajat. Matkaa kertyi suuntaansa yli 300 kilometriä. KUVA: KATI LEINONEN. Kauan kadoksissa olleen, keskeneräiseksi jääneen käsikirjoituksen aiheena on runonlaulaja Anni Lehtonen. Kirjasta on siis tulossa kohdeteoksen tieteellisesti toimitettu, huolelliseen taustatutkimukseen pohjautuva, laajennettu versio. KUVA: KATRI KOVASIIPI Ilmari Leppihalme työstää Anu Kaipaisen keskenjäänyttä romaanikäsikirjoitusta Anni Lehtosesta. – Selvitäkseen veroista ja elättääkseen perheen hänen oli pakko lähteä siirtotyöläiseksi Vuonnisesta Ouluun. Karjalankannaksella Muolaassa 14.3.1933 syntyneen ja 29.9.2009 Helsingissä kuolleen Anu Kaipaisen laaja tuotanto kattaa 22 romaania, runokokoelman, kuunnelmia, näytelmiä ja julkaisemattoman käsikirjoituksen Anni Lehtosesta. – Keskeneräisenäkin tällä käsikirjoituksella on hetkensä. – Kaipainen jätti vuonna 2009, vähän ennen kuolemaansa, kustantajalleen WSOY:lle hahmotelman romaanikäsikirjoituksesta, joka kertoo Samuli Paulaharjun ja Anni Lehtosen kohtaamisesta syksyllä 1909 Oulussa. Kaipaisen kerronta eläytyy kohteisiinsa Käsikirjoitus Anni Lehtosesta on tarkoitettu Kaipaisen runonlaulajataritrilogian täydennykseksi. Epäilen, ettei sekään ole viimeisin käsikirjoitusversio. Teokseen on luvassa myös vienankarjalan murteen sanasto, koska käsikirjoitus sisältää runsaasti vienankarjalaksi kirjoitettuja osia. Siinä kirjailija hyödyntää toistoa ja iloittelee kielessä. Annin miesvainajan haamu haahuilee käsikirjoituksessa ja tunkee jopa Annin sänkyyn, kuvaili Leppihalme. – Kerronta myötäilee kohdettaan aina kielenpartta, murretta ja kuvastoa myöten. Sen päähenkilö Anni Lehtonen jäi leskeksi ja kuuden lapsen yksinhuoltajaksi vuonna 1905. Kulkurin ja karjalankiurun käsikirjoitus on jo ikääntyneen, sairastelevan kirjailijan hahmotelma romaaniksi. KATRI KOVASIIPI Karjalan Sivistysseura on tukenut Leppihalmeen hanketta ja tehnyt sitä koskevan alustavan kustannussopimuksen. – Lehtonen vertautuu muistinerona Larin Paraskeen, Leppihalme totesi. – Kohdattuaan Paulaharjun Lehtonen asui pitkään tämän luona, auttoi päivisin kotitöissä ja iltaisin antoi Paulaharjulle perinnetietoa, runoja, loitsuja ja virsiä. Sen aloittaneet kaksi teosta, Larin Paraskesta kertova Poimisin heliät hiekat ilmestyi vuonna 1979, Mateli Kuivalattaresta kertova Kuin on pitkät pilven rannat vasta vuonna 2000. Kotiseutuneuvos Helena Palosaari esitteli yleisölle kuiria, joka on tullut Kuusamoon Vienan pakolaisten matkassa. Arvostetun ja palkitun kirjailijan tuotanto ulottuu 1960-luvulta 2000-luvulle. Parhaimmillaan se on ekspressiivisen kulmikasta, sanomaltaan iskevää ja yllätyksellistä proosaa, vuoroin lyyristä, vuoroin groteskia. Väitöskirjansakin Anu Kaipaisen tuotannosta tehnyt Leppihalme nostaa romaaniaihion kantavaksi teemaksi ylirajaisen ikävän. Lehtosen ylirajainen ikävä liittyy etenkin lapsiin ja perheeseen, mutta romaanikäsikirjoituksessa se kytkeytyy myös itkuvirsiin, joiden taitaja Anni Lehtonen oli. Samuli Paulaharju tallensi Anni Lehtoselta hyvin laajan aineiston
Lähteenmäki selvittää Lapin alueella asuvien karjalaista identiteettiä ryhmänsä tutkimuksessa Urbaanit karjalaiset – mielet, kielet, historiat (Siirtolaisuusinstituutti, 2024). He näkevät Karjalansa uusin silmin, voimavarana ja inspiraation lähteenä. Jos karjalainen ja saamelainen avioituivat, kasvatettiin lapsi usein enemmän saamelaisuuteen kuin karjalaisuuteen. AILA-LIISA LAURILA Aila-Liisa Laurila on Karjalan Heimon entinen päätoimittaja ja Karjala-aktiivi. Parhaimmillaan mahdollisuus oli jopa kolmikulttuurisuuden kehittymiseen. Tämän voi ymmärtää niin, että paikallinen oli voimakkaampi kuin muualta tullut. MITEN SITTEN KÄVIKÄÄN, kun toisen ja kolmannen polven siirtokarjalaiset varttuivat omassa kasvuympäristössään. Erityisen kiinnostavan kommentista teki se, että lausahdus voisi olla omani, koska sen molemmat osat pitävät paikkansa kohdallani. Kaikkialla syötiin karjalanpiirakkaa ja ruisleipää, mentiin virpomaan ja omaksuttiin muutakin alun perin karjalaista. Monikulttuurinen identiteetti. Monikulttuurinen identiteetti muodostui uusille lappilaisille kuin itsestään. Miksipä uuteen aikakauteen ei sitten astuttaisi missä tahansa, missä työtä ja toimeentuloa on tarjolla. Armahat kotikonnut oli menetetty lopullisesti ja elämä oli aloitettava alusta. Jollakin kului kymmeniä vuosia, ettei tullut kerrottua henkilökohtaisista taustoista kenellekään vaan koetettiin ainoastaan sopeutua. Karjalaisuus oli jo levittäytynyt kautta kanta-Suomen. Ulkopuolisille ei tekemisistä ole hiiskuttu. Noin on kuitenkin todennut eräs yliopistotutkija Maria Lähteenmäen haastateltava, jonka hän on tavannut työssään. Neuvostoliiton romahtaminen 1990-luvun alussa auttoi konkretisoimaan menetetyn Karjalan, kun vanhoihin kotikyliin pääsi matkustamaan. Sen mukaan karjalaistaustaisia on asettunut paljonkin asumaan Suomen pohjoisiin osiin, vaikka esimerkiksi evakkojen virallisiin asuttamispaikkoihin Lapin kunnat eivät kuuluneet. Karjalaisväestö oli valmiiksi nomadihenkistä eli vaeltamiseen valmista, hyvällä tapaa irtonaista. Tulokset on jo nähty esimerkiksi musiikissa, kuvataiteessa ja muotisuunnittelussa, mutta yhtä hyvin aineksia riittää jokapäiväisen arjen näkemiseen uudessa valossa. Enää ei ollut kyse pelkästä illuusiosta eikä haaveiden satumaasta, josta vanhemmat tai isovanhemmat olivat ehkä kertoneet. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 177 TIE VIENAAN -SYMPOSIUM LOKAKUU 2024 LAUKUNKANTAJA S ilmiini osui pysäyttävä sitaatti: ”Osa identiteetistä on kotoa saatua karjalaista identiteettiä ja toinen osa kasvupaikan antamaa… Minulla on kaapissani kaksi kansallispukua, Laatokan Karjalan ja Perä-Pohjolan”. Toiset elivät omassa karjalaisessa kuplassaan, vaikka kaikki siitä kertova irtaimisto oli menetetty. Entisestään sitä kirjavoitti useiden osakulttuurien kirjo. Karjalainen identiteetti laimentui ja muuttui, mutta ei kadonnut. Karjalaa ja Karjalasta on rohjettu puhua omissa piireissä. Karjalainen kulttuuri alkoi määrittyä uudella tavalla ja saada uusia kerroksia. Heille osa karjalaisista oli jopa alistuvia. Osa lappilaistuvista karjalaisista peitti karjalaisuutensa kokonaan. OMAN VÄRINSÄ ASIAAN toi se tosiasia, että vieressä olivat saamelaiset oman vahvistuvan kulttuuritietoisuutensa kanssa. Puheliaaseen ja vilkkaaseen karjalaisuuteen on todellakin liittynyt hiljaista kertomatta jättämistä. On karjalaisia ja pohjalaisia vaikutteita, mutta paljon muitakin koko maailmasta. Uudet sukupolvet ovat entistä monikulttuurisempia. Lopulta jopa Elias Lönnrotia alettiin syyttää kolonialistiksi, joka oli ryöstänyt karjalaisilta kulttuurin. Sotien jälkeen Lappi oli raunioina ja jälleenrakentaminen tarvitsi työvoimaa. Karjalaiset olivat taustaltaan vienalaisia, rajakarjalaisia, laatokkalaisia, petsamolaisia ja kannakselaisia. On pelattu kyykkää, laulettu lauluja, valmistettu omia perinteisiä ruokia ja tehty käsitöinä vaikka karjalainen kansallispuku tai muita perinnetekstiilejä
Jyvöälahden Tiilikaisten tarina Me serkukset olemme tavanneet toisiamme vuosien varrella perhevierailujen yhteydessä ja erilaisissa perhejuhlissa. Tatjana ja Roope saivat yhdeksän lasta, Tanelin, Moarien, Nikitan, Palagan, Tepon, Yrjön, Okahvien, Vasilin ja Ioan. Perheen miehet kaupoilla Isoisoisämme Prokko kulki Suomessa laukkukauppiaana peräti 40 vuotta. Hän tuli pakolaisena Suomeen vuonna 1922. K. Hän kulki ensin isoveljensä Tepon mukana, mutta myöhemmin itsenäisesti. Isoisä Yrjö Tiilikainen joutui Venäjän armeijan riveissä ensimmäiseen maailmansotaan. Isoisämme joutui Teppo-veljensä tavoin taistelemaan Venäjän armeijan riveissä ensimmäiseen maailmansotaan, mikä oli suuri huolenaihe nuoressa perheessä. Heidät vihittiin Kajaanissa vuonna 1909, ja niin perheen elämä alLaukkukauppiasperheen jälkeläiset tapasivat Niemelässä Kesäkuun viimeisenä viikonloppuna jyvöälahtelaisen Yrjö Tiilikaisen jälkeläiset kokoontuivat serkustapaamiseen Niemelän taloon Petäjäveden Kintauden kylässä. Teppo lähti yksin 14-vuotiaana ensin Pietariin ja sieltä Inkeriin, jossa kierteli viisi vuotta käymättä välillä kotona. Tuolla matkalla tutustuttiin I. Samalla hänen poikansa kukin vuorollaan pääsi perehtymään kulkukaupan maailmaan. Isoisämme Yrjö Tiilikainen (aikaisemmin Grigori Tilikov) syntyi siellä Konnun taloon 7.1.1885 ja hän kuoli Kajaanissa 23.4.1959. Isoisämme Yrjö Tiilikainen lähti kiertämään Suomea laukkukauppiaana 1900-luvun alussa 16-vuotiaana. Hän osallistui Karjalan vapaustaisteluihin, ainoana veljeksistä ase kädessä. Muisteluissa palattiin yhteisten Vienan-matkojen tunnelmiin. Hän palasi Karjalaan, kun Suomessa käytiin sisällissotaa. Roopelle hän viimein suostui. Tämänkesäisessä tapaamisessa juurrutimme itseämme sukuumme perhetaulujen, vanhojen valokuvien ja tietysti sen suullisen tiedon avulla. Hän kävi senkin jälkeen vielä kaupoilla, mutta asettui sitten pysyvästi Kärsämäelle, jossa hän vaimonsa kanssa viljeli maata. Veljeksistä Teppo Tiilikainen ja Vasili Kontulainen (nimenmuutos tehty jo Karjalassa) toimivat laukkukauppiaina kauemmin kuin veljensä. Ehkä ukki ei halunnut puhua menneistä tai ei kokenut tärkeäksi jakaa sitä esimerkiksi omille lapsilleen. Serkusten yhteinen retki Vienaan tehtiin vuonna 2005 Juminkeon järjestämänä. koi vakiintua Kajaaniin. Kesäkuun viimeisenä viikonloppuna 2024 kokoonnuimme me Yrjön jälkeläiset serkustapaamiseen Niemelän taloon Petäjäveden Kintauden kylässä. Hän nai varttuneella iällä Tatjana Jegorintytär Antipinan Pirttilahdesta. Olemme muistelleet lapsuusaikojen mummolaa Kajaanissa sekä vanhempiemme tarinoita elämästä Teppanassa. Teppo tuli pakolaisena Suomeen vuonna 1921 vaimonsa Jennyn kanssa. Viime vuosina eri sukututkijoiden tallentamista tietokannoista olemme kuitenkin saaneet arvokasta tutkittua tietoa esivanhemmistamme, ja suvun menneisyys Vienassa on alkanut kiinnostaa meitä uudella tavalla. Mukana oli Palagan pojan tyttären serkun poika. Syyksi hän ilmoitti Konnun talon ylevät viljamaat, joihin halla ei tavoittanut. KUVA: TIILIKAISTEN PERHEALBUMIT. Inhan kuvaamiin maisemiin ja kyliin tänä päivänä. Kolmas veljeksistä, Vasili Kontulainen, kulki kaupoilla Suomessa palaten aina välillä Karjalaan. Kerrotaan, että kymmenet nuoret miehet olivat käyneet kosiskelemassa kaunista Tatjanaa. Hänen laukkukauppiasuransa ei ollut kovin pitkä, sillä hän sai työpaikan Kajaanin rautakaupasta ja asettui Kajaaniin tavattuaan tulevan vaimonsa Anna Kanasen. Hän osallistui Karjalan kansannousuun ja sai tappotuomion, mutta pääsi pakenemaan ja selvisi näin hengissä. Perimätietoa suvun historiasta Vienassa meillä on ollut vain vähän saatavilla. Ennen Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajan sulkeutumista oli Yrjö Tiilikaisen lapsista tytär Sirkka Kallio-Koski oleskellut Jyvälahdessa jatkosodan aikana työskennellessään kirjurina esikunnan toimistossa. Muut sisarukset eivät olleet käyneet isänsä kotikonnuilla ennen vuotta 1996, jolloin Yrjö Tiilikaisen lapsista Liisa ja Pentti sekä heidän jälkikasvuaan vierailivat Uhtualla ja Jyvälahdessa. Hän jäi isännäksi kotitaloon, mutta hänen veljensä kulkivat eripituisia aikoja Suomessa. Pojista vanhin, Taneli, kierteli vain lyhyen aikaa kauppaa tekemässä. Hänen isänsä oli Prokopei Savelinpoika Tilikov (Prokko tai Laiha Roope, Ryssä Roopenakin tunnettu), joka asutti Konnun taloa Jyvöälahdessa. Viimeisin retki tehtiin serkusten voimin omatoimisesti vuonna 2019 Uhtualle ja Jyvälahteen. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 178 SUVUT SUVUT S ukujuuremme ovat Vienan Karjalan Jyvöälahden kylässä Uhtualla
2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 179 . 1900-luvun alkupuolen maahanmuuttajien kotoutuminen ja valtaväestön suhtautuminen oli monessa mielessä samanlaista kuin nykyisin. Heidän kohtalonsa selvisi meille kymmenisen vuotta sitten ja on järkyttänyt meitä jättäen jälkeensä paljon kysymyksiä. vanhauskoisia. Heihin suhtauduttiin epäluuloisesti, ja he kohtasivat ennakkoluuloja, kaltoinkohtelua ja suoranaista vainoa, mikä vaikeutti kotoutumista. Maa oli tuottavaa eikä yläville maille iskenyt halla kovinkaan helposti. Maahanmuuttajan kohtelu Me serkukset edustamme kolmannen polven maahanmuuttajia tai pakolaisten jälkeläisiä. Juhon isovanhempien tila oli noin kaksikymmentä hehtaaria. Veljeksiä oli monta ja he olivat rakentaneet sinne mm. KUVA: NIKOLAY ALEKSEJEV Serkusten viimeisin yhteinen retki Uhtualle ja Jyvälahteen tehtiin vuonna 2019 omatoimisesti. Inhan kuvaamien maisemien ja kylien nykyisyyteen. Vuonna 1996 Yrjö Tiilikaisen lapsista Liisa ja Pentti jälkikasvuineen vierailivat ensimmäistä kertaa Uhtualla ja Jyvälahdessa. Kerttu Rugojevan kertomaa Kerttu Rugojeva on Yrjö Tiilikaisen sisaren tyttären tytär. Hän perusti sinne perheen ja myöhemmin oman kauppaliikkeen. aittoja ja pajan. SUVUT SUVUT Vasili kierteli kaupoilla 1930-luvun loppupuolelle, kunnes asettui pysyvästi Ylivieskaan. KUVA: AARNE KAIPONEN Vuonna 2005 serkukset matkasivat Vienaan Juminkeon järjestämällä matkalla, jolla tutustuttiin I. K. Jyvälahti oli karjalaisittain vauras pitäjä. Isoisämme sisaruksista Okahvie meni naimisiin Ponkalahteen, Moarie tuli pakolaisena Suomeen ja kuoli Kotkassa. Yksi aitta seisoo rantaniityllä entisen tsasounan läheisyydessä edelleen. Sisarista Palaga jäi Jyvälahteen. KUVA: ARTO RAHIKAINEN. Kertun sisaren poika Juha Mattila oli mukana tällä matkalla ja hän on aktiivisesti mukana serkusryhmässämme. Valtiolla oli mahdollisuus luovuttaa maat jollekin toiselle muutaman vuoden välein. Puut rakentamiseen sai kaataa sieltä, mistä parhaaksi katsoi. Tällä estettiin ketään rohmuamasta maata yli oman tarpeen. Karjalassa ei ollut maaomistusta vaan asuinpaikan sai valita vapaasti. Palaga ja hänen neljä lastansa ammuttiin Stalinin vainoissa kevättalvella 1938. Hän on yksi elossa olevista sukulaisistamme Uhtualla, ja serkusten matkalla vuonna 2019 vierailimme Kertun luona. Vienalaiset puhuivat kieltä, joka oli vieras (vaikka kansalliseepoksemme runot ovat samaa kieltä), vienalaiset muiden karjalaisten tapaan olivat ortodokseja ja useat myös ns
Pienen etsinnän jälkeen löytyi myös Aleksin tytär, jonka kanssa tapaamiset jatkuvat nyt Jyväskylässä. Mielenkiintoinen tarina kuultiin esimerkiksi Aleksi Tiilikaisesta (1901–1978) joka oli vanhempiemme pikkuserkku. Jatkosodan aikana Jyvälahden väestö siirrettiin Arkangeliin. Tällä tavalla tavoitettiin lisää niitä juuria, jotka liittävät meidät yhteen Tiilikaisten, Vienan ja vienalaisuuden kautta. K. Kutsua tapaamiseen välitettiin serkusten FBja WhatsApp-ryhmän kautta. Ehkä se on yksi syy, miksi Vienasta ja vienalaisuudesta ei tuolloin haluttu puhua perheissä. Ja että Niemelän vanha isäntä oli tehnyt kaikki hevostalouteen liittyvät hankinnat juuri Tiilikaisen kaupasta, ja olipa talon nykyinen isäntäkin ehtinyt pienenä poikana sinne kaupoille isoisänsä mukana. Myöskään Vienassa ihmiset eivät halunneet puhua karjalaisuudestaan tai kytköksistään Suomeen. Olosuhteet siellä olivat kurjat, talot olivat kylmiä, ei ollut juuri vaatetta tai peitteitä. Jatkosodan aikana suomalaiset ja saksalaiset joukot miehittivät Vienan länsiosia kolmen vuoden ajan. Inhan valokuvien kuvaamille paikoille. Näissä ryhmissä keskustelemme säännöllisesti arjen kuulumisten lisäksi myös suvustamme ja Vienasta sekä jaamme ajankohtaista tietoa Vienaan ja vienalaisuuteen liittyvistä tutkimuksista, uutisista ja tapahtumista. Puolet evakuoiduista kuoli nälkään ja kulkutauteihin. Kertun kertoman mukaan rakennuskanta kärsi miehityksestä. Viikonlopun aikana juttelimme paljon perheestä, suvusta, ukista ja mummosta, Tiilikaisen perheen elämästä, laukkukauppiaista, Kajaanista, serkusten Vienan retkistä ja paljosta muusta. KUVA: TIILIKAISTEN PERHEALBUMIT Ilman yhteisiä retkiämme Vienaan emme ehkä olisi kiinnostuneet juuristamme samaan tapaan kuin nyt olemme.. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 180 SUVUT SUVUT Juha Mattilan muistoja ja muistiinpanoja keskusteluista Kerttu Rugojevan kanssa Toisen maailmansodan jälkeen Venäjältä tulleiden pakolaisten tai maahanmuuttajien lapset kokivat usein kiusaamista ja vähättelyä vanhempiensa taustan takia. Jyvälahtea piti asemapaikkanaan myös radioselostaja Pekka Tiilikainen, joka oli Yrjö Tiilikaisen pikkuserkku. Yhteiset muistelut, jutut, tarinat ja kertomukset varmasti vahvistavat sukulaisuuttamme sekä myös lisäävät yleistä tietämystämme Vienasta, sen historiasta ja kulttuurista sekä omien isovanhempien osallisuudesta historian kulkuun. Vienalaisuus mielissä ja arjessa Usein on mielessä ensimmäinen retki serkusten kanssa Vienaan I. Olivatko luonto, maisemat ja ihmiset aidompia, puhtaampia, pyhempiä kuin Suomessa, niin kuin Inhan kuvien on sanottu heijastavan. Serkusten tapaaminen Tapasimme Niemelän talossa Kintauden kylällä 29.–30.6.2024. Niemelään saapui kymmenestä Yrjö ja Anna Tiilikaisen lapsesta viiden sisaruksen jälkeläisiä, yhteensä yhdeksän serkusta, yksi pikkuserkku sekä viisi kumppania. Esimerkiksi rakennusten seinähirsiä sahattiin polttopuiksi. Veljekset Teppo, Vasili ja Yrjö Tiilikainen. Tutkimme myös Mikko Moilasen laatimia, sukututkimuksiin pohjautuvia perhetauluja, katselimme vanhoja valokuvia ja kerroimme niitä muistoja, joita kullakin on isovanhemmista ja mummolasta. Tärkeää oli myös jakaa Uhtualla elävien sukulaisten Valentina Saburovan ja Kerttu Rugojevan ajankohtaisia kuulumisia. Mielenkiintoiseksi hänen tarinansa teki erityisesti se, että hän oli päätynyt kauppiaaksi Kuohun kylälle, joka on tapaamispaikkamme Niemelän talon naapurikylä