2023 9–10 7 € Juha Hurmeen Väinämöinen on vikkelä Pähkinäsaari 1323 -rajakarnevaali Punainen Uhtua ja 1920-luku Kesäleirit Hiekan Konevitsassa
sai nopean vastauksen, Markku Niemisen kirjan Minun Kalevalani. 176 Matti Polla tutkii artikkelissaan juuri 400 vuotta täyttäneen Vuonnisen kylän asutushistoriaa ja runonlaulajasukujen suurta osuutta sen asukkaista. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 162 KARJALAN HEIMO 9–10/2023 184 164 Kiertueelle lähtevän Pähkinäsaari 1323 -rajakarnevaalin tekijät huomasivat, että tuttu rauhanraja on hedelmällisellä tavalla epäselvä ja kiistelty. 192 Juha Hurmeen tuore kirja Kenen Kalevala. Sosialismin ja neuvostohallinnon rakentamisessa riitti vastuksiakin, kuten nälkää. Teokset voi nähdä sukupolvikokemuksina. 167 Joonas Ahola pohtii karjalaisen perinnekulttuurin ja sosialistisen realismin välissä eläneen neuvostokalevalaisen runouden taiteellista ulottuvuutta. 198 Karjalan Sivistysseuran hallituksen uutisissa kaikkia halukkaita kannustetaan ideoimaan seuran tulevaa toimintaa uudistetun strategian pohjalta. 2023 9–10 7 € Juha Hurmeen Väinämöinen on vikkelä Pähkinäsaari 1323 -rajakarnevaali Punainen Uhtua ja 1920-luku Kesäleirit Hiekan Konevitsassa KANSI: Heidi Kiviharju Väinämöisenä. 168 Kirjailija ja teatterimies Juha Hurme pistää Kalevalan vanhat esitysperinteet silppuriin luoden TTT:n lavalle ajankuvan, josta löytyy laulun mahti. KUVA: KARI SUNNARI, TTT Keijo Ahtosen johdolla päästiin Karelianismiseminaarissa maistamaan myyttisen Kultalähteen vettä. SEURAAVA NUMERO Joulukuu 2023. 181 Lea Tajakka sukeltaa Laatokalta Keiteleen Hiekkaan evakkoon lähteneen Konevitsan luostarin kesäleirien tunnelmiin sekä luostarielämän haasteisiin. 170 Pekka Vaara kertoo, miten punaista Uhtuaa luotiin 1920-luvulla. 175 Aki Aunalan kolumnissa tarpeeton, ylisuuri matkalaukku johdattaa yllättävään kohtaamiseen, joka lisää ymmärrystä myös edeltäviä sukupolvia kohtaan
Hiljaisuus väliltämme pyyhittiin hetkessä pois. Tuota poliittista tahtoa voi vain hartaasti toivoa, vaikka pienintäkään signaalia sellaisesta ei ole helmikuun 2022 jälkeen tihkunut siltä ainoalta taholta, jonka käsissä rauha voi olla. Jos vain on poliittista tahtoa. YHTENÄ HEIDÄN JOUKOSSAAN evakkomatkalle joutui kaksivuotias Martti Ahtisaari. Demokraattisissa valtioissa tärkeintä on yhä ruohonjuuritaso, sinä ja minä, keitä itse äänestämme valtaan. Vailla yhteydenpitoa yhteen rakkaimmista olen säilyttänyt jo vuosikymmeniä korurasiassani pientä paperilappua. Rauhanmiehen, presidentti Ahtisaaren kuolema osui sotaisaan aikaan, jona uutishuomio oli siirtynyt Venäjästä ja Ukrainasta Lähi-itään, hamasin hyökkäykseen Gazassa, Länsirannalle ja Israeliin. KATRI KOVASIIPI Seura perustettiin vuonna 1906 nimellä Wienan Karjalaisten Liitto. Karjalansivistysseura.fi Kieltä ja kulttuuria vuodesta 1906 Rauhan rajoilla PÄÄTOIMITTAJALTA Helsinki 2023 22 10. Tarkoituksena on itäja rajakarjalaisen kielen ja kulttuurin vaaliminen sekä sivistystyön tekeminen. Ensimmäisenä ja tähän mennessä ainoana suomalaisena hän vastaanotti ansioistaan Nobelin rauhanpalkinnon Oslossa joulukuussa 2008. Mitä intensiivisempi ja syvempi ystävyys ja rakkaus on ollut, sitä jyrkkärajaisempi ja ehdottomampi on ollut ero. Noin 80 vuotta sitten yhteyden koteihinsa sekä isiensä ja äitiensä maihin puolestaan menettivät siirtokarjalaiset. Vuonna 1917 nimeksi tuli Karjalan Sivistysseura ry. Seura ylläpitää karjalaista perinnettä ja heimohenkeä sekä lujittaa karjalaista itsetuntoa. Olet elänyt hirveän hyvän elämän niin olet elänyt sen [ … ] Olet elänyt hirveän, hyvän elämän niin, olen elänyt sen [ … ] Runon on kirjoittanut Paavo Haavikko, ja se on julkaistu kokoelmassa Viisi sarjaa nopeasti virtaavasta elämästä (Arthouse, 1987). Palkintopuheessaan hän lausui: Uskon edelleen, että kaikki konfliktit ovat ratkaistavissa. Karjalan Sivistysseura ry:n jäsenlehti ja äänenkannattaja Karjalan Sivistysseura ry:n jäseneksi pääsee jokainen hyvämaineinen kansalainen. Siihen tuo menetetyksi arvelemani ystävä, sielunsisko, kirjoitti kerran yhteistä iltaa viettäessämme runon. Kuka olisi silloin uskonut, että pienestä karjalaispojasta kasvaa Suomen presidentti ja yksi maailman merkittävimmistä rauhanvälittäjistä. Se havainnollisti, miten paljon kirjoittamisessa merkitsee pilkun paikka ja yksi kirjain, persoonapronominin vaihtuminen sinusta minuksi. Voi vain kysyä, mistä rauhaa rakentava poliittinen tahto saa alkunsa. Jäsenmaksuun sisältyy Karjalan Heimo -lehti. Tervetuloa jäseneksi, lehden tilaajaksi ja lukijaksi sekä karjalaiskalevalaisen kulttuurin harrastajaksi. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 163 O len menettänyt monta ystävää. Diktatuurissa kaikki on menetetty. Sattuma, jonkun mielestä kai johdatus, saattoi meidät kesän lopulla yhteen tämän sydänystävän kanssa. Tapahtumaketju sai minut miettimään myös ystäviä, rakkaita, joita valtioiden väliset rajat ovat erottaneet heidän omasta tahdostaan piittaamatta. Suomessa asuneet vienankarjalaiset kadottivat yhteytensä itärajan toisella puolella eläneisiin läheisiinsä jopa viideksikymmeneksi vuodeksi, kun raja sulkeutui 99 vuotta sitten
Sopivan kiistelty ja epäselvä Pähkinäsaaren rauhanraja Myyttisen Pähkinäsaaren rauhan solmimisesta on kulunut 700 vuotta. Teoksen suunnitteluvaiheessa tarvittu tausta-aineistolista on mittava ja laaja-alainen, ja sisältää historiaa, kielitiedettä, sosiologiaa, taidetta ja kulttuurintutkimusta. Valinnan vaikeus prosessin aikana Kun Joensuu, Räsänen, Munne ja teoksen muusikko Janne Vänskä olivat jakaneet toisilleen lähdeaineistovinkkejä, lukeneet, ajatelleet ja miettineet aikansa, alkoi teoksen ideoiminen, kirjoittaminen ja harjoittelu. Kaavilainen Maarianvaaran teatteri ravistaa juhlavuonna rajalle vuosisatojen varrella kertyneet pölykerrokset klovneriasta ja ilosta ponnistavalla Pähkinäsaari 1323 -rajakarnevaalilla. Joensuu kertoo, että aiheena Pähkinäsaaren rauhanraja on juuri sopivan epäselvä ja kiistelty, ja juuri sellaisena erinomainen lähtökohta taiteelle. Esityksen ensi-ilta oli elokuussa ja lisäesityksiäkin tuli. Kun rajakarnevaalia sitten alettiin valmistella, pyörittelivät ohjaaja-dramaturgi Juhani Joensuu, näyttämötaiteilija Timoi Munne ja harmonikkataiteilija Janne Vänskä muutaman kerran päätään. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 164 K aksi vuotta sitten Maarianvaaran teatterin tuottaja Henry Räsänen ilmoitti kokeneelle ja paljon teatteria tehneelle työryhmälle, että Taiteen edistämiskeskus ja OLVI-säätiö ovat päättäneet rahoittaa Pähkinäsaaren rauhanrajan juhlavuoden esitystä. Varkauden teatteri tarttui mahdollisuuteen ottaa ohjelmistoonsa Pähkinäsaari 1323 -rajakarnevaalin. – Ensimmäinen ajatushan siinä oli, että on tutkittava itse asiaa ja otettava selvää, hankittava lähdeaineistoa ja ymmärrettävä, mikä tämä Pähkinäsaaren rauhanraja on ja mitä se merkitsee, Munne kuvaa. Erityisesti Sakari Topeliusta (1818– 1898) on luettu tämänkin prosessin aikana moneen suuntaan: – Kokonaiskuva Topeliuksesta on muuttunut tätä esitystä tehdessä, satusetä on aivan liian kapea ja pinttynyt määritelmä sukupuolten tasa-arvoa kyselevälle, luontokadosta huolestuneelle ja ihmisyyttä miettivälle tiedemiehelle, Räsänen kertoo. Työryhmä ottaa esille muun muassa professori, historiantutkija Matti Klingen (1936–2023) Kaksi Suomea -teoksen, Inkeri Koskisen Villi Suomen historia -väitöskirjan (Tammi 2015), Päivi Kanniston Suolatut säkeet -väitöksen (SKS 1997) ja Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori Jukka Korpelan tutkimustyön. Janne Vänskä, Henry Räsänen ja Juhani Joensuu, takana Timoi Munne valmiina kiertueelle.
– Olennaista on se, että meillä on rinnakkain esityksessä kaksi näkökulmaa, historiallisiin lähteisiin perustuva ja toinen, tähän päivään kiinnittyvä. Perinteisempään teatterikerrontaan tottuneet konkariesiintyjät tyylilaji on haastanut löytämään itsestään uusia tapoja olla näyttämöllä. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 165 . Pähkinäsaari 1323 -rajakarnevaalin sermi auttaa pitämään sen mielessä. – Tällä työryhmällä syntyy ideoita, kirjoitettua tai harjoiteltua materiaalia syntyi prosessin aikana runsaasti. Tšekkiläisten Lubomír Benešin ja Vladimír Jiránekin luomat Hupsis-ukot eli Pat ja Mat kurkistelevat jostain komeaa rajakiveä siirtelevien Munnen ja Räsäsen selän takaa. Klovneriaa Novgorodin tuohikirjeestä Esityksen sisältöön on löytynyt aiheiksi muun muassa Novgorodin tuohikirje, jossa Laatokan etelärannan Neva-joen suiston Pähkinäsaarelta lähtevä ja Raaheen päätyvä rajalinja määritellään, rajakivi, jonka siirtäminen ja hajoilu rytmittää omalta osaltaan esitystä – ja sekin hetki, kun Ruotsin kuningas ja Venäjän suuriruhtinas rauhansopimusta Pähkinäsaaressa allekirjoittavat. Tässä esityksessä tulee hiki jo ensimmäisen puolen tunnin aikana, Munne kertoi. Suurin vaikeus itselläni oli karsia ideoita ja osia ja löytää Pähkinäsaari 1323 -rajakarnevaalille sujuva kulku ja kaari. Sitä yhtä tiettyä totuutta tästäkään ei löydy, Munne kertoo. Kiertueteatteriin kuuluu roudaaminen ja esityksen valmistelu. Se oli itselleni uutta ja kiinnostavaa, haastoi jo tällä kohtaa. Itä ja länsi kansanlaulumosaiikissa Näytelmän muusikko Janne Vänskä ei soittele harmonikkaansa Pähkinäsaari Henry Räsänen miettii, että sotia, rajoja ja rauhoja on riittänyt. – Klovneriaan perustuva esitystapa oli itselleni tässä kohtaa se uusi, toisenlainen teatterintekemisen ja lavalla olemisen tapa. Tämä kuvataan tuoreesti ja samalla perinnetietoisesti klovnerian kautta. – Tulkinnat historiasta ovat monenlaisia. – Tällä työryhmällä on niin paljon osaamista, että he voivat tarttua raskaampaankin aiheeseen, josta siivilöityy näyttämölle sopivaa aineistoa. Ensimmäinen yritys ei toiminut, ja tätä piti hakea, Joensuu kuvaa omia haasteitaan. Niiden molempien kautta kerrotaan Pähkinäsaaren rauhanrajasta ja siitä, mitä se on ollut ja mitä sen olemassaolo on aiheuttanut ja aiheuttaa ehkä edelleen, Räsänen summaa. Hyvin usein teatterimuoto on sirpalemainen, ja esitykset koostuvat fragmenteista, liittyvät intiimiin pienryhmän tai työparin tarinankerrontaan. Janne Vänskä pystyttää taustakangasta.. Meidän ajastamme käsin ääneen pääsevät muun muassa Kauhavan Maijaa Rääkkylästä kosimaan lähtevä Imppa, itämerensuomalaisen kielipaletin hallitseva Iiro ja eteläpohjalaisen savolaiskiilan alueella asuva kirjastoautonkuljettaja Hyrynsalmi, joka julistaa yhden miehen sodan savolaisille. Maarianvaaran teatterilla olisi ollut lukemattomia erilaisia tapoja kertoa Pähkinäsaaresta ja rauhanrajasta
Vänskän oma virtuoosimainen ohjelmanumero on itäisten ja läntisten kansanlaulujen sirpaleista koostuva potpuri tai sikermä, eräänlainen kansanlaulumosaiikki, jossa on rivi sieltä ja rivi täältä ja jossa näkymät, tunnelmat ja ilmansuunnat vaihtelevat tiuhaan. Pähkinäsaaren rauhanrajaankin liittyvä tutkimus ja tieto murentaa ajatusta yhdestä kansasta ja yhdestä kielestä. Se auttaa ihmistä, ja sitten kun niihin uskotaan, ne alkavat tuottaa todellisuutta. Vuonna 2023 kaikki rajat eivät ole yhtä ikuisia, vanhentuneita, vaan uusia rajalinjoja Euroopankin sisällä ollaan luomassa sotimalla. Tämä kaikki nousi väkisin esitykseen mukaan, Munne sanoo. 0400 911 532 Timoi Munne ihmettelee, että on päätynyt Varkauden teatterin toivotuksi tähtiesiintyjäksi. Hän ottaa ratkaisijan roolin, asettuu tarvittaessa yhdeksi näyttelijäksi ja rytmittää fragmenteista koostuvaa esitystä musiikilla. Rajateema on ikuisesti ajankohtainen Pähkinäsaari 1323 -rajakarnevaali ilakoi yhden vesireitin, kauppareitin, kaikkiaan hiukan epävarman historiallisen linjan varrella. Kiertävää esitystä pääsee jo tämän syksyn aikana seuraamaan useilla paikkakunnilla. – Maailmassa on menossa aika ristiriitainen ja eripurainen aika, jopa sotiva. Vänskä soittaa ja laulaa yleisön eteen keskenään riiteleviä ja samalla toinen toistaan täydentäviä kansanlaulujen rivejä. – Ei sellaista aikaa ole ollut historiassa eikä ole koskaan. Ristiriitainen, kiinnostava paikallisuus Maarianvaaran teatterilla on pitkä kokemus paikallisidentiteetteihin ja erityisesti idän ja lännen rajalla oloa pohtivien esitysten tekemisessä. Joku selko ihmisen aina on kuitenkin kotiseutunsa ja taustansa elämisen ja olemisen tavasta pitänyt ottaa: – Se palvelee elämästä selviytymistä, että meillä on maakuntaidentiteettejä. Teksti ja kuvat: PIA PAANANEN Lisätietoja: maarianvaaranteatteri.net, tuottaja Henry Räsänen p. Silloin paikannimi oli Siitti, ja tässä Varkauden kaupungin kohdalla se jossain sijaitsi, vakuuttavat Henry Räsänen (vas.), Janne Vänskä, Juhani Joensuu ja Timoi Munne.. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 166 1323 -rajakarnevaalin taustalla harmittomasti. Tätä kautta Maarianvaaran esitys laajenee humaaniksi sekä äärimmäisen ajankohtaiseksi ja tuoreeksi kannanotoksi. Pähkinäsaaren rauhanrajan varmin läntisin piste ennen pitkää epävarmaa rajalinjaa kulki ehkä juuri tästä. – Paikallisuus on kiinnostavan ristiriitainen teema. Sitten läksin kokoamaan niistä jonkinlaista tarinaa, jossa on rakkauslaulun teemaa. Ja yksi niistä määritettiin kulkemaan Pähkinäsaaresta Raaheen 700 vuotta sitten. Sen pohdinta on hedelmällistä, mutta ei ongelmatonta, jossain on aina rajoja ja nationalismin vaaraakaan ei voi välttää, Joensuu sanoo. Se ei ole kaukana muualla maailmassa, se on Suomessa, yksilöiden välillä ja erilaisten ajattelutapojen välillä. Se kuva yhden kansan ja kielen historiasta on tuotettu, sitä tarvittiin yhdessä vaiheessa, kun Suomen valtio syntyi, mutta totta se ei ollut silloin eikä ole nykyäänkään, Munne kuvaa. – Istuin alas ja kokosin itselleni itäistä ja läntistä kansanlauluperinnettä. Näytelmän piilosanomana nouseekin ajatus siitä, että maailma ei ole valmis, mitkään rajat eivät ole lopullisia ja niitä heitellään sinne ja tänne. Isontalon Anttia, Karjalan kunnaita, eri puolilta Suomea tulevia lauluja
Neuvostopropaganda koostui yksinkertaisista, suoraviivaisista viesteistä, mutta kun perinne valjastettiin samaan tehtävään, perinteen ”kansallinen muoto” ei rajoittunutkaan muodon tasolle. Yksilölle tai hänen tunteilleen ei annettu neuvostojärjestelmässä paljoakaan arvoa: ihminen oli koneiston ratas, joka saatettiin heittää pois, jos se ei toiminut toivotusti. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 167 N euvostokalevalaista runoutta lukiessa outouden ja vierauden tunteet nousevat helposti pintaan ja peittävät runojen muut ulottuvuudet. Henkilökohtainen kokemus on niissä piilotettu koodin taakse, joka pitää purkaa. Kirjan arvio on julkaistu Karjalan Heimossa 7–8/2023. Suora kritiikki oli sensuurin ja salaisen poliisin vuoksi mahdotonta, mutta runous – taide – on monitulkintaista. Hegelin mukaan runous on taiteista jaloin, sillä se muotoutuu lopullisesti lukijan tai kuulijan mielikuvituksessa. Sama on koskenut historiassa vaikkapa avantgardistista runoutta tai oikeastaan kaikkia uusia taidesuuntauksia. Taustojen tuntemisen kautta teksteihin on mahdollista eläytyä ja voi päästä kurkistamaan siihen todellisuuteen, jossa ne syntyivät ja jossa runoilijat elivät – vaikkei kokemus kaikkein miellyttävin olisikaan. Siksi taiteilijat ovat aina olleet despoottisten hallitsijoiden silmätikkuna. Runollinen, taiteellinen ulottuvuus on olennaisen tärkeä, kun puhutaan ars poeticasta, runotaiteesta, johon myös neuvostokalevalainen runous kuuluu. Neuvostokalevalaisissa runoissa vuosituhantinen karjalainen runotraditio kohtasi tiedettä, teknologiaa ja teollisuutta ihannoivan neuvostoideologian. Uusiksi sepitettävän perinteen sisällöille annettiin selkeät propagandistiset tehtävät, ja teksteihin jäi runolaulajan omakohtaiselle ilmaisulle vain vähän tilaa. Neuvostoliiton johto kannusti 1930-luvulla vähemmistökansojensa perinteentaitajia sepittämään uuden yhteiskuntajärjestyksen ylistykseksi ”muodoltaan kansallista, sisällöltään sosialistista” sanataidetta. Karjalaisen runoperinteen taitavimpien tunnettujen sepittäjien kuten Arhippa Perttusen tai Mateli Kuivalattaren omintakeisimmatkin runot koostuvat valtaosaltaan perinteisistä säkeistä. Sanoisin kuitenkin, että neuvostokalevalaisia runoja on helpompi arvostaa, kun tuntee taustan, jossa ne ovat syntyneet, sillä neuvostokalevalaisten runojen syntyprosessi on ollut monin tavoin ohjattu ja rajoitettu. ”Kansallinen” viittasi vähemmistökulttuureihin kuten karjalaisiin. Risteytymänä syntyneet runot ovat haastavia, sillä ei ole selvää, kuinka niitä tulisi lukea. YKSILÖLLISEN ILMAISUN rajoittaminen on neuvostokalevalaisissa runoissa suorastaan silmiinpistävää, mutta se heijastaa omaa aikaansa. Sosialistisen realismin ihanteiden mukaan vain optimismi oli taiteessa hyväksyttävää huolimatta siitä, että sotienjälkeisen Neuvosto-Karjalan olot olivat lähinnä toivottomat, joten oloista ei voinut puhua suoraan. Yksilöllisen äänen puuttuminen runoudesta heijastaa runoilijan pelkoa ja arvottomuutta. Esimerkiksi keskiaikainen eurooppalainen rakennustaide huipentui katedraaleihin, jotka rakennettiin kristillisen jumalan kunniaksi – mutta niiden rakenne periytyi esikristillisistä roomalaisista basilikoista. KUVA: KIRA LESKINEN. Sen mukana runoihin livahti vanhaa, perinteistä maailmankuvaa ja arvoja. Katedraaleissa siis esikristillinen rakennustaide uudelleentulkittiin kristilliseksi. Runollisina teksteinä niillä on kuitenkin sanojen tarjoamien pintamerkitysten alla muitakin merkityksiä, jotka ulottuvat propagandaa syvemmälle. Yleisön välitön reaktio on useimmiten ollut torjunta. Tästä syystä vaikkapa Sapfon fragmentaarisista rakkausrunoista on helppo nauttia, vaikkei tietäisi mitään antiikin Kreikasta. Joukkohaudat ja vankileirit olivat täynnä tällaisia rattaita. Taidetta on arvioitava omaa aikaansa ja omaa taustaansa vasten. Taide heijastaa oman aikansa yhteiskuntaa ja ponnistaa aiemmasta taiteesta. JOONAS AHOLA Joonas Aholan kirja Neuvostokalevalainen runous – Perinne ja propaganda Neuvosto-Karjalassa 1937–1963 (KSS 2023) julkaistiin elokuussa. Pakollisen neuvostojargonin täyttämien rivien välistä saattaa lukea runolaulajan tuskaa, kiukkua tai ivaa. Kauneus on katsojan silmässä, mutta kauneutta näkee enemmän, kun osaa katsoa myös toisen näkökulmasta. Taidetta ei voi kuitenkaan kahlita kokonaan. Neuvostokalevalainen runous oli myös taidetta KOMMENTTI Joonas Aholan tietokirjaan sisältyy kokoelma neuvostokalevalaisia runoja. Aiemman varaan rakentuminen on korostunut ja korostuu kansantaiteessa ja kansanperinteessä – ja etenkin sellaisessa säilövässä perinteenlajissa kuin kalevalamittaisessa eeppisessä runoudessa, jota on mutkikkaan runomittansa vuoksi vaikea sepittää uusiksi tuosta vain. Kalevalamitan ja perinteenmukaisten säkeiden käyttö ikään kuin arvotti runojen sosialistisia sisältöjä perinnekulttuurin näkökulmasta eikä aina järin mairittelevasti. Jos haastavalle ja oudolle antaa kuitenkin mahdollisuuden ja ottaa haasteen vastaan, voi oppia tulkitsemaan taidetta sen omilla ehdoilla, taiteilijaa ja ihmistä omana itsenään. Neuvostokalevalaisessa runoudessa kohtasi yllättävästi kaksi esteettistä merkitysjärjestelmää: karjalainen perinnekulttuuri ja sosialistinen realismi
Intertekstuaalisten viittausten pyörre on huima, ajassa ja kulttuurin eri lajityypeissä liikutaan vauhdikkaasti, huumorin lajeista ykkösenä ja näytelmän valtiaana on parodia. Molemmissa uutuusteoksissaan Hurme käsittelee Kalevalan kulttuurihistoriaa. Hurmeen käsikirjoitus räjäyttää Kalevalan silpuksi ja alkaa selvittää, mistä aineksista se on syntynyt, mitä kansanrunousaineksia siitä on jätetty pois – ja mihin kaikkeen Kalevalan ja itämerensuomalaisen runouden ylipäätään voi katsoa antaneen vaikutteita. ovat pintapuolisesti katsoen aivan eri maailmoista. Naishahmojen voimat saavat kiitettävästi tilaa. Musiikki on hyvin keskeinen osa esitystä, ja siitä vastaa monipuolinen kansanmuusikko, jouhikosta ja myyttisiin sfääreihin yltävistä tunnelmista parhaiten tunnettu Pekko Käppi. Käpin säveltämä musiikki yhdistyy taitavien näyttelijöiden vahvoihin lauluvetoihin; Käppi itsekin liikehtii näyttämöllä – välillä jouhikkonsa kanssa, välillä parissa roolissakin, pystytukka pinkiksi värjättynä. Väinämöisen roolissa nähdään Heidi Kiviharju, joka hoitaa tonttinsa hilpeän hypähtelevällä otteella. Samana päivänä julkistettiin Hurmeen kirjoittama tietokirja Kenen Kalevala?. Näytelmän tyylilaji on karnevalistinen, hupailumainen, kuulinpa erään katsojan rinnastavan sitä jopa Uuden Iloisen Teatterin Peacock-meininkiin. Kuvassa etualalla Teija Auvinen sekä taaempana Heidi Kiviharju. Kielenvaihtoa ja kulttuurien sekoittumista Kerronnassaan Hurme leikkii suomalaisen kirjallisen kulttuurin lyhykäisyydellä: kun näytelmän alussa seitsenhenkinen työryhmä saa tehtäväkseen esittää klassikon, ei se heti tartutakaan katsojan Karnevalistinen Kalevala-kieputus Juha Hurmeen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Väinämöinen sai ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 29.8.2023. Jo Väinämöisen vaatetus antaa hienovaraisen vihjeen narrimaisuudesta, ja Hurmeen käsittelyssä muutkin Kalevalan sankarit nähdään laajemminkin antisankareina, hupiukkoina, joiden pyrkimykset sankaruuteen vinksahtavat inhimillisten erehdysten ja kompurointien suohon. KUVA: KARI SUNNARI/TAMPEREEN TYÖVÄEN TEATTERI. Naisen roolittaminen Väinämöiseksi nostetaan teatterin markkinoinnissa kärkeen, mutta eihän se nykyaikana ole mikään ihmeellinen juttu. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 168 N äytelmä Väinämöinen ja kirja Kenen Kalevala. Tätä kalevalaisen sankaruuden ihmisellistä piirrettä Hurme erityisesti rakastaa, ja sen hän antaa myös näkyä ja kuulua
Äkkiä hänen ympärillään onkin ryhmä soittajia ja laulajia, yksi toisensa perään he vahvistavat toistensa ääniä, meininki voimistuu: hetki hetkeltä tyttö vapautuu, jännittyneet hartiat laskevat, katse irtautuu nuottitelineestä – tyttö tempautuu mukaan bändiin, unohtaa nuotit ja potkaisee lopulta nuottitelineenkin riemukkaasti sivuun, riehaantuen musiikin tuottamasta ilosta ja yhteydestä muihin soittajiin. Monien katsojien mielestä englanninkielinen tekstilatinki kuuluu olevan viihdyttävää ja innostavaa, itseni se pysäytti kokemaan ja pohtimaan henkilökohtaisesti, miltä kielenvaihto tuntuu. Kaikkein suurinta ovat laulu ja kyky heittäytyä Käsikirjoittajana ja ohjaajana Hurme nostaa keskeiseen rooliin laulun mahdin, onhan Kalevalassa kyse etenkin suullisen ja kirjallisen kulttuurin törmäyspisteestä. Runolaulun ja yhteisen musisoinnin voima saavuttaa huippunsa kohtauksessa, jossa Teija Auvinen esittää soittotunnille tulevaa pikkutyttöä. Sen sijaan koettavaksi vyöryvät Kalevalan sekaantuminen lastenkulttuuriin, Sampo-runojen vaihtoehtoiset versiot, Kalevalan ammentaminen rock-kulttuuriin, kalevalaisten sankarien kuten Lemminkäisen rock-kukkoilu, Kalevala-käännökset ja kulttuuriset Kalevala-väännökset. Ensimmäisen puoliajan hajanaisuus kasvaa toisella puoliajalla syvyyssuunnassakin hedelmällisemmäksi ja tarjoaa katsojalle tulkinnan avaimia, vaikka vauhti ja huumori eivät suinkaan hidastu esityksen loppua kohti edettäessä. Mikä mahtava kuva akateemisuuden ja pelimannihengen erosta sekä musiikin ja spontaaniuden voimasta! Näyttelijät tekevät upean yhteisponnistuksen, ja onpa heillä kaikilla myös omat kukoistuksen hetkensä, ikään kuin soolonsa. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 169 odotusten mukaisesti Kalevalaan, vaan siihen toiseen isoon kirjaan, ensimmäiseen suomenkieliseen romaaniimme. Hurmeen Väinämöinen on melkoinen Sampo-sirkus. Kielenvaihto, jonka karjalaisten runolaulajien alkuperäistekstit joutuivat runonkerääjien ja Lönnrotin Kalevala-versioiden käsissä kokemaan, kaadetaan katsojien syliin ja tajuntaan esityksen toisella puolikkaalla. Samalla katsojien tajuntaan tärähtää muistutus, miten lyhyt onkaan suomenkielisen kaunokirjallisuuden polku. Samalla, kun Hurme työryhmineen leikkii Kalevalan kulttuurihistorialla, sen käytön ja alkuperän kysymyksillä sukkelasti, väliin pirskahtelee yllättävän pedagogisia osuuksia. KATRI KOVASIIPI Lisätiedot ja liput: ttt-teatteri.fi/program/vainamoinen/ Kuvassa vasemmalta Janne Kallioniemi, Teija Auvinen, Heidi Kiviharju, Pekko Käppi, Myy Lohi, Pentti Helin ja Petra Ahola. Suomen kieli likipitäen hävitetään, runolle ryhdytään maailman valtakielellä in English. Vaikka näytelmän alussa näin viitataan Aleksis Kiveen, Kivenkin hienosti käsittelemää Kullervon tarinaa emme Hurmeen näytelmässä näe ollenkaan. Hupailuun tulee opettavaisia säröjä. Juonellista tarinankerrontaa ja aristoteelisen kaavan mukaista draaman kaarta kaipaaville tätä näytelmää en kai voi suositella. ”En, äiti käskee”, sanoo aran oloinen tyttö, asettelee nuottitelinettä paikoilleen ja kaivaa pussistaan jättimäisen triangelin. Kerronnan ja dramaturgian fragmentaarisuus ei kuitenkaan ole sattumaa, vaan Hurmeen tietoinen valinta, jolla hän korostaa suullisen, lauletun kansanrunouden olemusta: alkuperältään se ei ollut loogisesti etenevää kirjatekstiä, vaan esiintymistilanteesta toiseen vaihtelevia ja spontaanisti muuntuvia säkeitä, sirpaleita. KUVA: KARI SUNNARI/TAMPEREEN TYÖVÄEN TEATTERI. Riehakkaan näyttämövyörytyksen sekaan pulpahtaa luentomaisia hetkiä, joissa tehdään selkoa Kalevala-keskustelua viime vuosina leimanneesta karjalan kielen häivyttämisen historiasta ja Suomen Kansan Vanhojen Runojen (skvr.fi) ehtymättömästä aineistosta. Keskeiseen osaan nousevat runot, joita Lönnrot ei eepokseen edes kirjannut – mieleenjäävimpinä niistä tietysti eroottiset runot. Auvisen ohella loistavat etenkin Petra Ahola Louhena, muuntautumiskykyä osoittava Pentti Helin venyessään huppariinsa kätkeytyneestä Iku-Tursosta Senkkasen (Senkkane Miihkalin) Sampo-oopperan sankariksi. ”Tykkäätkö soittamisesta”, häneltä kysytään. Laulun lahjojen ohella näyttelijät käyttävät fysiikkaansa huikeasti, vähäisessä lavastuksessa nähdään jopa telinevoimistelutarpeita – ja niitä myös käytetään. Näyttämön oikeassa laidassa kulkevat samalla tekstitykset originaalikielellä, karjalakse
Metsäsissit, heitä avustaneet suomalaiset ja monituhatpäinen karjalaiskylien asukkaiden joukko olivat kiireesti paenneet rajan yli Suomen puolelle. Kyliin jäänyt väestö suhtautui tulijoihin vähintäänkin epäluuloisesti. Karjalan kansannousu, metsäsissikapina tai valkobandiittien ryöstöretki – tälläkin sodalla on monta nimeä – oli päättynyt. Monilla heistä oli kokemusta vaativista puolueen ja Suomen lyhytaikaiseksi jääneen punaisen hallinnon tehtävistä. Puna-armeija oli jälleen ottanut haltuunsa Uhtuan keskuskylän kolme päivää aikaisemmin. Helmikuun 11. Suomen imperialismilta on taas ainakin hetkeksi siivet katkaistu. Uhtuan kihlakunnan toimeenpanevan komitean puheenjohtajaksi valittiin Verner Forsten. Punasuomalaisten johtama Uhtua 1920-luvulla Neuvosto-Venäjällä vallitsi nälänhätä, eikä ruokaa riittänyt Karjalaan saakka, puhumattakaan Vienan korpikylistä. Heillä ei ollut suuria odotuksia neuvostovallan suhteen, joka oli toistaiseksi tuonut kyliin vain ryösteleviä sotilaita sekä kaikkea hyvää ja kaunista lupaavia, mutta Valkoisten vajaa kolme kuukautta sitten Suomesta Karjalan Kommuunin alueelle alkama rosvoretki on siis lopullisesti tuhottu. Vuonna 1923 muodostettu Uhtuan kihlakunta käsitti koko keskisen Vienan. Heitä löytyi Petroskoihin asettuneista suomalaisista punapakolaisista. Kapinan jälkeen oli Viena sulautettava osaksi Karjalan työkansan kommuunia. Aino Forsten työskenteli Uhtuan kulutusosuuskunnan johtajana. Forstenien sekä muiden Uhtuan kihlakunnan johtajiksi lähetettyjen punasuomalaisten ottama haaste oli melkoinen. Kuntiin ja kyliin tarvittiin oikean ideologian omaksuneet miehet ja naiset rakentamaan sosialismia ja neuvostohallintoa. Uhtuan kehityksen kannalta merkittävimpiä tulivat olemaan Verner ja Aino Forsten, jotka saapuivat kesäkuussa 1922. päivänä 1922 saattoi Petroskoissa ilmestynyt suomenkielinen sanomalehti Karjalan Kommuuni julistaa, että Uhtua on vallattu. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 170 U htualle saapuneet puna-armeijan joukot olivat edenneet Vienan Kemistä Kemijokea seuraillen Suopassalmelle ja Jyskyjärvelle, sieltä Luusalmen kautta Uhtualle. Samaan aikaan oli Toivo Antikaisen johtama, myöhemmin legendaksi kohotettu hiihtojoukko edennyt Kiimasjärven voiton jälkeen Kontokkiin, Vuokkiniemelle ja Vuonnisiin, johon ne pääsivät 10. Karjala on vapaa lahtareista ja kotvaan eivät rauhanhäiritsijät alueellemme ilmaantune. Lähin maantie ja rautatieasema olivat Vienan Kemissä päiväkausia kestävän venetai rekimatkan takana. Lahtarit ovat saaneet viimeisen ratkaisevan iskun. Maanviljelys ja karjanhoito oli aloitettava alusta, kun siemenviljan varastot ja karja oli hävitetty. Uhtua, Vienan Karjalan sydän, rosvojoukkojen viimeinen tuki ja varustus on Punaisen Armeijan käsissä. Aluksi Uhtuan kihlakuntaa johti vallankumouskomitea eli Revkom. Siihen kuuluivat Pohjois-Vienasta Suvanto ja Pistojärvi, rajan lähellä Kivijärvi, Kontokki ja Kostamus, kaikki Kuittijärvien ympäristön suuret kylät Vuonninen, Vuokkiniemi, Uhtua sekä Kemijoen varresta Jyskyjärvi ja Suopassalmi. helmikuuta. Kylät olivat suurelta osin tyhjentyneet asukkaista, oli asetuttava pakolaisten tyhjiksi jättämiin ja valkoisten suomalaisten rikkomiin taloihin.. Vanhat yhteydet leipäviljan hankintapaikkoihin olivat poikki. Seuraavana vuonna vallankumouskomiteat lakkautettiin ja hallintovalta siirrettiin kyliin, kuntiin ja kihlakuntiin perustetuille neuvostoille ja toimeenpaneville komiteoille. Oli rakennettava sosialismia suorastaan vihamielisissä olosuhteissa. Sen puheenjohtajaksi määrättiin punasuomalainen Arthur Wallden
Kuvan etualalla leijuu lehmisavu. Noin puolet 10 000–12 000 pakolaisesta noudatti kutsua ja palasi. Vapun 1923 kunniaksi neuvostohallitus julisti armahduksen palaaville pakolaisille tarkoituksena elvyttää kylien elämää. Ketään pakolaisista ei ole vangittu, kuten rajantakainen agitatsiooni yrittää väittää”. KUVA: KARJALAN TASAVALLAN KANSALLISARKISTO. Petroskoihin oli kerääntynyt aivan liikaa punasuomalaisia. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 171 . Lisää asukkaita tuli kahdesta suunnasta. Ensimmäisiä uudisasukkaita olivat Sallan läskikapinan myötä tulleet punaiset suomalaiset, joista kerrottiin Karjalan Heimossa 3–4/2023. Lehden mukaan Uhtuan kihlakunnasta oli rajan yli 1920-luvun Uhtualla sallittiin vielä yksityinen maatalous ja karjanhoito. Kahdesta suunnasta saapuneiden muuttajien voimin Uhtuan asukasluku palautui vähitellen. Kun vuonna 1926 toimitettiin Neuvostoliiton ensimmäinen väestölaskenta, oli Uhtuan keskuskylässä yli tuhat asukasta eli likimain sama määrä kuin ennen kapinaa. Vanhoja ja uusia asukkaita Elämä kuitenkin palasi vähitellen Uhtualle. nälkää torjumaan kykenemättömiä agitaattoreita. Punaiseksi Karjalaksi nimensä muuttanut sanomalehti kirjoitti marraskuussa 1924, miten Suomesta palanneet pakolaiset ovat tuoneet tullessaan talousja maanviljelyskaluja sekä karjaa ja saaneet ”jäljellä olevan omaisuutensa auliisti takaisin ja samalla heille on annettu täydet kansalaisoikeudet. Karjalaisia oli yli puolet, suomalaisia hieman alle puolet, venäläisiä muutamia kymmeniä. Kaikille ei riittänyt ruokaa, työtä ja asuntoja, joten Uhtua oli tervetullut vaihtoehto sijoittaa Karjalan hallinnolle ongelmaksi muodostunutta liikaväkeä. Suomesta tuli karjalaisia ja Karjalasta suomalaisia. Monissa taloissa oli kahdesta kolmeen omaa lehmää turvaamassa elämisen edellytyksiä. Osa vienalaisista pakolaisista oli jäänyt Suomen puolen rajakyliin ja odotti tietoa tilanteen rauhoittumisesta. Rohkeimmat palasivat kotikyliinsä vielä samana vuonna
Vaikka välit Suomen viranomaisiin olivat huonot ”lahtarirosvojen” toiminnan takia, joutui Karjalan hallitus kääntymään Suomen puoleen hätäavun saamiseksi Vienan kyliin. Uhtuan keskuskylään palanneiden määrästä ei ole erikseen tietoja, mutta heitä voi arvioida olleen useita satoja. Kihlakunnan 4000 kotitaloudesta oli Karjalan kommuunin mukaan tyhjänä 1400. Maatalousosaston toiminta keskittyi hävitettyjen talouksien kuntoon saattamiseen. tammikuuta 1926, ja Karjalan keskuskomitea päätti luovuttaa Suomeen jääneiden pakolaisten maat ja rakennukset kyläyhteisöille. Karjalan hallitus oli myöntänyt tukea Uhtuan piiriin, lähettänyt 500 puudan (8000 kg) viljaerän sekä sata Suomesta ostettua hevosta. Leipää maasta ja metsästä Uhtuan uudet johtajat ryhtyivät tarmokkaasti elvyttämään maanviljelystä ja karjanhoitoa. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 172 paennut 7280 henkeä, joista oli vuoteen 1924 mennessä palannut 3772 henkeä. Pietarin, Moskovan ja Petroskoin kautta he päätyivät Uhtualle, jossa toimivat keskeisissä johtotehtävissä vuosina 1922–1929. Karjalan kauppavaltuutettu sai tehtäväkseen Uhtuan koululaisia ilmeisesti 1930-luvun alkuvuosilta. Salaisen poliisin GPU:n raportin mukaan ”Suomesta palaavien keskuudessa on takapajuista ainesta, jolle on syötetty valkosuomalaisia poliittisia ja uskonnollisia käsityksiä, jotka voivat aiheuttaa vaikeuksia täällä”. Pakolaisten paluu ei sujunut niin auvoisasti kuin lehdissä annettiin ymmärtää. Silti kevätviljan kylvöt saatiin jotenkuten suoritettua. Kihlakunnan maatalousosaston johtajaksi oli keväällä 1922 saatu tarmokkaaksi kehuttu suomalainen toveri Kalle Korhonen. Karjakanta oli supistunut puoleen, mutta kyliin palaavat asukkaat toivat mukanaan sarvikarjaansa, harvemmin kuitenkaan hevosia. KUVA: KARJALAN TASAVALLAN KANSALLISARKISTO. KUVA: KARJALAN TASAVALLAN KANSALLISARKISTO Aino ja Verner Forsten olivat porilaisia sosialisteja, jotka Suomen sisällissodan jälkeen pakenivat Neuvosto-Venäjälle. Hevosia oli jäljellä kolmasosa entisestä, ja maataloustyökaluista oli ankara pula. Maatalouden elvyttämisestä ei kuitenkaan saatu välitöntä apua vallinneeseen nälänhätään. Pakolaisten paluumahdollisuus lopetettiin virallisesti 1. Uhtualle palaajia odotti neuvostovalta, jota käyttivät suomalaiset punikit. Pakolaisten omaisuutta käyttöönsä saaneiden ”punasiirtolaisten” ja paikallisten talonpoikien keskuudessa aiheutti nurinaa, että palanneet ”aktiiviset bandiitit ja muut” saivat omaisuutensa takaisin, vaikka ”monta vuotta sitä hoidettiin ja korjattiin”
Lehtikirjoituksen mukaan, ”kun talonpoika hevosensa kanssa tekee 12 tuntia työtä, niin hän pystyy elättämään vain itsensä ja hevosensa, mutta perheelle ei jää mitään.” Talousmies Edvard Gylling uskoi, että Neuvosto-Karjalan hyvinvointi voitaisiin rakentaa metsävarojen varaan. Metsätrusti perusti tukikohtansa Uhutjoen suuhun Hoteilan niemeen. Piirin tehtävänä oli vuoden aikana kaataa ja uittaa Kemiin 150 000 tukkipuuta. Rahapula tekee suurta haittaa niin ostajille kuin myyjillekin. Parannusta tilanteeseen saatiin vasta, kun metsätyöt vuonna 1926 siirrettiin Karjalan hallinnon määräysvallassa olleelle Karelles-metsätrustille. ostaa Suomesta 300 000 kiloa elintarpeita Vienaan ”niin pian kuin rosvojoukot on lopullisesti ajettu takaisin Suomeen”. Koko Karellesin hallinnon puheenjohtajana toimi vuoteen 1928 saakka punasuomalainen Herman Saxman. Nälästä kärsivät eniten Puudosin, Kemin, Poventsan ja Uhtuan kihlakunnat. KUVA: KARJALAN TASAVALLAN KANSALLISARKISTO. Paikallista tavaratuotantoa varten perustettiin Uhtuan teollisuuskombinaatti, jossa oli muun muassa sahalaitos, puutyöverstas, metalliverstas ja sähköasema. Punaisen Karjalan mukaan ”arvaamaton hyöty tulee tästä olemaan Uhtualle, jossa on tähän saakka totuttu tekemään töitä päretikun varassa. Uuden hallinnon pyrkimyksistä huolimatta Vienan kylien väki näki nälkää vuosina 1922–24. Muiden laitosten ohella oli Karellesilla pärehöylä, josta asukkaat saivat ostaa päreitä rakennusten kattamiseen. Metsätöihin ja uittoihin järjestäydyttiin työkunniksi eli artteleiksi. Uhtuan keskuskylän myymälä vuonna 1927. Keskeisenä nälän syynä mainitaan huonot ansiotulot, joita Vienan talonpojat saattoivat saada lähinnä metsänhakkuuja uittotöistä. Bandiittikapinan jälkeen onkin valovehkeistä Uhtualla ollut kova puute, sillä bandiitit murentivat mennessään kaikki öljylamput.” Sähkölaitoksen voimanlähteeksi oli miesja hevosvoimin kuljetettu höyrykone metsien halki Louhesta Uhtualle. Huono viljasato pakotti neuvostohallinnon keskittymään viljan hankkimiseen nälkäkuntiin. Maalaistuotteitakin alkavat talonpojat myydä rahalla. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 173 . Paikallista taloutta kehitettiin vapaaehtoisten osuuskuntamuotoisten yhteisöjen avulla. Kommunistisen puolueen aluekomitean raportit vuodelta 1924 kertoivat avoimesti tilanteesta. Leipäviljan, jauhojen ja ryynien toimitukset rajan yli saatiinkin käyntiin jo kesällä 1922. Verner Forsten todisteli vuosi toisensa jälkeen Petroskoin puoluekonferensseissa, miten tieyhteyden puute on koko Vienan taloudellisen ja Uhtuan osuuskauppa pyrki huolehtimaan muualta tuotavien välttämättömyystarvikkeiden jakelusta koko piirin alueella. ”Vaikkakin hitaasti ja vaivalloisesti se edistyy täällä, suunnattoman vaivalloisten kuljetusten takia. Karjalan kommuuni kirjoitti lokakuussa 1922, miten uusi talouspolitiikka alkoi saada jalansijaa Uhtuallakin. Uutta peltoalaa raivattiin suo-osuuskuntien toimesta ja työkoneita hankittiin traktoriosuuskunnalle luotto-osuuskunnan rahoittamana. Karellesista kehittyi pian merkittävä tekijä Uhtuan keskuskylässä. Siellä oli toimistorakennus, jossa paikallisjohtaja Matero piti majaa. Metsätyöt käynnistyivät kuitenkin huonosti Severolesin toimesta. Metsätyömaita hallitsi monopoliasemassa keskushallinnon perustama metsätrusti Severoles, joka piti palkkatason matalana. Uhtualla Karellesin johtoon määrättiin Juuso Matero, joka oli jo osoittanut kykynsä monissa paikallishallinnon, puolueen ja myös GPU:n tehtävissä. Maataloudessa sallittiin vanhat pienet yksityiset pellot ja parin lehmän karjat. Helmikuussa 1927 Punaisessa Karjalassa kerrottiin Uhtuan piirin metsätyömailla ahertavan 203 hevoskuntaa. Uhtuan piirissä noudatettava politiikka oli eräänlaista ”osuuskuntasosialismia”. Tavaroiden kuljetukseen tarvittiin talvisaikaan satoja hevosia ja poroja. Metsätyöt ja uittotyöt käynnistyivät Karellesin johtamina kesällä 1926. Osuuskaupan toimintaa vaikeuttivat kurjat kuljetusolot, jotka jatkuivat koko 1920-luvun. Tavarain hinnat ovat kaksin verroin korkeammat kuin Petroskoissa.” NEP-politiikka salli Vienassa kyläneuvostojen toimia oman järkensä mukaan ilman keskusvallan tiukkaa ohjausta. Niissä jauhoihin lisättiin pettua ja aliravitsemuksen takia oli pilkkukuumeeseen sairastuneita ja kuolleita. Osuuskaupan johtajana työskenteli tarmokkaaksi mainittu punasuomalainen Aapo Hämäläinen. Nälän ja talonpoikien kapinoinnin seurauksena oli maatalouden yksityinen tuotanto ja vapaa kauppa sallittava. Kesäisin jauhokuormat soudettiin Kemijokea ylävirtaan ja kiskottiin köysillä koskien ohi. Taloja rakensi rakennusosuuskunta, ja kalastusosuuskunta kalasti Kuittijärvillä. Näissä suunnitelmissa Uhtuan kihlakunnalle oli varattu raakapuun toimittajan rooli. Siellä oli myös muutamia trustin asuinrakennuksia, varikoita ja uittohinaaja Uhtuan satama. Osuuskuntasosialismia Neuvostovaltiossa omaksuttu uusi talouspolitiikka NEP vaikutti myös Uhtualla. Kato vei kevään 1923 vähistä siemenviljoista kylvetyn sadon. Merkittävä edistysaskel oli sähkölaitoksen käynnistäminen syksyllä 1924. Kemin-Uhtuan tietyö edistyi tuskastuttavan hitaasti. Kulutustavaran hankinta, kuljetukset ja jakelu keskitettiin osuuskauppaan, joka levitti vähitellen myymäläverkostoaan koko Uhtuan piiriin. NEP:n vaikutus ulottui myös Vienan korpikyliin
Tällainen oli muun muassa leipurimestari Heikki Puro, joka perusti näytelmäpiirin vuonna 1926. Elsa opetti ensiasteen koulussa ja toimi näytelmäpiirissä. Ne oli muutettu ”väestön toivomuksesta poliittisen valistuksen ahjoiksi”. Ilmoitus Punainen Karjala -lehdessä 70/1925.. Kouluikäisiä lapsia oli 2598, mutta heistä vain 999 kävi koulua. 1920-luvun punaisella Uhtualla harjoitettiin monimuotoista kulttuuritoimintaa ja poliittista valistusta. Selvityksen mukaan Uhtuan piirissä toimi 29 ensimmäisen asteen koulua ja niissä 34 opettajaa. Uhtuan kansanvalistusosasto sai karjalaiset johtomiehet. ”Tästä opistosta leviävät kommunismin säteet Karjalan sankkojen salojen helmassa elävän Kalevan kansan keskuuteen. Todisteeksi esitettiin, että kihlakunnassa ei toiminut yksikään kirkko. Punasuomalainen historioitsija Lauri Letonmäki kuvasi vuonna 1931 ilmestyneessä Karjalan historiassa Uhtuan kehitystä. Alkeiskoulujen ja Petroskoissa koulutettujen opettajien määrä kasvoi kihlakunnassa vuosi vuodelta. Perustettiin kirjasto, teatteri, orkestereita, paikallislehtiä ja kirjallisuuskerho. Osaston johtajaksi nimitettiin Vuonnisesta kotoisin ollut Risto Bogdanov ja osaston sihteeriksi kivijärveläinen Nikolai Jaakkola. Myöhemmän historian valossa Letonmäen arvio osuu oikeaan siinä, että punasuomalaisten maltillisin askelin edennyttä sosialismin rakennustyötä voi pitää menestyksenä. Lauri opetti työläis-talonpoikaisopistossa ja johti orkestereita ja kuoroja. Uhtuasta muodostui 1920-luvun alkuvuosina Petroskoin rinnalle Neuvosto-Karjalan toinen henkisen elämän kehto. Molemmat olivat ehtineet opiskella Karjalan kommuunin Petroskoihin perustamassa opettajaopistossa. Valkoisen Suomen rajoille tulee se Karjalan hyisiin korpiin kylvämään siemenen, josta kerran heilimöi kultainen laiho.” Opiston käyttöön annettiin Uhtuan Lamminpohjasta tsaarinvallan aikainen seminaarirakennus ja viljelystila rakennuksinaan. Vuosisatoja keskiaikaisissa ennakkoluuloissaan ja villeydessään muuttumattomana pysynyt, taantumusta tukenut, harmaa karjalaiskylä muuttuu nyt muutamassa vuodessa vapaaksi sosialistiseksi kulttuurikyläksi, proletaarisen vallankumouksen ja sosialistisen rakennustyön tukipisteeksi. PEKKA VAARA Kirjoittajalla on työn alla kirja punasuomalaisten johtamasta Uhtuasta. Letonmäen ennustus vallankumouksen pyöriin murskautuvista ihmisistä toteutui valitettavasti seuraavalla vuosikymmenellä. Raportoijan mukaan väki ei ollut oppimattomuudestaan huolimatta erityisen uskovaista. Syitä koulun ulkopuolelle jäämiseen olivat pitkät etäisyydet ja köyhyys, joka pakotti kouluikäisiä lapsia ansiotöihin. Jo keväällä 1922 oli koulun ensimmäisten oppilaiden, opettajien ja kyläläisten voimin voitu kylvää kymmenen hehtaarin alalle ohraa, kauraa ja juurikasveja. Uusi koulu suuntautui käytännöllisten taitojen opetukseen ja niiden omaksumiseen omin käsin työtä tekemällä. Varttuneemmalle nuorisolle tarkoitetun opinahjon nimeksi tuli Työläis-talonpoikaisopisto. Monet Uhtuan punasuomalaiset olivat osallistuneet työväen kulttuuritoimintaan jo Suomessa. Uutisen mukaan tämän ”kieleltään ja mieleltään karjalaisen ja puhtaasti kommunistisen opiston” johtajana toimi suomalainen toveri Arvi Pakarinen. Vuonna 1925 puolueelle toimitetun raportin mukaan oli Uhtuan kihlakunnassa 2169 lukutaidotonta ihmistä. Aikuisväestön lukutaidottomuus oli suuri haaste uusille kansanvalistuselimille. Siinä näytteli myös osuuskaupan johtaja Aapo Hämäläinen. Tavoitteena on kirjan julkaiseminen KSS:n toimesta keväällä 2024. Jonkinlainen tieyhteys saatiin avattua vasta talvella 1930, kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Karjalan kommuunissa oli päätetty tien rakentamisesta. Opettajiksi lähetettiin punasuomalaisia ja Petroskoin opettajaopistosta valmistuneita karjalaisia. Menemme vinhaa vauhtia eteenpäin ja proletaarisen vallankumouksen pyöriin murskautuvat ne, jotka koettavat pistää seivästä väliin. He tulivat myöhempinä vuosina saamaan mainetta neuvostokarjalaisina kirjailijoina ja kansanperinteen vaalijoina. Suomeksi kirjoittivat myös monet aloittelevat karjalaiset kirjailijat, joita Uhtuan kirjallisuuskerho kannusti alkuun. Koulutyön ohella ahkeroivat uudet opettajat kulttuuririntamalla. Karjalan Kommuuni uutisoi huhtikuussa 1922 Uhtualle avattavasta oppilaitoksesta, joka ”tulee toimimaan karjalaisten poliittisen tietoisuuden ja ammatillisen tietoisuuden kehittämiseksi”. Lehti kuvasi opiston tavoitteita runollisesti. Punaisella Uhtualla päästiin 1920-luvun edetessä eroon nälänhädästä, osuuskuntiin ja metsätöihin perustuva talous toimi auttavasti, karjalaisten ja suomalaisten yhteiselo sujui jokseenkin sopuisasti ja kansansivistyksen saralla päästiin hyviin tuloksiin. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 174 henkisen edistyksen esteenä. Koululle saatiin kymmenen lehmää, kaksi hevosta ja pienempää karjaa. Kansanvalistusta ja kulttuuria Kansan poliittinen valistaminen ja ”lukutaidottomuuden likvidointi” otettiin uuden hallinnon ohjelmaan heti keväällä 1922. Kansanopetuksen ja kulttuuritoiminnan kieli oli suomi. Suomalaiset Lauri ja Elsa Jousinen lähetettiin Uhtualle opettajiksi vuonna 1926
Heillä ei ollut mukanaan kuin joitain tavaroita muovipusseissa; loput olivat jääneet uuteen kotitaloon sodan jalkoihin. Kolme iltaa aiemmin ystäväni oli laittanut minulle viestin, että hänen luokseen oli majoitettu äiti, kaksi lasta ja iäkäs rouva. Samalla tajusin jotain itsestäni. Pihalla oli hämärää, kuten maaliskuussa vielä on. ALOIMME HETI JUTELLA, koska osaan sen verran venäjää, että pakinat sujuivat kelvollisesti. Heidät oli evakuoitu Suomeen Puolasta, jonne kyseinen perhe oli paennut Hersonista Ukrainan ja Venäjän välisen sodan ensimmäisenä päivänä. Odotin vierasta, jota en ollut koskaan aiemmin tavannut. Olin pohtinut paljon, mitä isopappani ajatteli vuonna 1919, kun hän saapui pakolaisena Suomeen Aunuksen Karjalasta. Minulla oli, ja iso laukku olikin. Hän eli edelleen samassa aamussa, jona sota ja pako kohti tuntematonta alkoivat. 20 vuotta myöhemmin bolsevikit ajoivat hänet toistamiseen kodistaan pois rajan läheisyydestä, ja tällä kertaa aina sisä-Suomeen saakka. Se oli liian vaikeaa. Ystäväni ilmoitti, että perheen äiti oli nukkunut käytännössä kaikki päivät saavuttuaan heille. Haluaisinko minä siis muuta kuin matkalaukun tämän pakomatkalla olleen hersonilaisen perheen asemassa. Nainen puhui paljon ja kertoi pakomatkastansa pommien paukkeessa ja sotilaskolonnien seassa. Se saattoi olla uusi alku jossain, minne kompassi seuraavaksi näytti. Se oli mustikoilla, vadelmilla ja pähkinöillä koristeltu jogurttikakku slaavilaiseen tyyliin. Päivätyönsä sivussa hän valmistelee väitöskirjaa neuvostopropagandasta Venäjän Karjalassa vuosina 1918–1922. Kun ovikello lopulta soi, sisään astui huolitellun näköinen, keski-ikäinen nainen. Mutta kun hän oli kuullut jossain unen rajamailla, että olin lahjoittanut heille matkalaukun, hän halusi palkita minut. Tunnelma oli odottava. Lahjoittamani matkalaukku oli nyt heidän vaatekomeronsa ja lipastonsa. Jäljelle ei jäänyt juuri mitään, vaikka huumorintajua karjalaiselta on paha riistää. Sen ensimmäisen päivän, jonka olivat olleet pitkästä aikaa tolpillaan. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 175 LOKAKUU 2023 LAUKUNKANTAJA K ello löi kahdeksan sunnuntai-iltana. Sota ja sen seuraukset olivat saapuneet luokseni. Ei siksi, että olisin odottanut maanantaiaamun tulevan. Kakku maistui kesältä. Hänellä oli jäänyt koti, omaisuus ja monet muistot rajan taakse. Kun juttelin hersonilaisen naisen kanssa kotonani, ymmärsin, että heillä oli samanlainen tie edessään. Oli kevät 2022. Hän oli pakolainen juuri alkaneen sodan jaloista, sodan uhri. Ystäväni kysyi, olisiko meillä lahjoittaa heille matkalaukkua, koska pakolaisilla ei ollut tarvikkeita matkustamiseen. He olivat leiponeet sitä koko päivän eri vaiheineen. Entä se lahja, jonka sain ukrainalaisilta. Siinä saattoi vain kuunnella arvostuksella, ottaa vastaan ne tunteet, jotka tilanteesta olivat nousseet. Hänen silmänsä olivat säikähtäneet, mutta niiden sisältä kumpusi valtavasti voimaa. AKI AUNALA Kirjoittajan sukujuuret ovat Aunuksen Karjalassa. Ystäväni haki laukun heti ja vei sen ukrainalaisille kotiinsa. Ja kakulta, jota en unohda. Hän oli aivan uuvuksissa kokemuksistaan. Mutta hän ei ollut kuka vain. Koti oli jäänyt taakse, ja nykyisyys elettiin ”kämpässä”, väliaikaisesti, päivä kerrallaan. Isovanhempani eivät paljon pakolaistai evakkokokemuksiaan jakaneet jälkikäteen. Meni kaksi päivää. Mutta sen mitä olin saanut perintönä, oli ymmärrys siitä, että pakomatka ei käytännössä päättynyt koskaan. Hän vaati saada tulla luokseni, sillä hänellä oli minulle lahja. Miten voisin helpottaa heidän kärsimyksiään ylisuurella matkalaukulla, jota en ollut edes käyttänyt vuosikymmeneen juuri sen kömpelön koon takia. OLIN ILOINEN mutta hämmentynyt. Minulle turha, mutta arvokas heille – konkreettinen osoitus ihmisyydestä. Tarpeeton matkalaukku. Kun kodin menettää kahteen kertaan 20 vuoteen, voi kuvitella, että taskut ovat aika tyhjät. Kotiutuminen Suomeen kesti vuosia. Hän halusi tuoda kyseisen palkinnon suoraan käteeni kiitollisena avusta
K. Inhan ikuistama näkymä Vuonnisesta vuodelta 1894.. Runokylä Vuonninen 400 vuotta I. Tuolloin laaditun Vienan Kemin pitäjän verokirjan mukaan Ylä-Kuittijärven pohjoisrannalla sijaitsi aiemmin kaksi karjalaiskylää eli Vondega ja Voinitsa. Autioituneiden lapinkylien enempää kuin niiden asukkaidenkaan nimiä ei kuitenkaan ole yksilöity lähteessä. Vanhin asutus Vuonna 1591 laaditun Vienan Kemin pitäjän verokirjan mukaan sen erämaat Paanajärven pitäjästä erottava raja kulki Ylä-Kuittijärven seudulla, Vondegan eli Vuonnisjoen suun kohdalla. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 176 A rtikkelissa tarkastellaan kolmea kysymystä: Vuonnisen kylän syntyaikaa, sen asukkaiden sukujuuria ja runonlaulun yleisyyttä kylässä. Seuraava paikannimen Vondega sisältävä asiakirja palautuu vuoteen 1623. Sitä ei kuitenkaan mainita vuoden 1591 lähteessä Vienan Kemiin kuuluneelta Vuonnisjoen vasemmalta rannalta, jonne syntyi myöhemmin karjalaiskylä. Lapinkylä onkin paikannettava joen oikealle eli länsirannalle. Paanajärven pitäjän verokirja vuodelta 1597 kertoo Kuittijärvien seudulla aiemmin sijainneiden lapinkylien tuhoutuneen Suomesta käsin tehdyn hävitysretken aikana. 1800-luvulle säilyneen perimätiedon mukaan Vuonnisen mailla sijaitsi muinoin lapinkylä
Vaikka Vuonnisen tuhoutunut lapinkylä teki tilaa sen lähettyville perustetulElias Lönnrotin käydessä Vienassa 1833 häntä Vuonniseen soutanut poika arveli kenen tahansa kylässä osaavan laulaa kalevalaisia runoja. Asian kannalta on niin ikään tärkeää, että Vuonnisen kerrotaan olleen talonpoikainen asutus eikä lapinkylä. Pitäjän asukkaat luetteloinut kirjuri nähtävästi erehtyi ja luuli Vondegaa eri kyläksi kuin Voinitsa. Lähde sisältää nimittäin maininnan, että sitä laadittaessa asiantuntijoina toimivat Vienan Kemin linnakkeen ”vanhat asukkaat”, jotka kaiketi olivat ainakin osaksi karjalaisia. Se sijaitsee syrjässä Pohjanlahteen laskevan Kemijoen yläjuoksulta maanselän yli lähes katkeamattomana jatkuvasta ja Kuittijärviin juuri Vuonnisen kohdalla laskevasta sisävesitiestä. Vuoden 1623 verokirjan laatinut venäläinen kirjuri ei välttämättä käynyt paikan päällä. Oletettavasti Vuokkiniemi säästyi Suomen puolelta tehdyltä hävitysretkeltä. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 177 . Nähtävästi Vuonninen tuhoutui Ruotsin ja Venäjän välillä käydyssä pitkässä sodassa, joka päättyi vuonna 1617 Stolbovan rauhantekoon. Vuonnisesta 30 kilometrin päässä sijaitseva Vuokkiniemi tosin mainitaan vuonna 1620 asuttuna kylänä. Tuo liikenneväylä kulkee Vienan Kemijoen yläjuoksulle päättyen Vienanmereen. KUVA: MUSEOVIRASTO, SUOMALAIS-UGRILAINEN KUVAKOKOELMA. Jälkimmäinen nimimuoto on vakiintunut Vuonnisen kylän venäjänkieliseksi nimeksi
Sukunimeä Nykyri esiintyy vanhastaan Oulun seudun lisäksi Käkisalmen läänin pohjoisosissa eli Jaakkimassa, SalVasemmalla Ontreini Jyrki eli Jyrki Malinen (1806–1884), oikealla Homani Ohvo eli Ohvo Malinen-Homanen (1812–1880-luku). Sen sijaan samaisessa lähteessä Vuonnisesta 90 kilometrin päässä sijaitsevasta Kiitehenjärven rannalla olevasta Miinoan kylästä mainitaan Koslujevin suku. Sen sijaan ylempänä Oulujokivarressa Muhoksen pitäjässä esiintyy samoihin aikoihin kaksi miestä ja yksi talo nimeltään Nykyri. KUVA: A. Kymmenien Lounais-Vienassa asuneiden sukujen tiedetään muuttaneen pitkin 1600–1800-lukua em. Vienan asukkaat nimittivät Suomea edelleenkin Ruotsiksi, vaikka se oli jo vuonna 1809 siirtynyt Venäjän alaisuuteen. Vuonna 1872 tallennetun perimätiedon mukaan suvun kantaisä nimeltään Nykkyri Malinen olisi muuttanut Vienaan Oulun edustalta Hailuodosta, josta ei kuitenkaan mainita 1500–1600-lukujen lähteissä ketään Nykkyritai Malinen-nimistä asukasta. Vuonnisessa oli tuolloin neljä taloa, joissa asui 11 miespuolista henkilöä, alaikäiset lapset mukaan luettuina. Toisaalta siellä ei asunut Kosaila-nimisiä enää 1800-luvulla, joten suvun voidaan hyvällä syyllä ajatella palanneen jossain vaiheessa Vuonniseen. Vuokkiniemen pitäjää koskevasta verokirjan osasta ei löydy sukunimeä, joka sopisi nimen Kosaila venäjänkieliseksi vastineeksi. Vuonna 1679 Gorkojevin eli Korkkosen sukua asui kylässä, joten sitä sopii todellakin pitää Vuonnisen kantasukuna. Vuoden 1679 verokirjassa Vuonnisesta mainittu sukunimi Malejev on palautettavissa muotoon Malinen. Mahdollisesti Kosailat pakenivat Suomen puolelta 1610-luvulla tehtyä hävitysretkeä Miinoaan. Tsaari Mihail Romanovin nimissä vuonna 1620 laaditussa ja Kuolan lääniin kuuluneen Vuokkiniemen asukkaille osoitetussa käskykirjeessä kylästä mainitaan lappalainen nimeltä Gorkoi, jota sopii pitää Korkkosen suvun kantaisänä. Toisistaan eroavat asutustarinat eivät välttämättä ole ristiriidassa keskenään, vaan väite Kosailan suvun venäläisyydestä saattaa korostaa sen vanhuutta vastakohtana Vuonnisen muille suvuille, jotka saapuivat muualta 1600-luvulla tai sitäkin myöhemmin. alueen kylästä toiseen, joten Kosailan suvun muutossa Miinoaan ei olisi mitään poikkeuksellista. Pohjois-Pohjanmaan rannikkopitäjissä esiintyi vanhastaan käytäntö, jossa toisesta suvusta taloon tullut vävy käytti itsestään kaksiosaista sukunimeä, jollaisena on aihetta pitää myös Nykkyri-Malista. Kainuun eri pitäjissä asui 1600-luvulla useita Malinen-nimisiä ruokakuntia. Varhaisimmat järjestelmälliset tiedot Vuonnisen asukkaista palautuvat vuoteen 1679, jolloin laadittiin Kuolan läänin Repolan karjalaisten pitäjien ensimmäinen verokirja. Lisäksi kolme taloa ilmoitettiin autioituneeksi. Vuokkiniemi kuului kyseiseen hallintoyksikköön itsenäisenä pitäjänä. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 178 le samannimiselle talonpoikaisasutukselle jo ennen vuoden 1617 rauhantekoa, kylän ensimmäistä mainintaa kirjallisissa lähteissä eli vuotta 1623 sopii tarkemman tiedon puuttuessa pitää Vuonnisen syntymäaikana. 1500ja 1600-luvuilla Malisia asui eri puolilla Suomen Karjalaa ja Savoa, joten sukua on syytä pitää itäsuomalaisena ja mahdollisesti puhtaasti karjalaisena. Toisaalta Borenius tallensi myös perimätiedon, jonka mukaan Kosailat olisivat ”vanhoa Veneähtä”. Näin kylän kokonaisväkiluvuksi saadaan runsaat 20 henkilöä. BERNER, KSS, SAMPO-TIETOKANTA. 1670-luvun asutuksen alkuperä Vuonnisessa 1870-luvulla käydessään runonkerääjä Axel August Borenius tallensi asutustarinan, jonka mukaan ”koko kylä Ruotsista, paitsi Kosailat ja Korkkoset, jotka ovat vanhoa lappie tänne jeänehie”
Savusen perhe oli puhtaasti pohjoispohjalainen. Nimenkantajia asui vanhastaan Etelä-Pohjanmaan Ilmajoella. I. 1870-luvulla muistiinmerkityn perimätiedon mukaan Vuonnisen Lettoset olisivat tulleet Kuusamosta, jonka vanhoissa asukasluetteloissa ei esiinny kuitenkaan sennimisiä. Ei kuitenkaan tiedetä, mistä Lettoset olivat saapuneet Kainuuseen. Tätä kirjoitettaessa käytettävissä on vain Vuokkiniemen seurakunnan vuoden 1890 rippikirja, jonka perusteella pystyy luomaan luotettavan kuvan Vuonnisen silloisten asukkaiden sukujuurista. KUVA: MUSEOVIRASTO, SUOMALAIS-UGRILAINEN KUVAKOKOELMA. 1890-luvulla viidesosa kaikista kyläläisistä oli Kieleväisiä . Tämän pienen ryhmän sukujuuria ei ole mahdollista selvittää. Lappalaisveroa maksaneita Kieli-nimisiä asukkaita todella oli tässä pitäjässä 1700-luvun alkupuolella, mutta ei enää 1770-luvulla, jota sopiikin pitää Kieli-suvun saapumisaikana. Vain 10,0 % heistä on merkitty lähteeseen ortodoksisilla eli kirkonpalvelijoiden asukkaille antamilla sukunimillä. missa ja Suistamolla. Kylässä vuonna 1914 käydessään kirjailija Ilmari Kianto kuuli paikallisasukkailta, että ”Vuonnisessa ollah kaikin Malisia, Kieleväisiä, Tervosia ta Lettosia”. K. Venäläisen kirjurin vuoden 1679 verokirjassa käyttämän muodon Savujev voisi tulkita sukunimeksi Savunen. Sukunimen karjalankielisenä vastineena tavallisesti pidetään muotoa Lehtonen, mutta myös toisenlaiselle tulkinnalle löytyy vahva peruste. Vaikka sukunimi Kurikkainen puuttuu vuoden 1890 rippikirjasta, se mainitaan kylästä samoina vuosina. Inhan ikuistama Vuonnisen vanha tsasouna. Kyläläiset muistelivat 1870-luvulla, että Tervoset olisivat ”vanhoa Veneähtä”. Ahosen sukua asui 1890-luvulla Vuonnisen lisäksi Latvajärvellä, ja sieltä tavoitetun perimätiedon mukaan suku oli lähtöisin Oulujokivarresta. Verokirjan mukaan Vuonnisessa asui myös Telsevin perhe, jonka 1500-luvun vastine Töllönen löytyy suppealta alueelta eli Suomen Karjalan eteläosasta, Jääsken ja Kivennavan pitäjistä. Kieleväiset muistelivat suvussa olleen monta tietäjää, mitä voidaan pitää lisätodisteena nimenkantajien saamelaisista juurista. Nimelle löytyy kuitenkin 1500ja 1600-luvun vastineita kaikkialta Suomen Karjalasta, Savosta, Pohjois-Pohjanmaan rannikolta ja Kainuusta. Lähde sisältää kuitenkin tiedon seitsemään sukuun kuuluvien asukkaiden lukumäärästä, minkä perusteella voidaan laskea tiettyjen nimenkantajien osuus kaikista kyläläisistä. Kahta sukua eli Malisia ja Töllösiä sopii pitää juuriltaan savolaisina tai suomenkarjalaisina. Ahosia saapui Kainuuseen 1600-luvun alussa. Sukunimeä esiintyy vanhastaan Suomen Karjalassa, Pohjanmaalla ja Savossa, joten Kainuuseen asettuneen suvun lähtöaluetta ei ole mahdollista selvittää. Kylässä oli tuolloin 638 asukasta. talonpoika nimeltä Lettonen. ”Vuokkiniemeläisyys” ei tässä tapauksessa välttämättä kerro talonpoikien kotikylästä mitään vaan viittaa pikemminkin pitäjään, johon Vuonninenkin kuului. Muutettuaan muiden pohjalaisperheiden joukossa takaisin Kainuuseen hänestä tuli perheenpää, joten hän jätti sukunimensä alkuosan pois käytöstä ja esiintyi suomalaisissa verokirjoissa pelkästään Malisena. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 179 . Tämän Vuonnisen toiseksi suurimman suvun jäsenet muistivat sen kantaisän olleen alkuaan lappalainen ja saapuneen Vienaan Kuusamosta. Sukujuuret 1890-luvulla 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella laadituista venäjänkielisistä asukasluetteloista useimmat eivät sisällä järjestelmällisiä tietoja talonpoikien sukunimistä. Vuoden 1890 rippikirjan mukaan Lettijevin suku käsitti lähes viidesosan kylän kaikista asukkaista. Suomen ja Venäjän välisen rajan länsipuolella 1730-luvulla kaskiviljelyä salaa harjoittaneiden Vuokkiniemen asukkaiden joukossa mainitaan mm. Sen sijaan Kainuun Suomussalmen pitäjässä asui 1600-luvun jälkipuoliskolla Lettosia. Lyhyt välimatka Vienaan antaa aihetta ajatella, että suvun jäseniä muutti Vuonniseen vuosien 1679 ja 1730 välisenä aikana. Vienassa kaksiosaisen sukunimen alkuosa muuttui myöhemmin sukupolvien tajunnassa suvun kantaisän etunimeksi. Ennen vuotta 1679 kyseinen ruokakunta muutti maanselän yli Vuonniseen. Edelleen kainuulaisen suvun lähtöalueina sopii pitää joko Savoa tai Suomen Karjalaa. Tässä yhteydessä kannattaa ottaa huomioon, että 1500ja 1600-luvuilla Kainuuta vasta asutettiin, ja väestöä tuli kahdelta suunnalta eli Savosta ja Pohjois-Pohjanmaan rannikkopitäjistä. Vuonnisesta 1870-luvulla tallennetun muistitiedon ja hajanaisten asiakirjamainintojen valossa Malisen suvun kantaisän vaiheet ennen hänen muuttoaan Vienaan näyttävät seuraavanlaisilta. Tervosen perhe asui vielä 1690-luvulla Suomussalmen pitäjässä, mutta puuttuu sieltä 1700-luvun alun asukasluetteloista. Tämä suku sekä Töllöset olivat joko sulautuneet muihin vuonnislaissukuihin tai muuttaneet ennen 1800-lukua pois Vienasta. 1600-luvun alkuvuosikymmeninä Oulujoen alajuoksun varrella sijaitsevassa Muhoksen pitäjässä Nykyrin taloon tuli kainuulaisesta Malisen suvusta vävy, joka otti käyttöönsä kaksiosaisen sukunimen. Vuonnisen vanhimmat suvut Korkkonen ja Kosaila olivat siis juuriltaan metsälappalaisia
Matti Pöllä, Vienan etninen koostumus 1600–1900 (1995), s. Kai Paajaste (toimittanut), Tupenkolahuttajien mailla (2006), s. Aikavälillä 1825–1917 Vuonnisessa kävi alun toistakymmentä runonkerääjää. Vuonnisessa 1870-luvulla käyneet runonkerääjät panivat merkille, että epiikkaa ei enää esiintynyt yhtä paljon kuin Lönnrotin aikoina. Yhdessä veistokseen upotetuista 285 lasilevystä näkyvät Vuonnisen tsasounan ääriviivat. He eivät välttämättä merkinneet muistiin laulattamiensa kyläläisten nimiä. Tämä ryhmä muodosti 30,9 % 1890-luvun kyläläisistä. Nämä suvut käsittivät vuoden 1890 rippikirjan mukaan 57,8 % kylän asukkaista. Mahdollisesti tähän ryhmään lukeutuu myös eräitä nimeltä tunnettuja laulajia, vaikka kerääjien muistiinpanoista ei selviäkään, ketkä runoja esittivät. Nimeä esiintyy vanhastaan Suomen Karjalassa ja Pohjois-Pohjanmaan rannikkopitäjissä. Vuonna 1833 Lönnrot sekä laulatti että haastatteli vanhaa ja huonomuistista Vaassila Kieleväistä (noin 1755 – noin 1840), jonka tarkkoja elinvuosia ei tiedetä. Naiset esittivät lyriikkaa, itkuvirsiä ja loitsuja, miesten repertoaariin kuuluivat kertomarunot. Niiden omaksuminen täysin vierailta ihmisiltä oli vieläkin harvinaisempaa. Jos Anni lasketaan tällä perusteella Malisen sukuun kuuluvaksi, sen edustajat käsittävät vajaat puolet nimeltään tunnetuista kylän runonlaulajista. Niin ikään viimeisenä suurena runonlaulajana pidetty Anni Lehtonen (syntynyt 1866) oli Ontrein pojan tyttären tytär. 85, 136. Vaikka Malisten ja Kieleväisten osuuksia Vuonnisen asutuksesta 1830-luvulla ei tiedetä, niitä voidaan suurella todennäköisyydellä pitää kylän suurimpina sukuina myös tuolloin. Niinpä varsinaisiin runonlaulajasukuihin kuului puolet kylän asukkaista. alueiden lisäksi Pohjois-Pohjanmaan rannikkopitäjistä. Kylän runonlaulajasuvut Karjalaisesta kansanrunoudesta puhuttaessa tarkoitetaan ennen muuta erityiseen kalevalamittaan sepitettyä epiikkaa eli kertomarunoutta, joka kuvaa tarunomaisten sankarihahmojen urotekoja. Niinpä Lönnrot kelpuutti Ontrein esittämää epiikkaa sellaisenaan niin Alku-Kalevalaan (1835) kuin myös eepoksen täydelliseen laitokseen (1849). Mutta karjalaiseen kansanrunouteen kuuluvat myös lyyriset eli häälaulut, hautajaisissa esitettävät itkuvirret, kehtolaulut ja loitsut. Lähes 40 kylän asukasta esiintyy kerääjien muistiinpanoissa nimettöminä. MATTI POLLA Lähdekirjallisuutta: Kalevalaseuran vuosikirja 77–78 (1999), s. Viisi sukua eli Ahoset, Kurikkaiset, Lettoset, Maliset ja Tervoset olivat ennen Vuonniseen asettumistaan asuneet jonkin aikaa Kainuussa. Tilastotietoja näiden kahden suvun jäsenten lukumäärästä on vasta vuodelta 1890. Tästä syystä myöhemmät tutkijat ovat pitäneet vain näitä kahta sukua varsinaisina kalevalaisen perinteen taitajina. 2023 Karjalan Heimo N:o 9–10 180 Sukunimeä esiintyy Kainuussa pitkin 1600-lukua, muttei enää vuoden 1695 asukasluettelossa. Karjalaisen kansanrunouden tutkijat ovat lähes yksimielisiä arvellessaan, että Elias Lönnrotin kerätessä aineistoa Kalevala-eeposta varten eli vielä vuosina 1828–1844, kuka tahansa parhaiden runokylien – Latvajärven, Vuokkiniemen ja Vuonnisen – asukas osasi lausua jonkin verran jopa epiikkaa, muunlaisista runoista puhumattakaan. 47. Tuolloin Malinen-sukunimen kantajia oli 30,6 prosenttia kaikista kyläläisistä ja Kieleväisten osuus nousee 20,7 prosenttiin. Lisäksi kerääjät merkitsivät muistiin runoja viideltä nimeltään tunnetulta asukkaalta, jotka eivät kuuluneet enempää Kieleväisen kuin Malisenkaan sukuun. Tämä ryhmä käsitti 1890-luvulla vähintään 50,1 % kyläläisistä, ja Kurikkaiset esiintyvät rippikirjassa jollakin ortodoksisella sukunimellä. Osa näiden sukunimien kantajista oli kuitenkin pieniä lapsia, jotka eivät kaiketi osanneet esittää muuta kuin lastenlauluja. Vuonnisessa tehdyissä muistiinpanoissa esiintyi silti 25 nimeltä tunnettua runonlaulajaa. Tämä esitti suhteellisen vähän laadultaan keskinkertaisia runoja. 30. KUVA: KARI KEMPPINEN, KSS, SAMPO-TIETOKANTA. Niinpä on aiheellista puhua siitä, että runsaat puolet kyläläisistä olivat juuriltaan joko savolaisia tai suomenkarjalaisia. Sukunimille Ahonen ja Kurikkainen vanhoja vastineita löytyy em. Jälkimmäisten tarkoituksena oli vaikuttaa asioiden kulkuun taikakeinoin. Latvajärveläisen Arhippa Perttusen ohella Ontrei erottuu Vienan satojen laulajien joukosta repertoaarinsa poikkeuksellisen korkean laadun vuoksi. Korkkoset ja Kosailat eli Kossiset olivat juuriltaan paikallisia saamelaisia, ja Kieleväisten esi-isät olivat niin ikään lappalaisia, tosin Kuusamosta saapuneita. Vuoden 1623 verokirjan on löytänyt petroskoilainen FT Aleksei Zhukov. Vaassila on silti jäänyt kalevalaisen kansanrunouden historiaan yhtenä sen merkittävimmistä tekijöistä, sillä hän kertoi Lönnrotille arvokasta taustatietoa eepoksen keskeisistä taruhahmoista sekä järjestyksestä, jossa yksittäiset runot tuli esittää. Vaikka runonlaulutaito unohtui 1890-luvulle mennessä lähes kokonaan, varhaisemman kukoistuskauden perusteella Vuonninen ansaitsee kunniapaikkansa Vienan merkittävimpien runokylien kärjessä. Tietäjät – he olivat poikkeuksetta miehiä – lukivat loitsuja parantaessaan ihmisiä tai juontaessaan hääjuhlia. Edelleen Lettosten, Malisten ja Tervosten lähtöalueina olivat joko Savo tai Suomen Karjala. Yksityiskohta Vuonniseen pystytetystä Martti Aihan veistoksesta Vaassilan kivi. Harvinaisempaa sen sijaan oli, että puolisot oppivat runoja toisiltaan. Pertti Virtaranta, Karjalan laulajat (1968), s. Alan tutkijat ovat niin ikään korostaneet sitä, että vienalainen suullinen perinne on siirtynyt ensisijaisesti suvunsisäisesti eli isovanhemmilta ja vanhemmilta lapsille. 1830-luvulta ensimmäisen maailmansodan alkuun kansanrunouden kerääjät laulattivat kahdeksaa Kieleväisen sukuun kuuluvaa kyläläistä. Heistä 11 kuului Malisen sukuun, jonka ylivoimaisesti kirkkain edustaja oli Lönnrotin laulattama, noin vuosina 1780–1855 elänyt Ontrei. Lönnrotin käydessä kylässä vähintään puolet sen aikuisista asukkaista osasi esittää ainakin jonkin verran kalevalaisia runoja – naiset häälauluja sekä itkuvirsiä ja miehet epiikkaa. 182