2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 121 2022 7–8 7 € Onttoni Miihkalin kiehtova arkisto Vienan Karjalan koululaitos Karjalainen suurperhe Etelä-Pohjanmaalla & Haikola Ortjo Stepanov
152 Eeva-Kaisa Linna Virolainen Oliver Loode pohtii suomalais-ugrilaisen kulttuuriperinnön ja pyhien symbolien häpeämätöntä alistamista Kremlin sotapropagandan välineiksi.. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 121 2022 7–8 7 € Onttoni Miihkalin kiehtova arkisto Vienan Karjalan koululaitos Karjalainen suurperhe Etelä-Pohjanmaalla & Haikola Ortjo Stepanov Anna-Kaisa Liedes itkee Ortjo Stepanovin haudalla. TARJARIITTA LEHTOLA SEURAAVA NUMERO Marraskuu 2022 142 Lea Tajakka Itkuvirret olivat heinäkuisilla Kyynelkanavat-tapahtumapäivillä esillä taiteellisesti ja tieteellisesti, keskustelujen, kohtaamisten ja toiminnan kautta. 136 Jyrki Mäkelä Karjalainen suurperhe muodostui useista ydinperheistä, joilla oli yhteinen talous. 138 Ted Leclaire Hyrsylän mutkan raja-alueilla oli 1930-luvulle saakka vilkasta toimintaa: vakoilua, salakuljetusta, agentteja, rajaloikkareita ja sieppauksia riitti. KUVA: EEVA-KAISA LINNA (2013) Tarjariitta Lehtolan kuvareportaasi kertoo vienankarjalaisen kansankirjailijan Ortjo Stepanovin perinnöstä, joka elää idyllisessä Haikolan kylässä. 131 Katri Kovasiipi Loimolan Voiman uutuuslevyllä tosielämästä kumpuavat karjalankieliset sanoitukset kietoutuvat vaihteleviin rytmisiin ja melodisiin ideoihin. Mäkelän suurperhe kehittyi Etelä-Pohjanmaalle 1920-luvulla. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 122 KARJALAN HEIMO 7–8/2022 132 124 Katri Kovasiipi Vienankarjalaisen kirjailijan Onttoni Miihkalin lapsenlapset luovuttivat kielletyksi kirjailijaksi päätyneen isoisänsä arkiston Karjalan Sivistysseuralle. 144 Pia Paananen Heinäveden Muinaisseuran retkillä kohdataan jälkiä ja vihjeitä idän ja lännen ikiaikaisen rajaseudun, myös menneiden vuosituhansien Karjalan, elämästä. 148 Katri Kovasiipi Juminkeon kirjauutuus Veenkoirasta vaakalintuun esittelee 26 Kalevalassa esiintyvää eläintä nykyluontotietäjien tekstein ja luonnonläheisin kuvituksin. 128 Olga Iljuha Venäjän viranomaiset vastustivat karjalaislasten suomalaistamista, kun koululaitosta perustettiin Vienan Karjalaan 1800ja 1900-lukujen vaihteessa
Uutta levyään Loimolan Voima on juhlistanut kesän mittaan esiintyen eri puolilla Suomea. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 123 SEURAAVA NUMERO Marraskuu 2022 Seura perustettiin vuonna 1906 nimellä Wienan Karjalaisten Liitto. Jäsenmaksuun sisältyy Karjalan Heimo -lehti. Monimuotoisuus kunniaan tässäkin asiassa! KATRI KOVASIIPI päätoimittaja. Kuten filosofi Juha Varto teoksessaan Nuoruuden viisaus (1995) pohtii, ehdottomuus kuuluu nuoruuteen. Vuonna 1917 nimeksi tuli Karjalan Sivistysseura ry. Tervetuloa jäseneksi, lehden tilaajaksi ja lukijaksi sekä karjalaiskalevalaisen kulttuurin harrastajaksi. Karjalan kielellä esiintyvien Saatsin veljesten muodostama yhtye julkaisi juhannuksena toisen levynsä, Mi on praudua. Karjalansivistysseura.fi Kieltä ja kulttuuria vuodesta 1906 Karjalaisuus näkyy ja kuuluu PÄÄTOIMITTAJALTA Helsinki 2022 15 8 K esän 2022 mittaan on voinut iloita karjalaisuuden ja karjalan kielen saamasta julkisesta huomiosta. Karjalazet Nuoret Suomes -yhdistyksen aktivisteista etenkin Maura Häkki on saanut myös valtakunnallista julkisuutta, kun hänen laaja haastattelunsa julkaistiin Helsingin Sanomissa 31.7.2022. Nostan hattua nuorille, jotka jaksavat pitää ääntä karjalaisuudestaan, vaikka saavat usein saavillisen lokaa niskaansa jokaisesta ulostulostaan. Keikkoja on luvassa tämän vuoden loppupuolelle asti, ja ensi vuoden toukokuulle keikkakalenteri lupaa myös Saksan-kiertueen! Loimolan Voima ei ole mikään cover-bändi, vaan kaikki levytetyt kappaleet ovat omaa, karjalankielistä tuotantoa. Ei ole vain yhdenlaista karjalaisuutta, joten ei voi olla myöskään yhdenlaista tapaa ilmaista karjalaisuuttaan. Karjalan Sivistysseura ry:n jäsenlehti ja äänenkannattaja Karjalan Sivistysseura ry:n jäseneksi pääsee jokainen hyvämaineinen kansalainen. KARJALAISUUTTA JA KARJALAA käsitteleviä kirjoja on kesän mittaan ilmestynyt ilahduttavaan tahtiin. Kaustisen kansanmusiikkijuhlien maakuntateemana oli Karjala, mikä näkyi festivaaliohjelmistossa esimerkiksi Timoi Munnen koskettavan Unis da mierol – Karjalaispojan kasvukertomuksen esityksenä ja Loimolan Voima -yhtyeen esiintymisinä. NUORISSA ON TOIVOMME, joten karjalaisia nuoria on syytä kuunnella. Seura ylläpitää karjalaista perinnettä ja heimohenkeä sekä lujittaa karjalaista itsetuntoa. Sosiaalisessa mediassa on liki päivittäin hyvä katsoa ja kuunnella, mitä sanottavaa on karjalaisilla nuorilla ja Itä-Suomen yliopiston kielenelvyttäjillä. Tarkoituksena on itäja rajakarjalaisen kielen ja kulttuurin vaaliminen sekä sivistystyön tekeminen. Kaustisella yhtye kuitenkin osoitti karjalan kielen elinvoimaa esittämällä myös karjalaksi käännetyn, vuosikymmenten painon hienosti kestäneen Pelle Miljoonan hitin Moottoritie on kuuma. Elvyttäjistä Natalia Giloeva, Hiloin Natoi tuo veikeästi ajankohtaisuuteen kytkettyä karjalan kieltä lähelle jokaista kiinnostunutta Facebookissa, Instagramissa ja TikTokissa. Omalla lukulistallani odottavat Sirpa Pääkkösen Karjala Sydämessä – Elämänvoimaa itäisistä juurista (SKS), Paavo Keräsen ja Marja Kynkäänniemen toimittama Polku. Kulttuuria ja historiaa Vienan reitin varrelta (Vienan reitti ry), Pekka Vaaran Nivalan pojat heimosodissa 1918–1922 (Nivala-Seura ry) ja Pekka Nevalaisen Lunastamaton Viena – Suomalaiset siirtomaaherroina 1918–1920 (SKS)
Jatkosodan jälkeen, Suomen ja Neuvostoliiton välisten rauhanehtojen tultua voimaan, hänen sotaa käsitelleitä opuksiaan kiellettiin ja sensuroitiin Suomessa neuvostovastaisina. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 124 T untuu kuin vienankarjalaistaustainen kirjailija Onttoni Miihkali olisi elänyt monta elämää: opettaja ja runolaulaja Domna Huovisen vävy Mikko Karvonen asui Kuivajärvellä, historiallisia romaaneja ja sotakuvauksia kirjoittanut kirjailija Onttoni Miihkali eli kukoistustaan 1930-luvulla ja joutui jatkosodan jälkeen epäsuosioon, kielletyksi kirjailijaksi. Luutnantti Mikko Karvonen oli mukana sekä talviettä jatkosodassa. Niitä poistettiin myös julkisista kirjastoista. Osa niistä on julkaistu myöhemmin uudelleen. Hän oli aatemaailmaltaan äärioikeistolainen, Itä-Karjalan Suomeen liittämiseen pyrkivän Suur-Suomi-aatteen ja Akateemisen Karjala-Seuran kannattaja. Esimerkiksi Itä-Karjalaan ja Solovetskin luostariin, 1600-luvulle sijoittuvat Kapina luostarissa ja Solovetskissa kuohuu (Karisto 1936) osoittavat, että Onttoni Miihkali oli psykologisesti tarkkanäköinen kertoja sekä taitava kirjoittaja ja juonenkehittelijä. Nykylukija tunnistaa hyytävät asenteet Päiväkirjoissaan kirjailija kertoo välittömiä vaikutelmiaan Itä-Karjalan olosuhteista jatkosodan aikaan. Alun perin ne oli julkaistu kahtena eri niteenä: Raatteen tiellä: muistoja ja kokemuksia (Karisto 1940) ja Raatteen tieltä Vuonniseen (Otava 1941). Vuonna 2007 Gummerus julkaisi yksissä kansissa uudelleen Onttoni Miihkalin jatkosodan aikaiset päiväkirjat nimellä Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941–1942 (toim. Merkintöjä Kielletyn kirjailijan arkisto Vienan Karjalan sydämeensä kätkeneen kirjailijan Onttoni Miihkalin (1904–1979) tyttären Alli Risbergin poika Anders Risberg sekä hänen kolme serkkuaan matkustivat kesäkuussa Ruotsista Helsinkiin. Luovutustilaisuudessa oli mukana myös Suomessa asuva sukulainen Jouni Lukkari (vas.). Siirrettyään elämänsä Ruotsiin Onttoni Miihkalista sukeutui ankaraksi tunnettu opettaja Mikael (Mikko) Karresand. Hän kirjoitti ensimmäisen talvisotaa koskaan käsitelleen kirjan sekä useita jatkosodasta kertovia kirjoja. Onttoni Miihkalin arkiston Karjalan Sivistysseuralle lahjoittaneet opettaja-kirjailijan lapsenlapset eivät juurikaan tunne luovuttamansa arkiston sisältöä, sillä kaikki sen sisältämät tekstit ovat suomentai karjalankielisiä. Itä-Karjalan kansannousuunkin hän oli osallistunut vuosina 1921–22. Onttoni Miihkalin lapsenlapset lahjoittivat isoisänsä arkiston Karjalan Sivistysseuralle. Ruotsissa syntyneet Miihkalin jälkipolvet eivät osaa kumpaakaan kieltä eivätkä sen vuoksi pysty tutustumaan sen paremmin arkistoon kuin Miihkalin kirjalliseen tuotantoonkaan – ennen kuin niitä mahdollisesti käännetään ruotsiksi. KUVA: KATRI KOVASIIPI. Miehet toivat mukanaan matkalaukullisen isoisänsä arvoitusta. Eero Marttinen). Onttoni Miihkali oli Mikko Karvosen kirjailijanimi. Hänen vierellään Johan Stenmark, Anders Risberg, Martin Karresand ja Andreas Karresand. Hän kirjoitti suomeksi Vienan Karjalaan sijoittuvia historiallisia romaaneja, jotka olivat 1930-luvulla hyvin suosittuja
2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 125 . Elokuva löytyy linkistä elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_638076. Karjalaiskylissä kohdatut nälkiintyneet ja muutenkin hätää kärsivät ihmiset ja heidän kanssaan syntyneet tilanteet kirjailija kertoo elävästi ja tarkkanäköisesti. Epäonnistuneen Itä-Karjalan kansannousun jälkeen Mikko pakeni Suomeen, jonne nouti myös äitinsä, runolaulaja Marssa Petrounan lapsineen. Silmiin kohosi kyyneleitä. Halventava r-sana on käytössä tiuhaan, eivätkä kuvaukset venäläisistä ole muutenkaan mairittelevia. Niin, nyt uskomme, että hän kärsi silloin, kun me kamppailimme elämästä ja kuolemasta. Hänen isänsä, laukkukauppias tai reppuri Trihvon Ontto kuoli ensimmäisen maailmansodan aikana. Lammasparvesta opettajaseminaariin Salaisen sotapäiväkirjan lopussa on Mikko Karvosen lyhyt elämäkerta otsikolla ”Mikä mies oli Mikko Karvonen?” Se kertoo muun muassa, että hän oli kotoisin entisen Kiestingin kunnan Suvi-Suurijärven kylästä ja oli sukunsa ensimmäinen lukuja kirjoitustaitoinen, vaikka runolaulajia oli suvussa ollut jo vuosisatojen ajan. Esimerkiksi 22.6.1941 klo 11.45 Mikko Karvonen kirjoittaa Betanian rannalla: Luettiin juuri Hitlerin puhe radiossa. on lähes joka päivältä, usein jopa useita merkintöjä samalle päivälle. Karjalaisen kansan ahtaalle joutuminen isompiensa poliittisissa valtataisteluissa ei jää epäselväksi. Ihan tarkka syntymäaika ei ole tiedossa, mutta viralliseksi syntymäpäiKanteleensoittajia ja runonlaulajia Kalevalan 100-vuotisjuhlissa Helsingin Messuhallissa 28.2.1935. Hänen myötätuntonsa on puolellamme. Olimme kalpeita – ylpeitä. KUVA: MUSEOVIRASTO, HISTORIAN KUVAKOKOELMA, VALOKUVAAMO PIETISEN KOKOELMA ”Luutnantti Onttoni Miihkali puhuu karjalaisten puolesta kiittäen vapauttajia”, kerrotaan tästä Aunuksessa kuvatusta tilanteesta elokuvassa Puolustusvoimain katsaus 12: Joukkomme Aunuksessa ja Syvärillä. Nykylukijalle hyytäviä ovat etenkin kirjan alkupuolen kohdat, joissa ”heilataan” Suomen silloisen liittolaisen, Saksan, johtajalle Adolf Hitlerille. Kuuntelimme sitä sykkivin sydämin. Hän sanoi: Suomalaiset toverit! Hän sanoi: Minä kärsin!... Itse asiassa vienankarjalaiseksi tiedetty Mikko oli syntynytkin Suomen puolella, Kuusamon Kiimasjärvellä navetan lammasparressa. Miihkali uskoo vakaasti, että Suomi voi pelastaa kurjistuneen karjalaisen kansan. KUVA: SA-KUVA, 10.9.1941. Kuvassa vasemmalta: Antero Vornanen, Vanja Tallas, Antti Rantonen, Onttoni Miihkali, Ogoi Määränen, Domna Huovinen ja Oksenja Mäkiselkä. Toistuvasti tekstin tunnelma paisuu isänmaalliseen paatokseen asti
Vaikka virallinen nimi oli Mikael, Ruotsissakin hän käytti itsestään nimeä Mikko Karresand. Ruotsissa Miihkali-Mikon lapset joutuivat ruotsalaiseen kouluun täysin ummikkoina. Ruotsiin muutettuaan Mikko Karvonen otti uuden, ruotsinkielisen nimen, omaksui nopeasti ruotsin kielen ja ryhtyi siellä opettajaksi. Hän kehitti suomen opetusta ruotsalaisessa koulumaailmassa, osallistui myös oppimateriaalien laatimiseen ja lopulta myös koulutti tulevia suomen kielen opettajia opettajakorkeakoulussa. Hänen kirjansa eivät kuitenkaan olleet ainoita, joihin sensuuri iski. Taloudellisen tuen opintoja varten antoi pojan lahjakkuuden ja lukuinnon ymmärtänyt kansanopiston rehtori. Myös lapsenlapsiaan hän nimitti suomalaistetuilla nimiversioilla Anders – Antti, Johan – Juhani, Martin – Matti. KUVA: JYRKI MÄKELÄN KOKOELMA. Onttoni Miihkalin kotiarkisto kaipasi paikkaa, jossa siitä huolehdittaisiin ja jossa sitä voitaisiin tutkia. Liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta Neuvostoliitolle vihamielistä aineistoa poistettiin Suomen kirjastoista jatkosodan jälkeen yhteensä 1783 nimikettä ja 30 000 nidettä, kertoo Kai Ekholm väitöskirjassaan Kielletyt kirjat 1944–1946 – yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944–1946 (Things to come, 2000). Vaikka Mikko omaksui lukuja kirjoitustaidon venäjäksi ja kyrillisillä kirjaimilla, hän huomasi kerran itselleenkin yllätykseksi ymmärtävänsä vahingossa käsiinsä saamansa suomenkielisen kirjan tekstiä. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 126 väksi on merkitty 3. Tyttärensä Alli Risbergin kertoman mukaan tämä on ollut hänelle jonkinlainen avainkokemus. Domnan tytär Outi ja Mikko saivat 1930-luvulla neljä lasta. Haastattelun viisi osaa ovat ainakin vielä tätä kirjoitettaessa kuunneltavissa osoitteesta sverigesradio.se/artikel/4297588. Eräältä varsin korkealta taholta annettiin minun ymmärtää, että olisi viisainta jäädä toistaiseksi sinne missä olin. Miihkalin tytär Alli kieltenopetuksen kehittäjä Alli itse päätyi opiskelemaan suomen kieltä Uppsalan yliopistoon ja hänestä tuli suomen kielen opettaja. Pitkän opettajanuransa aikana Alli Risberg koki suomen kielen opetuksen ja aseman muutoksen laajan kaaren Ruotsissa. Vasta 17-vuotiaana hän joutui itsekin mukaan taisteluihin. Karjalan Sivistysseura vaikutti oikealta paikalta tuolle arkistolle. Sisarukset kirjoittivat jo puolen vuoden jälkeen ruotsiksi luokan parhaita ainekirjoituksia, kertoo Alli edelleen Sveriges Radion haastattelussa. Hänen ensimmäisinä työvuosinaan 1970-luvun alun Pajalassa lapset Onttoni Miihkalin Kalevalan juhlavuosi -näytelmässä Väinämöistä esitti Onttoni Miihkali, itkevälle morsiamelle huivia asetteli Miihkalin äiti Marssa Petrouna. [ … ] Omallatunnollani ei ollut pahempia rötöksiä, en ollut sotatai muukaan rikollinen. Perhe ja muutto Ruotsiin Ensimmäinen opettajanvirka löytyi Suomussalmen Kuivajärveltä. tammikuuta 1904. Vuonna 1944 Mikolla oli opettajan virka Tornionjokilaaksossa. Suuri Veli Idässä ei ollut ihastunut minun rääväsuisiin esiintymisiini sodan aikana. En paennut, sillä taskussani oli laillinen rajapassi. Kun saksalaiset saman vuoden syksyllä polttivat Mikon koulun ja tuhosivat asuinseudun muutenkin maan tasalle, perheen lapset evakuoitiin Ruotsiin. Ja kuitenkin oli asemani vaarallisempi kuin monen muun. Kirjailijoita palvoneen ja kirjojen maailmasta lumoutuneen Mikon koulutie katkesi ensimmäiseen maailmansotaan. Salaisen sotapäiväkirjan lopun minielämäkerrassa Mikko puolestaan kertoo: Minä olin sotasairaalassa ja sieltä päästyäni seurasin omiani. Vuonna 1922 alkanut työmiehen elämä Oulun valjastehtaalla ei riittänyt kirjoista kerran lumoutuneelle nuorukaiselle. Heidät sijoitettiin ensin eri ruotsalaisperheisiin, mutta äiti Outi ja isä Mikko tulivat Ruotsiin heidän perässään myöhemmin, kertoo Alli Risberg Sveriges Radion haastattelussa vuodelta 2006. Kyläläiset alkoivat pestata nuorta Mikkoa kirjeidensä kirjoittajaksi, kynästä tuli tärkein työkalu. Opettajalle löytyi huoneisto Hilippä ja Domna Huovisen tilavasta talosta. 1931), jonka poika Anders Risberg otti viime talvena yhteyttä Karjalan Sivistysseuraan. – Nimeä Mikael Karresand tarjottiin hänelle jossain rekisteröintitoimistossa. Omaa suomen kielen taitoaan hän vahvisti kirjoittamalla kirja-arvosteluja suomeksi. – Nähtävästi kaikilla sisaruksilla oli hyvä kielipää. Hänen piti valita Ruotsiin muuton jälkeen itselleen nimi joistakin vaihtoehdoista, Anders Risberg tietää. Sotaa koskevien kirjoitustensa ja kirjojensa vuoksi Mikko Karvonen oli sodanjälkeisessä Suomessa ei-toivottu henkilö, persona non grata. Limingan kansanopiston kautta hänen tiensä kulki Kajaanin opettajaseminaariin. Vanhin heistä oli Alli (s. Äiti lähetti Mikon noin kahdeksanvuotiaana venäjänkieliseen kouluun neljäksi vuodeksi aikana, jolloin suurin osa Karjalan väestöstä oli lukutaidotonta – kuten äiti itsekin. Alli päätyi 13-vuotiaana Ruotsiin 21.11.1944 perheen muiden lasten kanssa. Kuuluisasta runolaulajasta Domna Huovisesta tuli myös Mikon anoppi. Rääväsuisuuteni ja joskus hyvin villisti heiluva kynäni olivat sodan aikana tehneet minusta merkityn henkilön
KATRI KOVASIIPI Onttoni Miihkalin tytär Alli Risberg (vas.), Nina Sailo, Aino Heiskanen, Onttoni Miihkali ja hänen vaimonsa Karjalan Sivistysseuran 70-vuotisjuhlan jälkeen Sailon kotona lokakuussa 1976. Johan Stenmark vietti lapsena kesiä isovanhempiensa luona. Ankaruutensa vuoksi häntä kuitenkin pelättiin eniten. Koulussaan Mikael Karresand tunnettiin ainoana opettajana, joka ei lyönyt. Myös Onttoni Miihkali on kirjoittanut Domnasta. KUVA: KSS/SAMPO-TIETOKANTA. – Kun lopetin koulun, hän antoi minulle ohjeen, että minun tulisi ryhtyä joko upseeriksi tai papiksi. Mukana näkyy olevan myös nivaska karjalaksi kirjoitettuja liuskoja. Yksi mies sanoikin, että näin Mikko pelasti hänen elämänsä ja hänestä tuli taiteilija, Martin kertoo. Sivistysseuralle luovutetussa arkistossa on mukana muun muassa Allin kirjoittama artikkeli isoäidistään Domna Huovisesta. – Puhuimme asiasta jo silloin, kun äiti ei vielä ollut liian vanha ja pystyi muistamaan asioita, Anders sanoo. Anders oli pohtinut äitinsä kanssa, että näille aineistoille pitäisi löytää hyvä paikka. Onttoni Miihkalin lapsenlapsilla, ruotsalaisilla serkuksilla ja Suomessa asuvalla, Miihkalin vaimon puoleiseen sukuun kuuluvalla Jouni Lukkarilla on jo pidemmän aikaa ollut puhetta Vienan Karjalaan matkustamisesta. Sota ei ollut hänen mielestään hyvä asia, Anders muistelee. Karjalan Heimossa on julkaistu Onttoni Miihkalin kirjoituksia sekä häntä koskevia artikkeleita vuosikymmenten mittaan runsaasti. Onttoni Miihkalin teosten ja näytelmien käsikirjoituksia, muistelmia, murrejuttuja Kuivajärven ja Suvi-Suurenjärven murteella on aiemmin sijoitettu myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Hänen kodissaan oli myös huone, jossa oli uskonnollista kirjallisuutta ja jonne lapsenlapset eivät saaneet mennä. Niissä kirjailija ei ole säästellyt sanojen eikä tunteen voimaa. Kun hän myöhemmin työskenteli opettajakorkeakoulussa, hänen tehtäväkenttänsä laajeni sitä mukaa, kun siirtolaisuus lisääntyi voimakkaasti. On juuri Alli Risbergin ansiota, että Onttoni Miihkalin kotiarkisto on säilynyt Ruotsissa näihin päiviin asti. Aika paljon hän kävi läpi Karjalan ja Suomen historiaa, sekä henkilökohtaisella että yleisellä tasolla. Oli esimerkiksi muuan poika, joka teki paljon pahaa ja käyttäytyi huonosti. Anders ja Johan ovat molemmat sitä mieltä, että hän oli pikemminkin uskonnoista kiinnostunut kuin uskonnollinen. Vanhoilla päivillään hän oli yhä enemmän kiinnostunut uskonnoista. Anders Risberg kertoo, että Alli-äiti kirjoitti itsekin paljon esimerkiksi muistoja lapsuutensa Vienan Karjalasta ja sen sodanjälkeisistä tapahtumista. Lisää aineistoa Sampo-tietokantaan Onttoni Miihkalin arkiston luovuttajat toivovat, että sen sisältämät aineistot laitettaisiin ainakin osittain Sampo-tietokantaan kaikkien kiinnostuneiden saataville. Outi ja Mikko yrittivät myös opettaa Johanille suomea, mutta eivät aivan onnistuneet siinä. – Hänellä oli silmää lahjakkuudelle. Nähtäväksi jää, onko yhteistä matkaa koskaan mahdollista toteuttaa. Jos tulisi sota, upseerina ei joutuisi etulinjaan, pappina ei taas joutuisi sotimaan ollenkaan. Hän ei kuitenkaan halunnut julkisuutta omille teksteilleen. Hakusanoilla ”Onttoni Miihkali” Sampo-tietokannasta löytyy yli 90 hakutulosta. Yhden lapsenlapsistaan, juuri Johanin, Mikko myös kastoi itse, koska ei luottanut luterilaisiin pappeihin. Lapsenlapsilla oli käsitys, että isoisä oli kotoisin Itä-Suomesta ja jokin yhteys Karjalaan hänellä oli olemassa, mutta tarkemmin he eivät hänen elämäntarinaansa tienneet. Lapsenlapsille tuo kastetempaus on ollut lähinnä hauska juttu, vaikka Mikko oli ollut suitsukkeineen ilmeisen tosissaan. Arkistosta löytyvät runot kertovatkin, että Mikko koki sodan jälkeen syvää pettymystä. Isoisä Mikko kertoi hänelle mielellään karskeja, fiktiivisiä sotajuttuja, jollaisia oma äiti ei olisi varmasti halunnut hänen kuulevan. Isoisä ja opettaja Mikael Karresand Isoisä Mikael Karresand asui pienessä Lövbon kylässä. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 127 eivät saaneet puhua välitunneilla kotikieltään suomea. Nopealla vilkaisulla arkistosta nousevat esiin etenkin Onttoni Miihkalin kirjoittamat vaikuttavat runot. Isoisä näki, että tällä pojalla oli muita lahjoja, ja tuki häntä niissä. – Alli oli hyvin kiinnostunut Karjalan historiasta ja folkloresta. Tämän kuollessa Anders oli kaksivuotias. Alasajon taustalta löytyy politikointia, mutta toisaalta siirtolaisuus Suomesta oli vähentynyt 1990-luvulle tultaessa niin paljon, ettei suomenkielisiä oppilaitakaan enää riittänyt. Hän ei opettanutkaan tuleville opettajille enää pelkästään suomen kielen opettamista, vaan ylipäänsä erikielisten lasten äidinkielen opetusmetodeja ja niiden sovittamista ruotsalaiseen koulumaailmaan. Sekään ei ollut koko totuus. Lopulta suomen kielen opetus ruotsalaisissa kouluissa ajettiin alas. Aina emme jaksaneet kuunnella häntä, mutta oli kiinnostavaa kuulla etenkin, mitä hän oli kokenut. Folkloristi Eila Stepanova vahvistaa, että nuo tekstit ovat folklorea; Miihkali oli kirjannut muistiin vanhoja vienankarjalaisia satuja ja tarinoita
Ortodoksisen opin virasto perusti yleensä aluksi lukutaitokoulun, joka oli hengellisen opetuksen alin aste. Tunnit pidettiin saarnatuvassa tai kirkon ruokalassa, ja kyläyhteisö huolehti valaistuksesta ja lämmityksestä. Monet opettajat hoitivat sivutoimena myös kirkon ylläpitämien koulujen opetuksen, tosin huonommalla palkalla kuin ministeriön alaisissa kouluissa. Semstvo-laitoksen uudistus edisti Venäjällä koululaitoksen kehitystä. Suuremmissa kylissä Jyskyjärvellä, Vuokkiniemellä ja Uhtualla kansanvalistusministeriön alaisuudessa toimivien koulujen lisäksi perustettiin tyttöjen lukutaitokoulut. Kouluissa oli vain yksi luokka, ministeriön opetusohjelman mukainen oppimäärä kolme vuotta. – Venäjän ensimmäisen kansanopetuskongressin aineistosta, vuonna 1913. Vaikka oppilaitokset perustettiin kruunun varoilla, oli talonpoikien vastattava niiden ylläpidosta. Alueen lukutaitoprosentti oli alhainen: 74 asukkaasta yksi osasi lukea. Pyhän Synodin vahvistaman opetusohjelman mukaan kirkon kouluissa opetettiin jumaluusoppia, kirkkolaulua, kirkkoslaavia, aritmetiikkaa ja oikeinkirjoitusta sekä historian ja maantieteen perusteita. Vuonna 1865 Jyskyjärven, Vuokkiniemen ja Paanajärven kouluissa kävi 73 lasta, joista 12 oli tyttöjä. Vuonna 1842 Jyskyjärvelle perustettiin julkinen koulu. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 128 Vierasheimoisten koululaitos Venäjällä on kivulias verta vuotava haava Venäjän valtion mahtavassa elimistössä... Muutamaa vuotta myöhemmin se muutettiin yksiasteiseksi seurakuntakouluksi, jossa oli kaksija sittemmin kolmivuotinen oppimäärä. Vastuu koulutuksen järjestämisestä siirtyi lähinnä papistolle, ja valtio lisäsi valtion määrärahoja seurakuntien järjestämälle koulutukselle. ALEKSANTERI II:N MURHAN jälkeen vuonna 1881 tsaarin hallitus alkoi keskittää huomiotaan kansan sielulliseen kasvattamiseen. Hallitus perusteli lykkääntymistä sillä, että kuvernementissa asui surkean vähän tilallisia aatelisia, yhteiskunnan varakkainta ja poliittisesti luotettavinta kerrosta. Näin alueelle ei voitu perustaa semstvon ylläpitämiä alkeiskouluja, kuten muualla Venäjällä yleisesti tapahtui. Vienan Karjalan ensimmäinen lukutaitokoulu avattiin Voijärvellä vuonna 1888; seuraavana vuonna siitä tuli seurakuntakoulu. Alkeisopetuksen suorittaminen lyhensi palvelusajan kuudesta neljään vuoteen. Kansanvalistusministeriö ohjasi toimintaa. Semstvon perustaminen Arkangelin kuvernementissa, johon Vienan Karjala kuului, lykkääntyi. Kansakouluista vuonna 1874 annetun asetuksen mukaan niissä opetettiin 1) jumaluusoppia, 2) maallisen ja kirkollisen kirjallisuuden lukemista, 3) oikeinkirjoitusta, 4) aritmetiikan neljää ensimmäistä laskutoimitusta sekä 5) kirkkolaulua. Vuonna 1876 Vienan Karjalan koululaitos siirrettiin kansanvalistusministeriön alaisen kuvernementin kansanopetuksen hallinnon hoidettavaksi. Tästä muodostui heille taloudellinen taakka. Kyläkokousten päätöksellä avattavia kouluja kutsuttiin kansakouluiksi; kyläyhteisö vastasi opetuksesta ja sen rahoituksesta. Karjalaislasten suomalaistamisen ja luterilaistamisen vastustaminen sai viranomaiset vastustamaan panfennismin leviämistä 1900-luvun alussa. Vähitellen kirkkoviraston alaisten koulujen opettajanvirat päätyivät maallikoille, vaikkakin papit johtivat kouluja. V altionomaisuuskamari perusti ensimmäiset julkiset koulut Vienan Karjalassa 1800-luvun puolivälissä kouluttaakseen kirjureita kylien ja kuntien hallintoon. Uuden asevelvollisuusjärjestelmän astuttua voimaan vuonna 1874 talonpojat alkoivat anoa kouluja kyliinsä, laki kun tarjosi etuisuuksia koulun käyneille. Kirkon ylläpitämille kouluille annettiin vapaat kädet. Seurakuntakoulun päättötodistus vuodelta 1914. Koululaitos Vienan Karjalassa Koululaitoksen perustaminen Vienan Karjalassa 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa eteni kirkkoviraston alaisista seurakuntakouluista maallisiin kouluihin. Opettajana toimivan papin surkea palkka oli usein myöhässä, ja koulunpito kärsi. Papit opettivat lukutaitoa 68 lapselle näiden koulujen ulkopuolella. Kuvernementin johto vastasi kirjojen ja opetusvälineiden hankinnasta. Koulut toimivat omien koulurakennusten puuttuessa talonpojilta vuokratuissa taloissa. Vuosisadan loppuun mennessä avattiin yhdeksän kirkkoviraston alaista koulua. Vienan Kemin kihlakunnan koulutarkastaja vastasi oppilaitosten valvonnasta. Karjalaistalonpoikien köyhyys haittasi koulutuksen järjestämistä, ja hallituksen oli tuettava sitä. Ne seurakuntien ylläpitämät koulut, joissa vuonna 1899 otettiin käyttöön kolmivuotinen oppimäärä kaksivuotisen sijaan, erosivat varsin vähän kansanvalistusministeriön alkeiskouluista. Venäjäksi tapahtunut opetus haittasi kieltä taitamattomien karjalaislasten oppimista. Tammikuussa 1858 Uhtualla ja Vuokkiniemellä avattiin koulut, ja Paanajärvellä vuotta myöhemmin
> Panfennismi oli ideologia, joka tähtäsi suomalais-ugrilaisten kansojen lähentymiseen ja yhdistymiseen aina Suur-Suomen perustamista myöten. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 129 . KUVA: KSS. Panfennismin leviämisen vastustaminen ja koulujen perustaminen raja-alueelle yhdistivät jonkin aikaa kirkollista ja maallista koululaitosta ja hillitsivät niiden välistä kilpailua koulujen perustamisessa. Opettajat olivat Suomessa koulun, lähinnä Sortavalan opettajaseminaarin, käyneitä karjalaisia. > Semstvo-laitos oli alueellinen itsehallintojärjestelmä Venäjällä vuosina 1864–1918. Uhtuan koulussa oli myös veistoluokka. Syyskuussa 1907 Arkangelin kuvernööri määräsi Vienan Karjalan epäviralliset suomalaiset koulut suljettaviksi. Aikalaisten mukaan opetuksen taso oli huonompaa kuin ministeriön kouluissa. Vastustaakseen karjalaisten suomalaistamista ja käännyttämistä luterilaisuuteen Venäjän kirkko perusti valtion tuella Ortodoksisen Arkkienkeli Mikaelin Vienan Karjalan veljeskunnan Arkangelissa 17. Myös Vienan Karjalaisten Liitto perusti kouluja. Vasemmalta Iivo Kaukoniemi (Mitrofanoff), Vaseli Vaara (Dorofejeff), Vaseli Räihä (Jeremejeff), Santeri Vepsäläinen, Arhippa Muroma (Gavriloff) ja Paavo Ahava (Afanasjeff). Liiton koulujen keskusjohtokunnan neuvottelukokous Uhtualla 1906 Kaukoniemen pirtissä. SUOMEN VAIKUTUKSEN voimistuminen sai Venäjän viranomaiset 1900-luvun alussa kiinnittämään huomiota Vienan Karjalan koulukysymykseen. Eräitä Vienan Karjalaisten Liiton jäseniä vangittiin. helmikuuta 1908. Opetukseen ei kuulunut uskontoa, vaan 30 viikkotuntia kuluivat lukemisen, kirjoittamisen, aritmetiikan, käsitöiden ja laulun merkeissä. Noina vuosina Venäjän hallituspiirit pitivät Suomen ja Venäjän välisen raja-alueen koulujen kehittämistä valtiollisessa mielessä huomattavan tärkeänä. Veljeskunnan neuvosto otti vastuulSELITYKSIÄ TEKSTIIN > Vierasheimoisten koululaitoksella tarkoitetaan ei-venäläisen väestön kouluja. Ensimmäinen koulu aukesi Vuokkiniemellä ja myöhemmin kouluja perustettiin Uhtualle sekä sen kunnan alueelle. Suurinta huolta viranomaisissa herätti ”vieraan vaikutuksen” eli luterilaisuuden ja panfennismin ajatusten leviäminen luterilaisten lähetyssaarnaajien ja Vienan Karjalaisten Liiton (Karjalan Sivistysseuran edeltäjän) toimien seurauksena. Sen tehtävänä oli huolehtia alueiden taloudellisista kysymyksistä kuten teiden, koulujen ja sairaaloiden ylläpidosta. Liitto muutti koulutaktiikkaansa pyrkien jatkossa värväämään karjalaislapsia kouluihin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Vienan Karjalaisten Liitto piti yhtenä tehtävänään valistustyötä, ja syksystä 1906 alkaen liitto alkoi perustaa Vienan Karjalassa kouluja, myös kiertäviä, joissa opetettiin suomeksi. Veljeskunta katsoi koulun olevan keskeinen väylä vahvistaa ortodoksisuutta seudulla. Vuosina 1906–1907 kiertokouluja, joissa opettivat Arhip Gavrilov, Darja Afanasjeva, Iisak Pirhonen ja Vasili Dorofejev, kävi noin 200 karjalaislasta
FT OLGA ILJUHA Artikkeli on julkaistu alkuperäisessä laajuudessaan Karjalan Sivistysseuran nettisivuilla. Vuosina 1910–1916 Suikujärvellä avattiin koulu, jossa oli molemmat asteet ja Kiestingissä koulu, jossa oli vain toisen asteen opetusta. ENSIMMÄINEN MAAILMANSOTA suitsi sekä hallituksen ja paikallishallinnon pyrkimyksiä että mahdollisuuksia. Ponnisteluista huolimatta Venäjän Karjalan kouluverkosto jäi harvaksi. Yksi keskeisistä syistä oppilaiden lähtöön ennen oppimäärän suorittamista loppuun oli väestön köyhyys ja tarve lasten työvoimasta kotona. Vuonna 1909 näitä kouluja oli jo kaikissa Itä-Karjalan kunnissa paitsi Voijärvellä, Usmanalla ja Pistojärvellä, joissa oli vain seurakuntakoulut. Venäjän Karjalan koulujen toiminta oli tehotonta. Opettajien vuosiraporteissa esiintyi ilmiölle toinenkin selitys, ”väestön kielteinen suhtautuminen venäläistä koulua kohtaan”. Vienan Karjalaisten Liitto julkaisi heti vuonna 1906 tapahtuneen perustamisensa jälkeen ”Pieni Alku-opastaja Vienan Karjalaisille” -nimisen lukutaito-oppaan suomen kielen opiskelua varten. Pian Seynille vastattiin, että ministeriö ryhtyisi kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin perustaakseen kouluja Suomeen rajan pintaan. Vuoden 1916 loppuun mennessä Vienan Kemistä otettiin sotapalvelukseen 28 opettajaa. Tuona ajankohtana ensimmäisen asteen (alakoulu) kouluissa opiskeltiin neljä vuotta, joista ensimmäisenä vuotena karjalaiset lapset opiskelivat ainoastaan venäjän kieltä. Arvioidessaan ”panfennistisen propagandan” vaikutusta hän totesi, että ”väestö on edelleen uskollinen Venäjälle, Venäjän tsaarille ja ortodoksiselle kirkolle”. Myös Arkangelin kuvernementin kansanvalistuksen hallinto tehosti toimintaansa. Kuvernööri ryhtyi ajamaan venäläisten koulujen ja niiden yhteyteen pystytettävien asuntoloiden perustamista, käsitöiden, veiston ja maatalouden perusteiden opetusta sekä ortodoksisen papiston taloudellisen tilan kohentamista. Niinpä esimerkiksi vuosina 1905–1907 Vienan Karjalan kaikissa kouluissa kävi 1899 lasta, niihin tuli 789 ja niistä lähti 457 lasta, ja vain 154 oppilasta suoritti oppimäärän loppuun. Saman vuoden lopulla Vienan Karjalassa oli 53 kansanvalistusministeriön koulua ja 15 seurakuntakoulua. V. KESÄLLÄ 1908 Arkangelin kuvernööri I. A. Paras ratkaisu tähän ikävään ilmiöön olisi mielestäni kehittää venäläistä koululaitosta Suomeen rajautuvissa kuvernementeissa”. Yksi toimivan koulupolitiikan toteuttamisen este oli erilaiset näkemykset koulutuksen merkityksestä. Koulujen oppilasmäärätkään eivät puolessa vuosisadassa sanottavasti kasvaneet: sekä vuosina 1865 että vuonna 1915 yhtä koulua kohti oli keskimäärin 25 oppilasta, kun koko Arkangelin kuvernementin vastaava luku oli 40 ja koko Venäjän 60 oppilasta koulua kohti. Lukutaitokoulujen oli todettu menettäneen alkuperäisen merkityksensä. Kouluja, joissa oli molempien asteiden opetus, avattiin talonpoikien pyynnöstä, mikäli opetuksen tarve oli lisääntynyt. Yksi toimivan koulupolitiikan toteuttamisen este oli erilaiset näkemykset koulutuksen merkityksestä.. Lukuvuonna 1908–1909 Vienan Karjalassa toimi 26 koulua; seitsemän ”ministeriöiden” ja yhdeksän ”paikallisyhteisöjen”. Maassa suunniteltiin yleiseen kansakouluun siirtymistä, ja maallisesta koulusta oli tulossa yhteiskunnan ihanne. Kansanvalistusministeriön alaisten koulujen määrä kasvoi 1900-luvun alussa vauhdikkaasti Vienan Karjalassa, kuten koko maassa. ] keisarikunnan puolella asuvat karjalaiset lähettävät lapsensa rajan taakse Suomeen näihin suomalaisiin kouluihin, koska heidän asuinpaikkojensa lähellä ei ole venäläisiä alkeiskouluja. Suurin osa vuosina 1910–1916 avatuista kouluista sijaitsi rajakunnissa, joissa suomalainen vaikutus oli suurin. A. Toisen asteen (yläkoulu) opetus kesti kolme vuotta. Sosnovski kävi Vienan Karjalassa. Kassolle: ”Suomen Karjalassa on kokonainen verkosto suomalaisia kansakouluja, ja huomattava osa niistä sijaitsee aivan Aunuksen ja Arkangelin kuvernementtien rajoilla [ ... Niiden oli luovuttava monien uusien koulujen rakentamisesta, eivätkä varat ja työvoima riittäneet ennen sotaa aloitettujen koulujen valmistumiseen. Vuonna 1912 Suomen kenraalikuvernööri F. Kymmenestä ortodoksikirkon kouluviraston oppilaitoksesta yhdeksän oli seurakuntakouluja ja vain yksi lukutaitokoulu. Talonpojille koululaitos liittyi ennen kaikkea vallanpitäjiin ja hallintoon ja vasta toissijaisesti kulttuuriin ja sivistykseen. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 130 leen Kontokin, Kiestingin ja Pistojärven seurakuntakoulujen rahoittamisen, mikä oli aiemmin tapahtunut ortodoksisen lähetysseuran Arkangelin hiippakuntakomitean varoista. Virallisten tilastojen mukaan 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun mennessä Vienan Kemin kihlakunnassa vain 57 % kouluikäisistä eli 8–11-vuotiaista lapsista kävi koulua. Näissä kouluissa ei ollut asuntoloita, joten naapurikylien lapset eivät voineet käydä niitä. Kansanvalistusministeriö suunnitteli pelkästään vuonna 1907 avaavansa Vienan Kemin kihlakunnassa 38 uutta koulua, mutta tarvittavien tilojen puutteen vuoksi Karjalan kunnissa avattiin vain neljä koulua. Virkamiehet katsoivat koululaitoksen kehityksen vaikeuksien johtuvan seudun taloudellisesta heikkoudesta ja kunnon kulkuteiden puutteesta. Seyn kirjoitti Venäjän kansanvalistusministeri L. ”Toisen asteen koulutuksen suorittaneet saivat oikeuden opettaa kyläkouluissa. Sodan sytyttyä kyläyhteisöt alkoivat kieltäytyä koulujen ylläpidosta, ja vuonna 1916 Arkangelin kuvernementin kansanvalistuksen hallinto otti yhteisöjen ylläpitämät koulut kokonaan valtion rahoituksen piiriin
Tosielämässä pakomatkalle joutuneen, varakkaan Saatsilan tilan emännän Tatjana Saatsin hautakiveen kaiverrettiin Suomessa lopulta Taina, vaikkei kukaan perheessä ollut koskaan käyttänyt hänestä sellaista nimeä. Se valittiin Vuoden kansanmusiikkilevyksi julkaisuvuonnaan 2020. Miikkula kertoo, että Tarmolla on ollut suuri merkitys hänen oman kielitietoisuutensa heräämisessä. Sävellyksissä on paljon kaihoa, mutta myös vahvasti tässä päivässä elävää ja eteenpäin katsovaa energiaa. Peritty kaipaus menetetyille maille on ydinsisältöä Tarmo Martiskaiselle (1944–2020), Suojärven Vegaruksesta evakkoon joutuneen Niina Martiskaisen (1902–1997) pojalle omistetussa laulussa Terveh Vegarus: Muailmah tulin, konza mua oli tulessa tuatot rajal maksettih kallehinda hindua Taivas palo, synnyin loittona koista kerrottih miul, ei ole sijua samanmoista Tarmo Martiskainen oli Miikkulan appistarikka, ja tämän lähdettyä yllättäen tuonilmaisiin lauluteksti syntyi surutyönä vuoden 2020 lopulla. Levyn kansivihkoon painetut sanoitukset karjalasuomi-sanastoineen tukevat ymmärtämistä ja vahvistavat kuulijan kielitaitoa. Karjalaisten naisten kokemuksia Parissa levyn kappaleessa käsitellään ajatuksia herättävästi myös naisten asemaa. Itsenäisen elämän valinneiden kolmen sisaren tie kulkee nasevasti säkeestä toiseen kappaleessa Kolme sizärdä. Illoin ja aamuin ikonille kumartava saa siitä kuitenkin lohtua ja voimaa, vaikkei ympäristö ymmärrä sen merkitystä: Sin?oin ?uppu, siel pyhä obraza sijua muuda, mius tuli burlakka Illal, huondeksel kuvua poglonoin tervehtyy hengeni, kuin on voimatoin. Ikonillekaan ei löydy arvoistaan paikkaa, vain eteisen nurkka. Nykyaika päällimmäisenä Levyn nimikappale Mi on praudua (Mikä on totuus) on eräänlainen moderni tuhlaajapoikatarina. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 131 L oimolan Voiman uutuuslevy Mi on praudua on tässä ajassa monitasoisesti elävää ja maanläheistä, rikkaiden karjalankielisten sanoitusten voimaan luottavaa folk-musiikkia. Laulun esitystapaan sisältyy leikkisää dramatisointia, ja kappale onkin tasokas, tunnelmaa kohottava päätös koko levylle. Pirstoutuneen internet-ajan keskelle heitetty ihminen pohtii, kuinka verkkomaailman sitoutumiskammoisessa sanahelinässä on mahdollista säilyttää tai koota oma karjalainen identiteettinsä. Taustalla suvun tarinat Useissa kappaleissa käsitellään historian painolastia lauluntekijöiden oman perhehistorian kautta. Jo kaksikon ensimmäinen levy Ruttomuzikan kyynäl osoitti, miten kauniisti karjalan kieli voi soida jykevän laulun sekä vaihtelevien rytmisten ja melodisten ideoiden laineilla. Sanoituksista vastaa Niko Saatsi eli Levoin Miikkula ja sävellyksistä Mika Saatsi, Levoin Miša. Kansanmusiikkielementit yhdistyvät luontevasti bändisoittoon. Sen innoittajina ovat olleet Saatsin veljesten suistamolaistaustaiset isotädit, jotka päätyivät elämään ”tynkä-Suomessa” perheetöntä elämää. Sanoitusten sisällöt vaihtelevat huumorilla sävytetyistä, ajankohtaisista aiheista vakavampiin karjalaisen kansan lähihistorian kokemuksiin. Samalla se on hyvälle tuulelle jättävä unelma vapaammasta ajasta ilman rajoituksia: Anna suuda, anna n’okkua tavalline elos suurda pruazniekkua […] Sebiä lapset, miehet da naizet tuas eliä suamma kuin karjalazet KATRI KOVASIIPI Loimolan Voima lujittaa karjalaista identiteettiä Loimolan Voiman Mi on praudua -uutuuslevyn kappale I?etundo kertoo veljeydestä. Mi on praudua -levyn sävellyksistä voi tunnistaa aineksia sekä vanhan runolaulun että modernin folkja pop-musiikin monipolvisista perinteistä. Laulun sisarukset asetetaan historialliseen kontekstiin lyhyesti ja tehokkaasti vain kolmella säkeellä: Kolmin selvittih voinasta Iämärven ruoppahista Tuska maida tuttavie Tyttöihin ja naisiin kohdistuvat rooliodotukset saavat kansanlaulumaiseen tapaan tilanteesta toiseen napakan vastauksen, kuten: En kehno miehel mäne Saatsin veljesten isoäidin äidille Tatjana Saatsille (1872–1951) omistetusta laulusta Sin?oin ?uppu välittyy puolestaan pakkomuuton aiheuttama kärsimys. Karjalaisten perinteiden ja digiajan välinen ristiriita raastaa laulun minäkertojaa. Levyn päättävä kappale Anna suuda on reipas ajankuva jo kolmatta vuotta elämäämme vaivanneesta pandemiasta. KUVA: MIIA SAATSI. Pakomatkalle kiireessä joutuva laulun minäkertoja saa napattua Karjalasta mukaansa ikonin, mutta uusilla asuinsijoilla hän on kulkurin asemassa. Loimolan voima -yhtyeen muodostavat kaksi suistamolaistaustaista veljestä
> Koko kylää voi pitää elävänä museona. Autioitettiin 1960-luvulla neuvostovallan perspektiivittömien kylien likvidoimiskampanjassa. Vesi välkehtii, pyykit lepattavat lämpimässä tuulessa ja tunnemme itsemme etuoikeutetuiksi saadessamme kiertää yhdessä Vienan Karjalan idyllisimmistä kylistä. Tuolla metsän reunassa, kalmismaalla ovat myöskin Ortjo Stepanovin ja Miihkalin runonlaulajaesi-isien, Kalaskan Vasken ja Karpan Moarien haudat. Stepanov oli yhteiskuntakriittinen kirjailija ja vaikuttaja, mutta hän oli aina kansansa puolella. Teksti ja kuvat Tarjariitta Lehtola Ortjo Stepanov & Haikola HAIKOLAN KYLÄ > Karjalan tasavallassa Kalevalan piirissä noin 40 kilometriä Uhtualta itään. Jo 300 vuotta Stepanovin suku onkin haudattu tänne, samoille sijoille, yhdelle Vienan Karjalan kauneimmista kalmistoista. > Vienan Karjalan parhaiten säilyneitä kyläkokonaisuuksia. Miihkali Stepanovin isä Ortjo ja äiti Solja katselevat Haikolan 2000-luvun elämää torpan seinillä lukuisissa valokuvissa. > Kuuluu Juminkeko-säätiön Vienan runokylien elvytysohjelmaan, yhteistyökumppanina Haikolan elvyttämisessä on paikallinen Ortjo Stepanovin säätiö. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 132 J uuri ajellessamme kohti Haikolan kylää aurinko ponnistelee pilvien takaa esiin. Kansankirjailija Ortjo Stepanovin Kotikunnan tarinan merkitys on vienankarjalaisten identiteetille korvaamaton. Miihkali Stepanov seisoo isänsä Ortjo Stepanovin kotimuseon rappusilla aivan kuin siihen luotuna, viisaana ja juurevana karjalaismiehenä. Venykää rauhassa, kuten karjalaisilla on tapana vainajilleen toivottaa. Haikolan kylään saavutaan pitkin kauniiden maisemien reunustamaa pientä kylätietä.
Vuonna 1905 Haikolassa oli 11 taloa ja niissä asukkaita 102. Toisin kävi. Samalla sitkeydellä ovat työtä jatkaneet hänen jälkeläisensä, uutterat pellonraivaajat, ahkerat metsämiehet ja kärsivälliset kalastajat. Taloa ylläpitää Ortjo Stepanovin säätiö.. Tarina päättyy aikaan Stalinin kuoleman jälkeen. Vuosi oli 1924. Miihkali Stepanov isänsä Ortjo Stepanovin kotimuseon rappusilla. Kylä ei koskaan ole ollut suuri. Käsittelytavaksi kirjailija on valinnut asioiden tarkastelun rahvaan eli tavallisen kansan näkökulmasta. Hänen esi-isänsä Jouhko oli aikoinaan tullut korven kätköön piiloutuneelle autiolle saarelle ja kyntänyt ensimmäisen vaon sen kivikkoiseen peltoon. Ortjo Stepanov on itse elänyt koko sen aikakauden Vienan Karjalassa, jota hän kuvaa, hän on romaaninsa aikalainen. Perhe kasvoi, ja äidistä tuli karjalaisnainen. KANSANKIRJAILIJA OLI SYNTYNYT talonpojan perheeseen Haikolan kylässä vuonna 1920. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 133 . – Äiti tuli käymään täällä ensimmäisen kerran vuonna 1943. Haikola sinällään on nähtävyys, Kalevalan piirin vanhoista kylistä kaikkein parhaiten säilynyt kokonaisuus. Sanoi, että ei tule uudestaan, koska täällä ei puhuta venäjää, Miihkali Stepanov kertoo. – Kotikunnan tarina alkaa siitä, että kylään tulee viesti: Lenin on kuollut. Vako vaolta raivasivat esi-isät peltojaan Haikolassa
Miihkali Stepanov vaalii isänsä kulttuuriperintöä Haikolassa, joka on yksi Vienan Karjalan idyllisimmistä kylistä. Ortjo Stepanovin maljapuhe Neuvostoliiton aikaan kuului: Eläköön Neuvostovalta ja vaimoni Solja. Isälle kieltäydyttiin myymästä kyniä ja papereita. Miihkali Stepanovin kerronnan takaa kuultaa se, mikä kerta toisensa jälkeen Karjalassa ihmetyttää. Tuolloin hän alkoi kirjoittaa Vienan Karjalan historiaa. Suomen kielen suojelua ei katsottu hyvällä. Hän myös raivasi vako vaolta, sana sanalta omaa sarkaansa kirjallisuudessa. Stepanov teki kuitenkin useita matkoja Suomeen Karjalan kirjallisuuden lähettiläänä ja luennoi eri puolilla Suomea. Vuosien mittaan Ortjo Stepanov osoitti useita karjalaisiin kohdistuvia epäkohtia maan päämiehille. Ja nyt Miihkali, sukupolvien ketjun viimeisin, kylvää ja korjaa satoa vaalimalla isänsä jättämää kulttuuriperintöä, joista yksi tärkeimmistä on kieli. Täällä eletty elämä kuulostaa tarinoilta kirjojen lehdiltä. Stepanov sai kansankirjailijan arvonimen vuonna 1990. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 134 Ortjo Stepanov kalasti kaikkina vuodenaikoina ja kaikenlaisilla säillä. Ortjo Stepanovin ohella hänen aikalaisensa Antti Timonen, Jaakko Rugojev ja Nikolai Laine kohosivat tarinoillaan kansankirjailijan asemaan. Ei ihme, että karjalaiset tallensivatkin sitä lukuisiin romaaneihinsa. Viranomaiset panttasivat hänen passiaan estääkseen matkustamisen ulkomaille. – Isäni kirjoitti suomen kielellä, eri kylissä käytettävät murteet tulevat myös esille kirjoissa. Solja esiintyykin kotimuseon seinillä lukuisissa valokuvissa.
Stepanov oli aina kansansa puolella ja kertoi niistä ihmisistä, jotka toimivat kotoisilla karuilla kunnailla, jotka ovat heille rakkaita ja kauniita. Niinpä Ortjo Stepanov vietti aikaa arkistoissa ja haastatteli kansanmiehiään. Varsinkin Kalaskaa pidettiin mahtavana noitana. Moraalin, tapojen, kulttuurin ja perinteen tunteminen ei riitä, kun ryhtyy tallentamaan historiaa. Kirjailijan tulee tietää ja tuntea kansansa paremmin kuin kansa itse itsensä tuntee. Tekstit ilmestyivät ensiksi Punalippu-aikakauslehdessä, kuten oli tapana. Rahvaan eli tavallisen kansan näkökulmasta kerrotut tarinat on nyt koottu kaksien kansien väliin.. Hän oli yhteiskunnallinen vaikuttaja ja yhteiskuntakriittinen kirjailija, mutta antaa teksteissään heimolaisilleen toivoa ja eväitä tulevaisuutta varten. KANSANRUNOUDEN JA TARINOIDEN maailma oli Ortjo Stepanoville tuttu lapsuudesta lähtien. Työtä oman perheen, heimon ja kotiseudun hyväksi. Ortjo Stepanov kirjoitti kuusi romaania Kotikunnan tarinoiden sarjaan. Samanlainen kohtalo oli monella muulla karjalaiskylällä. – Isäni aloitti novelleilla, mutta pian kävi selväksi, että ne olivat olleet hänelle eräänlaista harjoittelua hänen valmistuessaan suurempaan suoritukseen, päätyöhönsä, laajan eeppisen teoksen kirjoittamiseen. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 135 ORTJO STEPANOVIN SÄÄTIÖ > Vaalii Karjalan Ortjo Stepanovin jättämää kulttuuriperintöä: tekee tunnetuksi hänen kirjallista tuotantoaan, ylläpitää hänen kotikyläänsä Haikolaan perustettua etnokulttuurikeskusta, järjestää näyttelyitä ja seminaareja. Lähteitä: Miihkali Stepanovin haastattelut vuosina 2016–2018 Dokumentti Ortjo Stepanov – Karjalan aurinko, tehty Kuhmon Juminkeon arkistoaineistojen pohjalta Ortjo Stepanovin kotimuseo on tyypillinen karjalaistalo, joka on säilytetty alkuperäisessä asussaan. – Suvun viimeinen tietäjä on ollut Ortjon isoisän veli Simana, joka oli myös tarinoiden kertoja. > Toimii vienankarjalaisen kulttuuriperinteen säilyttämisen puolesta. Stepanov rakasti kotiseutuaan ja sen ihmisiä. Kirjoissa kuvataan miten yksi pieni syrjäinen kylä tuli ensin osaksi Karjalaa, sitten koko Neuvostoliittoa ja lopulta koko maailmaa, kun sota syttyi. Ortjo Stepanovin esi-isät ovat olleet myös tietäjän maineessa. Vanhaan runonlaulajasukuun kuuluva tiesi kaiken mistä kirjoitti. Näin syntyi kärkevästi, kiinnostavasti ja eloisasti kirjoitettu, syvällinen ja kansan sielunelämään tunkeutuva kirjasarja. Ortjo Stepanovin kirjojen sankarit ovat ahkeria rahvaanmiehiä ja vahvoja, työteliäitä naisia. Iltaisin Ortjo muun lapsilauman mukana kuunteli uuninpankolla isosetänsä kertomuksia. Pitää tietää ennen kuin alkaa kirjoittaa. Sitä on kauneimmillaan ja parhaimmillaan aito vienankarjalaisuus. Karjalan proosakirjallisuuden klassikko Kotikunnan tarina on vienankarjalaisille lähes yhtä merkittävä kuin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä suomalaisille
Suurperhe oli hyödyllinen myös taloudenpidon kannalta. Suurperhe saattoi koostua isännän ja hänen poikiensa perheistä. 1800-luvun valtiovalta suosi suurperheitä, koska niiden veronmaksukykyä pidettiin vakaampana kuin pienempien talouksien, ja lainsäädännöllä pyrittiin estämään talouksien jakamista. Viimeaikainen tutkimus onkin selvitellyt itäsuomalaisten suurperheiden oloja pääosin väestörekistereistä ja tuomiokirjoista. Tyttäret saivat perintöosansa avioituessaan ja muuttaessaan pois kotitaloudesta (”prituaniet”). 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 136 K arjalainen suurperhe muodostui useista ydinperheistä, joilla oli yhteinen talous. Emäntä jakoi taloudenpidon tehtävät naisväelle. Kalevi Pihan 1960-luvun arvion mukaan ”Tiettävästi viimeinen karjalainen suurperhe on ollut Elisenvaarassa asunut Huutomäen Matti Soikkelin perhe, jonka jäsenmäärä talvisodan alkuun saakka vaihteli pysyvästi 29–35 välillä”. Perhettä perustettaessa Karjalassa oli tyypillistä, että nuoripari alkoi asua sulhasen vanhempien taloudessa. Karjalaisia suurperheitä on tutkittu jo 1900-luvun alkupuolelta (Voionmaa 1915) ja selvitelty Vienan osalta (Pöllä 2001). Oli siis hyödyllistä, että taloudessa oli useita miehiä eri elinkeinoissa. Myös veljekset saattoivat muodostaa suurperheen. Suurperhe saattoi asua yhdessä suuressa tai useammassa lähekkäin olevassa talossa. Suurperheillä oli taipumus jakautumisen jälkeen muotoutua uudelleen suurperheeksi jonkun jakautuneen perheen ympärille. Hyvin toimeentulevissa suurperheissä saattoi olla myös ulkopuolista palvelusväkeä, piika tai ”kasakka”. Osaperheillä oli oma, selvästi yhteiskassaa pienempi kassansa. Heillä on kolme taloa riti rinnan. Nykyään suurperhe mielletään ydinperheeksi, jossa on enemmän kuin kolme lasta. Suurperheessä oli monta elinkeinoa ja elättäjää Tyttäret saivat perintöosansa avioituessaan ja muuttaessaan pois kotitaloudesta (”prituaniet”).. VIENASSA KYLÄKUNTA omisti maan ja se jaettiin eri talouksille miesluvun perusteella, joten suurperheet mahdollistivat suuremman maaosuuden. Jako tehtiin kotitalouden hyväksi tehdyn työmäärän mukaan, pelkkä jäsenyys suvussa ei oikeuttanut perintöön. Kaskeaminen kiellettiin Vienassa 1866, mutta se ei suurperheitä lopettanut. Helmi Virtaranta kirjasi matkapäiväkirjaansa: Mäkelän perhe on hyvin karjalainen hallitukseltansa. Isäntä päätti jaon yksityiskohdat. Veljesperheitä pidettiin tasa-arvoisempina kuin isännästä ja hänen pojistaan koostuvia kotitalouksia. Metsät olivat valtion ja maat kyläkunnan, joten jako koski lähinnä talousrakennuksia ja muuta irtaimistoa sekä rahoja. Palkolliset olivat usein sukulaisia ja varsin tasa-arvoisessa asemassa perheenjäseniin nähden. Suurperheen jakautuminen saattoi olla täydellinen tai osittainen. Tyypillisesti jakautuminen tapahtui suurperheen toisen tai kolmannen pojan avioituessa. SUURPERHEESSÄ oli isäntä, joka hoiti talouden yhteistä kassaa, jakoi miesten työt, vastasi talouden veronmaksusta ja edusti taloutta kyläkokouksissa. Vienassa suurperheet jakautuivat tyypillisesti noin 20 vuoden välein. Osittaisessa jakautumisessa yhteinen ruokakunta hajosi, mutta osa talousrakennuksista, tyypillisesti sauna tai riihi, saattoivat jäädä yhteiskäyttöön. Kirjallisuudessa suurperheiden katsotaan kadonneen Vienasta neuvostotalouden 1920-luvun lopun mullistuksissa ja Suomen Karjalastakin viimeistään 1930-luvun lopulla elinkeinorakenteen muuttuessa ja evakkotiellä. Rahat ostoihin ja veronmaksuun saatiin laukkukaupasta tai 1890-luvulta lähtien tukinajosta. Koko suurperhe ruokaili yhdessä. Harvinaisina poikkeuksina pariskunta saattoi asettua myös morsiamen perheeseen, yleensä mikäli siinä ei ollut miespuolisia perillisiä. Vienassa noin kolmannes kotitalouksista oli suurperheitä. Keskimmäisessä asuvat vanhukset kahden naimattoman pojan ja KARJALAINEN SUURPERHE ETELÄ-POHJANMAALLA, OSA 1 Länsisuomalainen Elias Lönnrot kiinnitti jo ensimmäisellä runonkeruumatkallaan vuonna 1828 huomiota karjalaisten kotitalouksien suurperheisiin. Suurperheet liitetään usein kaskitalouteen, jossa monen miehen osallistuminen viljelyyn oli hyödyllistä. Nuoren parin muuttoa omaan kotitalouteen ei käytännössä tunnettu. Professori Pertti Virtaranta ja hänen vaimonsa Helmi kävivät haastattelumatkoilla muun muassa Etelä-Pohjanmaalla, Isonkyrön Orismalassa maaliskuussa 1956. Yli 60 prosenttia suurperheistä jakautui jo ennen isäntäparin kuolemaa. Ehkä suurperheiden häviäminen 1930-luvun lopussa ei kuitenkaan ollut aivan täydellistä. Vienan maanviljelyksen tuotto kattoi vain 3–5 kuukauden elintarvikkeiden tarpeen, loppu ravinto oli ostettava. Syitä jakautumisiin olivat perheen väkimäärän kasvuun liittyvä ahtaus, isännän kuolema tai perheenjäsenten tyytymättömyys
Yrjö oli töissä Laihialla ja Jyväskylässä olleissa Mitron liikkeissä. Hän hoiti myynnin ja kirjanpidon, ja Jussi ja Paavo brodeerasivat huivit. Brodeeraustekniikan oli Saksasta tuonut vuokkiniemeläinen Nikolai Titola, joka oli oppinut sen Saksassa sotavankina ollessaan. Loginov) oli syntyisin Vuokkiniemen Sepän termällä olleesta, kolmessa talossa asuneesta Seppäsen suurperheestä. Näytelmä esitettiin myös Isossakyrössä ja seurue yöpyi Yrjön luona Orismalassa. Poika kävi tuhatmarkkasta pyytämässä ja sai sen tarpeisiinsa. Perheyhtiöllä on neljä autoa, kaikki isännän nimissä, joka ei kuitenkaan itse osaa ajaa, ja lisäksi he harjoittavat huivija esiliinateollisuutta melko suuressa mittakaavassa. Isoonkyröön he tulivat, kun Yrjö siirtyi vienankarjalaisen Tanner & Manner-tukkuliikkeen perustaman pukutehtaan, t:mi. Huiveja käsittelemään palkattiin Orismalaan asettuneita karjalaisneitosia, myös kaksi Yrjön serkun tytärtä. Hän opetti brodeerauskoneiden käytön myös Yrjön pojille Jussille ja Paavolle. Meidän kunniaksemme oli pantu tehdas seisomaan mutta seuraavana aamuna alkoivat koneet surista ja huivit lennellä sinne sun tänne. MÄKELÄN KARJALAINEN suurperhe oli alkanut kehittyä Pohjanmaalle 1920-luvun puolivälissä. Suomen suurin huivitehtailija, Vuokkiniemen mies Mäkelä eleli siellä, mies, joka tekee ja myy vuosittain lähes 100 000 tuota Suomen naisten tärkeää ”pääkappaletta”. Miihkali kuvasi vierailua Itä-Karjala -lehdessä 1.12.1935: Orismalaa me olimme odottaneet kuin päivää nousevaa. Ennätysvuonna 1937 huiveja myytiin 9800 tusinaa, noin 120 000 kappaletta. Tytär hoitaa talouden koko suurperheelle ja kertoi että hänen pöytäänsä istuu 16 henkeä omaa väkeä ja vieraat päälle ja niitä on alituisesti. Mäkelät Isossakyrössä 1930-luvun puolivälissä. Tilauksia tuli tulvimalla 50, 100, 200 tusinaa. Pöydässä oli valtavat karjalaiset siikakalakukot, herkut muut monenmoiset, hieno auto tallissa, hyvä talo jne. Perhe pakeni Suomeen vuonna 1922 Karjalan kansannousun jälkimainingeissa. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 137 yhden tyttären kanssa ja vieressä molemmin puolin asuvat vanhimmat pojat perheinensä. JYRKI MÄKELÄ Artikkelin toinen osa julkaistaan Karjalan Heimon numerossa 9–10/2022. Uramossa työssä oli parhaimmillaan yli 80 henkilöä, yli puolet Vienasta paenneita nuoria naisia ja miehiä. Avaimet ja kassat ovat isän hallussa. – Ei ole tämä huivi häävi kapine, mutta sillä mie itseni ja perheeni elätän, naureksi Mäkelä. Vanha emäntä määräsi kaiken huushollipuolen. Tuotteiden myyntikanavat olivat olemassa Tanner & Mannerin jäljiltä, ja huivien kysyntä kasvoi koko 1930-luvun. He olivat menneet naimisiin Vuokkiniemellä vuonna 1907. Tanner & Manner ja sen myötä myös t:mi Uramo ajautuivat konkurssiin laman eturintamassa helmikuussa 1930. KUVA: SOFIA HJERPPE/JYRKI MÄKELÄN KOKOELMA.. Siellä oli meitä vastassa karjalainen talo ja löylyinen kyly. Ja hyvin näytti huivi elättävän. Yrjö osti brodeerauskoneet yrityksen konkurssipesästä ja aloitti oman huivinvalmistuksen. Uramon johtajaksi Isonkyrön Orismalaan. Kuvauksen perusteella kyseessä oli siis tyypillinen karjalainen suurperhe. Perheen pää, Yrjö Mäkelä, oli lähtöisin Vuokkinemeltä Skottilan veljesperheestä, ja hänen vaimonsa Agafia (o. Häneltä tytär kävi kysymässä, mitä tehdään jälkiruuaksi, mitä pannaan vieraille – kaiken. s. Huomaamme että eteläpohjalaiset naapurit suhtautuivat Mäkelään arvonannolla ja ystävällisyydellä. Pukutehtaalla tehtiin miesten ja naisten päällystakkeja, kudottiin villavaatteita ja valmistettiin myös brodeerauskuvioin koristeltuja naisten päähuiveja ja esiliinoja. MIKKO KARVONEN ( Kuivajärven koulun opettaja, kirjailijanimeltään Onttoni Miihkali) järjesti Kalevalan juhlavuonna Karjalakerhojen keskusliiton Kalevala-kiertueen
Neuvosto-Venäjän puolella, Potkuselässä asuva GPU:n agentti Andrei Bogdejeff-Pohti, pidätettiin muutamia viikkoja myöhemmin lokakuussa 1929 hänen ylitettyään rajan Neuvosto-Venäjältä Hautavaaraan. Viipurin hovioikeus totesi heidät syyllisiksi ja tuomitsi heidät vankeusrangaistuksiin. Vakoilua, salakuljetusta, agentteja, rajaloikkareita ja sieppauksia riitti 1930-luvun ensimmäiselle puoliskolle saakka. Lopulta Sortavalan raastuvanoikeus määräsi kaikki kolme sakkorangaistuksiin salakuljetuksen vuoksi, ja lisäksi Nikolai Tavia ja Andrei Bogdejeff-Pohtia syytettiin myös vakoilusta. Veljekset olivat pitäneet yhteyttä jatkuvasti rajan sulkeutumiseen saakka, mutta uusi raja ei ollut sille esteenä. Vaikutti siltä, että aluksi rajan sulkeutumisen jälkeiset tapaamiset liittyivät salakuljetukseen ja kaupankäyntiin suomalaisilla tuotteilla kuten kahvilla ja huopakengillä vastineeksi venäläisestä viinasta, mutta myöhemmin 1920-luvun puolivälissä Timon veli Ivan ryhtyi GPU:n (Venäjän valtion poliittinen hallinto) paikallisen komendantin palvelukseen Veskelyksessä, ja Timo värvättiin GPU:n vakoojaksi Suomessa. Seutuja oli vaikeaa vartioida jatkuvasti, ja ne olivat otollisia paikkoja rajan ylittävälle toiminnalle. Toinen veli Nikolai Tavi ryhtyi pelkän salakuljetuksen lisäksi myös hankkimaan Bogdejeff-Pohdille vakoilutietoja erillistä korvausta vastaan. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 138 S amaan aikaan kun rajavartijat pyrkivät hallitsemaan alueen salakuljetustoimintaa, he yrittivät myös selvittää vakavia Suomeen kohdistuvia vakoilutapauksia. Vuonna 1929 veljekset Stepan ja Nikolai Tavi pidätettiin ja asetettiin syytteeseen sekä salakuljetuksesta että vakoilusta GPU:n leivissä. Rajan ylittävien puuhien moninaisuus oli tässä tapauksessa hyvin esillä. Heidän olisi ollut vaikea selittää, mistä he olivat saaneet ruplansa. Pidätys johti operaatioon, jossa Tavien kontakti Rajaseudun elämää 1920–1930-luvuilla RAJA-KARJALA, HYRSYLÄN MUTKA, OSA 2 Ted Leclaire kuvaa kaksiosaisen artikkelinsa toisessa osassa Hyrsylän mutkan raja-alueiden vilkasta toimintaa. Venäjän puolella rajaa tarvittiin suomalaista rahaa, jolla maksettiin toisille Suomen puolella toimiville vakoojille, jotka eivät huolineet maksua ruplissa. Niitä paljastui useita, ja jotkut johtivat virallisiin syytteisiin; samaan aikaan tehtiin pienempiä tutkimuksia yksittäisten ihmisten puuhista. Surullista kyllä, Bogdejeff-Pohdilta jäi Potkuselkään vaimo ja kolme lasta, joiden kohtalosta ei ole tietoa. Jotkut Hautavaaran asukkaat elivät hyvin lähellä rajaa harvaan asutuilla seuduilla kaukana kylän keskustasta. Puuha kaatui lopulta siihen, että Timo yritti neuvostovenäläisten kannustamana värvätä toisia kyläläisiä, mukaan lukien kauppias Aleks Maljan, ja hänen toimintansa paljastui. Artikkelin ensimmäinen osa on julkaistu Karjalan Heimossa 5–6/2022. Valtiollisen poliisin tutkijoille suurin ongelma oli sen määrittäminen, milloin rajanylityksissä oli kyse vain yksinkertaisesta salakuljetuksesta, johon liittyi vähäistä tietojen vaihtoa, milloin taas Neuvosto-Venäjän palkkaamista vakoojista, jotka toimivat Suomen puolella rajaa tarkoituksenaan tuottaa vahinkoa Suomelle. Timon asema lampuotina Hautavaarassa vuokramaalla on saattanut vaikeuttaa hänen elämäänsä, ja helpon rahan ansaitsemisen mahdollisuus hänen luultavasti merkityksettöminä pitämiensä tietojen jakamisen avulla on saattanut houkutella hänet vakoilupuuhiin. Aluksi Timo hyötyi kertomistaan tiedoista taloudellisesti hyvin: erään kerran hän sai palkkioksi 20 pulloa venäläistä viinaa, toisella kerralla 1000 markkaa. Hänet asetettiin syytteeseen ja tuomittiin Viipurin hovioikeudessa valtiosalaisuuksien paljastamisesta ulkomaille kahdeksi ja puoleksi vuodeksi vankilaan. Vaikka Stepan Tavi itse ehkä ajatteli, että hän harjoitti vain salakuljetusta, hänen puuhillaan tosiasiassa rahoitettiin suurempaa vakoiluoperaatiota alueella. Eräs ensimmäisistä paikallisista tapauksista koski hautavaaralaista lampuoti Timo Simosta, joka vieraili säännöllisesti rajan takana Säämäjärven Kyyrönselän kylässä, jossa hänen veljensä oli mennyt naimisiin vuonna 1913 ja asusteli kotivävynä. Bogdejeff-Pohti kertoi oikeudessa,. Tavin veljekset saivat Bogdejeff-Pohdilta suuria määriä venäläistä viinaa myytäväksi Suojärvellä, ja Bogdejeff-Pohti sai osan tuotoista. Tämä päti erityisen hyvin Tavin taloon, joka sijaitsi vain 150 metrin päässä rajasta Kalaselässä Venäjän Säämäjärven Potkuselkään johtavan vanhan tien varressa
Vaikka Stepan Burtsoff kiisti aluksi jyrkästi tavanneensa Kaliginin Ignoilassa, hän myönsi lopulta ankarassa kuulustelussa, että hän oli tavannut Kaliginin, joka oli tarjonnut hänelle rahaa Suomea koskevista tiedoista. Stepan kertoi, että hän oli kieltäytynyt tarjouksesta, eikä ollut sittemmin nähnyt Kaliginia enää koskaan. Hänet pidätettiin vuonna 1935, ja häntä syytettiin tietojen välittämisestä rajan taakse sisaLeike lehdestä Suomen Sotilas, 13.5.1921. Lopulta juttu kaatui siihen, ettei todisteita vakoilutoiminnasta ollut tarpeeksi, eikä virallisia syytteitä koskaan nostettu, vaikka Aleksi Paramonoff ja hänen poikansa menettivät oikeutensa asua raja-alueella. miten hän oli joutunut mukaan GPU:n vakoilutoimintaan: hänet oli asetettu aiemmin vuonna 1929 syytteeseen salakuljetuksesta ja hänelle oli kerrottu, että luvassa olisi ankara vankeustuomio, jonka hän kuitenkin voisi välttää hankkimalla arkaluontoista tietoa yhteyshenkilöiltään Suomen puolella rajaa – tämä osoitti selkeästi, kuinka salakuljetus laajeni vakoilutoiminnaksi. Samaa rangaistusta ehdotettiin myös Tatjana Petroffille, mutta hän oli tapauksen käsittelyaikana ehtinyt mennä naimisiin Ignoilasta kotoisin olevan miehen kanssa ja synnyttää lapsen, joten hän sai luvan jäädä asumaan alueelle huolimatta Sortavalan alaosaston tutkijoiden vastalauseista. 1930-luvun puolivälissä oikeudessa käsiteltiin kahta muuta paikallista tapausta. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 139 . Toisen tapauksen syytetty oli ignoilalainen Stepan Burtsoff. Vasili Kaligin taas joutui syytteeseen vastavallankumouksellisesta toiminnasta vuonna 1935, ehkä liittyen hänen käyntiinsä Suomessa. Voidaan myös olettaa, että jotkut Hyrsylän mutkan asukkaista toimivat itse Valtiollisen poliisin tiedonantajina päätellen siitä, että heidän monet varmistetut retkensä rajan yli eivät koskaan johtaneet pidätyksiin. Neuvosto-Venäjän puolella rajaa uskottiin myös vahvasti, että Suomi oli valmistelemassa hyökkäystä, ja vakoojia ohjeistettiin aina pitämään silmänsä auki sellaisen merkkien varalta. Tapauksessa esiteltiin useita syytettyjen rajanylitysretkiä mukaan lukien vierailuja Neuvosto-Venäjältä Ignoilaan, kauppias Kononoffin antamaa apua ihmisten kuljettamisessa edestakaisin rajan yli sekä joidenkin syytetyistä käyntejä Neuvosto-Venäjällä. Toisen syytetyt olivat Hyrsylän talollinen Filip Nekkonen ja työmies ja pakolainen Mikko Averkoff Lietteestä, joita syytettiin vuonna 1934 vakoilusta GPU:n agentteina Neuvosto-Venäjän hyväksi. Virallisia syytöksiä ei tehty. Hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen, ja hän kuoli vankilassa Komin Ukhtassa. Molempien osapuolien havittelemat tärkeimmät tiedot liittyivät tavallisesti paikalliseen rajavartiostojen toimintaan, suojeluskuntien toimintaan ja sotilaalliseen kalustoon alueella, mutta tietoja kerättiin myös pakolaisten olinpaikoista, maanviljelyksestä, poliittisesta toiminnasta sekä alueen kouluista ja siellä liikkuvista vieraista. Tapaukseen liittyi useita rajanylityksiä alkaen 1920-luvun puolivälistä, jolloin Mikko Averkoffilla oli pieni kauppa Ignoilassa Litsman sahan yhteydessä, aina edelliseen vuoteen tutkimusten käynnistymisestä. Epäselviä tapauksia Vuonna 1932 kauppias Vasili Kononoff, palvelijatar Tatjana Petroff (pakolainen), työmies Pavel Perekkijeff (pakolainen) Ignoilasta sekä työmies Aleksi Paramonoff (pakolainen) ja hänen poikansa, työmies Nikolai Paramonoff Suojärven Välikylästä pidätettiin epäiltyinä vakoilusta GPU:n hyväksi laajemmassa jutussa, jonka käynnistivät Valtiollisen poliisin tutkijat. Jotkut vakoilutapaukset päätyivät sanomalehtiin, toisista taas on tietoa vain EK-Valpon arkistoissa. Jälkinäytöksenä tähän tarinaan Paraskeva Burtsoff itse joutui Neuvosto-Venäjällä syytteeseen vakoilusta vuonna 1937 ja passitettiin 10 vuodeksi Kazakstanissa sijaitsevalle Karagandan työleirille, jossa hän kuoli vuonna 1943. Lehtikuvaa saattelee teksti: ”Pakoon ihannemaan kurjuutta – Rajavartiosotilaat saattavat pakenevia aunuslaisia rajalta karanteeniin.” rensa Paraskeva Burtsoffin aviomiehelle. Paraskeva Burtsoff oli mennyt naimisiin Venäjällä vuonna 1913 ja muuttanut miehensä kotiin Tulemajärven Saarimäkeen Hyrsylästä lounaaseen. Filip Nekkosen tytär oli mennyt naimisiin Venäjän puolella rajaa, ja Nekkosta syytettiin yhteyksistä vävyynsä Akim Moshnikoffiin, joka syyttäjien mukaan toimi Neuvosto-Venäjän viranomaisten leivissä. Rajalla asumisen vaarat 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa Hyrsylän mutkan alueella käynnistyi huolestuttava trendi – GPU:n agentteja alkoi tunkeutua Suomen maaperälle, siepata alueella asuvia ihmisiä ja viedä heitä Neuvosto-Venäjälle. Tuona aikana kaapattiin viisi ihmistä,. Tutkimukset johtivat siihen, että sekä Nekkonen että Averkoff asetettiin syytteeseen, joskin Viipurin hovioikeus julisti lopulta molemmat syyttömiksi riittämättömien todisteiden nojalla. Jutun keskiössä oli Paraskevan aviomiehen Vasili Kaliginin varmistettu käynti Ignoilassa syksyllä 1934. Voidaan olettaa, että myös Suomen viranomaiset luultavasti tekivät samanlaisia ehdotuksia salakuljettajille, joita saivat kiinni Suomen puolella rajaa
He olivat Ilja Jevsejeff Hautavaarasta, Grigori Osipoff ja Nikolai Murto Ignoilasta sekä Vasili Haukka ja Aleksanteri Dorofejeff Hyrsylästä. Hänen lapsensa olivat nähneet, miten isä oli lähtenyt muukalaisen mukaan ja kadonnut lopullisesti. KUVA: VALPON KESKUSARKISTO Stepan Tavi 1930. Nykyisin pystymme kokoamaan palapeliä pidemmälle näiden tapausten suhteen. Murto oli ollut kävelemässä Ignoilasta tapaamaan vaimonsa perhettä Hyrsylässä, mutta hän ei koskaan saapunut perille. KUVA: VALPON KESKUSARKISTO. Sieppausten arvoituksellinen luonne sai alueen asukkaat kokemaan olonsa hermostuneiksi ja haavoittuvaisiksi, koska katoamistapausten olosuhteista ei ollut juuri tietoa – Osipoffin tapauksessa hänen polkupyöränsä löytyi tienvarresta tiellä Hyrsylään, jonne hän oli sinä aamuna ollut matkalla työhön. Jevsejeff oli ollut kotonaan päiväunilla, kun sisään oli tullut tuntematon mies. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 140 joista ei kuultu enää koskaan. Kolme viidestä siepatusta oli pakolaiVasili Kononoff 1932. KUVA: VALPON KESKUSARKISTO Andrei Bogdejeff-Pohti 1930. KUVA: VALPON KESKUSARKISTO Nikolai Tavi 1930