4 2026 7 € Finno-Ugric Film Festival Hopealahdessa Kirsi Poutasen fadoissa soi Karjalan kaiho Turvapaikanhakijat Tupitsin ja Forssell Puupiirtäjä Pihl ja lapsuuden Karjala
Kuivajärven ensimmäinen opettaja Sakari Jouhki (1865–1952) teki merkittävän työn Kainuun vienalaiskylien vienankarjalaisen perimätiedon kerääjänä. Karjalaistaustainen taidegraafikko Maria Pihl on syntynyt Viipurissa. 67 vuotta sitten Pekka Tupitsin ja Vilho Forssell loikkasivat Suomeen. Finno-Ugric Film Festival (FUFF) kokosi suomalaisugrilaiset lyhytelokuva-ammattilaiset Karjala-teeman äärelle Pohjois-Karjalaan, Joensuun Hopealahteen. Hänen puupiirroksiaan on luonnehdittu mystisiksi ja niitä on verrattu ikoneihin. Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari vietti kesän alussa Heinäveden Palokkiin, Valamon luostarin läheisyyteen asettumisen 80-vuotisjuhlaa. Seuraava numero ilmestyy lokakuussa 2026 4 18 8 20 11 24 12 26 14 30 2 Karjalan Heimo 4 | 2026 KARJALAN HEIMO 4 | 2026 TÄSSÄ N U M E RO S SA 8 13 K u va : C A R O LI N B Ü T T N E R / Ta m p e re e n Te a tt e ri ke sä 26 K u va : E LL A K A R T T IM O. Pakajamma onnakko -kielileirillä pehmeästi suhiseva vienankarjala eli Kainuun vienalaiskylissä kaikessa tekemisessä leipomisesta kyykän peluuseen. Palautus Neuvostoliittoon vei miehet vuosikymmeneksi kovennetulle työleirille. Kansi: Maria Pihl työhuoneellaan. Kuva: Anne Kalliola Latvajäven Kalmosaaressa sijaitsevat Arhippa ja Miihkali Perttusen hautamuistomerkit on saatu pyyteettömällä työllä kunnostettua kesällä 2026. Karjalankieliset fadot on säveltänyt Esa Helasvuo. Historioitsija Matti Polla kartoittaa valtionrajan tuntumassa, Pohjois-Karjalan ja Kainuun itänaapurissa sijaitsevan Repolan asutushistoriaa. Monitaiteilija, fadista Kirsi Poutanen yhdistää suomea ja karjalaa portugalilaiseen fado-perinteeseen. Laukunkantaja-kolumnisti Seija Jalagin pohtii maaseudun kansanopistojen merkitystä itäkarjalaisten pakolaisnuorten koulutuksessa 1920ja 1930-luvuilla
Jäsenmaksuun sisältyy Karjalan Heimo -lehti. Jonkin pitää tuntua kuin palana tai itkuna kurkussa; jokin asiassa hiertää. Karjalansivistysseura.fi PÄÄTOIMITTA JALTA T ampereen Teatterikesässä näin vaikuttavan esityksen, joka sai miettimään lähtökohtien vaikutusta elämän kulkuun. Tampereen Teatterikesässä järjestetyssä keskustelutilaisuudessa ohjaaja Lauri Maijala puhui intensiivisesti siitä, miten tärkeää taiteentekijän on tarttua ainoastaan aiheisiin, jotka koskettavat häntä itseään väkevästi ja henkilökohtaisesti. Yhdessä vaalimme kieltä, kulttuuria ja kokemuksia karjalaisesta identiteetistä. PENDRYN MONOLOGI pohtii älykästä itseironiaakin hyödyntäen, mitkä ovat päähenkilön valinnanmahdollisuudet. Miten paljon oma moraali venyy, kun sen äärilaitoja koetellaan ja kun venymisen palkintona on selviytyminen tai jopa kauan odotettu ja jo ajat sitten ulottumattomiin liukunut menestys. Pian nainen huomaakin olevansa jo keski-ikäinen näyttelijä, jonka meriittilista on vaatimaton ja jolla ei ole edes alalla niin kovin tärkeää omaa agenttia. TEATTERI NOUSEE syksyn kohokohdaksi myös 120-vuotiaan Karjalan Sivistysseuran juhlavuodessa. Sadan vuoden takaisen historian tuntuminen ajankohtaiselta on riipaisevaa. Eräässä matineassa (ennen koronaa ja ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan) hän onnistuu puolivahingossa herättämään hyvin arvostetun venäläisen ohjaajan kiinnostuksen. Katri Kovasiipi paatoimittaja@karjalanheimo.fi. Seura perustettiin vuonna 1906 nimellä Wienan Karjalaisten Liitto. Tällaista taiteen totuutta uskon olevan luvassa tulevan teatterisyksyn ainutlaatuisissa esityksissä. Toisena teemana nousee esiin ihmisen kyky selittää itselleen moraalinen ristiriitansa parhain päin. Katsojana koin keskeiseksi teemaksi tämän: mitä niukemmat ovat yksilön lähtökohdat, sitä rajallisempina näyttäytyvät myös hänen todelliset valinnanmahdollisuutensa. Karjalan Sivistysseura yhdistää eri alueilla elävät karjalaiset ja karjalaisuudesta kiinnostuneet toimimaan karjalan kielen ja kulttuurin elinvoimaisuuden hyväksi. Tervetuloa jäseneksi, lehden tilaajaksi ja lukijaksi sekä karjalaisen kulttuurin harrastajaksi ja tukijaksi. Karjalan Sivistysseura ry:n jäseneksi pääsee jokainen hyvämaineinen kansalainen. Valtapelit ja niitä seuranneet sodat ovat olleet pakolaisuuden liikkeellepanijoita sata vuotta sitten ja ovat sitä edelleen. ”Jos kerran Robert de Niro, niin miksi en minäkin.” Niinpä Pendryn roolihahmo päätyy lopulta Moskovaan, ohjaajansa kanssa illalliselle – ja kättelemään sotaa käyvää Putinia. 3 Karjalan Heimo 4 | 2026 Fiktio totuuden peilinä Karjalan Sivistysseura ry:n jäsenlehti. Odotetun näytelmän tausta-aineistona on Katja Hyryn väitöskirja Meistä jäi taas jälki, johon Hyry on haastatellut kolmeakymmentä Vienan Karjalan pakolaista. Elokuvateatteri oli hänen äitinsä pakopaikka, jossa äidin mukana istunut tyttö kasvoi haaveeseensa. Näyttämöteos on fiktiota, vaikka perustuu tositapahtumiin ja tutkittuun tietoon. Tämä haluaa hänet naispääosaan Robert de Niron tähdittämään, tulevaan elokuvaansa. Mutta ohjaaja on Vladimir Putinin läheinen ystävä. Kieltä ja kulttuuria vuodesta 1906. Vuonna 1917 nimeksi tuli Karjalan Sivistysseura ry. Norjassa asuva ja työskentelevä, lontoolaislähtöinen Kate Pendry kertoo monologissaan My Dinner with Putin keski-ikäisestä näyttelijästä, joka on jo pikkutytöstä lähtien tiennyt haluavansa näyttelijäksi. Syyskuussa pääsemme näkemään ja kokemaan Eppu Nuotion käsikirjoittaman ja ohjaaman, Vienan pakolaislasten elämäntarinoihin perustuvan näytelmän Pitkästä ikävästä. Siitä hierteestä syntyy taidetta, joka saa myös yleisöjensä tunteet liikkeelle ja tuntuu todelta. Hienojen opinahjojen ovet eivät avautuneet tytölle koskaan, mutta lopulta, ties kuinka monennella yrittämällä, sisäänpääsy keskinkertaiseen draamakouluun onnistuu
”Elokuvan lähtöidea oli tutkia äidin puoleisen sukuni karjalaisia juuria PohjoisKarjalan maisemissa”, kertoo Rossi. Elokuva on kuvattu toissapäivänä Ilomantsin Ryökkylän kylässä, jonne kyläläiset ja Rossin sukulaiset kokoontuivat matalalla kynnyksellä, hetkeksi ompelemaan muutamia pistoja suureen yhteiseen käspaikkaan. Rossi jakaa työryhmälle, mukana olleille ompelijoille ja festivaaliyleisölle saksia ja ratkojia. Kuka tekisi karjalaisen elokuvan, jos ei karjalainen itse. Ahdin rooli oli hyvä: pienokainen kellotteli valtavalla valkealla kankaalla ja seurasi silmät suurina, miten hänen vanhempansa ja sisaruksensa ompelivat hänen ympärillään. Ryökkylästä tilan ostanut Lumimuutos ry antoi sukulaisten tavoin luvan kuvata omistamillaan mailla. Valkea valtava vapaakirjottu kangas viedään ulos, ripustetaan pihapiirin aitan nauloihin. Osallistujat purkavat pistot, leikSuomessa ensimmäistä kertaa järjestetty FUFF (Finno-Ugric Film Festival) kokosi suomalais-ugrilaiset lyhytelokuva-ammattilaiset Karjala-teeman äärelle. Tek s ti j a k u v at P IA PA A NA N E N. Karjalan kieli ja Ryökkylän kylä Elokuvan perusidean kehittänyttä Outi Rossia kiinnostaa Ilomantsin Ryökkylän kylän karjalaisuus ja kylässä joskus puhuttu karjalan kieli. Karjalan Heimo 4 | 2026 4 F UFF – Finno-Ugric Film Festivalin nuorin osallistuja Ahti Kareinen, 6 kk, torkkuu äitinsä Tiltu Taimelan sylissä Joensuussa Hopealahdessa ja katselee Outi Rossin, Krisztián Kovácsin sekä Asko ja Jaakko Sihvosen toteuttamaa Käspaikkalyhytelokuvaa. ”Lyhytelokuvaa tekemällä halusin tutkia sukuani, joka alun perin oli Ryökkylääkin idempää Hattuvaarasta. Eihäi Sidä Rua Niken” ” kaavat kankaan ja saavat viedä tilkun tai lankaa mukanaan koteihinsa. Elokuvan katselu jatkuu performanssilla. Näillä tienoilla haet tiin usein puoliso kauempaa itäisistä kyOuti Rossin, Krisztián Kovácsin sekä Asko ja Jaakko Sihvosen toteuttaman Käspaikkalyhytelokuvan katselua seurasi performanssi, josta osallistujat saivat myös kotiin viemisiä
Kangas lepää ompelevien ihmisten sylissä tai ihmiset istuvat kankaalla, eli ompelijoiden koko keho osallistuu kirjomiseen. Opettelen soittamaan sillä Ryökkylästä tallennettuja sävelmiä, joita alun perin on säestetty kanteleella.” Elokuvan kuvaestetiikka löytyi kuvaustilanteessa luontevasti. Ensimmäinen karjalankielinen 3Delokuva Työpajoissa valmistuneet elokuvat kuvattiin pääosin Hopealahdessa Pyhäselän rannoilla, mutta kuvauksia tehtiin myös eri puolilla Pohjois-Karjalaa, kuten Ilomantsissa ja Polvijärvellä. Idean taustalla on joensuulaisen sarjakuvataiteilija Sanna Hukkasen osallistuminen vuosi sitten Viron Setomaalla järjestettyyn festivaaliin. Aluksi Rossilla oli perinteisemmän dokumentin mielikuva, ja hän oli jo hakenut Kansallismuseosta lupia arkistomateriaalin käyttöön. ”Kirjoittamisen kannalta vaikein hetki oli se, kun piti löytää sanat karjalan kielen häviämisen kuvaamiseen. Lyhytelokuvalla Käspaikka Outi Rossi halusi tutkia äitinsä puoleisen suvun karjalaisia juuria Pohjois-Karjalan maisemissa.. Kohtaamisen vilpittömyys ja rehellisyys oli kuitenkin hienoa, ja Pavlo päästi meidät kuvausryhmänä lähelle. Ensimmäinen FUFF Suomessa Outi Rossin ja Krisztián Kovácsin teos on yksi seitsemästä lyhytelokuvasta, jotka valmistuivat Joensuussa järjestetyn FUFF-festivaalin aikana. Rakentamallani jouhikolla on elokuvassa pieni rooli. Täällä kasvetaan yhteiseksi rihmastoksi,” Hukkanen kuvailee tapahtuman tavoitetta. Halusimme tehdä teoksen, jossa paikalliset ihmiset, heidän suhteensa kotiseutuun ja sen maisemiin olisivat pääosassa.” Jouhikko ja pieniä pistoja Elokuvan tekstipohjana ovat Rossin kirjoittamat karjalankieliset runot, joissa keskustellaan luomakunnan ja maailman kanssa. Lisäksi hän haastatteli omia lähisukulaisiaan. Kovácsin kuvaohjauksessa lähikuvien ja kauempaa kuvattujen panoraamojen vaihtelu luo oman dynamiikkansa kuvakerrontaan. Vaikuttaa siltä, että suvussani oli sekä vanhauskoisia että karjalan kielen puhujia. Kuvauspäivästä jäi todella hyvä olo”, Hukkanen iloitsee. Kyseessä on tiettävästi ensimmäinen karjalankielinen 3D-elokuva. Selkeää vastausta siihen, milloin karjalan kieli Ryökkylästä katosi, en tiedä, eikä sitä elokuvassa anneta.” Äänimaiseman ja musiikin tekoon löytyi ammattilainen läheltä. Sanna Hukkanen toimi avustajana Polvijärvellä, jossa Javier Alba ja Nolwenn Guiziou ohjasivat ja kuvasivat Tedri – runonluajinda -elokuvan. 5 Karjalan Heimo 4 | 2026 listä. Taustalla on huikean aurinkoinen kukkiva ja kasvava keskikesän päivä sukutilan pihapiirissä ja keskiössä ompelun kehollisuus. Joensuuhun kokoontui unkarilaisia, ranskalaisia, virolaisia, karjalaisia, vatjalaisia, udmurtialaisia, suomalaisia ja saamelaisia taiteilijoita. Kun Rossin idea hyväksyttiin FUFF:n työpajoihin, ja festivaalin osallistujista löytyi elokuvalle unkarilainen kuvaaja ja kuvausohjaaja Krisztián Kovács, alkuperäistä ideaa alettiin etäpalavereissa kehittää. Ajattelin, että jos sitä kangasta kuljetetaan pitkin metsää, uitetaan järvessä ja sitä vapaakirjottaisiin punaisilla pistoilla, siihen saattaisi alkaa siirtyä paikan henki ja täällä elävien ihmisten kulttuuriperinne. Mutta koska karjalan kieli katosi Ryökkylästä?” Elokuvaa valmistellessaan Rossi kuunteli Kansallismuseon arkistojen vanhoja haastatteluja, joita Ilomantsin alueella on tehty runsaasti. Yleensä Virossa järjestettävä, lyhytelokuviin keskittyvä festivaali nähtiin nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. ”Festivaalin johtaja Edina Csüllög sai idean, että järjestäisimme festivaalin Suomessa, ja mie lähdin juoneen mukaan paikallisena järjestelijänä”, Hukkanen kertoo. Hukkasen mukaan moni asia loksahti heti kohdalleen: festivaalipaikaksi valikoitui Joensuun kupeessa sijaitseva Hopealahti ja teemaksi itseoikeutetusti Karjala. ”Emme yhtään tienneet matkaan lähtiessämme, millainen elokuvasta tulisi. Monikansalliset työryhmät loivat työpajoissa lyhytelokuvia, jotka saivat festivaaleilla ensi-iltansa. ”Kysyin poikaani muusikko Asko Sihvosta tekemään elokuvaan äänimaailmaa. ”Tällä festivaalilla monet vähemmistökielet ja -kansallisuudet kohtaavat, ja saman alan ihmiset löytävät toisensa työpajoissa. Se kertoo karjalankielisen Pavlo Heikkisen maailmasta ja elämästä pienellä pohjoiskarjalaisella paikkakunnalla. ”Yhteisen aivomyrskyn myötä päädyimme siihen, että elokuvan pääosassa on iso valkea käspaikkakangas, jolla on oma tahto
Leirillä he viimeistelivät elokuvatutkielman, joka käsittelee livvinja vienankarjalan murteiden kohtaloa karjalaisten arjessa tänä päivänä. ”Olen miettinyt, miksi meidän perheessämme ei puhuttu karjalaa. Karjalan tasavallassa lapsuutensa viettänyt Vita Matiyas nostaa esiin ”meiltä meille” -periaatteen. Uskon, että mummo on ajatellut aiheen olevan liian monimutkainen ja kipeä ihan pienelle lapselle, eikä äiti ole nähnyt sitä lapsuudessani relevanttina, koska oli itse niin assimiloitunut.” Mummo on kuitenkin kertonut hänelle vienankarjalaisuudesta, ja siitä on muodostunut tärkeä osa Afanasjeffin Peččun identiteettiä. On tärkeää nostaa karjalan kieltä esiin. ”Heidän kauttaan olen ymmärtänyt, että karjalaisuus on tässä hetkessä elävää, muuttuvaa ja toimivaa kulttuuria.” Ohjaaja Henna Hyvärinen valmisti työryhmänsä (Tanel Maand, Sanna Mylläri, Performanssitaiteilija Vita Matiyasin ja kuvataiteilija Afanasjeffin Peččun lyhytelokuva Tytti etsii vastausta siihen, millaista karjalainen toimijuus voi olla. ”Halusin ottaa aiheen läheltä. Tytti etsii vastausta siihen, millaista karjalainen toimijuus voi olla, käymällä vuoropuhelua nykykarjalaisten kanssa heidän suhteestaan nukkeihin ja niihin liittyviin alakulttuureihin. ”Karjalaista ja karjalankielistä elokuvaa ei ole liikaa. Oli mukavaa tehdä tätä yhdessä ja käydä hyviä keskusteluja studiolla. Tuomo Tuovinen, Sanna Mylläri ja Henna Herranen) kokeellisessa elokuvassa Pol'arnoi päähenkilö rakentaa karjalankielistä ASMR-videota.. Elokuvassa kuullaan keskustelujamme ja nähdään talvinen vierailu isäni perheen kanssa Luumäelle, joka on meille hyvin tärkeä paikka.” Peččun äidin suku tuli Suomeen jo 1920luvulla Uhtualta ja Tunkualta, ja äidin suvun vienalaisuus selvisi hänelle vasta varttuneempana. Manu Karhusen luomissa Matkalaukkumaailmoissa jokaisella esineellä on karjalankielinen nimilappu, ja improvisoidussa nukketeatterissa kohtaavat buabo ja bunukka. Samalla opimme itsekin lisää karjalan kieltä,” Afanasjeffin Pečču kuvailee. Omat juuret ovat tulleet esiin kielen omaksumisen myötä, ja etenkin Ukrainan tilanne on vaikuttanut tähän vahvasti”, Matiyas pohtii. Tässä prosessissa Karjalaiset Nuoret Suomessa ry on ollut merkittävä taustatuki. Vienankarjalaisuus osana nuorta identiteettiä Dokumentaarisen lyhytelokuvansa Eihäi Sidä Rua Niken / No One Will Do It Afanasjeffin Pečču teki alun perin osana opintojaan Turun Taideakatemiassa. Kuva: VITA MATIYAS Henna Hyvärisen (toinen oikealta) ja työryhmän (vas. ”Äidin suku on vienankarjalaisia pakolaisia ja rajakarjalaisia evakoita. Aikaisempien sukupolvien kielen oppiminen näyttäytyy elokuvassa elämäntapana, joka on läsnä niin arjessa kuin taiteessakin. ”On ylen cool paista karjalakse” Performanssitaiteilija Vita Matiyasin ja kuvataiteilija Afanasjeffin Peččun elokuvia nähtiin sekä työpajojen tuotoksissa että valmiiden elokuvien katselmuksessa. Heillä on ollut kovat paineet sulautua valtaväestöön, ja kun omat maat ovat jääneet taakse, identiteetti itsessään on joutunut muuttumaan. On ylen cool paista karjalakse, čoma da sexy”, hymyilee kantaaottavaa ja kokeellista esitystaidetta Vitamiinu da Iulianiyaan -taiteilijaduossa tekevä Matiyas. Elokuva kertoo siitä, miten minä ja kumppanini otimme karjalan kielen kotikieleksemme. ”Se oli ylen vessel prosessi, sillä elokuva kertoo meistä itsestämme. Oli upeaa, että työpajoihin osallistuneet taiteilijat esittelivät myös aiempia teoksiaan ja saimme niitä mukaan festivaalin ohjelmistoon”, Hukkanen sanoo. Karjalan Heimo 4 | 2026 6 Työpajaelokuvien lisäksi festivaaleilla esitettiin runsaasti viime vuosina valmistuneita suomalaisia, virolaisia ja saamelaisia lyhytelokuvia. ”Me kuvaamme omaa elämäämme ja kerromme siitä.” ”Kukapa siitä kertoisi, ellemme me itse. Kaksikko oli kuvannut osan uudesta yhteisestä Tytti-elokuvastaan etukäteen Helsingissä
”Yhtenä tavoitteena elokuvassa on kielen kehittäminen. Rimmillä Uljaskan Pirtillä nykyään vaikuttavat heimolaiset Kaius Ahtonen ja Pirjo Kyllönen tekevät opastettuja retkiä lähteelle. ”Kultalähde sijaitsee Rimmiltä Akonlahteen vievällä Leipätiellä, jota pitkin esivanhempani ovat kulkeneet kylien väliä. Kun perille kuitenkin jotenkin löytää, siellä on rauhallista ja kaunista,” Noroila tiivistää. Elokuvan päähenkilö rakentaa karjalankielistä ASMR-videota, eli rauhoittaviin aistielämyksiin, stressin vähenemiseen ja esimerkiksi kokijansa päälaella tai selässä tuntuvaan hyvän mielen kihelmöintiin pyrkivää karjalankielistä videoteosta. Eikä matka ole vielä ohi. Elokuvani leviävät laajalle, sillä ne ovat vapaasti nähtävillä myös YouTube-kanavallani”, Afanasjeffin Pečču toteaa. Teoksen parissa kiertäminen on vahvistanut käsitystä karjalaisuuksien moninaisuudesta, kulttuurin ja aivan yksittäistenkin ihmisten resilienssistä ja muutosvoimasta.” Leipätien Kultalähde – sukujen historioiden risteys Mikki Noroilan ohjaama Kultalähe (2026) toi festivaaleille hyvin henkilökohtaisen vienankarjalaisen näkökulman. Lähteen vesien nimittäin kerrotaan laskevan molemmin puolin rajaa, sekä Vienanmereen että Pohjanlahteen. ”Ei karjalan kieli tullut kymmenen vuotta sitten samalla tavalla vastaan kuin nykyään. ”Olen oppinut lähteeltä, että karjalaisuus on luovimista monien eri todellisuuksien, historioiden ja intressien välillä. Hänen isänsä vieraili lapsuudessaan kesäisin Rimmillä. Teos on vienyt minut keskustelemaan hyvin erilaisiin tilanteisiin, myös taidekentän ulkopuolelle eri ikäryhmien pariin opiskelijoista eläkeläisiin. Hyvärinen kertoo, että projektin tekeminen on auttanut häntä löytämään muiden karjalaisten ja karjalaistaustaisten toimijoiden yhteisön pariin. Teimme siskoni Fanni Noroilan kanssa musiikkitieteen professori Pekka Suutarin pitämässä musiikkityöpajassa karjalankielisen Kultalähtielläbiisin. Noroila kertoo sähköpostihaastattelussa olevansa pravoämmönsä Annin puolelta Rimmin Ul’l’aškan jälkeläisiä. Livvinkarjalaa puhuneen suvun vanhimman näkökulmasta kertova Zuaharivetty (2023) kantaa mukanaan konkreettista muistoa synnyinpaikasta luovutetussa Karjalassa. Lisäksi lyhytelokuvia on erittäin helppo levittää. Se on yöttöminä öinä kuvattu kokeellinen lyhytelokuva. Teoksessa matka Kultalähteelle voidaankin nähdä kuvana Noroilan omasta matkasta vienalaisuuden äärelle. Viitisen vuotta sitten Noroila alkoi tutustua tarkemmin vienalaisten sukujensa historiaan ja luki silloin ensimmäisen kerran Kultalähteestä. Mikki Noroila luonnehtii lyhytelokuvaa ketteräksi välineeksi: ”Lyhytelokuvalla voi tutkia kokeilevampia kerronnan tapoja ja muotoja, joita karjalaiset, kerrokselliset tarinat vaativat. Se sai innoituksensa esiäitimme kauniin Marpan tavasta pyytää lähteellä prosken’n’ua.” ”Ketterä väline kertoa juurista” Millainen väylä lyhytelokuva sitten on omien juurten ja karjalaisuuden esiin tuomiseen. 7 Karjalan Heimo 4 | 2026 Tuomo Tuovinen ja Henna Herranen) kanssa elokuvan Pol'arnoi. ”Kun matkasin tänä kesänä Kultalähteelle osana Karjalan Sivistysseuran (KSS) Pakajamma onnakko -vienalaista kielileiriä, sieltä löytyi laulu. Esimerkiksi Yleisradiolla toivottiin olevan nykyistä suurempi rooli karjalan kielen näkyvyyden kehittämisessä. Sarjan kolmas elokuva, Minuška (2024), kuvaa karjalan kielen ja kulttuurin nykytilaa sekä elvytystä Ylen karjalankielisiä uutisia toimittavan Natalia Giloevan henkilökuvan kautta. Ahtosen kanssa Noroila kävi tutustumassa paikkaan ensimmäisen kerran sukutapaamisen yhteydessä kesällä 2022. ”Ajattelen noin myös tuon dokumentaarisen teossarjan kanssa. Tärkeintä on kuitenkin huomata, että kielen kehittämisen eteen tehty työ kantaa hedelmää. ”Lyhytelokuva on isollekin yleisölle hyvä kanava kertoa karjalaisuudesta, se toimii ikään kuin johdantona aiheeseen. Teos on osa Itä-Suomen yliopiston karjalan kielen elvyttämisen yhteistyöprojektia, jonka tavoitteena on edistää karjalan suullista tai kirjallista käyttöä ja oppimista. Keskustelua herätti myös kysymys siitä, miten vastuu kielen kehittämisestä tulisi jakaa valtion, erilaisten järjestötoimijoiden ja kieliyhteisön välillä. Yleisökeskustelussa nousivat esiin erityisesti karjalankielisten lasten mahdollisuudet käyttää omaa kieltään koulussa sekä kieltä taitavien opettajien koulutusjärjestelmä. Lähde on sukujeni historioiden risteyksessä, ja siksi se kiinnostaa,” Noroila kertoo. Sitä kautta kieleen syntyy uusia sanoja, jotka elävät oman aikansa”, Henna Hyvärinen kertoo. Hyvärisen aiemmasta tuotannosta festivaaleilla nähtiin runsaasti huomiota saanut Misukeitto – Zuaharivetty – Minuška -trilogia. Ainakin teoriassa on mahdollista tavoittaa hyvinkin erilaisia yleisöjä – yksinkertaisimmillaan voin vain lähettää katselulinkin sähköpostitse.” Henna Hyvärisen mukaan elokuva on aina otos ajasta, jossa se syntyy. Tekijöillä on selkeä näkemys taiteensa mahdollisuuksista. Samalla selvisi, että noin 70 lasta elää tälläkin hetkellä kodeissa, joissa karjala on yksi aktiivisista käyttökielistä. Noroila näkee merkityksen laajempana ja arvioi, että Suomen kansallisvaltion rajavyöhykkeellä soliseva lähde symboloi eräänlaista välitilaa ja ylirajaista vienalaisuutta. Misukeitto (2022) kuvaa ohjaajan äidin kokemuksia evakkoperheen lapsena Suomessa. Se osoittaa, että jotakin on tähän asti tehty oikein”, Sivi Ihalainen muistutti lopuksi . ”Elokuvalla voi kertoa enemmän kuin muilla keinoilla, sillä siihen voi yhdistää monenlaisia ilmaisumuotoja”, Vita Matiyas täydentää. Elokuvalla voi kertoa enemmän kuin muilla keinoilla, sillä siihen voi yhdistää monenlaisia ilmaisumuotoja. Minua kiinnostaa livvinkarjalan vieminen ei-tyypillisiin ympäristöihin. Ylirajaisen vienalaisuuden symboli Kultalähde on kiinteä osa Noroilan suvun historiaa. Se on ollut omalta kohdaltani aika välttämätön osa pitkää prosessia, jonka kautta olen päässyt nyt vapaammin tekemään myös jotain uutta, oudompaa ja omanlaista karjalaisuuden ja elokuvan parissa.” ”Jotakin on tähän asti tehty oikein” Elokuvien lisäksi kansainväliselle festivaaliyleisölle oli tarjolla tiivis Karjala-tutkimuskatsaus. Itä-Suomen yliopiston väitöstutkija Niko Tynnyrinen ja kieliaktivisti Sivi Ihalainen kertoivat Karjalan ja karjalan kielen historiasta sekä nykytilasta. ”Tämä on ollut henkilökohtaisesti tosi merkittävää ja auttanut hahmottamaan omaa identiteettiäni karjalaisena ja ulkosuomalaisena
Kirsi Poutasen fado-konsertti Tampereen Teatterikesässä 5.8.2026 loi yleisön keskuuteen syvän keskittyneen ja herkistyneen tunnelman. Karjalan Heimo 4 | 2026 8 K irsi Poutasen tie laulajaksi alkoi ukin polvella istuen. Esimerkiksi suomalaista sodanajan pakolaisuutta ja sen jättämiä jälkiä tutkineeseen Sijoiltaan-monitaidehankkeeseen (2019–2020) Kahila maalasi suuren, neliosaisen Suistamolaissarjan, johon Poutanen toteutti runoja ääniteoskokonaisuuden. Kun ensimmäisen kerran sain joulutodistuksessa kympin, hän sanoi, että vihdoin viimein ne ymmärsi. Kirsi Poutasen fadoissa soi Karjalan kaiho Poutanen opiskeli sittemmin myös klassista laulua, mutta ei kokenut sitä omaksi lajikseen. Yhteistyössä kuvataiteilijapuoliso Antero Kahilan kanssa hän on tehnyt myös ääniteoksia. Ukki on ollut johtotähteni.” Monitaiteilija, laulaja ja muusikko Kirsi Poutanen yhdistää suomea ja karjalan kieltä portugalilaiseen fado-lauluperinteeseen. Fadolaulu sai alkusysäyksensä 1990luvun alkupuolella, kun hän osui puolisonsa kanssa Lissabonin Bairro Altossa pieneen fado-kuppilaan. Runoilijana ja näyttelijänäkin toiminut monitaiteilija löysi musiikillisen kotinsa laulelmapuolelta ja on uransa varrella tehnyt niin teatterimusiikkia, musikaaleja kuin jazziakin. Fadon mielentila, saudade, luo myös yllättäviä siltoja itämerensuomalaiseen runolauluja itkuvirsiperinteeseen. Juha Lanu (kuvassa vasemmalla) soitti portugalinkitaraa, flyygelin ääressä kaikki karjalankieliset fadot säveltänyt Esa Helasvuo. Hänelle piti aina ilmoittaa, mikä oli todistukseni laulunumero. Kuva: ANTERO KAHILA Te k sti K AT R I KOVAS II P I. ”Pienestä asti olen laulanut. Istuin ukin sylissä kiikussa, ja hän opetti minulle laulua
Portugalilaiset ihmettelivätkin, miten suomeksi laulettu fado voi kuulostaa ihan portugalilta.” Koska soittajat olivat Portugalissa, myös levy päätettiin tehdä siellä. Ensin tulivat fadot suomeksi, sitten karjalaksi ”2000-luvun alkupuolella perustin bändin nimeltä Vihreä Palma. Draamaa työstäessä yhteistyökumppaniksi löytyi säveltäjä, musiikkidramaturgi, sovittaja, pianisti ja musiikkipedagogi Esa Helasvuo, jonka kanssa Poutanen tekee musiikkia ja kiertää konsertoimassa tänäkin päivänä. Ensimmäisestä levystä tuli runsaasti kiitosta ja hyvää palautetta. Se oli meille taiteilijoille ja muusikoille melko traumaattista aikaa. ”Jossain kohtaa tuli korona ja kaikki meni kiinni. Mutta ei fado ole aina surullista ja melankolista: on siinä iloinen, kujeileva ja pirullinenkin puoli.” Poutanen teki Lahden ammattikorkeakoulun Musiikinlaitoksella opinnäytetyötä, jossa hän yhdisti joitakin fadon elementtejä itämerensuomalaiseen kansanlauluperinteeseen sekä tutki itkuvirsija runolauluperinnettä. Hän sanoi, että voi, hän on aina ajatellut, että olisi ihana kääntää fadoja”, muistelee Poutanen. Perheessä on ollut isoja menetyksiä ja hankaluutta – tässähän on yhtymäkohta fadoteksteihin ja fadon sielulliseen ilmastoon. Hän oli ollut tosi kiinnostunut fadosta ja oli sitä mieltä, että fado sopisi minulle.” Poutanen innostui aiheesta uudelleen ja alkoi systemaattisesti kuunnella fadoa. Välillä olen ihmetellyt, miksi minun piti lähteä Portugaliin asti ymmärtääkseni tämän.” ”Vaikka minulla oli se itkuvirsija runolaulujuttu ja Karjalan maat geeneissä, ajattelin, etten lähde perinteiseen ilmaisuun – olisi kiva saada aikaan jotain ihan uutta musiikkia, jossa olisi tietynlainen siemen olemassa. ”Fadon suru tai melankolia on keskittynyttä, syvää ilmaisua, joka tukee ihmisen voimia sietää ja kestää surua. ”Minuun kolahti todella kovaa se tapa, jolla fadoa esitettiin, ja se intiimiys ja hartaus, joka kuulijoissa syntyi. Laulu ilmaisee tunteita, mutta niihin ei jähmetytä, vaan voi syntyä yhteisöllistä kokemista”, Poutanen kiteyttää. ”Löysin älyttömästi yhtymäkohtia. Merkittävän uran muun muassa säveltäjänä ja sovittajana tehnyt Helasvuo on säveltänyt kaikki Poutasen esittämät karjalankieliset fadot. ”Isäni on sotaorpo, joka ei muista nykyisen Venäjän puolella, Ristilahdella kaatunutta isäänsä. Fadossa näemme elämän ihan toisenlaisessa valossa kuin arjen, jossa vaan mennään ja rymistellään. Aloin puhua fadon yhteydessä Karjalan kaihosta.” Samalla hän havahtui omaan karjalaistaustaansa. Ajattelin, että ei sitten.” Fado jätti jälkensä Poutasen mieleen, vaikka väliin tuli vuosiksi aivan muita asioita. Tärkeäksi tekijäksi löytyi fadossa keskeisen portugalinkitaran taitaja Jose Manuel Neto. Kuva: ANTERO KAHILA. Vuonna 2010 Poutanen lähti musiikintuottaja Ruottisen ja suomalaisen kitaristin kanssa jälleen Lissaboniin. Ensimmäisellä fadolevyllään Amália Tribute (2013) Poutanen kuitenkin otti fadokielenä haltuun vasta suomen. Löysin yhden portugalin kääntäjän, joka kuitenkin sanoi, ettei fadoa voi kääntää suomeksi – se on käsite. Solmittiin suhteita lissabonilaisten muusikoiden, kuten Rui Vieira Neryn kanssa. Tavut ja kaikki yksityiskohdat olivat hyvin tarkkaan mietittyjä, ja käännöksissä on rytmisesti nerokkaita ratkaisuja. ”Suru on tunteena aktiivinen, puhdas ja kirkas – se on myös selviytymiskeino. Tuli sellainen olo, että tällaista haluan laulaa.” ”Kun palasimme kotiin, mietin, voisiko tätä tehdä Suomessa. Tuoreimman levyn valmistumista edelsi pakkopysähdys. Hän on yksi arvostetuimmista fado-musiikin vaikuttajista niin Portugalissa kuin kansainvälisestikin. Tämän isä oli soittanut maailman kuuluisimman fadolaulajan, Amália Rodriguesin (1920–1999) kanssa. ”Tapasimme Carlos Manuelin kanssa jo seuraavana päivänä, ja hotellimme ruokalassa pidimme heti ensimmäiset harjoitukset. ”Rui piti suomalaista fadoa erittäin kummallisena ajatuksena ja sanoi, että haluaa sitten kuulla.” Epäilevästä suhtautumisestaan huolimatta hän kuitenkin antoi parin portugalilaisen muusikon, myös Carlos Manuel Proençan yhteystiedot. Fado sai Poutasen uralla vielä lisää sijaa, kun hän käsikirjoitti, näytteli ja lauloi Eija Ahvon ohjaamaa fadomusiikkidraamaa Maria Severa -nimisen, 1800-luvulla Lissabonissa eläneen fadolaulajattaren elämästä. 9 Karjalan Heimo 4 | 2026 ”Olimme saaneet vinkin portugalilaiselta ystävältä: menkää sinne, jos haluatte kuulla autenttista fadoa ettekä mitään turistifadoa”, Poutanen kertoo. Äidin suku oli tullut Antreasta ja isän sukua oli siirtynyt Laatokan Karjalasta, Poutalan kylältä, jonne sukua oli aiemmin tullut Vienan Karjalasta. Soitin Tarja Härköselle, joka on hyvin arvostettu kääntäjä Suomessa. Näen enemmänkin, että fado kuvaa menetyksen merkitystä”, Poutanen painottaa. Fado on mielentila, jossa itku ja suru on sallittua. ”Tarja oli tosi tarkka käännöksissä. Laulaja ja monitaiteilija Kirsi Poutanen kantaa fadistan arvonimeä, mikä todistaa hänen pitkäaikaisesta, omistautuneesta ja arvostetusta työstään fadomusiikin parissa. Lauloin espanjankielisiä, Pedro Almodovarin elokuvista tuttuja biisejä. Suomeen tultua aloin harjoitella ihan hulluna.” Carlos Manuelin kanssa yhteistyö jatkuu yhä, myös Poutasen tuoreimmalla fadolevyllä Kuulin kui helizi fado (2025). Uudella levyllä on fadoja portugaliksi, suomeksi ja karjalaksi. ”Rupesin miettimään, kuka voisi kääntää fadoja suomeksi, koska silloin en vielä osannut portugalia. Lissabonissa käytiin kuuntelemassa ja syventymässä fadon aitoon sointiin. ”Saudade kääntyy ikäväksi, menetykseksi, suruksi, jotkut sanovat sitä nostalgiaksikin, mutta itse en sitä sanaa mielelläni käytä. Pääsimme tekemään levyn Alba Recordsin kanssa, jonka silloinen johtaja Timo Ruottinen kommentoi laulutyyliäni, olenko koskaan miettinyt fado-laulua. Hän vietti lapsena paljon aikaa äitinsä kotiseudulla Parikkalassa ja isänsä kotiseudulla Simpeleellä. Siitä on jotenkin päästy jalkeille.” ”Fado on mielentila, jossa itku ja suru on sallittua” Fadon peruskäsite saudade ei aivan tarkasti käänny muille kielille
”Jos ajattelen, miten venäläiset ja ruotsalaiset ovat historian saatossa riepottaneet Karjalan alueen väestöä, onhan se valtava kärsimyssaaga”, hän sanoo. Hän on käynyt Portugalissa, tehnyt fadoaiheisia tekstejä ja kääntänyt ne livvinkarjalaksi. Pari niistä löysi tiensä lauluiksi, jotka käännätin myös portugaliksi”, kuvailee Poutanen sanoitustensa ”lingvistis-polyfonisia” polkuja. Se on ihmeellisen hieno asia. Suhtauduimme siten, että katsotaan, mitä tulee. Olen todella kiitollinen, että olen saanut olla tekemässä tällaisia asioita ja saanut olla vaikuttamassa tällaiseen.” Fado ilmaisee surun ja kaihon tunteita, mutta niihin ei jähmetytä, vaan voi syntyä yhteisöllistä kokemista, painottaa fadista Kirsi Poutanen. Suomessa on hyvin paljon näitä jälkeläisiä, joita tämä tarina jollain tavalla sykähdyttää.” Poutanen on nähnyt, miten fadoa kuuntelevat ihmiset niin Portugalissa kuin Suomessakin vaipuvat erikoiseen mielentilaan. Muita levyltä löytyviä karjalankielisiä fadoja ovat Larin Kyöstin sanoittama Reppurin laulu, jonka karjalankielisestä kieliasusta on vastannut Iivo Härkönen, kansanlaulu Baiju lasda (san. ”Monissa perheissä meni ihan hyvinkin, mutta monissa hyvin huonosti. Karjalan Heimo 4 | 2026 10 Jotain, mikä tekstien kautta veisi sinne karjalaisuuteen. Maailmassa, jossa on hyvin paljon hälyä ja raakuutta, olemme voineet omalta osaltamme luoda tiloja, joissa voimme vaipua omaan melankolian kirkkauteen, joka arjessa jää kaiken muun jalkoihin.” ”Olemme muusikoiden kanssa pystyneet luomaan tällaisia mielentiloja ja atmosfäärejä liikutukselle tai kosketetuksi tulemiselle. Fadoissakin yhdistävä tekijä on ihmisen osa tässä paineistetussa maailmassa eikä jokin perinteen toistaminen.” Poutasen konserteissa ja keikoilla käykin kaikenikäistä ja monenlaista väkeä. On ollut raskasta joutua eroon kotiseudusta ja tulla syrjityksi kielensä ja uskontonsa vuoksi.” Tuoreinta levyä tehdessä Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan ja tuli Gazan kriisi. Aloin vain etsiä tekstejä.” ”Esakin on vapaa sielu. ”Nämä asiat eivät lopu. Ihmisen osa paineistetussa maailmassa Poutasen laulamiin fadoihin liittyy keskeisesti ajatus menetyksestä. Minulle tuli tekstejä vähän johdatuksellisestikin esimerkiksi Suojärveltä ja Suistamolta.” ”Kerran sain naapurilta ex-arkkipiispa Leon livvinkarjalaksi kirjoittaman runokirjan. trad.) ja Kantelettaresta tuttu Armottoman osa. Kuva: Carolin Büttner / Tampereen Teatterikesä. Arkkipiispa Leon eli Leo Makkosen livvinkarjalaksi kirjoittamiin runoihin pohjautuvat uuden levyn fadot Kuulin kui helizi fado sekä Fado, i ristikanzu pajattau. Leo itse on fadon ihailija. ”Olen nähnyt sitä tosi paljon. ”Yleisössä on tosi paljon myös miehiä, mikä on hieno juttu, kun aina ajatellaan, että vain naiset kuluttavat kulttuuria.” ”Joka keikan jälkeen joku tulee kyynelsilmissä kertomaan, miten isoisoäiti tai -isä tai mummo tai pappa joutuivat jättämään Karjalan
Suomalaisuus asetettiin karjalaisuudelle esikuvaksi ja isänmaallinen henki tarkoitti nimenomaan suomalaisuutta. Agraarissa Suomessa elintaso ei juuri eronnut Venäjän Karjalan maaseutukylien elintasosta, vaikka Itä-Karjalaa saatettiin Suomessa pitää köyhänä ja sivistymättömänä heimoveljenä. Kansanopistot edistivät myös suomalaisuusliikkeen päämääriä. Karjalan Heimossa (3–4/1989) Sakari Vuoristo kartoitti karjalaisnuoria 15 opistosta. Köyhässä maassa ei riittänyt opiskelijoita yleissivistävään koulutukseen, kuten kansanopiston syntymaassa Tanskassa. Muutamat onnistuivat jatkamaan opintojaan esimerkiksi opettajaseminaareissa. SEIJA JALAGIN Opinhaluiset pakolaisnuoret. Vuosina 1922–1931 yli 1700 karjalaista ja inkeriläistä nuorta opiskeli eri oppilaitoksissa, näistä noin 1000 kansanopistoissa. K u va : V a lo k u va a ja m e st a ri R e ijo K o ir ik iv i / S tu d io P. KANSANOPISTOT PAINOTTIVAT keskustelevaa ja vertaisoppimista. Kansanopistot kärsivät rahaja opiskelijapulasta ja ottivat mielihyvin vastaan valtion tukemat pakolaiset. Kun Neuvosto-Venäjä vakiintui, kutistui Suomen valtion rahoitus pakolaisnuorten koulutukseen. Joissakin opistoissa oli eri aineissa jopa viisi tasokurssia. Kun osa pakolaisista oli lähes lukutaidottomia, aloitettiin alkeista. MAASEUDULLA SIJAINNEIDEN kansanopistojen sisään syntyi maamiesja emäntäkouluja sekä kotitalouskursseja. Ihanteena oli suomalainen talonpoika, rehellinen ja ahkera, moraalisesti suoraselkäinen kristitty. 11 Karjalan Heimo 4 | 2026 LAUKUNKANTA JA Kirjoittaja on historiantutkija, yliopistonlehtori ja KSS:n hallituksen puheenjohtaja. Valtaosa päätyi palkkatyöläisiksi teollisuuden tai kaupan palvelukseen. S uomalaisen yhteiskunnan ripeää kehitystä 1900luvulla pohjusti demokraattisen järjestelmän luominen – ja sen puolustaminen sisällissodassa ja oikeistoradikalismin vuosina. Lisäksi tuhannet lapset kävivät pakolaistai kunnallisia kansakouluja. S .V . Uusien sukupolvien kouluttamiseen panostaminen oli ja on etenkin nykyisin yhä keskeisempi hyvinvoinnin tae. Nykytermeillä sanottuna: kotoutumista edisti, että opistoissa pakolaiset asuivat ja opiskelivat yhdessä suomalaisnuorten kanssa. Nuorista piti kehittyä itsekasvatuksen ja yhteistyön avulla parhaita versioita itsestään sille paikalle, johon he olivat syntyneet. Suur-Suomi-henkeä vahvisti Akateemisen Karjala-Seuran tuki pakolaisopiskelijoille. Olen viime vuosina sukeltanut Itä-Karjalan pakolaisten opinpolkuihin Suomessa. Sitä ennen sadat heistä pääsivät suomenkielisiin kansanopistoihin eri puolilla Suomea. Sitä paitsi osa suomalaisnuoristakin aloitti opistoissa lukuja kirjoitustaidon alkeista. Jokainen osoitti tahtoa kehittyä ja löytää paikkansa uudessa kotimaassa. Opistoissa ei suoritettu tutkintoon johtavaa koulutusta, joten ne olivat vapaita ja ketteriä järjestämään opetusta opiskelijoiden tason mukaan. Pakolaisnuorille kansanopistokuukaudet olivat turvallinen tukikohta uudessa tilanteessa ja vieraassa maassa. Tuoreimmat viljelyja karjanhoitomenetelmät opittuaan hän modernisoisi tilan isäntänä tai emäntänä suomalaista maataloutta. Kalevalaa ja myyttisiä kertomuksia luettiin ahkerasti. Pakolaisnuorten opintoja tukivat valtio ja yksityiset järjestöt, jotta heistä saataisiin koulutettu eliitti nostamaan Itä-Karjalan sivistystasoa bolsevikkien kukistuttua. Suomi oli 1900-luvun alussa ”maailman mitassa keskituloinen, kehittyvä maa, jonka väestöstä yli 80 prosenttia asui maaseudulla ja jonka työvoimasta lähes 70 prosenttia työskenteli maaja metsätaloudessa.” Näin kirjoittivat Sari Pekkala Kerr ja Risto Rinne teoksessa Tiedon ja osaamisen Suomi: Kasvatus ja koulutus Suomessa 1960luvulta 2000-luvulle (SKS 2012). Suomessa on totuttu pitämään metsiä ainoana luonnonvaranamme, kun tuottoisampi luonnonvara on väestö. Perheiden piti itse maksaa perheen nuorten opinnot sisäoppilaitoksessa. Yhteiselo oli luontevaa, eikä kieliongelmiakaan ollut. Mitä tekisi pakolaisnuori, joka ei palaisi Karjalaan eikä vailla kansalaisuutta päässyt maanomistajaksi Suomessa
”Opiskelin yliopistossa kirjallisuutta, mutta opettajat halusivat, että teen gradun venäläisistä klassikoista, koska osasin venäjää. Maria Pihlin puupiirrokset syntyvät suurikokoisille laatoille katoavan laatan tekniikalla. Hänen puupiirroksensa ovat välillä niin suuria, etteivät ne mahdu pöydän ääreen työstettäviksi. Kun leikkaan puuta, tunnen sen lihaksissani ja olen ikään kuin yhtä puun kanssa, symbioottisessa tilassa.” Katoavan laatan tekniikalla laattaa työstetään väri väriltä, kunnes sitä ei enää voi Maria Pihlin Karjala on kuin lapsuuden satu Tek s ti j a ku v at A N NE K AL LI O L A. Se ei kiinnostanut minua yhtään, joten hain taidekouluun.” Puupiirros tuntui heti omalta: siinä yhdistyi maalaamisen värikkyys, ja se oli riittävän fyysistä veistämistä. Karjalan Heimo 4 | 2026 12 Puupiirtäjä Maria Pihlin voi löytää Jyväskylän grafiikan pajalta painimasta lattialla puulaatan kanssa. M aria Pihl on karjalaistaustainen taidegraafikko, jonka puupiirroksia on luonnehdittu värikkäiksi ja melankolisen mystisiksi. ”Puun työstämisessä on sattumanvaraa paljon enemmän kuin metalligrafiikassa. Hän tekee puupiirrosta katoavan laatan tekniikalla öljyväreillä. Pihl ei kuitenkaan aina ole ajatellut olevan sa taiteilija, saati karjalainen, vaikka sukujuu ret ovat pienessä kylässä Äänisen lähellä. Viipurissa syntynyt kuvataiteilija Maria Pihl työhuoneellaan Jyväskylässä
Jos ihminen on kuollut, talossa pitää peittää kaikki peilit, ettei sielu eksyisi, koska sielu vaeltelee kotiympäristössään vielä kolme päivää.” Mummon talo oli perinteinen karjalainen talo, josta puolet oli navettaa. Kerran koko homma meni pieleen, eikä jäänyt yhtään vedosta. ”Siellä oli myös kasvimaa ja pukki, joka vihasi minua. Piti varmistaa, onko Suomi hyvä paikka lapselle. Hän istui ja kuunteli. ”Teen yleensä pieniä sarjoja, ja aina pari vedosta menee pilalle. Sen silmät oikein syttyivät minut nähdessään. Haluttiin integroitua. Osittain ymmärrän häntä, koska Neuvostoliitossa ulkomaalaiset olivat epäilyttäviä. Pihl ei muista kylän suomenkielistä nimeä, koska on käynyt siellä viimeksi yli 30 vuotta sitten, ennen kuin äiti haki hänet Suomeen. Tuntui, että ne kaikki katsoivat minua.” Neuvostoliitossa ei puhuttu karjalaisuudesta. Se oli vapaana pihalla, ja odotin aina aidan vieressä ja huusin mummoa. Välillä niissä on siemeniä, välillä leseitä. ”Kun ajattelen sitä, näen vieläkin sen silmien meren. ”Muistan, kun ensimmäisen kerran ajoimme rajan yli autolla ja ihmettelin: täällähän on samat koivut ja kaikki.” Lapsuuden Karjala iskostui syvälle Pihl muistelee, kun joku kylässä kuoli ja kaikki kylän mummot kokoontuivat hänen isomummonsa luokse rukoilemaan. ”Kun tällaisia lapsena seurailin, niin kyllä ne iskostuivat syvälle. ”Minusta se oli rohkea veto. Muuten hän puhui venäjää.” Kylään ajettiin Petroskoista noin tunti bussilla. Kun sika tapettiin, hän meni sängyn alle itkemään tuntikausiksi. ”Ei me olla erillisiä luonnosta, päinvastoin. Sen lämpö, ikonit ja tuoksut.” Isomummo jäi sodan jälkeen kotiinsa Karjalaan neljän lapsen kanssa. Ihmettelin lapsena, ettei Suomessa ollut sitä. Pihlin teoksia on usein verrattu ikoneihin. Äiti oli aluksi noin vuoden Suomessa ennen kuin haki Marian mukaan. Kun isomummo suuttui, se sadatteli suomeksi. Se on ihmeellinen.” Taiteilijana Pihl on hyvin intuitiivinen. Pihl on edelleen kasvissyöjä. Haluan, että teoksiani katsotaan puhtaasti omalla sielulla.” ”Muistot toivat nostalgisen kaipuun takaisin isomummon luokse. Hahmojen päiden kallistukset, sädekehät ja suojelun teemat tuovat teoksiin jonkinlaisen menneen ajan myyttisen luontoyhteyden. Hän kuvailee, miten teokset vain tulevat sieltä jostain, kuin sämpylät uunista. 13 Karjalan Heimo 4 | 2026 Maria Pihlin teos Metsässä (puupiirros, 2022) kantaa hiljentyvää kaipausta ja luontoyhteyttä. 1990-luvulla inkerinsuomalaiset saivat paluumuutto-oikeuden, ja sukulaisia oli löytynyt Pieksämäeltä. Mummo otti pukkia sarvesta ja minä pääsin sisälle.” Oli myös eläimiä, joita välillä laitettiin lihoiksi. Hän ei uskonut, että mies oli kaatunut sodassa, ja jäi odottamaan häntä. Jos yöllä piti käydä asioilla, lämpöisestä talosta mentiin kylmään huussiin. Pihl muistelee kertaa, kun pellolla tuijotti rivi keltavihreitä silmiä. ”En halua selittää kuvia, vaan kuva puhuu suoraan katsojalle. Hän kasvatti lapset yksin ja opetteli vieraan kielen. Ei ollut puhettakaan, että joku voisi identifioida itsensä karjalaiseksi. Kaikki tekivät ristinmerkkejä uskoen, että kuolleen sielu tuli käymään. ”Se aika on vaikuttanut paljon kuvamaailmaani. Joen molemmin puolin oli taloja. Puupiirrostekniikassa yhdistyvät maalauksellisuus ja veistämisen fyysisyys. Seuraavana päivänä monen talon koira oli joutunut susien suuhun. On niin paljon kauneutta. Aluksi tulin vihaiseksi, mutta sitten ajattelin, että jos se ei halunnut tulla maailmaan, niin sitten se ei tule.” Kodin seinillä on ikoneita ja taustalla soi rauhallinen musiikki. Samalla myös pelon, miten paljon paikka on rapistunut. Aina leikataan lisää pois, kunnes laattaa ei voi enää käyttää. Loppuisipa tämä sekasorto maailmalla ja pääsisin taas käymään siellä. Maria Pihlin puupiirroksessa Alkutanssi (2023) on voimakas tunnelma ja värimaailma. Mummo ajoi hänet sieltä puukepillä ja kiroili suomeksi. Huussin ovien raoista näki pelloille. Kun tulin Suomeen, minuakin ryssiteltiin, ja halusin myös aluksi piiloutua.” ”On surullista, miten kaikki halutaan samaan muottiin. vedostaa. Hän säikähti ja juoksi takaisin peiton alle. Saisi nähdä, mitä sämpylöitä sieluni silloin rupeaisi leipomaan.”. Tämmöinen olin, ja isomummo sai harmaita hiuksia.” Talojen takana oli isot pellot, joiden takaa alkoi metsä. Pihl muistelee hänelle rakasta sikaa, jonka teurastamista hän vastusti loppuun asti. Yhtäkkiä pieni tuuletusikkuna avautui, ja sinne lensi talitintti. ”Ella-mummo häpesi suomalaisia juuriaan Neuvostoliiton puolella. Pihl kertoo pohtivansa teostensa kautta ”maailman asioita ja tunteita.” Häntä kiinnostavat erityisesti alkutarinat ja äitihahmot. Minussa on paljon samaa taikauskoa kuin Maria-mummolla oli. Lämpö, ikonit ja tuoksut Pihl syntyi Viipurissa ja vietti lapsuudestaan paljon aikaa Karjalassa pienessä kylässä Äänisen lähellä isomummonsa luona. Kun laatalla on painettu yksi väri, jatketaan veistämistä, sitten toinen väri. Myös isomummon nimi oli Maria. Välillä tekee mieli sanoa kadulla ihmisille, kun ne murjottavat, että katso nyt tuota lumihiutaletta, katso tuota oksaa
15 vuotta aiemmin päättynyt Kuusikymmentäseitsemän vuotta sitten Ilomantsissa tapahtui loikkaus, josta seurasi suuri epäoikeudenmukaisuus. [1] Miesten loikkausyritys on hyvä, mutta aika väärä. Valtakunnan päämies presidentti Urho Kekkonen arvostelee supon päällikköä Armas Alhavaa ”inhimillisen armeliaisuuden suorittamisesta Suomen selkänahalla.” [2] Armoa ei Suomen selkänahasta todellakaan anneta. Suomen kielen asema oli Neuvosto-Karjalassa aaltoillut. Ikätoverit suomen kielen opettajiksi Pekka Tupitsin on Karjalan Sivistysseuran toiminnanjohtajan Eila Stepanovan isä. Tupitsinin äidinkieli oli livvinkarjala, mutta suomen kieli tuli mukaan jo varhain. Loikkareiden kuulusteluista ja heidän taustoistaan tehty lausunto toimitetaan sisäministeriöön. Suomalaiset kyllä arvaavat, millä asialla parivaljakko liikkuu: he ovat loikkareita suuresta neuvostomaasta. Pekka Tupitsin ja Vilho Forssell lähtivät 1950-luvun alussa opiskelemaan suomen kielen opettajiksi Petroskoin yliopistoon. Pekka Tupitsinin ja Vilho Forssellin pidätyskuvat. Pekka äiteineen ei ehtinyt paeta jatkosodan jaloista, kun suomalaiset valtasivat Karjalan aina Petroskoita myöten vuonna 1941. Pekka Tupitsin (1933–1987) ja Vilho Forssell (1933–1985) olivat ikätovereita. Kuva: Suojelupoliisin arkisto Te ks t i M A R IE G UM É R. Vielä 1920–30-luvuilla suomella oli virallisen kielen asema, sillä Leninin ajama juurruttamispolitiikka suosi kansallisia vähemmistöjä, ja vallankahvassa olivat punasuomalaiset. päivä vuonna 1959. ”Ei armoa Suomen selkänahasta” sota määrittelee elämää edelleen, Stalinin kuolemaa seurannut liennytys ja suojasää alkavat olla ohi ja yöpakkaset ovat paleltaneet Suomen tasavallan itsemääräämisoikeutta edellisvuonna. Pekka kävi suomenkielistä koulua, jossa neuvostoyhteiskunnan likapyykkiä pestiin avoimesti. Puolueettomuuspolitiikkaan vetoavassa Suomessa eletään syvenevässä suomettumisessa. Protokollan mukaisesti loikkareita kuulustellaan, ja suojelupoliisi tekee heistä selvityksen. Tutkimuksiensa pohjalta suojelupoliisi on tulkinnut, että miehet ovat oikeutettuja turvapaikkaan, mutta Neuvostoliitto vaatii miesten palauttamista. Pekka Tupitsin ja Vilho Forssell hakivat turvapaikkaa Suomesta, joka kuitenkin palautti heidät Neuvostoliittoon. Ilomantsilaisten rajavartijoiden työvuoro ei poikkea tavallisesta, kunnes Nehvonniemen kylässä sijaitsevalta metsäkämpältä ilmoitetaan, että sinne on ilmaantunut kaksi vierasta miestä. Karjalan Heimo 4 | 2026 14 O n kesäkuun 14. Sen sijaan loikkarit, karjalainen Pekka Tupitsin ja suomalainen Vilho Forssell, saavat tuntea nahoissaan palautuksen raskaan hinnan. Stepanova on syntynyt 15 vuotta loikkausyrityksen jälkeen – ennen Eilan syntymää Pekka Tupitsin loikkasi Suomeen ja haki turvapaikkaa, mutta palautettiin Neuvostoliittoon. Vankkoja suhteita itään rakennetaan hinnalla millä hyvänsä. Rajavartijat kohtaavat metsäkämpällä miehet, jotka kertovat hakevansa turvapaikkaa ja antavat ottaa itsensä kiinni. Molemmat syntyivät vuonna 1933 – Tupitsin Kolatselässä karjalaiselle äidille ja Forssell Matroosassa kanadansuomalaiselle pariskunnalle
Talvella 1959 kiristynyt tunnelma alkoi purkautua, kun Tupitsin vieraili Forssellin luona Petroskoissa. Paljastui, että Viroon muuttamisen sijasta Pekka ja Vilho olivat loikanneet Suomeen, ja siitä hyvästä Sandra erotettiin opettajanvirastaan. Toverukset pohtivat esimerkiksi Viroon muuttamista. Myös Sandra oli valmistunut opettajaksi. Suomen kielen tukala tilanne helpotti hieman II maailmansodan jälkeen, kun Tupitsin ja Forssell lähtivät sitä opiskelemaan. Vuonna 1956 Nikita Hruštšov tuomitsi stalinismin, mutta valonpilkahdus oli vain hetkellistä. Matkan jälkeen Pekka jätti vaimonsa Sandran, jotta voisi taata tämän ja poikansa turvallisuuden loikkauksen käydessä ilmi. Pekka Tupitsin oli solminut vuonna 1955 avioliiton vienankarjalaisen Sandra Stepanovan kanssa, ja vuotta myöhemmin heille syntyi esikoispoika Erkki. KGB:n läsnäolo Tupitsinien elämässä tiheni. Salainen poliisi vieraili Nälmäjärven kylässä kyselemässä, millaista elämää toisinajattelijaksi tiedetty Tupitsin vietti. KGB kulki jo säännöllisesti Pekka Tupitsinin kannoilla, sillä muutamat opiskelijatovereista raportoivat ystäväpiirinsä johtohahmon liikkeistä ja mielialoista. Tilanne häiritsi ja hermostutti Pekkaa. [4] Pekka Tupitsin opetti Louhen piirissä voimistelua ja saksaa. Hän kävi kirjeenvaihtoa opiskelutoverinsa Vilhon kanssa, joka oli jäänyt Petroskoin yliopistoon töihin. [3] Kapeat tulevaisuudennäkymät pakottavat loikkaamaan Neuvostovaltiossa olot kylmenivät jälleen 1950-luvun loppua kohden. Kun pariskunnalle ei löytynyt koulutusta vastaavia töitä, he päätyivät Louhen piiriin pieneen kyläkouluun: Pekan tehtävänä oli opettaa lapsille voimistelua ja saksaa, Sandran venäjää. Sandra todellakin kuuli Pekasta seuraavan kerran vasta kesällä, kun KGB ilmestyi kuulustelemaan häntä Uhtualle. 15 Karjalan Heimo 4 | 2026 Stalinin vainot osuivat kipeästi epäilyttäviksi katsottuihin rajaseutuihin, ja siten myös Karjalassa kaikkea suomalaisuuteen viittaavaa pidettiin nationalistisena provokaationa. Kuva: EILA STEPANOVAN kotiarkisto. Kuva: EILA STEPANOVAN kotiarkisto Pekka Tupitsin sylissään tytär Eila Stepanova 1970-luvun loppupuolella. Tupitsin ja Forssell valmistuivat vuonna 1957, jolloin suomen kielen opettajia ei enää tarvittu: suomalaiset koulut lakkautettiin Neuvosto-Karjalassa vuosina 1956–1960
Neuvostoliitolle loikkareiden palauttamisesta tuli ylitsepääsemätön tavoite, ja heinäkuun puolen välin paikkeilla ulkopoliittisiin kriiseihin väsynyt tasavallan presidentti sanoi viimeisen sanan: palautetaan. [5] Kohtaloonsa katkerina tyytyneet Pekka Tupitsin ja Vilho Forssell luovutettiin Neuvostoliittoon 20. Kaksikko siirrettiin Mordvan alueelle suorittamaan rangaistustaan. Tuomio tuli laittomasta rajanylityksestä, maanpetoksesta sekä neuvostovastaisesta agitaatiosta ja propagandasta. Viranomaisille miehet kertoivat olevansa tyytymättömiä kotimaansa oloihin ja pyysivät turvapaikkaa Suomesta. Pakoyritykseen kerrotaan osallistuneen Tupitsinin lisäksi viisi tai kuusi vankia. Tästä tapauksesta on vuosikymmenten saatossa syntynyt legenda, jonka ensimmäiseksi kertojaksi Suomessa voidaan nimetä inkerinsuomalainen Eduard Hämäläinen. Miesten taustat piti selvittää kunnolla siltä varalta, että nämä osoittautuisivat vakoojiksi. Vaihtoehtoisesti he toivoivat voivansa lähteä Suomesta muualle, mahdollisesti Ruotsiin. Lisäksi Forssellin tapausta hankaloitti se, että hän kertoi olevansa Kanadassa asuneen suomalais-ruotsalaisen pariskunnan poika, mutta syntyneensä Neuvosto-Karjalassa – ilman neuvostojuonnetta oleskelulupa olisi heltynyt helposti. Osalliset kuitenkin pelkäsivät, että tunneli paljastuisi, sillä maan pinnalla ollut lumi alkoi kevättalvella sulaa juuri tunnelin kohdalta. Sukulaismies (kuvassa vasemmalla), Pekka Tupitsin, Eila Stepanova ja Sandra Stepanova. Kuva: EILA STEPANOVAN kotiarkisto. Samalla rikottiin lakia, jonka mukaan ”Suomella ei ollut oikeutta evätä turvapaikkahakemusta.” Kaksi ihmishenkeä ja lakirikkomus olivat kuitenkin valtiojohdon näkökulmasta pieni hinta siitä, että Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet pysyisivät sävyisinä. Koska idässä tiedettiin, keistä tarkkaan ottaen oli kyse, myönsi suomalainen rajavaltuutettu, että miehet olivat Suomessa. Suojelupoliisi päätyi lopulta puoltamaan miesten turvapaikkahakemusta sisäministeriölle. Asiaa tutkittiin rauhassa, sillä Neuvostoliiton puolella loikkausta ei ollut vielä havaittu. Hän suoritti rangaistusta samalla vankileirillä Brežnevin kuvan polttamisesta ja muusta neuvostovastaisuudesta. Käänne tapahtui, kun neuvostoviranomaiset havaitsivat loikkauksen 26.6. Karjalan Heimo 4 | 2026 16 Lyhyt loikkaus Suomen puolelle päässeet Tupitsin ja Forssell siirrettiin kesäkuussa Helsinkiin suojelupoliisin kuulusteltaviksi. ja vaativat Tupitsinin ja Forssellin palauttamista. He olivat kaivaneet salatunnelia, joka alkoi Tupitsinin työhuoneen kaapin alta. Lyhyeksi jäänyt loikkaus maksoi molemmille kymmenen vuotta kovennettua työleiriä. heinäkuuta 1959. [6] Legenda vankilapaosta Vankileirin ankarissa olosuhteissa Tupitsin alkoi pohtia mahdollisuutta paeta. Turvapaikan myöntäminen ei kuitenkaan ollut läpihuutojuttu
[2] ”Kun omatunto suomettui”, Suomen Kuvalehti 28.10.1994; ”Se salainen palautussopimus”, Rajamme vartijat 1.1.2005. [9] ”Hyvästi, Vilho ja Pekka”, Helsingin Sanomat 4.7.1993. [10] Glasnost ja Neuvostoliiton luhistuminen rikkoivat suomettumisen kuorta lisää, ja 1990-luvulla keskustelu idästä tulleista turvapaikanhakijoista nousi avoimeksi puheenaiheeksi. [10] ”Suomi on pettänyt sukulaiskansansa”, Apu 1.9.1989. Nykyisin turvapaikanhakijoiden tukalaa tilannetta voidaan sentään käsitellä mediassa julkisesti, mikä on mitätön ja laiha lohtu inhimillisten kärsimysten rinnalla. [1] Pelkonen & Pohjonen: Ei armoa Suomen selkänahasta – Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944–1948. Tupitsin sai pakoyrityksestään kolme lisävuotta, ja hänet siirrettiin Vladimirin vankilaan. Otava 2005, 242–245. [7] ”Hyvästi, Vilho ja Pekka”, Helsingin Sanomat 4.7.1993; ”Pekka Tupitsinin sanakirja”, Eila Stepanovan kotiarkisto. Paluu vankileiriltä siviiliin ei ollut helppo. Otava 2005, sivut 239–248. Työkyvyttömyyseläkkeelle Tupitsin siirtyi 1980-luvun alkupuolella, kunnes kuoli leukemiaan 53-vuotiaana. Venäjän federaation korkeimman oikeuden todistus Pekka Tupitsinin rehabilitoinnista vuodelta 1993. [12] Asiakirja Pekka Tupitsinin rehabilitoinnista, Eila Stepanovan kotiarkisto. Tuomionsa takia hän ei voinut työllistyä koulutustaan vastaavasti, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi tehdastyö. Sandra työskenteli itkuvirsitutkijana, mutta Pekalle työmahdollisuudet olivat kapeat. Otava 2005, Kuvaliite & 239. Eila Stepanovan mukaan hänen isänsä oli hiljainen mutta avulias mies, joka piti dačan eli kesämökin rakentamisesta. Stepanova, Sandra: Elämäni polku – Šombajärven kylän istorija šekä muisselmie miun elokšešta. [4] ”Hyvästi, Vilho ja Pekka”, Helsingin Sanomat 4.7.1993. [5] Pekkarinen & Pohjonen: Ei armoa Suomen selkänahasta – Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944–1948. Kirjallisuus Pekkarinen, Jussi & Juha Pohjonen: Ei armoa Suomen selkänahasta – Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944–1981. [11] ”Kun omatunto suomettui”, Suomen Kuvalehti 28.10.1994. Ensimmäinen lehtimaininta tapaus Forssell/ Tupitsinista löytyy vasta 30 vuotta myöhemmin Apu-lehdestä syksyltä 1989. Petroskoissa häntä odottivat Sandra ja Erkki-poika. Aikalaissanomalehdissä ulkopoliittisesti vaarallisesta loikkauksesta ei kirjoitettu. Usein kielteisen päätöksen saaneita uhkaa kotimaassaan vankilatuomio tai vainon kohteeksi joutuminen. [8] Eila Stepanovan haastattelu 25.5.2026, ”Pekka Tupitsinin sanakirja”, Karjalan Heimo 28.4.1999. Hänet vapautettiin maanpetoksesta, mutta syyte rajarikkomuksesta jäi voimaan. [6] ”Hyvästi, Vilho ja Pekka”, Helsingin Sanomat 4.7.1993; ”Pekka Tupitsinin sanakirja”, Karjalan Heimo 28.4.1999. [8] Vähän ennen hänen kuolemaansa Kantelettaresta ehti ilmestyä venäjänkielinen versio, jonka raakakäännökset Pekka Tupitsin ja Sandra Stepanova olivat yhdessä laatineet. Haastattelut Eila Stepanovan haastattelu 25.5.2026. Otava 2005. [9] Suomettuminen vaiensi palautettujen tarinat – entä nyt. [7] Kotiinpaluu Pekka Tupitsin vapautui viimein vuonna 1972. Kuva: EILA STEPANOVAN kotiarkisto. Kurjissa oloissa Tupitsin pystyi silti laatimaan karjalan kielen etymologisen sanakirjan, jossa hän vertaili karjalan sanoja mm. [12] Vilho Forssellin rehabilitoinnista ei ole tietoa. Lehdet Apu 1989, Helsingin Sanomat 1993, Karjalan Heimo 1999, Rajamme vartijat 2005, Suomen Kuvalehti 1994, Ydin 1990. Pekkarinen, Jussi & Juha Pohjonen: Ei armoa Suomen selkänahasta – Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944–1981. Minerva 2009, sivut 132–134. LÄHTEET: Arkistoaineistot Eila Stepanovan kotiarkisto. Tupitsinin ja Forssellin tarina tuntuu silmiin pistävän ajankohtaiselta. Yhä tänäkin päivänä Suomeen tulee turvapaikanhakijoita, joille ei jostain syystä haluta myöntää turvapaikkaa. [3] ”Hyvästi, Vilho ja Pekka”, Helsingin Sanomat 4.7.1993. Lue lisää Pekka Tupitsinin ja Vilho Forssellin tarinasta: Mäkelä, Raija-Liisa: Minä, muilutetun tytär. venäjään, suomeen, viroon, vepsään, komiin ja jopa sanskritiin. Rankat vankeusvuodet langettivat pitkän varjonsa Tupitsinin siviilielämään, ja hän sai vakavan sydänkohtauksen vain 49-vuotiaana. 17 Karjalan Heimo 4 | 2026 Eräänä yönä miesjoukko yritti pakoa 20 asteen pakkasessa vetistä tunnelia pitkin. KSS 2020, sivut 259–270. Kylmettyneet karkurit saatiin nopeasti kiinni. Uutisen mukaan Amnesty International oli jo vuoden 1983 paikkeilla laatinut raportin 12 tapauksesta, joissa Suomeen tulleet pakolaiset olivat joutuneet palautetuiksi ja Neuvostoliitossa vankileireille – Tupitsin ja Forssell mukaan lukien. Pariskunta avioitui uudelleen, ja vuonna 1974 syntyi tytär Eila. Tupitsinin ja Forssellin kohtaloa käytettiin useaan otteeseen esimerkkinä siitä, miten Suomelle ”neuvostopakolainen oli aina ensisijaisesti poliittinen ja vasta sitten humanitäärinen ongelma.” [11] Pekka Tupitsin rehabilitoitiin vuonna 1993
Mantsolla kerrotaan olleen seitsemän poikaa. Kylän synty ja runolaulun kehto Ymmärtääksemme Perttusten runosuvun merkitystä meidän on suunnattava katseemme Latvajärven maastoon ja sen asutushistoriaan. Kuva: SAMULI PAULAHARJU / Museovirasto, Journalistinen kuva-arkisto JOKA Vienan Karjalan korvessa, Latvajärven aalloilla sijaitseva Kalmosaari kantaa uumenissaan karjalaisten identiteettien syvimpiä juuria. Alkuperäinen Arhipan vanha talo paloi perustuksiaan myöten 1890-luvulla, mutta Miihkalin poika Pekko (Petri) rakensi samoille multimuksille uuden kodin. korkealle Haapavaaralle, jonka talojen rauniot siintävät yhä metsän yli. Karjalan Heimo 4 | 2026 18 L atvajärven Kalmosaaressa lepäävät Arhippa ja Miihkali Perttunen – isä ja poika, runolaulajat, joiden suusta Kalevalan mahtavimmat säkeet tallentuivat jälkipolville. Kukaan ei varmasti tiedä, mistä päin Mantso aikanaan seudulle eksyi, mutta hänen perinnöstään kasvoi kokonainen yhteisö. Siellä Arhippa oli elänyt, runonsa laulanut ja lopulta sanaisen arkkunsa sulkenut. Vielä 1970-luvulla peltoaukeaman laidalla näkyi tuuhea ja vankka raitapuu merkkinä Arhippa Perttusen muinaisen talon paikasta. Siinä oli runokuninkaiden koti seisonut. Kuudes poika valitsi asuinpaikakseen Sramppalan termän – paikan, johon myöhemmin kohosi itse runokuningas Arhippa Perttusen talo. Seitsemäs poika puolestaan asettui Ivaskon niemeen. Vaara on kuivaa ja korkeaa maata, minkä vuoksi ensimmäisen asukkaan, Mantsonimisen miehen, talon perusta on säilynyt vuosisatojen halki todistamassa menneistä ajoista. Vuosikymmenten unohduksen, sotien runtelemien hautamerkkien ja luonnon armoille jättämisen jälkeen nämä historialliset muistomerkit ovat saaneet ansaitsemansa huolenpidon tuoreen, pyyteettömän työn ansiosta. Paikallisen muistitiedon mukaan koko kylän asutus sai alkunsa Mantsonvaarasta. Nämä kaksi viimeksi mainittua paikkaa muodostivat Latvajärven keskuskylän sydämen, josta veljesten jälkeläiset myöhemmin hajaantuivat laajentaen kylää vaaroille, niemiin ja lahtiin ja rakensivat sinne kotinsa. Heidän kohtalonsa kuvaavat karjalaista elämänmenoa: kaksi pojista lähti maailmalle työtä ja elantoa etsimään, kaksi jäi isänsä tantereille Mantsonvaaralle ja yksi asettui parin kilometrin päähän pohjoiseen, Runolaulaja Miihkali Perttusen hauta Latvajärven Kalmosaaressa vuonna 1917. Kohtalo oli kuitenkin kova: tuli tuhosi tämänkin talon kurkihirren, ja vanhan laulajan kerrotaan kävelleen pitkään savuavien raunioiden ympärillä avojaloin ja paljain päin, suuren menetyksen murtamana. Miihkalin hautakiven vasemmalla puolella on puuristi, jonka alla lepää hänen vaimonsa Pelagea Fofanova Savinova eli Saavinen (1820–1901). Miihkali Perttusen raskaat elämänvaiheet Tulipalon jälkeen Miihkalin oli muutettava Pekko-poikansa kanssa Suureensaareen uuRunokuninkaiden viimeinen leposija Latvajärven Kalmosaaressa Tek s ti SA R I M AA R IT KA R JA L AI N E N. Siellä syntyi myös hänen poikansa Miihkali, ja samalla maaperällä kasvoivat Miihkalin sekä hänen veljiensä lapset
Ajan hammas ja historian myrskyt iskivät kuitenkin rajusti tähän pyhään paikkaan. Pappina hautajaisissa toimi Ivan Ivanov Vasiljev ja psalminlukijana Stepan Andrejev Krasnikov. Arhippa kuoli 7.12.1841 keuhkotautiin, ja hänet haudattiin 9.12.1841. Lesonen, Huotarin vaimo) maksoi kunnioituksesta itkijöille ja arkuntekijöille. Vaikka Miihkali oli suuri perinnönkantaja, kohtalo oli hänelle elämän aikana epäsuopea, ja hän eli syvässä köyhyydessä. Vuosikymmenten ajan monumentti seisoi sään armoilla, vinoon painuneena ja vailla arvoistaan symbolia. Miihkali Perttunen kuoli Petrin tuvan penkille Latvajärven Suuressasaaressa syyskuun 3. Hänet siunasi pappi Georgi Andrejev ja lukkarina toimi Vasili Vtoroi. 19 Karjalan Heimo 4 | 2026 disrakennukseen. Arhippa Perttusen oikealle haudalle siirrettiin väärältä hautapaikalta hänen puhdistettu muistolaattansa. Vihdoin hauta sai sille kuuluvan ortodoksisen ristin sodassa tuhoutuneen luterilaisen ristin tilalle. Kalmiston tila pääsi aikojen saatossa metsittymään ja kropnitsat lahoamaan. Hänen kuoltuaan miniä Mari (o.s. Tilannetta pahensi entisestään se, että Miihkalin haudalle pystytetty muistomerkki kantoi luterilaista hautaristiä, joka ei lainkaan sopinut vainajan omaan vanhaan ortodoksiseen uskonperintöön. Kyläläisten keskuudessa liikkui synkkiä puheita Miihkalin ollessa kuolinvuoteellaan. Kaukonen kuitenkin etsi väärästä paikasta, Arhipan hauta ei ollut Kalmoniemessä, vaan Kalmosaaressa. Vienankarjalainen runoilija ja kirjailija Jaakko Rugojev tutki asiaa 1960–70luvuilla. Viimeiset vuotensa hän vietti poikansa Petrin luona. Hän löysi oikean Arhipan hautakummun Miihkalin haudan läheltä ja piirsi siitä kartan. Miihkali Perttusen muistomerkki sai vihdoin sille kuuluvan ortodoksisen ristin sodassa tuhoutuneen luterilaisen ristin tilalle. Muistolaatta asetettiin Karjalan Kirjailijaliiton toimesta syksyllä 1969, ja se on valkoista marmoria. Täältä hän lähti aikanaan myös viimeiselle matkalleen Kalmosaaren ikuiseen rauhaan. Vanhat puut on hakattu pois ja niemessä kasvaa vain matalia lehtipuita. Arhipan muistolaatta oli sijoitettu myöhemmässä vaiheessa Miihkalin haudasta kauemmaksi länteen, ja siihen tehtiin kivistä hautakumpu, kun muotokuvana olleen ”Arhipan” jäänteet oli tuotu Leningradista takaisin. päivänä 1899, ja hänet haudattiin saman kuun 6. päivänä. Kalmistosaaren rappio ja sodan arvet Miihkali Perttunen haudattiin Latvajärven kalmistosaareen, ja vuonna 1909 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pystytti hänen haudalleen arvokkaan muistomerkin. Runokuninkaiden leposijat on palautettu sellaiseen kuntoon, joka arvokkaasti kunnioittaa heidän elämäntyötään ja merkitystään koko vienankarjalaisen kulttuurimaailman perintönä.. Ajan saatossa vähän vinoon päässyt patsas oikaistiin takaisin vaakasuoraan asentoonsa. Olivathan Arhipan sanat muistissa: hän oli pyytänyt tuomaan haudalleen vesikiviä muistinpäivinä ruuan sijasta. Kansanrunouden ja kirjallisuudentutkija Väinö Kaukonen on kirjannut muistiinpanoihinsa Latvajärvellä 15.8.1943: Kalmoniemessä, jonne Arhippa Perttunen on haudattu, on jäljellä vain yhden kropnitsan lahonneet jäännökset ja yksi kivikumpu. Omia lapsia hänellä oli seitsemän, minkä lisäksi hän otti luokseen kahden parhaassa iässä kuolleen veljensä, Matin ja Riion, orvoiksi jääneet lapset. Miihkalin haudan läheisyydessä sijaitsi myös hänen isänsä Arhipan viimeinen leposija, joka erottui pitkään muista lähelle kohonneista hautakummuista. Arhippa Perttusen hautapaikkaa ei enää ole todettavissa. Elämänsä loppuajat Miihkali oli poikansa Petrin hoivissa Latvajärvessä sekä välillä Poahkomienvaarassa, jonne hänen toinen poikansa Huotari oli mennyt vävyksi Paavilaisen taloon. Vanhauskoisessa ja perinteisessä yhteisössä Miihkali Perttusen hauta kunnostettiin kesäkuussa 2026. Sotavuosien aikana tämä risti koki lopullisen turmion, kun se ammuttiin palasiksi, ja sirpaleet oli asetettu muistokiven jalustan päälle. Kulttuuriperintö sai ansaitsemaansa huolenpitoa Latvajärven kalmistossa on hiljattain kesäkuussa 2026 tehty tärkeä ja merkityksellinen kunnostustyö. jotkut uskoivat, että Miihkali joutuisi kuolinhetkenään kertaamaan kaikki runonsa rangaistuksena siitä, että oli eläessään laulamalla tehnyt niin paljon syntiä. Tämä kyläläisten taikauskoinen ajatus ei kuitenkaan toteutunut – vanha runolaulaja nukkui pois rauhassa, jättäen jälkeensä korvaamattoman henkisen perinnön. Miihkalilla oli kannettavanaan suuri elämän taakka ja elätettävänään iso perhe. Valoa pimeyteen toi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), joka myönsi Miihkalille eläkkeen, josta vanha mies oli hyvin kiitollinen ja muisti siitä aina kiittää. Tämän esimerkillisen työn ansiosta Latvajärven kalmistosaarella käy nyt uusi historian havina
1700-luvun alun sodat karsivat pitäjän asukaslukua. Niiden jälkeen alkoi hidas väestönkasvu, joka huomattavasti kiihtyi 1800ja 1900-lukujen taitteessa. Karjalan Heimo 4 | 2026 20 HISTOR IA Valtionrajan tuntumassa, Pohjois-Karjalan ja Kainuun itänaapurissa sijaitsevassa Repolassa on ollut asutusta todennäköisesti jo 1100-luvulta lähtien. Kuva: MATTI POLLA & KH-toimitus.. Repolan pitäjä 1509–1917 Te kst i MATTI POLL A Ku v at Yr j ö B l o m s t e d t i n t e o k s e s t a K a r j a l a i s i a r a k e n n u k s i a ( H e l s i n k i 1 9 1 ) / K a n s a l l i s k i r j a s t o Ennen vuotta 1617 syntynyt kylä. Sisävesireitti Nousia Rydzin (1555) mukaan