Lehtolaisella on tuntumaa myös kyykkään. 47 Laukunkantaja-kolumnisti Aki Aunala pohtii ylisukupolvista surua, joka seuraa valtiollisen vainoamisen ja terrorin uhreja – jälkeläisineen. KUVA: RITVA TUOMI Lea Tajakka syventyy perinteentaitaja Matrona Kyyrösen ja näyttelijäsuuruus Ida Aalbergin elämänpolkujen risteämiseen. 70 Jovensuus organizuijah jo tostu vuottu nuorien illa??uo, nuorien karjalazien pläššindytapahtumua, kudamua ku?utah bes’odakse (vk: pes’s’outa). 2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 42 KARJALAN HEIMO 3–4/2025 64 44 Maria Kuismin on kääntänyt Leena Lehtolaisen ensimmäisen Maria Kallio -dekkarin livvinkarjalaksi. Kuismin kertoo käännöstyön vaativista vaiheista. 72 Lasten tietokirjaa hevosista laatinut Tiina Juurela törmäsi mainintoihin karjalan hevosesta, joka oli hyvä vetohevonen. Matrona myös itki Aalbergille. 52 Kalevalanpäivänä julkistettiin karjalankielinen seinälaatta sekä professori emerita Irma Sulkusen kirja, joka purkaa Elias Lönnrotin suurmiesmyyttiä. Historioitsijana Jalagin pohtii merkin merkityksiä. Mitä lajille lopulta tapahtui?. Niitä hän tutkii myös valokuvateoksissaan. 46 Kirjailija Leena Lehtolainen on kielifriikki, jota dekkarikäännös uhanalaiselle karjalan kielelle innostaa. M. I. 60 Johannes Karhapää toimi myrskyisenä maailmanhistorian aikana karjalaisten ja ortodoksien hyväksi ja koki marttyyrikuoleman Joensuun Siilaisissa. VARTIAINEN, MUSEOVIRASTO SEURAAVA NUMERO Kesäkuu 2025 58 Yliopistonlehtori, dosentti Seija Jalagin sai Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkin. 48 Taiteilija Lumi Tuomi kehrää äitinsä hiuksista lankaa, jolla kirjoo teoksiinsa karjalaisuuden kerrostumia. 2025 3–4 7 € Leena Lehtolaisen dekkari karjalaksi! Karjalaisen nykytaiteen elinvoima Irma Sulkusen tietokirja purkaa Lönnrot-myyttiä KANSI : Taiteilija Lumi Tuomi ompelee teostaan Syväinpuu
Hyvää pääsiäistä! Hyviä Äijiäpäiviä! Hyvyä Äijyäpäivyä! KATRI KOVASIIPI paatoimittaja@karjalanheimo.fi. Tervetuloa jäseneksi, lehden tilaajaksi ja lukijaksi sekä karjalaisen kulttuurin harrastajaksi ja tukijaksi. Yhdessä vaalimme kieltä, kulttuuria ja kokemuksia karjalaisesta identiteetistä. Jos ottaisi yhteyttä ihmiseen, jonka jo luuli kadottaneensa. ARMON PILKAHDUKSIA voi kohdata ja itse sysätä liikkeelle myös henkilökohtaisessa elämässä. Missä muualla sitä voi nähdä. Ylen tuore Perjantai-dokkari näytti kaikelle kansalle SPR:n ruokakassijakoa, joka kerää Tampereella Aleksanterin kirkkopuistoon hiljaisen, kärsivällisen jonon. Joskus armo voi tulla käymään yllättäen – se voi ilmaantua nurkan takaa tai pisaroina taivaalta, kuten käy Helvi Juvosen (1919–1959) aikaa ja kulutusta kestävässä runoklassikossa Pikarijäkälä (1952): Jäkälä nosti pikarinsa hauraan, ja sade täytti sen, ja pisarassa kimalsi taivas tuulta pidättäen. Heistä ja heidän taiteestaan kerrotaan lisää tämän lehden sivuilla. Poliittisten arvovalintojen armottomuus huutaa ja lyö silmille uhkakuvina kaikkialla. Karjalaisuus ja karjalan kieli nousevat esiin myös kevään uutuuskirjoissa. Karjalaistaustaisten taiteilijoiden vahva näkyminen gallerioissa on ollut yksi kuluneen kevättalven suuri ilonaihe. Eihän tällaisen suunnan voi antaa jatkua. Eri puolella Suomea toimiva SPR:n ruoka-apu on näkyvä merkki armosta. Jäkälä nosti pikarinsa hauraan: Nyt malja elämämme rikkaudelle. Jäsenmaksuun sisältyy Karjalan Heimo -lehti. Se voi avata myös polkuja yhteyteen omien kaltaisten kanssa. Tampereella ruokaa jaetaan kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Sitä voi riittää jopa noin 300 metrin matkalle, minkä olen usein todistanut omin silmin. Jos myöntäisi virheensä, antaisi anteeksi, pyytäisi anteeksi. Janoan niitä, koska armoa tuntuu muuten olevan niin kovin vähän liikkeellä. Riko Saatsin juuri julkaistu romaani Yönistujat (Gummerus 2025) odottaa lukijaansa. Kuka on vielä yllättynyt kohtaloista julmimman, asunnottomuuden kasvusta. KUN MAAILMA TUNTUU tulleen hulluksi, on välillä katsottava lähemmäs ja jopa sisäänpäin. Jopa jotkut kauppakeskukset ovat alkaneet suhtautua aiempaa armollisemmin yösijaa etsiviin asunnottomiin, joita tulee kaiken aikaa lisää. Vuonna 1917 nimeksi tuli Karjalan Sivistysseura ry. Yhteys omiin tunteisiin ja ajatuksiin vahvistuu taiteen avulla. Karjalansivistysseura.fi Kieltä ja kulttuuria vuodesta 1906 Etsintäkuulutettu: Armo PÄÄTOIMITTAJALTA Helsinki 2025 26 03 A amuyön tunteina alan etsiä runoja, joissa esiintyisi sana ”armo”. Karjalan Sivistysseuran Pruasniekka Oulussa kutsuu kuulemaan – muun innostavan ohjelmansa lisäksi – juuri painosta tulleiden uutuuskirjojen julkistuksia. Karjalan Sivistysseura yhdistää eri alueilla elävät karjalaiset ja karjalaisuudesta kiinnostuneet toimimaan karjalan kielen ja kulttuurin elinvoimaisuuden hyväksi. Karjalan Sivistysseura ry:n jäsenlehti ja äänenkannattaja Karjalan Sivistysseura ry:n jäseneksi pääsee jokainen hyvämaineinen kansalainen. 2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 43 Seura perustettiin vuonna 1906 nimellä Wienan Karjalaisten Liitto
Haastattelukysymykset ovat suomeksi, Marian vastaukset livvinkarjalaksi. Kuorolaisten luonteet ja suhteiden kiemurat kätkevät alleen salaisuuksia ja yllätyksiä, joita Kallio kuorii esiin kerros kerrokselta kuin sipulia… Nyt Maria Kuismin kertoo Karjalan Heimon lukijoille käännösprojektistaan: mitkä olivat sen taustat, mikä on kääntämisessä tärkeintä ja millaisia haasteita tähän käännöstyöhön matkan varrella ilmaantui. Oli jo ammui mieles, ku tahtozin lugie karjalakse midätah nygyaigazembua ei lapsile kirjutettuu kirjua. M aria Kuismin on kääntänyt Leena Lehtolaisen ensimmäisen Maria Kallio -dekkarin livvinkarjalaksi. Pidi duumaija pajuo kogonažuonnu, hos niilöi stroffii, kudualois nämmä palat oldih. Suomenkielizis kirjuttajis juohtui mieleh Leena Lehtolainen da hänen kirjutettu Maria Kallio -sarju. Pajoloin kiändämine ei ole ihan kebjei hommu. Heti ensimmäisen yön jälkeen yksi kuoron jäsen löytyy vesirajasta kuolleena. Pidäy duumaija alguperäzen tevoksen laji, mittustu sanondastu voit käyttiä ezimerkikse kirikös pajatettavas psal’mas. Ližäkse muahpaniezis rahvas pajatetah psal’mua. Nämmiigi pidi kiändiä. Pidäy duumaija, kuibo kiännös pädöy pajatettavakse, ritmu, painotukset, tavuloin piduhuot. Kirjan dialogeissa ja kerronnan rakenteeseen kiinnittyvässä Eino Leinon runossa Virta venhettä vie Kuismin on käyttänyt myös suvikarjalaa. KUVA: MARIA KUISMIN. Helsingin poliisilaitoksella pyörivät kesälomat, ja murhamysteerin selvittäminen lankeaa siellä sijaisena työskentelevän nuoren Maria Kallion niskoille. Sidä probliemastu olihäi. 2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 44 Maria Kuismin käänsi ensimmäisen dekkarin karjalaksi! Oulun Pruasniekan yhteydessä Karjalan Sivistysseura julkistaa koko joukon kustantamiaan uutuuskirjoja. Dekkarin juoni lähtee liikkeelle nuorten kuorolaisten, Itäsuomalaisten Osakuntien Laulajien (IOL), viikonloppuleiristä helsinkiläisellä huvilalla. Psal’man suomenkieline versii on kiännetty ruo?inkielizes psal’mas. Leena Lehtolaisen Maria Kallio puhuu nyt karjalaa Maria Kuismin on tehnyt kaikkien aikojen ensimmäisen dekkarikäännöksen karjalaksi. Kiändämine ei suas olla vaiku sanoin kiändämisty, ga pidäs kiändiä se syväindö, midä algutekstan sanat kannetah. Sinul pidäy duumaija syväindyö da merki?ysty. Aivan uutena aluevaltauksena seuran julkaisutoiminnassa loistaa nyt karjalankielinen dekkari. Duumai?in, ku ei roi tolkuu kiändämizes jo kiännetys, ga tahtoin lugie algutekstan. Miksi valitsit käännöstyösi kohteeksi juuri tämän kirjan. Vuvvennu 1993 jullattu dekku tiettäväine ei jo ole ihan veresty kirjalližuttu, onhäi se jo kolmenkymmenen vuvven tagua. Pidäy säilyttiä alguperäzen tevoksen runollizet elementat, rakendeh, ritmu da rifmat. Miten käännöstyö livvinkarjalaksi sujui – millaisia haasteita tuli vastaan. Starinas kulgou keräl ezimerkikse Eino Leinon runo. Segi aijan muuttumine nägyy kirjan starinas: rahvas kirjutettih kirjastu toine toizele, telefonan ?ökin nyhtättih seinäspäi, konzu ei tahtottu, ku soitandu nostatannus maguamaspäi da muga ielleh. Ihan kebjei dielo ei olluh sidä löydiä, ga jälgimäi lövvin kuvan misgi 1700-luvun psal’moin kniigas, kudai oli kirjutettu vahnakse ruo?ikse. Oli rouno ku luonnolline dielo kiändiä enzimäine sarjan kniigois, Ensimmäinen murhani, migu aloittua misgi myöhembä kirjutetus. Lehtolaisen Ensimmäinen murhani (1993) on livvinkarjalaiselta nimeltään Häi eli pajol (KSS 2025). Vie oldih erähät palat Aleksis Kiven runos-pajos, ga hos keräl oligi vaiku eräs palaine sit (Tuonen lehto, öinen lehto – kaukana on vaino, riita), ga en nikui voinnuh nämmiigi kiändiä vaiku irrallizinnu virkehinny
Kudamidä ezimerkikse nygyaigastu policiiruadoh liittyjiä sanua suat lugie karjalankielizis Yle uudizis, ga äijättävy oli mostu sanua, midä uudizis da sanakirjois et lövvä. KUVA: PIETU VAUHKONEN dekkuu. Tovengi pidi kehitellä uuttu sanastuo. Nygöi dekkuh se on puuttunuh. Sit olgah kiännettävänny pajuo libo midätah muudugi tekstua, ga kiändäjän takku ei ole ihan kebjei, hänel on vastus sit, ku on löydänyh sežo rivilöin välih kirjutetun. Ga toivon, ku rahvahale yksikai roih mieleh suaha lugie tämänjyttymiägi kirjua karjalakse. Se oligi yksi tärgei sana täh dekkuh. Jouduitko kehittelemään esimerkiksi uutta sanastoa – miten livvinkarjala toimii murhamysteerin ja poliisityön kielenä. 2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 45 . Piäniekku oli se, kudai leikkai, sit verbi rodihgi. Kiännösruavon aigua luvin sežo Fedotovan frazeologistu sanakirjua da sie puutui silmäh sanondaine pajonke eländäs. Kiännösruavon aigua silloitoi?i jo pyörittelin, ongo minul toven maltuo täh kaikkeh. Kirjan nimi sežo oli moine, kuduadu pidi duumaija. Enhäi minä ole suannuh opastuo karjalan kieleh ezmäzenny kielenny, ga olen opastunnuh sih äski ruavahannu. Sanakse, piäniekoijaverbi löydyi Makarovan sanakirjas. Nennien runoloin-pajoloin kiändämizen ližäkse vaigevuttu oli sit, ku dekkuuhäi ei ole karjalakse kirjutettu. Sit en jo voinnuh lugie misgi dekus, kuibo se libo tämä dielo tavan mugah niilöis sanottas. Kiännöksen pidäs siirdiä algutekstan tunneh da viesti toizeh kieleh. Duumaijahgo lugijat, ku pahoi on kiändänyh. Voibi hyvingi olla, gu cuarin aigua konzu piä leikattih viäryniekoil, se sit piäniekoittih. Ei pidäs rippuokseh algutekstan sanois, ei mugavuttua algutekstan sanua, ga se pidäs mugavuo muga, ku suas säilyttiä algutekstan hengen. Alguperäine nimi on Ensimmäinen murhani, sit olisgo kiännöksen nimi Enzimäine piäniekoi?endu. Sit levii ielleh merki?ys – tarkoituksel luajittu tapandu ongi piäniekoi?endu da se tappai sit piäniekku. Hiloin Natoin kel reknailimmo ne?idä yhtes. Jälgimäi tämä rodih sežo kiännöksen nimeh. Se kerras ozuttihes moizele, kudai pädöy starinah – onhäi starinas keräl sežo horatiemu. Kuibo maltazin kiändiä Leinon runuo libo kogonastu Maria Kuismin painottaa, että käännöstyössä tärkeintä on säilyttää alkutekstin henki. Oliko sinulla luotettavaa esilukijaa tai muuta tukea käännöstyön tekemiseen tai viimeistelyyn, vai puursitko yksin?
Maria Kallio -sarjaa on tähän mennessä ilmestynyt 16 osaa ja yksi pienoisromaani, niissä Maria vanhenee lähes reaaliajassa ja maailman muutos näkynee myös. Aku suurin vuitti kiännökses on livvinkarjalua, ga tahtoin, ku kirjan starinan kandai runo, Leinon Virda venehtä viey, olis segi suvikarjalakse, hos keräl ongi runokielen vällytty. Tai kenties ihan jotain muuta. – Kyykkä tuli tosielämästä. Mistä kirjailija sai alun perin ajatuksen laittaa henkilöitään kyykkäämään. KATRI KOVASIIPI Kirjailija Leena Lehtolainen innostui karjalankielisestä käännöksestä Kirjailija Leena Lehtolainen. – Olin todella innostunut kuullessani käännöshankkeesta karjalan kielelle. Enää ei poliisiasemalla tupakoida eikä juopottelua katsottaisi läpi sormien. Naisten ja miesten välisistä rooleista voi lukijana jopa hätkähtää, ja taitavatpa poliisin haaviin päätyvät päihteetkin olla aivan eri maailmasta kuin nykyään. Olis mieldykiinittäi kiändiä ližiä. I?e olen opastunnuh livvinkarjalah da sen periä kiännös rodih livvinkarjalakse, ga tahtoin nostua sežo suvikarjalua nägövih. Karjalan kieli on jännittävä, koska todennäköisesti ymmärrän osan ja opin uusia sanoja. Lauloin Wiipurilaisen Osakunnan Laulajissa 1984–1989, ja meillä oli tapana kokoontua kyykkäämään kesämaanantaisin, kun ei ollut kuoroharjoituksia. – Uusi kieli on aina ikkuna uuteen maailmaan ja kirjalle mahdollisuus tulla luetuksi uudenlaisista lähtökohdista. – Ensimmäisen murhani -dekkarini ilmestymisestä on todellakin kulunut aikaa jo 32 vuotta. Sežo Olli Hanna Sae oli suurekse avukse suvikarjalazien dialougoin da sežo Leinon runon kel. Pelaaminen oli todella hauskaa. Yhdeksi juonteeksi Ensimmäinen murhani -dekkariinsa Lehtolainen on sijoittanut kyykkäharrastuksen. – Olen eräänlainen kielifriikki, rakastan kielten maistelemista ja tunnustelemista, ja vaikken ymmärtäisi sanaakaan esimerkiksi oman teokseni käännöksestä, voin kokea rytmin. Kuten Maria Kuismin omassa haastattelussaankin kertoo, Ensimmäinen murhani -dekkarin kerronnasta voi helposti aistia ja tunnistaa ajan muuttumisen. Hiloin Natoi oli suurekse avukse ei vaiku kielen tarkistandas, ga muitegi sanua reknaijes. Esimerkiksi Yhdysvalloissa hän on toiseksi käännetyin pohjoismainen jännityskirjailija Jo Nesbøn jälkeen. Maria Kuisminia en ole tavannut koskaan, mutta olen otettu siitä, että kirjani pääsi käännettäväksi, ja hän oli hankkeen alullepanija, sanoo Lehtolainen. Karjalan kieli on todella erityinen, koska se on todellakin uhanalainen kieli, jonka säilyttäminen on tärkeää. Kyzelin karjalankielizis dovarišois, konzu oli mihgi nengomah tiemah liittyjiä, kudai minule ei olluh tuttavu, ezimerkikse psal’mat. Heräsikö halu kääntää Maria Kallio -dekkareita lisää. Vuonna 1993 ilmestyneen dekkarin maailmasta puuttuvat vielä nykyaikaa hallitsevat netti ja some, lankapuhelimen töpselin voi vetää irti seinästä, kun haluaa vaikkapa nukkua rauhassa. Toizielpäi kiinittäs mieldy jatkua kiändiä tädä sarjua, toizielpäi ottuakseh kiändämäh ihan midätah muudu, mostu kirjalližuon lajii, midä karjalakse ei vie ole kiännetty. Haastattelukysymykset: KATRI KOVASIIPI Vastaukset livvinkarjalaksi: MARIA KUISMIN. Poliisin rikostutkimusmenetelmät ovat muuttuneet valtavasti, ja maailma on ihan toisessa asennossa. Ensimmäisen murhani maailmassa naispoliisi oli vielä harvinaisuus, nythän heitä on jo lähes kolmannes poliisikunnasta, Lehtolainen summaa. Sidä rodihgi erähien ristikanzoin dialougoih. WiOLissa tuli muutenkin pidettyä yllä karjalaista lauluperinnettä, Lehtolainen kertoo. Opiskelijakuorolaisista vahvalla itämurteellaan erottuva Jyri pelaa kyykkää, ja romaanin loppupuolella hänen jäljillään päädytään myös kyykkäkisoihin. 2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 46 Uusi käännös ja uusi käännöskieli eivät ole kirjailija Leena Lehtolaiselle itsessään mikään harvinaisuus, sillä hänen kirjojaan on käännetty jo 30 kielelle. KUVA: SABRINA BQUIN/TAMMI Nikui en olis suannuh kiännettyy ihan yksin
Mutta kategorinen itsensä kieltäminen luo vain syvempiä arpia. Saman naisen, joka maalasi taulun; syntyjään venäläisen. Kun kaikkialle ulottuvan sortokoneiston ulkopuolella voi muodostaa vapaasti oman mielipiteensä niinkin vaikeista asioista kuin omasta etnisyydestään tai äidinkielensä symbolisesta merkityksestä, saattaa mieli muuttua muotoon, jossa ei sen kuvitellut koskaan olevan. Tätä murhaavaa massahypnoosia kuvaavat pienet, varjoissa kulkevat ihmishahmot, jotka muistuttavat häpeästä ja peruuttamattomasta repeämästä taulussa kuvatun naisen ja hänen synnyinmaansa välillä. Jopa vuosikymmeniä vanhat traumat pakolaisuudesta ja oman valtionsa terrorista kansalaisiaan, tai naapureitaan, kohtaan vaivaavat niin pitkään ennen kuin näitä kokemuksia on käsitelty rakentavasti eri muodoissa. Se ei tarkoita, etteikö voisi oppia, muuttaa mieltänsä, ja vastustaa sitä, minkä näkee tuhoisaksi. Ja suru on sen mukainen. Tietoisesti se olisi mahdoton tehtävä, koska kansakuntien historia ja kulttuuri rakentuvat monimutkaisten kerrostumien varaan. Mutta onneksi voimme aina kehittyä surun hetkelläkin, sillä sitä on rohkeus, joka lopulta takaa tulevaisuutemme. Keskipisteenä olevan naisen rintaan on palanut Davidin tähden muotoinen reikä symbolina historiallisesta sorrosta ja vainosta, johon valtiollisen propagandan vuoksi on osallistunut miljoonittain ihmisiä. On selvää, että valheiden syövereistä näkeväksi muuttunut on ennen kaikkea yksinäinen. VALTIOLLISEN VAINOAMISEN ja terrorin uhriksi joutuneet ovat käyneet läpi valtavan skaalan tyhjyyttä, tuskaa ja surua koskevia tunteita. Vainosta ja väkivallasta aiheutuva häpeä omista juuristaan, joihin kuuluvat esimerkiksi kieli ja erilaiset kulttuuriset piirteet vuosisatojen ajalta, ajaa peittelemään itseään ja sulautumaan massaan. Myös puheet siitä, että venäläisyys pitäisi puhdistaa kaikista huonoista piirteistä, on äärimmäinen vaatimus. Noudin taulun itse taiteilijalta. Valitsee kumman reitin tahansa, omien ajatustensa kanssa on usein hyvin yksin. Kuten tämä taulu kertoo, taustaansa ei voi unohtaa, vaikka olisi ottanut etäisyyttä omaan kotimaahansa – pakolla tai vapaaehtoisesti. 2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 47 HUHTIKUU 2025 LAUKUNKANTAJA V oitin taannoin Ukrainaa tukevassa huutokaupassa itselleni taulun. Pitäisikö yksittäisen ihmisen unohtaa kulttuuriseen identiteettiinsä liittyvät piirteet. Pakisimme hetken taulun sanomasta. Tämä taidokkaasti tehty maalaus puhutteli minua monella tasolla. Kun lähes kaikki kulttuuriset piirteet piti hävittää vahvempaan valtamuodostelmaan kuulumiseksi, jäljelle jäi ylisukupolvinen suru siitä, miten niin saattoi tehdä jälkipolvilleen. He kenties näkevät vieläkin selvemmin, mikä kaikki on mennyt pieleen synnyinmaassaan. Kodin menetys ja läheisten kärsimykset omaksi mielletyn yhteiskunnan vuoksi ovat traumaattinen kokemus jokaiselle pakolaiselle. Rahatkin menivät oikeaan kohteeseen olemassaolonsa puolesta taistelevan yhteiskunnan hyväksi. Niitä kertyi niin Venäjän kuin Suomenkin puolella. Tässä tummasävyisessä taulussa näkyy alaston naishahmo negatiivisissa väreissä, mikä korostaa valon muuttumista vastavoimaksi. Päivätyönsä sivussa hän valmistelee väitöskirjaa neuvostopropagandasta Venäjän Karjalassa vuosina 1918–1922. Siksi näistä teoista aiheutuneet surun, yksinäisyyden ja häpeän kaltaiset tunteet eivät katso aikaa, paikkaa tai valtioiden rajoja. Mutta entä he, jotka ovat lähteneet maasta jo aiemmin jostain syystä. Suomalaisen kohdalla voisi ajatella, että kaikki kristinuskoon yhdistetyt piirteet riisuttaisiin pois yhteiskunnastamme. Jotka ovat ehkä välttäneet hengenvaarallisen pakolaisuuden ja valinneet ajoissa toisen paikan luoda tulevaisuuttaan. Karjalaisilla on tästä assimiloinnista äärimmäisen vahvoja kokemuksia. Joko ajatuksiaan, tunteitaan ja näkemyksiään käsittelee tai jättää ne huomioimatta, tukahduttaa ja pyrkii unohtamaan. Rajaton suru. AKI AUNALA Kirjoittajan sukujuuret ovat Aunuksen Karjalassa
Materiaalina hiukset kantavat voimakasta, myös ristiriitaista symboliikkaa. 2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 48 E spoolaisella sukupihalla on kolme taloa, jotka Lumi Tuomen isoisä on rakentanut omin käsin. Jakamisen ja yhdessä tekemisen tematiikka ilmentää syvästi myös jotain karjalaisuuteen olennaisesti ja itsestäänselvästi kuuluvaa. Sen kautta hän tutkii, mitä on karjalainen valokuva. Lumi Tuomen teoksessa Syväinpuu hiuksista kehrättyjen lankojen tarkoituksella päättelemättä jätetyt päätkin kantavat merkitystä. Teokseeni Syväinpuu kirjotuilla kysymyksillä olen myös halunnut tuoda esiin kulttuuriperinnön häilyvyyden; tarinat jäävät piiloon, jos kysymyksiä ei esitetä. Kun tupolta kehrää, tulee hyvää lankaa, hän toteaa. PunaiKarjalaisuuden katkelmia hiuslangoista kirjoen Valokuvataiteilijaksi Aalto-yliopistosta valmistuva Lumi Tuomi on kasvanut ainutlaatuisessa sukupihamiljöössä. – Teoksen kysyvissä teksteissä ei ole kysymysmerkkejä juuri sen vuoksi, etten itsekään voi enää esittää näitä kysymyksiä. Yhdessä niistä kasvoi Lumi, yhdessä asui isoäiti, joka puhui turvallisissa kotioloissa omaa karjalaista murrettaan. Karjalaisuuden kerrostumia tutkivaan taiteeseensa hän kehrää lankoja äitinsä hiuksista ja tarkastelee karjalaista valokuvaa. Syväinpuussa äidin hiuksista itse kehrätyt langat on kirjottu käspaikkojen vanhalla tekniikalla, etupistokirjonnalla. Teossarjansa taustaksi hän tutki etnografisia valokuvia, joita kansatieteilijät ottivat karjalaisista 1800ja 1900-luvuilla. Edelliset sukupolvet, joille kysymykset on suunnattu, ovat jo edesmenneitä. Omissa valokuvateoksissaan Lumi asettuu tietyllä tavalla samoihin tuttuihin asetelmiin vanhojen kuvien kanssa, mutta tekee niistä uudelleentulkintaa. Äiti on valokuvannut perheen elämää paljon, onhan hänkin valokuvataiteilija. – Hius on todella kestävä materiaali. Äiti kerää pitkistä punaisista hiuksistaan hiusharjaan tarttuvat takut ja tupot Lumin taiteen materiaaliksi. Jo ulkomailla asuessaan hän alkoi kysellä äidiltä ja isoäidiltä sukutaustoista. Niistä Lumi kehrää värttinällä lankaa. Langanpäät roikkuvat teoksen takapuolella tarkoituksellisesti vapaina tukkoina, niitä ei ole päätelty. Se on intiimiä jakamista. Nehän olivat Karjalassa. Vaikka kauniita hiuksia ihaillaan, hiukseen suhtautuminen muuttuu heti, kun se irrotetaan kehosta. KUVA: LUMI TUOMI. Punainen on karjalaisuudessa suojaava elementti, sanoo Lumi. Aikaisemmin olen käsitellyt taiteessani hiuksettomuutta siitä näkökulmasta, että myös hiukseton ihminen voi olla kaunis. Sukupihalla oli aivan tavallinen näky, että isoäiti, äiti ja Lumi tekivät yhdessä käsitöitä. Nyt tärkeä kumppani taiteenteossa on oma äiti. Kaapelitehtaalla nyt esillä olevaa valokuvateostensa sarjaa Lumi alkoi työstää vuonna 2023. Karjalaisuutta Lumi alkoi toden teolla tutkia muutettuaan Alankomaista Espooseen, lapsuudenkodin tuttuun sukupihan miljööseen. Erityisesti naisten kohdalla hiuksettomuutta on perinteisesti torjuttu. Nyt äiti antaa minulle omastaan jotain sellaista, mitä minulla ei ole. Ylisukupolvisuus on mukana Lumin teosten rakenteissa monin tavoin. Lumi käyttää äitinsä kanssa jopa yhteistä työvälinettä, tämän filmikameraa, jolla näyttelyn kaikki valokuvateokset on kuvattu. Opiskelu vei Lumin välillä vuosiksi Alankomaihin. ”Hiuslangan takut kankaan toisella puolella kuin ylisukupolviset solmut”, Lumi on kirjoittanut Aalto-yliopistosta valmistuvien valokuvataiteilijoiden näyttelyjulkaisun teosesittelyyn. Hiukset kerronnan punaisina lankoina Kameraakin olennaisempi elementti Lumin taiteen sisällön kannalta ovat äidin hiukset. Hiusten riistämistä on käytetty myös rangaistuksena, etenkin naisiin kohdistettuna siihen on liitetty voimakas häpäisemisen merkitys. – Karjalaisuus on osa omaa elämääni, elämää nykyaikana, toteaa Lumi. Uudet teokset käyvät keskustelua vanhakantaisen karelianismin kanssa ja asettavat sen uuteen valoon. Hiuksiin liittyy voiman myytti, josta kertoo esimerkiksi Raamatun Vanhan testamentin kertomus Simsonista. – Äidin hiuksiin liittyy myös ajatus suojaavuudesta. – Olen saanut tietää asioita karjalaistaustoista siten, että olen kysynyt. Häntä kiinnosti selvittää, miten karjalaisuus oli näkyvillä Suomen taiteen kentällä – se näyttäytyi menneisyytenä, karjalaisten ulkopuolelta katsottuna. Syväinpuun (2025) kirjotut langat näyttävät yllättävän pellavaisilta, mutta hiuksista ne todellakin on kehrätty. – Olen menettänyt omat hiukseni 13-vuotiaana alopecia-sairauden vuoksi
KUVA: RITVA TUOMI. Teokseensa Syväinpuu Lumi Tuomi on kirjaillut esiäideilleen kysymyksiä näiden kätketyillä kielillä. Syväinpuuhun kirjomani kysymykset olen osoittanut sukuni kolmen haaran naisille – heidän kauttaan olen halunnut tuoda esille tarinoita karjalaisuudesta. – Perinteisesti karjalaisiin käspaikkoihin on kirjottu paikallisia asioita ja ne on osoitettu tietyille henkilöille. 2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 49 . Sen on tehnyt käspaikkakankaiden kudonnan taitava Kaisa Pahkala. Syväinpuun pohjakangas on laadukasta pellavaa, alun perinkin käspaikkakankaaksi kudottu. set hiukset ovat kirjaimellisesti punaisia lankoja, jotka johdattavat yli sukupolvien ja monikerroksisten kipukohtien
– Olen ollut kameran edessä koko lapsuuteni. Hän toi perheemme arjen osaksi mm. Myös nämä valokuvateokseni on kuvattu sukupihalla, isoäidin talossa tai yhteisellä kesämökillä. Ne löytyivät isoäidin kaapista viikattuina ja ovat nyt mukana myös valokuvateoksissa esiintyvien Lumin ja hänen äitinsä päällä. Valokuvateoksissa näkyvät karjalaisen kansanpuvun osat, kirjotut esiliinat, Lumi on ommellut ja kirjonut itse. Hidas tekniikka on matkantekoa, joka luo teokseen koskemattakin aistittavissa olevaa syvyyttä. – Sukupihassa on tehty käsitöitä yhdessä ja usein. – Meidän kummankin työskentely pohjautuu jaettuihin kotiympäristöihin. Äidin oma taiteilijuus on vaikuttanut siten, että hän on valokuvannut paljon myös perheessä. Nekin liittyvät suvun historiaan – osa niistä on isoäidin matonkuteita, jotka löytyivät Lumin isoäidin isoisän tekemästä kapioarkusta. – Aloitin kirjontatyön viime vuoden toukokuussa, ja lopetin tämän vuoden tammikuun alussa, kertoo Lumi. KUVA: LUMI TUOMI. Teostensa rakenteissa Lumi käyttää kangassuikaleita kannakselaisen nästyykiperinteen muistumina. Valokuvateoksien alareunaan Lumi on kiinnittänyt kangassuikaleiden rivistöjä. 2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 50 Hitaat ja vaivannäköä vaativat käsityötekniikat luovat itsessäänkin yhteyttä menneisiin sukupolviin ja ovat osa tarinankerrontaa, jossa on yhtä aikaa vahvaa läsnäolon tuntua ja isoja avoimia kysymyksiä. – Kotiympäristö loi kulttuurin esiintuomiseen turvallisen ympäristön. Kielensä peittänyt äitien ketju Tänä vuonna Lumi on aloittanut myös työskentelyn työparina äitinsä, valokuvataiteilija Ritva Tuomen kanssa. Kolmen sukupolven jatkumo on kesäpäivän kirkkaasti valaisemassa kuvassa läsnä. – Äitini äiti joutui nuorempana vaikenemaan kokemuksistaan, mutta myöhemmin hänen elämässään karjalaisuus oli jatkuvasti läsnä puheissa, kirjoituksissa ja teoissa perheen kesken. Nyt on toisin päin, toteaa Lumi, jonka valokuvateoksissa äiti on usein kuvauksen kohteena. Isoäidin puutarha on yksi niistä, ja se on myös läsnä lopputyönäyttelyssä olevissa töissäni. Ne liittyvät isovanhempien juuriin Muolaassa ja Kanneljärvellä. KUVA: LUMI TUOMI Teoksessa Ruskei Langu (2023) Lumi Tuomi kehrää äitinsä lahjoittamista punaisista hiuksista värttinällä lankaa. vatruskat, murteella haastamisen (eli puhumisen) ja erilaiset perinteet. Karjalaisuuden katkelmista työpariksi äidin kanssa Lumi kokee teostensa rakentuvan karjalaisuuden pirstaleista. Nyt Lumin työhuone on syntyjään kannakselaisen isoäidin talossa. Tätä puutarhaa me hoidamme yhdessä ja valokuvaamme toisiamme Lumi Tuomen valokuvateoksessa Käzikkäi (2024) yhdistyvät käsityöperinteen siirtyminen äideiltä tyttärille sekä yhdessä tekemisen ja työvälineiden jakamisen merkitys. Teoksessa Karttuaju (2024) Lumi karstaa äitinsä hiuksia, taustalla loistaa isoäidin kasvattama satoisa punaherukkapensas. Lumin isoäiti oli ompelija, joka oli ommellut melkein kaikista näkyvillä olevista kangassuikaleista vaatteet. – Valokuvaamalla uusia teoksia ja tutkimalla valokuva-arkistojamme tutkimme yhdessä sitä, miten karjalainen perintö on säilynyt ja elpynyt isoäitini perustamassa kesämökkimme puutarhassa karjalaisen kasviperinnön ja maatiaislajikkeiden muodossa. On ihmeellistä, miten isoäiti, joka on menettänyt niin paljon, on myöhemmin voinut antaa omalle perheelleen niin paljon, Lumi pohtii
Mikki Noroilan videoteos Yritin šuaha hänet kuvah onnakko hiän kato (2024) gallerian alakerrassa ottaa odotuksia rikkovalla teholla haltuunsa historian hiljentämien, marginalisoitujen hahmojen tavoittamattomuuden. Teokseensa Käzikkäi (2024) Lumi on sisällyttänyt viittauksen viipurilaisen taiteilijan Elvi Maarnin maalauksiin. Nämä kehykset teki Essi Immonen. Näyttelyn järjestivät Erika Ryppieva, Iva Matiyas, Viktor Beloff ja Papu Hyypiä.. Äitien kielen haltuunotto näkyy Lumin työskentelyssä myös karjalankielisinä teosniminä. – Taiteen kautta kulttuuriperintöä voi tutkia laajasti. – Olisi hienoa, että karjalainen taide olisi enemmän esillä. Reeta Suvanto on ripustanut näyttelyyn installaationsa Kenenä (Irrottaa, 2024), jonka osat Kuolinkošto (Kuolinmekko), Kuolien šorokka (Kuolleen päähine) ja päähineestä irrotettu, museoitu Šorokan häntä ovat elämästä irti riistettyinä riipaisevia. Keskeneräisyydessään se on kuitenkin parsittavissa”, sanoittaa Hyypiä teostaan. Toisaalta karjalainen taide kukoistaa juuri nyt, sanoo Lumi muistuttaen helsinkiläisen Oksasenkatu 11 -gallerian näyttelystä, jossa oli maaliskuussa esillä ryhmä karjalaisia nykytaiteilijoita. Noroilan teos käyttää hyväkseen epätarkkojen kuvien, uudelleenjärjestetyn arkistomateriaalin, murtumapisteitä sisältävän dialogin ja vienankarjalaksi ääneen luetun kerronnan keinoja. Omasta kulttuuristaan ja yhteisöstään erotetut merkityksen kantajat kuvastavat surua ja tuovat yhteisen surutyön välttämättömyyden näkyväksi. kerros Kaapeliaukio 3, Helsinki Karjalaiset nykytaiteilijat osoittavat voimansa Helsinkiläinen galleria Oksasenkatu 11 toimi maaliskuun ajan karjalaisen nykytaiteen näyttämönä. – Ukille karjalan kieli ei enää periytynyt, mutta koen Martta Pelkosen perinnön esille tuomisen tärkeäksi. Jo hänen isoäitinsä virolainen isoäiti joutui Kannakselta evakkoon suomenkieliselle alueelle. KATRI KOVASIIPI Ryhmänäyttely Keššetäh oli maaliskuussa 2025 esillä Galleria Oksasenkatu 11:ssä. Puupölkyn päällä kohti korkeampaa voimaa suunnattuun rukoukseen avautuneet kädet ovat kärsineet, sormia puuttuu. Taiteilijat olivat Papu Hyypiä, Henna Hyvärinen, Hannele Kumpulainen, Mikki Noroila, Reeta Suvanto ja Lumi Tuomi. Karjalan kieli on Lumille äitien kieltä, joka on joutunut sukupolvi toisensa jälkeen valtakielen peittämäksi. Punainen ommel kiipeää runkoa pitkin kuin korjatakseen rikkoutuneisuuden kuvaa. Henna Hyvärinen tuo dokumentaarisessa videoteoksessaan Minuška (2024) näkyviin Hiloin Natoin (Natalia Giloevan) työn Ylen karjalankielisten uutisten kääntäjänä ja lukijana sekä keskustelut karjalaistaustaisen äitinsä kanssa. KATRI KOVASIIPI Valokuvan maisterit 2025 – Image Being 20.4.2025 saakka Suomen valokuvataiteen museo, Kaapelitehdas, 1. Teos on viimeinen osa kolmiosaisesta autobiografisesta dokumenttisarjasta, jonka edelliset osat ovat Misukeitto (2022) ja Zuaharivetty (2023). Myös Lumin valokuvateoksen Kezriäjy (2024) kehyksinä olevat siniset ikkunankarmit ovat saaneet muotonsa isoäidin karjalaisesta kotitalosta. – Mitä enemmän tiedän karjalaisuudesta, sitä enemmän näen sitä ympärilläni, hän toteaa. Lumin perheen yhteisen kesämökin ikkunankarmit isoisä on veistänyt karjalaiseen malliin. Punainen väri toistuu teosten yhtenä elementtinä – sen voi nähdä väkivaltaisen, verenpunaisen kivun ilmauksena, mutta karjalaisessa kulttuurissa punainen on myös suojaava väri. Karjalaisiin naistaiteilijoihin viittaaminen avaa täysin uuden, kiinnostavan polun, jolle voi löytyä myös jatkoa. Keskelle näyttelyhuonetta sijoitettu pylväsmäinen teos Žirkalo/Ikkuna (Peili/Ikkuna, 2025) esittää taiteilijan tulkinnan karjalaisesta ikoninurkkauksesta. Lumin isänpuoleisen ukin äiti oli Salmin murteen kerääjänä tunnettu Martta Pelkonen. Hannele Kumpulainen on tehnyt taidemaalarina tutkimusmatkaa karjalaisuuden peiteltyjen jälkien ja karjalaisuuteen liitettyjen stigmojen parissa jo vuosia. Voi tulkita, että oman perhehistorian kipupisteiden löytymisestä on avautunut myös voimaa ja vapautta oman (taiteilijan)tien ja yhteisön löytämiseen. Keväällä 2025 Hyvärisen teossarjasta valmistuu kokopitkä versio, joka tulee ensi-iltaan Helsingissä, kulttuurikeskus Caisassa 23.4.2025. Oman kielen peittämisen teema toistuu useiden sukupolvien mittaisessa äitien ketjussa. “[...] kuva siitä, kuinka jokin, jonka tulisi olla omaa, kotoisaa, tuntuukin vieraalta ja vaikealta. Epätarkat kuvat ja tietyn sanan oikein lausumisen mahdottomuus tekevät näkyväksi ja tuovat kuuluville virallisen historiankirjoituksen aukkoja. Näyttelyn teemat käsittelivät monisyisesti peitetyn ja vaietun karjalaisuuden esiin purkautumista, joka on tullut mahdolliseksi vasta vaikenemisen vuosikymmenten jälkeen avautuvista railoista. Papu Hyypiän / Afanasjeffin Pavun veistosinstallaatio hallitsi gallerian katutason tilaa. Noroila yrittää luoda kuvaa esivanhemmastaan Rimmin Ul’l’askasta, jonka Akseli Gallen-Kallela löysi eläväksi malliksi Aino-triptyykkinsä toiseen versioon (1891). Näyttelyn muita taiteilijoita olivat Papu Hyypiä, Henna Hyvärinen, Hannele Kumpulainen, Mikki Noroila ja Reeta Suvanto. Pisto pistolta, kuva kuvalta Lumi on mennyt syvemmälle sukunsa karjalaisuuden kerroksiin. Karjalaisen punapoiminnan ja Karjalan-matkoilta kerättyjen tahrojen estetiikka muuntuu Kumpulaisen käsissä rytmikkäiksi abstraktioiksi. Meille jää tietoisuus, että paljon olennaista on jätetty meille kertomatta. Siellä nähtiin myös hiustekstiiliteos ja kaksi muuta teosta Lumilta. 2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 51 sen kasvuston siimeksessä, kertoo Lumi. Olen alkanut myös opiskella karjalan kieltä itsenäisesti
Tunnusta on jaettu vuodesta 2014 alkaen 67 kohteelle 20 maassa. S. Laatan paljastustilaisuuden jälkeen SKS:n juhlasalissa järjestettiin Kalevalan päivän seminaari otsikolla Sammatista Brysseliin. Kalevala on vuitti eurouppalastu eepossuperindehty da eläviä kul’tuuruperindyö, kudai inspiriirui??ou uuzih ellendyksih. 2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 52 H elsingissä 28.2.2025, osoitteessa Hallituskatu 1 julkistetut laatat muistuttavat Euroopan komission Kalevalalle myöntämästä Euroopan kulttuuriperintötunnuksesta (European Heritage Label, EHL). Elias Lönnrot luati tevokšen karjalaisien, šuomelaisien ta inkeriläisten rahvahanrunojen pohjalta. Paljastustilaisuuden alkamista odottavat Kati Mikkola ja Tuomas M. Hän selvitti yleisölle Euroopan kulttuuriperintötunnuksen merkitystä ja taustaa. Kalevalalle myönnetyn Euroopan kulttuuriperintötunnuksen kunniaksi paljastettiin EHL-laatta SKS:n edustalle Kalevalanpäivänä 28.2.2025. Läpikuultavassa isokokoisessa laatassa on teksti kolmella EU:n virallisella kielellä: englanniksi, suomeksi ja ruotsiksi. Tasa-arvon ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen asialla Oman avauspuheenvuoronsa piti myös erikoisasiantuntija Leena Marsio Museovirastosta. Lehtonen.. Karjalankielisessä laatassa lukee: KALEVALA – ELÄVÄ EEPOS Šuomelaisen Kirjallisuon Šeura (SKS) julkaisi vuotena 1849 Kalevalan. Seminaarin avauspuheenvuorot pitivät Tuomas M. Lehtonen ja Riitta Kaivosoja. – Tunnuksen tavoitteena on lisätä Euroopan kansalaisten tietämystä EurooSammatista seinälaattaan, seinälaatasta Brysseliin – ja toisin päin Kalevalanpäivänä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) edustalla julkistettiin kaksi arvokasta laattaa. SKS:ssa säilytetäh Kalevalah liittyjie kogomuksie da käzinkirjutettuloi ainehistoloi. Lisäksi julkistettiin Karjalan Sivistysseuran kanssa yhteistyönä toteutettu pienempi laatta, jonka teksti on karjalan kielen kolmella päämurteella vienankarjalaksi, suvikarjalaksi ja livvinkarjalaksi. Heidän lisäkseen videotervehdyksensä antoivat kulttuuriministeri Leena Talvitie ja Euroopan komission koulutuksen, nuorison, urheilun ja kulttuurin pääosaston johtaja Georg Häusler. Päivä jatkui seminaarilla, jonka yhteydessä julkistettiin yksi tämän vuoden taatusti kiinnostavimmista tietokirjoista. S
2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 53 . Tunnuksia myönnetään joka toinen vuosi kohteille, ”joilla on symbolista eurooppalaista arvoa ja merkittävä asema Euroopan historiassa ja kulttuurissa ja/ tai unionin rakentamisessa”. – Vanhaa Kalevalaa voidaan pitää pääosin vienankarjalaisena eepoksena, Hämäläinen totesi. Sen hakemuksen kohtaloa saadaan jännittää noin vuoden verran, sillä seuraavan kerran Euroopan komissio myöntää kulttuuriperintötunnuksia vuonna 2026. pan historiasta ja unionin rakentamisesta sekä yhteisestä, monimuotoisesta kulttuuriperinnöstä, Marsio kiteytti. Seminaariesitelmiä yhteen punova suuri kysymys oli, kuka Elias Lönnrot oli henkilönä, millainen hän oli työnsä tekijänä – etenkin perinteenkerääjänä ja Kalevalan kokoajana tai luojana, sekä miten hän löysi ja lunasti paikkansa 1800-luvun suomalaisen sivistyneistön edustajana. Samalla se avaa polkuja myös Kalevalaa ja eurooppalaista eeposperinnettä koskevaan kriittiseen keskusteluun. Kalevala – elävä eepos sai keväällä 2024 Euroopan kulttuuriperintötunnuksen, mutta sitä ennen, vuonna 2022 tunnuksen on saanut Jyväskylän yliopiston Seminaarinmäen kampus ja tasa-arvoinen koulutus. – Vuonna 1848 julkaistussa Uudessa Kalevalassa on noin 9000 tallennettua runotekstiä, joista noin 2200 on Lönnrotin itsensä tallentamia. Kohteita ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Helsingissä, Gallen-Kallelan museo Espoossa, Juminkeko Kuhmossa ja Parppeinvaaran runokylä Ilomantsissa. Marsio kertoi, että juuri samaisena Kalevalanpäivän aamuna Museovirasto oli lähettänyt Euroopan komissiolle EHL-hakemuksen Varkauden teollisesta perinnöstä. Yhteistyöverkoston voimin toteutettava Eeppinen kaleidoskooppi -hanke tuo Kalevalan ja eurooppalaisen eeposperinteen erityisesti nuorten ja koululaisten pohdittavaksi. Kommenttipuheenvuorollaan yleisökeskustelua käynnisti SKS:n kehittämispäällikkö Eija Stark. Ennakkotietojen perusteella Eeppinen kaleidoskooppi avaa mahdollisuuksia kansainväliseen näkyvyyteen myös karjalaisuuden huomioon ottaville eepostulkinnoille. Lisätietoja: Kulttuuriperintötunnus.fi Marsio esitteli yleisölle myös Euroopan kulttuuriperintötunnukselle asetetut kolme kriteeriä: 1) Eurooppalainen merkitys (asema historiassa ja EU:n yhteisten arvojen kehittymisessä) 2) Tuota merkitystä kommunikoimaan suunniteltu hanke (nuoret, monikielisyys, uudet teknologiat) 3) Hallinto (kävijäpalvelut, hallinnointi, kestävä kehitys, jne.) Eurooppalaisiksi, Euroopan unionin perustana oleviksi arvoiksi on kirjattu ihmisarvon kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo, oikeusvaltio ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vähemmistöihin kuuluvien oikeudet mukaan luettuina. – Karjalalais-suomalais-inkeriläisessä runokulttuurissa, josta Elias Lönnrot inspiroitui, ei tunnettu eeposta, vaikka joitakin eeppisiä runoja voidaan pituutensa vuoksi pitää pienoiseepoksina, jatkoi Hämäläinen. Odotan innolla keskustelua, jota Suomesta käsin voidaan käynnistellä, totesi Marsio. Hän aloitti esityksensä lyhyellä eepoksen määritelmällä: Yhteisön superkertomus, esikuvallinen tarina henkilöistä ja ihmisistä, joissa eeposta ylläpitävä yhteisö näkee oman historiansa ja identiteettinsä. Seminaarin juontajana toimi SKS:n viestintäjohtaja Kati Mikkola (17.3.2025 alkaen SKS:n pääsihteeri). Vanhan Kalevalan runoaineistona oli noin 3000 tekstiä, joista Lönnrotin pääosin Vienan Karjalasta keräämiä oli noin 830 tekstiä. Avauspuheenvuorojen jälkeen Sammatista Brysseliin -seminaarin asiantuntevina esitelmöitsijöinä olivat Kalevalaseuran toiminnanjohtaja Niina Hämäläinen, Paikkarin torpan tuki ry:n puheenjohtaja Risto Piekka ja professori emerita Irma Sulkunen. Aineisto oli hyvin moninaista, ei pelkästään vienalaista: mukana on myös Suomen Karjalasta, Aunuksesta ja Inkeristä kerättyä aineistoa. Kalevalalle myönnetyssä kulttuuriperintötunnuksessa on nimetty neljä kohdetta, joissa voi tutustua Kalevalan eri puoliin. Tunnukseen liittyvässä laajassa, 14 tahoa kattavassa yhteistyöverkostossa on mukana Kalevalaan sekä karjalaiseen ja suomalaiseen kulttuuriperintöön erikoistuneita toimijoita. Yhteistyöverkostoa, johon myös Karjalan Sivistysseura kuuluu, koordinoi Kalevalaseura. Lyhyesti hän kävi läpi myös sen suuren muutoksen, joka tapahtui vuonna 1835 ja vuonna 1848 julkaistujen vanhan ja uuden Kalevalan välillä. Eurooppalaisia arvoja kerratessaan Marsio totesi, että näinä aikoina tuntee erityistä ylpeyttä saadessaan työskennellä näiden asioiden puolesta tehden työtä kulttuuriperinnön parissa. – Kalevalassa on erityisen hienoa, että se herättää keskustelua myös muissa Euroopan maissa. Kalevalaa kirjoittaessaan Lönnrotille Laatasta löytyvien EU:n virallisten kielien lisäksi julkistettiin pienempi karjalankielinen laatta, jonka tekstissä on käytetty kolmea karjalan kielen murretta.. Eeppisen kaleidoskoopin (2024–2028) osia ovat digitaalinen tietopaketti ja oppimisaineisto Kalevalasta, taidenäyttely, eurooppalaisen eeposperinteen nykytulkinnat, virtuaalinen keruuhanke peruskoulujen ja lukioiden kanssa, luontosuhdetta käsittelevä Kalevala-hankeosio sekä nuorten työpajat Suomessa toimivien historiakerhojen kanssa. Monitasoinen tekijä – hybridinen teos Niina Hämäläinen paneutui esitelmässään ”Suullisesta laulusta kirjoitettuun runoon” Lönnrotin rooliin eepoksen luojana. Vanhassa Kalevalassa on julkaistu 32 runoa ja siinä on päälle 12 000 säettä
Keskeinen kysymyksenasettelu Hämäläisen esitelmässä oli, kuka ja mikä Lönnrot oikeastaan oli Kalevalan tekijänä. – Lönnrot kirjoittaa Uuden Kalevalan (1849) esipuheessa: Sovittamisessa on kuitenkin paljon mielivaltaa ollut, sillä paraimmiltaki laulajoilta ei ole kovin monta runoa yhteen jaksoon saatu, eikä sitäkään aina yhteen laatuun. Apon tapaan hän näkee Kalevalan olemuksen ennen kaikkea hybridinä, monen asian yhdistelmänä. Tutkijoiden kiinnostus on kuitenkin kohdistunut kysymykseen, miten Lönnrot muokkasi runoja, ja mikä Kalevalassa lopulta oli suullisten runojen osuutta. Jo Krohnin havainto oli, että kansanrunoilijasta Lönnrotin erotti päämäärätietoisuus, jolla hän tehtäväänsä ryhtyi. Siinä yhdistyvät suullinen kansanrunous ja kirjallisuuden periaatteet, Lönnrotin tulkinnat, 1800-luvun ideologiat ja aatteet, myyttinen maailmankuva ja yhteiskunnan ajatusrakennelmat tuolloin. 2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 54 olivat ensisijaisia lähteitä hänen itsensä tallentamat tekstit. Toisaalta Lönnrot oli Hämäläisen sanoin ”hyvin proosallinen kuvaillessaan Kalevala-työskentelyään”. Oliko hän – Laulaja, runoilija, kertoja – ’Laulava kirjuri, kirjoittava laulaja – Luova runoilija (ehkä) – Kalevalainen kansanrunoilija – Viimeinen suuri runonlaulaja – Kokoonpanija, toimittaja – Puhtaaksikirjoittaja – Palapeilin rakentaja. Eniten vaikutteita Lönnrot otti Hämäläisen mukaan kuitenkin alueelta, joka oli häntä lähimpänä. ”Haluan antaa vastetta” Elias Lönnrotin elämänvaiheita ja etenkin tämän työteliäitä eläkepäiviä Sammatissa käsitellyt Risto Piekka peilasi Lönnrot-kuvaa niin omaan kokemushistoriaansa kuin Sammatin paikallishistoriaankin. – Kirjoittaessaan Kalevalaa Lönnrot otti vaikutteita ennen kaikkea itsestään, omasta elämänkokemuksestaan, tunteistaan ja elämänhistoriastaan, Hämäläinen kiteytti esityksensä päätteeksi. Hän käytti työskentelystään nimityksiä järjestyminen, järjestäminen, korjaileminen, kokoominen, sovittaminen ja toimittaminen. Lönnrotin elämänvaiheista ja persoonallisuudesta päästiin kuulemaan lisää Risto Piekan ja Irma Sulkusen inspiroivissa esityksissä. Hämäläinen kuljetti esityksensä juonta useisiin ansioituneisiin tutkijoihin, etenkin Lauri Honkoon ja Satu Apoon viitaten. Kaarle Krohnia (1896) siteeraten Hämäläinen muistutti, ettei Kalevalan laatimisessa ollut kyse runojen järjestämisestä ja sovittamisesta, vaan Lönnrotin ideologisesta ja tavoitteellisesta työstä. – Se ei ole puhtaasti kansanrunoeepos, ei kirjallinen, saati kaunokirjallinen teos. Yhtä lailla Kalevalassa sekoittuvat eri kulttuuriset ulottuvuudet, kuten karjalaisuus, suomalaisuus ja eurooppalaisuus. Historian professori emerita Irma Sulkunen on kirjoittanut Elias Lönnrotin henkilökuvaan uusia näkökulmia etsivän tietokirjan, joka julkistettiin Kalevalanpäivänä.. Uusi Kalevala sisältää 50 runoa ja 22 795 säettä. Lönnrotin tekijyyden Hämäläinen tiivisti vaikuttavaan listaan: – Itse puhun mielellään Lönnrotista suullis-kirjallisen eepoksen tekijänä; tekstualisoijana, jolla oli hyvin ideologiset ja päämäärätietoiset tavoitteet ja joka otti vaikutteita eri suullisista runokulttuureista; tekstualisoijana, joka hyödynsi ja manipuloi suullisia runoja sekä otti vaikutteita ympäröivästä yhteiskunnasta, eurooppalaisista aatteista ja tuon ajan kirjallisuudesta. – Lönnrotille ei tee oikeutta puhua hänestä vain yhdellä määritelmällä, totesi Hämäläinen. Hämäläinen vastasi kysymyksenasetteluunsa saman tien toteamalla, että varmasti Lönnrot oli näitä kaikkia. Hämäläinen toi myös kiinnostavasti esiin, kuinka hankalaksi työksi Lönnrot tuota järjestämistä oli kuvaillut, ja kuinka hän oli ollut valmis luopumaan työstä jo 1820–1830-lukujen vaihteessa, ensimmäistä kansanrunokokoelmaansa Kantele-vihkoa kootessaan. Lönnrot sanoi: ”itse loimme loitsijaksi, laikahtimme laulajaksi”, kertoi Hämäläinen. – Lönnrot myös itse hämmensi tulkintoja vertaamalla itseään uudessa Kalevalassa runonlaulajaksi
Elias oli tarkka siitä, ettei hukkaan aikaansa kuluta. – Eliaksen lapsuusaika on legenda. Erikoisasiantuntija Leena Marsio kertoi Euroopan kulttuuriperintötunnuksen merkityksestä ja hakuprosessista.. Maanisuuteen asti ahkeraksi tiedetyn Lönnrotin henkilökuvasta Piekka nosti esiin myös keksijän. Niinpä Elias kehitti vempaimen: seinästä seinään vedettiin naru, siihen rinkilä, jonka varassa sytytetty pitkävartinen piippu pysyi, jotta hän voi sekä poltella piippua että kirjoittaa tekstejään rauhallisesti, Piekka kuvaili. Kyse on vauraasta läntisestä Uudestamaasta. Yksi oli varakas, viisi hyvin toimeentulevaa, 84 köyhää, seitsemän eli pääsääntöisesti kerjuulla. – Elias oli ahkera puurtaja. – Elias oppi isältään noin 15-vuotiaana ammattimaisen räätälintaidon. Tästä ominaisuudesta Piekka kertoi useita yleisöä hauskuuttaneita anekdootteja. Hän myös käytti räätälintaitojaan hyväksi tehden itse osan omista vaatteistaan. Elias Lönnrotin luonnekuvaa Risto Piekka alkoi hahmotella tämän lapsuuden kautta. Myös keskeneräiseksi jääneen Kantelettaren laajennuksen Piekka muisti mainita. 2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 55 . – Sammatissa asui noin 600 ihmistä noin 100 taloudessa. Normaali Opetusja kulttuuriministeriön (OKM) kulttuurija taidepolitiikan osaston ylijohtaja Riitta Kaivosoja lausui tilaisuudessa avaussanat. Tämä kuvaa sen ajan suomalaista yhteiskuntaa. Piipunpoltosta Lönnrot ei koskaan luopunut, vaikka se tuotti arkisia haasteita: – Se oli hankalaa työskentelyn yhteydessä, kun rassaamiseen ja sytyttämiseen tarvittiin molemmat kädet. Esityksensä alkupuolella Piekka hahmotteli Lönnrotin lapsuusajan Sammatin sosioekonomista kuvaa. Piekan kertomassa tapauksessa hän teki mahdollisimman leveät koivusukset ja pyysi pari naapuriaan köyttä mukanaan hakemaan hänet soutaen rantakiviltä. Tämän kokoama ensimmäinen suomenkielinen kasvio julkaistiin vuonna 1860. – Flora Fennicassa säilyi Eliaksen rakkaus luontoon, kuten myös kesken jääneessä lintukirjassa. – Elias helpotti työntekoa keksiessään ripustettavan kirjoitusalustan, joka oli tuettuna rinnan edessä. Kirjallisten töiden ohella kädentaidot ja niiden arvostaminen näkyi Lönnrotin elämässä. Piekka listasi Lönnrotin monialaisuutta ja -taitoisuutta muistuttaen tämän työteliäistä eläkepäivistä Sammatissa. Esitelmänsä mittaan Piekka nosti valokeilaan myös Lönnrotin toimittaman Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan (239 000 sanaa), Suomen Kansan Muinaiset Loitsurunot (julkaisuvuosi 1880) sekä yli 200 virttä suomalaiseen virsikirjaan. – Väitetään Eliaksen tehneen noin kaksikymmentä kannelta, joita hän antoi ystävilleen. Piekka kertoi Lönnrotin olleen taitava kanteleensoittaja, joka rakensi kanteleita itsekin ja testaili laatimiensa virsien vaikutusta soittamalla ja laulamalla niitä lähipiirille. – Yksi Eliaksen tekemistä kanteleista on Paikkarin torpalla kesäaikana nähtävillä. Kuvaus Lönnrotin normaalista työpäivästä ja -viikosta kertoo paljon. Ensimmäiseksi nostan kotiseuturakkauden ja toiseksi lähimmäisistä huolehtimisen. – Köydet käteen, ohjeet soutajille: ”Nyt soutakaa.” Vauhti oli kuitenkin liian pieni, Elias joutui sukeltamaan ja ilmoitti, että tämä oli viimeinen kokeilu tässä mielessä. Vesihiihdon keksimisen parissa Lönnrot ponnisteli jopa useaan otteeseen. Niin hän voi kirjoittaa tekstejään sekä istuen, maaten, seisten että kävellen. Suomen kantelemuseokaan ei tiedä, missä ne ovat, sanoi Piekka. Lukeminen oli todennäköisesti Eliakselle pakotie arjen ankeudesta, mutta se säilyi hänen elämänsä läpi sekä opetteluna että opettamisena
Nekin keskeytyivät ahkeraan työntekoon. Vain ruokailut ja kahvitauot katkaisivat sitä, välillä myös kanteleensoitto ja [vapaaehtoiset] hartaushetket palveluskunnalle. Omassa puheenvuorossaan Sulkunen kertoi ihmetelleensä jo vuosikymmenien ajan Lönnrotin esikuvallisen henkilökuvan säröttömyyttä ja yhdenmukaisuutta. Hänen ponnistelujensa ansiosta Sammattiin saatiin koko maan kuudes suomenkielinen kansakoulu. Esityksensä loppusanat Piekka lainasi Lönnrotilta. Lönnrot vaikutti Sammatin rakennuskantaan korjaamalla asuinpaikoikseen hankkimansa Nikun ja Lammin talot. Hautajaispäivänä Sammattiin saapui pitkä juna, kirkko täyttyi 300 hengen saattojoukosta. – Sunnuntait Elias pyrki pitämään vapaina, niihin kuului kanteleensoittoa ja liikkumista ulkona. Arkkua kantavat eri osakuntien edustajat. Lisäksi kirkon ulkopuolelle oli rakennettu erityiset katsomot. Ne ovat siellä vieläkin, ja ne on dokumentoitu. ”Olen saanut yhteiskunnalta niin paljon, haluan antaa vastetta”, kerrotaan Lönnrotin vastanneen. 2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 56 työpäivä alkoi kello neljä tai viisi aamulla ja jatkui iltakahdeksaan. Lönnrotia saavat kiittää myös Sammatin koululaiset ja kirjaston käyttäjät. Ihminen sankarikuvan takana Tärkeä osa seminaaripäivää oli Irma Sulkusen kirjan Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa (SKS 2025) julkistaminen. KUVA: DANIEL NYBLIN 3.4.1884 / MUSEOVIRASTO, HISTORIAN KUVAKOKOELMA. Elias Lönnrotin hautajaiset kokosivat Sammattiin arvovaltaisen saattojoukon. Huhtikuun alussa vuonna 1884 vietettiin ikimuistoinen hautajaispäivä, jonka muisto elää Piekan mukaan sammattilaisten tietoisuudessa edelleen. Joitakin seikkoja sankaritarinasSeminaarin päätteeksi runolaulu tuli vahvasti eläväksi Riikka Hännisen ja Helena Taskilan upean voimakkaassa esityksessä. Ystävät päättivät toisin, totesi Piekka. – Koulu oli niin suosittu, että se oli laajennettava. Kuntakokous suostui koulun laajentamiseen sillä ehdolla, että Elias maksaa jälleen kerran puolet kuluista, Piekka lohkaisi. Teos keskittyy kysymyksiin Lönnrotin persoonasta, arjesta sekä hänen kulkuaan saatelleista henkilöistä ja yhteiskuntapoliittisista linjauksista, joiden avulla hänet nostettiin kansakunnan sankarin asemaan. Vuonna 1868 kirjasto – jota kutsuttiin nimenomaan lainastoksi, siirtyi Lönnrotin perustamaan kansakouluun. – Samat tarinat toistuivat julkaisusta toiseen. – Eliakselta kysyttiin, miksi teet näin paljon työtä eläkkeellä ollessasi, vaikka sinulla on hyvä eläke ja muut tulot, olet varakas. – Kerrotaan, että saattoväkeä oli 50 sammattilaista ja yli 1000 lähipaikkakuntien asukasta. – Elias arvosti yli kaiken lukuja kirjoitustaitoa, ja niinpä hän perusti Sammattiin lainaston vuonna 1863 ja lahjoitti sinne 243 teosta. – Lönnrot toivoi itselleen hiljaiset hautajaiset. Sammatin kirkon peruskorjauksen hän sai käyntiin, kun maksoi puolet kunnostuksen kuluista. Tuo koulu kirjastoineen on Sammatissa yhä paikallaan. Lönnrotin kuoltua Matti Äyräpää, silloinen Suomalaisen lääkäriseuran Duodecimin puheenjohtaja oli määrännyt kaksi lääketieteen kandidaattia preparoimaan Eliaksen
Hän sai aineiston seulontaan rajoittamattomat oikeudet ilman minkäänlaista tilivelvollisuutta kenellekään. Erityisen vaikeaa on hahmottaa Lönnrotin inhimillistä olemusta tiheiden myyttikerrosten ja kulttikuvien takaa. – On selvää, että erityisesti Suomen kaltainen kansakunta, jonka muodostuminen 1800-luvulla Kalevalan syntyvaiheessa oli vasta aluillaan, tarvitsi sankarinsa ja esikuvansa. Ihmettelin, miksi käsitys Lönnrotista on säilynyt niin säröttömänä nyt jo satojen vuosien ajan, vaikka historiallinen todellisuus sen ympärillä on jo lukuisia kertoja muuttunut. 2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 57 ta sain purettua, mutta paljon kysymyksiä jäi myös selvittämättä. Testamentissa tehtävään määrättiin Borg, joka oli itse laatinut myös testamentin. – Aineiston seulontatyön teki yksinoikeudella Lönnrotin taloudellisia etuja valvonut ja hänen julkisuuskuvansa vaalimiseen koko sydämellään omistautunut, suomen kielen lehtorina toiminut ja sittemmin pankkialalle siirtynyt Carl Gustav Borg. – Lähtökohtana on tutkimuskohteiden tasaveroinen kohtelu. Tutkijan ongelmaksi muodostui aineiston outo siisteys, vaikka Lönnrotista on säilynyt poikkeuksellisen laaja lähdeaineisto. Tehtävän mutkikkuus ei pysäyttänyt Sulkusta, vaikka hän esityksessäänkin myönsi sen osittaisen mahdottomuuden. Nämä ovat toistensa kääntöpuolet, joiden vuorovaikutuksesta, ristiriidoista ja keskinäisestä kamppailusta muodostuu historiallinen kokonaisuus. KATRI KOVASIIPI Teksti ja kuvat (ellei toisin mainita). Historia ei kuitenkaan ole vain muistamista, se on myös unohtamista. Tämä koskee myös Lönnrotia. Harmitti, että en saanut hänestä enempää irti SKS:ää tutkiessani, sanoi vuonna 2004 julkaistun SKS:n historiikin Suomalaisen kirjallisuuden seura 1831–1892 kirjoittanut Sulkunen. – Aineistosta on äärimmäisen vaikeaa löytää mitään Lönnrotin yksityiselämään liittyvää. Tutkijan ongelmaksi osoittautui pian Lönnrotin kuoleman jälkeen koottu arkiston ydinaines, joka Sulkusen mukaan manipuloitiin jo lähtökohdiltaan palvelemaan Lönnrotin suurmieskulttia. – Korostan, että julkinen muistaminen on aina valikoitua, rituaalisesti vahvistettua ja historiankirjoituksella legitimoitua. Kirjan kolmannessa osassa Sulkunen nostaa keskiöön perheen. Olen soveltanut häneen samoja metodeja kuin muihinkin tutkimiini henkilöihin. – Lönnrot on pyörinyt kivenä kengässäni viimeiset parikymmentä vuotta. – Kuva hänestä on mytologisoitunut ja siirtynyt alueille, joille historiantutkimuksen menetelmin on työlästä päästä. Kirjallaan Sulkunen muistuttaa Lönnrotin suurmiesroolin takaa löytyvän arvoituksellisen ihmisen. Ei toki tyhjästä, mutta sopivasti korottaen, heidän ominaisuuksiaan ihanteellisiksi muokaten, kiteytti Sulkunen. Tehtävä on aineistollisesti ja metodisesti niin haastava, että yhden ihmisen rajallisin resurssein siinä ei pääse paljon alkua pidemmälle. Kyse oli Lönnrotin välineellistämisestä, mutta myös hänen itsensä vähittäisestä ajautumisesta julkisuuskuvansa vangiksi. – Miksi ja miten hänestä tuli se, jollaisena luulemme hänet tuntevamme. Hän alkoi toimia sen mukaisesti, täyttää maanisuutta lähentelevällä ahkeruudella niitä toiveita, joita häneen asetettiin, ja lunastaa sen ohella myös epäsäätyistä paikkaansa kansallisen sivistyneistön keskuudessa. – Kansallisuusliike otti omansa, ja yksityinen Lönnrot sai tyytyä osaansa sen nöyränä ja vaatimattomana palvelijana, totesi Sulkunen esityksensä painaviksi loppusanoiksi. – Viattomuudella tarkoitan tapaa, jolla historiantutkijana pyrin menneisyyden ihmisiin ja tapahtumiin suhtautumaan. ”Kansallisuusliike otti omansa” Teoksensa lukuohjeeksi Sulkunen selvitti seminaariyleisölle muutamia seikkoja sen taustalla vaikuttavasta historianäkemyksestään. – Hänen rooliaan Lönnrotin jälkikuvan säilymisessä voi tuskin ylikorostaa, Sulkunen totesi. Päätelmät on tehtävä ikään kuin kiertoteitse, idealisoivia elementtejä toisin lukien, toimintakontekstia laajentaen tai ympäröiviä reaktioita jäljittäen ja niistä tulkintoja tehden. Minun osaltani tilinpäätös oli kuitenkin tehtävä, ja tein sen niissä rajoissa, joita minulla oli vielä käytettävissäni, hän sanoi. Tehtävän Borg täytti huolella ja Lönnrotin julkisuuskuvaa varjellen, Sulkunen summasi. Elämän arvokkuudessa kukaan ei nouse ylemmäksi toista. – Erityisen kiinnostavaa oli seurata, miten Lönnrotin normaalin itsekkäät tavoitteet kääntyivät fennomaanien käsittelyssä ylevän vaatimattomaksi uhrimieleksi. Hän oli huomannut usein pohtivansa, mikä mies Lönnrot oli ja mitä hänen kansalliseksi ikoniksi muodostuneen henkilökuvansa alle piiloutui. Eikö Lönnrot puhuttele enää nykyihmistä lainkaan, ja sen vuoksi hänen julkikuvansa on saanut häiritsemättä pysyä sellaisenaan. – Miten kivettyneen julkikuvan takaa voi edes raottaa inhimillisiä piirteitä. Pari vuotta ennen kuolemaansa Lönnrot määräsi testamentissaan, että koko hänen kirjallinen aineistonsa tulisi luovuttaa SKS:lle. Ylevä ja matala kohtaavat toisensa tasaveroisina. Ellei sellaisia syntynyt itsestään, niitä tehtiin. – Testamenttiin tehtiin kuitenkin muutama päivä ennen Lönnrotin kuolemaa lisäys, jonka mukaan ennen luovutusta aineistosta olisi poistettava kaikki yksityinen tai muuten arkaluonteinen aineisto. Tiedeja tietokirjan välimaastoon asettuvana Sulkusen kirja käy käsiksi kultinmuodostuksen dynamiikkaan ja Lönnrotin ristiriitaiseen rooliin sen keskiössä. – Hän oli myös traagisia menetyksiä kohdannut, maailmankuvallisten ristiriitojen keskellä elämäntyönsä tehnyt ja omaa paikkaansa eri sosiaaliryhmien välissä koko elämänsä haeskellut ihminen. Mutta myös Lönnrot itse joutui viimeisinä elinvuosinaan kokemaan kulttikuvansa ahdistavan otteen – samoin kuin sen, miten kykenemätön hän oli vähenevillä voimillaan sitä enää vastustamaan. Tärkeäksi Sulkunen kokee myös ajatuksen historian viattomuudesta. – Lönnrotin kansallissankaruudesta hän itse, mutta etenkin vaimo ja muu perhe joutui maksamaan raskaan hinnan. Erityiseen kärsijänosaan joutui perheen viimeinen eloon jäänyt tytär, ulkomaille paennut Ida. Siinä ei ole oikeaa ja väärää, ei hyväksyttyä tai kiellettyä, on vain kriittinen katse, joka pyrkii mahdollisimman tarkasti ja tasapuolisesti tavoittamaan niin ilon kuin surun, niin toiveet kuin pettymykset, niin pahan kuin hyvän, koko inhimillisen olemassaolon kaikkine valoisine ja pimeine puolineen, arvottavia lähtökohtia asettamatta. – Historiantutkijalle, joka haluaa selvittää, millainen ihminen Lönnrot oli suurmieskuvansa takana, tarjolla olevat aineistot eivät paljoa tarjoa
Kunniamerkin merkitykseen Seija pureutui itselleen luontevasti, historiantutkijan otteella. Alamme ajatella, että kansallisvaltio on ikään kuin astia, jolla on tarkat rajat, ja että ilmiöt, joita tutkimme, selittyvät sillä, että Seija Jalagin sai valtiolta arvokkaan kunniamerkin Yliopistonlehtori, dosentti Seija Jalagin Oulun yliopistosta sai itsenäisyyspäivänä 6.12.2024 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkin (SVR R). Kunniamerkki oli Seija Jalaginille itselleen täydellinen yllätys: Karjalan Sivistysseuran hallituksen jäsenet alkoivat onnitella puheenjohtajaansa sen johdosta ennen kuin hän oli itse ehtinyt saada siitä tietoa. Tasavallan presidentti oli myöntänyt Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien kunniamerkkejä peräti kahdeksalle Oulun yliopiston edustajalle. Henkilönä, jonka perhehistoriassa on pakolaisuutta, tiedostan kuitenkin myös, miten omaa sukuakin on koskettanut syrjintä, ja miten vaikeaa on ollut saada Suomen kansalaisuus. Tutkijatkin ovat jo yli 20 vuotta sitten kiinnittäneet huomiota metodologiseen nationalismiin, jossa tutkitaan automaattisesti ja kyseenalaistamatta tutkijan omaa yhteiskuntaa, ikään kuin yhteiskunta olisi sama asia kuin kansallisvaltio. Uutinen kunniamerkistä oli julkaistu Ylellä 3.12.2024. Koen toki olevani syvästi suomalainen. Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkki tuli Seija Jalaginille yllätyksenä. Kunniamerkin saaminen yllätti ja laittoi liikkeelle monensuuntaisia ajatuksia. – Oman suvun pakolaishistorian vuoksi suhde kansallisvaltioon, joka vartioi rajoja, on kimurantti. KUVA: KIM ÖHMAN SE IJ A JA LA G IN. – Valtio antaa tällaisia kunniamerkkejä kansalaisille isänmaan hyväksi tehdystä työstä. 2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 58 O ulun yliopistolla vietettiin itsenäisyyspäivänä myönnettyjen kunniamerkkien luovutustilaisuutta juhlallisesti 17.2.2025
Merkkien mukana tuli satasivuinen kirja, jossa on kunniamerkin käyttöohjeet suomeksi ja ruotsiksi. Suomalaisuus on ajassa elävää, Seija tähdentää. Mannerheim perusti Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan sisällissodan alkamisen vuosipäivänä 1919. Suomalaisia ei tule vain niin, että synnytään vanhoihin suomalaissukuihin. Tämä oli nuoren Suomen historian yksi tapa pyrkiä niiden sivistysvaltioiden joukkoon, joissa oli jaettu kunniamerkkejä jo vuosisatojen ajan. Eikä se ole ensimmäinen huomionosoitus, jonka Seija Jalagin on saanut. Kunniamerkin tausta ja historian kerrostumat Tutkijana Seija ei kuitenkaan pysähdy vain yhteen ajatussuuntaan tässäkään asiassa. – Toinen näkökulma löytyy, jos ajattelen tätä tunnustusta vain Seijana, joka on ollut 30 vuotta töissä yliopistossa. Edellisen puheenjohtajan ja kunniapuheenjohtajan Eeva-Kaisan [Linna] sekä varapuheenjohtajan Pekan [Vaara] suvut ovat tulleet Suomeen jo 1800-luvun lopussa, ja osa on ollut perustamassa seuraa. Haastattelun tekohetkellä huolta herättää esimerkiksi ukrainalaisilta pakolaisilta puuttuva pakolaisasema. Historianlehtori Seija pitää kesken haastattelun pienen, tiiviin opetustuokion saamansa kunniamerkin historiasta: – Valtionhoitaja G. Mobile Futures -tutkimushankkeen sivustolla kerrotaan, että hankkeen varajohtaja ja Työpaketti 5:n toinen johtaja Seija Jalagin ”tutkii sotienvälisen pakolaisja maahanmuuttopolitiikan lähtökohtia Suomessa ja niiden vaikutusta Venäjältä tulleiden pakolaisten ylisukupolviseen kotoutumiseen. Meiltä loppuvat työssä käyvät veronmaksajat, lapsia syntyy vähemmän – tätä ei voi ratkaista syntyvyyskikkailuilla, vaan myös maahanmuutto on vaihtoehto. – Nämä ylittävät sitä ihan perustyötä opettajana ja tutkijana, Seija toteaa. – Itäja rajakarjalaisten historian kautta Karjalan Sivistysseuraan liittyy kiinnostava ulottuvuus: seurassakin on meitä [historian] eri kerrostumien ihmisiä. Itse edustan kolmatta sukupolvea pakolaisperheessä. Kunniamerkkejä tuli itse asiassa kaksi erikokoista, erilaisiin tilaisuuksiin ja asuihin soveltuvat. Ukrainalaiset ovat vain tilapäisen suojelun piirissä, jolloin heidän on vaikea kiinnittyä suomalaiseen yhteiskuntaan ja rakentaa tänne työtään ja tulevaisuuttaan. – Kaiken kaikkiaan tämä hallitus kiristää maahanmuuttopolitiikkaa koko ajan. Hyvänä esimerkkinä valtionrajojen yli vuotavista ilmiöistä Seija mainitsee Kalevalan. Erityisen kiinnostuksen kohteena hänen tutkimuksessaan ovat työ, toimeentulo ja perheen rooli pakolaispolitiikassa: Miten hallitus pyrki luomaan luottamusta pakolaispolitiikkaan pakkosiirtolaisten ja muun väestön keskuudessa. Aiemmin hänelle on myönnetty Akavan hopeinen ansiomerkki ja Oulun yliopiston tasa-arvopalkinto. Samalla ei huomata asioita, jotka liikkuvat valtionrajojen yli, Seija pohtii. Isä ja hänen sisaruksensa saivat kansalaisuuden vasta vuonna 1941, mutta minä ja koko sukupolveni saimme yliopistoa myöten maksuttoman koulutuksen. – Kun mietitään maahanmuuttajien kotoutumista, meidän pitäisi nähdä maahanmuuttajien sukupolven lisäksi heidän jälkeläistensä sukupolvet. Kun oma kotiyhteisö on ehdottanut ansiomerkkiä, koen sen huomionosoituksena työstä, jota olen tehnyt – ei vain kulloisessakin tehtävässä, vaan toimintana yhteisön hyväksi. Millaisia näkökulmia tämä pakolaishistoria voisi tarjota nykyiselle kotouttamispolitiikalle?” Eipä siis ihme, että haastattelun lopuksi hän alkaa pohtia myös karjalaisuuden eri kerrostumia. KATRI KOVASIIPI. Isäni kohtasi vielä ryssittelyä, mutta oma sukupolveni, me 1950ja 1960-luvuilla syntyneet, olemme nauttineet parasta hedelmää. Hänelle itselleen mieluisa tehtävä ansiomerkkien parissa on miettiä, kenelle ja mistä syistä Karjalan Sivistysseuran vuosikokousten yhteydessä jaettavia ansiomerkkejä myönnetään. Siihen pitäisi investoida ylisukupolvisilla, viisailla ratkaisuilla, Seija painottaa. Sitten olemme me Venäjän vallankumouksen (1920-luvun) jälkeisen pakolaisvaiheen perilliset. Sellaisia olivat aikanaan myös laukkukauppiaat ja runonkerääjät. Uusia suomalaisia viisaalla maahanmuuttopolitiikalla Seija kiinnittää huomiota viisaan pakolaispolitiikan ja kotouttamisen tärkeyteen. – Minä ja monet muut olemme hyviä esimerkkejä siitä, miten uusia suomalaisia syntyy. Pian saamme tietää, ketkä saavat seuraavat huomionosoitukset huhtikuussa Oulun Pruasniekan ja vuosikokouksen yhteydessä. Seijan on yllättänyt onnittelujen vyöry, jonka kunniamerkki on saanut aikaan. 2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 59 elämme tässä valtiossa. – Myös siirtolaiset, pakolaiset ja armeijat liikkuvat yli rajojen. Ukrainalaisten tilapäinen suojelu jatkuu 4.3.2026 asti (lisätietoja: migri.fi/tilapaisen-suojelun-jatkaminen). Ensimmäisen merkin oli suunnitellut taiteilija Akseli Gallen-Kallela. Hän toteaa, ettei esimerkiksi sosiaalisessa mediassa edes mikään lapsenlapsikuva tai syntymäpäiväjuttu ole tuottanut tällaista onnittelujen tulvaa. Mannerheim oli päättänyt, ettei sotilaskunniamerkkejä enää myönnetä. Lisäksi mukana on pieni rusettitunnus. Se on hyvin huolestuttavaa, kun väestösuhteet ovat näin hankalat. Historia on enemmänkin yhteyksien kuin rajojen asettamisen historiaa. – Kunniamerkki asetetaan vasemmalle, sydämen päälle. Arvokas ja arvostettu Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkki kirvoittaa saajassaan liikkeelle monen tasoisia ajatuksia. Olen ollut ay-aktiivi ja henkilöstön vaaleilla valitsemana jäsenenä yliopiston hallituksessa. Lisäksi on toisen maailmansodan jälkeen (1940-luvulla) tulleita, kylmän sodan jälkeen (1990-luvulla) tulleita ja nyt heitä, jotka ovat tulleet Venäjän hyökättyä Ukrainaan. – Kun maahanmuuttopolitiikkaa tehdään hyvin eikä nujerreta tulevia suomalaisia, se tuottaa hedelmää. Niin myös kulttuuri, musiikki, aatteelliset liikkeet, kuten naisliike ja sosialismi – ne kaikki ovat rajat ylittäviä. Tästä näkökulmasta historioitsijalle myönnetty tunnustus isänmaan hyväksi tehdystä työstä tuntuu jopa vähän oudolta, Seija toteaa. Monet ovat tulleet kädestä pitäen onnittelemaan myös kaupan kassalla ja kuntosalilla. Kun humanistisen tiedekunnan dekaani piti kunniamerkin johdosta puheen, hän mainitsi Seijan ansioiksi kauden yliopiston hallituksessa sekä kuulumisen opetusja kulttuuriministeriön asettamaan karjalan kielen asiantuntijaryhmään, Siirtolaisuusinstituutin hallitukseen, Karjalan Sivistysseuran hallitukseen ja laajaan Mobile Futures -tutkimushankkeeseen. – Meillä Suomessa on monen kategorian pakkomuuttajia, asetukset kohtelevat ihmisiä hyvin eri tavoin
Karjalan veljeskunta ja Suomen senaatti perustivat kilpaa Karjalan alueelle kouluja. Johannes Karhapää teloitettiin sisällissotakeväänä 1918 Joensuussa Siilaisen pellolle. Karjalan veljeskunnan kouluissa opetettiin ortodoksista uskontoa ja venäjää toisena kielenä; Suomen senaatin kouluissa opetettiin suomea suomeksi ja luterilaista uskonPyhä henkilö voi tulla omalta kylältä ja oman kansan lähihistoriasta Johannes Karhapää toimi myrskyisenä maailmanhistorian aikana karjalaisten ja ortodoksien hyväksi ja koki marttyyrikuoleman Joensuun Siilaisen pelloilla. 2025 Karjalan Heimo N:o 3–4 60 K arhapäällä oli ortodoksinen usko ja kyky opettaa uskontoa havainnollisesti. Isä Jaso Pössi muistuttaa, että pyhä henkilö voi tulla omalta kylältä ja lähihistoriastamme Johannes Karhapään tapaan.. Näin kertoo Valamon opiston vakituinen opettaja TT Juha Riikonen kiertävästä uskonnonopettaja Johannes Vasilinpoika Karhapäästä (1884–1918). Tässä artikkelissa hänen nimensä on Johannes Karhapää. Karjala oli maantieteellisesti osa autonomista Suomea, Karjalan ortodoksiväestön uskonnon koti oli Venäjällä ja äidinkielenä oli usein karjalan kieli. Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti kanonisoi 29.11.2018 hänet ja hänestä tuli Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen. Juha Riikosella on käsissään Pyhän marttyyrin ja tunnustajan Johannes Sonkajanrantalaisen ikoni. Riikonen palaa aikaan, jolloin Suomi oli Venäjän keisarikunnan autonominen osa. Karhapään 33 vuotta kestäneen elämän vaiheita on vaikea ymmärtää ilman historiallista kehystä. Lisäksi hän oli kotikylänsä tulisieluinen kehittäjä ja yhteisöllisyyden luoja