2024 3–4 7 € LEENA JÄÄSKELÄINEN JA TEKSTIILIPERINNE Käsityön lumo Paginpertis on kebjei paista Punainen Uhtua 1930-luvulla Karjalan kirjakielen kehitys
74 Hannu Lappalaisen esseessä taustakirjallisuus ja omakohtaisuus nivoutuvat pohdinnoiksi karjalan kielen ja karjalaisuuden mahdollisuuksista ajassamme.. 66 Taiteentutkija Leena Jääskeläinen kertoo karjalaisen tekstiiliperinteen lumosta ja tapakulttuuriin tutustumisen tärkeydestä osana käsityökursseja. 2024 3–4 7 € LEENA JÄÄSKELÄINEN JA TEKSTIILIPERINNE Paginpertis on kebjei paista Käsityön lumo Punainen Uhtua 1930-luvulla Karjalan kirjakielen kehitys KANSI : Leena Jääskeläinen Joensuun Taitokorttelissa. 51 Laukunkantaja-kolumnissaan Aki Aunala pohtii Venäjää koskevan tutkimustyön kummallisuuksia, mahdollisuuksia – ja myös sen välttämättömyyttä. karjalan kielen oppimateriaaleja laatineen karjalan kielen tutkijan Raija Pyölin muistelmista. 2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 42 KARJALAN HEIMO 3–4/2024 48 44 Niina Hämäläisen toimittamassa uutuusteoksessa Kanteletar ja opas sen lukemiseen moneen kertaan muokatut runot on ennallistettu vuoden 1840 asuunsa. 52 Pekka Vaara kirjoittaa jatkoa lokakuiselle artikkelilleen punasuomalaisten johtaman Uhtuan 1920-luvusta. KUVA: PIA PAANANEN Tamberen paginpertin paginanvedäjät Sanna Mylläri ja Sanna-Riikka Knuuttila saneldih, kuibo Tamberen paginperti algoi. 70 Marie Mäkinen vertailee artikkelissaan viron ja karjalan kirjakielten historiaa sekä näistä lähisukukielistä löytyviä kiinnostavia yhtäläisyyksiä. KATRI KOVASIIPI SEURAAVA NUMERO Kesäkuu 2024 65 Sanna-Riikka Knuuttila kirjoittaa livvinkarjalaksi mm. 57 Pia Paanasen haastattelussa Maria Roiha ja Virva Suvitie kertovat Valamon Ystävät ry:n 50-vuotisesta toiminnasta Valamon luostarin rinnalla. Nyt Vaara keskittyy Uhtuan 1930-lukuun. 60 Raija-Liisa Mäkelä kuvaa artikkelissaan Suuren terrorin syntyä ja Karjalan Karhumäen lähistöllä sijaitsevan Sandarmohin joukkohautapaikan historiaa
Jäsenmaksuun sisältyy Karjalan Heimo -lehti. Seura ylläpitää karjalaista perinnettä ja heimohenkeä sekä lujittaa karjalaista itsetuntoa. Tarkoituksena on itäja rajakarjalaisen kielen ja kulttuurin vaaliminen sekä sivistystyön tekeminen. SAMAAN ARMOTTOMUUDEN kuvaan sopii saksikäsiministeri, joka ilakoi köyhimpien kansalaisten kustannuksella julistaen, ettei empatia kuulu politiikkaan. Se on myös kykyä nähdä, etteivät kaikki tietyn kansalaisuuden edustajat ole stereotypiansa edustajia. Taitoa antaa toinenkin mahdollisuus ihmiselle, joka on tehnyt virheen. Se tarkoittaa toisen ihmisen arvostavaa ymmärtämistä, kykyä aavistaa toisen asema ja ottaa se huomioon. Vuonna 1917 nimeksi tuli Karjalan Sivistysseura ry. Ankarissa olosuhteissa elänyt yhteisö tarvitsi jokaista jäsentään. Auttaisiko itsensä sivistäminen kohti valoisampia ajatuksia. KATRI KOVASIIPI. Karjalansivistysseura.fi Kieltä ja kulttuuria vuodesta 1906 Sivistys on armoa PÄÄTOIMITTAJALTA Helsinki 2024 26 3 K äsikirjoittaja ja ohjaaja, myös näyttelijänä loistava Leea Klemola kertoi vuosien takaisessa haastattelussa kokemuksistaan pienessä arktisessa kylässä. SYNKKYYTEEN VAIPUMINEN on helppoa. Stereotypiat itsessään ovat keinotekoisia rakennelmia, armottomien ja pilkkaavien ajatusten kyhäilemiä. Kuibo dielot. Kirjaa lukeva ihminen on todennäköisesti paremmassa suojassa myös hybridivaikuttamiseen luoduilta trollitehtailta kuin TikTokin selaaja. Tervetuloa jäseneksi, lehden tilaajaksi ja lukijaksi sekä karjalaiskalevalaisen kulttuurin harrastajaksi. Tärkeitä sivistyksen kantajia halki aikakausien ja yli valtiorajojen ovat olleet kirjat. Jokainen, joka jää kiinni virheestä, tuomitaan salamannopeasti kaikin tavoin kelvottomaksi; hänen siihenastiset ponnistuksensa ja jopa aiemmin hienonakin pidetty työuransa voidaan hetkessä mitätöidä. Karjalan Sivistysseura ry:n jäsenlehti ja äänenkannattaja Karjalan Sivistysseura ry:n jäseneksi pääsee jokainen hyvämaineinen kansalainen. Kuvaan kuuluvat myös yleinen neuvottelemattomuus ja monimutkaisten ihmisoikeuskysymysten ohittaminen. Jopa mies, joka oli tappanut toisen kyläläisen, sai vankilasta päästyään paikkansa yhteisössä takaisin, koska yhteisö ei pärjännyt ilman hänen panostaan. Nykyaikaa leimaa ihmisten hylkääminen. 2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 43 Seura perustettiin vuonna 1906 nimellä Wienan Karjalaisten Liitto. Kylmällä politiikalla viedään ihmisiltä – varsinkin nuorilta – toivo, saadaan työmarkkinat jumiin ja erotetaan julmasti ihmisiä rakkaimmistaan. Sivistys ei tarkoita norsunluutorniin kapuamista ja ihmisten luokittelemista voittajiin ja häviäjiin. Vaikuttaa siltä, että kahta puolen itärajaa asuvien perheiden elämäntilanne ei ole tullut monenkaan poliitikon mieleen. Se on asia, jota voidaan loputtomasti laiminlyödä, perusteena uhkakuvat, jotka ovat kuitenkin hyvin kaukana vaikkapa ItäKarjalassa asuvaa iäkästä äitiään, mummoaan, serkkuaan tai kumppaniaan kaipaavasta kansalaisesta. Silti on välillä muistettava nostaa katseensa kirjaimista, katsottava toista ihmistä silmiin, kysyttävä ja kuultava: Mitä sinulle kuuluu. Tai onko kukaan. Todellista sivistystä on, ettei ketään hylätä, jäi mieleeni haastattelun vaikuttavimpana ajatuksena
Päivän keskeiseksi kysymykseksi nousikin, mitä tuo varjoon jääminen tarkoittaa – onhan Kantelettaren säemääräkin suunnilleen sama kuin Kalevalassa (1849). Päivän teema, Kuinka lukisin Kanteletarta, oli saanut väkeä liikkeelle ennätyksellisen paljon. Tilaisuuden avaussanoissaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran viestintäjohtaja Kati Mikkola muistutti, miten Kanteletarta on aina mainittu Kalevalan varjoon jääneeksi, sen pikkusisareksi. Samassa yhteydessä Mikkola huomautti, että jo Zacharias Topeliuksen Maamme-kirjassa (1875) koululaisia johdatellaan kansanrunouden maailmaan nimenKalevalan päivästä tulikin Kantelettaren päivä Niina Hämäläisen toimittamassa uutuusteoksessa Kanteletar ja opas sen lukemiseen alkuperäisiin, vuoden 1840 asuihinsa ennallistetut Kantelettaren runot ovat entistä poeettisempia ja laulullisempia. Kustantajan puheenvuorossaan kustannusjohtaja Tero Norkola muistutti yleisöä vuonna 2015 julkaistusta teoksesta Kalevala ja opas sen lukemiseen, johon Liisa Kaski on toimittanut lähestymistä ja lukemista helpottavia aineksia, esimerkiksi etuja takasisäkanteen sijoitetut juonija henkilökaaviot. 2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 44 S KS:n juhlasalin tila ei likimainkaan riittänyt tämänvuotisen Kalevalanpäivän seminaarin yleisölle. Myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran omissa kirjastokokoelmissa Mikkola kertoi olevan 16 hyllymetriä Kalevalan mutta vain alle kaksi hyllymetriä Kantelettaren eri versioita. KUVA: ONNI VESA. SaNiina Hämäläinen on toimittanut uutuusteoksen Kanteletar ja opas sen lukemiseen (SKS 2024) ja kirjoittanut siihen ansiokkaita, lukemista helpottavia ja tulkintaa avartavia selitysosia. omaan Elias Lönnrotin Kantelettaren esipuheen kautta. – Siitä tulikin kestohitti ja käsikirja, joka edelleenkin nauttii suosiota. Runojen ennallistaminen tuotti yli 3300 korjausta Päivän keskeistä antia oli Kalevalaseuran toiminnanjohtajan Niina Hämäläisen toimittaman teoksen Kanteletar ja opas sen lukemiseen (SKS Kirjat, 2024) julkistaminen. Osalle yleisöstä jouduttiin järjestämään pikavauhtia tila, jossa he pystyivät seuraamaan tilaisuutta striimin kautta
Arvoisat herrat ovat pienentäneet naisrunouden merkitystä Kirjan toimittaja Niina Hämäläinen aloitti esityksensä siteeraten Fabian Collania (1817–1851), joka oli sanomalehtimies, SKS:n sihteeri ja Kantelettaren runojen ruotsintaja. Huomattiin, että se ei todellakaan synny synnyttämättä, Paavo Haavikkoa siteeratakseni. Juonitai henkilökaavioita tähän kirjaan ei saataisi, mutta tekoäly auttoi meitä valmistamaan tunnepilviä, runosanaston keskeisimpiä ja vähemmän keskeisiä sanoja. Juuri Collan myös nimesi Kantelettaren Kalevalan nuoremmaksi sisareksi, mikä on näihin päiviin asti vallinnut sitkeä, vähättelevä käsitys teoksen arvosta ja luonteesta. Hämäläinen esitti myös kiinnostavia esimerkkejä Kantelettareen 1900-luvun alkupuolella kohdistuneesta aliarvioimisesta. Kansikuva: Kanteletar ja opas sen lukemiseen, SKS 2024. – Itselleni varsin pysäyttävä kokemus oli, kun olimme saaneet SKS:sta edellisen Kanteletar-painoksen sisustekstit. ”Kaikki esitetään yhtä koruttomasti ja tasaisen harmaasti. Avain tähän löytyy esimerkiksi E. – Tämä oli runokielen ennallistamistyötä, ja se oli erittäin jännittävää. Sitten on korjattu joukko äänneja muoto-opillisia murteellisuuksia.” – Siitä alkoi melkoinen urakka, jossa johtotähtenä oli Liisa Kaski. En lupaa, että se olisi ihan yksi yhteen vuoden 1840 painoksen kanssa, varmasti jotakin sinne jäi ja seuraavissa painoksissa voidaan vielä täydellistää – mutta aika lähelle päästiin. moin kävi Sakari Katajamäen toimittamalle kirjalle Seitsemän veljestä ja opas sen lukemiseen, joka julkaistiin vuonna 2020, Norkola kertoi. – Kun Kalevala kertoo tarinoita, Kantelettaren keskiössä ovat tunteet. Lisäksi dosentti Niina Hämäläinen laati kirjaan varsin ansiokkaita selitysosioita, jotka avaavat kirjan runokerrostumia. Sen runous on liian Kustannusjohtaja Tero Norkola haluaa tuoda vanhoja klassikoita uusien lukijasukupolvien ulottuville. painosta, törmättiin mittaviin haasteisiin. Vaikka Kantelettaren runoja luettiin ahkerasti 1800-luvun sivistyneistön kirjallisissa salongeissa, into teokseen laantui nopeasti. Kun SKS ryhtyi suunnittelemaan vastaavaa editiota, nyt julkaistua Kantelettaren 19. Hän kuvasi sitä Suomen kansan lyyraksi, jonka kuvastamat tunteet olivat Collanin mukaan runouden ydintä – kauniita ja sielullisia. painokseen kirjoittamasta jälkilauseesta: ”Oikeinkirjoitus on nykyaikaistettu ja välimerkintää tasoitettu. Norkola kertoo, että varsinaisiin runoihin tehtiin yli 3300 korjausta. – Lyyriset runot eivät tarjonneet lukijoille yhtenäistä myyttistä kertomusta Kalevalan tavoin. KUVA: KATRI KOVASIIPI. Kyseessä oli Collanin lehtiarvio vuodelta 1840, jossa hän ylisti Kanteletarta nostaen sen suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin. A. – Heti kirjatuotannon käynnistyspalaverissa Niina Hämäläisen kanssa kävi ilmeiseksi, että Kanteletar on astetta vaikeampi tehdä. Hän teki ansiokasta työtä, perkasi ja vertaili näitä meidän runotiedostojamme vuoden 1840 painokseen. Naisen maailman kuvaus ja tunteet eivät sopineet tuon ajan kansalliseen tuntoon, ja tätä listaa voisi jatkaa. Osoittautui, että runotekstejä on muokattu vuosikymmenien ja -satojenkin kuluessa varsin paljon, Norkola kertoi. 2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 45 . Kieliasua on normaalistettu pitäen mallina nykyistä Kalevalan tekstiä. Saarimaan vuonna 1937, Kantelettaren korjattuun 9. – Jos hyllyssä todella on liikaa kirjoja, täytyy luopua siitä aikaisemmasta Kantelettaren painoksesta ja vaihtaa se tähän, kehotti Norkola. Syitä tähän oli Hämäläisen mukaan useita
Lönnrotin kuolemaan keskeytynyt Kanteletar-urakka – Vielä viimeisinä elinvuosinaan 1880luvulla Lönnrot työskenteli systemaattisesti lyyristen runojen parissa tarkoituksenaan julkaista niin kutsuttu uusi Kanteletar-laitos. 2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 46 laimeata varsinkin pojille, siitä puuttuu intohimoa ja paatosta. – Paraske syntyi joulun aikaan 1833 Inkerin Lempaalassa ja kuoli 1904 Sakkolan Metsäpirtissä, joka tuohon aikaan kuului Suomeen. Toimitustyö keskeytyi Lönnrotin kuolemaan marraskuussa 1884, mutta hänen jälkeensä jäi 19 muistiinpanovihkoa ja tuhansia sivuja Kantelettaren uudelleenmuokattuja runoja, esiversioita, uudelleenkirjoitettuja vihkoja, toisintoja ja sanaluetteloita sekä puhtaaksi kirjoitettua aineistoa. Porvooseen muutettuaan hän toi Parasken luokseen ja esitteli hänet lukuisille taiteilijoille, mikä on osasyy siihen, että Paraskesta tuli ikoninen hahmo meidän runonlaulajiemme joukossa. Kantelettaren runous taas edustaa pohjoisempia aineistoja, taustoitti Timonen. – Maailmankuva, joka Parasken ruLarin Paraske Albert Edelfeltin maalauksessa vuodelta 1893. KUVA: KANSALLISGALLERIA Senni Timonen paneutui esityksessään Larin Parasken lyyristen runojen teemoihin, aihelmiin ja niiden luovaan yhdistelyyn Parasken laulaessa. – Paraske oli kotoisin Inkerin rajalta Karjalankannakselta, jossa kukoisti hyvin vahva naislaulun kulttuuri. Siinä hän halusi hyödyntää kaiken 1880-luvulle asti tallennetun lyyrisen runoaineiston, ja valmistuessaan uusi Kanteletar-laitos olisi ollut ainakin puolet aiempaa, vuoden 1840 Kanteletarta laajempi. Uuden Kantelettaren runojen kieli on murteellista, rönsyilevääkin, runot ovat laveita, toisteisia ja monipolvisia. Nyt julkaistussa teoksessa Kanteletar ja opas sen lukemiseen runot on siis palautettu vuoden 1840 kirjoitusasuun. Esityksessään Timonen keskittyi pohtimaan maailmankuvaa, joka koko Larin Parasken runoudesta välittyy. Paikallinen pappi A. Larin Parasken runous edustaa vain sitä, ei muita runokulttuureita. Sen huumorikin on perin vaatimatonta, naiivia ja etäistä”, lateli V. Taustaltaan Larin Paraske oli siis inkeroinen, ei inkerinsuomalainen. – Tästä kaikesta huolimatta Kanteletar on jäänyt lukematta niin kouluissa kuin seminaareissa ja tutkijayhteisöissä, hän totesi. – Miten se voi olla jotain vaatimatonta ja pientä. – Aineisto on SKS:n arkistossa, se on pääosin hyvin järjestetty ja toimitettu, ja siinä on nähtävissä erilaisia toimitustasoja. A. Lopuksi hän lähetti vielä terveisiä kirjailija Mauri Kunnakselle: – Nyt jos koskaan olisi Kissojen Kantelettaren aika! Larin Paraske lauloi naisista, orvoista ja orjista Naisten laulamista lyyrisistä runoista ei voi puhua mainitsematta Larin Paraskea, yhtä keskeisimmistä runolaulun ikonisista hahmoista, jonka asiantuntija maassamme on Senni Timonen. Haila vuonna 1934 ilmestyneessä kasvatuspsykologisessa väitöskirjassaan, jossa hän tutki koulujen kaunokirjallisuuden opetusta. Näin Lönnrot itse arveli, Hämäläinen kertoi. KUVA: KATRI KOVASIIPI. Kuin vastauksina Hailan kritiikkiin Hämäläinen nosti esiin katkelmia Kantelettaren runoista: suu on rasvasta sulasta, huulet kuin hunajameestä oksennus olalle jääpi, vaahti vaipalle valuvi yks on huoli pääni päällä, toinen alla jalkojeni, kolmas on kohalla kesken, sykertää sydänalasta Hämäläinen muistutti yleisöään myös Kantelettaren laajuudesta: sen sisältö kattaa 652 laulua ja runoa sekä 22 201 säettä. Hämäläisen mukaan aineisto on kiinnostava ikkuna Lönnrotin työskentelytapoihin ja kirjalliseen työhön, ja siinä on näkyvissä hyvin vahvasti myös inkeriläisen laulukulttuurin vaikutus. Lisäksi Hämäläinen tähdensi, miten vallankumouksellista oli, että naisten runoutta julkaistiin, ennen kuin naiskirjailijat debytoivat suomalaisessa kirjallisuudessa. – Se on upea teko. Alkuperäinen kielisasu tekee runoista entistä poeettisempia ja laulullisempia. Uusi Kanteletar-laitos olisi saattanut valmistuessaan muuttaa käsityksiä paitsi Kantelettaresta, myös lyyrisistä kansanrunoista, Hämäläinen pohti. Erityiskiitos Liisa Kaskelle runojen tarkistustyöstä, kiitti myös Hämäläinen. Neovius keräsi Sakkolassa Paraskelta ennätysmäisen määrän kansanrunoutta
Timonen tarkasteli myös Larin Parasken runoista välittyviä tunnelmia, joissa ei usein korostukaan huoli, vaan vahva itsetunto: Sitä mieheksi sanoisin urohoksi uskaltaisin ken mun veisi virsissäin salpaisi sanasissain – Sitä mieheksi sanoisin, joka voittaisi minut, tulkitsi Timonen esimerkkinä Larin Parasken lauluista. – Omiin lapsiin liittyviin teemoihin sisältyy aina huolta siitä, mitä heistä tulee; toivottavasti heistä tulee ihmisiä, joita ei haukuta: ”ettei akat saa nauramista ja ihmiset ivaamista”, kertoi Timonen. äitiyden sekä vaimouden ja minuuden. KUVA: KATRI KOVASIIPI. – Niissä keskeistä ovat orvon laulut, ennen kaikkea äidin menetys ja äidin sisäinen läsnäolo. – Parasken lyriikka puolestaan on naisten tunteiden ilmaisua maailmassa, jossa keskeisiä ovat naiset, orvot ja orjat. Kun polo ois pojaksi luotu, kyhäjelt ois kyntäjäksi, jäis ei maat jäniksen maata – kyntäisin issoin pellot! Vaikka lyyriseen laulustoon sisältyy runsaasti aviomiehen haukkumista, Larin Paraske ei lyyrisissä lauluissaan moiti miestä, vaan hänen suhtautumisensa on varsin realistinen ja lämmin. Jos mietitään, mistä nämä tekstit koostuvat, niistä voi laskea 400–450 runoaihetta, joita Paraske toistelee eri versioissaan, Timonen selvitti Larin Parasken runojen luonnetta. – Näitä runoja voisi käsitellä vaikka miten monilta eri kulmilta, koska niitä on yli 800. Huoliaiheita on sen sijaan ainoastaan 45 eli yksi kolmasosa. kysyi Timonen. Naisrunoutta läpäisee pelko lasten joutumisesta muiden ihmisten pahojen puheiden ja pilkan kohteeksi. – Jos katsotaan temaattisia kertymiä, koko Parasken lyyristä laulustoa hallitsee laulu: laulun arvostus, laulun pohdinta ja laulun ilo esiintyvät Parasken runoissa 150 aihelmana tai teemana. Souvan mieki miehen verran, tokehes toisen kerran. – Onko se huolilyriikkaa täysinään. Tyttöyteen liittyvät itsetietoisuus, tyttöjen välinen yhteisyys ja miehenvalinta. Itsetunnon ohella lauluaiheiden tunnelmina nousevat esiin energia, runsaus ja yhteisyys, joihin limittyvät eri ulottuvuuksina aika, äiti, suru ja pahat sanat. Paraskelta löytyy myös monta hienoa lesken laulua. Runonlaulajana hän loi koko ajan uusia lyyrisiä kokonaisuuksia laulaessaan. Parasken lyyrisissä lauluissa ilmaistaan koko se reaalinen maailma, jossa naiset elivät, mutta myös tunteet, joita ilolaulut ja huolilaulut ilmaisevat. Timonen totesi, ettei Larin Paraske itse tuntenut sellaista sanaa kuin lyriikka. Mutta niistä lisää myöhemmin! KATRI KOVASIIPI Vilma Jää (laulu ja viulu) ja Hanna Ryynänen (Saarijärven kantele). Paraskelta saatuja lyyrisiä tekstejä on laskutavasta riippuen yhteensä 600–800; jos lasketaan mukaan lauletut versiot, joissa on muuntelua, oikea luku on 800. Hänelle runot olivat liekkulauluja, joita lauletaan keinussa tai yksin tai metsässä, joskus ilopaikoissa tai juhlissa. Hyvin suuri teemaryhmä ovat orpoutta ja äitiä sekä äitiyttä käsittelevät runot, joita on tässä teemaryhmässä toisiinsa kytkeytyneinä yhteensä 100 teemaa. Olen tunnistanut Paraskelta ainakin kolme tällaista laulua: kaksi miehen kuoltua (toisessa 100 säettä, toisessa 60 säettä) ja Neoviuksen tuotua hänet Porvooseen, kun hän oli yksin ja ikävissään (40 säettä). Tämä ajatus perustuu kertoviin runoihin. Naisen minuus on mukana näissä kaikissa runoissa, mutta on myös runoja, joissa minuutta peilataan tietoisesti mieheen. Eräistä Parasken runoista erottuu vahva itsetunto ja kokemus siitä, että nainen on miehen arvoinen. Toisaalta runojen naiset tiedostavat, ettei heitä ole luotu pojiksi, etteivät he kuitenkaan voi saavuttaa miehen roolia. – Parasken lyriikan estetiikka ei aukene mitenkään käsittelemällä vain yksittäisiä runoaihelmia ja teemoja. Empatian kohteina ovat orjat, orvot ja naiset. – Hän kiittää anoppia miehestä; vaikk’ on vanha, kyllä se hänelle kelpaa. – Elämänsä kriisitilanteissa Paraske kertoi runolaulusäkeitä yhdistellen omasta elämästään. Hänen lyyrinen runostonsa on valtavan laaja. Ettei akat saa nauramista ja ihmiset ivaamista Larin Parasken runoille tyypillisinä teemoina Timonen esitteli tyttöyden, orpouden vs. 2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 47 noissa muodostuu, on naisten maailma. Kritiikin kohteina ovat puolestaan heitä kaltoin kohtelevat miehet, isännät ja koko sukuyhteisö sekä kyläyhteisö, joka haukkuu ja hylkää. Laulun arvostus ja laulajan vahva itsetunto Esityksensä keskeisenä kysymyksenä Timonen nosti esiin, onko Larin Parasken runous sellainen huolen ja surun kangas, jollaiseksi Lönnrot luonnehti Kanteletarta. Siinä sankareina ovat naiset, etenkin nuoret naiset. Vielä lopuksi Timonen kertoi kiehtovan esimerkin Parasken luovasta runolaulutekniikasta
Kerras rubeimmo karjalakse pagizemah. toinah olis nengozii, kudamat tahtottas karjalakse paista. SM: Minä muutin järilleh tänne Pirkanmuale minun kodirannoile sygyzyl 2022, da minul oli olluh mieles, što minun pidäy nygöi tuttavustua paikallizien karjalan kielen pagizijoijen ker. Nämmii nuorii tuli sinne keral. 2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 48 Terveh Sanna da Sanna-Riikka! Kuibo saitto idejan, jotta alatto vastavuo Tamberen omas paginpertis. Silloi KNŠ:s hyö sanottih, što muga hyö lähtietäh täh kerale. Minun enzimäine karjalan kielen kursu tiä Tamberel oli Karjala-Seuran hantuzis, sen täh tuli mieleh tämä heijän oma tila Tamberen kesku?as. Minä kyzyin heidy sinne meijänke, gu algazimmo ihan virrallizen paginpertin. Myö sit alloimmo ne virrallizet paginpertit silloi keviäl 2023, vuozi tagaperin. Tamberen paginpertis ma?kuteldih hyväs mieles Aira Sumiloffin ylen magieloi hapainlettuloi. SRK: Erähii vuozii tagaperin minul oli karjalan kielen kursat sie Sampolas, da Eeva oli minun opastui. Olimmo yhty mieldy sih näh, ku pitäis suaha paginperti Tamberelegi. SRK: Myö smietimmö, mi olis hyvä paikku paginpertile. Gu näin Eevan koufeilas, kyzyin, voingo istuo hänen stolah, kus häi istui Sannanke. Häi työnzi minule sähköpoštua ja sovimmo vastavundan Tamberen ruadorahvahanopistoh Kati Kallion Kalevala da itkuvirsi -luvendole. Minä en händy aijembah tiennyh, ga työnsin ?ättäh viestie, ku minägi elän täl alovehel ja olis vessel vastavuo. Sovimmo, ku vastavummo ainos enne nämmii ruadorahvahan opiston yleisöluvendoloi, kudamis paistih karjalažuos da Suomen eri vähembistölöis. KUVA: KATRI KOVASIIPI. Samannu sygyzynny olimmo Jovensuun Zoom-paginpertis yhtel aigua Eeva Mannin ker da häi maini??i, što häi eläy Tamberel. Luvenduo enne vastavuimmo Sampolan koufeilas, da olimmo ihan kodvazen ehtinyh paista, gu SannaRiikka tuli sinne. SM: Minä olin liittynyh jo aijembah senioriozanottajakse Karjalazet Nuoret Suomes (KNŠ) ry:h, da tiezin, ku sie Paginpertis on kebjei paista Tamberen paginpertin paginanvedäjät Sanna Mylläri (SM) da Sanna-Riikka Knuuttila (SRK) saneldih Karjalan Heimon lugijoile, kuibo Tamberen paginperti algoi da kuibo sen dielot ollah tänäpäi. SM: Sei??emes kevätkuudu tulou meijän vuozipäivy! Aijembah on olluh nämmii meijän ebävirrallizii paginpertikerähmölöi enne nämmii luvendoloi. Erähät jo maltettih vähäzen kieldy, hyö oldih sen verdu opastuttu, ku hyö sit terväzeh allettih pagizemah sen keviän aijal
Minä olin opastui da sain ka??uo kui kuulužat Karjalan perindölöin da kul’tuuran tutkijat, ezimerkikse Kaija Hiekkinen, Pekka Hakamies da Niina Lavonen, pagizutettih rahvastu da kerättih tutkimusmaterjualua omih tutkimuksih niškoi. Eeva Manni (vas.), Sanna Mylläri da Sanna-Riikka Knuuttila pandih Tamberen paginpertin alguh yli vuozi tagaperin. Da kezäl tulou 30 vuottu, konzu olin enzimäzen kerran Vieljärves, vuozipäivä tulou. Minul on sil ?ural karjalan kielen kursat, ruado – da mielespiettävy. Myö saimmo meijän rekluamua KNŠ:n someh. Se oli moine kogemus, nikonzu en voi sidä unohtua. Ga myöhembä minä olen i?e käynnyh sie Jovensuun paginpertis paikan piäl, minul ku on olluh puaksuh käyndiä Jovensuus. Siel Vieljärves karjalan kieli da kul’tuuru kerras puututtih minun syväimeh. SM: Konzu minä alloin 2021 sygyzyl opastuo karjalan kieleh, minul ei olluh nikedä, kenen ker paista karjalakse. Enimyölleh viizitostu hengie oli yhtes vastavundas, puaksuh sie on 8–10 hengie. Vuvvennu 1994 folklouristiikan opastujat lähtiettih ruadomatkale Vieljärveh, da minä piäzin tälle matkale, sendäh gu minul oli ven’an da suomen kielen malto. Olettego käynyn paginpertilöis sežo toizis linnois. SM: Muga, myö mennyt kezän ajelimmo yhtes Sanna-Riikan ker Jovensuuh; Sanna-Riikka meni lomale, da myö veimmö minun mašinas moizen ylen kallehen lastin, ku veimmö Raija Pyölin 1990–1992-vuozinnu pagizutetut c-kasietat Jovensuun yliopistoh, Karjalan kielen elvytysprojektale. Ga minul on olluh mieles jo hätken, gu tahtozin sinne piälinnan paginpertih mennä. Abuniekan ruado kaikkiedah oli minule toven kielikyly! Minähäi olen roinnuh Tamberel, olen tamberelane. Tamberen Karjala-seural gu myö vuokrasimmo sen tilan kevätkuus algajen, hyö oldih omile ozanottajile työtty viestii, gu nengoine perti algau. Tamberen paginpertin WhatsApp-joukos on 18 ozanottajua, sit on erähii kudamat ei olla WhatsAppis. Laura Jetsu, kudai sih aigah kirjutti väitöskirjua karjalazes kuolendankul’tuuras, oli sežo täl matkal. Jovensuus minä ruavoin yliopistos da ainos Natalian [Giloeva] ja Olgan [Karlova] da toizienke pagizimmo karjalakse. SM: Sit häi [Sanna-Riikka] ?ökkävyi sinne stolah ennen Sampolan luvenduo, löydi meijät, minut da Eevan! [nagrau] Myö kolme, Eeva, Sanna-Riikka da minä sit panimmo alguh paginpertin da otimmo nuoret kerale. Sie olen käynnyh, allukse olin sie vaigu zooma?i. Heijän pidäs net digitaliziiruija… Net ollah sie arhiivas. Mi on teijän oma, persounalline histourii karjalan kieleh näh. Jo sih aigah Raijahäi pagizi omah kieleh – livvikse – parembua opastajua en voinnuh ni duumaija. Ga midäbo ruadau abuniekku. SRK: Minä tahtozin Ouluh, gu sie on Olga Gokkoeva. KUVA: KATRI KOVASIIPI. SRK: Enämbi 30 hengie on käynnyh Tamberen paginpertis eri aigoih. Olis vessel, ku kezäl voidas pidiä suuri yhtehine paginperti! Minä olen olluh hyväs mieles täs paginpertis, ku tiäl Tamberel ei ole olluh nikedä, kenenke paista karjalakse. Vastevai ?otai?in, ku olen ajelluh Karjalah da Ven’an muah läs 150 kerdua. Da Jovensuun paginpertin da Päivännouzu-Suomen yliopiston karjalan kielen elvytysprojektan kautigi kulgi tiedo Tamberen paginpertis. Händy ku?uttih erähän mužikan muahpanendah da myö lähtimmö sinne kaikin. Kui vois sanuo, äijygo ?uassuu – oisgo kaikkiedah 40–50 ?uassuu toven karjalan kieldy niilöil kasietoil. Oli sidä korona-aigua. Kahtennu kezänny, 1995 ja 1996 olin Raija Pyölin tutkimusabuniekkannu Kotkatjärven hierus. Jovensuun paginpertis, kaikkien paginpertis, enzimäine ?uassu on ainos Zoomas. SRK: Ven’an kieli oli minun piäaineh yliopistos, suomen kieli sivuaineh. Kandau magnetofounua da matkan jälgeh kirjuttau bumuagale kai paginat. 2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 49
Minuu on i??ie avvutannuh tovessah se, ku minule on opastundan allus algajen erähät paistu karjalakse. Sentäh minä olen oppinuh tolkuttua sidä, ku paginpertin piäkieli on karjala; yksittästy sanua voibi sanuo valdukielel, ga karjalankieline moine ymbäristö avvuttau. Minä piätin allus algajen, gu pagizen kaikile karjalua sežo paginpertin ulgopuolel, ellendettäneh hyö. SM: Olemmo toven duumainnuh, ku se kynnys paista pidäy olla madal. Piä oppiu kiändiä sen paginan valdukieleh, da sentäh olis tärgei, ku sen paginpertin aijan pagizet karjalakse. Tulgua terveh paginpertih! Paginpertit kerävytäh vähimiten Tamberel, Jovensuus, Oulus ja Kuopivos. Nygöi karjalan kieli on minun arren kieli da olen registriiruinnuh sen minun muamankielekse. Keviäl 2021 tuli sežo tiedo, ku Päivännouzu-Suomen yliopistos avvonazen yliopiston kauti voibi loito?i opastuo karjalah. Allukse vastain suomekse, ku en karjalakse malttanuh. SRK: Yhtes myö duumai?emmo da e?immö sanua, kaikinhäi myö opastummo. Panin karjalan kielen kuulumah minun korvih. Nygöi voin avvuttua toizii karjalankielizen tilan luajindas. Yhten pienen päivityksen luadimizeh meni puoli ?uassuu [nagrau]. Ihan mittumaltahto karjalal voit paista, ei se muite lähte. Lopukse kižattih vie karjalankielistä Adaman gruunu -muistokižua, kudaman luadijat ollah Katerina Paalamo da Sanna Hukkanen da julguaja Karjalan Sivissysseura. KUVA: KATRI KOVASIIPI. Maksau duumaija, ku toizetgi paistah kuitahto pahoi, silloi net omat hairehet ei tunnuta nenga pahale. Sanakniigu oligi minul hätken laihinas. SM: Minule on olluh tärgevin piästä pagizemah. Pagizemine on sidä opastunduo. Olimmo muudam vuozi tagaperin löydänyh tuatonke sugututkimuksen da lövvimmö tiijon, ku meijän sugu on olluh karjalankieline. Olin sit keviäl 2021 ruavottomannu kogo keviän sen koronan täh da duumai?in, mibo ollus parembi ruado kui tuttavuo omih karjalankielizih juurih. A nenga myöhä olen tulluh karjalankielizeh yhtehistöh, sendäh ku minul ei aijembah olluh tieduo minun suvun karjalankielizih juurih näh. 2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 50 SM: Minun tuaton tuatto rodih Salmispäi, no häi ei paissu karjalakse omale perehele. Kuibo voizimmo inehmisen huijusteluo kebjendiä, gu häi oppiu kehnol karjalal paissa. Se avvutti minuu ku kuundelin vai: se kielioppi meni minun piäh. Lizätieduo: blogs.uef.fi/karjalanelvytys/ ja Karjalan kieli eläy -Facebookas. Myö yhtes kyzelemmö, mi tämä sana on karjalakse. Lähdin ainos me??äh kävelemäh da kuundelin samah aigah, ?uassu?otal kuundelin joga päiviä. Perindölline školaopastus ei minule kielenopastundah ylen hyvin päinnyh. Sežo paginpertis niken ei pagize tävvellisty karjalua, hyvin madal on se kynnys paista. Gu piäzöy pagizemah toizienke, se vai on kaikkii parembi taba opastuo pagizemah. Hänen kaikil diskoil on pajoloin sanat keral, da ihastuin Santtu Karhun pajoloih ihan kerras – sit tahtoin ottua selviä, midä pajolois sanotah, da e?in kirjastos karjalan kielen sanakniigan. Sinä opastut raviembah. Minul on karjalankieline mielespiettävy da minä pagizen karjalakse joga päiviä; myö olemmo läs joga päiviä telefonas. Karjalakse pagizendu ei ole i?el olluh huigei, gu ei toizetgi suomelazet malteta ihan putilleh. Se on kielipezän ideju ezimerkikse lapsil – sinne ei tuvva valdukieldy, piäkielenny pidäy olla se vähembistökieli. Se on yksi paginpertin merki?ys. Pidäy sanuo, ku minun opastai Natalia Giloeva on ylen hyvä da häi on muitegi äijäl minuu avvutannuh kielioppidielolois. Kuundelin Olga Ognevan programmua Lähtin minä Läkköiläh, kudamas karjalazih paikannimih ja nimilöih tuttavutah. Ku piäzen luonnollizeh kieliymbäristöh, ku olen kuulluh kieldy, olen sežo ylen terväh opastunnuh kieleh. Sit sanakniigu käis alloin luadimah some-kirjutuksii. Opastuin perussanastoh, nenga ihan perussanat, kudamat toistuttih ainos. Minä e?ittelin YouTuben videjot, kudamas vai kuulizin karjalua, da alloin kuundelemah Santtu Karhun diskua. Da uuttu sanua karjalah tulou äijän. Karjalankieline ymbäristö avvuttau sih, ku sanat aletah tulla mieleh da harjavut hil’l’akkazin pagizemah karjalakse. Sygyzyl alloin sit opastuo luvendoloil. KATRI KOVASIIPI SANNA MYLLÄRI SANNA-RIIKKA KNUUTTILA Tämängi pagizuttelun aijal Sanna-Riikan ja Sannan mielih tulou ylen äijy uuttu idejua, kudamat vaigu vuotetah parembua aigua. YouTubes kävyin sit läbi Petroskoin televiizoran karjalankielizet lähetykset da alloin kuundelemah karjalankielizii uudizii. Sidä hairehtu pidäy vai tirpua da hairehii pidäygi luadie, muite ei opastu. Opastuin ezmäi ihan kuundelemal. Karjala on minule sežo opastundu– da ruadokieli, ruan karjalan kielen elvytysprojektas. Olgua suvai?en ylen kuunnella, häi selväh tabah pagizou da sidä on kebjei ellendiä
”Oletko varma, että ehdit tehdä tämän määräajassa?”, ”Osaatko kieltä tarpeeksi?”, ”Löytyykö tähän muka aineistoa?”, ”Eikö olisi parempi tutkia Saksaa?” Ymmärtäähän tämän pessimismin stereotyyppiseen slaavibyrokratiaan peilattuna, mutta eniten ihmettelyä olen kuullut paikallisilta ihmisiltä, joiden luulisi oman maansa byrokratian kestävän. 2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 51 P äivämäärä 24.2.2022 ei hevillä unohdu. Ajan, maltin ja motivaation käsitteet on määritelty uusiksi, kun esimerkiksi arkistoihin laitettuihin viesteihin on vastattu ”ei kuulu minulle” lukuisia kertoja, ennen kuin sinnikkyyden avulla on saanut auttavan vastauksen aivan jostain muualta kuin oletti. Sanoisin, että Venäjän tutkiminen on kuin ajomatka venäläisellä maaseututiellä: tie on mutkainen ja kapea, kuoppia ja routavaurioita riittää, karttoihin tai tienviittoihin ei voi luottaa, ja koskaan ei voi tietää, alkaako parempi tieosuus – tai milloin se osuus päättyy, ja mikä kraatteri sitten odottaa. Kevät 2022 tuhosi lopulta viimeisetkin ajatukset mennä lähivuosina Venäjälle – tai kenties enää koskaan. Maksuliikenteen kiemurat Venäjälle vuoden 2014 jälkeen ansaitsisivat ihan oman kolumninsa. Tutkimukseni ei siihen kuitenkaan kaatunut. Joskus vasta varasuunnitelman varasuunnitelma on se, jolla voi edetä, kunnes tarvitaan taas improvisoitu ratkaisu. On vain pakko uskoa, että tie vie lopulta perille, kun jaksaa luut rutisten jatkaa matkaa kohti asetettua tavoitetta. Tutkimuksen idea on sivistää meitä erilaisista asioista, jotka eivät aina ole järkeviä tai miellyttäviä – kuten Venäjä nyt. Mutta lienee historiasta opittua, että mitä vaikeampi tilanne Venäjällä on, sitä enemmän tarvitaan tutkimusta Venäjän menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Silloin Venäjä aloitti laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan ja teki itsestään vihatun roistovaltion. Venäjällä oli merkittävästi aineistoa, jota tarvitsin väitöskirjaprojektini edistämiseksi, mutta yhtään matkaa en ollut voinut sinne tehdä vuoden 2019 jälkeen. Muistan useita kertoja, kun tutkimuksellisia intressejäni on epäilty eri oppiasteilla, tapahtumissa ja oudoissakin tilanteissa. NÄMÄ KUMMASTELUT ovat realisoituneet viimeistään siinä vaiheessa, kun tutkimusprojekti on alkanut. Vuosien varrella kertyneiden havaintojeni perusteella Venäjä on periaatteessa kuin mikä tahansa tutkimuskohde, mutta toisaalta ei sinne päinkään. Esimerkiksi mainitun aineisto-ongelman olin ennakoinut vuonna 2021 tilaamalla kaiken Venäjällä vielä olleen aineiston digitoituna itselleni. Venäjän tutkimisessa kun on sellainen perusolettamus, että mikään kärkipään suunnitelmista ei mahdollisesti toteudu. Siksi se myös kiinnostaa minua ja heitä, jotka maata haluavat tutkia. Lisäksi ilmaan haihtuivat monet suunnitelmistani. AKI AUNALA Kirjoittajan sukujuuret ovat Aunuksen Karjalassa. Tutkimukseen varattu vuosiviisumi kesti vuoden 2020 loppuun, mutta koronapandemia pilasi sen mahdollisuuden. Sille tielle on lähdettävä jatkossakin, vaikka jännittäisi, sillä idän hämärään ei kannata eksyä vapaaehtoisesti. Aivan kuten se teki vuoden 2021 puolellakin alati pahenevine variantteineen. HUHTIKUU 2024 LAUKUNKANTAJA Voihan Venäjä!. Kuten olemme voineet seurata uutisista, kiinnostus Venäjään ja venäjän kieleen onkin romahtanut. Olisi varmasti helpompaa olla tutkimatta tuota sotaisaa valtiota ja keskittyä vaikka siihen Saksaan. Päivätyönsä sivussa hän valmistelee väitöskirjaa neuvostopropagandasta Venäjän Karjalassa vuosina 1918–1922. Emme voi vain odottaa, että Venäjä saapuu luoksemme kertomaan, mitä sille mielestään kuuluu. Ihme kyllä myös sain sen aineiston sähköpostiini viikko sodan syttymisen jälkeen, kun samaan aikaan kaikkia suhteita Venäjään katkottiin. Tai kun toimiva arkiston tilausjärjestelmä, josta sai jopa länsimaisella luottokortilla skannauksia arkistoviitteiden avulla, on laitettu pian onnistuneiden tilausten jälkeen päättymättömään ”korjaustilaan”. Sen ymmärtää suhteessa Venäjän järjettömiin tekoihin
Näin tapahtui myös Vienan korpikylissä. Vapaaehtoista pakkokollektivisointia Maatalouden kollektivisointi tapahtui periaatteessa talonpoikien vapaaehtoisena liittymisenä kollektiivitiloihin. tain metsätyömaille ja työleireille. Aluksi heitä karkotettiin perhekunnitPunasuomalaisten Uhtua 1930-luvulla Uhtuan kihlakuntaan kuuluneissa keskisen Vienan Karjalan kylissä rakennettiin 1920-luvulla sosialistista yhteiskuntaa punasuomalaisten johdolla, kuten kerroimme Karjalan Heimon numerossa 9–10/2023. Kollektivisointi ja teollistaminen tarkoitti väestön valtaenemmistön vuosisataisen elämänmuodon nopeaa tuhoamista ja yhteiskuntarakenteiden täydellistä muuttamista. Kulakkien vastapainoksi olisi puoluejärjestöjen johdolla muodostettava pientalonpoikien, batrakkien (renkien) ja keskivarakkaiden muodostamia kollektiiveja ja artteleja. Maataloustuotantoa oli tehostettava, ja keinona oli teollistamisen ulottaminen myös maatalouteen. 2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 52 P aikallinen osuuskuntiin ja metsätöihin perustuva talous toimi auttavasti, karjalaisten ja suomalaisten yhteiselo sujui jokseenkin sopuisasti ja kansansivistyksen saralla päästiin hyviin tuloksiin. 1930-luku toi Uhtuallekin suuria muutoksia. Maaliskuussa 1930 ilmestyi Punaisessa Karjalassa nimimerkki Komendeeratun artikkeli, joka näyttää olleen Punainen Karjala -lehden pilapiirtäjä osallistui kollektivisointikampanjaan Ivan Aivazovskin tunnettua maalausta mukaillen. 25 miljoonasta yksityistilasta päätettiin muodostaa 240 000 tehokkaaseen maataloustuotantoon valjastettavaa kollektiivitilaa. Neuvostoliitossa pantiin toimeen pitkään valmisteltu talouspolitiikan totaalinen muutos. Lehdessä kerrottiin nimeltä mainiten eri kylissä vaikuttaneiden kulakkien kataluuksista. PU N AI N EN K AR JA LA 28 .4 .1 93. Suunnitelmatalous konkretisoitui viisivuotissuunnitelmina, joista ensimmäinen laadittiin Stalinin ohjauksessa vuosille 1928–32. Kulakki suojelee omaisuuttaan kollektivisoinnin aallolta. Lehtijutuissa painotettiin, miten kulakkien vaikutuspiiristä oli vedettävä pois köyhät ja keskivarakkaat talonpojat, ”jotka tyhmyydessään kulkevat vielä kulakkien talutusnuorassa”. Käytännössä neuvostovalta toteutti pakkokollektivisointia, joka äärimmilleen vietynä tarkoitti kulakeiksi määriteltyjen suurtilallisten tai kollektivisointia vastustaneiden perheiden tuhoamista. Kaikilla talouden alueilla oli siirryttävä suunnitelmatalouteen, ja neuvostovaltion voimavarat suunnattiin talouskasvuun ja teollistamiseen. Loppuvuodesta 1929 alkoi kulakkien vastaisen kampanjan käynnistämisestä olla merkkejä Petroskoissa ilmestyneessä suomenkielisessä Punainen Karjala -sanomalehdessä. Vuosikymmenen lopulla kaikki muuttui
Köyhälistöön laskettiin kuuluvan noin kolmasosa piirin talouksista. Kylissä havaittiin harrastetun erityisesti metsätöissä ”salattua riistoa ja sukulaisten armotonta nylkemistä”. Ylimpään kerrokseen luokiteltiin kaksi tai useampia hevosia, neljä tai useampia lehmiä ja yli kaksi hehtaaria maata omistavat taloudet. Kulakkeja oli Uhtualtakin löydettävä ja vuonna 1930 pidätettiin ensimmäiset. Vanhojen starikoiden johtamat perheet ja kyläyhteisöt olivat vastahakoisia liittymään Petroskoin puoluekoulussa valmennettujen puoluevirkailijoiden perustamiin artteleihin ja kolhooseihin. Hidastelun syynä oli karjalaisten talonpoikien epäluulo uutta ja outoa kohtaan. Näiden lisäksi tavoitettiin kahdeksan köyhempää ”poliittista kulakkia”, Metsätyöläisiä taukotulilla 1930-luvulla. tarkoitettu jonkinlaiseksi teoreettiseksi perusteluksi maatalouden kollektivisoinnille ja kulakkien karkotuksille. Kollektivisoinnin vauhti oli Karjalassa selvästi muuta neuvostomaata verkkaisempi. Keskivarakkaisiin kuuluivat yhden hevosen, 2–3 lehmää ja 1–2 hehtaaria maata omistavat talonpojat, jotka olivat NEP-kaudella hieman vaurastuneet. Kirjoittajan johtopäätöksen mukaan Uhtuan piirin ”voimakas luokkakerrostumakehitys lisää talonpoikaistalouden kollektivisoitumiselle vauhtia ja laajuutta”. Uhtuan puoluesihteeri Toivo Alavirran raportin mukaan piiristä oli otettu kiinni seitsemän kulakkia, jotka ilmeisesti täyttivät edellä kuvatut taloudelliset tuntomerkit. Tähän luokkaan kuului yli puolet talouksista. KUVA: KARJALAN TASAVALLAN KANSALLISARKISTO. Uhtuan punasuomalainen johto näyttää suhtautuneen kollektivisointiin käytännönläheisesti ja jarrutteli vauhtia, vaikka poliittista tavoitetta ei kyseenalaistettu. 2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 53 . Suo-osuuskuntien avulla kulakit olivat haalineet lisää viljelysmaata. Nimimerkin takaa löytyy punasuomalainen Eero Haapalainen, joka oli luokitellut Uhtuan piirin talonpoikaisväestön kolmeen luokkakerrostumaan: Köyhimpään kerrokseen kuuluivat batrakit ja köyhät talonpojat, joihin luettiin lehmättömät, yksilehmäiset, hevosettomat ja pienten maatilkkujen haltijat. Tähän luokkaan kuului alle kymmenesosa Uhtuan piirin talouksista. Talonpoikaiston huippukerroksen vaurastumiselle kirjoittaja löysi useita tekijöitä, joita 1920-luvun uusi talouspolitiikka NEP oli mahdollistanut
Yhtenä päivänä omaksuttu puhdasoppinen linja saattoi seuraavana päivänä olla vastavallankumouksellinen poikkeama. Kannustettiin taisteluun, milloin vasemmistotai oikeistopoikkeajia vastaan, milloin vastavallankumouksellisia, neuvostovastaisia, hallituksen politiikan vääristelijöitä tai tuotannon haaskaajia ja kulakkeja vastaan. Neuvostotilan eli sovhoosin maat, koneet ja karja olivat kokonaan valtiotilan omistuksessa. KUVA: KARJALAN TASAVALLAN KANSALLISARKISTO. Uhtuan keskuskylän maatalouden kollektivisointi eteni vaiheittain kohti ”kollektivisoinnin korkeampia muotoja”. 2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 54 jotka olivat neuvostovaltaan kohdistuvien asenteidensa takia ansainneet tuon leiman. Puolueen uskollisten sotureiden oli turvallisinta yrittää pysytellä mahdollisimman tarkasti puolueen keskuskomitean ja Stalinin määrittelemällä linjalla, mutta ongelmana oli pysyä kaiken aikaa selvillä, mikä tuo oikea tie oli. Löydetyt 15 kulakkia tuomittiin metsätöihin ja rahdinajoon Uhtuan-Kemin välille. Kulakiksi luokittelu saattoi olla pienestä kiinni Vienan köyhissä kylissä, missä varakkaimmissakin taloissa jouduttiin katovuosina lisäämään pettua leipäjauhoihin. Sovhoosit perustettiin yleensä uudismaalle, jonka raivaamiseksi tarvittiin alkuvuosina valtion rahoitustukea. Kulakkikiintiötä täyttämään saattoi päästä myös, jos omisti hieman suuremman peltotilkun kuin naapurit tai oli palkannut naapurin pojan tai tyttären avukseen elonkorjuuseen tai metsätöihin. Artteli muodostettiin vanhojen yksityistilojen pelloista, jotka pysyivät edelleen talonpoikien omistuksessa, mutta viljely ja uuden peltomaan muokkaus oli tarkoitus tehdä yhteisin konein ja työvälinein, samoin karjaa hoidettaisiin yhteisnavetoissa. Osa kulakeiksi tunnistetuista valittiin selkeästi poliittisin perustein, mutta siitä huolimatta ei saavutettu kiintiön edellyttämää määrää, 20–25 kulakkia. Tilan työntekijät asuivat tilalla, tekivät siellä työnsä ja saivat siitä toimeentulonsa. Uhtuan neuvostotilan raivattavaksi osoitettiin laaja Huponsuo kylän itäpuolella. Käytännössä uudistus tarkoitti, että Karjalan tasavalta Puutavara kulki metsäpunkteilta hevosilla vesistöjen äärelle ja sitten uittamalla Vienanmeren rannikon sahoille. Karjalasta puutavaratehdas ja talonpojista kauppatavaraa Syksyllä 1930 koko Neuvostoliiton metsäteollisuus organisoitiin uudelleen. Vuonna 1929 Uhtualle perustettiin kaksi uutta kollektiivisen maatalouden yksikköä, maatalousartteli ja neuvostotila. Sovhoosille osoitettiin tyypillisesti suoalue, jonka sovhoosin työntekijät raivasivat, muokkasivat ja lannoittivat viljelykelpoiseksi. Kiihkeän kulakkijahdin ja kollektivisoimiskauden lehtiä lukiessa syntyy kuva, että tuon ajan neuvostokansalaisten ja viranomaisten elämä oli loppumatonta tasapainoilua moninaisten ja keskenään ristiriitaisten määräysten ja julistusten viidakossa. Kulakkien luokkaan saattoi päästä talous, jonka isäntä oli kasvattanut varsasta itselleen toisen työhevosen tai tavanomaista toimeliaampi emäntä onnistui ruokkimaan kolmea tai useampaa lehmää. Karjalan metsien hakkuuja uittotyömaita johtanut Karelles siirtyi suoraan Moskovan alaiseksi. Kulakkivajetta jouduttiin paikkaamaan myöhemmin
2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 55 . Talouslaman, työttömyyden ja kommunistivainojen ajamina lähti Suomesta. KUVA: PUNAINEN KARJALA 5.6.1931. Karjalan vaikeutena oli paitsi metsätyömaita myös rakentamista ja teollisuuslaitoksia vaivannut työvoimapula. Edvard Gyllingin näkemyksen mukaan muuttajien tulisi olla pääosin kansallista aineista. Kollektivisoinnin tärkein tavoite Karjalassa ei suinkaan ollut maataloustuotannon tehostaminen, jota toki myös tavoiteltiin, vaan kolhoosien tärkeimmäksi tavoitteeksi määriteltiin työntekijöiden toimittaminen metsätalouteen. Näillä praasniekkareissuilla saattoi joskus keskellä kiivainta hakkuutai uittokautta tuhlaantua useita päiviä juhlajuomien merkeissä. Paitsi metsätyöläisiä oli kolhoosien pystyttävä tarjoamaan savotoille hevostyövoimaa ja sen tarvitsemaa heinää. Tulijoiden mukanaan tuomat kanadalaismalliset kirveet olivat keveämpiä ja tehokkaampia kuin vastaavat venäläiset ja karjalaiset työkalut. Elintarvikeja vaatehuolto oli alkuun paikallisten osuuskauppojen varassa, mistä seurasi, että työmailla nähtiin alkuvaiheessa suorastaan nälkää. Molemmat tuotantoalat käyttivät samaa työvoimaa, jota oli kylistä rajallisesti saatavilla. Nämä uudet punktit eivät sijoittuneet vanhojen karjalaiskylien lähelle, niin kuin 1920-luvun työmaat, vaan ne määrättiin hakkaamattomiin umpimetsiin ja soille. Myös vähemmän toivottuja maahanmuuttajia tuli Karjalaan länsirajan yli. Kun hakkuukaudella 1927–28 oli hakattu 2,8 miljoonaa kiintokuutiometriä puuta, oli hakkuutavoite talvella 1929–30 jo 9,2 miljoonaa kuutiota. Siirtolaisia värvännyt Karjalan teknisen avun komitea oli varoitellut lähtijöitä asuntopulasta ja odotettavissa olevista vaikeuksista, mutta silti karu todellisuus Karjalan työmailla yllätti tulijat. Lokakuussa 1933 pidettiin Uhtualla tervetuliaisjuhla myös 40 ruotsalaiselle työläistoverille, jotka lehtiuutisen mukaan ”vakuuttivat käyttävänsä kaiken tietonsa ja taitonsa sosialistisessa rakennustyössä metsätyösuunnitelman täyttämisen ja ylittämisen puolesta”. menetti taloudellisen autonomiansa ja oikeuden hyödyntää omia metsävarojaan. Näillä uudistuksilla metsätöiden tuottavuus nousi 2–3-kertaiseksi. Myös Uhtuan seudulle perustetuille ”metsätyöpunkteille” saatiin tulijoista ammattitaitoista ja motivoitunutta työvoimaa yhteensä noin 500 henkeä. Siihen Karjalan hallinto haki ratkaisua houkuttelemalla työvoimaa muista neuvostotasavalloista ja ulkomailta. Markku Kangaspuron väitöskirjassaan esittämän arvion mukaan Karjalasta tuli ”Neuvostoliiton puutavaratehdas” ja talonpojista tuli ”kolhoosien ja metsätrustin välistä kauppatavaraa”. Kolhooseilla talonpojat uskottiin saatavan paremmin työkurin piiriin. Erityisen vaikea tilanne oli keväisin, kun samaa työvoimaa tarvittiin sekä kylvötöihin että uittoihin. 1920-luvun NEP-kaudella oli yksityisillä talonpojilla ollut mahdollisuus kieltäytyä metsätöihin ja uitoille lähdöstä, jos tarjottu palkka tai olosuhteet eivät tyydyttäneet. Amerikansuomalaisten tehokkuus näkyi kuitenkin pian erityisesti puun kaadossa ja kuljetuksissa uiton lähtöpaikoille. Vuosina 1930–32 Amerikasta tulikin noin 6500 toiveikasta siirtolaista, joista suuri osa sijoitettiin metsätyömaille eri puolille Karjalaa. Viranomaisten määräysvaltaa tiukensi 1930-luvulla koko Neuvostoliitossa käyttöön otettu sisäinen passijärjestelmä, jolloin kolhoositalonpojat eivät saaneet matkustaa kotipaikkakuntansa ulkopuolelle ilman paikallisten viranomaisten lupaa. Heillä oli taipumusta poistua työmailta kotikyliin viettämään karjalaisten perinteisiä uskonnollisia tai maallisia juhlapäiviä. Maatalouden kollektivisoinnin edetessä syntyi väistämätön ristiriita kollektiivitiloille annettujen tuotantotavoitteiden ja metsätalouden tavoitteiden välille. Kirvestäkin suuremman tuottavuuden lisäyksen toi uusi sahamalli, jota kutsuttiin kanadalaiseksi tai ruotsalaiseksi jännesahaksi eli pokasahaksi. Kolhoosien ja metsätalouden kamppailu työvoimasta näkyi myös Punaisen Karjalan otsikoissa. Ongelma kärjistyi keväisin, jolloin kampanjoitiin sekä kylvötöiden että uittotöiden suorittamisesta ”sosialistisen kilpailun hengessä”. Amerikasta tulleiden siirtolaisten tiedoilla, kokemuksella ja ammattimaisilla työkaluilla oli vallankumouksellinen merkitys Karjalan metsätalouden kehittymiselle. Suomensukuisia muuttajia pyrittiin houkuttelemaan Tveristä, Inkerinmaalta ja Leningradin alueelta. Keskushallinnon luvalla käynnistettiin suomalaisten työläisten värväys myös Kanadasta ja USA:sta. Siellä lähtöhalukkuutta lisäsi vasemmistolainen aatemaailma ja Amerikkaa piinannut talouslama. Uhtualle saapuneet ruotsalaiset työläiset olivat niin kutsuttuja kiirunanruotsalaisia, eri puolilta Pohjois-Ruotsia kotoisin olleita punahenkisiä työläisiä, joita muutti Neuvostoliittoon 1920–30-luvuilla. Kolhoosien puheenjohtajat ja Karelles-trustin paikallisjohto yrittivät ratkaista asiaa neuvotteluin, joissa osapuolina olivat myös puolue-elimet ja Uhtuan piirihallinnon elimet. Myös ruotsalaiset toverit pääsivät pian työhön metsäpunkteille. Keskushallinto nosti puunkorjuun tavoitteita nopeasti. Puiden kaadossa otettiin käyttöön Amerikan työmailla omaksuttu prikaatijärjestelmä ja puiden ajossa kanadalaismalliset kahden hevosen vetämät pankkoreet. Uhtuan lähistölle perustettiin 1930-luvun alkupuoliskolla amerikansuomalaisen työvoiman avulla ainakin kolme metsäpunktia; Kannussuo, Vonganperä ja Kiiskies. Uhtuan metsätyömaille saapuvat amerikansuomalaiset joutuivat ensimmäiseksi rakentamaan itselleen asunnot ja huoltorakennukset
Stalinin johtama neuvostovaltio tunsi asemansa saarretuksi ja sodan uhkaamaksi. Johtotehtävät olivat keskittyneet punasuomalaisille, jotka näyttivät järjestävän niitä edelleen toisilleen eivätkä luottaneet karjalaisiin tai venäläisiin. 2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 56 1930-luvun alkupuoliskolla noin 15 000 henkeä etsimään parempia elämisen edellytyksiä neuvostomaasta. Suurin osa vangituista ja teloitetuista oli miehiä. Amerikansuomalaisten siirtolaisten ja suomalaisten rajaloikkarien vyöry Karjalaan 1930-luvun alkuvuosina vaikeutti kansallisuuksien välisiä suhteita. Monet heistä vangittiin ilman, että heillä oli mitään tekemistä niiden syiden kanssa, joiden perusteella näin meneteltiin. Myös loikkarien valituksiin vastattiin samoin kuin amerikansuomalaisille, että ”olisi pitänyt jäädä Suomeen, jos kerran kotona on kaikki paremmin.” Näissä mielipiteissä ei proletariaatin luokkasolidaarisuus paljon painanut. Myös vangittujen miesten perheiden kohtelu oli armotonta. Petroskoilaisen historiantutkijan Irina Takalan mukaan johtoasemiin päässeet suomalaiset lisäsivät vettä arvostelijoiden myllyyn käyttäytymällä pikkuruhtinaiden tavoin. Teloitukset eivät tapahtuneet Uhtualla, vaan vangitut kuljetettiin kuulusteluihin Kemiin, Karhumäkeen ja Petroskoihin, joiden lähistöltä löytyneissä joukkohaudoissa Stalinin vainojen suomalaiset uhrit saivat viimeiset leposijansa. Lapuanliikkeen nousun myötä Suomea pidettiin mahdollisen hyökkääjän liittolaisena. Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -tutkimushankkeen keräämän tietokannan mukaan Uhtualla tai Kalevalan piirissä asuneiden ja vuosina 1935–39 kuolemantuomion saaneiden Suomen kansalaisten lukumäärä oli joulukuun 2023 tietojen perusteella 273 henkeä. Näitä kaikkia löytyikin ennen pitkää punasuomalaisten joukosta myös Uhtuan piiristä. Nälkärajalla sinnittelevä paikallinen väki ei niinkään arvostanut amerikkalaista tehokkuutta, vaan piti heitä ”siipiveikkoina ja porvareina, jotka tulivat syömään meidän leipäämme”. Paikallisen väestön tyytymättömyys suuntautui pohjimmiltaan neuvostojärjestelmän epäkohtiin, mutta syntipukeiksi joutuivat punasuomalaiset. Uhtualla valitettiin, ”miksi kaikilla suomalaisilla on virat Karellesissa, kun taas karjalaisia ei sinne oteta”. Päätökset laajamittaisten sortotoimien käynnistämisestä koko Neuvostoliitossa tehtiin NKP:n puoluekokouksessa maaliskuussa 1937. Moskovasta katsoen myös Suomessa tapahtui huolestuttavaa kehitystä. Mistä suomalaisia sitten syytettiin. Näistä suurin osa on vangittu Uhtuan kylästä, ja he olivat vuoden 1918 jälkeen Karjalaan tulleita punasuomalaisia. Äärioikeistolaiset ja neuvostovihamieliset puolueet nousivat valtaan monissa Euroopan maissa. Heillä ei ollut yhteyksiä ”fasisti-Suomeen”. Kirjoittaja kysyi, ”onko todella asiat siten, etteikö vielä puoluejärjestöissä, sovettija muiden järjestöjen koneistossa löytyisi sinne pesiytyneitä trotskilais-zinovjevilaisia hylkiöitä, diversantteja, spioneja, natsionalisteja ja muita sovettivastaisia aineksia”. Massapidätykset ja teloitukset käynnistyivät tehokkaasti myös Karjalassa. Neuvostoliiton reuna-alueilla asuneet vähemmistökansallisuudet muuttuivat neuvostojohdon silmissä uskollisista neuvostokansalaisista vihollisvaltojen potentiaalisiksi tukijoiksi. Uhtuan puoluesihteerin Toivo Alavirran tiedetään ihmetelleen, miksi rehtejä työmiehiä piti laittaa takaisin, kun Karjalassa oli työvoimapula. Epäilyn alle joutuivat myös Karjalan suomalaiset. Suomalaisten johtava asema Karjalan tasavallan hallinnossa, paikallishallinnossa ja tuotantolaitoksissa herätti 1920-luvun loppupuolella suurta tyytymättömyyttä karjalaisessa ja venäläisessä väestössä. Suhteellisesti suurimpana ne kohdistuivat alusta alkaen suomalaisiin. Toinen suuri joukko, noin 50 henkeä, oli Kannussuon metsätyöpunktilla työskennelleitä amerikansuomalaisia siirtolaisia. Eila Lahti-Argutinan kokoamassa venäjänsuomalaisten vainonuhrien luettelossa on hieman alle 300 nimeä, joiden asuinpaikaksi on merkitty Uhtua tai Kalevalan piiri. Irina Takalan arvion mukaan vuosina 1937–38 Karjalassa tuomittiin vähintään 11 300 asukasta, joista noin 4700 oli suomalaisia. Heidän tavallisena kohtalonaan oli joutua turvallisuuselinten pidättämäksi, vankiloihin ja kuukausiksi tai vuosiksi työleireille muualle Karjalaan tai Venäjälle. Loikkareiksi kutsuttuja tulijoita saapui myös Kainuusta Vienaan, mutta Uhtualle ja muualle rajaseudulle heidän ei sallittu asettua. Punasuomalaiset olivat puolueelle ja keskushallinnolle lojaaleja kommunisteja ja neuvostokansalaisia. Tasavallan suomalaisen johdon myötävaikutuksella tulijat saivat paremmat työpaikat, asunnot ja palkat. Näiden tietolähteiden perusteella voi arvioida, että Uhtuan piirissä vuosien 1922–38 välillä asuneesta suomalaisesta työikäisestä miespuolisesta väestöstä lähes kaikki vangittiin ja teloitettiin. Vangitsemistilanteissa tai karkotusaikana orvoksi jääneet lapset otettiin venäläisiin orpokoteihin, joissa he saivat kuulla olevansa kansanvihollisten lapsia ja joutuivat vähitellen unohtamaan perheensä ja kansallisuutensa. Tämä tarkoitti suhteellisesti, että kun koko tasavallan asukkaista vain hieman yli kaksi prosenttia tuomittiin, niin suomalaisista tuomittiin noin kolmannes. Syyskuussa 1936 ilmestynyt Punainen Karjala löysi Karjalasta runsaasti luokkavihollisia, joita vastaan se patisti kansalaisia jatkuvaan luokkavalppauteen. Punasuomalaisista tuholaisia ja nationalisteja Maailmanpoliittinen tilanne kehittyi 1920–30-lukujen vaihteessa Neuvostoliiton kannalta huolestuttavaan suuntaan. Punasuomalaisten viaksi voidaan lukea, että he eivät onnistuneet rakentamaan yhteistyötä paikallisen karjalais-venäläisen opposition kanssa, mutta siinäkin valtataistelussa oli vastapuolessa syytä vähintään yhtä paljon kuin suomalaisissa. Perheet karkotettiin Uhtualta muualle Karjalaan tai Venäjälle aina Siperiaan saakka, missä monet kokonaiset perheet tai perheitä yksin elättämään jääneet äidit menehtyivät nälän ja kovien olosuhteiden uhreina erityisesti karkotusta seuranneina sotavuosina. Punasuomalaiset syrjäytettiin johtavilta paikoilta ja erotettiin puolueesta. PEKKA VAARA Uhtuan seudun elämästä 1920–30-luvuilla ja siellä johtoasemissa toimineiden punasuomalaisten kohtaloista kerrotaan kirjassa Punainen Uhtua – Karjalan kapinasta Stalinin vainoihin. Kirja julkistetaan KSS:n historiaseminaarissa 20.4.2024.. Lähes kaikki heistä saivat ”korkeimman yhteiskunnallisen rangaistuksen”. Osa loikkareista palautettiin rajalle ja luovutettiin suomalaisille rajavartijoille. Vienassa heitä alettiin kansan keskuudessa kutsua ”Uhtuan herroiksi”. Syksyllä 1935 suomalaisten asema romahti lyhyen ajan kuluessa
Arkkipiispa toimi tehokkaasti, ja suunnilleen tyhjästä hän ja joukko Valamon luostarin tukijoita polkaisivat hyvin nopeasti pystyyn yhdistyksen nimeltä Valamon Ystävät ry. – Ortodoksikirkolla ei ollut lupaa rahankeräyksiin. – Ilomantsilaissyntyinen Irinja Nikkanen oli vahva ortodoksinen naisvaikuttaja. 2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 57 V uonna 1973 Heinäveden Valamon luostarissa oli vaikea tilanne. Irinja, Martta ja nunna Kristoduli – vahvat vaikuttajanaiset Valamon Ystävät saivat ensimmäiseksi puheenjohtajakseen osaavan ja ahkeran Irinja Nikkasen (1920–2008). – Yhdistys painatti 120 000 kappaleen korttisarjan myyntiin, Valamon ystävät ry:n sihteeri Virva Suvitie kertoo. Roiha muistuttaa, että Nikkasen valinta keskeiseen rooliin Valamon Ystävien alkutaipaleella osoittaa, että naisilla on ollut ja on edelleen oma tärkeä roolinsa Suomen ortodoksisen kirkon toiminnassa ja luostarin tukemisessa. Hän teki työtä yhdistyksen puheenjohtajana antaumuksellisesti, jopa Valamon ystävien toimisto oli hänen kotonaan yhdistyksen varhaisina vuosina, kertoo Valamon Ystävät ry:n hallituksen Rakkaudesta Valamon luostariin Valamon Ystävät ry on 50 vuotta elänyt Valamon luostarin rinnalla ja tukenut sen tavoitteita ja toimintaa taloudellisesti, talkootyöllä ja rukouksilla. Ahkerat varainhankinnan vuodet Valamon Ystävien ensimmäinen vuosikymmen painottui luostarin kehittämiMaria Roihalle Valamo on rakas rauhoittumisen paikka. Nyt siis veljestöllä ei olisi kirkkoa, ei ruokasalia, ei keittiötä. jäsen ja Valamon Ystävä -lehden päätoimittaja Maria Roiha. Vanhan kirkon uunia ei saanut enää lämmittää. Siinä tilanteessa Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Paavali näki Valamon luostarin tarvitsevan kipeästi apua. Rakkaus luostariin on johtanut hänet myös Valamon ystävät ry:n toimintaan.. Vanha kirkko oli toiminut myös veljestön ruokasalina ja sen kupeella oli keittiötila. Se tarkoitti, että kirkko pysyisi kylmänä. Se olisi tarkoittanut suuria vaikeuksia luostarin toiminnalle. Yhdistys pystyi toimimaan tällä kohtaa toisin eli hankkimaan rahankeräysluvan, ja nyt tätä varainhankinta-apua todella tarvittiin, kertoo Valamon Ystävät ry:n puheenjohtajana vuodesta 2021 toiminut Juha Roiha. Yhdistyksen suurhankkeen, Filokalia-kirjasarjan käänsi kreikasta nunna Kristoduli, ja kuvataiteilija Martta Wendelin puolestaan maalasi 1930-luvulla Laatokan Valamossa kuusi postikorttiaihetta, joiden käyttöoikeuden hän myöhemmin lahjoitti Valamon Ystävät ry:lle
Pyhiinvaellusta, luostarikäyntiä, edeltää usein pitkäaikainen haaveilu Valamon kuusikujan kulkemisesta sekä matkan järjestely ja suunnittelu. Juha Roiha tähdentää, ettei yhdistyksen toiminta koskaan ole lähtenyt puheenjohtajan tai hallituksen ajatuksista, vaan tekojen takana on veljestön ja luostarin igumenin eli johtajan ajatukset. – Luostarin tilanteet ja tarpeet vaihtuvat, ja niitä kuunnellen olemme edenneet, Juha Roiha kertoo. Näin sadat henkilöt ovat vuosien varrella päässeet tutustumaan luostarin elämään ja toimintaan. – Valamon Ystävät pitää tärkeänä nimenomaan laadukkaan printtilehden julkaisua. Tätä seurasi veljestön asuntojen uusiminen ja luostarikirjaston ja kulttuurikeskuksen kehittäminen, ja Valamon Ystävät olivat mukana tässäkin. Valamon Ystävät ja muut yhteisöt hankkivat ympäri Suomea varoja uuden kirkon rakennusrahastoon monin tavoin: järjestettiin juhlatilaisuuksia, konsertteja, matineoita, arpajaisia ja myyjäisiä. Työ tuotti tulosta, ja Valamon uuden kirkon, Kristuksen kirkastumisen kirkon, vihkimisjuhla ja luostarin perustamisen 800-vuotismuistojuhla pidettiin 5.6.1977. Suvitie kertoo, että vuodesta 1977 alkaen yhdistys ja sen paikallisosastot ovat tehneet vuosittain pyhiinvaellusmatkoja Heinäveden Valamon luostariin. Näin kokoelma suurten kilvoittelijoiden kirjoituksia 300–1400-luvuilta saatiin suomalaislukijoiden ulottuville. – Näin päästiin aloittamaan laajamittainen varainhankinta. – Luostarin rauha, hiljaisuus, kauneus ja rukous. Jäsenlehti tuo jäseniä yhdistykseen Yhdistys alkoi heti perustamisvuonnaan julkaista Valamon Ystävä -lehteä osana julkaisutoimintaansa. Alkoi vuosia kestänyt laaja kenttätyö rakennushankkeen tukemiseksi. Sen täytyi olla pienelle yhdistykselle valtava ponnistus, mutta se oli vasta alkua. Pyhiinvaellusta ekumenian hengessä Maria Roiha ja Virva Suvitie tietävät, että pyhiinvaellukset ovat pitkien etäisyyksien maassa erityisen tärkeitä. – Skeemaigumeni Johanneksen Valamon vanhuksen kirjeet, Nunna Kristodulin vanhasta kreikasta suomentama Antonius Suuren elämä, kirjoituskilpailun kirjoituksista koottu Muistoja Valamosta ja Nikolai Saikin muistelmat 1981 nimellä Vanhan Valamon esilukija kertoo, Suvitie listaa varhaisia julkaisuja. Olikin luontevaa, että Kristuksen kirkastumisen kirkon valmistuttua Valamon Ystävät kiinnitti toiminnassaan huomiota myös hengellistä elämää, luostareita ja pyhiinvaelluksia käsittelevän kirjallisuuden julkaisuun ja kustantamiseen. Tehdyn laskelman mukaan valtio oli työllisyysvaroina myöntänyt puolet rakennuskustannuksista, ja yhden neljänneksen muodostivat arkkipiispa Paavalin 60-vuotisjuhlarahasto, Valamon luostarin oma keräystili, seurakuntien, Lintulan luostarin, tiistaiseurojen ja yksityisten lahjoitukset sekä Petsamon luostarin varat. Kaikki ne puhuttelevat ja kutsuvat pyhiinvaeltajia, naiset kertovat. – Aluksi se oli lehdykkä, siitä se kasvoi yhdistyksen tiedotuslehdeksi. Monien muiden esiintyjien lisäksi myös arkkipiispa Paavali ja Hymnodia-kuoro esiintyivät konserteissa, Suvitie kuvaa yhdistyksen valtaisaa työtä. – Yksi neljäsosa koostui Valamon Ystävät ry:n lahjoittamista valtakunnallisista keräystuotoista ja yhdistyksen muulla työllä hankkimistaan varoista, Suvitie kertoo. Filokalia suomeksi ja muuta kirjallisuutta Erityisen merkittävä Valamon Ystävien tehtävä on jo yhdistyksen säännöissä mainittu luostaritradition tuntemuksen ja pyhiinvaellustietouden levittäminen. Suurin ponnistus oli kuitenkin nunna Kristodulin Bytouman luostarissa Kreikassa suomentaman ja Irinja Nikkasen toimittaman Filokalian julkaisu. Myös Valamon luostari on lähtenyt Luostarin komea portti on yksi Valamon luostarin kohteista, joiden rakentamisessa Valamon ystävillä on ollut suuri rooli.. Ajan ja päätoimittajavaihdosten myötä lehti on tullut koko ajan suuremmaksi, kertoo Virva Suvitie. Julkaisutoiminta jatkuu edelleen, yhdistys julkaisee sekä loppuunmyytyjä ja kysyttyjä teoksia että ihan uusia. 2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 58 sen taloudelliseen tukemiseen. Maria Roiha kertoo, että lehti on herättänyt paljon kiinnostusta, sillä ortodoksisia julkaisuja on nykyään Suomessa niin vähän. Maria Roihan ja lehden visuaalisesta ilmeestä ja taitosta vastaavan Virpi Liinojan tekemä määrätietoinen Valamon Ystävä -lehden kehittäminen koko ajan laadukkaammaksi, kiinnostavammaksi ja tietoa jakavaksi ortodoksisuuteen erikoistuneeksi aikakausilehdeksi on ollut viime vuosien suuri ponnistus. Suvitie kertoo, että yhdistys merkittiin viralliseen yhdistysrekisteriin 4.1.1974, ja sisäasiainministeriö myönsi yhdistykselle heti tammikuussa valtakunnallisen rahankeräysluvan Valamon uuden kirkon rakentamiseksi. Valamon Ystävä -lehteä ei voi tilata, se on jäsenetu ja siten myös jäsenja varainhankintakeino, Maria Roiha kertoo
Jo ensimmäinen hakuvuosi herätti taiteilijoiden ja tutkijoiden mielenkiinnon. – Rakkaus luostariin, sen takia meille tullaan jäseneksi. > Puheenjohtajat: Irinja Nikkanen 1973 – 88, Veikko Purmonen 1989 – 95, Anja Lindström 1996 – 97, Sakari Siitonen 1998, Mitro Repo 1999 – 2001, Markku Salminen 2002 – 2007, Mitro Repo 2008, Sari Muukkonen 2009 – 2010, Kalle Holmberg 2011 – 2014, Risto Nordell 2015 – 2017, Johannes Lahtela 2018 – 2020, Juha Roiha 2021 – Virva Suvitie on myös Luostarikirjaston kirjastonhoitaja.. Virva Suvitie muistuttaa paikallisyhdistysten merkityksestä ja siitä, että niiden toiminnan kautta voi tehdä toisella puolella Suomeakin töitä pohjoiskarjalaisen Heinäveden luostarin hyväksi. Uuden Valamon alkuajoilta muistetaan erityisesti Tito ja Ina Colliander, ja heidän jälkeensä runsaslukuinen joukko eri alojen taiteilijoita on tullut hakemaan luostarista inspiraatiota. 2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 59 kehittämään toimintaansa niin, että se voi vastata koko ajan paremmin pyhiinvaeltajien tarpeisiin. Tuen myötä Valamon luostarista innoittuville taiteilijoille suunnattua residenssitoimintaa aiotaan kehittää entisestään Jokapäiväinen leipämme -hankkeella. Sitä kautta voi kantaa kortensa kekoon tukeakseen luostarin toimintaa ja ottaa vastuuta sen verran kuin haluaa. Täältä löytyy uusia ystäviä ja samanhenkistä seuraa, Maria Roiha iloitsee. Lisäksi Valamossa on tapahtumia, konsertteja ja opiston kursseja. Residenssitaiteilijat eivät ole jäämässä hankeajan mittaiseksi lyhyeksi toviksi ilahduttamaan ja innoittumaan Valamosta, vaan tarkoituksena on luoda pysyvä ja elävä residenssiperinne. Yhdistys järjestää kaksipäiväisen juhlan Valamon luostarissa la – su 27.–28.4.2024. Sama halu elää edelleen eri puolilla Suomea eivätkä luostarilaitoksen tarpeetkaan ole viidessäkymmenessä tai edes parissa tuhannessa vuodessa muuttuneet: talkootyö ja taloudellinen tuki ovat olleet kautta aikojen tapoja, joilla luostarien ystävät ovat luostaria voineet tukea. > Yhdistys julkaisee Valamon Ystävä -lehteä, jonka päätoimittaja on Maria Roiha. > Noin 1500 jäsentä. Rakkaus luostariin tuo jäseneksi Arkkipiispa Paavali ymmärsi viisikymmentä vuotta sitten, että ihmisillä, sekä ortodokseilla että evankelis-luterilaisilla, oli halua toimia Valamon luostarin hyväksi. – Pyhiinvaeltaja tarvitsee majoitusja ravintolapalveluja. – Ja on ihana nähdä ihmisiä, joille Valamo merkitsee paljon. Näin Valamo on monelle ensimmäinen ikkuna, näköala tai kosketus ortodoksisuuteen. Taiteilijoiden ja tutkijoiden residenssi Syksyllä 2023 Valamon Ystävät saivat Taiteen edistämiskeskukselta mainion syntymäpäivälahjan, kun yhdistykselle myönnettiin 130 000 euroa harvaanasutun maaseudun tukea. > Yhdistys toimii aktiivisesti valtakunnallisesti ja sillä on paikallisyhdistyksiä pääkaupunkiseudulla, Lahdessa, Tampereella ja Turussa. Lisätiedot: valamonystavat.fi/uutiset/valamonystavat-ry-50-vuotta-tule-m/ VALAMON YSTÄVÄT RY > Perustettu 1974. Teksti ja kuvat: PIA PAANANEN Valamon Ystävät ry juhlii 50-vuotista taivaltaan. Viimeisimpänä on luotu Valamon oman taksin kuljetuspalvelut Joensuun ja Heinäveden juna-asemilta luostariin, ja Valamon Ystävät avusti luostaria taksin hankinnassakin, Suvitie kertoo. Valamon Ystävät tietävät senkin, että luostariin suuntautunut pyhiinvaellus voi olla alku uudelle ja toisenlaiselle uskonnollisuudelle, ja ehkä jopa Suomen ortodoksisen kirkon jäsenyydelle. Valamon luostari on suhtautunut myönteisesti myös maalliseen taiteeseen, kertoo hankepäälliköksi tehtävään valittu Maria Roiha. – Taitelijat ja ortodoksisuus liittyvät monella tavalla yhteen jo Martta Wendelinin ja Laatokan Valamon ajoista lähtien. Se on varmaan se ydinsyy, vaikka toki jäsenlehti ja paikallisyhdistysten tapahtumat voivat olla hyviä kimmokkeita tulla mukaan toimintaan, Juha Roiha arvioi. Hankkeen myötä Valamoon on lisää varustettu eri taiteen alojen ammattilaisille sopivia tiloja, ja jo tänä vuonna ensimmäiset residenssitaiteilijat ja -tutkijat työskentelevät luostarin rauhallisessa ilmapiirissä. > Yhdistyksen säännöissä määriteltiin yhdistyksen tarkoitukseksi osallistuminen Valamon luostarin uuden kirkon rakennusja hoitokustannuksiin sekä luostaritradition tuntemuksen ja pyhiinvaellustietouden edistäminen. Pyhiinvaeltamiseen liittyy usein ekumeeninen henki, valtaosa luostarivieraista on luterilaisia
Tuolloin 1. Se koostui Suomen sisällissodan (1918) jälkiselvittelyssä Venäjälle paenneista punapakolaisista, vapaaehtoisesti sosialismia rakentamaan tulleista amerikanja kanadansuomalaisista, lapuanliikkeen Neuvostoliittoon muiluttamista tai sen pelossa sinne paenneista kantasuomalaisista, maailman talouslaman (1929–30) rajan yli työnhakuun loikanneista pulapakolaisista sekä läskikapinan (1922) hävinneistä suomalaisista. Suuresta etapista muistuttava kivi on tuotu Sandarmohiin Solovetskin saaristosta. Paikalla ei silti ollut ennen vuotta 1997 edes nimeä. 2024 Karjalan Heimo N:o 3–4 60 K arjalan tasavallan nimellä tuntemallemme alueelle oli 1930-luvun alkupuoleen mennessä monien vaiheiden jälkeen muodostunut vähintään 20 000–25 000 etnistä suomalaista käsittävä yhteisö. maailmansodan (1914– 1918), Lokakuun vallankumouksen Sandarmohin suomalaiset – suuren hämäyksen uhrit Itä-Karjalassa on Auschwitziin tai Katyniin vertautuva joukkotuhoamispaikka, jossa mäntymetsän keskellä lepää yli 900 teloitettua suomalaista. KUVA: EEVA-KAISA LINNA, SOLOVETSKIN LUOSTARI – VENÄJÄN HISTORIAN PEILI -KIRJASTA