2024 11–12 7 € Hyvyä Roštuota Hyviä Raštavua Hyviä Rastavua Hyvää joulua, rakkaat lukijat
85 vuotta täyttänyt, pitkän uran SKS:n kansanrunousarkiston johtajana tehnyt Pekka Laaksonen kertoo kenttämatkoistaan ja rakkaudestaan Vienaan. 232 Runolaulaja, muusikko, tutkija ja musiikkiteknologi Taito Hoffrén siirtyi tuonilmaisiin vain 50-vuotiaana vaikean sairauden jälkeen kotonaan Pukkilassa. KATRI KOVASIIPI SEURAAVA NUMERO Helmikuu 2025 226 Vuotena 2021 Vuonnisen kyläššä kunnoššettih kalmismua, kumpaseh on hauvattu kylän eläjie ta heijän kešellä muašša muatah i tunnetut runonlaulajat. 234 Vienalaiseen perheeseen Kuusamossa vuonna 1930 syntynyt Paavo Gabriel Ahava, Vienan Karjalaisten Liiton alkuunpanijan pojanpoika, siirtyi tuonilmaisiin.. 210 Kulttuuriantropologi Heli Halme etsii karjalan kielen ja karjalaisen kulttuurin kaikuja juuriltaan karjalaisten suomalaisten runoilijoiden lyriikassa. 220 Karjalan tiedeakatemian vanhempi tutkija, kansatieteilijä Aleksi Konkka inventoi ja valokuvasi Kemin piirin vanhoja kalmismaita kesällä 2023. 218 Pohjois-Karjalan museon hankkeessa arkeologit Ville Hakamäki ja Antti Palmroos ovat kartoittaneet Pohjois-Karjalan katoamassa olevia ortodoksikalmistoja. 214 Lea Tajakka syventyy rajakarjalaisten loitsijanaisten Akiliina Malassun eli Mäki-Buabon ja Nastja (Nasti) Rantsin vaiheisiin ja loitsijantaitoihin. 2024 11–12 7 € Hyvyä Roštuota Hyviä Raštavua Hyviä Rastavua Hyvää joulua, rakkaat lukijat KANSI : Lumi Tuomen teos Nuorevus vuodelta 2022 löytyy KSS:n taidekalenterista. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 202 KARJALAN HEIMO 11–12/2024 208 204 Amanda Kauranne kertoo Karjalasta kolttien maille -hankkeesta, josta kasvoi taiteellinen tutkimusmatka karjalaiseen ja kolttasaamelaiseen kulttuuriin. 228 Ted Leclaire kirjoittaa ItäKarjalan Salmenniskan Lietteessä eläneen Paramonoffin suvun laajasta salakuljetusja tiedustelutoiminnasta seurauksineen
Päivän paras uutinen oli, että ItäSuomen yliopisto saa jatkaa tuloksekasta karjalan kielen elvytysja kehittämistyötään. Palkintoja jakaessaan Stiller puhui tulikivenkatkuisesti moniarvoisen median, historiantajun ja sivistyksen puolesta. Lastenja nuortenkirja-Finlandian voitti pienistä pienin kustantaja, edesmenneen kirjailija Sari Peltoniemen ideasta syntyneeseen VaLaskollektiiviin kuuluva Nokkahiiri. oli karjalan kielen päivä, joka näkyi ja kuului vahvasti etenkin sosiaalisessa mediassa. Sattumalta juuri karjalan kielen päivän iltana jaettiin myös kirjallisuuden Finlandia-palkinnot. Sekä palkitsijat että palkitut kirjailijat puhuivat lujasti kulttuurin ja taiteen puolesta, vaatien Suomen hallitusta lopettamaan ja perumaan kulttuuriin kohdistuvat leikkaukset. Karjalansivistysseura.fi Kieltä ja kulttuuria vuodesta 1906 Voittoja moniäänisyydelle PÄÄTOIMITTAJALTA Helsinki 2024 28 11 M arraskuun 27. Ainakin hetkittäin oma somevirtani muuttui karjalankieliseksi. Vuonna 1917 nimeksi tuli Karjalan Sivistysseura ry. Karjalan Heimo huolehtii siitä omalla sektorillaan myös jatkossa. YKSI VOITTO KARJALAISUUDEN äänelle saatiin Helsingin kirjamessuilla, kun Karjalan Heimo voitti Kulttuuri-, mielipideja tiedelehtien liiton (Kultti ry) vuotuisen laatulehtikilpailun yleisöäänestyksen. Työkseen myös suomea ja kirjallisuutta maahanmuuttajataustaisille lapsille opettava kirjailija Päivi Lukkarila lausui kiitospuheessaan viisaasti: me tarvitsemme näitä lapsia tulevaisuudessa enemmän kuin he meitä nyt. Aito taideja kulttuurijournalismi loistaa valtamediassa poissaolollaan. Jäsenmaksuun sisältyy Karjalan Heimo -lehti. Yhdessä vaalimme kieltä, kulttuuria ja kokemuksia karjalaisesta identiteetistä. Stiller soimasi nykymediaa tyhmistymisestä, jonka juurisyynä on digianalytiikan orjuuttava vaikutus: suosikkiaiheiden tilastointi ja lukijamäärien tuijottaminen ajaa mediasisältöjä pyörimään yhä ahtaammalla ja rajoittuneemmalla kehällä. ENSIMMÄISENÄ DIGITALISOITUVA mediakenttä nujersi taiteen ja kulttuurin syvällisen käsittelyn. Karjalan Sivistysseura yhdistää eri alueilla elävät karjalaiset ja karjalaisuudesta kiinnostuneet toimimaan karjalan kielen ja kulttuurin elinvoimaisuuden hyväksi. Kiitos! Varsinaisista Vuoden laatulehti -palkinnoista päättää yksi valistunut tuomari, joka oli tänä vuonna toimittaja Ruben Stiller. Lämmin kiitos kuluneesta vuodesta kaikille lehden tekemiseen osallistuneille ja kaikille teille, jotka luette tätä yli satavuotiasta sivistyksen ja kulttuurin lipunkantajaa. Tieto-Finlandian voittanut Sofia Tawastin ja Riikka Leinosen Suuri valhe vammaisuudesta (Tammi) oli suuri voitto ihmisyydelle – vammaisuus ei ole poikkeus vaan osa ihmisyyden kirjoa. Tervetuloa jäseneksi, lehden tilaajaksi ja lukijaksi sekä karjalaisen kulttuurin harrastajaksi ja tukijaksi. Se on tavattoman hienoa ja siis täysin mahdollista, pysyvästikin. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 203 Seura perustettiin vuonna 1906 nimellä Wienan Karjalaisten Liitto. Karjalan Sivistysseura ry:n jäsenlehti ja äänenkannattaja Karjalan Sivistysseura ry:n jäseneksi pääsee jokainen hyvämaineinen kansalainen. Hyvää joulua, Hyvyä Roštuota, Hyviä Raštavua, Hyviä Rastavua! KATRI KOVASIIPI paatoimittaja@karjalanheimo.fi. Kultti ry:n laatulehtipalkinnot lienevät pieni asia Finlandian rinnalla, mutta suurta on se, että yhden tuomarin sijaan Karjalan Heimolle äänenne olette antaneet te lukijat
Suomalaisen ja karjalaisen kansanmusiikin ystävien järkytykseksi Yle lakkautti ohjelman vuoden 2024 alussa. Läheltä löytyivät myös ihmiset, Emmi Kuittinen ja Anna Lumikivi, joiden kanssa aihetta oli hyvä lähteä tutkimaan. Kaurannetta alkoi kiinnostaa, mitä muita yhteneväisyyksiä ja eroja kolttien ja karjalaisten kulttuurista löytyisi. Muusikkona ja musiikkitoimittajana Kauranne on kuunnellut runsaasti arkistomateriaaleja. Kun hän tutustui niiden rinnalla Marko Jousteen vuonna 2007 ilmestyneeseen kolttasaamelaisia historiallisia äänitteitä sisältävään Esivanhempien leuddit -kokoelmaan ja vuonna 2008 ilmestyneeseen, Ilpo Saastamoisen työstämään kokoelmaan Son vuäinn – kolttasaamelaisten leuddeja Kuolasta, hän havahtui: kolttasaamelaisten ja karjalaisten musiikissa on paljon yhteistä. Anna Lumikivi on isänsä puolelta kolttasaamelaista ja äitinsä puolelta karjalaista sukua. – Kolttasaamelaisten musiikissakin on evakkojen muistelmia. Evakkotaustan, ortodoksisen uskonnon ja suomalaistamispolitiikan vaikutusten lisäksi sekä koltat että karjalaiset laulavat itkuvirsiä ja pitkiä, kertovia lauluja. Lumisalmi on myös elävän perinteen kantaja, koska hän on oppinut koltansaamen kielen ja kulttuurin jo lapsuudessaan. Tuntui tärkeältä myös päästä jakamaan tietoa ja kokemuksia tästä teemasta. Kolttasaamelaista musiikkia esittävää Suõmmkar-yhtyettä kuunneltuaan ja yhtä sen jäsentä, Anna Lumikiveä useasti haastateltuaan Kauranteen ajatus karjalaisen ja kolttasaamelaisen kulttuurin yhtymäkohdista vahvistui entisestään. Erkki Lumisalmi puolestaan on Lumikiven isä ja tehnyt työuran maailmanhistorian ainoana kolttasaamelaisena ortodoksikanttorina. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 204 Sukujuuriltaan karjalaisten ja kolttasaamelaisten taiteilijoiden monivaiheinen tutkimusmatka kulttuuriperintöön ja omille juurille on synnyttänyt innostavia työpajoja sekä koskettavia konsertteja ja levyn. Amanda Kauranteen nimi on varmasti monille tuttu hänen yhdeksän vuoden ajan Ylelle toimittamastaan kansanmusiikkiohjelmasta Sydänjuurilla. Kun Lumikivi pyysi hankkeeseen mukaan isäänsä Erkkiä, mukaan saatiin myös laajempaa tekemisen tempoa ja eri sukupolvien muistoja. Yhteisiä piirteitä voi nähdä myös karjalaisten ja kolttasaamelaisten katrilleissa sekä puvuissa, Kauranne kertoo. V uodesta 2020 alkaen toteutuneen Karjalasta kolttien maille -hankkeen taiteilijoista ja toteuttajista Amanda Kauranteen isoäiti on kotoisin Suistamolta, Emmi Kuittisen juuria on Kirvussa Karjalankannakselta ja Pohjois-Karjalan Nurmeksessa. Kansanperinne on jakamista Hankkeen loppuhuipennukseksi syntyi musiikilliselta anniltaan monipuolinen Karjalaisen ja kolttasaamelaisen kulttuurin kohtaamisia Karjalasta kolttien maille -hankkeen taiteilijoita ovat Emmi Kuittinen (vas.), Amanda Kauranne ja Anna Lumikivi.
– Myös työpajat koettiin todella tärkeiksi, mutta niiden järjestämiseen oli hirveän hankalaa saada rahoitusta. Työpajojen tunnelmaa Kauranne luonnehtii innostuneeksi. Leenan ajatus siitä, ettei kulttuuri voi elää tai kasvaa tyhjiössä, on tosi ihana, Kauranne pohtii. – Ihanin muisto toimittajana minulla on Leena Jääskeläisestä, joka sanoi, että kansanperinne on rakkautta, jakamista. – Samat rakenteet toistuvat kaikkialla, ympäri maailmaa. Tarkkojen tietojen välittäminen laulujen ja vaikutteiden alkuperästä edustaa sekä vähemmistökulttuureja kohtaan tunnettua kunnioitusta että kulttuurihistorian arvokasta tallentamista. Niitä ei myönnetä jo toteutettuihin hankkeisiin. Erkki Lumisalmi on elävän perinteen kantaja, sillä hän on kasvanut kolttasaamelaiseen kulttuuriin.. Parin kuukauden ajan hän uppoutuu suistamolaisiin itkuihin Koneen Säätiön residenssissä Saaren kartanossa. Se itkukieli jo itsessään tuottaa apeutumista. > Apurahat ovat haussa kerran vuodessa 1.–31.1. Ne kaikki asiat ovat läsnä ja minulle myös todella tärkeitä. Itku, äänellä itkeminen on itsessään rakastamista – että ne asiat ja ihmiset ovat niin tärkeitä, se on myötätuntoa, Kauranne kiteyttää kokemustaan. Kansanmusiikkilevyn kohdalla tämä on luonteva ratkaisu, koska nykykansanmusiikissa elää vahvana ajatus tutkivasta muusikosta ja musisoivasta tutkijasta. Yksi laulutyöpaja toteutetaan ensi vuoden puolella vielä Lapissa. Tämänkin hankkeen taustalla arkistotyö, ahkera arkistoäänitteiden kuuntelu ja tekstien lukeminen on ollut keskeistä. Itkeminen on rakastamista Uhanalaisten vähemmistökulttuurien vaatima sensitiivisyys on toteutunut Karjalasta kolttien maille -hankkeen aikana esimerkiksi siten, että Amanda on voinut säestää kolttasaamelaista leuddia esittävää Annaa, mutta itse leuddaaminen kuuluu vain kolttasaamelaisille. Laulutyöpajojen suunnittelussa taustalla on ollut myös viimekeväinen kolttasaamelaisten kyläkokous, jossa sovittiin, mitä perinteitä työpajoissa voidaan jakaa yhteisön ulkopuolelle. Tämä huolellisuus antaa tilaa myös kulttuurin luonnolliselle elämälle, johon kuuluu liikkuminen ja luonteva tarttuminen uusillekin pinnoille. Levyn kansivihkossa on runsaasti tekstiä. Monet kertoivat niistä omaehtoisesti itse. Äidinkielenään uhanalaista frankoprovensaalia puhuva Kauranteen puoliso järjestää Italiassa osana Chambra D’Oc -yhdistystä pienten äidinkielten festivaalia Premio Ostanaa, jonne tulevat ihmiset kokoontuvat puhumaan omista pienistä vähemmistökielistään. QR-koodista sekä digijulkaisusta löytyvät kaikki levyn tekstit myös näillä kielillä. Hakuohjeet löytyvät samalta sivulta. Sama koskee myös saamelaisia ja kaikenlaisia alkuperäiskansoja ja vähemmistöjä. Välillä katkenneen perinteen opettelu täytyy aloittaa yksinkertaisesti matkimalla. Lopulta saimme apurahaa Karjalan Sivistysseuralta ja Taikelta [Taiteen edistämiskeskukselta]. – Karjalaisuuteenkin liittyy perinteen katkeamista, mutta sitä voidaan opetella uudestaan. Hän myös paljastaa pitkän tähtäimen haaveensa: – Seuraava 20 vuoden tavoite on, että oppisin ihan oikeasti äänellä itkemään suistamolaisella itkuvirsikielellä niin, että voin improvisoida sillä tilanteen vaatimalla tavalla. Esittelyteksti löytyy siitä sekä suomeksi, koltansaameksi, englanniksi että karjalaksi. Katkennut perinne herää Kun Karjalasta kolttien maille -hanketta käynnistettiin, Koneen Säätiöltä saatiin apuraha taiteellista työtä varten. Hän keskittyy kuuntelemaan arkistoäänitteitä ja opettelemaan arkistoissa säilyneitä tekstejä oppiakseen ja sisäistääkseen itkukielen niin hyvin kuin mahdollista. > Apurahaa haetaan sähköisellä lomakkeella, jolle avataan linkki hakuajaksi osoitteeseen karjalansivistysseura.fi/toiminta/ apurahat/hankeapurahat. Sekin on ollut hyvä muistutus, että pienet kielet koetaan uhkaavina, mutta kenelle ne oikein ovat uhkaavia. Hankkeen aikana on toteutettu käsityöpaja sekä tanssija laulutyöpajoja. Marraskuun lopulle osaksi karjalan kielen viikkoa sijoittui myös kieliwebinaari, jonka luennoijina toimivat Mika Saatsi ja Olga Karlova sekä kolttasaamelaisen ja karjalaisen kielen yhteyksiin perehtynyt tutkija Markus Jaatinen. – Luultavasti työpajoihin hakeutui ihmisiä, joille nämä asiat ovat henkilökohtaisesti tärkeitä, mutta ei heidän taustojaan mitenkään tiukattu. Myös laulujen alkuperätiedot on merkitty huolella keruupaikan, laulajan, kerääjän ja nauhoitearkiston tarkkuudella. – Esimerkiksi itse en voi ajatella, että olisin vain karjalainen. Levynjulkaisukonsertit toimivat myös hankkeen päätöskonsertteina, joista nautittiin lokakuun loppupuolella Helsingissä ja Tampereella. Lähetin toistakymmentä hakemusta eri suuntiin. Juuri nyt Kauranne on kiinni jo seuraavassa työrupeamassaan. Toivon, että tulisi taas se aika, jolloin moninaisuus nähtäisiin hyvänä ja tärkeänä asiana. Karjalaisen kansanpuvunkin juuret voivat ulottua Iraniin asti – kansanperinne on jakamista, jossa innoitutaan toisistamme. Karjalaisjuurien lisäksi minulla on myös päijäthämäläiset juuret ja asun sekä puolisoni kotiseuduilla Italian Alpeilla että Vantaalla. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 205 ja runsas levy Karjalasta kolttien maille (2024). Erityisesti tuetaan karjalan kieltä, kulttuuria ja historiaa käsitteleviä hankkeita, kuten tutkimusta, julkaisuja, taidetta sekä kulttuurija muita tapahtumia Suomessa ja ulkomailla. Teksti ja kuvat: KATRI KOVASIIPI Lisätietoa hankkeesta: karjalastakolttienmaille.blogspot.com HANKEAPURAHAT HAETTAVISSA TAMMIKUUSSA > Karjalan Sivistysseura myöntää kerran vuodessa hankeapurahoja keskeisille toiminta-alueilleen, jotka ovat kieli ja kulttuuri, historia ja perinne, julkaisutoiminta ja kyykkä
S uomessa järjestettiin tänä vuonna isompi Sugrifest-tapahtuma ainakin Tampereella, Helsingissä ja Oulussa. Sugrifest tarjoaa hedelmällisen näyttämön suomalais-ugrilaisista kielistä ja kulttuureista kiinnostuneiden kansalaisten kohtaamiselle, merkitykselliselle yhdessä tekemiselle ja juhlalle. Viikko alkoi elokuvateatteri Studiossa Jyrki Haapalan trilogialla Dorogu – Karjalan mystisillä poluilla. Suomi-Venäjä-seuran Kopeekka-teatteri lämmitteli osallistujia hölmöläisnäytelmällä Suolan kylvö. Seuraavaksi syvennyttiin Oulun murteeseen Harri Mantilan luennolla sekä kuultiin kolme karjalaista laulua Anton Häkkisen esittämänä. Laulu elää – Sugrifest ja sen elokuvaviikko Oulussa toivat esiin runolaulua Kaisa Alatalo ohjasi yhteisöllisen poloneesitanssin Verso Folk Ensemblen säestäessä. Pia Pynttäri Oulun kalevalaisista kertoi läntisten ja karjalaisten kansallispukujen eroista elävien mallien avulla. Suurena kysymyksenä elokuvista ja niiden jälkeisistä keskusteluista piirtyi esiin kysymys juurista ja elävistä yhteisöistä. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 206 Suomalais-ugrilaista Sukukansapäivää vietetään vuosittain lokakuun kolmantena lauantaina. Verso Folk Ensemble tarjoili suomalaista, unkarilaista ja karjalaista kansanmusiikkia sekä säesti Kaisan ohjaaman yhteisöllisen poloneesitanssin. Seuraavana päivänä vuorossa oli Selma Vilhusen ohjaama Laulu. Lopuksi Karjalaseuran kuoro Käköset esitti suomalaisia ja karjalaisia lauluja. Sekä pääjuhlaan että elokuvaviikolle riitti osallistujia tuvan täydeltä. TEEMU SUORSA Pohjois-Pohjanmaan kansanmusiikkiyhdistyksen pj. Kolmas ja viimeinen elokuva oli Miia Tervon Santra ja puhuvat puut. Sukukansapäivät ja sen ympärille levittäytyvät tapahtumat ovat kunakin vuonna järjestäjiensä näköisiä. Oulussa Sugrifestin alla Kansanlaulu liikuttaa -kurssilla runolauluakin opettanut Maija Karhinen-Ilo muistuttelikin kurssilaisia siitä, että meissä kaikissa elää pieni Väinämöinen. Oulun pääjuhlan ohjelmassa oli alkuun kielipajoja udmurtin, viron, vienankarjalan sekä unkarin kielestä. Sukukansapäivä elää Suomessa uutta tulemistaan. Kahdessa elokuvassa esiteltiin viimeinen runolaulaja ja annettiin näkymiä siihen, mitä Jussi Huovinen tarkoitti sanoessaan, että runolaulu ei kuole vaan saa uusia muotoja. Nuorisoseura Vilikkaan kansantanssiryhmä Ralli esitti eläväisten pelimanniensa kanssa Kaisa Alatalon ja Rallin koreografioiman polkan ja masurkan. Oulussa järjestävän sugrifest-yhteisön muodostivat tänä vuonna sukukansayhdistykset (Oulun Suomi-Unkari-seura, Oulun Tuglas-seura, Oulun Karjalaseura, Pohjois-Viena -seura, Oulun udmurtit ja Suomi-Venäjä-seuran Oulun osasto) sekä Oulun Kalevalaiset ja Pohjois-Pohjanmaan kansanmusiikkiyhdistys. Juhlaväki oli monen ikäistä ja monikielistä, ja tunnelma sukukansamarkkinoilla oli lämmin. Sugrifestin Oulun elokuvaviikko järjestettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Juhlallisuudet levittäytyvät pitkin lokakuuta. Yleistavoitteena on esitellä ja juhlistaa suomalais-ugrilaisia kieliä ja kulttuureita eri muodoissaan. KUVA: VIRPI KNUUTINEN.. Tässä muutama sana Oulun tapahtuman pääjuhlasta sekä sitä seuranneesta Sugrifestin Oulun elokuvaviikosta
”Sykärin tutkimukset ovat syventäneet ja terävöittäneet suomalaisen folkloristiikan teoreettisia keskusteluja suullisen runouden esityksellisyydestä, kompositiosta, estetiikasta ja yhteisöllisistä merkityksistä. Nyt Hämäläinen ja Timonen ovat keränneet hänestä kaiken löydettävissä olevan tiedon ja tarkastelevat kohdettaan analyyttisesti artikkelissaan ”Kirjoittava ja dokumentoiva nainen – Kuka oli Charlotta Europaeus?” Painetun kirjan lisäksi vuosikirja on luettavissa myös verkossa, Kalevalaseuran verkkosivujen kautta löytyvässä osoitteessa https://oa.finlit.fi/site/ books/e/10.21435/ksvk.103/ KEKRISEMINAARISSA jaettiin vuotuiseen tapaan myös kekripalkinnot. Epätasa-arvo sukupuolten välillä vallitsee yhä, ja emansipatorisen naistutkimuksen tavoite on sen poistaminen. E. Hän on käynyt opettamassa kuvakudosten kudontatekniikkaa myös Vienan Karjalassa Paanajärvellä ja muuallakin rajantakaisessa Karjalassa. K alevalaseuran 103. Vuosikirjan Joustavat sukupuolet – muuntuvat merkitykset ovat toimittaneet Niina Hämäläinen, Tarja Kupiainen ja Riikka Taavetti. Europaeuksen (1820–1884) sisarpuoli. Folkloristit Niina Hämäläinen ja Senni Timonen ovat kirjoittaneet yhden vuosikirjan kiinnostavimmista artikkeleista. Donner kutoo kuvakudoksensa pystykangaspuissa. fi/palkinto/kekrinpaivan-palkitut-2024/ Teksti ja kuva: KATRI KOVASIIPI Kalevalaseuralta tuore vuosikirja Senni Timonen ja Niina Hämäläinen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tiloissa, professori Aili Nenolan muotokuvan äärellä. Samalla hän on sijoittanut suomalais-karjalaisen esimodernin ja jälkimodernin suullisen runouden Euroopan lauluperinteiden kartalle ja osoittanut kulttuurisesti ainutkertaisen estetiikan ja kulttuurirajat ylittävän verbaalisen luovuuden yhteyden”, todetaan palkintoperusteissa. D. Se syventyy ensimmäiseen, vaille historiankirjoituksen huomiota jääneeseen naispuoliseen kansanperinteen kerääjään, Charlotta Europaeukseen (1794–1858), joka oli perinteenkerääjänä tunnetun D. Sen on maalannut Riikka Lenkkeri.. vuosikirja on lajissaan ensimmäinen, joka keskittyy sukupuolten merkityksiin, ristiriitaisuuksiin, muutoksiin ja pysyvyyksiin. Professori Lotte Tarkka jakoi perinteentallentajien palkinnot 2024 Rauno Kerviselle, Soile Sillanmäelle ja Kalevi Puronheimolle. ANSIOITUNEEN TUTKIJAN palkinnon sai runolauluperinnettä laajasti tutkinut folkloristi, dosentti Venla Sykäri. Kirjan johdannossa tuodaan näkyviin olennainen kysymys: ”Miksi sukupuoliteema vasta 2020-luvulla?” Kirjan julkistustilaisuuden puhujiin lukeutui professori emerita Aili Nenola, joka on avannut naistutkimuksen näköaloja Suomessa erityisesti vuonna 1986 julkaistulla teoksellaan Miessydäminen nainen: naisnäkökulmia kulttuuriin (SKS). 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 207 Perinteisessä Kalevalaseuran ja SKS:n järjestämässä kekriseminaarissa jaettiin lokakuun lopulla vuoden 2024 kekripalkinnot ja julkistettiin Kalevalaseuran tuore vuosikirja. Tutkimuskenttä ei edelleenkään ole tunnistanut eikä tunnustanut Charlotan uraa perinteenkerääjänä ja tallentajana. Ariadna Donner on valittu muun muassa Vuoden Taidekäsityöläiseksi (2002, Ornamo), Vuoden 2017 kansainväliseksi tekstiilitaiteilijaksi (Fiberart International, Pittsburgh 2007), Vuoden 2012 taiteilijaksi ja yleisön valinnaksi Art Forum Helsingissä. Nenola pohdiskeli naistutkimuksen vaiheita käsittelevää, vuonna 1994 julkaistua artikkeliaan Folkloristiikka ja sukupuolitettu maailma todeten, ettei tuo teksti edelleenkään ole vanhentunut. Lisätietoa palkituista: kalevalaseura. Ansioituneen taiteilijan palkinnon sai Kuhmon Iivantiirassa asuva ja työskentelevä, vaikuttavista kuvakudoksistaan tunnettu tekstiilitaiteilija Ariadna Donner
K. Laaksonen muistelee lämmöllä aikaansa Joensuussa vuosina 1971–1975, silloisen Joensuun korkeakoulun Karjalan tutkimuslaitoksella. Vuonna 1973 Laaksonen pääsi ensimmäiselle suurelle Karjalan-matkalle Sellin pitäjään, joka sijaitsee pohjoisessa Aunuksen Karjalassa. > Kalevalaseuran Kalevala-palkinto 2023.. Rakkaus Karjalaan, etenkin Vienaan, on tuonut hänen elämäänsä lukuisia kenttämatkoja, tärkeitä tuttavuuksia ja innostavia luottamustoimia. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 208 MERKKIPÄIVÄ MERKKIPÄIVÄ T apaamme Pekka Laaksosen kanssa Helsingin keskustakirjasto Oodin valoisassa kahviossa. Sitä seurasivat Rakentajan raamit (1971), Kaale dzambena – Suomen mustalaiset laulavat (1972) ja lukuisat muut keruukilpailuihin pohjautuvat teokset. Hänen puolisonsa oli vienankarjalainen kirjailija Pekka Perttu ja heidän poikiaan ovat kirjailija Arvi Perttu ja folkloristi Aleksi Konkka, joka tuli Laaksoselle tutuksi jo Sellissä. > Karjalan Heimon toimitusneuvoston jäsen 2008–2012. Laaksosen ja Ulla Pielan toimittaman Työttömän tarinan (1993) aineistona oli merkittävä, ajankohtaisuudessaan ajan hermoon iskenyt keruu. Laaksonen on mitä suurimmassa määrin luontoihminen, ja sekä SKS että Kalevalaseura ponnistelivat hänen aktiivikautenaan myös Kainuun vienalaiskylien ja rajantakaisen Vienan Karjalan metsäluonnon puolesta. Mukanaan Laaksosella on nivaska papereita ja pino kirjoja, joista voi havainnoida hänen elämäntyönsä häkellyttävää laajuutta ja merkittävimpiä saavutuksia. Kalevalaseuran puheenjohtajana Pekka Laaksonen on toiminut 1981–2007. Joensuun-kaudellaan lahtelaissyntyinen suomen kieltä, kotimaista kirjallisuutta ja kansanrunoutta Helsingin yliopistossa opiskellut nuorimies löysi lähtemättömän innostuksenkipinän Karjalaa kohtaan. – Sellin-retkellä tutustuin Petroskoin merkittäviin ihmisiin. Lukuisat matkat Vienan Karjalaan kuuluvat tuohon aikaan, ja niiden toteuttamisessa tärkeä ja läheinen kumppani on ollut Juminkeon perustaja Markku Nieminen. Laaksonen käynnisti SKS:n keruukilpailut, joilla on haettu ja edelleen haetaan laaja-alaisesti erilaisten ihmisryhmien vapaamuotoisia muisteluita ja kokemuksia. > Laaja julkaisutoiminta ja kirjallinen tuotanto kuudelta vuosikymmeneltä. > Karjalan Sivistysseuran julkaisutoimikunnan jäsen vuodesta 2012. > Paikkarin torpan tuki ry:n I varapuheenjohtaja. Unelma Konkka oli itkuvirsien tutkija, mutta hän ei saanut Petroskoissa itkuvirsitutkimustaan julkaistuksi, koska siinä ei mainittu tiettyjä Neuvostoliiton merkkihenkilöitä. Karjala puolestaan avasi Laaksosen elämään I. Ensimmäisestä laajasta keruukilpailusta Laaksonen toimitti Urpo Vennon kanssa kirjan Jätkät sen kun porskuttaa (1970). PEKKA LAAKSONEN > Syntynyt 18.10.1939 Lahdessa. > Kalevalaseuran puheenjohtaja 1981–2007. > Kotiseutuliiton hallituksen puheenjohtaja 1993–2000. Keruukilpailut laajensivat perinteentutkimuksen kentän maalta kaupunkeihin, ja niiden tuottamat aineistot ovat kiinnostaneet sittemmin tutkijoita yli tiederajojen. > Aleksis Kiven Seuran puheenjohtaja 1989–1997. Joensuun yliopistoa oli perustamassa Kalevalaseurakin – silloinhan yliopistoja hajautettiin eri puolille Suomea, Laaksonen toteaa. Pohjois-Aunuksen matka avasi Laaksosen elämässä merkittävän kenttämatkojen kauden. Kuljetin sen käsikirjoituksen tänne Suomeen, ja SKS julkaisi sen nimellä Ikuinen ikävä. Pekka Laaksonen 85 vuotta Lokakuun 18. > Pro Carelia -ansiomerkki 2004. Opintojensa alussa Laaksosen pääaineena oli suomen kieli. > SKS:n kansanrunousarkiston johtaja 1975–2004. – Se oli kivaa aikaa, yliopiston rehtorina toimi tuolloin Heikki Kirkinen. SKS:n ja Kalevalaseuran aktiivinen uudistaja Vuonna 1975 Laaksonen valittiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkiston johtajaksi, joten myös asuinpaikka Joensuun Kanervalassa vaihtui Helsinkiin. > Elias Lönnrot -seuran vuoden Elias 2000. – Ei minusta tullutkaan äidinkielenopettajaa, naurahtaa Laaksonen. Arvokasta tietoa ja aineistoja ne ovat tarjonneet muun muassa sosiologeille. Matti Kuusen vaikutuksesta häntä alkoi kuitenkin vetää puoleensa kansanrunous. Laaksosen kirjoituksista koostuvaa Kotimailla-teosta lukiessa syntyy kokemus, kuin olisi löytänyt Inhan sielunkumppanin – niin elävästi ja aistivoimaisesti Laaksonen kuljettaa lukijaa mukanaan Karjalan kyliin. > Kotiseutu-lehden päätoimittaja 1983–1990. Inkeriläissyntyinen Unelma Konkka toimi myös runoilijanimellä Katri Korvela. Hän oli harjoitellut lajia jo opiskeluaikanaan 1960-luvulla, haastatellessaan Ruijan suomalaisia Samuli Paulaharjun jäljissä. Tuon kenttämatkan mukaansatempaava päiväkirjamuotoinen kuvaus löytyy teoksesta Kotimailla (SKS 1999), johon on koottu laaja skaala Laaksosen kirjoituksia. > Karjalan Sivistysseuran jäsen vuodesta 2012. vuonna 1939 syntynyt Pekka Laaksonen on tehnyt merkittävän työuran SKS:n kansanrunousarkiston johtajana ja Kalevalaseuran puheenjohtajana. Kansanrunousarkiston johtajana Laaksonen toimi vuoteen 2004, eläkeikäänsä saakka. Inhan polut. Saman retken satoa on myös Unelma Konkan tunnettu teos itkuvirsistä. Laaksosen johtajakausi oli SKS:lle suuren kehityksen aikaa. > SKS:n palveluksessa eri tehtävissä vuodesta 1968
Tutuiksi tulivat niin Latvajärvi, Venehjärvi, Paanajärvi kuin Vuokkiniemikin. Tuollakin matkalla oppaana oli tottunut Vienan-kävijä, Markku Nieminen. Lönnrotilta varmaan saisi viisaita neuvoja – eläkemiehen muuhunkin elämään. Kenttätutkija ja mestarihaastattelija Laaksonen on kuulunut myös Kuhmossa sijaitsevan, Markku Niemisen perustaman Juminkeon hallitukseen. Inhan Kalevalan laulumailta (1911), jonka Juminkeko julkaisi uudelleen Inhan juhlavuonna 2015. Taustalla on varmasti tietty sosiaalisuus mutta myös kyky kuunnella. Hän oli erittäin kiva ihminen, asui keskellä Vuokkiniemeä. Lönnrotin ja Inhan jalanjälkiä kulkenut Laaksonen on toimittanut Vienan-kävijöiden tärkeimmän teoksen, I. Hänen kirjoitustyylinsä ja kenttäkelpoisuutensa ovat aika kovia juttuja, kun itse tietää, miten vaikeita ne asiat ovat. Yhdessä Suomen Antropologisen seuran kanssa Kalevalaseura ja SKS ehdottivat valtiovallalle Murhisalon suojelemista ja Kalevalapuiston perustamista Kainuun vienalaiskylien ympäristöön. Hakkuilta säästyttiin, ja 65,5 neliökilometriä kattava luonnonsuojelualue Murhisaloon saatiin, vaikka Kalevalakylä Suomen puolelle ei toteutunutkaan. Kannelta eduskuntatalon portailla soitti Jussi Huovinen. Juminkeon järjestämillä retkillä Vienaan on ollut suuri merkitys Laaksoselle, kuin myös monille muille. Kansanperinteentutkijan on tärkeää nähdä ne paikat, joissa ihmiset ovat eläneet. Dobrinin maalasi Laaksosen muotokuvan vuonna 1999. KATRI KOVASIIPI Pekka Laaksonen löysi karjalaisen taiteilijan Vitali Dobrininin kuvittamaan Raisa Remšujevan vienankarjalaksi kääntämää Kal’evalaa. – Jos ajattelen, kenen kanssa haluaisin lähteä retkelle, olisi se Elias Lönnrot. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 209 MERKKIPÄIVÄ MERKKIPÄIVÄ Näkyvintä aktivismia Kalevalaseura ja SKS toteuttivat Murhisalon erämaaluonnon suojelemiseksi laajoilta hakkuilta, joiden piiriin Metsähallitus aikoi 1980-luvun lopulla ottaa vienalaiskylien pohjoisosassa Suomussalmella sijaitsevan Murhisalon alueen. Murhijärven suojeluhankkeen yhteydessä eduskuntatalon portailla järjestettiin 13.9.1988 mielenosoitus, jossa SKS:n kylttiä piti Pekka Laaksonen, Kalevalaseuran kylttiä Laaksosen pitkäaikainen ystävä, professori Hannes Sihvo, ja Suomen Antropologisen seuran kylttiä professori Matti Sarmela. – Kun tapasin Jussi Huovisen ensimmäisen kerran, tuntui kuin olisin Arhippa Perttusen tavannut. Ainutlaatuisen erämaaluonnon ja siihen liittyneen elämäntavan säilyttämistä ja tunnetuksi tekemistä ajettiin molemmin puolin Suomen itärajaa. Pekka tajuaa, mikä ihmistä kiinnostaa, ja tietää paljon kulttuurista, jossa tämä elää, Timonen sanoo. Häneen liittyi jalo ja hieno käyttäytyminen, Laaksonen muistelee. – Oppihistoriallisesti ajanjakso vuodesta 1989 eteenpäin jää eräässä mielessä viimeiseksi vaiheeksi, jossa vanhaa runoutta on voitu tallentaa, pohtii Laaksonen. Entä kuka olisi kaikkien aikojen kiinnostavin seuralainen kenttämatkalle. Laaksosen ystävä ja entinen työtoveri Senni Timonen arvostaa Laaksosen kenttätyöja haastattelutaitoja suuresti. Kun sanotaan, että Huovinen oli viimeisin runonlaulaja, kyllä hän sitä faktisesti Suomen puolella olikin. 1990-luvun alussa Laaksonen järjesti kaikille Kansanrunousarkiston tutkijoille yhteisen matkan Vienan Karjalaan. Laaksonen on myös kirjoittanut teoksen esipuheen. Kuka sitten kaikista Karjalassa kohdatuista ihmisistä on jäänyt erityisen voimakkaasti hänen mieleensä. – Perinteentutkimuksen kannalta konkreettinen suhde tutkittavaan on oleellista. – Tuli kuljettua Lönnrotin ja muiden runonkerääjien jalanjäljissä. – Kyllä se on Santra Remšujeva. KUVA: MILLA ERÄSAARI, SKS KRA. Venäjällä sen sijaan toteutui 740 neliökilometrin laajuinen Kalevalan kansallispuisto, joka sijaitsee Kostamuksessa ja rajoittuu Suomen puolella Suomussalmen kohdalle. Siellä kun oli Pekkoja enemmänkin, hän antoi minulle nimen Laakso-Pekka. – En ole nähnyt kenenkään haastattelevan niin hyvin kuin Pekka. Hän on ilmiömäinen, hän pystyy avaamaan haastattelemansa ihmisen. Viimeisimmällä Vienan-matkallaan Laaksonen oli Niemisen kanssa juuri ennen koronaa. K
Paltamolaissyntyisellä Leinolla on sukujuuria myös Karjalassa. Kalevalaiset aiheet olivat monen uusromantiikan runoilijan keskeistä materiaalia 1900-luvun vaihteen molemmin puolin. Kieli on kulttuurin ytimessä, se heijastelee ajattelun universumia, ja siksi juuri lyriikka on mitä parhain näkymä karjalaisuuteen. Lyyrinen kieli, lyyrinen mieli Kotimainen runous on alusta saakka ollut vahvassa dialogissa kalevalaisen, karjalaisen kielenkäytön kanssa. Karjalan kieltä ovat 1900-luvun alun karjalan kävijät kuvanneet kuvarikkaaksi, notkeaksi, pehmeäkonsonanttiseksi, pehmeämmäksi, runolliseksi, sanarikkaaksi, sointuisaksi, soinnukkaaksi, sujuvaksi, sulavaksi ja vanhanaikaiseksi (Virittäjä 1/2017). Kirjallisista kuvauksista muodostui stereotypioita, jotka tosin saattavat perustua myös aivan oikeanlaiseen arvioon. Karjalaiseen kulttuuriin on yhdistetty myös tunteikkuus, joka on luonut ikään kuin vastakohdan Länsi-Suomen hillitylle kulttuurille. Juice Leskisen impilahtelaisen äidin taustoista kertova kappale Karelia Blues löytyy levyltä L. Monenlaisia piirteitä on esitetty karjalaiseksi luonteeksi. KUVA: JOHANNA KUSTANNUS Impilahtelaissyntyinen runoilija Pentti Saarikoski työnsä äärellä vuonna 1969. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 210 K arjalaisen kulttuurin eräs keskeinen elementti on ollut kansanrunous: itämerensuomalainen runomitta säilyi pitkään monissa osin Karjalaa, vahvana etenkin karjalankielisillä alueilla. Samantyyppisiä assosiaatioita on liitetty karjalaiseen kansanrunouteen. KUVA: NIKOLAI NAUMOFF, OTAVA Helkavirsiä julkaistiin kahdessa osassa vuosina 1903 ja 1916. Karjalaistaustaiset ovat miltei yliedustettuina modernististen lyyrikoiden joukossa: esimerkiksi Eeva Kilpi, Arja Tiainen, Anja Snellman, Eeva-Liisa Manner, Pentti Saarikoski ja Olavi Paavolainen sekä laululyyrikoista Juice Leskinen ja Gösta Sundqvist. Sitä käytetään yhä jonkin verran nykyrunoudessa: suomalaiset runoilijat pyrkivät trokeemitalla luomaan menneen tunnelmaa ja sillä saatetaan flirttailla kalevalaisen kansanrunouden kanssa. Helkavirsiä-kokoelmassaan (1916) Leino hallitsee mestarin tavoin kansanrunon rekisterin: “Tuo oli tumma maammon marja / syntymässä säikähtänyt, / näki kauhut kaikkialla, / haltiat pahat havaitsi,” Karjalainen kielenkäyttö mielletään usein runolliseksi. Useat heistä ovat kertoneet tai kirjoittaneet suhteestaan Karjalaan ja karjalaisuuteen. Kuvassa Leino vuonna 1903. Karjalaisuus on moninainen, ja niin ovat myös kulttuuripiirteet oletettavasPyhän pihlajan varjot runoudessa Karjalaisen kulttuurin jättämät jäljet suomalaiseen lyriikkaan Karjalan kielen ja kulttuurin kaiut näkyvät suomenkielisessä modernissa ja nykyrunoudessa. Yksi näistä etsijöistä oli Suomen kansallisrunoilijana tunnettu Eino Leino. Näin kuriositeettina, myös kansainvälisesti tunnetuin suomalainen runoilija, ruotsinkielinen Edith Södergran, kasvoi ja työskenteli aivan Karjalankannaksen kaakkoisosassa, Raivolan kylässä. Leino loi teoksen runokielen karjalaisen kansanrunouden pohjalta. KUVA: WIKIMEDIA COMMONS. Tuona aikana, jolloin suomalaisuutta rakennettiin ja aidoksi miellettyä suomalaisuutta etsittiin Itä-Suomen lisäksi etenkin Vienasta ja muilta itämerensuomalaisilta alueilta
ti monenlaisia, vaikka todennäköisesti itäisessä mielenlaadussa on myös yhtäläisyyksiä. Käärmeet pienillä kielillään / nuolivat minun korvani / että minä kuulen taas / maailman äänet / Pyhäiset ovat marjat pihlajissa – Pentti Saarikoski, Tanssilattia vuorella 1977 Saarikoski nimeää karjalan vaikutukset juuri runojen rytmiin; runojen sanastosta tai sisällöstä karjalaisuus tai karjalan kieli ei juuri näy muutamaa vähäistä poikkeusta lukuun ottamatta. Se on jotakin syvälle uponnutta.” Saviniemi kommentoi tätä Saarikosken itseanalyysiä: “Karjalainen kieli näkyy esimerkiksi Aika Prahassa -kirjassa, jossa on upeasti virtaavaa kieltä. Saarikoski syntyi luterilaiseen perheeseen, mutta itä veti häntä puoleensa elämän loppuvuosina, jolloin hän vietti aikaa Valamon luostarissa. Aivan hänen viimeisinä vuosinaan runoista löytyy pieniä viittauksia ortodoksiseen uskontoon. Vanha Valamo oli lähellä hänen lapsuusmaisemiaan. Hän itse määrittelee yhdessä viimeisinä vuosinaan Ruotsista Suomeen kirjoittamassaan kirjeessä runoilija ja kriitikko Kari Saviniemen mukaan näin: ”Kirjallisuuden arvostelijat eivät ole ymmärtäneet, että minun runojeni rytmi perustuu karjalan kieleen. KUVA: JAAKKO PYLKKÖ. Tyypillistä oli toisto muistin tehokeinona tai asian kertominen uudelleen toisin sanoin. Impilahtelaissyntyisen Ruotsissa sotalapsena olleen ja Helsingissä kasvaneen Saarikosken runoutta ei yleisesti mielletä perinteestä ammentavaksi. Runokokoelmista varsinkin Kuljen missä kuljen, siinä karjalainen kieli on puhelevaista ja turhaa yrittämätöntä.” Saarikoski puhuu karjalan kielestä viitekehyksenään, mutta toisaalta hän on myös voinut tarkoittaa sillä epätarkasti äitinsä käyttämää Säkkijärven murretta. Sanoja niin sanotusti tuhlailtiin, läntisessä Suomessa käytetty kieli on ollut usein funktionaalisempaa. Se on rytmisesti erehtymätöntä, vääriä lauseita ei löydy. Saarikoski menehtyi 45-vuotiaana Dänkki Briha on eteläkarjalais-helsinkiläinen musiikkikollektiivi, joka inspiroituu suomalais-inkeriläis-karjalaisesta folkloresta, myyteistä ja kaupunkikuvasta. Vanhojen runojen lyyrinen kieli on kuitenkin melko rönsyilevää, poukkoilevaakin. Kuvassa Dänkki Brihan Juho Liira, Matias Kontula ja Manu Penttilä. Kuitenkin ilman laajempaa tutkimuksellista tarkastelua oletetut piirteet jäävät arvailuksi tai etnofantasiaksi. Impilahtelaissyntyinen runoilijanero Pentti Saarikoskea voisi nimittää suomalaisista runoilijoista suurimmaksi ja modernistisen suomalaisen runouden uudistajaksi. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 211
Hän ehti elää urbaanin luomisvoimaiViipurissa kasvanut Eeva-Liisa Manner on tärkeimpiä suomalaisia modernisteja. Samalla kansanrunoudesta ammennettu lyriikka saattaa muistuttaa karelianistista kansallisromantiikkaa. Juankoskelaissyntyinen Juice piti itseään savolaisena, mutta hän on kertonut saaneensa nimenomaan verbaalisia vaikutteita äidiltään Einiltä ja sitten toisaalta savolaiselta, ronskipuheiselta mummoltaan Ievalta. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 212 Joensuun keskussairaalassa ja sai poikkeuksellisen kunnian tulla haudatuksi uuden Valamon metsäkalmistoon. Etnofuturismi ja Karjalaisen lyriikan uudet muodot Nykyäänkin eräät suomalaiset runoilijat palaavat rikkaaseen itämerensuomalaiseen kansanrunouteen. Palkitun runoilijan Johanna Venhon runokirja Yhtä juhlaa (2006) yhdistää. Ylirajainen karjalainen kirjallisuus Tänä päivänä puhutaan ylirajaisesta kirjallisuudesta, kun kaksi tai useampi kulttuuri kohtaavat. Kari Saviniemi pohtii Saarikosken runouden taustoja: “hänen kaipuunsa on loputonta, ja juuri tässä kaipuun ja surun dimensiossa on myös Saarikosken karjalaisuus”. Myös Saarikoskelle kaipaus oli läsnä. Saarikoski sanoitti monitahoisen ikävänsä runolla itäsaksalaiselle runoilijalle ja rakastetulleen Sarah Kirchille: Olen tehnyt pesän sinun häntäsi alle / Käki kukkuu siellä ja kevät on. Toisaalta Juice sanoo runossaan ÄIDINKIELI RECONSIDERED: “Minä en ole koskaan puhunut äetini kieltä.” Juicen kappaleen Jeesuksen mummu voisi hyvinkin katsoa kertovan rinnakkaistarinaa Juicen impilahtelaisesta isoäidistä Annasta. Karjalainen perintö luovuuden voimana Monien karjalaistaustaisten runoniekkojen teksteissä näkyy myös oma tai vanhempien ikävä heille kadonneeseen Karjalaan. Hanna-Leena Nissilä tekee tärkeän huomion ylirajaista kirjallisuutta koskevassa väitöskirjassaan: Tyypillistä vanhalle ylirajaiselle kirjallisuudelle on siis se, ettei sitä ole mielletty ylirajaiseksi, monikulttuuriseksi tai puhumattakaan ”maahanmuuttajakirjallisuudeksi”. Keski-iällä hän ehti katsella taakseen. Ikuinen ikävä ja maailman kiertolaisuus oli monen kohtalona: “Voi kaiken kadottamalla / myös olla onnellinen”, kertoo Viipurissa isovanhempien luona kasvanut Eeva-Liisa Manner runossaan Runo 2. Juicen kappaleessa Jeesuksen mummu Anna-mummu tekee arkisesti lihapullia: Ovikello soi, / Jeesus tulee kotiin / Itkee Maria mut mummu, / hän vain häärää / Hän on vittuuntunut alituisiin sotiin / Mutta rakkaus ei koskaan ole väärää. Hauta on edelleenkin kävijöiden jättämien kynien peitossa, ja siitä on muodostunut eräänlainen runouden pyhiinvaelluskohde. Monien ennen sotia syntyneiden karjalaisten runoilijoiden, kuten Eeva Kilven ja Eeva-Liisa Mannerin tuotantoa leimaa lapsuus Karjalassa ja sen äkillinen loppu. Pitkä monokulttuurin aika on väistymässä, ja on huomattu, että myös hyvin yhtenäisenä pidettyyn Suomeen kuuluukin useita eri kulttuureja, kuten karjalainen kulttuuri. Juice Leskinen purkaa laulussa Karelia Blues impilahtelaisen äitinsä kohtaloa. Anna menehtyi nuorena, mutta tuntuu kuin runo herättäisi äidinäidin jälleen henkiin. Kirjallisuuden ylirajaisia ja monikulttuurisia ulottuvuuksia – liikettä, monikielisyyttä ja ”monikulttuurisuutta” – on häivytetty kansallisen sisällä näkymättömiin ja kirjailijoita sekä kirjallisuutta on eri tavoin suomalaistettu ja kanonisoitu osaksi kansallista kaanonia. Laulu kertoo muun muassa siitä, kuinka Juicen äiti Eini Kuikka ei löytänyt nuoruuttaan Pohjanmaalla: He puhuivat outoa kieltä / ne ihmiset Vimpelin / Äiti on kertonut tuijottain kuin oven pieltä. ”Laatokan rantavesiin jäivät minun iloni”, Saviniemi kertoo Saarikosken sanoneen. Viime aikoina karjalaisuuden noustessa enenevässä määrin keskusteluun, on karjalaisten siirtolaisten tai maahanmuuttajien kirjallisuudesta alettu puhua myös ylirajaisena kirjallisuutena. KUVA: TAMMI sen, mutta kuluttavan lyhyen uran. Elementtien yhdistely kuuluukin vahvasti jälkimodernistiseen taiteeseen
WSOY 2006.. Saarikoski Pentti: Laulu laululta pois. Lähteet: Ikävalko Veikko: Juicen äiti Eini Kuikka. Leijala Kimmo: Johanna Venhon Yhtä juhlaa -teosesittely. Uusitupa Milla, Koivisto Vesa ja Palander Marjatta: Raja-Karjalan murteet ja raja-alueiden kielimuotojen nimitykset. Runot da kerdomukset karjalan kielel. Samaan aikaan kun Suomen karjalaistaustaiset runoilijat ovat kirjoittaneet suomeksi ja enimmäkseen kirjakielellä, niin taas Vienan Karjalassa on Itä-Suomen yliopiston karjalan kielen opettajan Olga Karlovan mukaan kirjoitettu myös uutta runoa karjalan kielellä. (toim.): Omil pordahil. Kirjayhtymä 1994. Ehkä juuri kansanrunot ovat syynä, että Venho kokee Kirjasammon haastattelussa, että Yhtä juhlaa -runokokoelman runot ovat erityisen laulettavia. Venho Johanna: Yhtä Juhlaa. Äijän äyrii -kappale kuvastaa hyvin Juho Liiran karjalaista universumia, sillä niin sanottu runominä ottaa kappaleessa haltuun historiallisen itämerensuomalaisen kielialueen, seikkaillen laulussa aina Vepsästä Viroon. HELI HALME Kirjoittaja on kulttuuriantropologi, keramiikkataiteilija ja vapaa kirjoittaja. Otava 1966. Leskinen Juice: Jeesuksen mummu, Minä. Hän kutsuu musiikkiaan emansipatoriseksi: kiihkeä tässä ajassa oleva ilmaisutapa voi olla vapauttava karjalaiselle kuulijalle. Megamania Musiikki 1987. Olga Karlova toteaa: “Suomen puolella vienalaistaustaiset opiskelijat ovat viime aikoina ilahduttaneet karjalan kielen opiskelun yhteydessä kirjoittamillaan runoillaan.” Otaksunkin, että kielen elvyttämisen myötä lähivuosina saamme lukea myös Suomessa julkaistua, aivan uudenlaista karjalankielistä nykyrunoa eri karjalan kielen murteilla. ” Itämerensuomalaisen lauletun runon trokeemitta, muistitiedon verraton apuväline, on kaikille ainakin jossain määrin tuttu, ja vanhat runot antavat kaikuja menneestä, yhdistävät meitä edellä eläneisiin. Viime vuosina karjalan kieli on nostanut päätään elvytystoimien ansiosta. Ilta kietoo ikävään mutta aamu valahtaa päälle kuin morsiuspuku. Manner Eeva-Liisa: Kadotetulle, Mustaa ja punaista. Mišin, A. Kotikielen Seura. perustanut Inkerin kansallisteatterin. Sick Boogie Recordings 2024. Kirjasampo 2013. Tarkka Pekka: Pentti Saarikoski – vuodet 1937–1963. Oulun yliopisto 2016. Saarikoski Pentti: Runo V, Tanssilattia vuorella. Soua sormet tuolle maalle, kussa puut punalle paistoi, puut punalle maat sinelle, kivet kiiltävät vaselle Liira kokee haastavana uuden näkemyksen Karjalan ja Suomen jyrkästä jaosta, itämerensuomalaiset kulttuurit ovat pikemminkin joukko kielten ja kulttuurien liudentumia: “En näe suomen ja karjalan kieliä toisiaan sortavina kategorioina.” Hänelle karjalan kieli ja murteet ovat eläviä: “Vapaamielisesti sekoitan [karjalan] murteita ja kieltä.” Karjala historiallisine ulottuvuuksineen on Dänkki Brihalle esiintymishetkessä läsnä oleva ja todellinen asia. Se edustaa uutta musiikkia ja “viileää” karjalaista tulkintaa. Raisa Remšujeva kirjoittaa vuonna 1999 runossaan Ihanko tošieh: Olin eklein Lumimuašša / Kummua šielä nävin: / Lumimiehet lumipäiset / lumic?äijyö juotih. Venho mainitsee lähtökohdistaan: “Kansanrunoudessa on paikoin aika julmaa kauneutta, ja tosiaan se pakanallisen ja kristillisen kuvaston väkevä keitos... Gummerus 2005. yle.fi/a/3-5801231 Lainaukset: Dänkki Briha: Äijän äyrii ja Veen varaiset, Viipurin Kingpin. Otava 1996. valamo.fi/luostari/hautausmaa YLE: ”Sensaatiojulkisuus vienyt terän Saarikosken runojen tarkastelulta”. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 213 kansanrunouden elementtejä 2000-luvun äidin arkeen: Sylin vuoraan, peitän pään. & Volkov, A. 31.8.2007 (päivitetty 30.10.2008). Johanna Kustannus 2000. Virikkeitä-lehti 1/2017. Liira pohtii tekstejä syvällisesti: “Mitä tämä tarkoittaa miulle tässä hetkessä?” Kokonaisvaltaisesta ilmaisusta on havaittavissa Liiran taustat teatterissa; hän on ammattiohjaaja ja mm. Samalla Dänkki Brihan Karjala avautuu kuulijalle ajan tuolla puolen olevana myyttisenä kaipuun kohteena, satumaana, jossa kaikki on ihmeellistä ja toisin. Liira on yhdistänyt moneen lauluun sekä omia että kansanperinteen säkeitä: ”Veen varaiset taas on jo syntynyt kauan sitten, se on yhdeksän eri kansanrunon kollaasi.” Eri runoaineksista yhteen punotut kollaasit muodostavat uusia mielleyhtymiä, syntyy uusi alkuperäisaineistosta erillinen teos. Suomessa kirjakielen hegemonia on ollut niin vahva, että murteita ja jopa lähisukukieliäkin on usein pidetty toisarvoisina, jopa jotenkin humoristisina. Liira sanoo tuntevansa vetovoimaa itää ja etenkin Inkeriä kohtaan. Uuden ajan antifolkissa soivat eri kulttuurit Dänkki Briha tekee karjalaista musiikkia jälkimodernistisella otteella: yhtye puhaltaa museaaliset pölyt kolmipolvisen trokeen yltä levyllään Viipurin Kingpin (2024). kirjasampo.fi/fi/node/2260 Nissilä Hanna-Leena: “Sanassa maahanmuuttaja on vähän kitkerä jälkimaku” – Kirjallisen elämän ylirajaistuminen 2000-luvun alun Suomessa. Dänkki Brihan lappeenrantalaissyntyinen laulaja-lyyrikko Juho Liira palauttaa omien sanojensa mukaan 150 vuotta pitkälti kirjallisessa muodossa säilyneet runot lauletuiksi: rytmi on vain vaihtunut muistinvaraisen mitan tasaisesta poljennosta etnofuturistisen rock-musiikin tempoon ja kappaleiden pituudet ovat nykymusiikin mukaisia. Aura 1944. Tekstit ovat karjalanja suomenkielisiä, vanhoista runoista. Otava 1977. Leskinen Juice: Karelia Blues, L. Äijän äyriissä kerrotaan Liiran mukaan rahasta sekä naimakaupoista Karjalassa 1200-luvulta nykypäivään: Kävin mie kauppoa Wiros / Voi miun rodnoine lintuine / Luin mie tiellä tenkojain / jäivät tielle tenkasein. Leskinen Juice: ÄIDINKIELI RECONSIDERED, Äeti. Otava 1916. Peridioka 1999. Se on rytminsä ja kielen rikkauden takia valtavan alkuvoimaista sanontaa, minua sytyttää se kieli. Leino Eino: Tumma, Helkavirsiä. Juho Liira tiivistää karjalan kielen ja kulttuurin nykytilan: “Elämme positiivista utopiaa.” Kieli, murteet ja oma ääni saisivat kuulua enemmän runoissa. Valamon luostari: Luostarin hautausmaa -kuvaus. Karjalankielistä nykyrunoa etsimässä Kaivataan uudistavaa nykyrunoa karjalan kielen sekä suomen kielen Eteläja Pohjois-Karjalan murteilla, ihmisten omilla tunnekielillä, äidinkielillä
Muistikuvat yltävät jo iäkkääseen Akiliinaan. Kun Palhola tapasi Mäki-buabon ensi kertaa, tämä istui hänelle ominaisella paikalla Jegor Toivosen talon penkin syrjällä. Irja Toivonen muistaa Nuoren Karjalan muistokirjoituksessa vuodelta 1944, että Mäki-buabo oli kaikkien rakastama ja kunnioittama, koko kylän yhteinen isoäiti. Lukuisten parantajatietoutta ja loitsuja taitaneiden rajakarjalaisten naisten joukosta on joistakin persoonista säilynyt tietoa jälkipolville. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 214 Akiliina Malassu (Mäkinen) 1852–1944 Akiliina Malassua eli Mäki-buaboa muisteltiin ahkerasti Suistamolla syntyneiden evakkojen keskuudessa. Akiliina eli leskenä puolisonsa Vasilein kuoltua 1918. Pihan halki on vienyt tie, jota rahtimiehet käyttivät talvisin Roikonkoskelle ajellessaan. ”Jo silmäys pään asentoon ja katseen läpitunkevaan välähdykseen, jos toisin samalla lempeään tuikahdukseen, antoi aavistuksen hengen jättiläisestä.” Mäki-buabo eli Suistamon sydänmaiden syrjäisimmässä kylässä, Petäjäselässä. Hänen tietäjän toimistaan tiedettiin, kuten taikaveden hankinnasta. Kyläläiset kunnioittivat häntä tietäjänä. Hänet mainitaan pienikokoisena naisena, jonka hartioita peitti musta huivi. Parannettavia on käynyt kertojien mukaan lähipitäjistä saakka. Mäki-buabo oli usein ihmisten luona, katselemassa ja keskustelemassa Suistamon kirkonkylällä tutustuen siellä apteekkareihin ja kauppiaisiin. Irja Toivonen sanoo, että Mäki-buabo oli nimenomaan tietäjä ja loitsija, sanan ja taian avulla ihmisiä pahoista päästävä Loitsuntaitajia Parantajaa on usein tarvittu ja häneltä on apua haettu mitä moninaisimmissa vaivoissa. KUVA: RAJAMME VARTIJAT NO 9, 1971 Tässä artikkelissa esitellään kaksi 1900-luvun alkukymmenille elänyttä naista, jotka ovat olleet tunnettuja nimiä vielä monelle luovutetulla alueella syntyneelle.. Suistamo-teoksessa Faina Palhola-Pyykön kuvaama Akiliinan talo on ollut tavallinen suistamolaisen syrjäkylän tyyppitalo. Vaarojen rinteillä avautui peltotilkkuja, maisemassa ovat avautuneet Petäjäjärvi ja muut seudun lammet ja vedet. Raja-Karjalasta Akiliina Mäkinen ja Jorma Pohjanpalo Suistamon Petäjäselässä kesällä 1938 . Olli Kuusamo kuvaa Nuoressa Karjalassa vuonna 1970 Akiliinaa avomieliseksi ja puheliaaksi. Loitsuja Mäki-buabo ei ollut halukas vieraille sanelemaan, mutta oli lopulta sanellut lyhyen loitsun. Paikka sijaitsi Suistamolta 17 kilometrin päässä, seitsenkilometrisen metsätaipaleen takana, korkealla vaarojen laella
Näistä oli erikoisesti kriisipöpökkäni tervetullut hänen pulloonsa.” Mäki-buabo oli erityisesti lasten parantaja. Sen seinähirret ovat noesta aivan mustat. Siellä hänen tietonsa ovat vielä kunnia-asemassa omassa ympäristössään. KUVA: SIRPA TOLONEN, 1938 / SAMPOTIETOKANTA, KARJALAN SIVISTYSSEURA. Olli Kuusamo kertoo parannettavia vaivoja olleen käärmeenpuremat, kuumeesta päästäminen ja verenvuodon ehkäisy. Poika oli samalla kylällä, miltei naapurina asuneen Toivosten perheen Konsta. Kaikkien näiden parantamiseen tarvittiin välineitä, ja taudeilla oli omat loitsunsa eli lukunsa. Kuitenkin Karjalaan paluun jälkeen Akiliina ei muistellut vieraissa kokemiaan. Konsta Toivonen luettelee Karjalan Äänessä Mäki-buabon parantamia vaivoja: ruani, riisi, silmätaudit, ihotaudit, ruusu, keltatauti, kivut, pistokset, suutelukset, yönitkettäjä, vein vijat, muan vijat, vatsankivut ja joukko muita tauteja. ”Tieto ja syvät synnyt ovat salassa säilytettäviä, Mäki-buabo ei avaudu tiedoistaan ulkopuolisille. Tietonsa ja loitsimiskykynsä Akiliina oli saanut äidiltään, joka myös oli ollut tunnettu loitsija ja lienee jonkin verran itkuvirsiäkin laulanut. Konsta Toivonen vei kuitenkin Mäki-buabolta kuulemansa tiedot mennessään, kaatuessaan Tolvajärven taisteluissa. Ja niin poika sitten paranikin. Vanhus ei itsekään puhu mitään, vaan seisoo vaiti ollen, kädet ristissä edessään. Mäki-buabo päätti vielä koettaa ja vei pojan lämmittämäänsä saunaan. Mäki-buabo sanoi olevansa vain ihminen, mutta että hänen hallussaan on sellaisia voimia, jotka ovat pahaakin voimakkaammat: ”En puhu omalla suulla, puhun suulla puhtahalla, Herran hengellä hyvällä, läiköttelen lämpösellä”. Evakkoajan kokemuksiin liittyi kärsimystä, yksinäisyyttä ja koti-ikävää. Agnes Viisanen mainitsee Muistoissa kylät elävät -teoksessa, että Mäki-buabon tiedettiin joskus suutahtaessaan käyttäneen mahtiaan myös jonkun päälle. Joskus hänelle oli huomautettu, että hänen parannuskeinonsa ovat syntiä. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 215 . Seisomme siinä ovensuussa eriskummaista juhlallisuutta tuntien. Erään pojan pään verenvuodon Mäki-buabo tyrehdytti, kun poika oli pudonnut karsinaan. Hänen tietonsa ja taitonsa piti pyhänä salassa säilyttää ja vain tarvittaessa käyttää.” Olli Kuusamon kuvauksessa Mäki-buabo toisaalta ensin lausuu, ettei hänen tiedoillaan ole merkitystä, mutta sitten ilahtuu ja avautuu kertomaan parantamistaan tapauksista vieraiden suhtautuessa hyväksyvästi parantajantaitoihin, ja vieläpä sanelee joitakin loitsuja. ”Kesät hän kuukki silmä tarkkana keräten kaikenlaisia kasveja ja hyönteisiä eli pöpökkäisiä lääkkeitä varten. Hänen laulajahengenheimolaisensa tunnettiin ja tiedettiin, sillä he olivat tavallaan taiteilijoita ja maailma sopi heille paremmin, mutta hän ei ollut taiteilija eikä laulaja, hän oli tietäjä. Tästä pojasta tuli Mäki-buabolle tärkeä, ja hänelle saattoikin aikanaan uskoa tiedot ja taidot. vanhankansan lääkäri. ”Tämä on Mäki-buabon pyhäkkö. Kerran oli Mäki-buabon hoidettavana poika, joka ei näyttänyt millään paranevan. Nurkassa pyöreistä kivistä ladottu kiuas. Ne kuuluvat vielä elävään elämään, auttavat salon kansaa. Lähdemme. Konsta Toivonen muisteli Laatokassa ja Karjalan Äänessä Mäki-buabon suljetumpaa luonnetta. Mäki-buabo lausuu meille saunansa ovella hyvästit.” Mäki-buabo palasi Petäjäselkään toisNastja Rantsi, Salmi, Karkun kylä. Silloin hän vastasi: ”Miten se voisi syntiä olla, käskeehän itse Jeesus hyvää tekemään.” Olli Kuusamon muistamana vieraat pääsivät näkemään Mäki-buabon saunan. Siirtolaisaikana monet joutuivat karistamaan vanhat tapansa, mutta Mäki-buabosta sanotaan, että hän ei muuttunut vieraissa ollessaan
Tutkijoiden mielenkiinnosta huolimatta omat perheen jäsenet saattoivat nauraa äidin höpötyksille ja kiusaantua haastattelijoiden käynneistä. Toistaiseksi ei ole tiedossa, onko tällainen teos joskus tehty. Haaviolla nousevat esiin Nastista myös herkkyys ja hienostuneisuus. Laatokan artikkelin kuvauksessa Nastilla tuntui olevan huolia ja hän oli Leppävirralla evakossa 1941 suruinen ja apealla mielellä. Suojärven pitäjäjuhlan aikana Nasti on tavattu Lieksan kreikkalaiskatolisen kirkon luona virkeänä ja hyvinvoivana. Hänen kerrotaan esiintyvän legendankertojana Vakkohovissa Kalevala-juhlilla. Haavion kuvaama Nastin koti Karkussa oli köyhä. ”Hän asui naapuritalossa, harmaassa, verraten suuressa rakennuksessa. Osan hän lienee oppinut ”Tjakan akalta” Karkussa. Järvisen haastattelemat Nastin sukulaiset ja naapurit kuvaavat Nastin iloisena, hyväsydämisenä ja tasapainoisena. Perheeseen syntyi neljä lasta. Haavion mukaan taas Nasti oli kiihkeän uskonnollinen, lähes fanaattinen, innoittunut kristitty ja muotojen täyttäjä. Järvinen pohtii, että mahdollisesti Nasti koki ympäristössään jonkinlaista henkistä vierautta. Nasti on muun muassa parantanut kaatumatautista, löytyy loitsu juomarin parantamiseksi ja metsänpeitosta päästämiseksi sekä verensalpaamisen sanat, myös maan tervehtiminen, karhun puhutteleminen, taiat karhun raadolle kutsumiseksi ja vaimonsa hylänneen miehen takaisin kutsumiseksi. Erityisiä olivat Nastin kertomat vanhauskoisten keskuudessa säilyneet legendat ja syntykertomukset. Karjalan pyhiä kertomuksia ja Nastja Rantsia tutkinut Irma-Riitta Järvinen toteaa Karjalan Heimon artikkelissa vuodelta 1981 (ks. Nastin monitaitoisuus kertojana liittyy myös Martti Haavion ensi kertaa vuonna 1934 Karkussa kuulemaan tietoon tuohiraamatusta. Siihen aikaan, kun haastattelijat tapasivat Rantsin, hän koki elämänsä epäonnistumisten sarjaksi. Siirtolaisvuosina Nasti katosi tuntemattomuuteen. Järvinen taas tuo esiin sen, että taiat olivat liittyneet kiinteästi Rantsin elämään, ja että hän oli harjoittanut parantamista ainakin kotitarpeikseen. KUVA: U. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 216 ten mukana jatkosodan aikana ja kuoli kotimökissään 5.1.1944. Rantsi oli myös taikojen ja loitsujen taitaja. Nasti Rantsi on haudattu Nilsiän ortodoksiseen hautausmaahan. Haavio tallensi Rantsilta myös uskomuksia, taikoja ja memoraatteja. ”Hänen ajatuksenaan oli veistää suurista puista kirjan aihe, Luojan linnut, Nilsiän tsasounaan. Nastin tyttären, Annan, poika Kalevi peri taiteellisuuden ja veisti puusta muun muassa ikoniaiheisia töitä. Puoliso Pavel kuoli vuonna 1927. LEA TAJAKKA Rakennuksia Suistamon Petäjäselässä vuonna 1909. Nasti Rantsi ei kertonut itsestään eikä kertomataidostaan. SIRELIUS, MUSEOVIRASTO, KANSATIETEEN KUVAKOKOELMA. myös Kalevalaseuran vuosikirja 1980), että Haavio on jossain määrin tyypitellyt Rantsin henkilökuvaa todetessaan Nastin turvautuvan taikuuteen äärimmäisessä hädässä ja ahdistuksessa. Kun astuimme talon kynnyksen yli, se oli omituisen tyhjä ja autio. Nastja (Nasti) Lukina Rantsi 1881–1954 Nastja Rantsi asui Salmin Karkussa, syntynyt hän oli rajan liepeillä Kanabrossa. Nasti tuli tunnetuksi kansanrunouden tutkija Martti Haavion taltiointien myötä erityisesti legendojen ja syntykertomusten kertojana. Niilo Rantsi on arvioinut Karjalan Heimon artikkelissa vuodelta 1990, että Martti Haavion kirjoittama, Nastjan kertomuksiin perustuva Luojan linnut -teos lienee ”Nastjan pääteos”. Hänen kerrotaan pitäneen lapsista. Pirtissä oli vain pöytä ja penkki sekä nurkassa suuri, puulle maalattu Kristuksen kuva, kamarissa taas oli vain sänky, pöytä ja pari tuolia. Nastia on kuvattu lähempien muistamana myös vapaamieliseksi. Pöydällä oli kukka ja nurkassa neitsyt Maarian kuva.” Nuoren Karjalan muistokirjoituksessa vuodelta 1954 muistellaan Nilsiän Palonurmella poikansa kodissa kuollutta Nastia. Tietonsa hän oli oppinut Venäjän puolella Kuksmäen tietäjältä. Nastin esiintymisestä löytyy tieto vuoden 1944 Laatokasta. Haavion jälkeen Nastia haastattelivat myös keruumatkoillaan lehtori Martta Pelkonen ja kansanomaiseen kerrontaan oppia hakenut Sirpa Tolonen. Haavio on huomioinut taas arkuuden ja eristyneisyyden. Järvinen luettelee Haavion saamia parannustaikoja. Kansanrunousarkistossa Nasti kävi 1938 Sirpa Tolosen äänitettävänä. Niilo Rantsi pohtii, että kenties veistotaiteilija Eeva Ryynänen voisi toteuttaa työn, ”jos vaan mesenaatti löytyisi”. Viimeiset runonlaulajat -teoksessa Nasti tuntuu olevan Haavion mukaan myös näkijä. Puutkin olivat jo Pielisen huvilassa työstämistä odottamassa.” Kalevin elämänkaari katkesi kuitenkin aikaisemmin. Lapsuudenkoti oli merkinnyt taloudellisesti turvallista ympäristöä, kylässä taas muistettiin hänen takamaalainen lähtökohtansa. Nasti esiintyi yhteisössään myös itkijänä. Nastja oli kertonut hänelle kuutisenkymmentä myyttiä ja tarinaa ja sanoi oppineensa karjalaiseen muinaisuskoon liittyvät tarinat lukemalla tuohiraamatusta. T. Agnes Viisasen mukaan Akiliina haudattiin Suistamon hautausmaahan
2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 217 L okakuun lopussa sukukielten ystävien joukossa levisi epäusko ja suru. Tässä vaiheessa suru vaihtui iloksi, mutta ennen kaikkea hämmennykseksi. PERIODIKAN TALOUDELLISET haasteet – tai vähemmistökielten aseman heikkeneminen rajan takana – eivät tule yllätyksenä. Kun kirjoitin Periodika-kustantamon tilanteesta Journalisti-lehteen, haastattelin suomalais-ugrilaisten kielten dosentti Janne Saarikiveä. “Vähemmistökielisten julkaisujen keskeyttäminen aiheuttaa närää vähemmistöjen keskuudessa”, hän huomautti. Kustantamo ilmoitti sosiaalisen median VKontakte-palvelussa, että taustalla on ongelma määrärahojen saamisessa ministeriöltä viimeiselle vuosineljännekselle, ja asiaa selvitetään. Periodika-kustantamo toimii Venäjän valtion alaisuudessa, ja se saa rahoituksensa Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikan ja uskontosuhteiden ministeriöltä. Näyttikö kustantamo meille juuri, kuinka Karjalan vähemmistökielten asemaa yritetään jälleen kerran kiristää sotaa käyvällä Venäjällä. Lisäksi lehdet muutettaisiin värillisistä mustavalkoiseksi. Karjalankielisessä artikkelissa talouskysymys ilmaistiin epätarkemmin. Hän muistutti tuolloin, että perinteisimmät tavat vähemmistökielten heikentämiseen ovat puuttuminen vähemmistökielten opetukseen sekä vähemmistökielisiin medioihin. Leikkaukset tulevat voimaan vuoden 2025 alusta. Tiukasta tilanteesta kertonee sekin, että kustantamo on alkanut vetää sanojaan takaisin. Venäjänkielisessä uutisessa säilyi kuitenkin maininta siitä, että kustantamo oli lopettamassa toimintansa. On selvää, että jo kesän leikkaukset ajoivat lehtiä – ja vähemmistökieliä – ahtaalle. Jo seuraavana päivänä alkoi kuitenkin tapahtua. (Myöhemmin tieto poistettiin.) Päivää myöhemmin julkaisut kertoivat kustantamon Oma Media -portaalissa uutisjutuissaan, kuinka rahoitus ministeriöltä on järjestynyt ja julkaisutoiminta jatkuu tavallisesti. JOULUKUU 2024 LAUKUNKANTAJA Mitä tapahtui Periodikakustantamossa. Päätöksen naamiointi talousja tilauspuheeseen tuntuu kuitenkin kummalliselta, etenkin kun lukijalle ei kerrota, mihin tasavallan budjetin varoja tarvitaan. On vaikea uskoa, että kyse olisi käännösvirheestä. Karjalankielistä Oma Mua -sanomalehteä, vepsänkielistä Kodima-lehteä, suomenkielistä Karjalan Sanomia sekä lastenlehti Kipinää julkaiseva petroskoilainen Periodika-kustantamo ilmoitti lopettavansa lehtien julkaisemisen toistaiseksi. Ilmaus ”lopettaa määräämättömäksi ajaksi” vaihdettiin muotoon ”keskeyttää väliaikaisesti”. – Kummallakin murteella julkaistaan nyt vain kolme sivua materiaalia, mikä ei tietenkään ole tarpeeksi kielen ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi, päätoimittaja Olga Smotrova kommentoi Oma Mua -lehden livvinja vienankarjalankielisen sisällön supistumista. Sen viikoittaisten sanomalehtien, Oma Muan ja Karjalan Sanomien, sivumäärää vähennettäisiin. Periodikan toimenpide kuulostaa hätähuudolta. Sen sijaan lukijoille selitettiin, kuinka tilausten määrä olisi vähentynyt Venäjän postin ongelmien takia. TUUKKA TUOMASJUKKA Kirjoittaja on toimittaja ja kustannustoimittaja, joka on seurannut pitkään karjalaisiin liittyviä kysymyksiä.. – Venäjällä on nyt iso paine säästää kaikesta, joka ei liity sotimiseen, hän totesi. ILMAPIIRIN KIRISTYMISESTÄ kertoo myös Periodikan kustantaja Natalia Sinitskajan kommentti Oma Median uutisessa, jossa julkaisutoiminnan lakkaamisesta kerrottiin. Samalla Saarikivi huomautti, kuinka Venäjällä on ollut nähtävissä puhetapaa, jossa vähemmistökieliseen toimintaan ei olisi varaa, koska ne on haluttu käyttää sotaan Ukrainassa. Uutisjutun eri kieliversioissa kerrottiin eri asioita. Venäjäksi kerrottiin, kuinka päätös tehdään Karjalan tasavallan kansallisen budjetin säästämiseksi. Sen sijaan katse kääntyy ministeriöön: takkuaako rahoitus jatkossakin. Kun olin Journalistin jutun tiimoilta yhteydessä kustantamoon, Oma Media -portaalin suomenkielisen uutisen otsikkoa muutettiin. Jo heinäkuussa kustantamo oli kertonut merkittävistä säästötoimista
Hakamäki kertoi, että museossa on ollut pitkään toive suorittaa pohjoiskarjalaisten kuntien alueella erilaisia arkeologisia teemainventointeja. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 218 Vuonna 2024 Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö on myöntänyt 35 000 euron suuruisen apurahan Pohjois-Karjalan museon hankkeelle. – 31 maastopäivää, joka päivä kahdesta kuuteen kohdetta, ja kesän aikana inventoin kaikki kohteet eri puolilla maakuntaa, Palmroos kertoo kesästään kalmistojen liepeillä. Museolla hankkeen sisällöstä vastaa arkeologi ja filosofian tohtori Ville Hakamäki. – Vainajan kohdalle painauma syntyy maastoon karkeasti arvioiden sadassa vuodessa. Inventoinnin aikana niistä kertovat tiedot ja kalmistojen nykytila päivitettiin. Palmroos kertoo, että samassa ajassa eli sadassa vuodessa useimmat puiset muistomerkit häviävät näkyvistä, ja ortodoksikalmistolle tyypillisten grobujen eli kropnitsoiden jäännökset saattavat säilyä maan pinnalla jopa 150 vuotta. – Tällä alueella idän ja lännen kohtaaminen sekä ortodoksisen ja luterilaisen väestön vuorovaikutus on tällainen laaja teema. – Meillä on ortodoksisista kalmistoista häviävän vähän tietoa. H ankkeen päätavoitteena on karjalaisen ja ortodoksisen kulttuurin havainnointi arkeologian keinoin. Museo haki teemaa, joka on alueelle erityisen omaleimainen ja sellainen, johon liittyvissä tiedoissa on puutteita. Hautaukset on tehty miltei poikkeuksetta itä-länsisuunnassa. – Niiden tarkka paikka oli määrittämättä ja taustalla on muistitieto tai paikannimitieto, jonka perusteella läksin varmistamaan kohteen, Palmroos kertoo. Juuri tällä kohdalla Palmroosin tutkimustyö toi lisätietoa, sillä useiden ortoKALMISMAAT KALMISMAAT Uutta tietoa idän ja lännen ikiaikaisista yhteyksistä Pohjois-Karjalassa RUUMISKALMISTON MÄÄRITTELYKRITEERIT: > Luulöytöjä > Maanpinnalle näkyviä ilmiöitä (esim. Ja aivan varmasti niitä on alueella ollut, Hakamäki tiivistää maastoinventoinnin tarpeen. Syvyyttä kuopilta löytyy pari-kolmekymmentä senttimetriä. Pohjois-Karjalassa on tunnistettu useita varmoja ortodoksisia kalmistoja ja niiden ohjeistamana Palmroos on luonut normiston, joka ohjaa jatkossa tutkijoita tunnistamaan potentiaaliset kalmistojen paikat. Idän ja lännen vuorovaikutusta on tutkittu läntisemmässä Suomessa, mutta Itä-Suomi ja Pohjois-Karjala on jäänyt usein syrjään. Kesällä 2024 hankkeessa työskennellyt arkeologi Antti Palmroos kävi inventoimassa kaikki Pohjois-Karjalan 70 vanhaa ortodoksikalmistoa. Maastoon jäävät painanteet ja hautamuistomerkit Kalmistot, sekä ortodoksiset että luterilaiset, tunnistaa varmimmin hautamuistomerkeistä tai -painanteista. Ortodoksiseksi kalmisto todetaan asutushistoriasta kertovien asiakirjojen kautta. hautapainanteita) > Paikannimivihje > Perimätieto Ortodoksikalmiston kriteerit (edellisten lisäksi): > Esimerkiksi verokirjojen kaltainen dokumenttitieto karjalaisasutuksesta. Kalmisto vai ortodoksikalmisto. – Vanha ortodoksinen kalmisto on hyvin usein kyläkeskusten kantatilojen lähimpien peltojen laidalla, melko korkealla vaaran laella, luonnonkauniilla paikalla ja hiekkamaalla. > Tyypillinen sijainti kylän keskellä, pellon laidalla ja lähellä vesistöä. Aamuvaloa Kokonniemen kalmistossa.. Jos paikka on vielä mahdollisesti veden äärellä ja alueella olisi puita, niin ollaan juuri sellaisessa tilassa, millainen on tyypillinen karjalaiskalmisto. Yleensä vähemmän. Myöhemmin muodot ja mitat käyvät epämääräisemmiksi, kunnes haipuvat näkyvistä kokonaan. – Kuivilla hiekkamailla hautapainanteet voivat säilyä näkyvissä satoja vuosia, Palmroos kertoo hautapainanteiden iästä. Pyrkimyksenä on myös tutkia ortodoksisen ja luterilaisen väestön keskinäistä vuorovaikutusta. Hanke tuottaa uutta tietoa idän ja lännen ikiaikaisista yhteyksistä Pohjois-Karjalassa, ja sen ensimmäisessä vaiheessa tietoa haettiin vanhoista ortodoksikalmistoista. ”Tuoreeltaan” hautapainanne ei ole paria metriä pidempi, saati metriä leveämpi. Palmroos tähdentää, ettei hankkeen tavoitteena ollut löytää uusia ortodoksikalmistoja, vaan inventoida ja arvioida kohteita, joissa on tehty jo aikaisemmin tutkimuksia, tai tarkistaa muistitiedon tuntemia potentiaalisia kalmistopaikkoja, jotka ovat tutkimatta. Tavoitteena lisätietoa tunnetuista kalmistoista Kolmivuotisen hankkeen ensimmäisenä vuotena tehtiin maakunnan ortodoksikalmistojen maastoinventointi
Palmroos muistuttaa, että kansalaisten oma aktiivisuus museoiden kontaktoinnissa olisi suotavaa, jos on pientäkin epäilystä, että esimerkiksi alkamassa oleva rakentaminen tai hakkuu ulottuu muinaisjäännökseen. Myös maansiirtotyöt ja muut rakennushankkeet, kuten hiekanotto, kaapelointi ja viemäröintityömaat sekä omakotitalorakentaminen voivat tuhota muinaisjäännöksen. – Jos muinaisjäännöskohteeseen suunnitellaan metsänhoitotöitä, minun on tiedettävä, millainen aluerajaus tarvitaan suojakaistaksi kalmistolle, Hakamäki havainnollistaa uuden tutkimustiedon merkitystä. Ymmärrettävästi parhaimmassa kunnossa ovat kalmistot, joihin on haudattu vielä edellisvuosisadalla tai 1800-luvun lopulla. – Nykyään kalmistojen paikoilla tai aivan niiden välittömässä läheisyydessä seisoo kansakouluja, työväentaloja, tanssilavoja, viljamakasiineja tai omakotitaloja. Näihin liittyy yleensä myös muistitietoa. Samalla tapaa muutamat tähän asti kalmistoiksi luokitellut kohteet tarkentuivat ortodoksikalmistoiksi tai kiinteiksi muinaisjäännöksiksi. – Vanhemmilla kohteilla on hyvin harvoin näkyvissä yhtään mitään, mikä vihjaisi kalmiston olemassaolosta. Hankkeen sisällöstä vastaa Ville Hakamäki.. Omassa työssään Pohjois-Karjalan museon arkeologina Hakamäki tarvitsee ajantasaista tietoa kalmistojen laajuudesta esimerkiksi metsänkäyttöilmoituksien kohdalla. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 219 doksikalmistoiksi luokiteltujen kalmistojen osalta asutustietoa ei löytynyt, ja ne ovat jatkossa muinaisjäännösrekisterissä kalmistoina. – Toisaalta, juuri nämä toimenpiteet ovat myös saattaneet jäännöksiä arkeologien tietoon, Palmroos muistuttaa. Vanhat kalmistot ovat usein kylien keskeisillä ja kauniina pidetyillä paikoilla. Teksti ja kuvat: PIA PAANANEN KALMISMAAT KALMISMAAT Ortodoksikalmistoja inventoineen Antti Palmroosin (vas.) työvälineenä olivat lähinnä omat aistit ja arkeologin kokenut silmä. Suurin uhka tulevaisuudessa kalmistojen kaltaisille muinaisjäännöksillekin on tehometsätalous. Erityisen iloinen yllätys löytyi Juuan Keski-Vuokosta, josta löytyi uusi, tätä ennen muinaisjäännösrekisteriin kuulumaton kohde paikkaan liittyneen muistitiedon perusteella, Palmroos kertoo Raatosärkältä löytyneestä ortodoksikalmiston paikasta. Uusi tieto tulee heti käyttöön Hakamäki muistuttaa, että myös arkeologinen tieto vanhenee noin kymmenessä vuodessa, ja inventoivaa tutkimusta tarvitaan täydentämään jo olemassa olevaa kuvaa. Suurin uhka muinaisjäännöksille on metsätalous Palmroos luonnehtii kalmistojen nykytilaa surulliseksi, sillä kalmistot ovat kadonneet tai katoamassa. Hyvin usein katoamisen syynä ovat maanviljely, metsätalous, hiekanotto tai rakennustoiminta. Myös tavallinen historian harrastaja ilahtuu muinaisjäännösrekisteriin päätyvästä koko ajan tarkemmasta tiedosta ja esimerkiksi siitä, että kalmistokohteiden sijainnista, luonteesta ja tilanteesta tulee uutta tietoa. Palmroos näkeekin, että kalmistojen ympärille tarvitaan suojavyöhykkeitä, sillä vanhojen puiden myötä kalmistolta katoaa henki ja alue muuttuu pitkäksi aikaa kulkukelvottomaksi
– Vienanmeren pohjoispuolelta katsoen karsikkoalue kulkee mereltä merelle eli Ruotsin Pohjanlahden rannikolta Lapin ja Koillismaan kautta Vienanmeren läntisille rannoille yhtenäisenä vyöhykkeenä, levittäytyen etelään pitkin valtakunnan rajaa molempiin suuntiin, hän jatkaa. Erityisesti ihmetyttää, että juuri viimeiset 20 vuotta vaikuttivat niin ratkaisevasti tuohon metsittymiseen. KUVA: SERGEI MINVALEJEV Karjalan tiedeakatemian vanhempi tutkija, kansatieteilijä Aleksi Konkka osallistui Maria Kundozerovan johtamalle tutkimusmatkalle Kemin piiriin kesällä 2023. Haikolasta Paanajärvelle Haikolasta, jossa oltiin kaksi päivää Olga ja Miihkali Stepanovin vieraina, lähdettiin Kemin suuntaan 24.7.2023. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 220 T ässä katsauksessa Aleksi Konkka kertoo kesällä 2023 tekemistään havainnoista. Tähän matkakertomukseen on koottu pieni osa Konkan inventoimista ja kuvaamista Kemin piirin hautausmaista. Siellä ei näes ollut merkkiäkään haudoista, eihän sitä ollut käytetty hautausmaana enää yli sataan vuoteen. Näin tapahtui etenkin Kuusikossa, vanhalla hautausmaalla kirkon ympärillä. Vielä 2000-luvun alussa Kuusikko näytti hoidetulta puistolta: ei minkäänlaista vesakkoa, ainoastaan isot kuuset ja männyt, ja kirkon harmaat seinät näkyivät kirkkomaata ympäröivän kiviaitauksen jokaisesta pisteestä. – Ilmeisesti olen tällä hetkellä ainoa ihminen, joka omistaa tuhansia karsikkokuvia 23 rannikkokylästä – alueelta, joka kokonaisuudessaan kattaa koko läntisen puolen Vienanmeren rannikkoa, kertoo karsikkoja jo 1970-luvulta alkaen kuvannut ja tutkinut Aleksi Konkka. Paanajärvellä eli Puan’arvellä, jota oli aika perusteellisesti tutkittu 1990-luvun lopulla ja 2000-luKALMISTOT KALMISMAAT Tutkimusmatka Karjalan kalmismaille Aleksi Konkka Kolvitsan kosken rannalla kesällä 2022. Inventoidessaan ja tutkiessaan vanhoja kalmismaita Konkka on myös valokuvannut niitä runsaasti. Mielessä oli käydä samana päivänä ainakin kahdessa kohteessa: Kemin Paanajärvellä ja Äynäkoskella (entisen Usmanan Äynäkoski). Ja olihan niissä aikamoista eroa! Eräitä kohteita en ollenkaan löytänyt, eräät karsikkopuut taas olivat kasvaneet melkein umpeen nuorta metsää ja erikarvaista vesaa. vun alussa, otin tehtäväkseni käydä molemmilla kalmismailla ottamassa jonkun verran värillisiä digitaalisia kuvia ja verrata kalmismaiden nykytilaa siihen aineistoon, jonka saimme kuvattua 23 vuotta sitten. Niin tehtiinkin. Tälle metsittymiselle en