18.19.20.KESÄKUU.2015.NUMMIJÄRVI. “ “ LAURA VÄHÄ-HYYPPÄ, JUONTAJA TSEKKAA VIIMEISIMMÄT UUTISET JA FESTARIOHJEET SAITILTA: ENNAKKOLIPUT TOIMITU SKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN ENNAKKOLIPUT TOIMITU SKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN 18.19.20.KESÄKUU.2015 NUMMIJÄRVI.KAUHAJOKI 18.19.20.KESÄKUU.2015 NUMMIJÄRVI.KAUHAJOKI. KAUHAJOKI OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN. KAUHAJOKI 18.19.20.KESÄKUU.2015.NUMMIJÄRVI. YHTEISTYÖSSÄ: WWW.NUMMIROCK.FI Nummirockiin on aina mukava palata
YHTEISTYÖSSÄ: WWW.NUMMIROCK.FI Nummirockiin on aina mukava palata. KAUHAJOKI OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN. “ “ LAURA VÄHÄ-HYYPPÄ, JUONTAJA TSEKKAA VIIMEISIMMÄT UUTISET JA FESTARIOHJEET SAITILTA: ENNAKKOLIPUT TOIMITU SKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN ENNAKKOLIPUT TOIMITU SKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN 18.19.20.KESÄKUU.2015 NUMMIJÄRVI.KAUHAJOKI 18.19.20.KESÄKUU.2015 NUMMIJÄRVI.KAUHAJOKI. 18.19.20.KESÄKUU.2015.NUMMIJÄRVI. KAUHAJOKI 18.19.20.KESÄKUU.2015.NUMMIJÄRVI
Bielak (Watain, Ghost B.C., Mayhem, Behemoth) Available as LTD. Produced by Jaime Gomez Arellano (Ghost B.C., Ulver, Cathedral), Art by Zbigniew M. T he Plague Within · Out May 29th The 14th (!) studio album by Britain‘s gothic doom metallers! A collection of songs that will surprise even the most seasoned of fans in its ambition: a monochrome miasma of morbid and melancholic anthems. MEDIABOOK CD, GATEFOLD 180g 2LP, CD, DIGITAL DOWNLOAD.
024 Inferno Islannissa, päähaastattelussa The Vintage Caravan 030 Shape of Despair 034 Kilpi 036 Lindemann 042 Helloween 050 Pölkyllä: keikkajärjestäjä Esa Valkeajärvi 050 Salamyhkä: Agent Fresco – A Long Time Listening (2010) 055 Arviot, pääosassa High on Fire 071 Vanha liitto: Armored Saint, haastattelussa John Bush 074 Kuudes piiri. 42 14 24 71 M AR TIN HÄ USLER STEPHANIE CABRAL ESTER SEGARRA JACOB DINESEN 007 Päänavaus 008 Sytykkeitä: Festerday, Cain’s Offering, Shrapnel Storm, Amestigon, For the Imperium, Forgotten Horror, 012 Inferno-kolumni & skaba 013 Heavy Cooking Club 014 Paradise Lost 018 George Kollias 020 A.R.G
155€ MOKOMA ARCHITECTS LOUDNESS BLOODBATH BLUES PILLS NE OBLIVISCARIS ENFORCER AT THE HOLLOW TRYER EINHERJER WARMEN THE SIRENS GHOST BRIGADE KROKODIL BOMBUS SOTAJUMALA ALFAHANNE ATOMIROTTA DR. 70€ TUSKA TURBO VIP -PAKETIT MYYNNISSÄ NYT! 3 PÄIVÄÄ ALK. VISIONS SHOW WWW.TIKETTI.FI 3 PÄIVÄÄ ALK. 100€ 1 PÄIVÄ ALK. LIVING DEAD! MORBID EVILS FORESEEN DEATH TOLL 80K KYLMÄ SOTA RED MOON ARCHITECT APINA ADAMANTRA MORS SUBITA SHIRAZ LANE SPAWN FROM DECEIT STRONG SCENE PRODUCTIONS COLLECTIVE DARK SIDE OF THE MIME MANALA COMEDY PRESENTS: ROBERT PETTERSSON WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI. 125€ 2 PÄIVÄÄ ALK. 255€ 1 PÄIVÄ ALK
Vaikka olen saapumassa ensi kertaa elämässäni kauan halajamaani maahan ja edessä on arvatenkin mitä mainiointa meininkiä, harmittaa vietävästi sammuttaa puhelimeni soitin. Lentoemäntä hymyilee takaisin, luulee että virne on hänelle. Vihaan lentämistä, sillä koneessa on pakko olla kyynärpäät yhdessä toisen, oudon ihmisen kanssa. Tiedän kyllä, ettei varotoimi auta, mutta aina voi yrittää. Kas! Whiplash. Kuuntelen albumia poikkeuksellisen suurella nautinnolla. Pian kone on laskussa, minä en. Lärviini leviää odottamattoman muikea hymy. Tarpeeksi lähelle. (Lisää Islantia ja Vintage Caravania sivulla 24.) Matti Riekki PÄÄTOIMITT AJA 7 INFERNO. Selaan puhelimeni musiikkitarjontaa. Illalla on tiedossa mökkeilyä ja paljussa makoilua, tuskin mitenkään kuivissa merkeissä. En ole ollut humalassa useampaan kuukauteen. Kihoaisivat ehkä ilman punaviiniäkin. Tekisi mieli ottaa uusi olut, mutta saan jätettyä väliin. Levy päättyy. Soittokohtausten jazz käy väkisinkin jalan alle, kävisi ilman punaviiniäkin. Kyyneleet kihoavat silmiin. Puhelimen soitin on shuffle-tilassa, mutta mitäpä siitä. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs, 00100 Helsinki Puhelin: 045 110 5522 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Martin Häusler Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 15. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Otan helpottavan punaviinin ja päätän katsoa elokuvan. Meinaan lähteä YOBin tajunnanräjäyttävän hienon Clearing the Path to Ascendin matkaan, mutta päädyn uuteen Barren Earthiin. Puolivälissä leffaa otan toisen punaviinin. Levyn jokainen kappale on hyvä. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Wakonen Juha, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TILAAJAPALVELU (ARK. Elokuvan loppukohtaus on huikea. Islanti avautuu ikkunoista. Olen matkalla Islantiin, ja bändissä on nykyään färsaarelainen laulaja. Mahtava meno, itseäni puolta nuoremmat jannut jytäävät kuin tekijämiehet konsanaan. Whiplash toimii, kehupuheet eivät ole paskaa. Menköön, tämän kerran. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Pääsen asiaan: pistän soimaan islantilaisen The Vintage Caravanin kolmoslevyn. Mainiota – vaikka inhoankin katsoa elokuvia lentokoneessa, koska taustamelu on vaikka millaisia kuulokkeita käyttäen murhaava. Hemmetin hyvää. Hienolta näyttää. Kun vuorossa on Crazy Horses -biisi, vieruskaverini istuinnäytön esittelyvideolla kirmaa pikkuisia, pörröisiä islanninponeja. Matkalla LENTOAIKA: kolme tuntia kolmekymmentä minuuttia. Ennen kuin islantilainen noutajani pirauttaa, ehdin miettiä, kuinka perseestä tämäkin kolme ja puoli tuntia olisi ollut ilman musiikkia. Tahdon lisää syvää tunnetta! Ennen jatkopäätöksiä tilaan islantilaisen oluen, ensimmäistä kertaa elämässäni. Kahdella punaviinillä ja yhdellä islantilaiskaljalla saattaa olla tässä tekemistä
-tuplalevyltä löytyvät kaikki 1990-luvun alussa julkaistut Festerday-tuotokset sekä levy, jolla on murjottu vanhoja raitoja uuteen kuosiin. Mitään levyä ei saa kuunnella kuin kerran sesongin aikana. Kolmas demo sisälsi jo lyyrisempää otetta luonnosta ja ympäristöstä. Kuinka helppoa on kehitellä uutta Festerday-kamaa. JOHANNA ÖVERFORS Joni Juutilainen SYTYTTÄJÄ – Harva comeback jaksaa innostaa – varsinkaan, jos vedetään vanhalla nimellä ja uudella line-upilla jotain alkuperäisestä poikkeavaa. Ympyrä on vihdoin täydellinen. Takaisin lähtökuoppiin 8 INFERNO. Kelaa nyt sitä fiilistä kesähelteellä, ku päässä soi De Mysteriis dom Sathanas ja sisäinen ääni sanoo: vittu, ois jo talvi! – Festerdaytä ei kasattu uudestaan periaatteella ”kun kaikki muutkin, niin mekin”. Meillä se oli bläkähtävämpi suuntaus, ja siinä sivussa jotain muutakin. JYKEVÄT 29 death metal -biisiä sisältävältä ...The Four Stages of Decomposition... Kuinka perustelet Festerdayn paluuta keikkalavoille ja levytyshommiin. Oli pakko siirtyä sisään lämpimään ja seurata luonnon mätänevää kiertokulkua ikkunan takaa. Meisseli meni ruuvien perässä. Festerday loppui aikoinaan, koska death metal tuntui liian normilta. – Kovia ralleja nuo ovat vieläkin, ottaen huomioon, että ne on tehty naamakukinnan aikaan. – Tein joku vuosi taaksepäin itselleni säännön tiettyjen levyjen suhteen, jotta ne pysyisivät omalle korvalle ikuisina: deathiä saa kuunnella kesällä ja black metalia talvella, mutta rässi on ympärivuotista. Kiinnostus ei lopahtanut, vaan oli aika siirtyä aidan toiselle puolelle. – Tavallaan hyvä, että jäätiin demotasolle, koska se innoitti tekemään asiat toisin Festerdayn jälkeen kasattujen bändien kanssa. mutta olisi kiva nauhoittaa seuraava levy vaikka Tico-Ticolla livenä. Miltä tuntui palata vanhojen sävellysten pariin, ja kuinka hyvin materiaali on mielestänne kestänyt aikaa. – Jossain vaiheessa huomasi, että kymmenen vuotta meni eikä mikään ole muuttunut ku paskempaan suuntaan, joten parempi warpata takaisin lähtökuoppiin tekemään sitä, josta kaikki alkoi. – Kaksi ekaa demoa oli sitä itseään: sankaritekoja ruumishuoneella, lapiohommia hautausmaalla ja mädäntymisprosesseja. Sinulla on ollut aika jyrkkiä mielipiteitä vanhojen bändien comebackien suhteen. – Onneksi on nykytekniikka, joten uusia slowlyweroteja, altarsofmadnessejä ja lefthandpathejä syntyy kuin leskenlehtiä keväällä. Hieman on vire ja virne muuttuneet, mutta henki ja into ovat ennallaan, laulaja Kena vakuuttelee. – Uusista biiseistä on tosiaan vielä hankala sanoa, mutta eivätköhän ne synny vanhan kaavan mukaisesti kotona ja treeniksellä nykytekniikkaa soveltaen. Vanhojen suosikkien vanha matsku on kiehtonut aina, joten ”eka demo, eka levy” -heitto ei ole ihan tyhjästä vedetty, sillä moni bändi on pistänyt niissä peliin koko sielunsa. Jos saisitte palata 1990-luvun alkuun, tekisittekö jotain toisin Festerdayn kanssa. Se istuu moneen genreen ja tekee tuotoksista kuolemattomia. Kuinka tärkeitä tekstit ovat teille, vai ovat ne vain puhdasta hevonpaskaa ilman kummempaa sisältöä. ”Carcass-genren” sanat ovat usein pelkkää patologista törkyä. Tennarit saivat kyytiä, ja eihän sitä nuorena housuissaan pysynyt. Meillä oli kehitystä ilmassa, kokeilua ja muutosta. Uutta materiaalia ei olla vielä tehty ja rima on aika korkealla monen asian suhteen, Festerdaystä ...and Oceansiksi, ...and Oceansista Havoc Unitiksi ja Havoc Unitista takaisin Festerdayksi. Menettekö vanhan muotin mukaan, vai ovatko metodit muuttuneet vuosien aikana. Ja kun tätä kääntelee vuodesta toiseen, huomaa, että miehen paras ystävä ei olekaan koira vaan Dismemberin debyytti
Sota on osa jokaisen kansakunnan historiaa ja esimerkiksi sankariteot liitetään usein siihen, mutta kääntöpuolella on sotarikoksia ja yksittäisten ihmisten tragedioita. – Treenaaminen on tässä porukassa enemmänkin elämäntapa, joten tunteja ei sen suhteen lasketa. Kuinka helvetisti joutuu treenaamaan, että yhtyeen saa tällaiseen iskuun. Onko levyllä kaikki pelissä, vai onko jotain, mikä jäi myöhemmin kaivelemaan. – Tuottajaksi saatiin Aadolf Virtanen ja ääntä tekemään Daniel Rantanen, ja herrat hoitivat leiviskänsä paremmin kuin mallikkaasti. Teidät tunnetaan todella taitavana yhtyeenä, ja Titans Fall alleviivaa asiaa entisestään. He takasivat myös sen, että levylle vuodatettaisiin sydänveri, jota muuten löytyy muun muassa fyysisen version sisälehdiltä. OLITTE kahden ensimmäisen levynne ajan Warnerin bändejä, mutta julkaisitte tuoreen Titans Fall -ep:n omin voimin. Tämä ei kuitenkaan hidasta bändin toimintaa, vaan ryhmä hyökkää kimppuun uransa kovimmalla julkaisulla. Sanotaanko nyt vaikka niin, että meikäläinen otti päivätöistä yli kaksi kuukautta treenilomaa ennen studioita, että saa omat juttunsa varmasti kulkemaan. Myöhemmin voi miettiä, miltä joku biisi tai levy kuulostaisi, jos olisi tehnyt jonkin asian eri lailla, mutta kun mietitään kokonaisuutta, yksityiskohtien kanssa ei kannata ajaa itseään hulluksi, basisti Petri Saarenmaa sanoo. Taloudellisen voiton tekeminen metallibändillä on tänä päivänä todella vaikeaa. – Sota, tai militarismi, on lähellä sydäntä ihan reserviläistouhuista alkaen aina sotadokumenttien, fiktiokirjallisuuden ja elokuvien ahmintaan. Viimeisimpänä hommattiin vähän uv-lamppuja keikoille, joten lavalla on nykyisin melkoinen neonvalodisko! kokonaisuuteen päätyen, kuten levyn nimibiisissä. Keskitempo, sotateemat ja tiukka usko omaan tekemiseen. Mikä sodassa kiehtoo. Myös death metalille perinteiset zombilyriikat saa kytkettyä sotaan, ja halutessaan voi kirjoittaa sivistyneen ihmisen moraalikäsitysten murentumisesta paineen alla. – Olimme tällaisena vaihtoehtohevibändinä Warnerilla aika yksinäinen susi siellä poppareiden ja räppäreiden seassa, joten päätimme lähteä siitä ”skenestä” ja palata omakustannelinjalle – ainakin toistaiseksi. Pitää nähdä asia niin, että levy on ajankuva yhtyeen sen hetkisistä kyvyistä ja kiinnostuksista. Me ammennamme useista eri lähteistä ja yhdistämme tekemiseemme näiden eri aspekteja. – Death metal tuntuu olevan Suomessa nyt kovassa nosteessa, mutta kaltaisiamme bändejä ei ole liikaa. – Sodasta voi kirjoittaa yhden sotilaan tai siviilin tasolta aina kansakuntien tai valtioiden laajuuteen, lopulta koko maailman kattavaan Tekniikkametallia neonvalodiskossa Sodan loputon viehätys pidemmällä tähtäimellä. Keskitempoa ja old school -tarjontaa löytyy, mutta kun mukaan heitetään meidän tapaan vähän ysäriä ja Florida-kuoloa, näitä bändejä onkin aika vähän. Miksi moinen siirto. Sanoituksenne kertovat suurimmaksi osaksi sodasta. Nyt on myös aikaa katsella rauhassa ympärille, löytyisikö Suomesta tai rajojen ulkopuolelta joku enemmän meidän näköinen lafka yhteistyökumppaniksi, basisti Jyri Helko mietiskelee. Käytännössä kaikki rahat, mitä on bändihommista ansaittu, on sijoitettu ulkomaanreissuihin tai uusiin soittokamoihin. Näistä on Shrapnel Stormin death metal tehty. – Ajan lisäksi ei ole laskettu myöskään rahaa, vaan on aina pyritty kehittämään hommaa eteenpäin MOTHER WAR -esikoisenne äänitykset vaikuttivat suurelta jutulta bändille. – Tämä oli meille suuri juttu, debyyttiä kun ei pääse yrittämään toista kertaa. Tärkeintä on, että meillä on oma soundimme ja ilmeemme. Onko usko meinannut loppua näiden hommien kanssa, vai pidättekö bändiä vain mukavana harrastuksena. – Deathissä ja blackissä, jotka ovat luonteeltaan atavistisia ja primitiivisiä, on järjetöntä lähteä keksimään pyörää uudestaan. ANT TI K ALLIO LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO.FI Takaisin lähtökuoppiin 9 INFERNO. For the Imperiumin ura yhdellä maailman suurimmista levy-yhtiöistä on ohi. Sodasta voi ammentaa lähes loputtomasti. Mikä on ”se juttu”, joka erottaa Shrapnel Stormin muista tämän genren bändeistä
Uuden levyn materiaali on monipuolista, ja levyllä on kestoakin lähes tunti. MIKK O T ÖRM ÄNEN vuosikymmenten, ellei vuosisatojen ajan. Teistä on huhuttu joissain piireissä kristillisenä yhtyeenä, ja onpa bändin nimessäkin pientä raamatullista otetta. Pääpaino oli siinä, että biisien on oltava hyviä ja mitään keskinkertaista ei saa päästää läpi. Jo demotellessa oli selvää, että Stormcrow on avausraita ja On the Shore tulee olemaan päätösbiisi – Joitain biisejä joutui pyörittelemään, että saatiin levylle niin sanottu flow eikä missään kohtaa tulisi joko liian suurta suvantoa tai vaihtoehtoisesti informaatioähkyä. Mitäpä ne minulle kuuluvat, hah hah. Itse olen ateisti, ja muilta jätkiltä en ole heidän uskomuksistaan kysellyt. – Miksi ihmeessä se ärsyttäisi, jos verrataan Stratovariukseen tai Sonata Arcticaan, molemmathan ovat pirun hienoja bändejä. Sehän on vain kohteliaisuus! MELODISTA heavy metalia sisältävä Stormcrow vaikuttaa musiikillisesti Gather the Faithful -esikoistanne (2009) vapautuneemmalta ja luontevammalta levyltä. – Minulla oli biisejä jopa kuuden vuoden takaa, joten kun kappaleita alettiin kasata, siellä oli aika paljon laadullista vaihtelua. Siellä lauletaan rakkaudesta, kuolemasta ja toivosta, ja yksi kappale käsittelee alkoholismiakin. Kyllähän Stormcrow’llakin uidaan välillä aika syvissä vesissä, mutta kokonaisuutena levy on hivenen toiveikkaampi eikä aivan yhtä synkkä ja kyyninen. – Sehän on selvä, että vertailua tulee, mutta ei se ärsytä pätkääkään. Onko näissä puheissa mitään perää. Vertailuja näihin bändeihin tullaan tekemään varmasti aina. Kuinka tärkeäksi esimerkiksi oikea biisijärjestys muodostui. Vaikka debyytillä on joitain todella hienoja biisejä ja hetkiä, tuntuu siltä, että biisien suhteen olisi voinut olla ehkä vähän parempi fokus. Olenko täysin hakoteillä. – Et, olen samaa mieltä. Gather the Faitfulilla tuli ehkä yritettyä liikaa todistella omia kykyjään kirjoittajana – se kun oli ensimmäinen levy, jolle kirjoitin kaiken materiaalin yksin, Liimatainen sanoo. – Levy pyörii aika paljon vanhoissa tutuissa teemoissa, joista minä ja lukuisat muut ovat ammentaneet jo Entistä valoisampi 10 INFERNO. Kaikilla on oma soundinsa ja lähestymisensä musiikkiin, mutta myös sen verran yhtymäkohtia, että löytyy samaa fanikuntaakin. Ärsyttääkö tämä sinua. Minkälaisissa teemoissa levyllä pyöritään. Yhtyeellä ei ole mitään tekemistä uskontojen kanssa. Olen nähnyt valitettavasti vasta yhden uuden kappaleen sanoitukset. Oliko helppoa löytää toimiva draamankaari albumille. – Stormcrow’lla en yrittänyt enää todistella mitään, vaan lähdin kirjoittamaan ihan puhtaalta pöydältä niin hyvää levyä kuin mahdollista. Bändissä vaikuttavat myös Stratovariuksesta tutut Timo Kotipelto (laulu) ja Jens Johansson (koskettimet), ja sinut muistetaan Sonata Arcticasta. – Se draamankaari tuli melko luonnollisesti, koska mulla oli biisit jo demovaiheessa puhelimessani soittolistana, joka oli hyvin lähellä tuota lopullista järjestystä. Bändin nimihän on täysin symbolinen, ja jos käytänkin kristillistä tematiikkaa, se ei tee meistä uskonnollisia. Pahat kielet tuomitsivat bändin jo alkumetreillä, mutta viimeistään uusi Stormcrow-albumi osoittaa, että yhtyeeltä löytyy myös omaa ilmettä. – Kristinuskon teemat ovat länsimaisille suhteellisen tuttuja, joten niitä tulee joskus viljeltyä. Cain’s Offering syntyi kitaristi Jani Liimataisen erottua Sonata Arcticasta vuonna 2007. – Jälkikäteen, kun on verrannut ensimmäisen levyn tekstejä tähän tuoreempaan, huomaa, että uusi on yleisilmeeltään hieman valoisampi. – Herran Jeesus, mistähän helvetistä tuollainen käsitys on lähtenyt. Kaikki kolme yhtyettä operoi melko lailla samassa genressä, mutta jokainen venyttää genren rajoja hieman eri suuntiin
Ja heittäähän se tietynlaisen tunnelman koko hommalle. Mikä on mielipiteesi 1990-luvun alun myyttisestä Austrian Black Metal Syndicate -yhteisöstä. Kuopiolaisen Forgotten Horrorin black metal ei noudata teemallisesti genrelle tyypillisintä linjaa. Yllätys onkin melkoinen, kun bändi lyö odottamatta räpylään yhden vuoden 2015 tähän asti parhaista ja monipuolisimmista black metal -kiekoista. Vaikka tämä ylimääräinen aika paransi materiaalia paljonkin, jatkossa haluan pitää bändin aktiivisena sekä levytysettä keikkarintamalla. Olemme hioneet biisit parhaaseen mahdolliseen kuntoon korkeampien voimien avulla, ja nyt on aika niittää satoa, kitaristi Wolf kertoo. Musiikkianne kutsutaan ”lilithian black metaliksi”. – Genrenimityksillä ei ole minulle mitään väliä, mutta jos koko bändi voi seistä kyseisen termin takana, miksipä ei. M AIJA LAHTINEN Itävaltalainen Amestigon ei ole yltänyt kaksikymmenvuotiaalla urallaan huipputekoihin. – Eipä oikeastaan mitään kummempaa. Koska bändin teemat ovat painottuneet vahvasti olemassaolon feminiiniseen ja pimeään prinsiippiin ja Lilith symboloi sekä tietynlaista porsaanreikää tässä todellisuudessa, johon sukellettiin debyyttilevyllä, sekä tällä levyllä käsiteltävää ensimmäisten astraalitasojen hallitsijaa, lilithian -termi kuulostaa oikein osuvalta. Mitä kuluneen viiden vuoden aikana on oikein tapahtunut. – En missään nimessä! Viivästys tuli parin vuoden sekasorrosta omassa elämässäni. Syvemmin ajateltuna tämä siirtymä on tulosta omasta kasvustani ihmisenä ja uskalluksesta rikkoa sisäisiä rajoja. UUSI levynne Thier on huikea harppaus edeltävästä Sun of All Sunsista (2010). Koetko asioiden jatkuvan samaan malliin tulevaisuudessakin. Oliko kyse vain nuorten jannujen puuhastelusta vai jostain aidosti syvemmästä. Vaan eipä noudata yhtyeen ”ruotsalaistyylinen” musiikkikaan, joka nousee nyt kaikessa tarttuvuudessaan ja terävyydessään uudelle tasolle. – Oli mahtavaa nähdä niin erilaisista taustoista tulevien tyyppien työskentelevän tiukasti yhdessä, yhteiseen päämäärään tähdäten. Kuinka merkittävänä näet siirtymän näiden kahden levyn välillä. – Toteutamme itseämme varmaan aika erikoisella tavalla, sillä pystymme periaatteessa kertomaan tuotoksistamme, tyylilajistamme ja biiseistämme, mutta emme pysty Keskikastista huipulle koskaan pukemaan sanoiksi sitä, mistä tässä yhtyeessä on pohjimmiltaan kyse. Olemme luoneet nahkamme ja synnyttäneet itsemme uudelleen, laulaja-kitaristi Tuomas Karhunen aloittaa. – Kitaristimme Kennet [Granholm] alkoi käyttää termiä jokin aika sitten. Voisitko kertoa pähkinänkuoressa, mitä tämä tarkoittaa, ja kuinka se eroaa ”normaalista” black metalista. Saimme juuri keikkamyyjän ja alamme työstää uutta materiaalia jo kesällä, eli Aeon of the Shadow Goddess on vasta lähtölaukaus ja ensiaskel uudelle pimeälle aikakaudelle. Ehkä meidän pitäisi olla runoilijoita tai kirjailijoita kyetäksemme siihen. – Levyjen välinen ero on osittain normaalia evoluutiota ja oman musiikillisen identiteetin löytymistä. LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO.FI Entistä valoisampi 11 INFERNO. Ihmiset kyselevät edelleen kiinnostuneina, mitä noihin aikoihin todella tapahtui. – Syvin olemuksemme on musiikkimme, koska asiahan on yksinkertaisesti niin, että me olemme muusikkoja ja Amestigon on bändi. Teemme hommia verkkaiseen tahtiin, mutta olemme keskittyneet jatkuvasti uuteen materiaaliin, treenanneet säännöllisesti ja todellakin miettineet kappaleiden sisältöä. Mitä löytyy Amestigonin syvimmästä ytimestä. Pelkästään tämä kertoo mielestäni tarpeeksi toiminnan aitoudesta. Kaikki yhdistivät voimansa luodakseen jotain heitä itseään suurempaa, joten touhu oli ehdottomasti vakavalla pohjalla ja toimi sykäyksenä monelle uudelle jutulle. Forgotten Horrorin ura ei ole edennyt julkaisujen suhteen kovinkaan vauhdikkaasti. – Syndikaatilla oli selkeä vaikutuksensa ja se herätti sekä positiivisia että negatiivisia reaktioita. Olemme valinneet tämän taidemuodon omaksemme ja juurtuneet siihen pysyvästi. Feminiinisen jumaluuden pauloissa AEON of the Shadow Goddess -levynne on selkeä hyppy eteenpäin sitten The Serpent Creation -debyytin (2011)
Yhtäkkiä eetterissä oli ruuhkaa ja SubTv:llä pyöri öinen ”hevichat”. Metalliliitto sai olla pitkään lajinsa ainoa. PS. Ja Jonen Kiss Kiss Bang Bang oli sentään ohjelmista kilteimpiä. Heviradion huumavuosia ei lopulta ollut montaa, ja kuten tiedämme, koko raskaamman musiikin buumi hiipui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Radio Cityn räjäyttävien alkuvuosien jälkeen uudenlainen radio, kuten kapina yleensäkin, vesittyi, ja City sen mukana. Formaattiradio saapui Suomeen, ja lähetysten tekeminen alkoi pohjautua aiemman punkhengen sijaan tutkimuksiin ja musiikkipäälliköihin. 80-luvun Radio Cityssä ei muutenkaan välitetty normeista, siellä Ruben Stiller kysyi Mika Ebelingiltä suorassa lähetyksessä, masturboiko tämä raamattu kädessään. Tuskin kukaan on esitellyt suomalaisille möröille enempää uutta musiikkia kuin Klasu. SUOMEN ensimmäinen kaupallinen radio, Radio City, täytti vappuaattona 30 vuotta. kesäkuuta 1990, ja raskaan kyntämisen väleissä äänessä oli Radio Cityn rääväsuiden vastakohta, lähes kirjakielellä puhunut Klaus Flaming. Meille nuorille se oli myös kovin opettavaista. Kohta mukana oli jo Radio Helsinki sekä muut paikallisradiot, ja perustettiinpa Tampereella netissä kuulunut Pommiradiokin. Jopa Radio SuomiPopilla oli heviohjelma, olimmehan me kuitenkin euroviisuvoittajia. Se on ollut sitä aina ja tulee aina olemaan. Klasu siirtyi Radio Rockille, Radio City ei saanut uutta toimilupaa ja Olli Martela siirtyi SuomiPopilta yökerho Namuun ja Instagramiin. Että vaikka mikä maailmassa muuttuu, raskasmetalli ei soi radiossa kaiken maailman H&M-patchitakkityyppien aamuruuhkien taustaviihteenä. Siitä tuli ammattimaista taustaviihdettä autoihin ja työpaikoille. Sitä kuuntelee edelleen yli kolme miljoonaa suomalaista päivittäin. Joukossamme ei liene yhtäkään 90-luvulla nuoruuttaan elänyttä pitkätukkaa, joka ei olisi istunut Klasun lähetysten äärellä kasettimankka kädessään sormi rec-näppäimellä. Radio Cityn heviohjelma Rautakanki alkoi allekirjoittaneen vetämänä talvella 2004. Se soi vain kerran viikossa, vähän salaa, vain vannoutuneille diggaajille. Cityä ennen Pohjolan korpimetsät oli alistettu ainoastaan Yleisradion tarjonnan alle. Musiikin kulutustottumukset ovat viime vuosina muuttuneet hurjasti ja niin ovat mediatkin niiden mukana. Vasta 2000-luvun hevibuumi toi Klasulle seuraa. Olipa Finnish Metal Awardseissa Vuoden toimittaja -kategoriakin. Kuten Moonsorrow’n Henri Sorvali muutama päivä sitten minulle totesi, samasta Jone Nikulan ohjelmasta saattoi kuulla Bad Religionia ja Cannibal Corpsea, mikä oli uutta, ihmeellistä ja rajoja ylittävää. Yleisradion konservatiiviset kanavat joutuivat ihmettelemään, kun oudot takkutukat soittivat Helsingin Lepakon nuhjuisesta studiosta mitä ihmeellisempää möykkää aiemman iskelmän päälle. Tänään meillä on enää Radio Rock ja Torstain terävimmät, jossa äänessä on kukas muukaan kuin Klaus Flaming. Samalla, kun tapa tehdä radiota Suomessa muuttui yhdessä vapussa, muuttui myös sen tarjonta. On spotifyt ja youtubet ja vinyylinhinkkaajat, elämä on siirtynyt nettiin ja printtilehdet lähes kuolleet. Osoitehan on www.inferno.fi. Ja sitä soittaa meille edelleen kirjakieltä puhuva Klaus Flaming. Vappuna 1985 eetteristä tuuttasi kuitenkin ilmoille jotain hyvin erilaista, jotain rajoja rikkovaa ja enemmän punkkia kuin punk itse. Taajuus 96,2 MHz oli hetkessä legendaarinen, niin Helsingissä kuin korpimetsissäkin. Raskasta musiikkia he eivät kuitenkaan kuule, ja kuten radion tekeminen 90-luvulla, hevikin vesittyi kaiken maailman fivefingerdeathpuncheiksi kapean soittolistavirran sekaan. Sitä ennen aalloille oli löytänyt ainakin Ylen ruotsinkielisen kanavatarjonnan Metallväktarna. Klasu kantoi hevin lippua taajuuksilla koko 90-luvun liki yksinään, koska Yleisradio sentään katsoi sen kuuluvan julkisen palvelun sateenvarjon alle. Radion hevijuontajat leikkivät rokkitähtiä baareissa, jakoivat nimmareita tisseihin – ainakin kuvitelmissaan – ja naljailivat toisilleen kuuntelijaluvuista. On kuitenkin yksi poikkeus ja sääntö, joka on pätenyt jo Radio Cityn alkuajoista lähtien: äärimmäinen metallimusiikki ei koskaan ole kuulunut radioon. Kirjoittaja on vuorikiipeilijä. Se on suurimmalle osalle ihmisistä epämiellyttävää äänisaastetta ja karjumista, jota ei voi kuunnella. Ja siksi, ihan hevin kapinamielialan puolesta, on jotenkin hellyttävää, että Suomen kaltaisessa ”hevimaassa” on jälleen, kaikkien huumavuosien jälkeen, vain se yksi ja ainoa raskaamman musiikin radio-ohjelma. Mainosraha puhui, eikä formaattiradioissa ollut tilaa metallimusiikille. Mutta radio pitää pintansa. Yleisradio vastasi perustamalla Radio Mafian erikoisohjelmineen, ja yksi niistä oli Metalliliitto, Suomen legendaarisin raskaan musiikin äänitorvi. Oodi Klaus Flamingille M AR TIN HÄ USLER Teemu Suominen SOBERISTI. SKABA Tapaa Helloween! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja saatat päästä miittaamaan ja griittaamaan Helloween-mi ehistöä Tampereen South Park -festarilla kaverisi kanssa. Yle sinnitteli Metalliliittoa vielä aikansa Matti Riekin johdolla, kunnes sekin muuttui Viikatteen Kallen ja Erno Kulmalan kevytversioksi ennen kuin lopetettiin kokonaan. Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuun teluja. Sen ensimmäinen lähetys kuultiin 6
Paista pekonit rapsakoiksi ja aseta talouspaperille lepäämään. Kun ainekset ovat näinkin rautaiset, epäonnistuminen on hankalaa. Paahda chilejä hetki pekonirasvassa. 3. Koomaevästä kansalle.” Megan tuomio: ”On ne oululaiset härskin nerokkaita. Keitä hiljalleen kasaan. Lisää perään mausteet ja basilika. 1 tl mustapippuria . Silvo basilikanlehdet muutamaan osaan. Pätki pekonit noin kahden sentin paloiksi ja heitä takaisin pannulle. Kun seos näyttää sopivan synkeältä, lisää loput kermat. 2 kpl punaista chiliä . Lisää samaan aikaan parmesaani kastikkeeseen ja anna sulaa. Pyöräytä, ja valmista on. Kaada päälle puolet kermasta. 2. TARPEET . Nosta pannu pois liedeltä ja pyyhkäise enimmät kermat pois talouspaperilla. about ruukullinen basilikaa . Tässä vaiheessa pastavesi jo varmaan kiehuu, joten töräytä pastat kattilaan. 1/2 dl parmesaanijuustoa . 5. Mustapastasoossi veisi ilman herkullisia lisäkkeitäkin kielen pötsin pohjalle, mutta niiden ansiosta siitä tulee entistäkin herkullisempi, överimpi ja lähes eksoottinen juhlaruoka, muutenkin kuin ulkonäöltään. Hifistit voivat käyttää kahta eri pannua. Mustamakkara kannattaa pätkiä noin sentin siivuiksi. Pyörittele hetki ja kaada seos kattilaan. Ei mikään, jos Torture Pulsen Kimmo ”Kimmortal” Honkakoskelta kysytään. Kermaakin löytyy sen verran rivosti, että ei ihme, jos syke alkaa piinata nauttijaa muutama vuosi sapuskan arkimenuun sisällyttämisen jälkeen.” Mikä sopisikaan paremmin death metal -kitaristin lautaselle kuin sakea, helvetin musta oksennus. Kuumenna voi–öljy-seos pannulla ja lisää makkarat. 1/2 tl muskottipähkinää . Nerokkuutta. Helvetin musta oksennus Miika "Mega" Kuusinen TUTKIVA KULINARISTI LISÄÄ RESEPTEJÄ WWW.INFERNO.FI KIMMON KOKATESSA SOI: The Chasm – The Spell of Retribution (2004) ”Aliarvostettu bändi ja makkara. Myöskään chilin kanssa ei kannata pelleillä, sillä emmehän halua makujen peittyvän chilin alle. Kuohukermaa ei todellakaan kannata korvata millään kevytlitkulla. voita ja ruokaöljyä 13 INFERNO. Pastan taas voi korvata perus-tagliatellella, tai muulla vastaavalla, sillä menetys on ainoastaan visuaalinen. Sapuska on todella heavy, ja aterian jälkeen löytääkin itsensä yleensä sohvalta tajuttomana ja kuolaavana. Kun makkarat ovat saavuttaneet halutun mustuusasteen, kaada kastike pannulle. 400 g eli pari pötköä mustaamakkaraa . 4–5 dl kuohukermaa . Paista pintaan hieman lisää mustaa. Laita pastankeittovesi lämpenemään. Pilko chilit ja poista siemenet. 7. Kippaa lautaselle pastan päälle, ja kaveriksi jotain rehuja. 250 g mustaa tagliatelle-pastaa . Siis mainiota vaihtelua kana– possu–nauta-linjaan. Ruokarukousta mies ei sentään lausu, ei edes tämän annoksen edessä. Jos mustamakkara sais diilin joltain isommalta lafkalta. 6. Vaan eipä sillä, ovatpahan hurjimmat tehneet mustasta jopa jäätelöä. 4. Sekaantuvat nyt meidän tamperelaisten kansallisruokaan ja tekevät siitä vielä pastaa! Kaikkihan tietävät, että musta on parhaimmillaan sellaisenaan Tammelan torilla, nälän koosta riippuen joko eurolla tai kahdella nautittuna. Still underground.” TEE NÄIN 1. On kokeiltu, ja eihän se toimi. n. 140 g pekonia . Kimmon luonnehdinta: ”Mustamakkara on pohjoisesta perspektiivistä hyvinkin eksoottinen eväs
Kitaristit Gregor Mackintosh ja Aaron Aedy sekä basisti Steve Edmondson riehuvat solistin vieressä kuin viimeistä päivää, kun hieman kankeakätinen rumpali Matthew Archer antaa illalle tahdit. Paradise Lostin matkalta ei puutu jyrkkiä nousuja tai laskuja. Estradin edessä pölisee valtava tukkameri, ja stagedaivaajia ei jaksa laskea kukaan. Tällä hetkellä metalli-innovaattori elää uransa toista kultakautta – yli neljännesvuosisata yhtyeen perustamisen jälkeen. On lokakuun loppupuoli vuonna 1992, ja tapahtumapaikkana toimii täyteen ammuttu Helsingin Lepakko. Niskakipuja seuraavana päivänä poteva yleisö on yhtä kovassa iskussa. Se nyt vain on niin, että tämän paremmaksi metallikeikan tunnelma ei muutu. Paradise Lost on hurjassa vedossa. NUORET KAPINALLISET ” Sadness lives after we die / The pains of life increased outright / Contempt and sins priorities / To crush good fortune to its knees”, Nick Holmes sylkee mikrofoniin paksun tukkansa alta. Loistavan Shades of God -albumin Euroopan-kiertueella oleva Paradise Lost on saapunut Suomeen ensimmäistä kertaa. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT ESTER SEGARRA 14 INFERNO
Emme halunneet soittaa nopeasti väkisin, mutta kukin tyylillään. En koskaan unohda ensimmäisten vuosien mahtavia tunnelmia, Mackintosh muistelee berliiniläisen pubin perukoilla maaliskuussa 2015. Eikö Carcassin paluualbumi Surgical Steel tehnyt sinuun vaikutusta. – Se on itse asiassa paljon odotuksia parempi. Kun perustimme bändin 1988, emme olisi voineet kuvitellakaan soittavamme esimerkiksi Suomessa vain muutaman vuoden kuluttua. Kyseessä oli ensimmäinen englanninkielinen face-to-face-haastatteluni, ja jutustelu olisi voinut sujua kevyemmissäkin merkeissä – rumpalin aksentti kun ei ollut aivan sieltä helpoimmasta päästä. No, sitähän ei ollut. Arvaapa miksi. Kun kuulin levyn trailerin mahtavan riffiryppään, odotin suorastaan mestariteosta. No, siitäkin tilanteesta selvittiin, vaikka haastattelun nostattama jännitys hälvenikin vasta tunteja myöhemmin. – Ensimmäinen levymme Lost Paradise [1990] oli lähes silkkaa doomia, vaikka rakastimme myös Carcassin ja Napalm Deathin esittämää grindcorea. – Olimme parikymppisiä kundeja pohjoisesta Englannista. Mekin sävelsimme alkuaikoina myös grind-aihioita, mutta Matthew ei pystynyt soittamaan niitä tarpeeksi jämäkästi. – Kuten sanoin, bändin alkuajat olivat äärimmäisen nautinnollisia. Ikivanhat Scum ja From Enslavement to Obliteration ovat toki ikisuosikkejani. Emme ottaneet minkäänlaista stressiä esimerkiksi siitä, että Matthew ei ollut mikään hyvä rumpali, Mackintosh sanoo. Albumi ei sitten vakuuttanut koko mitassaan samalla tavalla, mutta mainio kiekkohan se silti on, kitaristi nyökkäilee. En ole ikinä innostunut Napalmin niin sanotuista Voivod-sävyistä, mutta nekin toimivat uudella levyllä aikaisempaa paremmin. Paradise Lostin vierailu oli allekirjoittaneelle hyvin merkittävä myös siinä suhteessa, että keikkaa edeltäneenä iltapäivänä eteeni istahti Matthew Archer. Minulle Carcass on yhtä kuin Reek of Putrefaction ja Symphonies of Sickness, vaikka ei heidän death metal -aikakaudessakaan ole mitään suurta vikaa. – Tuo alku-uran hurja nousukiito tuntuu jälkikäteen Paradise Lostin hienoimmalta aikakaudelta. ”Ajauduimme [1990-luvulla] vakavien alkoholija huumeongelmien pariin. Ei. Palataan vielä Lepakkoon. Reek of Putrefaction oli silkkaa kaaosta, ja minä rakastin sitä juuri sellaisena. Paradise Lost on edelleen kasassa, ja lienee turvallista sanoa, että yhtyeelle on ehtinyt tapahtua paljon enemmän kuin useimmille kollegoille. Jos meillä oli huumoria, se oli pikimustaa, ja jos meillä oli toivoa... En tarkoita mitään heroiinia, mutta esimerkiksi minä ja Nick olimme pahasti koukussa reseptilääkkeisiin.” NUORET KAPINALLISET 15 INFERNO. Ei minkäänlaista stressiä Näistä ajoista on nyt vierähtänyt 23 vuotta. – Pitää myös mainita, että Napalm Deathin tuore Apex Predator – Easy Meat on todella kova. Niin, perustuiko Carcassin debyytti tiukkaan soittoon. Emme todellakaan! Ymmärtääksesi minua täydellisesti sinun olisi pitänyt elää LänsiYorkshiressa 80-luvulla..
– Uudemmista nimistä esimerkiksi brittiläinen War Wolf on mahtava ryhmä, mutta heitä ei tunne juuri kukaan. – Niinkö. Olimme Ruotsissa viikkokausia, eikä siellä ollut mitään tekemistä studiopäivän päätyttyä – ja Jensin kanssa työ loppui aina kello 17. Jumalauta, että hän oli ärsyttävä! Pois trendikkyydestä Tartutaanpa Mackintoshin ”viime vuodet ovat olleet lähes yhtä nautinnollisia kuin alkuajatkin” -lausahdukseen. Herranen aika, miten kuolettavan tylsiä ja varman päälle pelaavia porukoita ne ovat, Mackintosh puistelee päätään. – Minulla on tästä aiheesta ristiriitaisia tuntemuksia. Olin siis kansainvälisesti tunnetun rockyhtyeen säveltäjä, joka vihasi matkustamista sekä kiertueita! – Niihin aikoihin tuntui todella oudolta kuulla näitä ”sinä onnekas paskiainen, soitat vain rockia ja kierrät maailmaa” -kommentteja. Mackintoshin oldskool-innostuksen tietäen tuli pienenä yllätyksenä, että Paradise Lost valmisteli kaksi albumia örebrolaistuottaja Jens Bogrenin kanssa. Siinä mielessä me, viidettä kymppiä käyvät ukot, olemme edelleen kuin nuoria kapinallisia.” 16 INFERNO. Olkoonkin, että Bogren on todistanut pystyvänsä mukautumaan kunkin yhteistyökumppanin sielunmaisemaan varsin hyvin. Jens on aivan liian analysoiva. Niin, anteeksi vain, mutta myös suomalainen kalja on useimmiten kelvotonta. Odotahan... – Toki, mutta ne eivät ole mitään valtavirran nimiä. Erityisen sekaisin olimme Believe in Nothing -albumin aikoihin, enkä suoraan sanoen edes muista niistä ajoista kovin paljon. Lisäksi Örebro on aivan jumalattoman tylsä paikka. Kaiken lisäksi lapseni olivat silloin pieniä ja kaipasin koko ajan kotiin. Diggaatko yhdestäkään uudesta metalliyhtyeestä. – No, ei tämä nyt sentään mallasjuomista kiinni ole, kitaristi hymyilee. – Bogren teki hyvää jälkeä, mutta väsyimme hänen työskentelytapoihinsa. Meidät kiinnitettiin monikansalliselle levy-yhtiölle ja kuvioissa alkoi liikkua rahaa. En tarkoita mitään heroiinia, mutta esimerkiksi minä ja Nick olimme pahasti koukussa reseptilääkkeisiin. – On totta, että halusimme tehdä Draconian Timesin jälkeen jotakin aivan muuta. Miksi jokaista yksityiskohtaa pitää hioa päiväkaupalla. Ainakin Koff. Amorphis valmistelee uutta albumia kyseisen herrasmiehen kanssa. Olet aina liputtanut vanhan koulukunnan nimiin. No, se oli sitten menoa, Mackintosh puistelee päätään. Voitko kuvitella, että ryhtyisin hehkuttamaan Five Finger Death Punchia tai Avenged Sevenfoldia. ”Olemme aina olleet aika jukuripäisiä kavereita. Kadutko tuota sekavaa aikakautta. Faith Divides Us – Death Unites Us ja Tragic Idol tuntuvat edelleen erittäin onnistuneilta levyiltä ja olen yleisesti ottaen sitä mieltä, että Paradise Lostin viime vuodet ovat olleet lähes yhtä nautinnollisia kuin alkuajatkin, Mackintosh avaa. – Mutta sen voin luvata, ettemme tule työskentelemään The 69 Eyes -tuottajan kanssa. Mikä hänen nimensä onkaan. Jos jokin juttu nousee yhtäkkiä trendikkääksi, emme todellakaan halua tehdä sellaista. – Ajauduimme vakavien alkoholija huumeongelmien pariin. Eräskin ystäväni omisti silloin menestyneen firman ja oli aivan perkeleen rikas, mutta silti hän sanoi aina kadehtivansa minua. Levyt kuulostavat vakuuttavilta, mutta se prosessi... Kuten valveutuneet alan ihmiset tietävät, Paradise Lostin uran keskivaiheilta löytyy hieman erikoisempiakin ratkaisuja. Teitä ei siis kannata odottaa Suomeen nauhoittamaan. No, ruoho on toki aina vihreämpää aidan toisella puolella. Mackintosh on usein kertonut ”kyllästyneensä metallin soittamiseen” klassisen Draconian Timesin (1995) jälkeen, mutta aiheeseen tekee mieli palata erityisesti nyt, kun yhtyeen tuore albumi, vanhoja aikoja kohti kurkottava The Plague Within sulkee ympyrän monin tavoin. Jens tekee varmasti hienoa jälkeä Amorphisin kanssa, sitä en epäile hetkeäkään, Mackintosh sanoo ja jatkaa nauraen: – Suosittelen miettimään vapaa-ajan aktiviteetit kuntoon, ja kannattaa myös ottaa omat oluet mukaan, sillä sitä ruotsalaista litkua ei juo pirukaan. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin ilmestyneet One Second, Host ja Believe in Nothing saattoivat, ja saattavat, toki maistua joillekin kummajaisille, mutta eiväthän ne mitään Paradise Lostin levyjä ole. Joo, Behemothin uusimman tunnelma vakuuttaa, mutta heitäkin on aika vaikea laskea uudeksi orkesteriksi. Johnny Lee Michaels, joo. Soitimme Tavastialla viime vuodenvaihteessa ja tämä kaveri ilmestyi backstagelle aivan tolkuttomissa lärveissä
– Olimme lopettelemassa Tragic Idol -kiertuetta ja istuskelimme pubissa rundin välipäivänä. Olen ollut aikaisemmin tarkka ideoistani, eivätkä orkesterin muut jäsenet ole juurikaan vaikuttaneet kappaleisiin. En ole ylpeä esimerkiksi päihdeongelmasta, mutta selvisin siitä kuivin jaloin ja saatoin jopa oppia jotakin. – Kun nyt katselen sinne sekaviin vuosiimme, toinen pelastava enkeli oli tuottaja Rhys Fulber. Eikä The Plague Withinin draivi ole mitä tahansa draivia, vaan klassiselle Paradise Lostille ominaista sellaista. Kuinka paljon krediittejä annat tuottaja Jaime Gomez Arellanolle (Ghost, Ulver, Oranssi Pazuzu). Esimerkiksi Mötley Crüe julkaisi oman Mötley Crüensa vuonna 1994, mutta sitä kiekkoa ei ole tarvinnut juuri muistella – ainakaan hyvällä. Melkeinpä vallankumouksellista Yhtyeen omaa nimeä kantaneita levyjä on monenlaisia. Biisi on minulle lähes yhtä merkityksellinen kuin As I Die aikoinaan. Jos jokin juttu nousee yhtäkkiä trendikkääksi, emme todellakaan halua tehdä sellaista. Esimerkiksi kitarasoundit ovat kieltämättä jäätävän hyvät. Tai ainakin minusta tuntuu siltä. Ja niin edelleen, painottaa kitaristi. Kai meidän täytyy osata homma ominkin päin. Tällä kerralla annoin esimerkiksi Nickille alustavia aihioita ja pyysin häneltä mahdollisimman monenlaisia lauluideoita. Millä Paradise Lostin levyllä kitara kuulostaa parhaimmalta. Olen jo ryhtynyt valmistelemaan tulevaa kiertuetta, ja kitarani livesoundi tulee olemaan muun muassa uusien pedaalien ansiosta todella mahtava, Mackintosh hymyilee. Tai jos haluamme tunnelmoida akustisesti, sitten teemme niin. Ikävämpi puoli on se, etten valitettavasti muista, miten se mureaniskevä soundi syntyi! 17 INFERNO. Kukapa tietää. Teimme paljon kokeiluja ja löimme soundin lukkoon vasta sitten, kun selkeys ja surina löysivät tasapainon. Uudelta levyltä kuulee toki sävyjä vaikkapa Gothicin ja Shades of Godin maisemista, mutta se on silti kaikkea muuta kuin varman päälle tehty levy. Lisäksi hän teki erittäin hyvää työtä ja oli osaltaan palauttamassa bändin kadoksissa ollutta draivia. Viimeistään nyt, vuosikausien jälkeen, useimmat fanit tuntuvat ymmärtävän ajatusmaailmamme ja saamme tehdä mitä haluamme. No, osaammehan me, eikä Jaime vaikuttanut biisien musiikilliseen linjaan. Kun työstimme biisiä studiossa, minusta tuntui kuin joku olisi riuhtaissut paksun siteen silmiltäni. Over the Madnessin äärellä palasin taas niihin pikkupoikamaisiin tunnelmiin, kun kirjoitin ensimmäisiä kappaleitani. Väännänpä rautalangasta: kun ihmiset aikoinaan odottivat meiltä Draconian Timesin kakkososaa, teimmekin jotakin aivan muuta. Nickiltä saattoi tulla kymmenen erilaista demoa, ja hänen oivalluksensa muuttivat joitakin kappaleita hyvinkin paljon. – En paljonkaan, Mackintosh räkättää. Niin, otsikkokin kertoo jo jotakin. Helvetti soikoon, Paradise Lost on kitaravetoinen bändi ja vahvat melodiat ovat suurimpia tunnusmerkkejämme, mutta mehän olimme melkein onnistuneet unohtamaan nämä asiat. Jos joku uusi fani ihastui vaikka Tragic Idoliin, en todellakaan tiedä, mitä hän ajattelee The Plague Withinistä, Mackintosh miettii. Adrian [Erlandsson, rumpali] puistelikin päätään Beneath Broken Earthin äärellä, sillä takakenossa taapertaminen on hänelle paljon hankalampaa kuin ripeästi tykittäminen. – Levyltä löytyy esimerkiksi hitain kappaleemme koskaan – Beneath Broken Earthin virveliniskujen väliltä löytyy todella runsaasti ilmaa! Emme muuten käyttäneet albumilla klikkiä kuin aivan muutamissa hajakohdissa, emmekä editoineet iskuja kohdilleen. – Nimenomaan. – Päätöskappale on nimeltään Over the Madness... Draivia... Sovittelimme joidenkin kappaleiden taustoille esimerkiksi teollisempia komppeja ja elektronisia säksätyksiä, mutta ne eivät toimineet odotetusti. Sitä löytyy roppakaupalla Paradise Lostin neljänneltätoista studioalbumilta. Että jos mieleen tulee hyvä black metal -vaikutteinen riffi, kirjoitamme sellaisen kappaleen. Siinä mielessä me, viidettä kymppiä käyvät ukot, olemme edelleen kuin nuoria kapinallisia. Esimerkiksi kappaleen väliosa perustuu puhtaaseen improvisaatioon. Yhtään biisiä ei lyöty lukkoon ennen kokeiluvaihetta, ja lopulta erilaisia versioita olikin kasassa parin kovalevyn verran. – Haimme eräänlaista perinteisemmän metallisoundin ja likaisemman pörinän risteytystä. Ehkä sitten seuraavalla levyllä. Vuonna 2005 ilmestynyt Paradise Lostin nimikkoalbumi ei sekään ole lähellekään yhtyeen paras, mutta eräs tärkeimmistä se silti on. – Liidikitaran soundi on ollut kohdallaan useimmilla albumeilla, mutta komppien suhteen tilanne on vähän toisenlainen... Perkele, tämä on neljästoista levymme... Hän oli aivan tohkeissaan, kun päätimme kirjoittaa taas raskaampaa materiaalia. – Pitää myös muistaa, että me olemme aina olleet aika jukuripäisiä kavereita. – En suinkaan. – Mikäli Faith Divides Us – Death Unites Us ja Tragic Idol ovat kuin myöhempien aikojen Icon ja Draconian Times, niin The Plague Within purjehtii taas arvaamattomammille vesille. Esimerkiksi tämän vuoksi albumin ääripäät ovat kaukana toisistaan. No, jos pitää valita, niin Shades of Godilla myös rytmikitarat soivat todella komeasti. – No, vakavasti puhuen: Jaime teki pirun hienoa työtä esimerkiksi soundien kanssa, mutta hän ei itse asiassa ole albumin varsinainen tuottaja. Uusien työskentelytapojen äärellä The Plague Within on samaan aikaan ennalta suunniteltu ja täysin suunnittelematon teos. Tämä voi kuulostaa kummalliselta, mutta Over the Madnessin kirjoittaminen oli minulle melkeinpä vallankumouksellista. Päätimme silti antaa hänelle myös tuottajan tittelin, sillä olimme todella tyytyväisiä hänen duuniinsa. Tästä biisistä alkoi uusi nousukausi, joka jatkuu edelleen, Mackintosh sanoo. En yleensä pidä tohkeilevista ihmisistä – ei, minä vihaan heitä –, mutta Rhysin seurassa ei yksinkertaisesti pystynyt olemaan alakuloinen. – Samalla heitimme roskakoriin vanhat työskentelytapamme. Kerroin muille jätkille, että haluan heittää raja-aidat roskiin tulevan levyn sävellysprosessin ajaksi. Jollakin toisella hetkellä The Plague Withinistä olisi siis voinut tulla aivan erilainen albumi. Olisivatko minun tai Paradise Lostin asiat eri tavalla, jos olisin tehnyt asioita eri tavalla
– Olen tehnyt paljonkin riffejä ja sovituksia vanhoille bändeilleni, mutta Nilen riffithän ovat ihan kaheleita... – Olen soittanut Nilessa niin kauan, että tietenkin se on vaikuttanut minuun jollain tavalla. Kunhan pidän hauskaa. En ole mikään taiteilija, joka istuu alas ja luo jotakin... Invictusin julkaisee Season of Mist. – Omalla studiollani teen jatkuvasti kaikkea ja pidän hauskaa, mutta olen ennen kaikkea tietenkin rumpali. Invictusin äänitystyö tapahtui rumpalin omassa studiossa aina kun mies muilta töiltä ehti. OMAAN TAHTIIN TEKSTI VILHO RAJALA KUVA SETH SIRO ANTON 18 INFERNO. Projektia suunnitellessa ehti vierähtää aika monta vuotta, eikä ihme. Silti väitän yhä, ettei se kuulu ainakaan riffeissä. Annoin vaan mennä! Millainen kitaristi on George Kollias. Neljä vuotta siihen meni, mutta Invictus on vihdoin todellisuutta. Mistään valta-asetelmasta ei ole kyse. Kiinnostus tätä soolohommaa kohtaan kasvoi valtavasti, mitä en olisi koskaan odottanut. Kreikkalainen taituri on nyt saattanut maailmaan ensimmäisen sooloalbuminsa ja aikoo taikoa sille jatkoa – heti kun lukuisilta kiireiltään ehtii. Tein viime vuonna sessiorumpalina neljä albumia, ja tänä vuonna olen tehnyt jo tähän mennessä neljä lisää. Rumpuihin meni kolme päivää, mutta sen jälkeen piti heti lähteä kiertueelle, tulla takaisin, äänittää yksi sessiolevy, tehdä klinikoita ja muuta. Vaikka haluaisin, en ehtisi! Olen vain soitellut jotain, tehnyt jonkinlaisia riffejä ja biisintapaisia esimerkiksi opetustöitäni varten, hän pyörittelee. Silloin ajattelin ensimmäistä kertaa, että mitä jos julkaisisin jotain omalla nimelläni, sehän voisi olla hauskaa! Kollias kertoo. Toisaalta, rumpaleillahan on usein aika hyvä oikea käsi kitaransoittoon, heh. – Äänitin kaiken itse. Itse asiassa Nilen päämies Karl Sanders on silloin tällöin kysellytkin rumpalilta biisi-ideoita. Seuraava levy tulee varmasti ajallaan! Ei mitään jämäriffejä Kolliasilta on kulunut jo kahdeksan vuotta Nilen takalinjoilla. Sille minä olen omistanut elämäni. – Olemme kiertäneet Nilen kanssa väsymättä ja olen julkaissut ensimmäisen kirjani [The Odyssey of Double Bass Drumming – The Beginning, 2014] sekä toisen dvd:ni [Intense Metal Drumming II, 2012] ja niin edelleen. Ei hänellä tunnu olevan kovin suuria odotuksia vieläkään. En pidä itseäni kitaristina, koska en ole koskaan harjoitellut sitä tosissani. Nyt kun olen Season of Mistillä, minun on suhtauduttava tähän kunnianhimoisemmin. Kollias tosin lupasi jo ammoin laittaa levynsä julkiseen jakoon verkossa. Kreikassa paras Jos Kollias ei juuri kohota vakkaa kitaristikynttilänsä yltä, hän ei suitsuta itseään sanoittajanakaan. On hauskaa, että monet vertaavat soololevyäni nyt Nileen, vaikka muuta yhteistä ei ole kuin rumpali. Invictusia kuunnellessa Nile ei tosiaan tule ensimmäisenä mieleen, mutta vertailukohta on silti varsin luonteva. Neljä Death metal -rumpalien vauhdikkaassa maailmassa on ollut vuosikausia yksi nimi, jota ei voi ohittaa: George Kollias. – Kirjoitin ensimmäiselle dvd:lleni [Intense Metal Drumming, 2008] pari biisiä. Hän ei ole koskaan kokenut, että hänellä olisi sävellyksellistä annettavaa Nilelle, joten Invictusilla ei ole kyse riffeistä, jotka eivät olisi kelvanneet pääbändille. Kun haastattelin George Kolliasta edellisen kerran tähän lehteen keväällä 2011 (Inferno #86, 4/11), rumpali vihjasi tekeillä olevasta soololevystä. – En harjoitellut soittamista lainkaan. Siksi tarvitsin levy-yhtiön. – Minulla ei ollut alun perin cd-suunnitelmaa, mutta sitten fanit alkoivat kysellä albumin perään, enkä minä ehdi hoitaa sellaista itse. Ei ole yllätys, että hän kykenee tuottamaan musiikkia täysin omillaan. Ei liene yllätys, että melko väkevä, vaikkakin hiukan vähättelyyn taipuvainen. Lisäksi häntä pitävät kiireisenä lukemattomat sessiotyöt, klinikat ja opetuspesti Ateenan modernin musiikin koulussa, jossa hänellä on oma ”extreme drumming deparment” -osastonsa. Hän jopa naureskelee, että joutui tekemään Invictusin tekstejä Nilen keikkareissuilla lentokoneessa, joka ei kenties ole inspiroivin ympäristö. Ei minulta sellaisia irtoa! Ne ovat ihan erilaisia kuin omat riffini. Lähestymistapaani voi kuvata niin, että kerron pieniä tarinoita ja kohtauksia elokuvista, joita minulla on päässäni. Kollias on tykitellyt Nilessa vuodesta 2007. Fanit innostuivat niistä yli odotusten ja kyselivät demoversioiden perään. Kollias soitti kitaraa, teki biisejä ja lauloi jo teinivuosien bändeissään. – Sanoitusten tekeminen oli varmaankin vaikeinta. Ei minulla ole mitään sanomaa eikä syvällisiä tarkoitusperiä. Se on kaikki fiktiota. – Soitin kaiken itse, joten en kuvittele, että olen pistämässä bändiä pystyyn, haalimassa maailman parasta levydiiliä, lähdössä kiertueelle ja valloittamassa maailmaa. Invictus oli koko ajan tuloillaan, vaikka Kollias ei aluksi suhtautunut siihen kovin vakavasti. Tämä levy oli minulle vähän kuin olisin järjestänyt bileet. Hän painottaa kulmikkaalla helleeniaksentillaan, että tärkeimmät motiivit soololevyn tekemiseen olivat hauskanpito ja fanien painostus, ei henkilökohtainen näyttämisenhalu
– Postasin aikoinaan Aeons of Burning Galaxies -biisin YouTubeen omalle kanavalleni, ja sitä on katsottu puolitoista miljoonaa kertaa. Suomalaisrumpali keikoille. – Hän onkin ainoa, jonka tiedän jo varmaksi. Minulle on siisteintä ikinä tavata ihmisiä, jotka pitävät musiikistani. Kolliasilla on kädet täynnä työtä, mutta soolouralle on luvassa jatkoa jo pian. Tietenkin saan keikoista ja klinikoista myös rahaa, mutta se ei ole missään nimessä tärkein syy tehdä niitä. Se on aika hullua! Sitä on katsottu enemmän kuin Nilen biisejä kanavallani. Oli parempi tehdä levy loppuun asti täällä Kreikassa. Kesällä ei ole keikkoja, mutta haastatteluhetkellä tulossa oli juuri muutama EteläAmerikan veto. En halunnut lähettää raitoja Amerikkaan ja vain odotella. Soitan siis levyn biisejä rummuilla taustanauhojen päälle. Hän on kuitenkin älyttömän kiireinen, enkä halunnut enää odottaa. Niihin meni viikko. Toinen idea on sellainen, että soittaisin biisejä oikeasti kokoonpanon kanssa keikoilla. kuukautta rumpujen jälkeen sain nauhalle kitarat. Kollias on puhelias kaveri, joten ei ole ihme, että hän on Nilesta se, joka on fanien kanssa eniten tekemisissä, sekä livenä että netissä. Viime viikolla tein levyn Contrarian-bändille, tällä viikolla Demonstealerille, sitten rumpupohjat yhden kitaristin soololevylle... Ketä on kaavailtu rumpuihin. Invictusin kappaleita kuullaan mahdollisesti jopa livenä. – Se on vasta idea, enkä voi puhua siitä paljoa. Aloin saada sähköposteja faneilta, ja rundilla kaikki kyselivät, koska teen lisää omia biisejä. Nile julkaisee uuden levyn loppukesästä, joten syksyllä alkaa armoton kiertäminen. Mainitussa neljän vuoden takaisessa haastattelussa Kollias mietti levynsä miksaajaksi ja masteroijaksi Erik Rutania, mutta päätyi tekemään levyn ateenalaisten, vähemmän ansioituneiden kavereidensa kanssa. Hän on itse asiassa suomalainen! En voi vielä kertoa nimeä, mutta hän pystyy soittamaan biisit helposti. Bassot soitin sisään päivässä, mutta soundi oli vähän paska, joten ostin paremman basson ja soitin ne uusiksi. Sen voin sanoa, että aion tehdä Invictus-klinikkarundin. – Minulla on ihan liikaa asioita kalenterissa. Lisäksi minulla oli tarve olla mukana prosessissa. – Olen Rutanin hyvä ystävä ja hän halusi tehdä tämän. ”Rumpaleillahan on usein aika hyvä oikea käsi kitaransoittoon...” 19 INFERNO. Rumpalin puheessa toistuu vähän väliä fanien merkitys sekä Invictusille että Kolliasille itselleen. Jos se tapahtuu, soitan kitaraa ja laulan. Siitä tulee paljon parempi kuin Invictus. Toivon, että saan seuraavan soololevyn ulos ensi vuoden syksyllä. – Jos faneille ei ole aikaa, tai heidän kanssaan ei halua viettää sitä, kuten valitettavan usein on, on väärällä alalla
Ensimmäinen maaliskuuta 2013. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA SUSANNA RAITAMAA 20 INFERNO. – Se oli loistotilaisuus. Laulaja-basisti Tenho ”Tepa” Kareenin (entinen Karjalainen) lavapresenssi on mykistävän uskottava. Pahoittelut kuluneesta otsikosta, mutta tällä kerralla sen käyttöä ei yksinkertaisesti voi välttää. on nimittäin palannut ryminällä, ja jatkoakin on luvassa – viimeistään vuonna 2039. Raavittiin mukaan myös päivämäärä, ja olihan se hieman hämmentävää törmätä konkreettisesti vuosilukuun 2013, Säkkinen nauraa. Maailman ainoa porometalliyhtye A.R.G. Tampereen Tullikamari on myyty loppuun, joten legendaarisen punatiilirakennuksen sisään on ahtautunut puolisentoistatuhatta hyvän musiikin ystävää. – Vedimme Tampereen-keikalla uutta materiaalia ensimmäisen kerran julkisesti. Hieman nuoremman polven rumpali Timo Hanhijoki kuljettaa kielisoittajia ahkeran treenijakson tuomalla varmuudella. Santa Lucia ja Stone ovat jo soittaneet kivikovat settinsä, mutta tapahtuma ei ole vielä ohi. Itse aloitin illan keräämällä Stonen herroilta nimikirjoitukset lainassa olleeseen kitaralaukkuun, omistajan pyynnöstä. Pitkän tauon jälkeinen ensimmäinen A.R.G.-keikka tapahtui Jalometalli Winterfest -tapahtumassa keväällä 2011 ”olihan tuo jo aikakin” -tunnelmissa, mutta vielä tuolloin yhtye ei pukahtanut halaistua sanaa uusien kappaleiden tekemisestä, niiden julkaisemisesta puhumattakaan. Biisin nimi oli Ramming Down Your Throat, ja sehän sai hyvän vastaanoton, Kelloniemi sanoo. Tullikamarilla oli toinen ääni kellossa. Vesa Säkkisen ja Jari Kelloniemen tarjoamat kitarapiiskat iskevät armotta arkoihin paikkoihin. Kaikkea muuta. Illan nimittäin päättää Kuusamossa 1980-luvun puolivälin jälkeen perustettu thrashryhmä A.R.G., eikä nelikon tarjoamissa hyvänyönsuukoissa ole valittamista – päinvastoin