Inferno 1/2021 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

ELÄMÄ ON RASKASTA. 1/2021 I HINTA 9,90 € KORPIKLAANI ASPHYX TRIBULATION HAVUKRUUNU EKTOMORF THE BODY VUODEN LEVYT
Kai Hahdon valinta Nightwish -setiksi on Pearl Masterworks . 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Pearl Masterworks – täydelliset custom-rummut, joissa voit itse valita rumpujen koot, runkomateriaalin, metalliosat sekä viimeistelyn. KAI HAHTO / Nightwish SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki Tel. Käy tutustumassa lähimmällä valtuutetulla Pearl-vähittäismyyjälläsi.
KAI HAHTO / Nightwish SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki Tel. Kai Hahdon valinta Nightwish -setiksi on Pearl Masterworks . Käy tutustumassa lähimmällä valtuutetulla Pearl-vähittäismyyjälläsi.. 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Pearl Masterworks – täydelliset custom-rummut, joissa voit itse valita rumpujen koot, runkomateriaalin, metalliosat sekä viimeistelyn
INSIDEOUTMUSIC .com FI_Inferno_1-1_0121.indd 1 FI_Inferno_1-1_0121.indd 1 11.01.21 11:21 11.01.21 11:21. OUT JANUARY 29 TH Also available as Ltd. Deluxe LP Artbook on bone-colored vinyl plus bonus Zoetrope vinyl feat. www. Transatlantic is Neal Morse (The Neal Morse Band, Flying Colors), Mike Portnoy (Sons of Apollo, The Winery Dogs), Roine Stolt (The Flower Kings) & Pete Trewavas (Marillion). CENTURYMEDIA .com · www. Check also all other cool packages in www.centurymedia.com ! SWEDEN’S KINGS OF GOTHIC, DEATHLY METAL HAVE RETURNED WITH A NEW ALBUM! OUT FEBRUARY 5 TH “THE ABSOLUTE UNIVERSE“ is prog-supergroup Transatlanic’s 5 th studio album, and will be available as two different editions (“The Breath Of Life” & ”Forevermore”) as well as an “Ultimate Edition“ bringing everything together in one deluxe package. two bonus tracks, extensive 32-page booklet with liner notes, 4 art prints and poster
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Ne rvo sa, Ak hly s, Mo rs Pri nc ipiu m Est , Ch alic e, Sim ula cru m 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Ko rpi kla an i 02 4 As ph yx 02 8 Th e Bo dy 03 2 Tri bu lat ion / Jo na tha n Hu lté n 03 6 Ha vu kru un u 03 8 Ac cep t 04 6 Vu od en 20 20 ras ka im ma t 05 Pö lky llä : mu usi kko -tu ott aja Ma rku s Sto ck 05 4 Sa lam yh kä : Qu art z Sta nd Up an d Fig ht (19 80 ) 05 5 Arv iot , pä äo sas sa Ko rpi kla an i 07 Va nh a liit to: Ekt om orf , ha ast att elu ssa Zo ltán Far kas 074 Ku ud es pii ri 038 018 024 050 070 03 2 N EG AK IN U ES TE R SE G AR R A N AT ÀL IA M AG D A PE ER O LA KA N EN
MEDIABOOK | JEWELCASE | LP GATEFOLD | MC | DIGITAL LTD WOODEN BOX AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDSAMERICA.COM H E R M I † A G E Metal ministers MOONSPELL deliver Hermitage the quintessential sermon of solitude. The four women of Thrash/Death frontrunners NERVOSA stay true to their roots while exploring new terrain! OUT 22.01. 7” SINGLE AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM PERPETUAL CHAOS Reborn under the sign of thrash metal! OUT 22.01. SIGNED POSTER AND SLIPMAT AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM OUT 12.02. DIGIPAK | 1-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL LTD SPLATTER VINYL EDITION INCL. DIGIPAK | DIGITAL A modern ride straight into the heart of symphonic metal! /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDSOFFICIAL /NAPALMRECORDS visit our online store with music and merch WWW.NAPALMRECORDS.COM. OUT 26.02. DIGIPAK | 1-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL LTD DIE-HARD VINYL EDITION INCL
Mieleen nousi nopeasti kaksi muistoa. En kuitenkaan tuntenut Alexi Laihoa henkilökohtaisesti – epäilen, että aika harva lopulta tunsi. Päätin jättää väliin. Ilmiselvä virtuositeetti yhdistettynä siihen, miten luonnolliselta ja helpolta hänen soittonsa – ärisemisen ohessa! – näytti, vaikutti liki epäinhimilliseltä. 7. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Minä, vanha ukko! En ymmärrä vieläkään, miten selvisin mokoman pauloista hengissä. Olisihan tuota muutakin, mutta rupatellaan niistä tuopin ääressä. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Scott Duissa KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 21. vuosikerta Numero 187 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Toinen muisto on tuoreempi: se kun todistin Bodomin soittavan muutama vuosi sitten sekopäiseksi äityvästä keikkayleisöstään tunnetussa Etelä-Amerikassa. Suhteeni hänen musiikkiinsakaan ei roihunnut viime vuosina ilmiliekeissä, vaikka Bodomin viimeisintä Hexed-levyä salihommissa tykittelinkin. Se on ymmärrettävää. Mitä siis kirjoittaa. Viikatemies maksoi Bodom-yhteyksissä saamansa näkyvyyden takaisin viemällä Laihon liian aikaisin, mutta ainakin hänen kitaransa soi loppuun asti. Pistin kuulokkeet korville ja Hatecrew Deathroll -vinyylin pyörimään. Kertoo paljon, että jossain vaiheessa keikkaa hyppäsin päätä pahkaa sen helvetinhöyryiseen pittiin. Kun surullinen uutinen saavutti maailman heti mennyttä paremmaksi toivotun vuoden aluksi, minäkin tunsin tarvetta osallistua sanakarkeloihin ja kirjoittaa pari riviä sosiaaliseen mediaan. Olin suoraan sanoen tukevassa humalassa, mutta onneksi aivoparkani tallensivat, miten komealta tuntui, kun suomiukot pistivät Rio de Janeiron kuuluisan esiintymisareenan Circo Voadorin sekaisin. Hän seurasi viikatemiestä JONATHAN HULTÉN Chants from Another Place EPICA Omega (ilm. Ensimmäinen oli, miten käsittämättömältä Laihon toiminta tuntui, kun näin joskus muinoin miehen ensi kertaa lavalla. 26.2.) CHILDREN OF BODOM Hatecrew Deathroll TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT AKHLYS Melinoë ASPHYX Necroceros IIWANAJULMA Casino Loyale ALEXI Laihon kaltaisen hahmon poistuminen ulottuvuudestamme avaa helposti kanavan pakolle sanoa jotakin. Se on tässä yhteydessä perin lohduttava ajatus
Thrash metalia takova Nervosa pisti kokoonpanonsa kunnolla uusiksi saaden aikaiseksi uransa tiukimman ja monipuolisimman albumin. Vuonna 2010 syntyneen Nervosan jäsenet asuvat alkuperäiskitaristi Prika Amaralia lukuun ottamatta muualla kuin bändin kotimaassa Brasiliassa; Vázquez Espanjassa, Nota Kreikassa ja Wallace Italiassa. Musiikin parantava voima 8. – Mia Wallace [basso] tulee black metal -ympyröistä, Eleni Notalla [rummut] on taustaa progressiivisesta musiikista ja itse olen toiminut death metalin parissa, joten asiat ovat muuttuneet hieman. Eikö tällainen järjestely tuo paljon ylimääräistä säätöä ja ongelmia. Maailman tila on mitä on. Ympärilläni on joukko mahtavia ja lahjakkaita naisia, ja olen todella ylpeä saadessani olla osa näin uskomatonta projektia. Yksi Perpetual Chaosin suosikkikappaleistani on vihainen Time to Fight, joka esittelee Nervosan musiikista täysin uuden, hardcorepunkmaisen puolen. – Minusta sitä osastoa olisi mielenkiintoista kokeilla jatkossa lisää! Pidän tuollaisesta punkmenosta todella paljon, koska se määrittelee täydellisesti kapinahenkisyyden ja vapauden, joita me kaikki tarvitsemme juuri nyt. – Kirjoitimme levyn etänä kolmessa kuukaudessa, toisillemme biisi-ideoita pallotellen. Onko teillä ajatuksia kulkea jatkossa pidemmällekin tähän suuntaan. – Todellakin! Nyt kun Nervosassa on kolme uutta jäsentä, vaikutekenttämme on laajempi kuin koskaan aiemmin, viime vuonna mukaan astunut solisti Diva Satanica (alias Rocío Vázquez) hehkuttaa. Meidän täytyi matkustaa keskellä tätä hullua tilannetta, lentoja peruttiin ja monet suunnitelmat muuttuivat viime hetkellä, laulaja muistelee albumin äänitysprosessin kinkkisiä vaiheita. – Kerromme erilaisia esimerkkejä maailmaa ravistelevasta kaaoksesta ja rohkaisemme ihmisiä taistelemaan pahuutta vastaan tullakseen vapaiksi. Se on myös ollut mukana monissa suurissa muutokseen liittyvissä tapahtumissa, kuten Vietnamin sotaa vastustaneessa Woodstockissa ja monien muusikoiden nousussa kotimaansa diktatuuria vastaan. Meillä on nyt monta eri näkökulmaa, joilla kaikilla on vaikutus sävellyksiin. Heijastuuko aggressiivisuus myös levyn teksteihin. Tunnetteko itse, että musiikissanne on nyt aivan uudenlaista aggressiota ja energiaa. – Rehellisesti sanoen musiikki on pelastanut elämäni. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN NELJÄS levynne Perpetual Chaos on reippaasti raivokkain tuotoksenne tähän asti. Uskotko rehellisesti, että musiikilla on tarpeeksi voimaa muuttaa asioita parempaan suuntaan. – Perpetual Chaos käsittelee ihmisen käyttäytymistä ja kaikkia niitä hirveitä asioita, joilla olemme tuhonneet tätä planeettaa, kuten kapitalismia, sotia ja eläinrääkkäystä. – Onhan tämä ollut kieltämättä erittäin hankalaa, ja oman osansa ovat tuoneet pandemiarajoitukset. – Musiikilla on parantava voima ja kyky luoda yhteyksiä ihmisten välille, olivat he sitten kuinka erilaisia tahansa
– Uskon, että kaikkein aidoimmat ja nerokkaimmat työt saavat alkunsa yksinäisyydestä, sisäänpäinkääntyneisyydestä ja meditaatiosta. Tekstejä ovat inspiroineet erityisesti muinaiset kreikkalaiset ja roomalaiset mytologiat, mutta mukana on myös ripaus egyptiläisiä ja jopa suufilaisia aihepiirejä. Matka synkkään sisimpään KOLMAS levynne Melinoë on saanut melkeinpä pelkkiä kehuja. – On myönnettävä, että olen todellakin ollut hieman yllättynyt ylitsevuotavan positiivisesta palautteesta, kaikesta muusta paitsi rummuista vastaava Naas Alcameth aloittaa. Melinoë on ensimmäinen Akhlys-albumi, jolla aisaparinasi soittaa rumpali Eoghan. Onko tämä tullut teille niin sanotusti puskista. – Hän halusi olla aivan varma, että tunsi läheisesti jokaisen riffin ja nyanssin ennen kuin alkoi sovittaa rumpukuvioitaan. – Se ei ole mikään ongelma, koska nauhoitan kaiken muun paitsi rummut omassa pienessä kotistudiossani. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Yhdysvaltalaisen Akhlysin nimi on noussut usein esiin vuoden 2020 parhaasta black metal -levystä puhuttaessa. – Se on ennen kaikkea henkilökohtainen juttu, hyvin uniikki tapa ilmaista synkkää ja nurjempaa puoltani – oli kyse sitten filosofisesta tai henkisestä ilmaisusta, tai molemmista. Soitat useammassa black metal -bändissä. Hän myös hioi kokonaisuutta yhteisten keskustelutuokioidemme pohjalta. – Tekstit kertovat erilaisista oudoista uniin liittyvistä tapahtumista tai ”parasomnioista”, kuten unen ja valveen välimaastossa koetuista transsitiloista sekä erilaisista unenaikaisista ”vierailuista”, joihin liittyy unihalvauksia, selkounia, painajaisia, kehosta irtautumisia ja niin edelleen. Albumin saama suitsutus on tullut tekijälleen pienenä yllätyksenä. Se mahdollistaa tekemisen yksinäisyydessä juuri niin kuin haluan, mikä on mahtava etu, kun pyrkii uppoutumaan sisään tämänkaltaiseen musiikkiin. 9. – Samanhenkiset ihmiset tunnistavat toisensa, ja tämän päivän black metal -virrassa elää vastavuoroisuus. Onko ”oikean moodin” löytäminen studio-olosuhteissa helppoa. Uskon myös, että tällaisilla teoksilla on oma luonteensa, ja juuri se on kiinnostanut minua vuosien varrella muiden bändien tekemisissä. – Kerron henkilökohtaisista kokemuksistani käsitellen aihetta henkisten ja okkulttisten näkemysteni kautta. Olet onnistunut luomaan levyillesi hyvin pimeän ja painajaismaisen ilmapiirin. Mitä hän toi musiikkiin. – Eoghan työskenteli kanssani viikottain koko levynkirjoitusprosessin ajan lähetellen minulle ideoitaan sitä myötä, kun projekti eteni. Mitä musiikkityyli merkitsee sinulle. Akhlysillä ei ole koskaan ollut näin tarkoituksenmukaisesti kirjoitettua rumpalointia, mikä toi kaikessa yksityiskohtaisuudessaan koko touhuun aivan uudenlaisen ulottuvuuden. – Perspektiivistäni katsottuna on nimittäin hyvin hankalaa arvioida, kuinka henkilökohtainen visioni ja lähestymiseni sitä kohtaan tulee näyttäytymään laajassa mittakaavassa, ympäröivälle maailmalle. Melinoë on kreikkalaisessa tarustossa painajaisten ja hulluuden jumalatar. Ilmeneekö tämä sanoituksista. Lähde musiikin luomiselle on löytynyt aina oman sisimpäni tarkastelusta
Kumpikin on äärimmäisen tarkka ja tekninen solisti, ja kummallakin on oma vahvuusalueensa, joka täydentää toista. Lafka tarjosi mielestämme parhaan sopimuksen, ja sen jälkeen jäimme odottamaan sopivaa julkaisuajankohtaa. Vähän epätodellinen fiilishän siitä tulee, kun kuulen Jamesin lauluja omien synaraitojeni päällä. Mistä idea tähän. – Myös toinen syy on keikkailuun liittyvä, eli etenkin uuden levyn laulajalta vaatima teknisyys ja voimakkuus tekee keikasta melkoisen raskaan suorituksen. – Uusien jäsenten sisäänajo ja bändin saattaminen keikkakuntoon hidasti sävellystyötä. Siirryitte uudella levyllä kahden laulajan käyttöön. Kuinka tämä diili syntyi. – Hyvin vaikea sanoa, mutta totta kai toivoisimme, että keikkoja ryhdyttäisiin taas järjestämään ja pääsisimme soittamaan uuden levyn kappaleita. Genesis tarkoittaa kaiken syntyä tai alkua. – Soitin vuodet 2015–19 Eden’s Cursessä, joka pääsi lämmittelemään Dream Theateria brittikiertueella, Pulkkinen avaa. Olemme tämän vuoden suhteen kuitenkin erittäin toiveikkaita! Kotimaisen Simulacrumin kolmatta levyä saatiin vartoa lähes kuusi vuotta. Heti kun olosuhteet suovat, pieni kiertue olisi todella kova juttu. Paul ehdotti minua kosketinsoittajaksi, joten tein koesoitoksi yhden biisin orkestraatiot sun muut koskettimet. Noin vuosi sitten James ehdotti Paulille, että he kirjoittaisivat yhdessä albumin, joka kunnioittaisi Jamesin teiniajan idoleita eli Led Zeppeliniä, Rushia, Deep Purplea ja Pink Floydia. Ainoastaan levyn neljään osaan jaettu nimikkokappale pitää yllä yhtä aihepiiriä, jossa pyöritään vahvasti universumin ja elämän luomisen ympärillä, luojan näkökulmasta – puuttumatta kuitenkaan sen enempää mihinkään luomisteoriaan. Mitä suunnitelmia ja odotuksia Simulacrumilla on vuodelle 2021. – Eden’s Cursen basisti Paul Logue ja James LaBrie ystävystyivät ja ovat pitäneet yhteyttä. – Ihan alkuun prosessia viivästytti muutokset kokoonpanossa. Kaksi solistia pystyy jakamaan kuormaa. Hiukan saatetaan sohaista tieteen ja uskontojen välistä vastakkainasettelua, mutta jokainen tehköön omat tulkintansa. Odotus kannatti. Erik Kramer [laulu] liittyi porukkaan pian Sky Dividedin [2015] jälkeen, ja itse astuin rumpuihin Henri Kallion tilalle noin neljä vuotta sitten, Tatu Turunen jutustelee. Christian, soitit koskettimet Dream Theateristä tutun James LaBrien uudelle levylle. Treenikämpällä vietettiin aikaa, ja keikkojakin heitettiin ennen kuin levynteko pääsi kunnolla vauhtiin. Kertovatko sanoitukset yksittäistä tarinaa. Oman aikansa otti sekin, että löysimme Frontiersin julkaisemaan levyn. – Toisin kuin Sky Dividedilla, tällä levyllä ei ole yhtenäistä sanoituslinjaa. Kaksi pätevää laulajaa pystyy hoitamaan homman niin, että stemmoissa riittää voimaa. James oli mielissään lopputuloksesta. Hioitteko kiekkoa tavallista tarkemmalla korvalla vai mihin vuodet kuluivat. – Niklas Bromanin ja Erik Kraemerin äänet ovat juuri sopivasti erilaiset erottuakseen selkeästi toisistaan. – Ajatus oli päästä eroon taustanauhoista, jotka olisivat livetilanteessa lähes välttämättömiä, mikäli haluaisimme päästä lähellekään levyjen soundimaailmaa. – Kyseessä on suuri kunnia, sillä Dream Theater oli oman teiniaikani ehdoton ykkösbändi. – Christian [Pulkkinen, koskettimet] osoitti kunnioitettavaa malttia työstäessään levyä, vaikka se oli varmasti välillä melko raskasta. Toivo tulevissa keikoissa 10. SYTYKKEITÄ GENESISIN synty otti oman aikansa
Erityisesti KeskiEuroopasta tullut palaute on ollut äärimmäisen hienoa luettavaa. Tässä on mielestäni omaperäisen soundimme salaisuus. Onko tällaiselle heville paljon kysyntää. – Vaikutteita on vaikea rajata yhteen genreen tai aikakauteen. – Musiikkia tehdessä motivaationa toimii aito palo luomiseen, ja julkaisumme kuulostaisivat samoilta, vaikka kukaan [ulkopuolinen] ei olisi koskaan julkaissut niitä. Uskon, että hevimusiikissakin on loppujen lopuksi jo itsessään todella paljon liikkumavaraa, eikä sen tulisi olla raameiltaan niin rajoittunutta. – Maailmantilanne saattaa olla epävarma, mutta Chalice jatkaa valitsemallaan tiellä – nälkäisempänä ja itsevarmempana kuin koskaan. Millaiset bändit ovat inspiroineet sävellyksiänne eniten. – Kotimaisista vaikutteista voisi mainita erityisesti Kingston Wallin ja Babylon Whoresin. Soittamanne musiikki ei ole aivan trendikkäintä ja mediaseksikkäintä kamaa. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ M IK A R A N TA N E N Toivo tulevissa keikoissa Moniulotteista metallia soittava Chalice on saanut pakettiin ensimmäisen levynsä, joka ennustaa yhtyeelle valoisaa tulevaisuutta. Nälkäinen ja itsevarma VIISIVUOTIAS Chalice ei ole mahdottoman iäkäs kokoonpano. Tuotannon suhteen lähdettiin liikkeelle siitä näkökulmasta, että kiekko on eläväisen kuuloinen. – Alkuperäinen ideani oli synkkä ja melankolinen hevibändi, joka ammentaisi vaikutteita myös äärimmäisestä metallista ja goottirockista, laulaja-kitaristi Verneri Pouttu kertaa. Emme kuitenkaan jää makaamaan laakereillemme, vaan suunnitelmia tulevaa varten on käyty läpi ja uusien biisien työstäminen on jatkunut jo pidemmän tovin. – Itse albumin musiikillinen linja on rakennettu levyn tarinan ympärille. Olemme kuitenkin siitä onnellisessa asemassa, että musiikkimme on päätynyt kuultavaksi ympäri maailmaa. Onko lopputulos sitä, mitä lähditte hakemaan. Kuuntelemme musiikkia 70-luvun progressiivisesta rockista black metaliin ja leffasoundtrackeistä dark ambientiin. Sillä ei – teatraalinen elementti huomioiden – kaihdettu rohkeitakaan sovituksellisia ratkaisuja. 11. Miltä Chalicen lähitulevaisuus vaikuttaa. Trembling Crown ei ole loppuun asti hiottu levy, eli musiikista löytyy eloa. – Ehdottomasti kyllä! Halusimme albumista orgaanisen kuuloisen kokonaisuuden, jonka soundimaailmasta kuuluu läpi soittamisen riemu ja nyanssit. – Progevaikutteet olivat läsnä jo aivan ensiaskelilla, mutta viimeistään rumpalimme Olli Törrösen liityttyä bändiin vuoden 2018 loppupuolella oli selkeää, että kokonaissoundista oli muodostumassa entistä maalailevampi ja soitannollisesti värikkäämpi. Syntyikö bändi ajatuksesta soittaa juuri tällaista musiikkia, vai muotoutuiko musiikillinen linja vasta kappaleita tehdessä. – Palaute niin fanien kuin kriitikoidenkin puolelta on ollut todella positiivista. Teillä on käsissä hyvä debyytti. – Vilpittömälle ja taiteelliselle heville, jota ei ole yritettykään sovittaa ahtaiden genrerajojen sisälle, on kysyntää erityisesti nykypäivänä, Pouttu vakuuttelee. Albumilla on paljon eeppisyyttä ja pitkiä instrumentaaliosuuksia, joten vaikuttajia taitaa löytyä muualtakin kuin niin sanotusta perusheavystä
Pystytkö allekirjoittamaan tämän. Välillä muokkaus ei riitä ja riffi ei yksinkertaisesti kelpaa levylle, joten silloin se tietenkin lentää roskiin. Yleisesti ottaen tämä on kuitenkin harvinaista. – Joo, moni on todellakin maininnut niin. – Väittäisin, että isommat bändit vievät silloin vapaat keikkapaikat ja pienemmät joutuvat jäämään odottamaan vuoroaan. – Morssiin korona vaikutti niin, että pari keikkaa jouduttiin perumaan tai siirtämään, ja Euroopan-rundin aikataulua on siirretty tällä hetkellä kerran. – Olen vain tykännyt metallista niin kuuntelijana kuin soittajana. – Mielestäni Seven on Dawn of the 5th Eran ja Embers of a Dying Worldin [2014, 2017] sekoitus... Nuorempana haaveilin kylläkin olevani rumpali, ja itse asiassa haaveilen vieläkin, mutta jostain syystä päädyin laulajaksi. Metallimusiikki koetaan usein vihaisten nuorten ihmisten juttuna, jonka kautta on hyvä purkaa aggressioitaan. Itse en kyllä kauheasti löydä yhtäläisyyksiä kolmen ensimmäisen levyn kanssa, solisti Ville Viljanen tuumailee. Mitä metallin soittaminen merkitsee sinulle tänä päivänä. Koronarajoitusten on arveltu iskeneen kovimmin keskisuuriin bändeihin. 12. En ole juurikaan katunut, mutta kyllä se rumpujensoitto olisi silti paljon hienompaa. Jos jokin riffi ei toimi heti, yritämme hieman muokata sitä, jotta saisimme sen toimimaan. – Veikkaisin, että korona iski kaikkiin melko samalla tavalla. Jokainen haluaa keikalle samaan aikaan, ja mitä pienempi nimi on kyseessä, sitä vaikeampi on saada keikkaa. Albumin rummut soitti yllättäen bändissä viimeksi vuonna 2007 esiintynyt Marko Tommila. Kun isot esiintyjät alkavat valita lämppäribändejä, on hieman vaikeaa saada pienempi bändi esille – ellei sitten ole hyviä suhteita tai rahaa. Ja jos tarkoitetaan yleistä fiilistä, niin ei sekään mielestäni osu yksiin kolmen ekan levyn kanssa. Sama juttu rundien suhteen. – Marko tuli mukaan, kun liverumpalimme Iiro [Aittokoski] ei ollut kykenevä soittamaan, joten tarvitsimme rumpalin, jonka tiesin tarpeeksi hyväksi tehtävään. Vähän näyttää nyt siltä, että joudumme aikatauluttamaan rundin jonnekin loppuvuoteen – jos silloin on enää vapaita aikoja ja keikkapaikkoja tarjolla. En tiedä. Fokus tarttuvissa kappaleissa MONI on sanonut Sevenin olevan paluuta alkuaikojenne meininkiin. – Tarkoitus on ollut kirjoittaa tarttuvia juttuja, jotka jäisivät ihmisten päihin jumiin. Hyvä jos niin on onnistuttu tekemään! – Tavoite on heittää roskiin niin vähän kuin mahdollista. – Niin no, minulle siinä ei ole ikinä ollut kyse aggressioiden purkamisesta, Viljanen heittää. SYTYKKEITÄ Melodisen death metalin kärkinimiin jo pitkään kuulunut Mors Principium Est pitää tutun linjansa myös seitsemännellä studiolevyllään. Laulajana on tosin helppo olla, kun roudattavana on vain mikrofoni, hah hah. Marko suostui heti, joten eipä minun tarvinnut edes miettiä muita vaihtoehtoja Teillä on paljon tarttuvia kappaleita. Kuinka tämä kaikki on vaikuttanut Mors Principium Estiin. Ihmiset näkevät ja kuulevat välillä asioita hyvin eri tavalla, joten ehkä vika on minussa. Kuinka näin. Erot tulevat luultavasti parhaiten näkyviin silloin, kun rajoitukset poistuvat ja yhtyeet voivat taas keikkailla. Heitättekö paljon tavaraa roskakoriin vai hyödynnättekö kaikki sävellykset. Samat rajoitukset ne on niin isoilla kuin pienemmilläkin bändeillä
F I 3 DAY TICKET from 159€ GET YOUR TICKETS FROM. SUVILAHTI HELSINKI JULY 2 JULY 4 2021 T U S K A
päivä julkaisemassaan tiedotteessa Hietala antaa lähdölleen tukun syitä, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin tarjoavat vastauksia. Hän on hoilannut Wish I Had an Angeliä viidessä maanosassa. Hän joutui todistamaan edellä mainittujen yhtyeiden Pecu Kinnarin ja Alexi Laihon poismenon. Mutta Hietala ei jättänyt Nightwishiä viettääkseen aikaa valaistuneena perheensä parissa, vaikka yllä viitatusta haastattelusta niin voisi päätellä. Hietalan ulostulo on hämmentävä sekoitus idealismia koko alan puolesta, oman pääoman varjelua ja kaipuuta johonkin, mitä ei enää ole. Tammikuun 12. Tai levyn julkaisu Spotifyn ohi Bandcampissä tuon kokoiselta yhtyeeltä vavisuttava statement. Kun keikat jatkuvat, kuninkaalliset käärivät. Tällainen ajattelumalli ei istu Nightwishille, joka tekee hartaasti levykokonaisuuksia polttaen studiossa rahaa ”hyvien entisaikojen” tapaan. Silloin lukijoilla ei ollut vielä harmainta aavistustakaan, että Hietala ottaisi lööbailun autuuden niin tosissaan, että jättäisi pestinsä kansainvälisesti menestyneimmässä suomalaisessa metalliorkesterissa. Koska Hietala ja muu Nightwish kieltäytyvät kommentoimasta asiaa, jäljelle jää vain tulkintoja. Maailman suurimman konserttijärjestäjän arvo sakkasi viime keväänä koronan johdosta, jolloin ihmisoikeuskehitysmaa Saudi-Arabian sijoitusrahasto nappasi tuntuvan osan sen osakkeista. Hän ehti elää rockelämäntyyliä myös silloin, kun se alkoi tarkoittaa nightlinerilla kaupunkiin lipumista ja huonepalvelua. Hietala on ollut suomalaisen metallimusiikin arvostettuja eturiviläisiä viidellä vuosikymmenellä. Joku on tissutellut itselleen alkoholismin neljän seinän sisään juututtuaan. Hietala saattaa viitata Spotify-pomo Daniel Ekin taannoiseen lausahdukseen, jossa hän totesi, että useamman vuoden ajan albumia puurtavien artistien aika on ohi. Tällä termillä hän kuvaili Savon Sanomille antamassaan haastattelussa havaintoa, että onpa muuten helvetin mukavaa istua tuntitolkulla oman kodin parvekkeella siemailemassa kahvia ja ahmimassa kirjaa. 14. Marko Hietala on kokeillut kumpaakin jo ennen pandemiaa, joten Nightwishmiehistön jäädessä koteihinsa kiertueen sijaan jäljelle jäi epätodennäköisin: valaistuminen. Hyppy Once-albumin yli kahden miljoonan fyysisen kappaleen myynnistä tuoreimman albumin muutamiin kymppitonneihin cdja vinyylitavaraa on roima pudotus rojaltitasolla. Pettymyksen olisi voinut kanavoida vaihtoehtoisten ratkaisumallien esittämiseen. Olisiko user centric suoratoistoissa reilumpi malli kuin pro rata. Tarotista Sinergyn kautta Nightwishiin. Jos tahtoo pysyä relevanttina, täytyy julkaista sinkkuja muutaman kuukauden intervallein. Näiden numeroiden valossa Nightwish on kuin kahden ulottuvuuden limbossa asustava kummajainen; vanhan maailman rockmammutti, jonka onnistui kasvattaa suuri yleisö, mutta ei tahtoa taipua vaadittavaan muottiin. Voisiko arabimaiden suhtautumista metallimusiikkiin painostaa suopeammaksi omistajuussuhteisiin vedoten. Puhun varmasti jokaisen suomalaisen puolesta, kun toivon 55-vuotiaan Hietalan nauttivan täysin rinnoin ansaitusta sapattivuodestaan (pun intended, sanoisi kolmatta kotimaista puhuva). Tämän on vaikea nähdä tarkoittavan muuta kuin Live Nationiä. Hän tunsi syvää pettymystä. Toinen Hietalan pointti oli promoottorit, jotka vievät siivun jopa paitamyynnistä ja maksavat osinkoja Lähi-itään, vaikka siellä metallimusiikki voi johtaa häkkikomennukseen. Hietala kirjoittaa, ettei tuntenut enää täyttymystä osana musiikkibisneksen palapeliä. Siihen asti, nautiskele, Marko Hietala. ”Miksi en ole ottanut tälle aikaa näinä menneinä vuosina aiemmin”, Hietala miettii. Kyllä, viidellä vuosikymmenellä, vaikka tämä viides nyt katkesi kuin kananlento. Antaa arvoa tyhjyydelle. ”Päätin vankasti, että aion tehdä tätä koronan jälkeenkin.” Merkillepantavaa on, että haastattelu on annettu joulukuun puolivälissä. Meriitit ovat hyvin tiedossa. Hän on kokenut paskat diilit ja miljoonia myyneet levyt. Noise-singleä on striimattu Spotifyssa maailmanlaajuisesti kymmenisen miljoonaa kertaa, kun useampi suomeksi laulava lista-artisti ylittää lukemat vain kotimaisten striimien turvin. Hän oli kuitenkin osa yhtyettä, jolla on ainakin metallimusiikin saralla vaikutusvaltaa. Hieman yllättäen Hietalan kirjoituksessa pääosaa näyttelee raha. Kirjoittaja ei ainakaan vielä ole väsynyt musiikkialan epäkohtien puimiseen. Hietala ehti elää rockelämäntyyliä silloin kun se vielä tarkoitti hotellihuoneen vandalisointia ja ikuisia jatkoja. Jatketaan aiheesta, kun kahvit on juotu ja kirjat luettu. Ei ainakaan virallisen tarinan mukaan. Toiselle lisääntynyt laatuaika puolison kanssa on johtanut painajaiseen, josta herää vain avioerohakemuksen täyttämällä. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Sapattivuosi KORONA on kohdellut meitä eri tavoin. Ymmärrän, että näiden asioiden sumpliminen tuntuu yhden muusikon harteilla kohtuuttomalta, mutta eivät ne keskustelematta ainakaan parempaan suuntaan mene. Hietalan mukaan suoratoistopalvelun isot pomot vaativat luovaa työtä tekeviltä artisteilta ysistä viiteen -duunia ja silti tulot jaetaan epäoikeudenmukaisesti
C O M T Y R . 25,00€ | ENNAKOT: TIKETTI TUSKALIVE & GREY BEARD PRESENT IN ASSOCIATION WITH 7.11.2021 HELSINKI KULTTUURITALO TICKETS FROM 61€ | TICKETMASTER ALL AGES | DOORS 19:00 7.11.2021 HELSINKI KULTTUURITALO TICKETS FROM 61€ | TICKETMASTER ALL AGES | DOORS 19:00 7.11.2021 HELSINKI KULTTUURITALO TICKETS FROM 61€ | TICKETMASTER ALL AGES | DOORS 19:00 TOM GABRIEL WARRIOR’S PERFORMS 2.4.2021 TAVASTIA | HELSINKI 22.4.2021 TAMPERE OLYMPIA LIPUT ALK. 21,50€ | ENNAKOT: TIKETTI, JELMU.NET 26.9.2021 HELSINKI | TAVASTIA K-18 | OVET 18:00 | LIPUT ALK. 32,50€ | ENNAKOT: TIKETTI | OVET 19:00 | K-18 TUSKALIVE & GREY BEARD BY ARRANGEMENT WITH K2 AGENCY PROUDLY PRESENTS. 32,50€ | ENNAKOT: TIKETTI IKÄRAJA: K-18 | OVET 19:00 |TUSKALIVE & GREY BEARD PROUDLY PRESENT| A R K O N A R U S S I A . T U S KA L I V E & G R E Y B E A R D I N A S S O C I AT I O N W I T H K 2 A G E N C Y LT D P R O U D LY P R E S E N T 26.10.2021 HELSINKI TAVASTIA LIPUT ALK. 29,50€ | ENNAKOT: TIKETTI | OVET 20:00 | K-18 23.4.2021 HELSINKI TAVASTIA LIPUT ALK. H U 24.9.2021 TAMPERE | JACK THE ROOSTER K-18 | OVET 19:00 | LIPUT ALK. 26,50€ | ENNAKOT: LIPPU.FI 25.9.2021 JYVÄSKYLÄ | LUTAKKO K-18 | OVET 18:00 | LIPUT ALK. F O D A L R I A D A
Corpsessedin debyytti sopii tarkoitukseen täydellisesti.” Avokado-pestopasta paahdetuilla kikherneillä Artistit saavat osakseen niin positiivista kuin negatiivista kritiikkiä, eikä sanansäilän sivalluksilta voi välttyä aina edes kotioloissa. 5. Sekoita kaikki ainekset kypsään pastaan. Juomana suosin Maistilan Kairaa tai Erämaan tietäjää. Laita herneet kippoon, lorauta sekaan öljyä ja lisää mausteet. 16. Tässä reseptissä avainasemassa on pastan maistuva mehukkuus yhdistettynä komeuden kruunun, kikherneiden, rapeuteen. Levitä kikherneet pellille tasaisesti ja paahda uunissa noin 40 minuuttia. 6. Jarin luonnehdinta: ”Kun pöydässä istuu kolmivuotias makutuomari, kokkailujen kanssa joutuu pysyttelemään alati varpaillaan. Tämä kyseinen ruoka uppoaa kuitenkin hyvin, ja kikherneiden paahtamista lukuun ottamatta sen tekemiseen menee sen verran aikaa kuin pastalla kestää kiehua. 4. Lämmitä uuni kahteensataan. Tämän on saanut huomata myös death metal -yhtye Revulsionin kitaristi Jari Toppinen. PAAHDETUT KIKHERNEET • tölkki tai pari kikherneitä • sipuli-, valkosipuli-, savupaprikaja chilijauhetta • juustokuminaa • pekonisuolaa • pippuria • suolaa • öljyä AVOKADO-PESTOPASTA • pari kolme kypsää avokadoa • pastaa (itse käytän yleensä tagliatellea) • sitruunamehua • pari kynttä valkosipulia • vihreää pestoa • pieniä tomaatteja • herkkusieniä • suolaa ja pippuria HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. 2. Huuhtele kikherneet ja siivilöi vesi pois kunnolla. Pinaattipastaa käytettäessä uffomiehen oksennusta muistuttava lopputulos korostuu entisestään tarjoten silmänruokaa ja viihdettä myös vähän vanhemmalle syöjälle. Heitä lopuksi joukkoon muutama ruokalusikallinen pestoa. Mausta suolalla ja pippurilla. Lorauta sekaan reilusti sitruunamehua, joka estää tummumista ja maistuu hyvältä. Muusaa sauvasekoittimella lusikalla kaivetut avokadonsisukset sekä valkosipulit. Laita pasta kiehumaan ja heitä silvotut herkkusienet kuumalle pannulle pehmenemään. 2. Asettele lautaselle kiva annos pastaa ja kaada päälle läjä paahdettuja kikherneitä. 3. Mikäli ruoan vegaanisuus kiusaa, annoksen voi epäveganisoida helposti vaihtamalla jokaisen ainesosan pekoniksi.” Megan tuomio: ”Pastahommissakaan värillä ei ole niin väliä, hyviä ja tuoreita aineksia käyttämällä kun löytyy makua ja täyttöä, oli kyseessä sitten vanhan koulukunnan Helvetin musta oksennus (#127/2015) tai nykyajan viherversio. Silppua tomaatit ja sekoita ne pannulla olevien sienten kanssa. Kokkausvinkkinä mainittakoon, että vähän jo nahistumaan päässeistä valkosipulinkynsistä lähtevät kuoret näppärimmin rusikoimalla niitä ensin veitsenlappeella.” Tee näin: 1. JARIN KOKATESSA SOI: Corpsessed – Abysmal Thresholds (2014) ”Kokkaillessa on suotavaa tarjoilla vihreän ruoan vastapainoksi mustaa ja tuhtia alkuruokaa. Paahtamishommia pitäisikin muistaa hyödyntää ruuanlaitossa enemmän
Bändi säestää niitä entistä raskaammalla musiikilla, joka ei tunnusta rajoja. Tähän on tultu vuosikymmenten kiertämisen ja kirjoittamisen kautta, elämän ajamana. Jonne Järvelä on varma, että tästä myös jatketaan. JONKINLAISTA JOHDATUSTA TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT PEERO LAKANEN 18. Korpiklaanin Jylhä-albumilla perinteiset kansantarut kohtaavat murhatarinoiden modernin folkloren
Siksi Korpiklaanikin tekee uudet biisinsä suomeksi. Klaanin johtaja jatkaa kuuluvansa suorastaan mielihyvin sellaiseen skeneen kuin kotimainen folk metal sattuu olemaan. Sillä välin, kun kulissien takana alettiin paiskia lujasti hommia Jylhä-levyn eteen, julkisuuden puolella lanseerattiin Korpiklaanin oma votka ja jopa partaöljy. Kuten niin monelle muullekin esiintyvälle taiteilijalle, bändin pääjehulle Jonne Järvelälle se oli vierasta ja outoa aikaa. Ja kun sen ymmärtää, ei tarvita sanoja. Kodistaan Lahden keskustan liepeiltä tavoitettu muusikko naurahtaa, ettei ole ollut yhtä paljon perheensä parissa viiteentoista vuoteen, ja se on erikoinen fiilis. Juuri siksi se onkin oikein hyvä nimi Korpiklaanin kaltaisen folk metal -bändin uudelle albumille. – Me ollaan ihan perusfolkmetallia, Järvelä vakuuttaa. Tilalle kiinnitettiin Profane Omenissa, Jonne Järvelän soololevyillä ja vähän Korpiklaanin Kulkijallakin soittanut Samuli Mikkonen. Kuten Korpiklaanin levy-yhtiö Nuclear Blast tiedotteessaan kertoo, sana viittaa karuihin, kauniisiin ja majesteettisiin asioihin, mutta sille ei löydy suoraa vastinetta englannin kielestä. Vaikkeivät kiertueet viime vuonna vieneet Korpiklaania maailmalle entiseen tahtiin, bändin tiimoilla on ollut monenlaista säpinää, eivätkä työt taaskaan tekevältä loppuneet. Matson puolestaan liittyi hiljattain thrashpioneeri Prestigeen. Toisin kuin jotkut muut genreen luetut yhtyeet, Korpiklaani heiluttaa folk metalin lippua hyvillä mielin. Kitaristi Cane Savijärvi soitti jo bändin toisella albumilla Voice of Wildernessillä (2005), ja basisti Jarkko Aaltonen tuli mukaan Tales along This Roadilla (2006). Kokoonpanon ohella Korpiklaanissa on aina ollut vakaata sen perimmäinen identiteetti. Jopa kiertueita suunnitellaan niin, etteivät bändit ole yhtä aikaa samoissa paikoissa tallomassa toistensa varpaita. Suomalaisten välillä taas ei ole minkäänlaista kilpailuasetelmaa. Jonne Järvelä on Korpiklaanin perustajajäsen, ja pian parikymmentä vuotta toimineesta bändistä ei ole ennen Matson–Mikkonen-episodia varsinaisesti vaihdettu kuin viulisti Hittavainen Tuomas Rounakariin ja hanuristi Juho Kauppinen Sami Perttulaan. Vaikka aina ei siltä vaikuta, asioilla on tapana ellei järjestyä niin ainakin edetä. Bändi myös soitti livenä netissä, ja loppukesällä julkaistiin Sarcofagus-mies Kimmo Kuusniemen ohjaamat kiertuedokumentit Made in Russia ja Live in Japan. – Monissa muissa maissa bändit eivät puhalla yhteen hiileen. Jylhä valmistui vuoden 2020 mittaan. JONKINLAISTA JOHDATUSTA 19. Tässä skenessä on siistiä juuri se, että toisilta voi pyytää neuvoja ja apua. J ylhää ei voi kääntää. Siinä sivussa vanhasta ja mieleenpainuvasta Beer Beer -kappaleesta tehtiin versioita monella eri kielellä natiivilaulajien avustuksella. Suomessa bändien välit ovat hyvässä mielessä aivan erilaiset kuin ulkomaisilla saman alan yhtyeillä. Genren viehätys perustuu nimenomaan kiehtovaan vierauteen, sellaiseen eksotiikkaan, jonka voi kyllä ymmärtää, mutta jota on paha selittää tyhjentävästi sellaiselle, joka ei ole katsonut asioita tietynlaisten lasien läpi, toisen maailman sisältä. Ja sehän on niin, että kun bändi on kerran johonkin lokeroon laitettu, ei yhtyeen kannata lähteä sitä sössimään. Miehistönvaihdos oli Korpiklaanin uralla varsin poikkeuksellinen tapaus. Tämä käy ilmi Infernon avustajanakin tunnetun Markus Laakson kirjoittamasta Folk Metal Big 5 – Suomalaiset folk metal -jättiläiset -kirjasta, jonka Like julkaisi keväällä 2020. Jylhän tekemisen kannalta olennaisinta oli, että bändin pitkäaikainen rumpali, seitsemäntoista vuotta Korpiklaanissa soittanut Matti ”Matson” Johansson jätti Korpiklaanin joulukuussa 2019 (mistä lisää tuonnempana). – En kuule siinä sanassa minkäänlaista negatiivista kalsketta
Järvelä kertoo, että tuottaja Janne Saksalla oli niin paljon ideoita biisien lopullisiin versioihin, että moni asia meni uusiksi vielä viimeisellä kierroksella. Me ollaan hyviä kavereita esimerkiksi Moonsorrow’n tyyppien kanssa. Noita vaiheita ei käyty läpi ihan vain muodon vuoksi ja paremman tekemisen puutteessa. Järvelän pajalla kyllä tehtiin demoja sekä esituotantoa ja äänitettiin myös lopullisia raitoja, mutta Korpiklaani päätyi käyttämään toistakin studiota. Loppujen lopuksi halusin äänittää myös laulut siellä. Sen jälkeen kaikki kappaleet äänitettiin hänen studiossaan uudelleen koko bändin voimin. Profetia ei käynyt toteen aivan viimeistä piirtoa myöten. Tänä vuonna me pystyttiin keskittymään pelkästään Jylhän tekemiseen. Ensin Järvelä teki Jylhän biiseistä demot omin nokkineen. Järvelä kertoo, että Jylhä on kaikkien aikojen huolellisimmin rakennettu Korpiklaani-albumi. Joskus Mikkonen saattoi huomauttaa Järvelälle, että jokin uusi biisi oli muuten hyvä, mutta siitä puuttui kertsi. – Samuli istuskeli studiollani kahdeksantuntisia päiviä useamman viikon ajan, ja me mietittiin biisien rakenteita yhdessä. Oli hyvä tehdä, kun oli toinen korvapari apuna. Tai sitten selän takaa sohvalta kuului, että tuoreessa kappaleessa oli liikaa osia, jotka olivat myös ihan liian pitkiä. Vaikka totuus toisinaan kirpaisi ja muutosvastarintaan nouseminen oli houkutteleva vaihtoehto, selvien faktojen edessä ei ollut järkeä ryhtyä trumputtamaan. Loppujen lopuksi jotkin jutut jäivät ennalleen ja moni asia muuttui. Jännitys antaa lisää kipinää. Kulkija vaikutti ilmestyessään levyltä, jolla Korpiklaani uudistui. Äskettäin olin käymässä Finntrollin Samin luona, ja yökyläilyksihän se taas lipsahti, kun juopottelemaan alettiin. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että vuoden 2020 poikkeuksellisten olosuhteiden ansiosta bändillä oli aikaa toimia sillä tavalla. Mikkosesta Järvelä sai paitsi rumpalin myös sparraajan. Siinä on sellaista jännitystä, jota ei synny kotistudiossa, joka on oma ja tuttu paikka. Sitten seurasi vielä kolmas äänityskierros, joka tuotti valmista materiaalia. Normaalielämästään poiketen Järvelän ei tarvinnut työpäivän päätteeksi kuin kavuta kellarista yläkertaan, ja niin lasten kuskaaminen harrastuksiin sun muu sukuloiminen sujui ihan tuosta vain. Rounakarin ja Perttulan ryhdyttyä bändin folkosaston vastaaviksi viulun ja hanurin yhteispeli muuttui huomattavasti entistä vahvemmaksi. Olinko vain liian tottunut siihen, mitä itse olin suunnitellut. Jos olin jotakin Samulin ideaa vastaan, yritin miettiä, miksi olin sitä mieltä kuin olin. Kotistudioni katto on vähän liian matalalla siihen tarkoitukseen. – Usein muutosehdotuksiin tulee suhtauduttua kielteisesti. Tinja-tytär on ollut mukana parilla Korpiklaanin videollakin. En kuule siinä sanassa minkäänlaista negatiivista kalsketta.” 20. – Me äänitettiin rummut avarammassa tilassa. Lapsilla on kuitenkin ihan omat mielibändinsä, eivät ne Korpiklaania kuuntele. Kun työt oli tehty, hänellä oli kerrankin aikaa ja mahdollisuus viettää aikaa läheistensä kanssa. Tämä oli yksi syy siihen, että Korpiklaani vaihtoi pitkäaikaisen tuottajansa Aksu Hantun Kulkijan kohdalla Janne ”Me ollaan ihan perusfolkmetallia. Tuliko ego vastaan. Korpiklaanin Painkiller Jonne Järvelä vietti suuren osan viime vuodesta kotistudiossaan, missä oli puolensa. Uuden rumpalin palaute ei aina ollut pelkkää kuljettavaa komppaamista. Soittajien vaihtuminen voi hyvin olla bändille pelkkä muotoseikka, mutta Korpiklaanin tapauksessa se on ollut jotakin paljon tärkeämpää, ja kaikeksi onneksi vieläpä hyvällä tavalla. Jonne Järvelän koti on viime vuosina muodostunut Korpiklaanille aina vain tärkeämmäksi paikaksi. Järvelä tunnustaa olevansa niin syvällä töidensä sisällä, että ei välttämättä huomaa mainitunlaisia juttuja, jos joku ei huomauta niistä. Saksan ohella myös bändin uudella tulokkaalla, rumpali Samuli Mikkosella, oli sormensa syvällä Jylhän tekemisessä. – Kulkija oli melko verkkainen ja positiivinen kokonaisuus, jonka kansikuvakin oli aika aurinkoinen. Piirit ovat pienet ja kaikkien kanssa ollaan tekemisissä. Järvelä mainitsee, että osa hänen jälkikasvustaan on kiinnostunut faijan musiikista enemmän, osa vähemmän. Nyt päätin puntaroida omaa tekemisen tapaani ja yrittää ottaa asiat asioina. – Monesti aiemmin on käynyt niin, että keikkailu on keskeyttänyt levyn tekemisen, ja kiertueen aikana me ei olla koskaan osattu tehdä mitään järkeviä levyasioita. Yksityiskohdat elivät matkan varrella, mutta Jylhän keskeinen idea säilyi: Järvelä halusi tehdä Kulkijaa hevimmän levyn. Sitä tehdessään bändi halusi etääntyä modernista metallisoundista ja korostaa kansanmusiikkipuoltaan, ikään kuin esittäytyä yhtyeenä, jonka folk metalissa paino on vahvasti ensimmäisellä sanalla. Minusta Jylhä sai olla synkempi ja nopeampi, vähän niin kuin Korpiklaanin Painkiller, Järvelä sanoo viitaten Judas Priestin vuonna 1990 julkaisemaan albumiin. Ja sitä levyä todellakin tehtiin. On nimittäin ihan oma fiiliksensä mennä niin sanottuun ”oikeaan studioon” äänittämään. – Nuorimmainen menee ihan suvereenisti kouluun Korpiklaani-pipo päässä. – Se toimii tosi hyvin. Edellislevy Kulkijan (2018) aikaan Järvelä jopa ennusteli Infernolle, että seuraava albumi saatetaan äänittää kokonaisuudessaan hänen omassa studiossaan. Me kuunneltiin toistemme uusimpia äänityksiä ja meillä oli tosi hauskaa. Toki liikenne kulki kellarin portaita toiseenkin suuntaan
Järvelä kertoo hankkineensa Hautalan kirjan hyllyynsä välittömästi, kun kuuli sen olemassaolosta Korpiklaanin biisin valmistumisen jälkeen. Sama Pohjanmaan mystinen kalmisto on inspiroinut myös vaasalaista kauhukirjailijaa Marko Hautalaa, jonka Leväluhta-romaani ilmestyi vuonna 2018. Korpiklaanin kiireiden lomassa hän on julkaissut sooloalbumit Jonne (2014) ja Kallohonka (2017) sekä vuosina 2018–19 singletrilogian Kaiho–Tuhka–Autere. Joskus saatoin pyytää kirjoittamaan jotain jyrkempää tai käyttämään enemmän tiettyjä fiilikseen vaikuttavia äänteitä. – Suolle pystytetyt rakennukset ovat varmasti eksoottisen ja hauskan näköisiä esimerkiksi jollekin Tokion asukille, Järvelä tuumaa ja mainitsee metallinmakuisena kuriositeettina, että Kammikylä sijaitsee muutaman sadan metrin päässä Nummirockin festivaalialueesta. Voi olla, että Korpiklaani katsoo nyt olevansa vapaa menemään minne huvittaa ja kokeilemaan kaikkea mikä kiinnostaa. Niissä seikkailee sama päähenkilö, jota näyttelee karismaattinen Yrjänä Ermala. Ellei mukaan lasketa satunnaisia vierailuja muiden levyillä, joille Järvelä on useimmiten kirjoittanut itse omat osuutensa, hän ei ole koskaan varta vasten tehnyt biisejä muille artisteille. Se on paikallisen Erkki Kalliomäen turvesuolle yksin rakentama, useista rakennuksista koostuva miljöö, joka on eksentrinen nähtävyys ja taideteos itsessään. Levyn ensimmäinen biisi Verikoira syntyi, kun kirjoitin musan valmiiseen rumpupohjaan. – Meiltä puuttui pitkään yksi tosi jyräävä biisi, jota levy kaipasi, mutta sitten Samuli toi näytille tekemänsä rumpupohjan. Ennemminkin se oli lähtölaukaus uudelle, seikkailevalle musiikilliselle aikakaudelle, jota Jylhä nyt jatkaa. En puuttunut muuhun kuin siihen, että sanoja täytyy olla sen verran, että laulumelodia mahtuu niihin. Parissakymmenessä vuodessa on syntynyt niin suuri määrä musiikkia, että Järvelää voi hyvällä omallatunnolla nimitellä tuotteliaaksi. Hän kertoo tekevänsä uusia biisejä jatkuvasti. Tekstien saralla Korpiklaani tekee yhteistyötä kirjailija-runoilija-muusikko Tuomas Keskimäen kanssa. Mutta on siinäkin tapahtunut poikkeuksia. Yleisesti ottaen biisien tunnelma on hivenen vakavampi kuin mitä Korpiklaanilta odottaisi. Sieltä niitä sitten tupsahtelee, ja fiiliksestä riippuen ne saattavat olla millaisia tahansa. Niin leimallisia kuin erilaiset juomalaulut (Wooden Pints, Beer Beer, Happy Little Boozer, Vodka, Tequila) ovat Korpiklaanille olleet, tässä vaiheessa tarinaa alkaa olla vaikea kuvitella, että sen ohjelmistoon ilmestyisi uusia ryyppybiisejä. Keskimäen vapaissa käsissä syntyi sellaisiakin sanoituksia, jollaisia Korpiklaanilta ei ole ennen kuultu. Ohjaaja Markku Kirves teki kaikkiin kolmeen biisiin videot. Mylly-videossa Ermalan esittämä hahmo kieltäytyy pirun tarjoamasta viinahuikasta, missä tuntuu olevan jotakin vertauskuvallista. Se on sovelluspeli, joka on tällä hetkellä testivaiheessa. Osa levyn kappaleista käsittelee reilun kuudenkymmenen vuoden takaisia murhamysteerejä. Yksi sellainen löytyi nimenomaan kokeilemisen ja seikkailemisen kautta. Siinä oli intro, kertsit, säkeistöt, bridget, ihan kaikki paikoillaan. Elämä heittelee Jylhä on Korpiklaanin yhdestoista albumi. Se oli meille uusi tapa tehdä musiikkia. – Tai sitten siksi, että kukaan ei ole pyytänyt. Lyyrikko haki Jylhän teksteihin aiheita yllättävän moderneilta ajoilta. Uusia sinkkubiisejä ovat säveltäneet Järvelän ohella Korpiklaanin entinen ja nykyinen hanuristi eli Juho Kauppinen ja Sami Perttula. Vain sävellys puuttui. Oli miten oli, Judas Priestin myöhempien aikojen klassikon henkeä tavoitellessa tarvittiin tietynlaisia biisejä. Leväluhdan videota ei kuvattu uhrilähteen maisemissa, vaan paljon näyttävämmässä paikassa, Nummijärven Kammikylässä. Ensimmäinen, Spirit of the Forest, ilmestyi vuonna 2003, ja jo sitä ennen Järvelä teki Shaman-bändinsä kanssa kaksi levyä ikään kuin kansainvälisen uransa esinäytökseksi. Siihen pyydettiin musaa, jossa on jahtausfiilistä, ja minähän sävelsin sellaista. Isossakyrössä sijaitseva arvoituksellinen Leväluhta on toimittanut jonkinlaisen uhrilähteen virkaa jo muinoin 300-luvulla. – Tuomas on viime aikoina lukenut paljon niistä tapauksista ja ne vaikuttivat Jylhän teksteihin. – Jo tehdessä tiedän, kenelle biisit ovat menossa, eli yleensä joko soololevylleni tai Korpiklaanille. Ensimmäisenä videosinkkuna julkaistu Leväluhta ammentaa kauempaa historiasta. Niemi-biisin teksti sivuaa Bodom-järven mysteeriä, Juuret Kyllikki Saaren murhaa ja Kiuru perustuu Tulilahden tapaukseen, Järvelä kertoo. Minun tapauksessani kaikki studio hankinnat maksavat itsensä takaisin uusina biiseinä. Annoin vain demon kuultavaksi ja pyysin kirjoittamaan mitä mieleen tulee. Enkä juokse biisien perässä vaan avaan niille oven tulla. Usein ideoiden ovi saattaa avautua hyvinkin käytännönläheisestä kohdasta. Jylhä tekee selväksi, ettei Kulkija ollut mikään kiveenhakattu uusi linjanveto. Jonne ei tiedä. 21. Järvelä on biisintekijänä enemmän säveltäjä kuin sanoittaja. Tai päinvastoin: esimerkiksi Harmajaa pidin aikoinaan soolobiisinä, kunnes havaitsin sen olevan valmiina niin tumma ja stydi, että se sopikin paremmin Korpiklaanille. – En rajoita musiikkini tyylisuuntaa mitenkään, koska Korpiklaanilta se kuitenkin kuulostaa, jos Korpiklaani sitä soittaa. Sillä on himassa kannut valmiiksi mikitettyinä ja se oli duunannut siellä itsekseen kokonaisen biisin pelkillä rummuilla. Viime aikoina olen säveltänyt musaa Muumi-peliin. Tai sitten Jylhä on vain lepyttelevä kädenojennus Korpiklaanin kuulijakunnan kovimmille metallipäille eli niille, joita metallikitaroiden painuminen taka-alalle Kulkijalla huolestutti. Saksaan – joskin myös Saksa oli tuottanut rankkoja metallilevyjä muun muassa Mokomalle, Stam1nalle ja Turisakselle. Paikka herättää lähes yhtä paljon kysymyksiä kuin Leväluhta, mutta Kammikylässä vastauksia saa kysymällä. Joskus olen luullut kirjoittavani Korpiklaanille, mutta valmis biisi onkin ollut ihan Jonne-touhua. Saattaisi olla ihan hauskaa tehdä jotain muillekin artisteille, etenkin jos tietäisin, kenelle biisi on menossa. Vuodet ovat tuoneet Korpiklaanin taiteeseen syvyyttä, jonka rinnalla kännäämisestä hoilotus vaikuttaisi yksiulotteiselta. Järvelä toteaa, että pienet muutokset pitävät homman raikkaana. – Viime levyllä annoin Tuomakselle vähän teemaa, mutta nyt päätin, etten rajoita häntä millään tavalla. Mukaan tuli myös vähän korpiklaanimaista fiilistä, kun Sami soitti hanuria pelibiiseihin. Bändi kirjoittaa lähtökohtaisesti suomalaisista asioista, ja noista synkeistä tarinoista on jo tullut osa maamme folklorea. Korpiklaanin uusimmat levyt ovat yksinkertaisesti kokoelmia hänen viimeisimmistä kappaleistaan. Luonnollisesti myös Jylhältä löytyy selkeän korpiklaanimaisia elementtejä. Keskimäki vastaa myös Jylhän lyriikoista, ja Järvelä kertoo antaneensa sanoittajalle tällä kierroksella vapautta enemmän kuin koskaan. Miksi ei. Se sopii Korpiklaanin suureen linjaan. Vaikka ärrää. Jylhän tuloa on pohjustettu Leväluhdan lisäksi myös singleillä Mylly ja Sanaton maa. Esimerkiksi Leväluhta-biisiä kuunnellessa tulee mieleen, että folkiahan ne reggaerytmitkin kai ovat, mutta yllättäviltä ne silti tässä yhteydessä kuulostavat. Nyt Saksa ja Korpiklaani kulkevat taas metalliin päin. – Jos olen vaikka ostanut uuden kitaran tai uusia plugareita äänitysohjelmaan, ne synnyttävät omanlaisiaan fiiliksiä ja hyvin usein myös uutta musiikkia. Uutuuslevy ei mullista käsitystä bändin syvimmästä olemuksesta, mutta siinä on piirteitä, jotka ovat sille uusia. Ehkä siksi, että sellainen ei ole metalligenressä kovin yleistä. Tai siksi, että hänen musiikkinsa kuulostaa niin paljon hänen musiikiltaan
– Ei folkeikä konetouhuja, vaan iloista partyrockia, jossa on torvia. Jylhän kohdalla elämä puuttui peliin miehistönvaihdoksen kautta. – Taidettiin olla Osakassa, kun lähdettiin Kärtsyn kanssa kaljoille kaupungille. En meinaa edes jaksaa tehdä kaikkea, mitä voisin tehdä. – Kaikki sai alkunsa muutama vuosi sitten Japanissa, kun me oltiin siellä yhteiskeikoilla Waltarin kanssa, Järvelä pohjustaa. Sitten elämä tulee ja heittää asiat niin, että seuraava juttu alkaa pyöriä kuin itsestään. – Ja kyllä se varmaan siihen menee, että keikkojakin tehdään. ”Ainahan sitä miettii, mitä tässä seuraavaksi keksisi. – Ainahan sitä miettii, mitä tässä seuraavaksi keksisi. – Tätä on tehty aina silloin, kun on ollut aikaa ja hyvä fiilis. Kun Matson siirtyi sivuun ja Mikkonen tuli hänen tilalleen, muutos oli merkittävä, mutta onneksi hyvässä mielessä. Löytyy jokin uusi kulma, josta pääsee eteenpäin, Järvelä sanoo. JOTAIN IHAN MUUTA Jonne Järvelän kotistudiossa on viime aikoina äänitetty muutakin kuin Korpiklaania ja Muumi-pelimusiikkia: mies tekee albumia yhdessä Kärtsy Hatakan kanssa. Kärtsy ja Jonne ovat kehitelleet projektiaan eteenpäin aina, kun se on tuntunut oikealta. Sellaiset piristävät muutokset heijastuvat suoraan siihen, miten tuottelias biisintekijä olen. Sinä iltana tuli puheeksi, että olisi hauskaa tehdä musaa yhdessä. Tarkkaa tietoa julkaisusta ei vielä ole, mutta Järvelä arvelee albumin ilmestyvän vuoden 2021 lopulla tai seuraavan alussa. 22. Sitten elämä tulee ja heittää asiat niin, että seuraava juttu alkaa pyöriä kuin itsestään.” Vaikka Jylhä ei ole teemalevy, se on murhatarinoineen ja kansantaruvideoineen vahva kokonaisuus. Loppujen lopuksi uuden tekeminen ei koskaan tunnu vaikealta. Että nyt tuli tehtyä tällainen levy, mutta millainen seuraavaksi. Kun levy ilmestyy ja kiertueet ovat takana, biisintekijä on jälleen tyhjän paperin edessä. Sen luulisi olevan kahdennentoista albumin kohdalla haastavaa jo itsessään. Se tuntuu jonkinlaiselta johdatukselta. Suomeen palattuaan kaksikko meni Järvelän studioon ja päätti alkaa tehdä musiikkia, jollaista heiltä ei odottaisi kuulevansa. Että nyt tuli tehtyä tällainen levy, mutta millainen seuraavaksi. Meidän musa on boogieta Hurriganesin ja vanhan ZZ Topin meiningillä. Nyt levy on sävelletty ja aika pitkälti äänitettykin. WALTARI-pomon ja Korpiklaani-herran yhteinen levyprojekti on tällä hetkellä loppusuoralla. Mutta jokaisen voiton jälkeen on aina palattava lähtöruutuun. – Uusi rumpali alkoi potkia mua perseelle
provinssi.fi · #provinssi
”Ajattelimme, että jos vitutus on kerran tätä luokkaa, se on parempi purkaa death metaliin kuin mihinkään muuhun.” 24
Seebin kosketuksessa oli kuitenkin jotain erilaista. Miten paljon uuden levyn tekeminen erosi parista kolmesta aiemmasta Asphyx-albumista. – Siis totta kai uusi albumi olisi tullut ennen pitkää, mutta pandemia vauhditti asioita niin, että levy ilmestyy nyt vuoden alkuperäistä suunnitelmaamme aiemmin. Asphyx on aina ollut jälkimmäisen filosofian bändi, niin myös tällä kertaa. – Niinpä, niinpä! Seeb ei todellakaan ole kaavoihin kangistunut kuolotuottaja, joka tuuttaa pihalle levyjä default-asetuksilla. – Olen jopa heittänyt huulta, että Hetfieldin pitäisi alkaa taas dokata, niin johan alkaisi syntyä riffiä ja tulisi taas Metallica-levyä sillä ”Vittuun kaikki!” -asenteella. tulos on ollut hyvää, mutta jo siinä kohdassa vaakakuppi saattaa heilahtaa vähän väärään suuntaan. Sitten kokoonnuimme treenikselle, aloitimme yhdestä riffistä ja jammailimme spontaanisti. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT NEGAKINU O n muusikoita, jotka puhuvat musiikistaan innolla ja intohimolla. – Ei todellakaan! Olen aina ihmetellyt, että vaikka muusikolla olisi miten isoja rundeja, perhe-elämää ja harrastuksia, miten kukaan jaksaa vääntää samojen riffien kanssa kuusi vuotta, laulaja räkättää. siinä se! Asphyxia! – Koska halusimme valjastaa tämän tekotavan levylle asti, pidimme spontaaniudesta kiinni loppuun saakka, ja lopulta Necroceros äänitettiin suureksi osaksi livenä. – Jos tätä helvetin pandemiaa ei olisi tapahtunut, me emme puhuisi juuri nyt, mies sanoo virnistäen. Mutta ehkä se on vähän itsekäs haave. Kun kevään kiertueet ja kesän festarit peruttiin, meillä oli kaksi vaihtoehtoa: joko jäämme kotiin eristyksiin murjottamaan ja harmittelemme, että pitipäs sattua, tai sitten otamme vallitsevasta tilanteesta kaiken irti jollain toisella tavalla. Valtaosa nyt kuulemistasi biiseistä on syntynyt siten, että kun yksi riffi päättyy, joku meistä heittää fiiliksellä jonkin mielestään sopivan siihen perään ja... Metalli on tässä mielessä kuin hardcorea tai punkkia. Hollantilaisen nopeatempoista puhetta ja sen sekaan upotettuja naurunremakoita kuunnellessa ei voi olla hymyilemättä leveästi. – Siispä kohautimme olkapäitämme ja otimme selvää, voimmeko kokoontua treenikselle ja studioon turvallisesti. Mutta Seeb toi mukaan melodisemman metallin bombastisuutta, mikä korosti täsKOLMIKYMMENVUOTINEN SOTA 25. Elävää kuolemaa Van Drunen räjähtää räkäiseen nauruun, kun totean hänelle, ettei Ashpyxin kaltaisen bändin tyyliin taida muutenkaan kuulua tapa hieroa, hieroa ja hieroa albumeitaan kuin Metallica ikään. – Tunnemme useita studiovelhoja, joten järjestimme pienen karsinnan, eli lähetimme samat biisit miksattavaksi useammalle tyypille ja annoimme heille tekemisen suhteen melko vapaat kädet. – Nyt kaikki treenasivat osuuksiaan paljon jo etukäteen. Sitten on Martin van Drunen, joka kuulostaa death metalistaan puhuessaan yhtä pitelemättömältä ja vimmatulta kuin tavaramerkkihuutonsa. Hän haluaa, että bändin luonne kuuluu, van Drunen hehkuttaa. – Vakavasti puhuen olen sitä mieltä, että metallin syvin olemus piilee sen alkukantaisuudessa. – Necroceros ei ole death metal -levy, joka on vedetty power metal -soundien läpi. Jos haluaa vangita voimakkaimman tunnelatauksen, se on tehtävä hetken mielijohteesta ja luotettava vaistoonsa. Necrocerosin miksauspöydän takaa löytyy kokonaan uusi kaveri, Sebastian ”Seeb” Levermann, joka on tunnettu metallimaailmassa esimerkiksi Rhapsody of Firen, Vanishing Pointin, Mob Rulesin, Dragonyn ja Bloodboundin äänittäjänä. Hollantilainen Asphyx äänitti debyyttinsä The Rackin vuonna 1991. Asphyx-nokkamies saa jopa väsymiseen asti esillä olleen koronan kuulostamaan innostavalta. Ei mikään rutinoinut death metal -soundinruuvaaja, vai mitä. Necrocerosin tapauksessa kaikki tapahtui muutamassa viikossa [viime vuoden] toukokuussa. – Mekin olemme joskus käyttäneet levyntekoon kuukausia ja... – Totta kai luonnollisin ratkaisu olisi ollut tehdä levy Danin kanssa, sillä hän on tavallaan osa nykyistä tavaramerkkisoundiamme. Martin van Drunen huusi levyllä sodista ja suolistamisesta. Luulenpa, että Dan oli asiasta vähän pettynytkin, mutta kyse oli siitä, että halusimme viedä levyn uusia juonteita niiden kokeilevan luonteen loppuun asti. Keräsimme nippuun kaikki ideat ja riffit ja ajattelimme, että jos vitutus on kerran tätä luokkaa, se on parempi purkaa death metaliin kuin mihinkään muuhun. 30 vuotta myöhemmin kaikki ympärillä on muuttunut, mutta Martin van Drunen huutaa… sodista ja suolistamisesta. Ei tietenkään. Poikkeuksellisen spontaani äänitystapa ei ole ainoa asia, joka on muuttunut: yksi bändin soundiin runsaasti vaikuttanut nimi, Dan Swanö, on poissa kuviosta. Se on ollut joskus hyvin nopeaa, joskus epätoivoisen junnaavaa. Homma onnistui siinä mielessä odotettua paremmin, että kaikki soundit olivat helvetin hyviä. – Olemme tehneet biisejä joskus niin, että kaikki poimivat riffejä Paulin [Baayens, kitara] demojen joukosta, ja kokeilemme sitten, mitkä niistä sopivat parhaiten yhteen
– Nyt jälkeenpäin naurattaa, että Famine oli hylätty idea ennen noita toukokuun sessioita! Se ei oikein toiminut demona, mutta kaikki eri osat kasaan jammailemalla se nousi kuolleista kuin sekopäinen zombi. – Heti kun kuulen jonkin Paulin hulluista riffeistä, mieleni täyttyy kuvilla. Laulaja kertoo olevansa yhtä paljon Asphyxin ja siten myös Paulin fani kuin bändin jäsen. Suolia ja historiaa Necrocerosilla kuullaan Ashpyx-kolikon molempia puolia: rujoa death metalia (Molten Black Earth, Knight Templar Stand , Botox Implosion), mutta myös selvästi polveilevampia, hidastempoisempia ja doomahtavampia luomuksia (Mount Skull, Three Years of Famine, Necroceros). Se, että kokoonpano muuttui koko ajan, laulaja nauraa. Kaikkea pitää tykittää täysillä koko ajan. Mao tapatti miljoonia ihmisiä nälänhätään ja tarinoiden mukaan nautti siitä. – Luin myös taannoin paljon Mao Zedongista [Kiinan kommunistisen puoleen perustaja, 1893–1976], mistä syntyi Three Years of Famine. Ei helvetissä. – Tiedätkö, mikä oli ennen Asphyxin vakio. – Jos tällaisissa jutuissa alkaa miettiä yhtään, onko jokin ratkaisu jonkin mittarin mukaan ”oikein” tai ”väärin” tai ”saako näin tehdä”, osa death metalin syvimmästä olemuksesta on menetetty. Jumalauta, vielä muutama vuosi sitten emme olisi osanneet haaveillakaan tällaisesta eepoksesta. Parasta kauhuelokuvissa ei ole säikähtäminen, vaan jännite juuri ennen sitä. – Tiedän hetkessä, miten tulen rytmittämään huutoni ja mistä tulen kirjoittamaan sanat. – Periaatteessa tässä on myös Asphyxin ydin! Ei sillä, etteikö Paul osaisi säveltää vitun hyviä nopeita juttuja, mutta ne vain voimistuvat, kun ympärillä on hitaita, tonninpainoisia riffejä. Totta kai se voi olla molempia. Parasta monissa jännityselokuvissa ei ole se, mitä nähdään vaan se, mitä ei nähdä. – Parasta vaikkapa Star Warsissa ei ole se, että valomiekkoja heiluteltaisiin koko ajan, vaan se, kun sitä joutuu odottamaan suuren osan elokuvasta. Yritin päästä sisälle ajatusmaailmaan, jossa ihmishengillä ei ole mitään merkitystä ja jota ei aja eteenpäin raha tai valta, vaan silkka pakkomielle. – Voisitko kuvitellakaan, että Hitlerin kuva koristaisi saksalaisia euroja tai Stalinin kuva Venäjän ruplia. Asphyx vaihtelee, van Drunen pysyy Vuosi 2021 ei ole Ashpyxin death metalin juhlaa vain uuden albumin kautta, bändin debyytti kun täyttää samalla pyöreitä. Jopa kirjaimelli”En usko, että keskustelisin nyt kanssasi, jos olisimme jossain vaiheessa päättäneet kirjoittaa ainoastaan päiden irrottelemisesta ja suolien repimisestä, vaikka onhan sekin toisinaan herkullista mässäiltävää.” 26. – Mietipä Paulin suurimpia idoleita metallin ja rockin saralla. – Mount Skull on täydellinen esimerkki Necroceros-sessioiden groovesta. Erikoista on, että Necrocerosia ja The Rack -esikoista (1991) yhdistää vain yksi asia: Martin van Drunen, joka lauloi bändissä ensin vuosina 1990–92 ja palasi mikinvarteen 2007, minkä jälkeen on julkaissut yhtyeen kanssa neljä albumia. Hollantilaiset laajentavat näkökulmiaan kuolemasta edelleen. Ne ovat Tony Iommi, Malcolm Young ja Michael Schenker, ja hän kuuntelee varmasti enemmän hardcorea, punkkia ja doomia kuin deathiä. Olin juuri lukenut eri maiden armeijoiden erikoisjoukoista, jotka tekivät sota-aikana täsmäiskuja ja salamurhia, mutta nykyään sellaiset suorittavat terrorisminvastaisia ennaltaehkäiseviä hyökkäyksiä, joista emme kuule koskaan. Van Drunen naurahtaa kertoessaan, että death metalia vaivaa monesti sama asia kuin nykyelokuvia pahimmillaan: ei malteta rakentaa jännitettä ja korostaa siten kliimakseja. Näissä asioissa on pystyttävä luottamaan intuitioonsa ja annettava tempojen vaihdella järjettömällä tavalla, jopa riffin sisällä. mälleen oikealla tavalla levyn monipuolisuutta. Mutta kenen kuva kiinalaisista kolikoista löytyy tänäkin päivänä. Se on kuin oma pieni sotansa massamurhineen. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, mutta Paulin riffit ovat minulle kuin kirjoja: ne saavat mielikuvitukseni laukkaamaan elävästi. – Necroceros selvensi itselleni entisestään, että samojen Asphyx-kansien välissä voi tehdä kaikenlaista. Siksi mukana on Molten Black Earth, joka on täysin överisti räiskyvää gorea ja mustaa huumoria, mutta pitääkö koko albumin olla joko sitä tai sitten todellista historiaa. – En usko, että keskustelisin nyt kanssasi, jos olisimme jossain vaiheessa päättäneet kirjoittaa ainoastaan päiden irrottelemisesta ja suolien repimisestä, vaikka onhan sekin toisinaan herkullista mässäiltävää, laulaja sanoo. Mielikuvilla sodasta, taisteluista, ihmisyyden kammottavimmista puolista, ihmismielen sairauksista tai vaikka henkirikoksesta. Vyöryvä pääriffi, jännitystä kasvattava, puhtailla kitaroilla soitettu väliosa ja lopun räjähdysmäinen maailmanlopun tunnelma... Niin, Maon, massamurhaajan. Asphyx edustaa vanhan liiton death metalia, kyllä, mutta kyse on aina ollut muustakin. Proosallisia riffejä Van Drunen alkaa pohtia, miten inspiroiva osa Asphyxia ”riffikuningas” Paul Baayens on. Haluan vangita Paulin riffien herättämän primitiivisen fiiliksen välittömästi, ja useimmiten lopulliset laulusovitukseni ovat juuri ne ensimmäiset. – Kun Paul tuo meille loppumattoman määrän riffejä mp3-tiedostoina, kyse ei ole siitä, että savotasta pitäisi löytää jotain äänityskelpoista, vaan ennemminkin siitä, että löytää kovan kaman seasta ne absoluuttiset huiput. Nyt annoin mennä täysin tunteella ja huusin demolaulut treeniksellä juuri niihin kohtiin, joissa se tuntuivat oikeilta. Joskus vuosia sitten olisin varmasti örissyt riffien päälle ihan periaatteesta paljon enemmän, koska pitäähän death metalissa olla paljon örinää. Se jos mikä kuuluu näissä riffeissä, jotka eivät seuraa mitään death metalin sääntöjä, eikä niiden kuulukaan. Hiljaiset jutut soivat hiljaa ja äänekkäämmät kovempaa. Se eteni kuin raiteilla! – Three Years of Famine taas on aivan poikkeuksellinen Ashpyx-raita. Sitten seuraa se tärkein hetki, kun inspiraatio on vangittava jossain muodossa. – Jos saat jostain käsiisi porukan varhaisia demoja ja splittejä, niistä jokainen on kuin eri bändin tekemä. Aloimme jammailla biisin introriffiä, Stefan [Hüskens, rummut] jatkoi siitä omilla jutuillaan, Paul tiesi heti millä riffillä jatkaa ja minä iskin perään nopeamman osuuden, jonka olin löytänyt jo varhaisessa vaiheessa Paulin ideoita kuunnellessani. – Biisissähän ei kuulla ääntäni mitenkään liikaa. Ihmiset olivat hänelle vain pelinappuloita ideologisessa pelissä. – Toin levylle mukaan esimerkiksi The Nameless Eliten, johon sain idean yhdestä Paulin riffistä, jossa oli ainutlaatuista viheläisyyttä. Nämä miehet ja naiset ovat tekemisissä kuoleman kanssa tavoilla, joita emme voi edes ymmärtää. En minäkään
Van Drunen kertoo, että kun levy huhtikuussa 1991 ilmestyi, vastaanotto ei ollut täynnä riemunkiljahduksia. Sitä ennen Asphyxin ei voi sanoa olleen oikeastaan edes bändi. Asphyx teki jo debyytillään jotain poikkeuksellista tuomalla mukaan sotaa, todella hitaita tempoja, melodisia leadkitaroita ja sovituksia, jotka eivät olleet pelkkää turpaanvetoa. – Olin 25-vuotias, mielestäni ikäloppu örisijä, jolla ei olisi enää montaa vuotta aikaa genressä… Mieti nyt, millainen äärimetallibändien elinkaari tuolloin oli! Slayerin tunnetuin line-up oli jo hajoamaisillaan ja heidän ennustettiin lopettavan. Puhumassa Necrocerosista. The Rack sai lehdistöltä yhtä paljon kahden kuin neljän tähden arvioita, ja moni toimittaja sanoi meidän soittavan joko liian hidasta tai liian erikoista metallia. Venomin jätkätkin olivat tehneet parhaat levynsä jo kymmenen vuotta aiemmin, eikä heiltä odotettu enää mitään... – Juuri se faniporukka sai meidät uskomaan itseemme. – Ei! Ei alkuunkaan! Päinvastoin! laulaja hymähtelee. Van Drunen nauraa todetessaan, että Asphyxin, kuten monen muunkin death metal bändin, parasta ennen -päiväyksen ennustettiin menevän umpeen jo 1990-luvun alussa. Kaikki rimpuilivat eri suuntiin, ja vasta Eric löysi pitävän soundimme. Asioita on ollut helppo analysoida vasta jälkikäteen. Jos taas joku sattuu menestymään, sanotaan että asiaan uskottiin koko ajan, hah hah! – Asphyx ja Pestilence [jossa van Drunen vaikutti 1987–90] soittivat täällä aikoinaan muutamille kymmenille ihmisille. Kukaan ei meinannut haluta ottaa meitä keikoille, koska emme edustaneet edes metallin mittareilla mitään konservatiivista. – Lopulta se oli Eric Daniels [kitara vuosina 1988–1994, 1995–1996 ja 1997–2000], joka periaatteessa sementoi sen soundin, jota Asphyx edustaa tätäkin nykyä. – Mutta tässä sitä ollaan! Omaa kolmikymmenvuotista sotaamme myöhemmin. Se löytyi The Rackillä, jolla jokin vain loksahti kohdilleen. Jos olisimme kuunnelleet hollantilaisia tai musiikkitoimittajia, Asphyxin matka olisi varmasti tyssännyt debyyttiin. – Muistan riemuinneeni, kun joissakin arvioissa hehkuteltiin, miten vahvan vision bändi Asphyx oli. Oliko The Rack soundinne syntymisen jälkeen nuoren ja nälkäisen bändin määrätietoisen työn tulosta. – Heti kun tilaisuus tehdä albumi aukesi, menimme studioon ja äänitimme levyn muutamalla otolla livenä. Kaiken ajateltiin olevan ohi hetkessä, koska eihän tällaista kamaa voi tehdä kovin vanhaksi, vai mitä. Tosiasiassa meillä ei ollut mitään käsitystä, mitä olimme tekemässä. Ja erikoista kyllä, nyt minusta tuntuu taas siltä, etten tule lopettamaan tätä keuhkoamista ihan heti! 27. sesti. Huusin mikkiin pleksin takana ja... Väki osaa olla todella vittumaista. Asphyx veti treenejä, joku soittaja vaihtui, mentiin studioon, äänitettiin demo, seuraavaksi treenattiin taas eri porukalla, mentiin eri studioon ja tulos oli jotain ihan muuta. 1500–2000 hengen klubit olivat pullollaan väkeä. Celtic Frost oli parhaat päivänsä nähnyt. Toisin kävi. siinä se oli! ”Visionäärinen” albumi äänitettynä parissa kolmessa päivässä. The Rack tavataan nostaa esiin, kun puhutaan vanhan liiton death metalin kovimmista levyistä. – Hollanti on aina ollut maa, jossa ei olla kauhean kannustavia omia kohtaan. Jos menee huonosti, siitä piruillaan heti. – Siellä oli [Deathin] Scream Bloody Gorea ja Autopsya, totta kai, mutta Asphyx kurotteli jo varhain Black Sabbathin ja rujomman bluesin viipyilevyyteen, mikä puhutteli minua niin paljon, että liityin aika nopeasti mukaan porukkaan. – Halusimme vain tehdä levyn mahdollisimman pian, koska mielikuvamme oli, ettei äärimetallibändillä ole tulevaisuutta. Olipa kyse sitten erikoisemmasta musiikista tai vaikka urheilusta. Mutta entä sitten, kun lähdimme vaikkapa Entombedin kanssa Saksan puolelle
TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVA ZACHARY HARRELL JONES 28. KAIKEN NÄHNEET. Tarkoitus pyhitti keinot matkalla yhtyeen meluisimpaan ääreen. Äärisäröinen noisevuorenpurkaus hautaa kitarariffit ja free jazzin alleen. The Bodyn uuden levyn äänitykset tekivät laitteistolle pelkkää pahaa
Siihen mahtuu omien albumien ohella useita yhteistöitä muun muassa Thoun, Full of Hellin ja Uniformin kanssa sekä viime vuonna julkaistu Remixed-levy, jolla yhtyeen materiaali laskettiin lukuisten tekijöiden käsiin. Etäinen rumpusoolo on kuin free jazzin hautajaisseremonia upotettuna feedback-betoniin. Olemme molemmat punkin kasvatteja, eikä kumpikaan meistä hallitse mitään instrumenttia mestarillisesti. Hän soittaa kantrihenkistä musiikkia, ja yksi hänen biiseistään alkaa säkeellä ”I’ve seen all I need to see”. Kunnioitettava ”body of work”, kuten termi kuuluu. Ne ovat rehellisimpiä mahdollisia kiteytyksiä siitä, missä olimme minäkin vuonna. Olen juuri rusentunut The Bodyn uuden I’ve Seen All I Need to See -albumin äänenpaineen puristuksiin ja naarmuttanut tärykalvojani sen metelillä. Albumin nimi linkittyy rumpalin mukaan teemoihin, jotka ovat olleet keskeisiä halki The Bodyn tuotannon. – Nappasimme nimen Arkansasissa asuvalta ystävältämme. Olemme ikään kuin tienristeyksessä, ja minkä suunnan valitsemmekin, olemme kusessa. Tietenkin tämä on aika tavallinen kokemus alakulttuureissa, mutta joka tapauksessa se auttaa jaksamaan. Chip kuunteli biisiä ja tokaisi, että tuo säehän on ihan paras. Kaiken alta on havaittavissa selkeä riffi, mutta on paha lähteä erittelemään millainen. Vuoden 2016 No One Deserves Happiness tutki, mitä termi pop voisi tarkoittaa yhdistettynä The Bodyyn. Kun ihmiset samastuvat kolkkoon musaamme, se vakuuttaa meidät siitä, että tapamme katsoa ja kokea tätä maailmaa tavoittaa jotain todellista. – Ainakin minulle musiikin tekemiseen liittyy kysymys, mahtaako kukaan muu tuntea samoin kuin mitä musiikissani kanavoin. – Olemme tyytyväisiä elämäämme emmekä lähtisi muuttamaan sitä, mutta tiedostamme että se on ristiriidassa laajempien yhteiskunnallisten rakenteiden kanssa. Kyse ei ole nihilismistä, mutta musiikin ytimessä on epätoivoinen kysymys, mihin nykytilanteesta on mahdollista enää edetä. Chip on meistä vannoutuneempi erakko, hänen turhautumisensa ympäröivää maailmaa kohtaan on äärimmäisempää kuin minun. – Olemme viime aikoina itsekin pohtineet, että koska levymme syntyvät pitkälti studiossa, ne luovat sitäkin täsmällisemmän aikajanan, johon voimme palata ja katsoa, että okei, tuollaisessa mielentilassa olimme tuolloin. Pellit seis The Body on kiinnittänyt monien huomion – ja taatusti etäännyttänyt sludgepuristeja – arkailemattomalla ilmaisunsa äärien venyttämisellä. Jos The Bodyn levyjä ajattelee ruumiina, kehoina, niin millainen keho I’ve Seen All I Need to See -albumilla on kannettavanaan. Rumpali Lee Bufordin lippalakin teksti Skype-yhteyden päässä herättää kysymyksen, millaisen väen kanssa nyt ollaan tekemisissä. A nti Authoritarian Gun Club. Yhtyeen nimeä voi soveltaa myös sen kaikkiin albumeihin, niistä jokainen on näet oma kokonainen ruumiinsa – ja ne ravistelevat myös kuulijansa kehoa. Joten tällä kertaa puskimme niin syvälle pörinään ja meluun kuin mahdollista. Levyn päättävä Path of Failure kylläkin sisältää varsin taidokasta rumpujensoittoa, toki murskaavan särövyöryn alle kätkettynä. Kirjoitimme ystävällemme ja kysyimme, voimmeko käyttää sitä. Olet oikeassa, otsikko varmasti osuu monen ajatuksiin viime vuodesta. Ja voi luoja, millaista siellä onkaan. Bändi on kasvattanut diskografiansa mittavaksi. Mikään tietoinen kommentti otsikko ei kuitenkaan ole. Buford innostuu vertauksesta. Sen verran taidokkaasti se on metelikerroksin piiritetty. Ikään kuin auditiivinen valokuva-albumi. Rumpusoolo ei ole Bufordin. Kuplasta kurkottaen Vuosi 2020 peilautuu uuden albumin nimeen, halusi tai ei. – Minä ja Chip pyrimme viettämään niin hyvää elämää kuin mahdollista. Laajempaa tunnustusta yhtyeelle toi vuonna 2010 julkaistu All the Waters of the Earth Turn to Blood. I’ve Seen All I Need to See edustaa The Bodyn meluisinta ja päällekäyvintä äärtä. Vältämme olemasta tekemisissä muiden kuin läheisten ystäviemme ja perheidemme kanssa. All the Waters of the Earth Turn to Blood viehätti tavallaan yhdistää lyijynraskaaseen viipyilyyn kuoroja jousielementtejä. Tunnustelemme levyillä ympäristöämme ja huomaamme, että moni tuntee samoin kuin me. Mitä äärimmäisemmäksi ilmaisumme käy, sitä enemmän Chip tuntuu siitä tykkäävän. Jep, tämä on tavallistakin intensiivisempi The Body -levy, hah hah. Hän on selkeästi kiintynyt äärikamaan. Rentoutumiseen kuluu tuskin sekuntiakaan: The Body -rumpali on musertavan musiikkinsa vastakohta, kerrassaan leppoinen veikko. – Se taisi olla hänen tavoitteensa, ja näemmä hän sen myös saavutti. Kahden Rhode Islandin kasvatin, Bufordin ja kitaristi-solisti Chip Kingin duo The Body on vyöryttänyt kokeellista sludgeaan äänitteille vuoden 2004 nimikkodebyytistään alkaen. Levyn äänimaisema on niin törkyisen äärisäröinen, että on kuin yhtye julistaisi todella nähneensä kaiken mitä tarvitsee ja piilottaisi sisimpänä tietoisesti näkymättömiin ja kuulumattomiin, meluvallien varjoon. Chip ei ole niin teknisesti taidokas kitaristi, että kykenisi ottamaan tuosta vain haltuun mitä tahansa musiikkia. – Chip on taantunut kaikkien bändivuosiensa myötä tilaan, jossa hän ei edes halua kuulla kitarariffejä musiikissaan. – Sanoisin, että kaikissa levyissämme on läsnä turhautuminen, joka kohoaa kohti vihaa, joskaan se viha ei ole suunnattu erityisesti keneenkään tai mihinkään. Kingin toive karkottaa kitarariffit korvistaan kiteytyy Tied Up and Locked In -kappaleeseen. Hän vastasi, että todellakin, käyttäkää ihmeessä. Olemme ikään kuin luoneet kuplan ympärillemme – ja se on mahtavaa! Mutta välillä on pakko astua kuplan ulkopuolelle. ”Kaikissa levyissämme on läsnä turhautuminen, joka kohoaa kohti vihaa, joskaan se viha ei ole suunnattu erityisesti keneenkään tai mihinkään.” 29. Soittajina pyrimme hyödyntämään rajallista osaamistamme, viemään sen niin pitkälle kuin mahdollista, kääntämään sen mielenkiintoiseksi. Jos Bufordin ja Kingin arki kuluu turvassa kuplassaan, The Bodyn musiikki on keino kurkottaa kohti laajempaa ihmisjoukkoa, jonka reaktio on onnistunut yllättämään Bufordin. Ja tämä uusi levy kaivautuu yhä syvemmälle vihaan
Valitettavasti jouduimme tuottamaan hänelle pettymyksen, koska hänen laulunsa ei istunut näihin biiseihin. Chipin täydeltä Symbaalien poissaolon tunnistaa. I’ve Seen All I Need to See -sessioiden lähtökohta olikin tavoitella duon paljainta livesoundia. Ensisäe on kuin haaste: ala kavuta näitä portaita. Kun pääsemme kerran studioon saakka, olemme niin ahkeria kuin mahdollista. Mitään kummankaan session kaltaista emme ole koskaan ennen tehneet. Runon esittää Seth Manchesterin isä, jonka ääni kantaa myös edellislevyn I Have Fought Against It, But I Can’t Any Longer (2018) loppurunoa. Kiertueiden ja kotosalla olon välillä ei ole muuta eroa kuin keikkahetket. They Are Coming on nimensä mukaisesti levyn uhkaavin yksilö. Muuten se on koko ajan samanlaista hengailua. Emme ole perinteisessä mielessä bändi. En matkusta lentäen, joten matka äänityssessioihin kestää sellaiset neljä päivää per suunta. I’ve Seen All I Need to See on albumi, jolta on hankala osoittaa elementtejä, joiden vaikuttimet kumpuavat popista. Tuollaiset jutut vetoavat minuun paljon enemmän kuin metallilevyjen tyypilliset rummut. En voinut iskeä symbaaleja käytännössä lainkaan, koska soundit oli viritetty jo niin särölle, että peltien kirskunta olisi räjäyttänyt kaiken pelkäksi meluksi. Emme juurikaan pähkäile keskenämme, mitä mikäkin teksti käsittelee. Buford ja King eivät olleet avuttomia edellisten The Body -albumien keikkatoteutuksen äärellä, vaikkakin rumpukoneiden sun muiden lisäelementtien mahdollistamien asioiden toisintaminen keikoilla oli haastavaa. Eriävillä näkökannoilla on kuitenkin vaikutuksensa siihen, miltä The Body kuulostaa. Ja mikäpä siinä, hauskaa sitä tehdessä riitti. Itseään Buford ja King eivät ainakaan toista, vaikka ovat toistuvasti levynteossa. Juuri mitään melodiaksi kutsuttavaa uudelta levyltä ei löydy, lukuun ottamatta aloitusbiisi A Lamentin melankoliaa. Studiossa olemme monesti pikemminkin tuottajia kuin muusikoita. – Yhteistöissä tärkeintä on, etteivät egot ole sotkemassa asioita. ”Kun pörinätielle lähdimme, päätimme katsoa, miten pitkälle voimme taivaltaa. Silloin Buford tiedosti soittaessaan, että rumpuosasto täydentyisi vielä. – Tällä kertaa oli turha ajatella peltejä ollenkaan. – Nuo jutut ovatkin jatkuvaa edestakaisin veivaamista. Seth siirsi biisejä koneelta nauhalle ja nauhalta takaisin koneelle vääntäen joka käänteessä kaikki säädöt äärimmilleen. Päätimme kokeilla, miten syvälle kaiken pohjalle pystymme sen hullun rumpaloinnin hautaamaan. Se oli outoa, sillä yleensä paiskon symbaaleja koko ajan. – Mietipäs hip hop -juttuja, esimerkiksi Kanye Westin levyjä. – Mutta koska hänen mukanaolonsa on traditio, sanoimme että voithan sinä soittaa vaikka pianoa tai jotain. Viime reissulla tein The Bodyn lisäksi pari kolme muuta levyä, Seth teki kolme tai neljä. – Ja kun pörinätielle lähdimme, päätimme katsoa, miten pitkälle voimme taivaltaa. Hauska on näin lohduttoman rujon musiikin äärellä hurja termi. – Hah! Levyillämme on usein vierailijoita, mutta tällä uudella soittaa enimmäkseen vain minä ja Chip, äänittäjämme Seth Manchesterin avustuksella. Hengailemme yhdessä melkein joka päivä. Välillä mietin soittaessani, kuulostaakohan jälki tosi tylsältä, kun en voi tehdä juuri mitään. Annamme musan kuljettaa sinne minne se kuljettaa. Teimme juuri yhteislevyn Big Braven kanssa, samoin erään teknokaverimme kanssa. Onhan meno edellisiä levyjä uhkaavampaa. Ja onnistuneesti kiskookin. The Kaleidoscope pohjautuu Dunnin omin kokemuksiin kuolemansairaan vaimonsa vierellä, avuttomana siitä, ettei voi tehdä mitään. Hankalampaa on nimetä kaikkia The City Is Shelledin instrumentteja – jos se tarpeellista onkaan. Buford on kuitenkin löytänyt viime vuosina populaarimusiikista inpiroivaa ankaruutta, jota tulee äärimusiikissa vastaan harvoin. Tajusin äänittäessä, että okei, voin lyödä käytännössä vain tomeja ja virveliä. – Chip on paras ystäväni. – Chipin matsku on nyt tavallistakin vainoharhaisempaa. Hän otti ja soitti. Kaikkea ei ole vielä nähty. Helppoa kapuaminen ei tule olemaan. Tuollainen lohduttomuus on ihan luonteva aloitus, kun koko levy on sellainen kuin on. Ääni Kanyelle ”To climb these stairs again.” A Lamentin ja koko levyn avaa skotlantilaisen runoilijan Douglas Dunnin runo The Kaleidoscope. Mutta hauskanpitoa musiikin tekeminen The Bodylle suuressa määrin on. Ajatuksemme kulkevat siinä määrin samoja reittejä, että teemat loksahtavat yksiin luonnostaan. Buford hekottaa, että hänellä ja Seth Manchesterillä on tapana hakea ilmaisuun melodiaa ja elementtejä, jotka keventävät kuuntelukokemusta. Seth siirsi biisejä koneelta nauhalle ja nauhalta takaisin koneelle vääntäen joka käänteessä kaikki säädöt äärimmilleen.” 30. Mutta lopputuloshan on ihan jees. Emme koskaan sanele etukäteen, että okei, tältä sen pitää kuulostaa. Parin edellisen albumin rumpukoneet olivat Chipiltä melkoinen myönnytys, mutta olivat ne iso askel minullekin. Jossain vaiheessa hän tokaisi, että nämä konstit tekevät äänityslaitteistolle pelkkää pahaa, Buford nauraa. Meille on aina olennainen kysymys, mitä ei vielä ole tehty. Biiseissä on droppeja, joissa rumpusoundit on räjäytetty todella rujoiksi. Turha toistaa jotain, jonka joku on jo tehnyt paremmin. Fanin esittämä kysymys The Bodyn Facebook-sivulla onkin varsin osuva: ”Are y’all ever *not* making new albums?” – Asumme nykyään länsirannikolla, mutta teemme levyt yhä itärannikolla. En tainnut ihan tajutakaan sitä, ennen kuin mainitsit asiasta. Minä kirjoitan yleensä lyriikat Chrissylle ja muille vieraileville solisteille, ja Chip tekee kaikki omat tekstinsä. – Mitä rumpuihin tulee, tämä oli vaikea levy. – Runot luovat hienon sillan levyjen välille. Eli ei hätää, hän on messissä taas. – Eräs jazzrumpali vanhasta kotikaupungistamme Providencestä vetää sen. Jossain siellä melun keskellä ne piileksivät, ja vaikka on mahdoton sanoa keitä tai mitä ne ovat, ne tulevat kohti. Christs, Redeemers -albumille (2013) symbaalit äänitettiin jälkikäteen. King kiskoo biisejä päinvastaiseen suuntaan. Tämä levy on täyttä Chipiä. Ystävämme Chrissy Walpert on laulanut kaikilla aiemmilla levyillämme ja tuli nytkin studioon tekemään samoin
LIPUT MYYNNISSÄ NYT LIPPU.FI/SLIPKNOT www.emp.f i
”Inspiroidumme koko ajan uusista asioista, minkä ansiosta Tribulationin musiikki elää.” 32
Osa biiseistä on heavy metalia ja osa vanhaa kunnon folkia, jollaista ymppäämme aina levyillemme. Death metalista innostuneet Andersson, Jonathan Hultén ja Adam Zaars halusivat rankentaa bändinsä musiikkia, kun taas Wickstrandin veljekset, laulaja Olof ja rumpali Jonas, intoilivat edelleen thrashistä ja speedistä, jotka olivat Hazardin kulmakivet. Goottilainen romaani käänsi valistuksen aikakauden ihanteet päälaelleen 1700-luvun lopussa. Halusimme tehdä mahdollisimman nopeaa ja äärimmäistä musiikkia. Kun puhuimme vakavia, hän kyseenalaisti Goottilaista estetiikkaa rakastava Tribulation saapui tienristeykseen viidennen levynsä julkaisun kynnyksellä. Menetys on myös henkilökohtainen, sillä rakas ystävä ei ole enää vierellä jakamassa yhdessä luodun konseptin iloja, suruja ja seikkailuja. Basisti-laulaja Johannes Andersson vastaa videopuheluun kotonaan Ruotsissa. Hän haluaa pitää kameransa pimeänä – osittain ehkä siksi, ettei halua horjuttaa vaivalla rakennettua imagoaan liikaa. Muistoksi kuolovuosilta jäi vain Johannes Anderssonin raspinen kevytörinä, joka muistuttaa erehdyttävästi Dissection-legenda Jon Nödtveidtin ulosantia. Vivahteikkaan soundin metsästäjät Tribulation syntyi piskuisessa 14 000 asukkaan Arvikan kunnassa vuonna 2004, kun sen esiaste Hazard jakautui kahtia. Goottivaikutteiden dominanssi kasvoi asteittain, ja yhtyeen kolmannella albumilla The Children of the Nightilla (2015) tarttuvat keskitemposävellykset ja mehukkaan melankoliset melodiat syrjäyttivät death metalin. Avausbiisi In Remembrance on miltei industrialia. Siinä missä ranskalaissyntyinen aatevirtaus pyrki mittaviin yhteiskuntaja kulttuuriuudistuksiin järki, tiede, markkinatalous ja liberalismi edellä, brittiläislähtöinen gotiikka romantisoi mennyttä, ammensi yliluonnollisuudesta, nojasi mystiikkaan ja muutti kammottavuuden kauneusihanteeksi. Kolmikko antoi Wickstrandeille kenkää, vaihtoi nimensä Tribulationiksi, pestasi uuden rumpalin ja alkoi mäiskiä death metalia Andersson basisti-laulajanaan. Tribulationin debyyttialbumi The Horror (2009) edusti liki tyylipuhdasta death metalia, jonka mausteeksi oli ripoteltu kauhutematiikkaa. Olimme 17-vuotiaita, kun äänitimme The Horrorin. Wickstrandit jatkoivat leipälajinsa parissa nimellä Enforcer. Levy tarjoaa paljon uusia näkökulmia Tribulationiin, Andersson kuvailee. Olemme tunteneet toisemme lapsesta lähtien, ja etäisyys välillämme on kasvanut viimeisen vuoden aikana. Levyllä ei kuulla darkwaveä, mutta yhtäläisyydet tummanpuhuvan ja nyktofiilisen tunnelman kanssa ovat ilmeiset. – Tribulation on kasvanut mukana, kun olemme kehittyneet ihmisinä. Emme halua muutenkaan jumittua yhteen genreen, vaan laajentaa ja kehittää soundiamme jatkuvasti, Andersson sanoo. – Olemme aina hyödyntäneet taiteessamme kauhutematiikkaa, kuten Nosferatua, metsän olioita, okkultismia ja kaikkea outoa, koska se vetää meitä puoleensa. Bändi on kasvattanut suosiotaan menestyksekkäästi Atlantin molemmin puolin, mutta nyt matka jatkuu ilman sen perustajajäsentä. Se hohkaa kaikesta, mitä yhtye yleisölleen viestii: sävellyksistä, sanoituksista, kansitaiteesta, kasvomaalauksista, promokuvista, musiikkivideoista, esiintymisasuista ja niin edelleen. Goottilaisuus on siis ollut Tribulationin pohjavireenä alusta asti, joskaan ei aina musiikillisesti yhtä paljon kuin nykyään, Andersson sanoo. Inspiroidumme koko ajan uusista asioista, minkä ansiosta Tribulationin musiikki elää. HETKI HAUTAUSMAALLA TEKSTI MARKUS LAAKSO KUVAT ESTER SEGARRA 33. – Tulee olemaan outoa jatkaa ilman Jonathania, hänen tapaansa säveltää ja esiintyä. Kuuntelen edelleen death metalia, mutten eksklusiivisesti. U svaisia kalmistoja, raunioituneita linnoja, esi-isien syntejä, kirouksia, kohtalokkaita salaisuuksia, vampyyreja, aaveita, elävältä hautaamisia, hirviöitä, hulluutta ja hyisiä tarinoita. – Hän pudotti pommin lokakuun alussa. Kipparinvaihto kesken myötätuulen Valtaosan Where the Gloom Becomes Soundin kappaleista kirjoitti Jonathan Hultén, joka soitti Tribulationissa ja sen esiasteessa Anderssonin ja Zaarsin kanssa 12-vuotiaasta saakka. Jonathan ei suhtautunut Tribulationiin enää kovin positiivisesti. Gotiikan perintö heijastuu Tribulationista vahvana. Ollakseni rehellinen uutinen ei tullut yllätyksenä. Viides levy, uunituore Where the Gloom Becomes Sound, lainasi nimensä saksalaisen darkwave-artistin Sopor Aeternus & the Ensemble of Shadowsin kappaleen Hades ”Pluton” riveistä ”Down, further down, where the gloom becomes sound / On the cell where your love might be found”. Musiikillisen ja taiteellisen kipparin poistuminen on luonnollisesti kova pala yhtyeelle, jonka menestys on nojannut vahvasti kitaristi-kansitaiteilijan näkemykseen ja luomisvoimaan. – Tämä levy on vielä gootimpi, monipuolisempi ja vaikutteiltaan laveampi kuin edeltäjänsä Down Below [2018]. Andersson vakuuttaa eron olleen sopuisa, joten ystävyys säilyy siviilielämässä. Hulténin erosta uutisoitiin joulukuun alussa
Niin mahtavaa kuin luomistyö ja kiertue-elämä voikin olla, välistävetäjiin, riidankylväjiin ja ongelmamagneetteihin törmää tämän tästä. Sen toiminta on yhtä ammattimaista kuin huomattavasti suurempien yhtyeiden, joiden pyörittäminen ei vaadi yhtä paljon henkilökohtaisia taloudellisia ja ajankäytöllisiä uhrauksia. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että vitut, underground on meille liian pieni. Sen olen vuosien varrella oppinut. Se tekee yhtälöstä hankalan, sillä rahaa on hankittava muualtakin. Tärkeintä yhteistyön aloittamisessa ja hedelmällisessä jatkamisessa oli yhtyeen näkökulmasta se, että taiteellinen kontrolli säilyy muusikoilla. Demokraattinen tapa oli lähteä. Aiemmin sävellysvastuu on jakautunut Hulténille ja Zaarsille, jotka ovat jakaneet myös levyjen ulkoasujen toteutuksen: Hultén on vastannut kansitaiteesta, Zaars kansivihkojen kuvituksesta ja taitosta. Yksi syy Hulténin lähtöön oli hänen sooloprojektinsa, jonka erinomainen esikoistäyspitkä Chants from Another Place ilmestyi viime huhtikuussa. – Tämä on likainen ja epäystävällinen ala. Hultén paitsi sävelsi ja soitti levyn materiaalin myös äänitti ja lauloi sen, piirsi ja maalasi levyn kansitaiteen ja -kuvituksen sekä toteutti animoidut musiikkivideot. – Olen iloinen, että päädyimme Century Medialle. Ug-skene on kuitenkin aika tarkka siitä, miltä bändien tulisi kuulostaa, mikä on rajoittavaa etenkin jos musiikki kehittyy ulos lokeroista. Se on silti hoidettava. Toivomme hänelle menestystä ja kaikkea parasta, Andersson sanoo. Olen itse asiassa tuntenut hänet pidempään kuin Jonathanin ja soittanut hänen kanssaan lukuisten bändien keikoilla, joten eiköhän homma lutviudu kuntoon nopeasti Tribulationinkin keikoilla. Ymmärrämme sen täysin. Tuli mammonaa tai ei, Tribulation on työskennellyt menestyksensä eteen määrätietoisesti. Esimerkiksi nyt, kun meillä on levynjulkaisukampanja meneillään, otin kolme viikkoa vapaaksi töistä, jotta saan Tribulation-hommat hoidettua. Halusimme tavoittaa enemmän kuulijoita, joten meidän oli siirryttävä eteenpäin, Andersson toteaa. koko toiminnan. Rakastamme häntä edelleen, ja hän rakastaa meitä. – Meillä kaikilla on lapsia ja yritämme käydä bändin ohella töissä. Muusikoiden klassinen dilemma on, että he haluavat vain soittaa ja luoda taidetta, mutta bisnespuoli imee heistä mehut. Uutta tuttua verta Tribulation ei jäänyt Hulténin erottua tyhjän päälle vaan pestasi kitaristikseen hetken Hazardissa ja pitkään Enforcerissa soittaneen Joseph Thollin. Bändi vaatii jäseniltään liki täysipäiväistä omistautumista, josta ei saa kuitenkaan riittävää toimeentuloa. Ei ole väliä, kuinka monta manageria ja keikkamyyjää bändillä on, muusikoiden on silti tehtävä päätökset itse ja riideltävä ihmisten kanssa eri asioista. – Miehistönvaihdos oli siinä mielessä helppo, että Joseph on hyvä ystävämme, johon luotamme ja jonka biisintekotyylistä pidämme. Työmäärä on siis ollut musertava, eikä maailmaa normaalioloissa jatkuvasti kiertävä ja aktiivisesti levyttävä Tribulation jätä juuri vapaa-aikaa. Nähtäväksi jää, jatkuuko kuvitusyhteistyö jatkossa, sillä Hultén toimii muusikonuransa ohella freelance-kansitaiteilijana. Tribulation on noussut keskisuureksi äärimetalliyhtyeeksi, jos sen sellaiseksi haluaa lokeroida. Olisi turha taistella kehitystä vastaan ja elätellä toivoa, että fyysisten tuotteiden menekki nousisi entiseen loistoonsa ja kassa kilisisi jatkossa enemmän. Tämä on rankkaa hommaa, Andersson sanoo. Tribulation muutti oma-aloitteisesti musiikillista konseptiaan ja loikkasi Century Medialle, jonka kanssa yhteistyö on jatkunut siitä lähtien. Thollinkin säveltaide hohkaa pimeyttä ja melankoliaa, mikä on elinehto Tribulationille. Kuinka pitkään pystymme pitämään bändin pystyssä. Mikä on tarkoituksemme ja syymme jatkaa. Molemmat vaativat paljon, eikä hän halunnut painaa jarrua Tribulationin suhteen, koska se olisi vaikuttanut negatiivisesti meihin muihin. Century Media kosiskeli Tribulationia jo The Horrorin jälkeen, mutta bändi ojensi metallijätille rukkaset ja antoi ug-lafka Invictus Productionsin julkaista toisen levynsä, The Formulas of Deathin (2013). Hyvästi underground Aina ei ole kuitenkaan ollut näin. Tämä on ruma ala. Ison lafkan kanssa työskenteleminen on opettanut meille, millaista ammattimainen bändielämä oikeasti on. – Halusimme edustaa undergroundia, koska pidimme sitä siistinä. Valmistelemme musavideota, pidämme paljon palavereja, otamme kuvia, suunnittelemme kiertueita ja teen haastatteluja joka ilta. Ammattimaisuus on taas tuonut esiin musiikkibisneksen raadollisuuden ja kylmyyden, vaikka temmellyskenttänä on marginaalimetalli eikä kertakäyttöpop tai sometähdenlennot. Elämässä ei ole rewtai pause-nappeja, on vain play. Se on silti hoidettava.” 34. Andersson on hyväksynyt myös musiikkibisneksen turbulenssin ja jatkuvan muutoksen. Odotan innolla, miltä tuleva materiaalimme tulee kuulostamaan. Paradoksaalisesti Tollillakin on oma sooloprojektinsa, jossa hän soittaa, laulaa, säveltää ja esittää Hulténin tapaan kevyempää musiikkia kuin aiemmissa bändeissään. – Jonathanille on varmasti ollut jossain vaiheessa liikaa pyörittää sooloprojektiaan ja Tribulationia. Hän oli vain päässyt tiensä päähän tämän bändin suhteen. Tuskin livealaa moukarilla mäiskinyt koronakaan jää ainoaksi pandemiaksi, eikä muitakaan tulevaisuuden haasteita pysty ennustamaan aukottomasti. Olisi ollut hirveää joutua etsimään puskista tyyppiä, jota emme tunne. Se on loputonta työtä, vaikka pandemia jyllää, Andersson huokaa. ”Muusikoiden klassinen dilemma on, että he haluavat vain soittaa ja luoda taidetta, mutta bisnespuoli imee heistä mehut
– Olen soittanut bändeissä lapsesta saakka. Pohdin, miten saisin toteutettua jotkin osaset tehokkaammin, mutta joskus on vain opittava asioita kantapään kautta. Olit ollut bändin jäsen puolet elämästäsi ja tuntenut perustajajäsenet vielä pidempään. Minun piti saada uudet biisit kasaan viime vuoden tammikuun ja maaliskuun välisenä aikana, ennen kuin soolokiertueeni Chelsea Wolfen kanssa alkoi. Kurssit myös lisäsivät viehtymystäni niihin. Korostunut visuaalisuus yhdistää Tribulationia, sooloprojektiasi ja sinua esiintyvänä taitelijana. Pohdin usein, haluanko käyttää päiväni näin, ja pikkuhiljaa kieltävä vastaus sai enemmän jalansijaa. Viimeisimmät päivät olen testaillut uusia biisi-ideoita ja hahmotellut kansikuvaa seuraavaan levyyn. Työmääräsi levyn eteen lienee älytön. – Visuaaliset elementit toimivat porttina unija mielikuvitusmaailmaan – siihen maailmaan, jossa musiikki asuu. Mikä sai sinut aloittamaan sooloprojektin, jonka musiikki on kaukana särövalleista ja örinästä. – Menin paikalliseen musiikkilukioon ja ryhdyin säveltämään vakavammin musiikkia akustiselle kitaralle. Ensin paikallisessa musiikkikoulussa ja myöhemmin, teini-ikäisenä, useissa eri kokoonpanoissa. Ottojen määrällä ei ole minulle mitään väliä. KUNNIANHIMO, YKSEYS, HARMONIA Jonathan Hultén otti hypyn tuntemattomaan ja vaihtoi menestyksekkään metallibändinsä soolouraan. Sellaista iloa, että tunnen itseni valmiiksi sitoutumaan täysin jonkin upean teoksen luomiseen. Miltä se tuntuu nyt. Pelottavan haasteen vastaanottaminen ja luomisprosessin loppuun saattaminen ovat palkitsevimpia asioita, joita tiedän. Sen tunnustaminen ja hyväksyminen vei aikaa. Olin 12-vuotias, kun Tribulationin esiaste Hazard perustettiin, ja 15, kun Tribulation syntyi. Eropäätöksestäsi on nyt pari kolme kuukautta. Olemme edelleen hyvissä väleissä. Elämä on jatkuvaa kehittymistä. Meidän piti suorittaa pakollisia kirkkolauluja teoriakursseja, joiden avulla opin paljon harmonioista. – Muutan kasvomaalauksiani jatkuvasti siksi, että haluan juhlistaa elämän muuttuvaista luonnetta. – Kynnys oli korkea. Epäröin päätöstä viimeiseen sekuntiin asti, mutta kun sain sanottua sen ääneen, tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt rinnaltani. Vanhempasi opettavat musiikkia yliopistossa. Etenkin, kun kyseessä on minulle täysin uusi osa-alue, kuten animaatio. Soololevysi kappaleet nojaavat moniäänisiin lauluharmonioihin, jotka on toteutettu virheettömästi. – Kiire ja päällekkäisyys saivat itse asiassa luomistyön rullaamaan intensiivisemmin. Päätin toteuttaa unelmani, kun olin noin 25-vuotias eli kuutisen vuotta sitten. Roolisi oli suuri Tribulationissakin. Nörttimäinen kiinnostus ja luomisvietti ovat työntäneet minua eteenpäin. Pidin peukkusääntönä sitä, että kolme päällekkäistä lauluharmoniaa on maksimi. Millainen musiikillinen tausta sinulla on. Joskus on helpompi olla luova, kun vaihtoehdot ovat rajatut. – Eroa oli vaikea tajuta ensimmäiset pari viikkoa, mutta nyt se tuntuu enemmän ja enemmän ”uudelta normaalilta”. Akustisessa yhden miehen projektissa yhdistyvät riisutut sävellykset, kirkkolauluhenkiset harmoniat ja takavuosien Bowien visuaalinen ilmeikkyys. – En voi puhua muiden puolesta, mutta en usko, että valintani tuli heille sokkina. Muutat esiintymismeikkiäsikin jokaisella keikalla. Tiesin sydämessäni, että bändistä eroaminen on ainut oikea päätös, mutta monesta muusta näkökulmasta halusin jatkaa. Ne auttavat vastaanottajaa vierailemaan tuossa paikassa ja olemaan hetkellisesti osa sitä. – Yksinkertaisin ja ytimekkäin vastaus on, että halusin tehdä jotain muuta. Tärkeintä on matka eikä pysyvän kaavan löytäminen. – Olen unelmoinut laulaja-lauluntekijäalbumin tekemisestä siitä saakka, kun kuulin teini-ikäisenä Anna Ternheimiä, Nick Drakeä ja José Gonzalesia. Olet menestynyt metallin parissa hyvin. Kuinka ihmeessä onnistuit saamaan otot maaliin niin täydellisesti. Tribulation kiersi Ghostin lämmittelijänä marras-joulukuussa 2019. – Projekti vei kieltämättä kauan. 35. Testailen eri juttuja niin kauan kuin ne kuulostavat korvissani oikeilta. – Olen työskennellyt muutaman uuden projektin parissa, jotka lihallistunevat tänä vuonna. Millaista oli luoda musiikkia When the Gloom Becomes Soundille, kun työstit samalla sooloprojektiasi. Miksi päätit lopulta lähteä Tribulationista. Se itse asiassa auttoi paljon. – Yrityksen ja erehdyksen kautta, niin äänittämisessä kuin sovittamisessakin. Mitä olet puuhaillut viime aikoina. Soololevysi ilmestyi huhtikuussa ja Tribulation-albumi on ollut valmis jo tovin. Äänitit levyn itse. Teit levyllesi myös kaiken kansitaiteen ja pari animoitua musiikkivideota. Mitä esiintymisvaatteisiini tulee, saan inspiraatiota muiden taiteilijoiden piirroksista, kenties eniten Yoshitaka Amanon. – Toisaalta ylivoimaiselta tai puolimahdottomalta tuntuvan tehtävän suunnittelu nostattaa minussa kummallista iloa. Miltä tuntui kertoa päätöksestä ystävillesi ja bändikavereillesi. Palaset osuivat paikoilleen yllättävän sulavasti, ja sain monta biisiä äänityskuntoon maaliskuuhun mennessä. Tulevilta kiertueilta pois jääminen ei tunnu enää oudolta, vaan siltä, että asiat ovat nyt niin kuin niiden pitääkin olla. Olen jatkanut säveltämistä ja oppimismielistä musiikinkuuntelua siitä saakka. Miksi visuaalisuus on niin keskeistä, ja mistä luovuutesi kumpuaa
L ähestytään tammikuun puoliväliä, eikä mieleen tule ihan heti sopivampaa hetkeä hypätä hausjärveläisen Havukruunun jäätyneiden hautakumpujen täyttämään maailmaan. Niin kauan sitten lausuttiin Havukruunun syntysanat. Jos mietin suosikkejani vaikkapa black metalin saralta, niin esimerkiksi Darkthrone on aina tehnyt juttuja täydellisen omaehtoisesti, muista välittämättä. SALAPERÄISTÄ OMAEHTOISUUTTA TEKSTI TIMO ISOAHO 36. Jatkossa täytyy saada aikaan kammottavampaa, synkempää jälkeä ja välttää tällaista wimps and posers -meininkiä. Mikäli nyökkäsit hyväksyvästi, Havukruunu saattaa hyvinkin olla uusi suosikkiyhtyeesi. – Tajusin aika pienenä, että omien juttujen toteuttaminen on helpointa, kun opettelee tekemään kaiken itse. – Pidän äärimmäisen tärkeänä, että artistilla on yritysten ja erehdysten kautta löytynyt oma soundi. Sitä paitsi: kun ei odota tai tavoittele mitään, ei myöskään joudu pettymään, Stefan sanoo. Ei pitäisi, sillä itsestään metelin pitäminen ei ole tämän bändin juttu. – Havukruunu on minulle ennen kaikkea terapian ja itseilmaisun väline, ja kaikki meidän julkaisut ovat syntyneet omasta tarpeesta ja omaksi iloksi. Hän on hionut ja kiillottanut bändin sapeleita vuosikausien ajan, ja Uinuos syömein sota on Havukruunun tähänastinen uran väkevin voimannäyttö. Äänessä on Havukruunun säveltäjä ja sanoittaja Stefan. On toki mainiota, jos joku löytää Havukruunun ja alkaa jopa digata, mutta emme ala jatkossakaan tyrkyttämään itseämme mihinkään. Entä viihdytkö heavy metalin klassikkonimien äärellä. – Joskus 2004–05 aloin kokeilla musan äänittämistä omin päin. Soitto esimerkiksi kulkee ja sävellykset ovat varsin kelvollisia. En jaksa uskoa, että pystyisin Maistuuko Bathoryn ja Moonsorrow’n tyyppinen eeppinen black metal. Aloinkin treenata kitaran ohella rumpujensoittoa ja laulamista, ja lisäksi hakeuduin opiskelemaan äänija videotekniikkaa sekä kuvallista ilmaisua, Stefan kertoo. Jos ottaa huomioon, että Uinuos syömein sota kuuluu viime vuoden tyylikkäimpien ja oivaltavimpien heavy black metal -teosten joukkoon, Havukruunu on pysytellyt yllättävän salaperäisenä nimenä. Olen täysin tietoinen siitä, kuinka rumalta Havukruunun pitäisi kuulostaa, ja kuluvan talven aikana nauhoitettava ep tuleekin ottamaan askelia siihen suuntaan. Kun öiseltä pakkastaivaalta tupruttaa routaisen maan asterinvalkeaan vaippaansa kietovaa lunta ja pohjoisesta tuivertava surutuuli hyydyttää talvenvarjojen liikkeen, Uinuos syömein sota -albumin avausrivit polttavat mieltä tulen lailla: ”Hyinen on talven yö ja tähdet himmenee / Kauas kalvaana on kuolleet kulkeneet / Niin pitkään henget jumalten hiljaa valvoneet / Hyinen on talven yö kun loppuu ihminen.” Terapiaa ja itseilmaisua – Uinuos syömein sota onnistui monin tavoin oikein hyvin. – Niin, pitäisikö alkaa pommittaa kaikenlaisia tahoja, että Havukruunulta tuli nyt tällainen, saadaanko näkyvyyttä. Oman soundin äärelle Palataanpa reilun viidentoista vuoden taakse. – Parannettavaakin jäi, sillä albumista tuli liian helposti omaksuttava ja sounditkin jäivät vähän turhan kevyiksi. Yhtyeestä tuleekin mieleen varhainen Bathory, jonka ympärillä leijui arvoituksellisuuden ja mystisyyden verho. – Mitä siitä tulisi, jos kuuntelisin pelkkää black metalia ja tekisin sitten itse sitä samaa. Vaikka Havukruunun musiikkia on kuvailtu esimerkiksi pagan black metaliksi, materiaalista paistaa kirkkaasti läpi, etteivät yhtyeen esikuvat tule pelkästään mustan metallin piiristä. Seuraavat vuodet vierähtivät hommien harjoittelussa ja oman jutun kehittämisessä
Albumilla puhaltaa myös uudenlaisia sanoitustuulia. – Luonto hoitaa minua ihmisenä. Ensimmäisten julkaisujen aikoihin Havukruunun sanoitusten inspiraatio tuli esimerkiksi lapsuuden talvista maaseudulla ja luonnon hiljaisuudesta. Lovecraftista Eino Leinoon ja Tieteen Kuvalehteen. silloin kirjoittamaan omaperäisiä ja mielenkiintoisia biisejä, Stefan toteaa. – Kakkoslevyn syntymiseen vaikutti paljon Kostajainen. Hänen eksistentialisminsa ja tunteiden käsittelynsä luontoaiheiden kautta on vaikuttavaa. Täytyy sanoa, ettei Havukruunun ja Alghazanthin välinen yhteys oikein aukene... – Eräästä kokoonpanosta oli tuossa vaiheessa jäljellä minun lisäkseni bassosta ja erinäisistä lauluosuuksista vastannut Humö. R. Masennuksesta ja ahdistuneisuudesta Havukruunun toinen albumi Kelle surut soi ilmestyi 2017. Myös J. – Havukruunu sai levytyssopimuksen saksalaiselta Naturmacht Productionsilta. Muistan hyvin, miten taju meinasi lähteä jo kolmannen biisin kohdalla... Rautaa ja tulta -ep julkaistiin 2015. – Havukruunu kiinnitettiin Steelchaos-tapahtumaan. Soitimme illan alkupuolella, mutta Nosturi oli jo melkoisen täynnä. – Sen verran voin sanoa, ettei Havukruunu halua periä kenenkään manttelia. – Periaatteessa Havukruunulla oli vain kaksi valmista biisiä debyytin tekemisen alkuvaiheessa, ja päädyinkin melkein kuin improvisoimaan kaiken muun materiaalin. Tämän seikan – ja mainitsemani valtavan innon – varmaankin kuulee lopputuloksesta. – Ep oli aikoinaan ensimmäinen julkaisu, jonka takana pystyin seisomaan melko suorin jaloin. Kun olen vaikkapa metsässä, kaukana muista, kuulen omat ajatukseni ja aistin omat tunteeni paljon paremmin. Muut saavat tietenkin esittää parannusehdotuksia, mutta ennen kaikkea heidän panoksensa tulee esille siinä, miten he tulkitsevat nämä kappaleet. Wikipedia on Wikipedia, eikä siihen kannata luottaa sokeasti, mutta Havukruunun wikisivulla pistää silti silmään lause ”yhtyettä on tituleerattu vuonna 2018 toimintansa lopettaneen Alghazanthin manttelinperijäksi”. Enhän minä oikeastaan tykkää käytetyistä vaatteistakaan! ”Kun olen vaikkapa metsässä, kaukana muista, kuulen omat ajatukseni ja aistin omat tunteeni paljon paremmin.” 37. – Minulla ei ole mitään käsitystä, mistä tässä puhutaan. Tuntui mahtavalta päästä tekemään pitkäsoittoa, ja intoa löytyikin vaikka muille jaettavaksi. Pahansuovan aaveen lailla raivonnut mutta yhtä lailla eeppisen kaunis pitkäsoitto oli selvä edistysaskel debyytistä. Rautaa ja tulta oli 25-minuuttinen teos, mutta samana vuonna ilmestyivät myös singlet Verta, tulta ja kuolemaa ja Liekkiö sekä ensimmäinen pitkäsoitto, 46-minuuttinen Havulinnaan. Tolkien oli aikoinaan mahtava turvaja pakopaikka yksinäiselle lapselle, ja toki minuun ovat vaikuttaneet monet muutkin henkilöt ja tahot, aina H. – Kirjoittajana eräs esikuvistani on Tove Jansson. Ilman heitä Uinuos syömein sota ei todellakaan kuulostaisi nykyisen kaltaiselta. Kelle surut soi -albumin jälkeen nähtiin myös Havukruunun ensimmäinen live-esiintyminen. Tähän saattoi vaikuttaa, että pidätin hengitystä vähän väliä, kun jännitti niin helvetisti! Sama nelimiehinen kokoonpano vastasi myös Uinuos syömein sota -albumin nauhoittamisesta. Kun mukaan tuli oikea rumpali, pystyin rakentamaan kappaleita paljon vapautuneemmin, kun minun ei enää tarvinnut ottaa huomioon omia vajavaisuuksiani rumpalina. Hän ja muutamat muut kaverit alkoivat potkia tosissaan perseelle, että Havukruunu on sen verran hyvä juttu, ettei sitä kannata pitää ikuisesti piilossa, Stefan muistelee. Ennen sitä yhtye kasvoi nelimiehiseksi, kun mukaan tulivat basisti Sinisalo ja toinen kitaristi Bootleg-Henkka. P. En tiedä, kuka tekstin on kirjoittanut, Stefan sanoo. Kun padot aukesivat, ne todellakin aukesivat. – Vaikka mukana on nyt muita herroja, biisien kirjoittaminen ja demojen tekeminen on edelleen minun hartioillani. Varmaa joka tapauksessa on, ettei levyhyllystäni löydy minkäänlaista punaista lankaa! Pois pöytälaatikosta Vaikka yhtyeen historia ulottuu vuoteen 2004, sen kippari alkoi olla vasta kahdeksan vuotta myöhemmin hiljalleen sitä mieltä, että Havukruunun esirippua voisi hieman raottaa. – Tekstit ammentavat mielenterveydestä, esimerkiksi masennuksesta ja ahdistuneisuudesta. Alitajuisesti saattaa vaikuttaa sekin, että vuosituhannen vaihteessa altistuin muun muassa Seremoniamestarille ja MC Taakibörstalle. R. Kosketus omaan sisäiseen maailmaan on aivan erilainen kuin kaupungissa. – Itsehän olen sellainen tyyppi, että ilman tällaisia kehotuksia ja kehuja Havukruunu olisi varmasti jäänyt pölyttymään pöytälaatikkoon! Debyyttidemo Metsänpeitto ilmestyi 2013 ja kakkosdemo Usvakuningas seuraavana vuonna. – Bathory ja Judas Priest ovat omia peruskiviäni, mutta kuuntelen raskaan musiikin lisäksi esimerkiksi vanhoja iskelmiä, klassista, krautrockia, new ageä, punkkia, hardcorea ja progea – aivan erityisesti ruotsalaista progea. Aiheet ovat varsin henkilökohtaisia, mutta jokapäiväisen elämän kauhut on toki puettu kaikenlaisten pakkasöiden ja merten syvyyksien asuun
Mitä enemmän meitä on epäilty ja vastustettu, sitä enemmän liekkeihin on lentänyt bensaa.” 38. ”Kaikkea Acceptissa on leimannut tietty me vastaan kaikki muut -asenne
– Muusikot voivat joskus turtua siihen kierteeseen, jossa albumia seuraa kiertue, kiertuetta albumi ja niin edelleen. Accept on aikeissa julkaista uuden albumin alkuvuodesta 2021, ja vaikka levy syntyi haastavissa olosuhteissa keskellä koronaperkeleen kurimusta, aina optimistisen oloinen Hoffmann löytää asiasta hyviäkin puolia. En tule ajattelemaan niin enää ikinä. ” F uck Covid! You can’t stop us!” kuuluvat Accept-kitaristi Wolf Hoffmannin ensimmäiset sanat, kun avaamme Skype-videoyhteyden joulukuussa 2020 ja kyselen kitaristilta tunnelmia erikoisen vuoden lopulla. Outoa kyllä, saimme homman toimimaan, mutta... Mennyt vuosi on saanut arvostamaan jopa niitä muusikon pestin arkisimpia juttuja. Jouduimme tekemään albumin eri tavalla, mutta... Itse asiassa Accept on selvinnyt ihan kaikesta. Sekin olisi voinut siirtyä kauas tulevaisuuteen. – Äänitimme levyä Nashvillessä, kun koronan ensimmäinen aalto iski ja sotki koko kuvion. No, nyt tätä sykliä ei vähään aikaan ole. On ollut täysin erilaista tehdä levyä ilman kiertuetta kiikarissa, enkä ole päässyt tapaamaan toimittajia ja juttelemaan levystä kasvotusten... – Juuri nyt tuntuu pahalta miettiä, että kiertue-elämä on saattanut joskus hetkittäin tuntua rutiinilta. Jos vielä kierrämme, lupaan nautiskella jokaisesta lentokentällä istuskelemisesta ja soundcheckin odottelemisesta. On vielä suurempi ihme, jos pääsemme lähivuosina maailmankiertueelle. Bändi on toiminut kuudella eri vuosikymmenellä. Acceptin metallisydän on sykkinyt jo kuudella eri vuosikymmenellä. Andyn [Sneap, tuottaja] oli tarkoitus lentää mestoille miksaamaan, mutta eihän siitä tullut mitään. – Silläkin uhalla, että tätä on toisteltu väsymiseen asti: vuosi 2020 oli aivan totaalisen perseestä, Hoffmann tokaisee suorasukaiseen tapaansa mutta hymähtää perään, ettei ole aikeissa vajota epätoivoon. Matkan varrelle on mahtunut levottomia ja villejä aikoja, vastaiskuja hetken ilmiöille ja venäläistä rulettia laulajavalintojen kanssa. Kuusi vuosikymmentä selviytymistä Accept on selvinnyt pahemmastakin kuin korona. – Jos tästä kaikesta hakee jonkinlaista hopeareunusta, niin ainakin tilanne pakottaa kokeilemaan uusia asioita. Acceptina olemme syntyneet uudelleen aiemminkin, viimeksi vähän yli kymmenen vuotta sitten, ja voit olla varma, että olemme valmiit tekemään niin jälleen. Jos enää koskaan. On ylipäänsä ihme, että saamme albumin julkaistua nyt alkuvuodesta. PARAS ON VIELÄ EDESSÄ TEKSTI AKI NUOPPONEN ACCEPT 39. Se ei lopu koskaan. ei se ollut ainoastaan huono juttu! Virnistelevä kitaristi tarkentaa, että hänkin on sortunut uransa varrella pitämään asioita itsestäänselvyyksinä. Miksaus oli pakko tehdä etänä. Kuinka monen yhä aktiivisen metallibändin voi sanoa jyränneen eteenpäin yhtä lujalla tahdilla näin kauan ja selättäneen kaikki vaikeudet. Omia rajojakin on murrettu, mutta näillä heavy metalin ikikapinallisilla on yhä tarpeeksi munaa myöntää, että he ovat liian itsepäisiä kuolemaan. – Olemme tehneet tätä pitkään, mutta asioita on edelleen mahdollista tehdä paremmin, viisastua ja ottaa oppia asenteistaan ja elämästään. ei sopeutuminen ole tässä iässä enää helppoa
– Ihmisten väliset kemiat ovat elämän suola, koska ne joko toimivat tai sitten eivät, eikä asiaa voi pakottaa kumpaankaan suuntaan. Vitut. Kun pistimme Acceptia uudelleen kasaan kymmenen vuotta sitten, vain kemioilla ja musiikilla oli merkitystä. – En juuri perusta grungebändeistä, mutten vihaakaan niitä. – Sittemmin ilmiö on toistunut kerta toisensa jälkeen. En tule ajattelemaan niin enää ikinä. Heavy metal oli jyrännyt vuosikymmenen isosti ja vajoamassa jonkinlaiseen krapulaan, ja kun se heikko hetki tuli, lafkat iskivät välittömästi vyön alle ja antoivat ymmärtää, että voitte kyllä julkaista levyjä, mutta ei niistä enää mitään tule. Halusin uskoa, että asiat paranevat vielä. Siitä on melko tarkalleen 12 vuotta, kun Accept teki tavallaan sen, minkä Hoffmannia jo 1970-luvulla innostanut AC/DC oli tehnyt 30 vuotta aiemmin: korvasi korvaamattomana pidetyn laulajan uudella, tuntemattomalla keulahahmolla ja nousi suurempaan suosioon kuin aikoihin. – Objection Overruled [1993] oli vielä ihan kelvollinen juttu, mutta sen jälkeen... Onhan niitä nyt enemmänkin oltava. Jos vielä kierrämme, lupaan nautiskella jokaisesta lentokentällä istuskelemisesta ja soundcheckin odottelemisesta.” 40. Hoffmann ei muistele omituista vuosikymmentä vieläkään erityisellä lämmöllä. Kitaristi myöntää Acceptin reunion-viritelmien yhtyeen legendaarisen laulajan Udo Dirkschneiderin kanssa tehneen hänelle selväksi, mitä hän ei halua. Kuudella vuosikymmenellä. Vaadittiin vielä viitisen vuotta reunion-kiertueiden jälkeen, ennen kuin Hoffmann totesi itselleen, että Accept on muutakin kuin tietyt soittajat tai tietyt albumit. – K-k-kuudella vuosikymmenellä…. Grunge synnytti musiikkibisneksen, joka ajoi monet heavybändit epätoivoisiin tekoihin ja tekosyihin, joiden keskellä meidän olisi vain pitänyt tehdä parempaa metallia. On ollut aikoja, että olen yrittänyt puristaa itseni tulemaan toimeen kaikkien kanssa, sekä bändissä että yksityiselämässäni, mutta nyt kun kilometrejä on alla jo tämän verran, tiedän ettei se toimi. Grungen kohdalla rockista tuli ihan oikeasti bisnestä. Edellisestä Accept-albumista oli kulunut 14 vuotta, ja uusi tulemisemme olisi ihan hyvin voinut epäonnistua täysin. Ei kaikella turhalla paskalla. Me... 90-luku oli aikaa, jolloin olisin saattanut sanoakin, että tämä oli tässä, ja jatkanut eteenpäin ihan muissa merkeissä. – Ysäri oli henkilökohtaisessa elämässäni yhtä helvettiä, ja sen päälle halusin pitää kynsin hampain kiinni ainoasta asiasta, jonka koin vielä varmaksi osaksi itseäni. Pyristelin kaikkea ja kaikkia vastaan, halusin haistattaa vitut grungelle ja tehdä omaa juttuani, mutta kyllä... – Kaikessa oli kyse vain isoista musiikkivideoista ja markkinoinnista. Ne eivät tuntuneet oikein hyviltä ideoilta, mutta jotenkin sitä vain kituutti menemään. Acceptin nykyistä laulajaa Mark Tornilloa ja AC/DC:n keulilla vuosikymmeniä riekkunutta Brian Johnsonia yhdistää takakireän äänen ohella se, että joillekin kumpainenkin on tahollaan yhä ”se uusi laulaja”. Silti, jos voisin valita, ainoa asia, jonka toisin 80-luvulta tähän päivään, olisi oikea rockin ja rahan välinen tasapaino. Ei niitä yhtä itsepäisesti hommaansa jatkaneita heavybändejä taida olla enää liikaa... – Nyt tärkeintä on ollut luottamus. Monessakin mielessä. en voi käsittää, minkälaisissa tiloissa olimme, kun annoimme Death Rowja Predator-levyjen [1994, 1996] syntyä. Minun on pystyttävä luottamaan siihen, että bändi on bändi. Nyt, uudella Too Mean to Die -albumilla, tilanne ”Tuntuu pahalta miettiä, että kiertue-elämä on saattanut joskus hetkittäin tuntua rutiinilta. Heavy metalia oltiin pistämässä vanhainkotiin. Judas Priest ja... – En voi sanoa, että katuisin mitään tekemisiämme yhtään sen enempää kuin haikailen tunnetuimpien levyjemme aikoihin, mutta... – Emme edes tunteneet Markin kanssa kunnolla, kun teimme Blood of the Nationsiä [2010]. On ollut hetkiä, jolloin olen tiennyt haluavani soittaa vielä metallia, mutten ole tiennyt, onko se enää mahdollista. Aina itsevarma Hoffmann takeltelee hekotellen sanoissaan ja ynnäilee sitten itsekseen: ”70-luku, 80-luku, 90-luku, 2000, 2010, 2020...” – Onneksi olkoon! Sait minut tuntemaan itseni vanhaksi. Ja minun on kyettävä luottamaan siihen, että kirjoitinpa Markin laulettavaksi melkein mitä tahansa, hän ainakin koettaa vähän erikoisempiakin juttuja. Kun Acceptia perustettiin, en tullut toimeen edes itseni kanssa, saati sitten kenenkään muun. Musiikki tuntui jääneen sivuosaan. Se on paskamaista, mutta onneksi ilmiö toi mukanaan myös ammattimaisuutta. – On ihan eri asia kasata bändiä alle parikymppisinä kusipäinä kuin viisikymppisinä sopuisampina ukkoina. Moni bändi sanoo jälkikäteen, että 1990-luvun piti vain tapahtua ja että se teki lopulta metallille hyvääkin. ehkä Saxon. ”Me vastaan kaikki muut” Etsikkoaika eletään usein nuoruudessa. Kun sanon grunge, en tarkoita musiikkia, vaan kertakäyttöistä bisnesilmiötä, joka hujahti ohi hetkessä, kitaristi täsmentää. ”Accept syntyi uudelleen nykyhetkessä elämisestä”, hän sanoo. – Minua vitutti silloin, ja tavallaan vituttaa yhä, se tapa, jolla musiikkibisnes käänsi selkänsä bändeille, jotka olivat tehneet levylafkoista isoja. Olen yhä sitä mieltä, että 90-luku oli ihan perseestä. – Todellakin! Mark tulee ikuisesti olemaan porukan juniori, Hoffmann nauraa ja korostaa, ettei sillä, että Tornillo on itse asiassa häntä viisi vuotta vanhempi, ole asiassa mitään merkitystä. Emme saa olla ainoa bändi, joka ei vain ymmärrä lopettaa! – Vakavasti puhuen en voi sanoa, että Acceptin jatkuvuus olisi ollut aina itsestäänselvyys. Ei helvetti. olisihan se 90-luku nyt voinut jäädä tapahtumatta, kitaristi hymähtää. Kun ne löysivät Gunnarien ja grungebändien kaltaiset lypsylehmät, meillä ja monilla muilla ei ollut enää mitään merkitystä. – Aikoinaan heavyjermut kirosivat, kuinka grunge pilasi kaiken, mutta nykyään sanotaan, että grunge olikin oikeastaan tosi hyvä juttu. Jokin Markin kanssa vain klikkasi niin helvetin hyvin, että se kuului albumillakin aivan uudenlaisena kipinänä. Hoffmannin kohdalla se ajoittui 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle, jolloin hän oli 40–50-vuotias. Acceptin ravistelivat tuolloin hereille uusi alku, uusi laulaja, uusi levy-yhtiö ja uusi management. Minun on voitava luottaa siihen, että Mark pitää jalkansa maassa kuten minäkin
SC O T T D U IS SA 41
Sitä paitsi maailmassa on liian vähän kolmen kitaran heavy metal -bändejä, Hoffmann riemuitsee. Tilanne olisi saattanut tappaa Acceptin, mutta kai minuun iski taas jonkinlainen peräänantamaton näyttämisenhalu. Philip on soittanut kaikenlaisissa coverbändeissä ja osaa yhdeltä kuulemalta vaikka kaikki The Beatlesin kappaleet. – En todellakaan vähättele tätä muutosta: tuntuu kuin olisimme syntyneet taas uudelleen. – Kaikkea Acceptissa on leimannut tietty me vastaan kaikki muut -asenne. – Olemme erilaisia, muttemme liian erilaisia kitaristeja. Kuvittele. Etsimme vain tuuraavaa soittajaa, mutta saimme joukkoihimme superlahjakkaan kitaristin ja sovittajan, jolla on täysin erilainen soundi kuin minulla tai Uwella. Mitä enemmän meitä on epäilty ja vastustettu, sitä enemmän liekkeihin on lentänyt bensaa. Acceptista puhutaan aiemmin mainitun AC/DC:n tapaan bändinä, joka on tehnyt aina ja tekee ikuisesti tiettyä omaa juttuaan. – Totta kai oli kova paikka, kun Peter lähti. Halusin näyttää itselleni, että pärjään itsekseni. Niin kävi kymmenen vuotta sitten, kun Mark liittyi bändiin eikä kukaan uskonut meihin, ja niin kävi nyt, kun Peter lähti ja sain uusia kumppaneita biisintekoon. Silti väitän bändin kuulostavan aivan yhtä Acceptilta kuin ensimmäisillä levyillämme, Hoffmann summailee. Vaikka levyt tunnistaa AC/DC:n tekemiksi, niin ovathan ne ihan eri maata, Hoffmann täräyttää. Minä taas osaan soittaa tasan Acceptin kuuloista metallia ja sillä hyvä, asiaa yhtään kaunistelematta. Teimme yhdessä paljon pirun hyviä biisejä. Se ei tosiaan ole varsinaisesti haitaksi, että Accept on nyt kolmen kitaran ja kolmen erilaisen kitaristin bändi. Mitä helvettiä. Kemioiden käsite nousee jälleen esille, kun Hoffmann kertoo lisää juuri bändiin liittyneistä basisti Martin Motnikista ja kitaristi Philip Shousesta. Pakottamatonta uudistumista ”Accept on Accept”, ”Accept on takuuvarmaa heavyä”, ”Accept on huonoimmillaankin hyvää”. oli käänteinen, sillä Accept menetti basisti Peter Baltesin – miehen, joka oli soittanut bändissä lähes alusta alkaen ja ollut biisinteossa Hoffmannin oikea käsi. – Kun teimme pienen kiertueen ja Wackenin-keikan sinfoniaorkesterin kanssa vuonna 2019, tarvitsimme mukaan kaverin tuuraamaan Uwea [Lulis, kitara], joka ei voinut osallistua sille rundille. Hän soitti kanssani lukemattomia vuosia. – Yksi rokkimaailman vakiovitseistä tuntuu olevan, että AC/DC on tehnyt saman levyn parikymmentä kertaa. Hoffmann nostaa itsekin esille AC/DC:n, kun kerron itsevarmuutta pursuavan The Best Is Yet to Comen ja revittelevästi kasvavan The Undertakerin paljastavan uusia Accept-kasvoja. Sieltä löytyy minun kiveenhakattua sooloiluani, Uwen selvästi melodisempaa otetta sekä Philipin hardrockimpaa tyyliä, ja soolot keskustelevat keskenään tavalla, jollaista ei ole Acceptissa kuultu. Ihan näin yksinkertainen asia ei ole. Yhtyeen sooloissa on nyt ytyä ja särmää kenties enemmän kuin koskaan. – Rumpalimme tunsi Philipin, ja siitä alkaen, kun paiskasimme kättä, jokin klikkasi jälleen. Taustamme ovat ihan eri maata. – Mutta kuunnelkaapa uutta levyä! Ottakaa sieltä vaikkapa The Best Is Yet to Come, Overnight Sensation, Symphony of Pain tai The Undertaker. – Siirtymä Let There Be Rockin epävireisyydestä Poweragen rujoon tiukkuuteen, se miten Flick of the Switch toi mukaan IA N A D O M IN G O S 42. – Acceptissa on nyt soittanut… ehkä parikymmentä kaveria. Tällainen muutos olisi monelle bändille tuhoksi, mutta Acceptin kohdalla sekin kääntyi voimavaraksi
Bändin seitsemäs jäsen Arvuuttelen, ettei Hoffmann taida olla niitä kavereita, jotka säveltävät albumille tasan kymmenen kappaletta, jotka kaikki julkaistaan. ”Emme tee striimikeikkoja. Siinä se. 80-luvun MTV-rockia For Those about to Rockin jälkeen, tai miten The Razors Edge nosti bändin soundin ihan uuteen ylväyteen, stadionluokan mittapuulle... Hoffmann naureskelee kertoessaan, että Accept kyllä etsii uusia kulmia metalliinsa, mutta hakeminen tapahtuu yhä aivan samalla tavalla kuin vuosikymmeniä sitten. – Kysymys kuuluukin: kuka haluaa kuulla ihan kelvollista heavy metalia. Elävältä hautaamista ja pakokauhua. On se sama bändi, todellakin, mutta ihan erilaisilla otteilla. Virnuillessani kaikenlaisille bändien nostalgiakiertueille päässäni pyöri oodi hetkessä elämiselle, ja pian olinkin tapaillut kitaralla kertosäettä, jonka vallitsevana fiiliksenä on eteenpäin katsominen. Periaatteenani on aina ollut, että kirjoitan paljon mutten julkaise väkisin mitään. Kaikki kunnia silti kaikille niille, jotka saavat homman toimimaan.” 43. Se ei olisi Acceptia. Biisi syntyi hetkessä eikä vaatinut mitään muutoksia. Rumpukone päälle, etsin hyvän kompin, alan soittaa riffiä tai löydän jonkin napakan melodian. Joskus spontaanius on juuri sitä, mitä Accept edustaa. – Toisin sanoen en ymmärrä täysin itsekään, mistä Acceptin henki muodostuu! Se vain elää aina tekemisissämme. – Mukaamme hypännyt Philip kertoi, että Accept on täynnä klassisia juttuja, vanhan liiton bluesin kalskeutta ja sovituksia, jotka eivät ole lainkaan heavy metalia. En julkaise musiikkia vain julkaistakseni musiikkia. Niin yksinkertaista se on. – Periaatteeni Acceptin suhteen on pitkälti sama kuin Youngeilla ja kumppaneilla tahollaan: minä vain teen biisejä niillä tavoilla joilla osaan, ja kunhan teen sitä isolla fiiliksellä, en väistele uudenlaisia kokeiluja tai pakota mitään, syntyy aina vähän erilaisia juttuja, jotka heijastelevat elämääni ja maailmaa ympärilläni. – En voi sanoa, että kirjoitan aivan koko ajan, tai että olen niitä tyyppejä, jotka ovat kirjoittaneet elämänsä aikana kolmetuhatta kappaletta. – Otetaan mainitsemasi The Best Is Yet to Come esimerkiksi. Yhden asian Hoffmann oppi vasta muutamia vuosia sitten, kun Acceptin kiersi konserttisaleja sinfoniaorkesterin kanssa. Mutta olen myös utelias. – The Undertaker oli toista maata. Mutta sanotaan vaikka näin, että jos Accept-albumeita on kuusitoista, kovalevyilläni on tallessa varmaankin parikymmentä albumia kelvollista heavy metalia, ainakin demoversioina. Siihen tarvitaan fanit. Niiden biisien, jotka päätyvät levylle, on aiheutettava väristyksiä itseni lisäksi muutamassa luottoihmisessä. – Olen aina pitänyt enemmän eräänlaisesta tunnelman rakentamisesta, hiipimisestä ja salakavalasta hyökkäämisestä, enemmän viiltelemisestä kuin tökkimisestä, mutta nuo kommentit tulivat ihan puskista, koska olen kuitenkin pitänyt Acceptia aina melko suorasukaisena ja kaunistelemattomana bändinä. Joskus taas ei. Asiantunteva luottoihminen Acceptin leiristä todellakin löytyy: Andy Sneapin ja Acceptin välille on syntynyt jo viisi albumia synnyttänyt side, joka on yhtä vankka kuin metallibändeillä tapasi olla tuottajiensa kanssa 1980-luvulla. – Rakastan riffejä ja melodioita. Hieroin kappaletta vielä pitkään. Kitara vain käteen ja vaivihkaa hiipivää heavy metalin tunnelmaa kehiin. En ajatellut sen kummemmin, mitä siitä on tulossa. Silkkaa kauhuleffakuvastoa. Accept-keikkoja ei voi vetää sillä tavalla. – Hahahah! Julkaisemattomia biisejä on olemassa sadoittain, vuosikymmenten ajalta! Jos haluaisimme joskus julkaista jonkinlaisen kokoelman niistä, se ei olisi levy vaan ennemmin arkku, Hoffmann naureskelee
Hoffmann nostaa vielä jalustalle uuden levyn kappaleen, joka ei ole hänen kirjoittamansa. Hän saattaa tyrmätä jonkin ideani, otan siitä vähän itseeni, murjotan asiaa hetken ja lopulta tiedän, että hän on oikeassa. Aika monessa tapauksessa olisin saattanut jättää biisin pöytälaatikkoon, mutta nyt tyrkkäsin sen levylle. – Accept ei tarjoa mitään syvällistä filosofiaa, emmekä yritä opettaa kenellekään elämän tarkoitusta. – Se, että Accept-hengessä on kyse enemmästä kuin kenestäkään yksittäisestä soittajasta, tiivistyy hyvin biisiin Sucks to Be You. – En kuitenkaan ole niitä ihmisiä, jotka haikailevat menneitä. Ne ravistelevat kuulijaa hetkisen aikaa. Jos en uskoisi tähän aidosti, bändiä ei olisi mitään syytä jatkaa. On kornia sanoa noin, mutta hän on perhettä. – Sopuisia vanhoja ukkoja kun olemme, tapoihimme ei kuulu riidellä, vaan ennemmin jurottaa, kitaristi hymähtää. Koska luotamme toisimme, voimme tyrmätä toistemme ideat peittelemättä. Millaisissa tilanteissa olet ollut täysin eri mieltä Andyn kanssa. – Joskus ihmiset haluavat vain nollata ja olla ajattelematta mitään, mikä tuntuu olevan nykyään jotenkin kiellettyä. Bändin märkäkorva kirjoitti heti biisin, joka on enemmän Acceptia kuin moni minun biisini! Se ”Siinä vaiheessa, kun olan yli menneisyyteen tuijottavat kiertueet alkavat tuntua mielekkäämmiltä kuin uusien biisien tekeminen, Accept lopettaa toimintansa.” 44. Siitä voisi seurata liiankin mukavaa ja turvallista jälkeä, mutta Andy ei ole sellainen. Too Mean to Die on parasta, mitä olemme yhdessä tehneet. 80-luku ei todellakaan ollut mitään heavy metalin ainoaa oikeaa kulta-aikaa. Suhde on johtanut Acceptin uuteen kultakauteen, mutta Hoffmann tiedostaa pitkän yhteistyön riskit. On aina kaivannut. – Sucks to Be You tai Zombie Apocalypse ovat ihan yhtä lailla heavy metalin ytimessä kuin pohdiskelevammatkin kappaleet. Toivon ennemmin, että voimme tarjota alkukantaisemman kokemuksen ja energiaa, jota ei pysty sanoiksi edes pistämään. Sillä kaverilla on helvetin hyvä korva riffien, kertsien ja iskevien heavy metal -biisien kanssa. Metallista irrottelua, metallista ajattelua Hoffmann kertoo, että jos Too Mean to Die -albumilta haluaa löytää sanoman, se kiteytyy levyn nimeen ja The Best Is Yet to Come -kappaleen sanoitukseen. Hommassa ei tarvitse olla kyse mistään muusta. Accept osaa niputtaa levyille sekä heavy metalin uhoa että nöyryyttä. Parhaiden keikkojen tulee olla tulevaisuudessa. – Kymmenen vuotta sitten olimme tilanteessa, jossa olisimme voineet valita tyystin toisen tien. Jokainen kaipaa vähän eskapismia. – Mitä järkeä olisi jatkaa Acceptia, jos uskoisin tehneeni parhaat biisimme 80-luvulla. – Totta kai heavy metal -albumilla pitää voida sanoa ”Ette määräile minua!”, ”Haistakaa paska!”, ”Rokataan niin että järki lähtee!” tai vaikka ”Kyrpäni on isompi kuin sinulla!”, Hoffmann luettelee naureskellen. Se oli Andylle todella nihkeä tapaus. Kaikella pitäisi olla jokin syvällisempi, suurempi merkitys. Niin se vain on. Se on vuosikymmenen yhteistyöstä syntyneen molemminpuolisen kunnioituksen ansiota, enkä todellakaan lähde korjaamaan mitään, mikä ei ole rikki. ”Miksi metallilevyllä ei voisi sekä irrotella että ajatella?” Hoffmann kysyy pohtiessani ääneen, miten virnistelevä ja fiilistelevä hänen bändinsä tohtii olla. Martin kirjoitti sen. Hän ei ollut innoissaan siitä. – Andystä on tullut... Pyh. – Jos minusta alkaa joskus tuntua siltä, että teemme Andyn kanssa albumeita liukuhihnalta, kokeilemme jotain uutta. – Hyvälle keskustelulle ja filosofialle on aikansa ja paikkansa, mutta kyllä minä jumalauta haluan joskus pistää Dion Holy Diverin soimaan ja vain seikkailla lohikäärmeiden ja sateenkaarisiltojen seassa maailmassa, jossa joka ikinen laulettu rivi kuulostaa ihan helvetin siistiltä. Ne kertovat paljon hänen hetkeen keskittyvästä elämänasenteestaan. Niitä kullanhippusia löytyy yhä sieltä täältä, joka puolelta. Emme ala kaunistella asioita toisillemme. Päinvastoin. – Blood of the Nationsiä tehdessämme meillä oli pöydällä biisi nimeltä Pandemic. Parhaiden asioiden on oltava yhä edessä. Ne kuulostavat siisteiltä, niiden sanat kuulostavat makeilta ja ne saavat tajunnan irtaantumaan edes hetkeksi kaikesta yhteiskunnallisesta paskasta. Toinen ääripää on olla juntti, koska haluaa ottaa kaljaa ja luukuttaa heavy metalia. Ei hän ole ihan tyhjästä mainettaan luonut. – Yleensä luotan Andyyn kuin vuoreen. Tai edes kymmenen vuotta sitten. Jopa parhaan Accept-albumin on oltava vielä syntymättä. osa bändiä. – Olen sortunut itsekin siihen, että vaihdan tuottajaa tai miksaajaa ihan vain kokeillakseni jotain uutta, vaikka tässäkin asiassa kannattaa pitää kiinni täydellisesti toimivista kemioista, Hoffmann myöntää. Minä en ole sellainen. Siksi haluan kirjoittaa tänäkin päivänä Accept-musiikkia, joka on juuri niin mietteliästä tai hulluttelevaa kuin milloinkin haluan. Kun Mark liittyi bändiin, olisimme voineet tehdä helvetin isoa tiliä soittamalla ballstothewalleja ja metalhearteja vuosikausia ympäri maailmaa. Siitä tuli sen hehkutetuimpia biisejä! Näin käy Andyn kanssa todella harvoin
– Too Mean to Die sen sijaan on helvetin hieno levy ja palan halusta päästä kiertämään, mutta hyväksyn myös sen tosiasian, etten enää tästä nuorru. Sama toistui levyn kohdalla. TÄMÄ ON ACCEPT!” TUNTUA koko kropassa. Blood of the Nationsin jälkeen soitimme toistasataa keikkaa, minkä jälkeen teimme Stalingradin [2012] aivan liian nopeasti. Sanotaan näin, että Sucks to Be You on Acceptia poliittisimmillaan, koska ainakin sen aihe yhdisti meitä, hah hah! Vahvan periaatteen Accept Hoffmann haluaa pitää tulevaisuuden suhteen kaikki ”acceptmaiset mahdollisuudet” auki, kuten hän asian muotoilee. – Kun teimme Blood of the Nationsiä [2010], yllätyin saksalaisten täsmällisyydestä ja jämäkkyydestä. – Saavutetaanko sellaista tuijottamalla läppärin näyttöä kalja kädessä. Kaikki mikä tuntuu Acceptilta, on hänen mukaansa sallittua tai jopa suotavaa. Keikan kuuluu ”EI JUMALAUTA TÄHÄN VOI VÄSYÄ. Ei ihan tavallisin Accept-aihe, vai mitä. Minut lynkattiin ennen kuin olimme vetäneet keikkaakaan. Se oli virhe. En tuntenut Wolfia ja olin sitä ennen äänittänyt levyjä vain analoginauhalle. Laulaminen tällä tyylillä on koko ajan vaikeampaa, enkä aio ikinä vain pihistä lavalla surullisesti. Accept kulkee kuitenkin vain yhteen suuntaan: eteenpäin. Ja se ei tunnu samalta varsinkaan bändin kannalta. Edellisellä levyllä oli jopa biisi minusta: Analog Man. 45. – Kun liityin porukkaan, luulin olevani 55-vuotiaana mies parhaassa iässään, mutta vasta nyt 66-vuotiaana tiedän, että tämähän se on sitä ihmisen parasta aikaa! Ajatella, että monet tuhlaavat sen eläkkeeseen, Tornillo hekottelee. Hyvä puoli tosin oli, että epäilevät huutelut innostivat meitä vielä enemmän levyntekoon. En käytä tietokoneita, älylaitteita tai muitakaan vitkuttimia. – En ollut täysin varma, millainen keikka Acceptista tulee. Quick ei ollut tehnyt levyä yhdeksään vuoteen, ja olin jo asennoitunut niin, että rokkihommat alkavat olla siinä tai tulevat ainakin jäämään harrastukseksi. Siksi emme tee striimikeikkoja. Breaker täyttää 40 tänä vuonna, Restless and Wild ensi vuonna ja Balls to the Wall sitä seuraavana. – Olemme ehkä kuusikymppisiä ukkoja, mutta teemme metallia tässä hetkessä. – Oli aika kova sokki olla vuonna 2009 äänittämässä ensimmäistä kertaa protoolseilla sun muilla kamoilla. – Näin tässä taannoin muutamia hyvälaatuisia videoita keikoiltamme, ja minusta tuntui kuin olisin katsonut puoli vuosisataa yhdessä soittaneen bändin huippuunsa viritettyä vetämistä. Ei jumalauta tähän voi väsyä. Se on kokemus, jossa on jotain todella alkukantaista. Oikeasti. He eivät vain antaneet minulle tilaisuutta, vaan ottivat minut nopeasti osaksi perhettä. Accept ei ole koskaan ollut kovin poliittinen bändi, ja totta puhuakseni bändin jäsenet eivät jaa kaikkia poliittisia näkemyksiä. Keikat ovat energiaa, vuorovaikutusta ja hallitsematonta voimaa. – Siinä vaiheessa, kun olan yli menneisyyteen tuijottavat kiertueet alkavat tuntua mielekkäämmiltä kuin uusien biisien tekeminen, Accept lopettaa toimintansa. – Ihan alun alkaen se biisi muuten kertoi Donald Trumpista. – Kutsukaa vanhanaikaiseksi paskiaiseksi jos haluatte, mutten ymmärrä striimikeikkoja! En ainakaan sellaisia, joissa bändi meuhkaa tyhjässä salissa aivan kuin yleisö olisi jotenkin läsnä ruutujen takana, kitaristi sanoo. Siihen tarvitaan fanit. Se meininki, joka yleisössämme vallitsee ja syntyy lavalla, on silkkaa magiaa. Olisin itsekin suhtautunut uuteen Accept-laulajaan todella epäilevästi. Meillä on jäljellä ehkä levy tai pari, mutta kun tiedämme, että on aika lopettaa, lopetamme. Bändillä olisi lähivuosina mahdollisuus pitää vaikka minkälaisia juhlia. T.T. – Acceptiin liittymiseni jälkeen erehdyin tosin menemään internetiin! Ennen kuin olimme julkaisseet biisiäkään. Se oli, ja on yhä, ihan hullua! – Ei sillä, olen yhä vanhan liiton mies. – Lopettamiseemme asti aion nauttia sydämeni kyllyydestä heavy metalin juhlasta. – Minulle keikat eivät ole vain sitä, että bändi soittaa biisejä ja yleisö kuuntelee. Ei. – Ensimmäisillä keikoilla odotin, että minua heiteltäisiin kananmunilla ja minut buuattaisiin pois lavalta. Jokuhan voisi luulla, että olisin jo kyllästynyt huudattamaan Balls to the Wallia yleisöllä, meuhkaamaan Fast as a Sharkia tai moshailemaan Restless and Wildin tahdissa, mutta ei... Tämä on Accept! riffi, kertsi ja kaikki ryöpsähtää jostain heavy metalin ikiaikaisilta alkulähteiltä suoraan päin näköä. Vuonna 2021 Tornillo ei ole ainoastaan Acceptin laulaja, vaan myös bändin tähän asti pitkäaikaisin keulahahmo. Hän hehkuttaa kokeneensa viime vuosien aikana asioita, joita kaltaisensa vanha jäärä ei uskaltanut toivoakaan. Vaikka olin laulanut rokkia koko ikäni, en tiennyt yhtään, mitä edessä oli, vaikka luulin varautuneeni kaikkeen. – Ainoat asiat, joita tulemme seuraavan vuoden tai parin aikana juhlistamaan, ovat Too Mean to Die tammikuussa 2021 ja – jos vielä pääsemme tien päälle – joka ikinen keikka, jonka tulemme soittamaan. – Tietenkin meillä on mennyt liiankin lujaa. Mitä vielä. Onneksi Accept on pääosin täynnä yhtä jästipäistä ukkoa kuin minäkin. Emme tee tätä soittaaksemme Balls to the Wallin kannesta kanteen sata kertaa vuonna 2023 tai vetääksemme pelkkiä kasarisettejä. Acceptin fanien, Wolfin, managementin ja kaiken muun koneiston, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan, vaikka olin kuullut huhuja tällaisesta bändielämästä. Minua ei saa ”wadapeihin” sun muihin. Isot kuviot olivat vasta edessä. Ulkoiselta habitukseltaan kuin rokkitähdeksi syntynyt amerikkalainen luuli bändinsä T.T. Mitä tekivät Accept-fanit. MARK Tornillo on iloinen mies – ja syystä. Quick oli meiningiltään tyystin erilainen bändi. En ymmärrä niitä yhtään. Accept-keikkoja ei voi vetää sillä tavalla. Ero oli vähän samanlainen kuin jenkkiläisen ja saksalaisen tehdastyöläisyyden välillä, hah hah! Se tapa, jolla Accept äänitti huippuluokan heavyä rautaisella ammattitaidolla, kellontarkasti ja silti kuin liukuhihnalta, oli minulle eksoottinen. En tule ollenkaan juttuun niiden kanssa. Levystä olisi voinut tulla paljon parempi, jos se olisi ilmestynyt vuotta myöhemmin. Se kitkerien ja epäilevien kommenttien määrä oli käsittämätön. T.T. Minusta on yhä hullua, että olen itse osa sitä kaikkea. Hän listaa kuitenkin muutaman asian, joita ei tulla Acceptin lipun alla näkemään. – Blood of the Nationsistä tuli kuin tulikin meidän Back in Blackimme, ja vaikka olen tässä bändissä ikuisesti uusi laulaja, olen elänyt elämäni parhaat vuodet tämän porukan kanssa. Quickin olevan uransa pisin kurotus maailmalle, mutta vuosikymmen sitten asiat muuttuivat. Ei jumalauta todellakaan. Sitä kun ihmisjoukko on hetken aikaa yhteisessä, hallitsemattomassa tilassa. Vauhtisokeus iski ja elimme hetkessä niin täysillä, ettemme malttaneet painaa jarrua. Kaikki kunnia silti kaikille niille, jotka saavat homman toimimaan. Se ei olisi Acceptia
A. Tapio Ahola SVALBARD When I Die, Will I Get Better. :||: Nature. BUNGLE The Raging Wrath of the Easter Bunny Demo ULVER Flowers of Evil SODOM Genesis XIX DEFTONES Ohms Kari Koskinen SODOM Genesis XIX RÄMLORD From Dark Waters PERDITION TEMPLE Sacraments of Descension KORPSESOTURI Korpskrist DEEP PURPLE Whoosh! EP: FRONT Antichrist Militia EI-RASKAS: KAUKO RÖYHKÄ JA S. A. BUNGLE Raging Wrath of the Easter Bunny Demo ZOMBI 2020 KAIRON; IRSE! Polysomn ORANSSI PAZUZU Mestarin kynsi DEFTONES Ohms EP: CARCASS Despicable EI-RASKAS: ALAIN JOHANNES Hum Jerry ”Serpent” Kurunen SORCERER Lamenting of the Innocent ONE DESIRE Midnight Empire VARDE Fedraminne SKELETAL REMAINS The Entombment of Chaos TERRESTRIAL HOSPICE Indian Summer Brought Mushroom Clouds Smackbound. HYNNINEN Dekadenssi Joni Juutilainen KRAKEN DUUMVIRATE The Stars Below, the Seas Above ORDINANCE In Purge There Is No Remission RED MOON ARCHITECT Emptiness Weighs the Most ULVER Flowers of Evil URFAUST Teufelsgeist EP: ESKAPISM Reminiscence Eetu Järvisalo NECROPHOBIC Dawn of the Damned LAMB OF GOd Lamb of God NICUMO Inertia KAUNIS KUOLEMATON Syttyköön toinen aurinko HENRIK PALM Poverty Metal EI-RASKAS: MAUSTETYTÖT Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä EP: SOILWORK A Whisp of the Atlantic Toni Keränen AC/DC Power Up OZZY OSBOURNE Ordinary Man MARILYN MANSON We Are Chaos AMBERIAN DAWN Looking for You POPPY I Disagree EP: KUÅNA Uuden ajan muistomerkki EI-RASKAS: MILEY CYRUS Plastic Hearts Jukka Kittilä HUM Inlet MR. URFAUST Teufelsgeist EP: IHSAHN Telemark EI-RASKAS: KAUKO RÖYHKÄ JA S. Top-10-listaukset niin kotimaan kuin ulkomaailman osalta löydät tuonnempaa. Äänestykseen osallistui 24 infernolaista. AC/DC. VUODEN 2020 RASKAIMMAT LISTANIKKARI TERO LASSILA Timo Isoaho HAVUKRUUNU Uinuos syömein sota ISENGARD Vårjevndøgn LÄHIÖBOTOX Rikkinäinen Suomi NIGHTWISH Human. Sitä ennen tarjolla on Inf-tyyppien henkilökohtaiset kärkiviisikkolistat, joita on saanut höystää halutessaan paitsi ”ei-raskaalla” valinnalla myös vuoden kovimmalla raskaalla ep-levyllä (top-5-levyt eivät ole parhausjärjestyksessä). 46. WINTERFYLLETH The Reckoning Dawn NECROPHOBIC Dawn of the Damned DZÖ-NGA Thunder in the Mountains MIDNIGHT Rebirth by Blasphemy EI-RASKAS: GREG DULLI Random Desire Tami Hintikka PLAGUE Portraits of Mind CRYPTIC SHIFT Visitations from Enceladus UNDEATH Lesions of a Different Kind BENEDICTION Scriptures ATRAMENTUS Stygian EI-RASKAS: LOIMOLAN VOIMA Ruttomužikan kyynäl Jukka Hätinen ORANSSI PAZUZU Mestarin kynsi URFAUST Teufelsgeist UNIFORM Shame EMMA RUTH RUNDLE & THOU May Our Chambers Be Full DARK BUDDHA RISING Mathreyata EI-RASKAS: MARIE DAVIDSON Renegade Breakdown Infernon toimituskunta on valikoinut jälleen menneen vuoden kovimmat albumit. HYNNINEN Dekadenssi Kimmo K. Koskinen MR
1 EI-RASKAS: JONATHAN HULTÉN Chants from Another Place Tero Lassila LIK Misanthropic Breed NIGHTWISH Human. KAUNIS KUOLEMATON Syttyköön toinen aurinko VIIKATE Rillumarei DARK TRANQUILLITY Moment Mikko Malm OPIUM WARLORDS Nembutal GÖDEN Beyond Darkness ORDINANCE In Purge There Is No Remission MALOKARPATAN Krupinské ohne SPIRIT ADRIFT Enlightened in Eternity EP: MERCURY CIRCLE The Dawn of Vitriol EI-RASKAS: VALENTIN & THÉO CECCALDI Constantine Elli Muurikainen ENSIFERUM Thalassic THE UNITY Pride DEMONS & WIZARDS III BRITISH LION The Burning FIREWIND Firewind Aki Nuopponen PAYSAGE D’HIVER Im Wald PAIN OF SALVATION Panther DARK TRANQULLITY Moment SOLSTAFIR Endless Twilight of Codependent Love SILENTIUM Motiva EI-RASKAS: KO:MI We Said We Didn’t Know But We Knew Tomi Pohto BENEDICTION Scriptures MY DYING BRIDE The Ghost of Orion KRAKEN DUUMVIRATE The Stars Below, the Seas Above ATRAMENTUS Stygian LIK Misanthropic Breed EP: SCHIZOPHRENIA Voices Matti Riekki COUNTING HOURS The Will DARK TRANQUILLITY Moment DRACONIAN Under a Godless Veil ORANSSI PAZUZU Mestarin kynsi URFAUST Teufelsgeist EI-RASKAS: RUN THE JEWELS RTJ4 Vesa Siltanen SPIRIT ADRIFT Enlightened in Eternity APOCALYPTICA Cell-0 DOOL Summerland GREEN CARNATION Leaves of Yesteryear POLYMOON Caterpillars of Creation EI-RASKAS: LUUKAS OJA Väritetty todellisuus Jaakko Silvast THE RAGGED SAINTS Sonic Playground Revisited AC/DC Power Up SMACKBOUND 20/20 PYRAMAZE Epitaph BROTHER FIRETRIBE Feel the Burn EP: SHIRAZ LANE Vibration I EI-RASKAS: MATIAS AND THE CANYONS Echoes of the Canyon Joona Turunen ON THORNS I LAY Threnos ATLASES Woe Portrait COUNTING HOURS The Will JULIEN-K Harmonic Disruptor KATATONIA City Burials EP: VV Gothica Fennica Vol. Miika ”Mega” Kuusinen CLOVEN HOOF Age of Steel FEASTEM Graveyard Earth LORD VIGO Danse De Noir SICK URGE Structures of Domination WYTCH HAZEL III: Pentecost EP: KANTAMUS Mun herkkyys ajaa pahatkin pois EI-RASKAS: ŠAMANE Šamane Markus Laakso DOOL Summerland KRAKEN DUUMVIRATE The Stars Below, the Seas Above ORANSSI PAZUZU Mestarin kynsi MY DYING BRIDE The Ghost of Orion MARILYN MANSON We Are Chaos EP: VV Gothica Fennica Vol. N O N A LI M M E N 47. :II: Nature. T IM O H O N K A N E N Dool. 1 EI-RASKAS: ROGER O’DONNELL 2 Ravens Aadolf Virtanen PAIN OF SALVATION Panther PENDRAGON Love Over Fear AC/DC Power Up WORTHLESS Melancholic Rites DYNAZTY The Dark Delight EP: SOILWORK A Whisp of the Atlantic EI-RASKAS: BRUCE SPRINGSTEEN Letter to You Teemu Vähäkangas BENEDICTION Scriptures LIK Misanthropic Breed BONDED Rest in Violence SKELETAL REMAINS The Entombment of Chaos INCANTATION Sect of Vile Divinities Voivod Counting Hours. EP: YOTH IRIA Under His Sway EI-RASKAS: LONG DISTANCE CALLING How Do We Want to Live
PAIN OF SALVATION Panther 08. KRAKEN DUUMVIRATE The Stars Below, the Seas Above 03. KAIRON; IRSE! Polysomn 06. KAUNIS KUOLEMATON Syttyköön toinen aurinko V U O D E N 20 20 R A S K A IM M A T T E K LA V Á LY 48. LIK Misanthropic Breed 07. BUNGLE The Raging Wrath of the Easter Bunny Demo 09. FEASTEM Graveyard Earth 09. NIGHTWISH Human. DOOL Summerland 06. PARADISE LOST Obsidian KOTIMAA 01. MR. COUNTING HOURS The Will 07. ORANSSI PAZUZU Mestarin kynsi 02. MOKOMA Ihmissokkelo 10. SMACKBOUND 20/20 04. ULKOMAAT 01. 05. AC/DC Power Up 04. SODOM Genesis XIX 05. BENEDICTION Scriptures 03. URFAUST Teufelsgeist 02. LÄHIÖBOTOX Rikkinäinen Suomi 08. :II: Nature. DEFTONES Ohms 10
Progressiiviset elementit eivät ole haastateltavan musiikissa millään tapaa outoja, soittaahan hän Empyriumin toisen puoliskon Thomas Helmin – multi-instrumentalisti hänkin – kanssa myös hämyisempiä reittejä kulkevassa Noekkissa, joka on kaikkinensa hieman irti Stockin muusta tuotannosta. – Pistin pihalle myös kaksi julkaisua black metalia Sun of the Sleepless -sooloprojektillani, mikä näytteli kuviossa isoa osaa, eli kyseessä oli periaatteessa paluu 1990-luvun tunnelmiin, mutta ilman liian retroa soundimaailmaa. Syvällä levyn ytimessä todellakin elää menneiden vuosikymmenten edistykselliselle rockmusiikille tuttu ilmapiiri, vaikka harva kuulija lienee valmis leimaamaan albumin suorilta käsin progelevyjen joukkoon. Vaikka muun muassa Empyriumissa ja The Vision Bleakissä vaikuttava muusikko-tuottaja ei pidä itsestään kovaa ääntä, miehen työpanos on ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta kuuluva osa saksalaista äärimetallia. – Ai mikä sai meidät tekemään näin. Silloin hänen ja vuoteen 1999 mukana olleen kosketinsoittaja Andreas Bachin luontomystiikasta ja aikakauden tummasta metallista ammentanut dark/doom metal -yhtye Empyrium julkaisi ensimmäisen demokasettinsa ...der wie ein Blitz vom Himmel fielin. Kaksikon yhteistyö on kantanut aina tähän päivään saakka. Uskon suurimmaksi syyksi sen, että soitimme taannoin keikoillamme enemmän vanhaa materiaalia Wintersunsetiltä ja Songs of Moors & Misty Fieldsiltä [1997], mikä sai meidät arvostamaan vanhaa Empyrium-henkeä aivan uuteen malliin. sai kunnian toimia Prophecyn ensimmäisenä virallisena julkaisuna. Empyrium on julkaissut vuosien varrella kuusi studiolevyä, joista tuorein, Über den Sternen, on mielenkiintoinen paluu bändin uran alkuvuosien rosoiseen ja metallivaikutteiseen tyyliin. Vanhan tunteen elvytys Stockin puheet Über den Sternenin progessiivisuudesta eivät ole tyhjää markkinointihöpötystä. Kuten sanottua, vaikka Über den Sternenistä voidaan puhua progehenkisenä levynä, sen progressiivisuus sijaitsee syvällä musiikin rakenteissa, eikä Empyriumin tyylitajuisilta tuotoksilta voi odottaa täysin järjettömiä sävellyksellisiä irtiottoja. – Sanoisin, että uusi levy on vain jossain määrin paluuta ”metalliseen tyyliin”. TEKSTI JONI JUUTILAINEN Työteliäs ROMANTIKKO PÖLKYLLÄ 50. Über den Sternenillä vaikutteet ovat ehkä hieman aiempaa paremmin kuultavissa. Kolkot näkymät Yksi haastateltavamme kaupallisesti merkittävimmistä musiikkiprojekteista (ellei niistä jopa merkittävin) on parikymmentä vuotta sitten käyntiin polkaistu, kuusi levyä julkaissut The Vision Bleak, jonka goottihenkinen ja paikoin liioitellun draKovin moni suomalainen metallifani tuskin tietää, kuka on Markus Stock. S aksalainen multi-instrumentalisti Markus Stock astui undergroundmetallistien tietoisuuteen toden teolla vuonna 1995. Pienellä profiililla toimivan Noekkin neljä levyä ovat rockmusiikin puitteissa pysyvässä haasteellisuudessaan ikään kuin Empyriumin nutun kääntöpuoli. Se katosi käytännössä täysin edeltävällä The Turn of the Tides -kiekolla (2014), jonka raikkaan, äärimetallista vapautuneen meiningin saattaa kuvitella olleen pieni sokki yhtyettä alusta asti seuranneille. Impurity-bändissä aiemmin death metalia soittaneen nuorukaisen uuden projektin hieman hapuilevien ja köpöjen kappaleiden takaa löytyi reilulla kädellä yritystä ja tunnelmaa, mikä johti lopulta levytyssopimukseen niin ikään taivaltaan aloittaneen Prophecy Productions -levy-yhtiön kanssa. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Empyrium-debyytti A Wintersunset... Meidän näkökulmastamme kyse on siis hyvin tarkoituksenmukaisesta lähestymisestä biisinkirjoitukseen, jossa ei ole sijaa kokeilullisuudelle. – Mitä progressiiviseen puoleemme tulee, olemme napsineet Weilandista [2002] lähtien paljon vaikutteita skandinaavisilta uusprogebändeiltä kuten Landberkiltä ja White Willow’lta. Noekk perustettiin isäntäbändinsä eläessä jonkinlaisessa välitilassa vuonna 2004, ja jälkeenpäin ajatellen ei ole suuri yllätys, että Empyriumin ura lopahti pari vuotta myöhemmin, kunnes käynnistyi taas uudenlaista energiaa hehkuen vuonna 2010. Noekk on seurannut tiukasti Empyriumin kyljessä, ja projekti tuntuu olevan tekijöilleen täydellinen henkireikä, jonka kautta on turvallista panna ulos ne kaikkein hapokkaimmat jutut, jotka eivät pääbändin tuotantoon mahtuisi. Jotkin osat albumista ovat pehmeää ilmaisua, ja paikoin mukana on hiukan aiempaa progressiivisempaa kamaa, Stock määrittelee uusia sävellyksiä. – Olen samaa mieltä progressiivisuudesta, mutta en pidä levyä mitenkään liian kokeilullisena, koska päällimmäisenä tarkoituksenamme oli herättää vanhan Empyriumin fiilis henkiin
”Kun olen oikein luovalla tuulella, saatan tehdä uuden kappaleen valmiiksi asti puolessa päivässä.”
Toinen toistaan mielenkiintoisemmat levylöydöt ajoivat miehen hiljalleen oman musiikin ja säveltämiskokeilujen pariin, ja tällä hetkellä Stock on julkaissut tuotantoaan virallisesti noin 25 vuoden ajan. Vision Bleakiltä ei ole aiheellista odottaa albumia aivan joka vuosi, mutta The Unknownista on kulunut jo sen verran aikaa, että uutta materiaalia lienee jo valmiina. – Kuten sanoin, olen julkaissut lähivuosina myös kaksi levyä Sun of the Sleeplessillä – ihan vain siksi, ettei porukka luule minun palaneen aivan täysin loppuun musiikkihommien parissa, Stock virnistää. Konstanz) kanssa kasatut albumit ovat kertoneet kelmeän vanhakantaisia tarinoita vampyyreistä, ihmissusista, noidista, aaveista ja jopa Lovecraftin kirjoista tutuista hirviöistä – vain muutamia teemoja mainitakseni. Vihaan sitä, että kaikki kuulostaa tänä päivänä niin samalta!” LU K A SZ JA Z A K The Vision Bleak.. Discogs-verkkosivuston mukaan miehen soittoa tai laulua kuullaan lähes kolmellakymmenellä eri julkaisulla ja niin sanottuja oikeita bändejä löytyy kymmenkunta, joten musiikkibisnes on pitänyt saksalaisen kiireisenä. Tästä johtuen Vision Bleakin musiikki vaikutti viime kuulemalla vakavammalta ja monen fanin mielestä varmasti myös vakuuttavammalta kuin aiemmin. Sittemmin mies kahlasi metallikenttää läpi nuoruuden innolla, kunnes ajautui perinteisten thrash metal -klassikoiden kautta Darkthronen A Blaze in the Northern Skyn (1992) ja muun nyttemmin kanonisoidun black metalin pariin. maattinen ”kauhumetalli” vaikuttaa uponneen yleisöön varsin hyvin. Kaikki miehen tekoset eivät ole luonnollisesti olleet aivan priimaa, mutta Stockin tuotoksia kuunnellessa nousee päällimmäisenä mieleen intohimoinen tarve musiikilliselle luomistyölle, joka on tuottanut parhaimmillaan todella sielukkaita albumeita. Omat suosikit Vuonna 1978 syntynyt Stock koki todellisen heavy metal -valaistumisensa noin kymmenvuotiaana kuullun Iron Maidenin Number of the Beastin myötä. Yhdessä Ewigheim-yhtyeen – jota myös Stock on osa – perustajajäsenen Tobias Schönemannin (alias Allen B. – Vision Bleakin saralta ei ole valitettavasti paljon uutta kerrottavaa. Esimerkkinä olkoon vaikkapa Empyriumin akustinen, vahvasti Ulverin legendaariseksi muodostuneen Kveldssangerin (1996) hengessä kulkeva Where at Night the Woodgrouse Plays (1999), jonka ajattomuus ja arvokkuus on yhä hienoa kuunneltavaa. Muutoksen huomaa konkreettisesti vertailussa The Deathship Has a New Captainiin (2004) ja sitä seuranneeseen ikuiseen Vision Bleak -suosikkiini Carpathia – A Dramatic Poemiin (2005), joilla Stockin ja Schönemannin kauhukuvien maalailu on kaikkein tehokkaimmillaan. Varsinkin viime vuosina projektihenkisesti edenneen bändin viimeisin albumi The Unknown (2016) toi peliin aiempia tuotoksia henkilökohtaisempia sanoituksia ja kaikessa metallisuudessaan vähemmän teatraalisia sävellyksiä. Siitäkin huolimatta päätin haastaa taiteiliPÖ LK YL LÄ ”On tärkeää antaa yhtyeelle vinkkejä, miten saavuttaa soitannollisesti paras mahdollinen lopputulos, mutta samalla on säilytettävä artistien oma soundi. Olen kirjoittanut ylös muutamia ideoita ja riffejä, mutta menee vielä kauan ennen kuin niistä saadaan aikaiseksi uusi ja ennen kaikkea tuoreelta kuulostava albumi. ”Jokainen levy on kuin oma lapsi – parasta ei voi valita” -tokaisu on varmasti monelle tuttu
Valinnanvaraa siis löytyy, ja yksi muusikon valttikorteista onkin tuotantonsa monipuolisuus: jokaisella projektilla on selkeästi oma ilmeensä ja tarkoituksensa, ja bändien tuotokset on helppo erottaa toisistaan. Niistä kovimpina mainittakoon Alcestin lopullinen läpimurtokiekko Les Voyages de l’âme, Amesoeursin klassikoksi jäänyt nimikkoalbumi sekä Secrets of the Moonin valitettavan usein sivuutettu Antithesis. Kun kirjoitat kappaleita, kumpi tulee ulos vaivattomammin, musiikki vai sanoitukset. – Vision Bleakiltä suosikkejani ovat The Deathship Has a New Captain ja The Unknown. Mies tuttujen soundien takaa Markus Stockin ansiot eivät jää pelkän muusikkouden varaan. Liimailen siis musiikin eri osasia yhteen, näin kuvaannollisesti sanottuna. – Käytän artistinimeäni kuitenkin koko ajan vähemmän ja vähemmän. jan valitsemaan omasta tuotannostaan ne henkilökohtaisesti rakkaimmat ja merkittävimmät albumit. Haastattelu lähestyy loppuaan ja jäljellä on enää kaikkein olennaisin kysymys: jos Markus Stock ja Ulf Theodor Schwador tappelisivat, kumpi voittaisi. – Musiikki. – Kun tuotan albumin alusta loppuun studiollani – mikä on nykyisin aina vain harvinaisempaa –, tärkeintä on saada yhtye kuulostamaan parhaalla mahdollisella tavalla itseltään. Musiikin ja yhtyeiden yksilöllisyys on kuitenkin studiotyöntekijälle tärkeä juttu. On tärkeää antaa yhtyeelle vinkkejä, miten saavuttaa soitannollisesti paras mahdollinen lopputulos, mutta samalla on säilytettävä artistien oma soundi. Jatkuva taistelu Stock on opittu tuntemaan siviiliminänsä ohella Ulf Theodor Schwadorfina, jota mies on käyttänyt useimmissa bändiyhteyksissään artistinimenään – joskin Noekkin parissa hänet tunnetaan mystisenä F. F. Tuo splitti jäi valitettavasti hieman yleisöltä piiloon, mutta kehotan vahvasti kaikkia tsekkaamaan nämä albumit! Tottahan mies puhuu, sillä eritoten mainitun splittijulkaisun materiaali on vakuuttavaa, vaikka Stockin kynnet eivät ole aivan terävimmillään black metalin parissa. 53. Ne ovat myös hyvä keino ilmaista itseäni. Miehen tuotanto tietyllä tavoin jopa määrittää eräänlaisen ”Prophecy-soundin”, joka on usein aistittavissa lafkan julkaisuja kuunnellessa. – Kehittelin sen joskus 1990-luvulla, kun tähtäimessäni oli keksiä epätavallinen nimi, jossa on hieman enemmän runollis-romanttista otetta kuin jossain brasilialaisessa bestial war metal -pseudonyymissä. Minulla täytyy olla tietysti myös silmää ja korvaa käytössä olevan budjetin suhteen. – Kyseessä on todellakin mahdoton tehtävä, mutta jos on aivan pakko valita, niin Empyriumilta ne ovat Songs of Moors & Misty Fields, Where at Night the Woodgrouse Plays ja Über den Sternen. Mies on pyörittänyt vuodesta 1998 alkaen omaa Klangschmiede Studio E -levystudiota, jossa on purkitettu omien tuotosten lisäksi melkoinen liuta muitakin levyjä. Toinen ei voi elää ilman toista, joten voittajaa ei löydy, mutta ainakin on varmaa, että käynnissä on jatkuva taistelu, Schwadorf naurahtaa. Pelkästään tämän albumin sisällöstä ja lähtökohdista riittäisi varmasti puhuttavaa yhden Inferno-numeron verran. – Nautin kuitenkin paljon sanoitusten teosta. Usein lyhennän sen vain Schwadorfiksi tai esittäydyn Markus ”Schwadorf” Stockina. Komealta kalskahtavan ja ”epämetallisen” Ulf Theodor Schwadorf -nimen taustalta löytyy muusikon mieltymys romanttiseen taiteeseen ja perinteisestä metallimusiikkietiketistä irrottautuvaan vapauteen. Stock on vastuussa myös todelliseen kulttisuosioon nousseen, monien eri mysteerien ympäröimän Silencerin ainokaisen kiekon Death – Pierce Me’n (2001) äänimaailmasta. On kieltämättä mielenkiintoista huomata, että Stock ei mainitse omien albumisuosikkiensa joukossa yhtään Noekkin tuotosta, Ewigheimin viittä viimeisintä levyä tai vaikkapa saksalais-ruotsalaisen Eudaimonyn paikoin hyvinkin toimivaa Futilea (2013), jota pidetään joissain piireissä pienenä synkkätunnelmaisen postblack metalin klassikkona. Yuggothina. Sun of the Sleeplessiltä pidän molemmista levyistä eli To the Elementsistä sekä Cavernous Gaten kanssa julkaistusta splitistä [2017, 2019]. Kuten mainituista yhtyeistä huomaa, Klangschmiede-studio on vahvassa yhteistyössä aiemmin mainitun Prophecyn kanssa, eikä levy-yhtiöltä taida löytyä montakaan albumia, joilla Stockin kädenjälki ei ilmenisi jollain tavoin. Miksausprosessiin kuuluukin paljon eri osien yhteen saattamista. – He tappelisivat todelliseen Sméagol/Gollum-tyyliin ja sulautuisivat lopulta yhdeksi ja samaksi persoonaksi. Kun olen oikein luovalla tuulella, saatan tehdä uuden kappaleen valmiiksi asti puolessa päivässä. Toisinaan myös tekstit pulppuavat helposti, mutta monesti ottaa ikuisuuksia saada paperille oikeat sanat. Vihaan sitä, että kaikki kuulostaa tänä päivänä niin samalta! – Nykyisin minulla on lähinnä miksaustöitä, koska levyjä äänitellään yhä enemmän kotistudiossa ja vähän siellä sun täällä. Empyrium
Muutos ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö levyltä löytyisi debyyttialbumin tavoin sävykkyyttä. Hopkins itse oli ennen Bandy Legsin kokoamista soittanut muun muassa Cat Stevensin taustayhtyeessä. Ennen MCA-musiikkijätin alaisuudessa tehtyä Stand Up and Fight -kakkoslevyä kosketinsoittaja-kitaristi Geoff Nicholls vaihtoi leiriä Black Sabbathiin, jonka riveissä hän pysyi merkittävänä mutta varsin näkymättömänä soittajana aina tämän vuosituhannen puolelle. Brittiläisen Jetin perustaja oli Black Sabbathin manageri (ja Sharon Osbournen isä) Don Arden. Quartz edusti siis tietynlaista raskaan rockin uuden vaiheen ensiairutta, mutta jäi silti varsin pienen piirin tietoon, eikä sitä muisteta monestikaan mainita heavy metal -kaanoneita kirjailtaessa. Can’t Say No to You on taas luokiteltu varmasti jo syntyaikanaan silkaksi AOR:ksi. Nicholls kuitenkin kuoli vuonna 2017 keuhkosyöpään. 54. Vaan syntynsä aikoihin, speed/thrashinkin ollessa vielä siemennysasteella, levy oli varmasti jytämarkkinoiden raskaimman neljänneksen joukossa. Jos tällä nyt edes on mitään varsinaista merkitystä. Lopulta paluu tuotti myös uutta materiaalia, vuoden 2016 Fear No Evil -levyn. Loistava, aiempaan rytmikkäämpää materiaalia sisältänyt kolmas albumi Against All Odds (1983) oli vielä nimeään myöten uhmakas, mutta jo seuraavana vuonna seurasi hajoaminen. Sitä on muun muassa Rock’n’Roll Childin herkän väliosan kuoro-osuuksissa tai toisena kuultavan Charlie Snow’n melodisessa kertosäkeessä ja uljaassa kitarasoolossa. Unohdettu suuruus tarjoili sielukasta raskasta rockia, jossa oli sekä sävyjä menneestä että lupausta uudesta. Verrokiksi voi ottaa vaikkapa Maidenin pelinavauksen tai Priestin samojen aikojen materiaalin, joka otti vasta askelia kohti kirskuvampaa heavy metalia. Seurauksena oli lisää kiertämistä muun muassa Iron Maidenin ja Rushin kanssa. BANDY Legs saavutti vähitellen suosiota ja kiinnitettiin vuonna 1976 Jet Recordsille. Kyseisestä kappaleesta löytyy myös samoihin aikoihin perustetun Saxonin harrastamaa junttariffittelyä. Jo yksinään Stand Up and Fight osoittaa, että syytä huomioinnille olisi. SUURIN osa heavy metal -fanaatikoista tuntee termin NWoBHM eli New Wave of British Heavy Metal. Pelin pontevasti avaavan nimibiisin lisäksi muun muassa Revenge ja Questions edustavat yhtyeen räyhäkän riffivetoista mutta 70-lukulaisella tavalla viehättävän sielukasta puolta. Välillä hyvinkin kohtalokkaan kuuloisen levyn tuotti Sabbath-legenda Tony Iommi. Bändin perusti kitaristi Mick Hopkins Englannin Birginhamissä. QUARTZIN ykköslevy julkaistiin vuonna 1980 uudestaan nimellä Deleted. Tämän jälkeen yhtyettä muistelivat lähinnä Orodruin-yhtyeen kaltaiset undergroundin edustajat. Bandy Legs pääsikin lämmittelemään sekä Black Sabbathia että AC/DC:tä. Samoihin aikoihin vaihtui yhtyeen nimi ja syntyi uutta otsikkoa kantanut debyyttilevy. Eivät ne breakingthelawt ja phantomoftheoperat ole sen roisimpaa materiaalia kuin Quartzin kaksi ensimmäistä levyä. Haasteellisuutta lisää se, että musiikkimaailmassa on vaikuttanut ainakin kaksi muuta laajempaa näkyvyyttä saavuttanutta Quartz-yhtyettä. Vaikka Stand Up and Fightin sotaisa barbaarikansi muuta ehkä antaisi olettaa, sen kitaravallit ovat tämän päivän mittapuulla kevyehköä tavaraa. Bändin taival alkoikin jo 1970-luvun puolivälin paikkeilla, jolloin yhtye tunnettiin vielä nimellä Bandy Legs. Kyseinen doom metal -bändi coveroi Stand Up and Fight -kappaleen vuoden 2004 levylleen Claw Tower. Quartz jatkoi kokonaan ilman kosketinsoittajaa, mikä kuuluu kakkoslevyllä kitaravetoisuutena. Ainakin Facebook-sivujensa mukaan Quartz on silti jollain tapaa aktiivinen vielä tänäkin päivänä. Se myös osoittaa jälleen kerran, että jos kitarasta tulee tarpeeksi makoisia ja juurevia sulosointuja, basisti voi keskittyä soittamaan pitkiksi ajoiksi vain yhtä pumppaavaa säveltä. Kaikkineen levy on kuin ohjekirja kaikille myöhempien aikojen ”viikset, takatukka ja farkkuliivi” -bändeille. Huomattavasti harvempi tietää bändin nimeltä Quartz. Kaupunki tunnetaan myös Black Sabbathin ja Judas Priestin synnyinpaikkana, ja samoilta Länsi-Midlandsin seuduilta ovat kotoisin myös Led Zeppelinin Robert Plant ja John Bonham. Yksittäisiä kosketinmausteita on silti siroteltu muutamiin paikkoihin. Raskaan rockin Quartzista on sanottu, että se oli NWoBHMyhtye jo ennen kuin koko termiä oli keksitty. Junttariffejä ja sävykkyyttä QUARTZ Stand Up and Fight MCA 1980 TEKSTI TONI KERÄNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Brittiläisen uuden aallon pioneeri Quartz uupuu usein heavy metal -aikakirjoista. Quartzin uusi tuleminen tapahtui vuonna 2011, jolloin myös Nicholls palasi rivistöön
Mutta Järvelä tiesi varmasti jo tuolloin, minkä perässä oli. Rikas, raikas ja kauniisti jylhä Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa KORPIKLAANI Jylhä NUCLEAR BLAST P E E R O LA K A N E N ARVIOT 55. Väitän, ettei suomalaisesta metallimusiikista juuri löydy yhtä oivaltavaa kerrontaa ja kekseliästä riimittelyä. Selkeiden hittien joukkoon luettakoon myös albumin ensimmäinen single Leväluhta ennakkoluulottomine reggaeviboineen sekä kaihoisasti junttaava Mylly. Omat korvani yhtyeen suuntaan käänsi uudelleen Markus Laakson viime vuonna ilmestynyt Folk Metal Big 5 -teos, joka kertoi Korpiklaanin synnystä, vaiheista ja musiikista kaiken olennaisen. Likimain sama koskee videonakin julkaistua Sanaton maa -rallattelua. Samalla avaus esittelee yleisölle kouriintuntuvasti uuden rumpalin Samuli Mikkosen, jonka innovoivat kompit tehostavat Jylhää kauttaaltaan. Klubilla bändin musiikki sai allekirjoittaneeltakin aavistuksen huvittuneen lokeroinnin puhtaasti marginaaliin. Ennen muuta Jylhän hienous on nimensä mukaisen väkevissä melodioissa, joiden vuoksi mainittu Tuuleton lienee jo nyt yksi vuoden 2021 upeimmista metallibiiseistä. helmikuuta. Osoitus tästä oli myös Järvelän päätös pistää yhtyeensä miehistö täysin uusiksi. On maaliskuu 2003, paikkana Tampereen legendaarinen Klubi. Jaakko Silvast Jylhä julkaistaan 5. Jylhä on Korpiklaanin yhdestoista studiolevy. Korpiklaanin leimallinen rillumarei ei kuitenkaan ollut kaikkien metallipäiden juttu, etenkään Suomessa, ja yhtye jäi omissakin kirjoissani vuosiksi lähinnä kuriositeetin asemaan. Jylhä on kypsä ja laadultaan ensiluokkainen, tekemisiinsä täydellisesti luottavan bändin albumi. Näin jälkeenpäin on helppo todeta, miten paljon aikaansa edellä Korpiklaanin liideri Jonne Järvelä oli tuolloin – ja oli ollut jo aikaisemmin naittaessaan raskasta rockmusiikkia ja saamelaista äänimaisemaa keskenään. Järvelä jatkoi vakaasti visionsa viitoittamalla tiellä, ja pintahiivaolut sarvituopeissa vinhasti virraten Korpiklaanista kasvoi Härmän rajojen ulkopuolella yksi merkittävimmistä metallimusiikin vientivalteistamme. Levyllä kukkivat myös tämän vuosituhannen Iron Maideniin verrattavissa olevat kappalesovitukset, joista esimerkiksi Tuuleton, Kiuru ja Huolettomat sisältävät Verikoiran lailla kiehtovan määrän vaihtelua. Moni menestynytkin raskasrockyhtye junnaa tässä vaiheessa uraansa pahasti paikallaan, mutta Jonne Järvelän ryhmä kuuluu selkeästi niihin bändeihin, jotka paranevat vanhetessaan. Korpiklaanin ensilevytys Spirit of the Forest (Napalm Records, 2003) oli paitsi profiililtaan myös musiikillisesti iso askel itsensä tosissaan ottavan bändin suuntaan. Jylhä on täsmälaukaus laadukkaista albumikokonaisuuksista pitävien suuntaan. Sen rikkaanraikas sävellyskirjo takaa, että Jonne Järvelän ja Korpiklaanin seuraavia taiteellisia suuntia on enemmän kuin mielenkiintoista odotella. Kaiken muun lisäksi albumin toimivuus piilee lyyrikko Tuomas Keskimäen sanoituksissa. Ei kai kukaan muu kuin 2020-luvun Korpiklaani aloita uutta levyään yli kuusiminuuttisella Verikoirakappaleella, joka on kiireestä kantapäähän ehtaa folk metal -progea. Lavalla on lähivuosina kansainvälisen läpimurtonsa tekevät folk metalin kotoiset pioneerit Moonsorrow, Ensiferum ja Shaman, joka olisi pian vaihtava nimekseen Korpiklaani. Sterotyyppisemmästä kaljahumppameiningistä pitäville on tarjolla keikkabravuuria Niemen, Pohjan ja Pitojen muodossa
Tunnelma on lyijynraskas, eikä värintai ilonpilkahduksia havaita. Uuden solistin Diva Satanican ääntely on sekin edeltäjäänsä piirun verran pirullisempaa. Matti Riekki JA N N E P A P P IL A viävä örinä on voimallista, mutta se vain korostaa majesteettiseksi meinatun musiikin typistymistä astetta vaatimattomammaksi lanaukseksi. Todennäköisesti on haluttu todistaa silkasta näyttämisenhalusta, ettei bändi ole kaatumassa naisten vaihtuessa. Se sanoo: ”Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” Intron jälkeen starttaava She Wolves of Savage Season möyrii pateettisen ilkeästi läpi koko kymmenminuuttisen kestonsa, ja on melkoisen käänteispsykologinen ratkaisu pistää raita levyn alkuun. Mikko Malm VOID ROT Descending Pillars EVERLASTING SPEW Minneapolisin pojat pamauttavat debyytillään niin raskaalla moukarilla, että tanner tömisee ja päässä täräjää. Paikoin levy tavoittaa sen mielipuolisuuden, jota löytyi ensimmäisen polven aggressiivisuudella pelaavien pioneerien tienraivauksesta. Jotakin määrittelemättömän puoleensavetävää Perpetual Chaosissa on. Death metal elää kukoistuskauttaan ja uutta yrittäjää puskee kovalla sykkeellä, mutta tämä nelikko kuolettaa kaukana valtavirrasta. Kunhan on tehty varmaotteisesti on suorastaan armoton kappale, siksi väkevästi King rumpujaan paukuttaa. Askel ei varsinaisesti kevene, matkan teko ei käy helpommaksi eikä sitä ihanaa enkeliä todellakaan löydy viereltä. Descending Pillars jyrää seitsemän biisin mitallaan alleen kaiken elävän. Hienon levyn päättää suhteelliseen obskuuri Bathory-laina You Don’t Move Me (I Don’t Give a Fuck). Teknisen thrashkikkailun kanssa Nervosalla on yhteistä vain vähän. No, kuolometalliahan tässä soitetaankin. Ja hyvä niin. Musiikki on jylhää ja jykevää, mutta samassa sarjassa on jo täristelty munaskuissa tuntuvammin ja näkemyksellisemmällä otteella. IIWANAJULMA Casino Loyale PIIRIVUOREN POLKKA Iiwanajulman vuonna 2008 ilmestynyt kakkoslevy Tuhottu tila on kirjoissani suomenkielisen raskaan rockin kovimpia albumeja. Tämä yhtye ei hienostele saati pyytele anteeksi. Varmemman vakuudeksi haistatetaan koko elämälle synnytysvehkeitä. Amaralin riffikoneesta pullahtaneet salamahyökkäykset viittaavat myös siihen sylttytehtaaseen, jossa liha tosiaan muuttuu hyytelöksi. Angel Witchiä ja Manilla Roadia esiin manaava Nature Is the Devil’s Church ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Nyt maalataan leveällä siveltimellä ja harmaan sävyillä. Se luottaa, ei vain perusasioihin, vaan perustavanlaatuisiin asioihin. Ellei tätä olisi tavallaan jo kokenut, rääkyisin hallelujaata minäkin. Kuusi vuotta myöhemmin julkaistu, perin syvissä vesissä hirttynyttä happiruuvia ronklannut Hallelujah jäi jotenkin edeltäjänsä pitkään varjoon, vaikka suositella sietää sitäkin – ellei kuulija sitten pelkää miltei inhorealistiseksi käyvää musiikillista synkeyttä. Yhtyeen kolmas levy on jälleen kerran laadukas paketti täynnä likaista perinneheavyn, black metalin ja doomin yhdistelmää, joka löyhkää lopunajoilta ja antikristillisyydeltä. Nykysukupolvelle tietä tasoittanut pioneeri on luonut vuosikymmenten varrella itselleen kulttimaineen, vaikka hänen uralleen ei ole mahtunut mitään jättihittejä. Kolmikon luoma musiikki todellakin kuulostaa alkemialliselta sodankäynniltä. Äänimaailma on nahkeankuiva, mikä luo mielikuvia Kreatorin ja Sepulturan 1980-luvun lopun albumeista. Lupaavista lähtökohdistaan huolimatta levy ei yllä täyteen potentiaaliinsa. Se puhuu totta joka solullaan, joka sydämenlyönnillään. Averillin lisäksi triossa vaikuttavat kitaristi Bones ja Conanista tuttu rumpali Con Ri (Johnny King). Huolimatta siitä, onko kitaristi ja alkuperäisjäsen Prika Amaralin kanssa nasta soitella vai ei, äärimmäisen kireäksi viritetyn thrash/deathin soitto häneltä kyllä sujuu. Biisit eivät ole pistämässä genren historiaa uusiksi eikä virtuoosimaista soittoakaan juuri esitellä, mutta tässä hommassa pärjää, kun on niin sanotusti hööki päällä. Tasapaksuna mattona leDREAD SOVEREIGN Alchemical Warfare METAL BLADE Primordialista tutun Alan Averillin sivuprojekti palaa muutaman vuoden tauon jälkeen. Terävää riffikoukkua ja melodiailottelua halajavat etsikööt musiikkinsa muualta. Antti Luukkanen DORO Magic Diamonds – Best of Rock, Ballads & Rare Treasures RARE DIAMONDS Maailman legendaarisin naispuolinen hevilaulaja Doro Pesch aloitti uransa 1980-luvulla Warlockyhtyeessä, kunnes päätti lähteä soolouralle. Mutta päätös on oikea, sillä se saa pahaa-aavistamattoman kuulijan sukeltamaan syvemmälle jäniksenkoloon. Muitakin huippukohtia voisi mainita, mutta riittänee jos totean Alchemical Warfaren olevan tasaisen tappava, yhtäläisessä määrin niin murskaava kuin nostattava kuuntelukokemus. Vahva suositus ihan kaikille. Iiwanajulma on hieno, tietyssä ehdottomuudessaan suuresti arvostettava bändi, jonka sietäisi laskeutua sinunkin levylautasellesi – tai oikeammin Bandcampin kautta tietokoneesi musiikkikansioon, sillä tällä haavaa levy on saatavilla vain digitaalisesti. Levyllä mennään enimmäkseen hitaasti murskaten, mutta doomia meno ei aivan ole. Yhtyeen neljäs albumi tykittää vankasti 2000-lukulaista, sille päälle sattuessaan huolella roiskivaa ”vaihtoehtometallia”, jonka sanoituksissa räävitään tutun toteavaan tyyliin ihmiselon moninaisia raadollisuuksia ilman myötähävettävää patetiaa ja ilmanaikuista märinää. ”Sä sanot aika parantaa, mä sanon vitut, se tappaa”, ja sitä rataa. Kuusi vuotta on jälleen vierinyt, ja iiwanat palaavat Tuhotun tilan säveliin aikamoisilla tarttuvuuskertoimilla. Jos bändi on todistanut osaamisensa aiemminkin, neljännellä albumillaan se nousee pykälää korkeammalle laatutasolle. Tami Hintikka NERVOSA Perpetual Chaos NAPALM Suomessakin useamman kerran soittoreissulla käynyt Nervosa on uusinut kokoonpanonsa, ja päätellen siitä, että asian yksityiskohtia ei ole juuri avattu, muutokset eivät välttämättä ole olleet sopuisia
Miehistöllä on takanaan iso liuta erinäisiä bändejä, joten oppirahat on maksettu aikaa sitten. Joni Juutilainen IRON FLESH Summoning the Putrid GREAT DANE Vuonna 2017 perustettu nelikko pistää ulos toista levyään. Veitsenterävällä ammattitaidolla viipaloitu mättö toistelee brutaalin ja teknisen death metalin kikkoja teknisyyden korkeammassa kolmanneksessa. Totuus lienee jossain näiden välissä. Vaikka kokonaisuus on onnistunut, mannaa ei sada koko levyn mitalta, joten vielä jää vähän petrattavaa. Ei aivan niinkään. Kokoelmalta löytyy niin alkuperäisiä studio-, sinfonisia orkesterikuin harvinaisia liversioita kappaleista, ja paketti onkin alan harrastajalle melkoinen aarreaitta. Miehistö omaa kokemusta myös Deeds of Fleshin ja Job For a Cowboyn riveistä, joten soittotaitoa bändistä ei puutu. Vanhan liiton death metalia tykitellään pääosin ruotsalaistyylisesti. Tämä on rehellistä ja väkevää old school death metal -vääntöä. Laulaja-basisti Gianni Nepin oopperalaulumaisuutta tavoitteleva ääni nousee kivasti kohti korkeuksia, mutta enemmän kuin usein sekin ärsyttää ylidramaattisuudellaan ja merkillisiin muotoihin vedetyillä linjoillaan. Soundimaailmasta tekee mieli vähän rutista, se kun vaati pikkaisen totuttelua. Myös covereita löytyy Dion Egyptin, Metallican Nothing Else Mattersin ja Judas Priestin Breaking the Law’n (joka esitetään edellä mainitun Udon kanssa) muodossa. Nopeampaa tärinää ja hitaampaa jyrää annostellaan draaman kaari huomioiden. Osa levystä tarjoaa sen verran raskasta lanausta, että sen voisi luokitella suoraan melodiseksi death/doomiksi. Lopputulos on kummallisen sekava ja sitä myötä raivostuttava yhdistelmä mainittuja genrejä, joista kumpikaan ei nouse kunnolla esille. Yritin oikein miettiä, mitä lastentauteja levystä saisi kaiveltua, mutta sellaisia ei yksinkertaisesti löydy. Kari Koskinen sitä, mitä on osattu, eli melodista heviä. Tyyli sen sijaan on muuttunut alun eeppisestä heavy metalista kohti raskasta mutta vanhakantaista progeilmaisua. Kaikki on linjassa. Soundit ovat hyvää ja selkeää perustasoa, mikä on toki tässä lajissa ehdoton vaatimus. Toinen puoli taas on sen verran tanakkaa tulitusta, että touhu ei mene vahingossakaan lällyksi, vaan kuolon balanssi pysyy. Mega GORATORY Sour Grapes EVERLASTING SPEW Vuosituhannen alussa muutaman levyn pyöräyttänyt Goratory ei edes yritä tehdä paluukiekollaan mitään erilaista. Ikään kuin keskittymishäiriöinen Cryptopsy ilman koukkuja. Jotain tyylitajusta kertoo sekin, että blastin pariin ei ole pakko päästä heti avausraidan ensitahdeilla. Bändi ei kuitenkaan vedä kikkailuaan aivan överiksi tai hae väkivaltaansa oikeastaan minkäänlaisia muitakaan ylimääräisiä sävytyksiä tai erikoisuuksia. Ihan kelpoja ralleja tällekin boksille on eksynyt, mutta mainitut Warlock-numerot sykähdyttävät eniten. Tärkein eli musiikki rullaa kuitenkin eteenpäin mainiosti ja palaset loksahtelevat hyvin paikoilleen. Meno on huonolla tavalla kulmikasta, ei neroutta lähentelevästi outoa ja yllättävää. Napakat 26 minuuttia mättävä levy brutaloi ja örisee mittansa vailla nössösävytyksen häivää. Komppia ja riffiä ei heitellä pitkin poikin, ja keskittymiskyky pidetään yllä pidempiä pätkiä kerrallaan. Teemu Vähäkangas DARK QUARTERER Pompei CRUZ DEL SUR Dark Quarterer on julkaissut 40 vuodessa varsin maltillisen määrän levyjä, eikä sen miehistössäkään ole vaihtunut kuin pariin kertaan kitaristi. Vaikutteet sidotaan yhteen Slayer-henkisellä mutkattomalla kaahauksella, ja homma yksinkertaisesti toimii. Omaan makuuni kitarat ovat vähän turhan honottavat, mikä vie jonkin verran jyräävyyttä. Mukaan mahtuu myös muutama Warlock-veto, kuten Für Immer, Metal Tango ja Hellbound, sekä melleviä duettoja Peter Steelen, Udo Dirkschneiderin, Tarja Turusen, Lemmyn ja Blaze Bayleyn kanssa. Välillä sen pääosassa vaikuttaa olevan puhdas metalli, toisella kertaa autiolta tuntuva fiilistely ja kolmannella kaukaiselta tuntuva Americana-henkisyys. Iron Flesh pysyttelee perusasioiden äärellä, eikä turhaa rytmikikkailua tai nopeusennätysten rikkomisyrityksiä kuulla, vaikka eväitä niihinkin varmasti olisi. Jopa selkeänraskas soundimaailma on saatu viilattua hyvin kohdalleen. Keskiössä toimii niskaan käyvällä tempolla etenevä tasaisen tappava ja suoraviivainen komppi. Örinäkin toimittaa, eikä paketissa ole sen kumARVIOT 57. Bändi osaa istuttaa riffiensä taustalle myös pahaenteistä melodisuutta. Bändin kahdeksannen levyn perusteella transformaatio on vielä pahasti kesken, eikä yhtye tunnu edelleenkään tietävän, mitä tyylilajia se haluaa esittää. Useampi raita tuo mieleen Slayerin Chemical Warfaren määrätietoisen takomisen. Ja miksipäs ei, kun ote on luja ja ammattitaitoinen. Turhista mausteista karsittu ilmaisu kulmittelee helposti sen verran, että perinteisempää ja kappaleorientoitunempaa lähestymistapaa haluavat eivät saa tästä mitään. Magic Diamonds on massiivinen kolmen levyn boksi, joka kokoaa yhteen parhaat rockit, balladit ja harvinaisuudet. Ei missään mielessä, ei kenenkään edessä. Klassisen hevin ja brittidoomin verkkaisen jylhiä kitaraharmonioita on ujutettu joukkoon välistä runsaasti, ja ne rauhoittavatkin rujoutta hyvin. Kulmikkaampaa ja teknisempää kuoloa haluaville Deathgoat on huono tuttavuus, mutta vaikkapa Graven Into the Graven ja Slayerin Haunting the Chapel -ep:n ystäville tästä pitäisi löytyä paljon mehusteltavaa. Now or Neverissä kuullaan jopa Slashin kitarointia. Kova on. Kun jauhetaan, niin sitten saatana myös jauhetaan. Täysin puskista tuleva debyyttipitkä Regurgitated into Existence kuulostaa tähän nähden lähes laittoman valmiilta, sillä tässä ei todellakaan madella. DEATHGOAT Regurgitated into Existence OMAKUSTANNE Hyvinkäällä vuonna 2015 perustettu Deathgoat on julkaissut toistaiseksi vain demohenkisiä näytteitä, eikä bändillä ole vielä edes Metal Archives -sivua. Mikko Malm WAYFARER A Romance with Violence PROFOUND LORE Neljännellä levyllään tervehtivä Wayfarer pyrkii tuomaan ”black metaliin” uutta näkemystä sekoittamalla siihen villin lännen menoa ja loputtomilta tuntuvien tasankojen karua autiutta. A Romance with Violencen koko kuvan puristaminen yhteen arvosteluun on hankalaa, sillä albumi tuntuu muuttavan kuuntelun myötä ilmettään lähes kaleidoskooppimaisesti. Wayfarerilta löytyy nimittäin sopivasti tyylitajua, jotta hommasta ei muodostu Lucky Luke meets Darkthrone -farssia, vaan musiikki kuulostaa pikemminkin hyvin toteutetulta eeppiseltä dark/black metalilta, jota koristellaan amerikkalaisen historian romantisoinnilla. Italialaisten mittava kokemus ja osaaminen pilkistelee, mutta melkoinen purkaus tarvittaisiin, että tomusta ja tuhkasta nousisi esiin jotain kuunneltavaa. Doro on kovan luokan laulaja, mutta hänen musiikkinsa ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen persoonallista. Tämänhän on siis pakko olla aivan täyttä paskaa. Jos sävellykset eivät loista ideatasollakaan kirkkaimmin, kirveitä tiputtaa myös sovitusten kankeus ja tyylitajun puute. On kuitenkin annettava tunnustus ennakkoluulottomasta uusien kulkuväylien etsinnästä, joka johtaa tällä kertaa mukiinmenevään lopputulokseen. Wayfarerin konsepti on periaatteessa mielenkiintoinen, mutta kaltaiseni suomalaisjuntin tuntuu olevan hankala saada sen musiikista kunnon otetta
Jos kärsivällisyyttä ja mielenkiintoa riittää, Sour Grapes tarjoaa tarkassa kuulokekuuntelussa kieltämättä oman hupinsa. Construct of Lethe tuuttaa pätevää mutta muistijälkiä jättämätöntä kuoloa. Levy maalailee siellä täällä ihan hienonkuuloista ajatuksenvirtaa ja välittää aitoa ilmaisun paloa. Eetu Järvisalo CONSTRUCT OF LETHE Corpsegod EVERLASTING SPEW ”Engineered, mixed and mastered by Tony Petrocelly”. Ja kun sama mies vastaa käytännössä kaikesta levyn musiikista, ei ole epäselvyyttä siitä, että kitarat ja bassot hoitava Petrocelly on tämän paatin kippari. Silti kyse ei ole mistään keskitien laahustamisesta, vaan Akhlys tuhoaa kuulijan tarkasti valikoiduin asein, eikä bändiä kuunnellessa tule edes mietittyä, missä homman sylttytehdas sijaitsee. Wagneriaaninen balladi Die Wellen der Zeit leijuu eteerisesti ajan aalloilla tarjoten hieman toisenlaisia tunnelmia. Levy ei tuo mitään uutta yhtyeen repertuaariin, mutta se todistaa, että orkesterilla on vielä paljon annettavaa metalligenrelle. Kielisoittajien työskentelyssä on mielipuolinen otteensa, mutta puhtaasti musiikkina tätä on vaikea arvostaa kovin pitkälle. Siksi onkin harmillista, että kappaleet kuulostavat kokonaisuuksina vähän kuivahkoilta ja ehkä liiankin kotikutoisilta. Kyseessä on vain viisi vuotta sitten ilmestyneen debyytin täysin uusi versiointi, Petrocelly kun ei ollut tyytyväinen alkuperäiseen. Corpsegod tarjoaa vauhtia ja vaarattomia tilanteita. Siinä yhtyeen kolmas albumi tiivistettynä. Genren helmasyntinä on irrallisilta riffikokoelmilta kuulostavat biisit, jotka vaikuttavat kuin seinään heitetyltä palapeliltä. mempia tuotannollisia vikoja muutoinkaan. Kari Koskinen EINVIGI Sielulintu INVERSE Postja blackgaze-liitteinen metallimusiikki on kasvanut viime vuosina jatkuvasti, mutta kotimaassamme tyylilajin yhtyeet ovat olleet vielä harvalukuisia. Tami Hintikka AKHLYS Melinoë DEBEMUR MORTI Dark ambientista black metaliin esikoisensa Supplicationin (2009) jälkeen siirtynyt Akhlys tuikkasi kalkkiviivoilla yhden menneen vuoden tuhdeimmista äärimetallielämyksistä. Levyllä on erikoinen tausta. Kaikki on vain brutaalisti ympäri korvia hyrskyävää myrskyämistä, joka muuttuu pidempään kuunneltuna atonaalisesti nykiväksi matoksi. Albumi tuo ensinuoteistaan lähtien mieleen blackgazen ehkä tunnetuimman nimen, ranskalaisen Alcestin. Vaan mistä tässä pitäisi innostua. Uhkeimmillaan jenkit toimittavat kuin Emperor konsanaan, mutta matka sinfonisesta pauhusta alkukantaisempaan raastoon ei ole pitkä. On vaikea löytää mieleen jäävää teemaa tai toistuvaa kuviota, johon tarttua. THERION Leviathan NUCLEAR BLAST Christopher Johnsson on tehnyt sen, mitä ei kokeilunhuumassaan tullut ajatelleeksi. Stop and go -tyylin sillisalaatti jaksaa maistua hetken verran. Muun muassa Hideous Divinityn ja Hate Eternalin maisemissa kohkaava levy ei tarjoa rauhaa, vaan saha laulaa jatkuvasti. Jylhä, julma ja jalo. Selkeä äänimaailma tarjoaa tilaa kaikille instrumenteille, ja sehän passaa monien osien ja kikkojen kuoloon. Leviathan on osoitus siitä, että Johansson kumppaneineen on löytänyt oikean suunnan tekemisilleen. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Tämän lajin death metal on viety jo niin pitkälle, että kovallakin suorittamisella jämähtää helposti alemman sarjatason taistoihin. Einvigin debyytti on moitteista huolimatta voiton puolelle jäävää kenkiintuijottelua. Sen kuin nuuhkii sen piippujen tuhteja tuprautuksia. Kyseessä onkin orkesterin elinvoimaisin ja tarttuvin teos sitten Gothic Kabbalan (2007). Aika hyvin siinä on onnistuttukin, sillä yhtyeen seitsemästoista levy tuntuu hyppäävän suoraan Thelija Vovin-albumien (1996, 1998) tunnelmiin. Johnsson on todennut, että Leviathania lähettiin työstämään sillä periaatteella, että nyt tehdään fanien iloksi levyllinen Therion-hittejä. Vähintäänkin niiltä jää kaipaamaan lisäjykevyyttä ja -väriä, jotta tunnelmat kietoutuisivat kuulijaan tiukemmin. Construct of Lethen tyylilajina on tekninen death metal, ja aikamoinen myräkkä Corpsegod onkin. Yhtä vahvasti jatkaa Tuonela, jolla on mukana kotoisesta Nightwishistä tuttu Marco Hietala. Rumpupatteriston takana riehuu tuhannen bändin Kevin Talley, joka hoitelee tonttinsa tietenkin moitteetta, niin että triggeröidyt basarit vain napisevat. Luulot otetaan pois heti avausraita The Leaf on the Oak of Farilla, joka tarjoaa juuri sitä klassista Therionia, jota yhtyeeltä on totuttu odottamaan. Kiistämätön soitintaituruus ei riitä pitkälle, jos itse pihvi on mautonta mutusteltavaa. Vuodesta 2014 toiminut turkulaisbändi Einvigi tuo luonnosta ja suomalaisesta kansanuskosta ammentavalla debyytillään kehiin oman näkemyksensä lajityypistä. Sähäkkä Aži Dah?ka nostaa tempoa ja sisältää juuri oikeassa suhteessa sekä paatosta että tarttuvuutta. Yhtymäkohdat ovat kuitenkin lähinnä yleissoundillisia, sillä Einvigin ilmaisusta paistaa selkeästi rokimpi ote ja ennen muuta suomalainen mielenmaisema. Ei ole epäilystäkään, etteikö Therionin edellinen levy, massiivinen heviooppera Beloved Antichrist, tuonut mukanaan takki tyhjänä -tunteen, joten kun kaikki mahdollinen on kokeiltu, on hyvä aika palata juurille. Raikkaan luonnonläheisesti tunnelmoiva levy soljuu pääasiassa eteerisesti, mutta äityy myös raskaampaan vyörytykseen. Lisäksi se tuo virkistävän lisän kotimaan vähälukuiseen blackgaze-genreen. Rakenteiden satunnaisuudesta aiheutuva hämmennyskin lienee juuri sitä, mitä on haettu. Yhdelle levylle onkin onnistuttu niputtamaan tyylillä monet lajityypin musiikillisesti viehättävimmistä puolista
Siksipä äänilevylle olisi voinut sisällyttää saman tien koko keikan – oheisella dvd:llä kun on useampikin hyvä biisi enemmän. Sleepmakeswaves operoi pääasiassa instrumentaalisesti, ja siinä kenties piilee hankaluus isommin breikkaamisen suhteen. Ja yhden asian Michael Schenker taitaa edelleen hyvin: pesunkestävän melodisen raskaan rockin tekemisen. Tokihan tässä pitkiin kaariin tukeutuvassa hommassa Mogwain ja kaltaistensa kaiut kuuluvat, vaan ei ollenkaan häiritsevästi. iskee. Myös soundipuoli toimii. studioalbumilla. Kimmo K. Koskinen MSG Immortal NUCLEAR BLAST Yksi metallimusiikin suurimmista kitaristiesikuvista ja kitarasankariuskäsitteen luojista, saksalainen Michael Schenker, palaa MSGyhtyeensä ruorin taakse bändin 11. Raskas taakka HORNA Ylämäkeä ja vastatuulta riittää, kun karski suomalainen mies purkaa sisintään. Koskinen THE DEAD DAISIES Holy Ground SPV Yhdysvaltalais-australialaisen superprojektin raskasrock on kerrassaan mainion ajatonta, mutta ihmekös tuo, kun kyydissä on edelleen useampia tekijämiehiä genren terävimmältä huipulta. Mikäli haluat mustalta metalliltasi taianomaista ”menneiden vuosien tunnelmaa” ja hyvin toteutettuja kappaleita, katse kannattaa kääntää näiden denveriläisten suuntaan. Ensi kuunteluilla Raskas taakka herättää nostalgiansekaisia tuntemuksia. Melodiaja soolo-osastolla maalaillaan maukkaita ja sopivasti tunteisiin käyviä kuvioita, joiden ei tarvitse hävetä kenenkään rinnalla. Elämässä ei oikein suju, taakka painaa harteita ja muroissa on oman ohella myös vieraiden pissaa. Katsomista setissä ei liiemmin ole, vain ihan hyvää peruslivekuvaa ukkelien vähäeleisestä keikasta. Onneksi myös miehen sopii nykyään avautua, ja tähän saumaan esikoispitkänsä julkaiseva Metalli Inc. Bändiä luotsaava Jari Alhanen osoittaa olevansa kohtalaisen kyvykäs säveltäjä, mutta hänen korkea lauluäänensä tasapainoilee ärsyttävän ja persoonallisen rajamaastossa. Levyn poikkeuksen muodostaa Venematka, jonka tarina velallisen viimeisistä hetkistä tuo ilahduttavasti mieleen Lyijykomppanian runoilut. Ei se vailla tunnetta ole, mutta tiettyä raskasta karismaa ja tummasävyistä julistamista jää kaipaamaan. Nyt muutamat lauletut kappaleet antavat viitteitä erinomaisuudesta, mutta biisit eivät tunnu nousevan korkeimmalle taivaanlaelle, ihmisäänellä tai ilman. Vahvimpana lenkkinä patsastelee soolokitarasta huolehtiva Elmo J. Sen raidoissa on riittävästi vaihtelua ja tarttuvia kuvioita, ja tuotannollisesti homma hoituu hyvällä keskitasolla. Sydneyläisyhtye ei keksi mitään mullistavaa, mutta 70-minuuttinen levy on massiivisuudestaan huolimatta sopivasti kiihottavaaa kuunneltavaa. Kuulaus pysyy alati mukana, vaikka äänenpaine ja ilmaisun intensiteetti nousevat hetkittäin kiitettävän kiivaalle tasolle. Hiukan kuivakkasoundinen show on vallan pätevää kuunneltavaa. Heistä ensin mainittu naulaa Immortalin avauskappaleen ja videobiisin Drilled to Killin vastaansanomattoman väkevästi. Pakkasta tulee pääasiassa laulusta ja yleisen ankeasta fiiliksestä. Puhtaasti musiikkia arvioiden Raskas taakka on varsin onnistunut levytys, etenkin debyytiksi. Peruspostliihotteluun verraten Sleepmakeswavesillä on otteissaan mukavasti jämäkkyyttä ja metallista särmää. Tällä porukalla loihdittu viides DD-levy sisältää todella laadukasta bluesreunaisen melodista raskasta rockia, ja homma vedetään kuin suoraan oppikirjasta. On siinä ja siinä, onko vuosia yhteistyötä aikuisrockia taikovassa Revolution Saintsissäkin soittaneiden Aldrichin ja Castronovon tekemisistä jo ylitarjontaa, mutta ainakin toistaiseksi ote pitää molemmissa ARVIOT 59. Kitaroiden jynkkäys ja rummut toistuvat kirkkaina, eikä paketti aaltoile miten sattuu. Kertosäkeistä ei ole varsinaisesti korvamadoiksi, mutta ne ovat riittävän hyviä ja niitä on tarpeeksi. Joni Juutilainen METALLI INC. Karjalainen. Kari Koskinen BLUE ÖYSTER CULT A Long Day’s Night FRONTIERS Veteraanibändin vuodelta 2002 peräisin oleva livepläjäys esittää mainiolla tavalla, että BÖC on ollut hiljaisempinakin vuosinaan kelpo vireessä. Soiton ja tuotannon laatu on odotetusti huipputasoa. Hyvää levyä ei kuitenkaan määritellä trendikkyyden mukaan, joten siinä mielessä moisten miettiminen on turhaa. Makunsa kullakin. Nelibiisisen kappaleet ovat odotetun pitkiä ja ep:n kesto ylittää puolen tunnin rajan, joten yhtye tarjoaa kuulijoiden rahoille vastinetta. Galdrum pyörii keskiaikaisten linnojen, lohikäärmeiden ja muun fantasiataruston maailmassa, mikä on musiikkityylin parissa peruskauraa, mutta tuntuu Stormkeepin käsittelyssä paikoin jopa virkistävältä ja tuoreelta. Herra Schenker on ollut kuvioissa Scorpionsin alkupäivistä ja 1970-luvun alusta lähtien. Otteissa on hetkittäin lievää setämäisyyden tuomaa jähmeyttä, vaikka toisaalta viilipyttymäinen ote näyttäytyy myös vanhemman valtiomiehistön kokemuksen syvyytenä. Matti Riekki SLEEPMAKESWAVES These Are Not Your Dreams BIRD’S ROBE Post-rockin äärellä ollaan, eikä ollenkaan hassummalla tavalla. Vaan eipä se Rautiainenkaan kovin jylhä bassokurkku ole, joten mikä nyt kenenkin sisuksia sitten oikealla tavalla vääntää. On hyvinkin mahdollista, että sellainen vielä isketään eteemme. Jaakko Silvast STORMKEEP Galdrum VÁN Jenkkiläisen Stormkeepin ensimmäinen virallinen julkaisu luo katseen menneisiin aikoihin – tarkalleen ottaen noin 25 vuoden päähän –, mistä bändi on ammentanut black metalinsa soundimaailman ja estetiikan. Bändin kulku on ollut levy levyltä vakuuttavampaa, eikä Melinoësta ole pitkä harppaus totaaliseen mestariteokseen. Huomattavasti heikompaakin menoa tähän sarjaan mahtuu. Todella ansiokasta melodiantajua ja dynamiikkaa ilmi tuova musiikkinsa on erittäin hyvää, mutta se kieltämättä kaipaisi vieläkin selkeämpiä kiinnekohtia. onnistuisi saamaan levynsä myötä jonkinlaista nostetta. Ja onpa menossa kiitettävästi leiskuntaakin, etenkin Astronomyn kaltaisen soittopainotteisen materiaalin luukutteluhetkien parissa. Kaikkinensa kyse on kokoelmasta konstailemattomia ja suorasukaisia sävellyksiä, joissa on vähän tavallista enemmän soolotilutuksia ja muuta taitojen esittelyä, mikä lajityyppi huomioiden toki sallittakoon. Paketti on läpileikkaavuudessaan mainio, ja myös soitto ja laulu kulkevat vähintään kohtuullisesti. Musiikki on moitteetta toteutettua ja tarjoaa ajoittain jopa pieniä yllätyksiä, jotka ennakoivat, että Stormkeepiltä saattaa irrota jatkossa reippaasti tätäkin vakuuttavampaa kamaa. Ja miksei esittäisi, onhan viimevuotinen The Symbol Remains -studioalbumikin varsin rautainen. Kimmo K. Miehen vyöllä on bändejä, levyjä sekä elämän yläja alamäkiä enemmän kuin monella yhteensä, mutta se ei 66-vuotiasta veteraania haittaa. Menosta tulee mieleen Pelicanin jyräävämpi ja raapivampi lähestymistapa jumittelumusaan, ja kyllähän Sleepmakeswaves muistuttaa enemmän kuin vähän myös loistavaa Long Distance Callingia. Mäiske on herkkää mutta yltyy kohdakkoin ihan rehdiksi meteliksi, joskaan ei erityisen väkivaltaisella tavalla. Schenkerillä on tapansa mukaan levyllään joukko päteviä laulajia, kuten Joe Lynn Turner, Ronnie Romero ja Ralf Scheepers. Pitkä keikka sisältää toki pakolliset Godzillan, (Don’t Fear) The Reaperin ja Cities on Flamen, mutta mukana on rutkasti myös tuoreempia, aivan kurantteja biisejä. En ihmettelisi, jos Metalli Inc. Mielipiteeni kalibroimiseksi mainittakoon, että suomalainen masentelumelankolia ja ahistelu on reaalimaailman ilmiönä valitettavan tuttu, mutta musiikissa en jaksa moista nykyään enää yhtään. Raskas taakka on lupaava avaus, joka kertoo hyviä asioita miehistönsä musiikillisista kyvyistä, mutta bändin surumielinen asenne ja reaalimaailman kivulloisuuden ympärillä tanssiminen silittävät pahasti vastakarvaan. Immortal on maestron uran pituuteen ja virkaikään nähden yllättävän verevä levy. Metalli Inc. Saa nähdä, kuinka kauan Miihkali vielä sorvinsa ääressä jaksaa, mutta ainakin sävellyspuolella miehen tekosiin voi edelleen luottaa. Tätä ei voi pitää ihmeenä, sillä bändin keulakuva Isaac Faulk vaikuttaa myös luovuudestaan tutussa Blood Incantationissä. Toisaalta asiat tuppaavat liikkumaan sykleissä, joten kenties bändin aika onkin juuri nyt. Oma historiani käsittää melko kovaa suomihevin diggailua Timo Rautiaisen hengessä, mutta niistä ajoista on jo parisen vuosikymmentä. kuulostaa tuulahdukselta juuri näiltä vuosilta, mikä nostaa esiin kysymyksen bändin ajankohtaisuudesta. The Dead Daisiesin nykyiseen inkarnaatioon kuuluvat bändin perustaja, kitaristi David Lowy, ex-Whitesnake ja -Dio-kitaristi Doug Aldrich, Journey-kannuttaja Deen Castronovo sekä metallin juuribändeissä Deep Purplessa ja Black Sabbathissa ulvonut laulaja-basisti Glenn Hughes
The Archer... Albumi iskee iholle välittömästi, ottaa tiukkaan syleilyynsä ja päästää irti vasta reilun kolmivarttisen jälkeen. The Dead Daisies on takuuvarmaa kulutuskamaa klassisen raskaan rockin kuluttajille. taisesti sanottuna verrokkiaan tylsempi. Mikään ei ole sen kummemmin muuttunut, lukuun ottamatta rumporukoissa. Eternal Championin messuaminen ei saata hurmokseen saakka, vaikka tekeekin minusta vähintään tapauskovaisen. Mega MAGNUM Dance of the Black Tattoo STEAMHAMMER Brittiläinen hard rock -veteraani Magnum päätti keksiä itselleen puuhaa viimevuotisen The Serpent Ringsin peruuntuneen promokiertueen ja tulevan levyn (joka on suunniteltu julkaistavaksi ensi vuonna) BHLEG Ödhin NORDVIS Havut pölisevät, kun maanläheistä black metalia soittava ruotsalaisklassikko Bhleg esiintyy kolmannella levyllään, joka puhkuu sisimmästään skandinaavisten talvien kylmyyttä ja melankolista tunnelmaa. Ei sillä, etteikö hyviäkin hetkiä löytyisi tai tekninen toteus olisi huippuluokkaa. Bhlegin pitkät kappaleet kuljettavat kuulijan läpi musiikillisen polun, jonka pohjan ovat tallanneet tasaiseksi metalliaikojen Ulver ja miksei muinainen Arckanumkin. Endezzman uran alkuaikoja vielä jotenkin määritellyt carpathianforestmainen roskaisuus on valitettavasti tippunut kyydistä jo aikaa sitten. Mukana on paljon samaa kuin Keep of Kalessinin tekemisissä, mutta Endezzma on musiikiltaan yksinkerpromosaatteessakin mainittu livemäinen tunnelma toimii tässä kontekstissa vain eduksi. Cranehill Asylum on viihdyttävä kokonaisuus, joka pitää otteessaan etenkin tunnelman osalta. Ulverilta mukaan ovat tipahtaneet jylhät puhtaat laulut, akustiset kitarat ja melodiamaailma, Arckanumilta on puolestaan ammennettu raakuutta, kylmyyttä ja karua metsäläisyyttä. Alkua voidaan pitää silti erittäin lupaavana. Sanity Scalen musiikki tuntuu taipuvan luontaisesti moneen eri muotoon, mikä tekee kappaleista dynaamisia. Kappaleissa on mielikuvia fantasiamaailmoista nostattavaa, oikeanlaisen haikeaa tunnelmaa, tarinoita sujuvasti kuljettavaa uljasta kitarointia sekä säkeitä mieleenpainuvasti tulkitseva uljasääninen kertoja. Mikko Malm ENDEZZMA The Archer, Fjord and the Thunder DARK ESSENCE Aika perhanan kovalla Erotik Nekrosis -albumilla (2012) esiin astunut norjalaisbändi on sittemmin taantunut perustason tekijäksi, eikä meiningissään näy suurta muutosta kolmannellakaan levyllä. Jaakko Silvast SANITY SCALE Cranehill Asylum OMAKUSTANNE Vuonna 2018 perustettu Sanity Scale soittaa melodista, progressiivista ja hyvin tummasävytteistä metallia, jonka melodraamaattisesta otteesta tulee osittain mieleen Savatage. Yllättävän tyylikäs versio Ultravoxin Dancing with the Tears in My Eyes -hitistä piristää albumin vaisua yleiskuvaa hieman. Michael Moorcockin inspiroima miekka ja magia -metalli soi nimittäin ytimekkään mittaisella levyllä vallan eeppisesti. Mikko Malm LABYRINTH Welcome to the Absurd Circus FRONTIERS Italian powerveteraani palaa kehiin yhdeksännellä pitkäsoitollaan. Kaikki soundeista lähtien voisi olla vieläkin suurempaa, syvempää ja koskettavampaa ilman, että musiikin kova ydin jäisi turhanpäiväisen mahtipontisuuden varjoon. Palvontamenot amerikkalaisten ympärillä eivät tule laantumaan Ravening Ironin myötä. Albumi antaa täyttymyksen tunteen juuri tässä ja nyt, mutta toimiiko levy samaan malliin myös keskikesän lämmössä, jää vielä nähtäväksi. Jotenkin vain odotin irrottelevampaa otetta sen sijaan, että tyydytään toistamaan power metalin geneerisimpiä maneereja. Joni Juutilainen LE A FA V R palia, joka on vaihtunut edellislevy Architecture of a Godista (2017). Kuopion Konservatorion kanssa yhteistyössä nauhoitettu levy soljuu vaivattomasti läpi koko kestonsa, ja ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Joni Juutilainen ETERNAL CHAMPION Ravening Iron NO REMORSE Herkkusienikultti on kasvanut kasvamistaan ensimmäisistä pikkujulkaisuista lähtien, eikä esikoisalbumi The Armor of Ire (2016) tuottanut seuraajille pettymystä. Ödhinin tunnelmassa on jotain monelta modernilta metallilevyltä puuttuvaa. Levyn syleily ei ole missään nimessä lämmin tai rakastava, mutta siinä on jotain niin tuttua ja kotoista, että Ödhinin täytyy olla oikealla asialla – vaikka en ole albumin ruotsiksi lauletuista sanoituksista selvää ottanutkaan. Laulaja Tony Sanen vision pohjalle perustettu orkesteri on taidokas, ja yhtyeen kappalemateriaali on jo debyytillään varsin kypsän kuuloista. Klassikkoominaisuuksistaan huolimatta kertomus ei nouse legenda-asteelle. Bändin tämän päivän tavanomaisuudessa ei ole käytännössä yhtään mitään, mikä onnistuisi nostamaan sen niin sanotusti kiinnostavan kaman joukkoon. No, ei levy aivan niin toivoton tapaus ole kuin arvion alkukappaleet antavat ymmärtää, mutta bändillä olisi saumoja paljon kovempiinkin julkaisuihin. Sinänsä harmi, ettei muutoksia kuulla, sillä Labyrinthissä olisi potentiaalia enempään. Vaikka yhtye ei ole koskaan ollut mikään suuri innovaattori tai edelläkävijä, sen varhaiset levyt ovat progressiivisen voimametallin vankkaa A-luokkaa. Vielä iho ei mene täysin kananlihalle. Ei ole epäilystäkään, etteikö tällä trubaduurijoukolla olisi kykyjä kivuta joskus metallihistoriankirjojen sivuille muiden sankareiden joukkoon, mutta vielä tässä vaiheessa sen osa on jäädä alaviitteeksi. Welcome to the Absurd Circus taas on melko laiskanpulskea levytys. on kuitenkin parannus neljän vuoden takaisesta The Arcane Odysseysta, joten ehkä suunta on hiljalleen elpymään päin. Tätä kirjoittaessani elämme talven kylmintä aikaa, ja Ödhin tuntuu istuvan jäänsiniseen maailmaan lähes täydellisesti. Kuten The Archer, Fjord and the Thunder -nimestä voi päätellä, kyseessä on mahtipontinen ja paikoin jopa spektaakkelimaiseksi luonnehdittava albumi, joka kuulostaa kaikessa hyvin norjalaiselta
EARLY BIRD-LIP UT MYYNNIS SÄ 31.1.202 1 ASTI! www.me talcapita l.fi
Orkkisrumpali Mike Dillardin kanssa tahkottu albumi on rento, iskevä, hauska, hämmentävä, raskas ja vekkuli, oudon ihastuttavasti kaikesta paskat nakkaavaa unohtamatta. Perinnetietoisuus on ehdoton hyve, eikä Frozen Soul jumitu tributointivaihteelle. Tämä albumi on vaikkapa Bullheadin (1991), Stoner Witchin (1994) ja A Senile Animalin (2006) ohella mainio tapa lähestyä legendaarisen koplan ällistyttäviä touhuja. Aggressiota on riittämiin, ja taito riittää helposti tuottamaan vaivattoman kuuloista soittoa, vaikka ei tässä mitään pilipaliralleja tarjota. Hiuksiin tarttuva riffi määrää ja marssimaan komentava tuplabassari pitää jöötä. Ja sitä löytyy siinä määrin, että makunystyrät kiittävät. Valtaosa albumista on omaa tuotantoa, ja se on ansiokasta. Näillä spekseillä ei voi mennä pieleen ihan kamalasti, jos otteissa on jytyä. Death metalin muinaisten hautakammioiden ikiaikaiset kaiut kanavoituvat sen kautta ihastuttavan löyhkääväksi kuolemanhönkäykseksi. Tärkeimmät komponentit yhtälössä ovat kitaristi-johtohahmo Tony Clarkin ja laulaja Bob Catley, jotka ovat työskennelleet yhdessä vuodesta 1972. Laulaja-kitaristi Peter Carparellin räksytys on rytmityksiltään ja välistä tyyliltäänkin lähellä Kreatorin Milleä, ja riffimaailmasta voi löytää esimerkiksi Children of Bodomin vaikutusta. Mörssäyksessä kuuluu 1990-luvun taitteen jyräävä raskaus, eikä bändin bio mainitse Bolt Throweria useampaan otteeseen suotta. Kappalemateriaali painottuu viimeisen reilun kymmenen vuoden ajalle, poikkeuksina yhtyeen klassikkolevyn On a Storyteller’s Nightin (1985) niARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. F-sanaa hoetaankin kappaleessa tarpeeksi: ”I’m getting fucks fucking up and down this fucking street, I gotta find the fucking place where the fuck heads meet.” Jeespoks ja terveisiä vaan Wilsonin Brianille. Kyseessä on vasta nelikon toinen levy, mutta käsissä on melkoisen valmiin kuuloista tavaraa isommillekin areenoille. Crypt of Icea ei uskoisi ihan heti debyyttilevyksi, sen verran mukaansatempaava ja vankka ote sillä on. Kovin raju yhtye Magnum ei ole ikinä ollut, joten erot kahden puolen välillä ovat häilyviä. Aivan täyttä kultaa suunnilleen sadas albuminsa ei ole, mutta fanikatraalle se kelpaa taatusti erinomaisesti. Chad Greenin aavemainen zombikorahtelu istuu raskaasti louhivaan otteeseen kerrassaan oivasti. Kimmo K. Magnum ei ole koskaan kuulunut genrensä kärkinimiin, mikä johtuu varsin epätasaisesta diskografiasta, mutta parhaimmillaan orkesteri osaa säveltää sangen iskeviä kappaleita. Kappaleista saa vanha fanikin irti vaikka mitä, sillä tutunviistot temput ovat läsnä ja meininki on juuri sitä mitä pitää: kulmikasta mutta mukaansatempaavaa jyrinää. Uusintapyörityksillä mieli alkoi muuttua. Koskinen A D A M C E D IL LO mikappale, Goodnight L.A:ltä (1990) lohkaistu Born to Be King ja sodanvastainen joululaulu On Christmas Day, joka löytyi alun perin Rock Art -levyltä (1994). Kappaleet ovat napakoita, eikä samoja juttuja jäädä hinkkaamaan turhan pitkään. Eliotin Autio maa on modernistisen runouden keskeisiä teoksia ja määritteli hieman alle sata vuotta sitten uudestaan, mitä kaikkea runolla voidaan sanoa. BLOODLETTER Funeral Hymns PETRICHOR Funeral Hymns on jälleen hyvä esimerkki levystä, jonka tuottamat tuntemukset muuttuvat aika radikaalisti kuuntelemalla. Jos yhtyeen myöhemmät vaiheet eivät ole tuttuja, Dance of the Black Tattoo toimii hyvänä muistutuksena, että nämä miehet ovat osanneet säveltää vanhoilla päivilläänkin melkoisen pätevää musiikkia. Albumi alkaa Beach Boys -cover I Get Aroundilla, joka on tietysti väännetty muotoon I Fuck Around. Mutta mitäpä tuota ihmettelemään, ei näiden kuvioissa pysy mukana kumminkaan. Vinjettimäinen ja kompleksinen runoteos koostuu viidestä eri osasta, ja sen teemat FROZEN SOUL Crypt of Ice CENTURY MEDIA Teksasin Dallasissa ei näemmä mesoa enää Ewingin Dynastia, vaan hautakammiot jäätyvät ihan ehdan vanhan liiton kuolometallin voimin. Ripeä vaihtuvuus pitää biisien pituudet aisoissa ja kuulijan hereillä. Vaikka kyllähän orkesteri osaa laittaa häkää pönttöön, kun sille päälle sattuu. Kimmo K. En ole vieläkään päässyt kovin hyvin sisään moderniin melothrashiin, mutta Bloodletter tekee sääntöön iloisen poikkeuksen. Koskinen LICE Wasteland: What Ails Our People Is Clear SETTLED LAW T. Siinä missä neljä vuotta sitten julkaistu The Valley of Tears -kokoelma keskittyi yhtyeen rauhallisempaan ja hienovaraisempaan puoleen, Dance of the Black Tattoo pyrkii tuomaan esiin sen rajumpaa puolta. Bändin hitaasta keskitempoiseen äityvä tuuppaus on selkeää, helposti hahmotettavaa ja sopivasti aivoon porautuvaa. Ensimmäisellä kierroksella intro lupaili maailmanluokan meininkiä, mutta loppulevy vaikutti kovasta yrityksestä huolimatta tylsän tekorankalta nakutukselta. Myös Obituaryn listaaminen on varsin perusteltua. Ja kuten aina, muun levyn täyttävä perseily alleviivaa loistavuutta. Chicagon miekkoset kaahaavat sen verran pirteästi, että siinä vanha jääräkin nuortuu, tai ainakin mielipiteet taipuvat. On jännittävää, että myös bändin vakkarirumpali Dale Crover on mukana kolmantena pyöränä – toinen on tietysti yhtyeen johtohahmo Buzz Orborne. Täyteen tajunnanvaltaukseen albumi vaatisi hiukan törkyisemmän soundimaailman ja vähän lisää hyökkäävyyttä, mutta erittäin hyvältä homma kuulostaa näinkin. ”Oikeista ” biiseistä Negative No No, Bouncing Rick, Caddy Daddy ja aimo nivaska muita muistuttavat, miten loistava yhtye Melvins on. Mikko Malm nauhoitusten välissä. Mikä olisikaan parempi tapa välttää unohduksiin vaipuminen kuin kokoelman julkaisu. Uskaltaisin väittää, että myös soolot viittaavat jossain määrin Bodomin perintöön, mutta erityisesti niitä tehdessä lienee muisteltu Testamentin Alex Skolnickia. Erityisen mieleen jääviä biisejä ja/tai riffejä ei löydy kovinkaan montaa, mutta bändi kohkaa sen verran hyväntuntuisella fiiliksellä, että into tarttuu myös kuulijaan. Teemu Vähäkangas MELVINS Working with God IPECAC Pitkän linjan tömistely-yhtye palaa helmikuussa jälleen uuden permutaationsa toisella albumilla ja kuulostaa tasan itseltään – ja samalla tietenkään ei. Paketti koostuu niin harvinaisista livevedoista, studioraidoista kuin radioediteistä, ja koko hoito on tietysti remasteroitu ajantasalle. S
Kappaleet etenevät sekä tarttuvan ripeässä perinnehevityylisessä tamppauksessa että utuisemmin jumittavassa kuvastossa. Yhtyeen itse rakentamat noise intoner -soittimet ovat saaneet inspiraationsa italialaisen futuristin Luigi Russolon hälysoittimista, ja ne luovat levylle täysin uniikin kakofonisen äänimaiseman. Ripeämmässä poljennossa bändi on huomattavasti enemmän kotonaan kuin viipyilevämmin leijailevassa rahinassa. Yhtyeen debyytti on konseptilevy, jonka apokalyptinen ja surrealistinen satiiri ei vielä täysin ehtinyt aueta. Siitä sen toivoisi pitävän jatkossa enemmän kiinni. Luulenpa, että tulen viihtymään tämän teoksen äärellä vielä pitkään. Bändi kategorisoikin musiikkinsa aika sattuvasti flower doomiksi. Pearson sekä Goat Girl -yhtyeen laulaja Lottie Cream ja basisti Holly Hole. Vaan eipä tuo haittaa, sillä ajatuksia kiihottavia mielikuvia ja skenaarioita on tarjolla välittömään kulutukseenkin. ARVIOT käsittelevät muun muassa länsimaisen kulttuurin kuihtumista, kristillistä ylösnousemusta ja Graalin maljan myyttiä. Jälkimmäisessä, värittömämmässä tyylissä bändi taantuu lähes tylsäksi. Sanotun vakuudeksi In Remembrance, Hour of the Wolf ja Daughter of the Dijnn osoittavat, että Tribulation on juonikkain ja terävin liikkuessaan menevimmällä metallivaihteellaan. Kimmo K. Aussibändi Turtle Skull hoitelee hommaa kuitenkin jännällä ja kerrassaan toimivalla taipumuksella brittisävytteiseen pop-psykedeliaan – se nimittäin ottaa stoneriinsa ilmiselvän vahvoja lähtökohtia Stone Rosesilta. Tempo on rennonraukea, ja kyllähän tästä ne kukkaistuoksutkin lehahtelevat tajunnan sieraimiin. Mutta Lice osaa muutakin kuin riehua ja huutaa. Brittiläinen taidepunkyhtye Lice on selkeästi lainannut teoksen rakennetta omaansa, joskin se on sekoittanut mukaan aimo annoksen Burroughsia, Kafkaa ja Vonnegutia. Johannes Anderssonin mainiosti äristy tulkinta luo synkeälle ilmapiirille yhä sopivaa karheutta. Täyskäännös rivakasti sylkevistä kuolosävyistä gootahtavampaan ja rokimpaan ilmaisuun tapahtui yhtyeen kolmannella levyllä Children of the Nightilla (2015). Biiseihin on saatu mukavasti tarttuvia ja mieleenpainuvia melodioita, joten lopputulemana on oikein riemastuttava albumi tanakkaa yläpilvien jyrinää. Koskinen TRIBULATION Where the Gloom Becomes Sound CENTURY MEDIA Raa’an aggressiivisella death metalilla taipaleensa vuonna 2004 aloittanut ruotsalaisbändi on muuttanut ilmaisuaan matkansa aikana kiinnostavilla tavoilla. Turtle Skullin erinomaisen murea soitto yhdistyy psykedeelissävytteiseen ja groovailevaan leijutteluun oikein miellyttävällä tavalla. Musiikillisesti yhtye liikkuu jossain The Fallin, varhaisen Swansin, Gang of Fourin ja Throbbing Gristlen hämärässä välimaastossa. Yhtyeen tumma ujuttelu ja liruttelu on jälleen varsin rikasta ja taidokasta. Petersburg! OUT FEBRUARY ON CD/LP/MC/DIGITAL EDOMA IMMEMORIAL EXISTENCE furious and raging Thrash Metal with slight crossover hints. Wasteland: What Ails Our People Is Clear on eittämättä yksi mielenkiintoisimmista debyyteistä, mitä vähän aikaan on tullut vastaan. Elementit ovat siis mainiosti liitoksissa toisiinsa. Tämä käy parhaiten ilmi jopa Leonard Cohenin mieleen tuovasta päätösraidasta Clearistä, jossa solisti Alastair Shuttleworthin seuraan liittyvät laulaja-lauluntekijä Katy J. Yllättävänkin mukaansatempaavalla melodisuudella ja mukavasti menoa raikastavalla kepeydellä silattu kokonaisuus on varsin mainiota kuultavaa. Viides albumi jatkaa salaperäisesti liikehtivien hämäränsävyjen parissa. En tiedä, onko tämäkään kovin tarkka kuvaus, mutta se on parasta, mitä tähän hätään keksin. Laulu on eteeristä, kuulasta ja vahvasti harmonista, joten melodista tarttumapintaakin on kosolti. Luottoa bändiin löytyy kuitenkin sen verran, että puhuttelevaa mateInnovatIve art and qualIty wIthout compromIse www.ochtenddauw.com G facebook.com/petrIchorochtenddauw e Instagram.com/petrIchorochtenddauw Permafrost influenced, spine-chilling Black/Death Metal from St. Mikko Malm TURTLE SKULL Monoliths ART AS CATHARSIS Murean aavikkorockin saralla poikkeamat perussapluunasta ovat aika harvinaisia. Pelkän ihmisääntelyn varassa bändi ei toimi, sillä riffit ja rytmit ovat oikein hyvin synkassa laulun kanssa. OUT NOW ON CD/LP/MC/DIGITAL BLOODLETTER FUNERAL HYMNS OUT NOW ON LP SKAM SOUND OF A DISEASE OUT MARCH ON 2-CD/LP/DIGITAL GODSEND IN THE ELECTRIC MIST OUT NOW ON MCD/MLP DESCEND TO ACHERON THE TRANSIENCE OF FLESH OUT MARCH ON CD/LP/MC/DIGITAL BUTTERFLY DOORWAYS OF TIME OUT MARCH ON CD/LP/MC/DIGITAL UTBYRD VARSKRIK dIstrIbuted by napalm records OUT NOW ON CD/LP/MC SABREWULF MALA SUERTE Intoxicating, energetic, experimental and emotional blackened hardcore from Tampere, Finland! OUT FEBRUARY ON MCD/MLP/MC SURUT SURUT. Kehuista huolimatta levyn harmittavin puoli tuntuisi olevan edellislevy Down Below’n (2018) tapaan suuret tasoerot kappaleiden välillä – tosin ei samassa mittakaavassa
Yhtyeen neljäs Mardukilta nopeutta, Setherialilta synkkyyttä ja Dissectioniltä ja Dawnilta melodisuutta lainaileva Serpents kykenee ilahduttamaan tasapainoisella pienjulkaisulla, jonka kappaleista ei puutu vaarallisuutta. Ajoittain tämäkin levy aiheuttaa informaatioähkyä, mutta enimmäkseen kuuntelukokemus on nautinnollinen. Yhteismittaa yhdeksan kappaleen kiekolle kertyy reilut kahdeksan minuuttia. Mega NAPALM TED / GRINDONESIA Split APE TIT Kolmetuumaisessa cd-r-formaatissa vain 40 kappaleen painoksena julkaistava, käsityönä tehty splitti ei sisällä lähtökohtaisesti kovin myyvää musiikkia. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. En siis ole mitenkään järkyttynyt, että Retransmission ei yllä aivan samoihin sfääreihin. Ainakaan vielä luovuus ei ole kokenut inflaatiota, sillä bändinsä Toehiderin uusin levy on hemmetin hauska ja energisoiva progemetallilevy, joka leikittelee eri tyylien ja genrejen kanssa ilman että kuulostaisi mitenkään väkinäiseltä. Viiden vuoden aikana ison nipun erilaisia julkaisuja tehtaillut Napalm Ted on parhaimmillaan aika hyvä bändi. On täysin eri asia, riaalia tullaan todennäköisesti kuulemaan lisää. The Brimstone Clergyn määrittelee sen sujuvuus, ja vaikka kappaleiden väliltä löytyy paljonkin vaihtelua, punainen lanka on kyetty säilyttämään hyvin. Rähjäkkäästi hyökkäävä grindin, deathin ja punkin sekoitus roiskii naamalle harkitsematonta ja keskenkasvuista möykkää kulutusystävällisellä irtonaisuudella. Käsillä ei tietenkään ole minkään sortin klassikkotavaraa ja erityisesti solistin äänessä on reippaasti petrattavaa, mutta yhtyeen manifestin parissa viettää helposti parikymmentä minuuttia. Grindonesia onkin sitten sen verran raakaa ja musiikillisesti valitettavan yhdentekevää grind/punk-syljentää, että en keksi yhtään syytä, miksi tämän pariin tulisi palattua jatkossa. Eetu Järvisalo SERPENTS The Brimstone Clergy WAR ANTHEM Mielikuvituksettomasti ristitty Serpents on anonyyminä pysyttelevä ruotsalainen black metal -trio, joka soittaa toisella ep:llään tutun kuuloista musiikkia. Kyytipojaksi lasi vettä. Tarttuvuutta tai muitakaan kestäviä arvoja – omaperäisyydestä puhumattakaan – bändi ei esitä, eikä ole kai ollut tarkoituskaan. Vuonna 2009 debyyttinsä julkaissut bändi on pitänyt tasonsa tappavan tasaisena. Kari Koskinen W.E.T. Sanotaan, että työmies on aina palkkansa ansainnut. Vaikka I Like It! on vasta miehen neljäs pitkäsoitto, hän julkaisi aikoinaan vuoden sisään 12 ep:tä. Treenikämppämeininkiä, lähes improvisaatiolta kuulostavaa raivoamista ja pesemättömiä vaatteita. Levy ei ole mitenkään ärsyttävällä tavalla huono, mutta jos yksikään biisien jipoista ei tahdo jäädä korvien väliin, siis silloin kun jippoja on löytävinään, lopputulos ei ole kovin kaksinen. Myös musiikissa on parhaimmillaan aivan mieletöntä imua. Mikko Malm kuluttaisiko tällaiseen rytinään aikaansa tuplasti enemmän. Näin on lähinnä siksi, että siltä puskevat läpi oikeastaan kaikki kotimaansa tummemman puolen äärimetallisuuruudet viimeisen 30 vuoden ajalta. On nimittäin niin, että puhtaasti musiikillisia ansioita ajatellen levy ei kummoisia palkintoja ansaitse. Retransmission FRONTIERS Jeff Scott Soton, Eric Mårtenssonin ja Robert Sållin muodostama superyhtye on onnistuneimpia sellaisia. Mielessä käykin, että kappaleiden tekemiseen ja taltioimiseen on mennyt suurin piirtein sama aika, ja että samalla kertaa on tehty myös puoli vuotta aiemmin julkaistu Black Stone Church. Bändin pari pitkäsoittoa on kuitenkin selkeästi koherentimpaa materiaalia, joten tämän splitin tarkoitukseksi jäänee tarjota tukea paketin toiselle puoliskolle. Juuri tämänkaltaisissa tapauksissa ep-julkaisut osoittavat tarpeellisuutensa. Tällä kertaa Roggan on kuitenkin tyytyminen pelkkiin tippeihin, eikä niilläkään saa kuin korkeintaan lauantaimakkaraa punaisella lapulla päivän vanhan ranskanleivän päälle. Molemmilta bändeiltä on mukana myös livenä taltioidut näytteet, jotka nousevat kummassakin tapauksessa varsinaisia nauhoituksia kuunneltavammaksi anniksi. Näin pienessä mitassa levyjä tuskin jää varastoon, mutta satasen painoksella voisi tehdä jo tiukkaa. Joni Juutilainen FURNACE Dark Vistas SOULSELLER Useiden kymmenien projektien ja vuositasolla lähes yhtä monen julkaisun Rogga Johansson tuntuu haluavan imitoida Edge of Sanityn gootti-irtiottoja. TOEHIDER I Like It! BIRD’S ROBE Australialainen multi-instrumentalisti Michael Mills lyö lahjakkuudellaan ja tuotteliaisuudellaan vertoja jopa Devin Townsendille. Siinä missä Townsendin hassuttelut ovat viime vuosina tuottaneet vain myötähäpeän tuntemuksia, Millsin sanoitukset pistävät oikeasti naurattamaan useamman kerran. Kyseisellä levyllä yhtye oli kaikkein skarpeimmillaan niin tuotannon, sävellysten kuin soitonkin puolesta. Siinä missä Sacrificed ja Black Tears olivat albumikokonaisuuksien keskellä yllättäviä ja pikkunäppäriä väripilkkuja kaiken murjomisen ja örisemisen keskellä, Dark Vistas on tasaisenlattea mitäänsanomattomuus. Tosin täytyy myöntää, että edellinen albumi Earthrage (2018) oli allekirjoittaneelle jonkinlainen kulminaatiopiste. Jo avauskappale Go Full Bore! sisältää sellaista ajoa, että oksat pois! Vaikka Toehiderin musiikki on hauskaa, se ei sisällä pelkkää hassuttelua, vaan sävellyksistä löytyy kunnianhimoa ja hävytöntä popsensibiliteettiä
TAMPERE OLYMPIA 22.5. OULU, CLUB TEATRIA 21.5. TAMPERE, OLYMPIA 22.5. HELSINKI, TELAKKA 20.5. OULU CLUB TEATRIA 21.5. HELSINKI TELAKKA. 20.5
Välistä pintaan pulpahtelevat Vulture Industriesin kaltaiset kokeilulliset norjalaisnimet, joten vaikutteet ovat kohdillaan. Joskus itseään on vain paha ylittää. Eihän levyltä tietenkään löydy mitään Cold as Icen tai That Was Yesterdayn kaltaista pehmorockin ikiklassikkoa, kutumusiikin kiihkeimmässä ytimessä asuvasta I Want to Know What Love Is -biisistä nyt puhumattakaan. Niin hyvä kuin studiolevy onkin, tämän tupla-cd:n kutsuminen deluxe editioniksi tuntuu hivenen liioitellulta. kutkuttelee makuhermoja. Jos Europe, Def Leppard, Journey ja Whitesnake ovat juttusi etkä häpeä myöntää sitä, on todennäköistä, että myös W.E.T. Mainitun bändin monipuolisuuden ja muut hyveet tuntien materiaalin tarttuvuus ja erikoislaatuisuus ei tule yllätyksenä. Tekemisen meininki ja into ilmenevät myös kappaleista, jotka ovat hyvin sekalaista – osin sekavaakin – kamaa, joka kaipaisi toden teolla toimiakseen selkeyttä. Levyltä löytyvät kaikki vuosikymmenten aikana tutuksi tulleet tavaramerkit korvakarkkimelodioilla varustetusta, aikuiseen makuun suunnatun kepeästä hard rockista ihanan siirappisiin balladeihin, jotka kostuttavat helposti molempien sukupuolten silmäkulmat ja alusasut. Sairaan hienoja biisejä on mukana useampikin. Albumi myös julkaistiin alun perinkin sopuhintaisena pakettina, jonka Greatest Hits Live -kakkoslevy muodosti yhdessä livematskua, haastattelua ja muuta perusvideosälää sisältävän dvd:n kanssa paljon tuhdimman ja yhtenäisemmän kokonaisuuden. Bielerin huima beatleaaninen melodiantaju yhdistettynä tomerasti rytiseviin kitarariffeihin ja napakkaan mutta soonisesti erittäin rikkaaseen tuotantoon synnyttää erinomaisen komeaa jälkeä. Tunnelmat vaihtuvat aurinkoisesta tummempaan ja energisestä mietteliäämpään. Se, mikä teki Saigon Kickistä loistavan, on todella kirkkaasti läsnä myös Songs for the Apocalypsellä. Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Mikko Malm FOREIGNER Can’t Slow Down (Deluxe Edition) EAR Foreignerin vuonna 2009 julkaisema paluulevy solisti Lou Grammin korvanneen Kelly Hansenin kanssa oli kerrassaan verevä tapaus, ja on sitä näin uudella vuosikymmenelläkin. Mainitun musiikki on onneksi paljon muuta kuin keskinkertaista black metalia pienillä konepulputuksilla, sillä bändin meno nojaa selvästi niin sanottuun ”moderniin metalliin” ja lienee kaivanut inspiraatiota edellä mainitulta Aborymilta sekä Sybreediltä. Riemunkirjavalta vaikuttava Songs for the Apocalypse pysyy tyylikkäästi paketissa, ja vaikka albumi on pitkä, mielenkiinto säilyy vaivatta. Kimmo K. Uusien ja vanhojen biisien siellä täällä tallennetuista liveversioista kasattu B-Sides and Extra Tracks -bonuskiekko kuulostaa sillisalaattimaisuudessaan vähän väkinäiseltä. Psykedeelinen progressiivisuuskin on vahvasti esillä, kuten vaikkapa Annalisen hektinen fuusiopop tai Alone in the Worldin musemaisempi surinarock osoittavat. Riemukkaan rehevä tyyli pysyy hallussa, vaikka miltei levyn jokaisella biisillä soittaa eri liuta muusikkovieraita Dave Ellefsonista Todd LaTorreen ja Devin Townsendistä Pat Badgeriin. Mega ISHVARA Shape of a Void to Come DUSKTONE Italialainen mustanpuhuva industrial metal on puskenut maailmalle muun muassa Aborymin ja Thee Maldoror Kollectiven, ja nyt samoissa jalanjäljissä hiippailee ensimmäisen albuminsa ulos saanut Ishvara. Esimerkiksi Mårtensonin oma yhtye Eclipse liikkuu hyvin pitkälti samoilla vesillä. Beyond Hopessa Bieler kokeilee onnistuneesti ska-heviä, mikä meinaa jo kallistua venkoilun puolelle. levy on hyvä, eikä siinä ole mitään sen kummempaa vikaa. Tasaisen kokonaisuuden nimikappale ja When It Comes to Love ovat kuitenkin riittävän lähellä vanhoja hittejä, jotta albumi nousee tasolta hyvä tasolle laadukas. Kolkohkon soundimaailman takaa paljastuu vielä hieman raakileelta kuulostava bändi, jonka tekemisessä vaikuttaa kuitenkin olevan sopivasti ideaa ja ennen kaikkea yritystä, minkä kuulee paikoin hieman haparoivienkin otteiden seasta. Loistavan albumin silaavat ilahduttava ilmaisun pidäkkeettömyys ja alati välittyvä musiikillinen riemu. Jos tarkastelee vaikka Bring Out Your Deadiä, laulumelodia on ihan tolkuttoman komea, mutta niinpä on myös sen taustalla raskaana myllertävä riffi. Tyylillisesti albumi ei tarjoa samaa herkkua alusta loppuun, vaan se on pikemminkin eksoottinen noutopöytä, josta poimitaan toinen toistaan yllätyksellisempiä suupaloja. Ishvaran esikoinen on pätevä julkaisu, joka ei räjäytä pankkia mutta kuulostaa mukavalta ja jopa virkistäJASON BIELER AND THE BARON VON BIELSKI ORCHESTRA Songs for the Apocalypse FRONTIERS Loistavan 90-lukulaisen hard rock -yhtyeen Saigon Kickin keulahahmo sooloilee moniulotteisella ja kunnianhimoisella albumilla. Saatteessa ei suotta piirretä kuvaa Jellyfishin ja Meshuggahin yhteensulautumasta. Mitä todennäköisimmin bändin viimeiseksi studiolevyksi jäävä Can’t Slow Down on testamentiksi kelpo, toisin kuin monen muun veteraanin tapauksessa. Samaa melodista hard rockin ja AOR:n välimaastossa kulkevaa musiikkia löytyy tältäkin teokselta, ja se miellyttänee kaikkia – ei vain yhtyeen faneja, vaan myös niitä, joita herrojen muut tekemiset ovat miellyttäneet. Bieler on haukannut rohkeasti suuren palan tehdessään ja tuottaessaan 15-raitaisen albumin omin päin
Menneiden vuosien hard rock ja vanha brittiheavy paketoidaan ylipitkiksi kappaleiksi, joista jokaisesta voi löytää toimivia elementtejä. Aika leppoisa ja harmiton tapaus, joka sopii Cruz Del Surin julkaisupolitiikkaan täydellisesti, mikä on kuuntelijasta riippuen joko hyvä tai huono asia. Ei olisi kuitenkaan lainkaan ihme, jos Harkane nousisi pykälää suurempiin kuvioihin jo seuraavalla albumillaan. Perinteisen melodinen ja lämminhenkinen heavy rock ei ole kuitenkaan koskaan satuttanut ketään. Vaan ehkäpä tietty mystiikka vaatii moista. Agitatur Vexdin hengentuotos on kitaravetoista ja melko raakaa rouhintaa, mutta tilansa on myös melankolisemmalla ilmaisulla ja jossain määrin ”kokeilullisilla” kappaleilla, jotka tuovat kokonaisuuteen sopivasti vaihtelua. Joni Juutilainen MOONWORSHIPPER 13 Fullmoon Nights of Loneliness HYPNOTIC DIRGE Moonworshipperin esikois-ep ei ole sieltä kevyimmästä eikä helpoimmasta päästä, sillä levyltä löytyy ainoastaan yksi 24-minuuttinen kappale. Hyvä esimerkki kiekon melankolisesta puolesta on minimalistisilla kosketinsoitinmatoilla tuettu Laulu pimeydessä, joka nousee hieman odottamatta albumin parhaaksi biisiksi. Se kun edustaa kaikessa moninaisuudessaan juuri niitä piirteitä, joista suomalainen musta metalli on opittu maailmalla tuntemaan. Lähtökohtaiseksi tyylilajiksi on valikoitunut black metal -vaikutteinen depressiivinen doom, johon sekoitetaan vähän kaikenlaisia aineksia, oli kyseessä sitten goottirock, dark jazz tai kantri. vältä kaiken äärimetallisössön seassa. Näinkin onnistuneen esikoisen jälkeen on mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Odiosiorin ura jatkossa etenee. Sitä yhtyeen esikoispitkällä kuitenkin pikkunätisti tarjoillaan. Tuplakitaraa ja kivoja laulukoukkuja tarjoillaan estottomasti, ja sooloja lirautellaan siellä täällä. En olekaan oikein varma, mitä levyllä on yritetty hakea. Vaan ei tämä mikään Blue Öyster Cult silti ole. Mikko Malm NAPAKAT 67. Paikoin touhussa on hyvin nostalgista ruotsimustan henkeä, mutta vastaavaa välimallin höttöä on tehty viimeisten 20 vuoden aikana niin paljon, että Svartghastin tykitys ja pimputtelu jättää valitettavan kylmäksi. Selkeästi tässä ei ole pyritty tekemään mitään dronea tai happodoomia, jossa toisto ja saman teeman jauhaminen on pelkästään hyve. Mikko Malm WHITE MAGICIAN Dealers of Divinity CRUZ DEL SUR Monenlaisia laareja kauhovan White Magicianin muusikot soittavat myös Demon Bitchin riveissä. Ensimmäisenä Fallen King Simulacrumissa kiinnittää huomion hyvin mutta harmittavan mielenkiinnottomasti toteutettu musiikki. Jostain syystä henkilöllisyyksiä suojellaan puolihuolimattomilla pseudonyymeillä, vaikka mitään oikeaa tarvetta siihen ei ole. Kokonaisuutena toimivia räjäyttäjiä ei tahdo löytyä, vaikka kiekko on ihan kelpo. Kuten levyn nimestä voi päätellä, kyseessä on orkesterin ensimmäinen albumi, eikä se ole ollenkaan hullumpi pelinavaus. Joni Juutilainen MOURNERS Act I: Tragedies PERSONAL Eye of Solituden raunioille perustettu Mourners jatkaa siitä, mihin ODIOSIOR Syvyyksistä PURITY THROUGH FIRE Jos pitäisi antaa esimerkki stereotyyppisestä suomalaisesta black metalista, pöydälle olisi helppo heittää Odiosiorin debyyttikokopitkä. Ensimmäisellä levyllään esiintyvältä Svartghastilta löytyy jonkin verran meriittiä, sillä toinen jäsenensä Görän ”Choronzon” Setitus soitti kitaraa Setherialin kultakaudella 1990-luvun lopussa ja tovin myös Torchbearerissä. Meno on saatu kuulostamaan yhtä aikaa sekä mahtipontiselta että rankalta, mutta kaikki on lopulta hyvin pinnallista ja yleiskuvasta puuttuu tarvittava tunnelmallinen syvyys, joka löytyy mainituilta vertaisyhtyeiltä. Niin ikään debyytillään vaikuttava italialainen Harkane vetää synkistelymetallinsa Svartghastia massiivisempaan suuntaan. Harkane kykenee dramaattisten äänimaailmojen luontiin ja hyvin soittavassa porukassa on kieltämättä potentiaalia paljon pidemmälle, mutta tällaista musiikkia toivoisi soitettavan pelkän suorittamisen sijaan kovalla tunteenpalolla. Mikään hirveän yhtenäinen raita 13 Fullmoon Nights of Loneliness ei ole, vaan se kuulostaa useammasta pienemmästä sävellyksestä koostetulta. Joni Juutilainen laulaja-multi-instrumentalisti Daniel Neagoen edellinen yhtye jäi. Toistoa ei ole tarpeeksi, jotta hypnoottinen tunnelma ehtisi syntyä, ja toisaalta vaihteluakin on liian vähän, jotta sävellys kantaisi sellaisenaan. Yhtyeen raskas ja syvissä vesissä kahlaava funeral doom tuo mieleen kotimaisen Shape of Despairin, mikä ei liene sattumaa, sillä Neagoe soitti mainitussa aikoinaan rumpuja. Verrokkibändeiksi tarjotut Septicflesh ja Rotting Christ ovat paljon enemmän kuin pelkkiä etäisiä tuttuja. Väliin heitetään Nino Rotan hengessä flamencoa hienosti mukaileva instrumentaali ja sitten taas rokataan. Eye of Solitudesta tarttuivat mukaan myös rumpali Siebe Hermans ja kitaristi Mihai Dinuha. Ajoittain biisi esittelee oivaltaviakin hetkiä, mutta enimmäkseen sävellys kärsii tyhjäkäynnistä. 2000-luvun alun henki on vahvasti läsnä. Syvyyksistä on soitettu purkkiin hyvällä varmuudella, mistä on suurilta osin kiittäminen Alghazanth-yhteyksistä tuttua lainarumpalia Gorath Moonthornia, jonka ryhdikäs soitto on suuri osa levyn tehoa. Pienistä kauneusvirheistään huolimatta Act I: Tragedies on tarkistamisen arvoinen levytys kaikille raskaan ja synkän musiikin ystäville. Vaikka kaksikko ei kykene ihmeisiin, jälki on keskivertoa black metal -levyä selkeästi parempaa – hyvin suomalaista siis tältäkin osin. Pelkillä meriiteillä ei kuitenkaan pääse pitkälle, ja Perditioniltä paljastuu pläjäys helposti unohdettavaa synablackiä. Meno jatkuu tasaisen laadukkaana, mutta sille tunteelle, että massiivisten avausraitojen jälkeen tunnelma alkaa hieman laimentua, ei voi mitään. Kari Koskinen SVARTGHAST Perdition DUSKTONE HARKANE Fallen King Simulacrum DUSKTONE Italialaisen Dusktone-lafkan julkaisut ovat edustaneet lähes poikkeuksetta hieman keskitasoa heikkotasoisempaa äärimetalliyritystä, eikä matalalento tunnu muuttavan suuntaansa kahden tuoreen julkaisunkaan myötä. Levy aloittaa vahvasti The Way of Darknessin ja Souls Breathing Nothingnessin kaltaisilla järkäleillä, mutta niiden jälkeen saapuvilla kappaleilla ei ole ihan yhtä suurta vaikutusta. Hieman sekavalta vaikuttaa
Mega TUNGSTEN Tundra ARISING EMPIRE Tungstenin rehvakkaan konemusiikkipoljennon ja vahvasti melodisen hevin liitto jää melko pliisuksi, eikä ruotsalaisryhmän toinen ole perustuotetta kummempi. Ei levy aikoinaankaan mikään kovin genreklassikko ollut, b-luokan kärkeä nyt kumminkin. Edellisellä Fury-albumillaan bändi hivuttautui juurilleen thrash metalin pariin, ja sama meininki jatkuu Rebornilla. Tungstenin konsepti on sinällään mielenkiintoinen, mutta vaikkapa maanmiehet Amaranthe ja Pain ovat tehneet nämä jutut paremmin jo aikaa sitten. Näin siitäkin huolimatta, että levy on julkaistu uusiksi moneen kertaan. Östfoldissa vuosituhannen alussa perustetusta hard rock -ryhmästä, joka tekee paluun levytyskantaan kahdeksan vuoden hiljaiselon jälkeen. Iskevä nimibiisi, hauskasti sanoitettu Kilimanjaro ja ronskisti rytkäävä Dirty Little Secrets tärpeiksi Eclipseja W.E.T.-faneille. Kakkosbiisi Rebornista löytyy, mutta albumi ei pirskahtele – se vain jylkyttää taustalla. Parasta levyssä on soiton pistämätön energisyys, joka saa paikoin liiaksikin kierrätetyt sävellykset tarvittavaan lentoon. Maataan aikoinaan Eurovision laulukilpailussakin edustaneen Wig Wamin kuudes sisältää lähdöstä maaliin mukavasti tamppaavaa ja tasalaatuista melodista rockia. Mikäli Palace ei ole ennalta tuttu, tutustuminen kannattaa aloittaa ennemmin edellisestä Binary Music -albumista. Perceval, Puritan ja Pale Lady of Mercy nousevat esiin kokonaisuuden kohokohtina. Viisi omaa sävellystä ja Manilla Road -coverin sisältävä levy tarjoilee melodraamalla maustettua metallia Solitude Aeturnusin ja Candlemassin malliin. Edellinen pitkäsoitto Deus Vult ilmestyi kolme vuotta sitten. Iskevä suoraviivaisuus ja rento rullaavuus tekevät Supreme Terrorista lähtökohtaisesti kiehtovan, mutta pitkäkestoisen kuuntelusuhteen sijasta levyn osa on jäädä satunnaiseksi huviksi. Nimettömänä pysyttelevä jäsenistö hoitaa hommansa hyvin, eikä levyltä löydy heikkoja hetkiä, vain intohimolla soitettua laatumetallia. Mega WIG WAM Never Say Die FRONTIERS Nyt ei puhuta kotoisesta 1970-luvun progeyhtyeestä vaan Norjan sävellyksiltään juuri ja juuri keskitasoa. Ei huono, mutta ei erityinenkään. Laulajakitaristi Zoltán Farkas heiluttaa tutusti tahtipuikkoa, kun nelikko täräyttää tiskiin kahdeksan kappaletta äkäistä groovejyystöä. Rock and Roll Radion kaikki musiikki, soitto ja laulu on muutamaa kitarasooloa lukuun ottamatta Palacen käsialaa. Palace on myös äänittänyt ja tuottanut koko hoidon. Kertosäkeitä EVANGELIST Ad Mortem Festinamus NINE Klassista eeppistä doomia soittava puolalainen Evangelist tarjoaa ep:llisen uutta materiaalia. Tämän lajin pätkytystä on tehty moneen kertaan niin julmemmin, rujommin kuin sisältörikkaamminkin. Jaakko Silvast SACROCURSE Supreme Terror SHADOW Meksikaanien säpäkkä vyörytys napakalla neljän biisin pienjulkaisulla on eläimelliseksi käyvää death metalia kaiutetulla rähinä-älinällä ja säästeliäästi käytetyillä ulvaisuilla. Jaakko Silvast S.D.I. Mikko Malm PALACE Rock and Roll Radio FRONTIERS Ruotsalaisen monitaiturin Michael Palacen sukunimeä kantava AORyhtye on ehtinyt kolmanteen albumiinsa. Bändin osin pölhö vauhtihevi viehättää yhä ja vetoaa erityisesti niihin, joille alkupään Helloweentai Running Wild -levytykset edustavat teutonimetallin parhautta. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Mies taitaa genrensä todella hyvin, mutta on harmi, että Rock and Roll Radio on Pounder. Sign of the Wicked MDD Jos viime vuonna ilmestynyt 80s Metal Band kipusi mitäänsanomattomassa velttoudessaan turhien paluulevyjen kärkisijoille, uusintaversio S.D.I:n Sign of the Wicked -kakkoskiekosta (1988) puolustaa paikkaansa. Avausbiisi Ebulitonilla alavireinen laukka yhdistyy näppärästi metallicamaisiin kitaraharmonioihin. Jaakko Silvast EKTOMORF Reborn NAPALM Unkarilaisjyrä on tullut kunnioitettavaan 26 vuoden ikään
Joukosta löytyy myös doomin ja black metalin elementtejä. Pounderin kakkonen puolestaan näyttää, että miehellä on vahvaa osaamista ja näkemystä myös kirkasotsaisen ja häpeilemättömästi tarttuvan 80-lukulaisen heavy metalin parissa, ilman käppäisyyden häivääkään. Tami Hintikka ALTERED DEAD Returned to Life MEMENTO MORI Kahdestakin miehestä voi lähteä aikamoinen mekkala. II ei ole niinkään irrottelumusaa, vaan ennemminkin seesteisen samenttinen kuuntelulevy. Mikko Malm Altered Dead. Vuonna 2014 nimi vaihtui nykyiseen, ja viime keväänä ilmestynyttä esikois-ep:tä seurasi loppusyksystä debyyttilevy. Silti joutuu pinnistelemään, että mielenkiinto säilyy albumin loppuun saakka. Enemmän ollaan Minotaurin ja Spiritus Mortisin uppiniskaisen junnaamisen suunnalla. Musisointi ei ole mitenkään ennenkuulumatonta, mutta se on toteutettu sen verran jämäkällä meiningillä, että mielenkiinto pysyy yllä läpi levyn. Kosketinvetoiset ja synaefektein voidellut biisit soutavat genren popimpaa laitaa, mutta August Rauerin toffeenpehmeä ääni sopii niihin paremmin kuin hyvin. Varoittava esimerkki siitä, miltä kuulostaa kuolo, jossa ei ole näkemystä. Tämä on levy, jonka äärellä ei saa suuria elämyksiä, mutta joka voi toimia mainiona käyttömusiikkina. NAPAKAT 69. Vahva alavire lisää tätä tuntua. Old school -tyyppinen kuolometalli on nyt muodissa ja trendi nostaa pintaan kaikenlaista kokeilijaa. Wizards of Hazards on genren perussuorittaja, jonka musiikista kuuluu läpi traditio ja sen vahva vaaliminen. Albumin päättävä Into the Crypts of Rays on onnistunut kunnianosoitus Celtic Frostin perinnölle, ja bändeistä löytyykin samaa ehdottomuutta. Pasi Lehtonen POUNDER Breaking the World SHADOW KINGDOM Dekapitator-mies Matt Harvey on osoittanut tributointiyhtye Gruesomella, että häneltä löytyy taitoa ja tyylitajua imitoida niinkin arvostettua ja monimuotoista bändiä kuin Death. Ektomorfilla ei liene todisteltavaa viidennellätoista kokopitkällään, ja mättö kantaakin loppuun saakka. Mega CREYE II FRONTIERS Ruotsilla on mestaruussarjatasoisia hard rockja AOR-bändejä vähinFUMING MOUTH Beyond the Tomb NUCLEAR BLAST Kolme biisiä melkoisen mitäänsanomattomasti rouhivaa death metalia. Tällä kertaa ei. Jaakko Silvast LIGHT FIELD REVERIE Another World AVANTGARDE Monikansallisen trion debyytillä elektroniset elementit sulautuvat kauniisti gootahtaviin tunnelmiin. Laulaja Heike Langhans puhaltaa henkeä hiljaa lipuviin mutta mahtipontisiin kappaleisiin. Breaking the World sisältää muotokieleltään lähes virheetöntä musiikkia, mutta bändi kuulostaa vähän ikävällä tavalla pelkältä projektilta, josta puuttuu suurempi intohimoisuus. Another Worldistä tulee mieleen Within Temptation doom metal -tempoihin sovitettuna. Ghost Bird tavoittaa jotakin kaunista, ja nimikkobiisin poljento on raikas. Dramaattinen laahaus alkaa puuduttaa, mutta kolmikon sovituksissa on riittävästi melodiaa ja tyylitajua. Riffeissä on varhais-Carcassin ja Napalm Deathin grindaavaa rullaavuutta, vaikka yleis ilme onkin enemmän Autopsyn ja Asphyxin tyylistä ruhjomista. Mitään ei juuri silotella, vaan ote on ronski ja mätä. Pasi Lehtonen kuulee, että Master of Puppets on kuunneltu tarkasti. tään koko Pohjolan edestä. Yksi tuoreimmista on toiseen levyynsä ehtinyt Creye, jonka puleerattu ja salonkikelpoinen aikuisrock toimii lievästä särmättömyydestä huolimatta yllättävän hyvin. End of Time on ehtaa vanhan koulukunnan doom metalia, josta bongihuuruilut ja goottilaiset hautaujaissynkistelyt loistavat poissaolollaan. Wizards of Hazards. No, nämä hommat joko osaa tai ei. Teemu Vähäkangas WIZARDS OF HAZARDS End of Time INVERSE Laukaalaisen Wizards of Hazardsin historia ulottuu vuoteen 1989, jolloin yhtye perustettiin Black Wizard -nimisenä. Kanadalaiset runttaavat vanhan liiton likaisenmultaista death metalia rujon thrashäävällä otteella
Ektomorfin musiikki lokeroidaan yleensä groovetai nu-metaliksi, ja yhtyettä on verrattu esimerkiksi Soulflyhin. Tällaisista aiheista laulamisessa on sekin hyvä puoli. – On todella terapeuttista purkaa asioita musiikin kautta. Laulaja sanoo tämän olleen yksi syy, miksi hän halusi viedä bändinsä ulkomaille. Totta kai haluan olla onnellinen, kaikkihan me haluamme, mutta en vain ole tyyppi, joka pystyy laulamaan pelkästään iloisista asioista. Näin on myös Ektomorf-yhtyeen uuden albumin kohdalla. Syystä tai toisesta en kuitenkaan sopinut joukkueeseen, eikä se tie vienyt sen pidemmälle. Enkä toisaalta haluaisikaan, hah! Palloilijasta muusikoksi Farkasin matka pienestä unkarilaiskylästä nykyiseen pisteeseen on ollut pitkä ja kivinen. Bändin uudella albumilla sen ainoa pysyvä jäsen ja primus motor Zoli Farkas painii synkkien ajatusten kanssa ja kurottelee samalla musiikillisille juurilleen. VANHA LIITTO K un yhtye antaa levylleen nimeksi Reborn, uudelleensyntymä, sen taustalla on mitä todennäköisimmin suurempi merkitys. ”Uudelleensyntymä” kuvastaa laulaja-kitaristin mukaan albumikokonaisuutta täydellisesti. Yhtye myös keikkaili niin paljon kuin pystyi, ensin klubeilla ja ennen pitkää paikallisilla festivaaleilla. TEKSTI VESA SILTANEN KUVAT NATÀLIA MAGDA, JÀNOS ZSIROS UUDESTISYNTYNYT Unkarilainen työmyyrä Ektomorf on takonut thrash/groove metaliaan pian 30 vuoden ajan. – Suurimman vaikutuksen teki Metallican Cliff ‘em All -vhs-kasetti. Ajanjakso oli itse asiassa niin synkkä ja koetteleva, etten tiennyt, selviänkö siitä henkisesti, yhtyeen biisintekijä ja nokkamies Zoltán ”Zoli” Farkas sanoo. Farkasin nuoruudessa Unkarissa oli todella vaikeaa saada käsiinsä muuta kuin paikallista musiikkia, varsinkaan raskaampaa osastoa. Niinpä kiinnostukseni siirtyi musiikkiin ja kitaransoittamiseen. Olin silloin jotain 14–15-vuotias. – Reborn erottuu mielestäni hyvin paljon muista tekemisistämme, ja luulen, että jotkut vanhan liiton fanit, jotka rakastavat esimerkiksi juuri Outcast-albumiamme, eivät välttämättä syty siitä yhtä paljon. Isäni hankki minulle todella vanhan venäläisen akustisen kitaran, joka oli käytännössä soittokelvoton, mutta pidin siitä. Uusi levy on paljon thrashimpi, sillä on paljon dembattuja riffejä, kitarasooloja ja harmonioita. Ei se vieläkään mitään Meshuggahia ole, mutta jos vertaa vaikkapa levyn nimikappaletta Outcast-levymme [2006] vastaavaan, se on paljon monipuolisempi, Farkas pohtii. Onneksi paikalliselle torille saapui viikonloppuisin kaveri, joka toi bootlegnauhoja Puolasta. – Sitten isäni hankki minulle ensimmäisen sähkökitarani, tšekkiläisen Jolana Telecasterin. Vaikka nauha oli laadultaan surkea, se ei häirinnyt tippaakaan, vaan katsoin sitä yhä uudestaan ja uudestaan. – Reborn vie musiikkiamme aiempaa monimutkaisempaan suuntaan. Farkas ystävineen hankki musiikkinsa tätä kautta ja uppoutui erityisesti thrash metal -veteraanien kuten Slayerin, Sepulturan ja Metallican alkupään tuotantoon. Yhtye teki demoja, jotka otettiin Unkarin metalliskenessä kohtuullisen hyvin vastaan. – Olen aina ollut kiinnostunut urheilusta, ja nuorena pelasin jalkapalloa ihan tosissani. Olisin kovasti halunnut V-mallisen kitaran, joka oli jo silloin – ja on tänäkin päivänä – suosikkini, mutta sellaista ei ollut saatavilla, hah! Farkas soitteli aikansa ja kasasi lopulta bändin, josta tuli Ektomorf. Juurten taakka Zolilla sekä bändissä alkuaikoina bassotelleella Csaba-veljellä on romanitausta, mikä on tuonut matkaan omat haasteensa. – Viimeisen kolmen vuoden aikana elämässäni on tapahtunut paljon asioita, eikä pelkästään positiivisia sellaisia. Jopa laulussani on enemmän melodiaa, vaikka en osaakaan laulaa kunnon heavy metal -tyyliin. Farkas sanoo bändin syntyneen uudelleen myös musiikillisesti, ja Reborn eroaa sen aiemmista levyistä pääpainon siirryttyä vahvemmin thrashin ja deathin puolelle. Esimerkiksi bändin toinen demo sai paikallisessa Metal Hammer -lehdessä hyvät arviot. Groovea ei ole unohdettu, mutta se tulee nyt esiin eri tavalla kuin aiemmin. Kun uuden levyn kappaleet alkoivat hahmottua, miehellä oli tunne, että alhosta noustaan voittajana. Se olisi saattanut jäädä myös tekemättä tai olla vähintään hyvin erilainen, mikäli miehen alkuperäinen intohimo olisi vienyt mennessään. Farkas toimi kuten kuka tahansa muusikko vastaavassa tilanteessa ja kanavoi negatiiviset tunteensa ja ajatuksensa musiikkiin. Rakastin sitä, ja silloin tajusin, että juuri tuota minäkin haluan tehdä, Farkas toteaa. Monilta faneilta tulee palautetta, miten meidän musiikkimme on auttanut selviämään rankoista ajoista. Eikä tällaiseen musiikkiin edes sovi sellainen. 70
Siksi yhtye pystyi sylkemään levyjä nopeaan tahtiin. Esiinnyimme Summer Breeze -festareille seuraavanakin vuonna, ja keikkamme jälkeen Nuclear Blastin edustajat odottivat meitä. Laskeudumme lavalta alas johtavia portaita ja tyypit olivat meitä vastassa: ”Haluamme teidät.” Aina ei voi onnistua Ektomorfia ja Zolia ei voi syyttää ainakaan laiskuudesta, sillä runsaan keikkailun ohessa bändi on julkaissut levyjä tasaisen tappavaan tahtiin. – Minun ja veljeni taustat olivat kaikkien tiedossa, ja se oli okei niin kauan kuin emme tuoneet niitä esille musiikissamme. Ei se ole Unkarissakaan ongelma enää tänä päivänä, mutta silloin oli toisin. – Olimme Nuclear Blastin leivissä, ja heillä oli tarkat suunnitelmat ja aikataulut mietittynä. Tuntuihan se joskus hyvin raskaalta, mutta ei asialla lopulta ollut niin suurta vaikutusta tekemisiimme. He buukkasivat meille klubikeikan Saksasta, ja myöhemmin pääsimme myös itse festareille. Kaikkein aktiivisimmalla kaudellaan yhtye puski ulos kolme albumia kolmessa vuodessa: Destroy ilmestyi 2004, Instinct seuraavana vuonna ja Outcast sitä seuraavana. Kielitaidon puutekaan ei ollut kunnianhimoiselle Farkasille este taipaleella kansainvälisille keikkalavoille. Soittoaikamme oli joskus yhdeltä päivällä, ja muistan, että se päivä oli vitun kuuma. Julkaisukeikalla päällemme syljettiin ja veljeäni heitettiin pullolla päähän. Se oli aika naurettavaa. Hän pisti Kalyi Jag -albumimme englanniksi lauletun version – tuohon aikaan en osannut puhua englantia ollenkaan, vaan sanat oli kirjoitettu minulle ylös foneettisesti, siis miten ne kuuluu ääntää – eteenpäin. – Törmäsimme kaveriin, joka työskenteli Nuclear Blastille, ja hän sanoi, että voi saada meidät maailmalle, mutta se ei tule olemaan helppoa. Jotkut muusikot eivät pysty luovaan työhön kiertueolosuhteissa, mutta Zolille se ei ole koskaan tuottanut vaikeuksia. Vaikka kannustihan se osaltaan viemään bändiä Unkarin ulkopuolelle, mikä oli hyvä juttu. – Jokaisella maalla on oma ryhmänsä, jota poljetaan ja joka kohtaa rasismia. 71. Itse asiassa Unkarin ulkopuolella taustaamme pidettiin vain eksoottisena ja kiehtovana. Taustastani koitui ongelmia varsinkin bändin varhaisvuosina, Farkas sanoo. Oli okei olla romani ja soittaa metallia, mutta ei ollut okei sanoa sitä ääneen. Muutaman mutkan jälkeen tie lopulta aukesi. – Muualla asiasta ei ole koskaan muodostunut mitään ongelmia. – Taustoista tuli ongelma varsinkin silloin, kun julkaisimme Kalyi Jag -albumimme [2000], jolla oli paljon vaikutteita kansanlauluista ja -musiikista. Amerikassa se on afroamerikkalaiset, Saksassa turkkilaiset ja Unkarissa romanit. Jotkut suuttuivat, että mitä ihmeen romanipaskaa tämä oikein on. – Summer Breeze -festivaalia järjestävät tyypit saivat levyn käsiinsä ja pitivät kuulemastaan. Joskus muinoin tällainen tahti oli bändille kuin bändille normaalia, mutta nykyään se on jo melkoinen saavutus. Se oli kuin suoraan jostain elokuvasta. Että tällöin tulee levy, tässä kohtaa lähdette kiertueelle, tässä menette studioon, tällöin tulee levy, tässä lähdette rundille ja niin edelleen
Muistan, kun ajoimme lentokentälle tuottajamme Tue Madsenin [Poisonblack, Dark Tranquillity, Meshuggah, The Haunted ja niin edelleen] kanssa ja kuuntelimme levyä autossa. Minulla on aina kiertueella mukana vehkeet, joilla voi tallentaa ideoita ja pistää asioita muistiin. Se ei tuntunut järisyttävältä, eikä sen kuunteleminen ollut kovin innostavaa. Jos ei, on parasta lähteä sovinnolla eri teille, koska muuten tilanne vaikuttaa toksisesti niin musiikkiin kuin henkilökohtaisella tasolla. Varmuudella ainakin yksi ero on johtunut minusta ja erimielisyyksistämme, mutta sellaista se on, Farkas sanoo. What Doesn’t Kill Me... Se levy palautti meidät lopullisesti oikealle tielle, jota jatkamme nyt Rebornilla. Toki ymmärrän senkin, jos joku ei halua enää nähdä bändiä eri kokoonpanolla. Onneksi meillä oli paljon vanhoja biisejä, joita soittaa keikoilla. Olenkin Furystä erityisen ylpeä. Vuonna 2017 kolme neljästä Ektomorf-jäsenestä lähti samanaikaisesti jättäen Zolin kantamaan soihtua itsekseen. Minun biisejäni ne toki ovat, mutta rehellisesti sanoen en tiedä, miksi edes julkaisimme koko albumin, Farkas huokaisee. Miehistönvaihdokset Ektomorf on käynyt vuosien varrella läpi useita kokoonpanomuutoksia, ja tätä nykyä Zoli Farkas on yhtyeen ainoa alusta saakka mukana pysynyt jäsen. Sanoin hänelle, että enpä tiedä. Sama toistui joka kiertueella, eikä se tuntunut minusta koskaan mitenkään raskaalta. Oli kyseessä sitten ammattiporukka tai autotallibändi, ongelmia tulee eteen jo toisten tai kolmansien treenien jälkeen. Ainahan asioista kuulee erotilanteissa erilaisia versioita, sillä jokainen taho näkee ja kokee jutut omalta kantiltaan. Mutta ei hän bändihommia aloittaessa aivan tällaista myllerrystä osannut odottaa. Siksi emme soitakaan niitä biisejä keikoillamme. – Muistan, että minulla oli jo studiossa fiilis, etten vain saanut siitä sellaisia kiksejä kuin aiemmista levyistämme. – Vihaan sitä levyä. – What Doesn’t Kill Me... Ei kuitenkaan mennyt kauaakaan, kun asiat muuttuivat milloin tyttöystävän, milloin äidin, milloin huumeiden takia. Se oli vain ”ihan kiva”. VA NH A LI IT TO – Se oli itse asiassa hyvin inspiroivaa aikaa. 72. – Bändissä oleminen on oikeasti kuin parisuhde. Musiikkiin muutokset eivät Farkasin mukaan ole suuresti vaikuttaneet, koska hän on aina tehnyt Ektomorfin biisit. Jos homma toimii, se toimii. Fanit aistivat kyllä, jos jokin on vialla – he näkevät heti, jos lavalla olevat tyypit eivät voi edes katsoa toisiaan. Silloin ei voi muuta kuin kiittää menneistä vuosista ja todeta, että valitettavasti tilanne on nyt tämä. Virvelirummun soundi oli ihan liian kasaria, kitarat olivat jotenkin löysät ja ne biisit… – Vihasin sitä levyä, ja niin vihasivat fanimmekin. Vihasin jo silloin, kun teimme sitä. Edellisestä levystä oli kulunut kolme vuotta, joten seuraajaa odotettiin innolla. Tärkeintä on lopulta se, että bändi jatkaa ja fanit nauttivat. Jos emme jaa samaa unelmaa, niin ei voi mitään – avaa ovi, käy siitä ja sulje se perässäsi. oli hetki, jolloin olin hieman eksyksissä, mutta onneksi oikea polku löytyi taas ja nousimme takaisin levy levyltä. Vaikka se levy ei ollut hyvä, olemme aina olleet parhaimmillamme livenä. Zoli myöntää näin käyneen kerran myös Ektomorfin kohdalla ja nimeää tuotannostaan levyn, joka olisi saanut jäädä tekemättä: What Doesn’t Kill Me… vuodelta 2009. Näin kovassa työtahdissa on vaarana, että määrä saattaa korvata laadun. – Yksikään bändi ei välty näiltä ongelmilta. Voimme jättää hyvästit joko mukavalla tai ikävällä tavalla. – Oli kova homma saada luottamus takaisin, mutta onneksi kaikki eivät luovuttaneet suhteemme. Kiertueen päätyttyä minulla saattoi olla kahdeksasta kymmeneen uutta biisiä valmiina studiota varten. – Kun perustin Ektomorfin, olin varma, että no niin, tällä porukalla painetaan sitten loppuun saakka. myi kyllä hyvin ja nousi listoille, mutta huomasin, ettei keikoille tullut yhtä paljon jengiä. – Jokainen kokoonpanomuutos voi olla helppo tai vaikea, riippuen ihan siitä, millä tavalla ero hoidetaan. Ennen se hoitui rumpukoneella ja neliraiturilla, nykyään minulla on läppäri ja mallintava vahvistin. Kun edellinen albumimme Fury [2018] ilmestyi, vastaanotto oli mahtava
Rakastan hänen lapsiaan ja he rakastavat minua. Kyllästyn paljon nopeammin kotona olemiseen. – Välimme menivät täysin poikki emmekä puhuneet toisillemme vuoteen. – Veljeni asuu nykyisin Saksassa lasten kanssa ja kyseinen nainen on nyt ex-vaimo. – Olen onnekas, että olen pystynyt ponnistamaan seitsemäntuhannen asukkaan unkarilaiskylästä ja noussut maailman suurimmille festarilavoille Wackenissa, Rock im Parkissa ja Rock am Ringissa, Summer Breezessä ja niin edelleen. ”En koskaan kyllästy kiertämiseen. Jaa, kiva juttu, kai, mutta ei sellainen ole minua varten.”. Rakastan myös klubikeikkoja, mutta se tunne, kun nousee lavalle ja näkee sen yleisömeren… Sitä ei voi kuvailla sanoin. Olen katsonut Youtubesta joitain livevideoitamme, ja huomaan, miten kasvoni oikein hehkuvat niissä tilanteissa. Aika on erityisen raskasta Zolin kaltaiselle kaverille, joka elää keikkailusta ja jolle fanit sekä heille esiintyminen on koko bänditouhun suola. En ymmärrä niitä, jotka ovat onnesta soikeana, kun pääsevät kotiin tien päältä. Saan sosiaalisessa mediassa paljon viestejä tyypeiltä, jotka kertovat, että musiikkini on pelastanut heidät ja merkitsee heille todella paljon. Rakastan myös veljeäni, mutta emme vain lopulta olleet ihan samoilla raiteilla. Jaa, kiva juttu, kai, mutta ei sellainen ole minua varten, Farkas naurahtaa. Isänikin kääntyi minua vastaan ja vaati, että otan hänet takaisin. Arvostan sitä todella, ja se on hienointa palautetta, mitä voi saada. – Klassinen tapaus, joka on tapahtunut monille muillekin bändeille: hän tapasi naisen ja se oli siinä, Farkas nauraa nyt. Porukka istuu tuoleilla tai seisoo jossain karsinoissa – se näyttää hämmentävältä. Mikäli hänen tai Ektomorfin matka syystä tai toisesta katkeaisi tänään tai huomenna, Farkas olisi äärimmäisen tyytyväinen ja kiitollinen kaikesta, mitä ehti saavuttaa ja kokea. Tehty mikä tehty. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Kyllä hän joskus kysyi, olisiko hän voinut tulla takaisin, mutta olin jo mennyt eteenpäin. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Mutta sitten olimmekin taas kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Sen lisäksi, että Csaba oli yksi bändin perustajista ja pitkäaikaisemmista jäsenistä, sisaruussuhde teki erosta entistä vaikeamman. Reborn ilmestyy tammikuun lopussa, aivan alkuperäisten suunnitelmien mukaan, mutta koronan vuoksi kiertuesuunnitelmat on luonnollisesti vedetty alas viemäristä. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 98,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 108,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Toinen isoista kolauksista oli hänen basistiveljensä Csaban eroaminen vuonna 2008. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. – Tiedän, että tämä kuulostaa imelältä, mutta faneilla on tässä tietysti tärkeä osansa. Katse tulevassa Tällä hetkellä Farkasin katse on suunnattu kauas horisonttiin. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Toivon todella, että syksyn tullen pääsemme taas keikoille. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Olen kuullut paljon turvavälein tehdyistä keikoista, mutta sellainen tuntuu minusta oudolta. Siksi haluan jatkaa tätä niin kauan kuin vain suinkin pystyn. – Kyllähän se ottaa päähän, että olemme julkaisemassa uutta levyä, josta on jo nyt saatu uskomattoman hyvää palautetta, mutta emme pääse soittamaan sen biisejä faneille. Se oli rankkaa aikaa koko perheelle, enkä käynyt kotona vuoteen. ”Hänhän on veljesi.” Mutta kuinka voin ottaa takaisin jonkun, joka lähti itse. Toivottavasti sellainen ei tule jäädäkseen. Kyllästyn paljon nopeammin kotona olemiseen. – En koskaan kyllästy kiertämiseen. En ymmärrä niitä, jotka ovat onnesta soikeana, kun pääsevät kotiin tien päältä
– Meidän tapauksessamme ongelma ei ole kaikkein suurin, meillä kun ei ole kiinteitä kuluja, koska meillä ei ole ketään vakituisesti töissä. – Kyllä meilläkin silti haasteemme on, jos haluamme pitää paikat kunnossa. Taattiinko artistikattauksen siirtämisellä se, ettei esimerkiksi bändeille maksettavia ennakkomaksuja menetettäisi kokonaan. VUODEN 2020 toivottiin olevan poikkeustila, jonka jälkeen asiat palaavat myös musiikkimaailmassa pikkuhiljaa tolpilleen. Ja tämä vuosi… ei taida ihan äkkiä normaalia nähdäkään, avaa Nummirockin tuotannosta vastaava Tero Viertola. PIIRI AKI NUOPPONEN JU SS I P A N U LA 74. Tammikuussa 2021 tilanne on vielä kummallisempi. Ei sekään kulu ihan pikkuraha ole. – Kyllä. – Hyvin pitkälti niillä viime kesälle tarkoitetuilla suunnitelmilla edetään, ainakin vielä toistaiseksi. Kyllähän tässä on ollut vähän hassu fiilis syksystä lähtien, että mitähän perkelettä tästä tulee, vai tuleeko yhtään mitään, Viertola huokaisee. Siinä tapauksessa siirrot eivät tule ihan niin vain onnistumaan, jos onnistuvat suurelle osalle bändeistä lainkaan. – On ollut vähän vaikea tarttua hommiin ihan tosissaan. Oli meilläkin ennakkomaksuja maksettuna joistain bändeistä, ja onneksi juuri nämä bändit on saatu saatu siirrettyä tulevalle kesälle, Viertola sanoo. Koko ajan on pieni ahdistus takaraivossa, miten paljon vituttaisi, jos kaikki työ menisi taas hukkaan. – Kukaan ei tietenkään halua perua mitään. Selviytyisikö Nummirock vielä toisesta ohivuodesta. Viime vuonna Nummirock paikkasi normaalia juhlintaa virtuaalifestarilla. – Viimevuotinen virtuaalitapahtuma tehtiin aika kiireellisellä aikataululla, meillä kun oli vajaat pari kuukautta aikaa, mutta striimit ja tunnelma saatiin rakennettua siihen nähden aika hyvin, Viertola toteaa. Itsekin teen ihan normaaleja päivätöitä Nummirockin järjestämisen ohella. Alue vaatii koko ajan ylläpitoa, järjestettiin juhlia kerran kesässä tai ei. Tällä ajatuksella kun Festareita odotellessa… Mitähän tässä nyt uskaltaa ajatella ensi kesän soittojuhlien suhteen. Kysyimme Nummirockilta. Sitä on vielä tälläkin hetkellä aika varovainen asioiden suhteen, eikä esimerkiksi markkinointia tai vapaaehtoisten värväämistä ole tohtinut aloittaa normaaliin tapaan. Se onkin sitten jännempi tilanne, jos ensi kesänäkään ei päästä pitämään juhlia. 6. Viime kesän liput käyvät ja kaikessa on yritetty pitää huoli siitä, että ne sopimukset, joita kesälle 2020 tehtiin, pysyisivät ainakin toistaiseksi voimassa, tavallaan jatkoajalla. Pandemia jatkaa jylläämistään, ja samaan aikaan festarijärjestäjien on uskottava siihen, että asiat normalisoituvat pian – ja kuitenkin on varauduttava pahimpaan. Monikaan järjestäjä ei ilmoittanut kesän 2020 festarin peruuntuneen, vaan puhuttiin siirtymisestä. mennään, niin eiköhän tässä pitäisi pikkuhiljaa alkaa julkistaa uusia bändejä... Toki tässä on vielä pientä uutta viritystä ja uusia bändejä yritetään yhä saada mukaan. – Niin. – Ainoa helpotus tässä oli, että bändit, keikkabuukkaajat, managerit ja muut ovat samassa jamassa, jolloin jokaiselta löytyy ymmärrystä ja halua ratkaista asiat. Kiperin kysymys on tietenkin, millaista on järjestää festaria, kun jo tässä vaiheessa vuotta on todennäköisempää, ettei Nummirockin kokoluokan tapahtumia voi ensi kesän järjestää. – Asiat kuitenkin etenevät monella tapaa sillä oletuksella, että ensi kesän festarit päästään järjestämään. – Viime vuoden kolme ensimmäistä kuukautta oli melko normaalia, mutta maaliskuu muutti asioita ihan tosissaan. – Juuri nyt emme ole uhranneet vaihtoehtoiselle suunnitelmalle ajatusta, mutta aika pian tässä on alettava pohtia asiaa. Fiilis rokotusasioiden ja muiden mahdollisten ratkaisujen suhteen on odottava, ja olemme saman tiedon armoilla kuin muutkin. Onko vastaavaa b-suunnitelmaa viritelty nyt. Tulemme järjestämään jotain tavalla tai toisella, jottei Nummirock unohdu täysin ihmisten mielistä
• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • TARKEMMAT TIEDOT LIITTYMISTÄ: Soita 0800 939393 Käy Elisan myymälässä Klikkaa elisa.fi/5G VAIHDA SINÄKIN -VAIHTEELLE 5G TESTIVOITTAJALIITTYMILLÄ SARJA | Supernopean netin suurkäyttöön: HUOLETON 5G 1000 M SARJA | Nopean netin käyttöön: HUOLETON 5G 300 M 1812_Elisa_Fanit_5G_vaihdekeppi_Soundi_225x297.indd 1 1812_Elisa_Fanit_5G_vaihdekeppi_Soundi_225x297.indd 1 24/11/2020 14.24 24/11/2020 14.24
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTRECORDS Inferno FIN Korpi-MSG 01-21_BACKCOVER.indd 1 Inferno FIN Korpi-MSG 01-21_BACKCOVER.indd 1 11.01.21 13:36 11.01.21 13:36