S EE LA S EL LA : ”N U O R IL LE EI SA A SA N O A , ET TÄ O LE T VÄ Ä R Ä S SÄ . RETROA VAI RUMIA LAATIKOITA – KIISTA KAUPUNKIKUVASTA ONHAN VIELÄ TOIVOA. TUNTEMATON OHJAAJA TAITAVASTI ERI MIELTÄ Sanna Hellström puolustaa eläimiä – ja eläintarhoja PA L. V KO 2/ 20 23 29 3 6 122 11 TUPLANUMERO. H EID Ä N VA R M U U TT A A N TÄ Y TY Y TU K EA .” IM A G E 3 1 JO U LU K U U 20 22 KESTÄVIÄ JUTTUJA 11–12 /2022 JOULUKUU 12,90?€ IHOLLA Näyttelijä Seela Sella on oppinut, että keho muistaa kaiken Vanhemmuus ja ilmastokriisi Miksi tiedämme J-P Valkeapäästä niin vähän
LÖYDÄ LÄHIN JÄLLEENMYYJÄSI: WWW.ADRIA.FI ADRIA.FI *Vuonna 2021. Pysy kuulolla. TULOSSA PIAN
Onnistuneen täydennysrakentamisen arviointi on hankalaa, sillä julkisivujen ja pohjien lisäksi kyse on merkityksistä. Kaikki nämä merkitykset ovat Helsinginkin uusilla asuinalueilla vasta kertymässä, ja siksikin keskustelu junnaa siinä, miltä uusien talojen julkisivujen tulisi näyttää, uudelta vai vanhalta. En, vaikka olin pyöräillyt tai juossut alueen halki satoja kertoja. Samalla selvisi tietenkin syy muistamattomuuteen: yhteenkään puretuista rakennuksista ei varmaankaan ollut aikoinaan niin usein asiaa, että rakennuksesta olisi tullut jollain tavalla merkityksellinen. Länsipäässä Hakametsän puolella on vanha jäähalli, idässä lähempänä keskustaa kirkko ja vanhat keltaiset tornitalot. Jos keskustaan ajaa Hervannan kautta, reitti kulkee loppumatkaltaan Kalevan kaupunginosan läpi. Mietin näitä Facebook-ryhmiä, kun kävin Tampereella vielä toistamiseen syysloman lopulla. Lapsuuteni kulmat olivat kivoja mutta arkkitehtonisesti vähän tylsiä ja oih, tuolla vietimme ruuhkavuodet ovat kirjoittamattomia kommentteja keskusteluissa, jotka aina päätyvät varhaislapsuuden merkityksellisten seutujen nostalgisointiin. Onnistuneen täydennysrakentamisen arviointi on hankalaa, sillä julkisivujen ja pohjien lisäksi kyse on pitkälti merkityksistä. Jos tuosta maisemasta olisi laittanut kuvan ryhmään, jossa vanhojen maisemien avulla muistellaan omaa lapsuutta, niin olisivat voineet tehdä kaikki 1860-luvun jälkeen syntyneet. Samalla logiikalla toimii kommentointi Facebookryhmissä, joihin ladataan vanhoja kuvia eri kaupungeista. Facebookin vanhojen valokuvien ryhmien perusteella sillä ei ihmeemmin ole edes merkitystä. Lopulta asia selvisi Googlen kartan kymmenisen vuotta vanhoista katunäkymäkuvista. Onko alueelle noussut rakennuksia, jotka ovat tilojensa tai ilmeensä tai palveluidensa tähden muodostuneet muita paikkoja tärkeämmiksi lapsille ja nuorille. Merkittäviä rakennuksia NIKLAS THESSLUND P Ä Ä K I R J O I T U S Tammerkosken ja teollisuuden ympärille kasvanut Tampereen keskusta on tietenkin poikkeustapaus keskustelussa täydennysrakentamisesta. Tähän liittyen sitä tietenkin toivoisi, että aikakauden pystyisi vastakin päättelemään kuvan talojen arkkitehtuurista. Ne kommentoivat, joilla on kuvaan liittyviä muistoja, ja nostalgia onkin kuin kaikki muu ajattelu monin osin: se kiertyy oman itsen ympärille. j o u l u k u u 2 2 2 3 K ävimme perheen kanssa syysloman alussa Tampereella. Tuossa kävin koulua, tuolla leikittiin. Samaan näkymään mahtuu harvoin yhtä paljon kerroksia eri aikakausilta. Uusi maisema jäi vaivaamaan koko reissun ajaksi, mutta ei talojensa ulkonäön tähden. Kaupunki, kaupunginosa tai kortteli, joka aukeaa kaikille mutta sen eri sukupolvia edustaville asukkaille ehkä kaikille hieman eri tavoin. Kadunvarsi oli piukassa uusia rakennuksia kauppakeskuksesta asuintaloihin. Hämeensillan ja hotelli Ilveksen välistä aukeaa nimittäin etelään Ratinaan päin näkymä, johon kiinnittyminen ei ole kiinni siitä, sattuiko lapsuudessaan leikkimään hetken alueella. Useinkaan historian kerroksia ei ole yhtä paljon ja aikakaudet eivät niinkään laskostu toistensa lomaan kuin jäävät törröttämään, mutta pyrkimyksen tulisi kai olla sama. Twitter @niklasthesslund Sähköposti niklas.thesslund@a-lehdet.fi. Kaupunginosaa halkova Sammonkatu oli aikoinaan reittini kotoa yliopistolle, mutta nyt maisema oli alkupäästään tyystin toisenlainen kuin neljännesvuosisata sitten. Tarjosiko vanha ostari jotain sellaista, jota ei ole voinut uuteen monistaa. Ongelma oli, että en onnistunut muistamaan, mitä paikalla oli ennen uudisrakennuksia. Huonekaluliikkeet ja pari-kolmikerroksiset toimitilarakennukset olivat saaneet tehdä tietä täydennysrakentamiselle. Samassa maisemassa ovat Takon 1800-luvun loppupuolella perustettu kartonkitehdas, Kehräsaaren vanha kehräämörakennus samoilta vuosilta, Ratinan stadion 1960-luvulta, Ilves, Koskikeskus ja punatiiliset asuinkerrostalot 1980-luvun lopulta ja vielä Ratinan uusi kauppakeskus muutaman vuoden takaa. Vai onko syntynyt sellaista, joka on saanut alueen nuorison viettämään aikaansa naapurikaupunginosassa
90 KESKUSTELIJA – EMMA JÄÄSKELÄINEN 93 ESSEE – ILOINEN 20-LUKU: ME KÄRSIMME, TAAS 98 RUOKA – ELÄVÄ YSÄRIHITTI 100 ELOKUVA – SAMI LAITINEN: HYVÄVELI 102 MUSIIKKI – TAYLOR SWIFT: MIDNIGHTS 104 KIRJA – BONO: SURRENDER. 46 Kaiken takana huoli Miten ilmastokriisi muuttaa vanhemmuutta. 106 KULTTUURISIVU T Ä S S Ä N U M E R O S S A. Mitä niille pitäisi tehdä. 36 Kaikki kehossa Näyttelijä Seela Sella tekee elämänsä ensimmäisen tanssiroolin. 4 S I S Ä L LY S L U E T T E L O 26–34. Kuka hän oikein on. 78 Enemmän kuin kuvia Tatuoinnilla voi peittää myös arven, mutta mitä siitä seuraa. 40 LAULUA. Valokuvaaja Sanna Lehto Meikki ja hiukset Fatma Bendris Tyyli Suvi Poutiainen K A N N E N K U VA 3 PÄÄKIRJOITUS 6 AVAAJA – ALEKSI LOHTAJA 9 KUUKAUDEN DATA 10 POLIITTINEN KOTI 12 DEBATTI – SAARI, MARTTINEN & NIVUKOSKI 13 TOISINKIN VOISI OLLA 14 KOLUMNI – RIIKKA SUOMINEN 16 Poikkeusyksilö Sanna Hellström luotsaa Korkeasaarta ja väittelee Twitterissä. 58 Tinkimätön Elokuvaohjaaja J-P Valkeapää ei asetu valtavirtaan. Eurooppalaismuseoiden uumenissa on tuhansia afrikkalaisia esineitä siirtomaavallan ajalta. Selvitimme, mistä se johtuu. Miksi ei. 69 Uuteen nousuun Lentokentän The Oak Barrel -baari on ilmiö. 26 Eversti ja pikkuprinssi Eurooppalaismuseoissa lojuu kasapäin afrikkalaisia esineitä
1982, kuvassa oikealla) ja Pauliina Vuorinen (s. numero. 37. Aikakausmedia ry:n jäsen. vuosikerta, 301. Vapaa-ajallaan Hanna katsoo liikaa sarjoja, liikkuu luonnossa, nukahtaa äänikirjoja kuuntelemalla ja käy viikoittain epämukavuusalueellaan yksinlaulutunneilla. tammikuuta 2023. j o u l u k u u 2 2 2 5 K E S TÄV I Ä J U T T U J A HANNA KAHRANAHO JA PAULIINA VUORINEN Hanna Kahranaho (s. Tilatut lehdet toimitetaan force majeure -varauksin (ylivoi mainen este, kuten lakko tai tuotannolliset häiriöt). Pauliinan taas löytää töiden jälkeen todennäköisimmin koriskentältä, metsästä tai meren ääreltä. Kustantaja A-lehdet Oy Myyntipäälliköt Mediaopas.a-lehdet.fi Repro ja sivunvalmistus Aste Helsinki Oy Painatus UPC Print, Vaasa 2022 Seuraava numero ilmestyy 11. ISSN 0782-3614 Päätoimittaja Niklas Thesslund Toimituspäällikkö Sonja Saarikoski (virkavapaalla) Tuottaja Laura Myllymäki Ulkoasu Hanna Kahranaho ja Pauliina Vuorinen Digitoimituspäällikkö (ajankohtaismediat) Miikka Järvinen Johtava AD (ajankohtaismediat) Timo Tervoja. Virallinen osoitteenmuutos postiin tai VTJ:lle päivittyy automaattisesti rekisteriimme. MAINOSTAJAT Mediamyynti ja markkinointi mediaopas.a-lehdet.fi Trafiikki PunaMusta ASIAKASPALVELU JA LEHTITILAUKSET Internet www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu Puhelin 09 759 6600 (ma–pe klo 8–17) Puhelun hinta määräytyy liittymäsopimuksenne mukaan. 1990) muodostavat suunnittelustudio Guilty Designers Clubin, jonka intohimona on edistää kestävää kehitystä graafisen suunnittelijan roolissa. He aloittivat viime numerossa Imagen uusina art directoreina. Imagen vuosikerta on 12 numeroa. Toimitus ei vastaa tilaa matta lähetetystä aineistosta. T E K I J Ä T Postiosoite Image, 00081 A-lehdet Käyntiosoite Risto Rytin tie 33, Kulosaari, Helsinki Puhelin (09) 759 61 Twitter @imagelehti Sähköposti image@a-lehdet.fi, etunimi.sukunimi@a-lehdet.fi Facebook www.facebook.com/imagelehti Internet www.image.fi TEKIJÖINÄ TÄSSÄ NUMEROSSA Fatma Bendris, Nina Grönlund, Iida Sofia Hirvonen, Pauliina Holma, Silvia Hosseini, Aino Huotari, Janne Itkonen, Juha Itkonen, Jantso Jokelin, Kalle Kinnunen, Juuso Koponen, Matti Koskinen, Timi Kuosmanen, Tiia Lappalainen, Sanna Lehto, Jyrki Lehtola, Essi Lyytikäinen, Anni Marttinen, Annaliina Niitamo, Adina Nivukoski, Oskari Onninen, Suvi Poutiainen, Antti Raatikainen, Antti Rintala, Juho Saari, Riikka Suominen, Kaisu Tervonen, Taina Tervonen, Outi Törmälä, Elina Vitikka, Valtteri Väkevä, Kim Öhman
Samaa keskustelua on käyty paljon muualla, ja se vaikuttaa olevan argu menteiltaan vähän tuontitavaraa. A L E K S I L O H T A J A : Uudisrakentamisen ongelmat ovat huonoissa pohjissa eivätkä rumissa julkisivuissa” ”. Samoin arkkitehtoni set mielikuvat ovat helposti laatikoita tai kolosseja, joten se vielä laajentaa keskus telua täydennysrakentamisesta ongelmana. Ei ole mielekästä vertailla lähiökerros taloa ja keskustan jugendtaloa, eikä muis sakaan taiteissa harmitella, kun uusi teos ei näytä sata vuotta vanhalta. Minusta tämä liittyy aika vahvasti ruotsidemokraattien tapaan tuottaa käsi tystä oikeasta ruotsalaisuudesta. Sijoittajavetoisen rakentamisen ongelmat eivät ratkea jäljentämällä vanhaa arkkitehtuuria, sanoo arkkitehtuurista politiikan muotona väitellyt Aleksi Lohtaja. On kiinnostavaa nähdä, miten se tulee varmasti näkymään tulevaisuudessa. Kerrostalon rakentaminen ja ulkonäkö riittivät ylittämään uutiskyn nyksen. Suomalaista arkkitehtuurikeskustelua lei maavat kasvavissa määrin, jos eivät iden titeettivalinnat, niin ainakin kulttuurinen erottautuminen. Kiinnostavaa on, että sille on myös kääntei nen puoli, kuten somen Merihakafiilistely. Mutta samaan aikaan tuntuu, että välineet ja käsitteet käydä sitä puuttu vat. Suomessa rakenne taan enemmän kuin pitkään aikaan, ja ark kitehtuurista selvästi puhutaan aiempaa enemmän. Samaan aikaan Suomessa mikään puolue ei taida olla vielä lähtenyt erottautumaan arkkiteh tonisissa kysymyksissä. Pitäisi ehkä luopua käsitteistä vanha arkkitehtuuri ja nykyarkkitehtuuri. 6 AVA A J A Teksti Oskari Onninen Kuvat Essi Lyytikäinen O let kesällä väitellyt politiikan tutkija ja kirjoitit Arkkitehti uutisissa syyskuussa, että modernin arkkitehtuurin vas tustaminen on osa oikeisto populistista liikehdintää. Millä tavalla tuontitavaraa. Täydennysrakentaminen muuttaa kaupun kikuvaa, joten on ymmärrettävää, että se koetaan ongelmana. Toisaalta sen ohjelman onnistuneena pitämä ark kitehtuuri edusti nimenomaan kansan omaista ja perinteistä ruotsalaista raken tamista. Esimerkiksi Ruotsissa ruotsidemokraa teilla oli vaaliohjelmassaan teemana, ettei rakentamista pitäisi säädellä yhtä paljon kuin nykyään ja että ihmisten pitäisi saada rakentaa oman maun mukaan. Juttutyyppi on tosi tyypillinen: vihdoinkin meillä on kaunista ja hyvää arkkitehtuuria. Mitä tarkoitit kirjoituksellasi. Kun suuri yleisö puhuu ainakin Helsingissä pientaloista ja ker rostaloista vastakkaisina, siinä keskuste lussa otetuilla positioilla tuntuu olevan kyt kös laajempiin poliittisiin ja kulttuurisiin arvoihin. Onko keskusteluun vaikuttanut täyden nysrakentamisen yleistyminen. Helsingin Kallioon Kaarlenladulle val mistuu pian ”vanhalta” näyttävä uudis kerrostalo. Tuntuu, että uudenlainen yleinen ja julki nen arkkitehtuurikeskustelu on Suomessa nostamassa päätään. Niin kutsuttujen rumien laatikko jen vastustajat puolustavat usein sellaista ”klassista kauneutta”, jossa politisoituu se, mitä pidetään klassisesti tai neutraa listi kauniina. Mistä tämä johtuu
j o u l u k u u 2 2 2 7 Politiikan tutkija. Aleksi Lohtaja tutkii, miten arkkitehtuuri paljastaa muuten vaikeasti sanallistettavaa politiikkaa.
”On stereotypia, että on selvä kansan maku ja sitten arkkitehtien maku.” Kiinnostavaa on, että täydennysrakentamisessa on yleensä mukana syvällisempää arkkitehtonista ajattelua. Vaikka vähän puolustan niitä modernismin motiiveja, niin yhtä lailla voin myöntää, että se on ollut ekologisesti tosi ongelmallinen visio. On mielikuvituksetonta palata vanhoihin motiiveihin. Oletko sinä Merihaka-fiilistelijä. Jotakin, joka kertoo siitä, mitä tapahtuu vuonna 2022, asettaa sen historialliseen jatkumoon ja kommentoi niitä aiempia sitä kautta. Arkkitehtuurin Finlandiat on annettu pelkästään korjausrakennuskohteille. Jäljennösten tekeminen ei ole ollenkaan ratkaisu. Esimerkiksi brutalististen alueiden idea on ollut, että ne ovat rujoja ulospäin, mutta sisällä on paljon tapetteja, muovimattoa ja sellaista hellyttävää 1960–1970-lukulaista kotoisuutta. Ehkä modernistista estetiikkaa ei juuri siksi ole perinteisesti arvostettu. Sitten on saman ilmiön mikromuotoja. Jos sijoittajavetoista grynderituotantoa vastaan halutaan laadukasta arkkitehtuuria, kyllä sen pitäisi olla musta sellaista, joka kiteyttää tämän ajan. Ei sitä vaadita muissakaan kulttuurin muodoissa. Ne ovat piirteitä, jotka leimaavat sijoittajavetoista asuntotuotantoa, jossa minimoidaan kustannukset. Siitä on tullut sellainen erottautumisen ja skenetyksen merkki, joka on aiemmin rajattu lähinnä arkkitehtien makuun. Minkä takia vanhoja julkisivuja entisöidään millilleen, mutta niidenkin rakennusten sisältä vedetään herkästi seinät alas ja rakennetaan identtisiä valkoisia avokeittiöitä. Miten se näkyy konkreettisesti. Nimenomaan vanhan ja uuden sovittaminen tuntuu olevan arkkitehtuurissa kiinnostavinta tällä hetkellä. Nyt kun näitä fyysisiä ympäristöjä puretaan tai uudistetaan, uimahallin sijaan tulee Löyly ja Allas, niin samalla häviää ehkä osa sellaisesta demokraattisen yhteiskunnan jaetusta merkityksestä. Kyseenalaiset kohdat asuntorakentamisessa on ensi sijassa siinä, millaisia pohjia rakennetaan, eikä niinkään julkisivujen laatikkomaisuudessa. Keittiö omana alueenaan on hävinnyt, eikä makuuhuoneeseen enää välttämättä tule suoraa luonnonvaloa. Tutkin sitä, miten arkkitehtuurin kautta päästään käsiksi poliittisiin teemoihin, jotka jäisivät muuten melko abstrakteiksi. Toki joissakin koko kansalle markkinoitavissa talo paketeissa on konservatiivisia piirteitä, mutta samaan aikaan on tosi paljon ihmisiä, jotka fiilistelevät vaikkapa modernismia ja brutalismia jopa koomisuuteen asti. – A L E K S I L O H T A J A. Monelle se ei ole mikään keynesiläinen sosiaali poliittinen malli vaan liittyy tilallisiin kokemuksiin vaikkapa peruskouluista, uimahalleista ja terveyskeskuksista. Nyt kun niitä remontoidaan, sisäpinnat jätetään herkästi paljaalle betonille. Se on outo, pintaa korostava esteettinen ratkaisu, koska ei niitä ole alun perin tarkoitettu näyttämään sisältä modernin taiteen museoilta. Jos, niin miten. Millaista arkkitehtuuria keskimääräinen suomalainen mielestäsi haluaa. Mitä taloyhtiöiden yhteisille tiloille, laadukkaille saunoille ja pesutuville tekee se, että niistä tuleekin kustannuksia. Totta kai osa kriittistä keskustelua on arvioida, että jotkut jutut on onnistuneempia kuin toiset. Siinä rakennuksia sovitellaan paljon enemmän ympäristöihin ja osaksi historiaa. Pitäisikö tätä vastustaa. Ne rakennukset kertovat siitä, kenelle hyvinvointivaltio on tuotettu. 8 AVA A J A AVAAJA-palstalla asiantuntija aloittaa keskustelun ja taustoittaa ilmiötä. Esimerkiksi Suomessa on kiinnostava miettiä, miten ihmiset puhuvat hyvinvointivaltiosta. Siten arkkitehtuuri kertoo paljon siitä, millaisessa yhteiskunnassa me eletään. Brittiläinen arkkitehtuurikriitikko Owen Hatherley on puhunut tämän olevan ”brutaalia brändäystä”, jossa unohdetaan brutalismin sosiaaliset tavoitteet luoda toimivia asuntoja. Ne alueet näkyvät myös paljon kulttuurissa. En jotenkin halua tulla leimautuneeksi modernismin puolustajaksi, joka ajattelee, ettei siltä ajalta mitään saisi purkaa. Siksi on harmi, että tietynlaisesta mitäänsanomattomasta laatikosta silti on tullut symboli kaikelle uudelle arkkitehtuurille. Pointin ei pitäisi olla se, kannatanko modernismia vai perinteisempää arkkitehtuuria, vaan siinä, että kulttuuriperinteitä voi arvostaa fiilaamatta niitä kritiikittömästi. Usein siinä kiinnostavimmat asiat tapahtuvat jossain muualla kuin julkisivussa, ovenkahvoissa tai vaikka komeron sijoittelussa. Julkisuudessa on jämähdetty miniyksiöiden miettimiseen, vaikka tämä trendi voi syventää omakotiasumisen ja kerrostaloasumisen juopaa entisestään. Ovatko nämä laatikot niin ongelmallisia kuin moni tuntuu uskovan. Olen miettinyt, minkä takia vanhan arvostaminen rajoittuu niin usein julkisivuun. Musta on stereotypia, että on selvä kansan maku ja sitten arkkitehtien maku. Väitöskirjasi käsitteli politiikan tilallista rakentumista. Jo nyt meidän kaupunkitilaa hallitsee tietynlainen kerroksellisuus, jota ihmiset kuitenkin arvostavat. Vähän jokainen haluaa olla asuntosijoittaja. Näiden positioiden hahmottaminen ja esiin tuominen on mielekkäämpi tapa keskustella kuin se, onko jonkun maku konservatiivinen vai ei
Juttu alkaa sivulta 16. Kaikki wazan jäsenet eivät kuitenkaan ole eläintarhoja; myös esimerkiksi eläintarhojen työtä tukeva organisaatio tai henkilö voi olla järjestön jäsen. Teksti Laura Myllymäki Infografiikka Juuso Koponen ja akvaariojärjestön eazan jäsen. Kysymys on yksinkertainen mutta vastaus kaikkea muuta. L Ä H D E : W IK IP E D IA. Mikä siis on eläintarhojen tulevaisuus. wazan jäsenyyden ehto on tiettyyn eettiseen koodistoon sitoutuminen. Se on sitoutunut noudattamaan eazan eettisiä periaatteita sekä tekemään ympäristökasvatusta ja suojelutyötä. Maailman eläintarhojen ja akvaarioiden kattojärjestö waza kertoo verkkosivuillaan, että sillä on noin 400 jäsentä. Siksi luvut puhuvat puolestaan: alalla pyörii koko joukko arveluttavia toimijoita. j o u l u k u u 2 2 2 9 Kanada Filippiinit Kiina Ranska Brasilia Iso-Britannia Australia Intia Japani Yhdysvallat Eläintarhat ja -puistot Akvaariot Delfinaariot Maailman eläintarhat kartalla Eläintarhat ja -puistot, akvaariot ja delfinaariot Euroopan eläintarhat Maat, joissa on eniten eläintarhoja Akvaario Delfinaario Eläintarha tai -puisto D A T A K uinka monta eläintarhaa maailmassa on. Yhteiskunnassa on kuitenkin ääniä, joiden mielestä Korkeasaartakaan ei pitäisi olla olemassa – ei, vaikka tarha olisi sitoutunut mihin eettisiin periaatteisiin. Suomen suurin eläintarha Korkeasaari on paitsi wazan myös Euroopan eläintarhaJUUSO KOPONEN on helsinkiläinen informaatiomuotoilija, jonka laatima datavisualisointi tai infografiikka taustoittaa aina yhtä kunkin numeron artikkelia. Zoologiikkaa Eläintarhojen tarkkaa lukumäärää maailmalla voi vain arvailla. Wikipediasta taas löytyy 1 753 eläintarhaa tai -puistoa, 630 akvaariota ja 89 delfinaariota. Lista tuskin on täydellinen, mutta se antaa osviittaa siitä, minkälaisista määristä suurin piirtein puhutaan. Tästä ja vähän muustakin haastoimme Sanna Hellströmiä, Korkeasaaren toimitusjohtajaa
Se antoi perusluottamuksen. Teksti Janne Itkonen Kuva Timi Kuosmanen 2 M H + O H + K + K I R J A S T O , 2 5 4 M ² , L E P S Ä M Ä , N U R M I J Ä R V I Verstaan pöytä. kuin rupean kilpailemaan niistä muiden kanssa. 10 P O L I I T T I N E N K O T I T ämä on kolmas talo, jonka olen itse rakentanut. Joka aamu pyrin lämmittämään takan ja hellan kertaalleen. Etsin oikeanlaista tonttia vuosikaudet. Se vaatii hämmästyttävän paljon kuivumista, että se ei enää eläisi.. Tontilla on puolitoista hehtaaria metsää, joka kasvaa varmaan 8–10 mottia puuta joka vuosi. Ensi sijassa itse rakentamisessa on kyse rohkeudesta ryhtyä vaan tekemään. Edellisessä talossa oli autotallin yhteydessä oma kolonsa. Niitä tulee varmaan ensimmäisenä nikkaroitua, kun eduskuntatyö ensi keväänä loppuu. Viime vuodet ovat menneet tässä isommassa nikkaroinnissa, mutta tällä tontilla on puolitoista hehtaaria metsää, josta puuttuu pari-kolmekymmentä linnunpönttöä. Edellinen oli metritavaralankusta tehty kirjahylly, joka on mitoitettu ovija ikkuna-aukkojen mukaan. Veikkaan, että olen hyvin lähellä hiilineutraalisuutta jo nyt. Yllättävän pienillä keinoilla saa sähkönkulutusta laskettua huomattavasti. Kaikki edelliset taloni ja lapsuudenkotini Espoon Lahnuksessa mahtuvat kartalla viiden kilometrin säteelle. Unelmien tontti Eduskunnan puhemies Matti Vanhanen nikkaroi verstaassaan niin kirjahyllyjä ja saunanlauteita kuin linnunpönttöjäkin. Sen enempää eivät nämä uunitkaan vedä. Aurinkopaneeleille on myös paikka autotallin katolla, mutta annan kuumimman suhdanteen mennä ohi ennen POLIITTINEN KOTI -palstalla kurkistetaan tunnettujen poliitikkojen koteihin. Kuvittelin että se oli kuivunut tarpeeksi, mutta ei ollut. Edellinen itse rakentamani talo oli samalla metsäalueella kilometrin päässä. Talossa on maalämpö ja kaksi varaavaa tulisijaa. Sen alkuperäisestä punaisesta reunaväristä otettiin väri tähän vajan lattiaan. Kun aurinkopaneeleista pääsee myymään vähän sähköä, se on varmaankin saavutettu. Lattia on kuusilankkua, jonka olen itse käsihöylällä höylännyt. Tämä pöytä on lapsuudenkodista asti kuulunut elämääni. Seuraava iso työ täällä on pihansaunan lauteet. Yksi piharakennuksista on verstas, sellaiselle on aina käyttöä. Olin kouluja opiskeluaikoina kesät töissä rakennuksilla, jossa tuli tehtyä kaikkea, jopa luonnonkivimuurausta. Sellaista, joka avautuisi länteen ilta-aurinkoon, olisi pellonlaidassa ja jossa olisi ehyt maisema. Kuutisen vuotta katsoin aktiivisesti ilmoituksia ja tutkin osayleiskaavaa, missä voisi olla sopivia paikkoja
1 1 j o u l u k u u 2 2 2
Pystyykö köyhä tarjoamaan lapsellensa ratsastustai jääkiekkotunteja yhtä hyvin kuin varakas. Kavereilta ja heidän vanhemmiltaan voi oppia. T ämänkaltaiset väitteet ovat poikkeuksetta sidoksissa aikaan ja paikkaan. Ensimmäinen ”Varallisuus vaikuttaa lasten kaveripiireihin” V arallisuus vaikuttaa siihen, missä asumme, millaisissa kodeissa asumme ja kuinka lähellä kavereitamme asumme. Näillä varaumilla ja suomalaiseen yhteiskuntaan soveltaen on lukuisia mekanismeja, joiden välityksellä varallisuus välittyy lasten sosiaalisiin suhteisiin. Se näkyy myös, kun lapset vierailevat toistensa kodeissa. JUHO SAARI Yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaani ja sosiaalija terveyspolitiikan professori, Tampereen yliopisto ANNI MART TINEN Pääekonomisti, Soste. Lapset näkevät jo pienenä toistensa vaatteista ja leluista, kenen vanhemmilla on enemmän rahaa. V Ä I T E : mekanismi liittyy kaverisuhteiden kaupallistumiseen, jolloin lasten kohtaamiset tapahtuvat erilaisissa palveluissa, kuten huvipuistoissa tai harrastuksissa. Kavereilta ja heidän vanhemmiltaan voi oppia. Kaveripiirit perustuvat myös kouluihin, asuinalueisiin, yhteisiin harrastuksiin ja muihin samanlaisiin tekijöihin. Lapsia kun ei kiinnosta vielä, missä porukassa liikkuu tai miltä seura saa hänen imagonsa näyttämään. Vaikka lapset huomaavat erot vanhempien varallisuudessa helpostikin, en halua uskoa, että se on niin sanottu deal breaker ystävyydelle. Näissä tapauksissa lasten kaveripiirit rakentuvat vanhempien sosiaalisten suhteiden sivutuotteena. Lisäksi jokainen väitteen sana on mahdollista ja joskus myös tarpeellista määritellä eri tavoilla. Sosiaalisten suhteiden kannalta tilanne on erilainen, mikäli varallisuus kasautuu pienelle ryhmälle tai mikäli se on laajalti yhteiskunnassa jakautunut. Varallisuus voi vaikuttaa lasten kaveripiireihin, jos esimerkiksi ajanvietto yhdessä loppuu, kun kaveri ei pääsekään aloittamaan yhteistä harrastusta. Varallisuus vaikuttaa lasten harrastuksiin. 12 D E B A T T I Mikä vaikuttaa siihen, kenestä tulee kenenkin kaveri. Koska koulutus ja köyhyys periytyvät, parhaimmassa tapauksessa kaveripiireissä tulevaisuuden näkymät ovat samankaltaiset, vaikka toisella olisikin enemmän tukea ja mallia korkeakouluopintoihin kotona kuin toisella. Tutkijoiden mukaan alueiden varallisuuden eriytyminen ei olekaan suuri syy epätasa-arvolle, mutta voin väittää, että luokkaidentiteetti säilyy paljon hanakammin, jos ei ole ikinä lapsuudessa saanut muistutusta siitä, että korkeampi koulutus on mahdollista kaikille. Näissä perheiden kyky mahdollistaa osallistumista vaihtelevat. Lapset ystävystyvät, koska heillä on hauskaa keskenään. Toiseksi lasten kohtaamiset ovat kytköksissä myös heidän vanhempiensa sosiaalisiin verkostoihin erityisesti siltä osin kuin kyse on ystävätai sukulaisperheiden välisestä yhdessäolosta. Kiinnostavampaa on kysyä, kuinka paljon alue vaikuttaa lasten kaveripiireihin. Kaikissa tapauksissa keskeistä on jakauma. Kolme debatistia ruoti väitettämme. Se näkyy synttärilahjoissa, harrastuksissa, lomamatkoissa ja jopa kouluun mukaan tuoduissa eväissä. Esimerkkinä voi mainita omasta lapsuudestani opettajaperheiden lapset. Varallisuuden merkitys tulee kuitenkin suhteuttaa muihin kaveripiirien vaikuttaviin tekijöihin. Jos taas kaveriporukka on alempaa luokkaa, voi olla vaikeampi tehdä luokkaloikkaa. Näissä yksilöiden ominaisuudet ohjaavat nuorten ryhmäytymistä heidän perheidensä varallisuutta enemmän
Sinne mahtuisi 170 000 uutta asukasta. Usein kysymys on kuitenkin kohtuuttomasta tilanteesta, jossa ei yksinkertaisesti ole mahdollista tukea harrastamista. Eikä se ole ollut vanhemmilleni halpaa. Saarinen oli innoissaan englantilaistyylisistä townhouse-rivitaloista, jotka olivat aikansa uutuus. Nämä ovat olleet heille priorisointikysymyksiä. Pariisilaistyyliset puiden reunustamat bulevardit olisivat risteilleet nykyiseltä Munkkiniemen puistotieltä aina Haagan liikenneympyrään asti. Valmistuin lukiosta kolme vuotta sitten. Nykyisten nurmikenttien ja suurten autoteiden tilalla olisi tiivistä kivikaupunkia, jonka kadut olisivat päättyneet näyttäviin julkisiin rakennuksiin. Kivikaupunki olisi kolkutellut Espoon portteja ja tasapainottanut keskustan painopistettä länteen. Vaikka suunnitelma ei toteutunut, on vanhan Munkkiniemen ja osittain Haagan katuverkko sekä Hollantilaisentien ylelliset rivitalot suunnitelman mukaisia. Harrastuksissa sosiaaliset taidot kasvavat, joukkuelajit tuovat ryhmään kuuluvuuden tunnetta, ja kaikki tämä sosiaalinen pääoma helpottaa ystävystymistä koulumaailmassa. Viheralueita ei olisi juuri ollut, mutta kerrostalokortteleiden pihat olisivat olleet asukkaiden yhteisiä puistomaisia keitaita. Saarinen olisi eriyttänyt sosiaaliluokat talotyypin mukaan. Helsingin keskusta sijaitsee niemellä, mikä on aina rajoittanut sen luonnollista kasvua. On täytynyt kustantaa jalkapallovarusteita, kuoromatkoja ulkomaille, balettiasuja… Vasta vanhempana olen ymmärtänyt, että laaja ystäväpiirini ei johdu vain omasta ihmisläheisyydestäni vaan useista harrastuksista, joita perheeni on pystynyt tarjoamaan minulle lapsena. TOISINKIN VOISI OLLA -palstalla esitellään toteutumattomia kaupunkiutopioita. Siellä täällä olisi intiimejä rakennusten reunustamia aukioita. Aamuisin ja iltapäivisin autot laskettelevat pasiloiden, töölöjen ja valliloiden moottoritiemäisiä katuja pitkin keskustaan ja takaisin. Kaikki harrastukset eivät maksa maltaita mutta valitettavan useat maksavat. Eliel Saarinen suunnitteli Helsingin Haagasta ja Munkkiniemestä vastausta väestönkasvuun. Lontoo, Pariisi, Munkkiniemi-Haaga T O I S I N K I N V O I S I O L L A Teksti Annaliina Niitamo K U V IT U K S E T P A U L II N A H O L M A ADINA NIVUKOSKI Kolumnisti ja eurooppaja kansainvälisen oikeuden opiskelija. Lähteenä on käytetty Mikael Sundmanin artikkelia ”Munkkiniemen ja Haagan asemakaava 1915” (Yhdyskuntasuunnittelu, 2015). V arallisuus vaikuttaa lasten kaveripiireihin useasta syystä, Suomessa onneksi vähemmän kuin muualla, vaikka täälläkin tutkimusten mukaan köyhyys altistaa kiusaamiselle. Tyylillisesti Munkkiniemi-Haagan rakennukset olisivat edustaneet jugendin jälkeistä pelkistettyä klassismia. Esimerkiksi Kalastajatorpan kukkulalle visioitiin 10–11-kerroksista puolikuun muotoista ja kahden tornin hallitsemaa jättikorttelia. Toisinkin voisi olla. Työväki olisi asunut Haagan omakotitaloissa ja rivitaloissa, keskiluokka hyvinvarustelluissa kerrostaloissa ja varakkaat Munkkiniemenrannan huviloissa ja rivitaloissa. Eliel Saarinen ennakoi 1900-luvun alussa Helsingin tulevaa kasvua. 13 j o u l u k u u 2 2 2 DEBATTIPALSTALLA Imagen vakituiset debatistit ottavat eri kokoonpanoilla kantaa toimituksen esittämään väitteeseen. L ähes jokainen Helsingin kaupunginosa on läpiajokaupunginosa. Saarinen näki Helsingin tulevaisuuden suurkaupunkina ja esitti vuoden 1915 Munkkiniemi–Haaga-suunnitelmassa, että Munkkiniemi ja Haaga olisivat Etu-Töölön kaltaista tiivistä ja näkymiltään vaihtelevaa umpikorttelien kudelmaa. Lisäksi ensimmäinen maailmansota katkaisi investoinnit kaupunkirakentamiseen. Kaupungin hallinnossa oltiin nuivia suunnitelmaa kohtaan, sillä se oli yksityisen kiinteistösijoittajan tilaama. Liikenne olisi perustunut raideliikenteeseen. Maastonmuotoja olisi korostettu sen sijaan, että kalliot räjäytettiin maan tasalle. Täytyy tunnistaa etuoikeutensa – ilman vanhempieni tekemiä taloudellisia uhrauksia en olisi voinut kasvattaa sosiaalista pääomaa samalla tavalla. Maalta muutettiin massoittain kaupunkiin töiden ja paremman elintason perässä. Siksi on mielestäni tärkeää panostaa maksuttomiin harrastuksiin ja kaikin mahdollisin tavoin tukea lasten mahdollisuuksia harrastaa vanhempien tulotasosta huolimatta. Omassa elämässäni yksi asia on vaikuttanut sosiaalisen pääoman rakentamiseen ja ystävyyssuhteiden luomiseen erityisesti – nimittäin mahdollisuus harrastamiseen. Ala-asteen ja lukion välillä minulla oli ollut noin 15 eri harrastusta
Ministeriön tekemää poliittista priorisointia kutsutaan talouden tasapainottamiseksi. Hyvinvointivaltio oli alkanut tarkoittaa sitä, että valtio voi hyvin, viis ihmisistä. ”Olemme menossa sata kilometriä tunnissa päin helvettiä. Myös sosiaalidemokraattien johtamat hallitukset ovat olleet valmiit asettamaan valtion kansalaisten edelle. Yhteiskunta on alkanut toimia kilpailun logiikalla. Suomea on kutsuttu hyvinvointivaltioksi. Enää ei tarvitse allekirjoittaa ihmisoikeuksia tai edes evoluutioteoriaa. Valtion roolina on ensi sijassa valvoa taloudellisen kilpailun pelisääntöjen noudattamista, kirjoittivat tutkijat Arttu Saarinen, Suvi Salmenniemi ja Harri Keränen vuonna 2014. Hoivakriisiä ei auttanut pätkääkään, että oli vasemmistovetoinen hallitus. Talouskasvu ja tuottavuus ovat olleet välineitä hyvinvoinnin parantamiseksi. Mutta vallitsevaa talouspolitiikan kehystä eivät populistitkaan riko. Äänestäjien kannat eivät nimittäin heijastu harjoitettuun politiikkaan. Hyvinvointi ja valtio RIIKKA SUOMINEN K O L U M N I ”Hyvinvointivaltion käsite saa uuden muodon: keskeisintä on valtion hyvinvointi.” Kehitys on vuoden 2014 jälkeen mennyt vielä pidemmälle. Siihen ei sovi, että kasvaneisiin menoihin haettaisiin tasapainoa tulopuolelta, eli veroista. Mutta talouspolitiikka ei ole luonnontiedettä. Mutta 1990-luvun puolivälistä alkaen ajattelu kääntyi päinvastaiseksi. Käsillä on laaja-alainen kokonaiskriisi, johon poliitikot eivät ole heränneet”, sanoo sosiologian professori Suvi Salmenniemi nyt. Valtio on ollut kansalaisia varten ja auttanut heitä. Esimerkiksi Euroopan unionilla on yhteiset taloussäännöt, ja myös kansainväliset suuryritykset ja sijoittajat vaikuttavat talouspolitiikkaan. Myöhemmissä hallitusohjelmissa halutaan valtion kilpailukyvyn olevan mahdollisimman hyvä, ja väline siihen ovat hyvinvoivat kansalaiset. Se pahoinvointi, joka näkyy nykyisissä sairaustilastoissa, koulukyselyissä, ennenaikaisina eläkkeinä ja itsetuhoisuutena, johtuu kai sitten muusta. RIIKKA SUOMINEN on helsinkiläinen toimittaja ja ilmastoaktivisti.. Vaatimus talouden tasapainosta tai tietystä velka-asteesta ei ole luonnonlaki. Kilpailun, uusiliberalismin ja valtion palvelemisen ihanne on lähtöjään oikeistosta, mutta se on levinnyt tehokkaasti. Tärkeintä, että vm saa tilikirjat ojennukseen. He kävivät läpi hallitusohjelmat vuodesta 1979 alkaen ja huomasivat, miten hyvinvointiin suhtautuminen oli muuttunut. vm on kuin kokoomus steroideilla. Kansalaiset ovat kantaneet kortensa kekoon tekemällä työtä ja maksamalla veroja. Vielä 1980-luvulla haluttiin talouskasvua kansalaisten hyvinvoinnin parantamiseksi. Se on ihmisten rakennelma, ja taloustieteen sisällä velka on kiistelty aihe. Kenen pitäisi päästä valtaan, että hyvinvointi kohenisi. vm:n asiantuntijat ovat kokeneita ja koulutettuja. Suomi on rikas maa, mutta hyvinvointipalvelut rapautuvat. Ja valitettavasti luottamuksen menetykselle on pohjaa. vm ei halua päättää vain tavoitetta vaan myös säännöt. Syyksi tutkijat arvelivat talouden kansainvälistymistä. Ja niin se voi ollakin, koska virkamiesten ei tarvitse pelätä, että kansalaiset suuttuvat ja näyttävät heille vaaleissa ovea. ”Pusketaan etenpäin, vaikka perus tuotannontekijöistä, eli ihmisistä, ei saa enää mitään irti.” Lisäksi ihmiset ovat menettäneet luottamuksensa politiikkaan. Jos kevään vaalien jälkeen harmitellaan alhaista äänestysaktiivisuutta, voi miettiä vm:n valtaa. Menoja pitää leikata miljardeilla. Populisteja äänestetään protestina, mutta turhaan. Laitaoikeisto on rikkonut hegemoniaa monin (karmivin) tavoin. Olisi reilua, että äänestämällä voisi vaikuttaa myös talouspolitiikkaan. Kun ruotsalainen tutkimusryhmä tarkasteli kahdeksaa Länsi-Euroopan maata, se havaitsi, ettei talouspolitiikka muuttunut, vaikka valta vaihtui. Mutta eetos on muuttunut. Näyttää siltä, ettei kansalaisten voinnilla ei ole enää edes välinearvoa. Käynnissä on hoivakriisi, mielenterveyden kriisi ja ihmisten yhteiskuntaan luottamisen kriisi. Niiden mukaan veroihin ei saa koskea. Leikkauksilla ei nähdä olevan huonoja vaikutuksia. 1 4 K O L U M N I V altiovarainministeriö (vm) on linjannut, mitä Suomessa pitää seuravaaksi tehdä: Talouskuri on pantava muun politiikan edelle. Ehkä suomalaiset vain ovat nykyään niin klesoja
HANS J. WEGNER CH25 CARL HANSEN & SØN THE HOME OF SCANDINAVIAN DESIGN Ma–Pe 9–18 lanna.fi 09 427 330 54 asiakaspalvelu@lanna.fi LANNA_Image_221031.indd 1 LANNA_Image_221031.indd 1 2022-10-24 10:25 2022-10-24 10:25
Teksti Laura Myllymäki Kuvat Antti Raatikainen 1 6. PO IK KEUSYK S ILÖ Korkeasaaren toimitusjohtaja Sanna Hellström puolustaa eläintarhoja ja käy kiivaita väittelyitä Twitterissä. Millainen on eläintarhojen ja eri mieltä olemisen tulevaisuus
j o u l u k u u 2 2 2 1 7
Pyytäjä oli Vantaan nykyinen kaupunginjohtaja Ritva Viljanen, silloinen Helsingin sivistystoimen apulaiskaupunginjohtaja. Lehmä nousi. Poikimahalvaus on yleensä lypsylehmien sairaus, joka liittyy niiden maidontuotantoon. En viitsi joka ketjussa keskustella samoista asioista, joten eläintarhakeskustelu tähän: Kun tätä juttua kirjoitetaan, ketjussa ei juurikaan ole kommentteja, kenties siksi, että sosiaalisessa mediassa eläintarhoista keskustellaan yleensä pyytämättä ja yllättäen. Sijaisuutta kestäisi viikon ajan. Kun faksi oli saapunut, Hellström ajoi välittömästi Vöyrille. Hän pani sen suoniin kalkkia. Oli kesäilta vuonna 1999, ja Hellströmillä oli edessään ensimmäinen työtehtävä ensimmäisessä työpaikassaan eläinlääkärinä. Sitten sihteeri ilmoitti, että eräällä tilalla jo odotettiin. O n vaikea sanoa, onko oikeasti kuuma vai johtuuko hikoilu jännittävästä tilanteesta. Perillä Vöyrillä Hellström sai kunnansihteeriltä kännykän, kartan ja subventio-ohjeet. Siksi Korkeasaarikin lähettää muutaman päivän kuluttua lehdistötiedotteen kolmen amurintiikerinpoikasen syntymästä. Tarkoitus on tehdä Korkeasaarelle myös uusi sisäänkäyntirakennus, jonka piirustukset ovat jo pitkällä. Nämä ovat konkreettisia, Korkeasaaren tulevaisuutta koskevia suunnitelmia. ”Tavallaan voi ajatella, että siltatyömaa on eläintarhakokemuksesta vähän leikannut, kun on jouduttu tyhjentämään osaa tarhoista. Jo lapsena Sanna oli tiennyt haluavansa eläinlääkäriksi. Mutta eläintarhojen tulevaisuudesta ollaan montaa mieltä. Eläintarhan toimitusjohtajalla on parisen tuntia aikaa varattuna Imagen haastatteluun. Lukujen valossa Korkeasaarelle kuuluu hyvää. Joidenkin mielestä niitä ei kuuluisi olla ollenkaan olemassa. Eikä tietenkään ole samantekevää, kuka Suomen suurinta eläintarhaa johtaa. 26-vuotias Hellström istui faksin ääressä ja odotti, että hän saisi käsiinsä kandi luvan. Twitterissä jotkut kutsuvat Sanna Hellströmiä eläinvankilan johtajaksi. Asiaa ovat pitäneet esillä eläinaktivistit sekä eläinoikeusjärjestöt, kuten Animalia ja Oikeutta eläimille. Lukion jälkeen hän ei suoraan päässyt opiskelemaan, mutta kun hän pääsi, eläinlääketieteellisestä valmistui lähes putTwitterissä jotkut kutsuvat Sanna Hellströmiä eläinvankilan johtajaksi. Erikoista, mietti Hellström. Hellströmin työhuone sijaitsee korona-aikana pintaremontoidussa ruskeassa puutalossa. Elokuuhun mennessä saarella on kuluvana vuonna käynyt enemmän ihmisiä kuin pandemian aikana yhteensä. Hellströmkin on aina pitänyt lehmistä. Hänen lempieläimensä on tiikeri. Korkeasaaren rajojen ulkopuolisessa maailmassa on käynnissä lajikato. Halvaantuuko lihakarjanautakin. Korkeasaarellekin valmistuu pysäkki, jolla Hakaniemi–Laajasalo-väliä liikennöivät raitiovaunut tulevaisuudessa pysähtyvät. Siksi eläintarhoilla on juuri nyt aivan erityinen paikkansa yhteiskunnassa. Mut sit toisaalta, kyllähän tästä pääsee katsomaan, kuinka isoa siltaa rakennetaan”, Hellström sanoo. Näin hän ainakin itse muistaa. Lehmäkorteista hän tutki, kuka oli kenenkin vasikka ja millä sonnilla lehmiä oli siemennetty. Keskustellaan eläintarhoista! H ellströmin tie Korkeasaaren johtajaksi ei ollut kovin suunniteltu. Hellström saapui pihaan ja näki lehmän. Haastattelutilanteessa emme vielä tiedä, että muutaman päivän kuluttua naarastiikeri Sibiri saa Korkeasaaressa kolme poikasta. 1 8 E läinlääkäri oli kuollut. Hän on kiinnittänyt profiiliinsa twiitin: Voimme jälleen keskustella eläintarhoista! Olen saanut lukuisiin eri aiheisiin monilukuisen määrän ”itse pidät eläinvankilaa” kommentteja. Rääkkylässä Varpasalon saarella hän hoiti lapsena mummolan lehmiä. Eläintarhoille tällaiset syntymät ovat hyviä uutisia, joista myös tiedotetaan laajasti. Eläinlääkärin työ on parhaimmillaan suoraviivaista toimintaa, ja lehmä on iso ja selkeä eläin. Sanna siirtyi hoitamaan naapurin lehmiä. Sairas lehmä myös paranee verrattain helposti. Navetan karjakeittiössä hän luki eläinten sukutauluja. Pandemia-aika pakkosulkuineen on takanapäin. Tehtävä oli suoritettu. Sairastuneen eläimen tapaus oli poikkeuksellinen. Työhuoneeseen todella kuuluu rakennustyömaan huminaa. Ja juuri Twitterissä Hellström jaksaa aiheesta kirjoittaa.. Aihe herättää voimakkaita tunteita. Hakiessaan virkaa hänellä oli luottamustoimi Korkeasaaren johtokunnassa. Tulisiko Sanna Hellström tänne, Vöyrin kunnasta kysyttiin. Joten tehdään se nyt. Samaan aikaan ihmisten asenteet eläimiä kohtaan ovat muutoksessa. Ja juuri Twitterissä Hellström jaksaa aiheesta kirjoittaa. Mutta vaikka lehmä on Hellströmille tärkeä eläin, se ei ole hänen lempieläimensä. Hän oli Kannuksessa harjoittelussa, mutta nyt tilanne oli muuttunut. Lihakarjatilan lehmä oli saanut halvauksen. Rakennus on aikoinaan ollut Korkeasaaren poikashoitola, mutta nykyään siellä pyöritetään eläintarhan hallintoa. Merellä rakennetaan Kruunusiltoja. ”Pyydettiinkin, ja hain”, Hellström sanoo. Kun Hellströmin ukko kuoli, lehmistä luovuttiin. Sanna Hellström räplää ilmastointilaitteen kaukosäädintä työhuoneessaan Korkeasaaressa elokuun lopussa
j o u l u k u u 2 2 2 1 9
Ei, vaikka pienen kunnan eläinlääkärin työssä olisikin ollut sitä jotain. Kaupunginvaltuustossa hän toimi lopulta 12 vuoden ajan. ”Kiinnostus vähän kaikkeen” vaikutti siihen, ettei Hellströmistä lopulta tullut praktikkoa. Lausunnoistaan Hellström sai Pro Animalia -palkinnon Animalia-eläinoikeusjärjestöltä. Kyllä sellainen on muuttunut”, Hellström sanoo työhuoneessaan. Valmistuttuaan hän oli hetken aikaa hyyn edustajiston puheenjohtajanakin. Sen sijaan politiikka alkoi vetää Hellströmiä puoleensa. Uutispäivä Demarin jutussa Hellström sanoi vuonna 2009, että hänen mielestään turkistarhauksesta voitaisiin jollain aikataululla luopua kokonaan. Jotenkin hän ajautui myös ylioppilaskunnan luottamustehtäviin. Hellström toimi myös Eläinlääkäriliiton puheenjohtajana 2000-luvun puolivälin jälkeen. 2000-luvun alussa Hellström alkoi tehdä myös elintarvikehygienian alan väitöskirjaa. Listeria monocytogeneksen kontaminaatioreitit ja hallinta elintarvikkeiden tuotannossa, kuului tutkimuksen lopullinen otsikko. 2 Siinä pestissä hän sai aikaan kenties ensimmäisen kohunsa. Hän pääsi mukaan kuntapolitiikkaan ja aloitti Helsingin kaupunginvaltuustossa vihreitten riveissä vuonna 2001. Koetamme päästä Hellströmin kanssa asiaan eli siihen, onko julkinen mielipide kääntymässä eläintarhoja vastaan. Mutta voiko olla niin, että enemmistö ihmisistä ei enää tulevaisuudessa kannattaisi eläintarhoja?. Vajaassa kymmenessä vuodessa eläintarhan johtajana Hellström on kyllä pannut merkille muutoksen yhteiskunnassa: ihmiset ovat aiempaa kiinnostuneempia eläinten hyvinvoinnista. Moisia kannanottoja ei aiemmin ollut kuultu eläinlääkäreiden nokkahenkilöiltä. kessa. Tutkijavuosia seurasivat vuodet elintarvikevirasto Evirassa neuvottelevana virkamiehenä. Hellströmille opinnot olivat leppoisaa aikaa. Hellström väitteli vuonna 2011. ”Ja nyt tänä päivänä jos sanoo vastustavansa turkistarhausta, se ei oo millään tavalla… Siinä ei ole mitään merkillistä
Stereotyyppinen käyttäytyminen kertoo, että joko eläimen nykyisessä tai aiemmassa elinympäristössä on jotain sellaista, mihin se ei ole onnistunut sopeutumaan. Suomessa elävä karhu ei ole suojelua vaativa eläin. j o u l u k u u 2 2 2 2 1 ”Jos haluaa säilyttää eläimiä, täytyy olla niitä eläimiä. Sen lajikoordinaattorit pohtivat eläintarhoissa asuvien eläinten geneettistä diversiteettiä ja päättävät esimerkiksi sen, milloin tarhojen eläinyksilöt saavat lisääntyä keskenään.. Mutta tällä hetkellä emme ole lähelläkään sitä tilannetta.” Hellström puhuu lajiensuojelusta. Että se on se ihan niin konkreettinen asia.” Lisäksi Korkeasaari seuraa erilaisia mittareita, joilla arvioidaan lajien suojeluntarvetta. ”Mun mielestä siinä tilassa, missä meidän luonto on, ja siinä määrin, missä lajit hupenevat, tehtävää on. Stereotyyppisellä käyttäytymisellä tarkoitetaan merkityksetöntä liikesarjaa, jota eläin toistaa täsmälleen samanlaisena yhä uudestaan. Ne ovat vetonauloja. Ei, vaikka yleisö kuinka toivoisi. Nyt Tomppa on jo kuollut. Korkeasaari on profiloitunut esimerkiksi kissapetojen suojelulla, mutta kaiken kaikkiaan noin kolmannes tarhan 150:stä lajista kuuluu uhanalaisuutensa vuoksi suojeluja seurantaohjelmalajeihin. Eläinyksilön nimi oli Tomppa. Toistaiseksi voi ajatella, että ne ovat eläintarhassa ihmistä varten. V uonna 2016 Kaisa Ollikainen teki Itä-Suomen yliopiston biologian laitoksella gradun, jossa tutkittiin viiden Korkeasaaren kissapedon stereotyyppistä käyttäytymistä. Suojeluohjelmia pyörittää Euroopan eläintarhajärjestö eaza. Sanna Hellström muistaa tutkielman, sillä sen tulokset esiteltiin Korkeasaaressa. Käyttäytymisen tarkkailu on yksi tapa arvioida eläinten hyvinvointia eläintarhoissa. Eräs eläinyksilö, amurinleopardi, kuitenkin ravasi pahimmillaan ”melkein kolmasosan esilläoloajastaan”. Esimerkiksi robottimainen edestakainen kävelyä täsmälleen samaa reittiä pitkin on sellaista. Siksi karhulinnassa on tätä nykyä kaksi naaraskarhua, jotka Korkeasaari on sitoutunut hoitamaan niiden kuolemaan saakka. Gradun johtopäätös oli, että viisi kissaeläintä, aasianleijona, amurintiikeri, amurinleopardi, manuli ja lumileopardi, stereotypioivat melko vähän. Jos tilanne olisi, että luonto kukoistaisi ja kaikki lajit olisivat elinvoimaisia, sitten voisi miettiä, että pitääkö niitä nyt tarhassa pitää tai tarhassa nähdä. Mutta sitten on sellaisia lajeja kuin karhu. Että se on se ihan niin konkreettinen asia.” ”Ja kyllähän se… jos haluaa säilyttää eläimiä, täytyy olla niitä eläimiä. On sanottava sekin, että gradu oli tapaustutkimus, eikä siitä voi tehdä pitkälle yleistettäviä johtopäätöksiä. Kun keskustellaan eläintarhojen oikeutuksesta, eläintarhat itse nostavat lajiensuojelun nopeasti esiin. Hänellä itsellään on vankkumaton perustelu eläintarhojen oikeutuksesta. ”Se amurinleopardi on kyllä meidän kissoista lajina stressaavin”, Hellström sanoo. Niiden perusteella eläintarha itse sanoo, että noin puolet sen lajeista on jollain tavalla suojeltuja. Ei ole tarvetta sille, että karhujen pitäisi lisääntyä Korkeasaaressa. Siitä Hellström ei ole varma. Korkeasaaressa on myös linjaus siitä, ettei sinne hankita isoja savannin elämiä, kuten norsuja, kirahveja tai virtahepoja
2 2
Mutta nyt hän tuntee ja osaa nimetäkin niitä. Korkeasaari on ollut pitkään mukana amurinleopardin luontoonpalauttamishankkeessa. Telkänranta kuitenkin korostaa puhuvansa linnuista yleisesti. Joskus eläin ei pidä siitäkään, että sen tarhapaikkaa vaihdetaan. Tätä osiota vetää dosentti Sonja Koski Helsingin yliopistosta. ”Aika paljon on tutkittu sitä, mitkä tekijät vaikuttavat ihmisten asenteisiin eläimiä kohtaan. Sitten niiden jälkeläisiin eivät ihmiset enää olisi koskeneet. Pitää ollenkaan, siis eläintarhassa. Korkeasaaressa lintulajeja on noin 20. Jos juuri tuolla alueella puhkeaisi jokin tauti tai sattuisi ympäristökatastrofi, koko laji voisi olla uhattuna. Vähän niin meinasi käydä korppikotkille Intiassa 1990-luvulla. Huomiota on kiinnitetty siihen, että kotka näkisi laajalle ympäristöön. O lemme jalkautuneet kiertämään Korkeasaarta. Kissat eivät myöskään tällä hetkellä asu samassa tarhassa kuin silloin, kun Tomppaa tutkittiin graduun. Hellströmin mukaan se pystyy lentämään tarhassaan vähän. Korkeasaaren nykyiset amurinleopardit vaikuttavat Hellströmin mukaan rauhallisilta. Aineistoa on kerätty Korkeasaaressa eläintarhan kävijöiltä kahtena kesänä niin, että halukkaille koehenkilöille on näytetty Korkeasaaressa kuvattuja eläinvideoita. Toisinaan syynä voi olla naaraan kiima. Ruokaa se ei eläintarhassa pysty itse saalistamaan. Hellström perustelee stellerinmerikotkan tarhaamista sillä, että lajia esiintyy suhteellisen rajatulla alueella maailmassa, Ohotanmeren ympäristössä Venäjällä ja Japanissa. Ylipäänsä kotkat tekevät eläintarhoissa melko vähän asioita. Hän viittaa siihen, että on olemassa yhä enemmän tutkimusnäyttöä siitä, että lentäminen on hyvin todennäköisesti linnuille käyttäytymistarve. Soitetaan siis Telkänrannalle. ”Sitä on helppo toiveikkaasti tulkita tyytyväisyydeksi. Ennen kuin hän tuli töihin Korkeasaareen, hän ei tuntenut lintulajeja juuri ollenkaan. Muuttujia on paljon. Koska korppikotka on haaskaeläin, linnut olivat syöneet maastoon kuolleita lehmiä. Täällä on suokukot, nyt ne on kaikki samanlaisia, mut koiras kasvattaa kaulukset ja käy soitimelle.” Hellström on alkanut viime vuosina harrastaa lintuja. Pelkästään stellerinmerikotkista ei ole olemassa tyhjentävää tutkimustietoa, eikä eläintarhoissa eläviä yksilöitä ole tutkittu kovin paljon. ”T aviksen intuitio on oikea”, Telkänranta sanoo myöhemmin puhelimessa. Mutta vähemmän on tutkittu ”Yksi hoitajakin sanoi, että jos amurinleopardi ei olisi näin uhanalainen, tätä ei kannattaisi pitää.” Sittemmin on tapahtunut asioita. Eläinyksilöitä oli tarkoitus kuljettaa itäiselle Venäjälle niin, että ensin niin sanotulle totutusalueelle olisi viety lisääntyvä pari. Tätä nykyä hän on myös tiedeviestintäja tutkimusyritys Aradorin toimitusjohtaja-perustaja. Jos eläimillä ei ole lisääntymislupaa, kiima-aikana voi koitua pulmallisia tilanteita eri aitauksessa olevien uroksen ja naaraan välille. Sitten koehenkilöt ovat kertoneet, mitä tunnetiloja he ovat eläimille tulkinneet, ja täyttäneet kyselykaavakkeen, jossa kysellään erilaisia asioita heistä itsestään. ”Tästä mä kävelen joka päivä läpi. Se tarkoittaa sitä, että lentäminen vaikuttaa olevan linnuille niin tärkeää, että jos lintu ei voi lentää, sille koituu siitä kroonista stressiä. j o u l u k u u 2 2 2 2 3 Hellström mainitsee puhuneensa Korkeasaaren stellerinmerikotkien hyvinvoinnista ja tarpeista Helena Telkänrannan kanssa. Karjalle oli kuitenkin annettu diklofenaakkia sisältäneitä kipulääkkeitä, mikä uhkasi koitua kohtalokkaaksi korppikotkapopulaatiolle.. Joskus käytöksen syynä voivat olla asiakkaat eli Korkeasaaren väkimäärä. Telkänranta on evoluutiobiologi, joka on tutkinut pitkään eläinten käyttäytymisen ja hyvinvoinnin välistä suhdetta. Hellström sanoo, että kun stereotyyppistä käyttäytymistä eläintarhassa havaitaan, sen syy pyritään selvittämään ja stressiä aiheuttavaan asiaan puuttumaan. Mutta kun tällaisia eläimiä on tutkittu laboratorioissa, sieltä on usein löytynyt selvästi kohonnut stressitaso.” Telkänranta on mukana Koneen säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa, jonka yhdessä osassa selvitetään, mitkä tekijät vaikuttavat ihmisten kykyyn tunnistaa eläinten tunnetiloja. Nyt hankkeen aikataulusta ei tiedä varmaksi kukaan. Hellström myöntää, että Korkeasaaren lajeista merikotka herättää kenties eniten huolta vierailijoissa. ”Yksi hoitajakin sanoi, että jos amurinleopardi ei olisi näin uhanalainen, tätä ei kannattaisi pitää”, Hellström sanoo. Hellström esittelee lempipaikkansa Borealia-talon, jonne kevät tulee kuukauden aikaisemmin kuin Suomen luontoon. ”On aika yleistä, että sellaiset lajit, jotka eivät pääse toteuttamaan lajityypillisiä käyttäytymistarpeitaan, muuttavat käyttäytymistään ulkoisesti tarkasteltuna passiiviseksi”, Telkänranta sanoo. Tuntuu intuitiivisesti väärältä, ettei stellerinmerikotka eli kuningasmerikotka pääse lentämään niin kuin se pääsisi luonnossa. Ensin oli pandemia, sitten Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainassa. Yksi eläintarhan lintu kuitenkin pistää maallikon silmään erityisen ikävällä tavalla
Mä ajattelen, että ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita eläimistä myös eläintarhassa, ovat taipuvaisempia välittämään niistä, kuin että se herättäisi ajatuksen, että toi [eläin] on nyt meidän hallinnassa.” T ranslaki, Paula Lehtomäki, oman lapsen mielipiteet Elokapinasta. ”Se on jännittävää, kiinnostavaa”, Hellström perustelee. Se on pureskellut sohvannurkkia ja nojatuolia. Se painaa enemmän kuin Hellström, 64 kiloa. Siinä mielessä hän toimii eri tavalla kuin suuri osa maailman eläintarhan johtajista. Vuosi sitten ostettu heijastinliivi, jodikeskustelu, koirakuva. Jos hän illalla katsoo Ylen A-studiota, hän menee samalla Twitteriin raportoimaan näkemästään. ”Mä en ajattele niin. Nygren julkaisivat tieteellisen artikkelin, jossa oli tutkittu Korkeasaaren vierailijoiden käsityksiä lajiensuojelusta. Hellström sanoo, ettei hänellä silti ole mitään somestrategiaa. Eikä hän aina ole tahdikkain twiittaaja. 2 4 sitä, kykeneekö ihminen eläimen kohdatessaan tulkitsemaan oikein, mitä eläin tuntee, ja mistä nämä erot johtuvat”, Telkänranta sanoo. Tästä kaikesta olisi tarkoitus puhua nyt, toisella tapaamiskerralla lokakuussa. ”Tää on vähän tämmönen rytynen”, Hellström sanoo ja esittelee toisen poikansa entistä huonetta. Hellström on päästänyt Imagen kotiinsa Helsingin Arabianrantaan. Marvinilla on oma, iso patjansa keskellä olohuoneen lattiaa. Koira nukkuu Hellströmin vieressä parisängyssä. Ja silti mulla on lemmikkejä”, Hellström sanoo. ”Mutta mä puolustan sitä, että… Kun jotkut sanoo, että tuossa asemassa ei pitäisi, niin kysyn, ketkä täällä saavat keskustella. Alustavia tuloksia on saatavilla aikaisintaan ensi vuonna. On kissakin, Hella. Sitten seuraavaksi lounaalla. Muutoinkin Marvin on ottanut asuntoa hyvin haltuunsa. Karkeasti ottaen tavallisena päivänä Hellström menee heti aamulla Twitteriin. ”Koiranruoka haisee”, hän lisää. Vuonna 2018 tutkijat Sanna Ojalammi ja Nina V. Vielä toistaiseksi kukaan ei ole tullut. Hän twiittaa mutu-tuntumalla. Kun puhutaan eläintarhan johtajan ajankäytöstä, ei voi olla puhumatta Twitteristä. Ensimmäiseksi ovella vastaan tulee Marvin, Hellströmin 2-vuotias rhodesiankoira. Osa eläintarhojen arvostelijoista puolestaan katsoo, että eläintarhat opettavat vierailijoille ongelmallista ihmis– eläin-suhdetta. Saako työttömät ja eläkeläiset vai saako työntekijät vai väliportaan johto osallistua?” ”En mä tiedä, mitä kuuluu, mut ei ainakaan pitäis olla niin, että johtavissa asemissa olevat ihmiset menettää oikeutensa lausua mielipiteitä.” ”Kyl mä enemmän kyseenalaistan omaa lemmikinpitoa kuin eläintarhaa. Ja silti mulla on lemmikkejä.”. Se tervehtii vierasta mutta vetäytyy sitten omiin oloihinsa. Eläintarhat, kasvissyönti, turkikset. Hellström on huomannut, että asiapenttilinja ei vedä Twitterissä. On taitavaa viestintää herättää tunteita. Hän twiittaa, vaikka saakin aika paljon kuraa osakseen. Hän on jopa ehdottanut anonyymeille haukkujille, että tulkaa tapamaan ja keskustelemaan. Hänen mukaansa Korkeasaaressa tehtiin joitain muutoksia tutkimuksen jälkeen ja että asiaa tutkitaan uudelleen nyt pandemian hellitettyä. Ja kun haastattelun aikana sanoo koiran nimen, Marvin katsoo kysyvästi kohti. Joskus hän lukee – lipaston päällä keskeneräisenä on Ulla Tuomaisen kirja Eläimellistä parinvalintaa – Seksi ja perhe-elämä eläinten maailmassa –, mutta useimmiten hän vain katsoo televisiota ja twiittaa. Mutta on se silleen, että kyl mä viihdyn ihan yksinkin.” Hellström osoittaa ruokapöydän päätyä ja nojatuolia: tuossa hän istuu, tai tuossa, ja twiittaa. Niin paljon Sanna Hellström viettää siellä aikaa. Niin se todella tekee. Kuuluuko eläintarhan johtajan olla niin aktiivinen Twitterissä. Tosin ei hän ole laskenut someen kuluttamiaan tunteja, vaikka hänen tapanaan onkin excelöidä asioita. Ja sitten mielipide siitä, että maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset osaisivat paremmin olla eri mieltä keskenään. Vaikka hän jakaa uutisia eläintarhamaailmasta ja lajiensuojelusta, ne eivät saa samalla tavalla tykkäyksiä kuin toisenlaiset twiitit. Täällä hän on asunut vuosituhanteen vaihteesta lähtien. Edellä luetellut asiat ovat Sanna Hellströmin twiittien sisältöjä. ”Ei varmaan kuulu”, hän sanoo. Ei ole mitään kirjattua tavoitetta sille, kuinka paljon hänen tulisi saada seuraajia. ”Kyl mä enemmän kyseenalaistan omaa lemmikinpitoa kuin eläintarhaa. Koronan myötä sentään aloin laittaa ruokaa ja jopa pidän siitä. Ilmeni, että asiakkaat ymmärsivät lajiensuojelusta vain vähän. Tutkimuksen tulokset kiinnostanevat myös eläintarhoja, sillä lajiensuojelun lisäksi ne ovat profiloituneet opettajina ja valistajina. ”Kyllä siinä tutkimuksessa tuli ilmi, että ihmiset eivät kyllä kaikilta osin kuule sitä, mitä me kuvittelemme sanovamme”, Hellström on kommentoinut tutkimusta tapaamisessamme Korkeasaaressa. Tutkijat selvittivät, mitä vierailijat saivat lajiensuojelusta irti eläintarhavierailun aikana. Keväällä toinenkin poika muutti pois kotoa, vuosi esikoisen poismuuton jälkeen. ”Mä en ole mikään kodinhengetär tai -laittaja
Sitä Hellström ei ole kos kaan voinut sietää. Haastattelujen aikana Hellström on sanonut useammin kuin kerran ymmärtävänsä eläintarhojen vastustajia ihan hyvin. Kun ulkona on jo alkanut hämärtää, Hellströmin mieleen muistuu asia, jota hän on viime tapaamisesta saakka hieman pohtinut. Kaupunginvaltuustoon mentiin olemaan eri mieltä. Hän itse vain on eri mieltä, ja hänelle se on ihan helppoa. Hän kertoo, että mielenosoittajat kysyivät häneltä, mitä hän ajattelee niistä ihmisistä, jotka boikotoivat eläintarhoja. Silti paljon parjatussa politiikassa on Hellströmin mielestä hyvääkin. Kenties siksi Sanna Hellströmkin usein sanoo, että tiikeri on hänen lempieläimensä. Eikä Hellström edes istunut eduskunnassa vaan ihan vain Helsingin kaupungin valtuustossa. Jon kinlainen wannabetiikeri. Ainakaan hän ei haluaisi kulissimaista Korkeasaarta vaan eläintarhan, jossa myös kaupunkiluonto valkoposkihanhineen saisi näkyä. Ehkä hän on ajatellut, että voisi olla itsekin tii kerin kaltainen. ”Täytyy sanoa, että olen voinut keskustella asiasta hyvin asiallisesti. Korkeasaaressa tavatessamme Hellström kuitenkin pohti ääneen olevansa sittenkin enemmän kuin pikkumangusti. Virkansa puolesta hän on pohtinut paljon sitä, mistä sei koista eläintarhakokemus tulevaisuudessa syntyy. ”Mua suututtaa, jos sanon kannattavani progressiivista verotusta, ja joku tulee sanomaan mua tyhmäksi. j o u l u k u u 2 2 2 2 5 H ellströmin puhelin pirisee vähän väliä, mutta haastattelun aikana hän painaa kännykän äänettömälle ja keskittyy vastaamaan kysy myksiin. Sitten eri mieltä olevat ihmiset keskustelivat asioista ja teki vät päätöksiä. Ne, jotka laukoo, että senkin eläinvankilan joh taja, niin en tiedä, onko niillä oikeasti mielipidettä eläin tarhoista.” ”On jäänyt epäselväksi, onko niillä mielipidettä eläintar hoista, vai onko niillä vain mielipide musta.” T iikeri on iso ja komea, voimakas ja itsenäinen eläin. Kyse on siitä, miksi hän päätti luopua politiikasta. Viimeksi Korkeasaaren Kissojen yössä Hellström tapasi mielenosoittajia, jotka vastustivat eläintarhoja. Suurin syy on se, että politiikassa piti aina esitellä, mitä oli saanut aikaiseksi. ”Siinä mulla on sellainen olo, et tää ei miehet kuulu teille. ”On asioita, joista ei tarvitse keskustella asiallisesti. Voihan se tietysti olla, että joillekin muulle ne voi olla…” Eläintarhat. ”Vastasin, että en mitään”, Hellström sanoo. Toisin kuin Twitterissä, politiikassa osataan olla eri mieltä. Jotain vastenmielistä omien aikaansaan nosten hehkuttamisessa kuitenkin oli. Että jos vastustat aborttia, niin älä pane.” Toinen vastaava asia on rasismi. Jutun leijonakuva on otettu takatilasta, ja kissalla on pääsy myös ulos.. Sanon siinä sitten, että ei, en ole tyhmä, olemme eri mieltä.” Yhtä ihmisryhmää Hellström ei voi kuitenkaan ymmärtää ollenkaan: abortin vastustajia. Stereotyyppisen käyttäytymisen määritelmä on Helena Telkänrannan
2 6 2 6
Jokainen niistä on osa Euroopan ja Afrikan yhteistä, väkivaltaista historiaa. j o u l u k u u 2 2 2 2 7 EVERSTI JA EVERSTI JA PIKKUPRINSSI PIKKUPRINSSI Eurooppalaisten museoiden varastoissa uinuu kymmeniä tuhansia siirtomaaajalta peräisin olevia afrikkalaisesineitä. Mitä niille pitäisi tehdä. Teksti Taina Tervonen Kuvat Nina Grönlund
Silloin voi olla tarpeen kääntää katse kohti menneitä.” Ystävä tulkkaa. Ystävä tulkkaa ranskaksi: ”Tierno Madani sanoo, että sinä olet mielenkiintoinen.” Tarina voi siis alkaa. Kun isä tiedusteli käsikirjoitusten siirtämisestä Senegaliin, tidjanien veljeskunnan moskeijaan, vastaus oli tyrmäävä. Mustathan tuskin olisivat yltäneet näin upeaan lopputulokseen. Lapsi ja sotasaalis puolestaan lähetettiin Ranskaan. Käsikirjoitukset, aseet ja korut ovat edelleen Ranskan valtion omaisuutta. Ahmadu miehineen oli paennut kaupungista, ja Archinard löysi palatsin lukittujen ovien takaa vain naisia ja lapsia. Sodan tuloksena syntyi tukulöörien islamilainen imperiumi, joka ulottui nykyisen Senegalin ja Guinean kaakkoisja koillisosista aina Timbuktuun asti, keskelle nykyistä Malia. Kaikista näistä ylemmyydentuntoisista ja julmista tukulööreistä, jotka kieroin keinoin sortavat heitä lapsellisempia kansoja, vain yksinäinen lapsi ja naisia osoittivat rohkeutta.” Voiton merkiksi Archinard miehineen haali palatsista kaiken arvokkaan: kymmeniä kultaja hopeakoruja, satoja käsikirjoituksia, aseita. Vuonna 1883 pariisilainen museojohtaja kirjoitti everstille ja pyysi tätä lähettämään ”muutamia tukulöörien kalloja”, tämä ”rotu” kun ei vielä ollut kokoelmissa edustettuna. Museojohtajat täydensivät kokoelmiaan tilaamalla esineitä suoraan siirtomaa-armeijan komentajilta ja tutkimusmatkailijoilta. Vedän syvään henkeä ja aloitan. Se on yhteinen tarina. Vanhempani eivät olleet ranskalaisten siirtomaaisäntien jälkeläisiä vaan suomalaisia lähetystyöntekijöitä. Istun Dakarissa Tierno Madanin olohuoneessa, koska haluan kuulla, mitä sanottavaa hänellä on asiasta. Archinard vei mukanaan myös Ahmadun vaimot sekä kruununperillisen Abdoulayen. Viesti afrikkalaisten alempiarvoisuudesta oli mennyt hyvin perille. Ehkä juuri tämän taustan takia tiedostan, että ihonvärini osoittaa minulle tässä tarinassa paikan, jota vastaan on turha taistella. 2 8 K alifi Tierno Madani Tall esittää kysymyksensä pulaariksi. Paitsi että siitä ei koskaan puhuta yhteisenä tarinana, ei täällä eikä Euroopassa. Olen asunut lapsuuteni Senegalissa ja oppinut El Hadjin Umarin tarinan alakoulussa, kuten kaikki maan koululaiset. Vaimot Archinard antoi lahjaksi Ahmadun vihollisille. ”Vasta 1980-luvulla, kun opiskelin Kairossa, sain sattuman kautta kuulla, että esiisämme käsikirjoituksia säilytettiin edelleen Ranskan kansalliskirjastossa.” Kalifin isän Tierno Mountagan mielessä alkoi itää ajatus matkasta Pariisiin. Ääni on vakaa ja tasainen, saarnamiehen ääni, samanlainen kuin pappi-isälläni. ”V uosikausiin emme tienneet esineiden olemassaolosta mitään”, kalifi aloittaa. Tuo oli päivä, jolloin ranskalaiseversti Louis Archinardin komentamat siirtomaajoukot valtasivat tukulöörien pääkaupungin Segun. Myös Archinard sai tilauksia. Kalifin valkoisen parran taakse piirtyy hymyn tapainen, saarnamiehen äänessä on aavistus virnistystä. ”Siirtomaahistoria on valkoisten ja mustien yhteistä historiaa. Syyskuussa 1993 isä, poika ja kuuden hengen delegaatio asettui kolmeksi kuukaudeksi Pariisiin ja kävi läpi yli 500 käsikirjoitusta, joista suurin osa on teologisia tekstejä. Eversti Archinard puolestaan kirjoittaa muistelmissaan: ”Vain Ahmadoun nuori poikalapsi, Abdoulaye, kaunis noin kahdentoista vuoden ikäinen poika, kieltäytyi jättämästä äitiään. Noina vuosina eri puolille Eurooppaa, muun muassa Lontooseen, Berliiniin ja Pariisiin, perustettiin isoja etnografisia museoita, jotka täyttyivät siirtomaista tuoduista esineistä. ”Mikä sinua tässä tarinassa niin kovasti kiinnostaa, sinua, joka olet siirtomaaisäntien valkoinen jälkeläinen?” T arina, johon kalifi viittaa, kertoo hänen esi-isästään, El Hadj Umarista, joka kävi 1800-luvun toisella puoliskolla pyhää sotaa ranskalaisia siirtomaaisäntiä ja länsiafrikkalaisia animistisia kuningaskuntia vastaan. Ne kuuluvat neljän eri museon kokoelmiin, joissa niiden alkuperäksi on merkitty ”Lahjoitus: Kenraali Louis Archinard”. Senegalissa kerrotaan, että poikalapsi puolusti äitiään sapeli kädessä. Kun El Hadj Umar vuonna 1864 kuoli, valtaan nousi hänen poikansa Ahmadu, joka johti imperiumia 6. Hän palasi kaupunkiin ja palatsiin, jossa oli myös hänen nuorempi veljensä. Usein kyse oli sotasaaliista. Siinä kohtaa on ihan turha vedota lapsuusmuistoihin tai afrikkalaiseen mielenmaisemaan. Yksikään esineistä ei ole ollut esillä vuosikymmeniin. Tässä on kyse minua suuremmasta: 400 vuoden yhteiselosta, jonka aikana valkoiset ovat kunnostautuneet yhdellä jos toisellakin julmuudella ja nöyryytyksellä. Ja kun asioista ei puhuta, ne aiheuttavat ongelmia muualla, yllättävissä kohdissa. Heidän joukossaan oli 11-vuotias Abdoulaye, Ahmadun poika, El Hadj Umarin pojanpoika, tuleva hallitsija. El Hadj Umarin jälkeläiset ovat vaatineet sotasaaliin palauttamista viimeiset 30 vuotta – tuloksetta. Olen valkoisen sorron edustaja, sillä siisti. huhtikuuta 1890 asti. Kun Segusta ryöstetyt korut olivat ensi kertaa Pariisissa esillä vuonna 1893, ranskalaistoimittajat epäilivät niiden olevan bysanttilaista alkuperää. Museoiden tehtävä oli kertoa eurooppalaiselle yleisölle valkoisen rodun ylivallasta ja voimasta, sekä esineiden että ihmisjäänteiden avulla. Mutta toistaiseksi kysymyksiä esittää kalifi enkä minä. J oulukuussa 2019 Segun valloituksesta on kulunut pian 130 vuotta. Tulkkina toimiva ystäväni on varoittanut minua etukäteen: ”Tässä ensimmäisessä tapaamisessa kysymykset esittää kalifi etkä sinä.” On joulukuu 2019 ja ulkoa kantautuu Dakarin iltapäiväliikenteen metakka ja naapurin lampaiden määkiminen. Lain mukaan käsikirjoitukset ovat osa Ranskan kulttuuri
Siellä sapeli on vastedes esillä senegalilaiselle yleisölle. Tekstit saatiin sentään kuvattua mikrofilmeille, kun delegaatio järjesti sitä varten kolehdin. ”Nämä on saatava esille”, Tierno Madani kertoo tuolloin todenneensa. Kyse ei kuitenkaan ollut käsikirjoituksista eikä Le Havren rummusta tai Koraanista vaan Ranskan armeijamuseon kokoelmiin päätyneestä sapelista, jonka ranskalaiset sanovat kuuluneen El Hadj Umarille. Seremoniapuheissa ei sanallakaan mainittu sapeliin liittyvää polemiikkia, joka koskee aseen alkuperää. Tällä kertaa kalifi suuntasi Le Havreen, Archinardin kotikaupunkiin. j o u l u k u u 2 2 2 2 9 perintöä, jota ei voida luovuttaa kenellekään. Toiset taas sanovat, ettei sapelin alkuperästä voi lausua oikein mitään varmaa,. 27 ihmisen delegaatio pääsi erityisluvalla varastoihin. Se on ensimmäinen Ranskan koskaan palauttama museoesine. Vierailijat puolestaan katsoivat pyhäinjäänteitä, vuosisadan halki eläneitä todisteita esi-isien elämästä. Sen luonnontieteellisessä museos sa oli kenraalin aikoinaan lahjoittamia esineitä, joista osa oli peräisin Segun sotasaaliista. Tierno Madani ja Edouard Philippe tapasivat, kun Ranskan pääministeri palautti Senegalin valtiolle yhden Archinardin aikoinaan viemistä esineistä. Seuraavan kerran Tierno Madani matkusti Ranskaan vuonna 2011. Pyhän miehen jälkeläiset nimittäin sanovat, ettei kyse ole El Hadj Umarin vaan Umarin pojan Ahmadun sapelista, siitä samasta sapelista, jolla nuori Abdoulaye puolusti äitiään ja jonka käsistä ranskalaisjoukot aseen riistivät. Presidentin palatsin seremoniassa ohut sapeli ja sen koristeltu tuppi oli aseteltu punaiselle samettityynylle, jonka pääministeri Philippe ojensi ensin Senegalin presidentti Macky Sallille, joka puolestaan ojensi sen Tierno Madanille, joka puolestaan ojensi sen Dakariin vuotta aikaisemmin avatun Musée des civilisations noires -museon johtajalle. K aupunginjohtajan nimi oli Edouard Philippe. Pari viikkoa ennen tapaamistani kalifin kanssa samainen Edouard Philippe oli valtiovierailulla Dakarissa. Siellä tilan valtasi hartaus, johon yksikään museon työntekijä ei ollut osannut varautua. Isä Tierno Mountaga oli kuollut, pojasta oli tullut isänsä seuraaja. ”Sanoin kaupunginjohtajalle, että jonain päivänä nämä esineet vielä palaavat oikealle omistajalleen, ja kutsuin hänet samalla Senegaliin”, Tierno Madani sanoo, suu vienossa virneessä. Hehän näkivät edessään vain rummun, metsästäjän viitan, vanhan Koraanin. Järjestäjät odottivat muutamaa kymmentä vierailijaa, paikalle saapui lähes viisisataa ihmistä, eri puolilta Ranskaa. Hänestä oli tullut pääministeri. Tapahtumasta otetuista valokuvista henkii hurmio. Muutaman päivän kuluttua samat esineet olivat kalifin aloitteesta esillä Le Havren kaupungintalolla. Yksikään esineistä ei kuitenkaan ollut esillä
Segun valloitus ja Ahmadun valtakunnan kukistaminen olivat Archinardin uran kohokohtia tämän elämän loppuun asti. Yksi niistä on sapeli, jonka pääministeri Edouard Philippe palautti Senegalille. Kukaan ei ollut kaivannut kirjeitä vuosikymmeniin – ei ennen kuin keskustelu palautuksista alkoi käydä Ranskassa kuumana vuonna 2017. Tuolloin presidentti Emmanuel Macron ilmoitti, että viiden vuoden sisällä ranskalaismuseoiden afrikkalainen kulttuuriperintö pitäisi palauttaa Afrikkaan. Olen viettänyt viikkoja Senegalin kansallisarkistoissa Dakarissa, lukenut läpi satoja sivuja 1800-luvun lopun käsinkirjoitettuja sotilasraportteja, kuvernöörien ja ministereiden kirjeenvaihtoa. ”Meille sapeli on El Hadj Umarin symboli”, sanoo kalifin assistentti Ibrahima Sy vakaalla äänenpainolla. Le Havren arkistoista en löydä yhtään sen enempää tietoa sapelista, vaikka Segun valtausta ja everstin uraa juhlistetaan kotikaupungissa lehtikirjoituksin ja kymmenen ruokalajin illallisin, joille kokoontuu koko kaupungin kerma. Enempään hän ei Afrikassa ehtinyt, sillä vain muutama vuosi valloituksen jälkeen Länsi-Afrikan siirtomaissa siirryttiin armeijan komennosta siviilihallintoon, ja liian oma-aloitteiseksi todettu eversti passitettiin takaisin Pariisiin ja sieltä Indokiinaan. Käyn läpi luonnontieteellisen museon vanhoja kirjeitä, sillä sapelin tarina jäi vaivaamaan. Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin sama rumpu kaivettiin varastolaatikoista kalifi Tierno Madanin tutkittavaksi. Olen lukenut minuutintarkan raportin kaupungin valtaamisesta ja käynyt läpi Archinardin Ahmadulle lähettämiä ukaaseja, joissa ranskalaiseversti uhkaa jakaa kukistetun hallitsijan vaimot tämän verivihollisille tai vähintäänkin lähettää nämä kauas Gaboniin ”niin ettet enää ikinä pääse heihin käsiksi”. Jokainen Ranskalle Afrikassa vallattu neliökilometri tarkoitti sotilasvoimin suojattuja kauppareittejä, joilla ei enää tarvinnut maksaa tulleja afrikkalaishallitsijoille. H elmikuu 2022, Pariisi. Mutta sapelista Dakarin arkistojen asiakirjat eivät sanoneet yhtikäs mitään. Samahan se heille on, varsinkin kun pääministeri Philippe teki samalla valtiovierailulla satojen miljoonien kaupat kolmesta ranskalaisen Kership-valmistajan partioveneestä ja eurooppalaisen mbda-konsernin ohjuksista. Aina Archinard ei tarkkaan muista, mistä mikin esine on mukaan tarttunut, ”en Liian oma-aloitteiseksi todettu eversti passitettiin takaisin Pariisiin ja sieltä Indokiinaan.. 3 koska kyse on puoleksi ranskalaisesta esineestä, jonka terässä lukee kaikin kirjaimin, että se on valmistettu Klingenthalin kuninkaallisesssa asepajassa Ranskan ja Saksan rajaseudulla. Se ei jättänyt Le Havren tukkumyyjiä kylmäksi. Lahjalista muistuttaa kenraalin ansioluetteloa: tuo sotilaan puku on viety Samorylta, nuo kannukset Ahmadulta, tämä kivi kaivettu siitä ja siitä linnoituksesta. Armeijamuseon viiteen kirjeeseen Archinard on liittänyt kuvaukset niistä tärkeistä taisteluista, joita esineet edustavat. Eversti Archinard toimitti lahjoituksia myös tähän museoon, yhteensä 69 esinettä. Kuukausia kestäneen kirjeenvaihdon jälkeen olen vihdoin ja viimein saanut luvan tutkia armeijamuseon arkistoja. Olen vuoden ajan yrittänyt selvittää sapelin alkuperää, mutta tehtävä on osoittautunut odotettua haastavammaksi. Archinard oli asiasta varsin tietoinen. Halvalla lähti, sanovat kaikkein kriittisimmät kommentaattorit. Kuten moni muukin Ranskan satamakaupunki, Le Havre rikastui siirtomaiden kanssa käytävän kaupan ansiosta. Paikallislehden toimittaja raportoi Frascati-hotellin ravintolan merinäköalasta ja pitkistä puheista, joissa ylistetään everstin ”hedelmällisiä saavutuksia, joista hyötyy paitsi Ranskan kansa myös alkuasukkaiden väestö, joka elää fanaattisten sotapäälliköiden vallan alla”. Niitäkin on, jotka toteavat, että ranskalaiset palauttivat ihan summanmutikassa valitsemansa aseen. Heihin jäi kytemään oman kielen ja kulttuurin petollinen siemen, joka siirtomaahallinnon oli syytä kitkeä juurineen pois. Olen hypistellyt yli sata vuotta sitten piirrettyä Ségoun karttaa ja pelännyt sen murenevan käsiini. Sen sijaan kävi selväksi, että ranskalaiseversti Archinardilla oli kirkas suunnitelma paikallisten hallitsijoiden kruununperijöille: Ranskaan, mars! Länsi-Afrikkaan perustetut, paikallisten päällikköjen pojille tarkoitetut koulut eivät everstin mielestä tehneet lapsista tarpeeksi ranskalaisia. Archinard lahjoitti henkilökohtaisista kokoelmistaan kymmeniä veistoksia, keihäitä, soittimia ja tekstiilejä Le Havren luonnontieteelliselle museolle. Ne löytyivät yhdestä museon varastolaatikoista ihan vastikään, kertoo museon alkuperätutkimuksesta vastaava kuraattori Lucile Paraponaris. Mutta onneksi oli Afrikasta tuodut esineet. ”Sitä paitsi tuskinpa Archinard olisi sitä Ranskaan asti vienyt, ellei se olisi ollut erityisen arvokas.” L oppuvuodesta 2020, kun koronan sulkemat museot avautuvat uudelleen, istun Le Havren kaupunginarkistoissa. Hän perusteli suunnittelemiaan valtauksia Pariisissa istuvalle hallitukselle nimenomaan taloudellisilla eduilla, myös silloin kun hallitus hankasi vastaan vedoten sotilasoperaatioiden korkeisiin kustannuksiin. Viimeisen lahjoituksen yhteydessä hänelle varattiin museosta oma vitriini, jonne ikääntyvä kenraali asetteli itse sotasaaliina anastetun rummun, jota hän oli säilyttänyt kodissaan yli neljäkymmentä vuotta. Armeijamuseon arkistot on Archinardin osalta käyty läpi parissa tunnissa: kyse on kaiken kaikkiaan vain viidestä kirjeestä
Prinssin elämästä piirtyy eteeni lyhyitä kohtauksia, ikkunoita Sahelin kuivasta kuumuudesta Pariisin harmaaseen syksyyn tuodun lapsen elämään. Sapeli ja tuppi oli kiinnitetty toisiinsa punotulla nahkakyönnöksellä, jonka olen leikannut poikki.” Mutta kenraalin mukaan sapeli olisi peräisin Bandiagaran taistelusta, joka käytiin vuonna 1893, kolme vuotta Segun valloituksen jälkeen. Kun suuntaan uudelleen Dakariin ja käyn läpi Bandiagaran taisteluun liittyvät sotilasraportit, en löydä sanaakaan sapelista. Tähän on tyydyttävä: yli kaksi vuotta kestäneiden etsintöjeni tulos on umpikuja. Veikö Archinard sapelin näyttelystä kotiinsa, mietin ensin. Olen päätynyt samaan lopputulokseen omalla tahollani. Segun sapeli oli esillä Pariisissa samaan aikaan kuin sotasaaliiseen kuuluneet korut, vuonna 1893. Avaan laatikoita, käännän paperipinoista esiin arkin kerrallaan ja tavaan siirtomaahallinnon käsin kirjoitettuja kirjeitä. Olin 15-vuotias ja ajattelin kuolevani valon puutteeseen. Muistan oman ensimmäisen syksyni Euroopassa. Mitään muuta kirjallista todistetta kyseisen aseen yhteydestä El Hadj Umariin ei ole, sanoo kuraattori Paraponaris. Palautetun aseen alkuperästä ei voi sanoa yhtikäs mitään varmaa. Yhdessä kirjeessä mainitaan ”El Hadj Umarille kuulunut sapeli”, josta Archinard toteaa seuraavasti: ”Kukaan muu kuin hän ei saanut vetää asetta tupestaan. Segusta tuotiin kyllä sapeli, se selviää Etelä-Ranskassa Aix-en-Provencen kaupungissa sijaitsevissa Ranskan merentakaisten alueiden arkistoissa. Sieltä löytyy lista esineistä, jotka Archinard joukkoineen pakkasi kaupungin valloituksen jälkeen tavarakontteihin Ranskaan lähettäväksi. Diplomaattisia suhteita voideltiin koristeellisilla ruutiaskeilla ja mustesäiliöillä. Ennen lähtöä Dakarista Archinard kirjoittaa siirtomaahallinnolle lapsen olevan häneen niin kiintynyt, että laivamatka. Sitten muistan lukeneeni kuvauk sen sapelista siitä samaisesta lehtiartikkelista, jossa kyseenalaistettiin Segun korujen afrikkalainen alkuperä. 11-vuotiaasta pojasta tuli sieppauksen myötä Ranskan valtion holhokki, ja siksi häntä koskevat viralliset paperit löytyvät täältä. j o u l u k u u 2 2 2 3 1 ole aivan varma, mutta sanottakoon että tämä on peräisin Segusta”. Mutta sen jälkeen sitä ei löydy mistään. Osa esineistä on saatu lahjaksi afrikkalaisilta hallitsijoilta, kirjoittaa kenraali. Henkilökohtaisena muistona, lahjoittaakseen sen museolle vuosikymmeniä myöhemmin. Kaivan artikkelin esiin kovalevyn uumenista ja totean: kuvaus ja palautettu sapeli eivät täsmää. M erentakaisten alueiden arkistoissa eteeni astuu kuitenkin sotasaaliin odottamaton osa: Archinardin sieppaama kruununperillinen Abdoulaye Tall, El Hadj Umarin pojanpoika
Seuraavat asiakirjat koskevat nuoren miehen huolestuttavaa terveydentilaa, jonka syyksi paljastuu tuberkuloosi. Kun vakuuttelen, ettei tarkoitus ole osoitella ketään sormella, saan Abdoulayen arvosanat sähköpostiini. Pariisissa pikkuprinssi saa lahjaksi kolmipyöräisen, jolla hän voi opetella ajamaan kaupungin puistoissa. 3 2 kohti Eurooppaa on tehtävä yhdessä. Siinä vaaditaan lähettämään Abdoulaye takaisin Senegaliin, pois silmistä. ”Pyydän, jälleen kerran, että unohtaisitte hänen ohimenevän harha-askeleensa, joka johtui lapselle liian suurista kiusauksista ja jota hän on itse osoittanut vilpittömästi katuvansa.” Mitä Abdoulayen elämässä tapahtui noina vuosina. Paperipino ei kerro siitä sen enempää. Kun 19-vuotias Abdoulaye haluaa pyrkiä Ranskan armeijan sotilaskouluun, ovet tuntuvat pysyvän visusti kiinni. Mutta prinssin tila heikkenee nopeasti. Tarvitaan useiden vaikutusvaltaisten henkilöiden suosituksia ja Abdoulayen kirjoittama pitkä kirje, jossa hän vakuuttaa olevansa valmis ”osoittamaan täyden ja totaalisen sitoutumisensa palvelemalla (maan) uljaissa sotavoimissa”, ennen kuin ovi raottuu. Viisitoistavuotiaana Abdoulaye aloittaa opinnot pariisilaislukiossa. Kun ovi vihdoin aukeaa, tunnetun päivälehden politiikan toimittaja kirjoittaa ministerille ja vakuuttaa, että nuori mies tulee pitämään lupauksensa. Lääkäri suosittelee Etelä-Ranskan sanatoriumeja, mutta siirtomaahallinnossa pohditaan, voitaisiinko Abdoulaye sittenkin lähettää takaisin Senegaliin. Opinnot sotakoulussa jäävät kesken heti kättelyssä. Abdoulaye menehtyy keväällä 1899, 20-vuotiaana.. Lukio on edelleen olemassa, ja kun kyselen sieltä myöhemmin tietoja entisestä oppilaasta, saan ensin epäluuloisen vastauksen: ”Nämä ovat vaikeita asioita. Teini menestyi koulussa hyvin, sai opettajilta kehuja ahkeruudestaan ja hyvästä käytöksestä. Mutta sitten jokin tuntuu menneen pahasti pieleen. Jään miettimään, oliko kyseessä Abdoulayen vai Archinard’in haave. Lista on arkistoitu osaksi Abdoulayen asiakirjoja, koska lahjat maksoi Ranskan valtio. Neljätoistavuotiaana Abdoulaye saa luvan käydä Afrikassa tapaamassa äitiään ja siskoaan. Hän valmistautuu matkaan ostamalla pitkän listan lahjoja, kirjoja ja Pariisin kartan siskontytölle, metrikaupalla kangasta äidille ja siskolle, värikyniä ja mustetta, kirjepaperia ja postimerkkejä, kynttilöitä ja tulitikkuja, kiikarit, sakset ja kuumemittarin, peittoja, tyynyjä ja kokoontaitettavan nojatuolin. Poika uskotaan Pariisin hienostokorttelissa asuvan ranskalaisperheen hoiviin, ja Archinard pyytää sotaministeriltä lupaa ottaa lapsi mukaan seuraamaan armeijan näytöksiä, tämä kun haaveilee pääsystä sotilaskouluun. Emme haluaisi olla osallisena kyseenalaisessa teoksessa.” Ranskassa siirtomaahistorian kaivelu herättää heti epäilyksiä: kenen puolella oikein seisot. Kirjeistä paistaa läpi tiukka kädenvääntö, jonka taustalla tuntuu olevan aivan muuta kuin Abdoulayen koulumenestys. V irallisten asiakirjojen joukosta löytyy allekirjoittamaton kirje
Kirjeitä on yhteensä kymmenen. Tai ehkä hän puuttui, mutta siitä ei vain ole jälkeä Aix-en-Provencen virallisissa asiakirjoissa. Pariisiin kotiutettu Archinard ei enää ollut niitä välittämässä. Hän on yhtä pöyristynyt armeijan edustajien käytöksestä kuin siitä, ettei hänelle toimiteta haarukkaa ja veistä kuin vasta matkan viidentenä päivänä. Hän on juuri saanut tietää, että ensimmäinen matka kotikonnuille toteutuu, kolmen Ranskan-vuoden jälkeen. Abdoulaye ei halunnut alkuasukassotilaaksi vaan Ranskan armeijan upseeriksi, tasavertaiseksi ranskalaisten kanssa. j o u l u k u u 2 2 2 3 3 Kasvattiperheen laatima kuolinilmoitus on arkistoitu virallisen kirjeenvaihdon väliin. Mutta kenraali ei ole Pariisissa, ja 18-vuotiaan on tyydyttävä kirjeeseen. Fréjus on Ranskan armeijan tukikohta, jossa on sekä merijalkaväkeä että maavoimien joukkoja. Kirjeet eivät kerro, vastasiko Archinard. Sinun ansiostasi voin tavata uudelleen äitini, enkä tiedä, millä sanoin voisin ilmaista syvän kiitollisuuteni. Sitä paitsi voin kohdella teitä juuri niin kuin minua lystää, te olette vain lyödyn hallitsijan poika”, laukoo yksi paikallisista eversteistä. Kuluu kaksi vuotta. ”R akas kenraalini, Palasin Ranskaan 29. Hän kirjoittaa saaneensa kuulumisia kotoa Senegalista. Valmistelut vaikuttavat edellistä kertaa hankalammilta. Siitäkö asia kiikasti. Ensimmäisen maailmansodan aikana kaupunkiin rantautui siirtomaista tuhansia afrikkalaissotilaita, jotka oli rekrytoitu taistelemaan Ranskan armeijaan. Rakas everstini, kiitän sinua sydämestäni kaikesta, mitä olet tehnyt hyväkseni tähän päivään mennessä. Tekonahkakantisen kansion yhteen kirjekuoreen on kirjoitettu ”Abdou Lahi ben Ahmadoun kirjeenvaihto Archinardin kanssa”. Kun olen nukahtamaisillani tunkkaiseen arkistohuoneeseen, Abdoulaye yhtäkkiä astuu esiin. Merivoimien arkisto sijaitsee kasarmialueen tuntumassa. Yksi jos toinenkin Ranskan siirtomaahallinnon edustaja naureskelee halveksivasti Abdoulayen haaveille sotilaskoulusta. Archinard on lähdössä komennukselle Indokiinaan, ja Abdoulaye haluaisi hyvästellä tämän kasvokkain. Voit olla varma, etten koskaan unohda sinua, missä ikinä olenkin. Kannan pahvilaatikon toisensa jälkeen pöydälle, toivoen kerta toisensa jälkeen löytäväni vastauksia, joita ei tunnu olevan missään. Siinä viitataan useaan otteeseen matkavalmisteluihin: Abdoulaye on saanut luvan käydä uudelleen Senegalissa. Abdoulayesta on kuin onkin tullut ranskalainen, ja hän odottaa, että sellai. Alan vakuuttua siitä, ettet rakasta minua enää etkä halua nähdä minua.” Teinipoika kirjoittaa koulunkäynnistään, luettelee arvosanansa, kertoo saaneensa palkinnoksi kutsun parhaille oppilaille tarjotulle illalliselle. Kuluu vuosi. Vietän arkistoissa pitkän päivän ja käyn läpi otteita eversti Archinardin sotilasrekisteristä, hänen kirjoittamiaan puheita, everstikollegoiden lähettämiä onnittelukirjeitä Segun valtauksen jälkeen. marraskuuta 1897. Sisko on pakotettu naimisiin, mitä Abdoulaye paheksuu. Pienen mustareunaisen paperin takaa pilkistää Senegaliin lähetetty sähke: ”Abdou-Lahi Ahmadoun poika kuollut eilen. Sanoissa on huomiota kipeästi kaipaavan nuoren vaativa sävy. Abdoulaye kirjoittaa kaikesta tästä yksityiskohtaisin ja koristeellisin lausein, joiden ironia on juuri niin ranskalaista kuin vain olla voi. Nuoren miehen tekemisiä ja sanomisia valvotaan usean kätyrin voimin, ja jokainen tapaaminen Ranskan edustajien kanssa on tuskallista kädenvääntöä rahasta. Mietin, mitä kautta uutiset hänelle kantautuivat. ”Teistä tulisi kurja, suorastaan arvoton upseeri. Minua ei hyväksytty Saint Cyrin sotilaskouluun, ja ennen kuin päätän, jatkanko pyrkimistä kyseiseen oppilaitokseen huolimatta kaikista niistä julkeuksista ja nöyryytyksistä, joita Ranskan edustajat minuun Senegalissa kohdistivat, haluan jutella hetken kanssasi. Kun Abdoulaye esittää kuvernöörille hotellilaskunsa, tämä kehottaa nuorta miestä jättämään sen maksamatta. lokakuuta. Seuraava kirje on kirjoitettu kolme kuukautta myöhemmin, 11. Se on kaikista kirjeistä pisin, yksitoista molemmin puolin täyteen kirjoitettua arkkia, jotka tihkuvat kylmää raivoa. Heidät tunnettiin nimellä ”tirailleurs sénégalais”, vaikka kaikki eivät olleetkaan nykyisen Senegalin alueelta kotoisin. ”Rakas everstini, – – Tapasin eilen komentaja Andryn, joka oli erittäin ystävällinen ja kertoi minulle, että lähden huomenillalla lauantaina, ja että minut uskotaan kapteeni Regardin huostaan, joka saattaa minut Kayesiin asti ja jonka kuulemma tunnen ennestään. – – En tiedä, miten kuvailla iloani, en pysty nukkumaan, en syömään, en tiedä miten päin olisin. Asetan ne aikajärjestykseen ja alan lukea. Matkasta tuli painajainen. Abdoulaye on 14-vuotias. Abdoulaye on 17. Olen miettinyt, miksei Archinard puuttunut millään tavalla Abdoulayen vaikeuksiin – vaikka juuri hän muutama vuosi aiemmin pyysi ministeriltä lupaa viedä lapsi katsomaan sotaharjoituksia. Ilmoittakaa äidille hienovaraisesti.” K eväällä 2022 suuntaan tämän tarinan viimeisiin arkistoihin, eteläranskalaiseen Fréjusin kaupunkiin. Epäilen, voiko tämä onni olla totta.” Puoli vuotta myöhemmin, alkuvuodesta 1894, matkalta palannut Abdoulaye kirjoittaa jälleen everstille. Luvattua päivärahaa ei kuulu eikä kukaan ole kertonut Abdoulayen äidille pojan saapumisesta. Kirjoittiko sisko itse. Ranskan merivoimien arkistoissa pitäisi olla Archinardin henkilökohtaista kirjeenvaihtoa. – – Jos sallit, kerron sinulle nyt vastoinkäymisistä, joita jouduin kokemaan Senegalissa ja Sudanissa.” Vastoinkäymisiä riittää, ja niiden takana on poikkeuksetta paikallinen siirtomaahallinto, joka tuntuu asettaneen tavoitteeksi nuoren miehen järjestelmällisen nöyryyttämisen. E nsimmäinen kirje on vuodelta 1893. Nyt sävy on syyttävä: ”Lähes kaksi vuotta on kulunut viimeistä tapaamisestamme
Pyydän uutta audienssia, mutta Tierno Madani on matkoilla. Mutta siirtomaahallinnolle hän on vain musta alkuasukas, kukistetun hallitsijan perillinen. ”Tämän miehen paikka ei ole tulessa!” Tierno Madani muisteli isänsä lausuneen. Kruununperillisen jäännökset siirrettäisiin pian poltettavaksi. Pariisissa vainajaa saattoivat lentokoneeseen ranskalaisen sotakoulun kadetit. Ajattelen sitä kesäkuista viikkoa, jolloin Euroopassa mielenosoittajat kaatoivat ja töhrivät useiden historian henkilöiden patsaita. 3 4 sena häntä myös kohdellaan. Abdoulayen matkasta on kulunut 120 vuotta, mutta vallankäyttö, josta nuori mies kirjoittaa, ei ole kadonnut minnekään. ”Ainoa asia, jonka pystyimme Ranskasta tuomaan takaisin, oli Abdoulaye”, kalifi sanoi minulle, kun tapasimme pari vuotta aiemmin. Samalla heille selvisi, että haudan hallinta-aika oli umpeutumassa. Heidän ainoa huolensa on saada arvomerkkejä hihoihinsa ja mitättömiä mitaleja rintaansa, ja siitä hyvästä he ovat valmiita sotimaan. Nämä ovat niitä niin sanottuja hyviä seurauksia, joita joka käänteessä suitsutettava sivilisaatio aiheuttaa.” Abdoulaye jatkaa: ”Mitä tulee eversti Lamoryn tietoiseen herjaukseen, hyväksyn sen sellaisenaan: hän on oikeassa, olen lyödyn hallitsijan poika ja siksi minun on varauduttava vain nöyryytyksiin ja törkeyksiin hänen kaltaistensa raakalaisten taholta.” Käännän viimeisen käsinkirjoitetun arkin. Mutta ensimmäisestä olen ylpeä ja aion olla toisen arvoinen. El Hadj Umarin jälkeläisille ajatus oli sietämätön, sillä islam kieltää polttohautauksen. Äänessä oli ylpeyttä. ”Museot eivät ole neutraaleja. ”Suurin osa Sudaniin maataan palvelemaan lähetettävistä upseereista ei ole heille uskotun tehtävän arvoisia, kirjoittaa Abdoulaye. Jos sotaa ei olekaan meneillään, ei muuta kuin mustia poloisia tappamaan ja siten julmuuksien kautta usuttamaan näitä sotaan. Maailmassa ja varsinkin sen länsimaisella puoliskolla tapahtuu jatkuvasti kohtaamisia, joissa yhdellä osapuolella on itsestään selvät voittajan oikeudet ja toisella vähintään yhtä selvä käsitys siitä, että mikä tahansa harkitsematon sana tai teko voi johtaa pahimpaan, riippumatta siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Jos näyttää siltä, että ne ovat tästä kaikesta irrallaan olevia instansseja, kyse on vaikenemisesta, eikä vaikeneminen ole neutraaliutta vaan valinta – väärä valinta.” Abdoulayen matkasta on kulunut 120 vuotta, mutta vallankäyttö, josta nuori mies kirjoittaa, ei ole kadonnut minnekään.. Ajattelin silloin, että Syn kommentti kertoi jotain perustavaa yhteisen historiamme monimutkaisuudesta: sama asia voi olla yhtä aikaa tappion ja menestyksen symboli. Siirtomaaperintö kummittelee mielissämme ja museoissamme edelleen. Jollainen on sekin, etten turvallisuusssyistä voi matkustaa Seguun, jonne Abdoulaye myöhemmin haudattiin, samoille syntyseuduille, josta Archinard pojan aikoinaan sieppasi. Nyt kun tiedän kaiken sen, mitä tiedän Abdoulayen elämästä, en voi olla ajattelematta, että tilanteessa on jotain perinpohjaisen outoa. Malissa on meneillään toisenlainen jihad, terroristien pyhä sota. Niinpä vuonna 1995 sata vuotta aiemmin menehtyneen prinssin arkku palasi sotilassaattueessa Länsi-Afrikkaan. Tapaan vain hänen assistenttinsa Ibrahima Syn ja luovutan hänelle muistitikun, jolle olen kuvannut kaikki Abdoulayen kirjoittamat kirjeet. Abdoulaye lopettaa kirjeensä osoittaen sanansa suoraan Archinardille: ”Ainoa rikokseni on, että olen Ahmadun poika ja että sinä veit minut Ranskaan. Dakarissa oli vastassa maan asevoimien esikunta. Vuonna 1993 Pariisissa vietettyjen kuukausien aikana kalifille ja tämän isälle selvisi, että 20-vuotiaana kuollut Abdoulaye oli haudattu yhdelle kaupungin hautausmaista. Nekin, jotka saapuvat kunniallisin ja humanitaarisin aikein, joutuvat pian muiden, alkoholin tylsistämien henkilöiden voitelemiksi. Ja kun he sitten selviytyvät taisteluista voittajina, käyvät he käsiksi naisiin ja kiduttavat viattomia lapsia. Tätä tapahtuu ranskalaisilla poliisiasemilla ja amerikkalaisilla kaduilla, ja sille, joka tilanteen vääryyden nostaa esille, ei hevin anneta anteeksi, ei sen enempää kuin Pariisiin palaavalle Abdoulayellekaan. Ajattelen Georges Floydia, joka menehtyi valkoisen poliisin käsiin Minneapoliksessa toukokuussa 2020 ja jonka kuolema sai liikkeelle satoja tuhansia mielenosoittajia kummallakin puolen Atlanttia. Ellei kyse sitten ole historian ironisesta kostosta. Minua halutaan yllyttää harkitsemattomiin tekoihin, jotta voidaan sitten etsiä niihin syypää: ’Niinpä’, tullaan silloin sanomaan, ’miksi ihmeessä tuo musta pentu pitikään tuoda Ranskaan?’” Luen 18-vuotiaan Abdoulayen käsinkirjoitettua raivoisaa kirjettä kevätauringon kylpiessä keltaisissa mimosan kukissa, ja minua kylmää. Viikko Georges Floydin kuoleman jälkeen, keskellä Black Lives Matter -mielenosoituksia, Kansainvälinen museojärjestö icpm julkaisi tiedotteen. Orjakauppias Edward Colston lensi jokeen Bristolissa, Belgian kuningas Leopold II kaatui Antwerpenin puistossa, Pariisissa ministeri Colbert’n patsas sai punaista maalia niskaansa. ”Black Lives Matter!” niissä huudettiin. Ajattelen poliisin käsiin vuonna 2016 kuollutta ranskalaista Adama Traoréa, jonka sisko Assa on vaatinut veljelleen oikeutta vuosikausia. Ne eivät toimi erillään valtarakenteista, sosiaalisesta kontekstista tai yhteisöjen pyrkimyksistä. ”Abdoulaye oli Ranskan sotakoulun ensimmäinen musta oppilas”, huomautti assistentti Sy kalifin kertoessa tarinaa pari vuotta sitten. K un seuraavan kerran matkustan Senegaliin, ensimmäisestä tapaamisestani kalifin kanssa on kulunut kaksi ja puoli vuotta
Nyt hän kertoo, mitä kaikkea keho kantaa mukanaan. 3 6 Teksti Tiia Lappalainen Kuvat Sanna Lehto Tyyli Suvi Poutiainen Meikki ja hiukset Fatma Bendris. K A I K K I K E H O S S A Näyttelijä Seela Sella sai 85-vuotiaana elämänsä ensimmäisen tanssiroolin Sanna Kekäläisen tuoreesta teoksesta
j o u l u k u u 2 2 2 3 7
Helsingin Kaapelitehtaalla ovat käynnissä suomalaisen nykytanssikentän keskeisimpiin koreografeihin kuuluvan Sanna Kekäläisen uutuusteoksen Epidermis – Maan hauras iho harjoitukset. Näyttelijänä en ajattele kroppaa. Aina kun jotain uutta tulee eteen, aivot alkavat välittömästi analysoida kehon toimintaa ja tallentaa sitä muistiin varmuuden vuoksi. ”Kroppa reagoi heti. Tunteet ja kokemukset painuvat syvälle kehon muistiin, josta ne palautuvat muistoina takaisin eläviksi. Hän on vetänyt monologeja ja lauluja lausuntailtoja ja tehnyt lukemattoman määrän erilaisia rooleja niin teatterien lavoilla, elokuvissa kuin tv-sarjoissakin. Ajattelen, siis olen. Kerrokset ovat mukana ihmisessä.” Pian Seela Sella saa puhua näistä kerroksista. Pitkästä päivästä ja viikosta huolimatta Sellan puhe pulppuaa tajunnanvirtana lähes neljän tunnin ajan, ja voisi varmaan jatkua pidempäänkin jollei yö tulisi vastaan. Suru ja sokkitila tuntuivat enemmän kehossa kuin aivoissa. Hän ihmetteli, miksi ei itkenyt, ja mietti, miksi näytelmissä aina itketään heti. Esimerkiksi sitä, miten kehon lihakset keräävät tunnetilat itseensä. Lähtö kotoa aamulla, paluu takaisin vasta illalla vähän ennen toimittajaa. Ennen sitä hän on ehtinyt tehdä täyden päivän Riihimäen teatterissa. Näyttelijä käyttää työvälineenään paitsi kehoaan myös koko elettyä elämäänsä. Epidermiksenkin esiintyjien ikähaitari yltää 23-vuotiaasta 85-vuotiaaseen Sellaan. Keho ja mieli on siis saanut taipua moneen, ja siksikin Sella on koko elämänsä tarkkaillut kehoaan, sen reaktioita ja yhteyttä mieleen. Kehot soljuvat tilassa toisiinsa kietoutuneina, yhdessä osana isompaa kokonaisuutta. Epidermis rinnastaa nimensä mukaisesti elollisen luonnon ja elävien olentojen ihon ja tutkii niitä toistensa metaforina. Kuitenkin ajatteluamme on pitkään hallinnut Descartesin kartesiolainen dualismi, jossa mieli ja ruumis on erotettu toisistaan. F ilosofi Maurice Merleau-Pontyn ajatusten mukaan kannamme kehossamme mukanamme koko elettyä elämäämme. Tanssija Eero Vesterinen kannattelee sylissään näyttelijä Seela Sellaa, joka tekee teoksessa 60-vuotisen uransa ensimmäisen tanssiroolin. ”Vanhuus tuo kehoon rajoituksia, sulkee joitakin ovia mutta avaa toisia. Hahmotamme maailmaa ruumiimme kautta, vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa. Kehomme ei ole vain objekti vaan aktiivinen toimija, joka elää yhdessä ympäröivän maailman ja havaintojen kanssa. Keho on ollut Seela Sellan työväline 60 vuoden ajan, eikä kehoa ja mieltä voi hänen mukaansa erottaa toisistaan. Kuin kasetti, joka napsahtaa päälle välittömästi, Sella kuvailee. Tiedetään, että tanssijan työ on fyysisesti rankkaa, mutta sitä ihmiset ei varmaan ajattele, että näyttelijänkin työ on.” P idempi haastattelu on sovittu lokakuiseksi lauantai-illaksi Seela Sellan kotiin Helsingin Munkkiniemeen. Näin kävi myös 30 vuotta sitten, kun Sella vastasi puheluun, jossa kerrottiin hänen miehensä Elis Sellan kuolleen. ”Hän tuo mukaan kerrokset”, Sanna Kekäläinen sanoo. Keskiössä ovat maapallon tulevaisuus, keho, iho ja elämän kiertokulku. Valtavan suru-uutisen keskellä näyttelijä seurasi kehonsa reaktioita ja mietti, että tämä täytyy muistaa ja tuo käyttää hyväksi joskus. 3 8 P ieni, samalla hauraan ja voimallisen oloinen vanha keho nojaa vasten sitä kannattelevaa, nuorempaa ja fyysisesti vahvempaa kehoa. Keho reagoi sokkiin välittömästi – ja samassa myös näyttelijä Sellan analyysi tilanteesta lähti automaattisesti päälle. Teoksessa ei osoiteta, että tuossa on nuori tai vanha keho. ”Kun kaivat itsestäsi tunteita esiin, se on fyysisesti hirveän rankkaa. Sella huomasi, kuinka voimat pakenivat jaloista ja jalat muuttuivat sementiksi. Varsinkin rankkojen roolien harjoitusvaiheessa. Aivot kelasivat vielä sitä, mitä tapahtui”, Sella sanoo. ”Muisti on kehossa. Se tulee mukana, itsestään.” Uransa aikana hän on ehtinyt kuolla moneen otteeseen, astunut juutalaisnaisena Hitlerin rooliin, ollut mukana Turkan Kiimaiset poliisit -tv-sarjassa, näytellyt lastenohjelma Yökyöpeleissä mahtimummeli Päätäi Väätäistä. Keskustelu kaartelee Sellan kokemuksista ja kehosta avaValtavan suru-uutisen keskellä näyttelijä seurasi kehonsa reaktioita ja mietti, että tämä täytyy muistaa ja tuo käyttää hyväksi joskus.. Kekäläinen on koreografina tunnettu siitä, että hän käsittelee teoksissaan teemoja erilaisten kehojen kautta
j o u l u k u u 2 2 2 3 9
4 ” H U O M A A N , E T TÄ O L E N 8 5 V U O T I A S , E N K Ä O L E T E H N Y T M I TÄ Ä N S E N E T E E N .”
j o u l u k u u 2 2 2 4 1 Vasemmalla sivulla Puku: Filippa K Sormukset: Kalevala Kengät: Reserved Puku: Hanna Hanhela Sormus: Kalevala
4 2
Lapsuudessa ja nuoruudessa Sellan esikuvia olivatkin hänen oma mummunsa ja äitinsä, joka hänkin eli pitkän elämän, kouluttautui tehdastöistä pakkoeläköitymisen jälkeen vielä liikunnanohjaajaksi ja työskenteli 90-vuotiaaksi asti. Kaikki, mitä olen kokenut, on minun lihaksissani, tunteissani, mielessäni.” Nuoruus ei ole kadonnut iän myötä minnekään – niin kuin ei mikään elämänvaihe. Toki se on muuttunut. Se on hirveä rikkaus. ”Nuoruus on minussa mukana. Heidän varmuuttaan täytyy tukea. ”Ben Furman on sanonut, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus, mutta kyllä se on vaikeaa 70-vuotiaana alkaa rakentamaan itsestään positiivista ihmistä”, Sella sanoo. Se on muovannut Seela Sellan suhteen kehoonsa kunnioittavaksi. ”Minusta on ihana katsella nuorten innostusta ja töitä ja sitä, että ’tämä on ehdottomasti näin’ tai ’en koskaan voisi tehdä noin’. Sinä olet yhtä sen kanssa.” ruuteen ja maailmankaikkeuteen ja palautuu sieltä takaisin taiteen ja sen ymmärtämisen problematiikkaan. Se kertoo sinulle, mihin se pystyy. Se kertoo sinulle, mihin se pystyy. Pääsen salamannopeasti takaisin muistoihin ja tunnelmaan. ”En oikeastaan tajua, että olen 85-vuotias. ”Nuorille ei saa sanoa, että olet väärässä. Ja nekin ovat ihan yhtä sekaisin ajatustensa kanssa kuin minä.” Mistä kaikki Sellan energia tulee, ovat nuoremmat ihmetelleet jo vuosien ajan. Mutta jos pysyy niinkin hyvin kunnossa, että mieli ei ränsisty ja pystyy vielä ärsyyntymään, itkemään, nauramaan, innostumaan ja huutamaan, niin silloin on ihan kivaa.” P itkän elämän varrella keho joutuu kestämään ja kokemaan monenlaista. Nainen sisällä pysyy samana, ja siinä on kaikki iät: lapsuus, nuoruus, keski-ikä, vanheneminen.” ”Ne kaikki ovat minussa ja minun ihossani. Nuoruus on sukupolvi toisensa jälkeen tietynlaista varmuuden, tietämisen ja oikeassa olemisen olotilaa. ”No mutta enhän mä elämättä voi jäädä!” Sella sanoo ja ihmettelee, mistä hän edes voisi jäädä eläkkeelle. Kremppoja on tullut ja lääkkeitä riittää. Sille he rakentavat itsensä. ”Kun kosketan kuolleen ihoa, se ei ole elävä. Sinä olet yhtä sen kanssa.” Sisäinen minä on pysynyt samana, koska se kantaa itsessään kaikki eletyt ikävuodet. Sella on toiminut jo neljänkymmenen vuoden ajan juutalaisen seurakunnan vapaaehtoisjärjestössä, jossa vapaaehtoisten tehtävänä on valmistella kuolleet hautajaisiin: he pesevät ja pukevat ruumiit ja laittavat arkkuun. Elämä kyllä tuo sitten ihan tarpeeksi kiemuroita mukaan.” Sellan omassa nuoruudessa 1950-luvun Suomessa näyttelijyyteen suhtauduttiin hyvin eri tavalla kuin nykyisin. Se on kuin. En ole ajatellut, että kehittyisin, kasvaisin, muuttuisin tai tietoisesti tekisin jotain, jotta olen 85.” Kun Sella puhuu kehostaan ja sen elämänkaaresta, suhde kehoon on realistinen ja tähän hetkeen sidottu: keho on sitä, mitä se on. Lapsenlapsen nopeassa kävelytahdissa ei meinaa enää pysyä mukana. S ellalla on väistämättä elinvuosia enemmän takana kuin edessä. Mieli veti esiintymään ja harjoituksiin, mutta koreografi Sanna Kekäläinen joutui toimimaan järjen äänenä ja kehottamaan näyttelijää lepäämään. Kuoleman kohtaaminen on osaltaan poistanut siihen liittyviä pelkoja. Eikä siihen kannata mennä jakelemaan neuvojaan tai kertomaan, miten asiat tehtiin omassa nuoruudessa. En vielä.” Viime keväänä Seela Sellan selkä leikattiin. Tasapainoisen vanhuuden taustalla on Sellan mukaan juuri hyvä lapsuus, jossa ympäristö on ollut tukena. j o u l u k u u 2 2 2 4 3 ”Keho ei kerro sinulle, että se ei pysty. Kehon ränsistyminen kuuluu elämään ja vanhenemiseen. Mutta se kuuluu ikään, Sella sanoo. Itsestään voi kaivaa esiin tunteet ja elää koko elämänkirjoa koko ajan”, Sella sanoo. Jos et koskaan 20–40-vuoden ikäisenä sano, että kun minä tulen vanhaksi, olen tuollainen tai tällainen, niin se on vähän epäilyttävää”, Sella sanoo. Mieluummin on utelias ja hyppää itse mukaan. ”Enhän minä voi sanoa aivoille, että älä nyt ota mitään virikkeitä vastaan tai innostu mistään. ”Se on jännää! Milloin olen nuori, milloin pentu, milloin rakastunut nainen. Sella kertoo tulleensa 85-vuotiaaksi salaa ja ilman pelkoja vanhenemista, saati kuolemasta, ”koska ne tulevat sieltä kuitenkin, halusit tai et”. Mutta harrastelijateatterissa näytellyt äiti ja Valkeakosken työväennäyttämöllä vaikuttanut mummu ymmärsivät Seelan palon teatteriin ja tukivat häntä. En mieti sitä koko ajan, enkä ole koskaan pelännyt. ”Se on tylsää. ”Keho ei kerro sinulle, että se ei pysty. Miten hän jaksaa ja pystyy. Huomaan, että olen 85-vuotias, enkä ole tehnyt mitään sen eteen. Kaikkien silmissä se ei ollut kunniallinen ammatti. Pitkän polveilevan pohdinnan päätteeksi hän saattaa olla hetken hiljaa ja todeta: ”Maailma on täynnä viisaiden ihmisten ajatuksia
puuta. Ääni oli yhtä aikaa täynnä oivallusta ja tuskastumista. Lihakset käyvät välittömästi töihin, lihasmuisti aktivoituu ja silmänräpäyksessä Sella saa kehonsa siirtymään tunnetilasta toiseen. Loppuuko elämäni, kun tuo kone pysähtyy?” Sella sanoo ja naurahtaa sitten: ”Näyttelyn avajaisissa sanoin ihmisille, että mähän elän vielä, älkää nyt vielä mua tappako.” P alataan vielä Kaapelitehtaalle Epidermiksen harjoituksiin. Se on koulutettu toimimaan tilanteessa kuin tilanteessa, sattui lavalla mitä tahansa. Nyt, lähes 86-vuotiaana, Sella on mukana nykytanssiteoksessa, jossa esillä on eri-ikäisiä ja erilaisia, aivan tavallisia kehoja. ”Nyt mä Sanna sen tajusin. ”Juuri siinä se viehätys on! Voin vieläkin oppia uutta”, Sella sanoo. ”Ihmisen suhde muihin ihmisiin, luontoon, ihoon ja äärimmäisyyteen ei ole kiinni iästä. ”Ajattelin, että onko tuo nyt minun viimeinen henkäykseni. Kyseessä on meksikolaisen Rafael Lozano-Hemmerin teos Viimeinen henkäys, Last Breath. Sanna Kekäläisen mukaan Sella on osannut jo alusta asti kantaa kehoaan ja antautua tilanteen vietäväksi, vaikka kukaan ei ole kertonut hänelle, miten asioita pitää tehdä. Sen ymmärtäminen, että liike riittää eikä sitä ei tarvitse näytellä, on ollut Sellalle tanssiteoksen harjoittelussa vaikeaa. Ja jos tanssiteoksissa on esillä vain kaksi-, kolmeja nelikymppisiä, on sekin omiaan erkaannuttamaan ihmistä reaalimaailmasta. Kaksi viikkoa ennen tanssiteoksen ensi-iltaa Sella ymmärsi sen eron, joka tanssin ja näyttelemisen välillä on suhteessa siihen, miten keho toimii. Ahdas kehonkuva oli torpata myös Sellan pääsyn Teatterikorkeakouluun vuonna 1957. Tanssiteoksen kautta Sella on oivaltanut itsestään ja kehostaan paljon uusia asioita. On pitänyt oppia luottamaan siihen, että liike on itsessään se juttu. Tarjolla oli kuitenkin vain baletin ahdas raami, johon pienikokoinen ja lyhytjalkainen Sella ei sopinut – tai ainakin niin hän itse ajatteli. Pussissa ja letkuissa kulki Sellan oma hengitys. 4 4 Jos tanssiteoksissa on esillä vain kaksi-, kolmeja nelikymppisiä, on sekin omiaan erkaannuttamaan ihmistä reaalimaailmasta. Kun hän näyttää jotain kehollaan, se sähköistyy heti. Tämän huomaa Sellasta haastattelun aikanakin. Kova ja kylmä. Vanhan ihmisen ihon ja kehon mukanaoloa Sella pitää tärkeänä, sillä se on osa luonnon ketjua. Kokeneen näyttelijän keho on jatkuvasti virittyneenä, valmis näyttelemään. Sella sanoo, että hän olisi itse asiassa halunnut tanssia enemmän jo nuorempana. Siihen on tallennettu valtavasti tunnetiloja ja reaktioita. Kuudessa vuosikymmenessä näyttelijän ja esiintyvän taiteilijan työ on onneksi muuttunut ja kehonkuva vapautunut. Vaikka kuolema itsessään ei pelota Sellaa, hetki taideteoksen äärellä oli kuitenkin pelottavan tuntuinen. Pussi oli yhdistetty mekaaniseen hengityskoneeseen letkuilla ja rutistui ja pullistui hengityskoneen tahdissa. Se on vienyt minulta pelon kohdata kuolemaa.” Vähän aikaa sitten Sella katsoi Espoon modernin taiteen museon pimeässä huoneessa ruskeaa paperipussia. Mutta miksi se on niin vaikeaa!” Toisin sanoen: liike riittää. Ihminen ei ole enää se ihminen. Sella päätti lopulta leikkauttaa nenänsä, jotta roolit eivät menisi sen takia sivu suun. Mutta ne ovat pieniä oivalluksia, joita Sella ei halua eritellä, eikä hänellä välttämättä ole niille sanojakaan. Viimeiset kuukaudet Sellan on pitänyt oppia tätä uutta tapaa tehdä. ”Siitä huolimatta olet osa kokonaisuutta.”. Vanhuus on yksi elämänvaihe, jonka täytyy olla mukana muistuttamassa siitä, että me vanhenemme ja muutumme, halusit sitä tai et”, Sella sanoo. Se liike itsessään sanoo sen, se on itsessään taidetta. Teosta varten taiteilija on pyytänyt eri maissa asuvia vanhempia taiteilijoita puhaltamaan pussiin heidän henkäyksensä. Ja vaikka välillä näyttelijyys on yrittänyt puskea itseään esiin, Kekäläinen on saanut ohjattua Sellan takaisin liikkeen äärelle. Hän astui sisään harjoitussaliin ja huudahti koreografi Sanna Kekäläiselle. Hän sai vasta myöhemmin tietää, että sisäänpääsy oli jäädä kiinni hänen isosta nenästään
Finnish Design Shop tarjoaa laajan valikoiman pohjoismaisen muotoilun helmiä – helposti kotiovelle toimitettuna! AJANKOHTAISTA Anglepoise Type 75 Mini -valaisin 326 € Artek E60-jakkara 294 € 230x297_Image_11-22.indd 1 230x297_Image_11-22.indd 1 1.11.2022 16.01 1.11.2022 16.01. Maksuton toimitus kaikille yli 100 euron tilauksille • Jopa 12 kk kulutonta ja korotonta maksuaikaa • Tee ostoksia osoitteessa www.finnishdesignshop.fi Carl Hansen & Søn CH24 Wishbone -tuoli 603 € &Tradition Flowerpot VP9 -pöytävalaisin 281 € Alessi Plissé-vedenkeitin 99 € Vitra Puinen nukke 1 135 € HAY Slit Wood -pöytä 241 € Lahjakääröistä mieluisimmat Mitäpä jos paketoisit pitkäikäistä iloa ja tilaisit lahjaksi ikivihreää designia
4 6 4 6
Tavat suhtautua ja reagoida siihen vain vaihtelevat. j o u l u k u u 2 2 2 4 7 4 7 HUOLI HUOLI Ilmastokriisi on vanhempien suurin yhteinen jaettava, joka tunkeutuu hyvin moniin perheisiin. Teksti ja kuvat Aino Huotari KAIKEN KAIKEN TAKANA TAKANA
Karasvaara kertoo, että tuttavapiiristä löytyy myös ilmastokriisiin radikaalisti heränneitä perheellisiä ihmisiä, joiden ilmastotoimintaa vanhemmuus ei ole rajoittanut. Kyse ei siis olekaan enää kuluttajavalinnoista, joihin keskustelu usein sidotaan vaan siitä, riittääkö aktivismiin enää energiaa lapsiperhearjessa. Siinä on Niskasen mukaan iso konflikti. Kun saavutetuista eduista alkaa luopua ja käyttää vielä energiaansa aktivismiin, voivat yksilön rajat tulla vastaan. ”Pitäisikö meidän omistautua ilmastonmuutoksen estämiselle sataprosenttisesti, kokonaisvaltaisesti?” Omaa kysymystään hän pitää epäreiluna siinä mielessä, että ihmisinä vanhemmillakin on monia tarpeita. Juuri nyt vanhempien valinnat vaikuttavat lapseen lähinnä välillisesti. Jokaisen kokemus vanhemmuudesta on siis erilainen, mikä näkyy myös siinä, kuinka paljon itsestään pystyy ulospäin antamaan. Pitäisi esimerkiksi tavoitella hyvää elämää yksilöinä, mutta samaan aikaan ihmiskunnan ja omien lasten tulevaisuus on paljon merkityksellisempää. ”On totta, että on tämmönen prioriteetti, joka ylittää nämä muut, mutta on myös totta, että meitä väsyttää, meillä on joku muu ikävä asia mielessä tai me ei voida vaikkapa nukkua.” Maija Karasvaara pohtii sitä, voiko arki esimerkiksi vaikeutua ilmastotekojen vuoksi. Lisäksi omat ilmastoahdistuksen tunteet pitäisi käsitellä, jotta oma toimintakyky säilyisi maailmassa, joka on menossa huonoon suuntaan. Kyse voi olla esimerkiksi siitä, haluavatko vanhemmat ison omakotitalon ja kaksi autoa. Siitä huolimatta, ettei Karasvaara haluaisi typistää ilmastokeskustelua pelkkiin kulutusvalintoihin, hän näkee, että niilläkin on väliä. ”Silleen sori, mulla on tää vauva, että mä en nyt pysty, ja mun pitää viedä koirakin ulos, että hoitakaa te nyt tämä ilmastonmuutos.” Toisinkin voi kuitenkin olla. ”Sellasta neutraalisuhdetta ei ole olemassakaan.”. Silloin on Karasvaaran mukaan mahdollista, että aktivismi jää niiden ihmisten varaan, joiden elämäntilanne sallii siihen panostamisen joko oman työn tai järjestötoiminnan kautta. Voiko vanhempi siis irtisanoutua ilmastoaktivismista lapsen varjolla. Osittain siihen vaikuttaa se, minkä ikäisiä lapsia tai nuoria vanhempien elämässä kullakin hetkellä on. Tero Niskasen mukaan arvoja välittää lapselle väistämättä omalla elämäntyylillään. Vauva-arki on sen verran raskasta, että jaksaminen riittää tällä hetkellä työssä käymiseen ja lapsesta huolehtimiseen. 4 8 MAIJA KARASVAARA, 37, JA TERO NISKANEN, 38, HELSINKI I lmastokriisissä kyse on Tero Niskasen mukaan uudesta prioriteetista, jota vasten valintoja pitää vanhempanakin punnita
Tällä hetkellä ajatukset ilmastonmuutoksesta ovat kuitenkin puolison kanssa aika erilaiset. Lehti keskittyy politiikkaan ja tuo esille maata ja metsää omistavien ihmisten näkökulmaa. Ilmastoon liittyvissä kysymyksissä on Reposen mukaan monta huomioitavaa puolta. Reposen mukaan valinnoissa on tärkeä ottaa huomioon kaikki kolme kestävän kehityksen osa-aluetta: ekologinen, sosio-kulttuurinen ja taloudellinen kestävyys. Reponen lukee sekä Maaseudun tulevaisuutta että Suomen luonnonsuojeluliiton jäsenlehteä Luonnonsuojelijaa. Lisäksi näkökulmiin vaikuttaa se, mistä lähteistä ilmastonmuutokseen liittyvää tietoa kukin saa. Kun rehua menee omalta pellolta lypsykarjatilalle, on väistämättä osa ruokaketjua. Luonnonsuojelijassa näkökulma on vahvasti luonnontilaisen luonnon puolesta. Siellä ei juurikaan sitä tunnepuolta näy. Kun toinen vanhempi tekee pitkää päivää töissä, on yhteistä aikaa vähän. ”Kyllä se miun mielestä hyvin asiapitoista asiaa on. Maaseudun tulevaisuudesta hänellä on erilainen käsitys. Metsäyritykset nähdään jutuissa toivottomina tapauksina, luontoihmiset puolestaan hyviä asioita aikaan saavina taistelijoina. Silloin ei välttämättä ehdi puhua ilmastonmuutoksesta tai monesta muustakaan asiasta.. Toinen ajatuksia ohjaava tekijä on kestävä kehitys. Hänen ajatusmaailmaansa vaikuttaa ensinnäkin se, että hän asuu lähellä ruoan alkutuotantoa. Se tarkoittaa lisää työtä pienviljelijälle. j o u l u k u u 2 2 2 4 9 SANNA REPONEN, 40, SULKAVA S ulkavalla maanviljelijän arkeen ilmastonmuutos on iskenyt vuoroin kuivuutena, vuoroin runsaina sateina. Perheen arjessa ilmastonmuutos näkyy Sanna Reposen mukaan päivittäisissä valinnoissa. Lehdillä on hänen mielestään erilaiset tavat käsitellä esimerkiksi metsiin liittyviä kysymyksiä. Jos palvelu siirtyisi Sulkavalta Savonlinnaan, matka pitenisi 40 kilometriin. Autoilua voi osin korvata hyötyliikunnalla ja ulkoilulla, mutta liikkumista on suunniteltava myös lapsen ehdoilla. ”Liikkumiseen ei ole samalla tavalla aikaa käytettävissä, kun vastaan tulevat ruoka-ajat tai nukkumaan käynti.” Jos lähipalvelut katoavat, saattaa autoa tarvita Sulkavalla vielä nykyistä enemmän. ”Meidän perhepiirissä tärkeitä asioita ovat kierrätys ja ruoka hävikin estäminen, joka on ollut pitkään myös yksi Maaja kotitalousnaisten tärkeistä teemoista.” Maalla tarvitaan autoa, mutta senkin käyttöä Reponen pyrkii välttämään. Tällä hetkellä neuvolaan on puolen kilometrin kävelymatka. Sitä ei varmaan kovin paljon kaupungeissa lueta.” ”Ehkä kriittisemmin luen sitä Luonnonsuojelijaa kuin Maaseudun tulevaisuutta, valitettavasti.” Reponen toivoo, että itselle tärkeät arvot ja näkemykset saisi lopulta siirrettyä kasvavalle lapselle. Kuivuus lisää kastelun tarvetta, kun taas rankka sateiden vuoksi työkoneet uppoavat vettyneeseen peltoon, maa tiivistyy ja kitketyt rikkakasvit juurtuvat takaisin maahan
5 5
Siinä missä haaveissa on siirtyminen yksinkertaisempaan ja omavaraisempaan elämään, ruokkii nyky-yhteiskunta Junttilan mukaan aika erilaisia ihanteita. j o u l u k u u 2 2 2 5 1 ROSA VIRMAJOKI, 30, JA SAMULI JUNTTILA, 34, HELSINKI S amuli Junttila tutkii työkseen, miten ilmastonmuutos vaikuttaa metsiin. ”Kun vielä ymmärtää kuumuuden laajemmassa kontekstissa, ei ole ollut kauhean toiveikas tunnelma viimeisen puolen vuoden aikana.” Junttilan ajatuksiin vaikuttaa myös oma maailmankatsomus. Hän kokee tärkeäksi opettaa lapsilleen kyseenalaistamista, kansalaistottelemattomuutta ja vaikuttamista. ”Mä ajattelen, että me ollaan enemmän tai vähemmän yhtä elävää organismia koko tämä planeetta. Isompi toivon herääminen vaatisi kuitenkin korkeammalta tasolta tulevaa toimintaa. ”Se on jossain kohtaa ainut asia, mitä voi tehdä – osoittaa mieltänsä.”. Ensimmäisiä askelia tuohon suuntaan on jo otettu, sillä perheen pihalla Helsingin Vuosaaressa kukoistaa kuivuudesta huolimatta pieni puutarha, jonka hoitamiseen myös lapset osallistuvat. ”Se on normi, että kulutetaan, ja keskiluokkainen elämä on sitä, että yritetään koko ajan vähän kasvattaa sitä omaa päästötaakkaa. ”Jos kuulee vaikka sellaisen ihmisen puhuvan aiheesta tai tehneen jotain muutoksia, josta on ajatellut, ettei hän ole vielä herännyt asiaan, niin kyllä se toivoa herättää”, Virmajoki sanoo. Kenties siksi myös mielenosoituksissa käyminen herättää Virmajoessa toivoa. Toiveena on, että jonain päivänä perheellä olisi vanha maatila, jossa olisi mahdollista kehittää omavaraisempaa elämää. On auto ja muutettu isompaan asuntoon. ”Se musan tekeminen on ollut mulle terapeuttista tunteiden käsittelyä ja asioiden sanoittamista, ja siksi se on ollut hyvä työkalu myös ympäristöahdistukseen.” Toisaalta ahdistuksen kautta syntyy palo tehdä jotain asioiden eteen. Ihanne on, että hankitaan isompaa autoa ja isompaa kämppää.” Rosa Virmajoki huomauttaa, että samoja asioita löytyy myös heidän perheestään. Sen lisäksi, että kesän 2021 kuumuus on vaikuttanut omaan hyvinvointiin, tutkijan mielen päällä ovat olleet Kanadan metsäpalot ja mielettömät lämpöennätykset. ”Kyllähän mekin tavallaan mennään niitä samoja portaita.” Toivoa vanhemmissa herättää ympärillä olevien ihmisten havahtuminen siihen, että ilmastonmuutoksen hillinnällä on kiire. Sen kautta voi jakaa sen kärsimyksen muun luonnon kanssa ja empatisoida mitä tahansa elävää organismia, joka nyt kärvistelee tuolla kuumuudessa.” Omaa ympäristöahdistustaan ja esimerkiksi luopumisen kokemuksia Junttila käsittelee musiikin kautta
5 2 5 2
”Mistä luet, mitä luet, millä voi olla agendoja, miten Facebookin algoritmit toimii ja mitä ne sulle näyttää. Kaverin koiralle se ei ollut enää kelvannut. Merkitystä elämään saa myös yhteisöllisyydestä ja kokemuksesta, että pystyy vaikuttamaan omaan ympäristöön. Toivon, ettei tulisi sellaista tilannetta, että marjoja ei voisi syödä, koska jostain avolouhokselta lentää sinne kaikki pölyt”, Johanna Mikkola sanoo.. ”Yksi valuutta, mikä ei vanhene koskaan, on sosiaaliset taidot, toisen kuunteleminen ja yhteisen köyden vetäminen. On paljon asioita, joiden vanhemmat toivoisivat säilyvän tulevaa lastaan ajatellen. Kyllä mie toivon, että se yhteiskunta ohjaa minua siihen suuntaan, että se mun elämä on myös kestävää.” Hyvän elämän edellytykset ovat Mikkolan ja Hannun mielestä vahvasti sidoksissa elinympäristön hyvinvointiin. Ne tulee olemaan kenties vielä tärkeämpiä taitoja kuin nyt”, Ville-Matti Hannu sanoo. ”Selkeitä merkkejä on jo, myös sellaisia, mitä ihmiset pystyvät havaitsemaan ihan arkielämässä pitkällä aikavälillä.” Lähitulevaisuus sisältää pelkoa ja ahdistusta ympäristön kriittisistä keikahduspisteistä, mutta myös ajatuksia siitä, miten omaa perhettä ja lasta voisi valmistella ilmastonmuutoksen muovaamaan yhteiskuntaan. Hannun mukaan jo nyt on epävarmaa, voiko siitä nostettua kalaa syödä. Johanna Mikkolan mukaan muutos näkyy pohjoisessa esimerkiksi puurajan siirtymisenä ja tunturikasvillisuuden vähenemisenä. Mikkolalla siihen kuuluu oma koti, ja siksi taloudellista vakautta pitää olla sen verran, että asuntolainan saa lyhennettyä. Huolta herättää myös se, pysyvätkö vedet puhtaana ja metsät pystyssä. Ei ole nimittäin itsestäänselvää, että esimerkiksi Tornionjoki olisi tulevalle lapselle elinvoimainen lohijoki. j o u l u k u u 2 2 2 5 3 JOHANNA MIKKOLA, 29, JA VILLE -MATTI HANNU, 31, MUONIO M uoniossa ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat joiltakin osin erilaisia verrattuna Etelä-Suomeen. Ne vaikuttaa niin paljon ihmisen päänsisäiseen maailmankuvaan, että ne olisi tärkeää tuntea, ettei olisi ihan niiden ehdoilla.” Kestävän perhearjen kannalta oleellista on se, mitä ihmiset lopulta käsittävät hyvällä elämällä. Nyt ilmastonmuutos uhkaa esimerkiksi Pohjois-Suomen kahdeksaa vuodenaikaa. Mikkolan käsitystä hyvästä elämästä eivät rajutkaan ilmastotoimet rajoittaisi, päinvastoin. ”Toivon, että lapsi pystyisi nauttimaan luonnosta samalla tavalla kuin olen itse siitä pystynyt nauttimaan. Tulevana mediatutkijana hän pitää elintärkeänä myös sitä, että lapsille opetettaisiin koulussa informaation käsittelyä. Silloin ero ihmisen ja muun luonnon välillä ei korostuisi. Hannun mielestä ilmastonmuutoksen markkinoinnissa ollaankin jossain määrin epäonnistuttu: ympäristön sijaan pitäisi puhua enemmän elinympäristöstä tai lajin tulevaisuudesta. ”Olisin itsekin tyytyväinen, että päätökset tulisivat ylhäältä päin samalla tavalla kuin veroprosentti, jota en voi itse päättää
Lapsellekin se on ihan sama, että mitä siellä päiväkodissa sanotaan tai mitä mä sanon, kun mainokset ja kauppojen hyllyt on koko ajan täynnä kaikkia houkutuksia.”. Hänen kokemuksensa mukaan kasvissyöntiä on myös helpompi selittää lapselle eläinoikeuksien kuin ilmaston näkökulmasta. 5 4 SAIJA TIRKKONEN, 36, HELSINKI S aija Tirkkonen sanoo, että hänelle vegaaninen ruokavalio on ensisijaisesti eläinoikeusteko. ”Lapsiin ja vauvoihin liittyy hirveästi bisnestä, ja se lisää sitä kulutusta.” Ympäröivän kulutuskulttuurin vuoksi syntyy ristiriitoja, sillä Tirkkonenkin kokee elävänsä vallitsevien normien mukaan. Vanhemmuuden kokemuksia Tirkkonen jakaa tiiviisti omien sisarustensa kesken. Kasvisruoasta ja ruoan alkuperästä tulee puhuttua myös heidän lastensa kanssa. Vaikka esimerkiksi isovanhempien hankkimat uudet laadukkaat vaatteet menevät käyttöön ja kiertävät serkulta serkulle, tulee niiden lyhyttä käyttöikää ja ylipäätään uuden ostamista pohdittua. ”Kyllä mä oon joskus koittanut sille selittää, minkälaisia laajempia vaikutuksia eläinten tehotuotannolla on ilmastoon, mutta se alkaa mennä niin abstraktiksi, että hänen on vaikea ymmärtää sitä.” Helpompi tie on jakaa empatiaa eläimiä kohtaan. Esimerkiksi hän nostaa lastenohjelmat ja niiden oheistuotteet, joista muodostuvat myös lasten puheenaiheet. ”Eikö se ole aika harhaanjohtavaa, että syöt tietämättä, mitä syöt, tai teet tekoja tietämättä, mikä sun vastuu niistä on?” Jos ruokavalioon liittyvät valinnat ovat helppoja, haastavampaa on Tirkkosen mukaan kamppailla vallitsevaa kulutuskulttuuria vastaan. ”Tuntuu, että vaikka kuinka sä harot sitä kuluttamista vastaan, niin se tulee ihan joka puolelta. ”Tää on ihan hirvee tää vanhemmuuden tuska, kun haluai si tarjota lapselle kaikki ne jutut, mitä muutkin saa, että se kuuluisi porukkaan.” Joskus kulutusvalintoja tekee samassa tilanteessa muiden vanhempien kanssa. ”Jos mä selitän tätä jonkun toisen lapselle, niin kyllä mä näen niistä vanhemmista, että ne miettii, kuuluuko tuollaista selittää lapselle.” Tirkkosen mielestä juuri se, ettei asioista ole puhuttu suoraan, on johtanut tilanteeseen, jossa suuri osa aikuisista on ummistanut silmänsä eläintuotannolta. Tätä tapaa he kasvattavat lapsilleen, ja silloin ei tapahdu muutosta. Haluaisiko lapsi tappaa ja syödä kadulla näkemänsä ihanan koiran. Kuusivuotiaalle Viimalle Tirkkonen pyrkii avaamaan kasvissyöntiä lapsille tuttujen eläinten ja eläinten eriarvoisen aseman kautta. Lapsi, joka ei katso samoja ohjelmia tai leiki samoilla leluilla, voi jäädä porukan ulkopuolelle. Tirkkonen muistelee erästä tilannetta, jossa samassa seurueessa olleet eri perheiden lapset saivat eri määrän leluja
j o u l u k u u 2 2 2 5 5 5 5
Siinä missä lihasta osaa valmistaa ruokia, vaatii kasvisaterioiden valmistaminen uuden oppimista. Meillä ei välttämättä ole ihan niin syväluotaavaa pohdintaa.” Kestävämpää perhearkea Kuopiossa voitaisiin Katri Tirkkosen mukaan tukea lisäämällä kasvisruoan määrää kouluissa esimerkiksi niin, että tarjolla olisi vain yhtenä päivänä lihaa. Vesa Tirkkonen itse syö lihaa mutta pitää tärkeänä, että lapsille näytetään esimerkkiä. Asenne kasvisruokaa kohtaan lähtee lopulta kotoa. Veljensä kanssa hän on puolestaan keskustellut siitä, että jokaisen lihansyöjän pitäisi suorittaa lihansyöntikortti tappamalla ne eläimet, jotka aikoo syödä. Siksi perheessä on tilattu Ruokaboksia, josta löytyy myös kasvisruokia. ”Se ihminenhän on tavallaan oikeassa, jos se saa sulle syyllisen olon. 5 6 KATRI TIRKKONEN, 39, JA VESA TIRKKONEN, 37, KUOPIO V illeinä nuoruusvuosina ilmastonmuutosta ei Vesa Tirkkosen mukaan tullut juurikaan mietittyä. Sen Katri Tirkkonen on huomannut, että valmiit ohjeet ja tarvikkeet madaltavat kynnystä kokeilla uutta. Tavallaan siellä on joku, mikä sinuakin harmittaa.”. Pikemminkin hän oli se kaveriporukan ärsyttävä tyyppi, joka kyseenalaisti lähes kaiken. Sen sijaan me puhutaan paljon kierrättämisestä”, Vesa Tirkkonen sanoo. Syyllisyydestä ja syyllistämisestä Vesallakin on ajatuksia. Hän arvelee, että taustalla vaikuttaa se, että perheessä syödään lihaa. Pidemmäksi aikaa se ei kuitenkaan jäänyt mieltä painamaan. Ilmastoasioita Tirkkosten perheessä pohditaan sen verran kuin pystytään, Katrin mielestä kuitenkin vähän eri tavalla kuin tähän samaan projektiin haastateltu Vesan sisko Saija tekee. ”Se ottaa maailman painon harteilleen vielä vähän eri tavalla. Vanhempien mielestä on hyvä, että perheen lähipiirissä on ilmastoasioista kiinnostuneita ihmisiä. Tirkkonen tajusi, että liian pitkä helle ei kuulu Suomeen. Katri Tirkkosen mukaan liha on tottumuskysymys. Sitten ilmastonmuutos teki itsestään selvästi näkyvän. Ruoan alkuperästä keskustellaan silloin, kun Vesan sisko Saija on käymässä. Aihe upposi ja alkoi vähän jopa pelottamaan. Sitä kautta tieto kulkeutuu myös heille, eikä aihetta pääse pakoilemaan. Katri Tirkkoseen teki vaikutuksen puolestaan Al Goren ilmastoaiheinen dokumenttielokuva Epämiellyttävä totuus. Vaikka kumpikaan vanhemmista ei ole omistautunut ruoanlaittaja, yrittää Katri Vesan mukaan lisätä perheessä syötävän kasvisruoan määrää ihan jo sen takia, että se olisi lapsillekin terveellistä. ”Se on muuten jännä, että kun me puhutaan ilmastonmuutoksesta, niin me puhutaan hyvin vähän lihantuotannosta, mikä on iso tekijä. Mutta mitä käy, kun tiedon ja oman valinnan välille syntyy ristiriita. Vesa Tirkkonen ajattelee, ettei ilmastonmuutosta voi pelätä, sitä vastaan pitää taistella
Mun tehtävä on sanoa, että nämä nuoret saa ilmaista mieltä. Sittemmin Falenius on ollut aktiivisesti mukana nuorten ilmastoliikkeessä, järjestänyt ja käynyt mielenosoituksissa niin äitinsä kuin ystäviensä kanssa. Yhteinen aktivismi sai alkunsa talvella 2015, kun Suomeen tuli suuri määrä turvapaikanhakijoita. ”Ajattelen, että me tehdään muutoksia rakkaudesta toinen toisiamme kohtaan.”. Niin varhaiskasvatus, koulu kuin nuorisotoimi kannustavat lapsia mielipiteen ilmaisuun. ”Ajattelen, että näillä nuorilla on herättelevä merkitys, koska ne on niin rakkaita suurelle joukolle perheitä ja sukuja”, Klemetti-Falenius sanoo. Faleniuksen ilmastoteot ovat vaikuttaneet laajasti muuhun perheeseen ja ystäväpiiriin. Yksi syy siihen on Klemetti-Faleniuksen mukaan se, että juuri aktiivisiksi kansalaisiksi nuoria yritetään yhteiskunnan puolelta kasvattaa. Kun lapset sitten toimivat tämän kasvatuksen mukaisesti, ajatellaan, että se on väärin tehty. ”Mun viesti vanhemmille on, että lähtekää mukaan ja kysykää siltä nuorelta, miksi se haluaa osoittaa mieltään.” Klemetti-Falenius kokee tärkeäksi, että perheessä on tilaa myös lasten moninaisuudelle sekä omien valintojen tekemiselle. Me aikuiset ei olla osattu hoitaa tätä hommaa, joten nuorilla on oikeus syyttää meitä ja vaatia meiltä tekoja.” Klemetti-Faleniuksen aktiivisuuteen vaikuttaa myös hänen turvattu asemansa: hyvät lähtökohdat elämään, ystäväpiiri ja työpaikka. Kun hän muutti Loimaalle lukion perässä, muu perhe jatkoi kasvispainotteista ruokavaliota. Hänen kanssaan olen käynyt mielenosoituksissa jo ennen ilmastomielenosoituksia, ja sen takia on ollut rohkeus ja osaaminen osallistua niihin myöhemminkin.” Ensimmäisiä kertoja ilmastomarsseilla käydessään AnnaLeena Klemetti-Falenius pohti niitä vanhempia, joille kansalaisvaikuttaminen on vielä vieras asia. ”Erityisesti äiti on luonut pohjan sille aktivismille. ”Mä olen valkoinen keski-ikäinen heteronainen, jolla on taloudellisia mahdollisuuksia. Faleniuksen aktivismille on perheessä luja tuki. Hän ajatteli, että näille vanhemmille pitäisi kertoa, mistä mielenosoittamisessa on kyse. Perheessä kaikki ovat saaneet kulkea ilmastoasioissa omaa polkuaan. j o u l u k u u 2 2 2 5 7 ANNA-LEENA KLEMETTIFALENIUS, 49, HYVINKÄÄ JA AINO FALENIUS, 17, LOIMAA A nna-Leena Klemetti-Falenius jakaa palon ilmastoasioihin erityisesti lukioikäisen lapsensa Aino Faleniuksen kanssa. Myös vaikuttamisessa on aina lupa erehtyä ja oppia uutta. Jos mä en uskalla, niin kuka sitten uskaltaa?” Aino Falenius kokee vanhempien tuen etuoikeutena, sillä hän tietää myös nuoria, joiden vanhemmat eivät esimerkiksi ilmastoasioissa tue lapsiaan. Venäjällä asuvat kummit ovat hänen innoittamina kehittäneet paikallista kierrätysjärjestelmää ja siivonneet rantoja. ”Siinä mä olen asettunut puolustamaan nuoria
5 8 T IN K IMÄTÖN J-P Valkeapään uusin elokuva Hetki lyö on veijarikomedia, rikosdraama, tragedia ja kuvaus alkoholismista. Palkittu ja kansainvälisesti arvostettu ohjaaja ei ole heittäytynyt valtavirran vietäväksi. Teksti Kalle Kinnunen Kuvat Antti Raatikainen
j o u l u k u u 2 2 2 5 9
Onko veri vielä vettä sakeampaa, kun seassa on kolme promillea liuotinta. ”En osaa yhtään ajatella, onko aihe kaupallinen vai ei. Elokuvan tarinassa lymytään Espanjan paahtavan auringon alla, mutta myös kellarimaisissa loukoissa. Yhdistelmä on ennennäkemätön, eikä ainakaan sellaista turistikulttuurille tirskuilevaa viihdettä, jota voi katsoa toisella silmällä. Yksi ympyrä on sulkeutumassa, sillä vuosi sitten kuvatun Hetki lyön jälkituotannon aikana ja ensi-iltaa odottaessa – se ehti siirtyä eteenpäin paitsi pandemia-ajan elokuvasuman, myös kansainvälisen festivaaliensi-illan tavoittelun vuoksi – Valkeapää on kirjaimellisesti palannut Porvoon vuosiinsa. Vili (Johannes Holopainen) on hänen poikansa ja Mikko (Ilkka Heiskanen) baarin yleismies. Joka tapauksessa Valkeapää pääsi Taideteollisen korkeakoulun ohjaajalinjalle vuosituhannen taitteessa, teki kaksi kiitettyä lyhytelokuvaa ja nousi koulussa sukupolvensa toivoksi. ”Enkä osaa yhtään ajatella, onko aihe kaupallinen tai ei. 6 R atkaiseva kannustus voi olla yksi lause oikeaan aikaan. Outi Mäenpää näyttelee baarinpitäjä Marjaleenaa, joka on Miss Suomen toinen perintöprinsessa jostain 1980-luvulta. ”Opettajan kommentit elokuvia käsitteleviin aineisiini olivat sysääviä, ne validoivat unelmaa. ”Kun teksti tulee kuin itsestään, se on merkki, että kannattaa jatkaa eteenpäin”, Valkeapää toteaa nyt työhuoneellaan Helsingin Vallilassa. ”Onnellisuuden tavoittelussa ja törmäyksessä todellisuuden kanssa on jotain poikkeuksellisen vahvaa. Pandemian alkuvaihe oli epätietoisuuden, pelkojen ja eristäytymisen aikaa. Mutta mitä muuta kuin normin rikkomista voisi odottaa ohjaajalta, jonka harteilla tuntui vuosien ajan olevan melkein koko suomalaisen elokuvan kansainvälistyminen.. Se vain kesti. Umpikujalta tuntuneessa tilanteessa hän alkoi rentoutua ja kirjoittaa julmankoomista elokuvaa, joka kertoo pienistä maailmanlopuista. Luulot otetaan pois heti alkupuolella, joka keskittyy pahoinvointiin, ennen kuin itse rikosjuoni avautuu. Sillä on merkitystä, mitä aikuiset sanovat.” Pulp Fictionia seurannut Jackie Brown on paitsi Valkeapään nykyinen suosikki Tarantinon tuotannosta, myös se elokuva, jonka vaikutus näkyy ainakin katsojalle Hetki lyössä, mutta siitä lisää myöhemmin. Lukiossa äidinkielen opettaja sanoi Valkeapäälle, että tästä voisi tulla elokuvaohjaaja. Kaikkien kolmen kunto alkaa jo pettää pahasti. Työtila ei voisi olla pelkistetympi ja siistimpi: on pitkä huone, päädyssä ikkuna ja sen edessä pöytä, jolla on muutamia kirjoja ja kahvinkeitin. Vain kirjoitan”, hän kuvailee elokuviensa alkuvaihetta. Vain kirjoitan.” H arjoittelemme maailmanloppua, ajatteli elokuvantekijä Jukka-Pekka Valkeapää. Valkeapää ei ole ohjannut televisiosarjoja, ei juuri mainoksiakaan. ”Missä unelmat ja pettymykset kohtaisivat niin kuin Fuengirolassa”, Valkeapää kysyy. Elokuva kertoo suomalaisen perheyhteisön unelmien perikadosta, ja mikä olisi tällaiselle kertomukselle parempi miljöö kuin haaveiden ja halvan viinan Fuengirola. Porvoolaispojalla ei ollut erityistä perhesidettä ammattitaiteilijoiden maailmaan. Kyse ei olekaan inhorealismista vaan aarrejahdista: jossain on Madon (Jukka-Pekka Palo) kätkemä rikossaalis. Ongelma on, että Mato on nyt itsekin palaamassa vankilasta 20 vuoden jälkeen – ja hän on todellinen sadisti. Toisaalta hän on tekijänä ihan muuta kuin ne muut oman opiskeluajan koulutoverit, jotka ovat sopeutuneet kaupallisuuteen. ”Ja Pulp Fiction oli sitten tajunnan räjäyttävä”, Valkeapää kuvailee. Ehkä juuri siksi hän otti sanat tosissaan. Kohtalokkaaseen päätepisteeseen viittaa myös elokuvan nimi: Hetki lyö. Elokuvahulluus oli iskenyt jo varhaisteini-iässä. Quentin Tarantinon Reservoir Dogs oli erityinen kokemus 16-vuotiaille, jotka pääsivät sitä katsomaan paikallisessa elokuvateatterissa. Mitä sinne mukana viedään, ei ole mitään Alvar Aallon ja Jean Sibeliuksen Suomea, vaan estetiikka on täyttä Tauskia.” Hetki lyö rikkoo katsojan odotukset, ainakin ne, jotka liittyvät sen kevyenhauskaan traileriin. Hetki lyö on veijarikomedia, jyrkkien käänteiden rikosdraama, raadollinen alkoholistikuvaus ja klassinen tragedia
j o u l u k u u 2 2 2 6 1
Millä tahansa kriteerillä mitattuna Jukka -Pekka Valkeapää on nyt, 45-vuotiaana, Suomen tärkeimpiä elokuvataiteilijoita ja todellinen auteur. Koirat eivät käytä housuja (2019) ostettiin yli 30 maahan, myös Yhdysvaltoihin, mutta sitä ennen Valkeapää oli enemmänkin festivaalielokuvien tekijä. Niin on ollut jo yli kymmenen vuotta. Usein auteur tarkoittaa nimenomaan käsikirjoittaja-ohjaajaa. Hetki lyö kilpailee marraskuussa Tallinnan elokuvajuhlilla. Silti katsojia tuli vain 1 500. ”Se kertoo taiteilijaksi tulemisesta lama-ajan Suomessa. Siinä on omaelämäkerrallisia aineksia”, Valkeapää sanoo. Äidillä on nuttura, kuten Peilin äidillä. Odotuksia nosti Taideteollisessa kertyneen arvostuksen ohella myös Muukalaisen tuotannon ja tekemisen tuolloin melko harvinainen kansainvälisyys. ”Jos jotain positiivista pitää sanoa, ei ole ainakaan tullut tarvetta toistaa menestystä.” Esikoisohjaus Muukalainen (2008) valittiin Venetsian elokuvajuhlille aikana, jolloin sen kaltaisille isoimmille festareille ei kelvannut Suomesta mikään. Muukalaisen tekeminen oli traumaattinen kokemus. Toisaalta Muukalainen on tyylillisesti omanlaisensa, etenkin suomalaisen elokuvan piirissä. ”Muukalaisen pojalla on lyhyt tukka ja se näytti Tarkovskin Peilin pojalta. 6 2 Jotain siitä ajasta ja sen haasteista ja toiveista suodattuu nyt tekeillä olevaan käsikirjoitukseen, josta ehkä tulee elokuva, ehkä ei. Esikoiselokuvan rinnastaminen monien maailman tärkeimpänä ohjaajana pitämän Tarkovskin teoksiin ei ehkä ole reilua. Valkeapään kolmella aiemmalla elokuvalla on yhteensä kuusitoista Jussi-ehdokkuutta, ja ne ovat saaneet yksitoista Jussi-palkintoa. Helsingin Sanomien arvostelussa Muukalaista verrattiin Andrei Tarkovskin teoksiin, ja todettiin, ettei se kestä vertailua. Mukaan osatuottajaksi tuli ranskalainen Alan de la Mata ja hänen kauttaan myyntiyhtiö Wild Bunch, joka oli ja on edelleen maailman tärkeim. Siihen yhtäläisyydet jäivät”, Valkeapää sanoo. Hänen kaikki pitkät elokuvansa ovat saaneet maailmanensi-iltansa niin sanotuilla A-luokan festivaaleilla. ”Yksikään elokuvani ei ole saanut satumaista hyväksyntää”, Valkeapää sanoo. ”Tai voin sanoa, että jokainen asia siinä, mitä olen tähän mennessä kirjoittanut, on totta.” A uteur tarkoittaa elokuvaohjaajaa, jolla on tunnistettava kädenjälki ja itsenäinen työskentelytapa. ”Syvin tavoite ehkä oli sellaisen kokemuksen elokuvallistaminen, jota en saanut sanoiksi puettua. Samana viikonloppuna kun Muukalainen tuli Suomessa ensi-iltaan, se voitti Göteborgin elokuvajuhlien pääpalkinnon. Valkeapää pohtii, että hän ei ollut sittenkään valmis. Sellaisen, miten itse koin maailman lapsena”, Valkeapää sanoo. Asialla on kääntöpuolensa
Pari kertaa kansainvälinen rahoitus oli jo melkein lukkoonlyöty, kunnes ei sitten enää ollutkaan. Käsikirjoitusversioita kertyi parikymmentä. Niinpä Muukalaisen ja seuraavan elokuvan He ovat paenneet välille jäi peräti kuuden vuoden kivulias tauko. Tarinan rakenne ei ole enää vaikea asia.” Seuraavan elokuvansa aiheen Valkeapää sai tuotantoyhtiön kautta. Koirat sai laajaa kansainvälistä huomiota ja brittilevityksen alla Valkeapää ehti käydä maan suosituimman elokuvakriitikon Mark Kermoden radiovieraana. Taas tuli pettymys: monissa maissa elokuvan valkokangaslevitys oli ajoitettu keväälle 2020. Yleisö kotimaassa jäi hyvin pieneksi. Siellä hän näki jotain, ehkä maailmanlopun tai peilin”, Valkeapää sanoo. Roolitus oli pitkällä, kuvauspaikkoja oli suunniteltu. T arkennetaan hieman: Hetki lyön kirjoittaminen ei alkanut koronakeväällä 2020. Siitä voi havaita väreitä road movieista ja Terrence Malickilta, Charles Laughtonin Räsynukesta ja eurooppalaisen arthouse-kauhun kellareista, mutta kokonaisuus on omannäköisensä ja lopulta katsojasta riippuen katarttinen tai vain karmea. Hänen olemuksensa ja etenkin katse oli shokeeraava. Katse oli suunnattu oluttuopin pohjan läpi pöytään. Taas tuli kutsu Venetsiaan, samoin Toronton elokuvajuhlille. ”Sarjaa kehiteltiin pitkään, mutta sitä ei tilaajan puolesta vain haluttukaan rahoittaa.” Nyt Valkeapää arvioi oppineensa noina vuosina ratkaisevia asioita sekä käsikirjoittamisesta että tuotannon logiikasta. Minusta tuntuu, että siitä tuli liian korea. Yhtäkkiä Yle sanoi ei. Kuvaukset toteutettiin Virossa, ennen kuin siitä tuli melkein tapa. Kirjoittamisen varmuus syntyy taas tekemisen kautta. Nälvimisen harmitusta vähensi se, että Valkeapää käsikirjoitti jo televisiosarjaa yhdessä Kari Hotakaisen kanssa. Koirat eivät käytä housuja (2019) ylitti riman tulemalla valituksi festivaaleista arvostetuimmalle, Cannesiin. Purkausmainen ja rytmiltään levoton He ovat paenneet kertoo siviliipalvelusmiehestä ja nuorisokodista karanneesta tytöstä, jotka lähtevät satumaiselle matkalle halki Suomen. Kuvassa keski-ikäinen, ilmeisimmin suomalainen nainen istui kattoterassilla kaljatuoppi edessään. Helsinki-Filmille oli tarjottu käsikirjoitusta, jossa oli sadomasokistinen ihmissuhde. Unelma esikoiselokuvasta toteutui, mutta Valkeapää paloi tuotannon aikana loppuun ja sairastui masennukseen.. En ole nähnyt sitä sitten sen valmistumisen.” Unelma esikoiselokuvasta toteutui, mutta Valkeapää paloi tuotannon aikana loppuun ja sairastui masennukseen. ”Se on seurannut mukana siitä asti, mutta sen kanssa voi oppia elämään.” R innakkaistodellisuudessa Jukka-Pekka Valkeapään toinen elokuva olisi Kyklooppi, tekoajalleen poikkeuksellisella melkein kolmen miljoonan euron budjetilla toteutettu psykologinen ja osin abstrakti draama ja sotaelokuva, jossa kulkevat rinnan traumaattiset rintamakokemukset ja juoksijan valmistautuminen vuoden 1952 olympialaisiin. Hotakaista ja Valkeapäätä yhdisti samanlainen äkkiväärä huumorintaju ja maailmankuva. ”Katsoin kuvaa. Suomalaisen elokuvan lupaus melkein katosi tutkalta. Keväällä 2012 hän joutui hyväksymään, ettei elokuvaa tehdä, ei todennäköisesti koskaan. Valkeapää myöntää auliisti, että elokuva oli muodoltaan sovinnaisempi kuin hänen aiempansa. ”Halusin palauttaa riemun”, Valkeapää sanoo tavasta, jolla hän palasi elokuvantekoon. ”Kerronta oli Muukalaisessa tärkein asia. Briteissä ensi-ilta oli juuri samana maaliskuun viikonloppuna, kun salit lyötiin kiinni. Se oli silti 25 vuoteen vasta toinen tuon riman ylittänyt suomalaiselokuva, jonka ohjaajan nimi ei ole Aki Kaurismäki – ja elokuva oli kaukana Kaurismäen ja sen toisen suomalaisen tuolloin Cannes-hyväksytyn, Juho Kuosmasen maailmoista. ”Tein tietämättömän varmuudella”, ohjaaja sanoo elokuvastaan nyt. Koronapandemia pyyhki pöydän. Pääosissakin oli suomalaisittain isot nimet: Krista Kosonen, Pekka Strang, Jani Volanen. Luin silmistä miljoona asiaa.” Aihe alkoi jalostua vinoksi rikoselokuvaksi Kari Hotakaisen kanssa. Työ eteni heidän mielestään hyvin. Sen tarina alkoi toista vuotta aiemmin, kun Koirat eivät käytä housuja -elokuvan pääosaa näytellessään Valkeapään kanssa ystävystynyt Pekka Strang lähetti kuvan Fuengirolasta. Se olisi ollut absurdi, irvokas ja väkivaltainen satiiri. Valkeapää teki Juhana Lummen alkuperäiskäsikirjoituksen pohjalta oman tarinansa. ”Naisella oli kevyttoppatakki päällään. ”Ymmärrän nyt paremmin, mitä aika merkitsee tuotannossa. Markkinointi & Mainonta kirjoitti, että floppi palkittiin, ja Ilta-Sanomat nosti esiin myös tuotantotuet: ”Vuoden paras elokuva floppasi pahasti teattereissa – sai tukea 750 000 euroa”. j o u l u k u u 2 2 2 6 3 piä alallaan. Kun He ovat paenneet seuraavana keväänä sai parhaan elokuvan ja ohjauksen Jussit, kaikkien medioiden näkökulma ei ollut suopea. Kunnianhimoinen hanke vei Valkeapään elämästä kolmisen vuotta
6 4
”Kansallisteatterissa olin nähnyt Palon useinkin lavalla, ja hän oli Kauppamatkustajan kuolemassa vaikuttava Ben-setänä. Hitchcockin elokuvista. Jos Valkeapää on Koirissa flirttaillut valtavirtaelokuvan kanssa ja Hetki lyö on muuten lähellä elmoreleonardmaisesti rajua veijaritarinaa, alkujakso kyllä pitää huolen, ettei elokuvasta tule koko kansan hittiä. Tinkimättömyydessä on tilinteon makua. Elokuvassa voi olla kaikkea sitä.” Henkilöhahmojen rakentaminen oli prosessi, jossa ulkoisilla asioilla voi olla isokin auttava merkitys. Hän ei ole moralisti. j o u l u k u u 2 2 2 6 5 ”Kehiteltiin asetelma, jossa mies on vankilassa, vaimo pitää kapakkaa Fuengirolassa ja on apumies. Elmore Leonardin, Donald Westlaken ja Charles Willefordin hirtehishumoristisista rikosromaaneista. ”Ja Mikkohan on nimenomaan jäänyt 1990-luvulle. Ensimmäinen puolituntinen on suoraan sanoen todella koettelevaa katsottavaa. Sen päähenkilöt ovat polun päässä, he ovat viinan voimalla toimivia olentoja. Käsikirjoittamiseen vaikutti myös kuolemanpelko. Valkeapää sanoo ymmärtävänsä hyvin, miksi alkoholia käytetään ja miksi jotkut käyttävät sitä paljon. Käsikirjoituksen ensimmäinen versio valmistui helmikuussa 2020, juuri pandemian alkaessa. ”Emme päässeet hedelmälliseen lopputulemaan, ja Hotakaisen piti alkaa kirjoittaa kirjaa.” Myöhemmin Valkeapää keksi ajatuksen siitä, että miehellä on uusi rakastajatar, joka on vaimon näkökulmasta ottanut hänen paikkansa. Valkeapää oli jo nähnyt mahdollisuuden. ”Pukusuunnittelija toi naisten pikkutakin, shortsit ja mokkasiinit. Mäenpään Marjaleena on inhorealistinen kuva alkoholistista, jonka elämään tulee valtava kriisi. Kuin kuolema nousisi lavalle. Ollaan pimeässä, juodaan mitä vain, haistaan pahalle. Sitä voi käyttää eri tavoin. Hiusten sekä kasvojen rasvaisuus hierotaan yleisön naamaan. Outi sai kiinni hahmosta.” Heiskaselle vaatteet antoivat suunnan. Se jäi kummittelemaan.” V alkeapää pani korkin kiinni kymmenisen vuotta sitten. Hetki lyön henkilöiden toiminnassa nousi yhä enemmän pintaan epätoivo, harkintakyvyn kadottaminen, kaiken laittaminen peliin kuin huomista ei olisi. ”Palo tuli koekuvauksiin ja värisi vihasta. James Bond-leffoista. Hän itse oli nähnyt Mikon ensin Andy McCoy -tyyppisenä rokuna, mistä Valkeapää ei ollut samaa mieltä. Hetki lyö on paljon muutakin mutta myös elokuva suomalaisten suhteesta alkoholiin.. Paikalle tulee tyly asiainhoitaja, joka piinaa vaimoa ja apumiestä.” Tarinassa oli westernin elementtejä, ei ainoastaan maisemissa. Tässä tarinassa irti pääsy lienee vain utopistinen haave, ainakin kun Jukka-Pekka Palon esittämä, kauhua herättävä Mato saapuu lopulta paikalle. ”Mennään viidestä promillesta kohti nollaa”, Valkeapää kuvailee hahmon kaarta vähän virnuillen. Alkoholi on aine. Ihmiset ovat käytökseltään kaikkea karikatyyristä hienovaraisiin pienenpieniin tunteen ilmaisuihin. Oli pakko tehdä ratkaisu. Päätöstä edelsi liian kostea kesä. Hetki lyö on paljon muutakin mutta myös elokuva suomalaisten suhteesta alkoholiin. H etki lyö on tarantinomainen juttu myös sikäli, että se nostaa tutuista näyttelijöistä esiin uusia, loisteliaita puolia: kuin heidät näkisi ensimmäistä kertaa. Siinä on löytämisen triumfia sekä katsojalle että ohjaajalle. Ilkka kokeili ja totesi, että tämähän on tällainen Ragazzi-mies.” Ragazzi oli Vaatehuoneen vähän tyylikkäämpi merkki, näennäisitalialaista muotia suomalaiseen makuun. Se oli siinä.” Rooli on aivan muuta kuin Palolta voisi hänen tutumpien televisioja elokuvatöiden perusteella odottaa. Eristyksessä neljän seinän sisällä Helsingin Kalasatamassa elokuvantekijä nieli pettymystään Koirat eivät käytä housuja -elokuvansa valkokangastien tyssäämisestä ja haki turvaa sekä mielihyvää asioista, jotka ovat vanhoja, tuttuja ja hyviä. Niinpä Marjaleena sai otsatukan. Maailmanlopun tuntu. Tarinan panokset alkoivat olla tarpeeksi kovat. ”Sodanjälkeisessä Suomessa jokaisella on lähisuvussaan alkoholismia, ja silti suomalaisen elokuvan suhde alkoholiin on häveliäinen”, Valkeapää sanoo. Joskus hän halusi olla mannermainen mies.” Kyse on menetetyistä mahdollisuuksista, vähän kuin Jackie Brownissa – joka kuitenkin nimenomaan avautuu kohti uutta alkua. Huimat näyttelijät vain tarvitsevat hyvät roolit, Valkeapää sanoo. Se on kuin kurkistus törkyvampyyrien hautakammioon. ”Millaisia ihmiset ovat. Samaan tapaan Valkeapää toi Koirat eivät käytä housuja -elokuvaansa koko prosessin ajan enemmän huumoria. Mäenpään kampaajan mukaan hänelle ei sovi otsatukka. ”Huikea maskeeraajamme Kaire Hendrikson laittoi lisäkkeen, joka välillä repsottaa. Ja siitä tuli yhä humoristisempaa, vähän kuin Leonardin realistisissa ja etenkin Willefordin melkein nihilistisissä tarinoissa
”Minusta elokuvallisimpia ovat tuhnuiset paikat”, Valkeapää sanoo. ”Mennään viemärien ja roskisten kautta kuin sukellettaisiin pötsiin ja suolistoon. 2 2 2 VERSAILLES T E AT T E R I FA N TA S I A AU R I N KO K U N I N K A A S TA , L U O K A S TA , J A H Y VÄ S TÄ M AU S TA . Pulp Fictionissa on jakso, jossa Bruce Willisin näyttelemä nyrkkeilijä on menossa hakemaan tunnearvoltaan korvaamatonta rannekelloa. Ihan kuin elokuvan hahmo kulkisi hetken kulissien takana. Sehän on kiinnostavaa ja tietysti se on myös hauskaa.” Ja toisaalta se ei ole. ”Mutta mitä jos juopot lähtevät toteuttamaan suuria rikossuunnitelmia. . Jossain mielessä juopposankari on kuolematon ja selviää kaikesta, kunnes ei enää selviäkään.” H etki lyö on Valkeapään mukaan hänen paras elokuvansa – asia, jota hän haluaa erikseen korostaa. 1 . Valkeapää muistaa teini-ikänsä käänteentekevästä valkokangaskokemuksesta tietyn kohtauksen, joka osaltaan vakuutti hänet elokuvan mahdollisuuksien laajuudesta. Se on masennuksen ja merkityksettömyyden tunnun kuvaus, joka on puettu tummasti humoristisen ja absurdin kauhuelokuvan kuosiin. Myös Hetki lyössä toivo on genrekehyksen takana aika ohuen langan varassa, elokuvantekijä myöntää. Yhtäkkiä äänet paljastavat, että ympärillä on tavallinen maailma. ”Siinä kuuluu ihmisten ääniä, lapsia leikkimässä, perheitä. Se raottuu auki”, Valkeapää kuvailee. Näkemykseni siitä perustuu täysin mielikuviini.” Sitä ei elokuvasta uskoisi – myös siksi, että auringon paahtamat näkymät ovat pitkälti kiehtovia unohdettuja paikkoja, rumia sisäpihoja, teollisuusalueen autokaupan parkkipaikkaa, syrjäistä asuntovaunua. Ennen kuin hahmo saapuu asunnolle, jossa hän yllättää vessanpöntöllä istuvan John Travoltan, kamera seuraa nyrkkeilijää pienkerrostalon pihan läpi. Hetki lyö kouraisee, koska kuolema ei ole siinä vitsi, vaikka siihen asti juopot saattavat suhtautua elämäänsä kovin huolettomasti. Jotkut Hetki lyön nähneet ovat olleet hämillään. ”En ole koskaan käynyt Fuengirolassa. . Juoppo voi olla esteettisesti epämiellyttävä, mutta hän on myös eksistentialistinen painajainen, tai peili. Joillekin ulkomaalaisille katsojille se on ollut käsittämätön. ”Rumuuden estetiikka kiinnostaa tässä yhteydessä enemmän kuin autenttisen todellisuuden tallentaminen.” Jostain sieltä, paraatipuolen takaa löytyy elämä: vaikutelma siitä, että tämä on käsinkosketeltavaa. ”Suomalaisille tämä ei ole oman kokemuspiirin ulkopuolella. . Valkeapää pohtii, että juopon nähdessään suomalainen näkee rakkaudettomuutta ja syvää pelkoa. ”Ehkä luemme tällaiseen hahmoon jotain itsestämme. Ehkä näemme vapautta. ”Se oli tajunnanräjäyttävä hetki. Tuotantoyhtiö on vaihtunut: aiemmat kolme elokuvaa syntyivät Aleksi Bardyn Helsinki-Filmin huomassa, mutta nyt tuottaja on Daniel Kuitunen ja Komeetta-yhtiö. Suomalainen tajuaa, mistä Tauskissa on kyse, ja Tauskista voi jopa pitää.” Miksi tuntuu niin pahalta katsoa alkoholistia. Hetki lyö kuvattiin Teneriffalla. ” T E A T T E R I A K A I K I L L E A I S T E I L L E ” – HS L I S Ä N Ä Y T Ö K S I Ä T U L O S S A K E V Ä Ä L L Ä 2 2 3 !. Ehkä kauhua.” Alkoholiriippuvaisuus ja tunne-elämän vauriot tekevät elokuvan hahmoista arvaamattomia. Kanarian saarilla oli tarjolla merkittäviä tuotannollisia kannustimia, jotka houkuttelevat sinne elokuvien ja sarjojen tekijöitä ympäri maailmaa, myös Yhdysvalloista asti. Todellisuudessa.” LIPUT -15 % KOODILLA IMAGE OSOITTEESTA VIIRUS.FI TAI BILJETTER@VIIRUS.FI! Teatteri Viirus, Välimerenkatu 14, 00220 Jätkäsaari, Helsinki P E R T T U S A K S A S O R J A N E N / V I R T A N E N E N S I I L T A 2 1 . Valkeapäällä on paljastus. ”Toinen asia on, että jos elämä on merkityksetöntä, kunnes me itse luomme merkityksiä, silloinhan juoppo on kauhea todiste, että merkityksiä ei ehkä vain ole.” Tuntuu loogiselta, että viime vuosien uusista elokuvista Valkeapää nostaa yhdeksi suursuosikikseen Ari Asterin Midsommarin. Ja keskinkertaiset turistihotellit uima-altaineen ovat kaikkialla Lounais-Euroopassa aika samanlaisia
Luonnollista valoa ar te k. fi Riippuvalaisin A331 “Mehiläispesä”, Alvar Aalto, 1953 Artek Helsinki Keskuskatu 1 B ja Artek-jälleenmyyjät
Hemmottele itseäsi ikimuistoisella kaupunkilomalla ja hyvillä unilla. O TA A I K A A I T S E L L E S I. Käy ihanissa ravintoloissa, nauti kulttuurista ja rentoudu tyylikkäässä hotellissa keskellä kaupunkia. c o m KAIKKI SUOMEN RADISSON BLU HOTELLIT JOPA -25 % S-ETUKORTILLA. H e l s i n k i , E s p o o , Ta m p e r e , Tu r k u & O u l u r a d i s s o n h o t e l s
6 9 Uuteen nousuun Helsinki-Vantaan lentoaseman The Oak Barrel -baarin edessä otettu kuva oli pitkään virallinen osoitus lomasta ja vapaudesta. Teksti Jantso Jokelin Kuvat Kim Öhman ja Getty Images j o u l u k u u 2 2 2. Lentohäpeän aikoina kuvia saattaa nähdä vähemmän kuin ennen, mutta se ei tarkoita, että mikään olisi muuttunut
Imagen tiedostavassa toimituksessa nimittäin on päätelty, että lentohäpeä, korona ja sodankäynti ovat antaneet kuoliniskun lentomatkustamiselle, tai ainakin sillä keulimiselle. ”Nähtäväksi toki jää, miten hinnannousu ja inflaatio tulevat ihmisten lentohalukkuuteen vaikuttamaan.” Aamukahdeksan pitäisi olla vielä päivän ensimmäisen asiakaspiikin aikaa, mutta nyt baarissa on väljää. Ja taksin jälkeen: odottelua, jonottelua, turvatarkastuksia, julkisia vessoja, kylmä lohileipä ja suodatinkahvi. Hän sanoo, että ravintolan asiakasmäärät ovat palautuneet jo miltei pandemiaa edeltäviin lukuihin. Käsitykset murskaantuvat heti kättelyssä, kun tapaan The Oak Barrelin toiminnasta vastaavan ssp Finlandin Operations Managerin Markus Sakon lentoaseman aulassa. Jos olen täysin rehellinen, minut on lähetetty tänne lukemaan madonlukuja huolettoman maailmanmatkailun aikakaudelle. Tulevaisuus on niin tiedostavan vihreä ja maata pitkin matkustava, että Oak Barrelin kaltainen paikka on varmasti jo kuolemassa omaan mahdottomuuteensa. T ietystä geneerisyydestään huolimatta baarissa on jotain sydäntä sulattavaa. Vaikka lennot Venäjän yli ovat loppuneet, se ei ole näkynyt enimmäkseen Schengen-maiden välisiä matkustajia palvelevan Oak Barrelin toiminnassa. Siellä täällä istuu kuitenkin muutama yksinäinen matkailija tai pariskunta. Tiistai on matkapäivistä keskimäärin hiljaisin, ja syysloman menoliikenne on juuri päättynyt. Samalla on hyvä päästä päivittämään hieman käsityksiä kaukomatkustamisen nykytilasta ja tulevaisuudesta. Se on tietenkin päätähuimaavasti enemmän kuin parina edeltävänä vuonna, mutta vuosi näyttää jäävän jälkeen vuoden 2019 yli 21,8 miljoonasta matkustajasta. Tuntuu oudolta olla matkalla lentokentälle ilman pienintäkään laukkua tai reppua, pelkkä passi povitaskussa. ”Kesä 2022 ylitti meidänkin odotuksemme. Iltapäivällä kahden ja kuuden välillä täällä on niin kova rytinä, ettei sekaan meinaa mahtua”, Sakko sanoo. Erityisen usein kaljakuvissa toistuu yksi ja sama sana: pakollinen. Instagramista löytyy roppakaupalla tuoreita päivityksiä turisteilta ja työmatkalaisilta, jotka ovat käyneet nappaamassa ”lentosiivet” ennen matkaa. Tarkoitukseni on ottaa lähtökalja ja lähteä sen jälkeen kotiin. Lokakuun lopussa Finnair kuitenkin jo kertoi kammenneensa vuoden kolmannen neljänneksen liike tuloksen plussalle. Sitä ennenkin ihmisiä käy jo rykimässä ovea. Tuleva matkani ei kuitenkaan suuntaudu fyysisesti kauas. Baarin saa tietenkin täyteen hieman pienemmälläkin lentokenttätrafiikilla. Matkaanlähtömatka on vetolaukun rahinaa autiolla kadulla hiljaisena aamuruskon hetkenä; epämukava sukkulabussi, jossa vaitonaiset matkustajat arvuuttelevat mielessään toistensa päämääriä; tai tällainen nahkapenkkinen taksi, josta löytää itsensä aina yhtä väsyneenä ja kärsimättömänä. Ensimmäisen koronakevään jälkeen koitti kui”Iltapäivällä kahden ja kuuden välillä täällä on niin kova rytinä, ettei sekaan meinaa mahtua.”. ”Yleensä tässä on heti avaamisaikaan puoli kuudelta jo jonoa. Aion matkustaa vain tiettyyn suomalaiseen lähtörituaaliin. Kansanperinteen mukaan kyseessä on suorastaan maaginen lasillinen, jolla on voima kääntää matkaanlähtömatka varsinaiseksi seikkailuksi. Kaikki tietävät matkaanlähtömatkan. Siis vuoden 2019 tasolle, jolloin maailmassa lennettiin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ainakin vilkaisu sosiaalisen median puolelle vahvistaa Oak Barrelin olevan voimissaan. Nyt juuri on takana syyslomaviikon aloitus, ja ihmiset ovat olleet hyvin liikkeellä.” Edes tämänhetkinen maailmantilanne ei ole Sakon mukaan hillinnyt suomalaisten matkustushalukkuutta. Oak Barrel suljettiin maaliskuun puolivälissä 2020 ilmeisestä syystä. Finnair on ennustanut lentävänsä ainakin vielä alkusyksystä noin 70 prosentin kapasiteetilla vuoden 2019 vastaavaan ajanjaksoon verrattuna. 7 L okakuinen Helsinki on vielä pimeydessä märkivä aavekaupunki, kun nousen taksiin kotikadultani kello 7:22 ja aloitan matkan kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa. Se on se osa matkasta, joka ei oikeastaan kuulu itse matkaan vaan toimii pelkkänä siirtymävaiheena siihen. O len tullut elämäni ensimmäistä kertaa vierailulle Helsinki-Vantaan lentoaseman irlantilaispubi The Oak Barreliin, erään väittämän mukaan Suomen kuuluisimpaan baariin. Jos hyvin käy, tulee ottaneeksi kaljan, joka ei ole missään niin symbolinen kuin maamme päälentokentällä. Oluthanat kimaltavat kuparisen kupolin alla, rauhallinen musiikki soi. Autoradiossa soi Nessun Dorma, Puccinin aaria, jossa uneton prinssi uhoaa yötä väistymään. Tammija syyskuun välillä Helsinki-Vantaan läpi kulki noin 9,3 miljoonaa matkustajaa. Tilastojen mukaan lentomäärät eivät ole vielä täysin palautuneet pandemian aiheuttamasta romahduksesta
j o u l u k u u 2 2 2 7 1
7 2
Silti lentämisestä kieltäytymisen ilmastovaikutukset ovat lähinnä symbolisia. Toisaalta samaan aikaan Suomessa 40 prosenttia kansasta ilmoitti ilmastobarometrin mukaan vähentäneensä lentämistä – ja lensi samana vuonna enemmän kuin koskaan aiemmin maan historiassa. Eevi Karvinen tiivisti paradoksista olennaisen Iltalehden kolumnissaan viime kesäkuussa: Ilmastotyötä ei kannattaisi pohjata ihmisten sheimaamiselle toisestakaan käytännön syystä. Ravintoloihin kohdistuneet rajoitukset koskivat kuitenkin myös lentoaseman erikoisravintolaa, ja asiakaspaikkoja jouduttiin välillä rajoittamaan. Remontin suurin haaste onkin Sakon mukaan se, ettei baaria tohtisi sulkea edes lyhyeksi ajaksi. Jo yksi kaukomatka voi tuplata vuosipäästöt. Maailmalla on oikeus olla kansainvälinen, etenkin, kun maailmanlaajuisen lentoliikenteen osuus vuosittaisista päästöistä on noin 2–3 prosenttia. Todellista ympäristövaikutusta ei synny sielläkään. On myös mahdollista, että pienen piirin lentokriittisyydellä on ajan saatossa laajempia vaikutuksia. Kun muutama kieltäytyy ympäristösyihin vedoten lentämästä, moni heidän ympärillään saattaa alkaa harkita omia asenteitaan ja muuttaa käyttäytymistään. Baariin rakennetaan myös kunnon keittiö. Se on liian suosittu. Ruotsalaiset, kuten tiedämme, yrittävät tietysti parhaansa. Juhannuksen jälkeen baari jatkoi toimintaansa ensin rajatuilla aukioloilla ja laajensi pikkuhiljaa. Sakon mukaan yrityksen myyntipalveluun alkoi tulla jo alkukesästä viestejä, joissa kyseltiin malttamattomina Oakin avautumisesta. Esimerkiksi Carbon Market Watch toteaa tuoreessa selvityksessään, ettei kuluttaja voi oikeasti kompensoida lentonsa ilmastopäästöjä. Se on mittava hinta matkustamisen kaltaisesta, usein lyhytkestoisesta ja hedonistisesta touhusta. Näyttää nimittäin siltä, että ihmiset eivät yksinkertaisesti häpeä tarpeeksi.. Samaan aikaan kaikista maailman hiilidioksidipäästöistä yli 70 prosenttia syntyy joka tapauksessa sadan (100) suuryrityksen toiminnasta. Huomattavan moni suorittaisi varmasti mielellään lähtörituaalin Oakissa. En ole aikuisiällä käyttänyt lentokoneita lomailuun juuri lainkaan, työhön tai opiskeluun liittyvään matkaan ehkä 3–6 vuoden välein. Vaikuttaisi siltä, että se on ainakin toistaiseksi jäämässä pienen piirin oireyhtymäksi. Kun virus viimein selätettiin rokotteilla ja maailma alkoi aueta, Oak tuli rytinällä takaisin. Repikää siitä, lentohäpeässä kärvistelijät. K oronan sumentamilla aivoilla on hankala muistaa, että lentohäpeästä alettiin puhua vasta niinkin äskettäin kuin vuonna 2018. O n syytä tähdentää, että yksittäisen ihmisen päästöjen mittakaavassa lentämisen vaikutus on huomattavan suuri. Tilat eivät silti tule riittämään kaikille. Ilmastoaktivisti Greta Thunberg ei tiettävästi keksinyt termiä mutta edesauttoi sen maailmanlaajuista leviämistä. Nimen saanut ilmiö trendasi, sillä se iski ajan henkeen. Jos haluaisin yltää lähestulkoon kaikkien tiedostavien punavihreiden ystävieni 2000-luvulla keräämiin lentokilometreihin, minulla olisi vielä reippaasti kirittävää. Kansalaisille suunnatuissa kyselyissä lentopäästöjen osuus arvioidaan usein yläkanttiin. Nyt Markus Sakko kertoo, että seuraavassa remontissa 165 asiakaspaikkaa tuplataan ja Oak Barrel levittäytyy entistä suuremmalle alueelle. Inhoan kaukomaiden massaturismia ja lentämistä, oikeastaan kaikkea lentokentissä ja lentokoneissa. Piikkituntina turvatarkastuksen läpi saattaa kulkea lähemmäs 4 000 ihmistä. j o u l u k u u 2 2 2 7 3 tenkin jo hieman vapaamielisempi kesä. Lentely on tosin lisääntymään päin, eikä teknologian ekologinen kehitys ole vielä kasvavien päästömäärien tasolla. Tai vaateteollisuuden, jonka päästöt ovat enemmän kuin lentoja meriliikenteellä yhteensä. Näyttää nimittäin siltä, että ihmiset eivät yksinkertaisesti häpeä tarpeeksi. Sana syntyi tietysti Ruotsissa, maailman piinallisimmalla tavalla vastuuntuntoisessa maassa. Sittemmin lentohäpeä on kuitenkin osoittautunut yllättävän hankalaksi ottaa vakavasti. Sen rinnalla kuluttajalle tarjottu anekauppa ja boikotit tuntuvat etupäässä omantunnon projekteilta. Näillä näkymin tämä kulttuuri ei ole katoamassa mihinkään. Valitsen koska tahansa mieluummin hitaan romanttiset rautatiet ja vesireitit, joilla etäisyyttä pääsee lusimaan tuntikaupalla. Syillä ei ole juurikaan tekemistä ilmaston kanssa. Viimeaikaisten tietojen perusteella tehottomuus vaikuttaisi koskevan myös lentojen päästökompensointia. Silti lentohäpeästä puhuminen on aiheuttanut jopa minussa provosoituneen reaktion. Erään kyselyn mukaan jopa joka neljäs ruotsalainen oli jättänyt lentomatkoja väliin ilmastosyistä. Huomattavasti suurempi on silti esimerkiksi asuntojen lämmityksen ilmastovaikutus (jonka kuluttajat arvioivat puolestaan alakanttiin). Lentomäärät kääntyivät Ruotsissa hienoiseen laskuun jo ennen pandemiaa, ja lentohäpeää uskallettiin veikata jopa yhdeksi syyksi. Omikron-variantin valtakaudella baari meni uudelleen kiinni. Ylen mot-ohjelman mukaan länsimaisen lentelijän ”ekoteko” lähinnä siirtää ekologisuuden vastuun esimerkiksi Intian köyhälistölle. Ilmastotyötä ei kannattaisi pohjata ihmisten sheimaamiselle toisestakaan käytännön syystä. Lähes kaikkien tutkittujen lento yhtiöiden ilmastohyvitysten takaa löytyi halpoja ja tehottomia metsänistutushankkeita
Tuijotan haikeana ilmaan kohoavia matkustajakoneita. 74 Jos vielä viime vuosikymmenellä halusi leveillä sosiaaliselle piirilleen matkansa alkamisella, Oak Barrelin pöydästä päivitetty kaljatai skumppaselfie oli ylivertainen tapa lähes kenelle tahansa. Sellaisena se näyttää myös pysyvän. Kun mtv Uutiset kirjoitti ravintolasta vuonna 2015, oli meemiytyminen ehtinyt siirtyä jo jonkinlaiselle meta tasolle. Sakon mukaan Oakki muodostui suomalaismatkailijoiden symboliseksi base campiksi jo ennen sosiaalisia medioita. Tällä hetkellä baariin tägätyt kuvat ovat jopa merkillepantavan huolettoman nuhjuisia räpsyjä. Mikäli lentosalailu yleistyy, saattaa paikka kuitenkin kokea hienoisen asiakasprofiilin muutoksen. Tästä se siis lähtisi, jos lähtisi. M ikä on sitten Oak Barrelin rooli tässä kaikessa. Suomessa yritys pyörittää myös joitakin tavanomaisempia kaupunkikohteita, kuten Starbucks-kahviloita. Ihmeellisestä sopeutumiskyvystään tunnettu ihminen on vain oppinut elämään häpeän kanssa. On odotettavaa, että Oak Barrelin kaltaisen paikan takaa löytyy kuluttajan näkökulmasta melko kasvoton yritys. Oakki on aina symboloinut oman matkan manifestoimista kovaan ääneen. Seuraava postaus onkin rottinkisesta riippukeinusta käsin kuvattu video Balin auringonlaskusta.” Karvinen arvelee, että pandemia olisi jyrännyt alleen lentohäpeän. Baari erottui joukosta. Varhaisvaiheista ei kuitenkaan ole säilynyt varmoja tietoja. Markus Sakon mukaan ravintolan kulttiaseman muodostumiseen on saattanut vaikuttaa osin myös sijainti heti vanhan. Ei lainkaan Málagaan matkalla olevia parrakkaita julliporukoita, ei ”Tampiot Roomassa” -henkisiä hashtageja tai black metal -bändejä. Some-vaikuttajien sommittelemia Instagram-täydellisiä lifestyle-otoksia ei paljoa näy. Kun vertailun vuoksi katsoo vaikkapa samassa terminaalissa sijaitsevan, vuosikertaviinejä ja tapaksia tarjoilevan lentokenttäravintola Wine & View’n somekuvia, eroavaisuudet pistävät silmään niin kompositioiltaan, filttereiltään kuin demografialtaan. Sosiaalinen media on epäilemättä kuitenkin muokannut Oak Barrelin tunnettavuutta ja imagoa sellaiseksi, kuin sen nyt tunnemme. Läpivalaisulinjastoilta näki suoraan baariin, jonne jono turvatarkastukselta usein suoraan johtikin. Me vain päädymme kohteisiin. Ehkä olen tehnyt sen vain väärällä tavalla. K ello on 8:40, kun saan vihdoin kaljan eteeni. Ennen nykyistä toimijaa baari ehti olla ilmeisesti parinkin eri omistajan hallussa. Heti ensisiemaisulla tuntuva alkoholin puraisu aiheuttaa lievän hälytystilan aamu-uneliaissa aivoissa. Ehkä lentämisessä onkin ihan helvetisti järkeä. Joskus selvitin, että tämä oli koko Suomen eniten tägätty ravintola. Pieni perhefirma lentokentällä tuntuisi nykymaailmassa erikoisuudelta. ”Oak Barrel on meidän paikoistamme tunnistettavin. Oakin toiminnasta vastaava ssp Finland on osa kansainvälistä ssp Groupia, jolla on toimintaa yli 30 maassa. Samalla hän kuitenkin kummastelee sitä, kuinka ”tiedostavat” ihmiset tuntuvat nykyään teleporttaavan itsensä mystisesti Italiaan. Kritisoimme ylikulutusta ja kestämättömiä elämäntapoja, peräänkuulutamme somessa vastuullisempia ilmastotoimia. Kun ravintola aloitti toimintansa, lentoasemalla ei ollut samanlaista palveluvalikoimaa kuin nykyään. Oikeampi johtopäätös lieneekin, että lentohäpeästä on tullut ainakin osalle hyvin todellinen tunne. Jos vielä viime vuosikymmenellä halusi leveillä sosiaaliselle piirilleen matkansa alkamisella, Oak Barrelin pöydästä päivitetty kaljatai skumppaselfie oli ylivertainen tapa lähes kenelle tahansa. Ajattelen ilmailun jokapäiväistä ihmettä, ilmaan nousun ja seitinohuen nousuhumalan ikiaikaista yhteyttä. Jutussa nimetön toimituksen henkilö totesi pakollisen kuvan Oak Barrelista olevan ”oikeastaan jo varsinainen läppä somessa”. turvatarkastuksen jälkeen. Ruokaja juomapalveluita tarjoava operaattori on erikoistunut toimimaan etenkin liikenteen solmukohdissa, lentokentillä ja rautatieasemilla. Samaan aikaan Oak Barrelissa mainostetaan rehdisti ”lähtöbetonia”, tuopillista harmaata lonkeroa. Sillä sai ilmaistua, että on aktiivinen ja menevä ihminen, man of the world, mutta samalla kuitenkin rennon huumorintajuinen. Ei juurikaan edes olutta vaan tarkasti keskelle kuvaa asemoituja viinilaseja, skageneita, macaroneja, pikkutakkeja. Eräs toinen mainitsi paikan kulkevan lempinimellä Öykkäri. Muita meidän ravintoloitamme ei niin hyvin tunneta”, Markus Sakko sanoo. Kun Eppu Normaali tai Arttu Wiskari laulavat läpeensä ironisesti ”Ikäluokkani ei enää lennä. Niissä irvistellään, virnistellään ja otetaan rennosti. Lentämisen suhteen ei siis olla yhtä läpinäkyviä kuin ennen. Oak Barrel on toiminut nykyisessä omistuksessa 1990-luvun puolivälistä asti. Ehkä on käynyt niin kuin monen suomalaisen kulttuurimuodon kanssa: noloa vitsiä on alettu elää tosissaan
Meillä on hyvä porukka, ja ihmiset ovat tänne tullessaan hyvällä tuulella. Ja kun kaljaselfie lentokentällä alkaa tuntua nololta Suomi-jutulta. Häiriköt ovat harvinaisia, sillä nousuhumalaan ehdittyään useimpien pitää jo lähteä koneeseen. Ja kuunteles tätä: vaikka lentoaseman käytävä katkaisee baarin anniskelualueen kahtia, istumaan saa kävellä aivan itse oluen kanssa, ilman alkoholilainsäädännön rajoituksia. Sanoisin, että aamuisin alkoholia tässä nautiskelevat ovat yleensä lähinnä suomalaisia”, Sakko sanoo. L ienee turvallista sanoa, että jos nostetta ja pöhinää kaipaava toimija – oli se sitten kauppakeskus, kunta tai lentoasema – tarvitsee erikseen teippauksilla ja hashtageilla koristellun selfieseinän, se on epäonnistunut. Vuodesta 2018 talossa työskennellyt Shift Manager Pasi Laitinen tunnistaa baarin erityislaatuisuuden. ”Ulkomaiset vieraat ovat ihmetelleet tätä baaria ja sen merkitystä suomalaisille. On ilo olla täällä.” # pakollinen. Asiakkaat ovat keskimäärin eri mielentilassa kuin tavanomaisessa baarissa. Koko aseman tunnistettavin tavaramerkki on olohuone, joka vastaa samalla suomalaisuuden ydinkysymykseen: saako sieltä viinaa. Miksi emme siis ottaisi pikku näkäräistä jo kukonlaulun aikaan. Tällaiset detaljit itsessään riittävät tekemään paikasta meikäläisille anarkistisen mukkelismakkelismaan, jossa herrojen luomat säännöt ovat lentäneet romukoppaan. ”On tämä erikoista. ”Tämä on loistotyö. Kellolla ei ole mitään väliä.” Erikoisuudet ovat baarimikolle kuitenkin ennemminkin rikkauksia. Taivas varjele. j o u l u k u u 2 2 2 7 5 peräpohjalaisesta juoppoudesta ja epäonnesta, ollaan kappaleita äänestämässä pala kurkussa Suomen tärkeimmiksi sävelteoksiksi aina Finlandian yläpuolelle. Kello voi olla seitsemän aamulla tai illalla, mutta fiilis ja kiire voi olla ihan sama. Helsinki-Vantaan asiakkaat sen sijaan ovat kehittäneet lentoasemalle meemipaikan lähestulkoon ilman minkäänlaista brändityön saastuttavaa kosketusta. Kun ämpärijonoista uutisoidaan ja päivitellään niiden hölmöyttä, silloin vasta lähdetäänkin jonottamaan ämpäreitä. Kyllä saa, erikoisanniskeluluvalla jo puoli kuudelta aamulla
Eikä Oak Barrelia varsinkaan voi ei-paikaksi sanoa. En edelleenkään haluaisi lentää mihinkään. Kammottavaa! Pelkkää kuolemaa! Sitä paitsi Jacques Tati! Onneksi vanheneminen on liuottanut asenteista turhan kuonan. Niiden käytävillä voi olla hankala sanoa edes, missä maassa ollaan. En haluaisi edes juoda enempää. Siemailla yhtä ja samaa lähtökaljaa ilman aikomustakaan lähteä, jäädä katsomaan pilviin kohoavien suurten koneiden väsymätöntä rytmiä. Hän tarkoitti niillä usein ostoskeskusten, hotellien ja lentoasemien kaltaisista julkisia tiloja, hetkellisiä, helposti unohtuvia ja tunnelmaltaan ohuita paikkoja, jotka eivät kerää varsinaisen paikan kaltaisia merkityksiä. Tuo kaikki puhaltaa pelkkään siirtymiseen luotuihin paikkoihin draaman kuin itsestään. Tarkkailla pariskuntia suhteen eri vaiheissa, rakastavia ja viilenneitä eleitä, vapauden lupausta heijastelevia pieniä ilmeitä. Tom Hanksin tähdittämä The Terminal saattaa olla rikollisen huono elokuva, mutta ilman kotimaata jäävän ja lentokentälle asumaan asettuvan Viktorin elämää seuraa samalla innostuneena, miltei kateellisena. Haluaisin vain jäädä tänne, mennä juttelemaan baarin pöydissä istuville ihmisille, kuulla tulevasta lomastaan valpastuneiden matkailijoiden tarinoita. Olen joutunut myöntämään, että lentoasemien kaltaiset paikathan ovat juuri niitä jännimpiä. Halusimme tai emme, se on ladattu suorastaan tihkumaan merkityksiä. Se on sukua lapsen haavekuvitelmille siitä, että voisi jäädä yöksi Ikeaan tai ostarille. Kun ihmiset ovat matkalla, kaikki on erilaista. 7 6 R anskalainen antropologi Marc Augé esitteli 1990luvun alussa ajatuksen ei-paikoista (non-lieu). Vielä kymmenen vuotta sitten kapitalismija turismikriittisenä opiskelijana siteerasin teoriaa innoissani. He saattavat omaksua itsestään kokonaan eri version; tehdä asioita, joita eivät muuten tekisi; lähestyä ihmisiä, joita eivät muuten lähestyisi. ImageIlmot2022.indd 9 ImageIlmot2022.indd 9 27.10.2022 15.54.56 27.10.2022 15.54.56. Olisiko siinä uusi seikkailujen tulevaisuus. Siksi tunnen oloni lopulta melankoliseksi, kun joudun päättämään oluttuokion ja lähtemään kotiin
YLI 300 000 TYYTYVÄISTÄ ASIAKASTA 4.6 NOPEA JA ASIANTUNTEVA PALVELU 100 % SUOMALAINEN PERHEYRITYS SUOMEN SUURIN KELLOJEN JA KORUJEN VERKKOKAUPPA: KESKISENKELLO.FI Aika näyttää kuka olet
7 8 E N E M MÄ N KU I N K UV IA 7 8
Laitoin hänelle sähköpostia ja kerroin, että haluaisin nännit, jotta niitä ei tarvitsisi teettää koko ajan uudestaan. Ennen oli ennen, ja nyt on nyt. Olin ollut koko ajan sitä mieltä, että haluaisin uudet rinnat. Muistan, kuinka sen jälkeen tuntui kuin olisi jäänyt puskutraktorin alle. Ensin poistettiin rinta, jossa syöpäkasvain oli. Elin hetken aikaa sumussa. Kukaan ei tunnista, että ne ovat tatuointeja. Se on tietyllä tavalla herkkä eikä yhtään raskas.. Halusin, että rinta leikataan äkkiä pois. Ajattelin, että joudun pigmentointikierteeseen. Korjausleikkaus kesti 11 tuntia. Niin, ovatko ne paremmat kuin alkuperäiset. Sitten näin tatuoijan ilmoituksen sosiaalisessa mediassa. Kyllä ne ovat. Kävin Töölön sairaalassa teettämässä itselleni nännipigmentoinnit. Selän tatuointi on hirveän ihana. Kuvat Outi Törmälä Teksti Laura Myllymäki EEVA KERTTULA, 39: S e oli sitä aikaa, kun vielä imetin. Huumori auttoi, todella. Sen takia olen käynyt vuosittain magneettikuvauksessa, ultraäänikuvauksessa ja mammografiassa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hitsi, minulla on pienet lapset. j o u l u k u u 2 2 2 7 9 Tatuoinnilla voi peittää arven, mutta mitä siitä seuraa. Kasvain ei oireillut millään tavalla, se tuli sillä tavalla puskista. Voin ylpeänä käydä uimahallissa. Sen ympärillä kasvaa kaikenlaisia kasveja, joista on mehiläiselle hyötyä. Minulla on brca2-geenimutaatio, joka altistaa rintasyövälle ja munasarjasyövälle. Jalat lähtivät alta, kun kuulin diagnoosin. Rintojen materiaali otettiin selästä, ja koko yläselkä oli täynnä arpea. Kukaan ei tunnista, jos ei tiedä. Leikkaushaavaan tuli kuolio, ja minulle jouduttiin tekemään uusi ihonsiirto. Parhaimman kaverin kanssa vitsailtiin, että kyllä nämä jo sietääkin vaihtaa. Myöhemmin rintojen korjausleikkauksessa poistettiin toinenkin rinta. Sain tietää geenistä 22-vuotiaana. Yhdeksän ihmistä asettui valokuvaaja Outi Törmälän kameran eteen ja kertoi tarinansa. Se on osa minua. Minut kutsuttiin kuulemaan tutkimuksen tulos Kirurgiseen sairaalaan äitiyslomani päätteeksi tammikuussa 2014. Rintani olivat suuret, eikä syöpää olisi löydetty niin ajoissa ilman tutkimusta. Koska olen mehiläistarhaaja, halusin tatuoida selkään mehiläiskuningattaren. Ajattelen, että tässä on minä nyt. Mehiläisen selkäkilvessä on punainen timantti. Väri ei kuitenkaan pysynyt vaan haalistui, ja minua harmitti. Ne ovat minulle iso osa naiseutta
8
Halusin, että kuva täydentäisi puuttuvan rinnan. Olen aina ollut sinut kehoni kanssa. Leikkauksen jälkeen oli iso kynnys katsoa omaa vartaloa ja näyttää sitä perheenjäsenille. Käytyäni läpi sytostaattisekä sädehoidot en halunnut altistaa kehoani uudelle leikkaukselle. Siitä, että olen päässyt eteenpäin, eikä sairaus enää näy. Sitä ikään kuin tippuu syvään kuiluun, yrittää hakea tietoa sekä ottaa yhteyttä eri tahoihin. Autossa huomasin, että lihanpala roikkui nahanrämmäleen varassa jalkani sivussa. Koin menettämisen pelkoa ja hätäännystä, sillä minulla on ala-asteikäiset lapset. Voi sanoa, että olen tatuoitu päästä varpaisiin. Muistaakseni veimme nopeasti kukat isovanhemmille ja vasta sitten menimme Auroran sairaalaan. Mutta noilla apukonsteilla tatuoiminen onnistui. Pitkällä pelitauolla lähdin käymään kaverini ja hänen vanhempiensa kanssa näiden isovanhempien luona. Tuohan se mieleen hauskoja muistoja. Sillä aikaa me poistuimme autoista ja kiipesimme läheiselle kalliolle. Hyväksyin myös rinnan poiston. Olen aina tiedostanut, että kohtaa ei voi oikein tatuoida, koska koskeminen tekee niin kipeää. Nilkutin kaverin kanssa kukkakauppaan, ja koko kauppa kauhistui. Halusin, että tatuointi on mustavalkoinen kukkakuvio ja että siinä on kontrastia. Minulla ei ollut kunnollista kuvaa, vain idea. Ei tatuointi varsinaisesti symboloi minulle mitään. Minua alkoi kuitenkin häiritsemään valkoinen läntti polven alapuolella. Otin tatuoinnin tammikuussa 2022. Korjasin housun lahjetta ja näin reiän. Kipua en muista tunteneeni. Sääriluu pilkotti esiin. Koin sen kuitenkin tärkeäksi asiaksi mielen eheytymisen kannalta. En osannut elää sen tiedon kanssa. Lääkäri sanoi minulle, ettei hän suosittele tatuoinnin ottoa. Kukkakaupassa vanhat tädit ovat pelästyneet. Kehon asento muuttuu, mittasuhteet näyttävät erilaisilta itsellekin. Jo ennen leikkausta rinnassa oli nähtävissä kolme kasvainta eri puolilla rintaa. Jos joskus vahingossa lyön kohdan jonnekin, on kuin jalasta menisi rautakanki läpi. Sormella koskeminen tuntuu iljettävältä, hassulta. j o u l u k u u 2 2 2 8 1 MIKA MIKKOLA, 39: O lin noin 15-vuotias, kun meillä oli jääkiekkoturnaus Helsingissä. Se eheyttää. Otin ensimmäisen tatuointini noin 20-vuotiaana. Ihoa rypistettiin, ja sitä tatuoitiin milli kerrallaan. Muutos oli raju. Mutta onhan se iso prosessi, johon ei osannut varautua etukäteen. Alas tullessa hyppäsin noin metrin korkean kiven päältä alas. Tuntui, kuin jalkani olisi kastunut. Arpeen ei voi oikein koskea. Kyllä siinä hiki tuli. Parannuttuani poistoleikkauksesta ajatus arpitatuoinnista heräsi aika nopeasti. Kesä meni, mutta syksyllä päätin, että minun on taas mentävä näyttämään rintojani vastaanotolle. Tunsin patin mutta ajattelin, etten voi koko ajan ravata lääkärillä. En enää tunne, että minulta puuttuu jotain, vaan että minulla on kaunis kuva vartalollani.. Puhelimessa minulle vain ilmoitettiin, että minulla on useampi syöpäkasvain, ja sain lähetteen eteenpäin. Pysähdyimme ostarilla, missä kaverin äiti kävi kukkakaupassa ostamassa kukkia tuliaiseksi. Minulle laitettiin suukapula. Hermovaurio siihen jäi. Miltä oikein tuntuu, kun rintaa ei enää ole. Iho on siitä kohtaa kuopalla, siinä on loukko. Kun nyt katson itseäni peilistä, en enää näe ruhjottua, operoitua kehoa. HEIDI TAMSI-LAINE, 43: P uolisen vuotta aikaisemmin minulle oli sanottu, ettei rinnassani ole mitään, ainoastaan hormonaalisia kystia. Jalastani puuttui pyöreä, perunan kokoinen palanen. Silloin kirurgi suositteli koko rinnan poistoa. Näen kehon, joka kertoo tämän hetken tilastani. Sain diagnoosin hormonipositiivisesta rintasyövästä syyskuussa 2020. Alla oli terävää sepeliä. Tatuoijan kanssa päädyimme siihen, että kohtaan laitettiin hieman puudutusrasvaa. Tämän tatuoinnin otin vuonna 2021. Siitä on vain tullut oma juttu. Aloitti ja halusi sitten jatkaa. Kirurgin päätöksestä minulle ei tehty uutta rintaa poistoleikkauksen yhteydessä. Ehkä sitä, että ei pidä hötkyillä. Lokakuussa pääsin leikkaukseen. Kun diagnoosi tuli, jäin asian kanssa hurjan yksin. Laskeuduin huonosti vasemman jalan päälle niin, että polveni osui ensimmäisenä sepelikasan päälle. Nilkasta valui verta. Halusin sen piiloon samalla punamustalla teemalla, jota minulla on muualla. Ensin piti odottaa leikatun alueen paranevan ja käydä vuosikontrollissa. Kaverin äiti haki auton, laittoi jalan koholle kaverin polvien päälle. Leikkauksessa rinnasta löytyi kaiken kaikkiaan seitsemän kasvainta
8 2 8 2
j o u l u k u u 2 2 2 8 3 8 3
Olihan se sellainen… Omalla tavallaan šokki. Kolme kulmahammasta teki syvät pistohaavat pohkeen ja säären puolelle. En kuitenkaan päässyt näkemään lääkäriä enkä saanut antibioottikuuria. Menin taas päivystykseen, jossa otettiin lisää verikokeita, joissa ei näkynyt mitään. Värit tehtiin puolen vuoden päästä. Diagnoosi oli duktaalinen karsinooma, gradus 3. Sanoin heti ei kiitos rakennenännille. Haavat olivat sen verran syvät, että lähdin päivystykseen. Ensin ajattelin, että ei se varmaan mitään ole, ehkä olin vain lyönyt sen johonkin. Mahasta otettiin suikale, josta muotoiltiin rinta. Sillä vähän niin kuin normalisoidaan se rinta, niin sanotusti. Mutta se saatiin mahdollisimman samankokoiseksi niin, että rinnat näyttävät yhtäläisiltä rintaliiveissä. Eräänä yönä haava alkoi kutista hirveästi ja sen ympärille ilmestyi vesikelloja. Vanhempi koirani kävi nuoremman kimppuun. Ensimmäisellä kerralla tehtiin nänni ja vatsan tatuoinnin ääriviivat. Onni on, että lihakset toimivat ja pystyn tekemään melkein kaikkea. Ilmeisesti siinä katsottiin, kuka oli johtaja ja kuka ei. Se on henkilökohtainen tatuointini. Siinä oli pientä miettimistä. Siinä on nyt tuollainen kolo komiassa. Kuvia katsellessani vastaan tuli erinäköisiä sulkia. Ehkä siksi en tykkää kauheasti uimisesta. Myöhemmin on todettu, että antibioottikuuri olisi pitänyt aloittaa heti. Asetelma on kääntynyt päälaelleen. Kesällä kun kulkee hameen tai caprihousujen kanssa, on itse asiassa kiva, että tatuointi näkyy. Tiedostin kyllä, ettei se tule olemaan ihan identtinen toisen rinnan kanssa. Jalkaan tehtiin vielä ihosiirto, ja siitä parantuminen lähti liikkeelle. Hääpukua piti muokata niin, että sain irtofileen puvun sisään niin, ettei se pudonnut keskelle alttaria. Ne sopivat persoonaani. Ennen jalan sulki pois mielestään. Sitten, kun saa 10-vuotiskontrollissa terveen paperit, niin hallelujaa. Jos niin olisi käynyt, olisin saanut verenmyrkytyksen. 8 4 MARI SUKSI, 43: K oira puri minua alkuvuodesta 2016. Oli kuitenkin helpottava kuulla, että jossain vaiheessa pääsisin rintojen korjausleikkaukseen. Olin vähän ihmeissäni, mutta ajattelin kuitenkin, että ammattilaiset tietävät, mitä tekevät. Sain kuurin, mutta punoitus kävi pahemmaksi ja levisi pahasti. Ei tarvitsisi olla loppuikäänsä yksirintainen. Hän oli ihmeissään, miksei antibioottia ollut aloitettu. Mutta sain olkaimettoman puvun niin kuin halusinkin. Minut laitettiin antibioottitippaan ja todettiin, että jalka oli kuoliossa. Olin lukenut niin monta juttua, jossa jokin oli mennyt vikaan. Niistä ei aina tule hyviä tai ne voivat mennä kuolioon. Sain pikalähetteen ultraäänitutkimukseen ja neulanäytteeseen. Siitä lähti mylly pyörimään. Leikkaus tehtiin epiduraalipuudutuksessa. Nyt sitä tulee katseltua. Esimerkiksi uidessa jalassa on jännä tunne. Niin isoa tatuointia ei päivässä väritetä. Lääkäri kertoi, että samalla viedään koko rinta, vaikka minulle oli aiemmin puhuttu osapoistosta. Olen tykännyt niistä, kantanut rintojeni koon ylpeydellä. Viime vuonna liputin, kun olin elänyt viisi vuotta tiettävästi terveen papereiden kanssa.. Olin jo aiemmin miettinyt, että haluaisin tatuoinnin. Koira ei tietenkään katsonut, mihin se puri. Rintasyöpä ja vielä pahimmanlaatuinen. Kun pääsin onkologin kanssa keskustelemaan, selvisi, että syöpä on levinnyt kainaloonkin. Minulla on aina ollut isot rinnat. Lihaskalvo ei ollut mennyt rikki, ja bakteerit eivät olleet vielä päässeet vereen. Nännitatuointi on vain nännitatuointi. Syöpä on helvetin pitkä ja raskas tie, joka on vieläkin kesken. Hakeuduin työterveyslääkärin vastaanotolle. Sairastumista seuraavana vuonna meillä oli häät. Kävin tatuoijalla kaksi kertaa. Kun ne alkoivat tapella, yritin jalalla mennä väliin. Jotenkin vain päädyin arpitatuoijan sivuille ja totesin, että hitsit, nämähän ovat tosi kivoja. En laske sitä tatuoinniksi, jota voisin esitellä jollekulle. Menin seuraavaksi yksityiselle lääkärille, joka kirjoitti lähetteen keskussairaalapäivystykseen. Joissain asioissa vamma pitää ottaa huomioon. Kirurgi päätti, että jalka pitää leikata heti. Haava puhdistettiin. Melkein saman tien kuitenkin varasin ajan työterveyteen. Uusi rinta tehtiin niin sanotusta pelastusrenkaasta diep-leikkauksella. En tiedä, päteekö jalkaani vanha sanonta siitä, että mitä et voi peittää, korosta. Vatsan tatuointi on minulle tärkeämpi tatuointi. LEA LUNDÉN, 38: O lin lämmittämässä naapurin saunaa, kun tunsin rinnassani patin. Ajattelin, että sellainen olisi kiva. Alle 35-vuotiaana rintasyöpään sairastuneiden Facebook-ryhmässä joku aloitti keskustelun tatuoiduista nänneistä. Siellä lääkäri lopulta tutki haavaa, mutta edelleen ihmeteltiin, miksi veriarvoni olivat niin hyvät
j o u l u k u u 2 2 2 8 5 8 5
Koin arven ulkonäön niin epämiellyttäväksi. Tuli valtava ilo. Oli uskomaton fiilis nähdä uusi rintakehä. Luuhun kiinnitettiin ankkurit, jotta irronnut pala pysyisi kiinni. Olin päättänyt jo aiemmin, etten halua pigmentoituja nännejä, sillä niitä pitäisi säännöllisin väliajoin uusia. Kun herään, tuleeko vapaus. Käsi jouduttiin leikkaamaan. Hämmennys on varmaan aika hyvä sana kuvaamaan silloista oloani. Yritin teipata ja jopa meikata sitä piiloon, mutta eivät ne oikein pysyneet. Käsi meni sijoiltaan ja olkaluun pää murtui. Tapasinkin transtaustaisia ihmisiä. Silloin heräsin: herranen aika, näin voi tehdä! Päädyin lähettämään hänelle kuvan kädestäni ja sain ajan. Nyt olen päässyt palaamaan takaisin normaaliin. Hoidin arpea arpigeelillä, mutta silti se aukesi. Kun lähdin ulos, ajattelin pitkään, että minun on puettava päälleni binderi, kiristävä toppi, kunnes tajusin, ettei minun enää tarvinnut käyttää sitä. Murrosikä oli raskasta, enkä ehkä näyttänyt sitä ulospäin. Vuoden ajan kävin keskustelemassa eri ammattilaisten kanssa elämästäni ja siitä, miten koin sukupuoleni. Järkeni tavallaan sanoi minulle, että ajatukseni eivät voineet olla mahdollisia. Lääkäri antoi aika huonot ennusteet sille, mitä käden kanssa pystyisi tulevaisuudessa tekemään. Kun vastaan tulee vastoinkäymisiä ja haasteita, joita kaikilla on, osaan ottaa ne vastaan tavallisina haasteina. Sain diagnoosin F64.0, joka tarkoittaa transsukupuolisuutta. KATJA KOUTUANIEMI, 48: O lin jalkapallotreeneissä estämässä, ettei pallo menisi maaliin. Elämässäni on nyt rauha. Olen onnellinen siitä, että minä ja muut ihmiset voivat nähdä minut juuri sellaisena kuin olen. Nyt rintakehäni on valmis. Käsi jäi verkkoon kiinni, ja minä rojahdin maahan. Vielä en kuitenkaan ole löytänyt sellaista asiaa, jota en ole voinut tehdä.. Minulla ei ollut tietoakaan sukupuolenkorjauksesta. Sydän sanoi, että olin syntynyt vääränlaiseen kehoon. Aloin selvittää, olisiko minunkin kohdallani kyse siitä, kun en ollut saanut mitään muuta selitystä ololleni. Kaksi viikkoa seurattiin, olisiko se alkanut luutua takaisin kiinni itsestään, mutta näin ei ollut. Leikkauspäivänä olo oli rauhallinen ja vähän epäuskoinen. En ole enää kuvottavan näköinen. Poliklinikalla sain tukea siihen, että järki lähti mukaan siihen, mitä sydän sanoi. Sitä ennen olin ollut vuoden hormonihoidoissa. Noin kuusi vuotta sitten vaihdoin nimeni ja hain yleislääkäriltä lähetteen Helsinkiin sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle. Niittienkin jäljet näkyivät. Kesti kuitenkin, että pää pääsi mukaan muutokseen. Laajimmillaan alueelle tuli sentin levyinen arpikudos. Ystävilleni olen sanoittanut oloani niin, että olen vapaa. Käsi on kuitenkin toiminut hyvin, olen roikkunut sillä tankotanssissa sun muuta. Siitä lähdin ambulanssilla Jorviin. Se edustaa minulle toivoa tai jotakin sellaista elementtiä. Leikkaushaava pantiin kiinni niiteillä, olisikohan niitä ollut 15. Vaikka nännitatuoinnit ovat vain hyvin pienet kuvat, niillä on minulle yllättävän iso merkitys. Vielä ammattikoulussa minulla oli paha olla, mutta en oikein löytänyt selitystä sille. Niin, höyhen oli sellainen kuva, jota olin jo pidempään miettinyt. Miksi hän sai olla ilman paitaa mutta minä en. Minulle tehtiin mastektomia maaliskuussa 2020. 8 6 NOOA KARINEN, 28: N uorena koin paljon kateutta veljeäni kohtaan. Leikkaus kesti noin kaksi tuntia. Olin pieneltä paikkakunnalta kotoisin. Olen aina ollut ihminen, joka hyötyy siitä, että juttelen asioista. Jalkapallosta tuli harrastus, josta olen pysytellyt onnettomuuden jälkeen poissa. Seitsemän kuukauden kuluttua mastektomiasta otin nännitatuoinnit. Tuon vuoden jälkeen olin paljon lähempänä itseäni kuin aiemmin. Sitten kompastuin palloon. Tuolloin aloin jäsennellä asiaa tarkemmin ensimmäisen kerran. Hävetti mennä uimahalliin. Kun menin työelämään, asiat alkoivat loksahdella kohdilleen. Arpi hävetti minua ihan hirveästi. Arpi oli ihan kasvojen vieressä, koko ajan läsnä, ja se kiinnitti huomiota. Se oli niin turvonnut, ettei sitä saanut enää laitettua takaisin paikoilleen. Olkapäähän tehtiin iso viilto, ja se avattiin kokonaan. Näin lehtijutun tatuoijasta, joka oli erikoistunut arpitatuointien tekemiseen. Olin muistaakseni seitsemältä illalla sairaalassa, ja vasta yhdeltätoista lääkäri tuli katsomaan olkapäätä ensimmäisen kerran. Tatuoinnilla on todella iso merkitys itsen hyväksymiselle
j o u l u k u u 2 2 2 8 7
Ajattelin, etten ainakaan ranteisiin halua itsetuhoisuuttani manifestoida. Tai olisi varmasti ollut, mutta en ollut saanut sen käsittelyyn työkaluja muilta, viisaammilta ihmisiltä. Tatuointi kuvaa enemmän tai vähemmän tutkimustani: mikrobit ovat kohde, niiden dna:ta katsotaan ja tutkimusta tehdään tietokoneella. Nilkan hienoa tatuointia mieluummin näyttää muille kuin piilottelee. Uupumus muistutti siitä ajasta. Ei kivun käsittelyyn oikein ollut järkevämpiä tapoja. Arpitatuoinnin otin lopulta vuonna 2020. 8 8 SUMU, 30: O lin noin 15-vuotias, kun aloin viillellä. Arvet alkoivat parantua aika nopeasti, eikä niitä juurikaan erottanut. Viiltely nimittäin vain loppui. Sitä ennen olin kypsytellyt noin vuoden ajan ajatusta siitä, miten sen voisi tehdä. Ne olivat enemmän asia, josta vain minä tiesin. Oli tarve rakentaa uusi tarina niiden päälle. Ihmiset käyttävät kuitenkin sukkia. Se on pakottanut minut pohtimaan sisäistä elämääni. Ja kun se on ollut pakko tehdä, olen kehittynyt ihmisenä. Aiemmin ajattelin, että mielenterveysongelmat ovat vieneet minulta paljon ja että olisi tavallaan parempi, ettei niitä olisi ollut. Varmaan se oli ennen täysi-ikää. Kobalto ja Mika Mikkolan tatuoinnin Olivia Moonchild.. Kohta oli sillä tavalla helppo peittää. Olen oppinut olemaan itselleni enemmän ystävä kuin vihollinen. Aloin viillellä nilkkaa. Se oli tapa käsitellä kipua, jota oli sillä hetkellä elämässäni. En ylipäänsä ole saunaihmisiä, mutta sitten kun on ollut tilanteita, joissa on pitänyt mennä saunaan, arvet ovat mietityttäneet tosi paljon. Takaosassa on tietokoneen näppäimistö. Minua hävetti, että ne olivat siellä. Sumun nimi on muutettu asian arkaluonteisuuden vuoksi. Kuva kiertää koko nilkan, ja siinä on myös dna:ta. On hyvä kysymys, milloin lopetin. Tatuoinnissani on mikrobeja, sillä teen väitöskirjaa mikrobiologian alalle. Ensimmäisen tatuointini otin vuonna 2017, kun olin 24. Vernan tatuoinnin on tehnyt Inkku Escobar, Sumun tatuoinnin Mr. Silloin en todellakaan tajunnut sitä. Olen aina halunnut olla tatuoitu ihminen. Kun nyt katson peiliin, ajattelen, että kylläpä nuo mikrobit näyttävät siisteiltä. Eeva Kerttulan, Katja Koutuaniemen, Lea Lundénin, Mari Suksen, Nooa Karisen ja Heidi Tamsi-Laineen tatuoinnit on tehnyt Riikka Liinamaa. Nykyään mietin, mitä uupumus on minulle antanut. Väitöskirjan alkupuolella sairastuin työuupumukseen, jossa oli samanlaisia oireita kuin minulla oli ollut teini-iässä. Kotona oli sellainen ilmapiiri, etten voinut olla oma itseni. Ja varmaan juuri samat ajatukset ovat vaikuttaneet siihenkin, etten ole halunnut pitää shortseja tai sandaaleja. Olen transsukupuolinen, ja murrosiän mukanaan tuomat muutokset ahdistivat minua
Silloinen poikaystäväni halusi erota. Kun tulin tatuoijalta kotiin ja katsoin kättä, olin valtavan tyytyväinen. Miten kaunis siitä tuli! On tosi voimaannuttava tunne, ettei arpea enää näy siinä. Kun ensimmäisen kerran viiltelin yläasteella, myös kaveripiirissäni viilleltiin. Tällä hetkellä olen ollut viiltelemättä kolme vuotta. Viiltely jatkui pitkälle aikuisuuteen. Hänen musiikkinsa sanoma on itsehyväksymistä. Luulin, ettei arpeni päälle voisi tatuoida mitään, mutta sitten kun menin tatuoijalle, hän sanoi, ettei ongelmaa ole. Aikomukseni ei ollut peittää arpea, halusin vain tatuoinnin ranteeseen ja käteen. Muistan ihan hyvin, miten tämä arpi syntyi. Jossain vaiheessa viiltelystä tuli itserankaisua. Viimeisin terapiasuhteeni oli onnistunut. Olen aina fanittanut pop-bändejä tai -artisteja. Ja kyllähän se musiikki on minua kannatellutkin. Opintojeni aikana äitini sairastui syöpään ja kuoli seuraavana vuonna. Olen ainut lapsi, ja toisinaan ajattelin, että äitini on paras kaverini. Lukion alussa sain masennusdiagnoosin. Sitä tapahtui tilanteissa, joissa koin toimineeni väärin ja joista syytin itseäni. Minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. Edelleen siihen liittyy häpeää. Leimautumisen pelko väheni. Pääsin yliopistoon opiskelemaan sosiologiaa. Verna esiintyy jutussa pelkällä etunimellään aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.. Viiltely oli minulle opittu käyttäytymismalli ahdistaviin tilanteisiin. Yritin kuunnella Slipknotia ja Sex Pistolsia, mutta en tykännyt niistä oikeasti. Elokuussa 2022 idea vihdoin toteutui. j o u l u k u u 2 2 2 8 9 VERNA, 33: L ääkärin mukaan oli milleistä kiinni, etten katkaissut kokonaan hermoja kädestäni. Tatuointi symboloi yhden aikakauden päätöstä. Lady Gagan rohkeus ja erityisyys vetosi minuun. Minusta on hirveän tärkeää, että tämmöisistä asioista voisi puhua avoimesti eikä tarvitsisi hävetä. En unohda arpeni olemassaoloa, mutta olen pystynyt siirtymään eteenpäin. Vasta nyt kolmekymppisenä harjoittelen tunteiden käsittelyä. Olen siitä onnekas, että olen ollut jo pitkään hoidon piirissä. Olen sittemmin saanut epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin. Tyylini oli sekoitus punkia ja goottia. Backstreet Boysista se lähti. Olin silloin 17, lukion toisella. Hänen kuolemansa eskaloi ongelmallisia käytösmallejani. Mutta samaan aikaan ajattelen, että mitähän ihmiset ajattelevat, kun tällaisesta kertoo lehdessä. Tässä yhteiskunnassa on kuitenkin aika paljon meitä, joilla on tällaisia jälkiä menneisyydestä. En kuitenkaan pystynyt lapsena samastumaan esimerkiksi Britney Spearsin tyyliin, vaikka pidinkin hänen musiikistaan
Moni teoksistasi näyttää pehmeältä. Kivi on ikuistamisen materiaali, omista misen materiaali. Ja joku lämpö tai hoiva. Olet käyttänyt myös orgaanisia materiaaleja, kuten villaa, sekä esimerkiksi korvatulppia ja purkkaa. Mielentilani oli jotenkin väkival tainen, vaikka minulla oli se vauva siellä. Käytettävä esine. Se vie niin paljon tilaa, aikaa ja rahaa. Se on paljon kiehtovampaa kuin veistos, jota töllätään. Ajattelen, että arki imeytyy työhön. Kiinnostaa, mitä pehmeys on. Kivi epä kiveytettiin. Travertiini on tilattu Italiasta. 9 K E S K U S T E L I J A Teksti Sonja Saarikoski Kuvat Antti Rintala V uoden nuori taiteilija -näyttelyn nimiteos At her fingertips on niin suuri, ettei sitä voinut esittää Tampereen taidemuseossa vaan teos oli Finlaysonilla. Ei pysty ottamaan jostain kesämökiltä nou kittuja. Tuli vähän sellainen olo, että miksi helvetissä teen kivestä enkä styrok sista, kun se ei saa olla edes kivi. Kiasmassa veistoksesta tuli kuin tuoli ihmiselle. Täydellisyyden sijaan hän etsii sympaattisuutta ja rosoa. Kaikki sanovat, että myyjät ovat jotain mafiapomoja. Mikä merkitys näillä materiaaleilla on. E M M A J Ä Ä S K E L Ä I N E N : Ajattelen aina, että kivi muistaa enemmän kuin minä” ”. Ajattelu muuttui dramaattisesti. Mitä uusi mittakaava tarkoitti sinulle. Se tuntuu vähän turvallisemmalta. Oli hullua, että oli tehnyt halattavia, sylin kokoi sia veistoksia, ja yhtäkkiä veistos painoi neljä tonnia. Kiinnostaa rinnastaa kivi materiaalin, jossa on eri aika. Voi kysyä, onko veistos enää olemassa, kun siitä häipyy ne purkat ja korvatulpat. Fyysisyysaste, paikka missä teen, ajatukset materiaalista. Aiemmin miettiessäni taiteilijaa pohdin hyvää ideaa ja hyvää teosta. Miten kuvailisit henkilökohtaisen elämän merkitystä teoksillesi. Tekeminen on fyysistä tanssia, se liikkuu automaattisesti pehmeyssuuntaan. Sitten kun on instituution kanssa tekemisissä, joutuu tekemään joi tain kompromisseja. Kiinnostaako sinua kovan ja pehmeän vuoropuhelu. Henkilökohtaisuus on se asia, jota haluan jakaa. Tuntuisi ihan kauhealta tehdä suora ja terävä kulma. Ja vaikka on kiva, että on yhteys kiviin, joita veis tää, Kiasman kohdalla kiviä piti tilata. Aloin työskennellä Tattarisuon kiviveis tämöllä. Pitkään tuntui, että en kehtaa tehdä isoa. Mietin usein, että ne ovat liike ratojani. Kun tein teosta At her fingertips, pidin hervotonta tyynyä vatsani päällä, koska olin raskaana. Lasten saa minen auttoi etäännyttämään. Aiemmin Tampereen taidemuseossa ja nyt Vaasassa osittain esillä olevassa näyttelyssä on videoteos, jossa kerit lankaa isoäitisi ympärille. Ne tuovat mieleen pyllyjä ja raajoja mutta myös abstraktimpia pehmeyteen yhdistyviä asioita, kuten turvaa. Luulen, että olen oivaltanut sen prosessin kautta. Haluan rikkoa sitä. Useat Norjasta tilaamistani palasista menisivät hakkeluk seksi, koska niissä on kosmeettisia virheitä. Ensimmäiset suuret veistoksesi teit Kiasmaan vuosina 2019 ja 2020 osana Commission by Kordelin -ohjelmaa. Vuoden nuoreksi taiteilijaksi valittu kuvanveistäjä Emma Jääskeläinen haluaa rikkoa monumentaalisen kuvanveiston perinnettä. Vapauduin, kun tajusin, että saatana, tää on tätä elä mää. Veistokset piti saada kevyemmiksi: ne käännettiin ympäri ja niistä porattiin pötköjä pois. Mitä suurempaan mittakaavaan siirtyminen vaati. Siinä joutuu miettimään myös eet tisiä kysymyksiä eri tavalla. Teoksen pinta on karski ja rosoinen, ei sillä tavalla puuterimainen kuin Kiasman töissä
Vuoden nuori taiteilija Emma Jääskeläinen ajattelee, että arki imeytyy työhön.. j o u l u k u u 2 2 2 9 1 Henkilökohtaisuus
Joo, ja siitä, mihin kivi yhdistetään. Onko siellä uusia kiviveistoksia. Hil jaisuus ja hitaus. Eikä minulla olisi rahaakaan teettää. Ajattelen aina, että kivi muistaa enemmän kuin minä. On tärkeää, että puhu taan itseisarvosta. Se, mitä yritän sanoa, ovat ne arkiset asiat. Niin paljon on kiinni materiaalista, fyysisestä kokemisesta ja muodosta. Koetko, että veisto on marginaalissa. Tuntuu, että Teemu Mäki on takaraivossani ja sanoo par fyymitaide. Minulla oli pyllyveistos: ilmapallo, jossa oli ympärillä naru. 9 2 K E S K U S T E L I J A KESKUSTELIJA-PALSTALLA puhutaan kuukauden mielenkiintoisimmista kulttuuriaiheista ja teoksista niiden tekijöiden kanssa. Käsien känsät. Pyhemmän näkösiä, lähes sokerisen täydellisiä. Kun menin Tattarisuolle viimei sen vuoden aikana, lauloin kännykkään ja sanoin sinne muistiinpanoja. Aina en edes tiedä, mitä se on. Milloin havahduit ensimmäistä kertaa kiven kiinnostavuuteen. Haluan luoda kiven sisälle tilan ja oppia, kuinka pitkälle voi kaivaa ilman, että kivi särkyy. Teen näyttelyymme ääntä, progemai sia kokeiluja. Ne kertovat jollain tavalla henkilöistä, mutta tavallaan myös hälvenevät ja saattavat näyttää joltain möykyltä tai plömpöltä. Itseäni kiinnostaa esi merkiksi kiven epätiiviyttäminen. Kont rolli ja myös irti päästäminen ovat osa teke mistä. Monet teot, kaikki se epämääräisempi, ovat poliittisia, vaikka ne eivät tarkoituksellisesti olisi sitä. Ehkä rikkou tunutta kehoa, vanhenevaa kehoa. Että onko tämä veistos nyt se, mitä jaan ihmisten kanssa. Ajatteletko, että tietynlainen marginaaliasema johtuu työläydestä. Millainen suhde sinulla on kuvanveiston monumentaaliseen perinteeseen, mieshahmoihin ja antiikin täydelliseen ihmiseen. Kiasman käsiveistoksen muoto muutti suuntaa tekoprosessin aikana, kun huomasin, että tuolla on peukalon kynnen näköinen asia. Se oli vuonna 2017, mutta koko elämäni olen tehnyt jotain sinne päin: savitöitä, pessyt kiviä, pyöritel lyt asioita, piirtänyt. Se johtuu siitä, miten kivi on taiteen historiassa esitelty meille. Itse olen halunnut tehdä pal jon käsin, oppiakseni ja ymmärtääkseni materiaalia paremmin. En ajattele, että taiteen pitää olla itsetarkoituksellisen poliittista. Superstara taiteilijat käyttävät laseria tai teettävät teoksensa. On ollut koko ajan tarve tehdä käsin jotain. Kiveä ei ole tulossa olosuhteidenkaan pakosta, koska Tattarisuon kiviveistämö purettiin sisäilmaongelmien takia. Miksi se oli juuri kivi. Kuvanveistäjä Louise Bourgeois on minulle tärkeä taiteilija. Ennen vanhaan kehot ovat aina olleet tosi sileitä. Olen pohtinut kömpelyyttä ja sympaattisuutta, hakenut epätäydellistä kehoa. Tuntuu, että olen vas taan, mutta se tuntuu myös hyvältä. Kaikki mitä itsekin teen, on poliit tista, vaikka en sano, että olen poliittinen taiteilija. Hän on käsitellyt äitiyttä ja perhettä. Kaikki me päädytään osaksi sitä keskustelua. Ajattelen aina, että tree naan tai harjoittelen, kun teen sitä jotain. Sit ten olin, että ei vitsi, nyt lopetan tekemisen, tämä on ihan naurettavaa. Siinä on sellainen kokonainen keskustelu. Se on ollut kiperä kysymys, koska olen ajatellut, että siihen pitää olla tyhjentävä vastaus, joka liittyy jollain tavalla nykytaiteeseen. Usein kysytään, miksi teet kiveä. Piti löytää oma tila, jossa pystyn kontrol loimaan asioita ja jossa olen varma. Että jos tuo tippuu päälle, liiskaannun. Jos minulta kysyttäisiin, mihin kivi mieli kuvissa yleensä liittyy, sanoisin kirkko ja hautakivi ja monumentti. Totesin, että tämä kesyttää minut; nyt keskityn johon kin ja saan jotain valmiiksi. Minä kontrolloin kiveä ja se kont rolloi minua. Toisaalta ajattelen, että on sitä kiveä tehty aika pal jon. Kivempi tut kia, mitä ihmiset näkevät pallossa, jossa on naru. Joulukuussa aukeaa sinun ja puolisosi Lasse Juutin yhteisnäyttely Forum Boxissa. Ehkä se on myös materiaali, josta ei ajattele, kuinka paljon erilaisia mahdol lisuuksia siitä löytyy. Haaveeni oli tehdä pyllymeri, jossa on bassotaajuuksia ja pyllyt hyllyvät. Veis toksessa pitää tapahtua asioita myös ilman tarinaa. Vitsillä sanoin, että veistän pyllyn kivestä. Niistä tulee helposti koristeesineitä. Usein kuvanveiston perinteessä on tehty sota sankareista näköispatsaita. ”Minä kontrolloin kiveä ja se kontrolloi minua.” – E M M A J Ä Ä S K E L Ä I N E N. Käytän myös vanhoja ääni tyksiäni. Mitä ajattelet viime aikojen keskusteluista taiteen itseisarvosta ja poliittisesta taiteesta. Siitä voi löytyä vaikka mitä. Vuoden nuori taiteilija -palkinnon yhteydessä kuvanveistoon viitattiin harvinaisempana tekemisen tapana. Aika usein myös kaiverran. Ja kun tekee isoa kiveä, tulee olo, että olen niin isojen voimien kanssa tekemisissä. On se naurettavaa, että keskustelu pola risoituu, mutta koen vapauttavaksi, että sanotaan asioita. Kivenveistossa on se hitaus. Välillä tuntuu oudolta, että okei, tässä oli tosi pitkä prosessi, jonka aikana tapahtui vaikka mitä. Ajattelin, että saan pysäytettyä liikkuvan ja maatuvan asian, kun se tulee kiveen. Tänään minulle ja Lasselle tuli mieleen kivettynyt sumu. Minulle se on nimenomaan hitaus ja sen sitiivisyys, joita kokee materiaalin kanssa. Sanon pylly, mutta usein välttelen määrittelemästä. Kivessä on ongelmallista, että se on niin kaunis
Korona oli imartelevalla tavalla demokratisoiva kriisi. Sellainen on kuitenkin edessä, taas.” Noin kirjoitti Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Jussi Pullinen kertoessaan lehden Kriisitalveksi nimetystä kärsimysseurannasta; juttusarjasta täynnä kovalta, pelottavaltakin kuulostavaa tilastotietoa, jota tultaisiin korjaamaan julkaisun jälkeen useaan otteeseen, taas. Sana kuulostaa kovalta, pelottavaltakin. Sitten Venäjän hyökkäys Ukrainaan sai miettimään jopa sitä, onko kaikki muutos sittenkään hyvästä. E S S E E JYRKI LEHTOLA kaudet, melkein kolme vuotta, vaikeampaa kuin niissä vuosikymmenen vaihteen lupauksissa, joissa iloinen 20-luku ja muutos ja rakentava dialogi ja sähköautot ja Yuval Noah Harari tarkoittivat, että kaikki muuttuu koko ajan paremmaksi niille, joille kaikki muuttuu koko ajan paremmaksi. Venäjän pelkokin oli meidän yhteinen pelkomme, jonka jotkut osasivat vain artikuloida toisia paremmin käväistyään Wikipedian Pietari Suuri -sivuilla etsiessään Italiasta taloa, jonne paeta, koittakaa jaksaa. Ja nyt on – ”Hei, missä se toimituksen lista on?” – inflaatio, nousevat korot, stagflaation vaara, Venäjän kasvava aggressio, ydinsodan uhka, energiapula, kalliit päärynät, energiahinnat, terveydenhuollon kriisi, historiallisen kalliit suurimot, koronan paluu, sähkökatkokset, pelko infrastruktuurin hajoamiseeeeestaaah, taas. Heti iloisen 20-luvun alkukuukausina alkoi ikävähkö kierre, jossa ensin pandemia, rajoitukset, pakotettu yksinäisyys ja karanteenit muuttivat sosiaaliset rutiinit. Kaukolämmitetyssä talossa sähkölasku nousee pahimmillaan kymppejä kuukaudessa, bensaa ei tarvita, kun on kuukausikortti ja maailman paras joukkoliikenne. ”Pilkku taas”! Nyt jos koskaan on aika ylvästellä pilkulla. Syksy 2022 toi hetkeksi särön pelkojen jaettavuuteen. Sähkölämmitteisessä omakotitalossa kuukausihinnan nousu voi pahimmillaan olla yli tuhat euroa, joukkoliikennettä ei väärien valintojen paikkakunnilla ole ja bensa on niin kallista, ettei sitä riitä edes kodista maantielle, jossa voisi lämmittää itsensä ja perheensä ajamalla päin rekkaa. Ahdinkoa ei silti tulisi monopolisoida, ja jos jossain kärsitään, mukaan on päästävä. Syksyllä köyhän ahdingosta tuli uusi musta. Pullinen olisi, toki, voinut kirjoittaa ilman pöyhkeilevää pilkkua, ”Sellainen on kuitenkin edessä taas”, mutta se ei olisi tuonut kaivatulla wagneriaanisella voimalla esiin sitä tärisevää ki-ki-kihelmöintiä, jä-jä-jännitystä ja tu-tu-tunnelmointia, joka pitää maailmaa kommentoivan eliitin vireessä ja lämpimänä, kun muilla on kylmä, taas, rahat loppuvat, taas, jäätyneet tumput kädessä on vaikea solmia hirttosilmukkaa, taas. j o u l u k u u 2 2 2 9 3 ”K riisitalvi. Tässä on ollut vuosiIloinen 20-luku: me kärsimme, taas Vaikka on ollut koronaa, sotaa ja energiakriisiä, kaikista vaikeinta on lopulta ollut meillä, kirjoittaa Jyrki Lehtola esseessään. Parhaina hetkinä hyvinvoiva pystyi kertomaan itselleen kärsivänsä eniten… sä et kuule voi kritisoida toisen tunteita… koska ei päässyt museoihin, kahville, yhdyntään, halailemaan, kun halailutti
Koronarajoitusten etätyöt, Zoom-kokoukset jne. Jussi Pullinen, ihan totta, taas. Kun me kulttuurityöntekijät osoitimme mieltämme Kansalaistorilla ja eduskunnan edessä, me olimme pukeutuneet kaikki mustiin ja meille oli suunniteltu koreografia, näin ilmaistaan ahdistusta elegantisti! Vajaa vuosi myöhemmin Mannerheimintielle rynnivät ne toiset, vantaalaiset, keravalaiset, muut ihmisen puolikkaat, Convoy Finland – niin monella tavalla käsitetty toi. Me oli niin käyttökelpoinen, että se jäi koronan jäljiltä käyttöön näppäränä temppuna riistää omaan tunnepalettiin uskottava kärsimys niiltä, jotka voivat huonosti muuallakin kuin tunnelmoinneissaan. Ja kun me aloimme tyrkkiä kestokyvyn alhaisuuttamme me-sanalla vanhusten ja lasten eteen, se tarkoitti, että jossain joku voi niin huonosti, että sen jälkeen, kun siltä oli viety kaikki, saatoimme viedä siltä vielä viimeiset sanat suusta. Miten sähkölaskussa voi aidosti säästää, entä missä kauppaketjussa ruokakori on edullisin. Olemme pelänneet sairautta, sen jokaista varianttia, vältelleet kuolemaa, ahdistuneet tulevasta, vajonneet epätoivoon, kyllästyneet kuoliaiksi omaan seuraamme, perheestämme puhumattakaan. Me emme käyneet työpaikoillamme, tilasimme ruoan sovelluksilla kaupasta tai ravintoloista, käytimme maskia, otimme ensimmäisinä jokaisen rokotuksen, valelimme itsemme käsidesillä ja jos jouduimme (yksinäisen!) sunnuntailenkin jälkeen hissiin, pidimme huolen, ettei naapurin vanhus ehtinyt kyytiin, kun se oli taas ollut Kaivopuistossa keräämässä desinfioimattomien lähiöjuoppojen pulloja. Kannattaako vanha bensa-auto ajaa loppuun vai vaihtaa nopeasti sähköautoon. Iltaisin Helsinki näytti kerrankin kansainväliseltä kuolleiden kaupungilta, kun maahanmuuttajat ja muut raskautetut kuljettivat autioilla kaduilla kolisevilla autoillaan ja polkupyörillään ruokaa niille, joilla ei ollut motivaatiota tehdä ruokaa, koska eivät voineet keskeyttää ajatustaan siitä, että muutos on insp. V uosikausia me olimme naureskelleet itseironisesti, että työmme kuuluu Bullshit Jobs -kirjassa lanseerattuihin paskanjauhantaduuneihin, mutta emme olettaneet kenenkään uskovan meitä, osa sentään maistereita. Hallituksen syyllistämisessä onnistuttiin lopulta niin hyvin, että jos joku jaksaisi ja kukaan välittäisi, voisi laskea, kuinka monta koronatukia saaneista käytti Taikea paskaksi potkittuna pankkiautomaattina, josta valuva raha ei ollut missään suhteessa ansiomenetyksiin vaan opportunistiseen ymmärrykseen siitä, että yhden umpikuja on toiselle polku kohti aurinkoa. Liki kolme vuotta kärsimystä. Media innostui kriisipornosta ja kertoi, toisti ja palasi kertomaan, mikä on turhan toivon lataamisen muuttunut kWh-hinta. Onneksi samoissa katsauksissa kerrottiin myös keskiluokalle, että he voivat osallistua talkoisiin säätämällä kylpyhuoneen mukavuuslattialämmitystä pienemmälle, niin taas olimme kaikki yhtä: kansakunta, joka vastasi pelkoon uhraamalla osan itsestään. Koronan aikaan saatiin varastavan me-muodon lisäksi lanseerattua myös syyllistävä, paheksuva ja poissulkeva me, jonka vihollisia olivat ne toiset. Samaan korona-aikaan aamubusseissa istui kaukana toisistaan yksinäisiä naisia ja muutama maahanmuuttajamies matkalla siivoamaan metroja, asemia, kauppoja, sairaaloita, koska jonkun täytyy siivota, jotta Kaartinkaupungissa voi visioida muutoksen inspiroivuudesta. O nhan meillä tässä ollutkin vaikeaa, taas. toivat työn tyhjyyden liian lähelle: ne konkretisoivat, kuinka vähän lopulta teki töitä ja kuinka vähän merkitystä oli omalla ammatilla – coachaaja, sparraaja, luovan kirjoittamisen opettaja, muutosjohtaja, ei hyötyä kenellekään! – jos sitä vertasi siihen korjausrakentajaan, joka joutui remontoimaan kiireellä – hätätapaus! – perintömökin vanhan aitan työhuoneeksi, jotta siellä voisi keskittyä työhön tai edes leikkiä työtä jäämättä kiinni perheelle. Me olimme vastuullisia. menettivät elantonsa (toisaalta turha valittaa, koska muutos = inspiraatio + mahdollisuus). Kollektiivisen me-muodon käyttöön oli perustellut syynsä. Vuosien saatossa oli tottunut siihen, että kulttuuri laahaa yhä kauempana kaiken perässä, mutta me-muoto antoi kulttuuriväelle mahdollisuuden syöksyä – väistykää tarjoilijat, rekkakuskit, varastotyöntekijät! – kärsijöiden eturiviin. Pandemian innostamina aloimme puhua itsestämme monikon ensimmäisessä persoonassa. Kun minä raivosi pandemian aikaan sosiaalisessa mediassa, että alakoulut siirtyvät etäopetukseen, en jaksa enää, keskiluokan huutona se oli hieman kiusallinen, jopa loukkaava, jos lapset kotona kanssani! -kohtaloa vertasi yksin jätettyihin vanhuksiin tai nuoriin, joilta varastettiin se hetki, jolloin olisivat avautuneet ne ovet, jotka juuri suljettiin. Muilla meni normaalisti tai normaalia hieman huonommin: jos kirjailija ei päässyt Akateemiseen kirjakauppaan kertomaan kirjastaan, kukaan ei hävinnyt. Kun suojautuu me-muodon taakse, ei puhu vain itsestään, surkuttele omaa kohtaloaan, vaan on olosuhteista riippumatta yksi meistä: yksi sairastuneista, yksinjätetyistä, leskistä, sairaalassa makaavista lapsista, Zoom-hautajaisiin osallistuneista, iPad-haudatuista. Ja nimenomaan me, koska viimeiset kolme vuotta muuttivat sen, miten viittaamme itseemme. Jussi Pullinen kirjoittaa kriisipuheenvuorossaan: ”– – haluamme myös antaa eväitä arkeen, jossa hinnat vain nousevat. Me-sana oli kulttuurissa esimerkillisen kätevä, koska oli kylliksi uskottaviakin kärsijöitä. Kun keikat peruuntuivat, kun konserttisalit ja teatterit olivat kiinni, muusikot, näyttelijät, roudarit, valo-, ja äänisuunnittelijat jne. Tällaisista kysymyksistä teemme toivottavasti hyödyllisiä laskureita, vertailuja ja juttuja läpi lähikuukausien.” ”Vai vaihtaa nopeasti sähköautoon”. Nietzsche kirjoitti Aamuruskossa pysyvän tilapäisyytemme olevan uusi perustunne, älyllisellä tasolla inspiroiva ajatusherkku, mutta pysyvänä perustunteena ei toimi montaa päivää, kun jo koronan ensimmäisinä viikkoina tuntui, ettemme olleet nähneet ketään vuosiin silloin, kun emme olleet nähneet ketään päiviin. 9 4 E S S E E – tässä kuva kuihtuneesta Eilasta, jonka perhe lopetti hengittämisen, jotta ei tuntisi kylmyyttä – jonka kaikki halusivat ylleen. Onneksi me oli valheena jo käytettävissä ja monikon ensimmäisen muodon alla koko kulttuuriväki pääsi ratsastamaan työttömän roudarin rahattomuudella. Muutos on, tietenkin, haaste, mahdollisuus, inspiraatio, siitä oli se viikonloppuseminaarikin, mutta niin kuin hyvin sanotaan, on muutosta ja muutosta
Kiire Natoon! Venäjä syvensi tapaamme käyttää me-sanaa, se toi mukanaan vaatimuksen siitä, että hädän hetkellä tunteita ja mielipiteitä saa olla vain yksi. Vaikeaa oli pilkku taas! Alkoi ikävästi tuntua siltä, että kaikki se, mihin luotimme – rationaalinen dialogi, laiskanpulskea humanismi, Hanya Yanagihara – niillä ei ollut merkitystä muuttuneessa geopoliittisessa tilanteessa! Venäjä oli niin ennustamaton, niin epä eurooppalainen, eitšehovilaisella tavalla slaavilainen, että maailmanpolitiikan analysointi vaati horoskoopin laatijan, terapeutin ja elekielikonsultin herkkyyttä, ja siksi asiantuntijoita pyydettiin Putinin raajojen liikkeiden perusteella arvailemaan Putinin sairauksia sekä mikroeleiden perusteella suhteita Venäjän muuhun johtoon, ja aika nopeasti alkoi tuntua siltä, että liberaalin lännen ainoa toivo on venäläismiehen kuoleminen, koska – miten tämä on mahdollista! – rakentava keskustelu ei umpisolmun avaajana yksinkertaisesti toimi kaikille. K un koronan aiheuttama muutos oli kylliksi inspiroinut meitä, saimme hetkellisen mielenrauhan ja vapauden. Sanonnan mukaan sodassa kärsii ensimmäisenä totuus, mutta niin ei nyt käynyt, koska totuus oli Nato. Me kaikki halusimme Natoon – kuin yk, mutta ydinaseilla! – jonne oli mentävä eilen, miksi me emme ole jo Natossa, ja kun Erkki Tuomioja kutsui Nato-kiimaamme sotapsykoosiksi, syytimme sotapsykoosissamme Tuomiojaa sotarikolliseksi, jonka syytä on, ettemme ole jo Natossa. Venäjä hyökkäsi Ukr… fuck you nietzsche!… ainaan ja kaikki alkoi uudella, pelottavammalla, vieläkin epävarmemmalla tavalla alusta ilman, että edellisen epävarmuuden jälkilämmöissä oli ehtinyt kunnolla hehkutella. Kun ukrainalaiset tärisivät kellareissaan, me tärisimme kodeissamme ja valitimme, kuinka vaikea on keskittyä mihinkään ja eikö koronan jälkeen luvattu vapauden koitto, missä se on. Toisten kansanmurhissa ja joukkoraiskauksissa on sekin ikävä puoli, että me emme ole niissä automaattisia keskipisteitä – liikaa surullisia ulkomaan uutisia muutenkin koko ajan – mutta onneksi löysimme nopeasti agendan, jonka keskipisteeksi asetella itsemme. Kaikilla oli oikeus tunteisiinsa paitsi venäläisillä, tai no, kellään ei ollut oikeutta tunteisiinsa paitsi meillä. – vain siksi, että niin oli tehty muuallakin maailmassa. Kun Helsingin Sanomat julkaisi lokakuussa toimittaja Jenni Jeskasen kolumnin Suomen maine murenee Venäjällä, me, moniarvoiset, sananvapauden puolesta kuolevat länsimaalaiset näimme vain provosoivaksi tarkoitetun otsikon ja raivostuimme: Putinisti, kansanmurhaaja, viides kolonna. Meidän piti olla samaa mieltä myös pakotteista, tuesta, venäläisten viisumeista, rajojen sulkemisesta, raja-aidasta, ja jos ei ollut, oli osa Putinin propagandakoneistoa. j o u l u k u u 2 2 2 9 5 seus väärin! – jolla ei ollut joukoissaan omaa koreografia, ei edes yhtenäistä asua, vain omat viinat, oma sekoaminen, omat harhat, omat rumat, likaiset autot, ahdistus ja mieli. Ja taas meistä tuli ”me” sekä varastavassa että syyllistävässä merkityksessä. Pienestäkin oikeaoppisuuden poikkeamasta rangaistiin niin kuin esittäisimme lapsille suunnattua, neuvostoajan estetiikkaan nojaavaa Elias Canettin Massat ja valta -kirjan dramatisointia. Ne mylvivät keskellä meidän Helsinkiä Kiinasta ja salaliitoista ja maskipakoista ja hallituksesta ja bensasta – voiko mikään olla enemmän passé. Rajoituksista luovuttiin, tapasimme toisiamme lounailla, illallisilla, joogassa, lukupiireissä, baareissa, (pyörähdimme vaarin luona), jaoimme sairauskokemuksiamme ja lörpöttelimme post-traumaattisesta stressistämme yllättävänkin juohevasti. Venäjän hyökkäys Ukrainaan nosti kritiikittömän luottamuksen epävakaaseen usa:han kansalaisvelvollisuudeksemme, ja jos oli kanssamme eri mieltä, jos Natosuhde oli yhtään mutkikkaampi kuin pelästyneellä oravalla, oli maanpetturi. Vuosia oli vaadittu medialta moniäänisyyttä ja -arvoisuutta, mutta kun keskelle yhtä totuutta ilmestyi yksi erilainen näkökulma, joka ei edes hyökännyt sitä yhtä totuutta vastaan vaan katsoi hetken maailmaa eri kulmasta, se oli meille liikaa. Onneksi kesä 2022 oli lämmin, ulkomailla oli kiva käväistä – Etelä-Ranska, vraiment! – koronan patouttamia hääkutsujakin tuppasi tiutolkulla, ja kaiken touhuamisen keskellä kansanmurha vähän unohtui, vieläkö ne sotivat, voi ei, mutta onhan meilläkin oikeus joskus elää ja nauttia. Toisten kansanmurhissa ja joukkoraiskauksissa on sekin ikävä puoli, että me emme ole niissä automaattisia keskipisteitä.. Sitä ei kauaa kestänyt. Niiden ongelmat eivät olleet relevantteja, ne eivät kyenneet mielekkääseen dialogiin, eivät edes pyrkineet siihen, örisivät vain ahdistuksensa läpi, ja mikä tämä pointti rekoista on, emme ymmärrä, ei kai niitä enää kukaan tarvitse
9 6 E S S E E T änä syksynä kaikki muuttui meille pahemmaksi, taas. 2020-luvulla harva kirjoittaa runoutta ja yhtä moni lukee sitä. Turha silti toivoa, että vaikenisimme mistään edes kansanmurhan keskellä avatessamme tuntojamme kehollisuuttamme haaveitamme haavojamme arjen pikku pikku pettymyksiä runojen sijasta traagisissa monologeissamme, joita lataamme maailman rikkaimpien veronkiertäjien omistamille alustoille. Osaatko Mika Aaltola sanoa, milloin Venäjä myrkyttää pohjavetemme ja miten siitä selviämme?. Me olemme länsimainen demokratia, eikä edes Venäjä saa meitä vaikenemaan kylpyhuoneremonttimme vituiksi menneestä laatoituksesta! Korona, karanteeni, Ukraina, Venäjä, energiakriisi (jne.) eivät muuttaneet ilmaisuamme ainoastaan me-muodon avulla. Me olimme ”hyvin väsyneitä” – toki kansanmurhaankin – siihen, että ”naisen ja miehen platoninen ystävyys on edelleen monille näin vaikea paikka”. Inflaatio kiihtyy, korot nousevat, sähkön hinta moninkertaistuu, lämmityspuut loppuvat, pellettejä ei myydä yksityisille, ilmalämpöpumpuille ei riitä asentajia, maksuhäiriöt katkaisevat sähköt, osaatko Mika Aaltola sanoa, milloin Venäjä myrkyttää pohjavetemme ja miten siitä selviämme. ajattelumalliamme, olla juksaamatta ja tappamatta viattomia, onko tilanne todellakin äitymässä niin pahaksi, että meidän on vastattava siihen kovilla aseilla ja nostettava Helsingin kirjamessujen teemaksi rakentava debatti. Suorasähköllä lämmittävä yksinhuoltaja on uusi sankarimme, koska hän on me, jotka palelemme ja pelkäämme hänen kanssaan ja ehkä – muutos on mahdollisuus – pystymme omalta osaltamme inspiroimaan häntä näkemään valon pilkahdukset pimeydessä, kun kynttilöillä valaistut illat voivat tuoda elämään irtautumista rutiineista ja uutta inspiraatiota, kenties voimaakin, vähän kuin meditaatio aseen piippu ohimolla. Kun Helsingin Kalliossa suljettiin sauna, itkimme pefletin hajalle, koska meillä oli ”lamaantunut, lohduton olo”. Teki Venäjä mitä vain, valehteli, tappoi, raiskasi, vei Euroopasta lämmön, me emme voineet uskoa sitä, koska meihin oli iskostettu ymmärrys siitä, että me, Eurooppa, olemme kehityksen päätepiste, ja siksi muiden on luonnollista seurata rationaalista, valistunutta jne. T heodor Adornon loppuun siteeratun ajatuksen mukaan runouden kirjoittaminen Auschwitzin jälkeen on barbaarista, ja siltä varmaan tuntui monesta suomalaisestakin, kun 1950-luvun modernistinen runo syöksyi Auschwitzin jälkeen silmille. Kun lapsuudesta tuttu puu oli mökkitiellä kaadettu, me hajosimme raivoomme ja käytimme sanaa murha. Me emme voi ymmärtää, mistä Putin on saanut sairaaseen päähänsä, että olemme laiska, degeneroitunut vitsi. Meistä ”oli mahdotonta olla välittämättä, kun sielusi kipeintä asiaa riivitään säälimättä joka päivä”, koska somessa kiinnitettiin huomio ulkonäkömme itsellemme kiusallisimpiin puoliin. Liki kolme vuotta globaalien kärsimysten viattomana uhrina antoivat meille vapauden levittää kärsimyksen kielioppimme läpi arjen pulistessamme elämästämme niin kuin jokainen päivä, jokainen väärään aikaan käynnistetty lehtipuhallin, jokainen asiakaspalvelupuhelimessa jonotettu minuutti ja etenkin jokainen väärin pysäköity sähköpotkulauta olisi uusi aamu Auschwitzissa. Meillä oli muut kanavat, jotka me täytimme kärsimyksen kielellä. Sotaa on kohta kulunut vuosi, ja edelleen me jaksamme olla yhtä kauhistuneita – mitä, pommittivat yöllä?! – kun Venäjä ei käykään sotaa rauhan säännöillä, ja lopulta sota alkoi todellakin tulla vähän liian lähelle meitä, taas. Venäjä turvautui yhä useammin humaanisti kyseenalaisiin vaihtoehtoihin, törkeää ja rikollista, olisi suotavaa, että sodankäynnissä noudatettaisiin edes alkeellisia länsimaisia pöytätapoja, could you pass me the gas, please. Hyvin me selviämme, koska me kaikki olemme tässä yhdessä laskujemme, perintätoimistojemme, huoltemme, pelkojemme, kohtalomme kanssa. Maanantaina 17.10, kun Kiovassa räjähti, taas, Helsingin Sanomien, ”Oppaasi kriisitalveen”, luetuin juttu käsitteli Lola Odusogaa, jolle ”lihominen ei ole maailmanloppu”. Vanhuksilla, teineillä, lapsilla – jopa köyhillä! – olisi voinut myös olla syynsä (muttei artikulaatiotaitoja) puhua peloistaan, menetetyistä mahdollisuuksistaan, kipeistä muistoistaan, mutta niiden murheet unohdettiin omille kanavoilleen TikTokiin, Snapchatiin, kaasu-uunin avoimeen luukkuun. Kun luimme kirjan – kolme tähteä – ”itkimme ja nauroimme”, kun teimme työtä, se oli vaatimuksiltaan ”infernaalista”, kun kävimme teatterissa – kaksi ja puoli tähteä – otti ”koko kehosta, sielusta ja sydämestä”
Kampanjaan sisältyvät: Eames Shell Chair -tuolit (paitsi DSS, DSS-N, LAR, RAR, PACC ja PSCC), Standard, Standard SP, Chaise Tout Bois, Panton Chair, Panton Chair Classic, Softshell Chair, Moca, HAL (paitsi pyörivällä jalustalla), Tip Ton, Tip Ton RE, APC, EVO-C, .03, .05 ja Belleville Chair. Eames Plastic Chair Charles & Ray Eames, 1950 Ostaessasi viisi tuolia saat kuudennen lahjaksi.* v Artek Helsinki, Keskuskatu 1 B ja Vitra-jälleenmyyjät: Finnish Design Shop, Kaluste Marsalkka, Koti-Kalustamo, Laatukaluste, Sisustustalo Lehmusto, Stockmann, Vepsäläinen | vitra.com *Etu voimassa 1.11.2022–31.1.2023. Saat edullisimman tuolin veloituksetta. 2023_Winter_Standard+ESC_230x297_ASUN+IMAGE(FIN).indd 2 2023_Winter_Standard+ESC_230x297_ASUN+IMAGE(FIN).indd 2 25.08.22 | KW 34 11:55 25.08.22 | KW 34 11:55
Suomalaiset eivät pidä niin suolaisesta. Joskus keksin hassuja ideoita omasta päästäni. Siksi dippijauheisiin lisätään tärkkelystä, se auttaa viskositeetin kanssa. R U O K A Teksti Matti Koskinen Kuva Orkla M iten kermaviiliin sekoitettava dippijauhe syntyi. Orklan tuotekehittäjä Kenneth Johans kehittää Ahvenanmaalla suomalaisten viikonloppuherkkuja. Chili-mangodipin keksin, kun laitoin kotona ruokaa. Elävä ysärihitti R U O K AVA I K U T T A J A. Jääkapista löytyi ranskankermaa ja mangochutneyta. Sanoisin, että ne ovat suomalainen ja ruotsalainen juttu. Varastamme myös ilomielin muiden Orklamaiden tuotekehitystiimeiltä. Kollegani Tanskassa, Norjassa ja Latviassa sanovat, etteivät dipit ole kovinkaan suosittuja niissä maissa. Sekoitin niitä keskenään ja se maistui mahtavalle. Yhdysvallat on snacks-tuotteiden suurmaa, ja sieltä useimmat ideat lähtevät. Sillä saadaan dippeihin niiden ainutlaatuinen tekstuuri. Dipissä on hyvä olla mukana jokin maitotuote. Paistoin kanaa perunoiden ja kasvisten kanssa, ja tarvitsin sille kastikkeen. Jälkimmäisen kohdalla tarvitaan tosin pientä säätöä paikallisiin makuihin. Ovatko dipit suomalainen juttu, vai ovatko ne suosittuja muuallakin. Sen voin sanoa, että suosituimmat maut ovat ranch, american ja sweet chili -dipit. Minulla ei ole siitä aavistustakaan. Siirryin tuotekehitykseen vuonna 2008. Norjassa ja Tanskassa käytetään eniten suolaa, seuraavaksi eniten Ruotsissa ja Latviassa. Seuraamme lehtiä, mediaa ja ravintoloita, mutta saamme ideoita myös kumppaneiltamme, kuten mausteiden toimittajilta. 1990-luvun alussa myyntiin tulleiden dippijauheiden alkuperäiset maut ovat yhä tuotannossa. Alkuperäiset kolme makua olivat valkosipuli, barbecue ja taco. Miten keksit uusia makuja. Se onkin kinkkinen kysymys. Se tuo täyteläisyyttä, joka vahvistaa muita makukomponentteja. En ole nähnyt dippijauheita muualla Euroopassa, ainakaan sellaista valikoimaa kuin suomalaisissa supermarketeissa. Mutta yleisesti ottaen olemme vähentäneet suolaa kaikilla markkinoillamme. Ehkä niitä on, mutta en ole törmännyt niihin. Olen työskennellyt Taffelilla, ensin Chips Oy:n ja myöhemmin Orklan alla, vuodesta 1998. Mikä on suosittua ja mistä on tulossa suosittua, ei ainoastaan snacks-tuotteissa vaan ruoassa ylipäätään. Mutta kun kermaviiliä sekoittaa liikaa, siitä tulee ohutta ja vetistä. Olen puhunut vanhempien kollegoideni kanssa asiasta, mutta emme tiedä, kuka varsinaisesti keksi tuotteen. Vein sekoituksen töihin ja ehdotin sitä tuotekehitystiimille. Kaikki kolme ovat yhä tuotannossa. Se on hieman kevyempää kuin ranskankerma, vähän vähemmän rasvaista. Seuraamme trendejä. Mistä suosio Suomessa ja Ruotsissa johtuu. Miksi kermaviili. Sen tiedän, että Suomen markkinoille dippijauheet lanseerattiin 1990-luvun alussa. Nykyisin on paljon vaihtoehtoja, ranskankermaa ja erilaisia kauratuotteita, mutta toistaiseksi olemme pysyneet kermaviilissä. Esimerkiksi suolan määrä vaihtelee eri maissa
Etuosassa on myynnissä laaja valikoima kaikkea varaosista pyöräilyvaatteisiin, ja huoltamoon tuodaan meidänkin vierailumme aikana ajopelejä korjattavaksi. j o u l u k u u 2 2 2 9 9 Helsinkiläinen Peloton Cycling Eatery yhdistää polkupyöräliikkeen ja ravintolan. Kaiken kaikkiaan illallinen Peloton Cycling Eateryssa on silti onnistunut elämys. Olen yrittänyt lopettaa sokerin käytön kahvissa, mutta se on kovin vaikeaa, harmi kyllä. Tietysti on hyvä, että tarjolla on erilaisia vaihtoehtoja, mutta snacks-tuotteiden tarkoitus on pääasiassa herkuttelu. Useimmat ihmiset haluavat mahdollisimman paljon dippiä. Tutkimustemme mukaan kuluttajat pitävät rasvan määrää tärkeänä. Sweet chili, sekä sipseissä että dippinä. Samassa tilassa on toiminut aiemmin useampikin ravintola, ja Peloton tuntuukin ensisilmäyksellä enemmän ruokapaikalta, jonka yhteydessä toimii pyöräkauppa, kuin toisin päin. Sen pääraaka-aine eli savustettu lohi on jätetty sopivan mehukkaaksi, mutta lautasella on jo vähän liikaa lisukkeita: mätiä, majoneesia, perunaa, salaattia, beurre blanc -kastiketta… Hienovaraisimmat makuvivahteet talloutuvat jalkoihin. Annokset ovat yllättävänkin hienostuneita, viinit täsmävalintoja, ja erikoinen konsepti tuo rentoutta. Mutta testaamme myös erilaisia leikkauksia, poimutettuja ja sileitä. Samalla tavalla olen tehnyt siitä lähtien kun kuusivuotiaana aloitin kahvinjuonnin.. Toinen illan kohokohdista on sienirisotto, joka tarjotaan Arabian retrohenkiseltä Karelia-lautaselta. En yleensä itse työskentele yksittäisten makukomponenttien kanssa. Useimmiten dippi ajatellaan tavallisten suolattujen sipsien yhteyteen, mutta kuluttajat dippaavat niihin melkein mitä tahansa, maustettuja sipsejä, juustonaksuja, linssisipsejä. Totta kai monet haluavat vähäsokerisia, vähäsuolaisia ja vähärasvaisia tuotteita, mutta missä sitten on maku. Meillä oli aikaisemmin tuote nimeltä Diner, jonka mausteina oli suolakurkku ja majoneesi, mutta sitä ei enää ole markkinoilla. Se oli itselleni yllätys, kun aloin työskennellä tuotekehityksessä. Näiden täysosumien jälkeen pääruoka jää paitsioon. Pidin siitä kovasti. Miten juot kahvisi. Ilmassa leijuu kaiken aikaa tunnistettava pyöränkumin tuoksu, ja päätyseinällä on iso televisio, jossa pyörii Eurosportin lähetys pyöräilykilpailuista jossakin päin Pohjois-Italiaa. Maailmalta löytyy useita pyöräkaupan ja kahvilan yhdistelmiä, mutta usean ruokalajin illallisia tarjoavat paikat ovat harvinaisempia. Olen vähentänyt sokeria selvästi, mutta laitan vieläkin kahviin pikkuisen sokeria ja maitoa. Mikä on paras sipsilaatu dipattavaksi. Ravintola vie myös suurimman osan teollisuushenkisestä tilasta. Kun kuluttaja perjantaina töiden jälkeen seisoo sipsihyllyn edessä, hän tietää, mitä hakee. Poimutettu sipsi on silloin paras, mieluiten syvillä urilla. Keittiön tahti on myös turhan ripeä: neljä ruokalajia tarjoillaan runsaassa tunnissa, ja loppumetreillä pyydämme jo pientä hengähdystaukoa. Pyöräbisnes ei silti ole pelkkä mainoskikka. Täällä ei tarvitse pingottaa, kun aina välillä salin läpi kulkee polkupyörää taluttavia ihmisiä. Tilaamme neljän ruokalajin chef’s menun (42 euroa) Pyöräkauppa-ravintolalta odottaisi pizzan tai hodareiden kaltaista rentoa mättöruokaa, mutta Peloton paljastuu keskivertoa tasokkaammaksi pohjoismaiseksi bistroksi. Mitkä ovat suosikkimakusi. Illallinen alkaa kukkakaalikeitolla, jonka samettisen pehmeä koostumus hyväilee suuta. Testauksessa käytämme ensin tavallisia suolattuja sipsejä, jotta perunan ja dipin yhdistelmä saadaan esiin. Niistä voi löytää jännittäviä uusia makuyhdistelmiä. Kuinka ruoan terveystrendit vaikuttavat työhösi. Peloton Cycling Eatery Kaasutehtaankatu 1, Helsinki Pääruuat 15–21 euroa Risottoa ja rassausta R AV I N T O L A Teksti Valtteri Väkevä K u v it u s P a u l i i n a H o l m a Käytännössä annamme ideamme mauste toimittajille, jotka tekevät sekoitukset meille maisteltaviksi ja arvioitaviksi. Nimensä se on ottanut Ranskan kielen sanasta peloton, joka tarkoittaa maantiepyöräilykisoissa kärjessä ajavaa joukkoa. Koostumus on mehevän kostea, ja marinoidut kantarellit antavat annokselle raikkaan vivahteen. N yt on jännä konsepti. Joskus maustettujen sipsien muoto muuttaa makua leikkauksen mukaan. Ruoka on yllättävänkin hienostunutta. Helsingin Suvilahteen avattiin alkukesästä ruokaravintola ja polkupyöräkauppa Peloton Cycling Eatery. Meillä on joitain vähärasvaisia tuotteita. Illallislista on mukavan ytimekäs: neljä alkuruokaa, neljä pääruokaa, kolme jälkiruokaa. Lautasen pohjalle piilotettu karamellisoitu sipuli tuo herkullisen makean vivahteen. Kun kylkeen tuodaan vielä grillattua hapanjuurileipää ja lasi erinomaista pro seccoa, hyrisemme tyytyväisyydestä. Tai ehkä kauhan mallinen sipsi, sellaisiinkin joskus törmää. Snacks-tuotteissa maku on edelleen tärkein tekijä
Hyväveli on tehty ihan pokkana, mikä voisi olla hassua ammattilaisvoimin tuote tulle elokuvalle, koska rikokseen ja poliisi paljastuksiin liittyvä tarina on tuttu ja ohut. Uutta ei ole sekään, että päähenkilö on nuori ja idealistinen poliisi, jolle järjes telmän mädännäisyys asteittain paljastuu. Havain not somalitaustaisten kundien läheltä ovat aidon tuntuisia: päästään kiinni johonkin välittömään, ehkä siihenkin, miltä tuntuu olla rakenteissa ja hierarkiassa sektorilla, jossa ei ole oman taustan automaattisesti suomia etuoikeuksia. 1 E L O K U VA Rikostarinaksi pakotettu KALLE KINNUNEN on elokuvatoimittaja, joka on usein syttynyt ranskalaisista lähiöelokuvista. Olli Saarelan Harjunpään ja pahan papin (2010) jälkeen valkokankaalla on nähty oikeastaan vain Sorjosen (2021) ja Koskisen (2022) seikkailut. S uomessa ei juuri tehdä rikos elokuvia, saati poliisielokuvia. Näkökulma on sisään vaaleaihoisten suo malaisten piiriin pyrkivän Loyanin. Kiinnostavaa onkin kaikki keskeisiin hahmoihin liittyvä. Loyanin sisäinen ristiriita on tieten kin elokuvan suurin aarre, ja loppua kohti siitäkin tulee klisee.. Toiseus on tässä sitä maailmaa, jossa ihon värin perusasetus on valkoinen. Etenkin urbaanin poliisitarinan lajityyppi on hankala: pitäisi olla piinkovaa uskottavuutta, kestää vertailu kansainvälisiin esikuviin sekä ker toa vielä notkea tarinakin. Tapahtuma paikka oli Kuopio, tyylilajina laimennettu inhorealismi. Mieleen tulevat ainakin Hollywoodtuotanto Training Day ja useat ranskalaiset lähiöjengikuvaukset. Se, mikä MacGuffin on tai mitä se pitää sisällään, ei ole tärkeää. K A L L E K I N N U N E N H Y V Ä V E L I O H J A U S : S A M I L A I T I N E N Maahanmuuttajataustaisista kaveruksista kertova Hyväveli on edelläkävijä, joka kärsii lajityypistään. Sampo Sarkola ja Tommi Korpela ovat sivurooleissa poliiseina. Hyvävelin alkupuoli on puoleensavetävä. Sami Laitisen ohjaamassa ja kirjoitta massa elokuvassa yöpuoli ja päiväpuoli eivät ole rikolliset ja kilttien yhteiskunta. Se on maskuliinisten jengi ja marginaaliporukoiden tarinaa, vähän kuin Saarelan omituinen Bad Luck Love (2000) ja Aleksi Tuomivaaran luonteva Korso (2014). Ken sen löytää, voi paljastaa jotain kätkettyä järjestelmästä. Oli myös Aku Louhimiehen 8-pallo (2013), jossa seurattiin rikollisen ja poliisin elämää ja niiden kohtaamista. Kummassakin kyse oli televisiosarjassa jo esiteltyjen hahmojen elokuvan pituisesta seikkailusta. Siinä missä hän vetää maltilla, pahisroolin Riku Kemppinen näyttelee ketkua rikollista rotu kiihkoilijaa kahdella isolla ärrällä. Ensimmäisessä isossa elokuva roolissaan Bile selviytyy aika hyvin. Nämä kundit eivät ole stereotyyppejä. Kaikki se, mikä tekee Hyvävelistä nimenomaan poliisielokuvan, on lopulta vähän pakotettua. Se on ainoastaan tosi koti kutoista. Etenkin Korsossa päästiin syrjäytymisvaa rassa olevien yhteisön ja ajattelun sisään. Jos elokuvaa katsotaan kulttuurin kuvauk sena, Hyväveli ei asetu poliisitarinoiden jatkumoon. Enemmän kuin kotimaisia edeltäjiään Hyvävelin ideoinnissa lienee tarvittu kan sainvälistä inspiraatiota. Eloku van tarina on dramaattinen, näyttelemi nen usein vielä dramaattisempaa ja usein eri parista. Pyritään tosiaan olemaan genreä. Ei tarvitsisi todistella Helsingin urbaa niutta näyttämällä Kalasataman torneja yhä uudelleen. Eten kin Korpelan tehtävä tuntuu olevan näyt tää, että tuttu Tommi Korpela on mukana. Monella tapaa Laitisen elokuva kun on Suo messa ensimmäinen laatuaan. Rikoselokuvissa on usein MacGuffin, esine tai asia, jota tavoi tellaan. Hyväveli herättää siis huomion. Päähenkilö, järjestys poliisi Loyan (Abdirahman Bile) ja hänen vankilasta vapautuva kaverinsa Warsame (Kamaludin Ahmed Abdulla) ovat maahan muuttajataustaisia, ja se asettaa kehyksen. Se on kertomus poliiseista ja korruptiosta tämän hetken Helsingissä, etenkin sen itäpuolella. Harmi, että pitää olla kankeita jännä rikäänteitä, mukapaljastuksia ja joku ”lodju”. Olennaista on luoda jännite ja tarkoitus. Hyvä velissä käytetään lähes kaksi tuntia ”lodjun” jah taamiseen, vaikka todellinen vetovoimate kijä olisi koko ajan kameran edessä. Siitä tosin alkaa myös ongelma. Jonkun pitää olla edelläkävijä. Hyvävelissä puhutaan jo alussa ”lod justa”, joka on ”tosi legendaarinen lodju todisteita”. Loyanin poliisipari (Heli Sutela) on tari nassa vain väline. Parhaimmillaan elokuva on seuratessaan nimenomaan Loyania ja Warsamea, näyt täessään heidän suhteensa yhteiskuntaan ja antaessaan tilaa rentoudelle
Sarja kertoo arvostetusta kokista (Jeremy Allen White), joka alkaa pyörittää kuolleen veljensä ravintolaa, yrittää tuoda kurinalaisuutta paikan keittiöön ja saada rauhaa traumoiltaan. Baaria pyörittävän entisen kauneuskuningattaren (Outi Mäenpää) mies on päässyt vankilasta. Wrexhamin työväenluokkainen kaupunki ylpeilee Reynoldsin ja McElhenneyn nimillä, kun toisaalla joukkueita omistavien öljyvaltioiden imagohyötyjä vähätellään. j o u l u k u u 2 2 2 1 1 ”Miksi Wrexham?” kysyy fanien edustaja. Chicagolaiseen sandwich-kuppilaan sijoittuva draamasarja ei tyydy kiihottamaan makukeskusta, se tarjoaa pureskeltavaa myös tarinan tasolla. Kun isä (Colin Farrell) etsii tälle korjaajaa, Yangin sisältä löytyy muistojen kaltaisia taltioita. Kyseessä on samalla näyttelijöiden imagonpönkitysprojekti, mutta imagon merkitystä ammattilaisjalkapallossa ei voi kiistää. Yang on teknosapiens, joka on ostettu perheeseen tukemaan Kiinasta adoptoidun tyttären (Malea Emma Tjandrawidjaja) kulttuurista perimää. Viihdyttävä dokumenttisarja seuraa sinnittelevää futisjengiä pitkälti paikallisten kautta. Missi, tämän juoppotoveri (Ilkka Heiskanen) ja reppanapoika (Johannes Holopainen) pelkäävät välienselvittelyä mutta törmäävät äkkirikastumisen ja paon mahdollisuuteen. Christopher Storerin luoma sarja on mestarillinen esimerkki kerronnan rytmityksestä. Kogonada-nimellä tunnetun yhdysvaltalaisohjaajan elokuva ottaa scifiin pehmeän kulman, jossa zoomataan sisäiseen avaruuteen ja jossa iho on ihoa riippumatta siitä, millainen virtalähde sen alla sykkii. Sinne miellyttämistä kaihtava J-P Valkeapää on sijoittanut ryöstökomediansa, jonka veijarit ovat alkoholisoituneita konkurssibaarin pitäjiä. Kiina-tiedolla täytetty isoveli-androidi (Justin H. Osa jaksoista kulkee kuumeisesti läpi keittiösupliikin ja pahoinpitelyjen vaaran, osassa taas kamera keskittyy pitkäksi aikaa kasvoihin AA-kokouksessa. Min) menee kuitenkin rikki. Pehmeys jatkuu kauniiseen esillepanoon: lähitulevaisuus näyttää murretuilla väreillä stailatulta nykyisyydeltä. The Bearia parempaa televisiota tuskin tänä vuonna näkee. W E L C O M E T O W R E X H A M T H E B E A R H E T K I LY Ö A F T E R Y A N G Arviot Kaisu Tervonen Kuvat Elokuvien ja sarjojen levittäjät D I S N E Y + : L L A E L O K U VA T E A T T E R E I S S A E L O K U VA T E A T T E R E I S S A. D I S N E Y + : L L A Imagopeliä Annos parasta televisiota Juoppojen juonia Mikä jää mieleen. Se on Espanjan Aurinkorannikko, jossa rasva tirisee, viina virtaa ja Finnhitsit soivat luupilla. Kun elokuvanäyttelijä Ryan Reynolds ja tv-näyttelijä Rob McElhenney ostavat Britannian viidenneksi korkeimmalla sarjatasolla pelaavan walesiläisen jalkapallojoukkueen, kannattajat ovat ymmällään mutta ilahtuneita. Ei metsä ole suomalaisen sielunmaisema. Kuvat hilseilevästä ihosta ja rasvaisista kuontaloista täydentävät groteskin kerronnan
Levyllä kuuluu myös M83:n ja Beach Housen lasersäteillä valaistu shoegaze. Mut ei me kerrottu niille, mitä meidän välillä oli. Jotain se kertoo ajassa vallitsevasta loputtomasta itsereflektoinnista ja -työstämisestä. Ja kun sä kuiskasit mulle jotain, ne muut katto meitä. Kansikuvassa Swift on sytyttänyt sytkärin voimakas ja vähän suttuinen sininen glittermeikki silmillään. Viinilasi kaatunut pöydälle, huulipunantahroja paidan reunassa. Sanoitukset ovat Midnightsillä tietty ehtaa ”Teukkaa”, musiikkia kevyt-transgressiviisille oman elämänsä päähenkilöille. Keskiyön huumaa IIDA SOFIA HIRVONEN on helsinkiläinen vapaa toimittaja, joka ei onneksi ole vuosiin kärsinyt unettomuudesta. Tämä piirre tekee hänen musiikistaan oudolla tavalla samaan aikaan täysin omanlaistaan ja silti oudon geneeristä, monta kertaa kuullun tuntuista. Se on konseptilevy unettomista öistä, täynnä kimaltelevaa unelmointia romanttisista hetkistä sekä neuroottista omien ongelmien pyörittelyä. Ympyrä sulkeutuu. Saan sut rakastumaan minuun, teen sen omaksi huvikseni, hullu manipulaattori oon.” Välillä ei voi olla miettimättä, miksi nykypopin sanoitusten puhujat pohdiskelevat niin usein sitä, millaisia vaikutuksia nämä jättävät muihin, etenkin entisiin rakastettuihin. Tavallinen pikkukaupunki, ja sulla on nykyään vaimo, varmaan pieni lapsikin. ”I have this thing that I get older but never wiser / Midnights become my afternoons.” Jokainen joskus unettoman yön viettänyt tietää, että pelonsekaiset oivallukset voivat suden hetkillä kasvaa kohtuuttomiin mittasuhteisiin: ”When my depresssion works the graveyard shift / All of the people I’ve ghosted stand there in the room.” Menneisyyden reflektointi ja nostalgia kuuluu sekin yölliseen valveilla pyöriskelyyn. Samaa Tumblr-estetiikaa toistaa pitkälti Jack Antonoffin kanssa tuotettu äänimaailma. Vapaasti käännettynä tähän tapaan: ”Eikös kukaan muu ollut yhtä kreisi kuin minä, elikkä minua mietit nyt vaan näiden kaikkien vuosien jälkeen. Ei olis pitänyt, juotiin liikaa halpaa viiniä siellä juhlissa. Se kaupunki oli liian pieni minulle, piti päästä New Yorkiin. 50-lukulainen ilmaisu Lavender Haze viittaa rakastumisen huumaan). Kun Lorde ihaili 2010-luvun alussa Taylor Swiftiä, vuoden 2022 Taylor Swift ottaa vaikutteita 2010-luvun Lordesta. Nyt vaikutteita etsitään 2010-luvun taitteen elektropopista, jonka dynamiikka seilaa minimalismin sekä nostattavan maksimalismin välillä. Ja mä olen yhä sekaisin, aivan kriisissä. Levy kuulostaa parhaimmillaan siltä, kuin poistuisi kesken stressaavien juhlien ulos hengittelemään, ja yhtäkkiä edessä avautuisi tähtitaivas, loputtomana kuin autotie erämaassa. Muistatko silloin kun kotikaupungissa suudeltiin. Vähäeleisellä levyllä lontoolaisbändin jäsenet henkäilivät toisilleen sanoituksia, jotka kuulostivat siltä kuin he jakaisivat toisilleen salaisuuksia yön pikkutunneilla. Siitä tulee mieleen Tumblr-kuvablogisivustolla 2010-luvun alussa jaetut kuvat, joissa näkyi arvoituksellisia sitaatteja, ruusuja ja elokuvastillejä, joissa eteeriset naiset tupakoivat. Taylor Swift tuntuu vuosi vuodelta paranevan laulunkirjoittajana, ja albumikokonaisuutena Midnights on onnistuneen virtaava. On valloittavaa, miten 33-vuotias Taylor Swiftin laulujen puhuja syleilee lauluissaan teinimäistä oman elämän romantisointia, valitsee yhä laventelisumun kypsän aikuisuuden sijasta (Swift on bongannut avausbiisin nimen Mad Men -sarjasta. Swiftin kantritausta on niin kaukainen, ettei sitä nykyään juuri muistella, mutta se kaikuu edelleen nuotiolaulelmallisissa melodioissa ja kerronnassa. The Xx on osaltaan vastuussa siitä, että monet valtavirtapopparit (esimerkiksi Billie Eilish) tekevät tänä päivänä hidastempoista elektronista poppia, jonka ensisijainen käyttötapa on yksityinen kuulokkeilla kuunteleminen. Myös Taylor Swiftin kymmenes albumi Midnights on kuin tehty yksityisten ”tältä musta tänä syksynä tuntuu” -soittolistojen aikaan. Antonoffin tuotannolle tyypilliset rumpukoI I D A S O F I A H I R V O N E N neet ja kaiutukset toistuvat nekin levyllä yllätyksettömästi. Midnightsin kansi voisi hyvin olla vuodelta 2008 tai 2013. Eikä tämä asenne tunnu kosiskelevalta tai teennäiseltä. 1 2 M U S I I K K I J os pitäisi nimetä yksittäinen voimakkaimmin nykypopin tuotantoon vaikuttanut levy, se olisi The Xx:n vuonna 2009 ilmestynyt debyytti. Kahdella viime levyllään Taylor Swift teki akustista makuuhuone-folkia. T AY L O R S W I F T M I D N I G H T S ( U N I V E R S A L ). Taylor Swiftin Midnights on kuin tehty yksityisten soittolistojen aikaan
Se ois ollu siin on ehkä totuus monesta vanhasta ystävästä mutta tuo silti kolareineen mieleen Pikku G:n Romeon ja Julian eikä niinkään Eminemin Stanin . Jos ennen solisti Mish Barber-Way oli bändin keskipiste, nyt tilan saa Kenneth Williamsin vuoroin ulvova ja vuoroin nakuttava kitara. Sitä ovat lykänneet aikuisasiat: pandemia ja lapset. Paitsi parhaille, kolmas levy kahteen vuoteen on kuitenkin liikaa. Vampire Weekendin Ezra Koenigin kanssa tehtyä Tonightia vetää bassolinja, joka kuulostaa molempien yhtyeiden parhailta puolilta. Kun Gettomasa kertoo ”elämästä”, hän kertoo samanikäisistä lähiöiden nuorista miehistä, joille jaettiin huonot kortit huonosti pelattaviksi. Seitsemäs levy Alpha Zulu ei tuo muutosta. Täältä lähdettiin, tähän on tultu. Ja Suomessa tuskin on kuultu teemasta niin onnistunutta versiota kuin Gettomasan Vastustamaton -levyn avaava Ne otti hoon pois. Winter Solsticen ja varsinkin All Eyes on Men syntetisaattorit soivat paljon terävämmin kuin Ranskan pehmeimmältä indiebändiltä on tottunut kuulemaan – pikemminkin mieleen tulee Cut Copy. Ehkä White Lungille kävi kuten niille – ja parhaille puolueille: se teki itsensä tarpeettomaksi. Asetelma tuo hämmentävästi mieleen AFI:n ja muut 2000-luvun teinigootinsekaiset emobändit. Singlejään lukuun ottamatta Actual Life 3 kuulostaa tekoälyn generoimalta asiasanoilla melancholic, melodic, house. Indieyleisö on tunnetusti hyvä pilaamaan kaikki uskottavuuttaan vaalivat genret. on tehnyt levytrilogiallisen matalan kynnyksen housea, jonka juju on mysteerinen päiväkirjamaisuus ja kaihoisat melodiat. j o u l u k u u 2 2 2 1 3 Indiebändi Phoenixin ura lyhyesti: vuodesta 2000 lähtien levyjä, joilla on muutama erinomainen single ja monta huonompaa albumiraitaa. Pehmeä suosikki P H O E N I X : A L P H A Z U L U Ruotsalaispoppari Robyn julkaisi vuonna 2018 housesta innoittuneen levyn Honey , ja tietenkin se teki tyylilajista elektronisen popin valtavirtaa. : A C T U A L L I F E 3 W H I T E L U N G : P R E M O N I T I O N Arviot Oskari Onninen Kuvat Levy-yhtiöt L E V Y-Y H T I Ö : A T L A N T I C L E V Y-Y H T I Ö : D O M I N O L E V Y-Y H T I Ö : G L A S S N O T E Harva se räppäri tekee jossakin vaiheessa kappaleen, jossa hän käy uransa läpi. Mutta viimeistään Thomas Marsin määrämittaiset tekstirivit paljastavat, että pohjimmiltaan Phoenix on tasan yhden kappalemallin yhtye. Mobiilihousegeneraattori Hardcore-bändin heipat F R E D A G A I N . Äijien vuoro G E T T O M A S A : VA S T U S T A M A T O N L E V Y-Y H T I Ö : P M E. . Katse on yllättävän empaattinen ja kypsä, mutta ihmistarinat vievät aina lähelle sosiaalipornon vaaroja. Poikkeus on indieklassikot Lisztomanian ja 1901 :n poikinut vuoden 2009 Wolfgang Amadeus Phoenix , joka pitää bändin yhä kiinni indiefestivaalien päälavoissa. Siksi on ehkä liioittelua kutsua vancouverilaista White Lungia suoranaisesti hardcoreksi, vaikka sen perinteistä – Wipers, Minor Threat, At the Drive-in – bändi tuleekin. Fred Again.. Vastustamattomassa on kuitenkin aiempaa vähemmän kyse Gettomasasta itsestään. Kuulijoiden on helppo ripustaa irrallisten lauseiden väliin jääviin tiloihin oma elämänsä ja Instagraminsa. 2020-luvun househuuman uusi tähti on brittiläinen Fred Again.., jonka keikka isossa teltassa vaikutti olevan viime kesän Flow’n kohokohta monelle. 2010-luvun aikana yhtye ehti nousta yhdeksi keskeisistä uusista, vihaisista ja feministisistä rockbändeistä, mutta viides levy on sen viimeinen ja tietenkin melodisin
Sielunkumppanistaan Alista Bono tekee jumalankuvan, samalla tavalla täydellisen kuin Esa Saarinen Pipsa-kuningattarestaan. Lukijana siihen ei aivan usko, siitä haluaisi tietää lisää, mutta eihän vaimoonsa näin nojaava mies aivan eksyksissä voi olla. Jälkimmäistä kirjailija väläyttelee etenkin teoksen alkupuolella. Seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana sitä on koeteltu. Jokin Bonoa on selvästi estänyt katoamasta lopullisesti omaan bonouteensa. Se oli ihanaa aikaa, varmaan meille molemmille. Sinulla on siihen lahjoja, ja toivonkin että jatkat. 4 L A U L U A , Y K S I E L Ä M Ä . 1 4 K I R J A T E mme valitse idoleitamme rationaalisesti harkiten, etenkään jos olemme kuusitoista. Sitä paitsi Bono osaa kirjoittaa! Havainto on ilahduttava ja saa minut taas ajattelemaan, että olisin voinut lähteä paljon surkeammankin tyypin kelkkaan. Achtung Baby löi sielustani lävitse. Tällaisten yksityiskohtien kautta on mahdollista nähdä ihminen tilanteessa, Lupaava esikoiskirjailija kuvitella hänen ajatuksensa ja tunteensa. Pysynyt naimisissa ja pitänyt kiinni bändistään, elänyt näissä kahdessa perheessään ja niiden ympärille kasvaneissa yhteisöissä. Uskon, että nauttisit siitä. Ehkä sitä voisi kutsua J U H A I T K O N E N jopa vinkiksi, mielestäni hyväksi, ja tarjoan sen tässä ilmaiseksi. Kirjoita seuraavaksi fiktiota. T A M M I JUHA ITKONEN on helsinkiläinen kirjailija, joka poseerasi Bonona Imagen kannessa vuonna 2009.. Mies kärpäslaseissa ja nahkahousuissa näytti maailman valtiaalta. Mitä loppuelämään tulee, minulla olisikin Bonolle toive. Tästäkin Bono kirjassaan kirjoittaa, elämänmittaisten siteiden merkityksestä, ja paljon myös uskosta, johon nojaten hän on uskomattoman elämänsä elänyt. Toisaalta kerronta kulkee yhä letkeästi ja kertoja pystyy tarkastelemaan omaa toimintaansa myös kriittisesti. Omista tulevat vuotesi tälle pyrkimykselle. Luulen nimittäin, että suhteemme myöhemmissä karikoissa on kyse juuri siitä: olisin halunnut pysäyttää kellot siihen hetkeen Tukholman Olympiastadionilla heinäkuussa 1993, kun hän surffasi luovan energiansa aallonharjalla eikä mielessäni ollut kerta kaikkiaan mitään epäilyksiä. Juha Itkosella on vinkki vastikään elämäkertansa julkaisseelle Bonolle. Rakas Bono, pyri pois bonoudestasi. Mutta voiko ketään, edes Bonoa, lopulta syyttää ajan kulumisesta. Anekdooteissa on myös se samastumispintaa nakertava puoli, että kaikki Yhdysvaltain presidenttiä, Maailmanpankin pääjohtajaa tai paavia vähemmän tunnetut ihmiset alkavat kadota kuvasta. Miksi ihmeessä vielä vanhuuden porteillakin kiusaat itseäsi haaveilemalla jostain hitistä listoilla, kun olet sellaisesi aikanaan jo saanut. Joskus lapsuusja nuoruuskuvaukset tuntuvat elämäkerroissa pakkopullalta, mutta Bonon kirjassa ne ovat parasta antia. Vereslihaisen itsetutkiskelun tasolle ei ylletä, mutta rocktähtiasteikolla kirja tuntuu silti avoimelta. Hyvä, kenties jopa paras keino, tähän on kirjoittaminen. Tuntuu kuin Paul Hewsoniksi syntynyt mies ei enää itsekään pääsisi kuorensa läpi ja tyytyisi vähempään kuin kirjan alkupuolella, enemmän anekdootteihin kuin todellisiin tunteisiin. Fiktiossa voit hetkellisesti vapautua minuutesi taakasta, se on koko fiktion idea. ”Kävelin kerran illalla pitkin Cedarwood Roadia ja katsoin miten puhelintolpista lankesi vähän kuihtuneiden havupuiden näköisiä varjoja”, hän kirjoittaa, Tero Valkosen luontevasti suomentamana. Kaiva sisimmästäsi esiin aina vain enemmän sitä ihmistä, joka näki kuihtuneiden havupuiden muotoisia varjoja lapsuutensa kotikadulla. Vuosikymmenten vieriessä Bonosta tulee väistämättä enemmän Bono sekä lukijalle että kirjailijalle. Lisäksi kyllä aivan aidosti ihailen ihmistä, joka neljä vuosikymmentä kestäneen globaalin kuuluisuuden keskellä on pystynyt pitämään pakettinsa näin hyvin kasassa. Taloudellisesti se ei kannata, mutta en usko että sillä on sinulle väliä. Mikä sinua pidättelee. Olet jo ryhtynyt sellaiseksi musiikissasi, mutta se ei toimi. Siitä en voi häntä moittia, sillä olen itse tehnyt niin jo huomattavasti nuorempana. B O N O : S U R R E N D E R . Tulin uskoon. Sekä klassista irlantilaista kertojantaitoa että lyyristä rekisteriä löytyy. Ystäväni, tee levyjen sijasta romaaneja. Kirjoittamisessa on sekin hyvä puoli, että siinä voi olla avoimesti nostalginen. Mitä pitemmälle kirja etenee, sitä hankalammaksi se käy. Elämä kiitää kuitenkin eteenpäin, ja kuusikymppisenä Bono on asettunut kirjoituspöydän ääreen muistelemaan omaansa
Yksiulotteisten naishahmojen puolesta Bougainville on aikansa tuote, mutta muuten hienosti suomennetun romaanin kerroksissa riit tää kuorittavaa. Kieli on kovin käsitteellistä kuvatakseen lapsikertojan aja tuksia uskottavasti. 11vuotiaan Adan on pelastettava koomaan vajonnut äitinsä Mustan Nukkumatin kynsistä. Kauhu ja fan tasiaelementit lupaavat jännittävää seikkailua uni maailman syövereissä, mutta juoni ei tahdo lähteä käyntiin. O T AVA , 2 7 S . Tapahtumien sijaan paperinmakuiset henki löhahmot paljolti selittävät asioita toisilleen. 2 2 3 Julkimoiden hehkuttamassa inspiraatiokirjassa kuunnellaan simpanssitutkimuksestaan kuului san ympäristöaktivistin mietteitä toivosta. D O C E N C O , 2 9 4 S . Kirjan suomentajan nimeä ei ole mainittu, mikä on lukuisat anglistiset rakenteet huomioon ottaen järkevä ratkaisu. T I T I A S C H U U R M A N . j o u l u k u u 2 2 2 1 5 S E U R A AVA I M A G E I L M E S T Y Y 1 1 . Diplomaattielämää Huonosti inspiroitu Unettava unimaailma F. 1 . Ja vaikka tarkoitus olisi vilpitön, sentimentaalinen lässy tys uhkaa rutistaa maailman tilasta huolestu neenkin lukijan kyyniseksi äkäpussiksi. Pisimmillään yhdeksän rivin pituiset virkkeet on lastattu attribuuteilla, täsmen nyksillä ja kömpelön vanhahtavalla tyylillä: ”Minun oli vaikea hahmottaa, kuinka alas sukupuussamme piti laskeutua ennen kuin istuisin samalla ajan har maaksi sivelemällä oksalla isoäitini äidin Adan, nimi kaimani, kanssa.” Unimaailman vangit on ”koko per heen lukuromaaniksi” synkkä, pitkäveteinen ja huo miota herättävän sukupuolinormatiivinen. Kirjoittaja Douglas Abrams antaa haastateltavansa kertoilla jännit tävästä elämästään ja hienoista hyväntekeväi syyshankkeistaan. S P R I N G E R : B O U G A I N V I L L E J A N E G O O D A L L & D O U G L A S A B R A M S : K I R J A T O I V O S T A Arviot Silvia Hosseini Kuvat Kustantamot S U O M . Virkamies antautuu muistelemaan menneitä, kun hänen vanha ystävänsä kuolee äkillisesti. Harmi vain, että keskustelijat saavat teemasta irti yhtä paljon kuin peruskoululaiset elämän katsomustiedon tunnilla. ”Me olimme syvästi vakuuttuneita Bang ladeshissa olomme hyödyllisyydestä”, kertoja toteaa ironisesti. Lapsuusidylli Indonesiassa päättyi vallan kumoukseen, ja – kuinka ollakaan – entisten siirto maaisäntien pojista tuli YK:n diplomaatteja. Vainajan ja tämän isoisän muistelmat tuovat romaaniin eri aikatasoja, nostalgiaa – ja lisää nostalgian ironi sointia. A N T T I I M M O N E N . Jane Goodallin tahdonvoima ”hehkuu hänen pähkinänruskeista silmistään kuin luonnonvoima”. Alankomaissa modernin klassikon aseman saa vuttanut Bougainville (1981) ei varsinaisesti käsittele kolonialismia mutta sivuaa sitä monin tavoin. S U O M . Kehitysapuhankkeissa viski maistuu, ja työn oheen mahtuu monia ”trooppi sia oman navan tuijottelun hetkiä”. Korni fanitus saa kankeasti kirjoitetun tekeleen haiskahtamaan Jane Goo dall instituutin brändimarkkinoinnilta. AV I A D O R , 1 4 4 S . M A R K O L E I N O : U N I M A A I L M A N VA N G I T
Kulttuurivuosi 2022: Guernican paluu Nainen on kirjoittaessaan läsnä, ja siksikin Annie Ernaux ja Hanna Brotherus ovat vuoden kirjailijoita ohi Jari Tervon. Kirjallisuuden historia pullistelee jo saumoistaan valkoisten miesten toinen toistaan surullisempia yrityksiä Suureksi Kertomukseksi, jossa kirjailijan ainoa pyrkimys on nousta muiden yläpuolelle. Silloin voi vaikkapa raitiovaunussa katse leijailla ja yhtäkkiä se pysähtyy, naulautuu Kiasman pohjoispäädyn yläkerroksen seinään. Siellä odotti kirkas, kaikkialle näkyvä sanoma ”no war” eli ”ei sota”. Koko Suomi varmasti näki Sen Teoksen, uuden ajan Guernican. Tarkkaan ottaen kyseessä ei ollut edes taideteos, koska Kiasman ars22-näyttelyyn kutsuttu venäläistaiteilija Jevgeni Antufjev ei halunnut keskellä sotaa esitellä taidettaan vaan jotain olennaisempaa, sodanvastaisen sanomansa – ”No war” – joka lopulta on ainoaa taidetta, jolla on merkitystä. Vuoden pettymys Olen odottanut jo kauan Jari Tervolta suurta aikalaiskertomusta. Samalla Ernaux’n Nobel oli näpäytys miehille, osoitus siitä, että paradigma on vihdoin vaihtunut ja äänen kapula siirtynyt mieheltä naiselle. Taas meni kirjallisuuden Nobel ”oikeaan osoitteeseen”! K U V I T U S P A U L I I N A H O L M A. Sellaista, jossa sidottaisiin yhteen nykyisyys ja historia, sukupolvien, sukupuolten ja eri etnisyyksien tarinat, mihin vain Tervon ainutlaatuisella historian tuntemuksella varustettu kirjailija kykenee – ja jos saa toivoa, lyötäisiin lopuksi tervomainen naula Putinin arkkuun! Siksi Tervon ja vaimonsa Katin Ukko, kirja pariskunnan koirasta, oli lievä pettymys. Kyllä sitäkin lukiessa saa kiherrellä ja silmäkulmakin kostuu, mutta paikoitellen alkaa pelätä, onko Tervolle käynyt niin, että hän on väsynyt kaikkeen muuhun paitsi itseensä, toivottavasti ei. Hieman samaa tyyliä Suomessa edustaa Hanna Brotheruksen pysäyttävä romaani Henkeni edestä, jossa kirjailija kuvaa itseään, kehollisuutta ja sitä, millaista on olla taiteilija ikääntyvän naisen vartalossa. Vuoden kirjailijat Taas meni kirjallisuuden Nobel ”oikeaan osoitteeseen”! Annie Ernaux on tämän hetken suosikkikirjailijoitani: näennäinen autofiktion kirjoittaja, jonka minäkertomus laajenee koskemaan historiaa, vaiettuja salaisuuksia, yhteiskuntaa niin, että autofiktiosta tulee – kertomus meistä kaikista. Ja ehkä se onkin juuri paras tapa kokea taidetta – yllätys, joka havahtumisen kautta johtaa syvempään ymmärrykseen. Muutenkin ars22 oli taas monen käynnin ”väärtti”. 1 6 K U L T T U U R I S I V U Vuoden kulttuuriteko Onkohan mikään muu kulttuurilaitos tehnyt niin paljon rauhan hyväksi kuin Nykytaiteen museo Kiasma. Lopputuloksena on liki balzacmainen sosiologinen romaani, jonka ei haluaisi loppuvan. Riitti, että välillä vilkaisi ylös käteensä liimautuneesta älypuhelimesta. Ei täytynyt mennä edes – vaikka todellakin olisi kannattanut – sisään Kiasmaan. Nainen on sen sijaan kirjoittaessaan läsnä, niin henkenä kuin etenkin ruumiina, ja pystyy esittämään suuren kertomuksen tarinoidessaan itsestään, Ernaux’n tapauksessa muun muassa vanhenemisesta, vanhemmista, traumoista, muistamisesta ja kielletystä rakkaudesta. Pysäyttävä kokoelma kokonaisvaltaisia tilanteita, intensiivisiä kohtaamisia ja hauraita elämyksiä – unohtamatta ajankohtaisia ja pelottaviakin kysymyksiä. Imagen uudella kulttuurisivulla tunnettu suomalainen pitkän linjan kirjailija käsittelee kulttuurin hyviä, pahoja ja rumia – aina kulttuuria puolustaen
HAM Tennispalatsi on avoinna: Ti klo 10–17.30. Ma suljettu. Ke-Su klo 11.30–19. Lilibeth Cuenca Rasmussen Performansseja ja nomadiveistoksia. I AM NOT WHAT YOU SEE hamhelsinki.fi
kirkkailla, kauniilla ja tulevaisuusystävällisillä tuotteilla, jotka tuoksuvat auringonpaisteelta ja tekevät taikoja. kasviperäisisiä + muuten huomaa vaisia ainesosia julmuusvapaita, ihmiset testanneet, eivät eläimet ylpeänä teemme työtä, jolla on tarkoitus tee taistelusta hyvän puolesta