A N N A R ET U LA IN EN : ”S E O N H IM O IN N U TO TA TY YP PIÄ .” IM A G E 27 1 JO U LU K U U 20 19 11/2019V JOULUKUU 11,90?€ Luulitko tuntevasi Helenen. Hänestä meille on valehdeltu. Peter Vesterbacka: Suomen suurimmat puheet Tarja Halonen ja Risto Isomäki: Kuinka maailma pelastetaan. V KO 20 20 -0 4 29 3 6 119 11 + TA ID E YL I O P I S T O N L E H T I I S S U E X. PA L. Miehet jotka koskevat toisiaan Anna Retulainen maalasi kuukausien ajan versioita Helene Schjerfbeckin maalauksista
Show created by DANIELE FINZI PASCA C ir qu e du So le il an d C or te o ar e tr ad em ar ks ow ne d by C ir qu e du So le il an d us ed un de r lic en se . cirquedusoleil.com/corteo G E T C A R R I E D A W A Y W I T H L I F E OFFICIAL PARTNER MEDIA PARTNER. TO 1.10.– SU 4.10.2020 | HARTWALL ARENA, HELSINKI Liput: palvelumaksuineen alkaen aikuiset 74 € ja lapset (16 v. asti), opiskelijat, eläkeläiset 59 €, Ticketmaster ja livenation.fi KE 18.11.– SU 22.11.2020 | GATORADE CENTER, TURKU Liput: palvelumaksuineen alkaen aikuiset 64 € ja lapset (16 v. asti), opiskelijat, eläkeläiset 49 €, Ticketmaster ja livenation.fi -10 % VÄHINTÄÄN 20 LIPUN OSTAJALLE
#kansallisteatteri KANTAESITYS SUURELLA NÄYTTÄMÖLLÄ 4.3.2020 Paavo Westerbergin uutuusnäytelmä Sinivalas on tarina eripuraisesta perheestä, syyllisyydestä, pakenemisesta sekä kääntymisen mahdollisuudesta. Se kysyy, kuinka elää ainutkertainen elämänsä oikein, kun maailma ympärillä on haaksirikkoutumassa. min+pvm/mpm) lippu.. OHJAUS Paavo Westerberg ROOLEISSA Eero Aho, Elmer Bäck, Kristiina Halttu, Elena Leeve, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Emmi Parviainen, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Timo Tuominen Kadotuksesta ja kääntymisen mahdollisuudesta KANTAESITYS OMAPOHJASSA 30.1.2020 KANTAESITYS WILLENSAUNASSA 13.2.2020 UNDOCU MENTED LOVE Five true stories from around the world Paula Salminen ILMASILTA Kolme muotokuvaa avuttomista auttajista Concept design Jussi Lehtonen & Kati Kaartinen Ohjaus Saana Lavaste. LIPPUPISTEESTÄ 0600 900 900 (2 €/alk. LIPUT ALKAEN 16 € KANSALLISTEATTERIN LIPPUMYYMÄLÄSTÄ 010 733 1331 (0,0835 €+pvm/mpm) kansallisteatteri.
27 95 19 95 Lahjakasta lukemista Va lik oi m a va ih te le e m yy m äl öi tt äi n . Testamentit MARGARET ATWOOD ”Testamentit on monessa mielessä ihastuttava luku romaa ni. 27 95 Bolla PAJTIM STATOVCI Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokas: ”Järkyttävä ja koskettava romaani, joka lumoaa ilmaisuvoimallaan.” Kerrostalo HANNA-RIIKKA KUISMA Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokas: ”Kirjailija käsittelee surullisia elämänkohtaloita erityisellä lämmöllä ja ennen kaikkea tuomitsematta.” LIKE Löydä merkitys elämäsi poluille. 29 95 Image11_kauno_ja _tieto_230x297.indd 2 22.11.2019 10:21:56. 27 95 Vesileikit CRISTINA SANDU ”Moniääninen pienoisromaani vapauden kaipuusta, kodittomuudesta ja selviytymisestä.” – SK 29 95 Matkaystävä SUVI RATINEN Purevat havainnot ja lämmin huumori yhdistyvät esikoisromaanissa, joka kuvaa lestadiolaisyhteisössä kasvamista ja siitä irrottautumista. 32 95 Minun tarinani Täytettävä kirja oman äänen löytämiseen MICHELLE OBAMA Täytettävän kirjan kysymykset ja sitaatit johdattelevat oman tarinamme äärelle ja rohka i sevat kirjoittamaan siitä. Kohu alkoi #metookampanjan aikana, kun 18 naista kertoi yhden akatemian jäsenen puolison harjoittaneen yli 20 vuotta seksuaalista häirintää. Se on värikäs, jännittävä, koskettava ja hauska, ja sen voi ahmia vaikka yhdellä istumalla.” – HS 27 95 Yhdeksästoista jäsen MATILDA GUSTAVSSON Kirjallisuuden Nobelia jakava Ruotsin akatemia syöksyi syvään kriisiin syksyllä 2017. Adèlen kysymys JOEL HAAHTELA Arvoituksellinen pienoisromaani miehestä, joka lähtee luostariin tutkimaan Pyhän Adèlen mysteeriä ja ottamaan selvää itsestään
K A N N EN KU VA EI O LE H EL EN E S C H JE R FB EC K IN M A A LA U S VA A N A N N A R ET U LA IS EN TU LK IN TA S C H JE R FB EC K IN K Ä S IA LA ST A . Raisa Mattila kertoo. Todellisuuden tekijä 90 Teräsleidit on Pamela Tolan toinen pitkä ohjaustyö. Ylimmän ystävät 70 Irja Askolalla ja isä Ambrosiuksella on yhteinen usko. K A N N EN KU VA : A N N A R ET U LA IN EN . Etsijä 26 Anna Retulainen ja Helene Schjerfbeckin arvoitus. Pienestä kodista päivää 48 Mitä ahtaasti asuminen vaatii. JOULUKUU 2019 IMAGE 7 Valokuvaaja Antti Vettenranta kuvasi Irja Askolaa ja Isä Ambrosiusta (s. Häpeän ammattilainen 80 Kirjailija Petri Tamminen on tehnyt nolostelusta uran. KU VA : A N TT I V ET TE N R A N TA . sisältö Te rä vä aik ak au sl eh Ti | N u m er o 27 1 | vu od eN va ih de 20 19 – 20 20. 70). Toivon tällä puolen 56 Tulevaisuus Tarja Halosen ja Risto Isomäen mukaan. Kaikki on mahdollista 38 Peter Vesterbackan suuret puheet. Iholla 62 Suomalaista miestä vaivaa kosketuksen puute
100 Musiikki Mainettaan kunnianhimoisempi Coldplay Samuli Knuutin kuuntelussa. 15 Data Talossa, jossa on asuntolaina, ei ole avaraa aina. 106 Viimeinen sivu Nämä meidän piti vielä kysyä. 21 Muistitko kauramaidon Töölöläispariskunta kommunikoi heip palapuin. 104 Julia Korkman Vääriä tunnustuksia ja tuomioita. 8 IMAGE JOULUKUU 2019 16 sisältö 90 26 KU VA T: A N TT I V ET TE N R A N TA , TI M O PY YK KÖ , A A PO H U H TA 5 Pää kirjoitus 7 Lukijoilta 8 Avaaja Terveystieteiden tohtori Toni Haapa toivoisi Suomeen erillisiä seksuaali terveyden klinikoita. 98 Elokuva Jojo Rabbitissa syödään ja säästetään kakkua, kirjoittaa Kalle Kinnunen. 105 Veera Luoma-aho Nelikymppisten olan takana ei ole enää ketään. 16 Ruoka Mauste nimeltä CocaCola. 94 Essee Surun ja hyveiden vuosi 2019. nyt loppu. 102 Kirja Ei Enää Eddy näyttää köyhyyden ja näköalattomuuden, kirjoittaa Marjo Niemi. 23 Aforismeja ja ajatuksia Hesasta Otteita Janne Vapaavuoren tulevasta kirjasta. 20 Kulttuuritärpit Vuodenvaihteen kiinnostavin teatteri, kuvataide ja klassinen. 18 Asia Helsinki, kanavien PikkuPietari
pääkirjoitus. Koskaan emme koskettaneet. Sudenlehden havainto on pysäyttävä. Artikkelissaan äitinsä kanssa varttunut Sudenlehti kirjoittaa, kuinka hän nuoruudessaan kadehti kavereitaan, joiden isät seurasivat poikiensa jalkapallo-otteluita räntäsateessa ja tiesivät, mikä on sulake. Lopulta tämä osoittautuu vain pinnaksi, jonka alla on sukupolvikokemus: vaikka isillä on ollut taitoja ja he ovat olleet paikalla, eivät he välttämättä ole osanneet tarjota pojilleen sellaista isyyttä tai miehen mallia, jossa välittämistä voi osoittaa kosketuksella. Jälkimmäinen on yleisempi: ehkä tämäkin on niitä asioita, joissa nuorten pitäisi opettaa meitä vanhempia. Meidän nelikymppisten on helppo puhua sellaisista sukupolvikokemuksista kuin maailman avautuminen tai Euroopan yhdentyminen, mutta niistä ylisukupolvisista taakoista, joita mekin vielä kannamme, on puhuttu vähemmän. Olemme nukkuneet ahtaasti liian pienissä teltoissa ja samoissa makuupusseissa säästääksemme varusteiden painossa kilpailuissa, pitäneet päiväkausia lumimyrskyä tunturissa ja hytisseet pakkasessa tai sateesta märkinä eri puolilla Suomea. A lkusyksystä ymmärsin, että vanhimmat näihin päiviin säilyneet ystävyyssuhteeni täyttivät 30 vuotta. Koskaan emme koskettaneet. . Ei ollut ymmärrystä, kun ei ollut mallia. Ensimmäinen on, että hyvä, vihdoin tämä sukupolvesta toiseen kestänyt vaikeilu ehkä loppuu. Patenttivastaus ei ole koskaan sellainen ilman syytä. 62). Sudenlehden artikkeli sai alkunsa koreografi Hanna Brotheruksen hankkeesta, jossa ammattitanssijoiden sijaan eri ikäisistä tavallisista miehistä koostuneen ryhmän oli alun perin tarkoitus tutkia ylisukupolvisuutta tanssin keinoin. Alkumatka on kuljettu vieretysten, mutta sitten yhtäkkiä, noin vain, kumman hyvänsä aloitteesta ja mistä syystä lie, pojat ovatkin käyneet kulkemaan kaulakkain tai käsi kädessä. Apu ja välittäminen on ollut pragmaattista ja suoraviivaista sen sijaan, että se olisi ollut fyysistä. Yläasteja lukiovuosiin mahtui yhteensä ehkä viisi viikonloppua, joina emme nähneet retkellä tai leirillä tai kilpailuissa. Meidän jälkeemme yhteys isovanhempiemme sotasukupolveen katkeaa. Niklas Thesslund, päätoimittaja | Twitter @niklasthesslund JOULUKUU 2019 IMAGE 9 Vaikea kosketus Koskimme tietenkin toisiimme, mutta niin nyt käy vaikka ruuhkabussissa. Lopetimme sen opiskeluaikoina ja aloimme käydä vaelluksilla Lapissa. Se ei tullut edes mieleen, mutta kuinka olisi voinutkaan. K U VA : JU H A TÖ R M Ä LÄ . Siksi en usko esimerkiksi olevan sattumaa, että käytännössä kaikki parhaat ystäväni ovat leimallisesti äitiensä poikia – riippumatta siitä, ovatko he partiosta, opiskeluajoilta vai töistä. Toinen syy juhlien puuttumiselle on se, että se ei varsinaisesti aiemminkaan ollut tapamme viettää aikaa yhdessä. Kun katselen tuota läheisyyttä, ajattelen aina kaksi toistuvaa ajatusta. Palelijaa lämmitti aina paksu ja kuiva vaate, ei koskaan toinen ihminen. Lopulta hankkeen pääteemaksi nousivat miesten väliset tunteet ja kosketus, miesten ikiaikainen vaikeus osoittaa fyysistä läheisyyttä. niinä päivinä, kun saatan kahdeksanvuotiasta poikaani ja hänen parasta kaveriaan kouluun, muutokseen on ainakin helppo uskoa. Tällaisissa tilanteissa olemme lainanneet toisillemme takkia, villapaitaa tai kuivia sukkia, mutta siinä kaikki. Olimme aina metsässä, mikä on totta kai vaikuttanut ystävyyteemme. Ehkä silloin katkeaa myös vaikeus välittää sellaista mallia, jossa voi rakastaa muutenkin kuin rehkimällä. Koskimme ja osuimme tietenkin toisiimme usein, mutta niin nyt käy vaikka ruuhkabussissa. Tiedän sen omalta kohdaltani ja niin tietää myös turkulaiskirjoittaja Jussi Sudenlehti, joka kirjoittaa miesten välisestä kosketuksesta tämän numeron artikkelissa Iholla (s. Se olisi ollut hyvä syy järjestää juhlat, mutta en usko, että olisimme löytäneet yhteistä aikaa koko syksyltä. Meidät on kasvattanut sotasukupolvi, jonka traumatisoituneet miehet tarjosivat pojilleen kosketuksen sijaan mykkyyttä, julmuutta ja lähikuvan alkoholiongelmasta. Patenttiselityksen mukaan sitä ei ollut, koska olemme suurten ikäluokkien lapsia. Tapasimme lapsina partiossa
Ota yhteyttä: www.a-lehdet.fi/ tyonhakijalle/tulemyyntineuvottelijaksi tai soita rekry puhelimeemme puh. 050 414 4330. Kiinnostaako myyntineuvottelijan työ A-lehdissä. T e r ävä a i k a k a u s l e h T i MainosTajaT MEDIAMYYNTI JA MARKKINOINTI mediaopas.a-lehdet.fi TRAFIIKKI Mia Heino asiakaspalvelu ja lehTiTilaukseT INTERNET www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu PUHELIN 09 759 6600 (ma–pe klo 8–17) Puhelun hinta määräytyy liittymäsopimuksenne mukaan. ISSN 0782-3614 pääToiMiTTaja niklas thesslund ToiMiTuspäällikkö sonja saarikoski DiGiToiMiTuspäällikkö Miikka järvinen ToiMiTussihTeeri susanna luikku ulkoasu antti grundstén POSTIOSOITE Image, 00081 A-lehdet KÄYNTIOSOITE Risto Rytin tie 33, Kulosaari, Helsinki PUHELIN (09)?759?61 TWITTER @imagelehti SÄHKÖPOSTI image@a-lehdet.fi, etunimi.sukunimi@a-lehdet.fi FACEBOOK www.facebook.com/imagelehti Tekijöinä Tässä nuMerossa Jirina Alanko, Hanna Anonen, Janne Arola, Jesse Auersalo, Silvia Hosseini, Aapo Huhta, Annaliina Niitamo, Martin Martonen, Juho Kankaanpää, Evelin Kask, Juha Kauppinen, Kalle Kinnunen, Samuli Knuuti, Juuso Koponen, Julia Korkman, Jyrki Lehtola, Linda Linko, Sanna Lipponen, Veera Luoma-aho, Jaani Länsiö, Raisa Mattila, Marjo Niemi, Oskari Onninen, Hannes Paananen, Juho Pihlajaoja, Viivi Prokofjev, Timo Pyykkö, Anna Retulainen, Mikko Rikala, Venla Rossi, Reetta Räty, Jussi Sudenlehti, Anton Vanha-Majamaa, Antti Vettenranta. vuosikerta, 271. 33. numero. Puhumalla paras palkka. tammikuuta 2020. Aikakauslehtien liiton jäsen. Toimitus ei vastaa tilaa matta lähetetystä aineistosta. Virallinen osoitteenmuutos postiin tai vTj:lle päivittyy automaattisesti rekisteriimme. Imagen vuosikerta on 12 numeroa. KUSTANTAJA A-lehdet Oy MYYNTIPÄÄLLIKÖT Mediaopas.a-lehdet.fi REPRO JA SIVUNVALMISTUS Aste Helsinki Oy PAINATUS Deviz, Pietari 2019 SEURAAVA NUMERO ilmestyy 23. Tilatut lehdet toimitetaan force majeure -varauksin (ylivoi mainen este, kuten lakko tai tuotannolliset häiriöt)
Ilmastonmuutos on torjuttava, ja siitä on mahdollista saada uutta liiketoimintaa. Sudenlehti arvostaa työssään osallisuutta ja sattumaa. ”Popmusiikin puolelta vastaava esimerkki on liian nopeasti tehty erolevy. 1982) on kosketusarka kaunoja tietokirjailija sekä psykoterapeutti. #ilmastonmuutos #ilmastokriisi @imagelehti @AnittaAhonen Pääkirjoituksessa nauratti lause. ”Uskonnoista nähdään usein rituaalit ja rajoitteet. @MartinScheininF Piti taas uudistaa @imagelehti tilaus että ulkosuomalaisena pääsin lukemaan digilehdesta pitkän ja kiinnostavan jutun henkilöstä @Nakkalajarvi @ainotuominen Antti Herlinin mukaan muutoksen ajat ovat hyviä bisnekselle. 1974) on toimittaja, joka kirjoitti tähän numeroon ystävyksistä Irja Askolasta ja isä Ambrosiuksesta. REETTA RÄTY (s. Hengellisyys on hirveän paljon muutakin.”. Tähän numeroon Sudenlehti on kirjoittanut kosketuksen merkityksestä. Kun etäisyys puuttuu, raivoa voi lipsahtaa liikaa.” Too soon . Tekijöitä JUSSI SUDENLEHTI (s. lukijoilta Lähetä paLautetta! Image.fi image.fi/palaute Sähköposti image@a-lehdet.fi Facebook facebook.com/imagelehti Twitter imagelehti @VilleKoivuniemi Oli muutenkin mainioita juttuja lehti täynnä, mutta erityisesti Tommi Melenderin essee ”Pyhä työ” osui ja upposi tuoreimmassa @imagelehti’ssa
Avaaja
Ne vähentäisivät seksitautien hoitamiseen liittyvää leimautumisen pelkoa. Mitä tartunnan saaneet ajattelivat, kun kuulivat ensimmäisen kerran saaneensa seksitaudin. TeksTi Juho KanKaanpää kuva Jirina alanKo ”Sukupuolitautien poliklinikalle meneminen saattaa hävettää” Toni Haapa Tutkit vuosi sitten tarkastetussa väitöstutkimuksessasi muun muassa haastatteluilla ja kyselytutkimuksella seksitauteihin sairastuneiden kokemuksia, jotka ovat kaikille sairastuneille yhteisiä taudista riippumatta. Heillä oli voimakas tarve selvittää, mistä taudissa on kyse ja mistä tartunta on tullut. Oman seksihistorian tarkasteleminen oli tavallista. JOULUKUU 2019 IMAGE 13 Terveystieteiden tohtori Toni Haapa haluaa, että Suomeen perustettaisiin erillisiä seksuaaliterveyden klinikoita. Haastatteluiden mukaan monet olivat saattaneet olla tietoisia omasta riskikäyttäytymisestään eli välinpitämättömyydestään kondomin käyttöä kohtaan.
Haastatteluissa selvisi, että sukupuolitautien poliklinikalle meneminen saattaa hävettää. Tieto muokkaa asenteita ja vähentää ihmisten pelkoja. Meillä on Suomessa toimiva seksuaalikasvatus, mutta sen menetelmiä täytyisi tarkastella tarkemmin. Seksitauti jätti jonkinlaisen jäljen seksielämään, joko väliaikaisen tai pysyvän. Miten seksitautien hoitoa pitäisi kehittää. Prostituoituja, merimiehiä ja sotilaita pidettiin riskiryhminä, ja esimerkiksi merimiehiä saatettiin seuloa järjestelmällisesti satamissa. Pitäisi pohtia, minkälaisia aiheita käsitellään missäkin kehitysvaiheessa. 1800-luvulla meille perustettiin erillisiä kuppasairaaloita, jotka sijaitsivat kaupungin laitamilla eristyksissä. Vastaajat suhtautuivat hoitoon vastuuntuntoisesti, ja he halusivat toteuttaa hoidon annettujen määräysten mukaan. . Se voisi vähentää hoitoon hakeutumiseen liittyvää leimautumisen pelkoa. Samoin genitaalialueen paljastamiseen liittyy häpeää. Lisäksi 1800-luvulla kaupunkien maistraatit velvoitettiin tarkastamaan elämäntavoiltaan epäilyttävät naiset tartuntojen varalta. Matkoilla ihmiset vapautuvat normeistaan ja käyttävät alkoholia. avaaja Seksitauti jätti jonkinlaisen jäljen seksielämään, joko väliaikaisen tai pysyvän.” –?toni haapa ” Haastatteluista selvisi, että tartuntaa oli jopa tietyllä tapaa osattu odottaa. Tällä hetkellä Suomessa on käytössä erilliset sukupuolitautien poliklinikat. Miten asenteet seksitauteja kohtaan ovat muuttuneet. Takaraivossa oli, että tauti mahdollisesti tarttuu seksisuhteissa, jos ei suojaudu asianmukaisesti. Siihen saattaa liittyä myös kommunikaatio-ongelmia, jos toinen ei uskalla ehdottaa kondomin käyttämistä. 14 IMAGE JOULUKUU 2019. Ihmiset tietävät, että tartunnan kanssa voi elää normaalia elämää. Osa pyrki omaksumaan taudin jälkeen turvallisemman seksikäyttäytymisen. Tänä vuonna julkaistussa kansainvälisessä kirjallisuuskatsauksessa todettiin, että terveydenhuollon vastaanotoilla seksuaaliterveyteen liittyviä asioita otetaan esille puutteellisesti. Miten seksitauti vaikutti tartunnan saaneiden seksielämään. Tartunnan saanut on käyttäytynyt omasta mielestään vastuullisesti ja luottanut kumppaniinsa, mutta sitten tuo luottamus onkin petetty. Kondomin käyttöä voidaan pitää epämieluisana. Myöhemmin 1980-luvulla hiv ja aids olivat pelättyjä ja siten tosi leimaavia, eikä asiallista tietoa ollut. Kasvatuksen pitäisi myös olla yksilölähtöistä. Minkälaisia vaiettuja aiheita seksitauteihin vielä liittyy. Seksuaaliterveysklinikoilla voisi työskennellä hoitohenkilökunnan lisäksi seksuaaliterapeutteja ja muita asiantuntijoita. Helposti ajatellaan, että seksitaudin saanut on ollut vastuuton tai ottanut tietoisesti riskin. Tartuntoja voi saada kuitenkin myös parisuhteessa, esimerkiksi jos partneri ei ole kertonut omista tartunnoistaan. Hoidot, kuten kondyloomien poisto tai kupan hoidossa annettava antibiootti-injektio, saattoivat aiheuttaa itsessään fyysistä kipua. Toisaalta osa jatkoi edelleen riskikäyttäytymistä eli suojaamatonta seksiä. Mitä pitäisi tehdä, jotta tilanne korjaantuisi. Tartunta on voinut myös synnyttää haluttomuutta. Seksitautien leviämisen estämistoimen piteet eivät siis olleet kovinkaan yksilölähtöisiä, vaan pikemminkin tiettyjä ryhmiä leimaavia. Sen sijaan esimerkiksi Iso-Britannissa on sexual health clinicit, joissa seksitautien hoito on yksi osa palveluista. Monilla seksielämä kuihtui ainakin hetkellisesti tartunnan jälkeen. Nykyään tartunnan saaneiden virustasot ovat matalia, jos käytössä on toimiva lääkitys. Ihmisten tietämyksessä on tapahtunut valtava muutos, ja hivin hoito on kehittynyt. Jos mennään kaikille saarnaamaan, että muista käyttää kondomia, se saattaa herättää joissakin vastareaktioita. Mutta kipu saattoi olla myös psyykkistä. Minkälaisia tunteita hoitoihin osallistuminen herätti. Saatettiin esimerkiksi uskoa, ettei aidsia sairastavan kyyneleitä voi pyyhkiä paljain käsin, kuten ruotsalaisen Jonas Gardellin romaanitrilogiassa kuvataan. Ihmiset ajattelevat, ettei ulkomailla tarvitse ottaa samalla tavalla vastuuta seksikäyttäytymisestään kuin kotiympäristössä, koska samaan seksikumppaniin ei törmää välttämättä enää uudestaan. Osa jatkoi suojaamatonta seksiä jopa seksitaudista huolimatta. Jos Suomessa keskitettäisiin palveluita seksuaaliterveysklinikoille, meillä olisi myös ihan erilaiset resurssit kouluttaa seksuaaliterveyden parissa työskentelevää hoitohenkilökuntaa. Miksi. Meilläkin voisi olla laajempia seksuaaliterveyden vastaanottoja. Toisaalta kivuista huolimatta hoidot auttoivat saamaan tartunnan haltuun ja palauttamaan potilaalle kontrollin tunteen. Aikaisemmissa tutkimuksissa on myös todettu, että matkailu altistaa riskikäyttäytymiselle
100 % 2,7 % 19,5 % 43,9 % 23,9 % 2,7 % 10,0 % yht. 100 % 2h 5,4 % 1,8 % 0,5 % 3h 19,6 % 10,9 % 3,3 % 4h 19,1 % 21,7 % 10,0 % 5h+ 1h 2h 3h 4h 5h+ 16,2 % 22,4 % 14,4 % 10,1 % 2,8 % 0,4 % 0,2 % 0,1 % 11,4 % 13,2 % 3,2 % 1,4 % 0,6 % 3,1 % 9,8 % 7,1 % 5,3 % 2,2 % 1,1 % 4,6 % 3,9 % 5,9 % 3,8 % 0,4 % 2,3 % 1,6 % 3,0 % 2,7 % 25,8 % 15,6 % 13,1 % 86,3 % 58,6 % 33,7 % 40,4 % 33,6 % 33,8 % Asuntokuntia, %:ssa samankokoisista asunnoista Asukkaita, %:ssa kaikista asunnoista Huoneluku, % samankokoisista asuntokunnista Kaikkien helsinkiläisten asuntokuntien asumisväljyys (2018) Kolmihenkisten ja sitä suurempien helsinkiläisten asuntokuntien asumisväljyys (2018) 1h 2h 3h 4h 5h+ Asunnon huoneluku 3 hlö 4 hlö 5+ hlö . Sillit purkissa yht. 100 % yht. 100 % . 100 % . 100 % 33,6 % yht. Helsinkiläiset asuvat muuta maata ahtaammin, kourallinen todella ahtaasti: noin 10 prosenttia nelihenkisistä asuntokunnista asuu yksiössä tai kaksiossa ja viiden hengen asuntokunnistakin noin seitsemän prosenttia. Se voi olla molempia: kuten niin kutsuttua onnellisuusmuuria on sosiologiassa teoretisoitu, keskiluokka on aina ollut hyvä perustelemaan elämänsä parhain päin. Yksi asia on selvää: arjessa ahtaasti asuminen vaatii aktiivisia ratkaisuja. 100 % 1,2 % 24,0 % 40,0 % 6,1 % 28,7 % 1,2 % 37,3 % 19,1 % 8,7 % JOULUKUU 2019 IMAGE 15. Pienissä neliöis sä asuminen voi olla valinta tai pakko. data Juuso Koponen on informaatiomuotoilija ja tietokirjailija, joka rakastaa tilastoja ja elektronista musiikkia. Se voi olla sijaintiin liittyvä seikka tai päätös ekologisemman elämän puolesta. Tai se voi johtua siitä, että Helsingissä ei yksinkertaisesti muuhun ole varaa. 100 % . 5 % 10 % 25 % 40 % 1 % 2,5 % 5 % 10 % 1 hlö 2 hlö 3 hlö 4 hlö 5+ hlö 1 hlö 2 hlö 3 hlö 4 hlö 5+ hlö 1h 11,8 % 1,3 % 0,4 % 0,2 % . A S U N TO KU N N AT JA A S U N TO VÄ ES TÖ A S U N TO KU N N A N KO O N , H U O N EL U V U N JA TA LO TY YP IN M U K A A N , 20 5– 20 18 DATAVISUALISOINTI JUUSO KOPONEN TEKSTI SONJA SAARIKOSKI Helsinkiläiset asuvat muuta maata ahtaammin Päägrafiikka kuvaa sitä, minkä kokoisissa asunnoissa tietyn kokoiset asuntokunnat asuvat, grafiikka vasemmalla alhaalla sitä, millaisia asuntokuntia asuu minkäkin kokoisissa asunnoissa ja grafiikka alhaalla oikealla näyttää kaikkien helsinkiläisten jakautumisen eri kokoisiin asuntokuntiin yksilötasolla. Monessa mielessä ahtaasti asuminen ei olekaan joko–tai vaan sekä–että. Raisa Mattilan omakohtainen artikkeli ahtaasta asumisesta alkaa sivulta 48. Kaikki tarvittava Oheiseen grafiikkaan on visualisoitu helsinkiläisten perheiden ja kaikkien asuntokuntien asumista. LÄ H D E: TI LA ST O K ES KU S 20 19 . 100 % . Asuntokunnan koko yht
Yhtiö on jo useita vuosia peräkkäin nimetty myös maailman suurimmaksi muovisaastuttajaksi. Tätä on helppo kokeilla kotona. Terveyshaitat eivät ole Coca-Colan ainut synti. Makeaa kolajuomaa voidaan käyttää myös ruoanlaitossa. 16 IMAGE JOULUKUU 2019 16 IMAGE JOULUKUU 2019 ruoka C oca-Colan tarina on ennen kaikkea tarina maailman parhaasta mainonnasta. Kaikki ne ovat nykyään markkinoinnissa arkipäivää, mutta Coca-Cola oli ensimmäisiä firmoja, joka käytti näitä keinoja – jo 1800-luvulla. Aggressiivisen mainonnan avulla Coca-Colasta tuli Amerikan kansallisjuoma. Riedelin Coca-Cola-lasi, 2 kpl Verkkokauppa.com, 24,90 € LASISSA LUKSUST A. Eniten Coca-Colaa (asukasta kohden) juodaan Meksikossa. Amerikan etelävaltioissa on vuosikymmenten ajan juotu kokista omaleimaisella tavalla, pähkinöiden kanssa. Valtaviin mittoihin kasvaneen Coca-Colan kulutuksen myötä kakkostyypin diebateksestä on tullut Meksikon yleisin kuolinsyy. Hörppää kokispullosta muutama huikka ja kaada tilalle vajaan desin verran suolapähkinöitä. Nyt firma on kehittänyt yhteistyössä Coca-Colan kanssa lasin, joka korostaa erityisesti kolajuoman makua. Coca-Colasta on olemassa kymmeniä eri versioita. Kokaiinia kansalle K U UK AU DEN HÄR PÄ K E Riedelin viinilasit ovat monien mielestä maailman parhaita. Erityisesti Yhdysvalloissa ovat myös suosittuja kokiksella maustetut kakut ja suklaiset leivonnaiset. Aluksi kokista myytiin siirappina, joka myyntipaikoissa sekoitettiin hiilihapotettuun veteen. Farmaseutti John Pembertonin vuonna 1886 kehittämä ensimmäinen versio nimittäin sisälsi kofeiinipitoisen kolapähkinän ja sokerin lisäksi kokapensaan lehdistä uutettua kokaiinia. Voi olla, että se jossain määrin niin tekikin. Vuonna 1899 aloitettiin pullotus, ja tölkit tulivat markkinoille vuonna 1960. Juoman luvattiin parantavan muun muassa päänsäryn, impotenssin, hysterian ja melankolian. Yhtiö on mainostanut voimakkaasti erityisesti maan köyhimmillä alueilla. Nykyään se on maailman laajimmalle levinnyt tuote, jota juodaan kaikkialla (paitsi Pohjois-Koreassa). Suolaisen ja makean yhdistelmä on outo, mutta se on sitä hyvällä tavalla. Ilmaisnäytteet, julkkikset mainoksissa, logotuotteet. Aivan aluksi Coca-Colaa markkinoitiin vaihtoehtona morfiinille. Sokerittomien tai vähäkaloristen versioiden lisäksi juomaa myydään muun muassa kirsikalla, vadelmalla, limellä, kanelilla ja inkiväärillä maustettuna. Alueellisena markkinointistrategiana on käytetty muun muassa hintojen laskua: pullollisen kokista saa halvemmalla kuin saman määrän puhdasta vettä. Siellä juoma on kiinteä osa niin hääjuhlia kuin uskonnollisia seremonioita. Coca-Cola mureuttaa lihan marinadissa, ja sekoittamalla sitä esimerkiksi ketsuppiin tai bbq-kastikkeeseen syntyy hetkessä makea glaseerauskastike myös tofulle tai seitanille. Konepesun kestävä lasi myötäilee linjoiltaan perinteistä kokispulloa mutta antaa limsan hörppimiseen mukavan eliittifiiliksen
Hyvä suoritus. Tilaamme kahden seuralaiseni kanssa hampurilaiset, ranskalaiset ja kolme kokista ja istumme odottelemaan niitä vanhoista Coca-Cola-pulloista rakennetun valaisimen alle. Aikaisemmin Herlevi on keskittynyt lähinnä lihapuoleen. Sekä perunaettä bataattiversioista löytyy rapeutta ja makua. 3. Paahda uunissa 15–20 minuuttia. Beyond Meat -pihviä tarjoavat nykyään monet hampurilaispaikat ympäri Suomen, mutta täytyy sanoa, että Naughtyssa sen maku on saatu kohdalleen hämmästyvän hyvin. ARVIO JOULUKUUN RESEPTI A merikassa Coca-Cola on jo yli sadan vuoden ajan ollut normaali ruokajuoma. Tähän menee 5–10 minuuttia. JOULUKUU 2019 IMAGE 17 ruoka Naughty BRGR -ravintolassa ei tarvita haarukoita tai veitsiä. Ja kun hörppää kokista päälle, ei jälkiruoalle ole tarvetta. Hieman kosteampi tai suoraan sanottuna siis rasvaisempi briossi tekisi kokemuksesta täydellisen. Naughty BRGR Lönnrotinkatu 13, Helsinki Hampurilaiset 11–15,50 € Loppuun asti mietitty Venla Rossi on helsinkiläinen toimittaja, joka juo kolansa mieluiten rommilla. Lihankorvikkeen hieman savuinen ja aavistuksen multainen aromi häipyy taustalle, kun sitä tasapainotetaan chipotle-aiolilla ja bulgogi-kastikkeella. Paikan nimikkohamppari eli Naughty sisältää paksun pihvin, cheddaria, St. Siirrä kastike pois kuumalta levyltä. Naughty BRGR onkin sittemmin tuonut ruokalistalleen useita uusia kasvisvaihtoehtoja. Euroopassa se ei ole samalla tavalla päässyt päivällispöytään – paitsi yhdessä paikassa: hampurilaisravintolassa. Kesällä 2019 hän kuitenkin julisti maailmankuvansa muuttuneen Australian-matkan myötä. Sen makumaailmaan lisää vääntöä tuovat sitruuna-tryffelikastike ja oliivi-tapenade, joka pistävyydellään hieman häiritsee seuralaistani. 1. Sekä Beyond-bergeri että nimikkohampurilainen pysyvät jämäkästi kasassa. 6. Siellä juoma on erottamaton osa ateriaa. 5. Tarjoile nyhtösieni esimerkiksi tacojen tai tortillojen välissä. Mitä vegeburgereihin tulee, Vallilassa ja Kampissa sijaitseva Bites Burgers on monen asianharrastajan suosikki. Lisäpisteet Akseli Herlevi saa myös siitä, että makujen lisäksi syömiskokemus on mietitty loppuun asti. Kuori ja pilko valkosipulinkynnet. Maapallon toisella puolella tarjottiin niin hyvää vegaaniruokaa, että tekosyyt lihansyömiseen loppuivat. Ainekset: 4 kuningasosterivinokasta Colakastike: 2 dl coca-colaa 3 rkl bbq-kastiketta 1 rkl siirappia 3 rkl dl soijakastiketta 3 valkosipulinkynttä 2 rkl makeaa chilikastiketta 1 rkl öljyä 1 tl mustapippuria 1 tl suolaa Nyhtösieni colakastikkeella KUVAT TIMO PYYKKÖ. Ja miksi portobelloa ei ole paahdettu kokonaisena. Seuraavaksi maisteluun pääsee Shroom eli kasvishampurilainen, jossa pihvi on korvattu paahdetulla portobellosienellä. Nosta sienihiutulat kulhoon ja sekoita kastike niiden joukkoon. Myös Naughtyn ranskalaiset ovat erinomaisia. Mutta mikä on Suomen paras hampurilaisravintola, jos asiaa ajatellaan modernisti sekä sekaettä kasvissyöjän näkökulmasta. Lämmitä suuri paistinpannu ja kaada kokis pannuun. 2. Listan uusi tulokas on Beyond Vegan Burger. Sekoita kastiketta lastalla, kunnes se on paksuuntunut hieman. Tällä kertaa testiin pääsee yleishampurilaismies Akseli Herlevin 2015 avattu Naughty BRGR, joka on levinnyt Helsingistä jo moneen maamme kaupunkiin. Tymäköistä raakaaineista huolimatta kokonaisuus on yllättävän lempeä ja täyteläinen. Haarukoita ja veitsiä ei täällä tarvita, vaan burgerit on helppo syödä käsin viimeiseen palaan asti. Puolita osterivinokkaat ja revi ne säikeiksi haarukan avulla. Kastike saa hieman tummua, mutta varo, ettei sen sokeri pala kiinni leivinpaperiin. Anna kiehua pari minuuttia ja lisää sitten muut kastikkeen aineet. Agur -sinihimejuustoa, pekonihilloa, rucolaa ja aiolia. Pihvi on supermehevä ja kypsyys vankasti medium, kuten olemme tilatessa toivoneet. Kun burgerissa on friteeratun tabascosipulin takia vielä häivähdys tulisuutta, on seurueemme arvio yksimielinen: vähintääkin kaupungin, jos ei maan paras vegaanihampurilainen. Lisukkeeksi sopivat raikas tomaattisalsa ja avokadoviipaleet. Siirrä sienet pellille, tasoittele lastalla litteäksi. Sivuseinällä on noin 200 pullon kokoelma erilaisia chilikastikkeita, joilla tulisempien makujen ystävät voivat terästää burgereitaan. Laita uuni lämpenemään 220 asteeseen. Bitesin mustapapupihvi on uskomattoman mehevä, mutta kokonaisuutena hampurilainen on silti hieman kostea ja höttöinen. Sienen palaset ikävästi tippuivat sämpylän välistä. 4
Niille, jotka valittavat, että ’mitään ei saa enää sanoa’ sanoisin, että kannattaa vähän tonkia netin keskusteluryhmiä ja kommenttiketjuja. Huumori on ainakin osittain sitä, että saa nauraa vapautuneesti vaikeille asioille. Ei ole olemassa aihetta, josta en tekisi pilaa – mutta olennaista on, kelle nauretaan. Huumorin ja komedian suhteen on ihan oleellista kysyä, ketkä sitä tekevät ja saavat tehdä: käsikirjoittaa, tuottaa ja esittää.” Seppo Ahti, pakinoitsija, käsikirjoittaja ja kirjailija: No, jos minä nyt asettaudun vaikkapa korkeimman hallinto-oikeuden neuvoksen asemaan ja pohdin perussuomalaisten johtajan Jussi Halla-ahon kirjoituksia eri kansanryhmistä, eivät ne kovin kaksista satiiria tai komiikkaa ole – sakkoja, sakkoja. Ajatus, että aikamme on niin herkkää, perustuu osittain siihen, että nyt kaikki väestöryhmät pääsevät paremmin ääneen. Oma asema pitää tunnistaa ja tunnustaa. Mutta selityksenä jokin ’haluttiin ironisoida’ tai ’herättää keskustelua’ on ihan paskapuhetta.” Pertti Jarla, sarjakuvapiirtäjä: Yleisöä ei kannata liikaa miettiä komiikkaa tehdessään, mutta tietoisuus esimerkiksi eriarvoisuudesta olisi hyvä olla oman ajattelun pohjalla. nyt 18 IMAGE JOULUKUU 2019 Tietoisuus eriarvoisuudesta ja toisen asemasta parantaa komiikan tasoa TEKSTI SUSANNA LUIKKU KUUKAUDEN VÄITE Elina Knihtilä, näyttelijän taiteen professori: Teatterikorkeakoulussa vastuullisuusja valtakysymyksistä keskustellaan nykyisin todella paljon. Ja aiempinakin vuosikymmeninä on väännetty kättä loukkaavasta huumorista; siitä puheesta on vain jäänyt vähemmän netissä selailtavia jälkiä.”. Muuten saattaa hävettää jälkikäteen. Niihin ei ole patenttivastauksia, mutta oleellista on se, että tarinat paitsi heijastavat todellisuutta myös luovat sitä. Olen aikoinani sanonut, että kaikesta saa tehdä huumoria paitsi lapsen kuolemasta, ja olen yhä samaa mieltä. Samalla tavoin komiikka voi joko purkaa tai vahvistaa stereotypioita ja rakenteita. Ei ole olemassa neutraalia katsetta eikä näkökulmaa, vaan se lähtee aina jostain positiosta. Turhan monessa asiassa ollaan nykyisin menty hurmokseen, jossa keskenään täysin eri tasoiset teot ja sanat niputetaan yhtä pahoiksi. Nauretaanko vaikka natseille vai heidän uhreilleen. Esimerkiksi omani on hyvinkin suojattu ja etuoikeutettu: valkoisen, keskiluokkaisen ja -ikäisen Töölössä asuvan hetero naisen, jolla on työssään valtaa. Nopeasti jopa masentuu siitä, mitä kaikkea tosiaan sanotaan
Puolitoista vuotta sitten lehti sitoutui lisäämään naisten määrää uutisoinnissa. Suunnitelmassa kahdeksan metriä syvä kanava alkaa Kauppatorin Kolera-altaasta, kulkee hetken Esplanadin puistossa, kääntyy sitten jyrkästi Aleksanterinkadun poikki nykyisen Rautatieaseman läpi – joka tuolloin vielä oli savista maata – ja päättyy Töölönlahteen. Tilastoissa se näkyy väkivaltarikosten tekopaikkana. Tai se, että lehden kolmesta toimituspäälliköstä kaksi on miehiä. Tämä ei tietenkään ole vain Helsingin Sanomien vika. Mediallakin on vastuu, kirjoitettiin. Jos keisari Aleksanteri I:n aikainen vuoden 1815 asemakaava, ”Ehrenströmin kaava”, olisi toteutunut kokonaisuudessaan, kulkisi puiden kehystämä kanava Kluuvin läpi. FIKTIOLAATIKKO. Osana karnevaalia ilmestyi ”juhlaliite”, jonka eräs artikkeli käsitteli sukupuolen merkitystä Helsingin Sanomissa. Ehrenströmin johtamaan Helsingin uudelleenrakentamisen komitean kaavoitustyötä. Sattumaa vain! Helsingin Sanomat on ottanut sukupuoliasiat vakavasti jo pidemmän aikaa. Kun keisari Aleksanteri I päätti vuonna 1812, että Helsingistä tulee Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki, tuli “kauneuden ja aistikkuuden” ohjata suunnittelua. Juttu päättyy mieltä kohottavaan virkkeeseen: ikä ja sukupuoli eivät ratkaise, vaan se, mitä sanot ja teet. Lähteenä on käytetty Yrjö Blomstedtin teosta ”Johan Albrecht Ehrenström. Se toisi kaupunkilaisia yhteen ja ehkäisisi myös tulipalojen leviämistä. Toisinkin voisi olla. Siksi niin ei kannattaisi väittää myöskään Helsingin Sanomien omaa toimitusta käsittelevässä jutussa. Hän valitsi aatelisen poliitikon J.A. Tai se, että lehden kolmesta päätoimittajasta kaksi on miehiä. Joka naista kohti esiintyy HS:ssä kaksi miestä. Se ei selity vain valtarakenteilla. Kanavalla voisi soudella ja sen rannoilla flaneerata. Näin keisari ohjeisti. Tänä päivänä muistona kanavasta on vain lammikko Kansallisteatterin vieressä Kaisaniemen puistossa. Painokoneet seis: Hesari on objektiivisesti tasaarvoinen paikka! Helsinki, kanavien Pikku-Pietari Helsingin Sanomat juhlisti 130-vuotista taivaltaan suurin menoin. Luku olikin usein kiusallista katsottavaa. Maailma ei vielä ole tasa-arvoinen paikka – eivätkä asiat mustavalkoisia tai ristiriidattomia. Niinpä! Kuin todisteeksi sitoutumisesta asian vakavuuteen Hesarin etusivulle ilmestyi mittari, joka näytti naisten reaaliaikaisen määrän hs.fi:n jutuissa. Kanavan rakentamiseen myönnettiin kolme kertaa liian vähän rahaa arvioituihin kuluihin nähden, joten ideasta luovuttiin vuonna 1823. Kluuvinlahti täytettiin ja sen päälle rakennettiin. Rahat käytettiin sen sijaan Esplanadin puiston istutuksiin. Naisia oli jopa vähemmän kuin kampanjan alkaessa. Se, että lehdellä ei edelleenkään ole ollut yhtään vakituista naispuolista vastaavaa päätoimittajaa ei ole mikään argumentti. Ehrenström halusi täyttää lahden mutta jättää sen paikalle kanavan keskustan kaunistukseksi. Aihetta käsittelevässä 8.3.2018 ilmestyneessä uutisessa mittari yhä näkyy. 26.11.2019 kello 18.38 naisten osuus oli sen mukaan 24 prosenttia. Jossain vaiheessa mittari poistui etusivulta. Kantava teema oli: ennen sukupuolella oli väliä mutta enää ei. Ajatuksena oli muuttaa vielä takapajuinen Helsinki leveiden puistokatujen ja avarien aukioiden Pikku-Pietariksi. Hieno uutinen! Etusivun kamaa. Liikenteen melun ja turvattomuudentunteen takia Rautatieaseman ympäristö koetaan yhtenä ikävimmistä alueista kävellä. Kustavilainen ja kaupungin rakentaja” (1963, SKS). JOULUKUU 2019 IMAGE 19 TEKSTI SUSANNA LUIKKU TEKSTI ANNALIINA NIITAMO KUVITUS MARTIN MARTONEN TEKSTI SONJA SAARIKOSKI TOISINKIN VOISI OLLA Kluuvi on pala tehokasta kaupunkia. 1800-luvulla Helsingin keskustaa halkoi Kluuvinlahti eli kapea merenlahti
On lupa odottaa paljon: Mitchelliä on kuvattu muun muassa omalakiseksi ja ääritarkaksi auteur-ohjaajaksi. 12 . Näyttämö kuvaa teatterin harjoitushuonetta, joka onkin hyvä metafora: sitä luulisi, että suhde, joka päättyy, olisi jo valmis, kunnes käy ilmi, että kaikki taisi olla yhtä pitkää harjoitusta edelleenkin. asti Syleily Teatt er i Jur k as s a 3 1. ” TEATTERI TEKSTI SONJA SAARIKOSKI TEKSTI JAANI LÄNSIÖ Sanakirjoilla on lokerointiongelma. Monesta on tullut yksi Tommi Erosen Teatteri Jurkkaan tekemässä monologissa Syleily. Se oli fiktio, Timo sanoo. Kaiken yllä leijuu kysymys: olemmeko kaikki erillisiksi tuomitut ja vieläkö on toivoa yhteydestä. Viulisti Antti Tikkanen palauttaa termin alkuperäiselle paikalleen yhden miehen show’ssaan, jossa äänen saavat muun muassa Arvo Pärtin, Jean Sibeliuksen ja Sergei Prokofjevin lomassa eksistentiaaliahdistuksesta elinvoimansa ammentavat kertomukset aina 700-luvun Kiinasta nykypäivän Suomeen. 1.–1 5 .2 . K un rakkaus loppuu, narratiivi kirjoitetaan ja tulkitaan uudestaan, eikä tätä asiaa voi kovin paljon paremmin kuvata kuin Kansallisteatterin kahteen hienoon monologiin perustuvassa Rakkauden päätöksessä. Ne kun määrittävät musiikin lähinnä organisoiduiksi ääniksi ajassa, vaikka jokainen klassisella kreikalla asioiva tietää sen olevan mitä tahansa muusain tuotetta, aivan erityisesti runouden ja musiikin yhteistä taidetta. Tikkanen on valinnut tekstit yhdessä hyvän ystävänsä, lauluntekijä-kirjailija Martti Vuorisen kanssa. Miten vapauttavaa valmiiden vastausten aikoina. Katariina odottaa hiljaa vuoroaan. Eronen tarjoaa toisenlaisen näkökulman. Molemmat näyttelijät seisovat lavalla miltei kaksituntisen esityksen ajan, mustissa vaatteissa, loisteputkien alla. Hän aloittaa tunnistettavasti: kirjoitan itseni paikalleni, sinne, missä olen nyt. 19.1. Ooppera kun ei lajityypillisesti läheskään aina ole mitään ohjaajan taidetta. Tuttu on muuttunut vieraaksi. Niin sanottu miesfeminismi on turhan usein sellaista kuin Antti Nylénillä vihaisimpina vuosinaan: oman sukupuolen ruoskimista feminismin nimissä. a s ti Ar i a dne a uf N a xo s Ka n s a l l i s oo p pe r a s s a 2 4 . nyt MUSIIKKI Rakkauden pää tös Ka ns alli ste att eri ssa 13.2 . Produktio on herättänyt myös kritiikkiä omintakeisten ratkaisujensa takia, mikä tekee siitä entistä kiinnostavamman. Mielikuvitus rajoittuu siihen, minkä haluaa uskoa, hän sanoo; huutaa, raivoaa. klo 15: Klassinen Hietsu: Hetkeen emme lähde minnekään Hietsun Paviljonki, Hiekkarannantie 9, Helsinki Muusain tuotetta Säveltäjä Arvo Pärt KU VA : TU O M O M A N N IN EN , M A R KO M Ä K IN EN , C C 20 IMAGE JOULUKUU 2019. Li Baita, Raymond Carveria, Wis?awa Szymborskaa. ”Katsoin sinua ja mietin rakastan häntä vittu miten häntä rakastankaan.” Asetelma kääntyy ympäri, eikä kumpikaan ole oikeassa. Se on Timoa näyttelevän Timo Torikan ja Katariinan roolin tekevän Katariina Kaitueen yksinpuhelu kaksin. Monologissa katsotaan maailmaa paikoin knausgårdmaisella tarkkuudella ja myös eetoksella: käsittelyyn pääsevät niin seksiin liittyvä ahdistus kuin rakkaussuhde alkoholiin. Parasta on teksti, joka on samastuttava eikä esitä ratkaisua mihinkään. Esitys on vaikuttava pelkästään näyttelijäntyön takia: monologien toisteisuus ja kiihko toivat paikoin mieleen Vanhat mestarit muutaman vuoden takaa. Viime vuosina teattereissa on nähty lukuisia naisten tekemiä monologeja, miesten ei niinkään. Kansallisoopperassa nähdään alkuvuodesta kuuden oopperatalon yhteisproduktio, Richard Straussin Ariadne auf Naxos, brittiläisen Katie Mitchellin ohjauksena. Vai oliko se sitä aina
Töölöläispariskunnan harmonia rikkoutuu, kun uusi asukki muuttaa vierashuoneeseen. Tää ei oo nyt mikään kritiikki mut mikä kirja on ”Astrology, Sexuality and Automobiles ?” Chunky beanie kateissa MUISTITKO KAURAMAIDON. Onks tietoo miks sun exä tuli omilla avaimilla meille eilen. Katotaan sulle netistä joku kivempi hattu ku pääsen himaan jooko esim. Mese noitko mua vähän aikaa jos meen oppisopimuksella pyörälähetiks. En tiiä miten mut sun fleecelippis sytty palamaan mun salviakynttilästä. TEKSTI SONJA SAARIKOSKI TEKSTI JAANI LÄNSIÖ JOULUKUU 2019 IMAGE 21. Äänest än vikaa. Varo ku meet vessaan, lukitsin sen fretit sinne. Onks ne muuten Woltis. Kulta missä mun chunky beanie on EIKAI NE VITUN FRETIT OO SYÖNYSITÄ?!!1 Mistä-vitun-lähtien meidän rapun edessä on saanu feissata. Komento seis, pipo löyty. Frettinainen asuu vierashuoneessa pari viikkoa ku sen joku parisuhdekaruselli härskiinty, toivottavasti ok. Sori et huusin. sellanen ku Tuukalla oli Auran kolmekymppisillä muistatko. Kirjastosta tuli myöhästymis maksuja. Voi hele, Frettinainen on laittanu maalarinteipi llä sukunimensä meidän oveen, jaksatko soittaa taloyhtiön huoltohenkilö lle et ottaa sen veke. Kulta yritin soittaa. Päällek käisyys kalente rissa, kumpa an haluut: sinne Maata pitkin -messu ille vai Sexhib iotionii n. Olin unohtanu sen skumppajoogamestan pukkariin. Oon ihan sairaissa paukuissa ja tekis mieli syödä Filmtown tyhjäks mut onneks se on puolen kilsan päässä turvassa. En ihan tajuu miks kaikkien sun exien pitää vuoron perään asuu meillä mut fine mä olen joustava moderni nainen en valita turhasta kuhan se ei koske mun gua sha -lastaan. Vitutti duunissa tänään ihan huolella
Ryhmänäyttely Be Fragile! Be Brave! – Hauraus on urheutta Porin taidemuseossa 23.2.2020 asti. Installaatio täyttää ja muuttaa tilan – sen lomassa liikkuessaan on kuin jonkin oudon ja rytmikkään asetelmallisen sienimatrixin tai -metsän sisällä. Kahden taiteilijan dialogi Taidetta ja teosofiaa Tukholmassa Saippuakielistä lääkesieniin Inga Melderen ja Mikko Hintzin näyttely rakentuu dialogina paitsi kahden taiteilijan myös kahden eri teoskokonaisuuden välillä. TEKSTI SANNA LIPPONEN KU VA : EK M ST A N IS LA V ST EP A Š KO 22 IMAGE JOULUKUU 2019. Virolaisen kuvanveistäjän ja installaatiotaiteilijan Anu Põderin (1947–2013) ihmismuodosta innoittuneet ja sitä uudelleen tulkitsevat teokset ovat samanaikaisesti herkkiä ja rajuja, intiimejä ja ihania. Kankaasta ja muovista kokoon kursitut päät tai itsensä ympäri kiertyvät torsot puolestaan ovat kuin ihmisen ja eri materiaalien risteytyksiä, jotakin elävän ja elottoman väliltä. Erityisesti puolalaisen Tarasewiczin näyttelytilaan käsin koottu suurikokoinen installaatio The Means. Ohuet metalliset rakenteet roikkuvat katosta ja muodostavat kolmiulotteisia, tilassa visuaalisesti eri suuntiin avautuvia kehyksiä ja kannakkeita kiinalaisessa lääketieteessä käytetyille sienille, lakkakääville. Porin taidemuseossa esillä oleva, Rebeka Põldsamin kuratoima näyttely Be Fragile! Be Brave! – Hauraus on urheutta on jatkoa Kumussa Tallinnassa vuonna 2017 nähdylle Anu Põder. Be Fragile! Be Brave! -näyttelylle. The Milieu (2014–) on huikea. Näyttely Painting and Spirituality – Hilma af Klint, Tyra Kleen and Lucie Lagerbielke Tukholmassa Millesgården-museossa 9.2.2020 saakka. Mystiikan, muodon, sielun ja symbolien tutkimus ilmenee kuitenkin jokaisen taiteellisessa tuotannossa hyvin eri tavoin. Toisenlaisen, ääneen perustuvan tilan puolestaan luo virolainen säveltäjä ja kokeellinen muusikko Liisa Hirsch teoksellaan Waterscapes of The Kokemäenjoki River (2019), jota varten Hirsch on tallentanut taidemuseon viereisen joen ääniä. Pinnan alla äänet ovat suloista pulpahtelua, kunnes ukkonen ja ihminen jyräävät sen jylyllään. Inga Melderen ja Mikko Hintzin yhteisnäyttely Hidden Matter Helsinki Contemporaryssa 22.12.2019 asti. Hoivaamisen teemaa tarkastelevan Melderen maalausta ja painotekniikoita yhdistävistä teoksista voi bongata pätkiä Henri Matissen sekä tämän mallin ja muusan, Lydia Delectorskayan kirjeenvaihdosta. Hilma af Klintiä, Tyra Kleeniä ja Lucie Lagerbielkeä yhdistävät erittäin etuoikeutetut ja vauraat lähtökohdat, 1800ja 1900-luvun vaihteessa eläneille naisille poikkeuk selliset valinnat elämässä sekä taide ja henkisyys erityisinä kiinnostuksenkohteina. Molempien keskiössä on Põderin tuotanto, jonka lisäksi Porissa on esillä Melanie Bonajon, Liisa Hirschin, Alina Szapocznikowin sekä Iza Tarasewiczin teoksia. nyt KUVATAIDE Aaltopellillä lepäilee joukko erisävyisiä saippuasta tehtyjä kieliä, jotka ovat kuin jättiläisetanoita etenemässä hitaasti samaan suuntaan. Hintz puolestaan tutkii maalauksen ja sen raamien muotoja, jotka muistuttavat esimerkiksi surffilautoja, leijoja ja kilpiä
– Postilakko ei haittaa Stadia, koska stadilainen lähettää joulukortit internetissä. – Maalaisillakin toki puolensa! Jotain hyvin eroottista Katri Kulmunin tavassa huutaa ”Koko Suomi on pidettävänä asuttuna!” kahvia tilatessaankin. Samasta syystä suuri osa Stadin prostituoiduista onkin maalta kotoisin. Jalkavammainen mummo, joka ei koskaan pääse rollaattorinsa kanssa apteekkiin toiselle puolelle Runeberginkatua. Itke, niin et joko ole stadilainen tai olet stadilainen, joka istui juuri alas Rytmi-ravintolaan. Erinomainen idea, sinänsä, mutta jos Helsinki haluaa kasvaa, se tarvitsee kalliita, uusia, kiimaisia rakennuksia väärille paikoille, ei toimivia ja järkeviä ratkaisuja! Vain rakennustyömaiden pysäyttämä kaupunki voi liikkua vauhdilla eteenpäin! Paradoksi mutta totta! – Koskettava kirje Hesarin yleisönosastossa: ”Monikielinen Kontula on kuin Istanbul. TEKSTI SANNA LIPPONEN Odottava palkitaan mutta vain tyhjällä ämpärillä, ja stadilaisella on aina snadia bulimbi kiire, joten kaapikaa nyt nopeammin se maalainen raiteilta, joihin se heittäytyi tajuttuaan, ettei koskaan voi olla kolmannen polven stadilainen. Tästä on Stadin hyvä jatkaa! – Naura, niin koko Stadi nauraa kanssasi. Autojen etupenkeiltä toisiaan tervehtivät jouluiset keskisormet. Stadin joulu, pakko rakastaa, kun ei voi pormestarina vihatakaan! KU VA : JE TR O ST R AV ÉN AFORISMEJ A HESASTA AND AJATUKSIA. Itä-Helsinki on onnellisin paikka maailmassa. Uudet kauppakeskukset ovat kodittomille kuin uusi koti. Herra ja rouva Subutex pelkissä alusvaatteissaan kiehnäämassä toistensa päällä Munkkivuoren ostarilla. – Pöydälle saapunut ehdotus, että uusi designmuseo perustettaisiin Stora Ensolta vapautuvaan Alvar Aallon sokeripalaan Katajanokalle. Kalle Päätalon Iijoki-sarja kertoo Stadin kasvusta. Kustannustoimittaja Elinan kommentit Katri Kulmuni -runoihini: ”HULLU PERSENAAMA MÄ YRJÖÖN SUN SKEIDAISTEN PERVORUNOJEN PÄÄLLE!” Ihana Stadin Elina! – Onko mitään kauniimpaa kuin Stadin joulu???!!!! Pyöräilijät suhaamassa liikennesäännöistä tai hengestään välittämättä humalaisten ohjaamien rekkojen alle. – Muji vihdoin Suomessa! Maailma, Suomi ja ilmasto pelastuvat vain salaisissa piilopaikoissa valmistetuilla japanilaistuotteilla, jotka lentävät Stadiin rauhankyyhkyn lailla! – Päivitys Orwellin kirjaan Dorian Grayn muotokuva: Stadi on se elävä, ketterä aikaansaaja, joka ei koskaan vanhene. Kun kerron näistä tunteistani, käy niin kuin vain stadilaiselle voi käydä: terapeuttini irtisanoo minut. Koulujen joulukirkko ei ole stadilaisten ongelma, koska Jumala asuu tilavassa asunnossa Senaatintorin kupeessa. – Stadilaiselle viha on puhetta, maalaiset vihaavat puhetta. Kontula on elävä ja aidosti kansainvälinen asuinpaikka.” Pormestarina tietää onnistuneensa, kun alamaiset alkavat levittää valheitasi. Muu Suomi on keuruulais kellarissa rapistuva ja homehtuva jo alun perin ruma muotokuva siitä, mitä joskus olisi voinut olla, mutta onneksi ei ole. Nälkäinen, hytisevä löytökoira myymässä Aleksanterinkadulla 8-vuotiaan isäntänsä kanssa Uutta Numeroa ohikiitäville kaupunkilaisille, jotka toivottavat hyvää joulua sanoilla ”Sorry no cash!”. Husu-Husun valehtelu oli stadilaisläppää parhaimmillaan
Olet luennoinut hiphopin kulttuurisesta perinnöstä (cultural heritage) eri yliopistoissa Yhdysvalloissa 2000-luvun alkuvuosilta asti. Afroamerikkalaisessa kulttuurissa street tarkoittaa ulkona olemista esimerkiksi koulun pihalla tai koripallokentällä, ei niinkään itse katuja. Haluan rakentaa ymmärrystä ja empatiaa ihmisten välille. Vaikutteita on saatu monista afrikkalaisista tansseista. Miksi hiphop on sinulle tärkeää. Yhteisölleni tanssi on osa kulttuuriperintöä. Tapasimme Etelä-Kalifornian yliopistossa opettavan hiphop-professorin Helsingissä lokakuussa, kun hän luennoi 140-päiselle yleisölle. Minulle levysoittimet ovat kuin congarummut. Monet hiphopista kiinnostuneet saattavat tuntea vain pienen osan sen kulttuuritaustasta. Ihmetyttää, miksi niin monet haluavat tuottaa kulttuuriani, mutta jos se vapauttaa ilmaisemaan itseään, siitä vain. Urbaanit ympäristöt totta kai ovat vaikuttaneet hiphopin syntyyn esimerkiksi 70-luvun New Yorkissa, mutta ihmiset tekevät kulttuurin. Luomme tanssiperinteemme aina uudestaan, asuimmepa missä tahansa. Afroamerikkalaisille tanssi on osa kulttuuriperintöä, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Sitähän keskustelu on. Hiphopissa ei ole mitään uutta. Edes orjuus ei onnistunut viemään sitä meiltä. 24 IMAGE JOULUKUU 2019 Tarjoan näkökulmia ihmisyydelle” ” 24 IMAGE JOULUKUU 2019 E. Olen afromerikkalainen, oikeastaan sijoiltaan viety afrikkalainen. Samalla kannustan miettimään omaa identiteettiä. Pidät katutanssi-käsitettä (streetdance) ongelmallisena, miksi. Silti on hyvä tiedostaa, että tanssimme eri syistä. Kyvyn arvostaa erilaisia tapoja olla maailmassa voi siirtää eri tilanteisiin. Voiko suomalainen – olipa hänen taustansa mikä tahansa – tanssia hiphopia ja tehdä siitä omanlaistaan. Maailmalla luennoit erityisesti tanssijoille. Voimme kulkea tanssihistoriassa sukupolvia taaksepäin, satojen vuosien päähän. Sitten voi tutkia itse lisää ja vaikka haastaa minut. Lapset näkevät edellisten sukupolvien tanssivan ja päivittävät siitä oman versionsa. TEKSTI SALLA HONGISTO KUVA EVELIN KASK. Siksi hiphopissa oli jo alussa alueellisia eroja. Tarjoan näkökulmia ihmisyydelle. Työni ei ole tuomita ketään tai estää kuluttamasta hiphopia. Tanssi on linssi, jonka läpi tarkastelen maailmaa ja kulttuuriani. Totta kai voi. Miten hiphop-kulttuuria on mahdollista arvostaa ja ymmärtää omimatta sitä. Kaikkea ei voi koskaan tietää, mutta haastan laajentamaan näkökulmia ja keskustelemaan sekä innostan tutkimaan aihetta lisää. Tutustumalla syvemmin siihen, mikä on globalisoitu ja tuotteistettu ja siihen, miksi sillä on tietylle ihmisryhmälle väliä. Tästä on eri mielipiteitä, mutta itse en pidä hiphopia ensisijaisesti urbaanina tanssina. Moncell Durden on tanssija, koreografi ja etnografi, joka luennoi hiphopin kulttuurisesta perinnöstä rakentaakseen ymmärrystä ja empatiaa ihmisten välille. Mitä haluat saavuttaa. Autan ymmärtämään, mitä hiphop merkitsee meille, jotka olemme kulttuurin luoneet
JOULUKUU 2019 IMAGE 25 TEKSTI SALLA HONGISTO KUVA EVELIN KASK
26 IMAGE JOULUKUU 2019
Hän huomasi, että Schjerfbeck on suuri illuusio. JOULUKUU 2019 IMAGE 27 Taidemaalari Anna Retulainen opetti Laura Birniä maalaamaan ja teki versioita Helene Schjerfbeckin teoksista tammikuussa ensiiltansa saavaa Heleneelokuvaa varten. TeksTi sonja saarikoski kuvaT aapo huhta
Schjerfbeck kirjoitti paljon kirjeitä. Hiltunen ja Retulainen pohtivat Schjerfbeckin pakkomiellettä siniseen, jota on melkein jokaisessa maalauksessa, ja sitä, miten teosten värikerrokset vaikuttavat toisiinsa. He puhuivat myös pohjustuksista. Jokinen oli keväällä 2018 ottanut yhteyttä Ateneumiin: kuka olisi sellainen taiteilija, joka voisi maalata Helene Schjerfbeckin teoksia ja opettaa maalaamista Heleneelokuvassa näytteleville Laura Birnille ja Johannes Holopaiselle. Mitä pitäisi esimerkiksi ajatella kankaisiin kiinnitetyistä jatko paloista. Parikymmentä vuotta nuorempi Reuter ihaili Schjerfbeckin taidetta, omistikin. Von Bonsdorff ei tuntenut Retulaista henkilökohtaisesti mutta oli ihaillut hänen töidensä maalauksellista otetta: sitä, että niissä itse maalaus on pääosassa aiheen sijaan. Reuter sai niitä yli 1?000.. Anna Retulainen oli Ateneumissa, koska hänen piti pystyä maalaamaan Helene Schjerfbeckin töistä versioita Antti J. Schjerfbeckin tunnetuimmat teokset ovat ihmisiä ja omakuvia. Sen jälkeen Hiltusen eteen on tullut lukuisia Schjerfbeckejä. Retulainen ei maalaa ihmisiä saati itseään. Schjerfbeck käytti yleensä puoliöljypohjustuksia: jänisliimaa, liitujauhoa, valkoista pigmenttiä, vettä ja pellavaöljyvernissaa. dea perustui intuitioon. Hän tietää, miten Schjerfbeckin käyttämät värit – koboltti, sinkki, sinooperinpunainen, sienna – reagoivat keskenään. Tehtäväksi tuli poistaa maalauksen pinnasta likaa kirurginveitsellä. Schjerfbeck on tehnyt niin, koska hän on ollut ahdistunut, Retulainen tulkitsi. Ohjaaja Antti J. Sinun päiväsi olivat raskaat, päivät ja yöt, pitkinä vuosina, vuosikymmeninä, raskaat yksinäisyydestä siinä merkityksessä kuin me tavalliset ihmiset ymmärrämme, ja siitä yksinäisyydestä, joka niin usein tulee suuren sielun, suuren luovan taiteilijan osaksi. Joskus hän oli vitsillä heittänyt, että Suomen kaksi teoksistaan eniten maalia poistanutta taiteilijaa ovat varmaan hän itse ja Schjerfbeck. Hän istui tuntikausia tutkimassa Schjerfbeckin luonnoskirjoja, kysyi kysymyksiä ja keskusteli Hiltusen kanssa. Reuter (suomennettuna): ”Olet nyt saavuttanut suuren rauhan. Lonkka häntä oli vaivannut lapsuudesta saakka. Hopeataustainen. Schjerfbeck sen sijaan maalasi jo pohjustaessaan. Silti keskustelut Retulaisen kanssa antoivat Hiltuselle ajattelemisen aihetta. askiessaan kukkasiaan ystävänsä uurnan viereen lausui metsän hoitaja E. Reuter oli kirjoittanut Schjerfbeckin työstä paljon jo tämän elinaikana. Jokisen elokuvaan. Siinä vaiheessa viisikymppinen Schjerfbeck oli asunut 13 vuotta Hyvinkäällä kahdestaan äitinsä kanssa. Kaikki, mikä kertoo jotain ajasta ja paikasta, on riisuttu pois. Alkaakseen hioa ihmisellä täytyy olla voimakas, pakottava tunne. Hiltunen hämmentyi. Sen, josta von Bonsdorff oli kirjoittanut väitöskirjassaan esimerkiksi näin: Maalauk sessa Sypressejä, Fiesole ehdotetaan maisemaa mutta ei kuvata sitä. Ne ovat Retulaiselle tuttuja tekemisen tapoja. Esimerkiksi Mustataustaisessa omakuvassa vaatteen kohta on ainoastaan liimattu. Schjerfbeckin myöhäistuotantoa: omakuvia ja pari muuta. Pohjustukset on tehty epätasaisesti, lopullisen maalauksen pintojen vaihtelua mukaillen. Samaan aikaan harkittuja ja sattumanvaraisia. Siinä ei ole mitään poikkeuksellista, Retulainen käyttää puoliöljypohjustuksia usein myös itse. Onko maalauksissa ehkä reikiä. Pariisin harmaa oli erilaista kuin missään muualla, Notre Dame taas ihan tavallisen ruskea, joskin ruusuikkunoista lankesi ihmeellisen värinen valo, hän kertoi kirjeessä perheelleen. Retulaisesta oli selvää, että Schjerfbeck oli intohimoinen ihminen. Intendentti Anna-Maria von Bonsdorffin vastaus tiedusteluun oli spontaani: Anna Retulainen. Näennäisen yksinkertaiset työt ovat todellisuudessa kerroksellisia. Schjerfbeck oli raju maalari, Retulainen sanoi. Pellavakangas näkyy. Punatäpläinen. Kirjan on kirjoittanut H. 28 IMAGE JOULUKUU 2019 nko maalauksille tehty väkivaltaa. Toki Retulaistakin on kutsuttu ekspressionistiksi niin kuin Schjerfbeckiä, mutta siinä missä Schjerfbeckin väripaletti on niukka, Retulaisen maalaukset ovat usein täynnä väriä. Ensimmäisen Schjerfbeckinsä hän oli konservoinut jo opiskeluaikoina. Voiko siitä maalausten perusteella päätellä jotain. Ensi-ilta olisi vuonna 2020. Ainoastaan luomisen lyhyinä tuokioina valkeni polkusi hetkiseksi, niinä hetkinä, jolloin tunsit saavasi esiin jotain näyistäsi.” Kohtaus on vuodelta 1946. Minä, Schjerfbeck ja kirurginveitsi… Silloin Hiltusen käsi tärisi. Ahtela, mutta se on pseudonyymi: kirjailija on itseään siteerannut Einar Reuter. Hän oli mieltänyt tämän tinkimättömäksi ja rohkeaksi taiteilijaksi mutta kuunnellessaan Retulaista hän ymmärsi vielä aiempaa tarkemmin, kuinka fyysistä työtä maalin lisääminen ja poistaminen on. Kiinnostavinta Hiltusen mielestä oli, että Retulainen ei juurikaan ollut lukenut Schjerfbeckistä kirjoitettuja kirjoja. Kangasta, jossa on pyyhkimisen jäljet. Jossain vaiheessa keskustelu siirtyi Schjerfbeckin persoonallisuuteen. Mustataustainen. Hän huomasi sen tavasta, jolla työt oli tehty. Retulainen osoitti yksityiskohtia: varmalla kädellä rajusti vedettyjä viivoja. Se oli yksi ensimmäisistä asioista, jonka Anna Retulainen Ateneumin konservaattorilta Kirsi Hiltuselta syksyllä 2018 kysyi. Hän oli tarkastellut kokonaisia töitä, ei niinkään prosessia, jonka kautta teokset olivat syntyneet. Sellaista ei heiveröinen ihminen pysty tekemään. Von Bonsdorff ei koskaan ollut ajatellut, että Schjerfbeckissä ja Retulaisessa on samaa. Silti Retulaisen nimi tuli intuitiivisesti mieleen. Oliko kyse siitä, että kankaasta oli pulaa, vai jostain muusta. Mutta tavallisesti taidemaalari tekee pohjustuksen aluksi ja alkaa sitten maalata. Se ilmestyi Helene Schjerfb eckin elämästä ja taiteesta kertovassa teoksessa Kamppailu kauneudesta, joka julkaistiin vuonna 1951. Muotokuvien kasvojen ääriviivat ovat tutut, ja kirkkaat värit, jotka naulitsevat katseen harmaasävyisissä teoksissa. Väkivaltaa. Hän teki tulkintansa vain katsomalla, miten Schjerfbeck on maalannut. Samoin hän oli ajatellut myös Helene Schjerfbeckistä. He olivat tutustuneet vuonna 1915. Sellaisia, jotka menisivät aidoista. Kirsi Hiltunen oli perehtynyt Schjerfbeckiin työnsä kautta kymmeniä vuosia. Reuterin ja Schjerfbeckin tavatessa oli jo kolmekymmentä vuotta siitä, kun Schjerfbeck oli sateisena ja myrskyisenä syyspäivänä astunut Storfursten-höyrylaivaan matkustaakseen Pariisiin, josta kaiken etsiminen alkoi; kaiken sen, mikä on tärkeää elämässä ja taiteessa, kuten hän kerran kirjoitti. inä syksynä Retulainen kävi Ateneumissa usein. Ovatko maalikerrokset rikki. Hän oli lähtenyt sinne irtisanouduttuaan opettajan työstään – hän voi silloin huonosti ylirasituksen takia ja kaipasi rauhaa. Retulainen voisi tavoittaa Schjerfbeckin kädenjäljen. Nautintojanimisen näyttelynsä esitteessä hän kirjoitti maalaavansa yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Hiltunenkin oli ajatellut, ettei myytti sairaasta ja hauraasta Helenestä voi olla totta. Aikaisemmin hän oli ottanut Schjerfbeckin tekniikan annettuna. Palettiveitsellä tai hiekkapaperilla pois raaputettuja pintoja
JOULUKUU 2019 IMAGE 29
30 IMAGE JOULUKUU 2019
JOULUKUU 2019 IMAGE 31
Laura Birn on jo maskissa, tai rumennusprosessissa, kuten Retulainen sitä kuvaa. Mutta siitä huolimatta tarkan samankaltaisuuden sijaan hän yritti tavoittaa mielenmaiseman, joka töissä on. Mitä enemmän hän töitä tutki, sitä enemmän hänestä alkoi vaikuttaa siltä, että Schjerfbeck oli luonut itsestään illuusion tarkoituksella. Birn ja Retulainen pohtivat maalausta paljon opetussessioiden aikana. Esnan kartanon katolla hän näkee haikaran. kuvauspäivä. 38-vuotiaan Birnin täytyy käydä viisikymppisestä Helenestä. Kirjassaan Kamppailu kauneudesta Reuter antaa ymmärtää, että Schjerfbeckin elämä oli täynnä kurjuutta ja epätoivoa. Ainakin Schjerfbeck vaikutti kirjeiden perusteella menneen pois tolaltaan kuultuaan Reuterin kesällä 1919 yllättäen tapahtuneesta kihlauksesta. Jätettävä kesken. Schjerfbeck on kirjoittanut teokseen oman nimensä tavalla, joka tuo mieleen hautakiven. Helene Schjerfbeck oli ainoa nainen, jolta Suomen Taideyhdistys oli tilannut muotokuvan. Yksi Purjehtijan versio pitää saada valmiiksi. Hän oli ilmoittanut kuvausryhmälle: olen taiteilija, en jäljentäjä. Hän ei ymmärrä, miksi prosessit ovat niin hitaita ja miksi ottoja kuvataan niin monta. Kerron tämän, jotta ymmärrettäisiin hänen kirjeissään katkerana ilmaistut kysymykset, oliko Jumala pitänyt häntä vain pilkkanaan, Reuter kirjoitti myöhemmin. Se on Helene-elokuvan kantava teema. Myös Helenen äiti Olga piti maalata. Samaa hän oli selittänyt myös Ruotsin kuninkaalle eräissä avajaisissa kymmenen vuotta sitten. Elokuvan teosta kertovan dokumentin kuvauksissa edellisviikolla hän sanoi, että elokuvan tekijät saavat varmasti parhaan käsityksen Helenen persoonallisuudesta seuraamalla sitä, miten Retulainen itse käyttäytyy kuvauksissa. Jotta prosessi näkyisi elokuvassa, osa versioista oli maalattava eri vaiheissa. Helenen kaltainen väkivaltainen ja raju maalari ei tee tällaista luontaisesti, Retulainen mietti. Siis Olgan. Silloin kysymys ei ole, onko se näin, vaan: olisiko se voinut olla näin. Hän ei muista olla hiljaa. Maalaus on erilainen kuin suurin osa myöhäisemmistä Schjerfbeckeistä. Itse hän tuhosi Reuterin kirjeet. Jossain vaiheessahan siniset silmät katoavat maalauksista. Hopeoimisessa lehtihopea-arkeista syntyvät ääriviivat näkyvät vain hennosti. Toki Retulaisella oli lista elokuvaan tarvittavista maalauksista, hän ei voinut keksiä päästään. Se kuitenkin hyväksyttiin ”suosionosoituksin”, Gallénin ehdotuksesta. Se on tilaustyö. Einar Reuterin roolin näyttelevä Johannes Holopainen ei ole täällä tänään. Hän ymmärsi, että nyt tulisi olemaan toinen, joka lähinnä oli saava kaiken. Ei kukaan huomaisi. Mutta tekikö hän ne itse. Kukaan ei ole hopeointitaitoinen syntyessään. Häntä huolestutti, mitä Suomen Taide yhdistyksen johtokunta sanoisi muotokuvasta. Ne olivat nimenomaan versioita, hän ei halunnut tehdä jäljennöksiä. Vai onko se illuusio, jonka hän on halunnut luoda. Retulainen hopeoi ja hopeoi. Viimeisissä, juuri ennen kuolemaa maalatuissa omakuvissa silmien tilalla on enää harmaat aukot. Niin, voiko. ettu, kettu!” Anna Retulainen kiljuu autossa ja osoittelee vihreälle pellolle Esnassa Virossa. Kuin lääkäri, joka joutuisi yhtäkkiä vaihtamaan harakanvarpaista kalligrafiaan. Miksi olet tehnyt näin, Helene, Retulainen pohti, kysyi välillä ääneenkin. 32 IMAGE JOULUKUU 2019 Schjerfbeck kirjoitti taiteesta, päivittäisistä tekemisistään ja kirjailijoista, joita hän oli lukenut. Hopeaväri on tasaista. Taivaansinistä huulipunaakin on. Kirjan lukuja: Yksinäisyys Hyvinkäällä Toiset kuusi vuotta yksin – kaksi vierasta Sairautta ja epätoivoa Sairas, rampa, erakoitunut Helene. Ystävänpäivänä Retulainen lähetti Anna-Maria von Bonsdorffille viestin Facebookissa. Retulainen oli käynyt katsomassa sitä varta vasten Turun taidemuseossa, joka omistaa teoksen. Mietti, mistä torjuva katse kertoo ja miksi Schjerfbeck oli maalannut itsensä kauniimmaksi omakuviinsa kuin hän todellisuudessa oli. Usein Schjerfbeckin maalauksia oli vaikea ymmärtää. Kirjeet hän pyysi tuhoamaan. Helene ja Olga tarkkailivat Retulaista, kun hän maalasi teoksia omaa Kohtaamisia-näyttelyään varten. Lopulta hopeointi onnistui. Oliko Schjerfbeck rakastunut Reuteriin. Hopea kasaantui möykyiksi paperiin. Retulainen päätteli, että Schjerfbeckin on ollut pakko tehdä nimensä kirjaimet sapluunoilla. Sapluunoiden leikkaaminen on näpertelyä, joka on Retulaisen mielestä ristiriidassa Schjerfbeckin käsialan kanssa. Helene, kuinka paljon oletkaan näitä versioitasi tuhonnut, hän ajatteli. Reaktio on samanlainen kuin edellispäivänä. huhtikuuta. Mutta miten hieno taiteilija! itäs siinä tuijotat. Kun Äitini oli maalattu, Retulainen aloitti aamut sanomalla ääneen: Huomenta Helene, huomenta Olga. Se on tehty harjoituksena Mustataustaista omakuvaa varten, vuonna 1915 niin kuin Mustataustainenkin. Anna Retulaisella on ruudullinen hame, punaiset sukkahousut ja Minna Parikan pupulenkkarit. Helene katsoi seinältä hiljaa. Hän ei osaa olla paikallaan. Silloin hän näki Helsingin Länsisatamassa hylkeen. Voiko maalauksen jäljestä nähdä, että maalarilla on tunneside kohteeseensa. Niin taitava taideväärentäjäkin tekisi. On 29. Retulainen maalasi melkein kaikki versiot Schjerfbeckin töistä toisessa kodissaan Berliinissä. Von Bonsdorff vastasi: No ainakin Maria Wiik kuvailee niitä sinisiksi. Kun teos oli valmis, Schjerfbeck pohti, pitäisikö se maalata uudestaan. Ja ne on todella kylmän siniset Turun omakuva on niin sanottu Hopeataustainen. Hän on turhautunut. Kartanossa on alkamassa Helene-elokuvan 19. ”Kungen”, kuningas oli esittäytynyt ja kysynyt, mitä. Se on vuonna 1918 Tammisaaressa maalattu Einar Reuteria esittävä teos. Ja silloin, kun hän istui Antti Nurmesniemen suunnittelemassa raidallisessa nojatuolissa ostamassa konserttilippuja iPadillaan, itse maalaamansa suuren teoksen edessä, jossa syö aasi. Siksi hän on varmistanut, että hänellä on tekemistä: tila, jossa maalata. Päästä Helenen pään sisään; ymmärtää, miksi hän on tehnyt niin kuin on tehnyt. Olen nyt aika monta päivää pohdiskellut, että tietääköhän kukaan, eli siis todennäköisesti sinä, onko Helenellä ollut noin hienon siniset silmät oikeasti. Viidennellä yrittämällä. Anna Retulainen mietti Berliinissä usein alkuvuodesta. Ja Retulainen kuitenkin pystyi käyttämään tarkoitukseen sopivaa maalarinteippiä, jota ei Schjerfbeckin aikana ollut. Omaksuisi kädenjäljen ja tekisi töitä, joista voisi sanoa, että ne ovat uusia, aiemmin tuntemattomia Helenejä. Retulainen on sitä mieltä, että voi. Birn näyttelee Pirkko Saision kanssa. Esimerkiksi Mustataustaisen versiot. Sukunimen alkukirjaimen Retulainen muutti S:stä R:ksi. Toimistona käytetty huone yläkerrassa on varattu siihen. Kymmenien metrien päästä, laivan ikkunan läpi. Joskus hänestä tuntui, että Helene vastasi hänelle. Myöhemmin teos on saanut lisänimen Kuolinnaamio. En kuitenkaan usko että ovat olleet niiiiiiin siniset kuin Turun omakuvassa. Elokuvassa sillä on keskeinen rooli
”Et koskaan rakastanut minua niin kuin Magnusta”, Laura Birn hokee uudelleen ja uudelleen korkeassa huoneessa, joka on sijaitsevinaan Schjerfbeckin kodissa Hyvinkäällä. ”Sama biisi, se typerä Kuutamosonaatti, voi muuttua sillalla haaveilusta siihen, et se onkin hautajaismarssi. Kamera käy. Ottoja kuvataan lukuisia. Hän ottaa esiin versionsa Purjehtijasta. Maalauksen tausta on sinertävä, kaapimalla tehty. Varhaisista töistä –Toipilaasta, Leipomosta ja ensimmäisestä omakuvasta 1800-luvun lopulta – tekninen taituruus on maallikonkin helppoa huomata. Ei se oikeesti maalaa ihmisiä. ”Tuuppas siitä nyt sinne”, hän sanoo ja nostaa työn seinää vasten. Elokuvaa varten Retulainen ja Birn harjoittelivat puolen vuoden ajan melkein joka viikko monta tuntia kerrallaan. Sä yrität ratkaista sitä maalauksen arvoitusta. Sen ei ole ollut mahdollista syntyä tarkoituksellisesti. Kissan piirtämistä – sekin oli käsikirjoituksessa. Hän muistaa, koska tunsi itsensä niin typeräksi: kuningasta ei saa sinutella. Retulainen oli vastannut jotain ihon hivelemisestä, ymmärrät varmaan. Purjehtijassa siveltimenvedot ovat etsiviä. – Sormilla tunnustelu, käsillä ajattelu – Maalaaminen ainut hauska asia – Aina tavoitellut täydellistä työtä, ei ole onnistunut siinä – Maalaamattomuus ei vaihtoehto – Perfektionisti maalaamisessa, muuten kaaos. Hänestä tuntui, että kaikki, mitä paperille tulee, on kauheaa. Retulainen on tulkinnut, että teosta maalatessaan Schjerfbeck tajusi jotain. Te sanotte, että minä tuhoan monta työtä maalaamalla päälle. Magnus Schjerfbeck, Helene Schjerfbeckin veli. – Utelias, liikkunut maailmalla, tehnyt asioita, joita yksinäinen nainen ei ole tuohon aikaan tehnyt – Äiti loukkaa, paha mieli työhuoneelle, työn pahoinpitely Birn kysyi Retulaiselta, mitä hän tekee saapuessaan työhuoneelle (vaihtaa vaatteet). Maalaaminen kameran edessä jännittää Birniä, vaikka yksi ensimmäisistä asioista, jonka Retulainen hänelle sanoi, oli: et voi tehdä virhettä. Katkelman jälkeen Schjerfbeckin maalaaminen muuttui modernistisemmaksi. Hän oppi ymmärtämään, mitä tarkoittaa olla ahdistunut maalauksesta prosessin alusta loppuun (esimerkiksi sitä, että maalausta kohtelee väkivaltaisesti) ja että työhuoneelta ei lähdetä luomatta maalaukseen viimeistä katsetta (maalauksille sanotaan heippa). Musta se on ihan luonnollista. Pikkuhiljaa Birn alkoi piirtää kissoja myös lapsensa kanssa. Puisella pöydällä on öljylamppu ja siveltimiä, paletissa siennaa, okraa, kobolttia ja valkoista. Retulaisen mielestä Schjerfbeck on hivellyt Reuteria maalatessaan tätä. Ennen Helene-elokuvaa Birn piirsi viimeksi alaikäisenä. Ne ovat tarkkoja, näköisiä. Ankaruus puuttuu. Kuin Bartleby, joka toisteli: I would prefer not to. Birn maalaa, Saisio istuu mallina, Retulainen tarkkailee monitoria Antti Jokisen vieressä, vaikka yleensä siellä ei saa olla kuin ohjaaja. Birn opiskeli Heleneä Retulaisen kautta, kirjoitti muistiinpanoja punaiseen Moleskinen vihkoon tikkukirjaimilla. ”Musta se on paljon kiinnostavampaa, kun siihen tulee muistijälki ja elämänkokemus mukaan.” Retulaisesta on mielenkiintoista, miten tulkinta voi muuttaa teoksen luonteen. Niin Helene Schjerfbeck on itsekin tehnyt, esimerkiksi versioissaan ihailemansa El Grecon maalauksista. Se sujui heti, ehkä koska Birn on soittanut lapsena selloa ja sivellintä pidetään samalla tavalla. Se ei ole niin harkittu kuin jotkut Schjerfbeckit. Laura Birn katsoo Olgaa näyttelevää Pirkko Saisiota ja maalaa tämän kasvoja mustassa kaavussa, jossa on korkeat kaulukset. Hän yritti sisäistää, millaista on, kun vastassa ei olekaan toinen ihminen vaan maalaus (maalausta saattaa tuijottaa vaanien). Mut tää on ihminen”, Retulainen sanoo ja maalaa tumman varjon Purjehtijan kasvoihin, nenän viereen. Siveltimenvetoja muovin päälle ja ilman; maalin poistoa kankaalta niin, että joskus se meni puhki. Sitä, miten maalia otetaan paletista uskottavasti (ei vain yhtä väriä töpötellen vaan ennemmin kaapien), kuinka kuljettaa sivellintä kankaalla (ei harjaten vaan voimalla), millä tavalla katsoa teosta ja palata sen ääreen (välillä teosta tuijottaessa saattaa myös nukahtaa). Kaiken saa pois, kaiken voi korjata. Hän uskoo, että jos Schjerfbeck olisi maalannut aina niin, suomalaiset eivät olisi pitäneet häntä niin hyvänä taidemaalarina. elene-elokuva, kohtaus numero 104. Retulaisen mielestä kuvien perusteella Purjehtija on poikkeuksellisen hieno. Sitä ei ollut tapahtunut koskaan aikaisemmin. Daniel Barenboim ja Maria Joao Pires ovat suosikkeja. Suuri osa siitä, miltä maalaus näyttää, on sattumaa. Vaikka ei kyse ollut vain maalaamisesta. ”Jos ajattelee, et maalata haaveillen… Se Kuutamosonaatti on musta hyvä esimerkki.” Kuutamosonaatin Retulainen on kuullut varmaan ”3?000 kertaa”. Hän pitää myös esimerkiksi Katkelmasta vuodelta 1904. Mitä silläkään on väliä, kunhan minulla vain on jotain mihin maalata, kirjoitti Schjerfbeck Reuterille samana vuonna kun Purjehtija valmistui, 1918.. Yläasteella hän sai vapautuksen maalaustehtävästä, koska häntä ahdisti niin paljon. ”Niin mäkin oon tehny. Hän pohti, millaista on elämä, jossa maalaaminen on suurin rakkaus ja vihollinen (ehkä sellaista kuin Anna Retulaisen). Silti Retulaisen mielestä Schjerfbeck maalasi samaa teosta koko elämänsä. JOULUKUU 2019 IMAGE 33 näyttelyssä esillä ollut Touching Caravaggio -sarja käsittelee. Siveltimen pitämistä ei tarvinnut harjoitella. Jolloin se on täysin toinen sisältö.” Retulainen on nähnyt Purjehtijan vain kuvissa ja maalannut oman versionsa niiden perusteella. Birn on Retulaisen mielestä vakuuttavampi kuin hän arvasi, vaikka hän olikin sitä mieltä, että pystyisi opettamaan kenet tahansa maalaamaan
Retulainen uskoo, että Helene Schjerfbeck muutti Hyvinkäälle Helsingistä saadakseen olla rauhassa. Retulainen haluaisi, että niitä roikkuisi aidasta kuin korvakoruja. Ajallisuus on riisuttava pois, kaikki se, mistä voisi suoraan päätellä, mikä aika ja paikka on kyseessä. Retulaisen äiti oli hammaslääkäri ja isä eläinlääkäri. Ehkä hän etsi sieltä Pariisia – hän on kirjoittanut, ettei Pariisin-ajan jälkeen löytänyt rauhaa maalata. Tällä hautausmaalla Schjerfbeck nuorena tyttönä äitinsä kanssa kuljeskeli. Värejä pois kankaalta, raaputtaen ja raivokkaasti pyyhkien. Lopulta Kiasmassa suostuttiin lyhentämään teosten esilläoloaikaa ja ne voitiin lainata. Siinä hän käsittelee omaa kyvyttömyyttään kohdata ihmisiä. Helena Schjerfbeck, S. Heinäkuun 14. Niin hän työskentelee: painaa mieleensä piirtämällä ja maalaa sen jälkeen ulkomuistista. Malli on vain satunnainen, tilapäinen”, Schjerfbeck kirjoitti vuonna 1913. Retulaisen mielestä se on hauska tarina, joka ei ole totta. Ja vaikka Retulainen sanookin, että säännösten takia piirustuksia ei kannattaisi myydä museoille, oikeasti häntä ei kaduta. Hän on viettänyt aikaa ihmisten olohuoneissa, työhuoneissa ja muissa tiloissa ja piirtänyt. 34 IMAGE JOULUKUU 2019 aikka ei kyse ollut vain maalaamisesta. Aluksi lainaaminen Kiasmasta ei meinannut onnistua. Maalaaminen tapahtuu nyt. Vaihto-oppilasvuonna Adelaidessa Australiassa koulun kuvaamataidon opettaja huomasi, että Retulainen on lahjakas. Muuten ne saattavat suuttua, Retulainen sanoo. Teokset ovat meditatiivisia, ikään kuin pieniä harjoituksia toisen kohtaamisesta ja vähittäisestä luopumisesta. Ehdottaa maisemaa, ei kuvata sitä... Hän sanoo muistavansa äitinsä valokuvantarkasti. Oikeasti Retulainen valehteli Birnille: maalatessa voi tehdä virheen. Ilman häntä Retulaisesta ei ehkä olisi tullut taiteilijaa. Schjerfbeckin omakuvasarjaa on tulkittu kuvauksena taiteilijan elämänkaaresta. Värejä kankaalle – koboltinsinistä, okraa, 24 karaatin kultaa ja punaista, joka lapsena sai Retulaisen raivostumaan niin, että hän tuhosi äitinsä punaiset verhot. On tullut syksy, mutta Helsingin Hietaniemessä Helene Schjerfbeckin haudalla kukkii yhä. Mökin seinään on kiinnitetty hammaslääkärin vastaanoton kyltti. Ja vaikka olisikin syitä – eikö meillä kaikilla ole menneisyys, itselle kerrottuja motiiveja tehdä ja jättää tekemättä – maalaaminen tekona ei muodostu niistä. Etsiä sitä, mitä ei ole. Om du skiter i hela världen, varför gör du det inte med din konst. Äiti oli niin levoton. Se vaatii jatkuvaa visuaalista ja älyllistä ajattelua, joka ei kuitenkaan suoraan liity maalaamiseen. Sängyssä on Retulaisen pehmoeläimiä, nalle nimeltä Murre ja monia muita. On sanottu, että hän sai suurimman osan ideoistaan toimittaessaan arkisia askareita kotona Hyvinkäällä. Ei se oo tehny sitä ite.” nna Retulaisen töistä on kerrottu kaikenlaista. Mitä jos hän on tilannut sen joltain. ”Mulle nää työt oli sitä, että viimeset kolme viikkoa mä käytännössä istuin äidin vieressä, koska joka kerta kun mä lähin pois, tapahtui jotain kamalaa”, Retulainen sanoo. Puutarha ruokkii alitajuntaa, niin kuin konsertit Berliinissä. Piirroksista hahmottuu eräänlainen äidin muotokuva tämän käsiin liittyvien monien muistojen kautta. Mitä silläkään on väliä, kunhan on jotain, mihin maalata… Tärkeintä on uskaltaa rikkoa. Omat asenteensa. Tarkoittaako nyt-hetken ymmärtäminen siis sitä, että näkee ajan taakse. Tavallinen,. Piirroksia saa esittää vain rajatun ajan viiden vuoden aikana, ja Kiasmassa haluttiin pistää ne esille museon omaan kokoelma näyttelyyn. Retulaisenkin mielikuvitus voi paremmin Berliinissä. Piirustukset syntyivät äidin sängyn vieressä. Keittiö viittaa Piet Mondrianin maalauksiin, mustat viivat vain puuttuvat. Schjerfbeck, Olga Schjerfbeck. Hetki, jota ei ole olemassa, sillä se meni jo; joka ei ole viittaussuhteessa tulevaan eikä menneeseen. Retulainen tuo ne tänne joka kevät työhuoneeltaan Herttoniemestä. Mökin 50-lukulaisiin kaapinoviin Retulainen on maalannut sammakon ja siilin. Ympärillä on tilaa ja kieli vieras. Ainakin versio Hopeataustaisesta. Kun Retulainen opiskeli nuorena Konstfackissa Tukholmassa, hänen opettajansa tuli kerran hänen studioonsa ja sanoi: Jos haistatat paskat kaikelle muullekin elämässä, miksi et tee niin maalaamisessasi. Meri lämmittää. Kiasman kokoelmissa olevan Retulaisen Muistosarjan hankintaperusteissa sanotaan: Intiimissä piirrossarjassa Anna Retulainen on kuvannut kuolevan äitinsä käsiä eri asennoissa. Toinen opetus, toiselta opettajalta: maalatessa on nähtävä, mikä on nyt. ”Mä oon miettiny sitä siitä asti ja mä oon aika varma, et se voi olla niin. Maalaa ehkä pienten päälle jotain muuta, tai tuhoaa ne. Se auttaa hänen aviomiestään Samu Niskasta löytämään tavarat paremmin. päivä puutarhassa kasvaa liljoja, ruusuja, karhunvatukoita, vadelmia ja valkosipulia. Myöhemmin syntyvät narratiivit ja tarinat: omat ja muiden. Lempikukka on silkkiunikko, Retulainen sanoo, mutta se vaihtuu: suosikki tarkoittaa vain sitä, että se on sillä hetkellä suosikki. Kymmeniä vuosia vanhat pelargoniat ovat perintö lapsuudenkodista Orimattilasta. Usein Helene Schjerfbeck maalasi vain tunnin päivässä, jos sitäkään. Maalaus ei ole tänään, eilen eikä huomenna. Seinälle on ripustettu töitä: Retulaisen omia, Paul Osipowin, Janne Räisäsen, Eveliina Hämäläisen. Nytin paradoksi. Näin hän on tehnyt kaikki työnsä helmikuussa avautuvaan näyttelyyn. Voi tehdä virheen maalaamalla niin kuin aina ennenkin, ja yrittämällä olla niin kuin muut. Retulainen piirsi kuluttaakseen aikaa. Lopuksi Retulainen oikolukee valmiit työt: palaa takaisin pieneen ja perustelee itselleen, miksi hän on tehnyt niin kuin on tehnyt. Retulaisen äiti oli kuolemassa syöpään. Viimeksi työt olivat esillä HAMin Nautintoja-näyttelyssä vuonna 2017. Suomen Pankin taidekokoelmassa olevasta teoksesta on sanottu, että se syntyi sen jälkeen, kun Retulainen oli joutunut myrskyyn ystävänsä kanssa. Kuistin vieressä punaiset pelargoniat kukkivat ruukuissaan. Kurpitsoja on istutettu. yöhemmin syntyvät tarinat. Sitten hän on maalannut pieniä töitä muistinsa varassa ja sen jälkeen näyttelyyn tulevat suuret, 160 x 200 -kokoiset maalaukset, Berliinissä ja Suomessa. Retulaisesta piti tulla patologi, sydänkirurgi tai savenvalaja. Niitä pitää siirtää varoen. Taiteilijalla itsellään on töihinsä aina luoksepääsemisoikeus. Ehkä ihmiset näkevät töissä Schjerfbeckin sijaan itsensä. Retulaisella on siitä uusi teoria, jonka hänen ystävänsä esitti täällä mökillä muutama viikko sitten. Mutta mitä jos hän tekikin kokeiluja; jos maalaukset olivat naamioita, joiden tarkoituskaan ei ollut kuvata ihmistä sellaisenaan, kuten Riitta Konttinen esittää. Samalle seinälle Helenetkin aikanaan tulisivat, kun Retulainen saisi ne takaisin kuvausryhmältä. Onko se kykyä kuvitella uusia tapoja olla, niin kuin Mihail Bahtin sanoi Helene Schjerfbeckin arvostamasta Dostojevskista. Onko mahdollista, että Schjerfbeck ei olisi tehnyt hopeointia itse. ”Tunneherkässä muotokuvassa taiteilija esittää itseään. Hyvinkäällä asuessaankin hän tiesi tarkkaan, mitä taiteessa tapahtuu, ja seurasi taidekeskustelua ulkomaalaisista lehdistä. Kesäisin hän muuttaa siirtolapuutarhamökille Kumpulaan, ”Hökkikselle”
JOULUKUU 2019 IMAGE 35
36 IMAGE JOULUKUU 2019
Varmaan mahdotonta. Väripaletti on hänestä ruma vaikka onkin myönnettävä, että Schjerfbeckin tapa johtaa ihmisen katsetta kirkkailla väreillä on saanut hänet muistamaan taas jotain, mitä hän ei niin aktiivisesti ollut ajatellut. Ei mitään sellaista kuin Taiteilijakukkulalla rappujen päässä sijaitseva Akseli Gallén-Kallelan hauta, vaikka nykyään heitä pidetään yhtä merkittävinä taiteilijoina. Mutta sitä ei kukaan voi sanoa, etteikö… taiteilijan katse on täysin eroottinen.” Oliko se rakkautta. Mitä on rakkaus. Schjerfbeckiä itseään ei ehkä kiinnostaisi. Se oli päivää ennen ampiaisenpistoa, museosaarella Berliinissä. Hänen kylkeensä sattui tuntemattomasta syystä, oli sattunut ampiaisenpistosta asti. Hattu on peräisin pronssikaudelta, ja se on hankittu Berliinin valtionmuseoiden omistukseen vuonna 1996. Maasta nousi muutama itsepäinen ruusu, mutta muuten oli ruskeaa ja taivas harmaa. ”Mä näin sen purjehtijan”…”Ei se musta ollut edes kovin hieno”…”Mähän sanoin et ei pitäis nähdä”… ”En saanut mitään varsinaista tunnetta siitä”… Pelkäsin esim, et olisin pitäny sitä hirveän hienona”… ”Ja se kangas näyttää joltain vanhalta pyyheliinalta”…”Tai vanha jauhosäkki”…”Siinä kankaassa on sellaista epätasaisuutta, niinku säkeissä on.” n eräs muisto. ”Målarinnan.” Schjerfbeck ei kiinnosta Retulaista mitenkään erityisesti. Kurkku, kiinankaali, punasipuli, munakoiso. Hän on liian syvällä Helenessä. ”Tos on hirveen jännä se, et toihan ei oo niinku tummunu eli hapettunu”, Retulainen sanoo. Outoa. Vai ehkä alumiinia. Tilaisuuden jälkeen Retulainen jää juttelemaan Marja Sakarin ja kuuntelemassa olleen Anna-Maria von Bonsdorffin kanssa. Maalannut ja sitten laittanut niistä ruokaa. Johtuuko se sukupuolesta. Muut työt on maalannut Valeri Vinogradov. tammikuuta asti. Tarkoitus oli käydä vain Pergamonissa, mutta he päätyivät kiertämään monta museota: Pergamonin, Neuesin ja Alten. Maalauksissa hän tunnisti myös jotain yksinolosta, joka on hyvin lähellä onnea. Siinä on kaiverruksia, jotka viittaavat astrologiaan, sekä erilaisia ajan mittaamiseen liittyviä symboleja. Hiltunen ja Retulainen puhuvat Hopeataustaisesta. Tausta oli jo alkanut tummua. Retulainen halusi näyttää Kivirinnalle lempiasioitaan. Retulainen kertoi sen mökillään, kun siirtolapuutarha oli jo valmistautumassa talveen. Helene Schjerfbeck ja Juho Rissanen – Sukupuoli, luokka ja Suomen taiteen rakentuminen 1910–20-luvulla”, Leena Holgerin toimittamaa teosta ”Silti minä maalaan. Yli kaksi viikkoa. Jos Turun taidemuseosta heltiää lupa, Hiltunen haluaisi mitata, mitä Hopeataustaisen hopeanvärinen aine on. Hän ei tiennyt olevansa allerginen. Häntä ahdisti eikä hän pystynyt nukkumaan. Helene on tullut liian syvälle. Retulainen on kertonut tekstiviestissä, ettei aio mennä Ateneumin näyttelyyn. Hän ei halua nähdä Purjehtijaa. Sininen kello raksutti. Tarkoista tutkimuksista huolimatta kukaan ei tiedä, mitä varten kultainen hattu on olemassa. JOULUKUU 2019 IMAGE 37 yksinkertainen kivi hautausmaan vanhalla puolella aidan vieressä. Kukaan ei tiedä. Sillä saisi paljon hylkeitä WWF:n kaupasta. Taiteilijan kirjeitä Maria Wiikille” sekä Marjatta Levannon toimittamaa teosta ”Helene Schjerfbeckin ajatuksia taiteesta ja elämästä”. Voiko se siis olla hopeaa. Hän ei aio koskaan enää suostua mihinkään elokuvaprojektiin, ellei hänelle makseta siitä miljoonaa. Ja muut sanovat: miten vähän elämä antoikaan. Kivirinta oli nähnyt sen mutta ei ollut kiinnittänyt siihen aikaisemmin niin paljon huomiota. Joo tää on nyt vähän mysteeri tämäkin työ”, Hiltunen sanoo. Kuukausi sitten Retulainen oli raitiovaunussa ystävänsä Janne Räisäsen kanssa, kun herhiläinen pisti. Muutenkin tämä tilaisuus saa olla viimeinen Helenen parissa. Retulainen oli tullut lepäämään. **myös nyt. ”Se on himoinnu tota tyyppiä.” 3. Toiselta seinältä hopeataustainen katsoi kylmänsinisillä silmillään huoneeseen. Täydellisen päivän tunnistaa siitä, että merkityksettömät yksityiskohdat unohtuvat. Onko se Schjerfb eckin maalaama. Ruotsalainen omistaja lainasi teoksen lokakuussa sulkeutuneeseen Lontoon-näyttelyyn muttei Suomeen. Siellä on esillä melkein kaikki teokset, joiden versioita Retulainen maalasi. Tämän lehden kannen kuva ei ole Helene Schjerfbeckin maalaus vaan Anna Retulaisen tulkinta Schjerfbeckin käsialasta.. Yllä oli vain trikoot ja fleece. Hopeataustaisestakin he olivat puhuneet, Retulainen ja Schjerfbeckin taiteesta väitellyt Marja-Terttu Kivirinta. toukokuuta vuonna 1919 kirjoitti Helene Schjerfbeck Einar Reuterille: Katson taaksepäin – miten paljon elämässäni on rikkautta, miten paljon surua ja onnea**. Viikon päästä täällä aukeaisi Helene Schjerfbeck -näyttely. Helene Schjerfbeckin näyttely on auki Ateneumissa 26. He miettivät, mitä Schjerfbeck on Reuterissa nähnyt. Maalaus on epäkonventionaalinen, von Bonsdorff sanoo. Hän makasi sängyllä pehmoeläimiensä vieressä. Sen jälkeen hän on maalannut vain asetelmia, vesiväreillä. Anna Retulainen istuu lavalla Kirsi Hiltusen ja Ateneumin johtajan Marja Sakarin kanssa Burberryn haalariin ja varvaskenkiin sonnustautuneena. Äitini-maalausta ei ole. marraskuuta Ateneumissa järjestetään keskustelutilaisuus Helene Schjerfbeckin taiteesta. Nämä ovat kuitenkin vain oletuksia. Mihinkään ei sattunut. Jutussa mainittujen teosten lisäksi lähteenä on käytetty muun muassa Riitta Konttisen kirjaa ”Oma Tie”, Marja-Terttu Kivirinnan väitöskirjaa ”Vieraita vaikutteita karsimassa. Kankaalle on jäänyt heijastuskuva Purjehtijasta. Todennäköisesti sen kantaja on ollut merkittävä henkilö yhteisössään. Anna Retulainen on maalannut suurimman osan lähikuvissa nähtävistä maalauksista. 21. Muutaman minuutin kuluttua hän meni anafylaktiseen sokkiin. Anna Retulainen katsoo Schjerfbeckin hautaa. Se vain on. Helene-elokuvan ensi-ilta on 17.1.2020. Ja onko se hopeaa. Kaikkein tärkein on ylöspäin suippeneva kultainen hattu. Hän ei luultavasti halua mennä katsomaan elokuvaakaan. ”Niin, se on totta. Ehkä se on palvellut jonkinlaisena kalenterina. Hän kieltäytyi osallistumasta nais taiteilijanäyttelyihin ja maalasi jo nuorena historiallisia aiheita, joita ei naistaiteilijoille pidetty sopivina. Sen selvittäminen, voisiko se olla jonkun muun kuin Schjerfbeckin tekemä, on paljon vaikeampaa. marraskuuta Anna Retulainen lähettää 27 tekstiviestiä. Roomalaisia maalauksia, etruskitaidetta, Pompeijin seksibakkanaalit ja Kleopatran. Retulainen katsoo Purjehtijaa. Hän käy näissä museoissa usein, yksin ja silloin kun on vieraita. Hän sanoo haluavansa pitää kuvitelman, joka hänellä teoksesta on. Ruskettunut iho, niskan kaari… ”Eihän me tiedetä yhtään, mitä niillä oli
38 IMAGE JOULUKUU 2019
JOULUKUU 2019 IMAGE 39 Kun Peter Vesterbacka puhuu, vastuu siirtyy kuulijalle. TeksTi janne arola kuvaT jesse auersalo
”Ja täällä me syödään Da Nang -niminen pala ekana.” Kaupunginjohtaja kuulemma innostui, ja nyt eräs Vesterbackan edustamista yrityksistä, Fun Academy, on ryhtynyt toteuttamaan suunnitelmaansa kouluttaa kaikki Vietnamin 6-vuotiaat päiväkotilapset 12 viikkoa kestävässä astronauttiohjelmassa. Ei ihme, että asioita alkaa syntyä.” Paananen perusti Vesterbackan kanssa 2000-luvun alkupuolella Mobile Monday -verkostoitumistapahtuman, joka on sittemmin levinnyt maailmalle. Hänen mielestään hyvän kuvan Vesterbackan myöhemmästäkin ajattelusta saa Bazaar-tiimin vuonna 2004 julkaisemasta kirjasesta Still not the big Bazaar Book. ”Asenteemme saa kulmakarvat kohoamaan, käyttäytymisemme herättää kysymyksiä ja joskus ihmiset jopa paheksuvat meitä. Punainen huppari jäi, mutta logot sen etumuksessa ovat vaihtuneet. ”Mä voitin kaikki kaupat.” Vesterbacka huomattiin konsernin yläportaallakin, sillä hän onnistui konsernijohtajaksi vuonna 1999 tulleen Carly Fiorinan myötävaikutuksella luomaan yrityksen sisään Bazaar-nimisen kehitysyhteisön, jossa HP:n ulkopuoliset firmat saivat apua ja verkostoja mobiililiiketoimintojensa kehittämiseen. S uurelle yleisölle Vesterbacka tuli tutuksi 2010-luvun alussa Roviosta, mutta teknologia-alalla hänet tiedettiin jo paljon tätä ennen. Suomalaisessa kasvuyrittäjyysmaailmassa Vesterbackalla on tekijämiehen aura, eikä muillakaan nykyisillä ja entisillä yhteistyökumppaneilla tunnu olevan hänestä julkisesti kuin hyvää sanottavaa. Reissussa hän sanoi miljoonakaupunki Da Nangin kaupunginjohtajalle tulleensa laittamaan maan koulutuksen uusiksi. Miehet ovat tunteneet kymmenisen vuotta ja suunnittelevat nyt tuovansa erään kiinalaisen autonvalmistajan pääkonttorin Suomeen. 40 IMAGE JOULUKUU 2019 H armaana marraskuisena maanantaina valkoinen BMW kiitää kohti Saloa. ”Hänellä on visio, halu, energia ja kontaktit. Ja kyllä, joskus me suutumme siitä, miten suuryritykset toimivat”, kirjassa kirjoitetaan.. Hän painatti käyntikorttiinsa tittelin ”Mighty Eagle” ja kulki punainen huppari päällään julistamassa vihaisten lintujen ilosanomaa. Paanasella ei ole pitkään aikaan ollut yhteisiä projekteja Vesterbackan kanssa, mutta hän kuvailee tätä kuitenkin neroksi. 1990-luvun lopulla Vesterbacka työskenteli Suomessa kansainvälisen tietotekniikkajätti Hewlett-Packardin palveluksessa ja omien sanojensa mukaan rikkoi myyntiennätyksiä. Matkaan on lähdetty hetkeä aiemmin Senaatintorin laidalta. Bazaarin järjestämässä pelikilpailussa Vesterbacka on aikanaan tutustunut myös Rovion perustajiin ja kannustanut heitä seuraamaan intohimoaan eli pelien tekemistä. 5 1-vuotias Vesterbacka nousi maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen 2010-luvun alussa peliyhtiö Rovion markkinointijohtajana. Paananen sanoo Vesterbackan näyttäneen HP:lla ”puku päällä kulkeneelta korporaatiohenkilöltä”, mutta olleen silti kuin startup-yrittäjä ison yrityksen sisällä. Hänessä on tiettyä positiivista hulluutta, joka on tosi inspiroivaa”, sanoo yrittäjä Helene Auramo, joka oli mukana perustamassa kasvuyritystapahtuma Slushia. ”Peter on oikeastaan opettanut mulle, että joko tehdään täysillä tai ei tehdä ollenkaan. Maailmassa, jossa verkostot ovat elintärkeitä, Vesterbacka on kaikkein kovin verkostoituja. Niin antaa ymmärtää moni Vesterbackan tunteva. Aamulla Vesterbacka oli yhtiökumppaninsa Kustaa Valtosen kanssa Valtioneuvoston linnassa kertomassa ulkoministeriön väelle, miten Helsingin ja Tallinnan välinen junatunnelihanke etenee. Vesterbacka on sijoittaja ja neuvonantaja myös Edunationissa. Hän on myös lähtenyt edistämään jo kertaalleen kuopattua ja kiisteltyä Jäämeren ratahanketta sekä uhonnut tuovansa Suomeen 150 000 ulkomaista opiskelijaa parissa vuodessa. Sitä on mahtava seurata”, toteaa Tea Latvala, jonka puudildoja valmistavassa yrityksessä Vesterbacka on sijoittajana ja neuvonantajana. ”Hänellä on aina aikaa kenelle tahansa, oli kyse sitten vaikutusvaltaisesta ministeristä tai nuoresta vietnamilaisesta lukiolaisesta. V esterbackan entinen yhteistyökumppani, nykyään Microsoftilla työskentelevä Vesa-Matti Paananen sanoo Vesterbackan myös muistavan kaikki tapaamansa henkilöt. Viime aikoina Vesterbacka on ollut esillä erityisesti junatunnelisuunnitelman vuoksi. Ennen kuin kyyti on ehtinyt edes Lauttasaaren sillalle, Vesterbacka on jo kertonut tarinan muutaman kuukauden takaisesta matkastaan Vietnamiin. ”Nerouden kääntöpuoli on se, ettei tule tunnistetuksi omassa ajassaan”, Paananen sanoo. Jos Vesterbackaa on uskominen, tunnelin rakentaminen toisi Suomeen 24 000 henkilötyövuoden edestä töitä ja nostaisi Suomen valtion bruttokansantuotetta jopa 7,4 prosentilla vuodessa rakentamisen ollessa huipussaan. ”Hän ajattelee todella isossa kuvassa ja perspektiivissä, sellaisessa, missä muut eivät uskalla. Kun Vesterbacka lähti pelifirmasta vuonna 2016, hän sanoi siirtyvänsä isompien hankkeiden pariin, ”aiheuttamaan talouskasvua”. Eikä tässä tietenkään vielä kaikki. Kun kaupunginjohtaja epäili, miten suomalainen liikemies voisi laittaa 100-miljoonaisen maan koulutuksen uusiksi, Vesterbacka kertoi, että hänellä ovat hommat jo paljon pidemmällä 1,4 miljardin asukkaan Kiinassa. Siinä kerrotaan humoristiseen sävyyn, kuinka mobiiliekosysteemeitä johdetaan. Koulutusyritys Edunationin toimitusjohtaja Tuomas Kauppinen puolestaan hehkuttaa Vesterbackan tapaa kohdata ihmisiä. Todellisuudessa Vesterbacka tuli Roviolle vasta sen jälkeen, kun Angry Birds oli jo julkaistu. ”Sanoin, että norsu pitää syödä pala kerrallaan”, Vesterbacka sanoo ja kääntyy kohti takapenkkiä. Pelkästään viitisen tuntia kestävällä edestakaisella matkalla Saloon hän pudottelee kymmeniä nimiä, jotka tavalla tai toisella – usein jonkin hauskan yhteensattuman kautta – liittyvät hänen projekteihinsa. Ministereitä, yritysjohtajia, viihdemaailman tähtiä. Hän on aina yhtä vakuuttava”, Kauppinen toteaa. Hän siivitti Angry Birdsin jättimenestykseen ympäri maailmaa, poseerasi julkkisten ja vaikutusvaltaisten poliitikkojen kanssa valokuvissa ja nousi Time-lehden listalla sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon maailmassa. Tunnelin hinnaksi on arvioitu 15 miljardia euroa, ja Vesterbackan yhtiö on jo solminut rahoituksesta esisopimuksen kiinalaisen rahoitusyhtiön kanssa. Ja sen kyllä huomaa Vesterbackan kanssa jutellessakin. Vesterbackan ”hit rate” oli 100 prosenttia. Hän kertoo parhaana vuonnaan ylittäneensä myyntitavoitteensa 289 prosentilla, vaikka oli joukon nuorin. Ihan jees, Vesterbackalla on tapana sanoa. Kaupparekisteritietojen perusteella Vesterbacka on mukana parinkymmenen yrityksen päätöksenteossa ja sen lisäksi neuvonantajana lukuisille muille. Angry Birds henkilöityi Vesterbackaan niin vahvasti, että jopa Time-lehti tituleerasi Vesterbackaa pelin kehittäjäksi. Etupenkillä istuva monitoimimies Peter Vesterbacka on taas kerran matkalla varsinaissuomalaiseen pikkukaupunkiin kertomaan, miten Suomen koulutukseen, syntyvyyteen ja talouskasvuun liittyvät ongelmat ratkaistaan. Autoa ajaa Vesterbackan kiinalainen frendi Long
”Enemmän kertoo se, että olen edelleen Peterin kanssa tekemisissä”, Auramo sanoo. Tällaisista kohtaamisista sai alkunsa myös kasvuyritystapahtuma Slush, joka järjestettiin ensimmäisen kerran marraskuussa 2008. ”Alkuvaiheen aktiivisia järjestäjiä olivat Lemmetty, Auramo ja Vesterinen, jotka painoivat ympäripyöreitä päiviä saadakseen tapahtuman kasaan. Enemmän kertoo se, että olen edelleen Peterin kanssa tekemisissä” ”. Näkemykset siitä, kuka ketäkin pyysi mukaan, kuitenkin eroavat. H P:lta irtisanouduttuaan Vesterbacka oli jo tuttu hahmo Suomen kasvuyrityspiireissä. Lemmetyn mukaan Vesterbackalle kaavailtiin alun perin Slushissa roolia paneelikeskustelun vetäjänä, koska hänen kontaktiensa kautta tapahtumaan oli mahdollista saada vaikutusvaltaista väkeä. Hieman yllättäen hän myös kiistää jutun pääväitteen ja sanoo, ettei ole perustanut Slushia Timo Airiston kanssa. Kiistatonta on, ketkä ensimmäisen Slushin järjestelyissä olivat mukana. Vain kolme kättä 600:sta nousi. Tämä puolestaan ”tulehdutti perustajien välit ja aiheutti Auramon, Vesterisen ja Lemmetyn vetäytymisen hankkeesta heti ensimmäisen Slushin jälkeen. Airisto sanoo sekä hänen että Vesterbackan sijoittaneen ensimmäisen vuoden Slushiin omia rahojaan ja alleviivaa, että osakeyhtiön tarkoituksena ei ollut missään vaiheessa tuottaa henkilökohtaista voittoa omistajilleen. Silloin Vesterbacka omien sanojensa mukaan päätti, että asialle on tehtävä jotain. Eräs Vesterbackan pitkään tuntenut startup-vaikuttaja kuvailee, kuinka Vesterbacka kiersi kulunut nahkatakki päällään ahkerasti Helsingin verkostoitumistapahtumia, joi kaljaa ja jutteli ihmisten kanssa. ”Hän on sosiaalisesti erittäin lahjakas ja kova innostamaan ihmisiä”, lähde kuvailee. Automatkalla hän kertoo välikohtauksesta, joka johti hänen irtisanoutumiseensa HP:lta vuonna 2006. K ai Lemmetty kuitenkin toteaa Tuomas Vimman kirjassa esitetyn kuvauksen tapahtumien kulusta pitävän suunnilleen paikkansa. Kirjan mukaan Vesterbacka ja Airisto perustivat Slushin rahaliikenteen pyörittämistä varten osakeyhtiön muilta mukana olleilta salaa. Hän itse tosin oli mukana vielä toisenkin Slushin järjestelyissä. Airisto puolestaan toteaa, että osakeyhtiön perustaminen oli käytännön toimi, koska esimerkiksi ensimmäistä Slushia varten vuokratun Korjaamon tiloja ei olisi vuokrattu yksityishenkilöille. Ensimmäisen Slushin jälkeen Airisto ja Vesterbacka tarjosivat Airiston mukaan myös kolmelle muulle perustajalle mahdollisuutta lähteä tasaosuuksilla yrityksen osakkaiksi, mutta nämä kieltäytyivät eri syistä. Vesterbacka kertoo soittaneensa puhelun jälkeen välittömästi esimiehelleen ja pyytäneensä irtisanomispaketin. Ulkomailla paljon matkustavan Vesterbackan sekä hänen mukanaan joukkoon tuoman juristiystävänsä Timo Airiston roolit olivat ensimmäisenä vuonna vähäisemmät, joskin kiistatonta lienee, että nimenomaan Vesterbackan kontakteilla saatiin tilaisuuteen hankittua nimekkäitä puhujia”, kirjassa kerrotaan. Kaikki alkoi Vesterbackan Aalto-yliopiston opiskelijoille vuonna 2007 pitämästä luennosta, jossa hän kysyi, kuinka moni opiskelijoista aikoo ryhtyä yrittäjäksi. ”Timo oli vain juristina hoitamassa paperiduunit, että saatiin firma pystyyn.”) Tuomas Vimman kirjoittamassa Enkeleitä ja yksisarvisia – Startup-Suomen tarina -kirjassa Slushin syntytarinaa kuvataan joka tapauksessa eri tavalla. Kunhan pitää huolen, että asiat etenevät ja ”ambitiotaso pysyy korkealla”. Kolmen vuoden takaisessa Kauppalehden jutussa Vesterbacka ja hänen entinen yhtiökumppaninsa Timo Airisto kertovat perustaneensa Slushin yhdessä ja sen jälkeen puhuneensa järjestelyihin mukaan nuoremman polven yrittäjät Kai Lemmetyn, Helene Auramon ja Ville Vesterisen. Muut asianosaiset ovat edelleen melko haluttomia puhumaan asiasta. JOULUKUU 2019 IMAGE 41 Paanasen mukaan Vesterbackalle on aina ollut ominaista halu näyttää keskisormea jäykille korporaatioille. Vesterbackan mukaan eräs väliportaan pomo, ”pieni, paska italialainen”, ryhtyi pomottamaan häntä tarpeettomalla tavalla eräässä puhelussa, johon osallistui muitakin ihmisiä. ”Sanoin, että pitäkää tunkkinne, jos tällä asenteella aiotte manageerata.” HP:n vuosiensa jälkeen Vesterbacka on ollut vapaa huseeraamaan oman mielensä mukaan hankkeissa, jotka häntä ovat kiinnostaneet. He eivät halunneet silloin pestä likapyykkiä julkisesti, koska he pelkäsivät vahingoittavansa koko startup-alalle tärkeää tapahtumaa, jonka eteen he olivat tehneet kovasti töitä.” Vesterbacka itse sanoo, että osakeyhtiötä ei perustettu keneltäkään salassa, eikä hän muista asiaan liittyneen mitään kärhämää. Slushin perustamisesta liikkuu monenlaisia tarinoita. Vesterinen kieltäytyi tätä juttua varten esitetystä haastattelupyynnöstä ja Vesterbackasta muuten positiiviseen sävyyn puhunut Auramo ei halunnut kommentoida Slushin perustamiseen liittyviä asioita. Vesterbacka itse on julkisuudessa kertonut tarinaa, jonka mukaan Slush on syntynyt hänen ideastaan. Hänellä ei ole pomoja, mutta ei hän oikeastaan ole pomo itsekään. (Imagelle Vesterbacka sanoo, ettei ole lukenut kyseistä juttua. Myöskään auktoriteetteja ja hierarkioita Vesterbacka ei voi sietää
42 IMAGE JOULUKUU 2019
Iron Danger oli silloisen Rovion työntekijän Sami Timosen projekti. Samoin oli käynyt Rovion kanssa. Vesterbackan mukaan hän heitti saman tien pöytään jo pitkään suunnittelemansa brändin ja nimen Slush, joka viittaa Suomen marraskuiseen synkkyyteen ja loskaan. Suuri yleisökin ymmärtää, että tietynlainen uho ja yltiöoptimistiset tavoitteet kuuluvat kasvuyrittäjien pirtaan. päivänä vuonna 2014 Vesterbacka piti Messukeskuksessa järjestetyn Slushin ”Silver stagella” 12-minuuttisen ”Lightning talkin”. ”Nimen keksijäehdokkaita on monia, mutta minä sitä en ainakaan keksinyt. Vesterbacka kertoi, että kyse on Kalevalaan pohjautuvasta elokuvatrilogiasta, jonka ensimmäinen osa julkaistaisiin kolmen vuoden kuluttua, samana vuonna kuin Suomi täyttää 100 vuotta. Hän lisää myös, että hänen mielestään elokuvatrilogia olisi edelleen tehtävissä, jos vain halua siihen olisi. P ari vuotta sitten Vesterbacka kiersi ahkerasti Suomea kertomassa, kuinka hänen edustamansa koulutusyhtiö Edunation aikoo kahdessa vuodessa tuoda Suomeen 150 000 opiskelijaa lähinnä Aasiasta. Hän arvioi, että luonteensa vuoksi Vesterbacka ei välttämättä itse huomaa joutuvansa konflikteihin, ja sitten kun hän joutuu, hän ei osaa pestä pyykkiä kovin hyvin. Vesterbacka vaikuttaa aidosti närkästyneeltä siitä, jos ”historiaa keksitään uudelleen”. Nyt lavalla Vesterbacka hehkutti, kuinka Slushista oli tullut seitsemässä vuodessa maailman suurin ja paras kasvuyritystapahtuma. ”Peter löysi isot nimet, joita voitiin hyödyntää markkinointimateriaaleissakin”, Lemmetty kuvailee. Oli kaksipäiväiseksi paisuneen kasvuyritystapahtuman toinen päivä. Byrokratiaa vihaavan startup-pöhisijän ja jähmeän julkisen vallan välisiltä törmäyksiltä ei ole vältytty. Joka tapauksessa on selvää, että Vesterbackan rooli Slushin synnyssä oli ennen kaikkea visiointi ja ihmisten yhdistäminen. Ajatuksena oli vain esitellä traileri Slushissa ja katsoa mitä tapahtuu. Se on esimerkki intohimosta tehdä siistejä asioita, joita näissä yrityksissä on”, Vesterbacka julisti. Mutta nyt Vesterbacka on mukana myös hankkeissa, jotka kytkeytyvät vahvasti yhteiskunnan rakenteisiin. Mobiilipeliä kun voi myydä kuluttajille miljardeja kertoja kysymättä lupaa keneltäkään, mutta kymmeniätuhansia opiskelijoita ei voi tuoda korkeakouluihin kysymättä kouluilta itseltään, sopiiko se niille. Kukaan ei olisi uskonut, että jonain päivänä Slush vetäisi 14 000 ihmistä. Iron Danger, paidassa luki. Sekä Rovio että Supercell irtisanoutuivat elokuvahankkeesta ja totesivat, että eivät ole tuottamassa Kalevala-elokuvaa. Timonen sanoi Helsingin Sanomien Nyt-liitteen haastattelussa toukokuussa 2018, että Vesterbackan heittämä luku elokuvaprojektin parissa työskennelleiden Supercellin ja Rovion työntekijöiden määrästä oli vedetty hatusta. Vesterbacka kuitenkin kuorrutti tarinaa niin, että se lähti omille kierroksilleen, eikä Timonen pystynyt enää oikomaan kansainvälistä mediaa myöten levinneitä juttuja peliyhtiöiden tekemästä elokuvatrilogiasta. Puheen alaotsikko kertoi, mitä tuleman piti: ”Mikään ei ole mahdotonta ja miksi tavoitteet pitää aina asettaa mahdollisimman korkealle”. Nyt teemme muutaman elokuvan ja saa nähdä, ovatko nekin maailman parhaita.” Vesterbackan puheet olivat suuria ja kunnianhimoisia, kuten tapana on. ”Suunnitteilla oli elokuva, peli ja sarjakuva”, Vesterbacka sanoo. Hänen perustamansa Action Squad Studios tekee parhaillaan Iron Danger -nimistä peliä, joka on ilmeisesti tarkoitus julkaista alkuvuodesta 2020.) V esterbacka kuitenkin seisoo edelleen sen takana, mitä Slushin lavalla vuonna 2014 sanoi. En edes tiennyt, mitä slush tarkoittaa”, Lemmetty sanoo. Hän avasi Angry Birds -hupparinsa vetoketjun ja vilautti sen alla ollutta t-paitaa. Voiko hänen heittämiinsä isoihin lukuihin ja päivämääriin luottaa, vai ovatko ne vain markkinahypeä ja julkisuuskikkoja. ”Peter on hyvä nostamaan juttuja ylös, mutta aivan täysi uutisankkahan se oli”, Timonen sanoi Helsingin Sanomille. Esimerkiksi huhtikuussa 2018 Vesterbacka kumppaneineen julisti jyväskyläläisen Keskisuomalainen-lehden pääuutisessa tuovansa kaupunkiin kahdessa vuodessa 10 000 uutta ulkomaista opiskelijaa, rakennuttavansa uusia opiskelija-asuntoja ja perusta. ”Mua pyydettiin mukaan tekemään markkinointihommaa. Eikä Suomenlahden pohjaan voi kaivaa sadan kilometrin mittaista tunnelia ilman Suomen ja Viron valtioiden lupia. ”Rapatessa roiskuu.” M arraskuun 19. Ja niin mä teinkin.” Vesterbacka kertoo Slush-puheensa jälkeen vielä esitelleensä Timosen ja erään toisen projektissa mukana olleen roviolaisen kiinalaisille sijoittajille, ja silloin oli hänen mukaansa kyse nimenomaan elokuvahankkeesta. Hän ei pelkää julistaa tuhansien ihmisten edessä olevansa mukana ”Star Warsia suuremmassa” elokuvatrilogiassa, vaikka edes alustavaa rahoitusta hankkeelle ei ole kasassa. Katsomossa tuhannet ihmiset kuuntelivat, mitä peliyhtiö Rovion hymyilevillä kasvoilla tällä kertaa oli sanottavaa. Kun käy läpi Vesterbackan vuosien varrella lausumia kommentteja, herää paljon kysymyksiä. ”Kun asioita alkaa tapahtua, hän menee jo seuraavaan ideaan.” Se ei silti Lemmetyn mukaan tarkoita, että Vesterbacka jättäisi asioita kesken. Elokuvatraileri oli kyllä kuvattu vapaaehtoisvoimin yhden viikonlopun aikana, mutta esimerkiksi elokuvakäsikirjoitusta, tuotantoyhtiötä, ohjaajaa tai rahoitusta ei ollut. Puheesta sai kuvan, että kyse oli Suomen suurimpien pelifirmojen yhteishankkeesta. Tätäkään Lemmetty ei suoraan allekirjoita. (Image ei tavoittanut Timosta kommentoimaan asiaa tätä juttua varten. Iron Danger -tapaus on sinällään harmiton mutta kertoo paljon Vesterbackan toimintatavasta. Yhtiö oli vuosien ajan hakannut päätään seinään ja tehnyt 50 epäonnistunutta peliä ennen Angry Birdsiä, josta tuli maailman suosituin. Hän muistelee, että nimen on saattanut keksiä myös hänen silloinen yhtiökumppaninsa – tai sitten joku muu. ”Me teemme täällä jo planeetan parhaat pelit. Vesterbacka oli ollut mukana tässäkin menestystarinassa. ”Meillä on ollut 150 ihmistä Roviolta ja Supercelliltä tekemässä tätä projektia vapaa-ajallaan. J o seuraavana päivänä Vesterbackan puheita kuitenkin pehmenneltiin mediassa. Ensimmäisessä Slushissa yleisöä oli ollut muutama sata. Sitten Vesterbacka palasi uutiseen, joka oli julkistettu hetkeä aiemmin. Niidenhän oli tarkoitus osoittaa, että kaikki on mahdollista, kun vain tavoitteet asetetaan riittävän korkealle. JOULUKUU 2019 IMAGE 43 ”Tiesimme Peterin lähtevän mukaan, koska se aina innostuu ja tuntee kaikki.” Vesterbacka itse sanoo muistavansa lounaan, jossa Lemmetty pyysi häntä mukaan ”developer-eventiin”. Yhteiskunnallisesti ei ole ollut suurta merkitystä, kuinka isoja latauslukuja hän on vaikkapa Angry Birdsille ennakoinut. Ympäristö oli Vesterbackalle tuttu – olihan hän ollut Slushissa mukana joka vuosi sen perustamisesta lähtien
Näin ollen yksikään Vesterbackan lupaamista tavoitteista ei ollut edennyt puheita pidemmälle. Salon-matkalla Vesterbacka viittaa kyseiseen juttuun ja antaa ymmärtää Ylen ja muun ”establishmentin” olevan valjastettu tällä tavoin todistelemaan, että hänen tavoitteensa eivät voi toteutua. Keskisuomalaisen alkuperäistä juttua seuranneena päivänä Yle kertoi Poriin suunnitteilla olevasta robotiikkakampuksesta. Heidän keskellään punaisessa hupparissaan, punaisissa tennareissaan ja hiukset pystyssä rennosti tuoliinsa nojailee Vesterbacka. Viiden muun oleskelupa-asiat ovat etenemässä hyvää vauhtia, ja he tekevät jo etäopintoja kotimaissaan ennen kuin tulevat Saloon. 44 IMAGE JOULUKUU 2019 vansa jopa kymmenien miljoonien eurojen rahaston keskisuomalaisten startup-yritysten kehittämiseen. Tiedotustilaisuuden anti on seuraava: Saloon nyt saapunut kahdeksan intialaista opiskelijaa. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että Vesterbackan edustamalla Edunationilla on sopimuksia opiskelijatuonnista useissa muissa korkeakoulukaupungeissa paitsi Jyväskylässä. Ammattikorkeakoululla ei missään vaiheessa ollut edes alustavaa sopimusta opiskelijatuonnista Edunationin kanssa. Mutta nyt auto on saapunut Saloon ja Vesterbackalla on iloisia uutisia kerrottavanaan. Vesterbacka näyttää tulkinneen tilannetta melko laveasti. Heistä vain yksi sai oleskeluluvan. ”Muuten loppuu kasvu ja sitten voi sammuttaa valot”, hän julistaa. N eljä pukumiestä istuu rivissä Turun ammattikorkeakoulun Salon toimipisteen neuvotteluhuoneessa. toukokuuta.. Kun lehti saman vuoden joulukuussa kysyi, mitä hankkeille kuuluu, selvisi, että Edunation ei ollut päässyt sopimukseen paikallisten korkeakoulujen eli Jyväskylän ammattikorkeakoulun (JAMK) ja Jyväskylän yliopiston kanssa. Näiden lisäksi parikymmentä opiskelijaa on ”putkessa”. Ulkomaalaisten opiskelijoiden saaminen Suomeen on kuitenkin takkuillut, koska maahantuloviranomaiset ovat myöntänet opiskelijoille nihkeästi oleskelulupia. Imagen tietojen mukaan tämäkään ei pidä paikkaansa. Tätä juttua varten tehdyssä haastattelussa Vesterbacka antaa kuitenkin myös ymmärtää, että neuvottelut jyväskyläläisten korkeakoulujen kanssa ovat jatkuneet keväästä 2018 saakka. Hän tylyttää Migrin (Maahanmuuttovirasto) oleskelulupaprosessia, kuvaa Suomen Vietnamin-suurlähestystössä olevaa kolmen kuukauden maahantulohaastattelujonoa ”kreisiksi pullonkaulaksi” ja pitää Suomen kannalta kriittisenä, että isoja lukukausimaksuja maksavat opiskelijat saadaan maahan mahdollisimman nopeasti. Ja kuten odottaa sopii, tiedotustilaisuuden suurimman huomion kaappaa ja suorimmat puheenvuorot käyttää Vesterbacka. Samaisessa Ylen artikkelissa joidenkin korkeakoulujen ja Opetushallituksen edustajat sanovat, että 150 000 ulkomaalaisen opiskelijan tuominen Suomeen kahdessa vuodessa ei ole realistista. Hän hörppii hyväntuulisena kahvia mutta näyttää vielä hieman väsyneeltä maattuaan edellisen viikonlopun flunssan kourissa kotona. Esimerkiksi Salon IoT Campuksella toimivassa Turun ammattikorkeakoulun toimipisteessä piti tänä vuonna aloittaa pääosin nepalilaisista koostuva 30 opiskelijan ryhmä. Kirje Vesterbackan asianajajilta saapui Uudenmaan liittoon 14. Salon kaupunginjohtaja Lauri Inna toivottaa median ja muut paikallaolijat tervetulleeksi ”tähän upeaan tilaisuuteen”. Tuossa jutussa Vesterbacka väitti, että Edunationilla on sopimus ulkomaisten opiskelijoiden tuomisesta myös Jyväskylässä. Imagen tietojen mukaan esimerkiksi JAMK:n edustajat tapasivat Edunationin edustajia vain yhden kerran, jonka jälkeen JAMK ilmoitti, ettei ole kiinnostunut yhteistyöstä. Ensi vuoden aikana ulkomaalaisia opiskelijoita saatetaan saada Saloon jopa sata, jos kaikki menee hyvin
E hkä jopa koulutustuontia enemmän Vesterbacka on viime aikoina ollut otsikoissa tunnelihankkeen vuoksi. Esittelijäneuvos Ulla-Maija Lindströmin mukaan ratkaisua ei ehditä tehdä vuoden 2019 puolella. Imagelle Keinänen kertoo ihmetelleensä, miksi tunnelihankkeeseen liittyvä julkisuus näytti lähinnä startup-hengen ihastelulta ja Vesterbacka hallitsi tunnelista käytävää keskustelua lähes yksin. Ilman poliittisia päätöksiä tunnelia ei rakenna kukaan – ei edes Vesterbacka. Siksi hän halusi herättää laajempaakin keskustelua aiheesta. (Vesterbackan mukaan tunnelihankkeessa mukana oleva kiinalaisyritys CREC pystyy tosin tarvittaessa toimittamaan poria kolmessa kuukaudessa.) ”Isot rakennushankkeet ovat vähän samanlaisia kuin 1 500 metrin. V esterbacka on edistänyt tunnelihanketta samaan tapaan kuin muitakin projektejaan vuosien varrella: lyönyt pöytään aggressiivisen aikataulun ja tiukat tavoitteet ja vasta sen jälkeen ryhtynyt selvittämään, miten tavoitteisiin voisi julkisen päätöksenteon puitteissa päästä. Kesäkuun 19. Korkeakoulut voittavat, kaupungit voittavat, ja lopulta myös Suomen kansa voittaa. Oma kokemukseni on se, että hyvin harvoin kaikki asiat menevät nappiin”, Särkkä sanoo. Kirje Vesterbackan asianajajilta saapui Uudenmaan liittoon 14. toukokuuta. Virheelliset sanamuodot tunnelilinjauksiin liittyvässä viestinnässä Uudenmaan liitto on puolestaan oikaissut elokuussa. ”Mutta se edellyttää, että kaikki menee ihan nappiin, eikä mitään odottamatonta tapahdu. Marraskuun lopulla kantelu oli edelleen käsiteltävänä eduskunnan oikeusasiamiehen virastossa. Miksi tavoitella vähempää, kun voi olla maailman paras. ”Ei maaliin voi päästä, jos ei tiedetä, mikä maali on.” Niinpä Suomen korkeakoulujen tavoitteen on asettanut Peter Vesterbacka. Ei ihme, että niin moni haluaa hypätä Vesterbackan kelkkaan. Siksi asianomaisten virkamiesten on liiton mielestä voitava käydä keskustelua ja lausua mielipiteitään asiasta myös julkisuudessa. Mutta mikä tahansa keskustelu hänelle ei käy. Lukuisissa tviiteissään ja kommenteissaan Vesterbacka esiintyy julkisen keskustelun – ylipäänsä keskustelun – puolustajana. Hän ei kuitenkaan voi ennen asian tarkempaa tutkimista arvioida, onko toimenpiteisiin aihetta tässä nimenomaisessa tapauksessa. Käytännössä aikataulu siis olisi mahdollinen, jos rakentamaan päästäisiin nyt. JOULUKUU 2019 IMAGE 45 Vesterbacka punaisessa hupparissaan harmaapukuisten miesten rivissä on huomiotalouden kuva. Niin Vesterbacka ajattelee. Image sai kanteluun liittyvät asiakirjat oikeusasiamiehen kirjaamosta marraskuun alkupuolella. Särkän mukan pelkästään tunnelin louhimiseen tarvittavien TBM-porauslaitteiden toimittamiseen kuluu jopa 1–2 vuotta ja niiden asentamiseen paikoilleen kuukausia. Finest Bay Area Development on esimerkiksi myynyt jo 100 euron hintaisia edestakaisia junalippuja matkoille, jotka yhtiön mukaan starttaavat tunnelissa jouluaattona vuonna 2024. Hän juttelee ystävällisesti kaikille, lupaa suuria ja potkii eteenpäin, jos homma ei etene tarpeeksi nopeasti. Kantelun täydennyksen mukaan Uudenmaan liitto on antanut yksipuolista ja harhaanjohtavaa tietoa siitä, mitkä tahot kannattavat Helsingin keskustan ja Pasilan kautta vedettävää tunnelilinjausta. ”Tässähän on sellainen juttu, että Suomella tai yksittäisillä kouluilla ei ole tavoitteita”, Vesterbacka sanoo paluumatkalla autossa. Kantelun mukaan sekä Keinänen että esimerkiksi hänen blogikirjoitustaan mainostaneista tviiteistään tykänneet Uudenmaan liiton virkamiehet olisivat esteellisiä osallistumaan maakuntakaavoitustyöhön. Uudenmaan liiton johtavana asiantuntijana työskennellyt Olli Keinänen arvioi kirjoituksissaan Vesterbackan ja hänen yhtiökumppaninsa Kustaa Valtosen perustaman Finest Bay Area Development -yhtiön tunnelihankkeen laskelmia ja riskejä. Vesterbacka ei ole perääntynyt aikataulusta päivääkään, vaikka hänen suunnitelmiaan vastaan näyttävät olevan sekä Uudenmaan maakuntahallitus että esimerkiksi virolaiset politiikot, jotka eivät ole olleet kovin suopeita yksityiselle tunnelihankkeelle. Vesterbacka on kertonut keksineensä 150 000 ulkomaisen opiskelijan tavoitteen siitä, että väkilukuun suhteutettuna se olisi enemmän kuin Australiassa, joka on tällä hetkellä ykkösenä ulkomaalaisten opiskelijoiden määrällä mitattuna. Tarvitaan oljenkorsia, joihin tarttua. Niistä selviää, että Vesterbackan yhtiö väittää Uudenmaan liiton rikkoneen hyvän hallinnon periaatteita, koska sen sivuilla julkaistuissa blogiteksteissä otetaan kantaa kaavoituksessa vireillä oleviin rautatielinjauksiin. Suomi painii laskevan syntyvyyden, väestön ikääntymisen ja pahenevan työvoimapulan kanssa. Hänen asianajajansa tekivät kirjoituksista kantelun myös eduskunnan oikeusasiamiehelle. Tämän vuoden keväällä Uudenmaan liitto julkaisi sivuillaan kolme blogikirjoitusta, jotka liittyivät Helsinki–Tallinna-tunneliin. Lisäksi kirjoitukset on julkaistu vasta sen jälkeen, kun Uudenmaan maakuntahallitus on tehnyt oman päätöksensä kannattaa vain Helsingin keskustan kautta kulkevaa tunnelia. Siinä vaadittiin Keinäsen kirjoitusten poistamista liiton sivuilta, koska Vesterbackan ja kumppanien mielestä niissä esitettiin virheellisiä ja kiistanalaisia väitteitä hankkeesta. ”Vakavissa tilanteissa oikeusasiamies voi harkita syytteen nostamista, mutta kynnys siihen on korkea”, Lindström toteaa. Teknisesti tunnelin rakentaminen viidessä vuodessa saattaisi toki olla mahdollista, arvioi kalliorakentamisen emeritusprofessori Pekka Särkkä. (Vesterbackan yhtiö kannattaa lähtökohtaisesti Espoosta lähtevää linjausta sekä sitä, että maakuntakaavaan jätettäisiin varaus myös muille tunnelilinjauksille, jotta niiden toteutusmahdollisuuksia voitaisiin tarvittaessa selvittää tarkemmin.) Täydennyksen mukaan Uudenmaan liitto on viestinnässään muun muassa väittänyt ympäristöministeriön puoltavan Helsingin keskustan kautta kulkevaa linjausta, vaikka tosiasiassa ministeriö on puoltanut vain yhden linjauksen tekemistä nimeämättä tarkemmin, mistä sen pitäisi kulkea. Mutta on vielä valtavan pitkä matka siihen, että tarvittavat linjaukset tehdään, mahdolliset valitukset saadaan käsiteltyä, rakennuslupa saadaan vireille ja käsiteltyä ja rakentamiseen tarvittavat välineet hankittua. Jos apulaisoikeusasiamies lopulta katsoo asiassa olevan aihetta moitteeseen, hän voi Lindströmin mukaan esimerkiksi saattaa käsityksensä menettelyn virheellisyydestä Uudenmaan liiton tietoon tai antaa huomautuksen lainvastaisesta menettelystä vastaisen varalle. Maakuntajohtaja Ossi Savolainen suostui kirjoitusten poistamiseen varovaisuussyistä, koska tunneliasiaakin koskevan maakuntakaavan valmistelu oli herkässä vaiheessa, eikä Savolainen halunnut viivästyttää asiaa mahdollisilla valituksilla. Vastauksessaan oikeusasiamiehelle Uudenmaan liitto kiistää, että sen viestintä olisi ollut yksipuolista ja toteaa, että blogien kirjoittaja Keinänen on tekstit kirjoittaessaan ollut jo osa-aikaeläkkeellä, eikä millään tavoin ole osallistunut päätökseen maakuntakaavasta. Tämä ei kuitenkaan riittänyt Vesterbackalle. päivänä Vesterbackan lakimiehet lähettivät kanteluun kiireellisen täydennyksen, jonka perusteella ”Uudenmaan liittoa olisi viivytyksettä ojennettava palauttamaan toimintansa viranomaiselta edellytettävällä tavalla neutraaliksi ja puolueettomaksi”. Totta kai kaikki ovat kiinnostuneimpia suorasuusta, joka erottuu joukosta ja maalaa leveimmällä pensselillä
46 IMAGE JOULUKUU 2019
Hänhän on ennemmin suurien linjojen mies. Muiden kanssa hänellä ei tietääkseen ole riitoja. Salon-matkalla Vesterbacka sanoo, ettei ole koskaan erityisesti analysoinut tekemisiään tai jaksanut pohtia, mihin hankkeisiin lähtee mukaan. Moni tätä juttua varten haastateltu ihminen arvioi, että esimerkiksi raha ei ole Vesterbackalle minkäänlainen motivaattori, ennemmin hänen projekteissaan on kyse aidosta halusta auttaa ihmisiä ja Suomen kansantaloutta. ”Peter tykkää ihmisistä ja ideoista”, hän sanoo. Esimerkiksi nimettömänä puhunut sisäpiirilähde sanoo Vesterbackan olevan hyvin poikkeuksellinen siinä, että hän uskoo varauksetta itseensä, Suomeen ja suomalaiseen koulutukseen. Kymmenen minuutin kuluttua alkaa Salibandyliigan brändityöryhmän kokous, jossa tarkoituksena on miettiä, miten suomalaista salibandya voisi viedä maailmalle. Sisäpiirilähteen mukaan ainakin osa kieltäytymisistä johtunee siitä, että Vesterbackaa ei haluta suututtaa. Vesterbackan esittelytekstissä luki tuolloin ilmeisesti viikkojen ajan: ”Formerly Mighty Eagle at Angry Birds, founder of Slush and MobileMonday, the one with the balls;-) Used to believe in Finnish democracy until @Vapaavuori…” Todennäköisesti Vesterbacka oli suuttunut siitä, että Vapaavuori ei varauksettomasti kannattanut hänen tunnelihankettaan. Kun Ilta-Sanomat otti yhteyttä Vesterbackaan ja kysyi tekstistä, hän poisti sen ilman kummempia selityksiä. N yt Vesterbacka on ehättänyt Salosta Helsingin Annankadulla kattohuoneistossa sijaitseviin viestintätoimisto Republicin tiloihin. Vesterbackassa ei ole ylimielistä miljonääriöykkäriä, vaan ennemmin porilaista kadunmiestä, joka on innoissaan vähän kaikesta. Hänen mukaansa Uudenmaan liitto ja muutkin tunneliasiasta päättävät ovat korruptoitunutta establishmentia. Vanhoihin asioihin liittyviä yksityiskohtia hän ei ilmiselvästi haluaisi käydä läpi kovin tiheällä kammalla. JOULUKUU 2019 IMAGE 47 juoksu: ensin juostaan niin lujaa kuin päästään ja sitten niin lujaa kuin jaksetaan”, Särkkä sanoo. Usein hänellä on konkretian sijaan tapana johdattaa vastaus jonkin aasinsillan kautta pois aiheesta tai niin kauas taustoihin, että alkuperäinen kysymys unohtuu. Siinä pitää katsoa peiliin.” V aikka Vesterbackan tyylistä voi olla montaa mieltä, on myös helppo ymmärtää, miksi hän onnistuu innostamaan ympärillään olevia ihmisiä. Jos hän jostakin innostuu, hän lähtee tekemään täysillä. ”Minusta on hieman outoa, kun pitää jälkikäteen selitellä Viron pääministerille ja muille, että kuka tämä tyyppi on”, Vesterbacka sanoo Vapaavuoresta. Vesterbacka vaikutti aidosti kiinnostuneelta esimerkiksi Saloon tulleiden intialaisopiskelijoiden tilanteesta ja jutteli heidän kanssaan vähintään yhtä kauan kuin kaupungin napamiesten kanssa. Mutta ennen salibandykokousta Vesterbacka ehtii vielä ladata täyslaidallisen poliitikkojen ja virkamiesten päälle. ”Mutta joo, ei ole kaikkein fiksuin tapa kommunikoida tuolla tavalla. Asian taustoja tuntevan sisäpiirilähteen mukaan Vesterbacka suuttui Kivimäelle ja monelle muulle sen jälkeen, kun häntä ei enää kesällä 2017 valittu Slushin hallitukseen. Lähteen mukaan Slushia järjestävät ihmiset olivat kyllästyneitä siihen, kuinka Vesterbacka julkisuudessa ”boostasi egoaan ja ilmoitti järjestävänsä ja mahdollistavansa kaiken Slushissa”. Alkuhötäkässä ei mietitä, onko tunnelihankkeen kiinalaisrahoituksella vaikutusta Suomen geopoliittiseen asemaan tai pitäisikö saamelaisten kanssa keskustella ennen kuin lähtee edistämään jo kertaalleen torpattua Jäämeren rataa. ”Tämä saa joskus aikaan ihmeitä, kun Peter on mukana.” Kai Lemmetty, yksi Slushin perustajista, puolestaan arvioi, että Vesterbacka vain yksinkertaisesti diggaa siitä, mitä tekee. Vesterbacka on istunut liigan hallituksessa vuodesta 2018 ja on tietysti suurimpia arkkitehtejä kansainvälistymishankkeen takana. Samantyylinen outous nähtiin maaliskuussa 2018, kun Vesterbacka tviittasi: ”Great #slushtokyo18 event :) Nothing to do with Ilkka Kivimäki who is not a friend of mine and not to be trusted.” Kivimäki on pitkän linjan yrittäjä ja sijoittaja, joka on ollut esimerkiksi Slushin taustajoukoissa vuodesta 2011 lähtien. Tunteja kestäneen haastattelusession aikana Vesterbacka ei kertaakaan vaikuta kiireiseltä tai hoida muita bisneksiään vaan keskittyy kysymyksiin ja vastailee niihin melko avoimesti, joskin rönsyilevästi. Esimerkiksi ennen viime vuoden joulua Vesterbacka tölvi Twitterissä Helsingin pormestaria Jan Vapaavuorta. Kenties osin tästä syystä moni tätä juttua varten tavoiteltu ihminen kieltäytyi haastattelusta ennen kuin ehti edes kuulla aiheeseen liittyviä kysymyksiä. ”Jos on koko ajan kaikkialla, on pakko olla joskus polttopisteessäkin.” ?. Hän ei halunnut antaa haastattelua tätä juttua varten. Lisäksi pari henkilöä vastasi ensin haastattelupyyntöön myöntävästi mutta tuli katumapäälle ennen varsinaista haastattelua. ”Ja lisäksi ne eivät halua, että se sekoaa ja alkaa käydä sotaa kaikkia vastaan.” Vesterbacka sanoo, ettei tule toimeen Kivimäen kanssa. Tätä juttua varten tehdyssä haastattelussa Vesterbacka väittää reaktionsa syyksi sitä, että Vapaavuori on ”mustamaalannut ja puukottanut häntä selkään” tunnelihankkeeseen liittyvissä keskusteluissa. Hän ei aina peittele ärtymystään ja tunteenpurkauksiaan. Hän sanoo kestävänsä kyllä kritiikin ja kriittisen keskustelun, mutta raja menee siinä, jos viranomainen valitsee etukäteen puolensa, joka on Vesterbackan näkökulmasta tietysti väärä. Sellaiset asiat ovat hiekanjyväsiä Vesterbackan valtameressä. Lähes kaikki tätä juttua varten haastatellut ihmiset antavat myös tavalla tai toisella ymmärtää, että on hyvä, kun yhteiskunnassa on Vesterbackan kaltaisia visionäärejä. Hän ei pidä itseään herkkähipiäisenä mutta sanoo rajojensa menevän siinä, jos hänen selkänsä takana toimitaan salaa. Kriittiset kysymykset selvästi ärsyttävät Vesterbackaa, mutta toisaalta hän vaikuttaa myös ymmärtävän, että ihmiset saattavat nähdä eri tilanteita eri tavalla. Jos maakuntakaavaan sisällytetty tunnelilinjaus lopulta tehdään vain Helsingin keskustan ja Pasilan kautta, Vesterbackalla on yksinkertainen keino toimia: ”Sitten valitetaan.” J ulkisuuden perusteella ja myös kasvotusten tavatessa Vesterbacka vaikuttaa pääosin rennolta, hyväntuuliselta ja hyväntahtoiselta, joskin myös äkkipikaiselta luonteelta
48 IMAGE JOULUKUU 2019 PIENESTÄ KODISTA PÄIVÄÄ
JOULUKUU 2019 IMAGE 49 Kaupungeissa asutaan jo tulevaisuuden ihanteiden mukaan eli kompaktisti moderneissa hellahuoneissa. TeksTi raisa mattila kuviTus hanna anonen. Mitä kaikkea pienet neliöt asukkailtaan oikeasti vaativat
Joulun tienoilla silmiini osui myynti-ilmoitus pikkukaksiosta, johon sen hetkiset säästömme riittivät. Toinen sanoo tunnustellen: ”Meillä on kyllä kiva koti.” ”Niin on”, toinen vastaa nopeasti. Eikö ainakin lapsella pitäisi olla enemmän tilaa leikkiä. Asuntosäästötiliäkin olimme lihottaneet vasta edellisvuodesta. Joskus iltaisin, kun olemme menossa nukkumaan, katselemme ympärillemme. Muutto uuteen asuntoon ei tuntunut ajankohtaiselta synnytyslaitokselta kotiutuessa, koska pienet vauvat mahtuvat kirjaimellisesti äitiyspakkauslaatikkoon. ”Suomessa koko historiallinen keskustelu asumisesta on liittynyt siihen, että hellahuoneet on nähty pohjimmiltaan moraalisesti arveluttavina asumuksina. Hallitsematon tavaratulva ei näin pyyhkäissyt yli kompaktien nurkkien. Koko maassa lapsiperheistä asuu ahtaasti 30 prosenttia. Teimme harkiten lapseen liittyviä hankintoja ja järkeilimme esimerkiksi, ettemme tarvitse erillistä hoitopöytää. Tilastollisesti määritelmä kuuluu, että huoneita tulisi olla yhdelle hengelle yksi, kahdelle kaksi, kolmelle kolme. Olemme vastaansanomattoman hyväosaisia siinä, että olemme saaneet hankittua itsellemme tällaisen tukikohdan kalliista pääkaupungista. SK:n jutussa pohdittiin, miksi pienessä kodissa asumisesta puhutaan kielteiseen sävyyn, kun kerran asuminen on yksittäisen ihmisen merkittävimpiä päästöjen lähteitä ja tiiviit neliöt siksi toivottavia. Vinkkijutuissa jaettiin ”nokkelat konstit säilytykseen”, asuntoesittelyissä saimme äimistellä suurperheen yksiötä. Aina voi vitsailla, että myös Tarja Halosen lapsuudenperhe asui tiiviisti, ja hänestä tuli sentään presidentti. Ajatus juurtumisesta sinne tuntui paitsi mahdolliselta myös turvalliselta. Myös Imagea kustantava A-lehdet julkaisi viime syksynä Parhaat Pienet Kodit -bookazinen eli paksun erikoislehden, jossa esiteltiin perheasuntoinakin toimivia yksiöitä ja kaksioita. Luultavasti kaikki ovatkin kuulleet Saton kohutuista ”Studiokodeista” eli Vantaalle rakennetuista 15,5 neliön yksiöistä. Myös elämäntavat ovat muuttuneet, eivätkä nuoret aikuiset enää muuta entiseen tahtiin pois kantakaupungista lapsia saatuaan. Se vaatii kaukaa kantautuvan häpeän kohtaamista. Kaupan oleva kaksio sijaitsi meille tutulla alueella. Minun uniani häiritsi tieto asumisen hinnan kohoamisesta pääkaupunkiseudulla ja pelko siitä, että tulevaisuudessa vielä lainojen korotkin lähtisivät nousuun. Usein tämä kaikki yhdessä tarkoittaa sovittautumista tiiviisin neliöihin. Sellainen on ahdasta asumista. sikoisemme syntyi elokuussa 2015 kahden huoneen vuokrakämppään. Silti myös finanssikriisiä seuranneen taloudellisen epävarmuuden katsotaan katkaisseen tai ainakin hidastaneen asumisväljyyden kasvua. Kotiimme sisältyy myös eräs mutta, minkä kehumisen tarve paljastaa. Samaan aikaan pääkaupungin lapsiperheistä 36 prosenttia asuu ahtaasti, muista asuntokunnista nelisen prosenttia. Kun olen kotona yksin tai pienen perheeni seurassa, viihdyn hyvin. Perheenjäsenille ja kodin eri toiminnoille tarvittiin omia tiloja. Toisaalta maan mittakaavassa keskimääräinen asumisväljyys on parissakymmenessä vuodessa jonkin verran parantunut, sillä yksinasuminen on yleistynyt, eikä yksinasuvan tarvitse jakaa tilastoissakaan huoneita muiden kanssa. Lapsen unet häiriintyivät, kun otimme jääkaapista iltapalaa. Puolisolla oli opiskelut kesken, minä olin jäänyt perhevapaalle määräaikaisen työsuhteen päätteeksi ja suunnittelin yrityksen perustamista. Meitä asuu täällä kolme ihmistä, minun ja puolisoni lisäksi nelivuotias lapsemme. Pieneen kotiin tarvittava lainasumma oli helsinkiläisittäin varsin kohtuullinen, ja se vasta tuntuikin tilanteessamme turvalliselta. Samoihin aikoihin vauva oli alkanut kääntyillä iltaöisin levottomasti pinnasängyssään, jonka olimme koonneet kotimme keittiöllisen huoneen nurkkaan. Asumisen hinta on noussut ja kaupungistuminen kiihtynyt. ”Tulevaisuudessa suosimme yhä enemmän ekologista asumista, johon kuuluu julkisten liikennevälineiden käyttö oman auton sijasta ja pienissä neliöissä asuminen kaupungissa”, Hiltunen visioi. Tulevaisuudentutkija Elina Hiltunen sanoikin Helsingin Sanomissa uskovansa, että jatkossa tiiviin eli hänen mukaansa ”tehoasumisen” suosio vielä kasvaa (HS 20.1.2019). Mutta mitä kompakteissa neliöissä asuminen ihmiseltä vaatii. Puhuimme epämääräisesti kolmiosta – sellaisissa lapsiperheet asuivat meidän tietojemme mukaan. sumisen visionäärien mukaan tällainen asuminen on tulevaisuutta, ja osittain tulevaisuus on jo täällä, muidenkin kuin meidän kodissamme. Suomen kansa kasvoi hellahuoneissa, muutti niistä haaveidensa omakotikotitaloihin mutta tottui lopulta ajatukseen minikodeista, tiivisti ilmiön Suomen Kuvalehti (SK 46/2017). Olohuoneen ikkunan takana kasvaa valtava puu, patinoitunut mutta huollettu tammiparketti on jalan alla lämmin, asunnon sijainti keskeinen mutta suojaisa. Myös työmarkkinoiden rakenne on murroksessa, mikä osaltaan kannustaa etsimään kodin hyvien yhteyksien päästä eikä nykyisen työpaikan naapurista. Vieraiden seurassa pälyilen ympärilleni muiden silmin ja kuvittelen tietäväni, mitä he näkemästään ajattelevat. Vuonna 1910 Suomeen perustettiin edelleen toimiva Asunto– reformiyhdistys, joka ryhtyi valistamaan kansalaisia asumisasioissa. Niitä on kauhisteltu valtalehden näkyvää kolumnipaikkaa myöten. Ahtaasti asumiseen liittyi myös terveysnäkökulmia, kuten pelkoa tautien leviämisestä, mutta on myös ajateltu, ettei ole hyväksi, että eri ikäisiä naisia ja miehiä on lähekkäin”, Lilius sanoo.. Ennen kaikkea juttelimme siitä, että oma nykyistä tilavampi kämppä hankittaisiin sitten joskus, kun oikeasti tarvitsisi. Silloin häpeän joskus kotiamme, vaikka olen täysin etuoikeutetusti valinnut asumukseni itse. Pinnasänky löysi paikkansa ikkunallisesta vaatehuoneesta, josta tuli parilla taululla ja iloisenvärisellä matolla mielestämme oikein pätevä lapsenhuone. Kotimme on omistusasunto kerrostalossa Helsingin kantakaupungissa. 50 IMAGE JOULUKUU 2019 inulla ja puolisollani on omituinen tapa. Porvariston kodeissa vieraita otettiin vastaan tarkoitusta varten rakennetuissa tiloissa. Hellahuoneissa majaillut työväenluokka seurusteli keskenään pihoilla. Tiivis asuminen olikin ennen varsin tavallista, mutta myös historiassa siihen on liittynyt häpeän aiheita, huomauttaa perheiden asumisvalintoihin perehtynyt tutkijatohtori Johanna Lilius Aalto-yliopistosta. Ei tässä näin pitänyt käydä meillekään, mutta kumminkin kävi. Ulkomailta on kantautunut juttuja liikuteltavista mini–kodeista ja purjeveneisiin muuttaneista perheistä. Enempiä pohtimatta teimme kaupat, olisihan kämppä pääkaupungissa joka tapauksessa sijoitus. Meillä on olohuone avokeittiöllä ja yksi makuuhuone. Neliöistä tilastomääritelmät eivät ahtaan asumisen yhteydessä puhu, mutta kodissamme niitäkin on niukasti kolmelle, kaikkiaan 40,7. Toisaalla pientä asumista rummutetaan jo rohkeasti uutena normaalina. On pakko olla. Uudessa kodissa vauva alkoi nukkua taas hyvin. Mietin, millaiseen asuntoon meillä tulisi olemaan varaa, jos jäisimme vetkuttelemaan ostopäätöksen kanssa
Me poikkesimme vakiintuneelta uralta, kun muutimme kompaktista kodista toiseen, vaikka samalla asumismuoto toki muuttui ”normien” mukaisesti vuokrasta omistukseen. Työpaikkoja vaihdetaan, vakiintuneista parisuhteista erotaan. Kun esittelin hiljattain kotimme sen enempiä pohtimatta Instagram Storiesissa, videoni saivat noin viisituhatta katselukertaa, moninkertaisesti silloiseen seuraajamäärääni nähden. Ilmiötä selitettiin jutussa paitsi kulttuurin muutoksilla myös heikolla talouskehityksellä, joka on iskenyt erityisesti nuoriin. Asumisen tutkimuksessa puhutaan asumisurista. Ehkä ahtaan asumisen häpeily liittyy nykyisinkin tähän.” Se vaatii kaavan rikkomista, ja tietyissä piireissä rohkeus palkitaan. Ensiasunnon ostajien määrä romahti meillä heti 2000-luvun finanssikriisin jälkeen (HS 15.10.2019). Tässä mielessä itse valittu pienissä neliöissä asuminen on elämäntapojen tasolla jatkoa hyvinvointi-, karsimisja säästämisbuumille, jotka ovat vuorotellen jyllänneet nuoren keskiluokan ihanteita pitkin 2010-lukua. Tällainen puhetapa vahvistaa mielikuvaa, jonka mukaan pienessä kodissa vietetään kohtuullista ja siten tämän päivän ihanteiden mukaista arkea. ”Siinä voi mennä niin sanotusti taaksetai sivullepäin, mikä vastaa myös nykyistä työelämää, jossa edetään nousujohteisen uran sijaan kiinnostavasta työstä seuraavaan ja välillä downshiftataan.” osin niin työelämässä kuin asumisessakin ”yksilölliset valinnat” ovat joskus ennen kaikkea pakon sanelemia ratkaisuja. ”Tai puolisot voivat asua työn takia puolet viikosta eri paikoissa, eikä siinäkään ole enää mitään kummallista.” Pienistä kodeista kertovien juttujen mukaan kompakteissa ne– liöissä asuu rohkeita oman polkunsa tallaajia. Ne ovat perinteisiä kaavoja, joiden mukaan asumisemme hyvinvoivissa länsimaissa tyypillisesti etenee: lapsuudenkodista muutetaan vuokra-asuntoon, sieltä muutaman käänteen kautta ensimmäiseen omistusasuntoon, joka vaihdetaan aikanaan isompaan. Myös asumisen tutkimuksessa on alettu puhua 2000-luvun puolivälistä alkaen asumispoluista, mikä laajentaa asumisuran ajatusta yksilöllisempään suuntaan. JOULUKUU 2019 IMAGE 51 Sosiologi selittäisi, kuinka yksilö imee asumisen ihanteita omasta lapsuudestaan ja nykyisestä viiteryhmästään, mutta Liliuksen mukaan niitä saattaa tulla myös yhteiskunnan normeista. Helsingin Sanomien mukaan nykyisin yhä harvempi nuori aikuinen pääsee kiinni omistusasumiseen. Minikotiin mahtuminen ei ole heille, tai meille, ongelma, sillä asukkailla on ollut jo valmiiksi minimalistinen elämäntyyli. Myönteisellä tavalla aiempaa sallitummat asumisvalinnat voivat näkyä Hasun mukaan vaikka siinä, että eroperheessä lapset jäävätkin perheasuntoon ja aikuiset alkavat vuorotella siellä asumista. ”Asuntopoliitiikkaa on rakennettu pitkään ajatuksella, että vähitellen jokaisella lapsellakin olisi oma huone ja asunnossa olisi tietty määrä tilaa. Nykyisin asumisessa ei enää Hasun mukaan tähdätä jatkuvasti parempaan, vaan asuminen on nyt enemmän kulloiseenkin elämäntilanteeseen sopeutuvaa ja uraan nähden polveilevampaa menoa. Minulta esimerkiksi kysyttiin kehuvaan sävyyn, olenko. Asumispolku on Glasgow’n yliopiston asumisen professorin David Claphamin käsite, ja Eija Hasun mukaan se muistuttaa, ettemme etene nykyisin asumisessamme kaikki samaa putkea pitkin. Asumista on tässä mielessä normitettu myös yhteiskunnan taholta ja siihen liitetty ajatuksia sallitusta ja kielletystä. Sain kymmeniä viestejä, joissa kotiamme ja oletettua elämäntapaamme ihasteltiin. ”Sellaista lineaarista etenemistä”, luonnehtii asumiseen liittyvistä valinnoista vuonna 2017 väitellyt maisema-arkkitehti Eija Hasu. Nykymaailmassa ihmisten liikkeet ovat kuitenkin usein perinteisiä kaavoja tempoilevampia
Se vaatii vaihtokaupan tekoa, mikä ei ole kaikille mahdollista. Lapsen kasvaes sa tärkeiksi jutuiksi muodostuivat alueen leikkipuistot ja läheinen uimahalli. Eräs kertoi, että oma vasta hankittu isompi koti oli alkanut hävettää videoitani katsellessa. Tästä syystä ostetaan mökkejä, veneitä ja kakkos asuntoja, toisissa tuloluokissa taas vuokrataan kaupunkiviljelypalsta pyöräilymatkan päästä kotoa – eli kompensoidaan omaa asumista kodin ulkopuolisilla jutuilla. Sitä tehdään muissakin kuin pienissä kodeissa, sillä ylipäätään vain harvalla kaikki asumiseen liittyvät toiveet toteutuvat tämän hetkisessä kodissa. ”Kannan itse kasvavaa huolta porukasta, jolla ei ole mahdollisuutta valita. Kaikki eivät ole näin hyvässä asemassa. Bernelius painottaakin, että asuminen ei tapahdu pelkästään kodin seinien sisäpuolella. Olemme onnekkaita, sillä alueella on monia mukavia puistoja, joista pystyi jopa valitsemaan juhlia varten sen kaikkein kivoimman. Jotkut pienten neliöiden asukkaat kompensoivat tilaa sijainnilla eli vaihtavat asumisväljyyttä tiettyä postinumeroa, lähipalvelujen tasoa tai naapurustoa vastaan. Ahtaasti asumisessa on pohjimmiltaan kyse vaihtokaupasta, jota asumisen tutkimuksessa kutsutaan asumisen kompensoinniksi. Omaa nelivuotiastamme juhlittiin kesän lopulla tavallisessa ulkoleikkipuistossa kävelymatkan päässä kotoa. Kolme ihmistä sanoi, että he olivat ryhtyneet haaveilemaan muutosta pienempään kämppään esittelyni myötä. Muuttaessa minulle oli tärkeää, että monien ystävien luo pääsi kävellen, sillä olin tuntenut yksinäisyyttä perhevapaalla. He joutuvat asumaan ahtaasti ehkä turvattomaksi kokemallaan alueella, jossa ei myöskään ole kaupunkia olohuoneena vaan oven takana odottaa parkkipaikka.” Berneliuksen sanoin: tällaisella asumisella ei ole mitään tekemistä lifestyleahtauden kanssa.. Koko elämä on tavalla tai toisella kytköksissä asumiseen. Pieniä asuntoja koskeva keskustelu onkin jakautunut kuin asumisen hinta pääkaupunkiseudun ja muun maan välillä. Toisilla on kompensointiin varaa ja mahdollisuuksia, kaikilla ei. Toisessa puheessa tiiviit neliöt edustavat hyvinvointia uhkaavaa ongelmaa. He eivät välttämättä saakaan ahtaan asumisen kompensaatioksi muuta. Vapaaehtoisesti ahtaasti asuvat ovat todennäköisesti tutustuneet asuinalueeseensa valmiiksi ja saattaneet miettiä jo etukäteen kompensaation mahdollisuuksia. Myös tällainen ”pienimuotoinen” asumisen kompensointi vaatii rahaa. Ahtaasti asumisessa on kyse nopeasti kasvavien urbaanien alueiden tilanteesta, uhasta tai mahdollisuudesta katsantokannasta riippuen”, kaupunkimaantieteen apulaisprofessori Venla Bernelius aloittaa. Koti sijainteineen vaikuttaa elämässä ihan kaikkeen, siihen, keitä arjessa tapaa, mihin kouluun lapset menevät, mitä kukin perheenjäsen voi harrastaa – jopa siihen, missä perheenjäsenten synttärit vietetään. Parista kahvilastakaan ei ole ollut haittaa, jos kotona seinät kaatuvat päälle tai toisen aikuisen täytyy tehdä ilta-aikaan töitä kotona. Bernelius kehottaa muistamaan, että juuri asumisen kautta kulkevat yhteiskunnan isot, eriyttävät prosessit. Toisessa keskustelussa pienissä kodeissa asumista siis ihaillaan ja niihin muuttamista perustellaan omaan elämäntyyliin sopivana valintana. 52 IMAGE JOULUKUU 2019 aina ollut minimalisti. En tosin ollut sanonut olevani minimalisti, ja lisäksi meillä on hyllymetritolkulla vanhoja kunnon kirjoja, jotka näkyivät videoilla
Pienesti asuvalta kysytään kokemukseni mukaan eniten arjesta. Tyytymättömyyden myöntäminen tarkoittaisi epäonnistumisen myöntämistä itselle tai muille: sitä ei pystynytkään saamaan tai valitsemaan olosuhteita, joita kuitenkin olisi pohjimmiltaan toivonut. Kompaktista asumisesta kysyvillä on siis hyvinkin pointtinsa. Joskus kodin epäkohtien myöntämistä vaativat ennen kaikkea ulkopuoliset. Vaikka osa on tyytyväisiä, tunnen myös perheitä, jotka ovat ensin pitäneet ahdasta asumista hyvänä ratkaisuna. Tätä juttua kirjoittaessa asuntokaupoista on melko tarkalleen neljä vuotta, ja edelleen olen täällä onnellinen (kuten sanoin haastattelussa, kun MTV-uutiset halusi tulla tekemään kodistamme verkkouutisen). Kukaan sen sijaan ei kysynyt, miksi asumme näin, rahan vuoksi vai miksi. Tutkitusti kodin epäjärjestyksestä aiheutuu asukkaille stressiä. Kahden metrin ruokapöytä on tästä syystä tuntunut tärkeämmältä kuin avara lattiapinta-ala. Tilan määrään on varmasti tottunut vuosien kuluessa sekä henkisesti että fyysisesti, ja samaan aikaan olen kiinnittynyt entistä vahvemmin alueeseen kodin ympärillä. Siksi hän myös kyseenalaistaa itse valittua ahtautta joissain tapauksissa. Kai joka kodissa jotain on vähän pielessä neliömäärästä riippumatta. Hassua silti, ettei isossa talossa asuvalta koskaan kysytä, miten teillä on ratkaistu puutarhanhoito tai saunan lämmitys. Pitkälti yli 80 prosenttia noin tuhannesta helsinkiläisvastaajasta ilmoitti olevansa melko tai jopa erittäin tyytyväinen kotinsa kokoon ja varusteisiin, kun asiaa kysyttiin valtakunnallisessa kaupunkija kuntapalvelut -tutkimuksessa (KAPA) vuonna 2016. Vaikka yksi pientä perheasumista puolustava väite kuuluu niin, että kompakteissa kodeissa vietetään väistämättä paljon aikaa yhdessä, voi siis myös olla, että pienet neliöt ajavat perheenjäseniä päinvastoin toisistaan erilleen, omiin harrastuksiin – ja omille laitteille. Ehkä kysymys oli liian henkilökohtainen esittäväksi omalla nimellä ja naamalla, joilla kuvapalvelussa operoidaan. Kaikkea ei voi ratkaista, ei elämässä eikä pienessä kodissa. Lähiössämme oli kivojen kahviloiden sijaan pelottava ja huonomaineinen ostari, jossa ei paljon hengailtu, mutta onneksi kolmen kerrostalon pihoilla odotti aina samanikäistä seuraa. Kenties tyytyväisyyttäni edistää sekin, että lapsuudessani asuin nelihenkisen perheeni kanssa vuosia ensin kaksiossa ja sitten kompaktissa kolmiossa. Meidän naperomme ei ole edes kaveripiirin ainut lapsi, joka nukkuu yönsä vaatehuoneessa. Se vaatii aktiivista asumista. Eija Hasun mukaan asumisen kompensointiin liittyy pienissä perheasunnoissa myös sen pähkäily, miten jokainen saa omaa rauhaa. Opiskeluaikoina työskentelin kodinhoitajana ja siivosin valtavia espoolaisia omakotitaloja. ”Vaikka keskiluokkaisella ahtaasti asuvalla kaupunki olisikin oikeasti olohuone ja kodin jatke, tuskin juuri kukaan ahtaasti asumista kuitenkaan toivoo. ”Sehän onkin aika uusi trendi-ilmiö. Roskiskaappiin ei mahdu tarpeeksi roskiksia, joten pahvin ja paperin keräämme kasseihin olohuoneen puolelle. Meillä on paikat suht koht järjestyksessä, sillä jokaiselle tavaralle on ollut pakko miettiä paikka. Voin vakuuttaa, että imuroiminen käy kivuttomammin nyt vaikka 250:ssa kuin 40 neliössä, sillä pienessä kodissa irtaimistoa on ensin raivattava pois tieltä. Alun perin ajattelimme, että asumme täällä hyvillä mielin ehkä pari vuotta. JOULUKUU 2019 IMAGE 53 Se vaatii epäkohtien myöntämistä itselle ja muille. Jotkut lähtevät harrastamaan kodin ulkopuolelle, mutta Hasun huomion mukaan omaa tilaa saa nykyisin myös uppoutumalla laitteisiin kotisohvalla. Pienessä kodissa asuminen onkin monesti aktiivista asumista. Arki on arkea ja asuminen tällaisten asioiden jatkuvaa miettimistä kodin koosta riippumatta. Kuitenkin myös valtaosa helsinkiläisistä on tyytyväisiä omaan asumiseensa. Kaupunkitutkija Elina Eskelä on toisaalta selittänyt kiivaana. Asukkaiden lukumäärä tosin vaikuttanee paljon. Harmitti paljastaa, ettei se ihan niinkään mene. Tämä on kiinnostavaa ja liittyy ehkä osittain siihen, ettei jutussa käynyt ilmi yhtään pieneen asumiseen liittyvää arkistakaan epäkohtaa. Berneliuksen mukaan ilmiö näkyy esimerkiksi tutkimusvastauksissa, kun ihmisiä haastatellaan heidän tyytyväisyydestään omaan asuinalueeseensa. Näihinkin kysymyksiin sain vastata tehtyäni kotiesittelyn Instaan. Meillä on tiiviissä tilassa kolmen tavarat. Montako kertaa viikossa käytte ruokakaupassa, etteivät vähät kaapit täyty äärimmilleen. Silloin he sanoivat, että kylläpä elämä helpottui.” Meillä on käynyt säännöllisesti vieraita, luultavasti siksi, että meille pääsee helposti monesta suunnasta ja kutsumme ihmisiä usein kylään. Säilytystilojen sijaan pienessä kodissa on siis säilytysratkaisuja, eli ennen säilytyksen alkamista on saatu ratkaistua ongelma (jos on saatu). Jos jokin hylly alkaa pullistella, vähälle käytölle jääneet kamat, kuten lapsen pienet vaatteet, pannaan saman tien kiertoon. En edes harkinnut lapselleni kestovaippoja, koska pyykkitelinettä ei saa millään piiloon, enkä vain olisi jaksanut katsella sitä joka päivä. Arjen pieniä ärsyttävyyksiä. ”Usein he voivat antaa ennen ja jälkeen muuton aika erilaisia kommentteja siitä, miltä asuinalue on heistä tuntunut.” Bernelius huomauttaa myös, että tiivis asuminen vaikuttaa väistämättä arkisten toimintojen sujumisen lisäksi sosiaalisiin suhteisiin, kuten siihen, voiko kodissa pitää juhlia tai kutsua sinne ketään. Meillä on henkisiä resursseja tällaiseen. Se kompaktisti asuvien ylivoimaisesta ekologisuudesta muihin verrattuna. Minun tähän mennessä paras kotini on ollut tämä pieni asumus. Miten olette ratkaisseet vaateentä keittiön kuivatavaran säilytyksen. Toisaalta moni tietää erittäin hyvin, että helsinkiläiset perheet asuvat muita ahtaammin, ja myös omassa tuttavapiirissäni asumisväljyys on jotain muuta kuin maan kattava keskiarvo; noin 40 neliötä henkeä kohden. Parin vuoden päästä he ovat tuskastuneet ja muuttaneet isompaan kotiin. Ensimmäisen oman huoneen sain yläkoulussa. Asunnon koosta vain ollaan valmiita tinkimään, jotta saadaan tilalle muuta.” Sosiologit, kuten Matti Kortteinen, puolestaan puhuvat onnellisuusmuurista, mikä tarkoittaa jälleen keskiluokkaan liitettyä taipumusta puolustella omia valintoja. Pieneen kotiin liitetään usein myös helppouden mielikuvia, jotka eivät aina pidä paikkaansa. Tilat eivät ole valmiita tiloja, joihin kamat vain kannetaan ja jätetään sijoilleen. Venla Berneliuksen muistutuksen mukaan varsinkin keskiluokka on usein taitava kääntämään välttämättömyydet hyveeksi: jos ei ole esimerkiksi varaa muuhun, vallitseva tila kääntyykin omassa ajattelussa toivotuksi tilanteeksi. Sitäkin pitää kyllä punnita, onko tyytyväisyys omaan asumiseen todellista. Ajattelen, että vieraille tulisi kuitenkin kuuma ja kenkiä seilaisi muiden mielestä ärsyttävästi siellä täällä. Mitä harrastatte, ja missä ovat välineet. Helsingin Sanomien juttu kahdesta tiiviisti asuvasta lapsiperheestä sai kommenteissa aikaan melkoista ihmettelyä, jopa ilkeilyä (HS 20.1.2019). Valtavien juhlien pitämisestä olemme tosin luopuneet kokonaan. Isomman asunnon siivoamiseen kuluisi enemmän aikaa, useissa Instagramissa saamissani kommenteissa kannustettiin
54 IMAGE JOULUKUU 2019
Katsotaan, kuinka pitkään viihdymme. Se vaatii muuton punnitsemista. Silloin myös ristiriidat tuli selvitettyä nopeasti, eikä saman katon alle muodostunut erillisiä mikrotodellisuuksia. Eihän vaikka yksitai kaksivuotiasta yksinkertaisesti voi päästää silmistään kovin pitkäksi ajaksi minkään kokoisessa kodissa. Kun tietty stressitaso ylittyy, työntävien tekijöiden vaikutus on käynyt vetäviä suuremmaksi. Asumisväljyyteen liittyviä tilastotietoja toimitti yliaktuaari Arja Tiihonen Tilastokeskuksesta. Uskoin, että uudessa kodissa voisimme viettää aikaa mukavasti yhdessä paitsi oman perheen kesken myös muiden kanssa. Ensin tilannetta siedetään, kunnes jonkun kuppi menee nurin. Hän sanoo, ettei lapsena nähnyt järjestelyssä juuri hyviä puolia. ”Vaikka koti oli koti ja viihdyin siellä hyvin, haaveilin omasta huoneesta ja seinästä täynnä teini-idoleiden julisteita. Vaatehuoneessa kasvanut lapsi on ehtinyt aloittaa lähikoulussa yhdessä päiväkotikavereidensa kanssa, mutta äkkiä kotona ei olekaan tarpeeksi rauhallista tilaa läksyille. Pankki olisi antanut hankkia isommankin. Mutta sitten me kokeiltiin sitä, eikä se ollut meidän juttu, eli kirjaimellisesti en keksinyt tilalle mitään tarvetta, toinen kertoi. Näin jälkeenpäin hän arvioi, että tiivis koti lähensi välejä vanhempiin. Me halusimme kodin juuri haaveidemme talosta, neliöistä viis. Ihan pienen lapsen kanssa lausahdus pitänee paikkansa kodin neliömäärästä riippumatta. Ostimme viimein uuden kodin talosta, jossa oli valmiiksi kavereita sekä aikuisille että lapsille ja lisäksi harvinainen herkku, aidattu sisäpiha leikkitelineineen. Silloin, kun lapsi alkoi selvästi kaivata enemmän tilaa leikeilleen. Mutta entä, jos asumista tietyllä alueella on siinä vaiheessa takana jo vaikka kymmenen vuotta. Kotona ei ollut ovia, joita paiskoa, ja aikaa vietettiin väistämättä yhdessä. Onko koululaisella tilaa tehdä rauhassa läksyjä – tai mahdollisuuksia kutsua kotiin itse vieraita. Venla Berneliuksen mukaan on paitsi järkevää myös välttämätöntä käydä keskustelua siitä, minkä kokoista asumusta yksi ihminen, pariskunta tai lapsiperhe oikeasti tarvitsee hyvään elämään. JOULUKUU 2019 IMAGE 55 vellovaa asumiskeskustelua sillä, että asumisesta aivan jokaisella on väistämättä omakohtaista kokemusta. Tykkään meidän perheessä siitä, että ollaan ja osataan olla toistemme kanssa luontevasti pienissä neliöissä – johtuen varmaan siitä, ettei vaihtoehtoja ole, eräs tiiviisti asuvan perheen vanhempi kirjoitti minulle Instagramissa. Kävimme katsomassa lähistöllä joitakin isompia kämppiä, mutta lopullisen päätöksen teko muodostui joka kerta mahdottomaksi. He puhuivat halusta jäädä alueelle mutta toisaalta vaikeudesta löytää sieltä isompaa asuntoa. Muutto tuntui jäämistä isommalta riskiltä osittain toki asumiskustannusten väistämättömän nousun vuoksi – mutta suurimmaksi osaksi sen takia, että olimme vain juurtuneet omaan asuntoomme. Kaksi päivää muuton jälkeen esikoisemme olikin käynyt naapurissa leikkimässä jo kahdesti. Silloin on ”pakko” muuttaa – tai pakko. Johanna Lilius haastatteli väitöstutkimukseensa (2017) Helsingin kantakaupunkiin, kuten Kallioon, lasten syntymän jälkeen jääneitä perheitä. En todellakaan usko, että tiedän tiiviin asumisen rajoista juuri mitään yhden terveenä syntyneen ja hyvin nukkuneen leikki-ikäisen vanhempana. Minulle tällainen tuo turvalliselta tuntuvia muistoja lapsuudestani. Tajusimme, että nyt meidän olisi muutettava. Myös uusi koti on perheasunnoksi tiivis, sillä neliöitä per henkilö on vauvan syntymän jälkeen saman verran kuin edellisessä kodissa. ”Vallitsevien asumisnormien kyseenalaistamiseen liittyy ehdottomasti hyvää anarkismia, koska maailma muuttuu, ilmastonmuutos uhkaa, ja tarvitsemme uutta keskustelua kohtuullisuudesta. Yhteiskunnan tasolla tarvitaan molempien asiantuntijoiden mukaan ennen kaikkea aktiivista asuntopolitiikkaa, joka tähtää asumiskustannusten nousun katkaisuun ja jolla varmistetaan, että kasvaviin kaupunkeihin kaavoitetaan tarpeeksi myös perheasuntoja. Eräs kaverini asui koko lapsuutensa ja nuoruutensa 35-neliöisessä yksiössä vanhempiensa kanssa. ”On kiinnostavaa, että emme ajattele ollenkaan niin, että ihmisillä olisi oikeus omaan asuinpaikkaansa. Tulevaisuudessa mekin joudumme punnitsemaan asumista yhä enemmän lapsen kannalta. Tässä mielessä vapaaehtoisesti tiiviisti asuvat lapsiperheet ovat arvokas ilmiö.” Kaikki vapaaehtoisestikaan tiiviisti asuvat eivät silti halua kompensoida tilaa sijainnilla ainakaan loputtomiin. Nyt me aikuiset nukumme vuorostamme kompaktissa nurkkauksessa. Ne olivat lämpimät pahimmassa teini-iässäkin. Olen itsekin haaveillut isoista neliöistä maalla. Se vaatii ja antaa läheisyyttä. Välillä äiti suostui yksittäiseen siistiin julisteeseen”, kaveri sanoo. Niin sanottu Nurmijärvi-ilmiö saattaakin olla perheellisten keskuudessa jälleen voimistumassa. Missä vaiheessa minä aloin miettiä asunnon vaihtamista. Siitä ei vain ole tutkimustietoa, mikä on ihmisen oikeasti tarvitsema asumisväljyys, Bernelius huomauttaa. Meidän pienissä kodeissa asuvien perheellisten hokema kuuluu, että tiiviit neliöt eivät haittaa, sillä viettäisimme aikaa joka tapauksessa samassa tilassa. Joskus ahtaus tulee vastaan pikkuhiljaa. Asumisen tutkimuksessa puhutaan vetävistä ja työntävistä tekijöistä: vetävät tekijät puoltavat jäämistä tiettyyn osoitteeseen, työntävät kuiskivat tai huutavat suoraa huutoa muuton puolesta. Venla Berneliuksen mukaan nykyisen asumiskeskustelun painottuminen lähes pelkästään taloudellisiin seikkoihin on tästä syystä ristiriitaista. Tutkimuksesta tiedetään, että muutot ovat lapsen hyvinvoinnille riski esimerkiksi juuri kaverisuhteiden purkautumisen vuoksi. Kunhan muuttolaatikot on purettu, leikkejä jatketaan meillä – uuden kodin valtavassa lastenhuoneessa. Venla Bernelius korostaa moneen kertaan, ettei hän halua sanoa jonkun asuvan väärin. Pienen lapsen kanssa ei siis tavallaan tule maksaneeksi asumisesta ylimääräistä, jos tilaa on vain sen verran, mitä oikeasti käytetään. Sen sijaan ajattelemme, että heillä joko on tai ei ole varaa asua siellä missä he haluaisivat. Hänen mukaansa tämä on näkynyt minikoteja koskevassa keskustelussa. Sitten selvisi, että toisen lapsemme laskettu aika saattaisi osua yksiin taloyhtiön remontin kanssa. . Lähde: Elina Eskelän kirjoitus ”Asumisen valintoja ja kokemuksia”, Yhdyskuntasuunnittelu-lehti 1/2018.. Vuonna 2018 helsinkiläisiä muutti lähikuntiin lukumäärällisesti eniten sitten vuoden 2007 (HS 25.9.2019). En kuitenkaan voinut saada mitään sellaista. Järjestelimme olohuoneeseen leikkinurkan, ja jäimme. Vanha koti tuntui kodilta aina asuntonäytöstä palatessa, eli vetäviä tekijöitä oli pitkään enemmän kuin työntäviä. Kuitenkin on kyse todella isoista asioista siinä, mihin kaikkeen, kuten kokonaiseen alueeseen tai naapurustoon, asuminen meidät kiinnittää”, hän sanoo. Koti on liian ahdas silloin, jos asukkaat sen niin kokevat, eikä tätä kokemusta voi määritellä ulkopuolelta
56 IMAGE JOULUKUU 2019 Toivon tällä puolen Kuinka maailma pelastetaan. Kysyimme tätä lokakuussa Tarja Haloselta ja Risto Isomäeltä keskusteluillassa KOM-teatterissa. TeksTi juha kauppinen kuvaT linda linko Tarja Halone n ja Risto Isomäk i olivat vierain a Image n ja Kom-te atterin Syö, juo ja sivisty -klubil la. Tulevis ta klubeis ta kerrota an Image n ja Kom-te atterin somes sa.. Tämä on raportti illasta
JOULUKUU 2019 IMAGE 57
Toisin sanoen niitä, jotka eivät ole valmiita muutoksiin omassa elämässään. Arvovaltainen talouslehti Financial Times kirjoitti jokin aika sitten, että kapitalismi on perustavalla tavalla rikki. Sen sijaan melko monia askarruttavat hyvin voimakkaat ilmastotoimet. Isomäki kuitenkin korosti, että vielä toistaiseksi talouskasvua tarvitaan. Mutta uutta planeettaa ei saa rahalla, Halonen muistutti. Edellen on niin laajalti käytössä ”vääränlaista teknologiaa” ilmastonmuutoksen torjumiseksi, kuten autoja ja energiantuotantotapoja, että näiden rakenteiden muuttamiseen tarvitaan talouden kasvua, mutta kun teknologiaa on saatu laajalti uusittua, talouskasvusta täytyy päästä eroon esimerkiksi luonnonvarojen liiallisen kulutuksen vuoksi. Aina on ”40, 30, 20 tai 10 prosenttia” niitä, joiden mielestä ”vielä ei meidän sauna pala”. Tarja Halonen puolestaan toi keskustelussa vahvasti esiin sitä seikkaa, että tarvittavat askelmerkit maailman muuttamiseksi ovat olleet jo kauan olemassa. Isomäen keskeisiä aatoksia oli huoli siitä, että samalla kun tieteen näyttö ilmaston lämpenemisestä vääjäämättömästi ja nopeasti on ”musertavan” selvää, yhä suurempi osa ihmisistä tuntuu epäilevän koko ilmiötä. Kun tätä toivetta tutkailee tarkemmin, paljastuu, että raadollisesti nämä ihmiset ajattelevat ostavansa rahalla itselleen lisäaikaa vääjäämättömän muutoksen kynnyksellä. Isomäki puolestaan sanoi, että pitkän päälle irtautuminen taloudellisesta kasvusta ja tähän liittyvä degrowth on välttämätöntä. Risto Isomäen mukaan useimmilla yhteiskunnan sektoreilla nopeita muutoksia ei voida nykyteknologioin tehdä, mutta ruoan suhteen tällaiseen olisi mahdollisuus. Näiden joukossa on myös vastuullinen tuotanto, kuten ruoantuotanto.. Hänen mukaansa ruoka on ”kaikkein tärkein yksittäinen asia” ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. Tätä myös saatiin. H iiltä maaperään runsaasti sitovasta hiiliviljelystä on kirjoitettu paljon, ja keskustelussakin esille nousi muun muassa Kone-miljonääri Ilkka Herlinin uraauurtava työ aiheen parissa. Halonen haastoi Isomäkeä tässä ajatuksessa. Tuoreena esimerkkinä hän nosti esille YK:n Agenda 2030 -tavoiteohjelman 17 tavoitteen listan. YK:n jäsenmaat päättivät New Yorkissa 2015 kestävän kehityksen tavoitteista, joilla poistetaan köyhyys ja kehitetään maailmaa suuntaan, jossa ympäristö, talous ja ihminen huomioidaan tasavertaisemmin. Presidentin havaintojen mukaan moni myös ajattelee, että rahalla saa kaiken. Keskustelun suuria pohjavirtoja on juuri nyt se, riittävätkö ilmastonmuutoksen hillitsemiseen järjestelmän sisällä tehdyt muutokset vai pitääkö järjestelmää muuttaa. Hyvin suuri joukko ihmisiä myös tuntuu uskovan, että jostain tulee uusi teknologia, joka ”sittenkin ratkaisee” kaiken. Käsitellyksi tulivat monet maailmanparantamiseen kytkeytyvät ilmiöt hiiliviljelystä naisten asemaan. Muuttamisen puolella on oltu esimerkiksi kansainvälisessä talouslehdistössä. Listalla on 17 erittäin kunnianhimoista tavoitetta, kuten nälän ja köyhyyden poistaminen kaikkialta, kouluttautumisen mahdollisuuden takaamien kaikille, puhdas vesi, kestävät ja turvalliset kaupungit ja maaperän köyhtymisen ja luonnon monimuotoisuuden katoamisen pysäyttäminen. Isomäki sanoi, että eläintuotanto tuottaa virallisesti 20 prosenttia kasvihuonekaasupäästöistä, ja osuus voi todellisuudessa olla vielä suurempi. Presidentin mukaan ne, jotka eivät usko ilmastonmuutokseen, ovat kuitenkin selvässä vähemmistössä. 58 IMAGE JOULUKUU 2019 K un Tarja Halonen ja Risto Isomäki istutetaan vierekkäin ja mikrofonit käynnistetään kahdeksi tunniksi, on lupa odottaa inspiroivaa keskustelua, joka kiertää laajoja kehiä. Halonen ilmaisi olevansa ”hyvin tyytyväinen” siihen, että pää– ministeri Antti Rinteen (sd.) keväästä saakka istunut hallitus on ottanut kestävän kehityksen näkyvästi osaksi hallitusohjelmaa
?. Presidentin mukaan ympäristökeskustelu on Suomessa mennyt rutkasti eteenpäin viime vuosina. Täysin haitattomiakin parannuskohteita on hänen mukaansa. JOULUKUU 2019 IMAGE 59 Halosen mukaan lihansyönnin korvaaminen kasvisravinnolla on yksi tärkeistä ilmastotoimista, mutta hän sanoi, että ei ”näe asiaa mustavalkoisena”. Hektisen keskustelun soljuessa eteenpäin asiaan ei enää suoranaisesti palattu, mutta rivien välistä saattoi ymmärtää Halosen viittaavan politiikan olemukseen pyrkiä havainnoimaan yksilöitä, ehkä myöskin miellyttämään kansaa. Hallitukselle ja eduskunnalle kuuluu esimerkiksi maataloustuki, Isomäki sanoi. Hän nosti esille sen, kuinka vielä 10 vuotta sitten ei saanut sanoa ääneen, että suomalainen maatalous on Itämeren pahoja saastuttajia. Niillä elämänaloilla, joilla teknologia on jo kehittynyt riittävän pitkälle, kehitystä tarvittaisiin nopeasti. ”Ja ahdistuksen voi vaihtaa aktivismiin”, hän kannusti. Ilmastonmuutos ei tapahdu itsestään, vaan ilmasto muuttuu itse asiassa ”veronmaksajien tuella”, Isomäki huomautti sarkastisesti saaden yleisön naurahtamaan. Isomäen mukaan kehitystä tarvittaisiin eri vaiheissa eri sektoreilla. Presidentin mielestä muutos saisi kernaasti edetä monella sektorilla samanaikaisesti. Sen sijaan toisaalla pitäisi uusia edistysaskeleita ottaa hitaammin ja odottaa samalla, että teknologia kehittyy pidemmälle. Kirjailijan mukaan yksi suuri ongelma ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa ovat suuret tuet nimenomaan eläintuotannolle, ja näitä tulisi kääntää ”kasviruoan” tukemiseen. Tällaisia ovat lukutaidon lisääminen ja sukupuolten välisen tasa– arvon kohentaminen, jotka lisäävät tietoisuutta ja hillitsevät huonoa ilmastokehitystä, eikä niistä ole Halosen mukaan mitään haittaa. Kysymykseen siitä, ovatko muutoksen avaimet yhä poliitikoilla vai ovatko he menettäneet valtansa yrityksille ja etujärjestöille, Halonen vastasi filosofisesti sanomalla, että kysymys on väärä, eikä valta ole koskaan ollutkaan poliitikoilla. Halonen sanoi, että jos uusien farkkujen valmistaminen vaatii 10 000 litraa vettä, silloin kuluttajan pitää ymmärtää tämä itse vaatekaupassa ja välttää turhia hankintoja. Isomäki toki muistutti, että politiikalla ja poliitikoilla on silti suuri valta, ja näin heiltä siis vaaditaan myös visionäärisyyttä, ei pelkkää peesailua. Jokaisen olisi tarkistettava omia tottumuksiaan. Halonen ja Isomäki muistelivat sitä, kuinka maailmantuskaa podettiin jo 1970–80-luvuilla. J oskus poliitikot poimivat ideansa jopa kameleonttimaisesti yksilöiltä ja vaikkapa yrityksiltä, mikä tarkoittaa, että näillä tahoilla on enemmän valtaa kuin mitä usein kuvitellaan. Halonen muistutti, että jotkin teot voivat olla eduksi ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa, mutta ne voivat aiheuttaa takapakkia muilla yhteiskunnan sektoreilla. ”Ettei oteta käyttöön puolivalmiita ratkaisuita.” S uomessa ja maailmassa keskustellaan nyt paljon ahdistuksesta, joka liittyy ympäristöasioihin, kuten ilmaston hallitsemattomaan lämpenemiseen ja biodiversiteettikriisiin. Halonen ilmoitti, että hänellä on ”syntymäoptimismihumala”, joka estää vajoamasta synkkyyteen. Halonen muistutti, että teot ovat paras tapa päästä eroon huonosta olosta, joka liittyy esimerkiksi ilmastonmuutokseen. ”Tarvitsetko niitä, vai onko vain kiva saada ne”, Halonen kysyi retorisesti. Presidentin mukaan juuri nyt on ennätyksellisen paljon aihetta optimismiin, koska tietoisuus on korkeammalla tasolla kuin aiemmin. Kasvisruoan lisäämisen ohella voisi tinkiä autolla ajosta ja etelänmatkoista. Poliittinen valta tarkkailee yksilöitä ja yhteisöjä, kuuntelee herkeämättä, mitä ne haluavat, eikä siinä ole mitään pahaa, saattoi keskustelun sävyistä tulkita
60 IMAGE JOULUKUU 2019
”Jos toivoa ei ole, tehdään sitä.”. Meidän on inspiroiduttava. Poliitikko voi saada idean yksilöltä. On ymmärrettävä, että kun luontoa tuhottiin menneinä vuosikymmeninä, kun ilmasto syöstiin sekaisin, se ei tapahtunut pienin teoin. Meidän on oltava paras versio itsestämme, tehokkain, antaumuksellisin, mitä kuvitella saattaa, ja toimittava kaikilla rintamilla. Se on turha kysymys. J oten nyt, kun näyttää siltä, että yritykset haluavat ottaa johtajan aseman tässä ilmastotaistelussa, ehkä meidän pitää uskaltaa kuunella. Tämä on se kohta maailmanpelastussuunnitelmassa, jossa meidän on ikävä kyllä käytävä vaativaksi. Tämä on lyhennetty versio Kauppisen kirjoittamasta ja Juho Milonoffin pitämästä puheesta. Ja kun yksilöitä on riittävän paljon, riittävän suuri massa, siellä ovat myös yritykset, joita kiinnostaa se, mikä ihmisiäkin kiinnostaa. Mutta, Tarja jatkaa, se ei yksin riitä. On haastettava teitä, hyvät ystävät. Mutta haitallisena pidetään sitäkin, että syyllistäminen saa yksilön takajaloilleen. Tai että jos heillä on valtaa, he käyttävät sitä vain katalasti joidenkin suurempien voimien kätyreinä. Sitä kiinnostaa, mitä yksilöt tekevät ja ajattelevat. Systeemi on tuo tuolla, ja systeemi on, hyvät ystävät, kuten kaikki tiedämme, perseestä. Luonnon yli pyyhkäisi ihminen, joka oli kuin hirmumyrsky. Hän ahmii lihaa ja alkaa, herra paratkoon, äänestää niitä pahoja. Ei. Tehtiin hyvää, luotiin työpaikkoja, hyvinvointia. Se työ tehtiin. Niinkö. Joka päivä, kahdeksasta neljään. He ovat saaneet aikaiseksi muutosta. One is not enough. Mutta kyllä poliitikoilla on valtaa, ainakin mutkan kautta. Ei se tapahtunut itsestään. Me täällä olemme yksilöitä. Hän hankkii entistä isomman bensa-auton, kostoksi, ja entistä isomman makkarapaketin. Näin maailma pelastetaan. M eidän illan vieraamme, Tarja ja Risto, ovat tavallisia ihmisiä, tavallisista kodeista, Ristolla vieläpä turkulaisia juuria. Enää on tiedettävä, kuinka se tehtäisiin. On siis annettava kaikkensa. Lehdet ovat tulvineet juttuja yksilön valinnoista. Poliitikot ovat innostujia. Meidän on vähennettävä merkittävästi lihansyöntiä, tuotettava päästötöntä sähköä. On väärin kysyä, onko poliitikoilla valtaa. Tuulet muuttuvat nopeasti. Herää protestimieliala. Se ei yksin riitä. Se on urakka, johon ei riitä juuri mikään. Kansakunta kutsui, me olimme valmiina. Nyt sanotaan, että ei saisi syyllistää yksilöä. He tarvitsevat innostamista. Tarja ja Risto ovat inspiroineet lukemattomia ihmisiä, kokonaisia ihmisjoukkoja, niin kuin tätäkin joukkoa tänään. Vasta sittemmin on huomattu, että se mitä tehtiin, oli tuhoisaa ja yksisilmäistä. Ja kun tätä selvitetään, puhe kääntyy näihin kahteen: yksilöön ja systeemiin. Tätä unelmaa hän alkoi toteuttaa. Emmekä me olleet yksin. Mutta koska systeemiä on vaikea ymmärtää, media on keskittynyt yksilöihin. Äskettäin, tänä vuonna, tämä nuori ympäristöjohtaja sitten kyllä jo julkaisi muistelmansa. Se, että luonto tuhottiin äärimmäisin ponnistuksin, projekteina, joissa ihmiskunta oli tehokkain versio itsestään, tarkoittaa, että jos haluamme katkaista yhä jatkuvan tuhon, meidän on pantava itsemme kokonaan likoon. He saavat sitä yksilöiltä ja myös yrityksiltä. . Yksilö voi vaikuttaa systeemiin! Tarja on sanonut, että ei tarvita yhtä yhtenäistä linjaa tai suuntaa maailman pelastamiseen, ilmaston muutoksen torjumiseen, asioiden pitää tapahtua monella sektorilla yhtä aikaa. Ei se ollut Suomen vika. Soita ei ojitettu parilla lapion työnnöllä. Se on kuitenkin hankala ja jotenkin passivoiva ajatus, että vika olisi vain systeemissä ja että vain systeemi voi tehdä muutoksen. Nyt, kun olemme pelastamassa maailmaa, se tuo yksilön vielä uudella tavalla valokeilaan. Sama tapahtui kaikkialla. H yvät ystävät, muutos on täällä. Jokainen meistä voi olla yksilö ja systeemi, samaan aikaan. Risto koki väkeviä elämyksiä luonnossa ja haaveili kirjoittavansa kirjoja. Ei yhtenä aamupäivänä pienin ponnistuksin, niin kuin meitä on kehotettu pelastamaan maailma. Jos toivoa ei ole, tehdään sitä. Ajatelkaa nyt: me olemme pelastamassa maailmaa. Muutama vuosi sitten erään ympäristöjärjestön johtaja kertoi, että hän käy vain kylmässä suihkussa. Ahdistustakin siitä seuraa. Se oli äärimmäinen ahkeruuden ja määrätietoisuuden projekti. Vuosia on epäilty, että poliitikoilla ei enää ole valtaa. JOULUKUU 2019 IMAGE 61 Toimittaja ja tietokirjailija Juha Kauppinen laati Tarja Halosen ja Risto Isomäen keskustelun jälkeen esitettäväksi puheen siitä, mitä maailman pelastaminen vaatii. Ihminen, valtio, yritykset. Aloita siitä, mikä on sinulle lähellä, hän sanoo. Tarja oppi sosiaalisen tasavertaisuuden ajatuksen jo lapsuudenkodissaan, eikä hän muista aikaa ennen sitä. Äänestää oikein. M ikä meidän roolimme on. Yksilön pienten tekojen vaatimista saatetaan pitää jopa epäsivistyneenä, taantumuksellisena, koska oikeasti syy on systeemissä, ei yksilössä. Mikä on ”oikein”. Valta nostaa päätään ja katselee vaivihkaa yksilöitä. Miten muuten systeemiin voi vaikuttaa. Hyvät ystävät, juuri tällaisten ihmisten työn hedelmiä me nyt katsomme tässä ympärillämme kohinalla muuttuvassa yhteiskunnassa. Kaivoimme ojat, kaadoimme puut, patosimme kosket, kaivoimme yhä syvemmät kaivokset. Suot ojitti tehokkain koneisto, minkä kukaan saattoi kuvitella. Jos yksilö uskaltaa olla edistyksellinen, poliitikko seuraa. Kaikkialla samaan aikaan
62 IMAGE JOULUKUU 2019 IHO LLA
JOULUKUU 2019 IMAGE 63 TeksTi jussi sudenlehti kuvaT viivi prokofjev ja mikko rikala Läheisyyden osoitta minen kosketuksella on osoittautunut suomalaismiehille hankalaksi suku polvesta toiseen. Tätä käsitellään ja murretaan koreo grafi Hanna Brothe ruksen tanssiryh mässä ja teoksessa.
Kättä ei ohjaa pelko. Miehet käyvät tervehtimässä toisiaan koskettaen ja halaten riippuen siitä, kuka milläkin tuulella on. ”Ensimmäinen ja viimeinen kosketus elämästä on kehollinen”, Brotherus kiteyttää, ja liike on valmis alkamaan. Arviolta isoisäni ikäinen mies kertoo kehostaan. Liian tunkeutuvaa. Isä ei osallistunut Karin ja hänen veljensä leikkeihin kovin pitkään vaan tyytyi sanomalehteen ja piipun tuprutteluun. Omaa kehoa ihmetellään, kosketetaan ja tutkitaan ilman että siinä on mitään eroottista. Vaikka nostalgiariippuvaisille vanhoina hyvinä aikoina kaikki oli paremmin, roikkuu Suomen historian päällä sodan kokoinen pilvi, jonka uskotaan vaikuttaneen siihen, millä tavalla miehet voivat koskea toisiaan ja osoittaa läheisyyttä toisilleen. Hän oli useimmiten työtön mutta aina kommunisti, joka meni punalippunsa kanssa hautaan. Osa muistoista on syntynyt jo ennen puhetaitoa ja osa omista kokemuksista ja tunteista on löydettävissä vain liikkeen ja kosketuksen avulla. Se on vain fyysisyyttä, jonka olemme kadottaneet järjen vallankumouksen aikana. Kari on osallistunut tanssija, ohjaaja ja koreografi Hanna Brotheruksen miehille tarkoitettuun tanssiryhmään, jossa työskennellään liikkeen kautta tutkien ja harjoitellen koskettamista. He tekevät itsehavaintoja ja jakavat niitä. Hetken salissa on shamanistinen tunnelma. ”Yhteys toiseen mieheen syntyi hiljalleen, kun kosketimme toisen käsiä, päätä ja hiuksia ja nojailimme toistemme selkiin. Kari on itkenyt ääneen tämän viikon tanssiharjoituksissa ensimmäistä kertaa viiteenkymmeneen vuoteen. Se on vierasta, sillä en ole kuullut sen ikäisen miehen puhuvan noin. Suurin osa harjoituksista ei vaadi puhetta. Teemme tätä luonnollisesti ja vierekkäin, ymmärtämättä, että kosketus on meille etuoikeus. Vanhempani erosivat, kun olin pieni, ja näimme isäni kanssa harvoin. Pojan koskettaminen tapahtuu luonnollisesti ja automaattisesti. Epämääräistä liikettä, pää toisen kainalossa tai koko vartalo toisen käsissä. Ihmiset – tai ainakin osa ihmisistä – ovat syrjäytyneet kosketuksesta. Illan ensimmäinen harjoitus johdattaa miehet kuuntelemaan omaa kehoaan ja sen impulsseja. Kari tuli ryhmään, koska huomasi liikunnan, erityisesti tanssin, vapauttavan kehossaan jotain, mitä hän oli alkanut laiminlyödä. Lapsena ja nuorena saatu kosketus tuottaa meille mielihyvää, saa meidät tuntemaan itsemme tärkeiksi, rakentaa identiteettiämme ja aivojemme yhteyksiä– siis koko elämää. Tunnelma ei ole mitenkään harras tai tekopyhä, eikä siinä ole mitään seksuaalista. Ottaessaan asennon Kari purskahti itkuun. Kosketus on osa ihmisten välistä vuorovaikutusta, johon liittyvät. A ihe ja salissa tanssivat miehet saavat minut miettimään isääni. Isälleni arki oli jo riittävän uutta. Harjoitukset alkavat Teatterikorkeakoulun tanssisalissa, jossa eri ikäiset ja eri kulttuureista tulevat miehet venyttelevät, vetelehtivät ja tanssivat. Hän pelkäsi kehonsa rappeutumista ja mielensä kyynistymistä. Miehet kertovat kosketuksen kokemuksista, siitä miltä toisen keho tuntui. Kosketus vapauttaa aivoissa oksitosiini-nimistä välittäjäainetta, ja sen merkitystä on tutkittu monipuolisesti. Hänen maailmassaan kamppailu tapahtuu animaatiossa. Palveluiden kautta on mahdollisuus hankkia eräänlaisia ei-seksuaalisia läheisyyskokemuksia: halailua ja vierekkäin makaamista, jota toteutetaan ”ammattilaisten” toimesta. Saan osallistua harjoituksen alkuun, ja aloitamme tunnin istumalla ringissä ja puhumme siitä ,miltä keho tänään tuntuu. Kontaktiharjoituksessa miehet näyttävät toisilleen kehostaan kohdan, joka eniten kaipaa kosketusta, ja lähtevät liikkeelle musiikin mukaan, jolloin parin pitää koskea kohtaa koko tanssin tai liikkeen ajan. Hän pyörittelee säärikarvoistani pieniä rastoja samaan aikaan, kun Ninjagon maassa käydään loputonta hyvän ja pahan taistelua. Amerikassa alkunsa saaneet hellyysja läheisyyspalvelut, Cuddle up to me ja The Snuggery, ovat mielenkiintoinen ilmentymä suhteiden laadun heikkenemiseen liittyvästä ajankuvasta ja ihmisten tarpeista. Kosketus on osa tunneilmaisua ja miesten tunneilmaisun puutteesta on puhuttu kulttuurissamme Suomessa jo pitkään. Välillämme oli paljon hiljaisuutta, jota varsinkaan kosketus ei rikkonut. Ne muut haisee miehelle niin kuin isäkin.” Häpeän kokemus sävytti Karin perhesuhteita ja on kulkenut mukana näihin päiviin asti. Silitän poikani niskaa. Viidennessä tapaamisessa ryhmässä puhuttiin negatiivisista koskettamiskokemuksista, kuten lapsuuden selkäsaunoista, ja etsittiin tunteita kehosta ottamalla muistoon liittyvä asento. Häpeä ei kuulu tänne. Ryhmän vetäjä Hanna piti kättään Karin selällä. ”Isä tuoksui erilaiselta kuin äiti – partavedeltä – ja minä haistoin isän mieheksi.” ”Tämä on ollut suuri haaveni, että itku tulee ääneen ja pato murtuu. Se, mitä ympärillemme syntyy, heijastaa usein sitä, mitä olemme vailla. ”Itku ei kestänyt kauan, mutta olisi saanut tulla jo kolmekymmentä vuotta aikaisemmin.” Kari alkoi muistaa kaivanneensa itkua, sillä kasvojen menettäminen on pelottanut häntä. Miksi se ei periytynyt minun ja poikani suhteeseen. ”Ulkoinen pystyyn kuoleminen ja liikkumattomuus tulee sisälle”, Kari sanoo ja toivoo ryhmän avulla pysyvänsä tyytyväisenä. Kehon muistoja ei ole koodattu kielellisesti. Ryhmässä oli turvallista surra. Ryhmän jäsenten ikähaitari on suuri, sillä nuorin osallistuja on kaksitoista ja iäkkäin kahdeksankymmentäviisi. Toista oli ennen. Hänen kehonsa muisti jotain, ehkä häpeän tai tyhjyyden. Ryhmässä me nuhjuutetaan keskenään kuin pikku pojat. Se on pieni niska, kaksi ohuen köyden paksuista lihasta ja pehmeä iho. Tähän tarpeeseen on herätty, mutta ehkä joillekin väärällä tavalla. Harjoituksen jälkeen puhutaan pieni hetki tuntemuksista spontaanisti. Sen jälkeen ei kosketusta ollut pitkään aikaan. Päinvastoin, tuntuu että läheisyys, jota välillämme on, täyttää kohdallani niitä aukkoja, jotka syntyivät minulle lapsena. Vasta myöhemmin selvisi, että minulle ja ystävilleni yhteinen sukupolvikokemus, kateudestani huolimatta, oli isän läheisyyden ja kosketuksen rajallisuus. Lapsuuden muistot kosketuksesta liittyvät nuhjaamiseen ja painimiseen kavereiden kanssa. Uudemmat tutkimushypoteesit luovat suuntaviivoja sille, että addiktioiden taustalla saattaa olla juuri yhteyden ja oksitosiinin puute. Aivan kuin joku sanoisi väärän repliikin näyttämöllä. Siinä syntyvän luottamuksen päätepiste oli olla aikuisen sylissä kuin lapsi”, kertoo Teatterikorkeakoulun aulassa istuva 66-vuotias Kari, jota haastattelen juttua varten. Aurinko laskee Haapaniemenkadulle ja tulee sisään suuresta ikkunasta ja mustalla matolla makaaviin miehiin, jotka liikuttavat itseään kummallisiin asentoihin Brotheruksen antaessa ohjeita. 64 IMAGE JOULUKUU 2019 I stun sohvalla poikani kanssa ja luen Jean Genetin Querellea välillä ulos katsellen, kun suuri vesilammikko kasvaa risteyksessä niin, että loputtomat sateet hautaavat pian jalkakäytävän alleen. Harjoituksissa kosketaan paljon. Karin tavoin kadehdin ystäviäni, erityisesti niitä, joiden isät tiesivät, mikä oli tulppa, ja jotka olivat räntäsateesta huolimatta tulleet katsomaan poikiensa jalkapallopelejä. Homoutta alettiin pelätä. Oppikoulussa koskettaminen tapahtui pallopelien kautta ja murrosiässä koskettelu oli korkeintaan ystävällistä tuuppimista. Karin äiti oli lämmin, mutta myöhemmin, kun Kari aloitti ensimmäisen parisuhteensa, hän huomasi äidin kosketuksen olevan vääränlaista. Kari oli ujo lapsi, joka kadehti ystäviään, jotka uskalsivat alakouluaikojen pimeissä syysilloissa keinua tyttöjen kanssa sylityksin
Viisi prosenttia ihmisistä taas sairastaa yksinäisyyttä. ”Puheella voi valehdella, keho ei valehtele”, Brotherus sanoo. Tavallisen ihmisen korvaan yksinäisyys kuulostaa vaivalta, jonka hoito onnistuu yhtä helposti kuin kuppaus: ongelmasta pääsee eroon nopeasti, vaikka se tuottaa vähän kipua, mutta kipu on suomalaiselle hyvästä. Kosketuksen löytäminen ja aloittaminen uudestaan ei ole niin kivuliasta kun ajatellaan. Aivot alkavat hälyttää muista ihmisistä ja kokevat sosiaaliset tilanteet uhkaavina. Hänen kätensä tuoksuivat imelältä käsivoiteelta ja käsivarren lukuisat rypyt tuntuivat enemmän elefantin korvilta kuin kädeltä. On helppo ymmärtää, että kosketuksen puute lisää ahdistuneisuutta ja yksinäisyyttä. Ihmisen aivot muuttuvat, kun hän on pitkään yksin. Minuun vaikutti äitini sekä isoäitini tarjoama läheisyys ja kosketus. Entä sitten puhuminen. Iho on suurin elimemme, joten ei ole ihme, että ihon kautta syntyvät tuntemukset ovat niin merkittäviä. R yhmä on alun perin perustettu tilaustyönä Eläkeliitolle ja Maaseudun eläkeliitolle ja teoksen tarkoitus on tutkia ylisukupolvisuutta tanssin keinoin. ”Ympärillämme kukaan ei puutu siihen, jos joku elää ilman kosketusta. ”Alussa halaukset olivat jäykkiä, ja jännitys, joka näkyi kehossa, poistui nopeasti”, Brotherus tarkentaa. Monelle ryhmän miehistä itsensä koskettaminen on ollut uusi asia. Yksinäisyys on suomalaisten kansantauti. Lopputuloksena on itse ryhmäprosessin lisäksi dokumentti. Suomessa joka viides tuntee itsensä yksinäiseksi. Ryhmässä poistuu myös yksinäisyyden kokemus. JOULUKUU 2019 IMAGE 65 kiinteästi niin katsekontakti, ilmeet, eleet kuin samanaikaisuuden kokemuksetkin. Suomessa yksinäisyystilastot ovat erityisen korkeat. Eikö meille aina ole sanottu, että miesten pitää oppia puhumaan. Mummo, joka hoiti yksin isoa taloa ja opetti minut maalaamaan seiniä ja tekemään puutöitä. Isoäitini oli enemmän butch. Ilman tätä voin kuvitella dystooppisen tulevaisuuden, jossa elämme kosketusautomaattien keskellä. Nämä tekijät synnyttävät viimein meidät psykofyysissosiaalisina eliöinä, jotka ovat sidoksissa toisiinsa kosketuksen ja vuorovaikutuksen kautta. Vaikka itseään voi oppia koskettamaan, kukaan ei silti pärjää yksin. Bensa-automaatin vieressä on automaatti, josta saa kosketusta pankkikortilla. Brotherus kertoo harjoitusten jälkeen, mitä on oppinut kosketuksen merkityksestä ryhmän aikana: ”On järkyttävää, miten moni mies elää vailla inhimillistä jokapäiväistä kosketusta. Sitä voi tapahtua vaikka olisi parisuhde.” Brotherus on urallaan törmännyt paljon ihmisiin, jotka pelkäävät kosketusta. Yhteiset hetket sohvalla television äärellä, kun katsottiin ohjelmaa, jossa näyttelijät tekivät improvisaatiota lavalla ja äiti hieroi jalkojani. Voiko koskemattomuus miehillä johtaa vihaan ja jopa syrjäytymiseen. Heitä on löytynyt auttamisaloilta, mihin tätä pulmaa ei ensimmäisenä osaisi kuvitella. Yksinäisyyttä kokevat saattavat tulkita muiden eleitä negatiivisesti ja kiinnittää huomionsa tarpeettoman paljon uhkaan. Vaikka teknologinen kehitys ja sosiaaliset mediat ovat lisänneet yhteisöllisyyttä ainakin näennäisellä tasolla, tiedetään niiden lisäävän ainakin stigmaa kantavien nuorten yksinäisyyttä. Ryhmä synnyttää turvallisen ympäristön kaikenlaisten, myös hankalien, tunteiden ilmaisemiseen.” Brotherukselle kosketus on perustarve, siinä missä unikin. Tämä tarkoittaa yksinäisyyden tyypillisiä oireita: masennusta, ahdistusta ja uupumista. Brotherus oli itse kiinnostunut miesten välisistä tunteista ja kosketuksesta, joten siitä tuli osa ryhmän teemaa. Jos yksinäisyyttä ei ole tuntenut tai kokenut, sitä on vaikea ymmärtää. Ryhmän aikana hänelle on herännyt huoli siitä, miten osa miehistä on voinut pärjätä ilman kosketusta. On järkyttävää miten moni mies elää vailla inhimillistä jokapäiväistä kosketusta.” ”. Kaikki liike voi olla tanssia
Viharyhmää yhdistää syrjäytyminen kosketuksesta ja seksistä. Sellaista ei vaan nykyään tapahdu.” A suin nuoruuteni pienellä paikkakunnalla Satakunnassa, jossa oli paljon tehdasteollisuutta mutta vähän katuvaloja. Aikakaudella, jolloin Ruokavarasto eli keltakauttaan ja kiinankaali oli tullut Suomeen. Ei kuitenkaan kauaa, koska tulevaa dokumenttia varten harjoitellaan kantamisharjoitusta ilman paitaa. Maskuliinisuus on hänen perusolotilansa, mutta silloin tällöin naisena oleminen tekee hänestä täydemmän. Tavallinen tarina, mutta mitä Olli on tullut etsimään ryhmästä. Lukiossa uskallettiin jo halata. Ulkopuolisuuden kokemus laumasta aiheuttaa ihmiselle aggressiota. Uusi harjoitus, jossa neljä miestä koskettaa samaan aikaan eri ohjeiden avulla ringin keskellä seisovaa miestä, saa osallistujat puhumaan aggressioista ja varsinkin siitä, miten joku voi olla aggressiivinen tällaisen kosketusmäärän jälkeen. Onneksi paidat ovat vielä päällä. Vaikka rakastin tyttöjä, heidän ihonsa pehmeyttä ja lempeyttä, kaipasin myös ystävieni kosketusta. Tällä hetkellä puhutaan Incel-miehistä. Kun urheilu loppui, moni jäi tyhjän päälle. Vieraat kädet ympärillä. Syrjäytyminen ja ulkopuolisuus voivat saada vihan ja koston muotoja. Kosketusta pitäisi opetella, opettaa ja harjoitella syntymästä asti.” Menettävätkö ne, joita ei kosketa, yhteyden toisiin. Hinttari, fägäri, homppeli… Oli vain yksi – varsin ohut – narratiivi, miten olla mies. 66 IMAGE JOULUKUU 2019 Brotheruksen mielestä kosketus voi rikkoa paljon syvemmältä kuin sanat. ”Väkivaltainen kosketus jättää jäljet, samalla tavalla kuin välinpitämätön kosketus. ”Fyysinen kosketus ja kontakti ilman seksuaalisuutta on vierasta. Toinen haastateltavani Olli on kahdeksantoistavuotias Kallion lukiossa opiskeleva nuorukainen. Kosketus on vain osa yhteyttä toisiin. Tämä selvittää myös minun ja poikani välisen kokemuksen. Ainakin yhdelle, vaikkakin marginaaliselle, ryhmälle miehiä näin on käynyt. Incel-liikkeen kannattajat saavat polttovoimaa naisvihasta. Brotheruksen ryhmän miehet eivät kuitenkaan vihaa, päinvastoin. Ihan turhaan. Loppupiirissä eräs miehistä kertoo siitä, miten hänen ihossaan on paljon pahoja muistoja ja haavoja, jotka unohtuvat päivän harjoitteiden aikana. Kamppailu sai muotonsa tappelussa tai urheilussa. Se on pelottavaa. Minut kutsutaan mukaan. Kaikki naiselliset eleet ja ilmaisut olivat paikkakunnallamme merkki homoudesta. Olli tekee myös drag-esiintymisiä. Kosketusta on helpompi antaa kuin ottaa vastaan. Homolle oli enemmän määreitä kuin eskimoilla lumelle. Olli kuvaa lapsuuttaan tyypillisenä. Ylä-asteiässä koskettaminen ja läheisyys tehtiin kamppailun kautta. Musta silmä oli ainakin osoitus hierarkiaan kuulumisesta. Minun on helpompi antaa kosketusta kuin ottaa vastaan. Monelle se oli koviksen rooli tai libidolla kyllästetty panomiesmyytti, jolla peitettiin herkkyyttä ja korostettiin yhteyttä vastakkaiseen sukupuoleen. Harvoin liian pitkään, mutta Fyysinen kosketus ja kontakti ilman seksuaalisuutta on vierasta.” ”. Se on lyhenne sanoista involuntary celibate eli tahdonvastainen selibaatti. Hän kertoo olevansa gender fluid. Aihe assosioitui myös miehisyyteen, mikä kiinnosti Ollia. Tämä on tietysti vain yksi ääripää, ja taustalta löytyy kosketuksen puutteen lisäksi varmasti monia muita tekijöitä. Hän tuli ryhmään, koska halusi mukaan tanssiprojektiin. Olli määrittelee itsensä, kun puhumme maskuliinisuudesta. Pahinta oli olla sen ulkopuolella, mitätön. Tiedetään kuitenkin, että monen syrjäytyneen nuoren miehen taustalta löytyy yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä. Varsinkin peruskoulussa turpaan saamisessa oli enemmän läheisyyttä kuin yksin olemisessa. Turvallinen äiti ja isä, jonka läheisyys koostui lähinnä selkään taputtelusta. Aikuista miestä on myös vaikeampaa koskettaa kuin lasta
JOULUKUU 2019 IMAGE 67
68 IMAGE JOULUKUU 2019
Miehen kunnia: modernin miehen taistelu häpeää vastaan. Se oli käsi, jolla oli satoja tarinoita mutta ei keinoja kertoa niitä. Hänen ei tarvitse välittää isoisovanhempiensa tunneilmaisun vaikeuksista eikä kapeista narratiiveista. Minun sukupolvelleni tuttua homottelua ja erilaisuuden väheksyntää on kuitenkin vielä, varsinkin ylä-asteikäisillä, vaikka eletään jo toisessa maailmassa kuin 80ja 90-lukujen Satakunnassa. Sinussa on ontuva rintamamies Isoisän viivaksi vaiennut suu Ja se sirpale sielussa hankailee Kuin peritty hiljaisuus… …Isiesi lailla Olet kosketusta vailla vapiseva mies Kappale on Vuokko Hovatan kirjoittama. Yksi niistä malleista on tämä tanssi ja tämä ryhmä: Brotheruksen tekemän ennakkoluuloton ja rohkea työ miesten parissa; ryhmä, jossa kehot ja liike saavat kertoa tarinaa yksinäisyydestä ja lähentyä toisiaan taiteen maailmassa ilman pelkoa leimasta, sukupolvisuudesta, asemasta tai puheesta. Poterotilassa eläneiden isovanhempieni sukupolven kokemus oli se, että tunteista ei ollut hyötyä. Tunteet olivat kutsumaton vieras, kuin vierasesine kehossa, mikä häiritsi selviytymistä. Isoisäni oli veteraani. Se ei vaadi edes yksinäisyyttä: ”Kosketuksen herkkyys ja sen kaipaus on avannut minun tietoisuuteni sille, kuinka iso merkitys kosketuksella on ja kuinka primääri tarve se on. Helsinki: Gaudeamus. Osa miehistä kärsii tästä kapeasta mallista vieläkin. Niiden kuluneille penkeille pakkauduttiin farkkunkangas toisen reittä vasten ja ajettiin päättömästi iltaan asti. Helsinki: Otava. Isoisän iho oli paksua kuin kaarna, ja tökin sitä välillä, kun isoisä ei huomannut. Sitä ei löydä helposti.” Tarvitsemme kertomuksia, mielikuvia ja malleja koskettavista miehistä ja pojista. Ilmassa oli sähköä, kun äiti avasi oven isoisälle, joka tuli istumaan sohvalle mitalit mustan puvun rinnuksilla. Delfiinit itkivät. Arvostusta, joka sekoittui hämmennykseen. Kosketuksen puute ei vaadi traumaa tai huonoja kokemusta. Saari, Juho. 2012. Puutalojen kellarit täyttyvät miesluolista, jonne kannetaan äidin torpasta vanha plyysisohva, ostetaan kirpparilta videotykki ja pelikonsoli. Viimeinen kosketus elämään on kehollinen. Koskettaminen ja läheisyys periytyvät meille vanhempien ja isovanhempien kautta. Mainoksien isät eivät voi olla lapsen buffet-ravintolan liukuhihnalle jättäviä hedonistisia öykkäreitä tai typeryksiä, jotka ostavat autoja ja elävät sitten koirankopissa. Siltala, Juha. Tai niistä saattoi olla jopa haittaa. Ollin mukaan yhteys kosketukseen on kaikilla poikki. Miksi kaiken kosketuksen pitää olla seksuaalista. Kyse on omasta tilasta, jossa silloin tällöin uskalletaan heittäytyä kosketuksen ja tunteiden maailmaan, kun yöperhonen laskeutuu Ronaldon kasvoille tai Suomi melkein pääsee jalkapallon EM-kisoihin. Itsenäisyyspäivän aamuisin televisiosta tuli Tuntematon sotilas, se mustavalkoinen. Live oli yhtye. Kunnolla koskin hänen kättään vasta sairasvuoteella. Me emme, mutta tunsimme läheisyyden ja samanaikaisuuden. Saavatko parrakkaiden nilkkasukkaisien sylissä kasvaneet lapset viimein uudenlaisen kosketuskulttuurin, vai jatkuuko haitallinen perinne vieläkin. Siegel, Daniel J. On hyvä, että feministit tuovat esille epäkohtia, mutta kulttuurinen keskustelu pelottaa. Rakkaus ratkaisee: varhaisen vuorovaikutuksen merkitys aivojen kehittymiselle. Ei tiedä enää, miten koskettaa.” Vaikka Ollin, Karin ja minun sukupolvikokemukseni ovat monelta osin erilaisia, yhteistä niille on eri syistä johtuva vaikea suhde kosketukseen. 2007. New York: Guilford Press cop. Lapsiin, jotka yrittivät toiminnallaan ilmentää puhumattomuuden ilmapiiriä ja sitä, mikä oli sanomattomana rivien välissä. Vanhemmuuden mallien periytyvä merkitys on ilmeinen. Helsinki: Edita. Kosketus ei ole Ollille kuitenkaan yksinkertaista: ”Tuntuu, että mediassa ja joka puolella on koko ajan keskustelua siitä, miten saa koskea ja olla. 1994. Miksi tuntuu kuin muut tuijottaisivat vihaisesti tai katsoisivat ohi. Tuore väitös selittää, miten tulkitsemme ”väärin” muita ihmisiä. Muutama sukupolvi myöhemmin sodan pilvi on väistynyt, ja ainakin Olli saa olla mitä haluaa. Sellaiset tunteet siirtyivät muihin puhumattomuuden kautta. ”Voi olla mitä vaan.” Hän on saanut kasvaa varsin vapaasti. 2016. Tasa-arvokeskusteluissa on keskeistä nyt ja jatkossa etsiä puutteellisia rakenteita ja esimerkkejä väärästä vallasta, jotta ne voidaan tarvittaessa muuttaa – mutta keskustelu, jossa tasa-arvo toteutuu toisen vanhemman mitätöinnin kautta, on haitallista lapsille ja tuleville sukupolville. Torontossa ihmisten päälle ajanut opiskelija ilmeisesti julistautui liikkeen kannattajaksi, tästä siinä on kyse. 2nd edition. JOULUKUU 2019 IMAGE 69 useimmiten humalassa, kunnes alkuvuodesta syntyneet ostivat ensimmäiset pienirunkoiset autonsa. Kallion taidekuplassa kasvanut Olli kertoo, että hänen ystäväpiirissään he koskettavat paljon, ja tanssiryhmä on myös muuttanut hänen tapaansa koskettaa muita. Se, minkälaisia malleja miehet saavat, on tärkeää. . The developing mind: how relationships and the brain interact to shape who we are. www.yle.fi/uutiset/3-10988084 Mikä on ”incel”. Yksinäisten Suomi. Marja Kivirauma. Sodan kokeneiden kamppailutila jatkui vielä kotiin päästyä. www.hs.fi/nyt/art-2000005655657.html. Kirjallisuus ja artikkelit: Gerhardt, Sue. ”Nykyään tarinoita olla mies on enemmän”, Olli kertoo. Suom
70 IMAGE JOULUKUU 2019
TeksTi reetta räty kuvaT antti vettenranta. Näin sanovat Irja Askola ja isä Ambrosius. JOULUKUU 2019 IMAGE 71 Ylimmän ystävät Eri uskontojen välille viritellään rajoja ympäri maailman, mutta tosiasiassa maailman uskonnoilla on enemmän yhteistä kuin eroja
Askola: ”Omaan toimintakulttuurini vaikuttaa aika paljon se, miten Jeesus on toiminut. He ovat tottuneita puhumaan Raamattu-suhteen lisäksi kirkon sisäisistä ristiriidoista, uskontojen asemasta sekä tietenkin kuolemasta, johon kaikki joka tapauksessa loppuu – tai niinhän sitä saattaa luulla, jos ei kuulu enemmistöön ihmisistä eli niihin, jotka uskovat kuolemanjälkeiseen elämään. Pitäisi korostaa anteeksiantoa, eikä sitä, että pitää vaan suorittaa paremmin ja enemmän.” Ambrosius: ”Trendi on selvä: instituutiot out, hengellisyys in.” Näinhän se on tutkimustenkin mukaan: jumalilla menee oikein hyvin, vaikka kirkkoon kuuluminen vähenee. Kirkkoja johtavat miehet, enkeleitä tulkitsevat naiset. Ambrosius etsii keittiöstä laseja ja avaa viinipullon. Ambrosius: ”Yksikään kirkko ei ole ottanut tällaista hengellisyyden nousua vakavasti, vaikka meidän kirkon syvässä mystisessä perinteessä tällainen ei ole lainkaan vierasta. Justin Bieber kastettiin hiljattain koripallotähti Tyson Chandlerin kylpyammeessa Hillsong-seurakuntalaiseksi. Ortodokseja on reilu prosentti väestöstä. ”Irja ainakin ottaa valkkaria”, Ambrosius tietää ja kaataa viiniä laseihin. 72 IMAGE JOULUKUU 2019 T ällaisen pakanakin tunnistaa herran kukkaroksi: Metropoliitta Ambrosiuksen koti on meren rannalla, metsän reunassa, ortodoksisen kulttuurikeskus Sofian pihapiirissä itäisessä Helsingissä. Virka-asun viittoihin ja päähineisiin verrattuna tämä on kai osastoa casual. Suomen tilastoja katsoessa pitääkin huomata, että jos puolet väestä ei kuulu kirkkoon, toinen puoli ei ole vain uskonnottomia vaan esimerkiksi muslimeita, Venäjän ortodokseja ja monenlaisia hengellisiä etsijöitä. Kirkko kyllä puhuu, vaikkei kysyttäisikään, mutta ei vastaa, kun kysytään. Kanye West räppää ja laulattaa gospelia pop up -kirkossaan, ja myös Kim Kardashianin äidillä on oma kirkko. Askola puolestaan puhuu Raamatun feministisestä tulkinnasta ja siitä, millaisia vahvoja naishahmoja Raamatusta löytää, jos vain katsoo oikein silmin. Tarvitaanko tulevaisuudessa piispan paitoja tai metropoliitan ikoniriipuksia, vai riittävätkö ihmisille maalliset temppelit ja kulutususko. Kun keksii itse uskontonsa, voi keksiä sille myös säännöt. Uudelle hengellisyydelle on tyypillistä, että ei haluta kahliutua yhteen oppiin vaan shoppaillaan itselle sopiva yhdistelmä jumalia, joogamantroja ja enkelienergiaa. Enkeliuskossa on kiinnostavaa sekin, että se on naisten juttu. Ambrosius: ”Kirkko vastaa kysymyksiin, jotka on sen mielestä tärkeitä, mutta ei kysymyksiin, joita ihmiset kysyvät: reinkarnaatio, eutanasia, paranormaalit asiat, tällaisista ei haluta puhua.” Askola: ”Kirkko on kuin mediakoulutuksen käynyt poliitikko: mitä tahansa kysytään, tunge vaan se kärkihankkeesi siihen vastaukseen. Cheers, sanoo Ambrosius. Kirkko on toistuvasti otsikoissa jonkin tasaarvokysymyksen takia, ja voikin kysyä, onko koko kirkko hiipumassa yhtä matkaa, kun nämä kaksi näkyvää johtajaa eläköityvät. PEW Research Instituutin laajan raportin mukaan 85 prosenttia maailman ihmisistä kuuluu johonkin uskontokuntaan, ja erilaisten kansainvälisten uskontotilastojen perusteella uskontojen kannattajien määrä on kasvussa. Ambrosius sättii hierarkkisia kirkkoja ja niiden kyvyttömyyttä vastata ihmisiä vaivaaviin kysymyksiin. Askolan mielestä luterilaista kirkkoa vaivaa ”tilastohuuma”. Aloitetaan! V ähän arveluttaa ottaa heti esiin ikävä aihe, mutta nämä luvut: Evankelisluterilaiseen kirkkoon kuului viime vuonna 52,4 prosenttia helsinkiläisistä. Ambrosius vitsailee, että ortodoksit eivät hirveästi lue Raamattua, ”sitä kunnioitetaan ja pussataan”. Esimerkiksi idän suurten uskontojen läntiset versiot sisältävät kristityille tuttuja elementtejä: meditaatio, paasto, hiljentyminen, askeesi, mystiikka, joogan eri suuntaukset… ”Valtavasti yhtymäkohtia idän kirkon perinteeseen!” Ambrosius sanoo suorastaan innostuneena. Hengellisyys ei vähene samaa tahtia kirkon suosion laskun kanssa, sillä keskuudessamme on muita voimia, niin sanottua uushengellisyyttä. Yhtenä syynä on se, että väestö kasvaa juuri uskonnollisilla alueilla ja vähenee maallistuneissa maissa. Tuijotetaan lukuja, vaikka tärkeämpää olisi ”arjen kristillisyys”, toisten auttaminen, vanhusten ja lasten hoitaminen ja vaikkapa luonnonsuojelu. Meillä on edelleen parantajia ja rukouspalveluksia, joissa kätten päälle panemisessa pyydetään siunausta ja parannusta.” Askola: ”On luterilaisessakin kirkossa ollut näitä vanhoja tietäjäeukkoja, joilla on parantamisen kykyjä ja aavistustietoja.” Ambrosius: ”Meillä kerrotaan nunnista ja munkeista, joilla on selvännäkemisen taito ja telepaattisia kykyjä; vaikkapa nunnia,. Molemmilla on piispan violetit paidat päällä ja kaulassa valkoiset sokeripalat. Isäntä aikoo laittaa iltapalaa karjalanpiirakoita, sienisalaattia ja mätiä Kainuusta mutta ensin otetaan alkujuomat olohuoneessa. Olen miettinyt paljon ihmiskuvaa, jota me välitetään. Tässä seurassa sekin on ihan casual, että viinilasit kädessä jutellaan vilkkaasti itse kunkin Raamattu-suhteesta. Jeesuksen radikaalisuus on jäänyt Raamatun patriarkaaisen tulkinnan alle…” Ambrosius: ”Oot tällä kertaa noin vähän feministi?” Ambrosius ja Askola nauravat. Ambrosius ja Askola ovat uskon ammattilaisia ja kokemusasiantuntijoita. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg on käyttänyt suomalaisten uskonnollisuutta kuvatessaan tällaista vertausta: uusateisti Richard Dawkinsin tunnetuinta kirjaa Jumalharha on myyty Suomessa joitain tuhansia, kun taas irlantilaisen kirjailijan Lorna Byrnen enkeli– aiheisia teoksia on myyty yli 160 000 kappaletta. Esimerkiksi Seinäjoella alkunsa saaneen, erityisesti nuoria piireihinsä keräävän Houm Churchin instatili kehottaa mukaan katsomaan, ”mitä upeita uusia asioita Jumalalla on varattuna tänään starttaavalle kirkkovuodelle”. He ovat luvanneet ottaa toimittajan mukaan istumaan iltaa kanssaan tänne Ambrosiuksen kotiin. Matalan kerrostalon pihalla on kasvimaa, rannassa sauna ja pitkä laituri. Jeesus antoi naisille osan ja kohteli myös vähemmistöetnisiin ryhmiin kuuluvia naisia vertaisenaan. Suomikin kasvaa tätä nykyä vain maahanmuuton kautta, ja näin meille tulee ihmisiä, joille uskonto on paljon tärkeämpi osa elämää kuin tapakristityille tai kirkosta eronneille. He tietävät kyllä, että moni näkee kirkkojen toiminnassa ihan muita kuin feministisiä ja vähemmistöjä huomioivia sävyjä. Ambrosius ja Askola eivät näe uushengellisyyttä vanhojen uskontojen vastakohtana. Ambrosius ja Askola ovat hyviä ystäviä. Tänään herran kukkarossa on vieraana Helsingin hiippakunnan edellinen piispa Irja Askola. ”Ei tällaisilla hierarkkisilla laitoksilla kuin nämä vanhat kirkot ole kovin valoisaa tulevaisuutta”, Ambrosius sanoo. Koko Suomen luku on noin 70 prosenttia. Kirkon johtotehtävissä olleille teema on tuttu, eivätkä he kiertele totuutta: kirkko ei ole tulevaisuuden menestyskonsepti. Cheers, sanoo Askola. Maailmassa uskonnollisuus on paljon tavallisempaa kuin uskonnottomuus. Suomeenkin syntyy uusia, itsenäisiä seurakuntia, jotka operoivat somessa ja karttavat perinteisiä kirkon– menoja. Amerikoissa on muotia erityisesti hurmoksellinen evankelikalismi. Uskomme enkeleihin, tarot-kortteihin, karismaattisiin herätysliikkeiden saarnaajiin, buddhalaisuuden tai taolaisuuden versioihin, muinaisuskoihin, mytologioihin, kiviin ja kristalleihin. Ystävykset istuvat nojatuoleissa olohuoneessa
On jalkapalloilijat ja ristinmerkit, autokuskit ja ikonit, perjantairukouksiin ja sunnuntaikirkkoihin pitkin maailmaa kokoontuvat perheet. Latinalainen Amerikka kihisee uusia karismaattisia helluntaikirkkoja. Balilla voi seurata majapaikan omistajien päivittäisiä buddhalaisia rituaaleja, ellei satu olemaan Gilin saarilla, jolloin saa herätä muslimien rätisevän mikrofonin rukouskutsuun. Nämä paranormaalin ja normaalin rajat ovat kuitenkin jokaisen ajattelevan ja holistisesti tuntevan ihmisen kysymyksiä.” Ajatteleva ihminen voi kyllä kysyä myös tätä: Mitä väliä kirkonmiesten ja -naisten ajatuksilla on maallistuvassa Suomessa. Ei. Maailmankuva ja elämän– tilanne ovat samanlaiset, kummallakaan ei ole perhettä tai lapsia, molemmat ovat eläköityneet kirkon korkeista viroista Helsingissä. Ei. Se on niin… musta tuntuu, että elämä olisi tosi lohdutonta ja outoa ilman. JOULUKUU 2019 IMAGE 73 jotka näkevät, että kuolen viikon päästä. Suuri osa tällaisesta todellisuudesta on leikattu modernissa maailmassa pois näkyvistä, työnnetty takapenkille tai roskakoriin. He pyytävät anteeksi toisiltaan, lopettavat syömisen, käyvät ehtoollisella ja kuolevat. Mutta eroamalla kirkosta ei voi erota uskontojen vaikutuksista. Jos haluaa ymmärtää maailmaa ja sen ihmisiä, uskontoja ei voi sivuuttaa. Ambrosius: ”Ei. Kiertoajelut eurooppalaisissa kaupungeissa kulkevat kirkolta toiselle. Ambrosiuksen kodista katsoen hengellisyys on itsestäänselvyys, yhtä arkista kuin ruoka tai uni. Vaikka olisi kuinka holistisesti tunteva, voi ajatella, että kirkot voivat kuihtua rauhassa ilman että se hetkauttaa kenenkään arkea. Usko on ollut osa elämääni niin kauan, että en tiedä, millaista olisi ilman sitä.”. Irja Askola ja isä Ambrosius ovat vierekkäin istuessaan eräänlainen symboli sille, että uskonnoissa ja uskovissa on paljon enemmän yhteistä kuin eroa. ”Mun on vaikea ajatella elämääni ilman uskoa. Erilaisten jumalien ja henkien voima näkyy joka puolella: Yhdysvaltojen presidentit hokevat Jumalan siunausta – ja sitä samaa toivoo presidentti Niinistö uudenvuodenpuheensa päätteeksi. Se on niin… musta tuntuu, että elämä olisi tosi lohdutonta ja outoa ilman. Se, että he ovat eri kirkoista, on pientä siihen verrattuna, että he ovat uskossa. Onko teillä ollut epäilyksen hetkiä, että mitä jos Jumalaa ei olekaan. Usko on ollut osa elämääni niin kauan, että en tiedä, millaista olisi ilman sitä.” K un Askolan ja Ambrosiuksen jutustelua kuuntelee, tulee mieleen, että olisi suorastaan ihme, jos he eivät olisi ystäviä. Ei ole ikinä ollut.” Askola: ”Mun on vaikea ajatella elämääni ilman uskoa. Ja koitapa löytää Intiasta neliömetri, jossa ei näy jollain tavalla hengellisyys! Ateistisessa Kiinassa sitä vasta uskotaankin: lukuihin, kongfutseen, meridiaaneihin, vainajien henkiin ja enenevissä määrin Raamattuunkin. Uskovat voisivat tosiaan olla yhtä suurta toisiaan ymmärtävää joukkoa, mutta minne päin maailmaa katsookin, rajaa viritellään uskontojen välille: Lännessä kristityt populistijohtajat demonisoivat islamia ja vaahtoavat islamisaatiosta
Hänen mielestään kirkko ei voi välittää vain omista joukoistaan. Koraanista tuli sama tunne kuin hänellä on ollut usein ennenkin muihin uskontoihin tutustuessa: tutulta kuulostaa. Askola: ”Pitäisi nähdä ja kertoa, mikä meillä on yhteistä, eikä hakea erottavia tekijöitä ja maalata viholliskuvia ääriliikkeistä, jotka ei mitenkään edusta vaikkapa tavallisen muslimin ajattelumaailmaa.” Ambrosius: ”Islam on syntynyt pelkistetysti sanottuna juutalaisuuden ja ortodoksisen kirkon takapihalla. Suvivirsikeskustelun talviversio, joulukirkkokeskustelu, ei herätä kirkonnaisessa suuria intohimoja. Mistäpä nuoret olisivat sen tienneet. Vuosaari on Helsingin kasvavia alueita, ja sen kouluissa on ryhmiä, joissa reilusti yli puolet lapsista on taustaltaan muualta kuin Suomesta. Askola: ”Opetushallituksen antamat säädökset ovat ok, ei koulu ole paikka uskonnonharjoittamiselle. EU:ssa katoliset maat kuten Puola ja Italia tekevät myyräntyötä naisten seksuaalioikeuksien kaventamiseksi. Kun oppilaat eräässä koulussa vertailivat muslimien ja ortodoksien paastoa, lopputulos oli simppeli: samat tavat, eri ajankohta kalenterissa. Hän sai sen lahjaksi Helsingin Lönnrothinkadulla majaa pitävältä muslimiyhteisöltä tultuaan valituksi piispaksi. Ajattelemme helposti, että uskontojen näkyvät symbolit kertovat uskontojen tai kulttuurien eroista. Suomessa moskeijaa ei välttämättä edes tunnista ulkoapäin, sillä rukouskutsuja ei käytetä ja rukoushuone voi olla vaikka marketin yläkerrassa, kuten läheisellä Rastilan ostarilla. Ei täälläkään kukaan kiistele opinkappaleista kadunkulmissa ennen kuin joku ”Stop islamisaatiota” huutava mielenosoitus alkaa rakentamalla rakentamaan konfliktia uskontojen välille. Samoin useat muut tavat, kuten ajan pyhittäminen eri palvelusten muodossa, se mikä on muslimeilla nykyään, että rukoillaan tietty määrä kertoja päivässä.” Askola: ”Tai toisista välittäminen, se ettei kaikki pyöri yksilön oman navan ympärillä, se on kristinuskon ja islamin yhteistä eetosta.” Ambrosius: ”Perinteistä islamia jos ajatellaan, niin tapa elää muslimina ei ole juurikaan erilaista kuin mitä on elää idän kirkon kristittynä.” Askola kertoo lueskelleensa kesällä Koraania. Monta lahjaa sait. 74 IMAGE JOULUKUU 2019 Venäjällä Putin käyttää ortodoksista kirkkoa konservatiivisten aatteiden keppihevosena länttä vastaan. Nuori mies halusi tietää, miksi Ambrosius käyttää luterilaisen piispan asua eli violettia paitaa. Nuoret katsoivat silmät suurina. Näissä kiistoissa on kuitenkin usein kysymys politiikasta ja politiikan käyttöön valjastetuista uskonnoista. On aika siirtyä ruokapöytään. Askolan ja Ambrosiuksen näkemyksen mukaan itse uskonnoissa on enemmän samaa kuin eroa, on kyse sitten hinduista, islamista, kristillisistä kirkoista tai uudesta hengellisyydestä. Ootko maistanut taateleita, joissa on lakritsapäällyste. Mutta sehän on totta!” Monissa Vuosaaren kouluissa lauletaan suvivirttä mutta huo–mioidaan myös muslimien eid ja ortodoksien pääsiäinen. ”Koraanissa on äärimmäisen paljon samaa eetosta kuin meillä. Vaikka maahankumartaminen, se on meidän perintöä, se tuli ortodoksisuudesta, idän kirkon kristillisyydestä. Näitä pitäisi avata paljon enemmän.” Muutama vuosi sitten Askola ja Abrosius ehdottivat, että seurakunnat tarjoaisivat tiloja – ei alttaria, vaan muita tiloja – islamilaisten yhteisöjen käyttöön. Uskontokuntiin kuulumattomia on melkein saman verran, 17 900. Silloin kun uskontojen välillä vallitsee rauha, se ei näy. Pääviesti on kaikkialla sama: uskonnot – konflikteja ja konservatiivisuutta monessa eri paketissa. Ambrosius kertoo viime kesän riparista. Ambrosius vastasi, että piispan ja papin asut ovat hyvin kulttuurisidonnaisia ja hänestä tuntuu luontevalta käyttää ”täällä länsimaisessa yhteiskunnassa” luterilaista asua, vaikka edustaakin idän kirkkoa. Samassa kategoriassa ovat myös monet muslimit ja kristillisiin herätysliikkeisiin kuuluvat. Ambrosius sanoo näin: ”Kyllä se sama Jumala puhuu eri uskontojen kautta ja on läsnä kaikessa totuuden etsinnässä.” Tätä voisi pitää isonakin uutisena: Kirkkoisä vahvistaa, että kaikilla uskovilla on sama jumala! Ambrosius sanoo ”kokevansa morkkista” siitä, että kirkot eivät panosta nykyistä enempää uskontojen kohtaamiseen ja tiedon jakamiseen muista uskonnoista. Askola sanoo, että tilojen luovuttamisen idea nousee kristinuskon perusperiaatteesta: lähimmäisen rakkaudesta. Isoimmat vieraat kielet ovat venäjä, viro, arabia ja somali. Askola uskoo, että pyhän kokemus yhdistäisi ihmisiä, jos sitä hoksattaisiin tarkastella yhdessä – sen sijaan, että etsitään uskonnoista eroja. Koko Vuosaaressa on noin 40 000 asukasta, ja heistä evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluu noin 18 800. Mutta ajattelen, että mitä enemmän yhteiskunnassa on muihin uskontoihin kuuluvia, sitä. Toki on eroja ihan opillisissa jutuissa, mutta valtavasti on myös yhteistä.” K ristus Jumala siunaa palvelijasi ruoka ja juoma….” Juttuhetki viinilasien äärellä on venähtänyt monituntiseksi. ”Mikään seurakunta ei selitä vaikka juutalaisuuden ydinjuttuja, puhumattakaan islamin ydinjutuista. Paahtoleivät pomppaavat paahtimesta ja isäntä nostelee leipiä pöytään, että päästään maistamaan mätiä ja sienisalaattia. Esimerkiksi Venäjän ortodoksit kuuluvat Moskovan patriarkaattiin tai eivät ole rekisteröityneet kirkkoon, eli tilastoissa he ovat ”ei kirkkokuntiin kuuluvia”. Seudun kouluissa on tavallista, että luterilaisella uskontotunnilla käy alle puolet luokasta. Yhdysvalloissa Trump haluaa ”kieltää muslimien maahantulon” tai ”rekisteröidä muslimit”, mitä tämä sitten tarkoittaisikaan. Hän on laittanut soimaan ortodoksista liturgista musiikkia. Mutta uskontokuntiin kuulumattomuuskaan ei tarkoita uskonnottomuutta. Toisesta näkökulmasta ne kertovat päinvastaisesta: yhteydestä ja vuorovaikutuksesta. Suomessa Päivi Räsänen lukee Raamattua luterilaiselle kirkolle, joka hänen mielestään nostaa ”häpeän ja synnin ylpeyden aiheeksi” osallistumalla Prideen. Oppiriitojen sijaan lapset käsittelivät olennaisempia asioita: Syöttekö te ramadanin aikaan iltaisin makaronilaatikkoa. Ambrosius lukee ruokarukouksen seisaaltaan ennen pöytään istumista. Siksi kirkkojenkin pitäisi kertoa paljon nykyistä enemmän siitä, miten lähellä uskonnot ovat toisiaan. ”Kerroin heille, että sehän on 1500-luvun alemman keskiluokan islamilaisen veronkerääjän virka-asu. Islamilaisessa rukouselämässä on runsaasti samoja elementtejä kuin meillä, mutta kukaan ei koskaan sano sitä ääneen. Vuosaaren koulut ovat eräänlaisia ekumeenisia laboratorioita: venäläistaustaiset ovat usein ortodokseja, arabimaista tulevat muslimeita. Sitten hän puolestaan kysyi rippikoululaisilta, tietävätkö he, mistä ortodoksien papin ja piispan asu – musta hattu ja viitta – on peräisin. Syyrian sodan sotkuja selitetään monimutkaisilla grafiikoilla, joista käy ilmi, että sunni-islamistit pitävät alaviitteja harhaoppisina, ja alaviitit taas luokitellaan yleensä šiialaisuuden haaraksi… Loputon Lähi-idän konflikti juutalaisten ja muslimien välillä ei ylitä enää edes uutiskynnystä. Samaan tulokseen tultiin joulua ja muslimien ramadan-kuukauden päättävää eid-juhlaa vertailtaessa. Uskonnollisuus typistyy helposti hartauksiin ja rituaaleihin, ja tiedollinen puoli varsinkin muista uskonnoista jää vähälle. Ambrosiuksen kotiin on Vuosaaren metroasemalta parin kilometrin matka
JOULUKUU 2019 IMAGE 75
76 IMAGE JOULUKUU 2019
Ambrosius eli yksitoista vuotta Valamon luostarissa, jossain vaiheessa sen jälkeen he tapasivat. Ambrosiusta ja Askolaa tämä tieto ei selvästikään hetkauta – uskominen, se on heille lähtökohta – mutta he miettivät Wahlroosin ja Huovisen keskustelua armosta. JOULUKUU 2019 IMAGE 77 enemmän pitää oppia ymmärtämään, mitä uskonnonvapaus ja uskonto tarkoittavat kouluissa, sairaaloissa, vanhainkodeissa… Uskonnollista puheja lukutaitoa pitää kehittää ja tietoa lisätä. Ambrosius toteuttaa paimenen tehtäviä verkostoissaan, Askola puolestaan käy päivä– kodissa varamummona ja -sylinä lapsille. Usein juhlissa tosin nähdään sekä Askola että Ambrosius. ”Varsinkin piispa-aikoina helpotti, kun sai puhua suunsa puhtaaksi Ambrolle. Pelastuuko ihminen yksin armosta, vai onko myös tämänpuoleisuuden teoilla merkitystä viimeisellä tuomiolla. Tuomiopäivällä maalailun sijaan ihmiset saavat kuulla, että ”taivaaseen pääsevät kaikki, jotka sinne kaipaavat”. Sofian vierashuoneet ovat hänelle tuttuja paikkoja, sillä piispavuosina hän saattoi tulla tänne lepäämään tai kirjoittamaan, kun virkatehtävät tai julkisuus veivät voimat. Usko on ollut osa elämääni niin kauan, että en tiedä, millaista olisi ilman sitä.”. Askola: ”Armon varassa me lopulta elämme.” Ambrosius: ”Tällä elämällä on oleellinen merkitys siihen, mitä on ajan rajan tuolla puolen. Mä laitoin Nallelle kirjeen, että kuule kannattaa vaan sinunkin kilvoitella lisää, jatkat sitten kuoleman rajalla siitä eteenpäin. En sanonut, että pitääkö kerätä rahaa vai henkistä pääomaa…” ”Tällä elämällä on oleellinen merkitys siihen, mitä on ajan rajan tuolla puolen.” ”Mun on vaikea ajatella elämääni ilman uskoa. Ambrosiusta pidetään leppoisana hengen miehenä, joka näyttää nauttivan verkostoitumisen maallisestakin ulottuvuudesta. Hän on tsemppaaja: älä nyt ole liian kiltti, älä suostu joka paikkaan, älä välitä tuollaisesta…” Askola on syntynyt vuonna 1952, Ambrosius vuonna 1945. Keskustelun johdosta tiedämme, että Wahlroos uskoo Jumalaan. Ambrosius kertoo jopa lähettäneensä Wahlroosille kirjeen tästä tärkeästä aiheesta. Olisiko ensi tapaaminen ollut jossain järjestökokouksessa Berliinissä 80-luvulla… siis DDR:n aikoina! Lähemmin tutustuttiin Genevessä 90-luvulla, kun Askola oli siellä Euroopan kirkkojen konferenssissa töissä. Molemmat sanovat olleensa viimeisen kymmenen vuoden aikana enemmän yhdessä kuin oman kirkon kollegojen kanssa. Iltapalalla tulee puheeksi Kotimaa-lehden artikkeli, jossa raportoitiin emerituspiispa Eero Huovisen ja pankkiiri Björn Wahlroosin keskustelusta kirkkopäiviltä. Kertoo varmaankin enemmän kirkon maineesta kuin Askolasta ja Ambrosiuksesta, että heistä molemmista sanotaan: poikkeuksellisen mukava uskikseksi. Yhdessä käydään teatterissa ja kulttuuririennoissa. Tärkeä sääntö on, että älä puhu heistä, vaan puhu heidän kanssaan.” A skola on tullut Vuosaareen Kruununhaan-kodistaan jo edellisenä päivänä. Se on niin… musta tuntuu, että elämä olisi tosi lohdutonta ja outoa ilman. Hänen verkostoonsa kuuluu politiikan, talouden ja kulttuurin kermaa, ja kuohukermaakin: Tarja Halosen ja Björn Wahlroosin kaltaisia nimiä. Jos toinen ei jaksa tai ehdi lähteä juhliin tai edustamaan, toinen voi viedä terveiset mukanaan. Hänen tavaramerkkinsä on kysymys ”miten sielusi voi”. Ambrosius oli piispa 29 vuotta, Askola kuusi. Varsinkin Ambrosius on tunnettu ahkerasta seurustelemisesta yhteiskunnan eliitin kanssa. Kirkon johtaja voi selvästi toimia eläkkeelläkin sielunpaimenena
78 IMAGE JOULUKUU 2019
Siihen luotetaan. Keväällä 2015 Ambrosius vei Uspenskin katedraalissa pidetyssä liturgiassa Askolan mukanaan katedraalin alttariin. Askola kieltäytyy jälkiruuasta mutta suostuu ottamaan vielä tilkan viiniä. Hän sanoo, että Suomessa eletään ”eri aallossa” suhteessa naispappeuteen ja ekumeniaan kuin Eteläja Itä-Euroopassa, ja hänen mielestään varoitus oli enemmänkin kannanotto. Ortodoksina Askola ei pääsisi papiksi vieläkään, piispan tehtävästä puhumattakaan. Askola: ”Siinäkin on kyse Raamattu-käsityksestä. Kauneus, pyhyys ja historian taju tuntuivat olevan idän kirkossa vahvemmin läsnä kuin luterilaisten menoissa. Tämä oli suuri tapaus. Mehän toivotetaan vainajalle happy journey ja muistutetaan, että ajattele minuakin siellä tuonpuoleisuudessa.” ?. ”Meidän kirkko on niin sovinistinen”, Ambrosius sanoo. Kunhan ei ihmisyyden perusarvoja loukata ja poljeta lokaan, kirkon ei tarvitsisi puuttua tällaisiin kysymyksiin ollenkaan.” Luterilaista kirkkoa pidetään vanhakantaisena, mutta paljon vanhoillisempi ortodoksisuus näyttäytyy Suomessa persoonallisena, mystisenä ja jännittävänä. JOULUKUU 2019 IMAGE 79 K un mätileivät on syöty, Ambrosius nostelee pöytään avokeittiön jääkaapista lohta ja karjalanpiirakoita. Ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo tuomitsi ”alttarivierailun” ja kanteli Ambrosiuksesta Konstantinopoliin sillä seurauksella, että Ambrosius sai Konstantinopolin patriarkalta varoituksen. Ja nyt kun siunauksen toimitti Askola, hänen piispuutensa tuli näkyväksi ja tunnustetuksi, vaikka oltiin ikään kuin vieraan kirkon maalla, ortodoksisessa kappelissa. Sanoivat, että kirkkojen väliset suhteet… ” Ambrosius: ”…sano vaan suoraan, että arkkipiispa Leo ja katolinen piispa Teemu Sippo antoivat Hesarissa lausunnon, että ekumeeniset suhteet mutkistuu ja huonontuu, kun on valittu nainen.” Askola: ”Siinä Ambro oli vahvasti tukena. Jokaisen raamatuntutkijan mukaan esimerkiksi Paavali puhuu ihan muusta homoseksuaalisuudesta kuin meidän aikamme kiintymyssuhteet…” Ambrosius: ”Pitääkö kirkon ylipäätään kontrolloida ihmisiä. Kun kaikki muu muuttuu, tämä kirkko on ja pysyy, anteeksi vaan homot ja naiset, teitä sortavista linjauksista päätettiin vuonna nolla. Kun Irja Askola valittiin Helsingin piispaksi kesäkuussa 2010, hän oli ensimmäinen Suomessa piispaksi valittu nainen. Uskontoja voi olla vaikea ymmärtää, mutta uskovia ei. Ulkona merituuli on noussut melkein myrskyksi. Mutta kun kuuntelee yksittäisen ihmisen tarinaa, on melko helppo ymmärtää, mistä hänen maailmankuvansa ja ajatuksensa ovat peräisin. Tuolla jossain, ”ajan rajan takana”, on tuonpuoleisuus, taivas, jossa elämä jatkuu. Pelottaako teitä kuolema. Askola: ”Kun minut valittiin piispaksi, osa ortodokseista ja katolisesta maailmasta Suomessa paheksui. Heillä on sama varmuus Jumalasta kuin ateistilla on siitä, että mitään jumalaa ei todellakaan ole. Ambrosius: ”Jotkut ortodoksit olisivat voineet kääntyä haudassaan, jos olisivat tienneet.” Askola: ”Se oli vahva hetki itsellenikin. Tietenkin se on. Eihän se kaikille kelvannut, vaalitulos. Jos nyt haluaa oikein eroja kaivaa, niin Irja Askola puhuu tuonpuoleisuudesta, jonne jollain tavalla liu’utaan kuoleman jälkeen, kun taas Ambrosius näkee, että tämänja tuonpuoleisuus limittyvät jo täällä Vuosaaren rantamaisemissa, Kallahdenselän merituulessa ja pihan vadelmapensaissa. Ambrosiuksen siviilinimi on Risto Jääskeläinen. Itä-Euroopassa ei ainakaan.” A mbrosius keittää iltapalan päätteeksi teetä ja tarjoilee marjapiirakkaa ja jäätelöä. Kirkon johtajien seurassa tulee sama tunne kuin ihmisten kanssa muutenkin: Ryhminä käyttäydymme lapsellisilla, tuhoisilla, vihamielisillä tavoilla toisiamme ja ympäristöä kohtaan. Sama tilanne homokysymyksissä. Hän löysi seurakuntatalon kiltit ihmiset ja sitä kautta Jumalan jo pikkutyttönä isän yllättävän kuoleman jälkeen. Ambrosiuksen mielestä kyse oli normaalista kanssakäymisestä kirkkojen välillä. Askola puhuu lapsuudestaan. Askola: ”En missään tapauksessa usko semmoseen, mitä Claes Andersson sanoi yhdessä haastattelussa, että kuoleman jälkeen ei ole mitään. Maallikkoja huvittaa tai suututtaa tanssahtelu synodien ja kaanonien mukaan, kirkon vanhoilliset taas hermostuvat pienistäkin uudistuksista vanhoillisiin säännöksiin. Istui mun piispan juhlamessussa…” Ambrosius: ”Etupenkissä!” Askola: ”Niin, ja puhuit juhlalounaalla, että me haluamme pitää kiinni siitä, että Helsingin ekumeeninen henki ei kuole ja kuljemme käsi kädessä.” Käsi kädessä on kuljettu, ja paheksuntaa on saatu aina Konstantinopolista asti. Eläkkeellekin Ambrosius ja Askola lähtivät yhtä matkaa, samoissa juhlissa. Bileiden tähtihetki oli ekumeeninen vesper, ehtoopalvelus, jonka lopuksi Askola siunasi kaikki läsnäolleet Herran siunauksella. Samana vuonna kun Ambrosius vaihtoi kirkkoa, Irja Askola valmistui teologisesta tiedekunnasta. Voi olla, että tätä on ulkopuolisen vaikea ymmärtää, mutta en tiedä, onko yhtään muuta paikkaa, jossa tällainen olisi edes mahdollista. Asenteet ovat muuttuneet yhden sukupolven aikana – radikaalisti tai hitaasti, riippuu keneltä kysyy. Kirkon johdossa on tosiaan helppo toimia tavalla, jossa kukaan ei ole tyytyväinen. Ja mikä ehkä isoin asia uskonnottoman silmin: he pitävät tätä Ambrosiuksen kotia vain ”tämänpuoleisuutena”. Askola: ”Ei mua kuolema pelota, tuonpuoleisuudessa minusta pidetään hyvää huolta.” Ambrosius: ”Ei! Tuntuuhan se ihan kummalliselta, jos ajatellaan, että kaikki olisi slut kuoleman rajalla. Kirkkoisät Suomessa ja maailmalla hermostuivat. Papiksi häntä ei voitu vihkiä, koska naispappeus toteutui Suomessa vasta 1988. Ortodoksikirkon ekumeenisen patriarkaatin pyhän synodin eli korkeimman hallintoelimen mukaan luterilaisen kirkon naispiispan läsnäolo alttarissa on ”epäkanonista ja epäkorrektia”. Ihmisen tietoisuus säilyy rajan tuolla puolella.” Mitä jos sitä tuonpuoleisuutta ei ole. Maallikolle selitettynä kyse oli tästä: luterilaisessa perinteessä ajatellaan, että jos paikalla on piispa, on juuri hänen tehtävänsä välittää Herran siunaus. Hyvää brändityötä, isä Ambrosius ja kumppanit! Osa ajattelee niinkin, että kun luterilainen kirkko yrittää väkisin muuntautua sopivaksi kauppakeskuksiin, kapakoihin ja jalkapallokatsomoihin, vanhoillisuudesta on tullut ortodokseille valtti. On ihan itsestäänselvää, että on.” Ambrosius: ”Ortodoksit ei yhtään murehdi sitä, että pääseekö ne taivaaseen ja onko sitä olemassa. Jos katsoo vaikka rajakokemuksia – sydän on pysähtynyt ja ihminen on periaatteessa kuollut ja tulee sitten takaisin – ei kenelläkään ole ollut tabula rasa siellä toisella puolella. Eläköitymistilaisuutta kutsuttiin nimellä happening, ja se järjestettiin täällä ortodoksien mailla, kulttuurikeskus Sofiassa. Hän oli alun perin luterilainen pappi, mutta kääntyi ortodoksiksi jo 1975, koska ortodoksinen jumalanpalveluselämä viehätti häntä niin syvästi. Hän sanoo, että naispappeus on ortodoksisessa kirkossa avoin kysymys. Ambrosiuskin tunsi vetoa uskontoon jo lapsena: naapuritalon ikoneissa oli selittämätöntä mystiikkaa ja viehätystä. Koti on tavanomainen kerrostaloasunto, tosin sen seinillä on runsaasti ikoneita ja taidetta
80 IMAGE JOULUKUU 2019
TeksTi venla rossi kuvaT hannes paananen. Mutta kun isä kuoli, huumori ei enää riittänyt. JOULUKUU 2019 IMAGE 81 Häpeän ammattilainen Kirjailija Petri Tamminen on tehnyt nolostelustaan huumoria, taidetta ja uran
Tamminen on käyttänyt neljännesvuosisadan tehokkaasti. Otetaan esimerkki. Samalla hän oivalsi, että oli aina ajatellut kuolemaa jonain kaukaisena, myyttisenä asiana. Ne saavat hänet välttämään ihmisille puhumista, karttamaan kaiken maailman facebookeja ja esiintymisiä, harjoittelemaan etukäteen haastatteluvastauksia pitkin yötä, jättämään väliin kustantajan juhlat ja tuntemaan sosiaalista luuseriutta jopa lähikaupan kassan edessä. ”Edelleen olen täysin riippuvainen pullasta. Mutta kun Tamminen on johdattanut meidät Vääksyn omatoimikirjaston hiljaiseen saliin, juuri unen puutteesta hän alkaa ensiksi pehmeällä äänellään puhua. ”Valmistelin yöllä mielessäni näitä haastatteluvastauksia, eli nukuin ja ajattelin yhtä aikaa, mikä tietysti tarkoittaa, että kumpikaan ei oikein onnistu.” Nukkumattomuus on Tammiselle tavallista. Lukiessa nyökyttelen ja hymyilen. Mitä ihmettä. Pelko oli niin suuri, ettei Tamminen enää mahtunut arjen pieniin tilanteisiin, kahvinjuonnin hetkiin. Mutta muutakaan aihetta ei ollut, kun kuolemanpelko oli vallannut koko hänen elämänsä. Tai ehkä se alkoi oikeastaan muodostua jo vähän aikaisemmin, silloin kun Tammisen isä joutui sairaalaan, eikä poika löytänyt parkkipaikkaa, kun hän tuli vierailulle. Lupaavimmat autot hän merkitsi mustaan vihkoon. Ei sitä hänen ulkomuodostaan huomaa. Ryhdikäs, jäntevä olemus on verhottu harmaaseen, tukka selvästi äskettäin leikattu ja jalassa kirjailijalla on samaan aikaan käytännöllisen ja mukavan näköiset lenkkitossut. En ole kehdannut sanoa sitä, en edes itselleni. Ja vaikka hän kaiken aikaa muisti, että isällä oli ollut työpaikan sininen farmarimallinen Volvo 1970-luvulla, meni jonkin aikaa, ennen kuin hän ymmärsi, että se voisi liittyä hänen omiin yöllisiin etsintöihinsä. 82 IMAGE JOULUKUU 2019 P etri Tamminen ei ole nukkunut haastattelua edeltävänä yönä. Totuus olikin paljon yksinkertaisempi: kuolema tappaa. Kehtaamattomuutensa keskellä hän havainnoi itseään jatkuvasti – ja kirjoittaa. Kirjoittaa tavalla, johon pystyy ehkäpä vain hän itse: hioen häpeästään tiiviitä ja kuulaita kirjallisia helmiä. Hän on julkaissut tunnollisesti kahden vuoden välein uuden kirjan: romaaneja, novellikokoelmia, lyhytproosaa. Siksi ei olekaan ihme, että uuden teoksen motoksi tuli lopulta: ”Aikuisuus on yksinäistymisen muoto.”. Erityisesti Tammisen kirjoituskokoelma Muita hyviä ominaisuuksia kuuluu omiin lohtukirjoihini. Tamminen on hetkeä aikaisemmin kirjaston hyllyjen välissä puhunut monta minuuttia sokeririippuvuudestaan, joka sai alkunsa jo lapsuudessa, kun hänen äitinsä oli töissä Fazerilla. Siitä on vuosien mittaan tullut pieni moderni klassikko, jota edelleen luetaan ja luetetaan niin yläasteen äidinkielentunnilla kuin työväenopiston kirjoituskurssilla. Se tulee hänen seurassaan ilmi noin seitsemän minuutin välein. Tai vaikka pystyisikin, ei meinaa kehdata. Ne ovat monelle lukijalle tärkeitä teoksia, minullekin. Niin monta vuotta on vierähtänyt siitä, kun hänen esikoisteoksensa Elämiä ilmestyi. Hän on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen kirjallisuuden kentällä, kuten sanotaan. hyötymään.” Tällaista tämä on, tammisuus. ”No kun sä sanoit, että tarjoat. Tamminen tekee samalla, lämpimällä tavalla pilaa ihmisistä, erityisesti ja eniten itsestään. Se tarkoittaa, että hän ei ole voittanut Finlandia-palkintoa, mutta monet tuntevat hänen nimensä, ja kritiikeissä häntä verrataan toistuvasti toisiin, vielä himpun verran tunnetumpiin ja arvostetumpiin tekijöihin, yleensä Veijo Mereen ja Antti Hyryyn. Tammisten kotona syötiin jatkuvasti herkkuja, muun muassa tiiliskiven kokoisia kääreettömiä suklaalevyjä. P uhelin soi aamuyöllä kaksi ja puoli vuotta sitten. Mutta ei Tamminen aivan lukossa ole. Vai olisiko tarinan alkupiste kuitenkin S-marketin kassajonossa. Erityisesti hän etsi Volvoja, farmarimallisia. Häpeä, ujous, pelko ja epäluottamus ovat asioita, joiden kautta kirjailija näkee maailman ja sen asukkaat. Sitten kävelemme kirjastolta kahvilaan, ja nyt Tamminen ilmoittaa tiskillä, että hän ottaa kahvin. Jos mieskirjailijoita ei olisi aina tapana rinnastaa toisiin miehiin (ja niihin kirjailijoihin, joihin edellisetkin kriitikot viittasivat), hyviä vertailukohtia Tammisen teoksiin löytyisi myös esimerkiksi AnnaLeena Härkösen ja Sinikka Nopolan tuotannosta. Kehtaamattomuus on nimittäin Petri Tammisen ydinosaamisaluetta. Tamminen siis suri, omalla tavallaan. Että on sitä jumalauta ihmisessä vikaa kun ei tällaistakaan kehtaa.” Häpeän lisäksi pelko on kenties kaikkein yksinäisin tunne. Aluksi hän lopetti kaikki työnsä. Kai se on joku lohdun muoto, nopeat sokerit”, Tamminen tuumiskelee. Ei hän erityisesti halunnut kirjoittaa isän kuolemasta. Siitä hetkestä sai alkunsa Petri Tammisen uusi, tämän syksyn kirja. Niin enhän mä nyt kehdannut sitten ottaa mitään. Kassajonossa hän tajusi, että isän kuolema oli täysin luonnollinen, normaaliin elämänjärjestykseen kuuluva asia mutta se tapahtui hänen elämässään nyt ensimmäistä kertaa. Se on sopivan pesämäinen tila murehtia kaikkia niitä asioita, joista aamulla ei pysty vaimolle oikein selittämään, että mitä murehdittavaa niissä olikaan. En olekaan yksin, en olekaan hullu. Volvot olivat samaan aikaan sopivan lähellä ja kaukana isää oleva asia. Vähintään pari kertaa viikossa hän valvoo muutaman tunnin, yleensä aamuyöllä kahdesta neljään. Tuntuu vieläkin, hän sanoo minulle. Silloin hän menee usein kotinsa saunaan, siis kylmään saunaan. Tamminen alkoi päivisin maata riippukeinussa pelkäämässä ja selata käytettyjä autoja internetissä öisin. Mutta tänä syksynä humoristi julkaisi uransa synkimmän kirjan, Mustan vyön. Silloin Tamminen alkoi pelätä. Suorempi lähestymistapa olisi tuntunut vaikealta. Etten vaikuttaisi sellaiselta, joka pyrkii jotenkin... ”Isän kuolemasta on nyt kaksi vuotta, enkä ole vieläkään uskaltanut tunnustaa, että minulla on häntä ikävä. Siis pelkän kahvin. J o s Petri Tamminen olisi ihminen, joka järjestää juhlia, hän voisi tänä vuonna järjestää 25-vuotistaiteilijajuhlat. Ja se taas ei ole mikään ihme. Siinä, missä Tamminen seisoi hautajaisten jälkeen tumma puku päällään ostamassa kolmea sinistä kylmäkallea. Juuri tästä huumorista häntä on jatkuvasti kiitetty. Luen sitä, kun elämä tuntuu liian vaikealta. Tai en ainakaan molempia. Muistotilaisuudesta jäi yli runsaasti savulohta, ja se piti saada helteisenä päivänä kuljetettua kunnossa kotiin. Että kyllä, juuri tuollaista minullakin on. Siinäkin kohtaa Tamminen tunsi taas epäonnistuvansa elämässä, erityisesti suhteessa isäänsä – isä olisi varmasti jollakin konstilla saanut auton näppärästi jätettyä lähelle
JOULUKUU 2019 IMAGE 83 Volvot olivat samaan aikaan sopivan lähellä ja kaukana isää oleva asia. Suorempi lähestymistapa olisi tuntunut vaikealta.
Kenelläkään ei ole maailmassa vain yhtä, yhdenmukaista roolia. E rno Paasilinna sanoi aikanaan: Jos haluaa tulla kirjailijaksi, on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija. Kirjailijan työ vei mennessään – eikä Tamminen oikeastaan usko, että olisi pärjännyt toimittajana. Muisto jäi vaivaamaan häntä pitkäksi aikaa. Toteamme Tammisen kanssa, että aikuisille tekisi hyvää suhtautua toisiinsa useammin samalla tavalla kuin he suhtautuvat lapsiin. Ensin se lapsuus. Isä oli sellainen tyyppi, joka pystyi kohtaamaan kenet tahansa vieraan ihmisen kuin hyvän toverinsa. Varmaan hänellä vain oli peli kesken. Tammisen mukaan useimmissa lastenkirjoissa kaikkein tärkein teema tuntuu olevan ystävyys. Isä oli nimittäin täysin erilainen ihminen kuin hän itse. Sen takia olen kertonut itselleni tätä tarinaa ujoudestani, että ylipäätään olisin mukana näytelmässä, että mulla olisi joku rooli.” Niinhän me kaikki omalla tavallamme teemme, mutta ehkä Tammiselle nolostelu on muodostunut niin vahvaksi identiteetiksi myös siksi, että se toimii: se on hänen taiteellisen työnsä ydin. Lähinnä yritin tehdä vaikutusta siihen terapeuttiin, ehkä joskus pois lähtiessä saattoi tulla joku totuus suusta.” Yksi asia terapiassa kuitenkin nytkähti eteenpäin, vieläpä melko. ”Monesti mietin, että jos me ei olisi oltu ihan samannäköisiä, niin ei meitä olisi uskonut sukulaisiksi. Petri Tamminen on viettänyt 25 vuotta yksin kotona ja lämmittänyt valmiskeittoja. Ehkä hän siksi ajatteli, että voisi ruveta toimittajaksi. Hän itse sanoo, että vaimo on ainut ihminen, jonka kanssa hän ei koe jatkuvaa häpeää ja kelpaamattomuuden tunnetta. Mutta ei se tarina häpeästä ihan aukoton ole. Enimmäkseen muistot olivat yhdenmukaisia, mutta sitten tupatoveri esitti uskomattoman väitteen: sinähän luit meille ääneen runojasi. Huolehtivasti. Ja Tamminen onkin palannut aiheeseen usein, kirjojensa lisäksi lukuisissa kolumneissa, joita hän on vuosien mittaan kirjoittanut muun muassa Salon Seudun Sanomiin, Sunnuntaisuomalaiseen, Annaan, Kaksplussaan ja Hyvä Terveys -lehteen. Tammisen isä teki työuransa Ylellä, ensin äänittäjänä ja sitten kuvaajana. ”Sähän myyt häpeää metritavarana”, Tammisen ystävä tokaisi hänelle joskus. Häpeäherkät suomalaiset nimittäin haluavat lukea siitä, miten vaikeaa elämä sosiaalisesti rajoittuneena on. Mutta ei se tainnut riittää. Mutta aikuisten kirjoissa aiheena onkin yleensä erillisyys maailmasta, yksin oleminen. JOULUKUU 2019 IMAGE 85 Se on merkityksistä raskas lausahdus. Eikö ammattiapu voisi tehdä ammattihäpeäjän elämästä edes hieman helpompaa. Tamminen aloittaa lapsuudesta ja päätyy lentopalloon. Oli pakko tunnustaa, että ujous ei ollut koko kuva. Tamminen meni joitakin vuosia sitten Vääksyn urheiluhallille norkoilemaan ja katseli aikansa lentopalloa pelaavia miehiä. (”Eli ainut, jolle uskallan olla paskamainen.”) Mutta eikö Tamminen ole koskaan halunnut muuttaa tilannetta. Kunnes lopulta ei jaksa. Miehet rupesivat muistelemaan 30 vuoden takaisia aikoja. V anhemman kuolema muuttaa lapsen paikkaa maailmassa, sen Tamminen on huomannut. Valmiskeiton syömisen jälkeen hän odottaa, että vaimo tulee kotiin töistä. Ei hän usko, että mitään sanomaton palloilija oli tahallaan tyly. Kentällä hän unohtaa, että toinen ihminen on lähtökohtaisesti uhka – vaikka kyllä se kuulemma jo pukuhuoneessa nopeasti palaa mieleen. Kaikkien sosiaalisten rajoitteidensa kanssa Tammisen elämä vaikuttaa melkoisen vaikealta. Kun eräs heistä osui kuuloetäisyydelle, kirjaillijan suusta pääsi lauseentapainen: ”Voisko tähän niinku tulla mukaan?” ”Mutta sitten se tyyppi ei vastannut, ei sanonut mitään! Mulkaisi vain. Ihan suoraa vastausta on selvästi vaikeaa antaa. Mutta jos kyse olisi ollut lapsista, tilannetta valvonut valmentaja tuskin olisi jättänyt reunalla norkoilevaa poikaa yksin ja ulkopuoliseksi. Tiedottajana Lahden kaupungilla työskentelevä vaimo on tärkeä hahmo paitsi Tammisen elämässä, myös tuotannossa. On parempi olla ujo kuin jotain epämääräistä. Mutta jospa kysytään ihan suoraan, mitä kaikkea se Tammiselle itselleen tarkoittaa. Erityisesti uusimmassa kirjassa juuri vaimo on se hahmo, joka jaksaa päivästä toiseen tsempata kuolemanpelkoista miestään. ”Silloin kun me asuttiin Helsingissä, niin kävin parin vuoden ajan terapiassa. Eikä Tamminen ihan aina yksin ole, onhan hänellä perhe. Ei kuitenkaan sillä lailla, että hän osaisi nyt ottaa isältään vapautuneen roolin, siihen hän ei pysty. Todennäköisesti juuri se on auttanut häntä kehittymään sellaiseksi taiteilijaksi, joka hän tänä päivänä on: sosiaalisuudesta on tullut entistä vaikeampaa, joten ylivirittynyt hermosto pitää jatkuvasti huolen siitä, että tarinat erilaisesta häpeästä eivät lopu kesken. Sitä oli niin vaikea sovittaa siihen identiteettiin, jonka hän oli itselleen luonut. ”Se on jännä, miten tärkeä identiteetti on ihmiselle, vaikka se sitten olisikin sosiaalisesti heikko. Sen Tamminen sai huomata muun muassa silloin, kun hän törmäsi vuosien takaiseen armeijakaveriinsa kirjakaupassa. Niin meni mulla sitten pari vuotta taas nieleskellessä, ennen kuin pääsin pelaamaan”, Tamminen kertoo. Mulla se on päinvastoin, kohtaan jopa ystäväni vuosien ajalta kuin vieraan ihmisen.” Silti Tamminen sai voimaa isästään ja heidän erilaisuudestaan. Pienenä Tamminen oli usein isän mukana töissä. Tamminen häkeltyi täysin, mutta armeijakaverin todisteet olivat aukottomia. Ja se lentopallo, se on yksi niistä harvoista asioista, joiden kirjailija huomaa tuovan elämäänsä iloa. Harrastuksen aloittaminen ei ollut yksinkertaista. Mutta lopulta kävi niin, että Tammisen esikoisteos ilmestyi miltei samaan aikaan kun hän valmistui Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokselta. Ihmisten tapaaminen on hänelle vaikeaa, vaikka isälle se oli Ylellä työskentelemisen paras puoli. Oikeastaan se toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten aikuisena oleminen on yksinäistä, miten paljon luontevampaa lasten ystävystyminen usein on
Nololta. Aluksi äiti ajatteli, että alku nyt vain on vaikeaa. Tällä kertaa ei kuitenkaan ole tarkoitus jutella Röngän nuoruudesta vaan hänen suhteestaan isäänsä. ”Jep, tunnistan tuosta kyllä isän”, Rönkä sanoo,ja jatkaa: ”Varmaan se on paitsi luonnemyös sukupolvikysymys. Tamminen ryhtyi omien sanojensa mukaan ”opettamaan” pojalleen kirjoittamista näissä kirjeissä, samalla kun he keskustelivat elämästä ja maailmasta. Hän oli tullut uskoon ja halusi sen vuoksi tehdä tunnustuksen: ”Minä aina hakkasin sitä teidän poikaa.” Se tunnustus ei enää auttanut teini-ikäistä Petriä. Me ollaan oltu 30 vuotta yhdessä. Pieni Petri itki joka aamu koko matkan kotoa hoitopaikkaan. Tamminen on kertonut minulle, että nimenomaan hän lähetti ensimmäisen kirjeen, koska poika ei vastannut enää puhelimeen eikä WhatsApp-viesteihin. Kirjassa ei kirjailijan mukaan ole juuri mitään keksittyä. Mutta silti jatkuvasti tulee väärinymmärryksiä ja pohjaan katsomisen hetkiä, että näinkö yksinäistä tämä yhdessä oleminenkin oikeasti on. Ristiriitaisiahan me kaikki ollaan.” Antti Rönkä kertoo pelkäävänsä, että hänen kirjojaan verrataan isän teoksiin. Mutta ei siihen pelkoon taida olla aihetta. Kirjoittaminen on hänelle paikka, oikeastaan ainut paikka ja tilanne, jossa hän ei mieti, mitä muut hänestä ajattelevat. Hiusten väri on vaaleampi, vaatetus trendikkäämpi. Niistä Tamminen voisi puhua loputtomasti, ja puhuukin. Rönkä taas on sitä mieltä, että isä saattoi lähettää ensimmäisen kirjeen, mutta idea oli hänen. Langan päässä oli entinen lastenhoitaja. ”No, ekana tulee mieleen että... ”Varmaan tää on isälle aika sama.” Ja juuri siksi hän ehdotti kirjeenvaihtoa isälleen. Pitämään siis ikään kuin luovan kirjoittamisen kurssia etänä. Vahvasti omaelämänkerrallinen Jalat ilmassa -romaani on saanut kriitikoilta lähes varauksetonta ylistystä ja kohonnut kirjakauppojen myydyimpien teosten listalle. Tapahtumat ovat suoraan Tammisen elämästä. Hän oli aina ajatellut, että juuri lause on tärkein. Isä ja poika ovat ryhtyneet kirjeenvaihtoon. Mutta ei Antti Rönkä mikään isänsä kopio ole. Sanoisin, että isä on sielultaan matemaatikko, ei taiteilija. Kasvoissa on kuitenkin paljon samaa, ja monet lauseet voisivat tulla suoraan isän suusta. Viimeiset kirjeet lähetettiin kesällä 2019. Hän on myös esimerkiksi bakteerihysteerikko. Eikä me sitten puhelimessa oikein saada mitään sanottua toisillemme. Se ei ollut helppoa. Kun Petri Tamminen oli neljävuotias, hänet vietiin uuden lastenhoitajan luokse. Aloitetaan vaikka tästä mediahommasta: siinä asiassa isä ja poika nimittäin eivät voisi olla enempää eri linjoilla. Sen teeman käsittelyn hän haluaa nimittäin jättää jollekulle muulle. Siis etkö edes vaimoon. E nsimmäinen havainto Helsingin Musiikkitalon aulassa: poika on isäänsä pidempi. Nimenomaan kirjoittamisessa, hänelle on tyypillistä sellainen äärimmäinen viilaaminen. Siitä todistaa jo sekin, että 23-vuotias esikoiskirjailija on ollut koko syksyn esillä miltei kaikissa Suomen medioissa. Niin on käynyt myös tosielämässä, tavalla, joka ei oikein voisi tuntua kahdelle kirjailijalle sopivammalta. Siitä Tamminen hämmentyi. Todennäköisesti Antti Röngästä olisi tullut kirjailija muutenkin, mutta tämä idea taisi nopeuttaa asioita. Ei hän ole tottunut sellaiseen, että pitäisi olla esillä. Tamminen nimittäin osasi terapeutin sohvalla ensimmäistä kertaa yhdistää erään lapsuudenkokemuksensa vaikeisiin tunteisiinsa maailmaa kohtaan. ”Siis hyvä kirja... Petri Tamminen ei ole ehkä voittanut Finlandia-palkintoa, mutta hän on voittanut Lause-Finlandian (lauseella ”Danny tuli Vääksyyn”). Mutta isän mielestä pelkkä teksti ratkaisee.” Röngän romaanissa päähenkilö ja hänen isänsä ovat aika etäisiä mutta lopulta löytävät jonkinlaisen yhteyden toisiinsa. Ehkäpä vain Lause-Finlandian voittajan poika voi todeta, että lauseet eivät ole tärkeitä – ja silti kirjoittaa ammatikseen. K irjailija on ihminen, joka koostuu toisista kirjailijoista ja näiden teksteistä. 86 IMAGE JOULUKUU 2019 klassinen sellainen. Pian Rönkä olikin jo allekirjoittamassa kustannussopimusta. Siksihän hän niitä hinkkasi ja hioi. Koska Tammisesta on niin vaikea puhua itsestään. Siihen, ettei kavereita aina oikein löytynyt. Kerron Röngälle, että hänen isänsä on läpi juttuprojektin yrittänyt suostutella minua luopumaan tämän artikkelin kirjoittamisesta. Ja muut hakkaajat, ne viittaavat kouluun. Jo vuosia sitten Rönkä sanoi isälleen, että eivät ihmiset lue lauseita, vaan he lukevat kirjoja. Tamminen ei kuitenkaan halua avata enempää vaikeita koulumuistojaan. Isän ja pojan perusajatuskin kirjan tekemisestä on nimittäin aivan erilainen. Tietysti lapsen ja vanhemman suhteessa on aina jonkin verran vastustusta vain vastustuksen vuoksi. Mutta kirjoittamalla se suhde aukesi eri tavalla”, Rönkä sanoo. Silloin voi sanoa, mitä oikeasti ajattelee ja tuntee. Hänestä on tullut muutamassa kuukaudessa kenties Suomen tunnetuin koulukiusattu, kun hän on kertonut nuoruutensa helvetistä niin kansien välissä kuin aamutelevisiossa. ”Jos puhelin soi ja ruudulla vilkkuu isä, niin ensimmäinen olo on aina se, että mitä mä nyt olen tehnyt. Jossain vaiheessa Rönkä lähetti isälleen palasen romaanikäsikirjoitustaan, jonka Tamminen taas välitti luettavaksi kustannustoimittajalleen. Ja pedantti, vakavamielinen. herkkä. En mä häpeä hänen kanssaan. Minä taas haluan kertoa ja keskustella kirjani teemoista, jos ketään vain kiinnostaa. Mutta on hänessä rentojakin puolia. Sitten Tammisten puhelin soi. Siinä iässä minä ajattelin jo ihan muita hakkaajia, hän kirjoittaa Mustassa vyössä. Siis sen jälkeen, kun tämä oli pari vuotta sitten muuttanut Jyväskylään opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta yliopistossa. ”No siis joo, totta kai. Ja nyt Gummerus julkaisee tammikuussa kootun kirjeenvaihdon. Mutta kun itkeminen ei kuukaudessa loppunut, Petrille etsittiin uusi hoitopaikka. Mutta kysytään nyt jo vihdoin: Antti Rönkä, millainen ihminen isäsi oikeastaan on. Ja henkilökuvassa oleminen tuntuu hänestä lähtökohtaisesti, tietenkin, hävettävältä. Isä on niitä ennen somea ripille päässeitä. Yhtä sivulausetta hinkataan kolme viikkoa. Kului kymmenen vuotta. Tai jos se ei ole mahdollista, niin voisiko juttu olla ainakin hyvin lyhyt tai keskittyä esimerkiksi siihen, mitkä ovat Petri Tammisen mielestä Antti Tuurin kirjojen parhaita lauseita. Että kerrankin saataisiin asioita sanotuksi. Kysyypä häneltä sitten lapsuudesta, yksinäisyydestä tai harrastuksista, puhe kääntyy sitkeästi lähes joka kerta samaan suuntaan. se ylittää tunnetasolla sen, että tosielämässä mä en ylety kehenkään”, Tamminen sanoo. Niin kyllä se, että kun joku jossain kirjassa sanoo jonkun asian tarpeeksi hienosti ja ymmärrettävästi, niin kyllä se on ehdottomasti mulle paras todiste siitä, että ei tässä ihan yksin olla.” Kahden tapaamisemme aikana Tamminen esittää perinpohjaisia,
JOULUKUU 2019 IMAGE 87 Kirjoittaminen on hänelle paikka, oikeastaan ainut paikka ja tilanne, jossa hän ei mieti, mitä muut hänestä ajattelevat.
88 IMAGE JOULUKUU 2019 Niin että en kyllä lähtisi kehumaan. Hm, noni.
Rossi: Ja sen pelon takia et halunnut vastata. Nauran niin pitkään ja niin kovaa, että silmistäni alkaa valua kyyneleitä. Asuttiin lähiössä ja lämmitettiin maksalaatikkoa. Sitten lähdemme kävelemään takaisin rautatieasemalle päin. Vähitellen Tamminenkin alkaa nauraa, ehkä sille, miten paljon hänen vastauksensa minua naurattaa. Sen kirjoitti Ilkka Malmberg Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen vuonna 2001, Tammisen kolmannen teoksen ilmestymisen jälkeen. Ohituskaistan Datsunista näytettiin persettä. ”Ihan hyvä mut ei sun heti tarvi syöttää”, keskushyökkääjä sanoi. Tamminen: Niin. Hän rimputti ovikelloja ja pyysi tunnin päästä anteeksi. ”Me ollaan kans perhosia”, yleisö sanoi. ”Minä olen perhonen ”, runoilijat sanoivat. Tamminen: En mä osaa vastata tohon. Rossi: Okei. Tamminen: No tietysti, ainahan mä siellä koneella olen. Mutta tuleeko siitä sitten mitään... Jos nalle ei olekaan totta, olen pettynyt. Tamminen piti armeijassa nallea tyynyn alla. ”Se on taas täällä”, serkut nauroivat. Kun pitäisihän sitä sitten olla enemmän tuloksia jos aina töitä tekee. JOULUKUU 2019 IMAGE 89 kauniita ja osuvia kirjallisuusanalyysejä niin Veijo Merestä kuin Väinö Linnasta, ja tietenkin Anteista, Tuurista ja Hyrystä. Savulohitarjottimesta aukeaa huomio kuoleman ainutkertaisuudesta ja farmarivolvoista isän menetyksen käsittelystä. Hm, noni. Tamminen Tamminen oli ainoa lapsi. ”Täällä ei ole poika mitään sulle ”, pornokauppias sanoi. Tamminen meni naimisiin ja vaihtoi proosaan. Jälkeenpäin hän haluaa lisätä sähköpostitse, että pitää kyllä paljon myös uudemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta, esimerkiksi Soile Pohjalaisesta ja Eeva Turusesta. Eikä tämä ole nyt riittämättömyyteni kertosäettä, tämä on aito havainto, tässä asiassa minä olen kokemusasiantuntija, minulla on useiden vuosikymmenten mittaista näyttöä siitä että olen tylsä tyyppi ja se on ok, oikeastaan kaikkialla muualla paitsi haastatteluissa. Nykyaikana monet perustelevat toimittajille paljon useammin sitä, miksi heistä nimenomaan pitäisi tehdä juttu. En osaa sanoa. että avaatko sä viikonloppuisin tietokoneen ja kirjoitat sillä jotain. Rossi: Siis et osaa sanoa, teetkö töitä viikonloppuisin. Nauramme yhdessä kaksi ja puoli minuuttia. Se järkytti Tammista. Ei itkua enteilevällä tavalla, vaan vähän kuin lapsella, joka jää kiinni jostain mitättömästä rikkeesta, eikä heti keksi selitystä. Tällainen se oli. Pian saan huomata, että keskustelu niistä ei kuitenkaan välttämättä ole sen helpompaa kuin isoistakaan teemoista juttelu. Akne alkoi. ehkä. Hän piileksi komeroissa. En... Siksi olen lopuksi päättänyt kysyä häneltä haastattelun lopuksi nimenomaan pienistä, konkreettisista asioista. Ehkä toi kysymys nyt vaan kosketti mussa jotain sellaista kohtaa, etten vaan kehuisi millään ahkeruudella… heti mua pelästytti. Aikuistuttiin, ajeltiin sunnuntaisin maalla ja kehuttiin maisemaa. Juttuprosessin lopuksi Malmberg pyysi Tammista kirjoittamaan itsestään pienoiselämäkerran, sellaisen, joita hän oli esikoisteokseensa sommitellut monista henkilöhahmoista. Tamminen kävi matineoissa. Sitten hän vastaa, loukkaantuneen puolustelevalla äänensävyllä: ”Se oli vaan ihan pieni nalle.” Tuijotan Tammista kaksi sekuntia ja purskahdan nauruun. Tamminen eli keksi kädessä. Mutta yksi asia siitä jää vaivaamaan. Jos mä kysyn vaikka näin... T eksti on, kyllä vain, taattua tammista. Ei se oikein onnistu, henkilöjutun konsepti jää Tammiselle edelleen vähän vieraaksi. Saatiin poika ja asuntolaina. Niin että en kyllä lähtisi kehumaan. Isä ilmoitti Tammisen nappulaliigaan. Sellainen tuntuu minusta oikeastaan aika virkistävältä, vaikka sähköpostikirjeenvaihtoon meneekin aikaa. Rossi: Teetkö töitä viikonloppuisin. Junamatkalla mietin, että Tamminen kirjoittaa usein isoista asioista pienten asioiden kautta. Sen haluan vielä kysyä, vaikka vastaus vähän pelottaa. Hän kirjoittaa ennen toista tapaamistamme sähköpostissa muun muassa näin: Olen ajattelija vain siinä mielessä, että saan kahden vuoden välein kasaan 150 sivua ajatuksia ja muutaman kolumnin. Ihan viimeiseksi olen päättänyt kysyä nallesta, siis pienestä karhun muotoisesta pehmolelusta. Mä ajattelin, että tää olisi aika yksinkertainen kysymys. Mutta entä jos se on ja tästä aukeaa jokin traumaattinen nyyhkytarina. T apaamme Tammisen kanssa toisen kerran, tällä kertaa Lahdessa. Mutta ei Tamminen. Laitan nauhurin pois, ja Tamminen sanoo, että nyt tuntuu vähän kevyemmältä. Muustakin hän kirjoittaa, nimittäin jälleen kerran siitä, ettei ymmärrä, miksi hänestä pitää tehdä tämä lehtijuttu. ?. Tamminen on 25 vuoden uransa aikana parhaansa mukaan väistellyt henkilöhaastatteluja (itse hän sanoo toki, että ei häntä niin kovin usein niihin ole pyydettykään), mutta on olemassa yksi kiinnostava artikkeli. Pitikö Tamminen todellakin armeijassa nallea tyynynsä alla. Tamminen: Niin. Kaikki vähänkin julkaisukelpoiset ajatukseni ovat siellä, sen ulkopuolella olen tylsä tyyppi. Yritän vastata, että jo nuo muutamat virkkeet todistavat minulle, että Tamminen nimenomaan ei ole tylsä tyyppi, ja etten oikeastaan edes usko tylsyyteen. ”Mikä tämä on?” kersantti kysyi ja roikotti Nasua korvasta. Esitän kysymyksen kahvilan pöydässä, ja kirjailijan naama menee vähän ryttyyn
Tolasta tuli yksi Suomen kirkkaimmista tähdistä, mutta kulisseissa hän on tähdännyt elokuvantekijäksi jo kauan. Teräsleidit ei ole kiikkustuolidraamaa. Pääosia näyttelevät Leena Uotila, 73, Saara Pakkasvirta, 81, ja Seela Sella, 82. Osuvan tai onnistuneen komedian taustalla on aina tragedia. Aviomiesrooleissa nähdään Heikki Nousiainen ja Jani Volanen. Elokuvan suhde henkilöihin on se, että vanhempia ihmisiä kohdellaan ihmisinä, ei niin että he olisivat muuttuneet jonkinlaisiksi vanhuksiksi, eikä niin, että heidän tulisi olla nuorempien kaltaisia. Pirjo Lonka esittää Uotilan hahmon tytärtä ja Linnea Skog tyttärentytärtä. Teräsleidit on Tolan toinen pitkä ohjaustyö. Miksi. Eniten huvittaa se, kun hahmo ajaa itsensä ongelmiin ja sitten syyttää seuraamuksista muita ihmisiä. Teräsleidit on aidoista havainnoista ja oikean tuntuisista ihmisistä kertova komedia, jossa on myös draamallisempia tasoja. Nyt Teräsleidit on valmis, ja siitä tulee 2020-luvun ensimmäinen suomalainen elokuvaensiilta. 90 IMAGE JOULUKUU 2019 Teksti Kalle kinnunen Kuva antti vettenranta Elokuvan vanhat naiset saavat olla myös vulgaareja ja röyhkeitä. Sen piti olla ensimmäinen, mutta alan rahoitushierarkiat iskivät kasvoille. Tavoitteena oli moderni ote, mutta näistä Pamela Tola teki näyttelijänä läpimurtonsa heti elokuvalla Tyttö sinä olet tähti jo ennen kuin valmistui Teatterikorkeakoulusta. Tola toivoo sen olevan osa suurempaa muutosta. Maailmamme on absurdi, ja sille on lupa nauraa. Onko elokuva draama vai komedia. Et pidä sanasta vanhus. Se, että elokuvan hahmot ajautuvat omissa epätoivoisissa yrityksissään ääri– tilanteisiin on musta todella koomista, kiinnostavaa ja toki myös traagistakin. Todellisuuden tekijä. Näinhän me välillä toimimme. Teräsleidit on kolmen sisaruksen road movie sekä kertomus naisista kolmessa sukupolvessa. Vanhus voi olla leimallisesti negatiivinen ja vähättelevä ilmaus. Se ei ole ainoastaan hauskaa, se on myös vilpitöntä ja pirteää. Käsikirjoittajana ja ohjaajana voi itse luoda todellisuutta. Vastuun täydellinen välttäminen. Siitä on pian 15 vuotta
Keskustelija
Oliko heidät helppo saada näihin rooleihin. Keskustelun sävy muuttui. Keskellä on Leena Uotilan roolihahmon elämän uudelleenarviointi, johon liittyy murha– epäilykin. Mitä meiltä odotetaan. Tietty leima minulla on silti otsassa, koska en ole saanut elokuvaohjaajan koulutusta. Kävin kertaalleen läpi ajatuksen, ettei se tule menemään läpi ja että minusta ei ehkä tule ohjaajaa. Elokuvakerronta näyttää eikä vain luo mielikuvia päähän, joten pitää olla tarkka, ettei julista tai ole yksioikoinen. Minut on kasvatettu anarkistisesti ja mun on ollut vähän vaikea sopeutua järjestämälliseen yhteiskuntaan.” –?Pamela tola ”. Jos siinä on elänyt jo 50 vuotta, voiko syyttää vain toista. Jos varoo koko ajan paljastamasta mitään heikkouksia kenellekään, ei kehity mihinkään, ja sehän on myös äärimmäisen tylsää. Teräsleidit oli kuitenkin tekeillä jo vuosia sitä ennen. Mitä halusit tutkia. On vain hyvä, jos saa kehittävää palautetta tyyliin ”käsikirjoitus ei ole valmis”. Minut on kasvatettu anarkistisesti ja mun on ollut vähän vaikea sopeutua järjestämälliseen yhteiskuntaan. Se oli surkea vaihe ja kävi itsetunnolle. Se tuntui loukkaavalta, ja tuli olo, että tällaista tarinaa, jossa vanhemmat naiset ovat isossa osassa, ei haluta kertoa. Näyttelijätausta on olennainen osa omaa oppimistani ja ohjaajaksi tulemistani. 92 IMAGE JOULUKUU 2019 keskustelija henkilöistä ei tehdä nuoria. Oli tärkeää, ettemme meikkaa kuusikymppisiä vanhemman näköisiksi, vaan näyttelijät ovat oikean ikäisiä. Levitysyhtiö ja tuotantoyhtiö Helsinki Filmin muut tuottajat uskoivat hankkeeseen, mikä kannusti Aleksia kannustamaan mua. Näyttelijäjoukko on nimekäs – ja iäkäs. Me Bardyn kanssa odotimme, että elokuvasäätiön tuotantoneuvojat taas vaihtuivat. Ohjaajana yritän kommunikoida näytteljöiden suuntaan niin kuin toivoisin, että itselleni kommunikoitaisiin. Mutta yleensä on muutakin. Miten suhteeseen on päädytty. Mistä sait rohkeuden kirjoittaa elokuvaa, joka kertoo itseäsi 40 vuotta vanhemmista ihmisistä. Kuusi vuotta meni. Mitä jos toimimme sitä vastaan. Henkilöt ovat kärkkäitä, ja se, mitä he sanovat tai tekevät, ei ole aina moraalisesti oikein. Debyyttiohjauksesi oli kevyempi komedia Swingers. Mitä tapahtuu, kun olen vanha ja yksin. Uskon, että jos uskaltaa kyseenalaistaa omatkin ideansa, voi keksiä miten asioita voi tehdä vielä paremmin. Roolihenkilöt ovat vanhoja, mutta teemat sellaisia, joihin voi samaistua monen ikäinen. Sellainen vie hirveästi energiaa. Teräsleidit on myös elokuva perheestä ja sukupolvesta. Yli kymmenen vuotta sitten sanoin tuottaja Aleksi Bardylle, että haluaisin joskus tehdä tällaisen. Usein tuntuu, että mun pitäisi jollain auktoriteetilla tai tietynlaisella käyttäytymisellä todistaa kykeneväisyyttäni, eli ottaa esimerkiksi palavereissa tietty ulkoinen rooli. Teräsleideille tuli vihreä valo. Henkisessä ja arkipäiväisessä kipuilussa on paljon pelissä. Huumori, ironia ja keveys pitävät paasaavuuden loitolla. Yksi moottori on oma kauhuni. Isoa perhedraamaa ei tarvitse kärjistää niin, että joku hakataan. Tulkitaan, päätellään ja aiheutetaan pahaa mieltä olettamalla, että joku toinen haluaa asioiden tapahtuvan näin. Mutta mistä inspiraatio nimenomaan kahdeksankymppisistä kertomiseen alun perin tuli. Hankaluuksia oli etenkin Seelan aikataulujen kanssa. Aleksi tuli myös mukaan Teräsleidien käsikirjoitustyöhön. Lähdin Swingersiin osin ajatuksella, että kunhan olen ohjannut pitkän leffan, kukaan ei voi enää vedota siihen, että eihän sillä ole koulutusta tai kokemusta tai eihän se ole ohjaaja. Sitä tehtiin erittäin nopealla tahdilla valmiille pohjalle, tanskalaiselokuvan uusintaversioksi ja tuottajan tilauksesta. Ja millä lempeydellä, viisaudella ja voimalla he katsovat mua, kun vaahtoan! Mikä menetys ja paradoksi se on, jos vanheneminen nähdään ainoastaan negatiivisen kautta. Kuvausajankohta piti löytää hänen teatterityönsä ehdoilla. Haluaisin tällä elokuvalla olla luomassa maailmaa, jossa vanhat ihmiset ovat näkyviä, eläviä ja aktiivisia. Tarjosiko Swingers tässä näytön paikan. He ovat vanhoja ihmisiä, jotka osaavat käyttää aivojaan ja mielikuvitustaan. Miksi tässä kesti niin pitkään. Oletko joutunut kohtaamaan ennakkoluuloja siirtyessäsi kameran taakse. Kun tämä ei edes ole mikään marginaaliaihe. Yhtäkkiä en saanut enää mitään. Nainen punnitsee elettyä, tukahdutettua elämäänsä ja oivaltaa, että se voisi olla toisin. Oivalsin kulman: eri ihmiset kohtaavat elämänsä kriisit ja virstanpylväät eri iässä, kukin persoonansa ja kokemustensa mukaan. Alussa ikäeroni henkilöihin jarruttikin paljon. Samalla jokin sielussani huusi, että miksi tässäkin asiassa Suomen pitää olla Euroopan viimeinen. Hän kannusti. Omasta mielestäni olen sopeutunut aika hyvin. Uskon sen riittävän, että tekee työnsä ammattimaisesti ja hyvin. Kaikki tämä on riipaisevaa ja koomista. Jos on huonossa parisuhteessa ja kokee elävänsä näivettyneesti, syyllistä etsitään ja aina voi sanoa, että se on huono aviomies. Tiedän, etten ole ainoa tällaisessa tilanteessa ollut ja että tuet ovat harkinnanvaraisia. Hän näyttelee koko ajan. Se on niin surullinen visio. Kun tiedän, miten paljon enemmän annettavaa minulla nyt on kuin 20 vuotta sitten, pökerryn ajatuksesta, mitä kaikkea meidän näyttelijäkolmikko on elämässään käynyt läpi. Menetitkö uskosi Teräsleideihin. Kentällä oppimista ei pidä väheksyä. Annettiin ymmärtää, että yhtään mikään tässä jutussa ei ole kiinnostavaa: ei tekijät, ei aihe, ei mikään. . Itsensä voi löytää myöhäänkin. Olin kirjoittanut ennen Teräsleidejä jo toista elokuvaa ja saanut siihen elokuvasäätiöltä kaikki käsikirjoitustuet. Että jos kaikkialla muualla ei ole tehty mummojen roadtripiä, meilläkään ei kannata. Jos teen pitkän leffan tosi pienellä budjetilla 17 kuvauspäivässä ja saan sen toimimaan, olen todistanut, että pystyn ohjaamaan elokuvan ja hallitsen sen koneiston. Kun säätiön tuotantoneuvoja vaihtui, tuli seinä vastaan. Millaisesta kriisistä on kyse. Kun kukaan ei halua kysyä mitään, kukaan ei halua kuulla, kukaan ei halua nähdä. Millaisia sanattomia sopimuksia ja olettamuksia perheissä on. Mutta tuntui, että minua ei enää kohdeltu ammattilaisena. Mutta tämä teema kiinnostaa
Essee Elokuva Musiikki Kirja Luoma-aho Korkman Jojo Rabbit Coldplay: Everyday Life Ei enää Eddy Surun ja hyveiden vuosi
(Ali Jahangiri Twitterissä) Tämä kuukauden ikäinen vauva ei tule koskaan enää tapaamaan perhettään, koska Israelin asevoimat tappoivat hänen läheisensä. 94 IMAGE JOULUKUU 2019 Surun ja hyveiden vuosi Vuonna 2019 emme enää taistelleet paremman maailman tai tulevaisuuden puolesta vaan toisiamme vastaan, kirjoittaa Jyrki Lehtola pamfletissaan. ”Someguruksi” kutsuttu Sauri vietti paljon vapaaja työaikaansa Twitterissä, jossa hän joutui kohtaamaan muiden epätyydyttäviä ilmaisutapoja. Ennen Saurin Twitteriä sekoili Twitterin Sauri, jolla oli vuoden ajan #rakentavatwiittaaja-palkinto. Me voimme auttaa vaatimalla EU:ta takaamaan iranilaisille netti. Niin pahasti, että voisi luulla, että se on ihminen, ei Twitter, joka sekoilee. Jos haluat, että Suomi lopettaa kaiken asekaupan tämän roistovaltion kanssa, paina retweettiä. #Ragettavatwiittaaja! Huh! Nyt nousivat tunteet pintaan ja läiskyivät sieltä kaikkien kasvoille niin kuin internetissä parhaimmillaan.. ”Sekoileeko teidänkin Twitter. Sekoileehan se. Ihmisiä kuolee, vallankumous tulee olemaan verinen. (Jussi Pullinen, Helsingin Sanomat) Mihin kohtaan Maslowin tarvehierarkiaa sijoittuu Twitterin ilmoitusnäkymän koko. Sauri päätti korjata internetin nostamalla twiittajista esiin niitä, jotka Saurin tavoin käyttäytyivät internetissä niin kuin internetiä ei olisi keksitty. Netti on ollut jo muutaman päivän pois päältä. Someguru ei valitettavasti ollut perillä siitä, että älypuhelin oli muidenkin kuin Saurin minuuden jatke. TeksTi Jyrki LehtoLa I ranissa olosuhteet ovat tukalat. Mulla on tosi hidas ja ilmoitus– näkymästäkin näkyy vain puolikas.”, murehti filosofian tohtori Pekka Sauri loppusyksystä 2019. Turvallisuuden vai rakkauden tarpeisiin. Kesällä 2019 joku erehtyi luulemaan sanaa vapaaksi ja perusti parodisen #ragettavatwiittajapalkinnon, jossa nostettaisiin esille twiittaajia, jotka eivät arvostaneet, millainen kunnia on istua ruokapöydässä hiljaa kuuntelemassa vanhojen miesten jutustelua siitä, millaista oli, kun he olivat nuorempia. (Iikka Kivi Twitterissä) Meidän pitäisi kiinnittää huomiota siihen, että entistä useampi uskaltaisi käyttää verkon ja somen avaamaa vapautta sanoa asioita ja että entistä harvempi vetäytyisi sieltä pois
No olipa vääränlainen Aspergerin oireyhtymä! Meitä opasti kohti parempaa maailmaa oikeanlaisen Aspergerin Greta Thunberg, joka sai meidät esimerkillään paheksumaan sän. Lammaspalkinto, etuoikeutettu setämies, setämiespositio, vihjeettömyys! Huhhuh, nyt oli satulalla sanoja mietitty, vaihdettu toisiin, mietitty uudestaan ja lopulta luovutettu. Ja nyt, nyt Greta puhuu YK:ssa… harmageddon, harmageddon!... Yleisradion haastattelussa psykologi Sauri analysoi itseään kertomalla, kuinka hänen 100 000 Twitter-seuraajaansa on ”enemmän kuin usealla maakuntalehdellä. Oli tullut aika näyttää Pekka Sauria esittävälle ihmiselle, että sun rakentavuus on vain toinen nimi hierarkkisille rakenteille. Kun Duffy joutui oikeuteen, puolustus vetosi siihen, että Duffy sairasti Aspergerin oireyhtymää, joka teki Duffysta sillä lailla kohtuuttoman, ettei hän hahmottanut toimintaansa eikä sen seurauksia. Mutta mitä pienistä. 2 019 oli vuosi, kun voittajat vyöryivät vihdoin sinne, minne olivat kauan himoinneet: häviäjien eteen kärsimään niin, että häviäjät – sori, mutta mitäs ootte häviäjiä! – hävisivät toisen kerran. Tyttönen! Normaalia verisempi lapsimurha! Maailma hajoaa ympärillämme, vanha mies sanoi tyttönen, miten voi elää helvetissä, no eihän täällä voikaan elää. Me olimme kehittäneet itsellemme uuden oireyhtymän. Meillä oli meta-asperger, jossa emme pystyneet ajattelemaan, puhumaan, tuntemaan, näkemään tai suhteuttamaan maailmaa enää minkään muun kuin ruotsalaisen Asperger-teinin kautta. Mutta ei Pekka ymmärtänyt! Pekka Sauri suuttui ja alkoi mököttää. Eivät niihin muutkaan tukeutuneet. Ne oli korvannut suurempi voima, suurin kaikista: oma tietoisuutemme siitä, että oma tietoisuutemme on korkeammalla tasolla kuin muilla. Oli vain yksi hetki; hetki, jolloin meistä poikkeava ihminen asetteli väärää mieltä ollessaan sanansa väärin edustaessaan ikäluokkaansa, asemaansa ja sukupuoltaan, vaikka hänen olisi pitänyt edustaa sitä kaikkea, mitä meissä oli. tekisipä Kridlokk tästä biisin!... Ja sitten …sitten… tapahtui se… pahin… Amazonin sademetsät paloivat, Siperia oli tulessa, vajaa 30 000 ihmistä kuoli tänään nälkään, mutta MITEN MINÄ VOIN HENGITTÄÄ LASSE LEHTISEN SAASTUTTAMAA ILMAA, EN VOI. Tuollaista sosiaalisessa mediassa on, kun suru iskee päälle, yksinäisyys ahdistaa, eikä kukaan välitä. Informaatiolla, ymmärryksellä, suhteellisuudentajulla ei ollut enää merkitystä. Saksalaisfilosofi – OK Boomer! – Jürgen Habermas on ammatikseen idealisoinut julkisen puheen tilaa, jossa voimme rationaalisen dialogin avulla päästä yhteisymmärrykseen yleisesti tärkeistä aiheista. Ne toiset eivät eläneet kuin Greta, eivät twiitanneet olkiveneessä ilmastonmuutoksesta niin kuin me kotona twiittasimme Gretasta Finlaysonin luomulakanoissa odottaessamme maahanmuuttajan tuomaa vegetable kormaa, joka aina sunnuntaisin saapuu myöhässä, mutta olimme jo varautuneet siihen. Niillä oli erilaisia mielipiteitä, erilaisia puhetapoja, niille ”mielenterveys” oli kaksi eri sanaa. Sauri on Helsingin yliopiston organisaatioviestinnän työelämäprofessori, Helsingin entinen apulaiskaupunginjohtaja, supervihreä jo vuodesta 1922, ”somevaikuttamisen asiantuntija”, ”vuoden 2014 johtaja”, viestintätoimisto Tekirin senior advisor… ja nyt Sauri mököttää, koska… koska… hmmmm… se on myös media. Neljän minuutin puheen aikana aavikoitui taas uudet 80 hehtaaria, mutta onneksi Greta antoi toivon maapallon kalleimmalle luonnonvaralle, meille, ja meidän uskollemme, että vain Gretan nimeä toistamalla voimme pelastaa lapset, tulevaisuuden ja jonkun kolmannen tärkeän jutun. Muut eivät olleet meitä ja puutteitamme kohtaan samalla lailla suvaitsevaisia kuin itse olimme. kuinka joku edes kehtaa ajatella nyt jotenkin muuten kuin miten me ajattelemme. ”Onkin jo jonkin aikaa vituttanut tämä etuoikeutetusta setämiespositiosta ojennettu lammaspalkinto, jollaista vihjeettömyydessään voi jakaa vain etuoikeutettu setämies, joka ei ole sorrettujen taisteluita koskaan joutunut käymään”, kirjoitti Helsingin pyöräilijöiden varapuheenjohtaja Marjut Ollitervo, jolle sorrettujen taistelut liikenneympyröissä – en vittu näytä käsimerkillä, milloin poistun täältä! – olivat arkipäivää. Vuoden 2019 rationaalinen dialogimme koostui meemeistä, silmiä pyörittelevistä GIF-kuvista, ”poistun täältä nyt toistaiseksi” -kohtauksista, ”Huuhkajat!”-huudosta, koska halusimme olla kaikessa mukana, blokkauksista ja hashtageista, joiden perässä oli tarpeeksi sanoja, jotta joku varmasti meidät huomaisi, ja jos ei huomannut, ”poistun täältä nyt toistaiseksi”. Me emme enää lyöneet ylöspäin, vaatisi voimia, tietoa, näkemystä, kurkottautumista kohti jotain muuta kuin itseämme, ja siksi me löimme vieressä istuvaa vanhusta, se oli meidän taistelumme. No ei! ”OK Boomer!” Lopulta voiton vei monikansallinen minimalismi. JOULUKUU 2019 IMAGE 95 Surun ja hyveiden vuosi gyistämme, miten toiset elävät, ja pitämään pulleaa monomaanisuuttamme hengen suurena saavutuksena. Ei se Sauri varmaan tuosta loukkaannu. P ekka Saurin pirstaloiduttua mekin saimme luvan luovuttaa. Se on psykologi ja filosofian tohtori, Pekka Saurin klikkaama virtuaalisydän Pekka Saurille, kyllin suuri ymmärtämään, että Twitter nyt vain on paikka, jossa omia sielullisia ongelmia käsitellään jalostamalla ne yhteiskunnalliseksi raivoksi. Me olimme suvaitsevaisia, ylpeitä suvaitsevaisuudestamme, vaadimme sitä muiltakin, ihmisyyden ihana kirjo, mutta jokin raja hyvyydessämmekin, ja se raja oli siinä kohdin, jossa toisen ihmisen tapa ilmaista eriävää mielipidettään tuntui meistä epämukavalta. ”Setämies!” Tarvitseeko sanoa enempää. Sauri lopetti #rakentavatwiittaaja-palkinnon ja ilmoitti vetäytyvänsä Twitteristä, mutta jos suru on vain omassa puserossa, se on piilossa, joten Sauri pomppasi saman tien takaisin ja huusi ulos suruaan kysymällä, onko sen Twitter ainoa, joka sekoilee olemalla tosi hidas. Suhtaudun siihen nyt niin, että olen ikään kuin media ja minun täytyy ajatella toimintaani mediana.” Sekoileeko teidänkin Twitter. Panoksemme yhteiskunnalliseen keskusteluun oli sonnustautua globaaliksi meemiksi itkiessämme raivosta, millaisia muut ovat, emme surusta, millaisia meistä oli tullut. ”RIP-trolliksi” kutsuttu 25-vuotias Sean Duffy keskitti 2010-luvun alkupuolella energiansa niiden pilkkaamiseen, häpäisemiseen ja kiusaamiseen, jotka olivat joko kuolleet nuorina tai olivat edesmenneen vanhempia. Ei ollut rakenteita, ei suuryrityksiä, ei markkinoita, institutionaalista valtaa, monikansallisia yrityksiä, globaalia vääryyttä, moraalin harmaita alueita, ei läheisten kasvavaa huolta mielenterveydestämme. Sekoilee, ja nyt tarvittaisiin joku asiantuntija tutkimaan, mitä sosiaalinen media meille tekee, kun se suistaa psykologinkin haperaksi ja harhanäkyiseksi mediaksi. Lasse Lehtinen oli kirjoittanut kolumnin – OK Boomer! – jossa oli kutsunut Thunbergia… tyttöseksi. Keskeytettyjen opintojen ja raiteiltaan suistuneen minäkäsityksen seurauksena me osasimme argumentoida taistelussa kohti parempaa maailmaa, ja näin me argumentoimme: ”Kuinka sä kehtaat!” Argumentoimme varastamalla tuohtumuksemme ilmaisun 16-vuotiaalta, joka oli varastanut sen aikuisilta tehdäkseen heihin vaikutuksen
Ole. Vuosi 2018 jätti hyvän mielen, kun saattoi polskia loppuvuoden niissä omia tunteita koskevissa tunnelmissa, jotka Perttu Häkkisen menehtyminen oli saanut muillekin näkyviin. Hesarin ansiosta Samujin tila levisi laajempaan tietoisuuteen Somalian nälänhätää – Taasko?! Vastahan se oli! – nopeammin, mutta onneksi mesenaatti.me-yhteisörahoituspalvelussa voi auttaa hädänalaisia. Jos et ollut samaa mieltä kanssamme, olit juntti, mikä mielessämme tarkoitti usein samaa kuin natsi. Aika edullista, mutta kutsuuko Nala meidät Kämpiin juomaan kuplivaa. Väärien äänien blokkaamisesta tuli saavutus, josta informoitiin militaristisella ylpeydellä. Paljonhan tuossa olisi mietittävää suhteessa omaan luotaantyöntävyyteen, kaikkivoipaisuuden harhaan, maailman ja sosiaalisen maailman erottelutaitoon, dialogija sietokykyyn, mutta ei ollut aikaa, kun ensimmäinen ja syvin reaktiomme galluptulokseen oli klikata laskukonesovellus esiin. Ihmistä. Kuunnelleet. Pilkku. Ainoa energinen puolemmekin, raivomme, muuttui väsyneeksi ylimielisyydeksi. Samujin joukkorahoitus oli Mesenaatin historian intohimoisin hyväntekeväisyyskohde, joka keräsi 205 000 euroa. Se oli helsinkiläisten projekti osoittaa toisille helsinkiläisille helsinkiläisiä kohtaan tuntemaansa solidaarisuutta näinä vaikeina aikoina, kun 1.2 miljoonaa suomalaisista on natseja. 96 IMAGE JOULUKUU 2019 Jos et ollut samaa mieltä kanssamme, olit juntti, mikä mielesämme tarkoitti usein samaa kuin natsi. Siitä tuli niin syvä ja herkkä olo, että tällekin vuodelle tarvittiin energisoiva tragedia, ja onneksi Hesariin tehtiin iso kaverihaastattelu Samu-Jussi Koskesta, jonka Samuji-muotiliikkeellä ei mennyt niin kuin sillä olisi pitänyt mennä. Te ette osanneet käyttää edes sananvapauttanne. Yksi. Olen. Juntin ääni täytyi vaientaa blokkaamalla se pois omista silmistä, ettei hauras minämme murenisi meihin kohdistuvasta kritiikistä. Nyt perussuomalaisia on jo muutama tuhat enemmän, koska emme miettineet, mistä nousu johtuu, mitä sille voisi tehdä, mitä omalle itselle voisi tehdä, teemmekö me kenties oikeamielisessä hybriksessämme jotain väärin ja karkotamme kaikki kauemmas ja siksikö olen taas yksin sosiaalisessa mediassa ja mistä tämä suru, tämä hellittämätön suru tulee, vaikka juuri kirjoitin aika vitun ylpeänä, että perussuomalaisista saa – itse asiassa! – anagrammin ”ulostemassapieru” ja etnonationalisteista – katsokaapa tätä! – ”natsiletti onanoi”. Mitä. ”Mua ei kiinnosta, jos sun tai sun frendies mielestä blokkaus oli ’epis’ tai liian herkkä. S OS-kummina annat Nalan kaltaiselle orvolle rakastavan kodin alle eurolla päivässä”, ilmoitti SOS-lapsikylä nettisivuillaan Nalan kasvokuvan vieressä. Uusiutuvaan solidaarisuusmallistoon saattoi pukeutua niin kuin aina olisi suruaika, olla ei-anonyymisti. Marraskuussa 2019 Yleisradion gallupissa kerrottiin perussuomalaisten kannatuksen nousseen 23 prosenttiin. Mitä jos itsereflektoisit”, kirjoitti Jessikka Aron sisko Pipsa Aro, joka nimeää erääksi ”syttymisen” kohteekseen ”#diversiteetin”. Sanonut. Geert Lovink on huomauttanut kirjassaan Sad by Design: On Platform Nihilism, kuinka aikaamme määrittää ”hauraan minän mikrohuolet”. Ja kun me puhuimme vain kaltaisillemme, meillä oli jatkuvasti vähemmän sanottavaa. Natsiletti onanoi! Sen sijaan, että olisimme miettineet, analysoineet, hiljentyneet, pysähtyneet, me vastasimme maailman meluun muuttamalla sen anagrammiksi. Kavereilleni. Sen avulla pystyi laskemaan, että vastasyntyneet vauvat mukaan lukien 1.2 miljoonaa suomalaisista on rasisteja. Samujin joukkorahoitus oli uutta solidaarisuutta; sellaista, joka kääntyy lahjoittajan hyväksi. Jotka. Kun teille annettiin ääni, ja kun tuo ääni ei ollutkaan meidän päivityksemme perään lätkäisty sydän tai itsemarkkinointimme jakaminen eteenpäin, se oli vihapuhetta. Sen kohteina olivat ne, jotka olimme blokanneet, niin että sisältömme oli enää vain vihamuminaa blokattujen selkien takana. Se riitti analyysiksi. Eivät. Kaksi Miljoonaa. Juntti-sana ponnahti takaisin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hyvä meininki! Kun olimme saaneet väärät äänet vaiennettua, jatkoimme puhumista keskenämme, kenenkään muun enää kuulematta, niin että parhaimmillaan tuntui kuin oma ääni kaikuisi kaikkialta, ja juuri sitä habermasilainen dialogi parhaimmillaan tarkoittaakin. Te olette väärässä, mä oikeassa. Ja olisiko teillä lisää kuvia Nalasta, nyt tuo Nalan päähuivi ei näy kokonaan, vaikka oon ite tollasesta eksoottisemmasta päähuivista kauan haaveillut. Sori syrjäytyneet, ammattikoulun käyneet köyhät juntit
Me emme kamppailleet alistavia voimia ja rakenteita vastaan, me olimme sumupilvi niiden edessä. 45 819 euroa – laskukonesovellus taas esiin! Jos Nalan kaltaisen orvon rakastava koti maksaa 90 senttiä päivässä, Petterssonin mesenaattikampanja vei juuri 140 orvolta kodin. – ja seuraavaksi olikin jo kirjan vuoro, koska jos jokin on twiitti, se voi olla myös kirja, OK Boomer. Historia ei ole tekijänoikeuslain alainen, ja jokainen yli vuoden journalistina toiminut osaa useimmiten kopioida ja liittää. Yhteiskunnallinen radikalismimme oli sitä, että istuimme Skinnerin laatikossa odottamassa positiivista palautetta mielipiteillemme, jotka eivät olleet mielipiteitämme vaan Nietzschen ”tottumusten ja mielipiteiden sumupilvi”. ?. Videon alle Meriläinen oli tulkintaohjeeksi kirjoittanut: ”vastalääkettä kyynisyyteen ja pessimismiin”. Staycation oli vuoden 2019 matkailua omaan itseen – vähän kuin Nala, jolla voi nukkua! Amazon.comista – terve, aikuisorjat! – löytyy minuutin haulla mm. Projekti oli pultattu niin jykevästi historian oikealle puolen, että twiiteistä oli kaikkien tykättävä – vai miksi vihaat naisia. Ilmastoraporttikin oli hiljaa unohtunut, kun huoli ei enää koskenut maailman tilaa vaan oli muuttunut raivoksi siitä, ettei kaikilla ollut samaa huolta. Ennen lukutaito tarkoitti lukemista, luetun ymmärtämistä, uteliaisuutta oppia, kykyä kyseenalaistaa sekä omaksua ajatuksia. Siksi lukutaito tarkoittaa nykyään omaa kirjoitusja ilmaisutaitoa; kykyä ja tarvetta tuottaa jatkuvasti lisää sisältöä, reagointeja, vastauksia, mielipiteitä ja päivityksiä. Surkeat lääkkeet. Me taistelimme toisiamme vastaan maailmassa, jota ei vielä reilut kymmenen vuotta sitten ollut olemassa, ja tuossa maailmassa toisen sanat satuttivat meitä koko ajan enemmän, koska kivusta, vihapuheen kohteeksi kohoamisesta oli tullut statuspäivitys, kertomus siitä, että oli tehnyt jotain ryhdikkäästi, luovuttamatta. seuraavat kirjat: Bad Girls Throughout History: 100 Remarkable Women Who Changed the World; 100 Women Who Made History; Remarkable Women Who Shaped Our World; Herstory: 50 Women and Girls Who Shook Up the World; Legendary Ladies: 50 Goddesses to Empower and Inspire You; 2020 Inspiring Women a Celebration of Women Who Changed History -kalenteri; Great Women in American History sekä Hilary Rodham Clintonin ja Chelsea Clintonin The Book of Gutsy Women: Favorite Stories of Courage and Resilience. Valitettavasti etnonationalistien, sovinistien, miesten, oikeiston, vanhojen, autoilijoiden, maalaisten ja muiden junttien pilkkaaminen ei enää habermasilaisena dialogina toiminut, koska me olimme sulkeneet ulos kaikki paitsi kaltaisemme. Oma mielenterveys alkaa tällaisessa usein murtua, mutta siitä selvittiin epäilemällä muiden mielenterveyttä, kun muiden mielipiteet muutettiin sairauksiksi, fobioiksi suhteessa omaan hyvyyteen. H yvin kehdataan, koska kaikki kehtaavat. Parempia tarvittaisiin; vaikkapa sellaisia – terve Pullisen Jussi! – joiden avulla entistä harvempi käyttäisi verkon ja somen pakotetta sanoa asioita. Idea oli kunnianhimoisen kyyninen, niin kuin Pettersson olisi roolipelannut pahaa noitaa huijaamassa yksinkertaisia, hyviä ihmisiä. Pekka Saurin somehajoaminen oli symboli sille, ettei ulkopuolella ollut enää rauhallista, rauhoittavaa ja rationaalista ääntä, ja omat sielulliset ongelmat ja itsetuotetut kohtuuttomuuden tunteet olivat vuoden 2019 merkittävimmät uutistapahtumat. Greta Thunberg kysyi Timo Soinia siteeraten ”Kuinka te kehtaatte?” ja kiitos kysymästä, hyvin kehdataan! 30 eurolla – Nuku hyvin, Nala! – pääsee sisälle suljettuun Historian jännät naiset -Facebook -ryhmään, 50 eurolla saa Historian jännät naiset -kirjan omistuskirjoituksella, 100 eurolla saa Historian jännät naiset -kirjan sekä kutsun julkkareihin, ja tuhannella eurolla saa ”tunnin tarinatuokion, jossa Maria lukee yrityksen/tapahtuman/oppilaitoksen tilaisuudessa kirjan parhaita paloja”, HYVIN KEHDATAAN. Videossa koiranpennut telmivät taustamusiikin tahdissa koiranpentujen lailla. Pettersson julkaisi kesällä 2019 moniosaisia twiittejä historian unohdetuista naisista, joihin oli kaapinut mukaan muutaman suomalaisenkin. Historian jännät naiset -kirjan joukkorahoituskampanjan minimitavoitteena oli 2 000 euroa ja varsinaisena tavoitteena 10 000 euroa. Vuonna 2019 emme taistelleet paremman maailman tai tulevaisuuden puolesta. Varsin kohtuullista! Etenkään kun ei täydy edes ostaa sitä kirjaa. Tuohon markkinarakoon änkesi roolipelaaja-päätoimittaja Maria Pettersson kopioimalla Suomeen tuotantolinjan siitä, että historiassa on kaikenlaisia naisia. Tuossa kaikessa oli se ongelma, että joku muu oli aina se, joka kirjoitti. Ei riitä! Me tarvitsemme oman helppolukuisen Bitch In a Good Way -kuvakirjan, sellaisen, jossa jollakin tavalla itsekin olisimme sukupuolestamme riippumatta osana historian vaiettujen, rohkeiden, jännien, oikealla tavalla pahojen naisten – ei pliis niitä lapsimurhaajanaisia tähän joukkoon! – jatkumoa. Koska kyseessä oli globaalin kärsimyksen minimoiminen, idealistien rahavyörylle ei tullut loppua, ja kirjan tekemistä rahoitettiin lopulta 45 819 eurolla, tavallisen Normi-Petterssonin kirjaennakko olisi ollut 1000–2500 euroa. 19.11.2019 kulttuurin ja taiteen edunvalvojan Kulta ry.:n pääsihteeri ja Taiteen Keskustoimikunnan taideneuvoston – ei yhtään neuvostoliittolainen käsitekokonaisuus! – varapuheenjohtaja Rosa Meriläinen jakoi yhdeksännen videon koiranpennuistaan. Tuo hyvyys määriteltiin oman olemisen kautta, vastaamalla: ”Totta kai! Mikä sua vaivaa?” Nietzschen kysymykseen ”Ja eikö tämän varsinaisen narriuden takana kökötä vielä vaateliain kaikista taka-ajatuksista, että meidän itsemme täytyy olla hyvän prinsiippi, koska hyvää ja pahaa mitataan meidän mukaamme?” Siksi meidän oli niin helppo ihastella, kuinka fiksuja nykynuoret ovat. Huonetyyppi Large Fully Furnished Studio, saatavilla myös Samujin stailaamia huoneita”. JOULUKUU 2019 IMAGE 97 hyvän puolella ja tukea vaateteollisuutta, joka ei ainakaan tietoisesti hyödynnä lapsiorjia – bravo! – toisin kuin se monikansallinen yhtiö, joka tuotti sen puhelimen, jolla joukkorahoituskampanjaan siirrettiin 175 euroa, millä summalla Nala – pois nyt täältä fiiliksiä pilaamasta! – olisi elänyt puoli vuotta, mutta mitä se on verrattuna siihen, että 175 eurolla sai hyvän mielen lisäksi ”hotelliyön kahdelle Noli Sörnäisissä sisältäen aamiaisen. Nuorten idealismin varjolla myös me saimme olla yksipuolisia, yksinkertaisia, naiiveja ja narsistisia tunnelätäköitä. 12 eurolla sai Historian jännät naiset -aiheisen kiitoskortin – 11 euroa arvokkaampaa hyväntekeväisyyttä kuin Ison Numeron joulukortti, joka maksaa vain euron. 15 eurolla sai mahdollisuuden heiluttaa hyveellisyyttään Historian jännät naiset -kangaskassilla, jossa on jonkun supersiistin naisen silhuetti sekä kysymys ”Onko mitään, mihin suomalainen nainen ei pystyisi?” (ei tietenkään!), oiva kassilisäys sinne NARTTU-, Bad Motherfuckerja sateenkaarikassien sekaan. Gretan selän takaa oli aikuisten hyvä huudella ”natsi onanoi!” (silloin kuin emme huutaneet ”Huuhkajat!”)
98 IMAGE JOULUKUU 2019 elokuva Kalle Kinnunen on kolumnisti, jonka suosikkileivonnainen joulutorttu muistuttaa hakaristiä. Jos näitä kahta elokuvaa vertaa, kumpikaan ei oikein ansaitse satiirin määritelmää, mutta amerikkalainen on tietysti puleeratumpi kokonaisuus. Kotitalon ullakolla vieläpä asuu Anne Frankia vastaava teini-ikäinen juutalainen tyttö – sarkastinen tyyppi, kuten hipstereille sopivaan indie-leffaan sopii. Hipster-Hitlerin huonot vitsit. Se katsoo vanhaa natsileikkiä nimenomaan vuodesta 2019 ja turvallisen etäisyyden päästä. Suloisuus on muutenkin hallitseva vire, ja sikäli Waititin elokuva muistuttaa Wes Anderson -kloonia, josta kaikki substanssi puuttuu. Waititi taas on tehnyt persoonallisia elokuvia, kuten What We Do in the Shadows, Hunt for the Wilderpeople ja Marvel-menestys Thor: Ragnarok. Tarina arjalaisuutta ihailevasta saksalaispojasta sodan aikaisessa Kolmannessa valtakunnassa voisi siis olla tässä ajassa relevantti. Waititi itse esittää löysäranteista ja iloisena hyppelehtivää mielikuvitus-Hitleriä. K U V IT U S : A N JA R EP O N EN . Mutustellaan ajatusta. Ei se ole karnevalisointia, että piirtää Hitlerille viikset. Pahuuden arkipäiväisyyden konsepti ei ole valitettavasti jäämässä ihmiskunnan historiaan. Jojo haluaisi päteä, mutta hänestä ei taida olla kunnon natsiksi. Pahat ovat tahmaisen pahoja ja hyvät halattavan hyviä. . Miksi tehdä natsifarssi, josta kukaan ei missään tapauksessa voi loukkaantua. Pinnallinen esteettinen referenssi on mitä ilmeisin. En sano, etteikö Taika Waititin elokuva Jojo Rabbit olisi lähtöasetelmaltaan omaperäinen. Onkohan Waititi nähnyt Iron Skyn. Andersonilta on imetty vain pikkusievyyttä ja pedanttista ulospanoa. Varovaisuus tekee Jojo Rabbitista mitättömyyden. Lattialla koppalakkia sovittava elokuvantekijä on itseensä tyytyväinen ja massu pullollaan mutta ihmettelee, minne se kakku meni. Se on parhaimmillaankin vain kertomus pojasta, joka haluaa hyväksyntää, eikä tuo tähän tuttuun tarinaan mitään uutta tai sydämellistä. En tarkoita, että ketään pitäisi loukata, mutta toista sanontaa lainatakseni: jos haluaa munakasta, täytyy rikkoa munia. Sitten täytyy vielä onnistua. Se otti riskejä, pieniä mutta kuitenkin. Nyt munat ovat unohtuneet kauppaan. Tällaista ei ole nähty, siis juuri tällaista. Natsien nuorisoseurassa häntä pilkataan. Harvoin näkee elokuvaa, joka on näin loistava esimerkki kakun syömisen ja säästämisen mahdottomuudesta. Nyt hän on vääntänyt itsensä natsiteemalla solmuun: kun otetaan jotain rujoa ja nihkeää, mutta sitten väitetään, ettei se olekaan rujoa vaan herttaista, ristiriita kiihdyttää mieltä suunnilleen alkuteksteihin asti. Koska muovinen ja lutuinen natsisatu olisi sittenkin vähän liikaa, kolmas näytös tuo kuvaan tragedian. Harmi vain: se ei tunnu missään. Sillä on jo. Elokuvan Hitler on koriste, sekoileva sketsihahmo, jonka käyttäytymisen kai pitäisi peilata Jojon mielentiloja. Tekijällä on aiheen käsittelyyn lupa, sillä hän on maori, jolla on juutalaisia sukujuuria. JOJO RABBIT ohjaus Taika Waititi Kunpa tästä voisi edes tuohtua, mietti Kalle Kinnunen Jojo Rabbitin jälkeen. Surullista on se, että Jojo Rabbit kieltää kaiken sen, mikä tekisi siitä universaalin ja vähänkään poliittisen. Jostain syystä äiti (Scarlett Johansson) ei ihaile natseja vaan taitaa olla vastarintahommissa. Jojo Rabbitissa ei ole oikein mitään, mistä kukaan voisi loukkaantua. Siinä missä Jojo kaipaa elokuvassa pääsyä toisten mukaan, Waititin Hitler janoaa yleisön reaktiota ylivouhotuksella ja anakronismeilla: hän käyttää sanoja kuten man ja correctomundo, VaiKKa tOsiasiassa natsit eiVÄt PUHUneet nÄin, kreisiä. A dolf Hitler pikkupojan mielikuvituskaverina. elOKUVan On tuottanut Fox Searchlight, suuren Hollywood-studion taiteellisempien leffojen osasto, joka tunnetaan esimerkiksi The Shape of Waterista ja Dome Karukosken Tolkienista. Iron Sky vetää pidemmän korren, koska se antautui huonolle maulle. Yksi 1900-luvun karmeimmista asioista oli natsiaate. Äärihuumori sen sijaan on aika yleistä, ja Jojo Rabbitin voisi kuvitella asemoituvan nimenomaan levottoman satiirin piiriin. Pikku natsit näyttävät skarpeissa vaatteissaan kuin sokerikakuilta. Kipeä juttu hei! Mikäpä olisi rajumpaa kuin nauraa natseille ja tehdä ”Aatusta” ikään kuin satuhahmo, koska hänhän on, tadaa, pahuuden symboli
Murhatutkintaa johtaa leveällä etelävaltioiden aksentilla jauhava Benoit Blanc (Daniel Craig), toiseksi päähenkilöksi nousee uhrin henkilökohtainen avustaja (Ana de Armas). Se on älykäs, intensiivinen ja paikoin suorastaan hyytävä mestariteos, jollaisia ei tule vastaan montaa vuodessa. ”Muistiin ei voi luottaa”, Fabienne sanoo. Ensi-ilta 3. Veitset esiin Älykkäitä ja kamalan viihdyttäviä rikosja toimintaelokuvia ohjaavan Rian Johnsonin (Brick, Star Wars: The Last Jedi) Veitset esiin on itsetietoinen, niminäyttelijöitä ja metatasoja vilisevä murhamysteeri. Varakkaan perheen patriarkka (Christopher Plummer) on murhattu ja Cluedopelilautaa muistuttava talo on täynnä syyllisiä. Luostarista vasta palannut tytär suree siskonsa kuolemaa. Ensi-ilta 17. Teattereissa. Elokuva esittää Schjerfbeckin ennen kaikkea rakkauden uhrina, vaikka tosiasiassa emme tiedä hänen ja Einarin suhteesta paljoakaan. joulukuuta. Helene Helene Schjerfbeckistä kertova draama on Antti Jokisen ehyin ja tyylikkäin elokuva: hiljainen, patetiaa väistelevä kuvaus yksinäisyydestä. tammikuuta. ”Muistot tulevat ja menevät.” Japanilaisen Hirokazu Kore-edan (Isänsä poika, Shoplifters) ensimmäinen vieraskielinen elokuva käsittelee jälleen tarinoita, joihin perhesuhteet perustuvat. Fabiennen muistelmat Tytär (Juliette Binoche) saapuu miehensä (Ethan Hawke) ja tyttärensä (Clémentine Grenier) kanssa Pariisiin juhlistamaan filmitähtiäitinsä Fabiennen (Catherine Deneuve) muistelmien julkaisua. Binoche ja Deneuve ovat suurenmoisia, mutta kevyen komedialliselta elokuvalta jää kaipaamaan sitä tunnelatausta, joka teki Shopliftersistä niin poikkeuksellisen. Keskiössä on taiteilija Schjerfbeckin (loistava Laura Birn) ja tätä nuoremman Einar Reuterin (Johannes Holopainen) välinen suhde. tammikuuta. TEKSTI ANTON VANHA-MAJAMAA. Fiktiossa näin saa toki tehdä, mutta Jokinen liittää sepitteensä lopussa vahvasti oikeaan historialliseen henkilöön ja pakottaa näkemään Schjerfbeckin päätyöt Einarin kautta. Käsikirjoituksesta Cannesissa palkittu draama on henkeäsalpaavan kaunis ja pakahduttava kertomus katseesta, kielloista, pelosta ja rakkaudesta. Kirja on ilmeisesti silkkaa pötyä, mikä ei tunnu kertojaa haittaavan. Ensi-ilta 27. Se tuntuu epärehelliseltä. Asetelma on klassista Agatha Christie -pastissia, eikä juoni ihan lunasta elokuvan genretietoista ilmettä. Miljöönä on 1910-luvun maalaismaisema, josta värit ovat valahtaneet. JOULUKUU 2019 IMAGE 99 Nuoren naisen muotokuva Nuori taiteilija Marianne (Noémie Merlant) saapuu italialaisen aatelisen kotiin maalaamaan muotokuvaa tämän tyttärestä Héloïsesta (Adèle Haenel), jonka on määrä mennä naimisiin. Paljon pelastaa yllättävä poliittinen taso, jolla käsitellään maahanmuuttoa, yläluokan etuoikeuksia ja vallan uusjakoa. Mariannen tehtävä on painaa mieleen Héloïsen kaikki piirteet ja ikuistaa ne öljyväriin. Naiset katsovat toisiaan ensin salaa, sitten antautuen, ja kiintyvät
Tai miksi suositut rockbändit ovat nykyisin niin harvassa, varsinkin sellaiset joiden jäsenet eivät olisi jo liian vanhoja ammattiurheilijoiksi. Everyday Life toimii paitsi kokeilunhalunsa takia myös siksi, että tarpeeksi monen kappaleen pohjana ovat Coldplaylle tutut hyveet: vahvat melodiat, oivaltavat sovitukset ja matemaattisen tarkat koukut, joita kaikkia varsinkin albumin loppusuoralle on annosteltu runsaasti. Suorastaan tragikoominen on pyssyjä vastustava protestilaulu Guns, jolla Bob Dylaniksi itseään luuleva Chris Martin toteaa ”everybody’s gone fucking crazy”, mikä on vähän kuin yllättäisi piispan kiroilemasta tämän yrittäessä avata kaupassa hedelmäpussia. Arabesque taas muistuttanee meistä ajoista, jolloin Led Zeppelin haki hard rockiinsa vaikutteita arabimaailman musiikista. Avauskappale Sunrise on kaksi ja puoli minuuttia pelkkiä viuluja, ja toisin kuin tuhannella muulla rockbändin introlla, ne oikeasti kuulostavat kauniilta. musiikki P erinteisessä rock-kulttuurissa herkkiä poikia on usein pilkattu. Viimeisenä tulee nimiraita, jollaisen yhtye osaisi varmasti kirjoittaa unissaan. BrokEn (kyllä, kaikkialta vohkiva yhtye on selvästi ottanut vaikutteita Bon Iveriltä kappaleiden nimeämisessä) on spirituaalikuoroineen puhdasta gospelia, ja se jos mikä onkin lajityyppi jossa kliseitä pidetään hyveinä, esittäjien duunina on puhaltaa niihin henkeä. Ékòn letkeä etnoilu osoittaa, että Paul Simonin Graceland-albumia on kuunneltu herkässä kehitysvaiheessa, eli siis noin viikko sitten. KaiKesta tästä huolimatta Coldplay on mainettaan paljon kunnianhimoisempi ja seikkailunhaluisempi bändi. Coldplayn kahdeksas albumi on kaleidoskooppinen ja ensyklopedinen yhteenveto rockmusiikin historiasta, kirjoittaa Samuli Knuuti. Oasisin ja monta muuta 90-luvun rockbändiä Creation-levymerkilleen ottanut Alan McGee puolestaan on kutsunut heitä vuoteenkastelijoiksi. Ne perkeleet. Ja onkin totta, että jokin Chris Martinin äänessä tuo esiin koulukiusaajan diakonissastakin. Kaksoislevyn mitaksi vajaat 53 minuuttia on koomisen lyhyt, mutta elämmekin striimausaikaa, jolloin on varottava ikävystyttämästä kuulijaa. Moiselle on helppo tuskastua, mutta koettakaapa kirjoittaa perässä yhtä hyvä biisi. Seuraavien 50 minuutin aikana yllätys seuraa toistaan. Kun hän tutun surumielisesti kilkattavien pianojen äärellä avaa sanaisen arkkunsa ja hilaa sieltä esiin harvinaisia viisauksiaan tyyliin ”Everybody hurts, everybody dies”, kuten vaikka uutuusalbumin nimiraidalla, väkivalta alkaa taas tuntua aliarvostetulta keinolta ratkoa ihmisten välisiä ongelmia. KaiKen KaiKKiaan Everyday Life on kuitenkin virkistävä rocklevy, joka laittaa pohtimaan, miksi sellaisia tehdään nykyisin niin harvoin. Ei siis ihme, että Coldplayn kuuntelijoiksi usein sanotaan miehiä, jotka itkevät masturboidessaan. Kolikon toinen puoli tosin on, että Martinilla kavereineen on harvinainen taito kirjoittaa lauluja, jotka kuulostavat ensimmäisellä kerralla harmittomalta ja moneen kertaan kuullulta. Kylmää kyytiä. Eikä varmaan juuri kukaan olisi veikannut, että uusimmalla albumillaan Everyday Life Coldplay ei yritä yhtään vähempää kuin koota yksiin kansiin koko 1900-luvun populaarimusiikin historiaa. COLDPLAY Everyday Life K U VA : PA R LO PH O N ER , K U V IT U S : A N JA R EP O N EN . Harva odotti, että pienimuotoisen ja naiivin Parachutesdebyyttinsä (2000) jälkeen yhtye lähtisi seuraavilla albumeillaan valloittamaan stadioneita. Nämä ominaisuudet ovat niiden salaisia aseita, sillä juuri siksi viidennellä kerralla ne tuntuvat olleen kuulijan elämässä aina. Orphans on ”woo woo” -toistoineen tuttua myöhemmän kauden ”voimaannuttavaa” Coldplayta, kun taas Champion Of The World ripustaa kaiken isoon kitarakoukkuun, joka on niin vahva että siitä voisi riiputtaa työsuhdemersua. . Kyllä te tiedätte, pianoja, eteerisiä syntikoita, hajamielisiä kitaroita, Chris Martin laulamassa kuin teddykarhulleen. Arabialaisine biisinnimineen, poliisiväkivalta-sampleineen ja vierailevine etnomuusikkoineen Everyday Life on muillakin tavoin albumi ajasta jota elämme, ja vaikka sillä harvoin on mitään kovin omaperäistä sanottavaa, ainakin se on avannut suunsa. Tai että Brian Enon kanssa tehtyä oivaa taiderock-levyä Viva La Vida (2008) seuraisi duettoja Rihannan, Tove Lon ja edm-rikollisten Chainsmokersin kanssa. Saman tempun Coldplay tekee kahdeksannella albumillaan ainakin kolme kertaa. Cry Cry Cry lienee tehty tilaustyönä kaikille kolmelle ihmiselle, joiden mielestä on korkea aika että suuret yhtyeet alkaisivat tehdä doowopia. Kaikki ei tietenkään toimi. 100 IMAGE JOULUKUU 2019 musiikki Samuli Knuuti on espoolainen kustannustoimittaja ja kirjoittaja, jonka mielestä Coldplayn paras kappale on Speed Of Sound
Soundi on läpidigitaalinen, tekstit naiiviuksiin asti suorasanaista sydänsurentaa ja poplohtua. Cohenin ystäville levyä voi suositella. TEKSTI OSKARI ONNINEN. Muuten espanjalaisluuttu laúdin soitto saa levyn alkupuolen tuntumaan vääränlaiselta matinealta. Reflectionsin vanhimmat kappaleet Fade Away ja Make Believe ovat jo vuodelta 2016, mutta levy on vuosikymmenen puolivälissä trendanneen pC Music -suuntauksen paras albumikokonaisuus tähän asti. Lopun luonnosmaiset kappaleet, varsinkin päätösraita Listen to the Hummingbird, ovat kuin vanhentuneen miehen pieniä rukouksia ja viimeinen hiljentyminen elämän ihmeen äärelle. Sen ensimmäinen lause kuuluu: ”En oo yksinäinen, mun on vaa / välil pakko olla yksin mun ajatusten kaa.” Hannah Diamond: Reflections (PC MusiC) Myydäänköhän jossain kyynel-esanssilla maustettua purkkaa. JOULUKUU 2019 IMAGE 101 K U VA T: C O LU M B IA , FU LL C O N TA C T, PC M U S IC , S KO R PI O N I. Räjäyttäjät räjäyttävät nostalgian rujommiksi sirpaleiksi kuin kollegansa: ensimmäinen kappale Rock on ikuinen on Eppu Normaali -pastissi. Se kaipaa salaivaillen aikaan, jolloin Syrjän Marttikin sai vielä sanoa mitä tahtoi ja kitaraa soitettiin. Nuoremmille Cohen kannattanee esitellä legendaarisena aSmR-pioneerina. musiikki Leonard Cohen: Thank You for the Dance (Columbia) Leonard Cohen kuoli kolme vuotta sitten, mutta hänen poikansa Adamin kannatti tehdä kuolinsiivous. Räjäyttäjät: III (Full ContaCt) Ajankulun vääristymisen huomaa siitä, että III voisi olla Räjäyttäjien kolmas levy, mutta se onkin bändin kahdeksas. Jos ei, Hannah Diamondin albumi vastaa yllättävään tarpeeseen niin hyvin kuin musiikki voi olemalla kenties vuoden koskettavin levy. Levyn päättävä Ryyppyliivi kumartaa Juicelle ja Hectorille pyllistämällä. Ensimmäinen kappale Happens to the Heart on selvä Cohen-klassikko. Lopputulos on vuoden parhaita suomiräp-levyjä. Thank You for the Dance on puolituntinen jäämistö ja henkinen jatko-osa elävän Cohenin viimeiselle You Want It Darker -levylle, jonka sessioista kuolleen Cohenin debyytin laulunauhoitukset ovat peräisin. Melodiat taas höpöilyä, jota kuuluu kutsua ”täydelliseksi popiksi”. Levyn genre on yh tyeen mukaan ”classic rock”. Muuten bändin laatulupaus pitää eli konsepti horjuu. Vuosikymmen vaihtuu, post-ironia porskuttaa. Menestyksestä ja tytöistä Melo räppää kuin kuka tahansa parikymppinen jäbä, mutta Auto-Tuneen hän laulaa kuin kuiskisi viereiselle tyynylle aamuyön herkistämänä. Toisin sanoen Jukka Nousiaisen johtama trio on löytänyt suomirockin 1970-luvulta sen nurkan, joka on vielä jäänyt Litku Klemetiltä, Maustetytöiltä ja Nousiaiselta itseltään koluamatta. Eikä silloin tarvitse olla oivaltava tai kikkailla sanoilla. Suomiräpin supernousukas on aiemmilla julkaisuillaan rankistellut, mutta itsemurharomantiikka särähtää suomeksi korvaan eri tavalla kuin vaikkapa Lil Uzi Vertin esittämänä. MELO: ELEKTRI (SkoRpioni) Ehkä Melo on sittenkin oikea sadboy. 1999Corolla-kappaleen tuotanto kuulostaa hieman Kanye Westin Wolvesilta. Musertava Concrete Angel on tietysti tusina-EDm-cover. Nyt Melo tajuaa keskittyä olennaiseen: kovisteluun ja pehmoiluun. Taika tapahtuu vilpittömyyden ja vilpillisyyden ristiluennassa
Heitä kiinnostavat kaikkien tarinat. Opettaja näkee Eddyn lahjakkuuden ja ehdottaa hakemista kaupungin lukioon. Syrjittynä Eddyllä on täydellinen näköala yhteisön tuntemaan häpeään: se syljetään päivittäin hänen kasvoillensa. Hänestä tulee leipomon myyjä. Päähenkilö Eddyllä ei ominaisuuksiensa vuoksi ole mitään mahdollisuutta sulautua pienen ranskalaisen kylän tai lähikaupungin yläkoulun massaan. Umpikujasta kuuluu valitusta ja rasistista mölinää. Eddyn pelastaa kaksi asiaa: homous ja koulu. 102 IMAGE JOULUKUU 2019 kirja Marjo Niemi on luokka retkeilijä ja tämän lehden jälkeen Imagen entinen kirjako lumnisti. Édouard Louis kirjoitti omasta lapsuudestaan, mutta kustantamoissa köyhyyskuvausta pidettiin epäuskottavana ja kirja meinasi jäädä kustantamatta. Ja missä on paljon köyhyyttä, on vielä enemmän häpeää. Ranskassa Ei enää Eddy on ollut valtava menestys. Asiat, joita ei uskalleta edes haluta, eivät koskaan voi myöskään tapahtua. ”Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Homous pakottaa hänet samastumaan arvoihin, jotka eivät ole perheen arvoja. Kuitenkin juuri kykenemättömyys sulautua koituu Eddyn pelastukseksi. Sen tavoite on ollut avata suomalaisen lukijan näkymiä kääntämällä ajankohtaista maailmankirjallisuutta. ”Se että tykkäsin pojista muutti koko suhteeni maailmaan.” Oppitunnit ovat hänelle lepohetkiä jatkuvasta kiusaamisesta ja kylän ilmapiiristä. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. Tolkuton äijäily on ylpeydeksi käännettyä häpeää, siksi ylpeyttä kolhaiseva saa turpaan. Ensin hän yrittää olla niin kuin muut, ja minä yritin olla niin kuin kaikki muut.” Tasa-arvoinen koulutus vähentää äärioikeiston mahdollisuuksia. Kirjan julkaisu on täysosuma Suomessakin, jossa lapsiperheköyhyys, vähemmistöihin kohdistettu viha sekä äärioikeisto kasvavat. Ihailluimmat yksilöt varastavat kännissä elektroniikkaa, pahoinpitelevät sukulaisensa ja haistattavat tuomarille oikeudessa. Ihanaa. Häpeätislaamojen äijät ÉDOUARD LOUIS EI ENÄÄ EDDY TAMMI Ei enää Eddy näyttää, miten köyhyys vie näköalan, kirjoittaa Marjo Niemi Édouard Louisin romaanista.. Kouluttamattomuus yhdistettynä köyhyyteen on historiasta tuttu häpeätislaamo. ”Sillä aikaa kun minä kulutin aikaa bussipysäkillä, Amélien kaltaiset lapset lukivat vanhemmiltaan saamiaan kirjoja, kävivät elokuvissa ja jopa teatterissa. Eddyn perhepiirissä ei ole tapana haluta asioita, joihin ei ole mahdollisuutta. Työn rikkomat vartalot istutetaan iltaisin television ääreen ja tainnutetaan pastiksella. ”Vanhempani pyrkivät siihen, että saisin hyvän kasvatuksen – ei niin kuin ne lähiöitten arabit ja muut huligaanit.” Köyhyys vie näköalan. Heidän vanhempansa puhuivat päivällisellä kirjallisuudesta ja historiasta.” Louis välittää lukijalle, miltä raju köyhyys haisee, maistuu, näyttää ja tuntuu. Miltei kaikki ovat köyhiä, mutta Eddyä hakataan ja syrjitään, koska hän ei mahdu kylässä vallitsevaan miehen rooliin. . Kirjallisuuden porvarillistuminen ei vaikuta olevan ainakaan lukijoiden syy. Siellä syntyvää äkäistä polttoainetta yhteiskunnan ylemmillä portailla äijäilevät äärioikeistolaiset käyttävät helposti omien tarkoitusperiensä ajamiseen. Ei enää Eddy on älykäs raportti köyhyydestä ja ulkopuolisuudesta. Sallittua maskuliinisuutta on vain yhdenlaista, ja se satuttaa kaikkia. Édouard Louisin kirjoittama ja Lotta Toivasen kääntämä Ei enää Eddy on sarjan 500. K U VA : TA M M I, K U V IT U S : A N JA R EP O N EN . Äiti ja muut halveksivat naapureitamme, joilla oli vielä vähemmän rahaa ja huonosti hoidettu, likainen koti.” Ylpeyttä on myös olla parempi kuin edes joku muu. Käytetyin seLviytymisKeino häpeän kanssa on sukupolvien ajan marinoitunut äijäily. Kun ei itse ole köyhä ja kouluttamaton, ei ehkä lopulta sellaisia tunnekaan: köyhyys vähän kuin häviää (omasta) maailmasta. Isosisko haluaa hetken opettajaksi, mutta opinto-ohjaaja saa hänen päänsä käännettyä. Olemme pulassa, jos ääneen pääsevät vain aina hyvinvoineet. K eltainen kirjasto täyttää tänä vuonna 65 vuotta. Miten helppo hyvinvoinnin Nooan arkissa onkaan vieraantua toisenlaisista olosuhteista, erityisesti jos arkissa on hilluttu jo sukupolvia. Louis kirjoittaa vanhanaikaisen maskuliinisuuden ongelmat keskelle köyhyyttä ja romaania. Tämä paljastuu, kun rikas arvelee postityöläisen keskipalkkaa tai jakaa sijoitusvinkkejä. teos. ”Me emme olleet kaikkein köyhimpiä. Luke kaa kaikkea
Alle 140-sivuisen, selkeästi kirjoitetun kirjasen jaksanee lukea jopa Mikael Jungner. Isänsä ja sisarensa auto-onnettomuudessa menettänyt Violet aloittaa uudessa koulussa ja löytää tiensä noituudesta innostuneeseen tyttöporukkaan. Verenhimoiset teini-Medusat Katie Lowe: Jumalten verta suonissamme. JOULUKUU 2019 IMAGE 103 K U VA T: S & S, KO S M O S, G U M M ER U S kirjat Pelkkää paskaa tilalla Ulla Donner: Sontaa. Rytmi on kuitenkin hakusessa: alkupuolisko laahaa, lopussa ruumiita tulee liiankin tiuhaan tahtiin. S&S. Spleenish-teoksellaan ihastuttaneen sarjakuvataiteilijan toinenkin kirja pureutuu millenniaalien epävarmuuteen. Romaanin sanomasta on vaikea saada otetta: Me Too -aiheen käsittelyn lienee tarkoitus olla voimaannuttavaa, mutta vaikutelma on puistattavan nihilistinen. [The Furies.] Suom. Eipä aikaakaan, kun veri roiskuu. Pisteliäiden havaintojen lomasta välittyy herkkyyttä ja lempeyttä. Kristiina Vaara. Työntekijät kärvistelevät kuitenkin lääppivän esimiehen palkattomina harjoittelijoina. Gummerus, 351 s. Lisäksi se antaa hyödyllisiä käytännön vinkkejä väärän tiedon tunnistamiseen. Kosmos, 139 s. Dream Hackers Disruption Agency -niminen yritys pyrkii ”disruptaamaan makkarateollisuutta” perunaproteiinimakkaralla, jota markkinoidaan ympäristötietoisille feministeille. Markkinayhteiskunnassa selviytymiseen on ainakin yksi strategia: ”Mä voin manipuloida itseni haluamaan sitä, mitä muut haluu mun haluavan.” Vaikka Sontaa keskittyy mainosalalla työskentelevien nuorten aikuisten mielenmaisemaan, se vangitsee kaupunkilaista ajankuvaa laajemminkin. Sinna Virtanen. Jumalten verta suonissamme tekee osuviakin havaintoja nuorten maailmasta ja ihmisten käyttäytymisestä. Valheenpaljastajan käsikirjan soisi päätyvän erityisesti äidinkielen ja historian opettajien käsiin, mutta se on tarpeellista luettavaa ihan jokaiselle internet-kuonan keskellä samoilevalle kansalaiselle. Teos erittelee valheellisen informaation ilmenemismuotoja ja uhkaa demokratialle kriittisesti mutta kiihkottomasti. Alkuvuodesta Suomen PEN:in sananvapauspalkinnon saaneen toimittajan napakka tietokirja on ”selviytymisopas totuudenjälkeiseen aikaan”. Kerronnallisia epäjohdonmukaisuuksia riittää, ja etenkin päähenkilön kiintymys manipuloivaan psykopaattibestikseensä hämmentää. Piirrosjälki on selkeydessään mehevää. Olennaista on oppia epäilemään omia ennakko-oletuksiaan ja asenteitaan, sillä fiksuinkaan median käyttäjä ei ole immuuni haitallisille uskomuksille. Selviytymisopas valeuutisviidakkoon Johanna Vehkoo: Valheenpaljastajan käsikirja. Afterworkeilla tilitetään elämästä ”naisvihan ja kapitalismin ikeessä”. Opiskelijaromaanin konventiot ovat Katie Lowella hyvin hallussa, ja teoksessa on viihdyttäviä silmäniskuja goottilaisen romaanin suuntaan. [Skiten.] Suom. Erityisen lämpimästi teosta voi suositella Suomi-Twitterin mölyapinoille. TEKSTI SILVIA HOSSEINI
Se on ollut miltei osa identiteettiämme. Pisa-koulut, luokkaretket ja Erasmusvaihdot. Veera Luoma-aho on keski-ikäinen yksityisautoilija. Onko teillä jotain asetta, toisesta autosta ulos tullut mies kysyi. Kauris liikehti vaikeasti, yritin katsoa muualle. Nöyryytys oli täydellinen. T ie oli pimeä, ja auto oli ajanut sen reunaan. Tuttavani veti kahdesta erilaisesta kokemuksestamme synteesin: suurten ikäluokkien kulttuurinen vaikutus on ollut niin voimakas, että se on saanut meidät, heidän lapsensa, vielä keski-ikäistyessämme kuvittelemaan, että jossain on meitä aikuisempia ja keski-ikäisempiä ihmisiä. Keulan takaa pilkisti jotain, joka näytti osalta kaurista. Emme sano vanhemmille ihmisille ok boomer, vaan argumentoimme asiamme. Vasaralla, kirveellä tai kenties puukolla kaulavaltimosta. Tilanteen tuttavassani aiheuttama raivo kohosi kuitenkin maksimaaliseen huippupisteeseensä vasta silloin, kun hän tajusi pitävänsä tästä sukupolvien määritelmistä luentoa myöhäisteinille. . N uorta ihmistä tietämättömyys ja ylimielisyys pukevat. Kaverini ensimmäinen reaktio oli ollut tyrmistynyt epäusko: typerä röyhkimys luuli siis häntä, 1980-luvun vaihteessa syntynyttä, suurten ikäluokkien edustajaksi. Yhtenä päivänä keski-ikäistynyt siis havahtuu ja tajuaa, että hänelle jäänyt rooli on koota itsensä, skarpata ja kuunnella, myös niitä, jotka vittuilevat hänelle päin naamaa. Kauriin yli ajanut soitti polisiille, me naapurin metsästäjälle. Ja sitten tulee nuori henkilö ja sanoo meille ok boomer. Ja on vielä hoidettava se kauriskin päiviltä. Päässäni suhisi. Sen sijaan nyökyttelemme hyväksyvästi ja huikkaamme olan yli, että juuri niin, kuunnelkaa nuorisoa, sedät ja tädit. Mutta jos aiheesta valittaminen kuulostikin viisitoista vuotta sitten raikkaalta kapinalta, nelikymppisen suusta se kuulostaa lähinnä vanhusten kiusaamiselta. Hän kertoi kokeneensa hetken, joka liittyi osin asiaan. Olemme vieläpä syyttäneet suuria ikäluokia ahneudesta, tuttavani tuhahti, vaikka olemme itse Suomen, ehkä koko maailman, kermaperseisin ikäluokka koskaan. Pienemmän eläimen yli pitää ajaa vaikka autolla, kunhan kuoleman saa aikaan välittömästi, niin on poliisi jossain kehottanut. Se tuntuu siltä, että meiltä on viety viimeinen mahdollisuus syyttää jotain muuta aivan kaikesta. Ja sitten tulee nuori henkilö ja sanoo meille ok boomer. Mitä tällaisesta on opetettu. 104 IMAGE JOULUKUU 2019 K U V IT U S : A N JA R EP O N EN . Nuori ihminen oli nimittäin sanonut hänelle ”ok boomer”. Mutta oikeastaan synnyinvuodella ei ole silloin mitään merkitystä, ja juuri me saimme kaiken. Nelikymppisen ne saavat näyttämään tädiltä tai sedältä, joka ei ymmärrä valta-asemaansa. Jos on riittävän aikuinen omistaakseen ajokortin ja auton, on pystyttävä lopettamaan eläin. Ok boomer on tarkoitettu piikiksi pulskalle establishmentille. Todellinen Boomer Me nelikymppiset emme aina tajua, että olkamme takana ei ole enää ketään, kirjoittaa Veera Luoma-aho. Sille, joka ottaa auton takakontista rengasraudan tai tunkin ja iskee kituvaa eläintä horjumattomalla otteella kalloon. Emme hauku kaksikymppisiä lumihiutaleiksi, vaikka koemmekin itsemme heidän tunnetaitojensa edessä möhköfanteiksi. Tuttavani kanssa kuulumme ikäryhmään, joka on koko ikänsä marissut suurista ikäluokista. Saimme 1980-luvun hyvinvointivaltion, kunnallisen päivähoidon ja hammashoidot. Nokia-Suomen viidentoista vuoden talouskasvun, rajoittamattomat opiskeluajat, asuntolainojen nollakorot ja mahdollisuuden päästä kiinni ensimmäiseen omistusasuntoon, ennen kuin hinnat olivat nousseet pilviin. Ei helvetissä. Minä pelkään löytäväni keskenkasvuisen kakaran. Luoma-aho. Pysäytimme oman automme tien reunaan. Ajan, jolloin väite historian lopusta tuntui olevan hetken totta. Eikö tämä naurettava, ylimielinen pieni pelle tiennyt, että Yhdysvalloissa baby boomerit ovat syntyneet noin 1946–1964, ja Suomen suuret ikäluokat ovat jo seitsemänkymppisiä. En mennyt itsesyyttelyssä yhtä pitkälle. K erroin sattuneesta ikäiselleni tuttavalle. Ennen kuin ehdin toimia, kauris nousi hatarasti ylös, juoksi hieman, kaatui, nousi taas ylös ja katosi metsään. Ehkä ei ole ihme, etten ole koskaan innostunut extremelajeista, joissa ihmisten sanotaan löytävän äärirajoilla itsensä. Ongelma on siinä, ettemme aina tajua, ettei olkamme takana ole ketään. Ok boomeria on kuvattu tavaksi näpäyttää suuria ikäluokkia, mutta vielä enemmän sillä iskee vyön alle kaltaistani, juuri keski-ikäistynyttä xtai y-sukupolvista. Minusta me olemme ihan okei. Joku muu hoitakoon tämän siististi. Loppumatkalla mietin sitä, miten osa minusta oli ajatellut, että tämä kuuluu jollekin toiselle, vastuullisemmalle. Emme hermostu Greta Thunbergista, vaikka koemme lievää syyllisyyttä siitä, että itse makoilimme vielä kaksikymppisenäkin sohvalla katsomassa Frendejä
Maailmankuulu islantilaissyntyinen tutkija Gisli Gudjonsson on tutkinut vääriä tunnustuksia. K U V IT U S : A N JA R EP O N EN . Ainakin yksi keino on tiedossa. Tavallisesti syy on joko se, että on haluttu tunnustaa toisen puolesta, tai se, että vanki on kokenut poliisikuulustelun painostavaksi. Hänet todettiin syylliseksi vuonna 1986 ja tuomittiin hoitoon suljettuun psykiatriseen laitokseen. Asian oli ottanut tutkittavakseen Aftonbladetin toimittaja, joka tutkivassa podcastissa #Fallet sai esille uusia yksityiskohtia. Tutkijoiden mukaan väärien tunnustusten ehkäisemiseksi on yksi keino ylitse muiden: poliisikuulustelut tulisi tallentaa. Vääräkin tunnustus saattaa siis olla harkittu, rationaalisen päätöksentekoprosessin tulos, jossa henkilö kokee, että on hänen intressiensä mukaista tunnustaa. Suomessa oikeusmurhista ei ole käyty sellaista keskustelua kuin Ruotsissa eikä esiin ole tullut lähestulkoonkaan yhtä paljon tapauksia, joissa oikeusmurha näyttää tapahtuneen. Tämä olisikin kelpo tapa arvioida tunnustusta. Kuulustelusta ei puolestaan saada tarkkaa tietoa, koska niitä ei tallenneta. Tämä näkyy Innocence projectin tapauksissa: väärän tunnustuksen antaneista puolet oli alle 21-vuotiaita ja 33 prosenttia alle 18-vuotiaita. Huomattavan paljon nuoremmat rikoksesta epäillyt, 7ja 5-vuotiaat veljekset Christian ja Robin, todettiin taas ”tunnustuksen” vuoksi syyllisiksi leikkitoverinsa Kevinin surmaamiseen. Sille, että ihminen tunnustaa rikoksen, jota ei ole tehnyt, voi olla rationaalisiakin syitä, kirjoittaa Julia Korkman. Joulukuussa 2016 – 30 vuotta tuomion jälkeen – tuomio purettiin. Niin toimi myös 15-vuotias Samir, joka tunnusti isänsä tekemän rikoksen. Vain näin voidaan varmistaa, ettei merkityksellinen tieto ole tullut esiin poliisin kysymysten kautta eikä epäillyn kertomana. Häntä ei kuitenkaan uskottu, ja tuomio pysyi ennallaan. Analyysin perusteella yksi tavallisimmista syistä oikeusmurhiin on väärien silminnäkijähavaintojen ja väärin suoritettujen rikosteknisten analyysien lisäksi juuri väärät tunnustukset. JOULUKUU 2019 IMAGE 105 Julia Korkman on oikeus psykologi, joka tunnustautuu poliisikuuluste lujen videoinnin ikuiseksi puoles tapuhujaksi. Noin kahden vuoden jälkeen Samir veti takaisin tunnustuksensa ja kertoi isän olleen murhaaja. Korkman. Nämä johtivat esitutkinnan uudelleen avaamiseen. S iinä, että oikeusmurhan takana saattaa olla väärä tunnustus, ei sinänsä ole mitään uutta. M ikä saa henkilön tunnustamaan rikoksen, jota hän ei ole tehnyt. Niitä on tällä hetkellä 376. Thomas Quick, oikealta nimeltään Sture Bergwall, oli tunnustanut 30 murhaa, ja hänet tuomittiin kahdeksasta. Väärin tunnustettu Vääräkin tunnustus saattaa olla harkittu. Tapaus ei kuitenkaan ole Ruotsissakaan uniikki; onhan Ruotsin kuuluisin oikeusmurha tarina lukuisista vääristä tunnustuksista. Innocence project -nimisessä hankkeessa Yhdysvalloissa on käyty läpi iso määrä tuomioita, jotka on varmuudella osoitettu virheellisiksi. R uotsissa on noussut esille tapaus, jossa tapahtumahetkellä 15-vuotias Samir tunnusti murhanneensa äitipuolensa. Kuten asianajaja, oikeustieteiden tohtori Markku Fredman on todennut, kyse ei välttämättä ole siitä, ettei tapauksia ole, vaan siitä, ettei niitä kenties tunnisteta. Tutkimusten mukaan nuori ikä, poliisin painostava kuulustelutyyli sekä psyykkiset ongelmat lisäävät merkittävästi riskiä väärälle tunnustukselle. Nuoresta iästään johtuen he eivät joutuneet ikinä oikeuteen. Se edellyttää kuitenkin mahdollisuutta arvioida tapaa, jolla tunnustus on saatu. Sittemmin tutkivan toimittajan Hannes Råstamin ansiosta paljastui, ettei hän ollut syyllinen niihin. He kuitenkin elivät rikoksentekijöiksi leimattuina koko lapsuutensa ja nuoruutensa ennen kuin SVTn toimittaja Dan Josefssonin ohjaama Ruotsia järkyttänyt dokumentti Fallet Kevin osoitti, ettei tapauksen esitutkinta-aineistosta löytynyt mitään poikien syyllisyyteen viittaavaa. Puuttui siitä varsinainen tunnustuskin, vaikka juttua tutkinut poliisi väitti poikien kertoneen, että olivat tappaneet ystävänsä. Q uickin tapauksessa oikeus uskoi hänen tunnustuksiinsa muun muassa siksi, että esitutkinnan perusteella hän vaikutti antaneen tietoa, joka vain rikoksen tekijän olisi mahdollista tietää. Tuomiot purettiin. . Siksi voisimmekin ottaa oppia naapurimaan toimittajien ansiokkaasti esille nostamista tapauksista ja pyrkiä kehittämään oikeusprosessiamme siihen suuntaan, että oikeusmurhia syntyisi mahdollisimman vähän. Erityisesti nuorilla voi olla taipumusta toimia lyhytjänteisesti, nopean palkinnon kuten kuulustelun päättymisen innoittamina
— 20. nämä meidän piti vielä kysyä. Miksi tyhmyyttämme ja aikaansaamattomuuttamme syyllistetään niin usein sillä, että ”ihminen on sentään mennyt kuuhun”, kun se oli vain hyödytön matka, joka sai meidät luulemaan liikoja itsestämme. — 23. — 7. Miksi tehdä asioista turhan vaikeita, kun me me valistuneet helsinkiläiset voimme laulaa koulujen joulujuhlissa Ultra Brata ja maalaiset niitä enkelihumppiaan. — 3. Jos koiralta on katkennut häntä, jota heiluttaa, tietääkö kukaan koiran pulppuavan ystävyyttä ja lämpöä ja katkeroituuko koira hiljalleen tästä kaikesta. Pitäisikö ”impotentti” määritellä uudestaan. ”Tässä on Olli Hermanin Tyttirakas kannusti viimeiseen asti rakastaan Tanssii tähtien kanssa -kisassa” (IL 11.11.19) – ”Viimeiseen asti”. Onko kauniimpaa kertomusta solidaarisuudesta kuin oikeamielinen aikakauslehtijournalisti harmitelemassa, etteivät lukijat saakaan Postin lakon takia lukea aikakauslehtijournalistin viimeisintä kolumnia journalismin tilasta. — 21. 1. Kun Ellun kanojen konsulttikirjan nimi on ”Juppi, hippi vai punkkari”, niin eikö siitä voi tulla mieleen, että näihin en ainakaan ota yhteyttä, niillä ei ole luovuutta, itsekritiikkiä eikä kosketusta nykyaikaan. — 22. Mikä tarkalleen ottaen oli se hetki, kun Helsingissä kävellessäsi myönsit itsellesi, että Ison Numeron myyjät vituttavat. Mitä siitäkin pitäisi ajatella, että niin moni luulee rukousasentoemojin tarkoittavan lupausta oraaliseksistä. Onko jo kehitetty itselataava robotti, jonka tehtävä on tanssia haudoillamme. — 8. ”Ihminen, joka sometilillään huutaa samoin ajatteleville, että ’Rasismin ja vihapuheen on loputtava!’”. 106 IMAGE JOULUKUU 2019 17. Janne Saarikivi, voisitko puuttua suomalaisten tapaan sanoa ” dinneri” ja ”lunchi”, koska se vain on niin VASTENMIELISTÄ JA SIVISTYMÄTÖNTÄ kielenkäyttöä. — 19. Kuinka monen potenssin kiusallisuus on viestintäkonsultissa, joka julkisesti murehtii, että häntä ei julkisesti arvosteta. Kun muotoilee juhliinsa kutsua, jossa mainitsee kaksi kertaa ”turvallisen tilan juhlat” ja kieltää ”toiseuttavan kielen käytön”, eikö missään vaiheessa tule mieleen, että miksi vaivautua, näistä tulee vuoden paskimmat juhlat. — 6. Pitääkö Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teuvo Teivainen silmälasejaan koskaan silmillään, kun ne on aina nostettu otsalle, ja miten niin tämä ei ole tärkeä kysymys. Kun krapulaiset hipit tilaavat joulukuussa Woltilta Vöner-annoksensa, pitävätkö he huolen siitä, että maahanmuuttaja kuljettaa annoksen heille pyörällä eikä henkilöautolla. ”Jo ennen #MeToo-liikettä oli tunne, että feminismi oli reaktio jonkinlaiseen hätätilaan. — 12. Ja miltä tuntui hipistä, joka heräsi kauhunhiessä siihen, että oli kirjoittanut Kristalliyön erikseen. — 10. — 13. Milloin nähdään ensimmäinen kahden sähköautoilijan välinen verinen tappelu siitä, kumpi saa viimeisen vapaan lataustolpan. Ja kuinka vahvasti se rajoittui reaalimaailman sijasta virtuaalimaailmaan?” (Meghan Daum: The Problem with Everything: My Journey Through the New Culture Wars) — 2. — 16. — 5. Onko Olli Herman kuollut. Kuinka moninkertainen metaparodia on, kun taas joku kirjoitti kuin ensimmäistä kertaa, että ”Kuten Paavo Haavikko sanoi, parodia on jo kauan ollut mahdotonta, koska ne tekevät sen itse”. — 18. Mitä jos filosofisessa mielessä lehmän olemus onkin jauhettuna siivuna kahden leipäpalan välissä. — 11. — 4. Mutta mikä tarkalleen ottaen oli tuo hätätila. Miltähän tuntui siitä wannabenatsista, joka joutui taas tarkistamaan Googlesta, kirjoitetaanko Kristalliyö yhteen vai erikseen. 9. — 15. Kumpi oli surullisempi veropäivän otsikko, ”Helmikuussa kuolleen Olli Lindholmin tulot olivat laskussa” vai ”’Tavallinen espoolaishuora’ tienasi seksiä myymällä alle 10 000 euroa”. — 14. Saisiko muuten tv-sarjan, jossa tavalliset espoolaishuorat kilpailisivat siitä, kuka niistä on tavallisin espoolaishuora
Maailman voi lukea paremmaksi paikaksi. Apu Juniori on lasten ajankohtaislehti, jota lukemalla lapsi oppii ymmärtämään ja ajattelemaan, oivaltamaan ja ratkomaan. Tilaa Apu Juniori osoitteesta apujuniori.fi/tilaa Untitled-3 1 17/12/18 10:06 Uutuuslehti Apu Juniori Untitled-4 1 24/01/19 13:42. Jotta seuraava sukupolvi olisi suvaitsevaisempi, rakentavampi ja kaikin puolin fiksumpi kuin edelliset, me kannustamme heitä lukemaan
yhteishyva.fi/joulu2019. Olkoon juhlan valmistelu yhtä mukavaa kuin juhla itse
Sapfon tähän päivään säilyneet runonpalaset mm. Miksi tällainen instrumenttikombo. Taideyliopiston Sibelius-Akatemian vuoden suurimman tapahtuman teemana ÄÄNESSÄ. Ihmisääni on kaikkein henkilökohtaisin instrumentti, muiden soitinten prototyyppi ja esiäiti. Kun vaikkapa keikoilla kuulemme toistemme ääntä, niin pieninkään variaatio, värähdys tai fiilis ei jää toisiltamme huomaamatta vaan siivilöityy meidän jokaisen äänen kautta. Internet ja joutilas kesäpäivä mökillä saattoivat meidät yhteen. Pentti Saarikosken taianomaisina käännöksinä imaisivat meidät mukaansa jatkamaan sitä, mikä ei ollut enää luettavissa. Yhtyeen instrumentteina ovat Josefiina Vannesluoman, Riikka Keräsen ja Selma Savolaisen äänet sekä Kaisa Mäensivun kontrabasso. Kumma kudelma Millainen ihmisääni on instrumenttina. Ihmisääni reagoi välittömästi kaikkeen ympärillään. www.sibafest.fi. TAIDEYLIOPISTO = KUVATAIDEAKATEMIA + SIBELIUS-AKATEMIA + TEATTERIKORKEAKOULU ISSUE X — TAIDEYLIOPISTON LEHTI — KAUPALLINEN YHTEISTYÖ 1 T E K S T I T A N J A R I N K I N E N × K U V A M I K K O R I K A L A Signe yhdistää jazzia, nykymusiikkia ja kuunnelmaa. Signen instrumentaatio on aina ollut positiivinen haaste erityisesti harmoniasoittimien puuttumisen takia. Tulkitsette antiikin Sapfon runoja, miksi. Sen takia musiikkimme hengittää ja pakottaa osallistumaan eri tavalla ja intensiteetillä. × Signe Sibafestillä 30.1
Se auttaa minua muistamaan, miten muut näkevät minut ja työni. Toisten ihmisten palaute on usein myös lempeämpää kuin se, jonka annan itselleni. ISSUE X — TAIDEYLIOPISTON LEHTI — KAUPALLINEN YHTEISTYÖ työkalu Merkityksellinen palaute ”Minulla on ollut jo muutama vuosi seuraava tapa. Nyt kuulokkeista on soinut Ariana Grandea. Suihkulähdenakuilun yksi merkityksistä on antaa lupa arjessa sublimoidulle rakkauden hurmalle. Pienikin palaute voi muuttaa toisen ihmisen päivän tai elämän suunnan, joten jos huomaat toisen tekevän jotain upeaa, kerro se hänelle!” × Jessica Aaltonen, Taideyliopiston vahtimestari, joka kirjoittaa Vaksin koppi -blogia Taideyliopiston intranetiin. Mediaseinästä syötetään kaupunkikuvaan vuorotellen jättimäisiä hampurilaismainoksia ja ilmoituksia Musiikkitalon ohjelmistosta. Jos joskus tuntuu, etten etene mihinkään sen kanssa, luen rohkaisevia palautteita vuosien varrelta ja jaksan taas yrittää. Haluan myös olla antelias omassa palautteessani. Kun hiukset on selvitetty ja kammattu suoraksi, isä sitoo ne poninhännäksi. Sitten tytär poistuu bussista koulureppu selässään ja isä jatkaa matkaansa. Olen aika kova jännittämään ja yritän pitää aamupäivän ennen keikkaa rauhallisena. Luen lehteä ja alan vähitellen tehdä jotain fyysistä. Evankelisluterilaiset traditiot, sen kuvasto, tarinat ja laulusto ovat syvään juurtuneita suomalaiseen mielenmaisemaan. Tulevaisuudessa uskonnollisiin traditioihin tutustutaan ehkä muillakin kuin uskonnontunneilla. Pohjimmiltaan tässä keskustelussa on kyse siitä, mikä kuuluu suomalaiseen kulttuuriperinteeseen. Tauko, rytmitys ja tilannetaju – siitä voisi seurata laadukasta, vastuullista ja monipuolista kulttuuritarjontaa.” Bussi 552 Otaniemeen ”Täynnä olevassa aamubussissa isä kampaa rauhallisesti ja hartaasti tyttärensä pitkät hiukset ja he juttelevat hiljaa ranskan kielellä. Päivän kuluessa kuuntelen voimaannuttavaa musiikkia. Siksi tarvitsen omaa aikaa jo hyvissä ajoin, enkä halua harjoitella enää lähellä esityshetkeä. Opetussuunnitelman mukaan oppilaiden tulisi tutustua suomalaiseen kulttuuriin ja traditioihin. En meikkaa tai laita hiuksia ennen kuin esitykseen. Keikan jälkeen olen euforisessa tilassa. Mediaseinän tauoton kaupallinen viestintä vaikuttaa minuun julkisen tilan visuaalisena väkivaltana. Opetushallituksen linjaus on selkeä: uskonnon harjoittaminen on omantunnon asia, eikä siihen voida velvoittaa. Kun saan itselleni merkityksellistä palautetta, kirjoitan sen heti ylös. Aihe tuntuu nousevan julkisuuteen aina, kun on aika laulaa Suvivirsi tai Enkeli taivaan. Virret on turhaan nostettu syyllisiksi yhteiskunnan ja koulumaailman maallistumisessa. kysy mitä vain Miksi nakuillaan, kun Suomi voittaa urheilukisoissa. Esitystä ennen minulle on tärkeää viettää aikaa yhdessä muun työryhmän kanssa. päivystävä kriitikko Denise Ziegler Musiikkitalon mediaseinä ”Edes se, että Visuaalinen alkusoitto -teos on kilpailun kautta valittu, ei vähennä inhoani seinää kohtaan. Olin matkan ajan bussiyhteisön ja tämänkin tapahtuman osallisena.” × Denise Ziegler, kuvataiteilija, jolta on juuri ilmestynyt kirja kokemuksesta ja kokeellisuudesta taiteellisessa työskentelyssä. Ei auttanut, vaikka marraskuussa seinän äärelle kokoontui satoja ihmisiä seuraamaan historiallista EM-jalkapallotapahtumaa. Iso tunnelataus purkautuu, ja on vain hieno fiilis. Koulun joulujuhla on osa koulunkäyntiä, ja se on eri asia kuin joulukirkko. Tätä seesteistä tapahtumaa seuraamalla sain kerättyä ajatuksiani tulevaa työpäivää varten ja minulle tuli rauhallinen ja luottavainen olo. Ekojen biisien aikana jännitys sulaa pois. Puramme tunteitamme yhdessä bändin kanssa. En usko, että voin ikinä lopettaa jännittämästä, se ikään kuin kuuluu esitykseen. Arkeen palaaminen on välillä kova pudotus.” × Sandra Långbacka, pop-artisti ja musiikkikasvatuksen opiskelija, joka esiintyy Sibafestillä 29.1. Juuri ennen lavalle menoa kokoonnumme bändin kanssa ja toivotamme toisillemme hyvää keikkaa. ”Käytösmallin lähtökohta on pukeutumisessa, ei alastomuudessa. pyhä lehmä K u m o a m m e v ä ä r i ä t o t u u k s i a Koulun joulujuhlassa ei saa laulaa virsiä ”Jälleen ennen joulua julkisuuteen nousi jupakka, jonka keskiössä on koulun juhla ja juhlassa esitettävä uskonnollinen sisältö. Kotiin saapuminen keikan jälkeen tuo tyhjän olon. Virsilauluperinteemme tuskin katoaa mihinkään vaikka niitä ei koulussa laulettaisikaan.” × Lauri Väkevä, musiikkikasvatuksen professori ja Taideyliopiston vararehtori. Intohimoni elämässä on kirjoittaminen. Käyn kevyellä lenkillä ja saatan kehoani virittäytyneeseen tilaan pikku hiljaa. pääpäivä Ta i t e i l i j a v a l m i s t a u t u u e s i t y k s e e n Sandra Långbacka etsii yhteyttä ”Tärkeintä on, että saan miettiä omaa yhteyttä tulevan konsertin tai keikan musiikkiin. Niiden nostaminen koulun yhteiseen juhlaan tällä tavoin esiin ei kuitenkaan kerro kovin syvästä monikulttuurisuudesta vaan yhden uskonnollisen perinteen hallitsevuudesta. Joulukirkkoon osallistuvat uskontokuntaan kuuluvat ja kuulumattomat niin halutessaan
Me emme saa kuitenkaan rakastua liikaa jaettuun läsnäoloon ja paikallaan pysymiseen. Maskiin, avaaruusasuun tai kumipukuun sonnustautuminen olisi kenties luovempi vaihtoehto. Ainakin taiteen erityistä kykyä koskettaa ihmisiä tarvitaan nyt kipeämmin kuin koskaan. Ja aplodien jälkeen me lähdemme kukin omiin suuntiimme sama kokemus mukanamme. On aplodien aika. Ei ole yhdentekevää, mitä yleisölle tarjoilemme. Tässä syöksyssä kajastaa voimistuva ja vastustamaton halu purkaa kaikki yhteiskuntaluokkaa, sukupuolta ja ruumiin olettamuksia koskevat harhat.” × Ilmari Kortelainen, meditaation ja somatiikan tutkija sekä harjoittaja. Taide on aina saanut ihmiset keskustelemaan, ja taiteilijoilla on hyppysissään langat, joilla keskustelun suuntaa voidaan ohjailla. Taiteen taika leijuu niissä muutamissa hetkissä, jolloin olemme yhdessä hiljaa, samaa asiaa kohti. KOLUMNI. Meidän täytyy ymmärtää, millainen valta ja millaiset mahdollisuudet taiteella on. ISSUE X — TAIDEYLIOPISTON LEHTI — KAUPALLINEN YHTEISTYÖ tai tulla rakastetuksi sellaisenaan: rähmäisenä ja hädissään. Taiteen vahva vaikutus tuo mukanaan taiteilijan vastuun. Me emme voi väheksyä mitään tekoa liian pienenä, me tarvitsemme mukaan kaikki teot ja jokaisen kyvyt. Ja kun joku sitten ihailee kuosiasi, sekin hämmentää; emme tulleet vielä hyväksytyiksi sydämeltämme paljaina. Taidekokemus kasvaa meissä, vaikuttaa meihin ja ohjaa meitä. sisäpiirivinkki Saamen kansan suomalaistaminen ”Tapasin Kukka Rannan kaksi vuotta sitten ryhmänäyttelyssä. Aplodien aika koittaa kuitenkin aina vääjäämättä. Juuri nähty ja koettu elämys ei ole kadonnut valojen sammuessa minnekään, vaan se on istutettu jokaiseen meihin. Mutta siinä missä hiilidioksidiekvivalentit tuntuvat vaikeasti käsitettäviltä, ei taidetta tarvitse käsittää – riittää, että sen kokee. Hiljainen hetki suvi auvinen Suosikkihetkeni teatterissa on se muutaman sekunnin poreileva hiljaisuus, joka elää näyttämön valojen sammumisen ja aplodien alkamisen välissä. Hilkka oli sittemmin apuna kirjan taustatyössä. Viivyn läsnäolossa. Taide ei ole kirjaimellista eikä ilmastonäkökulma tarkoita, että kaikkien taulujen on esitettävä palavaa sademetsää. Voitonjuhla sysääkin kohti hetkellistä paljastumista, kuin ’minä’ tulisi riisuuntumisen hetkenä tunnustetuksi. Suljen silmäni ja hengitän keskittynyttä, auki olevaa yhteyttä yleisön ja esiintyjien välillä. Kirja antaa saamelaisille äänen kertoa itse raskaista kokemuksistaan. Meidän täytyy ottaa uusi asento ja käyttää lahjojamme siellä, missä ne voivat vaikuttaa. Uskon, että kehollisen tiedon tasolla tunnistamme toisemme paljaina. Tehdäkö taidetta taiteen vuoksi vai erilaisen tulevaisuuden rakentamiseksi. Suihkulähteeseen syöksytään kohti ’syntymätöntä’. Ilmastokriisi on kuitenkin tällä hetkellä niin suuri uhka, että taidetta taiteen vuoksi ei välttämättä ole kauaa olemassa, ellei jokainen kynnelle kykenevä käytä taitojaan, asemaansa ja mahdollisuuksiaan ilmastokriisin pysäyttämiseen. Kun valot sammuvat, me 700 yleisön jäsentä istumme hiljaa saamamme tiedon kanssa. Keskustelu siitä, pitääkö taiteella olla jokin itseään suurempi tarkoitus, on ikiaikainen. Meidän suomalaisten on tunnettava kaikki tarinamme, myös ne, joissa olemme sortajina.” × Emma Peura, taidegrafiikan opiskelija, joka on mukana Kuvataideakatemian Taidemyyjäisissä 13.–15.12. Tässä hetkessä ovat päällekkäin olemassa sekä juuri päättynyt esitys että sitä seuraava arki. Moni on kasvatettu ja koulittu pukemaan ruumiillisuutensa niin kuvitteellisiin kuin todellisiinkin univormuihin, rooleihin ja profiileihin. Kukin meistä vuorollaan tarkastelee olenko asussani ok. Taiteen taika leijuu niissä muutamissa hetkissä, jolloin olemme yhdessä hiljaa, samaa asiaa kohti. Taide tuo ihmiset yhteen, näkemään saman asian samassa tilassa ja samalla hetkellä. Olin kutsunut näyttelyyn saamelaisen sukulaiseni Hilkka Maggan puhumaan Lokan tekojärven ja Saamen kansan historiasta. Kukka oli paikalla keräämässä materiaalia tietokirjaansa (Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta, 2019). Yhtä avoimina ja läsnä meidän on kohdattava myös toisemme ilmastokriisin maailmassa. Kun jo voitonjuhlan syynä on usein miesten kisojen voitto, niin nakuilukin on sukupuolittunutta ja roolitettua. En tietenkään sano, että kaiken taiteen on käsiteltävä tästä eteenpäin ilmastokriisiä. Zenbuddhalaisen mestari Bankein mukaan kaikissa ihmisissä elää ’syntymätön’, spontaani luontomme, joka hiljaa kuultaa mielen itsekeskeisen pulputuksen läpi. Taiteella taiteen vuoksi on ehdottomasti sijansa. Mutta maailmassa, joka kulkee kiihtyvällä vauhdilla kohti tuhoa, taiteen ja taiteilijoiden vastuu asettuu erilaiseen asemaan. × Kirjoittaja on toimittaja, aktivisti ja teatteritaiteen maisteri. Viime vuosina olen istunut Kansallisteatterissa ja kuunnellut, kuinka päänäyttämö vyöryttää ylleni tietoa milloin puoluepolitiikan epäonnistumisesta, milloin ihmiskunnan öljyriippuvuudesta. Me katsomme samaan suuntaan, meillä on sama tieto. Suojautuminen nakuilun sijaan
4 ISSUE X — TAIDEYLIOPISTON LEHTI — KAUPALLINEN YHTEISTYÖ Ajatus taiteilijuuden hukkaamisesta riipaisee myös Elina Salorantaa, joka on taustaltaan kuvataiteilija.
Tunnetuksi hän tuli kuitenkin ennen kaikkea avioliittonsa kautta. Pariskunta, heidän kolme lastaan ja perheen palvelija asuivat alakerrassa. Yläkerrassa sijaitsi kattoikkunoiden valaisema kuvataiteilijan ateljee ja alivuokralaisena asuneen perheystävän ja kirjailija R ?dolfs Blaumaniksen huone. Forssell ja Leikola edustavat tunnettua suomalaista sivistyssukua, johon kuuluu taiteilijoita ja tutkijoita sekä muita kulttuurialan vaikuttajia. Unholaan jääneiden sankarittarien tarinoita on koottu lapsille iltasaduiksi niin Suomessa kuin ulkomailla. Koti kuului ”paikalliselle Gallen-Kallelalle”, taidemaalari Janis Rozent ?lsille (1866-1916) ja hänen vaimolleen Elli Forssell-Rozent ?lelle (1871-1943). Vuosikausia lukuisten menneiden naisten tarinat, taidot merkkiteot ja mysteerit ovat olleet visusti piilossa, mutta nyt yhä useammat tutkijat, taiteilijat ja toimittajat haluavat tuoda niitä esille. P alattuaan Suomeen Saloranta alkoi googlailla. Elli Forssell tapasi tulevan puolisonsa ollessaan esiintymiskiertueella Baltiassa syksyllä 1902. Klassisen musiikin piirissä on tutkimusprojekteja, joissa kaivetaan esiin ja esitetään miesvaltaisen kaanonin ulkopuolelle jääneitä naissäveltäjien kappaleita. Olkoonkin, että Forssellille kävi kuten niin usein: hänen oma uransa näyttää jääneen puolison ja perhe-elämän jalkoihin. Rozent ?lsien koti oli iso kaunis asunto yhdessä Riian tunnetummista jugend-taloista, alueella, joka on nykyisin Unescon suojelukohde. T aiteilija-tutkija Elina Saloranta löysi oman historian uudelleenkirjoitusprojektinsa sattumalta Latviasta. Siitäkö syystä, että vanhat rakenteet repeilevät tässäkin ajassa. Saloranta kierteli ja ihasteli asuntoa, kuvasi sen kauniita kukkaja köynnöskuvioisia jugend-tapetteja ja luki näyttelyteksteistä: Kas, Elli Forssell olikin suomalainen. Janis Rozen t?ls oli tunnustettu taidemaalari jo tuolloin, ja avioliiton myötä Latvian ja Suomen taidepiirit kohtasivat. Teksti Heidi Kalmari × Kuvat Mikko Rikala H ISSUE X — TAIDEYLIOPISTON LEHTI — KAUPALLINEN YHTEISTYÖ. Miksi menneet naispolvet ja heidän saavutuksensa ovat käyneet kiinnostamaan meitä juuri nyt. ”Rupesin heti miettimään, minkälainen tarina tässä on taustalla”, Saloranta sanoo. Olohuoneessa oli piano, jota Forssell soitti. Miten naisia onkaan vähätelty ja miten hirvittävän alentuvasti heihin on suhtauduttu! Herää vahva halu puolustaa heitä.” Ei ihme, että Forssellin elämä alkoi kiehtoa Salorantaa entistä Taiteilija-tutkija Elina Saloranta kirjoittaa vastauskirjeitä 1800-luvulla syntyneelle Elli Forssellille ja saa sen avulla meidät pohtimaan, mikä maailmassa on muuttunut ja mikä ei. KUN ELLI TULI ELÄMÄÄN 5 istorian naiset ovat tulleet keskuuteemme. Ajatus taiteilijuuden hukkaamisesta riipaisee myös Salorantaa, joka on taustaltaan kuvataiteilija. Ne ovat ainakin saaneet meidät huomaamaan vääryyksiä, joita ei ole vieläkään korjattu, ja opettaneet antamaan arvon myös heille, joilta se on aiemmin evätty. ”Tapasimme Töölössä kahvilassa, ja hän toi minulle nipun Ellin kirjeitä mustassa salkussa. Hän on itsekin kirjoittanut Ellistä ja julkaissut hänen kirjeitään mutta suhtautui hankkeeseeni hyvin kannustavasti”, Saloranta kertoo. Hän päätyi Rozent ?ls-seuran eli Suomi–Latvia-ystävyysseuran sivuille ja kyseli Forssellista. Rozen t?ls-seurasta opastettiin olemaan yhteydessä professori Anto Leikolaan, joka on Forssellin sisarentyttären poika. Elli Forssell oli laulaja, joka opiskeli Sibelius-Akatemiaa edeltäneessä Helsingin Musiikkiopistossa 1890-luvulla. Kun on itse rakentanut jonkinlaista taiteilijuutta ja joutunut neuvottelemaan siihen liittyvien mallien kanssa, on Ellin ja muiden menneisyyden naistaiteilijoiden elämän tutkiminen voimaannuttavaa ja samalla järkyttävää. Vuonna 2017 hän oli tohtorityöhönsä liittyvällä konferenssimatkalla Riiassa ja vieraili samalla eräässä kotimuseossa. Kun perhe muutti taloon vuonna 1904, se oli vastikään valmistunut. Hän oli laulaja, siis taiteilija itsekin. ”Historia elää meissä edelleen
Salorannan tutkimus tuokin mieleen myös kirjailija Mia Kankimäen teoksen Naiset, joita ajattelen öisin, joka on täynnä vanhoihin kirjeisiin vastaamista. Menneisyyttä ei tarvitse keksiä jälkikäteen, taideteokset ja saavutukset ovat olleet olemassa aina, mutta ne on jätetty historiaa kirjoittaessa huomiotta. V anhoja jalkalamppuja on ripoteltu ympäri huonetta, samoin vanhoja tuoleja, osa plyysipäällysteisiä. Tuomalla naiset historian keskiöön ja päähenkilöiksi luodaan tehokas, toisenlainen kuva. Esseessä kuljetaan aiheesta toiseen: Saloranta kuvailee Ellille omaa tutkimustaan ja sen yhteyttä kulttuurihistoriaan ja elämäkertatutkimukseen mutta kommentoi myös Ellin elämää ja miettii, mistä taiteilijamiehen raivokohtaukset voisivat johtua tai miten Elli mahtoi kokea kiertue-elämän päättymisen.. Kankimäen kirjassa historian naisten seminaarin aiheina olisi muun muassa se, miten neuvotellaan palkoista, menestytään miesvaltaisella alalla, hankitaan asiakkaita, yhdistetään työ ja perhe-elämä sekä noustaan vastoinkäymisistä. ”Naisten historia on yhtä tärkeää kuin miesten. ”Elli on kirjoittanut tämän kirjeen voimakkaan alakulon ja yksinäisyyden vallassa. Tutkimuksessani haluan tuoda esille, että näinkin voidaan kirjoittaa klassisen musiikin historiaa. Se menee tavallisen arkikuvauksen yli.” Salorannan oma vastaus Ellille on ilmestynyt antologiassa Suo, kuokka ja diversiteetti (ntamo 2018) otsikolla Pitsihattu likalätäkössä. Maailmanhistorian virallista kaanonia yritetään korjata monessa suunnassa: sen mikä on ollut his-story pitäisi olla paljon vahvemmin her-story. Mukana olevia eri alojen tutkijoita yhdistää intohimo menneeseen. 6 ISSUE X — TAIDEYLIOPISTON LEHTI — KAUPALLINEN YHTEISTYÖ enemmän. Vaikka Salorantaa kiehtoo kulttuurihistoria, ei hänen tutkimuksessaan ole ensi sijassa kyse faktoista tai Forssellin elämästä. Kirjeiden takana ovat naisten menneet teot ja saavutukset. Historian miespölyn alta. Välimäki määrittelee itsensä paitsi tutkijaksi, myös aktivistiksi. Yleensä Ellin kirjeissä on arjen kuvausta, matkareittejä, ja taloushuolia sekä pyyntöjä, että sisarukset lähettäisivät lihamyllyn tai ompelukoneen”, Saloranta kertoo. Leikolan kotilipaston lisäksi kirjeitä löytyi Helsingin kaupunginarkistosta, jonne on talletettu Ellin sisaren Annan jäämistöä. Historian jännistä naisista on tekeillä kirja, joka ruokkii uteliaisuuttamme. Kankimäki ihmettelee ja kommentoi valitsemiensa historian naisten, kuten kirjailija Karen Blixenin ja tutkimusmatkailija Mary Kingsleyn, elämää ja valintoja, mutta samalla heistä tulee esikuvia, joilta haetaan vertaistukea ja lohtua. ”Olen välillä vollottanut arkistossa”, Välimäki kertoo. Saloranta käy tutkimuksessaan dialogia myös kulttuurihistorian kanssa. Menneen kosketus on Taideyliopiston ja Turun yliopiston tutkimuskeskus SELMAn järjestämä tapahtuma. ”Siinä kirjeessä on paljon sellaista, mihin voi tänä päivänä samastua. Naistaiteilijoiden työn esille tuominen onkin kuin arkeologin työtä: taideteokset on kaivettava esiin ne sivuuttaneen kertomuksen marginaaleista. Tunsin myös suurta myötätuntoa Elliä kohtaan.” K irjeet ovat yksi ikkuna ja niihin vastaaminen yksi menetelmä. Kankimäkikin kirjoittaa, kuinka hän ”kärsii unettomuudesta, päänsäryistä, yleisestä turhautuneisuudesta ja ajoittaisesta alakuloisuudesta”. Hänen elämässään oli paljon asioita, joihin pystyin samastumaan, olenhan itsekin taiteilija ja äiti ja joudun luovimaan näiden roolien välillä. Tutkimusotteeni on kokemuksellinen, ja pyrin puhumaan menneestä niin, että se koskettaa ja herättää erilaisia tunteita ja tunnelmia.” S iksi videolla surisee kärpänen. Niitä oli mittava kokoelma: ensimmäinen oli kirjoitettu vuonna 1885, jolloin Forssell oli 14-vuotias, ja viimeinen vain vähän ennen hänen kuolemaansa 1943. En pysty ottamaan tuota itselleni vierasta tutkimusalaa haltuun, mutta voin käydä sen kanssa dialogia esimerkiksi järjestämällä Menneen kosketuksen kaltaisia tapahtumia”, Saloranta toteaa. Saloranta tekee Ellin kirjeistä taiteellista post doc -tutkimusta. Luokka on muuttunut ”salongiksi”, jossa seuraavan neljän tunnin ajan puhutaan muistoista, tutkimuksesta, kirjeenvaihdosta ja historiallisista henkilöistä. Saloranta on nimennyt kyseisen kirjeen pitsihattu-kirjeeksi, koska Elli kertoo siinä, kuinka taiteilijapuoliso otti heidän tyttäreltään pitsihatun päästä ja heitti sen lätäkköön. Valo läikkyy lätäkön pinnassa, jota Saloranta on kuvannut 16-millisellä filmikameralla. Videoteos Kirje Elliltä (2019) on yksi osa, ja sen lisäksi on esseitä, näyttelyitä ja edelleen jatkuva prosessi, jossa Ellin kirjeisiin myös vastataan. Ääniraidalla Saloranta lukee rauhallisella äänellä Ellin kirjettä, jossa tämä avautuu poikkeuksellisesti: kertoo puolisonsa raivokohtauksista ja ikävöi isäänsä, joka ”oli minulle aina niin hyvä”. Muutos on kuitenkin käynnissä, ja marraskuussa sen huomasi myös yhdessä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun luokkahuoneista. Vaihtoehtoisen musiikinhistorian kirjoittaminen on ollut hänelle hyvin merkityksellinen kokemus. Erityisesti Salorantaa viehättivät Elli Forssellin kirjoittamat kirjeet. Twiiteissään hän esitteli kiinnostavia historiallisia naisia, niin roistoja kuin pyhimyksiäkin, jotka ovat jääneet historiankirjojen marginaaleihin. Näistä kaikista kun historian naisilla olisi erinomaista osaamista ja näkemystä. ”Olen taiteilija, joka on kiinnostunut kulttuurihistoriasta. ”Arkistosta löytyivät psykologisesti kiinnostavimmat kirjeet, sillä Elli ja Anna olivat hyvin läheisiä”, Saloranta sanoo. Taiteellisuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tutkimuksen muoto on monella tapaa vapaa. Tällaista kriittistä inversiota kirjoittaessa sukulaismiehet (tai miehet ylipäätään) jätetään kokonaan mainitsematta, jotta naiset eivät tulisi määritellyksi heidän kauttaan”, Välimäki sanoo. Yksi esiintyjistä, musiikintutkija Susanna Välimäki, tuo tutkimuksessaan esille 1800-luvun säveltäjänaisia. Samanlaisella missiolla on myös toimittaja Maria Pettersson, joka käynnisti viime kesänä Twitterissä erittäin suosituksi tulleen Historian jännät naiset -projektin. Tämä kaikki on tapahtunut, mutta meille on tavattu kertoa historiasta versiota, joka on sivuuttanut tapahtumista suuren osan. Mistä muusta Ellin kirjeet kertovat kuin hänen henkilökohtaisesta elämästään. Saloranta ei ole tässä hankkeessa yksin. Hän ei ole pyrkinyt suojelemaan vastaanottajaa, kuten monissa muissa kirjeissä. ”Aloin käydä dialogia Ellin kanssa nykypäivästä käsin, toisessa ajassa elävänä naisena. Kirjeet veivät yhä syvemmälle Ellin elämään, ja pian Saloranta huomasi haluavansa itsekin vastata niihin. Samalla siinä on jotain tosi väkivaltaista, kuten tuo hattukohtaus. Uskoisin, että rohkaiseva esimerkkinne kiinnostaisi monia naisia, ja haluaisinkin järjestää seminaarin, jonne mitä kunnioittavimmin kutsun teidät puhumaan. On ollut ravistelevaa pitää viimein käsissään menneisyyden naisten sävellyksiä, joita kukaan ei ole vuosisataan soittanut. Yhtä lailla hän myös nostaa esille ja markkinoi menneisyyden naisten taitoja: Hyvät Sofonisba, Lavinia ja Artemisia, kirjoitan teille kiittääkseni niistä lukuisista neuvoista, joita olen saanut. ”Ennemminkin on kyse kohtaamisesta nykyajan ja menneen välillä. Vastaajina ovat sekä Saloranta itse että monet muut – tutkijakollegat, taiteilijat ja näyttelyissä kävijät. Millaisia Ellin kirjeet ovat suhteessa aikansa muihin teksteihin
USKALTAAKO TAIDETTA OSTAA LAHJAKSI, JOS EI TUNNE LAHJAN SAAJAN MAKUA. Musiikkitalo, Mannerheimintie 13 A, Helsinki NÄYTTELY EMMA LUUKKALA, IIRI POTERI Gallerian kevätkaudella syvennytään vaihtuviin nuorten taiteilijoiden teoksiin ja projekteihin. Teatterikorkeakoulu, Haapaniemenkatu 6 5X. Tinkiminen ei ole halventavaa tai loukkaus taiteilijaa kohtaan. Minusta se on kyllä vaikeaa. Sitä paitsi hyvä taide sopii kaikenlaiseen sisustukseen! MILLAISELLA BUDJETILLA PÄÄSEE ALKUUN, ELI MINKÄ HINTAISIA NUORTEN, EI VIELÄ KOVIN TUNNETTUJEN SUOMALAISTAITEILIJOIDEN TYÖT YLEENSÄ OVAT. (–13.12.) 8 TALVEN TAPAHTUMAKALENTERI FESTIVAALI SIBAFEST Club For Five, Rajaton, Sakari Oramo ja Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri ja 30 muuta kokoonpanoa. En itse ostaisi taidetta kotini sisustuksen mukaan. En suosittele trendien seuraamista tai sen miettimistä, mitä muut ajattelevat, vaan sitä, että ostaa sellaista taidetta, josta itse pitää. Musiikkitalo & Sibelius-Akatemian Pohjoisen Rautatiekadun toimipiste, Pohjoinen Rautatiekatu 9 YLEISÖLUENTO KLO 18 SAASTAMOINEN KEYNOTE LECTURE: ANDREA GIUNTA Kansainvälisesti arvostettu kuraattori ravistelee latinalaisamerikkalaisen taiteen kaanonia. (–1.2.) 16.1. Taidemyyjäisissä voi hyvin koettaa tinkiä! Etenkin jos ostaa useita töitä samalta taiteilijalta. Teatteri Takomo, Fredrikinkatu 18 10.1. 3.4. Mutta jos tunnet lahjan saajan erittäin hyvin, niin miksipä ei! Taideyliopiston Kuvataideakatemian taidemyyjäiset 13.–15.12. Uskon, että jos ostaa taidetta, josta aidosti pitää, se sopii myös ostajan kotiin. VOIKO TAIDETEOKSEN HINNASTA TINKIÄ. ONKO OK OSTAA TAIDETTA SEN PERUSTEELLA, MIKÄ SOPII ASUNNON SISUSTUKSEEN. ISSUE X joulukuu 2019 Issue X on lehti taiteesta ja yliopistosta, jotka vaikuttavat yhteiskuntaan. (–5.2.) 4.2. (–18.4.) 11.12. Totta kai teoksen kokoa voi miettiä, mutta en ostaisi taidetta vaikkapa sohvan värin mukaan. Jos aloittaa vaikkapa opiskelijoiden töiden ostamisesta, voi päästä alkuun hyvin edullisesti. Kannattaa vain seurata sydäntään. Jo muutamalla satasella voi löytää mielenkiintoisia töitä. Project Room, Lönnrotinkatu 35 TEATTERI LIIKUNNAN ILOT Esitys kuntosaliharjoittelusta, rakkaudesta ja ruumiista. Julkaisija Taideyliopisto, PL 1, 00097 Taideyliopisto Vastaava päätoimittaja Rehtori Jari Perkiömäki Toimitus ja ulkoasu A-lehdet Sisältöstudio ISSN 2341-7269 Tilaukset ja osoitteenmuutokset osoitteenmuutos@uniarts.fi www.uniarts.fi facebook.com/taideyliopisto twitter.com/taideyliopisto FESTIVAALI GLOBAL FEST Jokavuotinen Global Fest juhlii kulttuurista monimuotoisuutta musiikin ja taiteen kautta. Exhibition Laboratory, Merimiehenkatu 36 Seppo Fränti TAITEEN KERÄILIJÄ, JONKA KOKOELMALAHJOITUKSESTA KOOTTU NÄYTTELY AVAUTUU KIASMASSA MAALISKUUSSA 2020 ISSUE X — TAIDEYLIOPISTON LEHTI — KAUPALLINEN YHTEISTYÖ. (–26.1.) 25.1. Exhibition Laboratory TEATTERI KANDITEATTERI-ESITYKSET Kolme Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden kandityötä. En usko, että vieraalle ihmiselle osaa valita teosta, joka koskettaisi häntä. MISTÄ TAITEEN OSTAMINEN KANNATTAA ALOITTAA, JOS EI TUNNE NYKYTAIDETTA?