Elämään kuuluu kuitenkin myös ilmiöitä, joista ei voi innostua. V KO 4 3/ 20 23 29 3 6 123 9 KESTÄVIÄ JUTTUJA 9/2023 LOKAKUU 12,90?€ KULTASORMI Kun Stella Harasek innostuu jostakin, siitä tulee ilmiö. Vanhojen mesekeskustelujen löytäminen muutti käsityksen itsestä TEINI, JOKA EN OLISIKAAN HALUNNUT OLLA S E IT S E M Ä N • P UH E E N V UO R O A • LU O N TO KA D O S TA • UUSI SARJA KIRJOITA HAAVASI Kirjallisuus alkoi sanoittaa traumaa. S TE LL A H A R A S EK :: ”F IK TIO N K EIN O IN TA V O IT A N PA R EM M IN TO TU U D EN .” IM A G E 3 9 LO K A K U U 20 23 PA L
Itselle kerrottu tarina itsestä pysyy johdonmukaisena, ellei jostain ilmesty lisätietoa, joka sen haastaisi. Nikander löysi siis ison osan kaikista niistä keskusteluista, vakavista ja kevyistä, joita hän oli teini-ikäisenä käynyt. netflixin autojenlaittosarjan viimeisessä jaksossa korjauspajan väki entisöi vanhan brittiläisen avoauton 1960-luvun alusta. Ja: mikä tekee ihmisestä säilyttämiseen tai nostalgiaan taipuvaisen, onko sitä varten elettävä tietynlainen nuoruus. Sen sijaan, että autot vähenisivät pihamaalta, hän hankkii niitä jatkuvasti lisää kuin kirpputorihaukka uusia kippoja ja neuletakkeja. Autuaasti tietämätön NIKLAS THESSLUND P Ä Ä K I R J O I T U S koulutöitä myös Nikanderin MSN Messenger -historia hänen teinivuosiltaan. Auto on erityinen: Sarjan päähenkilön ensimmäinen nuoruusvuosien auto oli samanlainen. Digitaalinen vuorovaikutus ei ole yhtään vähempiarvoista, kevyempää tai arvoista ja tunteista vapaata kuin kasvokkainen vuorovaikutus, se vain tapahtuu hieman eri tavalla. Täällä täydellisen boomeriuden odotusaulassa vanhan keskusteluhistorian löytäminen tuntuu siltä kuin joku antaisi katsottavaksi videon, jossa on lähes koko tähänastinen elämä. Restaurointi tehdään, ”sillä hei, jokainen haluaa elää nuoruutensa uudelleen”. Vaikka tarkkoja muistoja on vähän ja monilla nuoruusvuosista jo merkittävästi aikaa, meillä on usein taipumus pitää omaa elämää melko koherenttina kertomuksena. nostalgian viehätys ja kirous on siinä, että se kohdistuu yleensä niin kaukaiseen aikaan, että itsestä, omasta toimijuudesta siinä ajassa, ei juurikaan ole tarkkoja muistoja. Sarjan päähenkilö on kuusikymppinen Mike Hall, joka on neljänkymmenen vuoden aikana ehtinyt kerätä mailleen 400 parhaat päivänsä nähnyttä ruosteista autonraatoa. Jos listan kolmas pitäisi valita nyt, saattaisin valita pronssisijalle Netflixin alkuperäissarjan Rust Walley Restorers. 3 L O K A K U U 2 2 3 S ubjektiivinen mielipide: Mad Men ja Succession ovat televisiohistorian kaksi parasta sarjaa. Twitter @niklasthesslund Sähköposti niklas.thesslund@a-lehdet.fi. Muuttosiivousta tehdessään Nikander löysi vanhan ulkoisen kovalevyn, joka osoittautui todelliseksi lisämuistiksi. Lapsena olin tällainen, nuorena tällainen ja nuori aikuisuus taas oli tällaista. Messenger oli Microsoftin vuonna 1999 julkaisema pikaviestiohjelma, jota käytettiin pöytäkoneella samaan tapaan kuin pikaviestiohjelmia älypuhelimilla. Valtavaa kokoelmaa yhdistää se, että autot ovat 60ja 70-luvuilta. Ajatus on hurja. Toimittaja Emma Nikanderille kävi näin. Emma Nikanderin jutun luettuani ajattelin, että ehkä haluaa, mutta vain siinä tapauksessa, että siitä ei muista oikeasti paljoakaan. Se oli amerikkalaisten muskeliautojen kultakautta, mutta vuodet olivat myös sarjan päähenkilön nuoruusvuosia. Messengeristä tuli sukupolvikokemus etenkin nykyisille kolmekymppisille, X-sukupolvi pikaviestitteli nuoruudessaan vielä lankapuhelimella tai kasvotusten, sukupolvi Z puolestaan jo puhelimilla. En ehkä haluaisi nähdä sitä. Kanadan Brittiläiseen Kolumbiaan sijoittuvassa tosi-tv-sarjassa kolme miestä korjaa ja entisöi vanhoja autonromuja myyntiin, mutta kuten Mad Menissä ei lopulta ole kyse mainosmaailmasta tai Successionissa vain mediabisneksestä tai perheyrityksestä, Netflix-sarjakin kertoo pohjimmiltaan aivan muusta kuin autoista. Jokainen haparointi, jokainen ulkoa opittu mielipide, jokainen tölväisy ja jokainen nauru. Vaikka tarkoitus olisi tehdä tiliä pienentämällä kokoelmaa, Hall ei voi itselleen mitään. Lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta muistaa yleisen tunnelman ja yksittäisiä välähdyksiä, vasta myöhäisiltä teinivuosilta enemmän. Levyllä oli paitsi vanhoja Nostalgian viehätys ja kirous on siinä, että se kohdistuu usein aikaan, josta itsellä ei ole tarkkoja muistoja. Siksi kysymys on sama kuin nostalgiassa aina: mitä keräilijä haluaa lopulta säilyttää, itse esineitä vai palan tai haavekuvan nuoruudestaan
30 Salaiset kansiot Emma Nikander ei päässytkään nostalgisoimaan nuoruusajoillaan lukiessaan vanhoja mesekeskustelujaan. 50 Medusan äänet Traumakirjallisuus näyttää valtahierarkioiden ylläpitämisen hinnan ja avaa tilaa kokonaisemmalle ihmisyydelle. 63 ESSEE – OUTO HANKAAVA LUOKKA(RETKI) 68 ELOKUVA – 97 MINUTES 70 MUSIIKKI – CAROLINE POLACHEK JA TURISTI 72 KIRJA – LUOTTO 74 KULTTUURISIVU 30–39 MSN Messengerissä oli helppoa näyttää tunteensa ja puhua suoraan. Sen sijaan hänet valtasi häpeä. Ehkä vähän liiankin helppoa. T Ä S S Ä N U M E R O S S A valokuvaaja antti vettenranta meikki ja hiukset essi kylmänen tyyli stella harasek K A N N E N K UVA. 40 Ulkona sisällä Aleksi Delikourasin Spede-elokuva saattaa närkästyttää ne, jotka odottavat tarkkaa historiikkia Spede Pasasen elämästä. S I S Ä L LY S L U E T T E L O 4 3 PÄÄKIRJOITUS 6 AVAAJA – LAURI RAPELI 10 POLIITTINEN KOTI 12 SEITSEMÄN PUHEENVUOROA LUONTOKADOSTA, OSA YKSI 16 KOLUMNI – RIIKKA SUOMINEN 18 Pahin aika vuodesta Stella Harasek toteutti ainoan ammatillisen haaveensa elämänsä suurimpien kriisien aikana julkisen katseen alla
”Teksti on tosi mielenkiintoinen ja aika visuaalinen itsessään, joten se herätti heti voimakkaita mielikuvia väreistä, muodoista ja tunnelmasta. 38. Tilatut lehdet toimitetaan force majeure -varauksin (ylivoi mainen este, kuten lakko tai tuotannolliset häiriöt). numero. Aikakausmedia ry:n jäsen. Hän työskentelee lehtien, mainosten ja muodin parissa ja suosikkimeikki on luonnollinen. MAINOSTAJAT Mediamyynti ja markkinointi mediaopas.a-lehdet.fi Trafiikki PunaMusta ASIAKASPALVELU JA LEHTITILAUKSET Internet www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu Puhelin 09 759 6600 (ma–pe klo 8–17) Puhelun hinta määräytyy liittymäsopimuksenne mukaan. vuosikerta, 309. 1986), joka kuvitti tähän numeroon Kristiina Sarastin artikkelin Medusan äänet . T E K I J Ä T PAULIINA HOLMA Pauliina Holma on kuvittaja (s. Toimitus ei vastaa tilaa matta lähetetystä aineistosta. L O K A K U U 2 2 3 5 K E S TÄV I Ä J U T T U J A ESSI KYLMÄNEN Essi Kylmänen (s. Ihailee iltavirkkuja ihmisiä. Imagen vuosikerta on 12 numeroa. Kustantaja A-lehdet Oy Myyntipäälliköt Mediaopas.a-lehdet.fi Repro ja sivunvalmistus Aste Helsinki Oy Painatus Kroonpress AS, Tartto 2023 Seuraava numero ilmestyy 25. lokakuuta 2023. ISSN 0782-3614 päätoimittaja niklas thesslund vastaava tuottaja hanna parhaniemi ulkoasu hanna kahranaho & pauliina vuorinen digitoimituspäällikkö (ajankohtaismediat) miikka järvinen johtava ad (ajankohtaismediat) timo tervoja. 1983) helsinkiläistynyt meikkaaja, joka rakastaa seerumeita, ja vannoo hyvän öljyputsarin nimeen. Tämän jutun kanssa oli ilo työskennellä.” Postiosoite Image, 00081 A-lehdet Käyntiosoite Risto Rytin tie 33, Kulosaari, Helsinki Puhelin (09) 759 61 Twitter @imagelehti Sähköposti image@a-lehdet.fi, etunimi.sukunimi@a-lehdet.fi Facebook www.facebook.com/imagelehti Internet www.image.fi TEKIJÖINÄ TÄSSÄ NUMEROSSA Hans Eiskonen, Suvi Elo, Stella Harasek, Iida Sofia Hirvonen, Pauliina Holma, Silvia Hosseini, Janne Itkonen, Juha Itkonen, Aliina Kauranne, Kati Kelola, Kalle Kinnunen, Timi Kuosmanen, Kristiina Kurronen, Essi Kylmänen, Sanna Lehto, Emma Nikander, Oskari Onninen, Timo Pyykkö, Taina Saarikivi, Kristiina Sarasti, Riikka Suominen, Kaisu Tervonen, Antti Vettenranta, Elina Vitikka. Virallinen osoitteenmuutos postiin tai VTJ:lle päivittyy automaattisesti rekisteriimme
Isolla pensselillä kautta rantain maalaten lopputulema tuppaa olemaan, että sosiaalisen median vaikutukset demokratian hyvinvointiin ovat olleet negatiivisia. Se on ihan ymmärrettävää. Vertailukelpoiset mittauspisteet olivat vuosina 2008 ja 2020, ja sosiaalinen media yleistyi niiden välillä. Mielestäni mielenkiintoisin niistä oli se, että kun katsottiin yli 200 miljoonan amerikkalaisen dataa Yhdysvaltain vuoden 2020 presidentinvaalien kontekstissa, äärikonservatiivisesta päädystä löytyi valtava väärän tiedon kupla. Minuakin kiinnostaa jalkapallo enemmän kuin politiikka, jos nyt rehellisiä ollaan. Tämä on tulkintaa, mutta minusta meillä on nähtävillä samanlaista liikehdintää. Yhä useampi yliarvioi tietämyksensä politiikasta, arvioi Åbo Akademin yhteiskuntatieteen laitoksen tutkimuspäällikkö Lauri Rapeli. Ei siinä ole mitään ihmeellistä, etteivät ihmiset tiedä politiikasta kauheasti. Liberaalissa päädyssä tällaista ei ollut. Näkyykö tämä mielestäsi politiikkaa käsittelevässä kansalaiskeskustelussa. Sitä emme tietenkään tiedä, aiheuttaako internet ja sosiaalinen media Dunning–Kruger-efektiä vai valitsevatko syystä tai toisesta sille alttiit ihmiset netin uutislähteekseen. Se tosin on lievempää ja rauhallisempaa. L A U R I R A P E L I : Ei ole ihmeellistä, etteivät ihmiset tiedä kauheasti politiikasta” ”. Ylivertaisuusharha oli hieman yleisempi niiden ihmisten keskuudessa, jotka sanoivat hankkivansa yhteiskunnalliset uutisensa nimenomaan internetistä ja sosiaalisesta mediasta. 6 AVA A J A Teksti Oskari Onninen Kuvat Suvi Elo J ulkaisitte kesällä tutkimuksen, jonka mukaan sosiaalisen median käyttö lisää poliittista Dunning–Kruger-vinoumaa eli yksilön heikkoutta tunnistaa omia heikkouksiaan. Informaatioympäristön muutos on uutta, enkä ole ainoa, joka on herännyt siihen. Olet tutkinut poliittista tietämättömyyttä vuosia. Facebook on aika avoimesti antanut dataansa isolle tutkijaryhmälle, ja se on julkaissut Scienceja Nature-lehdissä siitä juttuja. Sanomalehdistä uutisensa hankkivilla tällaista efektiä ei ollut. Onko uusi tuloksenne looginen jatke sille, mitä jo tiedetään. Miten tutkimus tehtiin. Ja kuvittelisin, että ne, jotka eivät ole valtiotieteilijöitä tai toimittajia, seuraavat politiikkaa keskimäärin vielä huomattavasti vähemmän
L O K A K U U 2 2 3 7
Se on aika todennäköistä, mutta en pysty varmistamaan sitä empiirisesti. Tiedon äärelle pääsisivät nekin, jotka eivät katso puoli yhdeksän uutisia. Jossakin kohdassa se kääntyi väärään suuntaan, mutta en pysty sanomaan minkä takia. Luulen, että korjausliikkeitä oikeastaan on alettu todenteolla hakea vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Vinouma löytyy, kun mennään siitä askel ylöspäin. Vaikkapa ilmastonmuutoksen kieltäminen on monelle osa protestointia, koska sitä pitävät esillä ihmiset ja koneisto jota he pelkäävät. Sama pätee politiikkaan. Vaikka siellä on hyviäkin asioita, kääntöpuoli on niin negatiivinen. Facebook ei ole mitenkään parempi, mutta ihmiset ovat käyttäneet sitä alusta asti epäpoliittisemmin, joten sen perusluonne on erilainen. Onko poliittisen tietämättömyyden tutkimuksen traditiossa käyty keskustelua vastalääkkeistä ja tietämättömyyden ehkäisystä. Sillä saadaan parempia vastauksia kuin arvaamalla. Ymmärrän, että se on paketoitu niin, että siihen on houkuttelevampaa uskoa. Demokratiat on aika huonoja katsomaan kauas. Voisi ajatella, että Dunning–Krugerille alttiit ihmiset ovat keskimäärin myös niitä, jotka ovat herkimpiä kyseenalaistamaan asiantuntijatietoa, koska luulevat itse tietävänsä paremmin. On se. Nämä teknologiat eivät vain ole millään lailla deliberatiivisia. Huomaan arkikeskusteluissa, että todennäköisyysajattelu on yllättävän hukassa monelta. Monella varmaan syttyisi silloin lamppu, miksi faktat ovat todennäköisemmin oikein kuin toisenlainen informaatio. Puhutaan ihmisistä, joilla on kiinnostusta ja jotain tietoakin mutta taipumus yliarvioida sitä. En tiedä sitä, koska vuoden 2008 aineistonkeruun aikaan se oli niin marginaalinen puolue. Onko Twitter sinusta demokratialle haitallisin alusta. Silloin tullaan kysymykseen, millainen painoarvo me annetaan asiantuntijuudelle. Minä pystyn arvioimaan sarjakauden alussa Turun palloseuran mahdollista lopputulosta paremmin kuin joku, joka ei ole koskaan katsonut jalkapalloa. Liittyykö poliittisten mielipiteiden jyrkkyys vähäiseen tietämykseen. Tätä inhimillistä ulottuvuutta ei saisi unohtaa.. Olitko silloin huolissasi poliittisesta tietämättömyydestä. Varmaan maaperää on luonut pelko omasta tulevaisuudesta yhdistettynä uuteen teknologiaan. Sen vastapainoksi heillä on kuitenkin mieli avoimena kaikelle, mitä he Googlella löytävät. Minun tai muiden tutkimukset eivät kuitenkaan löydä äänestäjäkuntaa, joka olisi erityisen lyhytnäköinen. Miksi juuri todennäköisyyslaskenta. Ehkä hiukan. – L A U R I R A P E L I Yksi vuonna 2010 tarkastetun väitöskirjasi tutkimustulos oli, että noin kolmannes suomalaisista osasi nimetä hallituspuolueet. Miten tietämättömiin ihmisiin tulisi suhtautua. Kirjoitin väitöskirjaani vuonna 2009, jolloin ihmiset alkoivat olla aktiivisia Facebookissa. Heillä ei ole harhakäsityksiä: he tietävät, että ovat pihalla eivätkä ole kiinnostuneita. On tuloksia, joissa ihmiset tietävät paljon ja tietävät tietävänsä paljon ja ovat siksi jyrkkiä eivätkä suostu muuttamaan mielipidettään. Havaittavissa on ilmiö, että Dunning–Krugerille alttein ei ole totaalisen pihalla oleva porukka. Mutta se, että pystyy katsomaan kauemmas, edellyttää asiantuntijuutta tai perustietoja. Niitä vaan pelottaa ihan helvetisti. Kaikkia aina kiinnostaa, miten tämä näkyy perussuomalaisissa. Miten se liittyy muuhun poliittisen tietämättömyyden kokonaisuuteen. On hyvä muistaa, että ei kukaan syyttä suotta hylkää järkeään. Mitä ajattelet siitä. Mielestäni siihen liittyy holhoava sävy. 8 AVA A J A AVAAJA-palstalla asiantuntija aloittaa keskustelun ja taustoittaa ilmiötä. Poliitikoilla on insentiivit tehdä ratkaisuja, joilla on nopeita positiivisia vaikutuksia. Se on ongelma esimerkiksi ilmastokriisin suhteen. Tuossa keskustelussa ei ole viimeistä sanaa. Viime vuosilta taas on tuloksia, joissa nimenomaan ihmiset, joilla on karkeita virhekäsityksiä, ovat kannoistaan satavarmoja. Monia ärsyttää varmasti nimenomaan se holhoava tyyli. Demokratiassa on kuitenkin oletus, että ihmiset ovat toiminnassaan jollain tasolla rationaalisia eivätkä tee täysin olemassaolevan tiedon vastaisia valintoja. Perustaso ei ole heilahtanut, mutta ehkä harhakäsitykset omista tiedoista ovat. Hyvät uutiset ovat, että käymällä deliberatiivista, raamitettua ja johdettua keskustelua ihmiset tuppaavat löytämään toisensa tulehtuneessakin ympäristössä. Olen asunut Yhdysvalloissa Indianassa maissipeltojen keskellä, ja minulla on jonkinlainen kosketuspinta tähän ilmiöön. Olen usein provokatiivisesti ehdottanut, että Twitter pitäisi sulkea. Omaksutaan kritiikittömästi tarkoituksellisesti harhaanjohtavaa materiaalia, että valtamedia valehtelee, tässä on toisenlainen totuus. Median tapa reagoida kehitykseen on ollut saarnata faktapohjaisuudesta. Se on tietty inhimillistä ja syyllistymme siihen kaikki, mutta huomaan ajattelevani, että monelle korkeakoulutetullekin ihmiselle olisi tehnyt hyvää oppia tieteenfilosofian ja todennäköisyyslaskennan perusteet. Tieteessähän ei yritetä arvata vaan todentaa niitä arvauksia. Ilmastonmuutoksen kieltäminen on monelle osa protestointia, koska sitä pitävät esillä ihmiset ja koneisto jota he pelkäävät. Silloin uskottiin sen potentiaaliin. Ei nekään ole pahoja ihmisiä. Tieteen tai median näkökulmasta syyllistyy tahtomattaan joko holhoavaan tyyliin tai siihen, että pitää näitä ihmisiä yksinkertaisesti tyhminä. Tietävätkö ihmiset vähemmän politiikasta kuin vaikka väitöskirja-aineistosi aikaan 15 vuotta sitten. En millään osannut olla yhtä huolissani kuin nyt olen. Huonot uutiset ovat, että yhteiskunnallisten virhekäsitysten korjaaminen on hirveän vaikeaa. Olet tutkinut myös demokraattista likinäköisyyttä eli sitä, kuinka äänestäjät vaativat poliitikoilta lyhyen aikavälin päätöksiä. Idealisti minussa ajattelee, että kouluissa pitäisi opettaa, miten tieteellinen tieto syntyy, miten sitä korjataan ja miten todennäköisyyslaskenta toimii ja minkä takia
Aikuismainen kommuuni Vasemmistoliiton Mia Haglund viihtyy Helsingin Sörnäisissä kommuunissa, jossa löytyy niin yhteistä kuin omaakin tilaa riittävästi. Koronan aikaan meitä asui täällä neljä. Teksti Janne Itkonen Kuva Timi Kuosmanen 1 3 M ² , 4 H + K + 2 K P H POLIITTINEN KOTI -palstalla kurkistetaan kaupunginvaltuutettujen koteihin. 1 POL I I T T I N E N KO T I Kirjahylly Vaikka se kuulostaakin vähän kliseiseltä, niin oman kodin sydämet ovat kirjahylly ja ruokapöytä. Minusta on paikallaan ravistella suomalaista mielikuvaa siitä, että aikuisena asutaan joko yksin tai romanttisen kumppanin kanssa. He ovat minulle hirveän tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa on ilahduttavaa jakaa omaa elämää ja arkea. Asun tällä hetkellä kämppiksinä kahden läheisen ystäväni kanssa. Yhteisöllinen asuminen ei ole pelkästään opiskelijoille taloudellisten syiden pakosta saneltu asumismuoto, vaan se voi olla myös itse valittu tapa järjestää omaa elämää. Se oli kyllä oman korona-aikani pelastus, että oli läheistä seuraa laittamassa päivisin lounasta ja katsomassa iltaisin A-studiota. Yhteisen kirjahyllyn lisäksi meillä on kaikilla myös omissa huoneissamme kirjoja. Samalla yhdessä asuminen mahdollistaa meille paljon yhteistä ja myös omaa tilaa. Tilaa oli riittävästi myös siihen, että kaikki olivat yhtä aikaa etätöissä ja omissa Teamseissään.” ”. K un muutin aikanaan pois kotoa, asuin vuoden verran yksin 19 neliön yksiössä Töölössä. Pidän yhteisöllisessä asumisessa siitä tunteesta, että omassa kodissa on käytössä erilaisia tiloja eri asioille. Sen jälkeen olen asunut aina yhteisöllisesti erilaisissa kommuuneissa. Isossa olohuoneessa on tilaa kutsua ihmisiä illalliselle, järjestää lukupiiriä, juhlia tai viettää muuten aikaa. Yksin asuessa kaikki asiat tapahtuivat yhdessä ja samassa tilassa: ruoanlaitto, opiskelu, nukkuminen. Jaetusta hyllystä löytyy myös helposti itselle uutta luettavaa
1 1 L O K A K U U 2 2 3 Traakkipuu Tämä lohikäärmepuu on tullut kämppikseni isovanhemman perintönä. Se on vanha ja asunut jo monessa kodissa mutta viihtyy ja kasvaa täällä niin hyvin, että siitä riittää aina vain pistokkaita uusien ihmisten koteihin.. Halusimme sen tänne olkkariin meidän kaikkien iloksemme
1 2 L U O N T O K A T O G lobaaleista pelisäännöistä on välttämätöntä sopia luontokadon pysäyttämiseksi, koska luonto ja planeetta ovat yhtä ja samaa. Jokainen voi nyt alkaa tarkkailla lukuja 30–30–30, samaan tapaan kuin Pariisin ilmastosopimuksen puoltatoista astetta: 30 prosenttia suojelualueita, 30 prosenttia ennallistamista ja 30 miljardia dollaria rahoitustukea kehittyville maille vuosittain vuoteen 2030 mennessä. Sarjan aloittaa ympäristöneuvos Marina von Weissenberg, joka oli Suomen pääneuvottelija, kun YK:n Biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen osapuolikokous (COP15) teki joulukuussa 2022 merkittävän päätöksen luontokadon pysäyttämiseksi. Liikkeelle lähdettiin noin viidestä prosentista, ja tavoitteena oli 17 prosenttia. Vuonna 2010 sovituissa Aichi-tavoitteissa sen piti pysähtyä vuoteen 2020 mennessä. YK-neuvottelut ovat aina kuin Shakespearen näytelmä. Linnut muuttavat maasta toiseen, ja merissä kalat vaeltavat ja liikkuvat eri rannikkoalueiden välillä. Sopimuksen syntyminen oli iloinen asia. Se on verrattavissa Rion vuoden 1992 ympäristösopimuksiin ja Pariisin vuoden 2015 ilmastosopimukseen. Niissä on ensimmäinen, toinen ja kolmas näytös. Emme päässeet tavoitteeseen, mutta itse asiassa aika monessa asiassa mentiin kyllä eteenpäin, esimerkiksi suojelualueiden lisäämisessä. M A R I N A V O N W E I S S E N B E R G : Meillä on peiliin katsomisen paikka” ” Teksti Kati Kelola Kuva Sanna Lehto ” S EI T S EM Ä N P U H E E N V U O R O A L U ON T OKA DO N P Y S Ä Y T TÄ M IS E S T Ä OSA 1 SOPIMUS. Lisäksi meillä on tietenkin paikalliset elinympäristöt ja oma lajisto. Vielä Montrealin kokouksen päätösmaanantaita edeltävänä torstaina olin täysin masentunut, ettei tästä tule mitään, mutta kyllä se yhteishenki, määrätietoisuus ja multilateralismi toimivat sittenkin! Luontokadon pysäyttämisellä tarkoitetaan pakettiratkaisua, johon kuuluu muun muassa elinympäristöjen heikkenemisen pysäyttämistä. L uontokatoa on yritetty pysäyttää aiemminkin. YK:n Kunmingin-Montrealin biodiversiteettikehys on historiallinen. Me ihmiset täällä päätämme, missä meillä on esimerkiksi teollisuutta tai miten kaavoitamme. Koronan vuoksi sopimusprosessi kesti neljä vuotta, kotiläksyt tehtiin siis aika huolellisesti. Pääsimme globaalisti 16,98 prosenttiin. Näissä neuvotteluissa paineita sopimuksen aikaansaamiseksi tuli myös Uudessa juttusarjassa eri alojen ammattilaiset kertovat, mitä pyrkimys pysäyttää luontokato seitsemässä vuodessa vaatii. Boreaalista metsää ei kasva kaikkialla, eikä Afrikassa voida suojella Suomen järviä, vaan ne pitää suojella Suomessa. Merkittävin asia, joka saa uskomaan siihen, että tällä kertaa luontokato voitaisiin todella pysäyttää vuoteen 2030 mennessä, on Kunmingin-Montrealin sopimuksen kokonaisvaltainen lähestymistapa, mitattavissa olevat tavoitteet. Tällaisia YK-kokouksia edeltävät valtavat tieteellistekniset kokoukset, joissa käydään läpi asiantuntijoiden ja poliittisen tason linjauksia
L O K A K U U 2 2 3 1 3
Kunmingin-Montrealin sopimuksessa muotoilu on ihan toisenlaista. Meillä on peiliin katsomisen paikka. Yritysten puheenvuoroissa edellytettiin, että maat tekevät toimia. Myös määrärahoja pitäisi lisätä. Siellä oli paljon sellaisia sanoja kuin edistetään, tuetaan, hoidetaan ja pyritään. Biodiversiteetti sopimuksen päätökset perustuvat konsensukseen eli yksi mielisyyteen. Jos budjettiin laitettaisiin esimerkiksi 300 miljoonaa lisää luonnon monimuotoisuustoimiin, kuten korvauksiin, lunastamisiin, resursointiin ja muuhun vuosittain seuraavan seitsemän vuoden ajan, niin pääsisimme jo hirveän paljon eteenpäin. Meillä on peiliin katsomisen paikka. On maita, kuten Costa Rica, joissa 30 prosenttia on jo suojeltu ja tehty muita toimia. Se tulee myös halvemmaksi valtiotalouden kannalta. Arvostamme sitä, että saamme mennä luontoon ja olla mökillä, tehdä pienen luontomatkan jonnekin. Onko yritysmaailma, kunnat ja sidosryhmät huomioitu. Ovatko saamelaisten oikeudet kunnossa. Metsälain uudistus olisi aivan ensisijainen. Kaikki sopimuksessa päätetyt 23 tavoitetta pitää katsoa läpi ja toimeenpanna: Onko Suomessa ihmisoikeusperusteisuus kunnossa. Meillä on onni, että Suomi on maantieteellisesti iso maa, ihmisiä suhteellisen vähän ja että luontoa on vielä jäljellä. Meillä on vastaukset siihen, mitkä ovat luonnon monimuotoisuuden häviämisen juurisyyt milläkin alueella. Silloin tietenkin oletetaan, että kaikki ovat sitoutuneet yhdessä sovittuun. Keskustelu on pikkuisen liian mustavalkoista tällä hetkellä. Sopimusten maanomistajien kanssa pitäisi olla riittävän pitkäjänteisiä. Suomessa eduskunta hyväksyy liittymisasiakirjan. Biodiversiteettisopimus (CBD) on puitesopimus, eli päämäärät ja periaatteet on viety muun muassa kansalliseen lainsäädäntöön, jolloin niistä tulee velvoittavia. Kansainvälisiä sopimuksia edeltää jokaisen maan oma liittymisprosessi, joka tapahtuu maan poliittisen järjestelmien mukaisesti. Se ei ole suhteessa iso summa. M eillä on Suomessa mielikuva, että olemme hyvä luontomaa, edelläkävijä. Nyt hallitusohjelmassa määrärahoja monimuotoisuudelle ollaan vähentämässä, mikä siis tarkoittaa sitä, että on löydettävä monikanavaisia rahoituskeinoja ja saatava aikaan yhä enemmän. Tavoitteet ovat kovia, mutta pidän tärkeänä, että tarvittaviin toimiin ryhdytään heti. Maailmanlaajuisesti edessä oleva urakka on tietenkin valtava mutta ei mahdoton. Monien tavoitteiden kohdalla on kerrottu myös keinot, joilla niihin päästään. Ne ovat yleensä talouskäytössä, ja niillä elää myös ihan tavanomaisia lajeja. Siellä on määrälliset ja aikaan sidotut tavoitteet. En haluaisi, että kaikki, mitä teemme, on vain hätähuuto suojelun puolesta vaan että ennaltaehkäisisimme suojelun tarvetta. Luonnon monimuotoisuus pitää Suomessa huomioida poliittisissa päätöksissä ja yksityisen sektorin prioriteeteissä. Julkisen ja yksityisen sektorin tulee yhä tiiviimmin tehdä yhteistyötä luontopositiivisen Suomen aikaansaamiseksi. Ilouutinen on sekin, että tutkimuksen ja tiedon määrä on parantunut ja lisääntynyt aivan valtavasti Aichi-tavoitteiden toimeenpanosta tähän päivään. Työ vaatii pitkäjänteistä toimintaa. Onko kehitysyhteistyörahoitus mukana ja millä keinoilla sitä saadaan lisättyä tavoitteiden mukaisesti. kolmannelta sektorilta. Se ei myöskään ole kaikille maille samanlainen. Kaikista keskeisintä mielestäni on se, mitä teemme sillä 70 prosentilla alueita. Suomen on länsimaana kiinnitettävä tähän huomiota reiluuden ja oikeudenmukaisuuden vuoksi. 1 4 L U O N T O K A T O Ensimmäistä kertaa sopimuksessa todetaan nyt myös se, että ihminen on syy luontokatoon. Suojelu ja luonto on ollut maan poliittinen filosofia.. Tarvittaisiin myös neuvontaa ja ymmärryksen lisäämistä. M onimuotoisuuden turvaamiseen Suomessa ei vielä riitä, että kasvatamme suojelualueiden ja ennallistettavien alueiden määrää 30 prosenttiin. Muuten tämä asia ei tule etenemään. Suomessahan kehitysyhteistyövarat luonnon monimuotoisuuden tukemiseen ovat olleet olemattomat. Hakkuita esimerkiksi tietyillä lajien muuttoja vaeltamismahdollisuuksiin vaikuttavilla valtion mailla ja alueilla pitäisi vähentää. Kunmingin-Montrealin sopimuksessa kokonaisuus ja tavoitteet perustuvat tieteelliseen tutkimukseen, esimerkiksi maailmanlaajuiseen monimuotoisuusarvioon ja alueellisiin IPBES-raportteihin. Ensimmäinen konkreettinen toimi, johon meillä Suomessa pitäisi nyt ryhtyä 2030-tavoitteen toteutumiseksi, on kansallisen biodiversiteettistrategian ja toimintaohjelman hyväksyminen. Ensimmäistä kertaa sopimuksessa todetaan nyt myös se, että ihminen on syy luontokatoon. Se tarkoittaa, etteivät kaikki saa sopimuksissa tietenkään kaikkea toivomaansa, mutta saavutimme kuitenkin hyvän, kaikille hyväksyttävissä olevan lopputuloksen. Aichi-tavoitteissa meni pieleen ensinnäkin tavoitteiden muotoilu
Montrealissa joulukuussa 2022 solmitun YK:n Kunmingin–Montrealin biodiversiteettisopimuksen tavoitteena on pysäyttää luontokato seitsemässä vuodessa, vuoteen 2030 mennessä. Tiedämme, mitä pitää tehdä. nessä. Sarjassa seitsemän asiantuntijaa kertoo, miten luontokadon pysäyttäminen seitsemässä vuodessa onnistuu ja mitä siihen vaaditaan. Tarvitaan kaikille maille yhtenäistä sääntelypohjaa, yhtenäinen EU-politiikka. Luontokadon pysäyttämisen pitäisi olla jokaisessa maassa pääministerin, presidentin tai jonkun muun korkean tahon pöydällä. K unmingin-Montrealin sopimuksessa ei ole sanktiopykälää. Meneillään on kuudes sukupuuttoaalto, jonka keskeinen aiheuttaja on tutkijoiden mukaan ihminen. Ilmoitusta seuraa kansainvälinen arvio siitä, tulevatko esimerkiksi Suomen toimet riittämään vaiko eivät. Sopimuksessa on määritelty 23 tavoitetta toimille vuoteen 2030 mennessä. Brasilian lisäksi biodiversiteetiltään rikkaita maita ovat esimerkiksi Argentiina, Costa Rica, Kolumbia, Nigeria, Kongo, Malesia ja Indonesia. Globaalisti noin miljoona lajia on vaarassa hävitä sukupuuttoon. Sopimuksen päämääränä on luonnon monimuotoisuuden suojelu sekä lajien ja elinympäristöjen tilan parantaminen maalla ja vesistöissä, luonnon kestävän käytön edistäminen sekä geenivarojen käytöstä saatavien hyötyjen oikeudenmukainen jako. Bolsonaron kaudella oli aivan järkyttävä nähdä trooppisten metsien menetyksen määrä. Täällä esimerkiksi ennallistamistoimet pitäisi saada ihan toiselle tasolle nykyisestä, ja se urakka on iso. Mutta olemme sopineet mittareista, raportoinnista ja seurannasta. Urakkaan tarvitaan kaikki ministeriöt. Hyvin paljon riippuu näköjään siitä, kuka valitaan päättäjäksi varsinkin tietyissä maissa, jos katsotaan esimerkiksi Brasiliaa. Keinovalikoimakin on olemassa. Prosessit on saatava kuntoon nyt. Siitä ei ole päästy yhteisymmärrykseen. Niitä ovat esimerkiksi suojelualueiden määrän kasvattaminen maailmanlaajuisesti 30 prosenttiin, heikentyneiden elinympäristöjen ennallistamisen nostaminen 30 prosenttiin sekä kehittyville maille suunnatun, luonnon monimuotoisuutta tukevan rahoituksen kasvattaminen vähintään 30 miljardiin dollariin vuosittain vuoteen 2030 mennessä. Kunmingin-Montrealin sopimus esimerkiksi menee YK:n yleisistuntoon nyt syksyllä. Ja ettei asia jää vain ympäristöministeriöiden puuhasteluksi. Keinot voivat olla poliittisesti todella haastavia, mutta jos on tahtoa niin on tuloksiakin.”. Maiden toimintaa tullaan arvioimaan ensimmäisen kerran vuonna 2026, neljä vuotta ennen vuoden 2030 tavoitetta. 1 5 L O K A K U U 2 2 3 Euroopassa luontoa on hyödynnetty paljon. Luonnon tilan mittaaminen tulee kestämään oman aikansa. Menettely on itse asiassa kopioitu Pariisin-sopimuksesta. Esimerkiksi Suomen pitää kertoa, mikä on sen päätavoite jokaisessa 23:ssa sopimuksen tavoitteessa, joiden pitää olla saavutettu vuoteen 2030 menMiten luontokato pysäytetään seitsemässä vuodessa. G lobaalisti 2030-tavoitteen toteutuminen edellyttää nyt tietenkin poliittista johtajuutta ja tahtotilaa. Niiden avulla pystymme näkemään, mikä maa on tehnyt sovitut, linjausten mukaiset toimet. Ajattelen, että I have to fight for it, and we can do it! Pitää vain jaksaa uskoa, olla periksiantamaton ja saada se muutos aikaiseksi. U skon, että luontokato voidaan saada pysäytettyä vuoteen 2030 mennessä. Siten asia jalkautuu kivasti alaspäin järjestelmätasolla. Sen avulla näemme, mitä asioita pitää vielä kirittää. Näemme myös, mitkä maat eivät ole. Globaalisti suuri haaste on, että ympäristöministeriöt ovat poliittisesti suhteellisen heikkoja. En usko, että Euroopassa toimet onnistuvat vapaaehtoisuudella. Sen jälkeen, kun asiakirja läpäisee YK-järjestelmän, se saa myös New Yorkin diplomaattikunnassa toisenlaisen roolin ja sitä myöten nostetta myös poliittisessa päättäjätasossa. Olen luonteeltani optimisti. Jokaisen maan pitää silloin ilmoittaa oma kansallinen strategiansa, tavoitteensa ja mitä on tehty. Asian hoitaminen pitäisi nostaa ihan toiselle tasolle. Kun myöhemmin katsotaan Kunmingin-Montrealin sopimuksen maailmanlaajuisia tuloksia, pitäisin tyydyttävänä onnistumisen tasona sitä, että kaikissa maissa olisi luonnon monimuotoisuusstrategia, toimintaohjelma toteutusvaiheessa ja oltaisiin saatu ensimmäiset maaraportit ja niihin liittyvät mittarit ja tulokset käyttöön vuoteen 2026 mennessä. Kestävän kehityksen kannalta ja ekologisen kestävyyden vahvistamiseksi tämä on tärkeää. Ja mitkä ovat ne mittarit, joita seurataan siihen pääsemiseksi. Tällaista harjoitusta emme ole tehneet aikaisemmin
Avoin keskustelu on suhteen puheteko. Hän ihmetteli taannoin Hesarin haastattelussa, miksei ihmisille sanota, että tehkää jotain hyvää toisillenne, vaan aina vain käsketään istua alas ja puhua. Mutta samaan aikaan tiedostava kaupunkilainen keskiluokka on huolella heilahtanut toiseen laitaan. Vieläkin liian moni vakavista mielenterveysongelmista kärsivä jää vaille riittävää apua. Kirja tekijät ovat yhteiskuntatieteilijöitä. Ihmissuhteiden laatu mitataan avoimen keskustelun määrällä. Kyseessä voi olla vaikeus löytää kumppania, uupumus tai mustasukkaisuus. Autuaaksi tekevä terapia RIIKKA SUOMINEN K O L U M N I Onko tekijätyypin nykyään edes mahdollista elää täyttä elämää tai analysointiin harjaantumattoman muodostaa tyydyttävää ihmissuhdetta. 1 6 K O L U M N I U utismedia julkaisee yhä enemmän sisältöä mielen hyvinvoinnista. Olisi vaikea kuvitella, että journalistisen seulan läpi menisi hivenainekauppiaan pyyteetön neuvo ratkaista terveyspulma vitamiineilla. Kummallisin asia on, että nämä yrittäjinä terapiapalveluita myyvät ihmiset saavat pidäkkeettä mainostaa myymäänsä tuotetta. Vaikenemisen vuosikymmeninä on jätetty käsittelemättä valtava joukko asioita, joista olisi ollut syytä puhua. Teko-tekoja on tulla sovittuun aikaan paikalle, imuroida vuorollaan tai halata. Tavallista on, että esitellään jokin pulma, joka kuormittaa arkea tai mutkistaa yksiavioista heterosuhdetta. Kirjailija Jukka Viikilä kuvaa lehtihaastattelussa omaa pyrkimystään. Kuusi huomautti, että ihmislaji on taitava keksimään selviämiskeinoja. Heteroliittojen ongelmiin tarjotaan avuksi pariterapiaa, vaikka osa niistä johtuu miesten yhteiskunnallisesta valta-asemasta. He nostavat esiin, että tunteiden työstöä tarjotaan nyt ratkaisuksi myös sellaisiin ongelmiin, joihin ennen haettiin ratkaisua politiikasta. En kaipaa aikaan, jolloin lapsille ei kerrottu, miksi isä yhtäkkiä muutti pois tai jolloin masentunut leimattiin hulluksi. ”Haluaisin osata päästää irti kontrollista, hukata useammin ja taidokkaammin omat käsitykseni omasta minuudestani.” RIIKKA SUOMINEN on helsinkiläinen toimittaja ja ilmastoaktivisti.. Ylipäätään kommunikaatiolla on rajansa, kun ratkaistaan siviilielämän konflikteja. Se vaatii fyysisen maailman muutosta, ei puhetekoja. ”Eihän mistään tulisi mitään, jos kaikki olisi meidän puheemme varassa.” On sellainenkin vaihtoehto, että vastaus löytyy päinvastaisesta suunnasta kuin mitä terapiakulttuuri esittää. Julkisessa keskustelussa vallitsee usko autuaaksi tekevään keskusteluun, varsinkin jos se tapahtuu terapeutin tuolissa. Juttujen lähteenä haastatellaan paritai yksilöterapeuttia. Sen sijaan kynnelle kykenevät maksavat päästäkseen terapeutin nojatuoliin pohtimaan omaa resilienssiään. Työelämän epävarmuutta ei enää kohdata kollektiivina. Erityistä faktantarkistusta tai haastateltavan osaamisen syvyyttä ei varmistella. Hyvinvointijuttu nimittäin usein sisältää vinkin työstää ongelmaa terapiassa. Elän itse avoimessa suhteessa, ja jos noudattaisin kaikkia sellaiseen annettuja neuvoja, en muuta ehtisikään kuin palaveerata säännöistä, rajoista ja sopimuksista tai vaihtoehtoisesti käsitellä kohtaamisten triggeröimiä traumoja. toissa vuonna julkaistu kirja Terapeuttinen valta kysyy, miksi ihmiset näyttävät voivan entistä huonommin, vaikka yhä useampi on terapeuttisten käytäntöjen piirissä. Tekoja kaipaa myös kokenut psykiatri Katriina Kuusi. Epäreilu kotitöiden jako ei muutu diskuteeraamalla tai sillä, että naiset opiskelevat rakentavampia tapoja riidellä. varmasti suomessa on paljon kirittävää keskustelun saralla. Siihen ei haeta apua sosiaaliturvasta tai yleisistä työehtosopimuksista. Esimerkiksi se, että puoliso toistuvasti juo yhteiset rahat, ei oikeastaan ole keskustelutekninen asia vaan ihan fyysisen maailman ongelma. Mutta terapiakulttuuri on valtavirtaistunut niin, ettei sitä mediassa käsitellä liiketoimintana tai vallankäyttönä. Toisin kuin muussa journalismissa, yksi haastateltava yleensä riittää kuvailemaan ongelman ja tarjoamaan ratkaisut. Tässä terapiakulttuurissa elämän mielekkyyden tuntuu ratkaisevan se, kuinka hyvin ihminen ”löytää itsensä” ja ”toteuttaa itseään”
Kaikki, mihin hän koskee, tuntuu muuttuvan kullaksi. PAHIN AIKA VUODESTA. Harasekin mielestä on ihme, että hän selvisi siitä. Esikoiskirjan kirjoittaminen julkisen katseen alla elämän pahimpien kriisien keskellä oli kuitenkin kaikkea muuta paitsi kultaa. 1 8 Teksti Hanna Parhaniemi Kuvat Antti Vettenranta Tyyli Stella Harasek Meikki ja hiukset Essi Kylmänen Stella Harasek luo ilmiön vaikka kalalautasesta tai aavasaksalaisesta grillistä
L O K A K U U 2 2 3 1 9 1 9
Hän haluaa tehdä sitä loppuelämänsä. Näin Stella Harasek kirjoitti tulevasta esikoisromaanistaan Notes on a life -blogissa melko tarkalleen kolme vuotta sitten. Harasek arvasi, ettei pystyisi alkuperäiseen, epärealistiseen aikatauluun. Harasek ei muista enää, saiko vai ostiko ne erään kenkävalmistajan mallikappaleiden myynnistä. Vastaavia ilmiöittämisiä tapahtuu yhä edelleen. Seuraajat ovat sisustaneet kotejaan kuin Harasek, lukeneet samoja kirjoja ja kuunnelleet samoja levyjä. En ole yksi heistä. Olisi ollut helpompaa kirjoittaa omassa rauhassa niin, ettei kukaan osaa odottaa lopputulosta. Näihin vahinkoihin kuuluvat esimerkiksi kirpputorilta löytynyt sympaattinen, keraaminen vintagepöllö, jonka kuvan Harasek jakoi somekanavissaan. Olen luterilaisen työmoraalin ja ylipolvisen pulavuosipaniikin marinoima, tarvitsen tosi paljon tilaa ja aikaa, että pystyn keskittymään ja antamaan itselleni edes luvan kirjoittaa. Överikriittiseksi omia tekemisiään kohtaan tunnustautuva Harasek ei nähnyt sellaista vaihtoehtoa, että kirjasta tulisi paska ja elämä vain jatkuisi sen jälkeen. Tiedän, että on ihmisiä, jotka onnistuvat kirjoittamaan päivätyönsä ja arkivelvollisuuksiensa ohessa. Se kaikki on ollut sattuman ja velvollisuudentuntoisen puurtamisen tulosta, imun seuraamista ja mahdollisuuksiin tarttumista siinä pelossa, että muutoin työt loppuvat. Kuinka kirjoittaa kirja saamatta vatsahaavaa, kun paitsi kirjoittaja itse myös kymmenet tuhannet ihmiset odottavat kirjalta täydellisyyttä. Harasek katui monta kertaa sitä, että meni puhumaan kirjastaan ennen kuin se oli valmis. Nykyään helpotusta tuo Instagram, jonne Harasek päivittää lähes päivittäin. He ovat ostaneet samoja vaatteita, koruja ja asusteita kuin Harasek. Painetta toi myös se, että vaikka kyseessä on esikoiskirja, Harasekilla on jo valmis yleisö, joka odotti kirjaa kuumeisesti. He ovat yrittäneet saada samanlaisia surffilaineita hiuksiinsa käyttämällä samaa sampoota kuin hän. Mulla on aina ollut sellainen olo, että pitää olla hyödyksi, tehdä työtä jolla maksetaan laskut. Nyt, kun kirja on valmis, Harasek tietää haluavansa kirjoittaa toisen ja kolmannenkin. Rohkeimmat vetivät aikoinaan Harasekin esimerkistä sivusiilin. Luovuutta ei voi puristaa ulos väkisin, kun pelko lopputuloksesta kalvaa oman perfektionisminsa halvaannuttavaa mieltä. Juuri siksi kirjasta oli pakko tulla hyvä. Seuraajat ovat innostuneet jopa kalanmuotoisista astioista, Harasekin kodin urakoitsijasta ja aavasaksalaisesta grillistä. Siellä hänellä on yli 30 000 seuraajaa. Se osasi odottaa sitä jo ennen kuin uutinen kustannussopimuksesta oli julkaistu, olihan Harasek kertonut haaveestaan useammankin kerran julkisesti. Kun ryhtyy johonkin, josta on haaveillut kymmenenvuotiaasta asti, on onnistuttava. Itse kirjoittamisen kanssa kaikki ei mennyt pieleen, mutta melkein kaikki muu ympärillä sortui. Harasekin karisma on purrut seuraajiin niin, että he ovat influensoituneet hänen tekemisistään jo kauan ennen kuin alettiin puhua influenssereista. Harasekilla oli kustannussopimuksen solmimishetkellä käsissään 80 liuskaa, täysi raakile, josta oli vielä pitkä matka lopulliseen 557-sivuiseen teokseen. Aivan blogin alkutaipaleella meinasi syntyä haloo siitä, kun samanlaisia solkinilkkureita ei saanutkaan kaupasta. En ole Minna Canth, joka asui tupamökissä seitsemän lapsen kanssa ja kirjoitti öisin. Se kertonee blogin suosiosta riittävästi. Hän kertoi myös pelkäävänsä sitä, ettei kirja valmistu deadlineen mennessä – että kaikki menee pieleen. Edelleen sillä on kymmeniätuhansia lukijoita silloin, kun se harvakseltaan päivittyy. Jonotuslistoja kertyi jo silloin ympäri Suomea. Harasek ei muuttanut Lappiin, viipyi kyllä välillä useiden kuukausien jaksoja hänen ja näyttelijäpuolisonsa Jarno Jussilan kakkos kodissa Tornionjokilaaksossa. Se kuulostaa hieman odottamattomalta, sillä esikoisen kirjoittaminen lähes tappoi hänet. Kysyntä kasvoi niin paljon, että valmistajan oli otettava mallistosta hyllytetyt kengät tuotantoon. Pitihän hänen kuitenkin hoitaa myös työnsä. Välillä he itkevät yhdessä Harasekin kuollutta koiraa kuin omaansa. 16 vuoden ajan ihmiset ovat lukeneet Harasekin mietteitä elämästä, ihastuneet hänen tyyliinsä kirjoittaa ja odottaneet aina seuraavaa päivitystä, että pääsevät lukemaan lisää. 2 T arkempi julkaisuaikataulu selviää sitten lähempänä, olettaen tietysti että saan kirjan valmiiksi enkä esimerkiksi sekoa paineen alla ja muuta Lappiin hoitamaan lehmiä, joka toisina päivinä tuntuu täysin varteenotettavalta vaihtoehdolta. Ei ollut apurahaa, lomaa tai rikasta puolisoa, jotka mahdollistaisivat täydellisen antautumisen kirjoittamisen kuplaan. Harasekin ”sopivasti hulluksi” kuvailema Anu Pentik ryhtyi suunnittelemaan pientä pöllöerää jo. Kun Pimeä aine ilmestyi kirjastojen listoille kustannussopimuksen solmimisen jälkeen, odotus muuttui konkreettiseksi ja näkyväksi. Kuva keräsi välittömästi niin paljon reaktioita, että Harasek keksi tägätä pöllön valmistaneen Pentikin omistajan, taiteilija Anu Pentikin, seuraavaan tarinaansa ja kysyä, mitä jos pöllö lähtisi jälleen tuotantoon. Markkinointi alkaa usein ennen kuin kirjailija itsekään tietää, millainen kirjasta lopulta tulee. Kirjoittaminen ei tuntunut oikealta työltä, koska nautin siitä, se oli vain mua itseäni varten.” Kirjan kirjoittaminen oli oikeastaan Harasekin ainoa ammatillinen haave. Kirjakin valmistui kyllä lopulta, mutta ei deadlineen mennessä, eikä seuraavaankaan. Vaikka Harasek on paitsi kirjoittaja ja valokuvaaja myös viestinnän ja markkinoinnin ammattilainen, tällaiset nostatukset tapahtuvat yleensä vahingossa. Kuukausi ennen kirjan ilmestymistä kirjaa jonotti pelkästään pääkaupunkiseudun kirjastoissa lähes 750 ihmistä. Hänen kirjoitusmaneereitaankin on kopioitu. ”Olen tosi, tosi kauan elämässäni taistellut tilaa kirjoittamiselle. H arasekin vuonna 2007 aloittama blogi, joka oli alun perin nimeltään Paras aika vuodesta, oli vähintään ensimmäisiä, ellei peräti aivan ensimmäinen Suomessa kaupallistettu blogi. Hän ei ikinä tähdännyt siihen, että hänestä tulisi esimerkiksi artistipromoottori tai somevaikuttaja. Maailma ei kuitenkaan toimi niin, että kirjoja pulpahtelisi kaikessa hiljaisuudessa kauppojen ja kirjastojen hyllyille. Onhan totuttu siihen, että kaikki, mihin yllättävien ilmiöiden luojana tunnettu Harasek koskee, muuttuu kullaksi
L O K A K U U 2 2 3 2 1
2 2 2 2
Se johtaa siihen, että ehtii elää enemmän. Ehkä Harasekin aivokemialle vain sopivat pienemmät ympyrät, väljemmät vedet. Tottahan valokuvaajan kuvia on miellyttävää katsoa, mutta elämää ei ole rajattu pois julkaisuista. Elämän rakenteet keventyvät. Valtavassa punatiilisessä rakennuksessa olevassa tilassa on huimaava huonekorkeus ja ikkunat ovat valtavat. Kirjan myynti lähti räjähdysmäiseen nousuun, ja kustantaja teetti someilmiön seurauksena lopulta 12 painosta kirjasta. Jälkimmäisten hankkimisesta ovat vastanneet Harasek ja Jussila siitä saakka, kun Kimmo Pohjapellon perustama liike muutti vuosi sitten Helsingistä Karjaalle. Toinen merkittävä yllätysilmiö syntyi kirjasta, jonka Harasek kuvitteli olevan ”joku valkoisen heteromiehen kalastuskirja”. On taitolaji löytää ja kohottaa sitä mikä ympärillä on autenttista, hauskaa tai erityistä. Ja vaikka some on aina jonkun elämän valitut palat, Harasek saa omansa tuntumaan koko kattaukselta. Bensiskahvit voivat olla päivän kohokohta, vaikka sitten vähän pohjaanpalaneena. Yhtäkkiä kirjaa lukivat kaikki eduskunnan puhemiestä myöten. Harasek ymmärsi nopeasti, miksi kriitikot olivat ylistäneet kirjaa, mutta ei sitä, ettei kirja ollut tavoittanut suuria massoja. Harasekin paletilta sellaista ei enää löydy. Sisällä on runsaasti vanhoja huonekaluja, astioita ja keramiikkaesineitä. L O K A K U U 2 2 3 2 3 Bensiskahvit voivat olla päivän kohokohta, vaikka sitten vähän pohjaanpalaneena. Silloin on mahdollista saada aikaa myös kirjoittamiselle repimättä itseään kappaleiksi.. Hän nimittää sivuprojektia yhä kesätyökseen, vaikka resepti toimi tosiasiassa niin hyvin, että siitä on tullut pysyvä osa hänen työtään, ja Harasek ja Jussila ovat itsekin muuttaneet juuri Karjaalle. Se näkyi myös seuraajille. Hekin rakastuivat Lapin rauhaan, kakkoskodin pysähtyneeseen tunnelmaan myrskyhuoneineen ja naapuruston lehmiin, joille Jussilla soitti kitaraa ja lauloi Harasek ei kuitenkaan allekirjoita kliseetä, että luonnon keskellä vasta ymmärtää, mikä on tärkeää. ”Saa nähdä. O lemme vintageliike Roomagen tiloissa vanhoilla veturitalleilla Karjaalla. Heidän ansiotaan on, että Harasek ja Jussila innostuivat Karjaasta niin paljon, että nelikko on ostanut sieltä yhteisen paritalon, jota he nyt remontoivat. On tilaa hengittää – ja kirjoittaa. Viimeinen muuttokuorma Karjaalle saapui heidän omalla pakettiautollaan tämän jutun kuvauksia edeltävänä yönä. Harasek julisti itsensä Hauki-lähettilääksi, eikä suotta. Totta kai Harasekilla on myös tietynlaisia asioita, omia arvojaan, joita hän haluaa tarkoituksella rummuttaa somessa. Harasek, joka oli lähtiessään vannonnut ettei palaisi pohjoiseen, huomasi viihtyvänsä siellä, missä lähikauppaan on 15 kilometrin matka. Remontti, siinä on myös yksi asia, jota Harasekin seuraajat rakastavat nähdä. Ajatukset kulkevat kirkkaammin. Näkymä on tuttu Harasekin kuvista. Karjaalla kaikki on edullisempaa kuin Helsingissä. Se laskee painetta tahkota töitä, ”graindaa”. Tuo myöhemmin julkaistu 300 kappaleen erä myytiin loppuun kahdessa minuutissa. On taitolaji löytää ja kohottaa sitä mikä ympärillä on autenttista, hauskaa tai erityistä. Hän luki Juhani Karilan kirjoittaman Pienen hauen pyydystyksen lopulta vasta vuosi sen ilmestymisen jälkeen. Tuleeko Karjaasta uusi pöllöpatsas tai haukikirja. Harasek haluaa muistuttaa, ettei kannata jahdata täydellisyyksiä. Kaikki tietävät Tammisaaren ja Fiskarsin, jotka ovat tässä vieressä, mut Karjaa on jäänyt ehkä vähän piiloon. Harasek piti mielenterveyslomaa kirjansa kirjoittamisesta ja tarvitsi muuta ajateltavaa. Miksi ihmeessä kaupungin sykkeestä ilmiselvästi nauttiva kaksikko muuttaa yhtäkkiä maalle. Nopeasti some alkoi täyttyä ”aloin lukea tätä koska Harasek käski” -tyylisistä päivityksistä. Jos hän kerran on somessa, osa hänen leivästään tulee sitä kautta ja hänen tekemisillään tuntuu olevan merkitystä, miksipä hän ei hyödyntäisi sitä isommassa mittakaavassa. Hän tuntee ihmisiä, jotka muistavat kaupungin sykkeessä, mikä on oikeasti tärkeää. Lähellä on hevosia, poroja ja lehmiä, ei niinkään ihmisiä. Siksi hänellä on monenlaisia projekteja, kuten yhden naisen kapina täydellisyydentavoittelua vastaan. Kodin lattialla voi olla vaatekasoja, koirien riepottelemia leluja ja muuttolaatikoita, ilmassa voi olla harmia tai surua. seuraavana aamuyönä. Tornionjokilaaksossa sijaitseva kakkosasunto, Harasekin suvun talo, oli jo potkua tähän suuntaan. Ne istuvat myös siihen, mitä hän nyt elämältä haluaa. Jos aina etsii sitä upeinta auringonlaskua, parhainta viiden tähden ravintolaa tai hulppeinta lomamatkan resorttia, saa lopulta sairaskohtauksen. Ensin siihen tarttui muutama tuttu. Hän kyllä ymmärtää sen, että osa haluaa nähdä esimerkiksi Instagramissa vain esteettisiä kuvia, kauneutta. Just oli uutinen Huvudstadsbladetissa, että Karjaalla asuntojen hinnat ja myyntimäärät ovat viime aikoina nousseet, vaikka ne ovat pysyneet muualla Raaseporissa ennallaan. Kun Karjaa nousee yhtäkkiä framille, niin kyllähän se herättää ajatuksia, että ai niin, tuommoinenkin mesta ja että tuollahan asuntojen hinnat on ihan muuta kuin vaikka Hangossa tai siellä Tammisaaressa.” Harasek huomauttaa, että alkuperäiset Karjaa-influensserit ovat Pohjapelto ja hänen vaimonsa Minni Juuramo. Harasek heitti seuraajilleen lukuhaasteen, sillä hän halusi päästä puhumaan kirjasta muiden kanssa. He näkivät, miten hyvä Harasekin oli olla. Muuttavatko kaikki kohta tänne. Siksi Harasek fiilistelee nykyään somessaan esimerkiksi kirppikseltä löytyneitä pellavapyyhkeitä, aurinkolänttejä, kävelyretkiä koirien kanssa, vanhan liiton huoltoasemia joissa paistetaan yhä omat munkit
2 4 2 4
L O K A K U U 2 2 3 2 5
2 6 2 6
Jos mulla ei ole aikaa kirjoittaa, niin kuka muu mulle sit myöntää sen ajan kuin mä itse.” Vyyhti lähti purkautumaan puolisentoista vuotta sitten, kun Harasek aloitti terapian. Hän on ymmärtänyt, että erilaisia ajatuksia tulee ja menee, eivätkä ne välttämättä ole totta. Kirjan kolmen päähenkilön, Varpun, Danielin ja Mian, käymät tapahtumat eivät välttämättä ole samoja, mitä Harasek on kokenut nyt tai joskus aiemmin. Mitään ei ollut enää tehtävissä. ”Se oli aikamoinen vyyhti. Se, että hän kaikesta huolimatta selvisi, vaikka voimavaroja ei ollut yhtään.. Siihen aikaan pariskunnalla oli vielä isot rakenteet elämässä, kovat juoksevat kulut. Oonhan mä ollut aivan lamaannuksissa suurimman osan siitä ajasta. Ne hän tarjoilee ympäristöön sopien vanhoista kupeista kauramaidon kera, sitä on oltava. Se riittää. Lopulta onkologi totesi, ettei koiraa mikään vaivaa – se oli iäkäs mutta terve koira. Muiden ajatuksilla ei ole mitään tekemistä hänen itsensä kanssa. Ei ollut sellaista vaihtoehtoa, että Harasek olisi vain yrittänyt toipua kriiseistä tai edes tehdä kevyemmin töitä. L O K A K U U 2 2 3 2 7 K ahvin suurkuluttajana tunnettu Harasek keittää ensimmäisenä kahvit. Hän on alkanut myös tuntea överikriittisyyden sijaan empatiaa itseään kohtaan. Ei ainakaan niiden, jotka eivät tunne häntä, eli ”netissä mäyhääjien”, joiden mielestä suunnilleen kaikki hänen tekemisensä on huomiohuoraamista. Konttaamisvaiheeseen päästäkseen piti ensin ymmärtää olevansa rotkossa. Hän vaikuttaa hyväntuuliselta, vaikka myöntää, etteivät asiat vieläkään mitään kermannuolemista ole. Se tuntuu Harasekista nyt ihmeeltä. Kaiken tämän keskellä he rimpuilivat evakkoasunnosta toiseen painajaismaiseksi osoittautuneet remontin takia. Siksi koiran kanssa rampattiin sinänsä pienten oireiden takia eläinlääkäriltä toiselle. Terapian myötä hän on oppinut näkemään niitä myös siellä, missä ei uskonut niitä olevan, ja myös tekemään niille asioille jotain. Oli painettava pää kolmantena jalkana ja yritettävä pysyä hengissä. ”Kirjoittaminen oli lopulta… Se oli kivuliainta, mitä oon ikinä tehnyt. Terapeutti passitti hänet psykiatrille, missä käteen annettiin diagnoosit vakavasta masennuksesta, yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, kompleksisesta post-traumaattisesta stressihäiriöstä ja ADHD:stä. Kun Harasekin olisi pitänyt kirjoittaa, hänen oli tehtävä töitä kahden edestä. Mä myös maskasin hirveen kauan, et ei täs mitään. Raskaat ajat eivät vain kuulla kirjan tarinasta läpi, ne tuntuvat lukijan sisuskaluissa. Kaiken maailman raskaat asiat, mitkä voi ihmiselle tapahtua, sattuivat peräkkäin. Oli painettava pää kolmantena jalkana ja yritettävä pysyä hengissä. Eivätkä diagnoosit tietenkään olleet ainoa asia. Harasek on ylpeä siitä, että kirja on valmis. Terapialla on oma osuutensa siinä, ettei Harasek enää jaksa murehtia ulkopuolisten mielipiteistä. Harasek puhuu paljon ja nopeasti. Harasek oli kyllä tiedostanut olevansa kroonisesti uupunut. Ei ihme, että kirjan kirjoittaminen tuntui välillä mahdottomalta, vaikka hän ei mitään muuta halunnut enempää. Samalla, kun Harasek on opetellut päästämään irti siitä kauhusta, mikä hänellä alun perin oli esikoisromaanistaan muiden odotusten suhteen, hän on oppinut päästämään irti monesta muusta sellaisesta, mistä ei olisi pitänyt koskaan välittää. Samalla pariskunnan toinen koira sairasteli. Kolmen kuukauden kuluttua terveen koiran paperit muuttuivat tuhkauurnaksi. Teemat ja aiheet ovat hänelle tuttuja, mutta kenenkään tarina ei ole hänen tarinansa. Raskaus osoittautui kuitenkin kohdun ulkopuoliseksi ja Harasek joutui hätäleikkaukseen, jossa jouduttiin poistamaan molemmat munajohtimet. Harasek kävi puolisonsa kanssa läpi rankat lapsettomuushoidot, jotka johtivat lopulta onnelliseen uutiseen: raskauteen. On ollut pitkä prosessi ymmärtää se, että itsehän mä oon yrittäjänä täyttänyt mun omaa kalenteria. Harasek oli joskus someuransa alkuaikoina kuvitellut olevansa immuuni nettikiusaamiselle, ajatellut ammatillisen osaaEi ollut sellaista vaihtoehtoa, että Harasek olisi vain yrittänyt toipua kriiseistä tai edes tehdä kevyemmin töitä. Hän on vasta konttaamassa ulos rotkosta, jonne oli vajonnut viimeisen kolmen vuoden aikana. K irja julkaistaan aika tarkkaan samaan aikaan kuin tämä lehti. Hän on ollut aiemminkin aika tietoinen omista ajatuksistaan ja uskomuksistaan, osannut poimia omia kipupisteitään näppeihinsä. Ei ehtinyt yhdestä toipua, kun seuraava vöyryi jo päälle.” Oli myös pandemia, minkä seurauksena tapahtumakuvaajana työskennellyt puoliso jäi työttömäksi. Hän ei puntaroi liikaa sanojaan vaan juttelee rennosti ja sanoittaa itseään taitavasti. Se tuntuu Harasekista nyt ihmeeltä. Hän kuitenkin ajatteli, että hänen elämänsä nyt vain on kaaosta, hänelle nyt vain kertyy niin paljon töitä, ettei aikaa jää nukkumiselle. Päähenkilöiden tunteet ja ajatukset ovat kuitenkin emotionaalisella tasolla tosia. Epäonnen aallokossa ei ollut ihme, että Harasek pelkäsi sillä olevan parantumaton syöpä, joka löytyisi liian myöhään. ”En nähnyt mun omaa osuutta siinä, et minkälaista mun elämä oli. Enää Harasek ei välitä siitä, mitä ihmiset siitä ajattelevat, vaikka kyllähän esimerkiksi Helsingin Sanomien murskakritiikki saattaisi kirpaista. Sen sijaan, että hän miettisi, kuinka on epäonnistunut missäkin asiassa, hän huomaa pärjänneensä ihan hyvin siihen nähden, minkälaisia haasteita niihin on liittynyt. En osannut kyseenalaistaa sitä, että mulla oli ehkä korvien välissä jotain haastetta, joka olis ehkä vaatinut ongelman tiedostamista ja avun hakemista. Aggressiivinen syöpä. Se, että hän kaikesta huolimatta selvisi, vaikka voimavaroja ei ollut yhtään. Siellä on lukuja, joita en muista kirjoittaneeni.” Samalla kirjoittaminen oli kanava päästää asioita ulos ilman, että ne musersivat hänet
2 8 2 8
Hänellä oli hieno nimi ja mielenkiintoiset juuret. Harasekin ja hänen puolisonsa toinen lempiharrastus on ajella ympäri Suomea uteliain mielin. Toisen koulun liikunnanopettaja kuitenkin ilmoitti, että kilpailu on vain suomalaisille lapsille. Harasek aloittikin juuri uuden projektin, elokuvista ja elämästä kertovan podcastin. Suomen historian vaiheet olivat tuoreessa muistissa, saksalaisviha oli vahva ja monelle riitti jo se, että lasten sukunimi kalskahti venäläiseltä. St el la n va at te et : Lo ft t K ar is . Vanhemmat olivat ajatelleet tuon ajan tavan mukaisesti, ettei lasten päätä kannata sekoittaa kovin monella kielellä. Samalla hänellä oli kaipuu jonnekin, missä on ihmisiä. Käytöstavat pitäisi opettaa ensin aikuisille. Se teki sometyöstä nihkeää, kun ei voinut vain julkaista jotain miettimättä, millaisen paskamyrskyn maaliksi hän itsensä milläkin kuvalla tai tekstillä asettaisi. Hän haluaa kuitenkin tehdä nyt suunnilleen kaiken toisin kuin esikoisen kanssa. Silloin hän ehti kylpeä kiusaajien kynsissä niin paljon, ettei ole ihme, jos siinä ympärille olisi muodostunut puhkeamaton kalvo. Harasek oli 11-vuotias, kun hän muutti äitinsä ja veljensä kanssa Australiasta Suomeen, Rovaniemelle – tai eivät he varsinaisesti koskaan muuttaneet. Pystyy helpommin koskettelemaan sellaisia pintoja, jotka ovat arkoja, vaikeita ja totta.” Monelle riitti jo se, että lasten sukunimi kalskahti venäläiseltä. Kun lähtee kohkaamaan jostain asiasta, niin kyllähän muut aistivat sen, onko se aitoa vai ei. Kahdestaan he eivät lähde enää rakentelemaan pyramideja. He lähtevät helposti mukaan sellaiseen, minkä huomaavat tuovat iloa muillekin. Onkohan siellä joku ranta. Ehkä immuniteettiajatus syntyi lapsuuden kokemuksista. Rovaniemeltä perhe muutti pian syvemmälle metsään, Ylitorniolle. Harasek muistaa, kun Ylitorniolla järjestettiin koulujenväliset urheilukilpailut. Ei, se onkin hylätty kyläkoulu. ”Ehkä mä oon siihen liian vanhan liiton wannabe-kirjailija. Saksalainen isä jäi Australiaan, minne perhe oli muuttanut tämän töiden perässä Etelä-Ruotsista Harasekin ollessa vauva. L O K A K U U 2 2 3 2 9 misensa suojaavan häntä. Ei ole ihme, jos koulukiusaaminenkin vain pahenee vuosi vuodelta, eikä sitä saada kuriin. En usko että se edes toimisi” Harasek uskoo myös siihen, että ihmiset kaipaavat hyvän mielen juttuja ja hilpeyttä tässä maailman ajassa. Tietenkin hän myös kirjoittaa lisää. Miksi kaikki, mihin hän koskee, tuntuu muuttuvan kullaksi. Äiti ja lapset aloittivat uuden elämän Lapissa. Ahdasmielisessä ilmapiirissä oli tärkeintä torjua kaikki vieras. Se paikka löytyi Tampereelta. Siitä huolimatta aikuisen Harasekin puheessa ei ole aksentin häivääkään. Pieni paikkakunta ei ollut ulkomaalaistaustaisille lapsille 1990-luvulla helpoin paikka kasvaa. Harasek meni taidelukioon. En mä istu miettimässä, että mitäköhän mä seuraavaksi influensoisin. Harasek muutti jo 16-vuotiaana pois Lapista, sillä eläminen siellä tuntui liian vaikealta. Sellaisesta Harasek saa itsekin voimaa, kun elämää kantavat narut ovat heikot. En lähde ikinä mihinkään juttuun sen takia, että tää varmaan kiinnostaa muita, vaan siksi, että se kiinnostaa tai huvittaa tai viihdyttää mua itteäni. Siellä kaikki, mistä häntä oli ennen kiusattu, olikin yhtäkkiä hyvällä tavalla eksoottista. Kerran kohu syntyi siitä, kun Harasek mainitsi kokeilleensa mantelimaidon valmistamista. Nykyäänkin häntä riepoo ennen kaikkea aikuisten kiusaaminen – mitä muuta lapset voivat tehdä kuin seurata perässä, kun vanhemmat näyttävät mallia. Takana on elämän pahimmat vuodet, mutta Harasek ei pelkää aloittaa uutta kirjaa. Ei ymmärretty tai oltu kiinnostuneita siitä, että sukunimi on todellisuudessa tšekkiläinen, tai että Harasekin isä oli sudeettisaksalainen joka oli elänyt nuoruutensa pitkälti sotaa evakossa Itävallassa. Välillä voi innostua isommin, kuten vaikka vintagesta. “Tosin meniköhän tää pieleen jo nyt, kun sanoin tän ääneen?” Aikooko hän kirjoittaa seuraavaksi omasta elämästään, rakentaa rotkot uusiksi kirjan muodossa. Ihmiset näkivät sen, mihin myös blogin lukijat ja someseuraajat myöhemmin ihastuivat. He tulivat vain lomalle äidin kotimaahan, mutta eivät enää koskaan palanneet. Kriisien kynnyksellä sietokyky alkoi kuitenkin repeillä. Mitäköhän tuon tien päässä on. Fi lm in ke hi ty s ja sk an na us : K uv al ab or at or io H ar ju .. Siksi he puhuivat vain englantia ja saksaa. Ehkä niin olikin välillä. Harasek alkoi ennakkosensuroimaan itseään netissä. Ei ymmärretty, että sukunimi on todellisuudessa tšekkiläinen, tai että Harasekin isä oli sudeettisaksalainen joka oli elänyt nuoruutensa pitkälti sotaa evakossa Itävallassa. Isommalla joukolla kukaan ei saa vatsahaavaa ja on mahdollista häärätä useampien inspiroivien projektien kanssa. Harasek ei sitten juossut. Koen, että fiktion keinoin tavoitan paremmin totuuden. Kun Harasek innostuu jostain sellaisesta, se tarttuu. Joskus se voi olla vaikka hauska kala-astia. Vaikka hän ei ollut kovin urheilullinen, hän oli kuitenkin honkkelina varhaisteininä yhtä raajaa ja aika nopea, ja odotti juoksukisoja kovasti. Tarkoituksena on saada vuoden aikana valmiiksi raakaversio ilman julkaisusopimusta ja julkista painetta, rauhassa omaan tahtiin. Tietenkään kaikki tällaiset ideat eivät toteudu, mutta kun on sata kreisiä ideaa ja joku muukin innostuu jostain niistä, voi syntyä mitä vain. ”Musta tuntuu että kyse on ennen muuta käsittelytavasta, jossa on vilpitöntä innostumista ja huumoria, välillä aika paskaakin läppää joka naurattaa muita varmaan siksi että nauran sille ite. Sellainen tarttuu. Suomen kieli oli opeteltava muun perusopetuksen kautta koulussa, mikä ei ollut aivan helppo tie. Tähänhän voisi perustaa majatalon. P alataan vielä Harasekin luomiin ilmiöihin
3 3 Emma Nikander luki vanhat mesekeskustelunsa, ja lähes kaikki nuoruusnostalgia haihtui savuna ilmaan. Teksti Emma Nikander Kuvitukset Aliina Kauranne SALAISET KANSIOT
3 1 L O K A K U U 2 2 3 3 1 L O K A K U U 2 2 3
Microsoft lanseerasi pikaviestintäohjelma MSN Messengerin eli mesen heinäkuussa 1999. Nyt ajattelen, että voisi olla sopiva aika: olen paluumuuttamassa takaisin kotiseuduilleni, jossa tuon tiiliskiven sisältämät muistotkin luotiin. Sähköposti toki kulki muttei tuntunut kovin henkilökohtaiselta. Mesessä ja muissa tuon ajan pikaviestipalveluissa oli mahdollista keskustella reaaliaikaisesti online-tilassa olevien kontaktien kanssa, lähettää tiedostoja ja pelata pelejä. Kun levy sitten raksuttaa itsensä käyntiin, paljastuu sen uumenista todellakin koko nuoruuteni: koulutyöt, musiikkitiedostot ja vanhat valokuvat. Selailen kansiota, joka sisältää tuhansia tekstitiedostoja, mutta en uskalla avata niistä yhtäkään. Ja niin käy. Olin tuolloin 13-vuotias, siis seiskaluokkalainen. Mitä jos niistä paljastuu jotakin epämiellyttävää. Aluksi chattailimme kavereiden kanssa mesessä lankapuhelinlaskuja paisuttavien modeemien varassa, mutta pikkuhiljaa rajattoman internetin autuus aukeni: ensin koteihin saatiin IDSN, sitten pian sen jälkeen vuonna 1998 lanseerattu ADSL, jolloin netissä sai jo roikkua ilman tähtitieteellisiä puhelinlaskuja tai töpseleitä nykiviä vanhempia. Se, mikä muistoissani on saattanut kallistua minun hyväkseni, voi nyt kääntyä päälaelleen. [16:35:45] BULLANEN (*): arvaA, juttelin larin kans äikäntunnilla ja yhellä tytöllä oli hiukset niin rumasti kun olla ja voi... Kuuluin ystävineni tuohon polveen. Saarikosken mukaan mese yhdisti Suomessa kokonaista nuorisosukupolvea. Mese oli nimenomaan meidän nykyään kolmekymppisten paikka, ja esimerkiksi 80-luvun alkupuolella syntyneille se ei liene koskaan muodostunut yhtä tärkeäksi kokemukseksi. 3 2 [16:48:11] BON (*): hohoiii [16:48:14] BON (*): ootko paikalllaaaaa [16:48:17] BON (*): ÄRRRR [16:48:19] Olet juuri lähettänyt herätteen. Entä jos olenkin ihan toisenlainen kuin olen luullut. Lisäksi pelkään keskustelujen näyttävän monet asiat eri valossa, sillä niissä vuorovaikutus on näkyvissä hyvin konkreettisella tasolla. Monissa kohtauksissa en varsinaisesti ole mukava ihminen. [16:49:04] Olet juuri lähettänyt herätteen. M uuttosiivousta tehdessä törmään taas kerran siihen mustaan, painavaan, tuhdin kirjan kokoiseen ja aina vähän epävarmasti toimineeseen 750 gigatavun ulkoiseen kiintolevyyn. Pitkät tekstarikeskustelut eivät siis juuri kannattaneet, jos aikoi vielä seuraavanakin päivänä soittaa kyydin ”kyliltä kotiin”. Varsinainen syy kävi ilmi tuon ajan päiväkirjasta: minulla oli ensimmäinen netti-ihastus, jonka olin bongannut IRC-Galleriasta. Keskustelut kiinnostavat, mutta samalla tunnen jotakin muuta – ainakin ahdistusta, ehkä etukäteen jo häpeääkin. En ole kytkenyt kovalevyä kiinni tietokoneeseen ainakaan kymmeneen vuoteen. Vuonna 2005 noin puolet suomalaisista nuorista käytti meseä, kertoo dosentti Petri Saarikoski kirjassa Digitaalisia kohtaamisia (2019, Gaudeamus). Sen nimi on Keskustelujen lokitiedostot. Sain sen hartaasti toivottuna joululahjana vuonna 2004, jolloin pöytäkoneeni oli koko maailmani. Keksimme kiinnostuksemme yhdessä ja näyttää siltä, että niitä olivat lähinnä kaljan juominen, tupakointi ja juoruilu.. Kiinnitän levyn erillisellä USB-adapterilla kiinni läppäriini, jollaisesta en olisi voinut edes haaveilla teini-iässä. Erityisen tarkasti teinivuodet piirtyvät esiin kuitenkin yhden kansion kautta. Ihanaa, siel me voidaan jutella kahestaan.” Teme tietenkin unohtui nopeasti, mutta tilalle tuli paljon muuta. Parhaimmillaan sitä käytti 1,43 miljoonaa suomalaista. Sitten yhtäkkiä mese oli kaikilla, ja siksi myös minä hankin sinne tunnukset vuonna 2003. ”Asensin tänään mesen, kun Temelläkin on. Sitä paitsi kaikilla meillä teineillä oli puhelimessa parinkymmenen euron saldoraja. Olin kolunnut muiden ikätovereideni kanssa Articin ja Kiss FM:n chatit. ne oli oikeesti todella huonosti ja sitte sanoin että kato tota kato sen hiuksia [16:36:04] BULLANEN (*): nii sen mielestä ne ei ollu yhtää ihmeellisesti :-O sitte kysyin etkö muka erota onko ne huonosti vai hyvin tai mitää [16:36:20] Lisa: :D:D:D:D:D:D [16:36:21] BULLANEN (*): ja se sano ettei pojat ollenkaa kato tollasia juttuja että joko on hyvännäköne tai semihyvännäkönen tai ruma [16:36:34] BULLANEN (*): mun mielestä se on hassua :D [16:36:34] Lisa: hahahaha :D:D EIKÖ MUKA KATO :-O [16:36:41] Lisa: pakkohan niitten on kattoa :-O SOMEA SELLAISENA, JONA sen nykyään tunnemme, ei vielä ollut 2000-luvun vaihteessa. Se on lojunut laatikoissani kodista toiseen koko tähänastisen aikuisikäni. Lokitiedostoni alkavat vuodesta 2004. Joudun nitkuttamaan johtoa kiinni ja uudelleen irti useita kertoja, jotta uusi ja vanha löytävät yhteisen sävelen. Tekstiviestiin mahtui vain 160 merkkiä kerrallaan
Mesenimi tietysti muutettiin, se oli Vivve + Emma Tampereella <3. Yhteen meidät toi siis ensisijaisesti sama asuinpaikka, eivät juuri samanlaiset kiinnostuksen kohteet, arvot tai harrastukset. PIENELLÄ KESKISUOMALAISELLA PAIKKAKUNNALLA ystäväpiirini rajoittui luonnostaan ensin kylän ja lopulta, yläasteen yhdistettyä syrjäkylien nuoret, kaupungin samanikäisiin nuoriin. Esimerkiksi Twitteriä kutsutaan leikillisesti torikokoukseksi, jossa kuka hyvänsä voi saada oman asiansa näkyviin, vaikka yleisön koko vaihteleekin. Niissä oli mukana valtava porukka tuttuja, puolituttuja ja tuntemattomia, ja ne olivat niin raskaita pyörittää, että kaatoivat tuon ajan tietokoneet alta aikayksikön. Lähtökohtaisesti netissä keskustelu ei ole yhtään kasvokkaista keskustelua huonompaa vaan ainoastaan erilaista omine mahdollisuuksineen ja rajoituksineen. Yhtä moni on todella käyttänyt mielikuvitustaan tai teiniangstiaan inspiraation lähteenä: ice_diamond_90 omituisen naapurin isän nimi someone87, löytyy toisaalta myös nobody87 clisee4ever91 tosimies_88 Omani on emmathestar_@hotmail.com – jäänne, joka vainoaa minua edelleen esimerkiksi Instagramin nimimerkkinä. Mesen avulla elämäni kuitenkin laajeni ensimmäistä kertaa kuntarajojen ulkopuolelle. Saatoimme siis olla mesessä monessa eri roolissa, riitti, kun vain vaihtoi keskusteluikkunaa. Löysimme Viivin kanssa toisemme jostakin mesen suuresta ryhmäkeskustelusta, joita joku aina silloin tällöin sai päähänsä tehdä, vaikka suunnilleen kaikki inhosivat niitä. Vierailullani Viivin luo Tampereelle vietimme yhteistä aikaamme tietenkin mesessä ja juttelimme hänen poikaystävälleen. Sain kurkistaa pienen elämäni ulkopuolelle ja pohdin, että ai, näinkin voi elää. Siellä on lähinnä .txt-muotoisia tiedostoja, jotka ovat erittäin kompakteja – tekstiä on siis oltava paljon. Nykysomessa meillä on yksi rooli, johon seuraajatkin saattavat meidät palauttaa, jos koitamme vaihtaa sitä. En osaa siitä oikein luopuakaan. Mesen käyttäjillä ei ollut kaikille julkista profiilia, vaan kanssakäyminen tapahtui kahden kesken. Sain ensimmäisen ystävän isosta kaupungista, kun olin 13. 3 3 L O K A K U U 2 2 3 LOKITIEDOSTOT SISÄLTÄVÄLLÄ KANSIOLLA on kokoa toista gigatavua. Niitä klikkaamalla aukeaa lista sähköpostiosoittein nimetyistä tiedostoista. Teknologinen toimintaympäristö tuo mukanaan huomioitavaa, ihan siinä missä kasvokkaisen vuorovaikutuksenkin tilat, kuten kirjasto, työpaikka tai baari. Moni käytti osoitteenaan simppeliä etunimisukunimeä. Teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen tutkija Kaisa Lindholm kuitenkin sanoo sen, minkä itse jo meseajoilta olen sydämeeni sulkenut: asia ei missään nimessä ole näin. Joskus oltiin ehkä poissa-tilassa, kun ”ei jaksettu sitä yhtä ärsyttävää tyyppiä” ja luettiin silti muiden viestejä salaa. Sen lisäksi siinä, missä nykysome on läsnäoloa ja jatkuvasti tavoitettavissa olemista, mese mahdollisti myös näkymättömyydestä viestimisen ja suorastaan kannusti siihen, sanoo Lindholm. [10:36:34] * emma on nyt Varattu [10:36:34] * emma on vaihtanut nimensä nimeksi emma {suihQssa} L O K A K U U 2 2 3. Kansion sisällä on lisää kansioita. Näin tuumasivat monet varhaiset teknologisen vuorovaikutuksen tutkimuksetkin. Sen avulla sain kurotettua ohi oman elinpiirini, jossa jokainen meistä jäi helposti jumiin ulkopuolelta annettuun rooliinsa. Keksimme kiinnostuksemme sitten yhdessä, ja näyttää siltä, että niitä olivat lähinnä kaljan juominen, tupakointi ja juoruilu. USEIN SANOTAAN, ETTÄ netissä vuorovaikutus on köyhempää kuin kasvokkain. Tammikuu 2004, Syyskuu 2006, Maaliskuu 2009. Teknologia tarjoaa meille näkymisen mahdollisuuksia. Mesessä meillä tosiaan oli kova tarve ilmoittaa, olemmeko paikalla, ehkä katsomassa leffaa tai syömässä
3 4 3 4 3 4
MESEHENGAILU OLI IHANAA ja vailla suurta tarkoitusta. ”Mä muistan niin elävästi, kuinka räkätin kotona, kun mesessä jauhettiin kaikkea paskaa. Olemme ympäristömme ja aikamme tuottamia. Tuntuu, että kuulen mielessäni sen ihmisen, jonka kanssa juttelen ja elän vaikeita tilanteita uudelleen läpi. Länsimaissa identiteettimme rakentuu vahvasti ajatukseen, että se on yksilöllinen ja ainutlaatuinen projekti. Puhuimme musiikista ja tunteista. KESKUSTELUISTA PÄÄTELLEN OLIMME myös hyvin usein vihaisia. Some on sen rakenteluun oiva alusta, ja niin oli mesekin. Se, mitä on tuohon aikaan pidetty normaalina, on rakentanut meidän minuuksiamme. Kysyn kumppaniltani, olenko hirveä. Saan siis ikään kuin jälkikäteisen synninpäästön mahdollisille sekoiluilleni: nuoruushan on erilaisten identiteettien testailemisen aikaa. Keskusteluissa on koko ajan vallalla niin vahvat tunteet vihasta, kateudesta, musta sukkaisuudesta valtavaan riemuun, että niiden kokeminen uudelleen tuntuu raskaalta.. Shizzle . monacon prinsessa emma (*) bOnnie, bonsku ja bonskula lukemattomine eri versioineen infopiste-emma :[ (Koska olin ilmeisen dramaattisesti väsynyt siihen, että ihmiset ”jatkuvasti” pyysivät minulta apua) Teinivuosina tehtävänämme on luoda identiteetti, joka olisi jokseenkin sisäisesti ristiriidaton. Homofobia, läskifobia ja ableismi löyhkäävät keskusteluissa jatkuvasti. Niillä on todellakin tutkailtu, mitä kaikkea itseen mahtuu, kenestä tykätään ja mitä tapahtuu. Emme vain kertoneet toisillemme kuulumisia, me elimme mesessä. Häpeä pyyhkii läpi. Puhuimme rakastumisesta ja ystävyyssuhteista. Keskusteluissa on koko ajan vallalla niin vahvat tunteet vihasta, kateudesta, mustasukkaisuudesta valtavaan riemuun, että niiden kokeminen uudelleen tuntuu raskaalta. Niiden avulla olin Emma. [1:03:36] BONNIE (*): ei jumalauta :D:D:D [1:03:40] Sasu: no monta. Olin huomattavasti nykyistä suorempi ilmaisemaan, jos mieltäni painoi joku, ja siksi löysin itseni jatkuvasti selvittelemästä solmuja. Minä olin ihminen, jolla oli pastellinvärisiä, suloisia mutta makaabereja Happy Tree Friends -taustakuvia, Messenger Plus -ominaisuudet eli muun muassa laajemmat fonttija värimahdollisuudet ja sitten noita yKsILöLLisiÄ mesenimiä. Mesekeskustelu oli selkeästi yhteinen tila, joka saatettiin koristella värein ja taustakuvin. [14:28:26] E M M A: EN TIIÄ SULJEN KONEEN UKKONEN!!!1 Ja toisaalta joskus niin yrittivät tehdä myös koulunkäynnistä huolissaan olevat vanhemmat: [23:38:36] Isä Nikander: oisko aika mennä nukkuun [23:38:47] BULLANEN (*): joooo [23:39:06] Isä Nikander: oot niin väsyny aamusin [23:39:20] BULLANEN (*): nii no oon jokatapauksessa [23:39:57] Isä Nikander: mut silti vois nukkua enemmän [23:40:08] BULLANEN (*): joo [23:40:49] Isä Nikander: joo joo Sitten kuitenkin mese oli niin paljon muutakin kuin hengailua. Salfordin yliopiston sosiaalisen median ja mediapsykologian lehtori Sharon Coen sanoo Dazed-lehden haastattelussa, että käytämme sosiaalisia alustoja, kuten meseä, sekä identiteetin tutkimiseen että sen vahvistamiseen. Esimerkiksi tämän: [1:02:12] Sasu: montas sulla on mesessä online. Jotkut riidat sattuvat edelleen, jotkut omat mokailut myös. Hän sanoo, että kaikki teinit kai ovat. Hänen mukaansa mese oli paikka, jossa omaa identiteettiä saattoi erityisesti tutkia. Sweet Chocolate E. Teini-ikään liittyvä angstivaihe näkyy keskusteluina kaiken, siis helponkin, vaikeutena. Se oli niin hyvää aikaa”, kirjoittaa kaverini noilta vuosilta, kun nyt vuosikymmen myöhemmin jaan hänelle parhaita paloja keskusteluistamme. Mesessä tunteita oli helpompi ilmaista, niin kuin internetissä yleisestikin, senhän me tiedämme foorumeista Facebookiin. HÄ [1:03:52] BONNIE (*): 27 näyttäs oleva [1:03:58] Sasu: jaa mulla on 28 [1:04:06] BONNIE (*): en kysynyt en ole siitä kiinnostunu [1:04:23] Sasu: sä et ees tunne kaikkkia > läimäyttää isolla haisevalla hauella [1:04:23] Sasu: Ö:D:D:D:D:AS:SDA:SDA:SA::SDA:D:SD::D:DS:D:D:D:D::D:F:D:D:D:D :D:D:D:D:D: tota haukee mä en ees muistanu :D Toisinaan sääilmiöt katkoivat tuntikausien keskusteluja. 3 5 L O K A K U U 2 2 3 VAIKKA SIITÄ TUNTUU olevan valovuosi, meillä todellakin oli myös aikana ennen jatkuvaa whatsappailua, instagrammaamista ja snäppäilyäkin mahdollisuus rakentaa identiteettiä internetin ihmemaassa. Internetin normit eivät tuolloin ehkä olleet vielä täysin kehittyneet, ja harjoittelimme vasta sekä netinkäyttöä, elämää että ihmissuhteita. Esimerkiksi tällaisia löysin itseltäni: . Selvittelimme välejä, ja sitten kopioimme keskusteluja toisiin ikkunoihin spekuloidaksemme välienselvittelyä. Puhuimme juhlimisesta ja koulutehtävistä. Kaikilla oli keskusteluissa naurettavan pitkät mesenimet lisänimillä, ja kaikki lisänimet olivat tavalla tai toisella kryptisiä
MESE TOIMI PÄÄPIIRTEISSÄÄN niin, että koulun jälkeen kotona rynnättiin tietokoneelle jatkamaan juttua niiden samojen koulukavereiden kanssa. Kyse on siitä, että suhde syvenee ja sen syventyessä opimme tuntemaan toisen osapuolen vuorovaikutustapoja, nyansseja ja tyylejä, kuten kasvokkaisessakin vuorovaikutuksessa tapahtuu. Ehkäpä meistäkin tuli noiden keskustelujen vuoksi empaattisempia ja parempia tunnistamaan ja käsittelemään sekä omia että toisten tunteita?. Joskus asia myös otettiin esille. Mutta kuka ihme on tämä Zingle_85. MEISTÄ TULI MESTAREITA tulkitsemaan mesevuorovaikutuksen nyansseja. [22:23:49] BONNIE (*): ehkä se vaa mököttää vähä aikaa.. ja en oo vihanen tai kiukkunen mua vaan vituttaa yli maailman paljon niin ilmota sitten jos joskus olet sellasella tuulella että voit mun kanssa normaalit kuulumiset vaihtaa [11:36:09] BONNIE (*): siihen asti en enää jaksa nähä vaivaa kun en oo kovn hyvä hoitaa asioita yksinää [11:36:09] BONNIE (*): sitäpaitsi mä saan tästä stressiä jota mulla on jo ihan tarpeeks [11:36:09] BONNIE (*): kun tästä ei tuu mitää nii sitten ei tuu ja en tiedä mikä mättää vai mättääkö kaikki [11:36:09] BONNIE (*): mutta viimepäiväsen käytöksen perusteella pärjäät vallan mainiosti ilman muakin senpuoleen myöskään minä en oo erityisen kohtelias ollu [11:36:09] BONNIE (*): että rattosaa aikaa missä ikinä nyt sitä sitten vietätkään nykyisin, terve –– [16:42:53] Maza: huhuu [16:42:53] Maza: ajattelin vaihtaa normaalit kuulumiset [16:42:53] Maza: äläkä nyt minun vuoksi siellä stressaa, ja pahoittelen jos oon ollut mykkä [18:30:44] BONNIE (*): eikiinnosta Mutta toisaalta me kuitenkin yritimme rohkeasti selvittää asioita, vaikka menestys ei aina ollut huima. ”Mutta toiselta voi tiedustella esimerkiksi, että tarkoititko asiaa tällä tavalla, tämä vaikutti kiukkuiselta. kyl me jo puhuttiinki melkei normaalisti, sillai että siltä tuli hullusti naurunaamaa ja noin ja se vaa sano ettei sillä oo mitää asiaa nyt ollu mulle että turhaa koittaa väkisi keksiä ja niinhän se onki :D Kaisa Lindholm ei ole asiasta lainkaan yllättynyt. [23:54:06] lissu: oot aika iloinen :o [23:54:15] BONNIE: siellä paraski puhuja :D [23:54:25] BONNIE: oikein lannistit minut :D [23:54:34] lissu: en tietääkseni ole tehny mitään väärin jos nukun puhelin äänettömällä enkä jaksa messuta nytten kun angstatuttaa kerrankin pitkästä aikaa [23:54:46] BONNIE: no herran jeesus minäkö sinua oon jostai syyttäny :D [23:54:52] lissu: etole :o [23:54:54] BONNIE: noni [23:55:00] lissu: kummastelin vaan kun olit noin tympeä [23:55:01] BONNIE: en ole siis myöskää sanonu et oot tehny mitää väärää [23:55:26] BONNIE: sanoin vaan kun oltii HUOLISSAAN että missä luuraat :D käytin naamoja ja kaikkee mutta sinä tympeilit [23:55:35] lissu: ihan syystäkin tympeilen Lindholm on törmännyt ajatukseen, että tällainen merkitysten ja tarkoitusperien kysyminen olisi negatiivinen juttu, jolla osoitetaan ymmärtämättömyyttä. Tunsimme toistemme käyttämät vakiohymiöt, joita saattoi itse lisätä mesen valmiiseen repertuaariin – tosiaan, tuolloin niitä vielä kutsuttiin hymiöiksi, ei emojeiksi. Mitä tästä ajattelit. Huomasimme heti, kun joku ei käyttänyt hymiöitä normaaliin tapaansa tai vastaili vain lyhyillä lauseilla eli ”oli ankea”. Jos suhde on turvallinen ja siinä koetaan luottamusta, merkitysneuvottelut voivat syventää sitä entisestään.” Ehkäpä meistäkin tuli noiden keskustelujen vuoksi empaattisempia ja parempia tunnistamaan ja käsittelemään sekä omia että toisten tunteita. 3 6 [11:36:09] BONNIE (*): joo [11:36:09] BONNIE (*): mä oon päättänyt tästä eteenpäin olla kiinnostumatta sinun asioista koska niistä et mulle kuitenkaan mitään kerro, että ihan tällei ilmotusluontosena ettei tartte ihmetellä
Lindholm sanoo sen olevan ymmärrettävää. Teknologia mahdollistaa sellaiset suhteet, joita emme muuten solmisi. Ne tulevat uniini, ja keskusteluissa esiintyvät hahmot tuntuvat jälleen läheisiltä ystäviltä, vaikka oikeasti välimatkaa on ollut vuosia ja satoja kilometrejä. En koskaan puhunut hänelle – paitsi mesessä. Hän sanoo minua keskusteluissa aina peipiksi ja pyytää laittamaan web-kameran. Minäkin kerroin mesessä asioita ja jaoin tunnepurkauksia, joista en olisi koskaan uskaltanut puhua ihmisille livenä. Hän on täysin vieras, minua muutaman vuoden vanhempi tyyppi, joka odotti aina linja-autoasemalla kanssani samaan aikaan. Juttelimme paljon. Muistan yhtäkkiä yläasteelta tuon tyypin, jonka olemassaolon olin täysin unohtanut. Valtaosa niistä on arkipäiväistä höpsöttelyä, läpän heittoa. [16:33:40] Zingle (*) Jon: moiiiiiiiii [16:33:43] empppy !: heippa [16:34:01] Zingle (*) Jon: mitä peipi. Oli muitakin, joiden kanssa esimerkiksi koulussa puhuminen ei olisi tullut kuuloonkaan, mutta joiden kanssa mesessä juttu luisti. Miksi minusta sitten tuntuu siltä. Illalla oman huoneen hämärässä se oli turvallisempaa ja helpompaa. Joskus kasvokkaisuus tuntuu liian intensiiviseltä, ja teknologian mahdollistama etäisyys tuo turvaa. Sitten on ihminen, joka oli monta vuotta todella masentunut ja puhui siitä minulle mesessä hyvin aktiivisesti. Sellainen oli ajan henki: ei silloin kerrottu omista henkilökohtaisista haavoista julkisesti somessa ja saatu vertaistukea ja ymmärrystä. Miksi. Sitä saattoi tehdä muiden katseilta turvassa. Muusta emme itse asiassa puhuneetkaan – tietenkään, sillä ei masentuneen nuoren mieleen mahdu muuta. Hän tykkäsi minusta, minä hänestä. Päivisin olo on sekava: on vaikea muistaa, etten enää olekaan tuon mieleeni nousevan henkilön kanssa sellaisissa väleissä, että voisin tai haluaisin pitää yhteyttä. Minä suutuin siitä, vaikka puhuin Janille jatkuvasti ihaillen Heikistä. se kaikki oli sille vaa yhtä helvettiä [13:31:56] emma: :/ ei voinu olla. Toisaalta esimerkiksi koulumaailmassa on vahvasti läsnä vuorovaikutukseen liittyviä normistoja: kenen kanssa on soveliasta näkyä, kenelle kukakin voi jutella. Selaan myös muutaman myöhemmin itsemurhan tehneen nuoruudenystäväni kanssa käymiäni keskusteluja. Itse taas en ymmärtänyt, etten oikeasti ollut ihastunut Heikkiin vaan Janiin.. [16:34:04] Zingle (*) Jon: laita webbis [16:34:38] empppy !: en laita [16:34:44] empppy !: mut ei tässä kummempia oikeestaa [16:34:49] empppy !: iha hyvää :) [16:35:10] Zingle (*) Jon: laitaaaa [16:35:31] empppy !: mä en haluu se on tylsä [16:36:20] Zingle (*) Jon: aijaaa.. Muistan, kuinka häntä kiusattiin, koska toinen vanhemmista oli pikkukaupungin pubeista tunnettu alkoholisti. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka hän löysi meseosoitteeni. Olimme iloisia, että olimme ”ystävystyneet”. Heikille en kertonut, kuinka ihastunut häneen olin. Vaikka monen henkilön kanssa ystävyys on hiipunut pois, romanttinen suhde päättynyt tai elämä vienyt eri suuntiin, yhtäkkiä tuntuu kuin tuntisin heidät jälleen, tuosta ajasta muuttumattomina. UPPOAN YHÄ SYVEMMÄLLE keskusteluihin. Teini-Emma oli noissa keskusteluissa aina aika hukassa, eihän hänellä ollut mitään käsitystä masennuksesta. [13:28:08] HeiDi: MUHUN NII SATTUU [13:28:30] emma: jaa se mitä se joni sano. Noin tavallisia juttuja, hyväntuulisia, ja samalla ruudun toisella puolen on lymyillyt valtava kärsimys. Mesessä keskustelu oli muille näkymätöntä. 3 7 L O K A K U U 2 2 3 Keskusteluista päätellen joku, jonka ulkonäöltä tiesin. Tai jos haettiin, ei saatu. Erään sähköpostiosoitteen kohdalla pysähdyn. ok Kaikki käymämme keskustelut koluttuani keksin. KEVÄÄLLÄ 2004 MINULLA oli uusi ystävä, kutsutaan häntä vaikkapa Janiksi. Olin lisännyt hänetkin meseen jättimäisestä ryhmäkeskustelusta. Haukuin muiden kanssa Liisaa, haukuin Janin kanssa Heikkiä, koska ihmeellinen säätäminen hänen kanssaan oli kauheaa. Uniani tähdittävät menneisyyteni hahmot: niissäkin riitelemme, rakastumme, tunnemme tunteita. :( [13:29:04] HeiDi: ku tuhosin sen [13:29:31] HeiDi: kaikki oli nii täydellistä [13:29:36] HeiDi: kai liian täydellistä mulle [13:29:48] HeiDi: se oli mulle liian hyvä [13:30:56] emma: :S [13:31:25] HeiDi: se ei välitä enää yhtää [13:31:33] HeiDi: kaiken sen jälkeen mitä meil oli [13:31:45] HeiDi: ainii.. Jani alkoi silti seurustella Liisan kanssa. Ensin minua hirvittää: mitä, jos siellä on asioita, joista olisi pitänyt huomata jotakin. [13:28:49] HeiDi: ei vaa kaikki yleesäki [13:29:00] emma: :/ voi ei. [22:35:45] bOnnie (*): meillä on huomenna yhteiset aamun ensimmäiset tunnit [22:35:57] Max: WUHU [22:36:41] bOnnie (*): kivaa [22:36:49] bOnnie (*): en kyl välttämättä jaksa ees tulla sinne [22:36:53] Max: tuutha! [22:37:03] Max: ku ei meikäkään voi oikeen enää linzailla [22:37:13] bOnnie (*): no ei se nyt muhun vaikuta oikeestaan :-O [22:38:08] Max: no vaikuttaahan [22:38:20] Max: ei uskonnontunnille saa jättää yksi [22:38:39] bOnnie (*): OOT SINÄKI JÄTTÄNY [22:38:44] Max: vahingos! [22:39:01] bOnnie (*): mulle voi kanssa sattuu aamulla vahinko Emme kai olisi voineet huomata mitään, ja se vasta tuntuu pahalta. Lukiessa keskusteluja minut kuitenkin täyttää ontto olo. Ei haettu apua, kun ei osattu
3 8 3 8 3 8
Yritän siis suhtautua teini-ikäiseen itseeni lempeydellä, vaikka se on vaikeaa. Olin riemukas, hulvaton, hauska ja toisaalta valtavan epävarma ja siksi ilkeä, jokseenkin traaginen hahmo, ja tunteeni olivat järkyttävää vuoristorataa. Olen keskusteluissa vieraalta tuntuva, rääväsuinen ja arkailematon teini, enkä ole halunnut päästää tuota tyyppiä osaksi tarinaani. Olisivatko suhteet kulkeneet toisin ilman meseilyä. Uskon, että meistä molemmista on tämän jaetun häpeänkin rinnalla ihanaa, että jaoimme noin paljon jo silloin. Häpeän tuota versiota, ja samalla vähän säälinkin. Samanlaisia todella omituisia ihmissuhdepelejä keskusteluistani löytyy useita. YHTÄKKIÄ MINULLE VALKENEE, miksi näitä keskusteluja on ahdistanut lukea. Olen ollut suora kuin raaka spagetti, ja kärkkäät ulostuloni kauhistuttavat itseänikin. tehään sen olo kamalaks Teini-ikä näyttäytyy mesekeskustelujen kautta pelkältä leikkielämältä, ihan kuin se ei olisi ollut ollenkaan oikeaa. Kasvokkaiset keskustelut tallentuvat vain ani harvoin. Ehkä niin. Näen oman naiiviuteni, ja se liikuttaa minua. Olen yksilöllisyyttä ihannoivan kulttuurimme tuotos ja pyrkinyt eheän minuuden rakentamiseen. Lindholm sanoo, että se mahdollistaa vanhojen asioiden jakamisen: muistatko kun juttelimme tästä, katso, kuinka puhuimme siitä opettajasta tuolloin! Olen juuri edellisenä päivänä kopioinut pitkäaikaiselle ystävälleni keskustelunpätkän, joka todistaa meidät aivan kamaliksi, julmiksi ja itseriittoisiksi teineiksi, ja olemme huokailleet, että herranjesta, onneksi olemme kasvaneet tuosta. Olen ajatellut olleeni kaikkien kaveri, mutta kaikesta selän takana puhumisesta päätellen en voi enää antaa itselleni tuota titteliä. Oudolla tavalla näen itseni nyt kokonaisempana. Olen aiemmin sortunut nostalgisoimaan teinivuosiani. Näin parikymmentä vuotta myöhemmin tilanteen näkee itsekin melkoisesti selkeämmin. Olen keskusteluissa kaunistellut asioita toiselle, liioitellut niitä toiselle. En ajatellut, mitä kirjoitan, vaan kirjoitin, mitä ajattelin. YKSI TEKNOLOGIAVÄLITTEISEN VUOROVAIKUTUKSEN erikoispiirteistä on pysyvyys. Mutta keskustelut, joita nyt kaivelin kovalevyn uumenista, muuttivat perustavalla tavalla tuota tarinaa nuoruusvuosilta. Ymmärrän sen, miksi haluan paluumuuttaa kotiseudulle, ja sen, millainen duunaritaustainen nuoruuteni oli suhteessa nykyiseen keskiluokkaiseen aikuiselämääni. Onneksi kukaan ei kertonut, etteivät monet noista murheistani ole vielä oikein mitään, vaikka silloin ne tietysti olivat ihan kaikki. Toisaalta minuus rakentuu vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Se koostuu siitä, mitä minulle on tapahtunut, siitä, mitä muut tietävät ja toisaalta myös siitä, mitä eivät tiedä. 3 9 L O K A K U U 2 2 3 Kukaan ei myöskään sanonut sitä minulle, vaikka jauhoin mustasukkaisena Janin valinnoista jokaisessa mesekeskusteluikkunassa, vaan ystäväni todennäköisesti puhuivat asiasta selän takana – kuten tapana oli. Kaikki ihmissuhteet ovat olleet valtavaa säätöä, ja sitä on taatusti buustannut mahdollisuus käydä niitä vaikeitakin keskusteluja messengerin välityksellä. Sitten nauramme ystäväni kanssa tälle: [22:51:23] Isä Nikander: sun piti lopettaaaaa ja sulkea kone [22:51:34] Isä Nikander: eikö se sana kuulu [22:51:44] Isä Nikander: vai eikö se tehoo [22:51:52] emma <3: kuuluu ja tehoo heippa! [22:52:00] * Isä Nikander on Estetty Muiden keskustelijoiden nimet on muutettu heidän yksityisyytensä suojelemiseksi. Olin mesessä kaikille höpöttelevä papupata. ”Pysyvyys mahdollistaa suhteen historian reflektoimisen, ja se voidaan kokea hyvin merkitykselliseksi läheisyyden näkökulmasta. Ymmärrän sen, miksi haluan paluumuuttaa kotiseudulle ja sen, millainen duunaritaustainen nuoruuteni oli suhteessa keski luokkaiseen aikuiselämääni.. Näen kaiken draamankin keskellä keveyttä ja pirskahtelua, joka elämässäni oli läsnä. Olen hyvin usein ollut itseni puolella, mutta erittäin mustavalkoisesti. Olen tehnyt sitä, kuten asiaan kuuluu, kertomalla itsestäni ymmärrettävää kokonaisuutta, tarinaa: olen tällainen, koska minulle on tapahtunut tällaisia asioita. Minuutta ei ehkä kuitenkaan tarvitse kokea eheänä jatkumona, eikä kaikista itsensä versioista tarvitse pitää. [18:59:10] bOnnie aaarr: voisin sanoo sille vielä että etin jonku toisen poikaystäväehdokkaan koska tästä ei tuu ikinä yhtää mitää [18:59:20] bOnnie aaarr: sitten se ehkä vihais mua ikuisesti [18:59:21] bOnnie aaarr: :D:D:D [18:59:54] lissu: oot sille maailman välinpitämättömin. Näen, miten monenlainen olen jo ehtinyt olla. Tätä kaikkea oli teiniys. Näen ihmisen, joka ei jatkuvasti pohtinut valintojaan ja olemisensa ulottuvuuksia. Keskustelujen lukemisen myötä tapahtuu kuitenkin myös jotain kummaa. Näiden keskustelujen myötä kaikki nostalgia on kuitenkin kadonnut. Näen myös aloittelijan hikiset kamppailut ihmissuhteissani. Ja taas nolottaa. Sillä on paljon merkitystä, että voimme palata historiaamme”, sanoo Lindholm
4 4
Teksti Kalle Kinnunen Kuvat Sanna Lehto ULKONA SISÄLLÄ. 4 1 L O K A K U U 2 2 3 Aleksi Delikourasin elokuva Spede ei yritäkään olla tarkka historiikki Spede Pasasen elämästä, vaan omaehtoinen tulkinta. Se saattaa närkästyttää monia, mutta Delikourasta ei jännitä
Mark Hamill sanoi The Last Jedin aikaan, että tämän elokuvan Luke Skywalker ei ole hänestä oikeanlainen. Mies joka sai pojat lukemaan kirjoja kuului Delikourasista vuonna 2014 Suomen Kuvalehteen laaditun henkilöjutun otsikko. ”Että jotain väläyksiä ikään kuin puuttuu, että on vähän unenomaista.” Hän korostaa, että Spede-elokuva ei ole ainakaan Speden elokuvien kaltainen vaan enemmän taide-elokuva. Riehuin kaikki välitunnit. Spede on elokuva Spede Pasasesta. Juuri elokuvanteon aikaan esille tuli uusia tietoja, miten Spede kohteli naisia, raskaitakin syytöksiä. Ajatus, että istuisin työpöydän ääressä päivät pitkät ei motivoinut skarppaamaan koulussa.” Joku kertoi, että elokuvantekoa voisi opiskella. Siitä tuli ”massiivisen suosittu”, tekijä kuvailee. Ei siitä kärttyisästä golfaaja-tuottajasta eikä sovinistisketsissä otsaansa läimivästä 1980-luvun televisio-Spedestä vaan miehestä ennen kuin hänestä tuli ikoni. Vaikka YouTube ei ole mullistanut elokuvien tuotannon ja jakelun maailmaa, se on muuttanut tietä, jota voi kulkea elokuvantekijäksi. Iästään huolimatta hän on ohjannut Spedeä ennen jo yhden pitkän komedian, yhden Yle Areenan suosituimmista sarjoista (Nörtti: Dragonslayer 666) sekä kirjoittanut pari kirjasarjaa, joiden perusteella hänestä tehtiin lukemisen apostolia. Ainakin melkein loppuun asti. 4 2 A leksi Delikouras ei aivan ymmärtänyt, millaiseen aiheeseen tarttui. ”Trailerin kommenteissa kansa on valittanut, että Riku Nieminen ei kuulosta Spedeltä. ”Kokemuksesta on ollut se hyöty, että kestää tämän paineen. Myös se on haastavaa, koska puututaan juurtuneisiin mielikuviin. ”Yksi ajatus oli, ettei kukaan voi tietää, millainen Spede todella oli. Ala-asteella Delikouras katsoi Tähtien sodat ja luki Tolkienit. ”Sanoin, että ei se mitään. Miten kärsimätön ja itsepintainen Spede oli, ja miten se vaikutti muihin.” Speden ohjaaja Delikouras kertoo elokuvanteon tavoitteista: kuvataan kaveriporukkaa kuin ihmisiä, ei ajatella, että nämä ovat tuttuja naamoja. Laajempi kehys on historiallisesti suunnilleen tosi – Spede, Simo Salminen, Ere Kokkonen ja Jukka Virtanen tekevät leffoja, kuten Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut. Se oli vaikeaa. Vaihtoehto vaikutti sietämättömältä. Ohjaaja Rian Johnson sanoi, ettei olekaan, mutta tämä on meidän elokuvan Luke.” Lähestymistavan onnistumisesta on ainakin se todiste, että ohjaaja itse upposi maailmaan. ”Fokus on tunnemaisema. Spede Pasanen nyt vaan sattuu olemaan tämän elokuvan päähenkilö.” Joku mainitsi kuvauksissa, ettei Loiri oikeasti ollut tällainen. Ensimmäinen ilmestyi Delikourasin ollessa 19-vuotias. ”Vannotin itselleni, että tätä haluan tehdä ammatikseni. Se inspiroi tähtäämään Kallion lukioon, vaikka keskiarvoa piti korottaa jyrkästi. Lukiolaisena Delikouras teki Kallion lukion koulutyönä YouTubeen feikkidokumentin kiukkuisesta nörtistä, joka pelaa ja riitelee äitinsä kanssa. En keskittynyt, en jaksanut istua paikalla.” Elokuvat kiinnostivat, ja kotona oli myös kirja, jossa esiteltiin tekemistä kulissien takana: että Predatorin puvun alla oli joku tyyppi. Että kaikki suomalaiset Speden vihaajat on tuolla…” Delikouras myöntää, että suurin osa suomalaisista, siis häntä vanhemmista, taitaa kuitenkin pitää Spedestä. ”Siitä kirjasta oli sanottu, että ei kannata tehdä, koska pelaavat nuoret eivät lue. ”Olin superhuono koulussa. ”Ajattelen, ettei sillä ole väliä. Teen niin hyvän elokuvan kuin kykenen. Ei imitoida, ei ainakaan Speden puheääntä. Mä taas ajattelin, että sehän on hyvä sauma, jos aiheesta ei ole kirjoitettu.”. Hän on myös opiskellut Aalto-yliopistossa elokuvaohjaajaksi. Tätä jaksaisin tehdä”, Delikouras sanoo. Mutta ei tarkoitus ollut tehdä tarkkaa tulkintaa ja historiikkia”, Delikouras sanoo. Ymmärrän. Äidin avulla FatalNinjojen käsikirjoitukset jalostuivat nuortenkirjoiksi. Mutta toisin kuin FatalNinja-seikkailuista YouTubessa, kirjasta ei tullut suoraa palautetta. Tämä on meidän Loirimme. Mitä Delikourasin kameran edessä tapahtuu on kuitenkin tulkintaa. ”Äiti on kustannustoimittaja ja isä oli Kreikan suurlähetystössä töissä. Ehkä se oli hyvä. Arvostettu ja naisten ihailema Vesa-Matti Loiri liittyy joukkoon. Me rakensimme häilyvien muistojen henkeä visuaalisessa lookissa ja myös leikkauksessa”, Delikouras kuvailee. 22 vuotta viihdekeisarin kuoleman jälkeen kaikilla on edelleen – ehkä aiempaa tiukemmin – mielipide Spedestä. ”Kun kuvausten jälkeen näin kuvan Ere Kokkosesta, tuntui, että ai niin, toi on se oikea ihminen. Se ei olekaan Joonas Nordman peruukki päässä.” V uonna 2005 Yhdysvalloissa perustettiin videopalvelu YouTube. Nörtti-videoita tuli lisää, sitten Nörtti-kirja, joka sai Finlandia Junior -ehdokkuuden ja osui harvinaiseen kultasuoneen. Delikouras on 33-vuotias. Niiden työt näyttivät masentavilta. Se harmitti. Larppausharrastuksen ja konsolipelaamisen rinnalle tuli FatalNinja-nimisten kotileffojen teko. Se, mikä Delikourasille alkoi konkretisoitua vasta elokuvanteon aikana, on suomalaisten kiinteä ja kipeäkin suhde Spedeen. Aleksi Delikourasista voi vielä tulla Suomen viihdemaailman kiintotähti, mutta tähänastisen uran tähtihetkistä hän saa kiittää YouTubea ja sosiaalista mediaa. 12-vuotiaana Delikouras sai lahjaksi videokameran
4 3 L O K A K U U 2 2 3
4 4 4 4
Hän leikkasi kandielokuvaansa Bollingeria kaksi vuotta. Tuotantoyhtiö oli innoissaan, samoin Delikouras, josta piti tulla ohjaaja. Aallon ohjaajalinjalle otetaan useimpina vuosina vain kaksi oppilasta. Toisen pitkän oppitunnin Delikouras sai Aallossa. Saman tyypin, jonka nimen Delikouras oli pannut merkille Tyttö sinä olet tähdestä. Siitä tuli koronasulkujen jälkipyykkivuonna 2022 kohtuullinen menestys. Tai kuten Delikouras itse sanoo, hän on pitänyt vähän amerikkalaisemmista suomalaiselokuvista.. ”Meillä oli niin erilaiset tyylit ja erilaiset tavoitteet.” ”Mielessäni oli Hollywood. YouTube tuki kirjoja ja toisinpäin. Täällä voi nyt tehdä laadukasta mitä vaan.” Vähän yli parikymppisen Delikourasin urapolku näyttää jälkikäteen aivan satumaiselta. Sanottiin, että tämä on ihan erilaista kuin mitä Aallossa on nähty”, Delikouras kuvailee. Nettisarjan perusteella, tai niin hän itse kokee, hän pääsi ohjaamaan pitkän elokuvan. Lopulta me julkaistiin se. Ilmiö laajeni. Delikourasista tuli puhuja, jonka viesti kiinnosti markkinointi-ihmisiä ja kaikkia, jotka halusivat kärryille siitä, miten digitaalisessa maailmassa toimitaan. Ainakin hänet oli hyväksytty. Tämä oli osannut yhdistää viihdyttävyyttä ja huumoria myös vähän synkempiin aiheisiin. Haastatteluun pääsee parikymmentä, valintakokeeseen kahdeksan ja sisään kaksi tai joskus harvoin kolme. Karukosken esikoiselokuva Tyttö sinä olet tähti oli tehnyt erityisen vaikutuksen olemalla rehdisti romanttinen komedia. ”Tuli sanottua kaikenlaista, mutta nyt ei enää hävettäisi, jos tekisin loppuikäni Suomessa. Sain sanottua, että ottakaa tai jättäkää.” Elokuvarahoitus jäi, sillä Ylellä syntyi oivallus. Huumorityyliltään Punttikomedia on linjassa Pesosen kirjoittamien hittien, kuten Napapiirin sankarien, kanssa. Kehtasin sen ihan sanoakin.” Kun Delikouras muistelee nuoruuden hybristä, hän ei naura sille. Visuaalisessa ilmaisussa näkyi ohjaajan suunta runsauteen ja Suomessa epätavalliseen maksimalismiin. Sellaista se silloin vain oli. Opettajat eivät olleet fiiliksissä, mutta yleisö nauroi ja rakasti sitä. Delikouras pani merkille myös sen käsikirjoittajan, Pekko Pesosen. ”Trendinä oli vähän vakavammat, synkemmät elokuvat.” Suomalaisista elokuvantekijöistä hän ihaili yhtä, Dome Karukoskea. Hän oli 23-vuotias. Se oli aika perseillen tehty, kokeellinen juttu, ja kun leikkausversioista tuli nuivaa palautetta, hävetti.” Ensimmäinen kandityö Aallossa leimaa tekijän, Delikouras koki. 4 5 L O K A K U U 2 2 3 Suomalaisista elokuvantekijöistä Delikouras ihaili yhtä, Dome Karukoskea. Nuoret ovat hyvin vaativia katsojia. Vaikka alusta on netti, ei voida tinkiä laadusta – päinvastoin. ”Sen perusteella tuomitaan. Muuten Nörtti ei olisi koskaan siirtynyt ammattimaiseen muotoon. Noste vain jatkui, sillä Nörtti-YouTube-pätkistä ja -kirjoista haluttiin tehdä elokuva. Aallon ohjaajalinjalle hakee aina yli sata, joskus lähes pari sataa toiveikasta. DragonSlayer666:ta tekivät Ylelle kunnianhimoiset nuoret osaajat, joista monet olivat Delikourasin Aalto-kavereita ja pian Jussi-voittajia elokuvatöistään. Punttikomedia oli draamakomedioiden osaajan Pekko Pesosen käsikirjoitus. ”Sieltä ehdotettiin, että ottakaa vaikka joku kokenut tanskalainen tai norjalainen nuortenelokuvien ohjaaja, että ei tämä nuori mies haldaa tätä juttua. Sitten ei ehkä yritäkään aktiivisesti sopeutua.” K un Aleksi Delikouras pääsi Aalto-yliopistoon elokuvalinjalle toisella yrittämällä 2012, suomalainen elokuva ei ollut sitä, mitä se nyt on. Kaikki jännittivät kandielokuvia kuin olisi henki panoksena. Nörtti: DragonSlayer666 tuotettiin Yle Areenaan short form -sarjana, mikä oli Suomessa aika uutta sarjan lopulta alkaessa vuonna 2017. Ensin teen Suomessa vähän nimeä, ja sitten menen Hollywoodiin. Delikouras sanoo, että hän ja samana vuonna sisään päässyt Malin Nyqvist eivät kilpailleet. Aina vähän ulkopuolinen, molemmissa kulttuureissa vieras. ”Mä olen ollut outo eksentrinen kreikkalainen suomalaisille ja kreikkalaisille taas hiljainen suomalainen. Elokuvasäätiössä oltiin eri mieltä. Se voisi jopa määrittää tyylin loppu-uralle. ”Odotukset olivat korkeat. ”Kun oli mahdollisuus tehdä Pesosen kanssa, piti esittää coolia, etten muka olisi innostunut.” Punttikomediassa Iina Kuustonen esitti kirjastonhoitajaa, joka innostuu bikini fitnessistä ja virittää kehonsa äärikuntoon. ”On pakko olla itselleen rehellinen ja noudattaa omaa näkemystä.” N örtti: DragonSlayer666:n rinnalla ja jälkeen Delikouras toimi muutamien tv-sarjojen käsikirjoittajana. Delikouras valjasti someyhteisön avukseen tehdessään uusia kirjoja. Delikouras edelleen kiittää erikseen Ylen Riikka Takilaa oivalluksesta, joka tuli ikään kuin viime hetkellä
Kiitosten ja palkintojen toivominen voi olla musertava harhapolku, Delikouras pohtii.. Onko elokuva sitten hyvä tai huono, on toisarvoista. ”Nyt alkaa olla odotuksia.” Delikouras alleviivaa saaneensa laajan taiteellisen vapauden Speden parissa. 4 6 ”Tykkään tyylitellä ja luoda maailman, joka tuntuu omilla ehdoilla uskottavalta”, Delikouras sanoo. Jos vastaanotto on huono, hän näkee viimeistään omista muistiinpanoistaan, miksi elokuvan teki ja miksi se hänestä onnistui. 1990-luvun lopulla Spede oli televisiossa enää lähinnä Speden Speleissä pelleilevä ja riehuva, aggressioillaan eriasteista myötähäpeää herättävä savolainen vanhus. Kunhan muistaa, että se ei ole tärkein asia.” Delikouras sanoo kirjoittaneensa ylös, mistä hän Spede-elokuvassa itse pitää. ”Ehkä Punttikomedian nimikin vei sen mielikuvissa vähän sellaiseen Hesburger-komedioiden maailmaan. Kun Delikouras syntyi 16 vuotta myöhemmin, Uunojen menestys oli jo jyrkässä laskussa ja Pasasen bisnekset olivat kääntäneet kurssia. ”Se puhdisti pöytää. Sekin sijoittui pääosin 1970-luvulle, siinäkin seurattiin tulkintaa tunnettujen ja kohtuullisen tunnettujen taiteentekijöiden miehisestä kaveripiiristä ja noususta kansansuosikeiksi, siinäkin vaimo jäi sivustakatsojaksi, sekin kuvattiin epookkisävyjen tavoittamiseksi vanhanaikaisesti filmille ja siinäkin pääosaa esitti Riku Nieminen. Mikä sai luomaan ne YouTube-hitit, joiden katsojamäärät ylittivät odotukset. Hanke oli jo pitkällä, kun Lenita Airisto tuli julkisuuteen kertomaan Spede Pasasen raiskausyrityksestä. ”En haluaisi mitenkään fleksata, mutta elokuvan tekeminen vaatii paljon pokkaa. Elokuva sai olla synkkä, ja asiaankuuluvaa synkkyyttä oli Teppo Airaksisen ohjaamassa Juicessakin. Juice sai yli 180 000 katsojaa, ja jos päähenkilön tuttuuden tuomaa nostettaa ajatellaan, Speden tavoite on aivan varmasti samalla suunnalla. ”Mutta onhan se win-win-tilanne: jos haukutaan, saa olla taiteilija jota ei ymmärretä, ja jos kehutaan, saa olla ymmärretty.” Delikouras nauraa. Saimme kertoa omaa tarinaamme.” ”Tuntui kyllä oudolta, että kun aiemmin olen kertonut ihan fiktiivisistä henkilöistä, tulee tuollaista… Mutta se vain enemmän kitetytti, että elokuvan Spede on fiktiota.” Eikä Delikourasille muuten voisikaan olla kummempaa kosketusta Pertti Pasaseen, ei oikein edes yleisönä. Sama tuotantoyhtiö Yellow Film toteutti viisi vuotta sitten elokuvan Juice Leskisestä. Tai välittänyt. Portteja aukesi, Pasasen sikamaisuudesta oli vihdoin lupa kertoa. Viisi viikkoa myöhemmin hän alkaa olla vakavampi. Hän haluaisi muistaa, mikä on olennaista. Tilalle oli tullut aiempaa laajemmin televisiotuotantoja. Kiitosten ja palkintojen toivominen voi olla musertava harhapolku, Delikouras pohtii. Ei ole panettelua sanoa, että Spede-elokuva on tehty tiettyyn muottiin. Asiat oli sanottu, onneksi ennen kuin käsikirjoitus oli valmis. Ja hauska. Speden budjettikin on kaksi miljoonaa euroa, puolet yli suomalaiselokuvien mediaanin. Delikouras sanoo suoraan, että ilman sitä hän ei jaksaisi. Mutta se oli kertomisen arvoinen tarina. ”Miksi tykkäsin tehdä elokuvia yhdessä kaverien kanssa. Delikouras suhtautuu vastaanottoon vielä etäisenä asiana. Toivotaan kunnon menestystä. Delikouras sanoo, ettei hän lapsena oikeastaan tiennyt Spedestä paljoakaan. Hänen Spede-tulkintansa päättyy ensimmäisen Uuno-elokuvan aikoihin, siis 1974. Niissäkin Pasasella oli vielä sormi yhtenäiskulttuurin pulssilla, mutta Speden, Simon ja Veskun aika suomalaisen huumoriviihteen kaapin päällä oli auttamatta ohi. ”Ajatus, että Spedestä kirjoitetaan ja se voi saada palkintoja, saa mut tekemään pari tuntia lisää työpäivän päätteeksi. Ihan sama vaikka pelotti, vaisto sanoi, että tämä pitää tehdä.” Punttikomedia ei ehtinyt vielä ensi-iltaan, kun Spede kuvattiin kesällä 2022 Suomessa ja Liettuassa. Kaikki muu on epärelevanttia.” ”Haluan hyvän fiiliksen kuvauspaikalle. Mietin, tuhoanko urani ja leimaudunko ensimmäisen pitkän leffan tekijänä tällaisten komedioiden tekijäksi. Speden kuollessa syksyllä 2001 hän oli 11-vuotias. ”Kun mä olin nuori Dragonslayerin aikaan, puntti ei tutissut”, Delikouras sanoo. Mentaalipuoli on harvinaisen raskasta.” Kilpailunhalu ajaa eteenpäin. Jos kaikilla on ollut kiva tehdä sitä, se on yleensä hyvä.” E nsimmäisen haastattelun hetkellä Speden ensi-iltaan on melkein kolme kuukautta. Eikä Airisto ollut ainoa. Delikourasin mukaan uutisten tulva tuli hyvään vaiheeseen. Miksi tykkäsin nähdä, miten ihmiset reagoivat. Spedeen liittyen osa kritiikistä voi liittyä kohdehenkilön persoonaan. Mutta siinä oli vahvoja elokuvallisia ratkaisuja ja sydämellisyyttä.” Taas Delikouras mietti, tuleeko tästä leima. On hyvä, jos muuttaa jonkun elämän, mutta lähdetään nyt siitä, että jos joku vähän viihtyisi. Delikouras ei vertausta tee, mutta Juice sai peräti kahdeksan Jussi-ehdokkuutta ja voitti kolme. ”Pekon huumoria voidaan pitää vähän perseilynä
4 7 L O K A K U U 2 2 3
4 8 4 8
“Henkilöt ovat värikäs kokoonpano.” Yläasteella Delikouras hengasi muun muassa muiden puoliksi kreikkalaisten ja somalien kanssa. Ulkopuolisuuden ja outouden tunne on asia, jonka Delikouras tunnistaa Spedestä, ainakin oman elokuvansa tulkintana. Spede taas oli vasta kehitteillä, ei edes käsikirjoitusvaiheessa, kun hanke esiteltiin Delikourasille. Pitää olla ystäviä, jotka eivät tee elokuvia. Se ei tarkoita, ettei elokuvaa tehtäisi vaan että joudutaan odottamaan seuraavaa rahoituskierrosta. Mua kiinnostavat aika paljon aiheet, joilla on yhtäläisyyksiä elokuvantekoon.” Mitä syvemmälle Delikouras uppoutui Pasasen henkilöön, sitä enemmän esille tuli synkkiä mutta myös tuttuja ominaisuuksia.. ”Mulla on myös oma käsis showpainin maailmasta. Pahinta on, jos alkaa tehdä työssä valintoja, jotka miellyttävät vain kollegoita. Kun menee uraa kohti, kohteleeko kollegoja välineenä johonkin vai näkeekö heidät ystävinä ja ihmisinä.” Mitä syvemmälle hän uppoutui Pasasen henkilöön, sitä enemmän esille tuli synkkiä mutta myös tuttuja ominaisuuksia. Se tulee ulkopuolisuuden kokemuksesta. ”Mä menen ja mä näytän. Se toi iloa pienen hetken. Ja koska oltiin vähän irti Suomen kulttuurista, me kehdattiin: me fleksattiin ja kehuimme itseämme ja uskottiin itseemme. Kertahylsyn saanut seuraava elokuva on Bussi 97, ja se on ohjaajalle merkittävästi henkilökohtaisempi jo alkuvaiheissaan. Jo sen, että Speden porukan elokuvanteko 1960-luvun lopulla oli kenties samanlaista välitöntä hauskanpitoa kuin hänen teinikaveripiirinsä videotouhut Vuosaaressa. Elämä ei voi olla tätä, on pakko fokusoida muuallekin kuin työhön.” Ainakin Delikouras väittää ratkaisseensa asian tuolloin niin, että hän raivasi muullekin tilaa ja vähensi elokuvanteon tärkeyden määrää elämässään. Dragonslayer oli vähän mulkku, Punttikomedian Vili on vähän mulkku. Sitten hän kääntää teemaa. Häpeän tunne ei ole isosti elämässä, ainakaan tuossa iässä”, Delikouras sanoo. Yleisö on mukana ja haluaa uskoa illuusioon. Niemisen Spede ottaa yhteen Nordmanin Kokkosen kanssa. Varoo tekemästä asioita, ettei olisi vielä ulkopuolisempi. Kummankin tuotti Yellow Film, Suomen suurin tuotantoyhtiö. Jotain aivan muuta kuin Spede. Hetki näyttäytyy hänelle itselleen nyt itseironisesti aivan hoopona. Elokuvakoulussa kliseet olivat pahinta, mutta kyllä pahinta on se, että kieltää itseltään kliseet ja sen, mistä yleisö pitää. Elokuvan draaman ydin on siinä, kuka johtaa ja kuka päättää. Samaa kysymystä oli Punttikomediassa, Nörtissä ja nyt Spedessä. Vuosaarelaiset kaverit ovat edelleen Delikourasille ne, jotka pitävät hänen jalkansa maassa. ”Aina jos saa rahoittajilta hylsyn, mulle tulee vain kaksi kertaa kovempi palo kehitellä”, Delikouras sanoo. ”Mutta häpeän tunne on iso osa Bussi 97:n tarinaa. ”Ja vielä se ikuinen taistelu: ura vai läheiset ja perhe. ”Speden Spelejä katsoin ja ajattelin, että on aika kummallinen kaveri.” Elokuvantekijänä hän löysi Pasasesta kuitenkin samastuttavaa. ”Vittu ne kaverit nauroi!” Namedroppailua oli pakko vähentää. “Se kertoo Kontulan lähiöelämästä.” Delikourasin kokemukset Itä-Helsingin lähiöistä suodattuisivat elokuvassa 16-17-vuotiaiden elämään. (Haastattelutekstin tarkastettuaan hän pyytää mamu-sanan poistettavaksi.) “Meitä oli joka lähtöön. Toisin kuin elokuvansa Spede. Välirikko on lähellä myös Aku Sippolan näyttelemään Loiriin. ”Mua kiinnostaa hahmot, jotka eivät ole puhtoisia. Kamppailu ei ole sitä sorttia, jonka voi voittaa. Sehän on elokuvanteon kaltaista. 4 9 L O K A K U U 2 2 3 ”En ollut fani”, Delikouras sanoo. Hän sanoo välillä lukevansa itsensä mamujen joukkoon, “vaikka en ole sitä varsinaisesti”. Omaperäisyyttä on turha tavoitella vain omaperäisyyden vuoksi.” E lokuussa elokuvasäätiöltä tuli kieltävä päätös hankkeelle, johon Delikouras on nyt aikaansa panostanut. Mutta se on hirveän yksinäinen tie.” Delikouras muistelee Venla-palkinnon voittamista viitisen vuotta sitten. Parisuhteessakaan elokuvan Spedellä ei mene hyvin. Spede on mulkku.” Käytökseltään hyvin kohtelias Delikouras haluaa vakuuttaa, että ulkopuolisuuden tunne on ajanut häntä itseäänkin näihin suuntiin, ainakin havainnoimaan niiden vaikutusta elämäänsä ja omiin ihmissuhteisiinsa. Ja mikäli omakohtainen nuorisoleffa ei lähde käyntiin, on toinenkin hanke. Toisaalta kun ei ole mahdollisuutta olla täysillä osa porukkaa, ei välitä siitä…” Bussi 97:n tuottaa Miia Haaviston luotsaama Tekele, jonka elokuvat ja sarjat ovat olleet voimakkaan tekijälähtöisiä sekä esitelleet nuoria ja esikoisohjaajia: Ulla Heikkilän Eden, Niklas Lindgrenin Huonot naiset, Auli Mantilan tv-sarja Transport. Samoin elokuva kertoo miehestä joka suhtautuu intohimoisesti yhteen asiaan, viihteentekoon. Hän ei oikein osaa olla läsnä. ”Ei se tuonut ystäviä tai muutakaan. Naiset elokuva jättää suosiolla paitsioon. Venla-palkinnon hän vei kaverinsa juhliin. Se puskee ulkopuolisuudesta. Punttikomediaan Delikouras pyydettiin töihin, kun käsikirjoitus oli kutakuinkin valmis. ”Pitää olla ystäviä elokuva-alan ulkopuolelta
5. Teksti Kristiina Sarasti Kuvitus Pauliina Holma MEDUSAN ÄÄNET TRAUMAKIRJALLISUUDEN BUUMI ON KULTTUURISESTI MERKITTÄVÄ MUUN MUASSA SIKSI, ETTÄ SE NÄYTTÄÄ VALTAHIERARKIOIDEN YLLÄPITÄMISEN HINNAN JA AVAA TILAA MONINAISUUDELLE
L O K A K U U 2 2 3 5 1
Tällöin ne hautautuvat mielen ulottumattomiin ja ilmenevät selittämättöminä psyykkisinä ja fysiologisina oireina, kuten ahdistuksena, masennuksena ja somaattisina kipuina.. 5 2 H urjistunut katse, raivosta yhteen kurottuvat kulmakarvat, hiuksina kasa käärmeitä. Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voitti Iida Rauma romaanillaan Hävitys – Tapauskertomus, joka kuvaa kouluväkivaltaa ja muita hyväksikäytön ja väkivallan mekanismeja. ”A vasin saman haavan auki joka päivä. E ntä jos Medusaa pysähtyisi kuuntelemaan, kädessä miekan sijaan kynä. Venla Pystysen viime syksynä ilmestynyt esikoisromaani En voi lakata ajattelemasta kuolemaa taas kuvaa taiteilijaisän itsemurhaa ja trauman mullistavaa vaikutusta koko elämään. Nyky-ymmärryksen mukaan yhteistä monenlaisille traumoille on, että kun uhkaavaan tilanteeseen joutunut ihminen ei pysty käsittelemään reaktioitaan ikään kuin kaarensa loppuun, niiden energia patoutuu kehoon ja alkaa patouman kroonistuessa oireilla. Hänen on vältettävä sen paljastuminen tarvittaessa vaikka väkivalloin. Se on patriarkaalisen yhteiskunnan suosima tapa toimia. Italialaisen taidemaalari Caravaggion tunnettu Medusa-maalaus esittää antiikin mytologiasta tuttua, kauhistuttavaa gorgoa. Romaani on fiktiota mutta ”kokemuksellisesti totta”, kuten kirjailija itse on kuvannut. Toistuva traumatisoiva tekijä ihmisen elämässä taas aiheuttaa kakkostyypin trauman, jota sanotaan myös kehitykselliseksi tai komplisoituneeksi traumaksi. Siksi kannattaa kääntää valokeila Medusaan, trauman todellisuuteen ja siihen, mitä traumakirjallisuus voi meille opettaa. Sodan, onnettomuuksien, äkillisten menetysten tai muiden yksittäisten tapahtumien aiheuttamista traumoista puhutaan joskus ykköstyypin traumoina tai sokkitraumoina. Se pohtii muistamisen mahdollisuuksia ja liittää kirjailijan omakohtaiset kokemukset toistuvan seksuaalisen väkivallan uhrina suurempaan kuvaan naisvihan ilmenemismuodoista. Trauma syntyy, kun ihminen kokee ylitsepääsemättömän tapahtuman tai elää tilanteessa, joka ylittää oman kestokyvyn. Traumalle ei ole tilaa, eikä sankari voi kohdata haavoittuvaisuuttaan. Kirja on fiktiota, mutta sen kuvaukset kouluväkivallasta perustuvat Rauman omiin kokemuksiin. Huomasin märkivät paiseet ihollani, ne näyttivät aina vain suurentuvan.” Näin Susanna Hast kuvaa romaanissaan sitä, mitä tapahtui, kun hän yritti väkisin kaivaa traumamuistojaan esiin. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon taas voitti Susanna Hast autoteoreettisella romaanillaan Ruumis/huoneet. Perseus onnistuu tehtävässään ja vie Medusan pään Athenelle. Mielenterveyden keskusliitto määrittelee trauman emotionaaliseksi eli tunneperäiseksi vaurioksi ja mielen rikkoutumiseksi. Kilven kautta hän heijastaa kivettävän katseen – haavoittuvuutensa – itsensä ulkopuolelle. Maskuliininen ego säilyy haavoittumattomana ja jatkaa voittokulkuaan. Traumaattiset muistot saattavat tunkeutua mieleen painajaisina ja takaumina tai lohkoutua lähes kokonaan pois mielestä dissosiaatioksi nimetyn puolustusmekanismin keinoin. Medusa on trauman kuva, ajattelee esimerkiksi trauma-asiantuntija, psykoterapeutti Peter A. Traumafiktiota nimitetään usein tunnustukselliseksi kirjallisuudeksi, mutta kuten Susanna Hast on todennut, vähättelevästä termistä olisi syytä luopua, koska omasta elämästä kirjoittaminen ei ole mikään tunnustus. Antiikin kuuluisimman runoilijan Ovidiuksen Muodonmuutoksissa Perseus lähetetään hakemaan Medusan päätä suojanaan kilpi, joka heijastaa kivettävän katseen takaisin. Esikoiskirjapalkintoehdokkaana oli myös Ville Verkkapuron dokumenttiromaani Pete, jossa kirjailijan niminen päähenkilö selvittää tuntemattomaksi jääneen, varhain kuolleen alkoholisti-isänsä kohtaloa, pohtii ylisukupolvisia taakkoja ja argumentoi humaanimman päihdepolitiikan puolesta. . Levine. Autofiktiobuumi on raivannut tietä traumakirjallisuudelle tai traumafiktiolle, jossa traumoja käsitellään fiktion, autofiktion, dokumenttiromaanin, autoteoreettisten tekstien ja esseiden keinoin tai eri lajityyppejä yhdistelemällä. Jos yritämme kohdata traumamuistot suoraan, ne lamauttavat meidät kauhusta, hän kirjoittaa teoksessaan Kun tiikeri herää – Trauma ja toipuminen. Yksilölliset ja kollektiiviset traumat ovat aina olleet kirjallisuuden perusteemoja, mutta varsinkin omakohtaisten traumojen käsittely on viime vuosina lisääntynyt. Haava on yleisin trauman metafora, ja myös etymologisesti trauman käsite juontuu kreikan kielen haavaa tarkoittavasta sanasta. Nykykulttuurissa on onneksi jo jonkin verran tilaa kuulostella, mitä trauma ja haavoittuvuus voivat meille opettaa. Trauma alkoi ottaa enemmän tilaa ja vallata aluetta ehyeltä iholta, omilta ääriviivoilta, identiteetin suojakerrokselta. Kaikki kirjailijat kirjoittavat omista kokemuksistaan ja havainnoistaan käsin, eikä traumakirjallisuus myöskään pysähdy henkilökohtaiseen. Myytin mukaan jokainen Medusaa silmiin katsova muuttuu kiveksi. Viime vuonna omasta elämästä ammentava traumafiktio nousi Suomessa komeasti esiin. Se voi liittyä esimerkiksi varhaisen vuorovaikutuksen ongelmiin, perheväkivaltaan, kiusaamiseen, syrjintään ja vähemmistöstressiin
L O K A K U U 2 2 3 5 3
Kaupunki kouristeli kohtauksessa, planeetta kouristeli, A kouristeli ja kirkui”, Rauma kirjoittaa. Metaforan uupuessa lukija kokee raiskattujen ruumiit taistelutantereina ja sotatoimialueina, ja samalla heidän kärsimänsä vääryys nousee pimennosta, jonne se on yritetty painaa. A:n ja Iran suhteen voi tulkita heijastavan trauman aiheuttamaa psyykkistä jakautumista, jossa psyyke pirstoutuu yhteistyötä tekemättömiksi osiksi ja yksi osa sisäistää pahantekijän vihamielisen asenteen. Jenna M:n kädet hänen kurkullaan. Freud kuvaili traumaan liittyvää toistopakkoa Torquato Tasson ensimmäisestä ristiretkestä kertovan Vapautettu Jerusalem -teoksen avulla. J o Sigmund Freud turvautui kaunokirjallisuuteen, kun hän kehitteli traumateoriaansa Mielihyväperiaatteen tuolla puolen -kirjassaan. Ei puudutusta. Hävityksessä ei ole lukuja eikä katkoksia vaan teksti vyöryy ja tekee hengästyneen olon. Merivuori tekee väitöskirjaa arjessa intersektionaalisesti syntyneen trauman kuvauksista. ”Mätä kehkeytyi, kaupungin rikkirevityn rinnan alla muhi toinen kaupunki. Iida Rauman Hävitys kommentoi tätä kahtalaisen ymmärryksen tarvetta jo perusasetelmallaan. Vaikka tyttärestä kasvaa monin tavoin pärjäävä aikuinen, hänen tunne-elämänsä on epävakaata, ajattelunsa katastrofipainotteista ja identiteetti oudosti pirstoutunut. Traumaattisten kokemusten jäljet eivät järjesty yhtenäisiksi ja loogisiksi kertomuksiksi menneistä tapahtumista, toisin kuin myönteiset tai neutraalit tapahtumat. Rauman Hävityksessä kaupungin ja planeetan tuhosta rakentuu metafora minuuden tuholle, ja samalla minuuden tuho on metafora kaupungin ja planeetan tuholle, yksilö tason kuva kollektiivisesta luisusta mielettömyyteen. Koska trauma pakenee mielellistämistä ja kielellistämistä, trauman ilmenemistapoja voidaan kuvata esimerkiksi erilaisin uudissanoin ja metaforin. Heidän voi tulkita edustavan saman persoonan eri puolia, vaikka toisenlainenkin lukutapa on mahdollinen. Teoksen päähenkilöt ovat historianopettajana työskentelevä A ja kirjailija-Ira, jotka ovat olleet samalla luokalla ja joutuneet molemmat järjestelmällisen kiusaamisväkivallan uhreiksi. Ensimmäisessä maailmansodassa taistellut kirjailija Erich Maria Remarque taas kuvasi sodan murskaavia vaikutuksia ihmismieleen niin järisyttävästi teoksessaan Länsirintamalta ei mitään uutta, että toisen maailmansodan lähestyessä Hitler. Ira työstää kokemaansa kaunokirjallisesti, A taas kerää tutkimustietoa yhteisöllisen väkivallan mekanismeista ja historiasta. Hollantilaisen trauma-asiantuntija Bessel van der Kolkin mukaan tyypillistä traumalle on kielellisten muistojen puute. Traumamuistot koteloituvat mieleen ja kehoon jäsentymättöminä, pirstaleisina aistimuksina, tuntemuksina ja kuvina. A hylkii Iraa ja suhtautuu tähän torjuvasti — hän kuvaa Iran sisältävän vain ”limaa ja pimeyttä”. 5 4 Venla Pystynen kuvaa romaanissaan sitä, miten isän itsemurha vaikuttaa koko seitsemänvuotiaan tyttären identiteettiin. Anna-Maija huohottamassa, huojumassa. Myös Hävityksen rytmi ilmentää osaltaan trauman ylivirittynyttä tilaa, krooniseksi muodostunutta hätätilan tuntua, sanoo kirjallisuudentutkija Liisa Merivuori. Peitti kipunsa tai päästi valloilleen, ne leikkelivät silti. Näkökulmien vaihdellessa vaihtuu myös kielellinen rekisteri. Heistä tulee yhtä näkyviä kuin asein käytävään sotaan osallistuvista tai joutuvista, yhtä ohittamattomia. Partaveitsen terä Augustinen kurkulla. Susanna Hast puolestaan käyttää sodan metaforaa: hän kuvaa raiskauskulttuuria miesten hiljaiseksi sodaksi naisia vastaan. Kirjallisia ystäviä -podcastissa Hast puhuu tavastaan ”uuvuttaa metafora” niin, että se alkaa pikkuhiljaa menettää kuvaannollisuuttaan ja alkaa viitata kokemukseen kirjaimellisemmin ja kiistattomammin. K aiken traumakirjallisuuden ytimessä on siis paradoksi: trauma on lähes määritelmällisesti jotain, mitä ei voi pukea sanoiksi, mutta silti kirjallisuudella on tärkeä rooli sen ymmärtämisessä. ”Se seitsenvuotias, pelästynyt tyttö jäi sisälleni, ei kasvanut aikuiseksi, vaikka ihoni venyi, luuni kasvoivat, raajani pitenivät”, minäkertoja kuvaa. Metaforat kiertyvät ja luhistuvat toisiinsa romaanin loppupuolella, kun A ja Ira tavatessaan manaavat tuskan ja vihan demonit esiin ja ottavat yhteen. Se tapahtui jatkuvasti, koko ajan, yhä uudelleen. Hänen mukaansa erilaisten traumojen kirjoittamista yhdistää pyrkimys tehdä jatkuva olemassaolon kamppailu näkyväksi. Kunnallistekninen kirurgia. Mielen sairauksia oli alettu tutkia järjestelmällisesti 1800-luvun loppupuolella, ja hysteriaa tutkineet Freud, Pierre Janet ja Jean-Martin Charcot olivat kukin tahollaan oivaltaneet, että hysteriaksi luokitellun oirekirjon takana oli yleensä jokin trauma, kuten lapsuudessa koettu seksuaalinen hyväksikäyttö. Siinä Tancred-niminen soturi ensin vahingossa surmaa haarniskassa olevan rakastettunsa Chlorindan ja myöhemmin vahingoittaa puuta, johon Chlorindan henki on mystisesti siirtynyt. Freudin mukaan tarina symboloi sitä, miten traumaattisesta neuroosista kärsivä saattaa alitajuisesti toistaa traumatisoivaa tilannetta, jotta saisi sen käsiteltyä. Traumaa käsittelevän tietoja tutkimuskirjallisuuden ohella tarvitaan kaunokirjallisuutta, joka pystyy luomaan kieltä ja kuvastoa trauman kokemuksellisten ulottuvuuksien hahmottamiseen kielellisen ja kerronnallisen vapautensa ansiosta. Terapeuttinsa avulla hän alkaa ymmärtää, että vaikka kognitiivinen kehitys on edennyt ikätasoisesti ja osa persoonasta kiinni aikuisuuden realiteeteissa, varhain koetun trauman vuoksi osa hänestä on jämähtänyt kauhun ikuiseen nykyhetkeen ja lakannut kehittymästä. Hän ja Ira, yhtä lailla niiden armoilla. Ei puudutusta
T raumalla on siis kieliä niin kuin Medusalla käärmeitä. Jytilän mukaan Suomessa omakohtaisen traumakirjallisuuden nykybuumia edelsi muun muassa 1960–1970-lukujen tunnustuskirjallisuudeksi kutsuttu ilmiö. Meren jumala Poseidon iski silmänsä häneen ja raiskasi hänet sotataidon ja tiedon jumalattaren Pallas Athenen palatsissa. Esimerkiksi Märta Tikkasen perheväkivaltaa ja muita tabuaiheita käsittelevää runoelmaa Århundradets kärleksaga (1978, Vuosisadan rakkaus tarina) kuvailtiin aikoinaan muun muassa miesvihamieliseksi ja vastenmieliseksi. Siksi heidän on tärkeää ottaa ruumiinsa ja kielensä haltuun kirjoittamalla. Ja ehkä kullakin noista kielistä on omat tarinansa kerrottavana. Jytilän mukaan psyykkistä traumaa kuvattiin usein ei-lineaarisen, fragmentaarisen ja ei-narratiivisen muodon kautta. Feministiteoreetikot ovat vuosikymmeniä muistuttaneet, että Medusa-myyttiä toistettaessa unohdetaan usein sen alkuosa: se, miten Medusasta tuli se hirmuinen gorgo, jona sen tunnemme. L O K A K U U 2 2 3 5 5 poltatti Remarquen teoksia, jottei kansan mieliala kääntyisi liian sodanvastaiseksi. Ehkä Medusan päässä olevat käärmeet ovatkin kieliä, joita muut luulivat käärmeiksi. Traumasta alettiin puhua yleisemmin vasta, kun sotilaiden sotakokemusten tutkimus viime vuosisadalla yleistyi. Muun muassa feministinen liike on purkanut oletuksia kaikille yhteisistä kokemuksista, ja nykyään ymmärretään jo paremmin sitä, miten esimerkiksi ihmisen sukupuoleen, seksuaaliseen identiteettiin, etniseen taustaan, luokka-asemaan, ikään ja fyysiseen kyvykkyyteen liittyvät tekijät muovaavat hänen kokemusmaailmaansa. Ja koska kaikki ne vaikuttavat myös trauman syntyyn, trauman kuvaamiseenkaan ei voi olla yhtä oikeaa keinovarantoa, Jytilä toteaa. Keskustelu siitä, millaiset asiat on mahdollista nostaa yhteiseen keskusteluun ja kenen ehdoilla, jatkuu edelleen. Pian Vietnamin sodan jälkeen kehitettiin termi post-traumaattinen stressihäiriö eli PTSD, joka hyväksyttiin American Psychic Associationin diagnostiseen luokitteluoppaaseen vuonna 1980. Athene hirmustui temppelinsä häpäisystä ja langetti kirouksen — ei miespuoliselle raiskaajalle vaan naispuoliselle raiskatulle, niin kuin vain sotataidon jumalattaren patriarkaaliseen logiikkaan sopii. Ovidiuksen mukaan Medusa oli alkuaan poikkeuksellisen kaunis, kultakutrinen neitokainen. Toisen aallon merkittävimpiin feministiteoreetikkoihin lukeutuva Hélène Cixous totesi vuonna 1975 ilmestyneessä manifestissaan Medusan nauru, että Medusa edustaa kaltoinkohdeltuja naisia ja heidän tukahdutettuja kokemuksiaan. Athene muutti Medusan käärmepäiseksi hirviöksi, jota kaikki kavahtavat. Manifestissaan hän julisti, että naiset on Medusan tavoin karkotettu väkivaltaisesti sekä ruumiistaan että kirjoituksesta. ”Kirjoita! Kirjoittaminen on sinua varten, sinä olet itseäsi varten, ruumiisi kuuluu sinulle, tartu siihen”, Cixous julisti. Pirstaloituneen tekstin ja kerronnan ajateltiin kuvastavan traumatisoituneen henkilön kokemusmaailmaa. Hän yllytti naisia, tai naisten kaltaisia, toiseutettuja, tuoTRAUMAMUISTOT KOTELOITUVAT MIELEEN JA KEHOON JÄSENTYMÄTTÖMINÄ, PIRSTALEISINA AISTIMUKSINA, TUNTEMUKSINA JA KUVINA.. Trauma ei kuitenkaan tapahdu tyhjiössä vaan tietynlaisessa historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Kirjallisuudentutkija Riitta Jytilän mukaan diagnoosi vauhditti traumateorian ja -fiktion kehitystä. Viime vuoden lopulla ilmestyneessä teoksessaan Traumaattinen muisti nyky proosassa Jytilä kertoo, että traumateoria ja -fiktio keskittyivät pitkään lähinnä holokaustiin ja toisen maailmansodan epäinhimillisyyksien käsittelyyn. Trauman kuvauksella oli kaunokirjallisuuden piirissä pitkään vakiintunut estetiikkansa. Feministinen liike nosti tapetille kuitenkin myös naisiin arjessa kohdistuvan lähisuhdeväkivallan
Ihanteena oli ollut ylemmän voitto alemmasta, ei kokonaisuuden harmonia. Cixousista oli korkea aika tuoda naiseus, ruumiillisuus, tunne, intuitio, luonto ja eläimyys kielen, järjen ja kulttuurin piiriin ja kirjoittaa kielen ja mielen lainalaisuudet uusiksi niin, etteivät ne enää myötäile Perseuksen miekkaa vaan liehuvat tuulessa Medusan käärmekutrien lailla. Ei ollut puhetta tasa-arvosta, feminismistä tai seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta. Jos tyttö sammui, se ei ollut raiskaus vaan oma vika. M yös esseisti Tuomas Aitonurmi ottaa kuluvan vuoden alussa ilmestyneessä esseeteoksessaan Ruumiin ylittävä ääni erääksi motokseen Cixousin imperatiivin ”kirjoita itsesi: ruumiisi täytyy tulla kuuluviin”. Susanna Hast kuvaa romaanissaan sitä, miten itsestään selvin omistajan ottein nuoret ja vähän vanhemmatkin miehet ottivat tyttöjen ja naisten ruumiit käyttöönsä hänen nuoruudessaan 1990-luvun suomalaisessa pikkukaupungissa. N aisille suunnattu kehotus kirjoittaa omasta ruumiistaan käsin ei ole triviaali eikä naisten omistusoikeus kehoonsa ja omaan totuuteensa itsestään selvä vielä 48 vuotta Cixousin julistuksen ilmestymisen jälkeenkään. 5 6 maan kielen piiriin kaiken sen, minkä universaloiva, maskuliininen järki oli pyrkinyt ulossulkemaan. Hävityksessä Rauma kritisoi sitä, miten jopa kasvatustieteilijät ja psykologit ovat selittäneet kiusaamista kiusatun erilaisuudella, poikkeavuudella, sopeutumattomuudella normeihin: ”Eikä häpeä ikinä jättäisi häntä, A sanoi, häpeä siitä, että ne etsivät syytä hänestä, eivät koskaan kouluista, eivät koskaan opettajista tai yhteiskunnassa ja oppilaitoksissa vallitsevasta jatkuvasta, painostavasta kilpailuhengestä, ikään kuin olisi ollut suurikin ihme, että kun heitä jatkuvasti kyykytettiin, kuritettiin ja pistettiin arvojärjestykseen, he oppivat itsekin tekemään samoin.” Kirjoittaessa voi kuitenkin kieltäytyä patriarkaatin painajaislogiikan uhrille varaamasta syyllisen paikasta ja nimetä tapahtuneen omilla ehdoillaan. Tuo itsemääräämisoikeus myös on monessa länsimaassakin varsin tuore. Kun luo ruumiilleen ja kokemuksilleen tekstuaalista tilaa, voi samalla löytää oman äänensä ja yhteisönsä, valita oman energiansa suunnan ja saada takaisin voimansa ja seksuaalisuutensa juuri niin kuin Cixous Medusan naurussa yllytti tekemään. Raiskattu on vastuutettu raiskauksesta kääntämällä huomio siihen, mitä hän teki tai jätti tekemättä, miten hän oli pukeutunut, oliko hän juonut, menikö hän raiskaajansa luo vapaaehtoisesti ja niin edelleen. ”Suostumus ei kuulunut kenenkään sanavarastoon. Raiskatusta on myös puhuttu kuin hän olisi jollain tapaa liattu ja pilattu, häpeällinen, väkivallanteon ikuisesti määrittämä. Suomessakaan ei ole kuin parin sukupolven elämänkaari siitä 1800-luvun todellisuudesta, jossa naisen piti anoa erivapautta sukupuolestaan, jos hän tahtoi yliopistoon opiskelemaan. Naisten kehollista itsemääräämisoikeutta taas on mitätöity lainsäädännöllisellä tasolla esimerkiksi niin, että avioliitossa tapahtuneesta raiskauksesta tuli rikos vasta vuonna 1994. En mitenkään voinut tietää, että ruumiini on minun.” Naisten ja vähemmistöjen rajojen rikkominen on usein jatkunut siinä, miten kaltoinkohtelu on nimetty ja tulkittu. Kiusaamisväkivalta, kuten töniminen, haukkuminen, pilkka ja nöyryytykset, ei ole enää esseeminän reaalitodellisuutta, toisin kuin kouluaikoina pikkupaikkakunnalla, mutta piina on KIRJOITTAESSA VOI KUITENKIN KIELTÄYTYÄ PATRIARKAATIN PAINAJAISLOGIIKAN UHRILLE VARAAMASTA SYYLLISEN PAIKASTA JA NIMETÄ TAPAHTUNEEN OMILLA EHDOILLAAN.. Antiikin ajoista asti länsimaissa oli jäsennetty todellisuutta hierarkkisin vastaparein: mies oli aina naista, mieli ruumista, järki tunnetta, kulttuuri luontoa, järjestys kaaosta, ihminen eläintä ylempänä. Ahdasmielisessä ympäristössä kasvaneena, koulukiusattuna, herkkänä homomiehenä hän on joutunut kantamaan ruumiissaan syrjinnän ja väkivallan muistoja. Kouluväkivallan uhreista taas on etsitty syitä siihen, miksi heitä kiusataan ja pahoinpidellään, sen sijaan että olisi keskitytty siihen, miksi jotkut kiusaavat ja mikä koulujärjestelmässä tai yhteiskunnassa ruokkii väkivaltaa. Fundamentalistiset patriarkaatit ovat tietenkin oma lukunsa, mutta myös liberaaleina pidetyissä länsimaissa nousseet oikeistopopulistiset ja äärioikeistolaiset liikkeet vastustavat naisten ja vähemmistöjen itsemääräämisoikeutta
L O K A K U U 2 2 3 5 7
”Kertojan lauseet ovat hänen omiaan, ja samalla ne valottuvat toisella katseella, josta vastaa trauma. Kuin koko maailma.” Hävityksessä yhdeksi koulujärjestelmän päätarkoituksista hahmottuu lasten kouliminen siihen, että yhteiskunnassa vain vahvimmat pärjäävät. M yös Hast käsittelee kertomisen vaikeutta, joka liittyy raiskattujen kokemuksia mitätöiviin yhteiskunnallisiin asenteisiin, tuen puutteeseen, muistamisen vaikeuteen, traumaattisten muistojen hahmottomuuteen ja niiden kohtaamisen kauhuun. Laajamittaisimmillaan kulttuurinen lapsivihamielisyys taas näkyy siinä, miten lapsilta ja tulevilta sukupolvilta ollaan riistämässä tulevaisuus, koska planeetan elinkelpoisena säilyttäminen ei kiinnosta päättävissä asemissa olevia samalla tavoin kuin nykyisen elintason säilyttäminen. 5 8 jatkunut, koska hän on mukautunut kiusaamiseen ja väkivaltaan sisäistämällä kaltoinkohtelijoidensa katseen. Kuin koko 1990-luku. Siksi on jo varhain opittava, kenellä on valtaa ja kenen tahtoon kannattaa mukautua. Kaltoinkohtelijat ovat kaventaneet hänen olemisensa ja ajattelunsa tilaa, mutta kirjoittamalla oman totuutensa hän voi tulla näkyväksi omilla ehdoillaan. Kun on synnyttänyt itsensä äänellään, avautuu ruumiillekin uusia tiloja olla. Ja se riittää. Hävityksen läpäisevän teesin mukaan kulttuurimme on lapsivihamielinen. Pimeyden sydäntä, trauman paikkaa kertojaminä kuvaa irralliseksi saarekkeeksi, jolla vierailu on irtaantuminen minästä ja sitä ylläpitävästä muistista.. Byrokraattista tehokkuutta, taloudellista tuottavuutta, ylikorostunutta tahdonvoimaa ja maksimaalista fyysistä suorituskykyä ihannoivassa yhteiskunnassa lapsuus edustaa heikkoutta ja tuottamattomuutta, ja siksi sen arvoa ei nähdä. Hävityksen A luonnehtii lapsia ironisesti diskursiiviseksi mustaksi aukoksi, jossa järjellisen puheen mahdollisuudet hajoavat ja imeytyvät pimeyteen. Ira taas on yrittänyt parikymmentä vuotta kirjoittaa Hävityksen kaltaista kirjaa mutta kokee sen mahdottomaksi, koska meillä ei ole vakavasti otettavaa kieltä lasten kokemuksille. Minäkertoja on seksuaaliväkivallan uhri, joka etsii traumatisoivien tapahtumien kokemuksellisia muistoja, kun taas rikostutkija lähestyy niitä emootioista etäännytetyllä, puhtaan älyllisellä ja analyyttisellä otteella. Jäljittäessään ruumiin muistoja Hastin romaanin minäkertoja joutuu perustelemaan itselleen jatkuvasti sitä, miksi pyrkii muistamaan jotain, minkä piilottamalla mieli on häntä suojellut. Voi olla täydemmin kuin ikinä. Siksi esseeminä samastuu vahvasti Antti Röngän teoksen Jalat ilmassa minäkertojaan, joka on oppinut tarkkailemaan itseään kiusaajien katsetta mukaillen. Näkee, miten muu elävä on samaa arvoa ja ainetta, vettä ja tomua kuin hän. Jakautuminen rikostutkijan ja uhrin hahmoon on sekä toimiva kerronnallinen väline että personoitu metafora siitä, miten kokonaisvaltaista ja rakenteellista trauman aiheuttama mielen jakautuminen voi olla. Hän etsii itsekin vastaavaa ”ruumiin ylittävää ääntä”, joka ilmaisisi itsen ydintä, antaisi omat merkitykset ruumiissa olemiselle ja houkuttelisi hengenheimolaisia taajuuksille. ”Tahdon, että uusi mies pyyhkii miehen ympäriltä rajat. Aitonurmi tuo näkyviin monien miehuuden mallien myrkyllisyyden ja peräänkuuluttaa tilaa aralle hiljaisuudelle, pehmeydelle, miehisyydelle, jota ei rakenneta erontekojen vaan yhteyden kautta. Minäkertoja ratkaisee ongelman jakautumalla eli luomalla traumatisoituneelle raiskausten uhrille apulaisen, rikostutkijan hahmon. Kun rikostutkija pitää kertojaminän kiinni aikuisuudessa ja ratio naalisen minuuden kapasiteetissa, tämä pystyy ottamaan minuuden tuhoutumisen riskin ja laskeutumaan pikkuhiljaa kohti psyykensä alisia. Kaikesta tästä huolimatta valta-analyyseissa ei puhuta lapsista eikä lapsiin kohdistuvalle järjestelmälliselle sorrolle ole uskottavaa kieltä, Rauma kritisoi. Sisäinen puhe, jossa trauma saa näkemään itsensä huonona ja haukkumaan itseään, on minulle todella tuttua.” Sanallistamalla omaan mieleensä ja ruumiiseensa kiinnittyneitä traumamuistoja Aitonurmen esseeminä pyrkii rakentamaan uudelleen ihmisyyttään. Se näkyy selkeimmin koulujärjestelmän autoritäärisyydessä ja siinä, miten lapsiin kohdistuvaa kiusaamisväkivaltaa ei suostuta näkemään väkivaltana vaan sitä vähätellään ikään kuin asiaan kuuluvana nujakointina. Pelon ilmapiiri tekee lapsista kuuliaisempia auktoriteeteille, ja siksi ei ole valtaapitävien intresseissä nimetä sitä todelliseksi ongelmaksi ja puuttua siihen. Kiipeämättä kenenkään yli, kaatamatta ketään pois tieltä.” R auman Hävityksessä lapsuus tai nuori ikä näyttäytyy yhtenä merkittävimmistä kaltoinkohtelulle altistavista taustatekijöistä. Rikostutkija auttaa minäkertojaa kokoamaan ruumiiseen piiloutuneiden muistojen sirpaleita, keräämään todisteita tapahtuneesta ja luomaan arkistoa, joka toimisi ehyen minuuden tarinan pohjana. Ulkoinen kaltoinkohtelu on muuttunut julmaksi ja jopa hyökkääväksi sisäiseksi puheeksi. ”Lapset uhrattiin aina ensimmäisenä, A sanoi, Estoniasta ei selviytynyt kuin 12-vuotias norjalaispoika, kaikki muut lapset hukkuivat, sillä laiva oli suunniteltu siten, että vain vahva, aikuinen ihminen saattoi sieltä ihmeen kaupalla pelastua, mielellään mies. Esimerkiksi transtaustaisen laulaja-lauluntekijä Anohnin laulu ilmaisee Aitonurmen esseeminän mukaan kaikkia niitä tunteita, joita normien puristus voi normeihin sopimattomissa herättää, ja yhdistää kaikki ne, jotka nuo tunteet tunnistavat. Suuntaa tulevaan voi löytää taiteesta. Ymmärtääkseen itseään ja saadakseen edes jonkinlaista oikeutta hänen pitää kuitenkin yrittää muistaa, kielellistää ruumiiseensa koteloituneet muistot ja jakaa ne
Se on myös voinut hämätä kimppuun käynyttä saaliseläintä luulemaan uhriaan jo kuolleeksi ja menettämään mielenkiintonsa. ”En ole löytänyt määränpäähän tai alkanut rakastaa uutta minuuttani. Vaikeat. Hänen mielestään traumasta on tullut statuskysymys ja rohkeuden kunniamerkki maailmassa, joka ”rakastaa uhriutta”. Se on tapahtuman uudelleen elämistä, pelottavan ruumiin henkiinherätys – ei väkivallan tekijän ruumiin vaan minun ruumiini, josta on tullut toinen.” Tuo toinen ruumis on trauman ruumis, käärmepäinen Medusa, jonka käärmeet ovat myös kuva siitä, miten meitä ja eläimiä yhdistävä alkukantainen aivojen osa aktivoituu traumatisoivassa tilanteessa. Uusliberalistisessa, kapitalistisessa huomiotaloudessa trauma on käypää valuuttaa, ja mediakoneisto suosii tunnustuksellisuutta ja oman kärsimyksen esillepanoa. Ei ole olemassa syytä joka selittäisi miksi minä. Jähmettymisreaktion evolutiivisena tarkoituksena on ollut säästää energiaa. ”Saarella vierailu ei ole menneen muistelua. Sen sijaan olen kynnyksellä joka levenee niin suureksi, että mahdun elämään epätietoisuuden huomassa.” P iileekö traumakirjallisuuden nosteessa sitten joitain sudenkuoppia. Kirjailija Johannes Ekholm taas on Kritiikin uutisissa kritisoinut sitä, miten nykykulttuurissa taiteilijoihin kohdistuu painetta tuotteistaa kärsimyksensä. Se aktivoi taistele tai pakene -reaktion. Selfin mukaan suurimmat hyötyjät trauman ”läpilyönnistä” kulttuurissa ovat traumateoreetikot, joilla on kysyntää trauman todistajina ja tulkitsijoina. Silloin ne voisivat asettua paikalleen, osaksi menneisyyttä, niin ettei niihin liittyvä hätätilan tuntu enää hallitsisi nykyhetkeä. Aivojen korkeimmista, ihmiserityisistä toiminnoista vastaava osa eli järkiaivot kytkeytyvät ylivoimaisessa tilanteessa pois päältä ja varhaisemmassa lajikehityksen vaiheessa syntynyt limbinen järjestelmä ottaa vallan. Traumafiktiota käsittelevässä esseessään The New Yorkerissa toimittaja Paruh Sehgal väittää, että omakohtainen traumakirjallisuus kahlitsee kärsimykseen ja houkuttelee tekemään uhriudesta ainoan identiteetin. Kirjailija Will Self taas kirjoittaa Harper’s Magazinen esseessään, että trauma on marginaalinen psykopatologia mutta sitä on perusteetta alettu pitää ihmisenä olemisen universaalina piirteenä. Jos taisteleminen tai pakeneminen ei onnistu, aivojen evolutiivisesti varhaisin osa, matelijanaivot, lamaannuttaa meidät. Traumatyön myötä Hast löytää uhrija rikostutkija-minän oheen kolmannen minuuden, jossa itseys saa ilmetä pakottomasti, sosiaalisten roolien ja vallitsevien traumapuheen mallien kahlitsematta. Suomessa Helsingin Sanomien Eleonoora Riihinen on käsitellyt traumafiktiota kriittisesti osana ”tunteilla mässäilyn” ja kärsimyksen pelimerkiksi kääntämisen buumia. Jännite traumakirjallisuuden eettisen potentiaalin ja sen kaupallistettavuuden välillä on olemassa, sanovat Jytilä ja Merivuori. Eläin meissä yrittää varmistaa eloonjäämisen keinolla millä hyvänsä. L O K A K U U 2 2 3 5 9 JOS TAISTELEMINEN TAI PAKENEMINEN EI ONNISTU, AIVOJEN EVOLUTIIVISESTI VARHAISIN OSA, MATELIJANAIVOT, LAMAANNUTTAA MEIDÄT. Hast yrittää teoksessaan luoda ruumiin muistoille semanttisen rakenteen, joka auttaisi ymmärtämään, millainen rooli traumatisoivilla tapahtumilla on omassa elämänhistoriassa ollut. Se on tila, jossa kirjoitus tapahtuu ja jossa jokin uusi voi saada alkunsa. Joidenkuiden mielestä piilee
6
Hyvä konkreettinen esimerkki traumataiteen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta on Amanda ja Olga Palon Kilari-esitys, joka käsitteli Amanda Palon raiskaustraumaa yksityistä yleiseen nivoen. Rauman Hävitys on hänestä poikkeuksellisen hyvä esimerkki todistajakertomusmaisesta hätähuudosta. Perseus ja muut kuuntelevat, antavat mielensä avartua ja huomaavat, että äkkiä heilläkin on enemmän tilaa hengittää. Sen lisääntyminen liittyy hänestä ensisijaisesti käynnissä olevaan yhteiskunnalliseen murrokseen. Eduskunta hyväksyi lakimuutoksen, ja vuoden 2023 alusta alkaen raiskauksen tunnusmerkiksi on määritetty seksi ilman suostumusta. Hän viittaa myös keskusteluun traumaattisten muistojen omistusoikeudesta ja siihen, miten esimerkiksi Sofi Oksasta on syytetty toisten, virolaisten traumahistorian kaupallistamisesta. Jytilän mukaan kirjallisuus on moniselitteistä ja moniäänistä ja voi juuri siksi suhtautua kriittisesti yksinkertaisiin vastakkainasetteluihin ja ajatukseen siitä, että traumat ovat jotain millä kilpaillaan. L O K A K U U 2 2 3 6 1 elämänkokemukset voi siksi yhä useammin muuntaa kaupalliseksi pääomaksi ja myydä niillä kokemusasiantuntijuuttaan, taidettaan tai brändiään. Omista traumoista kirjoittaminen on kuitenkin entistä useammille ennenkokematon mahdollisuus tulla nähdyksi ja kuulluksi omilla ehdoillaan, löytää tie eristyksestä yhteyteen, tulla tunnustetuksi yhteiskunnan osana, ehkä jopa saada kirjoittamisen kautta jonkinasteista oikeutta. Traumakirjallisuus voi auttaa meitä ymmärtämään paitsi trauman luonnetta ja sen seurausten vakavuutta myös niitä yhteiskunnallisia rakenteita, jotka altistavat traumatisoitumiselle. Traumakirjallisuuden eettinen potentiaali on valtava, koska pysähtyminen inhimillisen haavoittuvuuden, tarvitsevuuden, epävarmuuden ja epätäydellisyyden äärelle voi toimia vastavoimana yhteiskunnallisen ilmapiirin koventumiselle. PYSÄHTYMINEN INHIMILLISEN HAAVOITTUVUUDEN, EPÄVARMUUDEN JA EPÄTÄYDELLISYYDEN ÄÄRELLE VOI TOIMIA VASTAVOIMANA YHTEISKUNNALLISEN ILMAPIIRIN KOVENTUMISELLE.. Siihen liittyy usein samantyyppinen eetos kuin holokaustikirjallisuuteen: tästä on puhuttava, jotta tällaista ei tapahdu koskaan enää, Liisa Merivuori sanoo. Jytilän mukaan eri alojen traumatutkijoiden onkin oltava tarkkoja siitä, mistä paikasta ja kenen puolesta he puhuvat. Medusa käärmeineen saa puhua ja huutaa ja itkeä ja nauraa ja analysoida kaikilla pidäkkeistä päässeillä kielillä. Omakohtaistakaan traumakirjallisuutta ei voi palauttaa vain uusliberalismin ja kapitalismin pyrkimyksiin monetisoida myös kärsimys, Jytilä korostaa. Näyttämällä, miten suurta inhimillistä hintaa valtahierarkioiden vääristymistä ja muista traumatisoitumiselle altistavista epäkohdista jatkuvasti maksetaan, ne argumentoivat yhteiskunnallisen muutoksen puolesta. Traumakirjallisuudella on myös ainutlaatuista todistusvoimaa. Se näyttää, kuinka suhteellisena ihmisarvoa yhteiskunnassamme liian usein vieläkin pidetään. Jytilän mielestä esimerkiksi Hastin ja Rauman teokset osoittavat, että traumaattisen muistin käsittely ei ole vain omien kokemusten julkiseksi tekemistä vaan trauman yhteiskunnallisten syntymekanismien monipuolista, kerronnallisesti ja kielellisesti rikasta läpikäyntiä. Kaikilla ei toki ole yhtäläisiä mahdollisuuksia kokemusten kertomiseen, sillä traumat tuottavat usein häpeää, vaikenemista, mielenterveysongelmia ja syrjäytymisriskiä. Ne osoittavat, että 2000luvun Suomessa haavoittuvuudesta voi kasvaa oman elämän ja ajattelun vahva perusta. Niin syntyi Suostumus2018-kampanja, joka ajoi itsemääräämisoikeutta kunnioittavaa raiskauslainsäädäntöä. Yhdenvertaisuuden lisäämiseen ja epäoikeudenmukaisuuksien korjaamiseen tähtäävä yhteiskunnallinen liikehdintä on tällä vuosituhannella voimistunut ja traumasta on alettu puhua laajempana ilmiönä kuin aiemmin. Hän pitää erittäin merkittävänä ja tarpeellisena myös fiktiivistä, ei ainakaan ilmeisen omakohtaista, historiallisia ja kollektiivisia traumoja käsittevää nykyproosaa, kuten Oksasen, Elina Hirvosen ja Katja Ketun romaaneja. Eräs katsoja inspiroitui teoksen näkemisestä niin, että kutsui sen jälkeen koolle kansalaisjärjestöjä. Siinä todellisuudessa Perseuksen ei tarvitse leikata Medusan päätä — eikä Medusan Perseuksen päätä, niin kuin hän tekee #metoo-liikkeen symboliksi nimitetyssä Luciano Garbatin veistoksessa Medusa With the Head of Perseus. Jaettu tila kannattelee, mahdollistaa avautumisen elämän mysteereille, kurkottamisen yli sanojen reunan. T raumakirjallisuudessa kovinta valuuttaa ei ole sotaisan maskuliininen voima vaan uskallus kulkea läpi mielensä alisten ja jakaa siellä oppimansa muiden kanssa
Siispä maitoa kossupulloon. Puhutaan välitilasta, ulkopuolisuudesta, vieraantumisesta. Se tapahtui yhden päivän aikana. Ja ennen kaikkea puhutaan häpeästä. Hän oli haltioissaan suon rikkaasta kasvillisuudesta. Mutta maito kosanderpullossa ei ole haihtunut mielestä. Niissä toistuu usein sama tarina: työväenluokkaisesta kodista ponnistetaan akateemiseen maailmaan. Kävin koulua sivukylällä, keskusta oli viiden kilometrin päässä. Työläiskotitaustakin voi olla kaikkea muuta paitsi hävettävää.. Nyt, lähes parikymmentä vuotta kirjan julkaisun jälkeen luokasta puhutaan paljon. R etkestä on nyt neljäkymmentä vuotta ja hyttysten puremat ovat kadonneet iholta. Historioitsija Laura Kolbe ja sosiaalipsykologi Katriina Järvinen kirjoittivat luokkaretkestä kirjan jo 2007. Kun tuli aika syödä eväät, kaikki luokkakaverini ottivat esiin korkkaamattoman limsan. Etenkin luokkaretkistä. Oliko eväsjuomani siis työläistaustaisuutta tislatuimmillaan. Ja miten kaikilla muilla oli limsaa. Olin 12-vuotias ja asuin pienessä nuivassa teollisuuspitäjässä Harjavallassa. Tajusin kuitenkin vasta aivan äskettäin kossupulloon sisältyvän luokka-aspektin kun luin Jari Tervon kirjaa Pohjan hovi (1992). Minulla oli maitoa lasisessa Koskenkorvapullossa. Eräänä keväisenä päivänä luokkani teki retken läheiselle suolle. Kaupasta ostettu limsa oli 1980-luvulla edistynyttä ja hienoa, maito viinapullossa ainoastaan rahvasta ja Teksti Taina Saarikivi Outo hankaava luokka(retki) Luokasta puhutaan liian usein yksiselitteisenä lokerona. Viinaputeli lapsen juomapullona aiheuttaisi nykyään varmaan lastensuojeluilmoituksen, mutta tuolloinen opettajani ei huomannut mitään. Siinäpä vasta todellinen luokkaretki, joka muutti minua ihmisenä: retken jälkeen ihoni oli kauttaaltaan itikoiden syömä. Siinä mainitaan työmailla yleinen eväsjuoma, maito lasisessa viinapullossa. Hallamaan mukaan yksi myytissä toistuva vakioelementti on se, että luokkahypyn tehnyt kertoo poikkeuksetta kokevansa epämukavuutta. Kolben ja Järvisen kirjan yksi perusteesi on, että luokkaerot ovat Suomessa tabuaihe, josta vaietaan. Nautimme eväsjuomat eli minä maidon ja muut limsansa. Limsa ei kodissani tullut kuuloonkaan, sitä pidettiin turhana lisäaineja sokeripommina. Keskustan koulun oppilaat pääsivät Helsinkiin Linnanmäelle, mutta me pitäjän laidoilla asujat sotkotimme fillareilla hyttysiä kuhisevalle nevalle. Kerronpa minäkin nyt omasta luokkaretkestäni. Viime vuosina omista luokkaretkistään ovat mediassa kertoneet esimerkiksi sosiaalipsykologi Katriina Järvinen, ”tohtoriksi väitellyt talonmiehen tytär” sosiologi Mari Käyhkö sekä toimittaja ja kirjailija Emilia Männynväli. Toimittaja Laura Hallamaa totesi Ylen kolumnissa pari vuotta sitten, että mediassa on syntynyt eräänlainen sankarimyytti ”akateemisesta kiipijästä”, luokkaloikkaajasta. Sitten poljimme takaisin koululle. Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa käsittelee luokan kokemuksia teemahaastattelujen, omakohtaisten pohdintojen sekä historiantutkimuksen ja sosiologian kautta. L O K A K U U 2 2 3 6 3 N yt on muodikasta puhua luokkaretkistä. Muistan miten hämmentynyt olin juomani ja sen säilytysastian erilaisuudesta
Jokin suomalaisessa kulttuurissa aiheuttaa sen, että ristiriita ahdistaa, sanoo Hallamaa. Äitini oli mielisairaalan kokki ja isä kirvesmies siltatyömailla TVL:lla (myöhemmin Destia). Sunnuntaisin syötiin neljän ruokalajin gourmet-aterioita, sillä äiti halusi kokeilla uusia fiinejä ruokia. Tai työläistaustaisista, jotka eivät häpeä. Ritualistisuus syntyy kertomusten toisteisuudesta: yhä uusista julkilausumista, joissa kaikuvat samankaltaisina kerrotut kokemukset, toisiaan muistuttavat termit ja käsitteet. Käyhkö sanoo kärsineensä pitkään vähempiarvoisesta olosta ja häpeästä työläistaustansa vuoksi. Jos mietin omaa tuttavapiiriäni, niin usein tuntuu jopa siltä, että juuri porvaristaustaiset ihmiset häpeävät kaikista eniten. Se kumisee ilmoille kertomuksina ahdistavista ruumiintunnoista ja vääränlaisuuden kokemuksista. 6 4 E S S E E käytännöllistä, ja kenties juuri työläisyyttä. Sitä oli sitten tarjolla koulussa, etenkin lukiossa, jossa opettajat tyrmäsivät haaveeni taiteilijan ammatista turhina. Kotona kuunneltiin jatkuvasti musiikkia ja käytiin paljon konserteissa ja taidenäyttelyissä. Tästä puhuttiin muun muassa Pori Jazz -festivaalin kautta. On diversiteettiä, erilaisia ajatuksia ja kokemuksia maailmasta. Ehkä kulttuurinen ja sosiaalinen ympäristö odottaa ja janoaa tällaista kertomisen tapaa. Käyhkö sanoo myös, että käsitys itsestä muuttuu hitaasti. Tästä tullaankin siihen, että kokemus yhteiskuntaluokasta ei synny yksinomaan kodin seinien sisällä. Taiteesta, kulttuurista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä keskusteltiin koko ajan suu vaahdossa. Hän toteaa, että luokka ei katoa ihmisestä tai lakkaa olemasta sen jälkeenkään, kun yksilö menee yliopistoon. Innokkaana jazz-diggarina isä vei minua jazzeille jo kun olin lapsi, ja hän on myös nähnyt jazzien näivettymisen 1970-luvun viattomasta entusiastien tapahtumasta nykyiseksi ylemmän keskiluokan markkinaja valkoviinihuuruiseksi näyttäytymispaikaksi. Häpeä on vahvasti läsnä tanssijoiden luokkakokemuksia tarkastelevassa hankkeessa Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus (2019–2023), jota vetävät tanssitaiteilijat Elsa Heikkilä ja Laura Lehtinen. -artikkelissa vuodelta 2014 hän kirjoittaa: ”Oman kyvykkyyden epäilyä on synnyttänyt myös lapsuudenkodissa oman koulumenestyksen ja -innostuksen ympärillä ollut hiljaisuus, kehumisvaje, kuten eräs naisista asian ilmaisi. Kyseinen pusertaminen, häpeästä kertominen kehystetään usein ambivalentisti jonkinlaiseen inhon ja kiihtymyksen välimaastoon. Joskus vaikuttaa myös siltä, että häpeää ikään kuin suoritetaan ruumiista ulos. Kaksi omakotitaloaan savipajoineen ja puuverstaineen vanhempani suunnittelivat ja rakensivat itse. Tästä Hallamaakin puhui Ylen kolumnissaan. Uusi pikkuporvarillinen jazzyleisö ei Kontulan mukaan todella. Juttu on otsikoitu ”Keskiluokkainen ajatusmalli jyrää työläistaustaisten lasten unelmat”. Toisenlaista on vaikkapa Helsingissä, tuossa monien todellisuuksien, työpaikkojen ja erityispainotteisten koulujen keitaassa. Kodista peritty epävarmuus ja huijarisyndrooma ajavat alisuorittamaan – tai sitten ylisuorittamaan. Työläistaustan kuvauksissa toistuu mielestäni jonkinlainen ritualistinen häpeä. Häpeää kai tunnetaan hyvin laajasti sukupuolesta tai luokasta riippumatta. Tai sitten ei. Hankkeessa julkaistuissa teksteissä kuvataan työläistaustan aiheuttamaa huijarisyndroomaa, vääränlaisuuden ja arvottomuuden kokemuksia sekä häpeää. Mutta miksi havahdun työläistaustaani vasta nyt. Kuvaamani kertomustyyppi vaatii häpeän tunnistamista ja tunnustamista juuri tietynlaisin termein. Miksi mediassa ei näy juttuja tästä aiheesta, lamaantumiseen asti häpeävistä porvareista. Voi olla täsmälleen päinvastoinkin. On ylä-, keskija alaluokkaisia ja osattomia ihmisiä. Lisäisin, että nimenomaan työläistaustasta tehty luokkaloikka tuntuu ahdistavan erityisesti. Vielä yliopistossakin naiset keskittyvät tarkkailemaan itseään sekä vakuuttelemaan itselleen, että he ovat hyviä ja pärjäävät.” Mistä nousee tämä kategorinen, lähes pakonomainen tapa puhua häpeästä, jonka sekä Käyhkö että tanssijoita tutkineet Heikkilä ja Lehtinen liittävät työläistaustaisuuden lisäksi sukupuoleen, naiseuteen. Se tunnistetaan, nimetään ja puserretaan päättäväisesti ulos niin kuin se olisi elimistöön juuttunut vierasesine. Niiden aiheet vaihtelivat päivänpolitiikasta taiteisiin ja kulttuuriin. Kuulunko. Häpeän tunne korostuu myös viime huhtikuisessa Ylen uutisjutussa, jossa käsitellään sosiologi Mari Käyhkön työläistaustaisia naisia koskevaa tutkimusta. Hanke keskittyy erilaisiin ”luokkaisuuden ruumiillisiin tuntemuksiin”, kuten eri ryhmiin kuulumisen ja kuulumattomuuden tunteisiin. Puhun mediassa toistuvasta kertomustyypistä ja sen piirteistä. Ehkä on niin, että työläistaustaisten henkilöiden ritualistisen häpeän alla värähtelee yksilöitä laajempi kollektiivinen ihmisten epävarmuus. Koulun ankea asenne taiteeseen ei kuitenkaan nujertanut minua. Siihen vaikuttavat aina myös esimerkiksi asuinpaikka ja sen koulujen arvostukset ja eetokset. On pastellisävyisissä kauhtanoissa liehuvia kulttuurisuopeita opettajia, jotka kannustavat oppilaitaan taiteen ja tieteen pariin. Kuulin kotona pelkkää kannustamista ja kehua, ei puhettakaan lannistamisesta. Käyhkö puhuu samoista asioista myös tutkimuskielellä tieteellisissä artikkeleissaan. Minut otettiin pienestä pitäen mukaan vuoroin oopperaan, teatteriin ja jazz-festivaaleille. Työväenluokkaisissa kodeissa ei myöskään aina keskustella yksinomaan arkisista asioista. Päinvastoin, muutuin entistäkin päättäväisemmäksi. Nähdyiksi on tultu ennemmin käden taitojen ja sitkeän työnteon kuin koulumenestyksen kautta. Tämän hän mainitsi aina kevätjuhlapuheissaan. Kelpaanko. Myös miehet. Itse muistan kodistani nimenomaan pohdiskelevat ja monipolviset keskustelut. M illaisessa työläiskodissa minä kasvoin. Lukion rehtori oli kapeakatseinen teknokraatti, jonka mielestä vain matematiikka oli järkevää ja kaikki muu hyödytöntä. Tai vielä syvempi urkupisteääni: ihmisen tietoisuus omasta kuolevaisuudestaan. Riitänkö. Eikä se ole välttämättä häpeää oman luokan ”ylemmyydestä” tai niin sanotusta hyväosaisuudesta vaan jotain muuta, paljon monimutkaisempaa tunnetta. Lapsuuteni Harjavallassa oli tasan yksi lukio ja kaksi suurta työpaikkaa, mielisairaala ja Outokummun tehtaat. En vähättele kenenkään häpeän kokemuksia. Ja miksi en ole sisäistänyt työläiskodistani sellaista häpeää, josta niin monet kaltaiseni akateemiset naiset tuntuvat nyt puhuvan. Käyhkön mainitsema, työläiskoteja vaivaava kehumisvaje ei liene mikään luonnonlaki. Tämä kaikki kaivertuu tavalla tai toisella osaksi yksittäisten ihmisten kokemusta yhteiskuntaluokasta. Usein pohdittiin esimerkiksi sitä, miksi eri musiikinlajeja arvotetaan eri tavoin. Tästä kirjoittaa kitkeränkauniisti kansanedustaja, sosiologi Anna Kontula kirjassaan Pikkuporvarit (2021)
Isosisko oli muuttanut jo omilleen. Kotini ei ole sisustettu, se on ainoastaan nihilistinen kokoelma välttämättömiä tavaroita. Äitini ja hänen viisi sisarustaan laitettiin kaikki oppikouluun, joka tuolloin oli maksullinen. Näin esimerkiksi parin vuoden takaisessa Me Naiset -lehden keskiluokkajutussa, jossa sosiologi Terhi-Anna Wilska toteaa keskiluokkaisten halveksivan ”mautonta ökyilyä”, kuten duunarien hankkimia kalliita autoja ja muskeliveneitä. Ei aavistustakaan. Tapahtuman fokus on lopullisesti siirtynyt jazzin ihailusta kävijöiden itseihailuun, lataa Kontula. Jostain syystä tässä kohdin tulee mieleen ohjaaja Jussi Parviaisen taannoinen Mercedez Benz 109 E, jossa oli kullanväriset vanteet. Nuoruusvuotensa hän eli kaksin äitinsä kanssa, kun taas äitini kasvoi suuren sisarusparven keskellä maatilalla. Mummoni ylpeili usein sillä, että ei ollut koskaan päivääkään vieraalla töissä vaan oman tilan emäntä. Mutta selvää lienee ainoastaan se, että luokka on kovin hankalasti ja hankaavasti määrittyvä käsite. Pari vuotta sen jälkeen isä meni 15-vuotiaana sahalle töihin hankkimaan äidilleen ja itselleen elantoa. Sanon: ”Nii, mä oon nyt tässä kirjoittanut siitä yhteiskuntaluokasta.” ”Aijaa, no juu. Isänisä oli rakennusmies ja paljon keikkahommissa, isänäiti oli kotiäiti. Äidinpuoleinen ukki taas oli opettaja ja kuoronjohtaja. Siihen viitataan esimerkiksi silloin, kun halutaan erottaa toisistaan hyvän ja huonon maun mukaisia kulutustottumuksia. Isän mielestä jonkinlainen luokka on mahdollista määritellä, äiti taas pitää luokan käsitettä perustavalla tavalla ongelmallisena, sillä hänen mukaansa se kategorisoi ihmiset ja häivyttää elämänpolkujen yksilölliset nyanssit. Vaatteeni ovat aina mustia ja tiukkoja imukoita, ja jaloissani on kesät talvet kirkkaanpinkit buutsit. Aiemmin mainitussa Pikkuporvarit-kirjassa Anna Kontula tarkastelee luokkaa joukkona merkkejä, jotka harvoin osuvat kaikki kohdalle mutta jotka kantavat tunnistettavia keskiarvoja ja todennäköisyyksiä. Soitan isälle. Isä ei ole käynyt kouluja, mutta töitä hän on tehnyt sitäkin enemmän. Mää ainakin oon ylpeä siitä, että oon työväenluokkalainen”, isä sanoo. Mieluummin luen aivan kaikkea. Risteäviä sukujuuria, erilaisia perhekohtaloita, toisistaan poikkeavia elämänpolkuja, miten näistä muodostuu jotain yhtä kotia määrittävä luokka. MuusikkomenneiMitä hillitymmäksi ja hienovaraisemmaksi hyvää makua määritellään, sitä räikeämmin sen tunnusmerkkejä myös halutaan rikkoa.. Se ei tuo esiin sitä, että suuri osa niin sanotuista työläisammateista vaatii paljon luovuutta. Tästä kodissani puhuttiin paljon ja väkevin sanakääntein. Näin myös esimerkiksi Käyhkön kommenteissa. He olivat keskenään eri mieltä monista luokkaan liittyvistä käsitteistä, jopa koko luokan kategoriasta. Bordieun ja oikeastaan jo 1700-luvulla eläneen filosofi Edmund Burken pohtima hyvän maun käsite vilahtelee luokkapuheessa jatkuvasti. Äitini korostaa, että luokka ei ole vain se, mitä itse on, vaan se menee aina sukupolvien yli. On mahdotonta ajatella, että lukisin vain ”hyviä kirjoja” (koko käsitekin on jo älytön). Isän mielestä työväenluokka ja duunarius ovat jotakuinkin sama asi eri tavoin ilmaistuna, mutta äidin mukaan duunari on vähättelevä sana. Tällaisia merkkejä ovat kotitalouden varallisuus, ammatti ja koulutustaso. ”Ilman muuta.” K un kerroin alkukesällä vanhemmilleni, että kirjoitan luokkaretkestä esseen, he alkoivat heti pohtia asiaa eri kanteilta. Hänen omat vanhempansa olivat maanviljelijöitä, isän puolelta useassa sukupolvessa. Edustavatko vanhempani siis eri luokkia, jos heillä on keskenään ristiriitaiset näkemykset luokan käsitteestä. Isänisä kuoli varhain, isä oli tuolloin vain 13-vuotias. Luokasta puhutaan liian usein yksiselitteisenä ja selvärajaisena lokerona. ”Joo, tiedän”, vastaan. L O K A K U U 2 2 3 6 5 kaan tule kuuntelemaan mitään kokeilevaa renkutusta. Toisaalta on selvää, että mitä hillitymmäksi ja hienovaraisemmaksi hyvää makua määritellään, sitä räikeämmin sen tunnusmerkkejä myös halutaan rikkoa aivan kaikissa yhteiskuntaluokissa. Missä mielessä sellainen edes on olemassa. Bourdieu erottaa kolme luokkaa: hyvää makua luovan yläluokan, sitä jäljittelevän keskiluokan ja työväenluokan, joka ei pyri mihinkään vaan jota ylemmät luokat pyrkivät jatkuvasti kontrolloimaan. Ja puhutaan yhä. Kontula viittaa sosiologi Pierre Bourdieuhun, joka tunnetusti puhui eri luokkien erilaisista mieltymyksistä ja niihin sisältyvästä erottautumisen tarpeesta. Sitten on myös elämäntapamerkkejä, kuten asumismuoto, pukeutuminen ja musiikkimaku. E ntä oma makuni. En halua mitään ”hyvää makua”, mieluummin huonoa makua tai vähintäänkin epämääräistä, vaihtelevaa ja oikukasta häilymistä milloin mitenkin
Korkeakoulutusta on kaiken lisäksi visioitu siten, että vuonna 2030 puolet kaikista 24–34-vuotiaista on korkeakoulutettuja. Duunareita taas voi pitää luovana luokkana. Entä jos suorittavuuden käsitteen kääntäisikin ylösalaisin: suorittavaa on sellainen työ, jossa kirjaimellisesti suoritetaan suorittamisen vuoksi. Tarkoitetaanko suorittavuudella konemaista toisteisuutta, työn tekemisen mekanistista fyysisyyttä. Kulttuurisen pääoman puutetta tavataan valitella. Osan huilusta maksoin itse kesätyöstä hankituilla rahoilla, suurimman osan maksoivat vanhemmat. Ehkä nyky-yliopisto ei enää halua uteliaita ja tiedonjanoisia opiskelijoita. Männynväli ei avaa käsitettä, eikä sitä määritellä kovin usein muuallakaan. Tällöin suorittavana työnä voisi pitää esimerkiksi sitä, kun ylempi toimihenkilö tehtailee puuduttavia raportteja pomonsa käskystä. Myös Hallamaa kyseenalaistaa yksinkertaistavan luokkapuheen, oli kyse sitten akateemisista tai työläisistä tai mistä tahansa siltä väliltä. Hienostuneinkin hyvä maku on alati vaarassa banalisoitua ja muuttua massojen mauksi. M iten ammattihaaveisiini suhtauduttiin työläiskodissani. Lukion jälkeen pääsin konservatorioon. Pitää olla joustava ja muuntautumiskykyinen, sillä samat rakennustavat ja ideat eivät toimi sellaisinaan joka paikassa. Näin määriteltynä vähintään puolet nykyisistä työssäolijoista ovat suorittavan työn tekijöitä. Tässä ilmapiirissä ahdistuu kuka tahansa luokkataustasta riippumatta. Yliopistot halutaan haalia täyteen opiskelijoita, mutta samaan aikaan visioissa vilahtelevat lukukausimaksut. syyteni takia en juuri kuuntele musiikkia, mutta siedän sitä tarvittaessa. Hän pohtii miksi työläistaustaiset ihmiset ahdistuvat yliopistossa, sillä ei kai ole mitään yhtä oikeaa tapaa olla akateeminen. Jospa yliopistoihin halutaan vain työelämätietoisia suorittajia, jotka valmistuvat nopeasti suorittaviin töihin, sinne niin sanottuun ”jatkuvasti muuttuvaan työelämään.” Mitä ylipäätään tarkoittaa ”suorittava työ”. Jatkan pohdintaa: ja entä jos ahdistuminen akateemisessa ilmapiirissä ei edes liity ensisijaisesti luokkaan. Mutta miksi olla kuin kaikki muut jos voi olla juuri sitä mitä on. Miksi tutustua vain ”hyvään” taiteeseen jos ja kun tarjolla on paljon muutakin. Eräässä mielessä hyvä maku onkin menettänyt yhteisötunnuksen voimansa. Kun olin 9-vuotias, sanoin vanhemmilleni, että haluan huilistiksi, kirjailijaksi tai näyttelijäksi. Yliopisto tun. Muutaman vuoden jälkeen pääsin myös yliopistoon lukemaan musiikkitiedettä. Tarvitsin kalliin, kunnollisen ammattihuilun. Yliopistoistahan on jatkuvasti vähennetty opetusja tutkimushenkilökuntaa. Sinne oli helppo solahtaa. Vanhempani eivät miettineet, onko klassisen musiikin soitto ”sopiva” harrastus tai jopa tuleva ammatti kokin ja kirvesmiehen lapselle. Näin teki myös kirjailija Natalia Kallio Ylen Kulttuuricocktail-ohjelmassa pari vuotta sitten. 6 6 E S S E E Hienostuneinkin hyvä maku on alati vaarassa banalisoitua ja muuttua massojen mauksi. Se keskittyy hyvin epäakateemisesti tehokkuuteen ja niin sanottuun hyötyyn. Se, joka sanoo, että hänellä on ”kulttuurista pääomaa” haluaa kenties elää kuten kuuluu elää. Makumieltymysten painotus vaihtelee myös luokasta tehdyissä tutkimuksissa. Kuka näitä massoja opettaa. He elivät (ja elävät yhä) omaa elämäänsä tehden mikä heitä kiinnostaa, ja myös lasten annettiin harrastaa ja haaveilla vapaasti. Kontulan mukaan mikään yksi lähestymistapa ei voi koskaan kertoa koko totuutta luokasta. Erityisen vahvasti se on läsnä kulttuurisen pääoman käsitteessä. Usein luokkaa käsitellään ennen kaikkea taloudellisten suhteiden kautta, mutta niiden lisäksi luokka muovautuu aina erilaisissa sosiaalisissa, kulttuurisissa ja ideologissa rihmastoissa. Mistä nämä suuret opiskelijamäärät aiotaan raapia kasaan. Väitän, että nykyisessä kurjistuneessa yliopistossa epämiellyttäviä tunteita aiheuttaa ennen muuta yliopisto itse. Mutta missä suorittavuus sijaitsee vaikkapa kirvesmiehen työssä, jossa pitää jatkuvasti keksiä erilaisia luovia ratkaisuja. Olin vuotta paria aiemmin aloittanut huilunsoiton musiikkiopistossa omasta tahdostani. Määrä kasvaa koko ajan, sillä nykyinen projektiyhteiskunta saa virtansa ennen kaikkea kuuliaisesta suorittamisesta. Miksi. Se on myös hyvin keskiluokkaista tai ehkä nimenomaan luokkatietoisuuden, luokkaan paikantuvan erottumisen tarpeen ydintä. Ja miten käy tasa-arvoperiaatteen, jos yliopistoon tulevaisuudessa pääsee vain rahalla. He vastasivat, että hyvä, niitä kohti sitten vain. Taidehistorioitsija Altti Kuusamo totesi jo viisitoista vuotta sitten, että elämme siinä suhteessa onnellista aikaa, että emme tarkkaan tiedä, mitä on hyvä maku. Toimittaja ja kirjailija Emilia Männynväli sanoo Kansan Uutisten jutussa törmänneensä keskiluokkaisten taholta usein ajatukseen, että ”suorittavan työn” tekijät olisivat muita jotenkin tyhmempiä. He ovat monessa mielessä vapaampia kuin suorittajat. Suorittaminen lävistää nyky-yhteiskunnassa kaikki luokat, siitä ei pääse mihinkään. Koko ajatus siitä, että on olemassa jonkinlaista kulttuuris-sosiaalista pääomaa, jossa on luettu tietyt kirjat, opeteltu tietyt käytösetiketit ja arvotettu tietyt taiteilijat on ennen kaikkea suorittamista
Elämä ei ole loikka vaan pikemminkin epämääräistä nytkähtelyä ja kouristelua erilaisten identiteettimuuttujien suossa.. Käytännössä hetero-oletettu ydinperhenormi jyllää. Niissä rahisee aina myös aiempien polvien patinaa: suvussa kulkevia tapoja vähätellä tai kehua, vaientaa tai kannustaa. Mihin luokkaan kuulun itse nyt. Lisäksi olen taiteilija, mikä sekin on häilyvä ja taloudellisesti prekaari ammatti. tui itse asiassa ihanan keskustelevalta ja vapaalta opinahjolta konservatorion kurinalaiseen mestari-kisälli-meininkiin verrattuna. Muutama vuosi sitten siviilisäätyni muuttui taas avioliitossa olevaksi, mutta sekään ei ilahduta byrokratian rattaistoa, sillä asumme puolisoni kanssa normien vastaisesti omissa asunnoissamme. En osaa sanoa. Hän on myös todennut, että luokkaloikkareilla on kaksinkertainen katse yhteiskuntaan. Häpeästä Ernaux sanoo, että se on kirjoittamisen polttoainetta, joka muuttuu kirjoittamisen edetessä uuteen muotoon. O len 53-vuotias. Yksinhuoltajuuteen liittyy perinteisesti ajatus sosiaalisesta alaluokkaisuudesta, eräänlaisesta vähäosaisuudesta, joka on vääjäämätöntä seurausta siitä, että lasta huoltaa vain yksi vanhempi. Valmistuin huilistiksi ja myöhemmin filosofian maisteriksi. Jotkut viranomaiset yrittivät ujuttaa tajuntaani sosiaalisen paarialuokan tuntua etenkin, kun lapset olivat neuvolaja alakouluikäisiä. Omien lasten väheksyntä ei myöskään ole tiettävästi mikään työvänluokan etuoikeus. Ernaux on lehtihaastatteluissa sanonut kirjoittavansa itsestään ja elämästään välimatkan päästä, kuin kyseessä olisi joku muu. Näin ajattelen myös luokasta: sen kulttuurisesti määritellyt merkit välähtelevät ihmisten liepeillä toisinaan kirkkaammin, joskus himmeämmin. Vanhempien ja lasten suhteet ovat tunnetusti monimutkaisia, ja entä jos osa siitä, mitä Käyhkö selittää luokkataustalla, onkin vanhemman ja lapsen suhteeseen liittyvää haavaisuutta. Ajan kulu vääntää ja kerrostaa väkisinkin yksittäisen ihmisen ”katsetta” luokkaan, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Kohtasin toisen huoltajan tivaamista, ja toisaalta myös ilmeetöntä teflonnaamaisuutta ja kuuron esittämistä silloin kun pyysin apua yksinhuoltamisen arkeeni. Toisaalta akateemisuus on tätä nykyä ankeaa pätkätyöläisyyttä ja roikkumista epävarmojen tutkimusrahoitusten varassa. Työläiskodin perintö tykyttää lihassani, mutta ei häpeänä tai alemmuudentuntona vaan ylpeytenä ja kiitollisuutena lapsuudesta, jossa kannustettiin ja oltiin laajasti kiinnostuneita maailmasta, taiteista ja kulttuurista. Taiteeni on marginaalista: teen äänitaidetta erilaisista kohinoista, suhinoista ja hiljaisuuksista. Toivon, että maailmassa olisi enemmän sellaista luokkakuvausta kuin kirjailija Annie Ernaux’n kirjoissa. Halusin tutkijaksi, joten kirjoitin väitöskirjan. Tosin näin voidaan varmasti ajatella monesta muustakin identiteettikategoriasta. Väheksyntä tapahtuu vain eri tavoin, eri ilmaisurekistereissä, eri kohdissa elämää, eri valintoihin liittyen. Sitä harrastetaan aivan kaikissa yhteiskuntaluokissa. Mikä siis on se luokka, joka piirtyy esiin tästä intersektionaalisesta väännöstä ja rimpuilusta. Se käsitteli Kaija Saariahon huilumusiikkia. Vanhempani ovat aina tukeneet tekemisiäni, on niiden suunta tai fokus ollut mikä tahansa. L O K A K U U 2 2 3 6 7 Omien lasten väheksyntä ei myöskään ole tiettävästi mikään työvänluokan etuoikeus. Luokkaloikkari katsoo sinne mistä tuli ja siihen missä on. Koulussa on pärjätty hyvin, mutta sitä ei ole kotona ymmärretty. Nyt olen filosofian tohtori ja dosentti, koulutuksen puolesta siis akateemista oppineiden yläluokkaa. Mutta mitä tämä ”ymmärtäminen” tarkoittaa. Tästä juuri pidän Ernaux’n tekstissä: häpeä – ja monet muut intiimit tunteet ja kokemukset – rispaantuvat tavattoman monisyisiksi ja oudosti lepattaviksi arkisten asioiden, materiaalien, eleiden ja tapahtumien virroiksi. Eivätkä nämä erilaisuudet selity välttämättä (ainakaan yksinomaan) luokkataustalla, vaan kenties juuri vanhempi-lapsi-suhteen erityisyyksillä. En edelleenkään tiedä. Ja toden totta, kun lapset olivat pieniä, monet säälivät heitä avoimesti tyyliin ”voi, lapsiraukkoja kun ei ole isää, mikä menetys heille”, ikään kuin biologinen isä olisi aina automaattisesti joku aivan upea tyyppi. Luokan käsite ei taivu kovin hyvin elämän roson ja ristiriitaisuuden tunnistamiseen. Ehkä ei ole edes mahdollista tehdä mitään selvärajaista luokkaretkeä tai luokkaloikkaa. Ne haurastuvat, rypistyvät, naarmuuntuvat, tiivistyvät ja huokoistuvat tuhansilla eri tavoilla. Käyhkö kuvaa tutkimuksissaan kotona koettuja näkymättömäksi jäämisen tunteita. Ja kaiken aikaa ihminen, yhteiskunta ja nuo merkit muuttuvat, yhdessä ja erikseen. Olen myös totaaliyksinhuoltaja, juridisesti ja konkreettisesti (vaikka käräjäoikeuden päätöksessä ei mainitakaan totaalisuutta). Kaikki ikään kuin häilyy, on epäselvää ja keskeneräistä, ei koskaan ehdotonta ja yksiselitteistä. Että jos kysytte minulta, mitä ajattelen neuvoloiden kelmeissä odotushuoneissa repsottavista, akvarellihötökuvilla koristelluista ja perheiden monimuotoisuutta hehkuttavista esitteistä, niin ajattelen, että kauniit tekstit ovat yhtä, käytännöt toista. Niillä eväillä oli hyvä kurottaa minne vain halusi, konservatorioon ja yliopistoon
Ei olla samassa vaiheessa kuin ruotsalaisten ylpeydet Hoyte van Hoytema, joka kuvaa Christopher Nolanit, ja Linus Sandgren, joka sai La La Landista Oscarin, mutta läpimurto on totta. Muun muassa Tudors sarjasta, Woody Allenin Match Pointin pääosasta ja Velvet Goldmine -elokuvasta tunnettu Jonathan Rhys Meyers esittää pääroolin. Ainakaan se ei ole hauskaa enää, jos joutuu kohtaamaan riskin, että leffa pitäisi oikeasti katsoa. Lentokonekaappausjännäri 97 Minutesin toisessa pääosassa on Alec Baldwin, joka kuvasi osuutensa muutama kuukausi Rust-elokuvan kuvauksissa tapahtuneen surmaonnettomuuden jälkeen. Läpilyönti, vähitellen Suomalaisia elokuva-alan ammattilaisia on kansainvälisissä tuotannoissa niin usein, että torille-huutoa ei enää kuule. Tarkemmin katsottuna se on jo Vuorensolan toinen ulkomainen ohjaustyö, ja kolmas on tekeillä. 97 Minutes on rehti B-leffa, ja that’s it. 6 8 E L O K U VA T 9 7 M I N U T E S O H J A U S : T I M O V U O R E N S O L A S uomalainen Timo Vuorensola on ohjannut brittiläisen trillerielokuvan. Elokuvan vähäinen näkyvyys ei johdu ainoastaan Baldwinin paaria-asemasta. Harlin ei perinteisesti vienyt suomalaisia mukanaan maailmalle, mutta Matti Eerikäinen on kuvannut kolme viimeisintä Harlin-leffaa ja on kansainvälisen läpimurron kynnyksellä. Arvostukset muuttuvat, koska Suomesta tulee kovaa osaamista. ei siitä ole montaa vuotta, kun uutisotsikoksi riitti, että suomalaisohjaaja on omasta mielestään saanut työtarjouksen Amerikasta tai että kuusamolaista kauhuleffaa on näytetty ulkomailla, vaikka sitten tekijöiden itse vuokraamissa näytöksissä festivaalien messupuolella. Hugh Laurie valitsi Mika Orasmaan kuvaamaan sarjaa Agatha Christie’s Why Didn’t They Ask Evans?, jonka Laurie itse ohjasi. Tällaisenkin B-elokuvan ohjaajaksi on tunkua. Ei sillä olisi ollut asiaa suomalaisille valkokankaille, tällaisia tehdään paljon. K A L L E K I N N U N E N. Siitä ei puhuta, että suomalaiset elokuvaajat ovat breikanneet maailmalle. Elokuvanystävän katsannosta on vain tervettä, että suomalaistekijöiden heikommat duunit eivät saa automaattista kansallisnostetta. Sekä hänen viimevuotinen amerikkalaiselokuvansa Jeepers Creepers: Reborn että 97 minutes ovat ihan oikeita elokuvia. 97 Minutes on funktionaalinen suoritus lokerossa, johon se kuuluu – suoraan suoratoistoon menevien trillerien joukossa. Isojen juttujen joka ikinen kuva on suomalaista käsialaa. Sen näkee, mutta siitä ei tiedä. Se ei ole varsinaisesti herättänyt huomiota. Töitä näyttäisi riittävän: Vuorensolan seuraavan leffan Killtownin kuvausten pitäisi alkaa Espanjassa loppuvuodesta, kertoi Variety-lehti, ja viimeisimmän tiedon mukaan ohjaaja etsi kuvauspaikkoja scifi-hankkeelle Kazakstanissa. Jos Vuorensola valittiin, se kertoo, että hän osaa, mitä edellytetään. Yleisen elämänkokemuksen perusteella tämä tappajalaiskiaispöpötys on elokuva, jonka hauskuus on parhaimmillaan maksimissaan kolme humalaista sekuntia, kun teoksesta ensimmäisen kerran kuulee. Peter Flinckenberg kuvasi viimeksi puolet Westworldin neloskaudesta, joka on yksi kaikkien aikojen kalleimmista sarjoista. Elokuussa ainoastaan Yle kertoi tuoreeltaan, kuinka beatboxaaja (onko se ammatti?) Rudi Rok antoi äänensä tappajalaiskiaiselle amerikkalaiselokuvassa Slotherhouse. Yhdysvaltojen tärkeimmällä festivaalilla ei ollut koskaan suomalaisia näytelmäelokuvia, kunnes sinne valittiin samana vuonna Hanna Bergholmin Pahanhautoja ja Alli Haapasalon Tytöt tytöt tytöt. Vuorensola on Iron Sky -elokuvien ohjaaja, jonka ura oli kymmenen vuotta sitten jyrkässä nosteessa. Juho Kuosmasen ja JP Valkeapään elokuvien Cannes-pärjäämiset, Dome Karukosken ohjaustyö Hollywood-studiolle ja viimeisimpänä Jalmari Helanderin Sisun aivan poikkeuksellinen läpimurto amerikkalaiseen mainstreamiin ovat kalibroineet kotimaisen elokuvakentän arvostusasetelmat uudelleen. Nyt voi olla monenlaista. Rima nousee, kun tällaisia todellisia saavutuksia kertyy vertaisten piirissä. KALLE KINNUNEN on elokuvatoimittaja, joka uskoo kansainvälisyyden ratkovan monen laisia ongelmia. pinnan alla tapahtuu asioita, joista voisi olla perustellusti otsikoihin. 97 Minutes on ehtinyt jakeluun Suomessakin. Ekspressionistisesta Sydänpedosta Jussin voittanut Kerttu Hakkarainen tekee uraa muun muassa Islannissa. Rinnastukset ovat mielekkäitä enää vain kansainvälisessä yhteydessä. Suomen ainoat vientinimet eivät enää ole Aki Kaurismäki ja Renny Harlin. Inflaatio on laajentunut talousuutisista suomalaisten leffantekijöiden kansainvälisen pärjäämisen raportointiin. Kuuluuko jostain torille-huuto
Valkovenäläinen Aleksei (magneettinen Franz Rogowski) matkustaa muutaman päivän viisumilla Puolaan mutta karkaa kaverinsa kanssa kohti Ranskaa liittyäkseen muukalaislegioonaan. Hän on yksi dokumenttiin haastatelluista päättäjistä, jotka olivat laittomasti erottamassa Anna Mäkelää kunnanjohtajan pestistä. Sairaalasarjoissa käsitellään elämän ja kuoleman kysymyksiä, mutta brittisarja vie ne lääkärien käsistä myös rakenteelliselle tasolle. Ohjaaja Pauliina Punkki valottaa Kittilän poliittista päätöksentekoa, jota puitiin vuosikausia niin valtakunnan lehdissä kuin eri oikeusasteissa. Päätös lankeaa vastuulääkäri Lucinda Edwardsille ( Niamh Algar). L U M I P A L L O E F E K T I D I S C O B O Y J U R Y D U T Y S Y Ö K S Y K I E R R E Arviot Kaisu Tervonen Kuvat Elokuvien ja sarjojen levittäjät E L O K U VA T E A T T E R E I S S A 6 . Viisiosainen sarja vie sairaalan käytäviltä apteekkeihin, oikeussaleihin ja lopulta takaisin tilanteisiin, joissa päätetään elämästä ja kuolemasta. Kaksikon tarinat limittyvät italialaisen Giacomo Abbruzzesen huuruisessa art house -draamassa. Lee Eisenberg ja Gene Stupnitsky ovat aiemmin luoneet muun muassa amerikkalaisversion The Officesta , jonka mukadokumentaarisuus jatkuu myös kahdeksanosaiseen uutukaiseen. Elokuva tuo jo aihepiirinsä takia mieleen Claire Denis’n modernin klassikon Beau Travail (1999), mutta Disco Boy vie syvemmälle transsiin ja tanssiin. Hetkellisesti hahmot myös asettuvat imperialismin ajamaan konfliktiin: mies, joka puolustaa kotipaikkaansa, kohtaa miehen, joka sotii vieraan lipun alla. Osan päätöksistä tekevät rikolliset. A L K A E N P R I M E V I D E O L L A Y L E A R E E N A S S A. 1 . Ensiapuosastolla joudutaan hetkessä päättämään, kuka saa kiiretilanteessa kokeneen lääkärin rinnalleen. Elokuvan kiihkottomuus asettuu tarkoitukselliseen ristiriitaan kuumentuneen tapahtumaketjun kanssa. Realityfiilistä ja nauruja lisää tunnettu näyttelijä James Marsden, joka esittää huomionkipeää versiota itsestään. E L O K U VA T E A T T E R E I S S A 6 . Grace Ofori-Attahin luoma jännäri kietoo yhteiskunnalliset huomionsa intensiiviseen juoneen. Aurinkopaneeliyrittäjä kutsutaan valamieheksi, mutta oikeudenkäynti on pelkkä kulissi ja muut valamiehet näyttelijöitä. A L K A E N Demokratia koetuksella Muukalaislegioonalaisen muuvit Pitkä piilokamerasketsi Kuka joutaa kuolla. 6 9 L O K A K U U 2 2 3 ”Minä toimin niin kuin perinteisesti on Kittilän kunnassa toimittu”, sanoo kunnanhallituksen entinen puheenjohtaja ja nykyinen kunnanjohtaja Timo Kurula kameralle. 1 . Se sivuaa hoitohenkilökunnan kuormitusta, huumeriippuvaisten hoitoa ja rahan valtaa. Yhdysvaltalaisen komediasarjan pohjalla on eräänlainen piilokameraversio, jonka kohteena on Ronald Gladden. Demokratian periaatteista joustaminen näyttää lähes arkiselta. Mäkelä itse kieltäytyi haastattelusta. Jomo ( Morr Ndiaye) puolestaan johtaa Nigerjoen suistoa puolustavaa vastarintaliikettä. Katsantokannasta riippuen Jury Duty on joko hyvän mielen show mukavasta miehestä tai kylmäävä todiste siitä, ettei todellisuuteen ole luottamista
Teknon pioneeri Jeff Mills ennakoi seitsemän vuotta sitten Pitchfork-mediassa uudenlaista esiintymistyyliä, jossa erilaiset näön ja estetiikan vuoksi tehtävät tempaukset stage-daivailusta kakkujen heittelyyn muuttuvat musiikkia tärkeämmäksi. 7 M U S I I K K I E i laulanut livenä. Toisaalta myös tällaisessa maailmassa livesoittimilla on paikkansa, ja kenties ne tulevat uudella tavalla muotiin. Räppäri pyysi faneja lähettämään kuvia ja videoita tarkkaan suunnitellusta hetkestä – Evian-pulloveden kaatamisesta ylävartalonsa päälle. Ibe veti erikoiskeikan vierailijoita lukuun ottamatta yksin, yleisöä taustanauhan päälle huudattaen. Sunnuntaina päälavalla esiintyneen laulaja-lauluntekijä-tuottajan hiottu elektropop kuulosti lavalla hämmästyttävän identtiseltä albumiversioiden kanssa. ”Ei jakseta viettää aikaa jossain treeniksellä”, sanoi tuottajaystäväni, kun juttelimme tilanteesta chatissa. Keikoista on tullut suoratoistopalveluiden aikana oleellinen osa artistien tulonmuodostusta. Diiliin tarttui Ruisrock, ”Suomen Coachella”. Keikat ovat sosiaalisia kokemuksia ja bileitä. Aloittelevat artistit saavat biisit, Tiktok-videot ja Instagram-kuvat kuulostamaan ja näyttämään vimpan päälle ammattimaisilta. Kun räppäri Turisti esiintyi Blockfesteillä, kokoonpanossa oli DJ:n lisäksi syntetisaattorin soittaja. Konserteista tuli performansseja Vierailu Flow-festivaaleilla näytti, että autenttisuus ei ole enää itseisarvo livemusiikissa T U R I S T I T R AV E L L E R ( W A R N E R M U S I C ) C A R O L I N E P O L A C H E K D E S I R E , I W A N T T O T U R N I N T O Y O U ( S O N Y M U S I C , T H E O R C H A R D , P E R P E T U A L N O V I C E ) IIDA SOFIA HIRVONEN on helsinkiläinen kirjailija-toimittaja, jonka mielestä autenttisuus ja sielukkuus on yliarvostettua, mutta viihtyi silti Flow-festivaaleilla parhaiten roots reggae -legenda Horace Andyn keikalla. Räppäri Ibe uhosi vetävänsä vuoden 2023 aikana vain yhden keikan, josta laskuttaa 50 000 euroa. Fanit eivät mene kuitenkaan keikoille katsomaan, kuinka lahjakas ammattilainen suoriutuu tehtävästään vaan kuulemaan tutut biisit, laulamaan mukana ja nauttimaan läsnäolosta. Kotimaisen bändin voi olla kätevää bussimatkailla Suomessa, mutta kiertäminen maailmalla on kallista ja ennakkolippujen myynti koronan jälkeisenä aikana epävarmaa. Räpistä ja elektronisesta musiikista omaksuttu esiintymistapa on nyt valtavirtaa, joka haastaa niin sanotun rockismin: ”oikeat soittimet” eivät ole enää itseisarvo. Keikalla hän lauloi livenä, ja mukana oli kolmihenkinen kiertuebändi. Joillakin ne soivat jopa niin kovaa, että livelaulu jää toissijaiseksi. Kenties tunnelmaa luodaan kankaille heijastettavilla visuaaleilla. Keikat alkavat muistuttaa performansseja. Alkuvuodesta ilmestynyttä Desire, I want to turn into you -levyä varten Polachek opetteli hyppelemään sävellajien välillä jodlauksesta tuttuun tyyliin, tavoitteena imitoida nykypopille tyypillistä räikeää Auto-Tunen käyttöä. Syyt ovat todennäköisesti osin resursseissa. ”Kun minusta joskus veistetään patsas, niin tuohon asentoon tahdon sen veistettävän”, Ibe julisti merkkihetkeä dokumentoivasti Instagramissa. flow-festivaaleilla saattoi huomata, että yhä useampi nouseva kansainvälinen popartisti esiintyy isolla lavalla ypöyksin. Striimaussuosio ei aina korreloi livekiinnostuksen kanssa: Ruusujen uuden albumin biisien striimausluvut ovat kirjoitushetkellä sinkkuja lukuun ottamatta kymmenissätuhansissa, mutta Flow’ssa bändi veti ison teltan täyteen. Polachek käytti kuitenkin muhkeita taustanauhoja, joihin sisältyy levyllä kuultavat efektit sekä hänen itsensä laulamia taustavokaaleja. I I D A S O F I A H I R V O N E N ”. Vuorovaikutusta luo korkeintaan rumpali, kuten Lordella, tai DJ, kuten hyperpoppari Shygirlillä. Laulu tuli nauhalta.” ”90-luvulla tällaista olisi kutsuttu playbackiksi”, musiikki alan ihmiset tuumailivat Caroline Polachekin Flow-keikasta kaverini Facebook-päivityksen kommenteissa. Erilliseen livetoteutukseen liittyy raakuutta ja riskejä, joita ei jakseta eikä haluta ottaa. Taustanauhoja käyttää nykyään moni muukin. Eikä soittaminen ole tietyissä genreissä mihinkään hävinnyt: etenkin vanhemman yleisön mieleen olevat jazzja rock-bändit esiintyivät Flow’ssa livenä, sekä myös monet suomi-indie-popparit Pehmoainosta Ruusuihin. Mitä isompi lava, sitä haastavammaksi riisuttu esiintymistapa kuitenkin muuttuu: kun seurasi Lorden hengästynyttä juoksentelua ympäri lavaa, ei voinut olla miettimättä, että aika harvan artistin biisit ja karisma riittävät täyttämään päälavan yksin. yksin vedetyt taustanauhakeikat ovat silti yleistymässä, jos katsoo dokumentaatiota nuorison suosimasta Blockfestistä. Urkujen ujellus näytti ja kuulosti Instagram-päivityksissäkin ihmeen futuristiselta
Unelmayhteistyö on pieni mutta niin suuri kunnianosoitus sähkökitaroille, että tähän tekisi mieli runoilla aurinkotuulista, kristalliluolista ja muista ylitulkituista kuulokuvista. Enää hänelle eivät riitä tavalliset iskelmätunteet, vaan kakkoslevy on täyttä tragediaa ja suoranaista äärimusiikkia. Kevään 2022 Cruel Country -levy oli vähän liiankin pehmeä, mutta Cousinilla Wilco on elementissään. L O K A K U U 2 2 3 7 1 Behm ja hänen musiikkinsa ovat läpeensä romanttisia, muttei vaaleanpunaisella vaan 1800-lukulaisella tavalla. Itsevarmuudesta kertoo levyn nimi: The Hit Parade . Ehkä siksi albumi on tuotettu niin kalseaksi ja elottomaksi – kuin jousikvartetti olisi rytistetty panttivangiksi halpiskaiuttimeen. Rajoitin päällä B E H M : M E R K I T T Ä V Ä T E R O T Vaihtoehtokantriyhtye Wilcon solisti Jeff Tweedy hehkutti jo vuosia sitten lontoolaiskitaristi Cate Le Bonin ainutlaatuisuutta. Kiitokset Catelle Se jaksaa sittenkin T H E N A T I O N A L : L A U G H T R A C K Arviot Oskari Onninen Kuvat Levy-yhtiöt L E V Y-Y H T I Ö : D B P M L E V Y-Y H T I Ö : 4 A D L E V Y-Y H T I Ö : WA R N E R Róisín Murphy täytti heinäkuussa 50 vuotta ja on levyttänyt yli puolet elämästään, mutta on uransa huipulla vasta nyt. Mutta kikka toimii! Melodiamaneereitakin jaksaa, kun solisti Matt Berninger venyttää rekisteriään arvokkaasti yhä alemmas, avausraita Alphabet Cityssä on parhaat National-kitarat aikoihin ja päätös Smoke Detector on jupinoineen maaninen ja varma uusi keikkasuosikki. Hitit ovat parhaiten leikattua popin designia, kun taas Murphyn uutuus on pikemmin runsaudensarven muotoinen, kirjavankiiltelevä ja klubimusiikin koko skaalasta ammentava albumi, joka luottaa rönsyjensä määrään ja vastustamattomuuteen. Nimikappale tihkuu symboliikkaa: 2020-luvun tärkein indietähti Phoebe Bridgers vierailee ja kappale kuulostaa enemmän Bridgersiltä kuin Nationalilta. Nyt Le Bon on tuottanut Wilcon levyn ensimmäisenä ulkopuolisena sitten vuoden 2009 ja hyvä niin. Viime kevään ankean First Two Pages of Frankenstein -levyn aikaan päätin jo luovuttaa takavuosien suosikkini The Nationalin suhteen. Se kuulostaa äänestä veistetyltä koriste-esineeltä, joka on tehty ensin hienoihin olohuoneisiin ihasteltavaksi ja vasta sitten tanssittavaksi. Lopputulos on ristiriita. Ikävä kohtalo, kun pitäisi viedä lapset päiväkotiin ja ajaa toimistolle. Yllätyksenä julkaistu sisarlevy Laugh Track voisi olla terapeutin ohjein äänitetty: rennosti ja sen kummempia suunnittelematta, jospa fiilis vapautuisi. Kiitokset Kozelle R Ó I S Í N M U R P H Y : T H E H I T P A R A D E L E V Y-Y H T I Ö : N I N J A T U N E W I L C O : C O U S I N. Le Bon on tuonut mukaan hitusia aiemmin tuottamansa Deerhunterin psykedeliaa. Levy täyttää valtavat odotukset ja on vuoden parhaimmistoa. Kuten Behm Syntymäpäivä! -kappaleessa itseironisoi, ”itkuvirret” tai jäävuorikokoluokan tunteet eivät kelpaa taustamusiikiksi, jota Behmin valtavirtayleisö arkeensa tahtoo. Samanikäisen saksalaistuottajan Dj Kozen kanssa peräti kuuden vuoden ajan tehty uutuus ei tosin ole sitä. Hattusarjaa kohti siirtyneet Chicagon pojat soittavat virtuoosista kitaramusiikkia, jonka ylivertaisuudessa on kyse tekstuurien, kerrosten ja harmonioiden hallinnasta eikä niinkään nopeudesta. Mutta jos levyn kamaripopissa olisi edes hieman brittiyhtye The Divine Comedyä, kuten pitäisi, viaton aamuradion kuuntelija joutuisi kuuntelemaan, mitä Behm laulaa. Hit Parade venyy, paukkuu ja sanoo piu piu. Se oli vanhentunut kuin indiemiehillä on tapana: kun muuta ei ole jäljellä, laula bändipaidoista
Tähänkin Diazin älykkään, kekseliään ja viihdyttävän romaanin nimi tietysti viit taa, kirjan keskenään kilpaileviin kertojiin. The Guardian lehden haastattelussa Diaz kertoo keksineensä nimen kuntosalilla ja olleensa siihen heti erittäin tyytyväinen. Sillä jos raha on valtaa, sitä ovat sanatkin. Raha on vain häkellyttävän monimutkainen, koko ihmis kuntaa yhdistävä kuvitelma: pelkkää luot toa eikä mitään muuta. Onko luottoa. Totuus tai ainakin jotain sen tapaista pal jastuu vähitellen, eikä se vastaa sen parem min romaanikirjailijan sepitettä kuin miljar döörisijoittajan kiillotettua omakuvaa. Ja kuitenkin rahalla voi ostaa kaiken aineellisen ja rahatta jää sitä ilman. Kaunokirjallisuus tekee tämän näky väksi, sillä fiktio ei väitäkään olevansa totta. Miten rahaa tehdään, Diaz tuntuu kysy vän. ”Raha oli jotakin taivaallista, sellaista mikä saattoi ruumiillistua mihin tahansa aineelli seen muotoon”, Diaz kirjoittaa myöhemmin romaanissa, tällä kertaa Ida Partenza nimi sen kirjailijan kuvitteellisissa muistelmissa. Kertojan katse on kliininen. Mitä raha edes on. Kerronta on sekä suvereenin varmaotteista että tässä ajassa jollain tapaa yllättävää. mietin sen sijaan kirjan nimeä. Raskin jo ennestään mittava omaisuus pai suu valtavaksi nimenomaan romahduksen aikaan, kun hän omilla sinänsä laillisilla lii ketoimillaan syventää maailmanlaajuista inhimillistä katastrofia. Yleensä kai uskomme toisen ihmisen puhu van totta. Hernan Diazin romaani Luotto on kekseliäs ja älykäs, kirjoittaa Juha Itkonen. Miten raha ja sen tavoittelu muokkaa ihmisiä ja yhteiskuntia. Onko luottoa. 1900 luvun alun amerikkalaiseen romaanitaitee seen viittaava tyyli sopii erinomaisesti juuri rahan maailman kuvaamiseen. Se onkin erinomainen, ja toimii myös suomeksi. Koko ihmisten välinen kanssakäyminen on luot J U H A I T K O N E N toa: luotamme toisiimme, tai sitten emme. Silti lukijoina etsimme totuutta siitäkin. Benjamin Rask taas on tupakkabisnek sillä rikastuneen suvun sosiaalisesti esty nyt vesa, joka hukattujen nuoruusvuosien jälkeen löytää kutsumuksensa sijoittami sesta. Raha ei ole mitään ja silti kaikki. H E R N A N D I A Z : L U O T T O . Epäilykseni kuitenkin hälvenevät oikea staan jo tästä ensimmäisestä virkkeestä. Ensimmäisenä ohjat ottava Harold Van ner on nimittäin vain yksi romaanin neljästä äänestä. Siksi niistä taistellaan. Raskin aja tuksiin tai tunteisiin ei mennä, häntä tar kastellaan viileän kriittisesti etäältä. Sisällysluettelon perusteella tiedämme lukevamme romaaniin sisältyvää kuvitteel lista romaania, jonka on kirjoittanut mies nimeltä Harold Vanner. Osa lukunautinnosta perustuu oivaltami seen ja yllättymiseen, joten parasta olla pal jastamatta kokonaisuudesta liikaa. ”Häntä oli alkanut kiehtoa se, mil laisille mutkille raha pystyi kiertymään – miten sen saattoi taivuttaa kaarelle ja pak kosyöttää sille sen omaa ruumista.” Eletään edellisen vuosisadan alkupuolta, 1920luvun pitkää nousukautta, joka päät tyy lokakuun 1929 pörssiromahdukseen. Yksityiselämän puolella Raskin murheena on henkisesti sairas vaimo.. Luotto, englanniksi Trust. Luotto on taloudellinen termi, rahoituslaitoksesta nostettava laina. Luottoa tarvitaankin puolin ja toisin, ei vähiten rahaasioissa, sillä eihän rahaa oikeasti edes ole. Toisaalta luotto on luottamuksen syno nyymi laajemminkin. Pankki antaa asiakkaalleen luottoa, koska luottaa tämän pystyvän maksamaan sen takaisin. Tilaisuuden tul len jokainen kertoo auttamatta oman tari nansa omasta näkökulmastaan, jotakin korostaen ja jonkin muun kokonaan unoh taen. Luotolla pyörii kaikki muukin. JUHA ITKONEN on helsinkiläinen kirjailija, jolla on yhä salkussaan vuonna 1985 Maapallokisoista voittamansa Yhdyspankin, nykyään Nordean osakkeet ”. 7 2 K I R J A T K oska Benjamin Rask syntyi lähes joka suhteessa etuoi keutettuun asemaan, yksi har voista häneltä evätyistä mah dollisuuksista oli tilaisuus san karilliseen nousuun.” Näin alkaa Hernan Diazin romaani Luotto – melkein epäilyttä vän yksimielisesti ylistetty teos, joka löytyy muun muassa kirjavinkkari Barack Obaman viime vuoden suosituslistalta. Mutta kertominen on jo lähtökoh taisesti epäluotettava teko. Kaikki heistä kirjoittavat, kukin tyylillään, ja jokainen teksti saattaa kaiken aiemmin luetun aina vähän uuteen valoon. Ei konkreettisesti, ei edes silloin kun vielä ojentelimme toisillemme seteleitä, ja nyt olemme luopumassa konk reettisuuden illuusiostakin
I N T O , 3 5 1 S . Harmillisesti teos jää vaille fokusta, eivätkä tutkijakirjoittajat käsittele sukupuolittuneita rakenteita kovin analyyttisesti. S U O M A L A I S T E N N A I S T E N P O P U L A A R I M U S I I K I N H I S T O R I A .. Hän on samaan aikaan ylimielinen, analyyttinen ja alistuva: ”Hän edus taa nykyajalle epätyypillistä naislajia, sellaista johon itsekunnioitus ei ole juurtunut, joka ei osaa kiukustua, joka joutuu tilanteisiin, joihin vähääkään fiksumpi nainen ei koskaan joutuisi.” Ruotsissa vuonna 2022 ilmestynyttä romaania on kehuttu, mutta suomennoksen perusteella Lina Wolffin lause ei vakuuta. 1 . Ruotsalaisnainen muovaa italialaisen duunari miehen ulkomuodon mieleisekseen. Päähenkilöä pitää otteessaan muka seksuaalinen halu, mutta klii nisen ja kankean tyylin vuoksi intohimon riivauk seen on vaikea uskoa. K I R S I P I H A : L E V O T O N L U K I J A . Avaus on tärkeä. 2 2 3 Kirjoja rakastavan viestintäkonsultin teksti kokoelma on ”levoton”, toisin sanoen hajanainen, lukijaelämäkerta. Näkemys kirjallisuudesta on kuitenkin itseapuinen ja lukemista romantisoiva: tulkin nat eivät kytkeydy historiallisiin, kulttuurisiin tai taloudellisiin realiteetteihin vaan palautuvat lukijan tunneelämään. [ D J Ä V U L S G R E P P E T. Puolivälin tienoilla historiallinen ja kulttuurinen kontekstointi jää vähäiseksi, rakenne muuttuu luettelomaiseksi ja sisältö osin triviaa liksi. Kirjoittaja pysyttelee etelähelsinkiläisten kirjahyllyjen äärellä eikä juuri tähyä oman elämänpiirinsä ulkopuolelle; Afganistanin tytöt sentään otetaan kuriositeet tina esiin. Lukija saa lähinnä äimis tellä gotiikalla höystetyn romaanin outoa juonta. Manipuloi jasta tulee yllättäen uhri, kun rakastaja paljas tuu väkivaltaiseksi. Esseististä käsittelytapaa haetaan, ja paikoin siinä onnistutaan: isoäidistä ja enosta kertovissa kirjoituksissa on jujua ja eheyttä. Tietokirja Lailasta Almaan kartoittaa suomalaisnaisten roolia populaarimusiikissa ja musiikkiteollisuudessa. ] S U O M . Myös taustatyön laatu mietityttää: jazzlaulaja Synnöve Rehnforsin kotipaikasta tai levytysuran jälkei sistä töistä ei kuulemma löydy tietoa, vaikka kumpikin arvoitus ratkeaa pikaisella nettihaulla. T I I N A K Ä P Y L Ä & A N N A E L E N A P Ä Ä K K Ö L Ä : L A I L A S T A A L M A A N . Mitä tarkoitusta palvelee esimerkiksi maininta Pyl lynimisestä yhtyeestä, jossa on soittanut ”ainakin Noora” ja joka on esiintynyt Tohmajärvellä lokakuussa 1994. Naisten vähättelystä esite tään oletuksia, joita haastatteluaineisto ei ristiriitaisesti aina tue. 7 3 L O K A K U U 2 2 3 S E U R A AVA I M A G E I L M E S T Y Y 2 5 . Levoton lukija on, hyvässä ja pahassa, kirjallinen vastine Instagramkuvalle kirjapinos ta, kukasta ja kahvikupista – tai teekupista, jossa hautuu ”Pariisin Mariage Frères teekaupasta ostettu Alexandra DavidNéel teepussi” [sic]. S I R K K A L I I S A S J Ö B L O M . Kerronta suodattuu naisen tajunnan läpi – ja tekee hänestä epäuskottavalla tavalla moniulotteisen. Arviot Silvia Hosseini Kuvat Kustantamot W S O Y, 3 4 1 S . Parisuhderomaani goottilaisilla mausteilla Kirja, kukka ja kuppi Tärkeä mutta epämääräinen avaus L I N A W O L F F : R I I VA U S . O T AVA , 2 1 7 S
Molemmissa maailma pauhuineen on väkevästi läsnä. valitettavasti kirjojen arvottamisessa miehen ääni vielä kuuluu. Westön romaani on kuin Elina Hirvosen Rakkauden lokikirjan sisar. Samalla se taitavasti linkittää henkilökohtaiset tapahtumat globaaliin kehitykseen, koska edes autofiktiivinen kirjailija ei ole saari vaan tunteva osa maailmaa. Ja molemmissa maailman pauhu väistyy lopulta taka-alalle, koska kaiken edessä on se, joka meidät pitää pystyssä: rakkaus. Jukka Koskelainen ei arvostellussaan kyennyt tai peräti suostunut ymmärtämään kirjaa. Oma sukupuoli sokeutti tällä kertaa vahvasti Hesarin ihanan kriitikon Jukka Koskelaisen tämän arvostellessa Elina Hirvosen koskettavan, liikuttavan ja suopursun lailla kirvelevän autofiktiivisen romaanin Rakkauksien lokikirja – nimi kuin peloton sukellus sydämen arvoituksellisiin poimuihin! Rakkauksien lokikirja on rehellinen, autenttinen ja paikoin raastavakin kuvaus kaikesta siitä, mikä kirjallisuudessa on olennaisinta: rakkaudesta, rakastumisesta, elämästä, kirjailijasta itsestään. Kiusallisena! Suuresti arvostamani Kirsi Piha kiteytti blogissaan mainiosti: ”Hirvosen kirja on kirjallisuutta parhaimmillaan. Kustannusyhtiöiden syysavajaiset, lukuisat kirjojen ”julkkarit” ja Siltalan hurmaavat 15-vuotisjuhlat Lauttasaaressa. Hyvä! Ei vihapuhetta, ei ahdistelua, ei örisevää äreyttä vaan herkkää keskustelua, vaginaalista lämpöä, jaettuja ilon ja surun kyyneleitä rankan kirjoitusprosessin jälkeen. Se avaa ihmisen sisintä ja samalla mahdollistaa meille kurkistuksen paitsi toiseen myös itseemme.” mikähän siinäkin on, että miehet ovat kykenemättömiä arvostelemaan naisten kirjoittamia kirjoja, mutta naisilla tätä ongelmaa ei ole miehen kirjan edessä. Kummassakaan ei säästetä lukijaa yksityiskohtaisimmiltakaan kuvauksilta. Kun vielä 1980ja 90-luvuilla avajaisia hallitsivat narsistiukot juopumassa omissa äijäseurueissaan, nyt setämiehiä näkee enää vain siellä täällä kävelemässä yksinäisinä, arkoina, omaa pöytää – tai edes yhtä turvallista tuttua! – etsien. Naiset ovat ottaneet miesten paikan kirjallisuuden lisäksi kirjajuhlissakin. 74 K U L T T U U R I S I V U Kirjoja, ihmisiä, rakkautta Naiset tuovat vaginaalista lämpöä kirjajuhliin. K U V I T U S P A U L I I N A H O L M A ovatpa taas olleet riemukkaat kirjasyksyn avajaiset! Mieli ja sydän kiittävät – maksa ehkei niinkään, jos asian näin humoristisesti ilmaisee. Imagen kulttuurisivulla tunnettu suomalainen pitkän linjan kirjailija käsittelee kulttuurin hyviä, pahoja ja rumia – aina kulttuuria puolustaen. Romaanin alaotsikko on ”Romaani sotavuosista”, mutta kokeneena kriitikkona Ahola löytää kirjan 500 sivulta olennaisimman – rakkauden. Kiitos Kjell, kiitos Suvi! Edes autofiktiivinen kirjailija ei ole saari, vaan tunteva osa maailmaa.. Niin paljon on jokasyksyiseen tapaan koettu: vanhoja, rakkaita tuttuja, valloittavia uusia tuttavuuksia, iloista puheensorinaa, viiniä kuin Kaanaan häissä – kirjallisuutta tietenkään unohtamatta! Olen käynyt yli 30 vuotta kirjasyksyn avajaisissa, ja on ilo huomata aikojen vihdoin muuttuneen. Koskelainen katsoi maskuliinisten epävarmuuksiensa läpi Hirvosen romaania eikä nähnyt rakkautta, yhteyttä muihin, kaiken voittavana voimana vaan piti sen kuvaamista kiusallisena. Valitettavasti miesten ääni kuuluu yhä kirjojen arvottamisessa. Tätä pohdiskelin lukiessani Suvi Aholan HS-arvostelua maukkaan Kjell Westön uusimmasta romaanista Molly & Henry
SYKSYISIÄ HERKKUPALOJA OIKEAN OLUEN YSTÄVILLE. Saatavilla hyvin varustelluista kaupoista ja ravintoloista kautta maan.